Title: Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa - Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista
Author: Malory, Thomas, Sir
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa - Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista" ***


ARTHUR KUNINGAS JA HÄNEN JALOT RITARINSA

Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista


Toim.

MARY MACLEOD


Suomentanut Aino Lehtonen



WSOY, Porvoo, 1908.



SISÄLLYS:

Maloryn Morte d'Arthur.

Morte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.

Arthur kuningas.

  Miekan ihme.
  Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.
  Lujan linnan piiritys.
  Kuninkaiden taistelu.
  Turmion ennustus.
  Lähteen ritari.
  Excalibur miekka.
  Pyöreä pöytä.
  Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.
  Morgan le Fayn kavaluus.
  Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.
  Jalokivi viitta.
  Uni lohikäärmeestä ja karjusta.

Järven herra Lancelot.

  Metsän vahva ritari.
  Neljä kuningatarta.
  Kartano kaalamon luona.
  Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.
  Vaarojen kappeli ja häijy velho.
  Haukan kavaluus.

Metsän ritari Tristram.

  Tristramin lapsuus.
  Kuninkaallinen ritari.
  Kaunis Iseult.
  Lohjennut miekka.
  Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.
  Ennemmin kuolema kuin häpeä.
  Taikajuoma.
  Morgan le Fayn juomasarvi.
  Brittanyn Iseult.
  Kummien seikkailujen metsä.
  Metsän kurja mies.
  "Lancelot herran tähden"
  Morgan le Fayn kavala petos.
  Neitojen linnalla.
  Turnajaisten kolmas päivä.
  Kymmenen ritaria etsimässä.
  Morgan le Fayn kummallinen kilpi.
  Hautakivi Camelot virran rannalla.

Pyhän Graalin etsintä.

  Vaarallinen istuin.
  Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.
  Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.
  Viimeiset turnajaiset.
  Galahad herran valkoinen kilpi.
  Kummallinen kultakruunu.
  Neitojen luona.
  Näky metsäkappelissa.
  Lancelot herran katumus.
  Huone, jonka ovi oli suljettu.
  Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.

Arthurin kuolema.

  Lancelot herran lähtö.
  Gawaine herran kosto.
  Lännen taistelu.
  Maailman jaloin ritari.



Maloryn Morte d'Arthur.


Maloryn Morte d'Arthurilla on englantilaisessa kirjallisuudessa
jotenkin samantapainen merkitys kuin Kalevalalla meidän
runoudessamme. Senkin aineksena ovat vanhat kansanrunot ja sekin on
ollut maansa kirjallisuuden ja runollisen mielikuvituksen pohjana ja
perustana.

Tarinat, joita Morte d'Arthurissa kerrotaan, ovat vanhoja. Jo
kuudennella vuosisadalla Arthur kuningas esiintyy Englannin
kelttiläisten kansantaruissa kansallissankarina, joka kerran vielä
on palaava, vapauttava sorretun kansansa ja kohottava sen taas
mahtavuuteen. Aikojen kuluessa Arthurin ympärille sitten kutoutui ja
kietoutui samaa juurta olevia, mutta alkuaan itsenäisiä tarinoita
mahtavasta Merlin tietäjästä, jalojen ritarien rohkeudesta,
seikkailunhalusta, verisestä vihasta ja vainosta. Yhdennellätoista
vuosisadalla tämä kaunis, seikkailurikas tarusto levisi yli Kanaalin
Bretagnen kelttiläisten keskuuteen ja puhkesi siellä perin eloisaan
kukoistukseen, saaden vaikutuksia ja lisäpiirteitä ranskalaisesta
runoudesta. Siellä siihen m.m. liittyy taru Pyöreän pöydän jalosta
ritaristosta Kaarle-sadussa esiintyvien kahdentoista päärin
mukaan. Ennen pitkää se kietoi lumoihinsa seikkailuja rakastavien
normannilais-ranskalaistenkin mielen. Nämä riistivät siltä sen
kansallisen omituisuuden, tekivät kelttiläisestä kansallissankarista
ritarillisen ruhtinaan ihanteen ja hänen uljaista asetovereistaan
-- jotka pian työntävät Arthurin varjoon -- täydellisen ritariuden
esikuvia. Arthur-taru muuttui heidän käsissään ritaritaruksi. Niinpä
he ritarihengen mukaisesti soivat näissä taruissa arvokkaan sijan
lemmellekin, miehen ja naisen väliselle intohimolle, joka oli ollut
aivan vieras kelttiläiselle runoudelle. Ja lopuksi Arthur tarustoon
liittyy tuo salaperäinen tarina pyhästä Graalista -- astiasta,
johon legendan mukaan Josef Arimatialainen kokosi ristiinnaulitun
Kristuksen veren -- jota Arthur ja hänen ritarinsa pannaan etsimään.
Näin lisättyinä ja luonteeltaan muuteltuina nämä tarut kulkeutuivat
Englantiin takaisin, samalla kun ne levisivät yhä laajemmalle
mannermaalla, peittäen lopulta koko läntisen Europan mielikuvituksen,
kuin taaja hämähäkin seitti. Mutta kun ritarius jo oli raukeemassa,
kokosi englantilainen Malory nuo loistavat eri piirteet yhteen
ja laati tuosta laajasta häviävästä aineksesta viehättävän
proosakertoelman, jossa nuo loppumattomat, vaivoin luetut tarinat
esiintyivät lyhennettyinä soveliaaseen, helposti luettavaan kokoon,
muodostaen tenhoavan kuvauksen ajasta, joka kallistui iltaansa.

Semmoisenaan siitä tuli Englannin kirjallisuuden ja kirjakielen
kulmakiviä. Se oli aikanaan englantilaisen proosakielen esikuvana.
Ja englantilaisille runoilijoille se on ollut aina meidän päiviimme
asti ehtymätön runollisen innostuksen ja runollisten kuvien lähde.
Ja vielä enemmän -- se on monien polvien kuluessa värittänyt
koko englantilaisen luonteen, ja siitä saa osaltaan selityksensä
englantilainen seikkailunhalu ja ritarillisuuden rakkaus.

       *       *       *       *       *

Morte d'Arthurin julkaisi painosta v. 1485 kuuluisa kirjanpainaja
ja kääntäjä William Caxton, mutta sen tekijä on viime aikoihin asti
ollut lukemattomille lukijoilleen täysin tuntematon. Vasta uusimpien
tutkimusten kautta on saatu selville, kenen kirjoittama on tämä
kuuluisa teos, jota pidetään etevimpänä Arthur-tarujen muodostelmana.
Niistä niukoista tiedoista, joita Maloryn elämästä hartaat
tutkimukset ovat tuoneet ilmoille, mainitsemme seuraavaa.

Thomas Malory, ritari, syntyi Newbold Revellin tilalla Warwickin
kreivikunnassa Richard II:n hallituksen lopulla, viimeistään
vuonna 1399. Nuo vanhat ritarirunot, joihin hän jo aikaisin oli
perinpohjin perehtynyt, saivat erinomaista elävyyttä, kun Malory
ehti itse elämässä tutustumaan siihen ritariuteen, jota vielä
oli tavattavissa. Hän liittyi jo nuorena Richard Beauchampiin,
Warwickin kreiviin, ja joutui siten läheiseen suhteeseen mieheen,
jossa oli ruumiillistuneena se ritarillisuus, minkä suuri ja pysyvä
ylistäjä hänestä oli tuleva. Varmana voitaneen pitää, että tämä
hänen nuoruudenaikansa suuri sotapäällikkö usein oli esikuvana hänen
piirtäessään Lancelot herran ja noiden muiden tarunomaisten sankarien
uljaita piirteitä.

Richard Beauchampin kuoltua vuonna 1439 Maloryn suhteet hänen
perheeseensä pysyivät yhä katkeamattomina, sittenkin kun Warwickin
kreivin arvonimi siirtyi Richard Nevillelle, joka oli nainut
Beauchampin tyttären.

Vuoden 1433 paikkeilla Thomas Maloryn isä, John Malory, kuoli,
jättäen perinnöksi pojalleen laajat tiluksensa ja arvonimensä.
Vuoden 1444 ja 1445 parlamentissa Thomas Malory edusti Warwickin
kreivikuntaa ja vuonna 1445 hänet ritaroitiin.

Syttyi sitten pitkällinen "Ruusujen sota", tuo Englannin historiassa
niin surullisen maineen saanut kuningassuvun eri haarojen
taistelu keskenään, jossa York suku riisti kruunun hallitsevalta
Lancaster suvulta. Tässä taistelussa asettui Warwickin kreivi,
"Kuninkaantekijä", Yorkin suvun puolelle, ollen sen vahvin tuki,
ja varmalta näyttää, että Malorykin oli tämän uskollisen ystävänsä
liittolainen. Hänen mainitaankin esim. vuonna 1462 Edvard IV:n lipun
johdolla marssineen lancasterilaisjoukkoja vastaan.

Mutta ennen pitkää Edvardin ja Warwickin kreivin välit rikkoutuivat.
Kuninkaasta kävi "Kuninkaantekijän" ies liian tukalaksi, ja hän
pudisti sen niskoiltaan. Thomas Malory näyttää silloin pysyneen
"Kuninkaantekijän" puolella, sillä hänet suljettiin muutamien muiden
muassa pois yleisestä anteeksiannosta, jonka Edvard kuningas syksyllä
1468 julisti. Kuinka hänen tämän johdosta kävi, ei varmuudella
tiedetä, mutta hyvin luultavasti hän joutui vankeuteen ja suljettiin
arvatenkin Towerin linnaan, jossa hänen sanotaan kirjoittaneen
osan ihailtavaa teostaan kuoleman varjojen häntä piirittäessä.
Epäilemättä hän Tristram herran vankeutta kuvatessaan puhuukin omasta
kärsimyksestään, niin välittömän vaikuttavasti ja yksinkertaisesti
hän siitä kertoo (kts. s. 174).

Luultavasti Thomas Malory sai anteeksiannon ja laskettiin vapauteen
syksyllä 1469 yleisen anteeksiannon johdosta. Tämän jälkeen Malory
todennäköisesti pysyi erillään kaikista valtiollisista vehkeilyistä
-- hän olikin jo vanha mies. "Kuninkaantekijä" oli antautunut yhä
enemmän ja enemmän itsekkäiden pyyteiden valtaan; kansalaissota
kauhuineen oli taas uhkaamassa maata. Ei liene epäilemistäkään, että
Malory nyt luopui Warwickin kreivistä, jonka uskollisena asetoverina
hän niin kauan oli ollut, ja siirtyi Edvardin kannattajien joukkoon.
Elämänsä loppuvuodet -- niitä ei monta enää ollutkaan jäljellä --
hän vietti maatilallaan Newbold Revellissä. Siellä hän sai valmiiksi
kirjansa vuonna 1470 ja kuoli seuraavan vuoden maaliskuussa. Hänet
haudattiin Harmaaveljesten kirkkoon, joka oli keskiaikaisen Lontoon
komeimpia kirkkoja, lähelle sitä kenttää, missä hän oli ollut niin
monen viehättävästi kuvaamansa ritarillisen ottelun todistajana ja
missä hän muinoin itsekin oli peitsi tanassa kiitänyt.

       *       *       *       *       *

Suomennoksessa esiintyvät tarinat ovat käännetyt, jättämällä
pois pari tarinaa, Mary Macleodin laatimasta Morte d'Arthurin
lyhennysmuodostelmasta. Suomennoksessa on pyritty, mikäli
mahdollista, säilyttämään alkutekstin naiivista koruttomuutta ja
yksinkertaista lauserakennusta.

Lukijaa oudostuttanee suomennoksessa käytetty sana "tjostata"
[alkuäänteet luettava tj eikä tsh]. Se on ritarillinen termi,
joka Englannista keskiajalla levisi muuhun Europaan, ja merkitsee
ritarillista kaksintaistelua keihäillä; sillä on epäilemättä yhtä
suuri oikeus päästä kieleemme, kuin "turnata" sanalla, joka merkitsee
ritarillista joukkotaistelua.


Morte d'Arthurin ensimäisen painoksen esipuheesta.

"Tässä saadaan nähdä ritarillista uljuutta ja kohteliaisuutta,
inhimillistä luontoa, lempeyttä, rohkeutta, rakkautta, ystävyyttä,
konnuutta, murhaa, vihaa, hyvettä, syntiä. Ota hyvästä esimerkkiä
ja jätä paha, niin olet hyvän nimen ja maineen saava... Kaikki on
kirjoitettu meidän oppimme hyväksi ja jotta kavahtaisimme lankeemasta
syntiin ja paheeseen, vaan harjoittaisimme ja noudattaisimme
sitä mikä hyvää on, minkä kautta me hyvän nimen ja maineen tässä
elämässä saavutamme, ja tämän lyhyen ja katoavaisen elämän jälkeen
päästäksemme ikuiseen autuuteen taivaassa, minkä Hän meille on
luvannut, joka taivaassa hallitsee, pyhä Kolminaisuus. Amen."

_William Caxton_.



ARTHUR KUNINGAS



Miekan ihme.


Kun Englannin kuningas Uther Pendragon kuoli, oli maa kauan aikaa
suuressa vaarassa, sillä jokainen mahtava lordi kokosi joukkojaan,
ja moni halusi tulla kuninkaaksi. Sillä Uther kuninkaan oma poika,
Arthur prinssi, jonka olisi pitänyt hänen sijaansa astua, oli vielä
vain lapsi, ja Merlin, tuo mahtava tietäjä, oli hänet piilottanut.

Kummallinen tapaus oli sattunut Arthurin syntyessä, ja näin se
tapahtui.

Vähän ennen Merlin oli tehnyt Uther kuninkaalle suuren palveluksen
sillä ehdolla, että kuningas tekisi mitä ikinä hän häneltä pyytäisi.
Kuningas vannoi juhlallisen valan niin tekevänsä. Silloin Merlin
otti häneltä lupauksen, että kun hänen lapsensa oli syntynyt, niin
se annettaisiin Merlinille, jotta hän kasvattaisi sitä mielensä
mukaan, sillä se olisi lapsen omaksi parhaaksi. Kuningas oli
antanut lupauksensa ja niin hänen täytyi suostua. Silloin Merlin
sanoi tuntevansa oikein uskollisen ja luotettavan miehen, yhden
Uther kuninkaan lordeista, Ector herran, jolla oli suuria tiluksia
useassa paikoin Englantia ja Walesia, ja hänen hoitoonsa lapsi olisi
annettava.

Sinä yönä, jona lapsi syntyi, Uther kuningas käski kahden ritarin
ja kahden hovinaisen ottaa sen, vaikka se vielä oli kastamatta, ja
kääriä sen kultaisiin vaatteisiin ja antaa sen köyhälle ukolle,
jonka he tapaisivat odottamassa linnan takaportilla. Tuo köyhä ukko
oli valepukuinen Merlin, vaikka he eivät sitä tietäneet. Niin lapsi
annettiin Merlinille, ja hän vei sen Ector herralle ja antoi pyhän
miehen kastaa sen ja nimitti sen Arthuriksi. Ja Ector herran vaimo
rakasti sitä kuin omaa lastansa.

Ei ollut kulunut kahta vuottakaan, kun Uther kuningas sairastui
ankaraan tautiin, ja kolme päivää ja kolme yötä hän oli puhumatonna.
Paroonit olivat suuresti suruissaan ja kysyivät Merliniltä, mitä
olisi paras tehdä.

"Tässä ei mikään lääke auta", Merlin sanoi, "Jumalan tahdon täytyy
tapahtua. Mutta kuulkaa, paroonit, tulkaa huomenna kaikki Uther
kuninkaan vuoteen ääreen, Jumala on antava hänen puhua."

Niin seuraavana päivänä Merlin ja kaikki paroonit tulivat kuninkaan
vuoteen ääreen, ja Merlin sanoi kovalla äänellä Uther kuninkaalle:

"Herra, onko sinun päiviesi päätyttyä poikasi Arthur hallitseva tätä
valtakuntaa ja kaikkea mitä siihen kuuluu?"

Silloin Uther Pendragon kääntyi ja sanoi niin että kaikki kuulivat:

"Minä annan pojalleni Arthurille Jumalan siunauksen ja omani ja
pyydän häntä rukoilemaan sieluni edestä ja oikeuden mukaisesti ja
kunniallisesti kantamaan kruunua, jott'ei hän menettäisi siunaustani."

Ja sen sanottuaan Uther kuningas kuoli.

Mutta Arthur oli vielä vain lapsi, ei kahdenkaan vuotias, ja Merlin
tiesi ett'ei hänen kuninkaaksi julistamisestaan olisi vielä ollut
mitään hyötyä. Sillä siihen aikaan oli Englannissa monta mahtavaa
miestä, jotka koettivat kaikki saada valtakunnan itselleen, ja he
olisivat ehkä tappaneetkin pikku prinssin. Niin oli maassa kauan
aikaa riitaa ja taistelua.

Kun useita vuosia oli kulunut, niin Merlin meni Canterburyn
arkkipiispan luo ja käski häntä lähettämään sanan kaikille
valtakunnan lordeille ja aseellisille aatelismiehille, että he
kaikin tulisivat jouluksi Lontooseen, sillä Jumala oli ihmeen kautta
näyttävä, kuka oikeutta myöden oli oleva valtakunnan kuningas. Niin
kaikki lordit ja aatelismiehet valmistautuivat matkalle ja saapuivat
Lontooseen, ja pitkän aikaa ennen joulupäivän valkenemista he
kokoontuivat suureen pyhän Paavalin kirkkoon rukoilemaan.

Ensimäisen jumalanpalveluksen jälkeen nähtiin kirkkopihassa iso
neliskulmainen kivi, valkoinen kuin marmori, ja sen keskellä oli
ikäänkuin jalan korkuinen alasin teräksestä. Siihen oli pistettynä
kaunis paljastettu miekka ja kultakirjaimilla oli kirjoitettuna
miekkaan nämä sanat:

_"Kuka ikinä vetää tämän miekan tästä kivestä ja alasimesta, on
oikeutta myöden koko Englannin kuningas."_

Silloin kaikki kansa ihmetteli ja kertoi sen arkkipiispalle.

Silloin arkkipiispa sanoi:

"Minä käsken teitä pysymään kirkossa ja rukoilemaan vielä Jumalaa; ja
älköön kenkään koskeko miekkaan, ennenkuin jumalanpalvelus on ohitse."

Sitten kun kaikki rukoukset olivat kirkossa päättyneet niin kaikki
lordit menivät katsomaan kiveä ja miekkaa. Ja kun he lukivat
kirjoituksen, niin monet heistä -- ne, jotka tahtoivat tulla
kuninkaaksi -- koettivat vetäistä miekkaa alasimesta. Mutta ei
yksikään saanut sitä liikahtamaan.

"Se mies ei ole täällä, joka on vetävä miekan kivestä", arkkipiispa
virkkoi, "mutta varmasti Jumala on tekevä hänet tunnetuksi. Mutta
asettakaamme siksi aikaa kymmenen urhoollista ritaria miekkaa
vartioimaan."

Niin tehtiinkin ja julistettiin, että ken vain tahtoisi, saisi
koettaa tempaista miekkaa kivestä. Ja uuden vuoden päiväksi paroonit
määräsivät suuret turnajaiset, joihin kaikki ritarit, jotka tahtoivat
tjostata taikka turnailla, saisivat ottaa osaa. Näin määrättiin sen
vuoksi, että lordit ja alempi kansa olisivat pysyneet koolla, sillä
arkkipiispa uskoi varmasti, että Jumala oli tekevä tunnetuksi, ken
miekan oli voittava.



Kuinka Arthur kruunattiin kuninkaaksi.


Uuden vuoden päivänä kirkonmenojen jälkeen paroonit ratsastivat
kentälle, toiset tjostaamaan ja toiset turnailemaan, ja niin
tapahtui, että Ector herra, jolla oli laajoja maatiluksia lähellä
Lontoota, myöskin tuli turnajaisiin. Ja hänen mukanaan ratsasti hänen
poikansa Kay herra kasvatusveljensä nuoren Arthurin kanssa.

Heidän ratsastaessaan Kay herra huomasi olevansa ilman miekkaa, sillä
hän oli jättänyt sen isänsä asuntoon. Ja niin hän pyysi Arthuria sitä
hakemaan.

"Mielelläni sen teen", Arthur virkkoi, ja ratsasti pois täyttä karkua.

Mutta kun hän saapui taloon, hän ei tavannut ketään, joka olisi
antanut hänelle miekan, sillä kaikki olivat menneet katsomaan
turnajaisia. Silloin Arthur suuttui ja sanoi itsekseen:

"Minäpä ratsastan kirkkopihaan ja otan sen miekan, joka on kiveen
pistettynä, sillä veljeni Kay herra ei mitenkään saa tänäpäivänä olla
ilman miekkaa."

Kun hän saapui kirkkopihalle, niin hän hyppäsi alas ratsultaan ja
sitoi sen pylvääseen ja meni telttaan. Mutta hän ei nähnyt siellä
ainoatakaan ritaria miekkaa vartioimassa, sillä he olivat menneet
kaikki turnajaisiin. Ja Arthur tarttui miekan kahvaan, ja kiivaasti
tempaisten hän sen helposti vetäisi kivestä; ja sitten hän hyppäsi
ratsunsa selkään ja lähti ratsastamaan minkä ennätti, kunnes saavutti
veljensä Kay herran, jolle hän antoi miekan.

Heti kuin Kay herra sen näki, niin hän tunsi sen Ihmeellisen kiven
miekaksi, ja hän ratsasti isänsä Ector herran luo ja sanoi:

"Herra, katsokaa, tässä on Ihmeellisen kiven miekka, minusta täytyy
siis tulla tulla tämän maan kuningas."

Kun Ector herra näki miekan, niin hän käänsi hevosensa ja ratsasti
kirkolle, ja siellä he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja
menivät kirkkoon, ja Ector herra vannotti poikaansa todenmukaisesti
kertomaan, kuinka hän oli saanut miekan.

"Veljeltäni Arthurilta", Kay herra virkkoi, "sillä hän sen minulle
toi."

"Kuinka sinä sait tämän miekan?" Ector herra sanoi Arthurille.

Ja poika kertoi hänelle.

"Nyt ymmärrän", Ector herra virkkoi, "että sinusta täytyy tulla tämän
maan kuningas."

"Minkä tähden minusta", Arthur virkkoi, "ja mistä syystä?"

"Herra", Ector sanoi, "siitä syystä että Jumala niin tahtoo; sillä
tuota miekkaa ei olisi saanut vedetyksi kivestä kukaan muu, kuin se,
joka oikeutta myöden on oleva kuningas. Näytäpä nyt, saatatko pistää
miekan takaisin sinne missä se oli ja vetää sen jälleen irti."

"Eipä se ole vaikeata", Arthur virkkoi, ja pisti miekan takaisin
kiveen.

Silloin Ector herra koetti vetää miekkaa, eikä se onnistunut;
ja Kay herrakin veti sitä kaikista voimistaan, mutta miekka ei
liikahtanutkaan.

"Koetapa nyt sinä", Ector herra sanoi Arthurille.

"Kas näin", Arthur sanoi ja vetäisi nopsasti miekan kivestä.

Silloin Ector herra ja Kay herra polvistuivat maahan hänen eteensä.

"Voi, minun oma rakas isäni ja veljeni", Arthur virkkoi, "minkä
tähden te notkistatte minulle polvianne?"

"Ei niin, ei niin, armollinen herrani Arthur, minä en suinkaan ole
teidän isänne, enkä heimolaisennekaan. Mutta nyt näen, että te olette
korkeampaa sukua kuin luulinkaan."

Silloin Ector herra kertoi hänelle kaikki, kuinka hän oli ottanut
hänet kasvatikseen ja kenen käskystä ja kuinka hän oli saanut hänet
Merliniltä. Ja kun Arthur käsitti, ett'ei Ector ollutkaan hänen
isänsä, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Tahdotteko olla minun hyvä ja armollinen hallitsijani, kun pääsette
kuninkaaksi?" ritari kysyi.

"Tottapa tahdon, huonostipa muuten käyttäytyisin", Arthur sanoi,
"sillä teillehän olen kaikkein suurimmassa kiitollisuuden velassa
ja hyvälle äiti rouvalleni, teidän vaimollenne, joka on minua
kasvattanut ja hoitanut kuin omaa lastansa. Ja jos se on Jumalan
tahto että minusta tulee kuningas, niinkuin te sanotte, niin
ilmoittakaa minulle vain mitä soisitte minun tekevän, enkä minä ole
teitä pettävä, Jumala varjelkoon että teidät pettäisin."

"Herra", Ector sanoi, "en pyydä teiltä mitään muuta kuin että
teette poikani, kasvattiveljenne Kay herran, kaikkien maittenne
hovimestariksi."

"Niin on tapahtuva", Arthur sanoi, "ja kautta kunniani, kukaan muu ei
ole sitä virkaa hoitava, niin kauan kuin hän ja minä olemme elossa."

Sitten he menivät arkkipiispan luo ja kertoivat hänelle, kuinka
miekka oli saatu ja kuka sen oli vetänyt kivestä.

Loppiaisena kaikki paroonit kokoontuivat kirkkopihaan kiven
ympärille, niin että jokainen joka tahtoi, olisi saanut koettaa
vetää miekkaa. Mutta ei kukaan muu heistä kaikista kuin Arthur
saanut miekkaa irti kivestä. Silloin useat heistä kovin suuttuivat
ja sanoivat, että olisi suuri häpeä heille ja koko maalle, jos
joutuisivat alhaissukuisen pojan hallittaviksi, sillä vieläkään ei
kukaan heistä tietänyt, että hän oli kuningas Uther Pendragonin
poika. Niin he päättivät jättää asian ratkaisun kynttilänpäiväksi,
joka on toisena päivänä helmikuuta.

Mutta kun kynttilänpäivä tuli ja Arthur yhä vieläkin oli ainoa, joka
saattoi vetää miekan kivestä, niin he lykkäsivät sen pääsiäiseksi.
Ja kun pääsiäinen tuli, ja Arthur taas voitti heidät kaikki, niin he
lykkäsivät sen helluntaiksi.

Silloin arkkipiispa kutsui Merlinin neuvosta kokoon muutamia
parhaimpia ritareita, joita oli saatavissa -- sellaisia ritareita,
joista kuningas Uther Pendragon eläessään oli enin pitänyt ja joihin
hän oli enin luottanut -- ja nämä määrättiin vartioimaan nuorta
Arthuria yötä ja päivää ja kiellettiin hetkeksikään jättämästä häntä
yksiksensä, kunnes helluntaijuhla oli tullut.

Kun tuo suuri päivä tuli, niin kaikellaiset miehet yrittivät vielä
kerran vetää miekkaa kivestä, mutta kenellekään muulle se ei
onnistunut kuin Arthurille. Kaikkien sinne kokoontuneiden lordien ja
kaiken kansan edessä hän tempaisi miekan kivestä, ja silloin kaikki
kansa huusi yhdestä suusta:

"Me tahdomme Arthurin kuninkaaksemme! Me emme salli että häntä enää
estetään, sillä me näemme kaikki, että se on Jumalan tahto, että hän
on oleva meidän kuninkaamme, ja joka sitä vastustaa, sen me lyömme
kuoliaaksi."

Ja sen sanottuaan he kaikki polvistuivat yhtä aikaa, sekä rikkaat
että köyhät, ja pyysivät anteeksi Arthurilta, että olivat antaneet
hänen odottaa niin kauan.

Ja Arthur antoi heille anteeksi ja tarttui miekkaan molemmin käsin
ja laski sen alttarille, jonka vieressä arkkipiispa seisoi, ja niin
paras siellä olevista miehistä teki hänet ritariksi.

Sitten hän heti kruunattiin, ja hän vannoi lordeillensa ja
kansallensa, että hän olisi oikeutta harrastava kuningas ja
hallitsisi oikein ja tunnollisesti siitä päivästä lähtien ja niin
kauan kuin hän eläisi.



Lujan linnan piiritys.


Senjälkeen kun Arthur oli kruunattu kuninkaaksi, tehtiin hänelle
useita valituksia monesta suuresta vääryydestä, joita oli tehty
maassa Uther kuninkaan kuoleman jälkeen. Monelta lordilta, ritarilta,
aatelisrouvalta ja aatelismieheltä oli riistetty heidän maansa.
Silloin Arthur määräsi, että maat olivat annettavat takaisin niille,
joiden omat ne olivat olleet. Ja kun se oli tehty ja kaikkien Lontoon
ympärillä olevien alueiden asiat olivat järjestetyt, niin Arthur
teki Kay herran Englannin hovimestariksi, Baldwin herran Britannian
konnetaabeliksi ja Ulfius herran kamariherraksi; ja Brastias herra
määrättiin Trentin pohjoispuolella olevien maiden hoitajaksi. Suurin
osa sitä seutua oli silloin kuninkaan vihollisten hallussa, mutta
muutamassa vuodessa Arthur sai koko pohjoisosan maata valloitetuksi.

Muutamat osat Walesia vastustivat häntä vielä, mutta aikanansa
hän voitti ne kaikki, niinkuin hän oli voittanut muutkin, jalolla
miehuudellaan ja Pyöreän pöydän ritarien uljuudella.

Sitten Arthur kuningas meni Walesiin ja kuulutti suuren juhlan
helluntaiksi sen jälkeen kun hänet oli kruunattu Carleonin
kaupungissa. Siihen juhlaan tuli monta rikasta ja mahtavaa kuningasta
suurine ritariseurueineen. Arthur iloitsi heidän tulostaan, sillä
hän luuli, että kuninkaat ja ritarit olivat tulleet ystävyydessä ja
kunnioittaakseen häntä hänen juhlassaan, ja sentähden hän iloitsi
suuresti ja lähetti heille runsaita lahjoja.

Mutta kuninkaat eivät tahtoneet ottaa niitä vastaan, vaan pieksivät
häpeällisesti lähettiläitä ja sanoivat, ett'ei heitä haluttanut
ottaa vastaan lahjoja parrattomalta pojalta, joka vielä lisäksi oli
alhaista sukua. He lähettivät hänelle sanan, ett'eivät he huoli
hänen lahjoistansa, mutta että he tulevat ja antavat hänelle lahjoja
terävällä miekalla niskan ja hartioitten väliin. Sen vuoksi he olivat
sinne saapuneet, sillä häpeällistä oli heidän sallia tuollaisen pojan
hallita niin jaloa valtakuntaa.

Kun sanansaattajat olivat tuoneet tämän vastauksen Arthur
kuninkaalle, niin parooniensa neuvosta hän sulkeutui viidensadan
urhean miehen kanssa lujaan linnaan. Ja kaikki kuninkaat alkoivat
piirittää häntä, mutta Arthur kuninkaalla oli yllinkyllin ruokavaroja.

Ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut, niin Merlin, tuo suuri tietäjä,
tuli Carleonin kaupunkiin. Kuninkaat ihastuivat suuresti, kun hänen
näkivät, ja kysyivät häneltä:

"Minkä tähden tuo Arthur poika on tehty meidän kuninkaaksemme?"

"Herrat", Merlin sanoi, "hän on tehty kuninkaaksemme sentähden,
että hän on kuningas Uther Pendragonin poika. Ja sanokoon 'ei' kuka
hyvänsä, niin Arthur on sittenkin oleva kuningas ja voittava kaikki
vihollisensa, ja ennenkuin hän kuolee, niin hän on kauan aikaa
ollut koko Englannin kuninkaana ja hallinnut Walesia, Irlantia ja
Skotlantia ja useampaa valtakuntaa, kuin minä nyt tahdon mainita."

Muutamat kuninkaista ihmettelivät Merlinin sanoja ja uskoivat, että
niin kävisi kuin hän sanoi; ja muutamat, kuten Orkneyn kuningas Lot,
nauroivat hänelle, ja toiset taas kutsuivat häntä velhoksi. Mutta
he kaikki olivat sitä mieltä, että Arthur kuninkaan pitäisi tulla
keskustelemaan heidän kanssaan, ja he vakuuttivat, että hän saisi
turvallisesti tulla ja mennä.

Niin Merlin meni Arthur kuninkaan luo ja kertoi hänelle mitä hän oli
tehnyt ja sanoi, ett'ei hänen pitäisi pelätä, vaan tulla rohkeasti ja
puhua heidän kanssaan.

"Älkää heitä säästäkö", hän sanoi, "vaan vastatkaa heille niinkuin
heidän kuninkaansa ja päämiehensä tulee, sillä te olette voittava
heidät kaikki, joko he sitten tahtovat taikka eivät."

Silloin Arthur kuningas tuli ulos linnastaan, ja hänellä oli kaapunsa
alla panssaripaita kaksinkertaisesta teräksestä. Ja hänen kanssaan
kulki Canterburyn arkkipiispa ja Baldwin herra, Kay herra ja Brastias
herra. Kun hän kohtasi kuninkaat, niin ei silloin häikäilty, vaan
lausuttiin molemmin puolin voimakkaita sanoja, ja Arthur kuninkaalla
oli valmiina vastaus kaikkeen mitä he sanoivat, ja hän lausui,
että jos hän vain saa elää, niin kyllä hän vielä taivuttaa heidän
niskansa. Kuninkaat lähtivät sentähden raivoissaan pois, ja Arthur
kuningas palasi linnaansa ja asesti itsensä ja kaikki soturinsa.

"Mitä aiotte tehdä?" Merlin sanoi kuninkaille; "parempi olisi teille,
että malttaisitte mielenne, sillä ette te täällä pääse voitolle,
vaikka teitä olisi kymmenen kertaa enemmän."

"Pitäisikö meidän pelästyä untenselittäjän puheista", ilkkui Lot
kuningas.

Silloin Merlin katosi ja tuli Arthur kuninkaan luo ja käski hänen
ahdistaa heitä ankarasti. Ja tietäjä neuvoi Arthuria ja sanoi, ett'ei
hänen heti alussa pitäisi käyttää miekkaansa, jonka hän oli saanut
ihmeen kautta; vaan vasta sitten kun hän näkisi olevansa suuressa
vaarassa, hän saisi paljastaa miekan ja tehdä parastansa.

Mutta sillä välin kolmesataa parasta miestä, jotka olivat kuninkaiden
mukana, menivät Arthurin puolelle, ja se oli hänelle suureksi
lohdutukseksi. Kaikki hänen soturinsa taistelivat uljaasti, ja
taistelu raivosi kauheasti. Arthur kuningas itse oli aina etumaisena
tungoksessa, mutta viimein hänen ratsunsa lyötiin kuoliaaksi hänen
altaan. Ja samassa Lot kuningas paiskasi Arthur kuninkaan maahan.

Mutta neljä Arthurin ritaria riensi apuun ja asetti hänet taas
ratsun selkään. Ja silloin hän paljasti miekkansa, ja se hohti niin
hänen vihollistensa silmissä, että se paistoi kuin neljäkymmentä
tulisoihtua. Ja sillä tapaa hän karkoitti vihollisensa ja löi monta
heistä.

Silloin Carleonin asukkaat nousivat taisteluun, aseinaan nuijia ja
kiviä, ja he kaatoivat monta ritaria. Mutta kuninkaat liittyivät
niihin ritareihinsa, jotka vielä olivat elossa, ja pakenivat.

Ja Merlin tuli Arthurin luo ja kielsi hänen heitä enempää
ahdistamasta.



Kuninkaiden taistelu.


Juhlan ja turnajaisten jälkeen Arthur tuli Lontooseen ja kutsui
kaikki parooninsa neuvotteluun. Sillä Merlin oli kertonut hänelle,
että nuo kuusi kuningasta, jotka olivat sotineet häntä vastaan ja
jotka hän oli tuhonnut, eivät vitkastelisi kostaakseen hänelle ja
hänen maalleen. Paroonit eivät osanneet antaa mitään neuvoa, vaan
sanoivat että he olivat kylliksi voimakkaita taistelemaan.

"Hyvin puhuttu", Arthur sanoi, "minä kiitän teitä rohkeudestanne;
mutta tahtovatko teistä kaikki ne, jotka minua rakastavat, kuulla
Merlinin sanoja. Tiedättehän, mitä kaikkea hän on tehnyt minun
hyväkseni ja että hän tietää paljon asioita, ja kun tapaatte hänet,
niin toivon että pyydätte hänen antamaan teille kaikkein parhaimman
neuvonsa."

Kaikki paroonit sanoivat, että he mielellään kuulisivat Merlinin
neuvoja, ja niin lähetettiin häntä hakemaan.

"Varoitan teitä ajoissa", Merlin virkkoi, "koska teidän vihollistenne
voimat ovat enentyneet ja he ovat niin taitavia sotureita kuin
suinkin saattaa olla. He ovat nyt saaneet puolelleen vielä neljä
kuningasta ja mahtavan herttuan, ja joll'ei meidän kuninkaamme saa
enemmän ratsumiehiä, kuin on saatavissa hänen oman valtakuntansa
rajojen sisäpuolelta, niin hänet voitetaan ja lyödään, jos hän ryhtyy
taisteluun."

"Mitä on tehtävä?", paroonit kysyivät.

"Ilmoitan teille neuvoni", Merlin virkkoi. "Meren tuolla puolen
on kaksi veljestä, ja he ovat molemmat kuninkaita ja ihmeellisen
voimallisia miehiä. Toinen on Benwickin kuningas, Ban nimeltään,
ja toinen Gaulin, se on Ranskan, kuningas Bors. Ja näitä veljeksiä
vastaan sotii mahtava mies, Claudas kuningas, ja taistelee heidän
kanssaan eräästä linnasta, ja ankara on viha ja vaino heidän
välillään. Mutta kun Claudas on sangen rikas, niin hän voi hankkia
monia taitavia ritareita taistelemaan puolestansa, ja enimmäkseen hän
pitää noita molempia kuninkaita varsin ahtaalla. Tämä on nyt minun
neuvoni: että meidän kuninkaamme ja hallitsijamme lähettää Ban ja
Bors kuninkaille kahden luotettavan ritarin mukana kirjeet, joissa
hän ilmoittaa, että jos he tahtovat tulla katsomaan Arthuria ja hänen
hoviansa ja auttaa häntä hänen sodissaan, niin hän vannoo auttavansa
heitä heidän sodissaan Claudas kuningasta vastaan. No, mitä te nyt
ajattelette tästä neuvosta?"

"Se on hyvä neuvo", sanoivat kuningas ja paroonit.

Ja niin asia päätettiin kaikessa kiireessä.

Ulfius ja Brastias valittiin sanansaattajiksi, ja he lähtivät matkaan
hyvin asestettuina ja uljaitten ratsujen selässä. Ja niin he kulkivat
yli meren ja ratsastivat kohden Benwickin kaupunkia. Silloin eräässä
kapeassa paikassa yksitoista Claudas kuninkaan ritaria karkasi
heidän päällensä ja koetti tappaa heidät tai ottaa heidät vangiksi.
Mutta Ulfius ja Brastias taistelivat heidän kanssaan kaksitellen ja
voittivat heidät kaikki toisen toisensa jälkeen ja jättivät heidät
pahoin kolhittuina ja ruhjottuina maahan makaamaan.

Kun he saapuivat Benwickiin, niin sattui niin onnellisesti, että
molemmat kuninkaat, Ban ja Bors, olivat siellä. Heti kun kuninkaat
kuulivat, että he olivat Arthurin sanansaattajia, niin nämät ottivat
heidät mitä sydämellisimmin vastaan, ja kun Ban ja Bors lukivat
kirjeet, niin sanansaattajat tulivat vieläkin tervetulleemmiksi.

Niin Ulfiusta ja Brastiasta kestitettiin hyvin ja heille annettiin
kallisarvoisia lahjoja niin paljon kuin jaksoivat kantaa, ja he
saivat mukaansa sen vastauksen, että molemmat kuninkaat tulisivat
Arthurin luokse niin kiireesti kuin suinkin saattoivat.

Arthur kuningas riemastui suuresti saadessaan tämän sanoman, ja kun
aika tuli kuninkaiden saapua, niin hän kuulutti suuren juhlan ja
meni kymmenen penikulmaa Lontoon ulkopuolelle heitä vastaan. Juhlan
jälkeen pidettiin komeat turnajaiset, joihin otti osaa seitsemän
sataa ritaria. Arthur, Ban ja Bors istuivat Canterburyn arkkipiispan
ja Ector herran (Käyn isän) keralla kultakankaalla verhotussa
katoksessa ladyen ja aatelisnaisten keralla, nähdäkseen ketkä
taistelivat parhaiten ja antaakseen arvostelunsa. Ne ritarit, jotka
voittivat palkintoja, olivat Arthur kuninkaan hoviin kuuluvat Kay
herra, Lucas herra ja Griflet herra.

Ban ja Bors kuninkaiden avulla Arthur uudestaan voitti ja karkoitti
nuo yksitoista kuningasta, jotka sotivat häntä vastaan. Ja kun hänen
vihollisensa olivat lyödyt, niin Ban ja Bors kuninkaat palasivat
omille mailleen mukanaan kalliita lahjoja. Ja he tekivät Arthurin
kanssa sellaisen sopimuksen, että jos he tarvitsisivat hänen apuaan
Claudas kuningasta vastaan, niin he lähettäisivät häntä hakemaan, ja
jos taas Arthur heitä tarvitsisi, niin tulisi hänen vain lähettää
heille sana, eivätkä he vitkastelisi.



Turmion ennustus.


Ban ja Bors kuninkaiden lähdettyä Arthur ratsasti Carleoniin. Sillä
sinne oli lähettänyt puolisonsa Orkneyn kuningas Lot, yksi niistä
kuninkaista, jotka olivat sotineet häntä vastaan. Kuningatar tuli
suurella komeudella ja loistolla lähettilään tavoin, mutta itse
asiassa hänen tarkoituksensa oli urkkia Arthurin hovia. Hänen
mukanaan olivat hänen neljä poikaansa, Gawaine, Gaheris, Agrivaine ja
Gareth, ja monta muuta ritaria ja ladyä. Vaikka hän oli hyvin ilkeä
ja kavala, niin hän oli sentään mitä ihanin nainen, ja sentähden
hän kokonaan voitti Arthur kuninkaan sydämen. Arthur ei tietänyt,
että tuo kuningatar itse asiassa oli hänen oma sisarpuolensa,
hänen äitinsä Igrainen tytär, sillä Igraine oli ennen naimistaan
Uther Pendragonin kanssa ollut erään mahtavan Cornwallin herttuan
puolisona. Toinen tytär oli Morgan le Fay, joka oli myöskin
äärettömän ihana ja ilkeä sekä sangen taitava noitakeinoissa.

Lot kuninkaan puoliso viipyi kuukauden Carleonissa ja lähti sitten
pois, ja hänen mentyään Arthur kuningas näki ihmeellisen unen, joka
täytti hänen mielensä suurella pelolla. Hän näki unta, että maahan
tuli korppikotkia ja käärmeitä; ja että ne tappoivat ja hävittivät
kaiken kansan, ja sitten hän taisteli niitä vastaan ja ne tekivät
hänelle paljon pahaa ja haavoittivat hänet vaikeasti, mutta viimein
hän ne surmasi.

Kun kuningas heräsi, niin hän oli sangen surullisella mielellä unensa
johdosta, ja päästäkseen ajatuksistaan hän lähti useiden ritariensa
kera metsästämään. Heti metsään saavuttuaan näki kuningas edessään
ison hirven ja hän ajoi sitä takaa niin kiivaasti, että hänen
ratsuparkansa vaipui nääntyneenä maahan.

Kun kuningas istui odottamassa toista hevosta, jota muuan hänen
miehistään oli hakemassa, tuli Merlin hänen luokseen neljäntoista
vuotiaan pojan muodossa ja tervehtien kuningasta kysyi, miksi hän oli
niin mietteissään. Arthur vastasi, että hänellä oli kyllä syytä olla
alakuloinen, ja silloin Merlin saattoi hänet aivan hämmästyksiinsä,
kun hän tiesi kaikki hänen ajatuksensa ja kertoi kuka hän oli
ja kaikki mikä häntä koski. Sitten Merlin katosi ja palasi taas
kahdeksankymmenen vuotiaan ukon haahmossa, ja siinä valepuvussa hän
taas kysyi kuninkaalta, miksi hän oli niin surullinen.

"Syytä on kyllä ollakseni surullinen", Arthur virkkoi.

Ja hän kertoi vanhukselle unensa ja kuinka tuo kummallinen poika
oli juuri ollut hänen luonaan ja kertonut hänelle hänen isästään
ja äidistään ja ilmoittanut asioita, joista ei hänellä ollut
aavistustakaan. Silloin Merlin sanoi että kaikki, mitä lapsi oli
hänelle puhunut, oli aivan totta. Ja että hän oli tullut sanomaan,
että tulevina vuosina moni onnettomuus oli kohtaava maata, sillä Lot
kuninkaan vaimo oli synnyttävä lapsen, joka koettaisi tuhota Arthurin
ja kaikki hänen ritarinsa.

"Ken olet sinä", kysyi Arthur, "joka kerrot minulle tällaisia
uutisia?"

"Minä olen Merlin", sanoi tietäjä, "ja minä olin sekin, joka oli
täällä pojan muodossa."

"Ah", virkkoi Arthur kuningas, "tepä olette ihmeellinen mies, mutta
minä ihmettelen suuresti teidän sanojanne, että minun täytyy kuolla
taistelussa."

"Älkää ihmetelkö", Merlin virkkoi, "sillä se on Jumalan tahto, hän
rankaisee teitä niiden pahojen tekojen tähden, joita on tehty maan
päällä. Mutta minä saattaisin murehtia", vanhus lisäsi, "sillä minun
täytyy kuolla häpeällinen kuolema -- minut pistetään elävänä maan
sisään, mutta sinä saat kuolla kunniallisen kuoleman."

Kun he siten pakinoivat, tuotiin kuninkaan hevonen ja Arthur nousi
satulaan, ja Merlin astui toisen hevosen selkään ja he ratsastivat
Carleoniin.

Se mitä Merlin ennusti omasta kuolemastaan, kävi todellakin toteen.
Muutamia vuosia myöhemmin tuo suuri tietäjä rakastui erääseen
hovineitoon nimeltä Nimue, tai kuten muutamat häntä kutsuivat
"Vivien", joka oli tuntevinaan vastarakkautta Merliniä kohtaan,
kunnes oli oppinut kaikki ne asiat, joita hän halusi tietää. Merlin
opetti hänelle kaikki loihdut ja noitakeinot, niin että hän saattoi
itsekin noitua. Mutta Merlin hullaantui niin rakkaudessaan, ett'ei
hän tahtonut hetkeksikään laskea Nimueta näkyvistään, ja tuo lady
lopuksi aivan väsyi hänen hellyyteensä ja tahtoi päästä vapaaksi
hänestä. Hän pelkäsi Merliniä senvuoksi, että tämä oli tietäjä, eikä
hän keksinyt mitään keinoa, jolla olisi päässyt hänestä eroon.

Viimein tapahtui että Merlin kerran näytti hänelle ihmeellisen
kallion, jonka edessä oli suuri kivi, jota saattoi taikakeinoilla
liikuttaa. Silloin Nimue kavalasti houkutteli Merlinin astumaan
kallion sisään, saadakseen muka tietää mitä kaikkia ihmeitä siellä
oli. Mutta kun Merlin oli kallion sisässä, niin hän noitui kiven
paikoilleen niillä loihduilla, joita Merlin oli hänelle opettanut, ja
kaikista taikakeinoistaan huolimatta Merlin ei päässyt sieltä ikinä
ulos. Sitten Nimue pakeni ja jätti Merlinin kallioon.

Siten kävi toteen ennustus Merlinin kohtalosta, ja myöhemmin myöskin
tapahtui se mitä hän oli ennustanut Arthur kuninkaasta. Sillä Merlin
sanoi kerran, että se mies, joka tuhoisi Arthurin, syntyisi toukokuun
ensimäisenä päivänä. Ja niin kuningas noudatti luokseen kaikki ne
lapset, jotka olivat syntyneet ensimäisenä päivänä toukokuuta. Niiden
joukossa oli monta lordien ja ladyjen poikaa ja muiden muassa myös
hänen sisarenpoikansa Mordred, Lot kuninkaan puolison poika. Kaikki
lapset pantiin laivaan ja lähetettiin pois maasta, ja muutamat olivat
vain neljän viikon vanhoja. Mutta laiva ajoi karille ja murskaantui,
ja kaikki lapset hukkuivat, paitsi yksi. Pikku Mordredin heittivät
aallot rannalle, ja eräs hyvä mies otti hänet hoitoonsa ja kasvatti
häntä, kunnes hän oli täyttänyt neljätoista vuotta, jolloin hän
vei hänet hoviin. Mordred oli samoin kuin äitinsäkin sangen ilkeä
ja kavala ja, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hän saattoi paljon
kurjuutta Pyöreän pöydän ritarien jaloon joukkoon.

Monet valtakunnan lordit ja paroonit olivat kovin vihoissaan lastensa
menettämisestä; mutta useat syyttivät enemmän Merliniä kuin Arthuria,
niin että he pysyivät alallaan, joko sitten pelosta tai rakkaudesta.



Lähteen ritari.


Kun Arthur kuningas kuuli Merliniltä, että hänen äitinsä Igraine
vielä oli elossa, niin hän lähetti häntä kaikessa kiireessä hakemaan.
Ja kuningatar tulikin ja toi mukanaan tyttärensä Morgan le Fayn, joka
oli niin ihana nainen kuin olla saattoi. Igraine ei ollut koskaan
saanut tietää, kuinka oli käynyt sen pienen lapsen, jonka hän oli
antanut Merlinin huostaan, sillä hän ei ollut koskaan sen jälkeen
nähnyt lastansa eikä tietänyt edes mikä nimi sille annettiin. Silloin
Merlin otti kuningasta kädestä ja sanoi: "Tämä on sinun äitisi." Ja
silloin Arthur sulki äitinsä, Igraine kuningattaren, syliinsä ja
suuteli häntä, ja he itkivät molemmat toinen toisensa tähden. Ja
kuningas määräsi pidettäväksi juhlan, joka kesti kahdeksan päivää.

Eräänä päivänä saapui hoviin muuan asemies kuljettaen edessään
ratsunsa selässä kuolettavasti haavoitettua ritaria. Hän kertoi,
että metsässä oli muuan ritari, joka oli pystyttänyt teltan lähteen
partaalle ja kuinka tuo ritari oli surmannut hänen herransa, joka oli
kelpo ritari; ja hän pyysi että hänen herransa haudattaisiin ja että
joku ritari kostaisi hänen kuolemansa.

Suuri hälinä nousi hovissa tuon ritarin kuoleman johdosta, jokainen
tahtoi antaa neuvojaan, ja muuan nuori asemies, Griflet nimeltään,
joka oli jokseenkin samanikäinen kuin Arthur, tuli kuninkaan luokse
ja pyysi että tämä tekisi hänet ritariksi.

"Sinä olet vielä liian nuori ja hento", sanoi Arthur, "ottaaksesi
niin korkean arvon hartioillesi."

"Herra", Griflet virkkoi, "minä rukoilen teitä tekemään minut
ritariksi."

"Herra, olisi kovin ikävää menettää Griflet", sanoi Merlin, "sillä
hänestä tulee ylen kelpo mies, kun hän pääsee täysi-ikäiseksi, ja hän
on oleva teidän luonanne elämänsä loppuun asti."

Niin kuningas teki hänet ritariksi.

"Mutta nyt", hän sanoi, "koska minä olen tehnyt sinut ritariksi, niin
sinun täytyy antaa minulle lahja."

"Mitä vain tahdotte", Griflet sanoi.

Silloin kuningas otti häneltä lupauksen, että kun hän oli taistellut
lähteellä ritarin kanssa, niin hän palaisi suoraapäätä hoviin enempiä
taisteluja etsimättä.

Niin Griflet hyppäsi kiireesti ratsunsa selkään, asetti kilpensä
paikoilleen ja otti peitsen käteensä ja ratsasti täyttä laukkaa,
kunnes hän saapui lähteelle. Siellä hän näki komean teltan ja sen
vieressä seisoi peitteen alla uljas ratsu, hyvin satuloituna ja
suitsitettuna ja puussa riippui monivärinen kilpi ja iso peitsi.
Griflet kolhautti kilpeen peitsensä perällä, niin että kilpi putosi
maahan.

Silloin ritari tuli ulos teltasta ja sanoi: "Hyvä ritari, miksi te
työnsitte alas minun kilpeni?"

"Siksi että tahdon tjostata teidän kanssanne", sanoi Griflet.

"Parempi on teidän olla tjostaamatta", sanoi ritari, "sillä te olette
nuori ja vast'ikään ritariksi tehty, eikä teidän voimanne ole mitään
minun voimieni rinnalla."

"Oli miten oli", Griflet sanoi, "mutta minä tahdon tjostata teidän
kanssanne."

"En mielelläni siihen suostu", sanoi ritari, "mutta koska minun
täytyy, niin olen valmis. Mistä te olette?"

"Herra, minä olen Arthurin hovista."

Molemmat ritarit törmäsivät yhteen, niin että Grifletin peitsi
kalahti kappaleiksi, ja silloin toinen ritari, jonka nimi oli
Pellinore, syöksi peitsensä läpi Grifletin kilven ja vasemman kupeen,
niin että peitsi katkesi ja hevonen ja ritari kaatuivat maahan.

Kun Pellinore näki Grifletin makaavan maassa, niin hän hyppäsi
ratsultaan ja oli hyvin pahoillansa, sillä hän luuli surmanneensa
hänet. Hän irroitti Grifletin kypärin, jotta tämä olisi saanut
raitista ilmaa, ja asetti hänet uudestaan ratsun selkään ja sanoi
että hänellä oli uljas sydän ja että hänestä tulisi ylen kelpo
ritari, jos hän saisi elää. Niin Griflet herra ratsasti takaisin
hoviin, jossa nousi suuri suru hänen tähtensä. Mutta hyvien lääkärien
avulla hän sentään parani.

Arthur kuningas oli kovin kiukuissaan Griflet herran saaman vamman
tähden, ja hän käski yhden miehistään pitää valmiina hänen ratsuaan
ja varuksiaan kaupungin ulkopuolella seuraavana aamuna ennen
päivänkoittoa. Aamulla ennenkuin päivä oli valjennut hän nousi
ratsulleen ja otti peitsensä ja kilpensä ja käski miehen odottaa,
kunnes hän palaisi.

Hän ratsasti hiljalleen, kunnes päivä koitti, ja silloin hän näki
kuinka kolme moukkaa ajoi takaa Merliniä surmatakseen hänet. Kuningas
ratsasti niitä vastaan ja huusi: "Paetkaa, moukat!" Ja silloin he
pelästyivät, kun näkivät ritarin, ja pakenivat.

"Voi Merlin", Arthur virkkoi, "täällä sinä olisit joutunut surmasi
suuhun kaikesta oveluudestasi huolimatta, jollen minä olisi tullut!"

"Enpä suinkaan", Merlin virkkoi, "sillä minä olisin voinut pelastaa
itseni, jos olisin tahtonut. Mutta sinä olet lähempänä kuolemaasi
kuin minä, sillä sinä olet menossa kuolemaasi kohden, joll'ei Jumala
sinua varjele."

Siten pakinoiden he kulkivat ja tulivat lähteelle, jonka partaalla
tuo komea teltta seisoi. Ja Arthur kuningas näki että siellä istui
asestettu ritari tuolilla.

"Herra ritari", Arthur virkkoi, "minkä vuoksi sinä oleskelet täällä,
niin ett'ei yksikään ritari saata kulkea tätä tietä taistelematta
sinun kanssasi? Minä neuvon sinua luopumaan tästä tavasta."

"Tätä tapaa minä olen käyttänyt", Pellinore sanoi, "ja tahdon sitä
käyttää, kieltäköön kuka tahansa. Ja jos jotakuta suututtaa minun
tapani, niin parantakoon sen kuka tahtoo."

"Minä tahdon parantaa sen", virkkoi Arthur.

"Se ei onnistu", sanoi Pellinore.

Ja hän nousi nopeasti ratsulleen, asetti paikoilleen kypärinsä ja
otti peitsensä. He törmäsivät niin rajusti toinen toisensa kilpiä
vastaan, että heidän peitsensä katkesivat. Silloin Arthur paljasti
äkkiä miekkansa.

"Antakaahan olla", ritari virkkoi, "kauniimpaa on meidän molempien
rynnistää vielä kerran terävillä peitsillä toisiamme vastaan."

"Niinpä niinkin", vastasi Arthur, "jos minulla olisi enemmän peitsiä."

"Minulla on kyllä", Pellinore sanoi.

Asemies tuli ja toi kaksi oivallista peistä, ja taas ritari ja
kuningas rynnistivät kaikista voimistaan toisiaan vastaan, niin että
molemmat peitset katkesivat. Silloin Arthur tarttui miekkaansa.

"Älkäähän vielä", sanoi ritari, "te olette taitavin tjostaaja, jonka
minä olen tavannut, ja ritariuden korkean arvon tähden pyydän teitä
vielä kerran tjostaamaan kanssani."

"Olkoon menneeksi", Arthur virkkoi.

Silloin tuotiin kaksi vielä suurempaa peistä, ja kumpikin ritari otti
yhden ja he syöksyivät yhteen, niin että Arthurin peitsi kalahti
kappaleiksi. Mutta Pellinore antoi hänelle niin voimakkaan iskun
keskelle kilpeä, että sekä ratsu että mies kaatui maahan. Silloin
Arthur paljasti kiukkuisesti miekkansa ja sanoi: "Minä koettelen
sinun voimiasi, herra ritari, jalkaisin, sillä minä olen kadottanut
kunniani ratsun selässä", ja hän syöksyi paljastetuin miekoin häntä
kohden.

Kun Pellinore sen näki, niin hän hyppäsi myöskin satulasta, sillä
hänen mielestään ei ollut kunniallista antaa ritarin olla niin
epäedullisessa asemassa, itse olla ratsun selässä, kun toinen
taistelee jalkaisin. Silloin alkoi kiivas ottelu, iskuja saatiin ja
annettiin molemmin puolin, kunnes kenttä oli kosteana hurmeesta. He
taistelivat kauan, lepäsivät ja alkoivat taas ottelun. Viimein he
molemmat iskivät miekkansa yhteen, mutta Pellinoren miekka katkaisi
Arthurin miekan kahtia, ja se suututti kovin kuningasta.

Silloin ritari sanoi Arthurille:

"En tiedä annanko sinun jäädä elämään vai surmaanko sinut. Mutta
jollet sinä antaudu ja tunnusta itseäsi voitetuksi ja pelkuriksi,
niin sinun pitää kuoleman."

"Kuolema on tervetullut, tulkoon koska tahansa", Arthur kuningas
sanoi, "mutta antautua sinulle pelkurina: ennemmin kuolen, kuin niin
häpäisen itseni." Ja hän ryntäsi Pellinoren kimppuun ja paiskasi
hänet maahan ja tempasi kypärin hänen päästänsä.

Kun ritari tunsi sen, niin hän pelästyi kovin, vaikka hän olikin iso
ja vahva mies. Mutta hän sai Arthurin nopeasti allensa ja riisti
kypärin hänen päästään ja aikoi katkaista hänen kaulansa.

Mutta silloinpa ilmestyi Merlin ja sanoi:

"Ritari, pidätä kätesi, sillä jos sinä surmaat tuon ritarin, niin
sinä syökset tämän valtakunnan suurimpaan turmioon, missä mikään
valtakunta koskaan on ollut. Sillä tämä ritari on korkeampi arvoltaan
kuin sinä luuletkaan."

"Kuka hän sitten on?" kysyi Pellinore.

"Arthur kuningas."

Silloin Pellinore olisi surmannut itsensä, sillä hän pelkäsi
kuninkaan vihaa, ja hän nosti miekkansa. Mutta Merlin pani hänet
lumoukseen, niin että hän vaipui raskaaseen uneen.



Excalibur miekka.


Vaivutettuaan Pellinoren taikauneen Merlin nosti pystyyn Arthur
kuninkaan ja ratsasti pois Pellinoren ratsulla.

"Voi, mitä sinä olet tehnyt, Merlin", Arthur sanoi, "surmasitko sinä
tuon kelpo ritarin taikakeinoillasi? Ei ole maan päällä toista niin
kunnianarvoisaa ritaria kuin hän, ja minä luopuisin mieluummin koko
vuoden tuloista, kuin antaisin hänen kuolla."

"Älkää huolehtiko", Merlin sanoi, "sillä hänellä on vähemmän hätää
kuin teillä. Hän on vain unessa ja herää ennenkuin kolme tuntia on
kulunut. Ei eläkään maan päällä oivallisempaa ritaria kuin hän, ja
täst'edes hän tekee teille suuria palveluksia. Hänen nimensä on
Pellinore, ja hän on saava kaksi poikaa, joista tulee ylen kelpo
miehiä: Walesin Percival ja Walesin Lamerack."

Jätettyään Pellinoren, Arthur kuningas ja Merlin saapuivat erään
erakon luo, joka oli hyvä mies ja taitava parannustaidossa. Hän hoiti
niin huolellisesti kuninkaan haavoja, että ne kolmessa päivässä
kokonaan paranivat, ja Arthur kykeni jatkamaan matkaansa Merlinin
kera. Silloin heidän ratsastaessaan Arthur sanoi: "Minulla ei ole
miekkaa."

"Ei ole väliä", Merlin sanoi, "tässä on lähellä miekka, joka tulee
teidän omaksenne, jos minä vain sen saan käsiini."

Niin he ratsastivat kunnes saapuivat eräälle järvelle, joka oli leveä
ja kirkasvetinen. Ja järven keskellä Arthur näki valkoiseen samettiin
verhotun käsivarren, joka piti kaunista miekkaa kädessään.

"Katsokaa", Merlin sanoi, "tuolla on miekka, josta minä puhuin."

Silloin he näkivät neidon soutavan järven poikki.

"Mikä neito tuo on?" kysyi Arthur.

"Se on Järven neito", Merlin sanoi, "ja tuossa järvessä on kallio ja
sen sisässä on ihanin asunto kuin olla saattaa maan päällä ja se on
koristettu kalleilla koristuksilla. Tuo neito tulee kohta luoksenne,
puhukaa silloin hänelle kauniisti, niin että hän antaa teille tuon
miekan."

Silloin juuri neito tuli Arthurin luo ja tervehti häntä, ja Arthur
vastasi neidon tervehdykseen.

"Neito", Arthur sanoi, "mitä miekkaa tuo käsivarsi tuolla kannattelee
veden päällä? Soisinpa että se olisi minun, sillä minulla ei ole
miekkaa."

"Arthur herra kuningas", sanoi neito, "se miekka on minun; sen nimi
on Excalibur, joka merkitsee niin paljo kuin _'Leikkaa terästä'_. Jos
lupaatte antaa minulle lahjan, kun sitä teiltä pyydän, niin saatte
tuon miekan."

"Kautta kunniani", sanoi Arthur, "saatte minkä lahjan vain tahdotte."

"Hyvä", sanoi neito, "astukaa tuohon veneesen ja soutakaa miekan
luo ja ottakaa se ja sen huotra mukaanne, ja minä tulen pyytämään
lahjaani, kun aikani tulee."

Niin Arthur kuningas ja Merlin hyppäsivät ratsuiltaan ja sitoivat ne
kahteen puuhun ja astuivat veneesen, ja kun he saapuivat miekan luo
jota käsi kannatteli, niin Arthur tarttui miekkaan kahvasta ja nosti
sen veneesen ja vei sen mukanaan. Ja käsivarsi ja käsi katosi veden
alle, ja niin he soutivat rantaan ja ratsastivat pois.

Sitten Arthur kuningas katseli miekkaa ja kehui sitä ylen hyväksi.

"Kumpiko mielestänne on parempi, miekkako vai huotra?" kysyi Merlin.

"Minusta miekka on parempi", vastasi Arthur.

"Te olette kerrassaan ymmärtämätön", Merlin virkkoi, "sillä huotra
on kymmenen miekan arvoinen. Kun teillä on huotra mukananne, niin
ette menetä tippaakaan verta, vaikka olisitte kuinka vaikeasti
haavoitettu. Pitäkää sentähden huotraa aina huolellisesti
huostassanne."

Niin he palasivat Carleoniin ja Arthur kuninkaan ritarit ihastuivat
ikihyviksi, kun taas hänet näkivät. Kun he kuulivat hänen
seikkailuistaan, niin he ihmettelivät, että hän sillä tapaa antautui
vaaroihin ypö yksinään. Mutta kaikki kunnon miehet sanoivat, että
oli hauskaa olla sellaisen päällikön käskettävänä, joka antautui
seikkailuihin aivan kuin tavallinen halpa ritari.

Vähän aikaa senjälkeen Merlin taas varoitti Arthur kuningasta
pitämään tarkkaa huolta Excalibur miekan huotrasta, sillä niin
kauan kuin se oli hänellä, ei hän menettäisi tippaakaan verta,
vaikka hänet haavoitettaisiin kuinka vaikeasti tahansa. Varmemmaksi
vakuudeksi Arthur silloin uskoi miekan ja huotran sisarensa Morgan
le Fayn huostaan. Mutta Morgan le Fay oli viekas ja kavala nainen.
Hän rakasti muuatta ritaria enemmän kuin puolisoansa Uriens
kuningasta tai veljeänsä Arthur kuningasta, ja hän keksi viekkaan
keinon, jolla hän saisi heidät molemmat surmatuksi. Sitten hän aikoi
mennä naimisiin tuon ritarin, Accolon herran kanssa, ja asettaa
hänet Arthur kuninkaan sijaan valtaistuimelle, jolloin hänestä
itsestään tulisi koko valtakunnan kuningatar. Senvuoksi hän valmisti
taikakeinoillaan toisen huotran, joka oli aivan samallainen kuin
Excaliburin huotra, ja antoi sen sitten Arthurille, kun tämä lähti
taistelemaan. Mutta Excaliburia ja sen huotraa hän säilytti Accolon
herraa varten.



Pyöreä pöytä.


Kun Arthur oli ollut muutamia vuosia kuninkaana ja taistellut
vihollisiaan vastaan ja voittanut useat niistä, niin hänen parooninsa
alkoivat pitää huolta, että hän ottaisi itselleen puolison, ja niin
hän tapansa mukaan meni neuvottelemaan Merlinin kanssa.

"Se on oikein", Merlin sanoi, "sillä niin hyvän ja jalon miehen kuin
te ei pidä jäädä ilman vaimoa. Onko ketään, jota rakastatte enemmän
kuin muita?"

"On", Arthur kuningas sanoi, "minä rakastan Guinevereä, Cameliardin
kuninkaan Leodegrancen tytärtä. Leodegrance pitää huoneessaan
Pyöreätä pöytää, jonka hän sai isältäni Utherilta, ja tämä neito
on kaunein ja jaloin kaikista, joita olen nähnyt tai koskaan nähdä
saatan."

"Herra", sanoi Merlin, "mitä kauneuteen tulee niin hän on kyllä
kaikkein ihanimpia. Mutta joll'ette rakastaisi häntä niin suuresti
kuin rakastatte, niin saattaisin löytää teille toisen neidon, niin
kauniin ja hyvän, että te häneen mielistyisitte -- joll'ei teidän
sydämenne jo olisi kiintynyt. Mutta kun miehen sydän on kiintynyt,
niin vaikea on enää kääntyä takaisin."

"Se on totta", Arthur sanoi.

Sitten Merlin varoitti kuningasta, ettei olisi viisasta naida
Guinevereä. Merlinillä oli ennustuksen lahja ja hän tiesi että
jos tuo naimisliitto tehtäisiin, niin siitä syntyisi paljon
onnettomuutta. Mutta ei mikään voinut saada kuningasta luopumaan
aikeestaan. Niin Merlin vei sanan Leodegrancelle, joka ilostui
suuresti.

"Ne ovat parhaimpia sanomia mitä koskaan olen saanut", hän sanoi,
"että niin jalo ja ylevä kuningas tahtoo naida tyttäreni. Mitä
maihini tulee, niin antaisin ne hänelle kaikki, jos luulisin sen
olevan hänelle mieleen, mutta hänellä on maita kylliksi, hän ei
tarvitse enempää. Sen sijaan annan hänelle lahjan, joka miellyttää
häntä paljo enemmän. Annan hänelle Pyöreän pöydän, jonka sain Uther
Pendragonilta, ja kun kaikki paikat ovat täytetyt, niin siinä on
ritareita sata ja viisikymmentä. Ja sata hyvää ritaria minulla on
itselläni, mutta viisikymmentä puuttuu, sillä niin moni on minun
aikanani surmansa saanut."

Niin Leodegrance kuningas antoi tyttärensä Merlinille ja Pyöreän
pöydän ja nuo sata ritaria. Ja he ratsastivat kuninkaallisessa
loistossa ja komeudessa yli maiden ja vesien, kunnes saapuivat
lähelle Lontoota.

Kun Arthur kuningas kuuli että Guinevere oli tulossa ja nuo sata
ritaria Pyöreän pöydän keralla, niin hän riemuitsi suuresti heidän
tulostaan ja siitä kalliista lahjasta.

"Tämä ihana lady on ylen tervetullut minun luokseni", hän sanoi,
"sillä minä olen häntä kauan rakastanut, ja sentähden ei mikään minua
niin ilahuta. Ja nuo ritarit ja Pyöreä pöytä miellyttävät minua
enemmän kuin suuret ja kalliit aarteet."

Ja kuningas käski kaikessa kiireessä ruveta valmistamaan häitä ja
kruunajaisia, jotta ne saataisiin niin komeiksi kuin vain ajatella
saattoi. Ja hän käski Merlinin mennä ja hakea viisikymmentä jalointa
ja arvokkainta ritaria ja täyttää vapaat paikat Pyöreän pöydän
ääressä.

Ennen pitkää Merlin löysikin sellaisia ritareita, niin että
kahdeksankolmatta paikkaa tuli täytetyksi, mutta enempää hän ei
voinut löytää.

Sitten noudettiin Canterburyn arkkipiispa ja hän siunasi istuimet
suurella loistolla ja hartaudella, ja nuo kahdeksankolmatta ritaria
istuutuivat paikoilleen.

Kun se oli tehty, sanoi Merlin:

"Jalot herrat, teidän täytyy kaikkien nousta ja tulla osoittamaan
kunnioitustanne Arthur kuninkaalle." Ja niin he nousivat ja
kunnioittivat häntä.

Ja kun he olivat menneet, niin Merlin huomasi että jokaisessa
istuimessa oli kultakirjaimilla sen ritarin nimi, joka oli siinä
istunut. Mutta kaksi paikkaa oli tyhjänä.

Kohta senjälkeen saapui nuori Gawaine, Orkneyn kuninkaan Lotin poika,
ja pyysi lahjaa kuninkaalta.

"Pyydä", kuningas sanoi, "ja minä annan sinulle."

"Herra, minä pyydän että te tekisitte minut ritariksi sinä päivänä,
jona otatte Guineveren avioksi."

"Teen sen mielelläni", Arthur kuningas sanoi, "ja tahdon osoittaa
teille kaikkea kunniaa, minkä voin, koska te olette minun nepaani."

Niin kuningas teki Gawainen hääjuhlassaan ritariksi ja samalla kertaa
hän myöskin ritaroi Pellinore kuninkaan pojan, jalon ja uljaan
nuorukaisen, jonka nimi oli Tor.

Sitten Arthur kuningas kysyi Merliniltä, mikä oli syynä siihen, että
Pyöreän pöydän istuinten joukossa oli kaksi paikkaa tyhjänä.

"Herra", sanoi Merlin, "niillä paikoilla ei ole istuva ketkään
muut kuin kaikista mainehikkaimmat ja jaloimmat. Ja Vaarallisella
istuimella on istuva vain yksi, ja jos joku muu uskaltaa siihen
asettua, niin tuho hänet perii. Ja sillä, joka siinä on istuva, ei
ole vertaista oleva."

Niin sanoen Merlin otti Pellinore kuningasta kädestä ja vei hänet
molempien tyhjien tuolien ja Vaarallisen istuimen luo ja sanoi
kaikkien kuullen ja syvään kumartaen:

"Tämä on teidän paikkanne ja parhaiten kaikista täällä olevista te
sen ansaitsette."

Silloin Gawaine herra vihastui suuresti ja sanoi veljelleen
Gaherisille:

"Tuo ritari on asetettu suureen kunniaan ja se suututtaa minua
kovasti, sillä hän surmasi meidän isämme, Lot kuninkaan. Sen vuoksi
minä tahdon surmata hänet tällä miekalla, joka minulle lähetettiin ja
joka on ylen terävä."

"Älkää sitä nyt tehkö", Gaheris sanoi, "sillä minä olen vasta
asemies. Mutta kun minut on tehty ritariksi, niin minä kostan
hänelle. Ja sentähden, veljeni, on parasta että te odotatte toiseen
aikaan, että saisimme hänet pois hovista, sillä jos me surmaisimme
hänet täällä, niin me häiritsisimme tätä jaloa juhlaa."

"Tahdon tehdä niinkuin te sanotte", virkkoi Gawaine.

Sitten valmistui tuo jalo juhla, ja Camelotissa vihittiin kuningas
suurilla juhlallisuuksilla Guinevereen pyhän Tapanin kirkossa.

Sitten kuningas antoi kaikille ritareillensa lahjoja, ja niille,
jotka eivät olleet rikkaita, hän antoi tiluksia ja teroitti heidän
mieleensä ett'eivät koskaan ketään loukkaisi tai tappaisi ja että
he aina pakenisivat petosta. Ja ett'eivät he millään muotoa olisi
julmia, vaan armahtaisivat niitä, jotka pyytävät armoa, taikka muuten
he menettäisivät ikipäiviksi kunniansa ja Arthur kuninkaan suosion;
ja että he aina auttaisivat ladyjä ja neitejä ja aatelisnaisia
kuoleman rangaistuksen uhalla. Ja myös ett'ei kenkään saanut ryhtyä
väärään taisteluun, ei kenenkään käskystä eikä tämän maailman
hyvyyden tähden.

Tämän vannoivat kaikki Pyöreän pöydän ritarit, sekä nuoret että
vanhat. Ja joka vuosi he uudistivat valansa korkeana helluntaijuhlana.



Taikalaivan ihmeellinen seikkailu.


Eräänä päivänä tapahtui, että Arthur oli metsästämässä useiden
ritariensa kanssa suuressa metsässä. Kuningas itse, Gaulin Accolon
ja Uriens kuningas, Morgan le Fayn puoliso, ajoivat takaa komeata
hirveä ja heidän ratsunsa olivat niin nopsat että he tovin perästä
olivat kymmenen penikulmaa edellä kumppaneistaan. Ankarasta ajosta
nääntyneinä heidän ratsunsa viimein vaipuivat maahan, mutta yhä he
näkivät edessään hirven, joka näytti aivan uupuneelta.

"Mitä nyt teemme?", Arthur kuningas sanoi, "me olemme aika pulassa."

"Käykäämme jalkaisin", sanoi Uriens kuningas, "kunnes kohtaamme
jonkin asumuksen."

Silloin he näkivät hirven makaavan leveän järven rannalla ja koirat
olivat sen saavuttaneet, ja Arthur kuningas puhalsi torvellaan merkin
että otus oli kaatunut.

Sitten hän katseli ympärilleen ja näki edessään järvellä pienen
laivan, joka oli aina veden rajaan asti verhottuna silkillä. Ja laiva
tuli suoraan heitä kohden ja laski rannan hietikolle. Arthur kuningas
meni rantaan ja kurkisti laivaan, mutta ei nähnyt siinä ainoatakaan
maallista olentoa.

"Tulkaa", sanoi Arthur kuningas, "menkäämme katsomaan, mitä tuossa
laivassa oikein on."

Niin he kaikki kolme astuivat laivaan ja näkivät että se oli
runsaasti koristettu silkkikankaalla. Mutta sitten kaikki pimeni
ja he näkivät yht'äkkiä ympärillään laivan kaikilla kulmilla
satoja soihtuja, jotka valaisivat kirkkaasti. Ja samassa ilmestyi
kaksitoista ihanaa impeä, jotka tervehtivät polviaan notkistaen
Arthur kuningasta ja kutsuivat häntä nimeltään ja sanoivat että
hän oli sangen tervetullut, ja että he kestitsisivät häntä miten
parhaiten taitaisivat. Kuningas kiitti heitä kohteliaasti.

Neidot veivät kuninkaan ja hänen molemmat toverinsa kauniiseen
huoneesen, jossa oli pöytä runsaasti katettuna kaikilla hyvillä
tavaroilla; ja siellä heille tarjottiin kaikellaisia viinejä ja
ruokia, mitä he vain saattoivat ajatella, ja se ihmetytti suuresti
kuningasta, sillä hän ei ollut koskaan eläessään syönyt parempaa
ateriaa.

Kun he olivat syöneet kyllikseen, niin Arthur kuningas vietiin
toiseen huoneeseen, joka oli kauniimmin koristettu kuin hän koskaan
oli nähnyt. Ja samaten palveltiin Uriens kuningasta, ja Accolon
herra vietiin kolmanteen huoneeseen, joka myös oli ylen ihanasti
koristettu. Ja niin he menivät iloissaan maata ja vaipuivat heti
uneen.

Mutta herätessään aamulla Uriens kuningas huomasi olevansa
Camelotissa puolisonsa Morgan le Fayn luona, ja se hämmästytti häntä
suuresti, sillä edellisenä iltana hän oli ollut kahden päivän matkan
päässä Camelotista.

Ja kun Arthur kuningas heräsi, niin hän huomasi olevansa pimeässä
tyrmässä ja kuuli ympärillään monen onnettoman ritarin vaikerruksia.

"Keitä te olette, jotka niin valitatte?" Arthur kuningas sanoi.

"Meitä on täällä kaksikymmentä ritaria vankina", he sanoivat, "ja
useat meistä ovat maanneet täällä seitsemän vuotta, ja toiset
kauemman ja toiset vähemmän aikaa."

"Mistä syystä?" kysyi Arthur.

"Saatte kuulla", ritarit sanoivat.

"Tämän linnan lordi on Damas herra nimeltään ja hän on kavalin
ritari mitä olla saattaa ja täynnä petosta, ja suurin konna, mitä
milloinkaan on elänyt. Hänellä on nuorempi veli, hyvä ja uljas
ritari, nimeltä Ontzlake herra, ja vanhempi veli, tämä Damas
petturi, ei tahdo antaa hänelle hänen perintö-osaansa, paitsi mitä
Ontzlake herra omalla uljuudellaan on saanut pidetyksi hallussaan.
Nuoremmalla veljellä on sangen kaunis ja rikas kartano, ja siinä hän
asuu kaikessa kunniassa ja on kaiken kansan rakastama, mutta Damas
herraa vihaavat kaikki, sillä hän on ilman sääliä ja suuri konna. He
ovat käyneet kauan sotaa keskenään, mutta Ontzlake on aina voiton
puolella; ja hän tarjoutuu tarjoutumistaan taistelemaan Damas herran
kanssa perinnöstä mies miestä vastaan, taikka joll'ei tämä tahdo itse
taistella, niin saa hän hankkia jonkun ritarin taistelemaan edestänsä.

"Siihen Damas herra suostuikin, mutta hän on niin vihattu, ett'ei
kukaan ritari tahdo taistella hänen puolestansa. Senvuoksi Damas
on joka päivä ritareineen väijymässä ja hyökkää kaikkien ritarien
kimppuun, jotka retkillänsä joutuvat näille maille, ja vie heidät
tyrmäänsä. Ja monta kunnon ritaria, luvultaan yksitoista, on kuollut
nälkään tässä tyrmässä. Jos vain yksi meistä, jotka olemme täällä,
olisi tahtonut taistella hänen veljensä Ontzlake herran kanssa,
niin hän olisi laskenut meidät vapaiksi, mutta kun tuo Damas on
niin viekas ja kavala, niin me emme ikinä tahdo taistella hänen
puolestansa. Ja me olemme niin nälän heikontamia, että me tuskin
voimme pystyssä pysyä."

"Jumala armossaan teidät pelastakoon", sanoi Arthur.

Silloin juuri tuli muuan neito Arthurin luo ja sanoi: "Mitä kuuluu?"

"En tiedä", Arthur virkkoi.

"Herra, jos te tahdotte taistella minun isäntäni puolesta, niin
teidät lasketaan vapaaksi, muuten ette ikinä pääse täältä elävänä."

"Se on kovaa", Arthur sanoi, "mutta ennemmin tahdon taistella ritaria
vastaan kuin kuolla vankeudessa. Mutta vain sillä ehdolla, että minä
saan vapauteni, ja kaikki nämä vangit, lähden minä taisteluun."

"Niin on tapahtuva", sanoi neito.

"Minä olen valmis", sanoi Arthur, "jos minulla vain olisi ratsu ja
varukset."

"Teiltä ei ole mitään puuttuva", neito vastasi.

"Minusta näyttää, neito, niinkuin olisin nähnyt teidät Arthurin
hovissa."

"Ette suinkaan", neito sanoi, "minä en ole koskaan ollut siellä, minä
olen tämän linnan herran tytär."

Mutta hän valehteli, sillä hän oli yksi Morgan le Fayn neidoista.

Sitten hän meni joutuisasti Damas herran luokse ja kertoi, että
Arthur tahtoi taistella hänen edestänsä, ja niin tämä lähetti
hakemaan Arthuria. Ja kun Arthur saapui, niin hän oli niin kaunis ja
ylevä, että kaikki ritarit, jotka hänen näkivät, sanoivat että olisi
sääli, jos moinen ritari kuolisi vankeudessa.

Sitten hän ja Damas herra sopivat, että hän taistelisi Damas herran
edestä sillä ehdolla, että kaikki muut ritarit pääsisivät vapaiksi.
Damas herra vannoi Arthurille, että se tapahtuisi, ja Arthur
puolestaan vannoi taistelevansa niin kauan kuin pystyssä pysyisi.

Silloin kaikki kaksikymmentä ritaria tuotiin saliin pimeästä tyrmästä
ja laskettiin vapaiksi. Ja niin he kaikki jäivät katsomaan taistelua.



Morgan le Fayn kavaluus.


Palatkaamme nyt Gaulin Accoloniin, joka oli Arthurin ja Uriens
kuninkaan mukana, kun nämä menivät taikalaivaan nukkumaan.

Kun hän heräsi, niin hän huomasi olevansa syvän kaivon partaalla,
vain muutamia tuumia sen reunasta, suuressa hengen vaarassa.
Kaivosta kohosi hopeaputki ja putkesta suihkusi vettä korkealle
marmorialtaaseen.

Kun Accolon herra näki sen, niin hän sanoi:

"Taivas varjelkoon minun herraani Arthur kuningasta ja Uriensia,
sillä nuo laivan neidot ovat pettäneet meidät. He olivat paholaisia,
eivätkä naisia, ja jos minä vain hengissä suoriudun tästä
onnettomasta seikkailusta, niin surmaava olen minä kaikki kavalat
noitaneidot, missä ikinä heitä tapaan."

Silloin tuli hänen luokseen kääpiö, jolla oli suuri suu ja litteä
nenä, ja hän tervehti Accolon herraa ja sanoi, että hän tuli Morgan
le Fayn luota.

"Hän tervehtii teitä ja pyytää teitä olemaan rohkealla mielellä,
sillä huomenna kello yhdeksän aikaan te olette taisteleva erään
ritarin kanssa ja senvuoksi hän lähettää teille tässä Arthurin
miekan, Excaliburin, ja huotran. Hän pyytää teitä, jos häntä
rakastatte, taistelemaan viimeiseen asti ja ilman sääliä, aivan
niinkuin hänelle lupasitte, kun hänen kanssaan salaisesti
keskustelitte. Ja siitä neidosta, joka tuo hänelle sen ritarin pään,
jonka kanssa te taistelette, siitä hän tekee kuningattaren."

"Kyllä ymmärrän mitä tarkoitatte", Accolon sanoi. "Ja minä olen
pitävä lupaukseni, koska minulla on tämä miekka. Sulkekaa minut
armollisen kuningattareni suosioon ja sanokaa hänelle, että olen
tekevä kaikki mitä olen hänelle luvannut, taikka muutoin olen
kuoleva. Nytpä ymmärrän", hän lisäsi, "että Morgan le Fay on tehnyt
kaikki nämä taiat tuon taistelun tähden?"

"Siitä saatte olla varma", sanoi kääpiö.

Sitten tuli hänen luokseen ritari ja lady ja kuusi asemiestä. Ja
ritari tervehti Accolon herraa, ja pyysi häntä tulemaan kartanoonsa
lepäämään. Se ritari oli Ontzlake herra, Damas herran veli, jonka
kanssa Arthur kuningas jo oli Damas herralle luvannut taistella. Niin
Accolon nousi joutilaan ratsun selkään ja ratsasti ritarin keralla
kauniiseen kartanoon, jonka vieressä oli luostari, ja siellä häntä
kestittiin hyvin.

Sillävälin oli Damas herra lähettänyt veljelleen sanan, että tämä
olisi valmis seuraavana päivänä kello yhdeksän aikaan ja saapuisi
taistelukentälle taistelemaan erään ritarin kanssa, sillä hän oli
löytänyt kelpo ritarin, joka oli kaikin puolin valmis taistelemaan.
Kun tämä sanoma saapui Ontzlake herralle, niin hän kävi hyvin
levottomaksi, sillä häntä oli jo haavoitettu peitsellä molempiin
reisiin, mutta vammoistaan huolimatta hän aikoi taistella. Mutta
kun Accolon herra kuuli taistelusta ja kuinka Ontzlake herra oli
haavoitettu, niin hän sanoi, että hän tahtoi taistella hänen
edestänsä, koska Morgan le Fay oli lähettänyt hänelle Excaliburin
ja huotran, että hän taistelisi tuon ritarin kanssa seuraavana
aamuna. Silloin Ontzlake herra riemastui suuresti ja kiitti kaikesta
sydämestään Accolon herraa siitä että tämä tahtoi tehdä niin paljo
hänen hyväksensä.

Seuraavana aamuna, kun Arthur kuningas oli noussut ratsunsa selkään
ja oli valmis lähtemään taistelukentälle, tuli hänen luokseen neito,
joka antoi hänelle Excaliburin kaltaisen miekan ja huotran ja sanoi:

"Morgan le Fay lähettää teille tässä teidän miekkanne ja rakkaan
tervehdyksensä."

Arthur kiitti neitoa ja luuli että niin oli laita, mutta neito oli
kavala, sillä miekka ja huotra olivat väärennetyt ja heikot ja
hauraat.

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra asettuivat asentoon ja heidän
ratsunsa syöksyivät niin rajusti yhteen, että sekä ratsut että miehet
suistuivat maahan. Silloin molemmat ritarit hyppäsivät pystyyn ja
paljastivat miekkansa. Tuo ilkeä kuningatar oli loihtinut heidät,
niin ett'ei kumpainenkaan tuntenut toistansa. Mutta heidän siten
taistellessaan tuli Järven neito, joka oli pistänyt Merlinin kiven
alle, ja hän tuli Arthurin tähden, sillä hän tiesi että Morgan le
Fay oli asettanut niin, että Arthur sinä päivänä saisi surmansa.
Senvuoksi Nimue tuli pelastamaan Arthurin henkeä.

Niin he taistelivat tulisesti ja iskivät monta ankaraa iskua. Mutta
Arthur kuninkaan miekka ei sattunut ensinkään niinkuin Accolon
herran; melkein jokainen isku, jonka Accolon iski, haavoitti
vaarallisesti Arthuria, niin että oli ihme että hän pysyi pystyssä,
ja virtana valui hänen verensä. Kun Arthur näki, että maa oli
kokonaan veren peittämä, niin hän pelästyi ja arvasi, että häntä oli
petetty ja että hänen miekkansa oli vaihdettu. Sillä hänen miekkansa
ei purrut ensinkään terästä, niinkuin oli ollut sen tapa ja sentähden
hän pelkäsi saavansa surmansa. Hänestä näytti kuin se miekka, joka
oli Accolonin kädessä, olisi ollut Excalibur, sillä jokaisella
iskulla se vuodatti verta, mutta hän oli niin ritarillinen, että hän
ylevästi kärsi vaivansa. Ja kaikki miehet, jotka katselivat häntä,
sanoivat ett'eivät he koskaan olleet kenenkään ritarin nähneet niin
hyvin taistelevan, kuin Arthur taisteli, katsoen siihen kuinka
kovin hän oli haavoitettu. Kaikki kansa oli murheissaan hänen
tähtensä, mutta molemmat veljekset, Damas herra ja Ontzlake herra,
eivät tahtoneet sopia, niin että ritarit jatkoivat vain tulista
taisteluansa. Silloin yht'äkkiä Arthur kuninkaan miekka katkesi
kahvan juuresta ja putosi ruohikkoon ja hänen käteensä jäi vain
miekan kahva ja nuppi. Kun hän sen näki, niin hän pelkäsi kovin
saavansa surmansa, mutta yhä hän vain piti kilpeänsä ylhäällä, eikä
väistynyt eikä menettänyt rohkeuttansa.



Kuinka Arthur kuningas sai takaisin oman miekkansa.


Kun Accolon herra näki, että Arthur kuninkaan miekka oli katkennut,
niin hän koetti pakoittaa häntä antautumaan.

"Ritari, sinä olet voitettu etkä saata enää kestää, ja sinä olet
sitäpaitsi aseeton ja olet menettänyt paljo verta. Minun ei tee
mieleni sinua surmata, antaudu sentähden minun armoilleni."

"En", Arthur sanoi, "sitä en voi tehdä, sillä minä olen luvannut
taistella _niin kauan kuin on elonkipinääkään ruumiissani_. Ja
senvuoksi minä ennemmin kuolen kunnialla kuin elän häpeällä. Ja
vaikka voisi kuolla satoja kertoja, niin minä ennemmin kuolisin
niin monta kertaa, kuin antautuisin sinulle pelkurina, sillä vaikka
minulta puuttuu aseita, niin minulta ei ole puuttuva kunniaa, ja jos
sinä surmaat minut, aseettoman, niin se on oleva sinun oma häpeäsi."

"No niin", sanoi Accolon, "siitä häpeästä en tahdo säästää itseäni.
Pysy erilläsi minusta, sillä sinä olet kuoleman oma." Ja niin
sanoessaan hän antoi Arthurille sellaisen iskun, että tämä melkein
tupertui maahan, ja hän toivoi että Arthur huutaisi armoa.

Mutta kuningas ryntäsi Accolonia kohden ja sysäsi häntä niin
voimakkaasti katkenneen miekan nupilla, että ritari hoiperteli kolme
askeletta takaperin.

Kun Järven neito katseli Arthuria ja näki, kuinka uljas hän oli ja
kuinka häntä kavaluudella koetettiin saada surmatuksi, niin häntä
kovin säälitti, että niin uljaan ritarin ja jalon miehen piti joutua
perikatoon. Ja hänen taikomisensa kautta miekka putosi seuraavalla
iskulla maahan Accolonin kädestä. Ja Arthur juoksi nopeasti sen luo
ja otti sen käteensä ja tunsi heti, että se oli hänen oma miekkansa
Excalibur.

"Liian kauan sinä olet ollut poissa minun luotani", hän huusi, "ja
paljon pahaa sinä olet minulle tehnyt."

Sitten hän huomasi huotran, joka riippui Accolonin sivulla, ja äkkiä
ryntäsi hän Accolonin kimppuun ja tarttui huotraan ja tempasi sen
niin kauaksi kuin saattoi.

"Oi ritari", hän sanoi, "nyt sinä olet kuoleman oma, sillä minä
takaan, että tämä miekka on maksava sinulle moninkerroin kaikki ne
iskut, mitkä minä olen saanut." Ja hän karkasi koko voimallaan hänen
kimppuunsa ja paiskasi hänet maahan ja halkasi hänen kypärinsä ja
antoi hänelle sellaisen iskun päähän, että se melkein tappoi hänet.

"Nyt minä surmaan sinut", Arthur sanoi.

"Surmata minut kyllä saatte, jos teitä haluttaa", Accolon sanoi,
"sillä te olette paras ritari, mitä minä milloinkaan olen tavannut,
ja minä näen, että Jumala on teidän kanssanne. Mutta koska minä
olen luvannut taistella viimeiseen asti, enkä millään ehdolla tahdo
antautua elävänä, niin sentähden minun suuni ei ole ikinä pyytävä
armoa, vaan Jumala tehköön minun ruumiillani, mitä Hän hyväksi näkee."

Silloin Arthur kuningas muistutteli, että hän oli varmaankin nähnyt
tuon ritarin.

"Sano minulle", hän virkkoi, "taikka minä tapan sinut, mistä maasta
sinä olet ja mistä hovista."

"Herra ritari", Accolon herra sanoi, "minä olen Arthur kuninkaan
hovista ja minun nimeni on Gaulin Accolon."

Silloin Arthur pelästyi vielä enemmän kuin ennen, sillä hän muisti
sisartansa Morgan le Fayta ja laivan taikaa.

"Oi herra ritari", hän sanoi, "pyydän, sanokaa minulle kuka teille
tämän miekan antoi."

Silloin Accolon herra kertoi hänelle, kuinka Morgan le Fay oli
lähettänyt sen hänelle sitä varten että hän surmaisi hänen veljensä
Arthur kuninkaan. Sillä Arthur kuningasta Morgan le Fay enin vihasi
maan päällä hänen kuntonsa ja suuren maineensa tähden. Ja jos hänen
onnistuisi tappaa Arthur loitsujensa avulla, niin hän samoin surmaisi
puolisonsa ja sitten Accolonista tulisi maan kuningas ja Morgan le
Faysta kuningatar.

"Mutta nyt siitä ei tule mitään", sanoi Accolon, "sillä minä olen
varma kuolemastani. Mutta kun minä nyt olen kertonut teille totuuden,
niin pyydän teitäkin sanomaan, miltä seudulta te olette ja mistä
hovista."

"Oi Accolon", Arthur sanoi, "tiedä siis, että minä olen Arthur
kuningas, jolle sinä olet paljon pahaa tehnyt."

Kun Accolon sen kuuli, niin hän huusi korkealla äänellä:

"Jalo laupias herra, armahtakaa minua, sillä minä en tuntenut teitä!"

"Kyllä armahdan sinua, Accolon herra", Arthur sanoi, "sillä minä
näen, että sinä nyt vasta minut tunnet. Mutta minä huomaan sinun
sanoistasi, että sinä olet suostunut minun kuolemaani ja sentähden
sinä olet petturi; mutta minä en tahdo syyttää sinua siitä, sillä
minun sisareni Morgan le Fay on kavalilla keinoillaan saanut sinut
suostumaan ilkeyteensä."

Sitten Arthur kuningas kutsui taistelun tarkastajat ja kertoi heille
mitä oli tapahtunut.

"Jos kumpikaan meistä olisi tuntenut toisensa, niin ei tässä olisi
iskuakaan isketty", hän sanoi.

Sitten Accolon herra huusi korkealla äänellä kaikille ritareille ja
miehille, jotka olivat sinne kokoontuneet: "Oi herrat, tämä jalo
ritari, jonka kanssa minä olen taistellut, mitä minä suuresti kadun,
on miehuullisin ja kunnianarvoisin mies maan päällä, sillä hän on
itse Arthur kuningas, meidän kaikkien armollisin lääniherramme!"

Silloin kaikki kansa lankesi polvillensa ja huusi armoa, ja sen
kuningas heille heti lupasikin.

Sitten hän meni ratkaisemaan noiden molempien veljesten välistä
riitaa, jonka vuoksi hän ja Accolon herra olivat taistelleet. Koska
Damas herra oli kopea ritari ja täynnä ilkeyttä, niin Arthur määräsi
hänen antamaan nuoremmalle veljellensä kartanon ja kaikki mitä siihen
kuului, ja Ontzlake herran sen sijaan antamaan hänelle vuosittain
paraatihevosen ratsastettavaksi, sillä se sopisi hänelle paremmin
kuin sotaratsu. Ja kuoleman uhalla kiellettiin Damas herraa koskaan
häiritsemästä ketään vaeltavaa ritaria, joka kulki seikkailuillaan.
Ja niille kahdellekymmenelle ritarille, joita hän oli niin kauan
pitänyt vankeudessa, hänen täytyi antaa takaisin kaikki heidän
aseensa ja varuksensa.

"Ja jos joku heistä tulee minun hoviini ja valittaa sinusta, niin
jumalauta sen saat maksaa hengelläsi", sanoi kuningas.

"Ja kuulkaa te, Ontzlake herra, koska teitä sanotaan uljaaksi ja
kunnon ritariksi ja rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi kaikissa
teoissanne, niin tämä olkoon teidän tehtävänne: minä pyydän teitä,
että te niin pian kuin suinkin tulette minun luokseni ja minun
hoviini, ja teistä on tuleva minun ritarini, ja jos teidän tekonne
pysyvät edelleenkin samallaisina, niin minä olen Jumalan avulla niin
teidät ylentävä, että te ennen pitkää saatte elää yhtä komeasti kuin
Damas herra konsanaan."

Sitten Arthur kuningas ja Accolon herra ratsastivat lähellä olevaan
rikkaaseen luostariin lepäämään ja sidottamaan haavojansa, ja pian
kuningas kokonaan parani. Mutta Accolon herra kuoli neljän päivän
kuluessa, sillä hän oli vaikeasti haavoittunut.

Kun Accolon oli kuollut, niin kuningas lähetti hänet hevospaareilla
kuuden ritarin saattamana Camelotiin ja sanoi:

"Viekää hänet minun sisarelleni Morgan le Faylle ja sanokaa, että
minä lähetän hänet lahjaksi hänelle, ja ilmoittakaa hänelle, että
minä olen saanut miekkani Excaliburin ja huotran."



Jalokivi viitta.


Kun sanoma saapui Morgan le Faylle, että Accolon oli kaatunut ja että
Arthurilla taas oli miekkansa, niin hän tuli niin murheelliseksi,
että hänen sydämensä oli särkyä. Mutta kun hän ei tahtonut saattaa
sitä muiden tietoon, niin hän säilytti ulkonaisesti tyyneytensä eikä
näyttänyt surun merkkiäkään. Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän
odottaisi alallansa, kunnes hänen veljensä Arthur tulisi, niin ei
kulta eikä kalliit kivet voisi pelastaa hänen henkeänsä, sillä Arthur
oli vannonut kostavansa.

Sentähden hän meni Guinevere kuningattaren luokse ja pyysi häneltä
lupaa ratsastaa edemmäksi valtakuntaan.

"Voittehan odottaa", Guinevere kuningatar sanoi, "siksi kun teidän
veljenne kuningas tulee."

"Sitä en voi", sanoi Morgan le Fay, "sillä minä olen saanut niin
kiireelliset sanomat, että minä en voi viivytellä."

"Vai niin", Guinevere sanoi, "lähtekää sitten milloin tahdotte."

Niin aamulla varhain ennen päivän tuloa Morgan le Fay otti hevosensa,
ja ratsasti koko sen päivän ja suurimman osan yötäkin, ja seuraavana
aamuna puolenpäivän aikaan hän saapui samaan luostariin, jossa Arthur
oli. Koska hän tiesi että kuningas oli siellä, niin hän kysyi, kuinka
hän voi, ja hänelle vastattiin, että kuningas nukkui vuoteessansa,
sillä hän oli saanut vain vähän lepoa näinä kolmena yönä.

"Vai niin", sanoi Morgan le Fay, "älköön kukaan teistä herättäkö
häntä, ennenkuin minä sen teen."

Sitten hän hyppäsi alas hevosensa selästä ja aikoi ryöstää Arthurilta
hänen miekkansa Excaliburin. Niin hän meni suoraan hänen huoneeseensa
eikä kukaan uskaltanut olla tottelematta hänen käskyänsä, ja
siellä hän tapasi Arthurin makaamassa vuoteessansa ja Excalibur
oli paljastettuna hänen oikeassa kädessänsä. Kun Morgan le Fay sen
näki, niin häntä kiukutti kovin ett'ei hän voinut saada miekkaa
herättämättä Arthuria ja hän tiesi että jos hän niin tekisi, niin se
olisi hänen kuolemansa. Niin hän otti huotran ja meni matkoihinsa
hevosensa selässä.

Kun kuningas heräsi ja näki että huotra oli poissa, niin hän vihastui
kovasti ja kysyi, kuka oli ollut hänen huoneessansa. Hänelle
kerrottiin että siellä oli käynyt hänen sisarensa Morgan le Fay, joka
oli pistänyt huotran vaippansa alle ja mennyt menojaan.

"Voi teitä", Arthur sanoi, "huonosti te olette minua vartioineet!"

"Herra", sanoivat he kaikki, "me emme uskaltaneet olla tottelematta
teidän sisarenne käskyä."

"Tuokaa parhain ratsu, mikä on saatavissa", kuningas sanoi, "ja
käskekää Ontzlake herran kiireesti asestautua ja ottaa toinen hyvä
ratsu ja tulla minun kanssani."

Niin kuningas ja Ontzlake asestautuivat nopeasti ja ratsastivat
Morgan le Fayn perään. Pian he tapasivat karjanpaimenen, jolta he
kysyivät, oliko kukaan lady hiljattain ratsastanut sitä tietä.

"Herra," sanoi tuo köyhä ukko, "juuri ikään kulki tästä muuan lady
ratsastaen neljänkymmenen hevosmiehen keralla, ja hän ratsasti tuonne
metsään."

Silloin he kannustivat hevosiansa ja ratsastivat kiivaasti hänen
peräänsä, ja hetken kuluttua Arthur sai näkyviinsä Morgan le Fayn,
ja silloin hän vielä kiivaammin kiirehti ratsuansa. Kun Morgan le
Fay huomasi, että Arthur ajoi häntä takaa, niin hän riensi metsän
läpi, kunnes hän saapui aukealla paikalle. Ja kun hän näki ett'ei
hän voinut päästä pakoon, niin hän ratsasti lähellä olevan järven
rannalle ja sanoi: "Käyköön minun kuinka tahansa, mutta veljeni ei
ole saava tätä huotraa." Ja hän heitti sen syvimpään veteen, niin
että se vaipui pohjaan, sillä se oli raskas kullasta ja kalliista
kivistä.

Sitten hän ratsasti laaksoon, jossa oli paljo suuria kiviä, ja kun
hän näki että hänet saataisiin kiinni, niin hän muutti itsensä
taikakeinoillaan suureksi rnarmorikiveksi. Kun kuningas Ontzlaken
keralla saapui paikalle, ei hän tuntenut sisartansa eikä tämän miehiä.

"Ah", kuningas sanoi, "tässä näette Jumalan koston, ja minua
murhetuttaa kovin, että tämä onnettomuus on tapahtunut."

Sitten hän haki huotraa, mutta sitä ei näkynyt missään. Ja niin hän
palasi luostariin, josta hän oli tullutkin.

Kun Arthur oli mennyt, niin Morgan le Fay muutti itsensä ja kaikki
ritarinsa entiseen muotoonsa ja sanoi: "Herrat, nyt me saamme mennä,
minne tahdomme."

Niin hän lähti Goren maahan ja hänet otettiin siellä komeasti
vastaan. Ja hän teki linnansa ja kaupunkinsa niin lujiksi kuin
saattoi, sillä yhä hän kovin pelkäsi Arthur kuningasta.

Kun kuningas oli tarpeeksi levännyt luostarissa, niin hän ratsasti
Camelotiin ja hänen kuningattarensa ja parooninsa iloitsivat
suuresti hänen tulostansa. Ja kun he kuulivat hänen kummallisista
seikkailuistansa, niin he kaikki ihmettelivät Morgan le Fayn
kavaluutta, ja hänen häijyjen taikomistensa tähden moni ritari
toivoi, että hänet olisi elävältä poltettu.

Seuraavana päivänä tuli Arthurin luo muuan neito Morganin lähettämänä
ja hän toi mukanaan komeimman viitan kuin koskaan oli nähty siinä
hovissa, sillä se oli niin täynnä kalliita kiviä, kuin niitä vain
mahtui vierekkäin, ja ne olivat kauneimpia ja kallisarvoisimpia kiviä
mitä kuningas koskaan oli nähnyt.

"Teidän sisarenne lähettää teille tämän viitan ja toivoo että te
otatte vastaan tämän hänen lahjansa, ja te olette saava häneltä
hyvitystä mielenne mukaan siitä, missä hän on teitä vastaan rikkonut."

Kun kuningas näki viitan, miellytti se häntä suuresti, mutta hän
puhui vain vähän.

Sillä hetkellä tuli Järven neito kuninkaan luokse ja sanoi: "Herra,
minun täytyy puhua teidän kanssanne kahden kesken."

"Sanokaa vain", kuningas virkkoi, "mitä tahdotte."

"Herra", sanoi neito, "älkää millään muotoa panko tuota viittaa
päällenne, ennenkuin olette nähnyt enemmän, älkääkä antako sitä panna
kenenkään ritarinne päälle, ennenkuin olette käskenyt sen tuojan
panna sen päällensä."

"Hyvä", sanoi Arthur kuningas, "tahdon tehdä, niinkuin te neuvotte."
Sitten hän sanoi sille neidolle, jonka hänen sisarensa oli
lähettänyt: "Neito, tahdon nähdä teidän päällänne tämän viitan, jonka
olette tuonut."

"Herra", sanoi neito, "ei minun sovi kantaa kuninkaan pukua."

"Jumalauta", Arthur sanoi, "sinun on pitäminen sitä viittaa,
ennenkuin minä tai kukaan minun miehistäni panemme sen hartioillemme."

Niin viitta pantiin neidon päälle, ja samalla hetkellä hän kaatui
kuolleena maahan, eikä puhunut enää sanaakaan, sillä hän paloi
tuhaksi.

Silloin Arthur vihastui kauheasti, vielä enemmän kuin ennen, ja hän
sanoi Uriens kuninkaalle:

"Minun sisareni, teidän puolisonne, koettaa yhä vain pettää minua,
ja minä tiedän kyllä että joko te taikka teidän poikanne, minun
sisarenpoikani, olette yksissä neuvoin hänen kanssansa saattaaksenne
minut turmioon. Mutta teidän en sentään luule olevan hänen
liitossaan, sillä Accolon tunnusti minulle omalla suullansa, että
hän aikoi surmata teidätkin, niinkuin minut, ja sentähden annan minä
teille anteeksi. Mutta teidän poikaanne, Uwaine herraa, minä pidän
epäiltävänä, ja käsken teitä sentähden ajamaan hänet pois minun
hovistani."

Niin Uwaine herra karkoitettiin.

Kun Gawaine herra, Lot kuninkaan poika, sai sen tietää, niin hän
valmistautui myös lähtemään hänen kanssansa.

"Joka karkoittaa minun serkkuni, karkoittakoon minutkin", hän
virkkoi, ja niin he molemmat lähtivät.

Kun Arthur huomasi että Gawaine herra oli jättänyt hovin, niin suuri
suru nousi kaikkien lordien kesken.

Ja Gawainen veli, Gaheris, virkkoi: "niin me nyt menetimme kaksi
kelpo ritaria yhden sijasta."



Uni lohikäärmeestä ja karjusta.


Pitkän sotansa jälkeen Arthur kuningas lepäsi ja piti komeita pitoja
liittolaiskuninkaittensa ja prinssiensä ja jalojen ritariensa
kanssa, jotka kaikki kuuluivat Pyöreään pöytään. Ja kun hän istui
kuninkaallisella valtaistuimellaan, niin saliin astui kaksitoista
vanhusta, joilla oli kaikilla oliivin oksa kädessä, merkkinä
siitä että he tulivat Rooman keisarin Luciuksen lähettiläinä ja
sanansaattajina. Kumarrettuaan kuninkaalle, he ilmoittivat hänelle
Lucius keisarin tervehdyksen ja käskivät Arthuria tunnustamaan
hänet herrakseen ja maksamaan sitä veroa, joka Englannilta oli
tuleva Roomalle, niinkuin hänen isänsä ja edeltäjänsäkin ennen
olivat tehneet. Jollei hän suostuisi siihen, niin keisari oli tekevä
suuren sotaretken häntä, hänen valtakuntiaan ja alamaisiaan vastaan,
ikuiseksi varoitukseksi kaikille kuninkaille ja ruhtinaille, jotka
uskaltaisivat kieltäytyä maksamasta veroa Roomalle, koko maailman
valtiaalle.

Kun he olivat esittäneet asiansa, niin kuningas käski heidän
poistua ja kutsui kokoon kaikki lordinsa ja Pyöreän pöydän ritarit
neuvottelemaan asiasta ja lausumaan siitä mielipiteensä. He sanoivat
kaikki, että veron vaatiminen oli kohtuutonta, ja jokainen heistä oli
valmis sotimaan ja auttamaan kuningasta voimiensa mukaan. Skotlannin
kuningas, Vähän-Britannian kuningas ja läntisen Walesin herra
lupasivat kaikki miehiä ja rahaa, ja Lancelot herra ja muut ritarit
lupasivat samoin. Kun Arthur kuningas näki heidän uljuutensa ja hyvän
tahtonsa, niin hän kiitti heitä sydämellisesti. Ja lähettiläille
annettiin runsaasti lahjoja ja heidät lähetettiin takaisin Roomaan
sen vastauksen kera, että Arthur kuningas ei ollut velvollinen
maksamaan veroa kenellekään maalliselle ruhtinaalle, ei kristitylle
eikä pakanalle, hänelle oli Englannin valtakunnan herruus kuuluva
hänen edeltäjiensä oikeuksien mukaan ja hän oli päättänyt tulla
suuren ja mahtavan sotajoukon kanssa Roomaan valloittaakseen Jumalan
armollisella avulla keisarikunnan ja kukistaakseen niskoittelijat.

Kun lähettiläät palasivat tuoden sen sanoman Lucius keisarille, niin
hän lähetti kokoomaan sotamiehiä yli koko maailman, kaikista Rooman
keisarikunnan alusmaista. Niin suuri joukko kuninkaita ja herttuoita
ja sotapäälliköitä ja tuhansittain kansaa kokoontui Rooman ympärille.
Ja sitäpaitsi keisarilla oli luonaan viisikymmentä jättiläistä,
joiden oli määrä häntä suojella ja murtaa Arthur kuninkaan joukon
rintama.

Sillävälin Arthur kuningas piti Yorkissa parlamenttia ja määräsi,
että hänen poissa ollessaan Guinevere kuningatarta ja valtakuntaa
piti hallitseman Britannian Baldwin herran ja Constantine herran,
Cornwallin Cador herran pojan, josta isänsä kuoleman jälkeen
tuli valtakunnan kuningas. Sitten Arthur kuningas lähti kaikkine
joukkoineen ja purjehti Sandwichista monilukuisine laivoineen,
kaleereineen, venheineen ja sotamiehineen.

Ja kun kuningas makasi hytissään laivassa, niin hän vaipui uneen ja
näki ihmeellisen unen. Hänestä näytti että kauhea lohikäärme tuhosi
paljo hänen väkeänsä, ja se tuli lentäen lännestä päin. Sen pää oli
silattu taivaansiniseksi, ja sen lavat loistivat kuin kulta, sen
ruumis oli kuin ihmeellisen värinen panssari, sen pyrstöstä riippui
riekaleita, sen jalat olivat sopulinnahan peittämät ja sen kynnet
kiilsivät kuin kirkas kulta. Hirveä liekki leiskui ulos sen suusta,
ikäänkuin kaikki maa ja meri olisi tulessa leimunnut.

Sen jälkeen tuli idästä päin hirmuinen karju suuressa pilvessä. Sen
sorkat olivat isot kuin pylväät, se oli takkuinen ja inhoittavan
näköinen, rumin eläin mitä nähdä saattoi, ja se röhki ja karjui niin
kamalasti, että sitä oli oikein kauhea kuulla.

Silloin tuo pelottava lohikäärme lähestyi ja alkoi tapella karjun
kanssa, ja karju iski siihen torahampaillaan niin että meri tuli
aivan punaiseksi verestä. Mutta viimein lohikäärme hakkasi karjun
mäsäksi, sekä luut että lihat, niin että kappaleet ajelehtivat pitkin
merta.

Silloin Arthur kuningas heräsi ja oli aivan ymmällä tuon unen tähden,
ja hän lähetti heti hakemaan erästä viisasta filosofia ja käski hänen
sanoa, mitä se merkitsi.

"Herra", sanoi filosofi, "se lohikäärme, josta sinä uneksit,
tarkoittaa sinua itseäsi ja sen siipien väri niitä valtakuntia,
jotka sinä olet valloittanut, ja sen pyrstö, joka oli ryysyjen
peitossa, tarkoittaa Pyöreän pöydän jaloja ritareita. Ja karju, jonka
lohikäärme tappoi ja joka tuli pilvistä, tarkoittaa jotain tyrannia,
joka kiusaa kansaa, taikka muutoin näytät sinä joutuvan taistelemaan
jättiläisen kanssa, jonka vertaa et koskaan ole nähnyt. Sentähden
älä ensinkään pelkää tuon hirveän unen tähden, vaan kulje sinä vain
voittajana eteenpäin."

Pian senjälkeen kun Arthur kuningas oli nähnyt unta lohikäärmeestä
ja karjusta, saavuttiin Ranskan maalle, ja siellä muuan talonpoika
tuli Arthurin luo ja kertoi hänelle, että jo seitsemän vuotta hirveä
jättiläinen oli hävittänyt Brittanyn maata ja tappanut ja syönyt
suuhunsa paljo maan kansaa. Hiljattain oli hän ryöstänyt Brittanyn
herttuattarenkin, kun tämä oli seurueineen ratsastamassa, ja oli
vienyt hänet asuntoonsa, joka oli eräässä vuoressa, pitääkseen
häntä siellä elämänsä loppuun asti. Paljo kansaa oli seurannut
herttuatarta, enemmän kuin viisisataa, mutta eivät he kaikki
yhdessäkään voineet häntä pelastaa.

"Hän oli sinun serkkusi, Howell herttuan puoliso, hänen, jota
kutsumme sinun läheiseksi sukulaiseksesi", virkkoi mies lopuksi, "ja
koska sinä olet hurskas kuningas, niin sääli tuota ladyä, ja koska
sinä olet suuri sankari, niin kosta meidän kaikkien puolestamme."

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se on suuri onnettomuus! Parhaimman
valtakuntani menettäminen minua vähemmän surettaisi, kuin ett'en
ennättänyt tulla vähän ennemmin tuota ladyä pelastamaan. No, mies,
voitkos viedä minut sinne missä tuo jättiläinen asustaa?"

"Kyllä, herra", tuo kunnon ukko sanoi, "katso tuonne missä näet nuo
molemmat isot tulet palavan, sieltä sinä hänet löydät ja aarteita
enemmän kuin luulen olevan koko Ranskan maassa."

Kun kuningas oli kuullut tuon surkean tapauksen, niin hän palasi
telttaansa. Ja hän kutsui luokseen Kay herran ja Bedivere herran ja
käski heidän kaikessa hiljaisuudessa asettaa kuntoon hänen ja omat
ratsunsa ja varuksensa, sillä iltamessun jälkeen hän aikoi vain
heidän molempain kanssa tehdä toivioretken Pyhän Mikaelin vuorelle.
Niin he lähtivät kolmisin ja ratsastivat minkä ennättivät, kunnes
viimein saapuivat tuon vuoren juurelle. Siellä he hyppäsivät alas
ratsuiltansa ja kuningas käski heidän jäädä siihen odottamaan, sillä
hän tahtoi mennä yksin vuorelle.

Hän astui ylös mäkeä, kunnes hän tuli isolle tulelle, ja siellä hän
näki äsken luodun haudan partaalla leskivaimon istuvan ja vääntelevän
käsiänsä ja itkevän. Arthur kuningas tervehti häntä ja kysyi, miksi
hän niin valitti.

"Herra ritari, puhu hiljaa", nainen vastasi, "sillä tuolla on piru
itse. Jos hän kuulee sinun puhuvan, niin hän tulee ja tappaa sinut.
Oi miesparka, mitä on sinulla tekemistä tällä vuorella? Vaikka
teitä olisi viisikymmentä sinun kaltaistasi, niin te ette kykenisi
vastustamaan tuota hirviötä. Tässä makaa haudattuna muuan herttuatar,
joka oli kaunein kaikista maan päällä, Howellin, Brittanyn herttuan
puoliso -- tuo hirviö hänet surmasi."

"Rouva", sanoi kuningas, "minut on lähettänyt Arthur kuningas,
se suuri sankari, keskustelemaan tuon tyrannin kanssa hänen
vasalleistaan."

"Yhhyh, vai keskustelemaan!" sanoi leski. "Se peto ei välitä
kuninkaista eikä muistakaan. Ole varoillasi, äläkä mene häntä
liian lähelle, sillä hän on voittanut viisitoista kuningasta ja on
tehnyt itselleen nutun, joka on täynnä jalokiviä ja reunustettu
heidän parroillaan, jotka he tässä viime jouluna hänelle lähettivät
kansaansa pelastaakseen. Ja jos sinä tahdot, niin puhu hänen kanssaan
tuon suuren tulen luona, jossa hän istuu illallisella."

"Hyvä", Arthur sanoi, "kaikista teidän pelottavista puheistanne
huolimatta minä tahdon tehdä tehtäväni."

Sitten hän meni ylös vuoren kukkulaa kohden ja näki, kuinka
jättiläinen istui illallisellaan kalvaen isoa luuta ja paistaen
jykeviä jäseniään tulen ääressä, sillä välin kuin kolme kaunista
neitoa käänteli vartaita, joissa oli riippumassa kaksitoista pientä
lasta aivan kuin pienet linnunpoikaset. Kun Arthur kuningas näki tuon
surkean näyn, niin hän sääli heitä niin suuresti että hänen sydämensä
oli särkyä, ja hän huusi jättiläiselle:

"Se joka kaikkea maailmaa hallitsee, antakoon sinulle lyhyen iän
ja häpeällisen kuoleman! Minkätähden olet sinä tappanut nuo pienet
viattomat lapset ja surmannut herttuattaren? Nouse ylös, sinä
ahmatti, ja valmistaudu taisteluun, sillä tänä päivänä olet sinä
minun käteni kautta surmasi saava."

Silloin jättiläinen hyppäsi pystyyn ja otti ison nuijan käteensä
ja iski sillä kuningasta, niin että tämän kypäri murskaantui, ja
kuningas iski häntä vuorostaan ja haavoitti häntä vaikeasti. Silloin
jättiläinen heitti pois nuijansa ja rutisti kuningasta käsivarsiensa
välissä, niin että hänen kylkiluunsa olivat murskaantua. Silloin
nuo kolme neitoa polvistuivat ja huusivat Kristusta Arthurin avuksi
ja turvaksi. Kuningas paini ja tappeli, niin että hän oli milloin
alla milloin päällä ja sillä tapaa painien ja tapellen he kierivät
alas kukkulaa, kunnes tulivat merimerkille. Ja kaiken aikaa heidän
painiessaan Arthur pisteli jättiläistä tikarillaan. Ja niin sattui
että he tulivat sille paikalle, jossa molemmat ritarit Arthurin
hevosen kera seisoivat.

Kun he näkivät kuninkaan jättiläisen käsissä, niin he tulivat ja
irroittivat hänet, ja samalla hetkellä jättiläinen heitti henkensä.
Silloin Arthur kuningas käski heidän lyödä poikki jättiläisen pään
ja asettaa sen peitsen kärkeen ja viedä sen Howell herttualle ja
ilmoittaa hänelle, että hänen vihollisensa oli saanut surmansa. Ja
senjälkeen hän käski heidän pistää tuon pään tornin huippuun, niin
että kaikki kansa saattaisi sitä katsella.

"Ja menkää te molemmat vuorelle ja noutakaa minun kilpeni ja miekkani
ja rautanuija", virkkoi Arthur kuningas. "Ja mitä aarteisiin tulee,
niin ottakaa te ne, sillä siellä te löydätte rikkauksia suunnattoman
paljon. Niin että kun minä vain saan takin ja nuijan, niin en välitä
muusta."

Niin ritarit noutivat nuijan ja takin ja ottivat itselleen hiukan
aarteita ja palasivat takaisin sotajoukkoon. Ja kohta levisi
tieto kuninkaan teosta kautta koko maan ja kansa tuli kiittämään
kuningasta. Mutta hän vastasi:

"Kiittäkää Jumalaa ja jakakaa aarteet keskenänne."

Ja sen jälkeen Arthur kuningas käski serkkunsa Howell herttuan
rakennuttamaan sille vuorelle kirkon pyhän Mikaelin kunniaksi.

Seuraavana päivänä kuningas jatkoi matkaansa Roomaa kohden. Monen
kiivaan tappelun jälkeen hän löi roomalaiset ja surmasi Lucius
keisarin ja hänet kruunattiin kaikkien niiden maiden keisariksi,
jotka ulottuvat Roomasta Ranskaan asti. Sitten hän palasi
riemusaatossa maahansa kaikkine ritareineen ja kulki meren yli
ja nousi maihin Sandwichissa, jonne hänen puolisonsa Guinevere
kuningatar oli tullut häntä vastaan. Ja jokaisessa kaupungissa ja
linnoituksessa otti kansa hänet jalosti vastaan ja hänelle annettiin
kalliita lahjoja tervetuliaisiksi.



JÄRVEN HERRA LANCELOT



Metsän vahva ritari.


Arthur kuninkaan hovissa oli monta uljasta ritaria, ja muutamat
heistä olivat niin taitavia aseiden käyttämisessä, että he veivät
kaikista tovereistaan voiton miehuudessa ja sankariteoissa. Mutta
mainioin kaikista oli Järven herra Lancelot, sillä kaikissa
turnajaisissa ja tjosteissa ja aseteoissa hän voitti kaikki muut
ritarit, eikä hän koskaan ollut kertaakaan joutunut tappiolle, paitsi
petoksen tai taikajuonien kautta.

Senvuoksi Guinevere kuningatar piti häntä suuremmassa suosiossa
kuin ketään muuta ritaria, ja Lancelot herra puolestaan rakasti
kuningatarta koko elämänsä ajan yli kaikkien muiden ladyjen ja
neitojen. Ja kuningattaren tähden hän teki monta mainehikasta
tekoa ja useammin kuin kerran hän pelasti hänet kuolemasta jalolla
ritarillisuudellansa.

Kun Arthur kuningas palasi Englantiin Roomasta, niin kaikki Pyöreän
pöydän ritarit saapuivat hänen luokseen ja monta tjostia ja
turnajaista silloin pidettiin. Lancelot herra lepäsi jonkun aikaa
urheillen ja leikkien, mutta lopulta hänen mielensä taas alkoi
palaa kummiin seikkailuihin. Senvuoksi hän pyysi nepaansa Lionel
herran valmistautumaan matkalle, ja niin he hyppäsivät ratsuillensa
asestettuina kiireestä kantapäähän asti ja ratsastivat synkkään
metsään ja sieltä edelleen aavalle aukealle.

Puolenpäivän aikaan ilma kävi kovin kuumaksi ja Lancelot herraa
rupesi nukuttamaan. Silloin Lionel herra huomasi suuren omenapuun,
joka kasvoi pensasaidan vieressä, ja hän virkkoi:

"Veli, tuolla on suloista siimestä. Siellä meidän ja ratsujemme
kelpaa levätä."

"Oikein puhuttu", Lancelot herra virkkoi, "sillä seitsemään viime
vuoteen en ole ollut niin uninen kuin nyt."

Niin he hyppäsivät alas satulasta ja sitoivat ratsunsa puuhun, ja
Lancelot heittäytyi pitkäkseen ja asetti kypärän päänsä alle ja
vaipui heti raskaaseen uneen. Mutta Lionel pysyi valveilla.

Sillä välin tuli ratsastaen kolme ritaria ja he pakenivat minkä
ennättivät, ja noita kolmea ritaria ajoi takaa yksi ainoa ritari. Kun
Lionel herra näki tuon ritarin, niin hän mielestänsä ei ollut koskaan
nähnyt niin kookasta ritaria eikä niin komeata ja karskin näköistä
miestä. Hetken kuluttua tuo vahva ritari hyökkäsi yhden päälle noista
kolmesta ritarista ja paiskasi hänet tantereeseen, niin että hän jäi
makaamaan liikkumatta. Sitten hän karkasi toisen ritarin kimppuun ja
antoi hänelle sellaisen iskun, että sekä mies että ratsu tupertuivat
maahan. Sitten hän ratsasti suoraan kolmatta kohden ja paiskasi hänet
peitsen kantaman päähän ratsunsa taakse. Sitten hän hyppäsi maahan ja
sitoi kaikki nuo ritarit heidän omilla suitsillaan.

Kun Lionel herra näki ritarin tuolla tapaa menettelevän, niin hän
päätti käydä hänen kimppuunsa, ja hän valmistautui tappeluun ja otti
hiljaa hevosensa, jott'ei olisi herättänyt Lancelot herraa. Ja hän
ratsasti äkkiä ritaria kohden ja kutsui häntä otteluun, mutta tämä
antoi Lionel herralle sellaisen iskun, että ratsu ja mies suistui
maahan. Sitten hän hyppäsi ratsultansa ja sitoi Lionel herran ja
heitti hänet ja nuo kolme muuta ritaria kunkin poikkipäin oman
ratsunsa selkään ja ratsasti heidän kanssaan linnaansa. Kun he
saapuivat sinne, niin hän otti heiltä aseet ja varukset ja ruoski
heitä okailla ja pisti heidät syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä
oli suuri joukko muitakin ritareita, jotka valittivat surkeasti.

Sillä välin oli Ector herra, kuultuaan että Lancelot herra oli
jättänyt hovin lähteäkseen seikkailuille, suutuksissaan mennyt häntä
etsimään. Ratsastaessaan kautta suuren metsän, hän kohtasi miehen,
joka näytti hänestä metsän vartialta, ja hän kysyi tuolta mieheltä,
tiesikö hän lähimailla mitään seikkailuja, joihin voisi antautua.
Metsänvartia vastasi, että penikulman päässä oli luja kartano, jota
ympäröi vallihauta, ja vasemmalla kädellä kartanon lähellä oli
kaalamo, jossa hevosia juotettiin, ja sen partaalla kasvoi kaunis puu
ja siinä riippui monta kilpeä, jotka ennen olivat kuuluneet uljaille
ritareille. Puussa riippui myös kuparista ja pronssista tehty malja
ja tätä maljaa piti Ector herran iskeä kolmasti peitsensä tylpällä
päällä, niin hän kyllä saisi kuulla outoja sanomia, joll'ei hänellä
ollut parempaa onnea, kuin kaikilla muilla ritareilla, joita monena
vuonna oli sen metsän läpi vaeltanut.

Ector herra kiitti miestä ja lähti, ja pian hän saapui puulle, jossa
hän näki monta kaunista kilpeä riippumassa. Niiden joukossa hän näki
veljensä Lionel herrankin kilven ja monen muun ritarin, jotka hän
tunsi Pyöreän pöydän kumppaneikseen. Se murehdutti hänen mieltänsä ja
hän päätti kostaa veljensä puolesta.

Hän kolhasi peitsellänsä maljaa kuin hullu ja sitten hän juotti
ratsuaan kaalamossa. Silloin tuli ritari hänen taakseen ja käski
hänen tulla pois vedestä ja valmistautua taisteluun. Ector herra
kääntyi äkkiä ja heitti peitsensä ja antoi ritarille oikein ankaran
iskun, niin että tämän ratsu kieri kahdesti ympäri.

"Sepä oli aimo isku", tuo vahva ritari virkkoi, "ja ritarin tavoin
olet sinä minua pidellyt." Ja samassa hän kannusti ratsunsa Ector
herran päälle ja tarttuen hänen oikeaan käsivarteensa hän tempasi
hänet satulasta ja ratsasti sillä tapaa hänestä kiinni pitäen suoraa
päätä linnansa halliin ja paiskasi hänet keskelle lattiaa.

Sen ritarin nimi oli Turquine herra.

"Koska sinä olet tänä päivänä pitänyt minua ahtaammalla, kuin kukaan
muu ritari näinä kahtenatoista vuotena", hän sanoi Ector herralle,
"niin minä annan sinun pitää henkesi, jos sinä tahdot vannoa olevasi
minun vankinani koko elämäsi ajan."

"Enpä toki, sitä en ikinä sinulle lupaa", Ector herra virkkoi.

"Se surettaa minua", virkkoi silloin Turquine herra.

Ja hän otti Ector herralta aseet ja varukset ja ruoski häntä okailla
ja pisti hänet syvään maanalaiseen tyrmään, ja siellä Ector herra
tapasi monta kumppania, jotka hän tunsi. Mutta kun hän näki siellä
Lionel herrankin, niin hän tuli sangen murheelliseksi. "Voi", hän
sanoi, "missä on minun veljeni Lancelot herra?"

"Minä jätin hänet nukkumaan omenapuun alle, kun lähdin hänen
luotaan", Lionel virkkoi, "ja kuinka hänen on käynyt, en saata sanoa."

"Voi", ritarit silloin virkkoivat, "jollei Lancelot herra meitä
auta, niin emme ikinä pääse vapaiksi, sillä emme tiedä ketään muuta
ritaria, joka kykenisi pitämään puoliansa meidän isäntäämme Turquineä
vastaan."



Neljä kuningatarta.


Sillävälin Lancelot herra yhä makasi omenapuun alla. Silloin
puolenpäivän aikaan kulki siitä ohi neljä komeata kuningatarta, ja
jott'ei auringon paahde olisi heitä vaivannut, niin heidän vieressään
ratsasti neljä ritaria, jotka neljän keihään kärjessä kannattivat
viheriää silkkivaatetta kuningattarien ja auringon välillä. Ja
kuningattaret ratsastivat neljällä valkoisella muulilla.

Siten ratsastaessaan he kuulivat lähellänsä ison hevosen vihaisesti
hirnuvan, ja he huomasivat että muuan ritari nukkui täysissä
aseissaan omenapuun alla; ja heti kun nuo kuningattaret näkivät
hänen kasvonsa, niin he tunsivat hänet Lancelot herraksi. Silloin he
alkoivat riidellä, kuka heistä saisi voittaa hänen rakkautensa, sillä
he sanoivat kaikki tahtovansa hänet ritariksensa.

"Älkäämme riidelkö", virkkoi silloin Morgan le Fay, Arthur kuninkaan
sisar, "minä panen hänet lumoukseen, niin ett'ei hän herää kuuteen
tuntiin, ja vien hänet linnaani. Ja kun hän on varmasti minun
käsissäni, niin päästän hänet lumouksesta, ja valitkoon hän sitten
meistä, kenen tahtoo."

Niin he panivat Lancelot herran lumoukseen ja asettivat hänet
sitten hänen omalle kilvellensä, ja niin kaksi ritaria kuljetti
häntä keskellänsä ratsun selässä Chariotin linnaan. Siellä hänet
sijoitettiin kylmään huoneeseen, ja illalla myöhään tuli hänen
luokseen kaunis neiti tuoden hänen illallisensa. Silloin lumous oli
jo ohitse, ja kun neiti tuli, niin hän tervehti Lancelot herraa ja
virkkoi: "Mitä kuuluu?"

"En saata sanoa, jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "sillä minä
en ensinkään tiedä, kuinka olen tähän linnaan joutunut, ell'en ehkä
taikuuden kautta."

"Herra", virkkoi neiti, "pysykää rohkealla mielellä, ja jos te olette
sellainen ritari kuin sanotaan, niin huomenna päivän koittaessa
saatte kuulla enemmän."

Niin hän lähti, ja siellä Lancelot sai viettää koko yön vailla
kaikkia mukavuuksia.

Varhain seuraavana aamuna tulivat nuo neljä kuningatarta komeasti
koristettuina, ja he toivottivat Lancelotille hyvää huomenta ja
hän toivotti heille takaisin. Sitten he sanoivat hänelle, että he
tiesivät kyllä, kuka hän oli -- Järven herra Lancelot, Ban kuninkaan
poika, jaloin ritari maailmassa.

"Me tiedämme kyllä ett'ei kukaan lady ole saanut sinun rakkauttasi
paitsi yksi, ja se on Guinevere kuningatar; mutta nyt sinun pitää
ainiaaksi hänet kadottaa ja hänen sinut, ja sentähden sinun pitää
nyt valita yksi meistä neljästä. Minä olen kuningatar Morgan le Fay,
Goren maan valtiatar, ja tässä on Pohjois-Walesin kuningatar ja
Eastlandin kuningatar ja Ulkosaarten kuningatar. Valitse nyt meistä
se, jonka tahdot, taikka kuole tähän tyrmään."

"Se on vaikea seikka", Lancelot herra virkkoi, "että minun täytyy
joko kuolla tai valita joku teistä. Mutta ennemmin minä kuitenkin
kunnialla kuolen tähän tyrmään, kuin otan teistä ketään vastoin
tahtoani ladykseni. Ja senvuoksi vastaan teille: minä en huoli teistä
kenestäkään, sillä te olette kaikki kavalia velhoja."

"Vai niin", kuningattaret virkkoivat, "sekö siis on vastauksenne,
ett'ette meistä huoli?"

"Niin on, kautta kunniani", Lancelot sanoi, "minä en huoli teistä
kenestäkään."

Niin he lähtivät ja jättivät hänet yksikseen suureen murheeseen.

Puolenpäivän aikaan neito taas tuli hänen luokseen, tuoden
päivällistä, ja hän kysyi: "Mitä kuuluu?"

"Totisesti, jalo neito", Lancelot virkkoi, "ei elinikänäni ole ollut
näin huonosti asiat."

"Herra", virkkoi neito, "se surettaa minua, mutta jos te tottelette
minua, niin minä tahdon auttaa teitä tästä pälkähästä, ettekä te saa
mitään ikävyyksiä ettekä häpeätä, jos suostutte pyyntööni."

"Sen lupaan teille; minua kovin kammottaa nuo velhokuningattaret,
sillä he ovat tuhonneet monta kunnon ritaria."

Silloin neito kertoi että seuraavana tiistaina oli hänen isällään
turnajaiset Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa, ja jos Lancelot herra
tahtoisi tulla sinne auttamaan hänen isäänsä, niin hän päästäisi
hänet varhain seuraavana aamuna vapauteen.

"Jalo neito", Lancelot virkkoi, "sanokaa minulle isänne nimi, niin
annan teille vastauksen."

"Minun isäni on kuningas Bagdemagus, jonka viime turnajaisissa voitti
kolme Arthur kuninkaan ritaria."

"Tunnen teidän isänne jaloksi kuninkaaksi ja hyväksi ritariksi",
Lancelot virkkoi, "ja kautta kunniani, minä olen valmis palvelemaan
teitä ja teidän isäänne tuona päivänä."

Niin tyttö kiitti häntä ja käski hänen olla valmiina varhain
seuraavana aamuna, jolloin hän tulisi vapauttamaan hänet. Hänen tuli
ottaa varuksensa ja ratsunsa ja kilpensä ja peitsensä ja ratsastaa
valkoisten veljesten luostariin, joka ei ollut täyteen kymmenen
penikulman päässä. Sinne hänen piti jäädä ja sinne tyttö toisi isänsä
häntä tapaamaan.

"Kaikki on tapahtuva", Lancelot herra virkkoi, "niin totta kuin olen
rehellinen ritari."

Varhain seuraavana aamuna tuli tyttö ja tapasi Lancelot herran
valmiina. Sitten hän vei hänet kahdentoista lukitun oven kautta
ja toi hänelle aseet ja varukset. Ja kun Lancelot oli täysissä
tamineissaan, niin tyttö vei hänet hänen oman ratsunsa luo, ja
ketterästi Lancelot sen satuloitsi, ja otti peitsen käteensä ja
ratsasti pois.

"Jalo neito", hän virkkoi, "en teitä petä, niin totta kuin Jumala
minua armahtakoon."

Niin hän ratsasti synkkään metsään ja kulki siellä kaiken sen päivän,
eikä löytänyt mistään valtatietä, ja viimein yö laski hänen ylitsensä.

Seuraavana päivänä hän saapui luostariin, ja siellä Bagdemagus
kuninkaan tytär oli jo häntä odottamassa ja toivotti hänet iloisesti
tervetulleeksi. Kiireesti hän sitten lähetti hakemaan isäänsä, joka
oli kahdentoista penikulman päässä luostarista, ja ennen iltaa
hän saapuikin uljaan ritariseurueen kanssa. Lancelot herra kertoi
kuninkaalle, kuinka hänet oli petetty ja kuinka hänen nepaansa Lionel
herra oli lähtenyt hänen luotaan tiesi minnekkä ja kuinka kuninkaan
tytär oli vapauttanut hänet vankeudesta. "Sentähden olen palveleva
häntä niin kauan kuin elän ja kaikkea hänen sukuansa", hän virkkoi
lopuksi.

"Silloin olen varma teidän avustanne tulevana tiistaina", sanoi
kuningas.

"Niin olette, herra", Lancelot virkkoi, "enkä teitä petä, sillä olen
sen luvannut ladylleni, teidän tyttärellenne. Mutta sanokaa minulle,
herra, ketkä herrani Arthurin ritareista olivat Pohjois-Walesin
kuninkaan seurassa?"

Kuningas vastasi että ne olivat Mador, Mordred ja Gahalatine ja
ett'ei niitä kolmea vastaan hänen eikä hänen ritariensa voimat
riittäneet.

"Herra", Lancelot virkkoi, "koska turnajaiset kuuluvat olevan kolmen
penikulman päässä tästä luostarista, niin teidän tulee lähettää
minulle kolme ritarianne, sellaisia, joihin luotatte, ja katsokaa
että nuo kolme ritaria saavat aivan valkoiset kilvet ja minä myöskin
ja ett'ei ole mitään maalauksia kiivissä. Me neljä ryntäämme sitten
esiin metsiköstä, joka on molempien joukkojen välissä, ja hyökkäämme
etumaisina teidän vihollistenne kimppuun ja pehmitämme heitä
voimiemme takaa. Ja sillä tapaa ei tulla tietämään, kuka ritari minä
olen."

Sinä yönä, joka oli sunnuntaiyö, he sitten lepäsivät, ja seuraavana
päivänä lähti Bagdemagus kuningas, ja hän lähetti Lancelot herralle
ne kolme ritaria ja neljä valkoista kilpeä.



Kartano kaalamon luona.


Tiistaina sitten Lancelot herra ja nuo kolme Bagdemagus kuninkaan
ritaria, joilla oli valkoiset kilvet, asettuivat pieneen tuuheaan
metsikköön, joka oli turnajaispaikan vieressä. Ja sinne oli
pystytetty telttoja, niin että lordit ja ladyt saattoivat katsella
taistelua ja antaa palkinnon.

Silloin saapui taistelutantereelle Pohjois-Walesin kuningas mukanaan
sata ja kuusikymmentä kypäripäätä ja nuo kolme Arthur kuninkaan
ritaria olivat niiden joukossa.

Sitten saapui tantereelle Bagdemagus kuningas mukanaan
kahdeksankymmentä kypäripäätä. Ja he laskivat peitsensä tanaan ja
hyökkäsivät toinen toistansa vastaan, ja ensimäisessä törmäyksessä
kaatui kaksitoista Bagdemagus kuninkaan ja kuusi Pohjois-Walesin
kuninkaan ritaria, ja Bagdemagus kuninkaan joukko lyötiin pakoon.

Silloin ryntäsi esiin Järven herra Lancelot ja hän syöksi peitsensä
taajimpaan parveen ja ritari ritarin jälkeen keikahti kumoon hänen
edestänsä, ja siinä mylläkässä hän kaatoi myös Pohjois-Walesin
kuninkaan. Kun Arthur kuninkaan kolme ritaria näki tuon Lancelotin
teon, niin he kukin vuorostansa karkasivat hänen kimppuunsa, mutta
joutuivat tappiolle jokainen.

Sitten Lancelot herra taisteli kahdeksaakolmatta ritaria vastaan ja
voitti heidät jokaisen, ja silloin Pohjois-Walesin ritarit eivät
tahtoneet enää tjostata, ja palkinto annettiin Bagdemagus kuninkaalle.

Niin kumpikin joukko meni paikoilleen, ja Lancelot herra ratsasti
Bagdemagus kuninkaan kera tämän linnaan, jossa kuningas ja hänen
tyttärensä häntä ylenpalttisesti kestitsivät ja antoivat hänelle
kalliita lahjoja.

Seuraavana aamuna Lancelot herra otti jäähyväiset ja sanoi
kuninkaalle, että hän tahtoi mennä hakemaan veljeänsä Lionel herraa,
joka oli lähtenyt hänen luotaan, silloin kun hän nukkui omenapuun
alla. Niin hän otti ratsunsa ja jätti heidät kaikki Jumalan haltuun.
Ja kuninkaan tyttärelle hän virkkoi:

"Jos milloinkaan tarvitsette minun palvelustani, niin pyydän että
minulle vain annatte tiedon, enkä minä ole pettävä teitä, niin totta
kuin olen rehellinen ritari."

Niin Lancelot herra lähti, ja sattumalta hän tuli samaan metsään,
jossa hänet oli nukkuessaan otettu kiinni. Ja keskellä valtatietä
hän kohtasi neidin, joka ratsasti valkoisella hevosella, ja he
tervehtivät kumpikin toisiansa.

"Jalo neiti", Lancelot herra virkkoi, "tiedättekö, onko näillä
tienoin mitään seikkailuja saatavissa?"

"Herra ritari", neiti sanoi, "tässä on aivan lähellä seikkailuja
saatavissa, jos vain uskallatte niihin antautua."

"Kuinka minä en uskaltaisi antautua seikkailuihin", Lancelot virkkoi,
"sillä juuri niiden tähden olen tullut tänne."

"Vai niin", neiti virkkoi, "sinä näytät tosiaankin oivalta ritarilta,
ja jos sinä uskallat mitellä voimiasi kunnon ritarin kera, niin
minä vien sinut sinne, missä kohtaat parhaimman ja mahtavimman mitä
koskaan olet tavannut, jos sinä sanot minulle nimesi ja mikä ritari
olet."

"Sanomaan sinulle nimeni olen heti valmis, totisesti se on Järven
herra Lancelot."

"Herra, sinä olet uljaan näköinen ritari, täällä tapaat seikkailuja,
jotka sinulle sopivat. Sillä tässä lähellä asuu ritari, jota ei pysty
voittamaan kenkään, jonka tunnen, paitsi jos te hänet voitatte. Hänen
nimensä on Turquine herra, ja mikäli minä tiedän niin hänellä on
tyrmässänsä kuusikymmentä ja neljä kunnon ritaria Arthurin hovista,
jotka hän on omin käsin voittanut. Mutta kun olette tehnyt tämän
päivän työn, niin luvatkaa minulle, niin totta kuin olette rehellinen
ritari, että tulette minun kerallani ja autatte minua ja muita
neitejä, joita muuan katala ritari joka päivä kiusaa."

"Olen täyttävä kaikki mitä haluatte, jos vain viette minut tuon
ritarin luokse."

Niin neito vei hänet kaalamolle ja sen puun luo, jossa malja riippui.

Lancelot herra antoi ratsunsa juoda ja sitten hän hakkasi voimiensa
takaa maljaa peitsensä perällä, niin että lopulta pohja putosi
maahan, mutta hän ei nähnyt mitään. Hän ratsasti edes takaisin
kartanon portin edessä lähemmäs puolentoista tuntia, ja viimein
hän näki kookkaan ritarin tulevan, joka ajoi edessään hevosta, ja
poikkipäin hevosen selässä makasi asestettu ritari sidottuna. Kun he
tulivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, niin Lancelot herra arveli,
että hänen pitäisi tuntea tuo ritari, ja sitten hän näki, että se oli
Gawainen veli, Gaheris herra, yksi Pyöreän pöydän ritareista.

Sillä välin Turquine herra oli huomannut Lancelotin ja molemmat
tarttuivat peitsiinsä.

"Hohoi, uljas ritari, nostappa tuo haavoitettu ritari alas ratsusi
selästä ja jätä hänet hetkeksi rauhaan, ja koetelkaamme me molemmat
voimiamme. Sillä kuten olen kuullut, sinä tuotat ja olet tuottanut
paljon turmiota ja häpeää Pyöreän pöydän ritareille. Siksipä puolusta
nyt itseäsi!"

"Jos sinä olet Pyöreän pöydän ritareita, niin minä vaadin taisteluun
sinut ja kaikki sinun kumppanisi", sanoi Turquine herra.

"Jopa lupaat liikoja", Lancelot sanoi. Sitten he laskivat peitsensä
tanaan ja karahuttivat ratsuineen niin lähelle toisiaan, kuin vain
voivat, ja kumpikin iski toinen toistansa keskelle kilpeä, niin että
molempain ratsujen selkäranka katkesi. Molemmat ritarit hämmästyivät,
ja niin pian kuin saattoivat selvitä ratsuistansa he heilahuttivat
kilvet eteensä ja paljastivat miekkansa ja syöksyivät yhteen niin
rajusti, ett'eivät kilvet eivätkä varukset voineet kestää heidän
iskujansa. Ennen pitkää he olivat täynnä kauheita haavoja, ja sitä
kesti kaksi tuntia ja enemmänkin. Sitten he molemmat lopulta aivan
hengästyneinä seisahtuivat ja nojasivat miekkoihinsa.

"No, kumppani", Turquine herra virkkoi, "pidätä kättäsi hetkinen ja
sano minulle mitä sinulta kysyn."

"Anna kuulua", Lancelot virkkoi.

"Sinä olet isoin mies minkä minä koskaan olen nähnyt ja kaikista
taitavin, ja muistutat muuatta ritaria, jota minä vihaan yli kaikkien
muiden. Jos niin on että sinä et ole se ritari, niin minä mielelläni
teen sovinnon sinun kanssasi ja sinun tähtesi minä tahdon vapauttaa
kaikki vangit, joita minulla on kuusikymmentä ja neljä, jos sinä
ilmoitat minulle nimesi. Ja minä rupean sinun ystäväksesi enkä ikinä
sinua petä, niin kauan kuin elän."

"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra vastasi, "mutta koska minä saan
sinun ystävyytesi, niin sano kuka on se ritari, jota sinä vihaat yli
kaikkien muiden?"

"Totisesti se on Järven herra Lancelot, sillä hän surmasi Tuskien
tornin luona minun veljeni, joka oli parhaimpia ritareita maan
päällä. Senvuoksi, jos minä milloinkaan hänet kohtaan, niin
jompikumpi meistä on toisen surmaava, sen vannon. Ja Lancelot herran
vuoksi minä olen surmannut sata kunnon ritaria ja yhtä monta minä
olen lyönyt raajarikoiksi ja moni on kuollut vankeudessa ja vielä
niitä on vankina kuusikymmentä ja neljä. Mutta kaikki pääsevät
vapaiksi, jos sinä ilmoitat minulle nimesi, jollet sinä vain ole
Lancelot."

"Nyt minä huomaan", Lancelot herra virkkoi, "että minä olen semmoinen
mies että minä voin saada rauhan, ja semmoinen mies että meidän
keskemme voi syntyä taistelu elämästä ja kuolemasta. Ja nyt, herra
ritari, koska sinä olet kysynyt, niin sinä saat tietää ja tuntea
että minä olen Järven Lancelot, Benwichin kuninkaan Banin poika
ja rehellinen Pyöreän pöydän ritari. Ja nyt minä vaadin sinut
taisteluun, tee parastasi!"

"Ah Lancelot", Turquine sanoi, "sinä olet kaikista ritareista
tervetullein minun luokseni, sillä me emme eroa, ennenkuin toinen
meistä on surmansa saanut."

Sitten he syöksyivät toisiaan vastaan kuin kaksi villiä härkää, ja
kilvet ja miekat kalskuivat ja kilahtelivat. Siten he taistelivat
kaksi tuntia ja enemmänkin, eivätkä tahtoneet huoata. Ja Turquine
herra iski Lancelot herraan monta haavaa, niin että siinä missä he
taistelivat tanner oli kirjavana verestä. Silloin Turquine herra
lopulta uupui ja peräytyi muutaman askeleen ja antoi kilpensä
hetkeksi vaipua. Lancelot herra huomasi sen ja karkasi rajusti hänen
kimppuunsa ja tarttui hänen kypärinsä silmikkoon ja tempasi hänet
maahan polvillensa. Sitten hän äkkiä vetäisi pois hänen kypärinsä ja
hakkasi hänen kaulansa mäsäksi.

Ja kun Lancelot herra oli sen tehnyt, niin hän meni neidon luo ja
virkkoi:

"Neito, minä olen valmis tulemaan teidän kanssanne minne tahdotte,
mutta minulla ei ole ratsua."

"Jalo herra", neito sanoi, "ottakaa tuon haavoitetun ritarin ratsu ja
lähettäkää hänet kartanoon ja käskekää hänen vapauttaa kaikki vangit."

Niin Lancelot meni Gaheris herran luo ja sanoi, ett'ei Gaheris panisi
pahakseen, vaikka hän pyysi lainaksi hänen ratsuaan.

"En suinkaan, jalo herra", Gaheris virkkoi, "minä tahdon että te
omin valloin otatte minun ratsuni, sillä te pelastitte sekä minut
että ratsuni. Ja tänä päivänä minä näin, että te olette paras ritari
maan päällä, sillä te olette surmannut minun nähteni mahtavimman
miehen ja parhaimman ritarin, mitä minä milloinkaan olen tavannut,
teitä lukuunottamatta. Minä pyydän teitä, herra, ilmoittakaa minulle
nimenne."

"Herra, minun nimeni on Järven Lancelot, joka olin velvollinen teitä
auttamaan sekä Arthur kuninkaan että varsinkin Gawaine herran, teidän
oman rakkaan veljenne tähden. Ja kun te menette tuonne kartanoon,
niin varmaan siellä tapaatte monta Pyöreän pöydän ritaria, sillä minä
näin tuolla puussa riippuvan useita heidän kilpiään, jotka tunnen. Ja
niiden joukossa on minun sukulaisteni Marisin Ector herran ja Lionel
herran kilvet. Sentähden minä pyydän teitä, että tervehtisitte heitä
kaikkia minun puolestani, ja sanokaa että minä pyydän heitä ottamaan
kaikki aarteet, joita löytävät kartanosta, ja että joka tapauksessa
minun sukulaiseni menkööt hoviin ja odottakoot siellä, kunnes minä
tulen, sillä helluntaijuhlaksi minä arvelen sinne ennättäväni; nyt
minun täytyy pitää lupaukseni ja seurata tätä neitoa."

Niin Lancelot herra lähti, ja Gaheris meni kartanoon ja häntä vastaan
tuli portinvartija, jolla oli paljo avaimia. Silloin Gaheris herra
paiskasi hänet nopeasti maahan ja otti häneltä avaimet ja avasi
kiireesti tyrmän ovet ja laski kaikki vangit vapauteen; ja kukin
irroitti toinen toisensa kahleet.

Kun he näkivät Gaheris herran, niin he kaikki kiittivät häntä, sillä
he näkivät että hän oli haavoittunut.

"Älkää minua kiittäkö", Gaheris virkkoi, "Lancelot teidän ryövääjänne
surmasi, minä näin sen omin silmin. Ja hän tervehtii teitä kaikkia ja
pyytää teitä kiirehtimään hoviin, ja Lionel herraa ja Ector herraa
hän pyytää odottamaan hovissa."

"Sitä emme tee", veljekset sanoivat, "me tahdomme löytää hänet, jos
meille on elonpäiviä suotu."

"Niin totta kuin olen rehellinen ritari, olen löytävä hänet,
ennenkuin menen hoviin", Kay herra virkkoi.

Sitten ritarit hakivat sen huoneen, jossa aseet ja varukset
olivat, ja asestautuivat ja jokainen ritari löysi oman ratsunsa ja
kaikki mitä hänelle kuului. Ja kun se oli tapahtunut, niin saapui
metsänvartia mukanaan neljä hevosen kantamusta lihavaa metsänriistaa.

"Kas, tuossahan on meille ruokaa yhdeksi ateriaksi", Kay herra
virkkoi, "sillä laihalla ravinnolla olemme olleet monen monta päivää."

Niin metsänriista paahdettiin, paistettiin ja keitettiin, ja
illallisen jälkeen muutamat ritarit viettivät siellä kartanossa koko
sen yön, mutta Lionel herra ja Marisin Ector herra ja Kay herra
ratsastivat Lancelot herran perään häntä etsimään.



Kuinka Lancelot kaatoi kaksi jättiläistä.


Lancelot herra ratsasti neidon keralla, niinkuin hän oli luvannut,
auttaakseen häntä tuota ilkeätä ritaria vastaan, joka ryöväili ja
kiusasi kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia.

"Hän on häpeäksi koko ritarikunnalle ja valansa rikkoja", Lancelot
sanoi, "ja se on synti että hän saa elää. Mutta hyvä neito,
ratsastakaa te edellä; minä pysyttelen piilossa ja jos hän teitä
häiritsee tai ahdistaa, niin minä tulen teidän avuksenne ja opetan
hänelle ritarin tapoja."

Niin tyttö ratsasti hiljakseen eteenpäin valtatietä pitkin.

Pian ajaa karautti metsästä tuo ilkeä ritari, ja hänen asemiehensä
oli hänen mukanaan, ja hän otti neidon hevosen selästä ja neito
kirkasi.

Silloin Lancelot herra tuli täyttä karkua paikalle.

"Ohoi sinä rietas konna ja ritariuden häpäisijä!" hän huusi. "Kuka
sinut on opettanut ahdistamaan ladyjä ja aatelisnaisia?"

Kun ritari kuuli tuon läksytyksen, niin hän ei vastannut sanaakaan,
vaan veti miekkansa ja ratsasti Lancelot herraa kohden. Silloin
Lancelot otti peitsensä ja paljasti miekkansa ja antoi ritarille
sellaisen iskun kypäriin, että hänen päänsä halkesi kurkkuun asti.

"Nyt sinä olet saanut palkkasi, jonka jo kauan sitten olit ansainnut,
ja se on totta", neito silloin virkkoi. "Sillä samoin kuin Turquine
herra vaani ja surmasi ritareita, niin tämä ritari väijyi ja surmasi
ladyjä ja neitiä ja aatelisnaisia; ja hänen nimensä oli Villinmetsän
herra Peris."

"No, neito", Lancelot virkkoi, "tahdotteko minulta vielä jotain
palveluksia."

"En, herra, en tällä kertaa", neito virkkoi, "vaan Kristus teitä
varjelkoon, minne ikinä menettekin! Sillä kohteliain ritari te olette
ja lempein ja ystävällisin kaikkia ladyjä ja aatelisnaisia kohtaan
kaikista ritareista maan päällä."

Ja niin neito ja Lancelot herra erosivat.

Sitten Lancelot herra ratsasti pitkin synkkää metsää kaksi päivää ja
enemmänkin, ja kova oli hänen leposijansa. Kolmantena päivänä hän
ratsasti pitkän sillan yli, ja silloin äkkiä hänen päälleen karkasi
kauheannäköinen moukka, joka iski hänen ratsuaan turpaan niin että
se nousi takajaloilleen, ja kysyi Lancelotilta, kuinka hän ratsasti
sillan yli ilman hänen lupaansa.

"Miksipä minä en ratsastaisi tätä tietä?" Lancelot herra sanoi.

"Sinulla ei ole valitsemisen varaa", moukka sanoi ja tavoitti häntä
isolla raudoitetulla nuijalla.

Silloin Lancelot herra paljasti miekkansa ja väisti iskun ja halkaisi
ilkiön pään.

Sillan päässä oli kaunis kylä, ja kaikki kansa, miehet ja naiset,
huusivat Lancelot herralle.

"Jopa teit teon joka sinut turmioon vie, sillä sinä surmasit meidän
linnamme pääportinvartijan."

Lancelot ei välittänyt heidän sanoistaan, vaan meni suoraan linnaan.
Ja kun hän saapui sinne, niin hän hyppäsi alas ratsunsa selästä ja
sitoi sen linnanmuurissa olevaan renkaaseen. Ja muurin sisäpuolella
hän näki kauniin viheriän pihan ja sinne hän meni, sillä se oli hänen
mielestänsä sopiva taistelukentäksi. Ja hän katseli ympärilleen ja
näki ovissa ja akkunoissa paljo ihmisiä, jotka huusivat:

"Jalo ritari, sinä olet turman tiellä!"

Ja pian hyökkäsi hänen päälleen kaksi isoa jättiläistä, jotka
olivat sangen lujasti asestettuja, paitsi että heidän päänsä olivat
paljaina, ja heillä oli kauheat nuijat käsissään. Heilahduttaen
kilpensä eteensä Lancelot herra torjui toisen jättiläisen nuijan
iskun ja halkaisi hänen päänsä miekallaan. Kun toinen jättiläinen
näki sen, niin hän läksi juoksemaan pakoon kuin hullu, mutta Lancelot
juoksi hänen peräänsä minkä ennätti ja iski häntä miekallaan
hartioihin ja tappoi hänet.

Sitten Lancelot meni linnan halliin ja siellä tuli häntä vastaan
kuusikymmentä ladyä ja neitoa, jotka kaikki polvistuivat hänen
eteensä ja kiittivät Jumalaa ja häntä pelastuksestansa.

"Sillä, herra", he virkkoivat, "me olemme useimmat olleet täällä
vankeina seitsemän vuotta ja me olemme valmistaneet kaikellaisia
silkkikankaita ruokamme edestä, ja me olemme kaikki korkeasukuisia
aatelisnaisia. Siunattu olkoon se hetki, jolloin sinä synnyit, sillä
sinä olet tehnyt jaloimman teon, mitä milloinkaan kukaan ritari
on tehnyt, ja sen me tahdomme pitää muistossamme. Ja me pyydämme
kaikki, että sinä sanoisit meille nimesi, että me voisimme kertoa
ystävillemme, kuka meidät pelasti vankeudesta."

"Ihanat neidot", Lancelot virkkoi, "minun nimeni on Järven herra
Lancelot."

"Ah, herra", naiset virkkoivat, "tottakai sinä se oletkin, sillä
niinkuin arvelimmekin, ei paitsi sinua kukaan ritari olisi noita
kahta jättiläistä voittanut. Moni kunnon ritari kyllä koetti, mutta
surmansa täällä sai, ja monta kertaa me toivoimme sinun tulevan,
sillä nuo jättiläiset eivät pelänneet ketään muuta kuin sinua."

"No nyt te voitte sanoa ystävillenne, kuinka ja ken teidät pelasti",
Lancelot virkkoi, "ja tervehtikää heitä kaikkia minun puolestani.
Mitä aarteita tässä linnassa on, ne minä annan teille korvaukseksi
kärsimyksistänne; ja se lordi, joka on tämän linnan omistaja,
ottakoon sen haltuunsa, niin kuin oikein on."

"Tämän linnan nimi on Tintagel", naiset sanoivat, "ja se oli jonkun
aikaa erään herttuan oma, joka oli kauniin Igrainen puoliso. Ja
herttuan kuoleman jälkeen Igraine meni avioksi Uther Pendragon
kuninkaalle ja Arthur oli heidän poikansa."

"Vai niin", Lancelot virkkoi, "kyllä ymmärrän, kenelle tämä linna
kuuluu."

Ja niin hän jätti kaikki ladyt Jumalan haltuun ja lähti.

Sitten hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti monen asumattoman ja
oudon seudun läpi, ja poikki monien vesien ja halki monien laaksojen,
ja kehno oli hänen leposijansa. Viimein myöhään eräänä iltana hän
saapui sattumalta kauniille kartanonpihalle, ja siellä hän tapasi
vanhan rouvan, joka otti hänet suopeasti vastaan ja kestitsi hyvin
häntä ja hänen ratsuansa. Ja sitten hänen emäntänsä vei hänet
nukkumaan kauniiseen huoneeseen, joka oli porttikäytävän päällä.
Ja Lancelot herra riisui aseensa ja otti yltään varuksensa ja meni
nukkumaan ja vaipui pian uneen.

Kohta senjälkeen tuli joku ratsun selässä ja koputti kiireesti
portinovelle. Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hän nousi, ja
katsoessaan ulos akkunasta hän näki kuunvalossa kolme ritaria tulevan
täyttä laukkaa tuon yksinäisen ritarin perässä, ja kaikki kolme
sivalsivat häntä yhtä haavaa miekoillansa ja tuo yksinäinen ritari
kääntyi uljaasti heitä vastaan ja puolusti itseänsä.

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "tuota yksinäistä ritaria minun
tulee auttaa, sillä häpeällistä olisi minun katsella, kuinka kolme
ritaria on yhden kimpussa, ja jos hän saisi surmansa, niin minä
olisin osallinen hänen kuolemaansa."

Ja hän otti aseensa ja meni ulos ikkunasta ja laski itsensä alas
lakanalla noiden neljän ritarin luokse.

"Kääntykää, te ritarit, minun puoleeni", hän huusi, "ja heretkää
ahdistamasta tuota ritaria!"

Silloin he kaikki jättivät rauhaan sen ritarin, joka oli Kay herra,
ja kääntyivät Lancelot herraa vastaan, ja ankara ottelu alkoi, sillä
he kaikki kolme hyppäsivät alas satulasta ja iskivät Lancelotiin aimo
iskuja ja ahdistivat häntä joka puolelta. Mutta kun Kay herra olisi
tullut Lancelot herran avuksi, niin jälkimäinen pyysi että hän saisi
taistella yksin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi Kay herra vetäytyi
syrjään. Ja nopsasti silloin, kuudella iskulla, Lancelot herra kaatoi
kaikki ritarit maahan.

Silloin he kaikki huusivat: "Herra ritari, me antaudumme teille,
koska olette verrattoman voimallinen mies."

"Vai niin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä en salli että te
antaudutte minulle, vaan jos te antaudutte hovimestarille, Kay
herralle, niin sillä ehdolla minä säästän teidän henkenne, mutta en
muuten."

"Sitä emme mielellämme tee, jalo ritari", he virkkoivat, "sillä mehän
ajoimme Kay herran tänne ja olisimme voittaneet hänet, joll'ette te
olisi tullut väliin; eihän meillä siis ole syytä antautua hänelle."

"Ajatelkaa tarkoin", Lancelot virkkoi, "sillä teidän on valitseminen
saatteko elää vai kuolla. Jos te antaudutte, niin teidän tulee
antautua Kay herralle."

"No hyvä", he sanoivat, "koska te olette säästänyt meidän henkemme,
niin me tahdomme tehdä niinkuin te käskette."

Silloin Lancelot käski heidän mennä Arthur kuninkaan hoviin ensi
helluntaipäiväksi ja antautua siellä Guinevere kuningattarelle ja
sanoa, että Kay herra oli heidät lähettänyt hänen vangeiksensa. Ja
kaikki ritarit vannoivat lujasti miekkansa kautta, että he niin
tekisivät. Niin Lancelot herra antoi heidän lähteä.

Sitten hän koputti portille miekkansa kahvalla, ja silloin hänen
isäntänsä tuli, ja he astuivat sisään, hän ja Kay herra.

Hänen isäntänsä ei ollut ensinkään kuullut tuota kahakkaa ja
hämmästyi suuresti, kun hän näki heidät. "Herra", hän virkkoi, "minä
luulin että te olitte vuoteessanne."

"Niin olinkin", Lancelot herra virkkoi, "mutta minä nousin ja
hyppäsin ulos ikkunasta auttamaan muuatta vanhaa toveriani."

Ja kun he tulivat lähelle valoa, niin Kay herra näki, että hänen
pelastajansa oli Lancelot herra, ja hän polvistui ja kiitti häntä
kaikesta hänen hyvyydestänsä, Lancelot herra kun jo toisen kerran oli
pelastanut hänet kuolemasta.

"Herra", Lancelot virkkoi, "minä en ole tehnyt muuta kuin
velvollisuuteni, niin että te olette tervetullut; ja täällä teidän
sopii levätä ja koota voimia."

Kun Kay herra oli riisunut aseensa, niin hän pyysi ruokaa, ja sitä
tuotiin, ja hän söi nälkäisesti. Ja kun hän oli syönyt, niin hän ja
Lancelot herra menivät makuulle ja he nukkuivat molemmat samassa
huoneessa.

Aamulla Lancelot herra nousi varhain ja jätti Kay herran nukkumaan.
Ja Lancelot herra otti Kay herran varukset ja hänen kilpensä ja
asestautui. Sitten hän meni talliin ja haki Kay herran ratsun ja
jätti hyvästit isännällensä ja lähti.

Sitten vähän ajan perästä Kay herra nousi ja kaipasi Lancelot
herraa. Ja silloin hän huomasi että Lancelot herra oli ottanut hänen
varuksensa ja ratsunsa.

"Kautta kunniani, Lancelot herra tahtoo kiusotella joitakuita Arthur
kuninkaan hovilaisia. Ja kyllä ritarit ovatkin kopeita häntä kohtaan,
kun luulevat häntä minuksi, sen takaan; ja niin heitä petetään. Ja
koska minulla on nämä varukset ja tämä kilpi, niin saan varmasti
ratsastaa rauhassa."

Sitten Kay herra kiitti isäntäänsä ja lähti pian.



Vaarojen kappeli ja häijy velho.


Kay herran varuksiin puettuna Lancelot herra ratsasti pitkän aikaa
isossa metsässä, ja viimein hän saapui tasangolle, joka oli täynnä
kauniita jokia ja niittyjä. Edessään hän näki pitkän sillan ja
sillalla kolme eriväristä silkistä ja santelipuusta tehtyä telttaa.
Telttojen ulkopuolella riippui kolme valkoista kilpeä peitsien
kahvapäissä, ja pitkiä peitsiä oli pystytetty telttojen ympärille, ja
jokaisen teltan ovessa seisoi asemies. Lancelot herra kulki niiden
ohi eikä sanonut sanaakaan.

"Kas tuolla kulkee tuo kopea Kay herra", sanoivat ritarit, joille
teltat kuuluivat. "Hänen mielestään ei kukaan ritari vedä hänelle
vertoja, vaikka päinvastoin on usein nähty käyvän."

"Kautta kunniani, minäpä karkaan hänen kimppuunsa, koska hän on niin
ylen kopea", sanoi yksi ritareista, "ja saatte nähdä kuinka minä
häntä pitelen." Ja hän asestautui ja ratsasti rivakasti Lancelotin
jälkeen ja kutsui häntä taisteluun.

Mutta Lancelot herra kaatoi hänet maahan, ratsuineen päivineen, ja
sitten kun molemmat toiset ritarit tulivat veljensä avuksi, niin hän
löi heidätkin. Yksi heistä hyppäsi silloin pystyyn aivan verisin päin
ja ryntäsi suoraan Lancelot herraa kohden.

"No, anna jo olla", Lancelot virkkoi, "minä en ollut silloin kaukana
sinusta, kun sinut lyötiin ritariksi, Raynold herra, ja minä tiedän
sinut myös kunnon ritariksi, eikä minua haluta sinua surmata."

"Suur' kiitos hyvyydestänne", Raynold herra virkkoi, "ja minä
uskallan sanoa omasta ja veljieni puolesta, että me mielellämme
antaudumme teille, jos me saamme tietää teidän nimenne, sillä me
näemme kyllä, että te ette ole Kay herra".

"Sen asian laita olkoon kuinka hyvänsä", Lancelot vastasi, "sillä
teidän tulee antautua Guinevere kuningattarelle. Katsokaa, että
saavutte hänen luokseen helluntaipäiväksi ja antautukaa hänen
armoillensa ja sanokaa että Kay herra teidät lähettää."

Silloin ritarit vannoivat niin tekevänsä, ja Lancelot herra jatkoi
matkaansa.

Ratsastaessaan pitkin synkkää metsää hän saapui aukeamaan ja näki
siellä neljä ritaria tammen alla. Ne olivat kaikki Arthur kuninkaan
hovista, ja Lancelot herra tunsi heidät kaikki -- ne olivat:
Sagramour le Desirous, Ector de Maris, Gawaine herra ja Uwaine herra.
Kun he näkivät Lancelotin ja hänen varuksensa, niin he luulivat,
että hän oli Kay herra, ja päättivät ruveta hänen kanssaan otteluun
koetellakseen hänen voimiansa. Mutta Lancelot herra kävi vuoronperään
kaikkien heidän kimppuunsa ja kaatoi heidät kaikki ja jatkoi
matkaansa naureskellen.

"Mitäs te sanotte tästä teosta", Gawaine virkkoi, "että yksi peitsi
on kaatanut meidät neljä."

"Piru hänet periköön", sanoivat he kaikki, "sillä hän on sangen
väkevä mies."

"Kyllä häntä saattaakin sanoa väkeväksi mieheksi", Gawaine virkkoi,
"sillä minä uskallan panna pääni pantiksi, että hän on Lancelot
herra, minä tunnen hänet ratsastuksestaan. Antaa hänen mennä, sillä
kun saavumme hoviin, niin saamme kuulla."

Lancelot ratsasti taas kauan aikaa synkkää metsää ja viimein hän
näki mustan koiran nuuskivan pitkin maata, ikäänkuin se olisi ollut
haavoittuneen hirven jäljillä, ja silloin Lancelot herra näki maassa
verisen jäljen. Niin hän ratsasti koiran perässä, ja se katsoi vähän
väliä taakseen. Se meni ison suon poikki, ja Lancelot seurasi sitä,
ja sitten hän näki vanhan kartanon, ja sinne koira juoksi sillan
yli, joka oli vanha ja heikko. Lancelot herra tuli isoon halliin ja
keskellä hallia hän näki makaamassa kuolleen ritarin, jalonnäköisen
miehen, ja koira nuoli hänen haavojansa.

Silloin astui halliin muuan lady itkien ja väännellen käsiänsä.

"Oi ritari", hän huusi, "liian paljo murhetta sinä olet minulle
tuottanut!"

"Miksi te niin sanotte?" Lancelot herra virkkoi. "Minä en ole tälle
ritarille koskaan tehnyt mitään pahaa, sillä tänne toi minut tuo
koira verisiä jälkiä pitkin. Sentähden jalo lady, älkää olko minulle
vihoissanne, sillä minä olen suuresti suruissani teidän murheenne
tähden."

"Totisesti, herra", nainen virkkoi, "minä tiedän että te ette
ole minun puolisoani surmannut, sillä se, joka teki sen teon, on
vaikeasti haavoitettuna eikä arvattavasti koskaan parane, -- siitä
minä olen pitävä huolta."

"Mikä oli teidän puolisonne nimi?" Lancelot herra kysyi.

"Herra", nainen virkkoi, "häntä kutsuttiin Gilbert herraksi ja hän
oli parhaimpia ritareita maan päällä, enkä minä tiedä sen nimeä, joka
hänet surmasi."

"Jumala teitä lohduttakoon ja auttakoon", Lancelot herra virkkoi, ja
niin hän lähti.

Sitten hän meni taas metsään ja siellä hän kohtasi erään neidon, joka
tunsi hänet hyvin.

"Mikä onnellinen kohtaus, jalo herra!" sanoi neito, "minä pyydän ja
rukoilen sinua ritariutesi nimessä, auta minun veljeäni, joka on
vaikeasti haavoitettuna. Sillä tänä päivänä hän taisteli Gilbert
herran kanssa ja surmasi hänet rehellisessä taistelussa ja siinä
minun veljeni vaikeasti haavoittui. Ja tässä läheisessä linnassa asuu
muuan lady, velhonainen, ja hän sanoi minulle tänä päivänä että minun
veljeni haavat eivät parane, ennenkuin minä tapaan ritarin, joka
suostuu menemään Vaarojen kappeliin, ja sieltä hän löytää miekan ja
verisen vaipan, johon Gilbert herra oli käärittynä. Ja tuo miekka ja
tuon vaipan palanen parantaisivat minun veljeni haavat."

"Tämäpä on ihmeellistä", Lancelot virkkoi, "mutta mikä on teidän
veljenne nimi?"

"Herra", neito sanoi, "Meliot de Logres on hänen nimensä."

"Se surettaa minua", Lancelot virkkoi, "sillä hän on Pyöreän pöydän
ritareita, ja häntä auttaakseni teen kaikki mitä voin."

"Silloin, herra", virkkoi neito, "seuratkaa tätä valtatietä, niin se
vie teidät Vaarojen kappeliin, ja minä odotan tässä, kunnes Jumala
lähettää teidät takaisin; ja jos te ette onnistu, niin minä en tiedä
ainoatakaan ritaria maan päällä, joka saattaisi suorittaa tämän
seikkailun."

Niin Lancelot herra lähti, ja kun hän saapui Vaarojen kappelille,
niin hän hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa pieneen porttiin.

Heti kun hän astui kirkkopihaan, niin hän näki useita komeita kilpiä
alassuin maassa, ja useita niistä kilvistä Lancelot herra oli ennen
nähnyt ritarien kantavan.

Silloin hän näki ympärillään seisovan kolmekymmentä isoa ritaria,
jokainen kolmea jalkaa pitempi kuin kukaan, jonka hän oli nähnyt, ja
kaikki ne kiristelivät hampaitansa ja irvistivät Lancelot herralle.
Kun hän näki heidän käytöksensä, niin häntä pelotti suuresti ja
hän nosti kilpensä eteensä ja otti miekan käteensä ja valmistautui
taistelemaan. Ja kaikki nuo ritarit olivat puetut mustiin
haarniskoihin ja kilvet olivat koholla ja miekat paljastettuina.
Mutta kun Lancelot herra lähti kulkemaan heidän keskitsensä, niin he
väistyivät molemmin puolin ja antoivat hänelle tietä, ja siitä hänen
rohkeutensa taas kasvoi ja hän astui kappeliin.

Siellä hän ei nähnyt mitään muuta valoa kuin himmeän lampun palavan,
ja sitten hän huomasi kuolleen ruumiin, joka oli käärittynä
silkkivaippaan.

Lancelot herra kumartui ja leikkasi kappaleen vaipasta, ja silloin
hänestä tuntui kuin maa olisi vavahtanut, ja siitä hän pelästyi.
Sitten hän näki kauniin miekan kuolleen ritarin vieressä, ja hän otti
miekan käteensä ja meni ulos kappelista.

Tuskin oli hän astunut ulos kappelin pihalle, kun kaikki ritarit
alkoivat julmistuneina puhua:

"Ritari, Lancelot herra, pane pois tuo miekka kädestäsi, taikka sinä
olet kuoleman oma!"

"Joko elän tai kuolen", Lancelot virkkoi, "niin suuret sanat eivät
saa minua siitä luopumaan. Taistelkaa siitä, jos tahdotte!" Ja niin
hän tunkeusi heidän lävitsensä.

Kappelin pihan ulkopuolella kohtasi hän kauniin neidon, joka virkkoi:

"Lancelot herra, heitä tuo miekka taaksesi, taikka sinä olet kuoleman
oma!"

"Ei pyynnöt eikä rukoukset saa minua siitä luopumaan", Lancelot
virkkoi.

"Vai ei", neito virkkoi, "jos sinä olisit heittänyt pois tuon miekan,
niin sinä et enää ikinä olisi saanut nähdä Guinevere kuningatarta."

"Sittenhän olisin hullu, jos sen heittäisin", Lancelot virkkoi.

"No, ritari kulta", neito virkkoi, "anna minulle edes yksi suudelma."

"Enpä toki", Lancelot virkkoi, "siitä Jumala minua varjelkoon!"

"No niin, herra", neiti virkkoi, "jos sinä olisit suudellut minua,
niin sinun viimeinen hetkesi olisi lyönyt. Mutta voi minua", hän
virkkoi, "nyt olen hukkaan nähnyt kaiken tämän vaivan. Sillä
minä laitoin tuon kappelin sinun tähtesi. Ja tiedä nyt, Lancelot
herra, että minä olen sinua rakastanut seitsemän vuotta, mutta ei
kenenkään naisen ole suotu saada sinun rakkauttasi, paitsi Guinevere
kuningattaren. Ja koska minä en voinut saada sinua elävänä, niin
minulla ei ollut suurempaa iloa tässä maailmassa kuin saada sinun
kuollut ruumiisi. Minä olisin sen balsamoinut ja säilyttänyt sitä ja
pitänyt sitä luonani kaiken elämäni ajan, ja joka päivä minä olisin
sinua suudellut Guinevere kuningattaren kiusalla."

"Hyvin sinä puhut", Lancelot herra virkkoi. "Jumala varjelkoon minua
sinun kavaloista vehkeistäsi!"

Ja samalla hän otti ratsunsa ja lähti.

Ja kun Lancelot herra oli lähtenyt, niin tuo neito vaipui niin
suureen suruun, että hän kuoli ennenkuin kaksi viikkoa oli kulunut.
Ja hänen nimensä oli Hellawes, ja hän oli velho ja Nigramousin linnan
lady.

Pian Lancelot herra tapasi Meliot herran sisaren ja kun tyttö näki
hänet, niin hän taputti käsiänsä ja itki ilosta, ja sitten he
ratsastivat läheiseen linnaan, jossa Meliot herra makasi.

Heti kun Lancelot herra näki hänet, niin hän tunsi hänet Arthur
kuninkaan ritariksi, mutta Meliot herra oli kalmankalpea paljosta
veren vuotamisesta. Silloin Lancelot juoksi hänen luokseen ja
kosketti hänen haavojaan Gilbert herran miekalla ja pyyhki niitä sen
vaipan kappaleella, johon Gilbert herra oli ollut käärittynä, ja heti
Meliot herra parani ja nousi ylös terveempänä ja voimakkaampana kuin
hän koskaan elämässään oli ollut.

Sitten iloittiin ja riemuittiin ja Lancelot herraa kestittiin
parhaan mukaan. Ja kun Lancelot seuraavana aamuna lähti, niin hän
käski Meliot herran kiirehtimään Arthur kuninkaan hoviin, sillä
helluntaijuhla läheni, ja siellä hän oli tapaava Meliot herran, jos
Jumala niin salli.



Haukan kavaluus.


Sitten Lancelot herra ratsasti läpi monen oudon seudun, yli soiden
ja halki laaksojen, kunnes hän sattumalta saapui kauniille linnalle,
ja kun hän kulki linnan ohi, niin hän luuli kuulleensa kahden
kellon soivan. Silloin hän huomasi haukan, joka tuli lentäen hänen
päänsä yläpuolella. Se lensi korkeaa jalavaa kohden, ja sen koipien
ympärille oli kiedottu pitkät nauhat, ja kun se lensi jalavaan, niin
nauhat takertuivat jalavan haaraan. Ja kun se olisi taas lähtenyt
lentoon, niin se jäi riippumaan kiinni koivistansa, ja Lancelot herra
näki kuinka se riippui, ja häntä säälitti tuo kaunis haukka.

Sillävälin tuli muuan lady linnasta ja huusi:

"Voi Lancelot, Lancelot, sinä joka olet kaikkien ritarien kukka, auta
minua saamaan takaisin haukkani, sillä jos minun haukkani hukkuu,
niin minun herrani surmaa minut. Sillä minä pidin tuota haukkaa, ja
se livahti minun käsistäni, ja jos minun mieheni saa sen tietää, niin
hän kiivaudessaan tappaa minut."

"Mikä on teidän miehenne nimi?" Lancelot virkkoi.

"Herra", nainen virkkoi, "hänen nimensä on Phelot herra, ja hän on
Pohjois-Walesin kuninkaan ritareita."

"No niin, jalo rouva, koska te tunnette minun nimeni ja pyydätte
minua ritariuteni nimessä teitä auttamaan, niin tahdon tehdä
voitavani saadakseni kiinni teidän haukkanne. Mutta minä olen huono
kiipeejä ja tuo puu on sangen korkea ja vain harvoista oksista
minulla on apua."

Sitten Lancelot herra hyppäsi maahan ja sitoi ratsunsa kiinni samaan
puuhun ja pyysi ladyä auttamaan varuksia hänen päältään. Ja kun
Lancelot herra oli saanut yltään kaikki aseensa, niin hän riisui
kaikki vaatteensakin, paitsi paidan ja housut, ja voimakkain ottein
ja taitavasti hän kiipesi haukan luo ja sitoi nauhat ison lahon oksan
ympärille ja heitti sen ja haukan maahan.

Silloin lady heti otti haukan käsiinsä. Ja yht'äkkiä karkasi
metsiköstä esiin Phelot herra, hänen miehensä, aseissa kiireestä
kantapäähän asti ja paljastettu miekka kädessä.

"Oi ritari, Lancelot, nyt olen sinut saanut käsiini, niinkuin
tahdoin", hän huusi ja pysähtyi puun juurelle iskeäkseen häntä
miekallansa.

"Voi lady", Lancelot herra virkkoi, "minkätähden te minut petitte?"

"Hän teki vain niinkuin minä hänen käskin tehdä", Phelot herra
virkkoi, "eikä nyt mikään sinua auta, vaan nyt sinun hetkesi on
tullut, sillä sinun pitää kuoleman."

"Se olisi sinun häpeäsi", Lancelot herra virkkoi, "sinäkö asestettu
ritari kavalasti surmaisit aseettoman miehen!"

"Ei tässä armotkaan auta", Phelot herra virkkoi, "auta sentähden
itseäsi jos voit."

"Totisesti", Lancelot virkkoi, "itsellesi sinä sillä häpeätä tuotat.
Mutta koska sinä et tahdo toisin tehdä, niin anna minulle edes
varukseni ja ripusta miekkani puun oksaan, niin että sen siitä saan,
ja tee sitten parastasi ja surmaa minut jos voit."

"Enpä toki", Phelot herra sanoi, "sillä minä tunnen sinut paremmin
kuin luuletkaan. Sentähden sinä et saa mitään aseita, jos minä vain
voin sen estää."

"Voi!" Lancelot herra huudahti, "että ritarin täytyy kuolla
aseetonna!"

Sitten hän katsoi yllensä ja allensa, ja päänsä päällä hän näki ison
lehdettömän oksan, josta haaraantui muita oksia, ja sen hän katkaisi
puun rungosta. Sitten hän tuli alemmaksi ja tarkasti missä hänen
ratsunsa seisoi ja yht'äkkiä hän hyppäsi sen taakse. Phelot herra
tavoitti häntä kiivaasti miekallaan ja luuli osanneensa häneen. Mutta
Lancelot herra väisti iskun puun oksalla ja läimäytti sillä Phelot
herraa pään seuduille, niin että hän vaipui tainnoksissa maahan.
Silloin Lancelot otti Phelot herran miekan tämän kädestä ja löi
poikki hänen päänsä.

"Voi, miksi sinä surmasit minun mieheni?" huusi lady.

"Ei minussa ole syytä", Lancelot virkkoi, "sillä viekkaudella
ja kavaluudella te koetitte minua surmata ja nyt olette saaneet
rangaistuksenne molemmat."

Silloin lady vaipui tainnoksiin ja oli kuin kuollut.

Lancelot herra otti kaikki varuksensa niin hyvin kuin taisi ja
pani joutuin ylleen, sillä hän pelkäsi uutta päällekarkausta, kun
ritarin linna oli niin lähellä. Ja niin nopeasti kuin suinkin hän
otti ratsunsa ja lähti, kiittäen Jumalaa, että oli selvinnyt siitä
seikkailusta.

Kaksi päivää ennen helluntaijuhlaa hän palasi kotia, ja kuningas ja
koko hovi riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Kun ne neljä ritaria,
joiden kanssa hän oli metsässä taistellut, näkivät hänen tulevan
Kay herran varuksissa, niin he heti tunsivat, että hän se heidät
oli yhdellä ainoalla peitsellä maahan syössyt, ja he hymyilivät ja
naureskelivat kovin keskenään. Ja kaikki ritarit, joita Turquine
herra oli pitänyt vankeudessa, saapuivat joukottain kotiin, ja kaikki
he ylistivät ja kunnioittivat Lancelot herraa. Kun Gaheris herra
kuuli heidän puhuvan, niin hän sanoi: "Minä näin koko taistelun
alusta loppuun saakka", ja hän kertoi Arthur kuninkaalle, kuinka
se oli käynyt ja kuinka Turquine herra oli väkevin ritari mitä hän
milloinkaan oli nähnyt, Lancelot herraa lukuunottamatta. Ja lähes
kuusikymmentä ritaria kantoi siellä Lancelot herralle kiitostansa.

Sitten Kay herra kertoi kuninkaalle, kuinka Lancelot herra oli
pelastanut hänet, kun hän oli joutumaisillaan surman suuhun yön
pimeydessä sen kartanon ulkopuolella, jossa Lancelot herra oli yötä;
ja kuinka tämä oli käskenyt ritarien antautua Kay herralle eikä
itsellensä. Ja siinä nuo ritarit olivat, kaikki kolme, ja kantoivat
kiitostansa.

"Ja kautta kunniani", Kay herra virkkoi, "koska Lancelot herra otti
minun haarniskani ja jätti minulle omansa, niin minä sain ratsastaa
rauhassa, eikä kukaan tahtonut koskea minuun."

Sitten saapuivat myös nuo kolme ritaria, jotka taistelivat pitkällä
sillalla Lancelotia vastaan, ja he tahtoivat antautua Kay herralle.
Mutta Kay ei ottanut heidän antautumistaan vastaan, vaan sanoi ettei
hän koskaan ollut heidän kanssaan taistellut.

"Mutta minä tahdon keventää teidän mieliänne", hän virkkoi; "tuolla
on Lancelot herra, joka teidät voitti."

Ja kun he sen kuulivat, niin he riemastuivat.

Sitten Meliot de Logres tuli kotiin ja kertoi Arthur kuninkaalle,
kuinka Lancelot herra oli pelastanut hänet kuolemasta uhmaamalla
ennen tuntemattomia vaaroja ja Vaarojen kappelin ilkeitä taikoja.

Ja kaikki hänen tekonsa tulivat tunnetuiksi, -- kuinka neljä
kuningatarta, jotka olivat ilkeitä velhoja, pitivät häntä vankeudessa
ja kuinka Bagdemagus kuninkaan tytär hänet pelasti. Samoin
kerrottiin kaikki ne aseteot, jotka Lancelot herra oli tehnyt niissä
turnajaisissa, joissa taistelivat nuo molemmat kuninkaat, nimittäin
Pohjois-Walesin kuningas ja Bagdemagus kuningas.

Niin että siihen aikaan Lancelot herralla oli mainioin nimi kaikkien
ritarien joukossa maan päällä, ja sekä ylhäiset että alhaiset pitivät
häntä kaikkein suurimmassa kunniassa.



METSÄN RITARI TRISTRAM



Tristramin lapsuus.


    "Poika", hän virkkoi, "sun nimes' olkoon surun;
    Tristram se olkoon mun kuoloni tähden."
    Niin hän virkkoi ja metsään synkkään kuoli.
    Murheeseen mustaan puolison jätti.

Oli kerran kuningas nimeltä Meliodas, ja hän oli Lyonessen maan
valtias, ja tämä kuningas Meliodas oli niin jalo ritari kuin kukaan
siihen aikaan elävistä. Hänen vaimonsa oli Cornwallin kuninkaan
Markin sisar; hänen nimensä oli Elizabeth, ja hän oli sekä hyvä
että kaunis. Siihen aikaan hallitsi Arthur kuningas ja hän oli koko
Englannin, Walesin ja Skotlannin ja monen muun valtakunnan kuningas.
Monessa seudussa oli kyllä monta kuningasta, mutta he olivat kaikki
saaneet maansa Arthur kuninkaalta. Sillä Walesissa oli kaksi
kuningasta ja pohjoisessa oli monta kuningasta; ja Cornwallissa ja
lännessä oli kaksi kuningasta; samoin Irlannissa oli kaksi tai kolme
kuningasta; mutta kaikki he olivat Arthur kuninkaan vasalleja.

Meliodas kuninkaan vaimo oli hyvä ja lempeä nainen, ja hän rakasti
suuresti puolisoansa, ja tämä samoin häntä, ja he elivät sangen
onnellisina yhdessä. Mutta siinä maassa oli muuan lady, joka oli
kovasti kiukuissaan, sillä hän olisi itse jo aikoja sitten tahtonut
päästä Meliodas kuninkaan puolisoksi, vaikk'ei tämä koskaan ollut
häntä rakastanut. Eräänä päivänä kun kuningas meni metsästämään, tuo
lady saattoi hänen taikojensa avulla ajamaan takaa hirveä, kunnes
hän saapui eräälle vanhalle linnalle, ja siellä kuningas joutui tuon
häijyn ladyn vangiksi.

Kun Elizabeth kuningattaren puoliso ei palannut, niin hän oli aivan
tulla hulluksi surusta, ja hän otti erään kamarirouvan mukaansa ja
riensi metsään kuningasta etsimään.

Ja siellä, keskellä tuota kylmää ja kolkkoa metsää, syntyi pieni
poika, mutta kuolema tuli äitiraukan luo. Ja kun kuningatar näki
ettei mikään auttanut, vaan että hänen täytyi kuolla ja jättää tämä
maailma, niin hän kävi kovin surulliseksi.

"Kun te näette minun puolisoni, Meliodas kuninkaan, niin sulkekaa
minut hänen suosioonsa", hän sanoi kamarirouvallensa, "ja kertokaa
hänelle, mitä minä täällä rakkaudesta häneen olen kärsinyt ja kuinka
minun täytyy tänne kuolla keneltäkään apua saamatta. Ja ilmoittakaa
hänelle, että minua suuresti surettaa että minun täytyy jättää tämä
maailma ja hänet, älköön hän sentähden minua unhoittako. Ja näyttäkää
nyt minulle pieni lapseni, jonka vuoksi minä olen kaiken tämän tuskan
kärsinyt." Ja kun hän näki lapsen, niin hän sanoi hellästi leikkiä
laskien: "voi pikku poikani, sinä olet tappanut äitisi, ja senvuoksi
sinusta, joka olet murhaaja niin nuorena, varmaankin tulee miehekäs
mies aikoinasi." Sitten hän käski kamarirouvaa hartaasti pyytämään,
että Meliodas kuningas antaisi lapselle nimeksi "Tristram" -- se
merkitsee niin paljo kuin: "surussa syntynyt."

Ja sen sanottuaan kuningatar kuoli.

Kamarirouva pani hänet suuren puun varjoon ja peitti lapsen niin
hyvin kuin taisi kylmää vastaan. Sillä hetkellä saapuivat paikalle
paroonit, jotka olivat lähteneet kuningatarta hakemaan, ja kun
he näkivät että hän oli kuollut, ja kuvittelivat mielessään että
kuningaskin oli saanut surmansa, niin muutamat heistä tahtoivat
tappaa lapsenkin, niin että he olisivat päässeet Lyonessen maan
herroiksi.

Mutta kamarirouva rukoili niin kauniisti lapsen puolesta, että
useimmat paroonit eivät siihen suostuneet.

Sitten he kantoivat kuningatarvainajan kotiin, ja suuresti häntä
murehdittiin.

Sillävälin Merlin, tuo suuri tietäjä, vapautti Meliodas kuninkaan
vankeudesta kuningattaren kuoleman jälkeisenä aamuna, ja kun kuningas
palasi kotia, niin useimmat paroonit iloitsivat. Mutta sitä surua,
mihin kuningattaren kuolema kuninkaan saattoi, sitä ei yksikään kieli
voi kertoa.

Kuningas piti hänelle komeat maahanpaniaiset, ja sitten hän kastatti
lapsen, niinkuin hänen vaimonsa ennen kuolemaansa oli määrännyt; ja
hän antoi sille nimeksi "Tristram" -- lapsi, joka on surussa syntynyt.

Seitsemän vuotta Meliodas kuningas murehti vaimoansa, ja koko sen
ajan pientä Tristramia hoidettiin hyvin.

Mutta sitten tapahtui, että Meliodas kuningas nai Brittanyn herttuan
Howellin tyttären. Ennen pitkää uusi kuningatar sai itsekin lapsia,
ja hänessä herätti kateutta ja häntä suututti, että hänen omat
lapsensa eivät saisi omistaa Lyonessen maata, ja senvuoksi hän mietti
miten hän saisi surmatuksi nuoren Tristramin. Niin hän pani myrkkyä
hopeamaljaan ja asetti sen siihen huoneesen, jossa Tristram ja hänen
lapsensa yhdessä leikkivät, siinä tarkoituksessa että Tristram joisi
siitä kun hänen tulisi jano. Mutta kävikin niin että kuningattaren
oma pieni poika huomasi myrkkymaljan ja luuli että siinä oli hyvää
juotavaa, ja janoissaan kun oli, hän tyhjensi sen suurella halulla ja
kuoli äkkiä siihen paikkaan.

Kun kuningatar kuuli poikansa kuolemasta, niin voitte mielessänne
kuvitella kuinka surulliseksi hän kävi. Mutta kuningas ei ensinkään
aavistanut puolisonsa kavaluutta. Mutta lapsensa kuolemastakaan
huolimatta kuningatar ei sentään tahtonut luopua ilkeästä
aikeestansa, vaan uudestaan hän otti enemmän myrkkyä ja pani maljaan.

Sattumalta Meliodas kuningas silloin näki tuon myrkytetyn viinin, ja
kun hän oli kovin janoissaan, niin hän otti maljan juodakseen siitä.
Mutta juuri kun hän oli juomaisillaan, kuningatar huomasi sen ja hän
juoksi kuninkaan luokse ja tempasi äkkiä maljan hänen kädestänsä.

Kuningas ihmetteli kovin, miksi hän niin teki, ja muisti sitten
kuinka hänen poikansa oli äkkiä kuollut myrkystä. Silloin hän otti
kuningatarta kädestä ja virkkoi:

"Sinä kavala petturi, sinun pitää sanoa minulle, mitä lajia juomaa
tämä on, taikka minä lyön sinut kuoliaaksi." Ja niin sanoessaan hän
paljasti miekkansa.

"Voi armoa, herrani", kuningatar huusi, "minä kerron teille kaikki."

Sitten hän kertoi, kuinka hän olisi tahtonut tappaa Tristramin, niin
että hänen omat lapsensa olisivat saaneet periä maan.

"Vai niin", kuningas virkkoi, "tästä laki teitä rangaiskoon."

Paroonien kokouksessa tuo häijy kuningatar tuomittiin poltettavaksi,
ja iso rovio rakennettiin. Mutta kun kuningatar jo oli roviolla ja
hänen piti kärsiä rangaistuksensa, niin nuori Tristram polvistui
Meliodas kuninkaan eteen ja pyysi, että tämä lupaisi hänelle yhden
asian.

"Mielelläni sen teen", kuningas virkkoi.

"Antakaa siis minulle", nuori Tristram sanoi, "äitipuoleni,
kuningattaren, henki."

"Sitä pyytäessäsi et tee oikein, sillä sinun pitäisi oikeutta myöten
häntä vihaaman, sillä hän olisi sinut surmannut, jos hän vain olisi
saanut tahtonsa täytetyksi; ja sinun tähtesi on kaikkein viisainta
että hän kuolee."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä rukoilen teitä, antakaa hänelle
armossanne anteeksi, ja mitä minuun tulee, niin Jumala antakoon
hänelle anteeksi, niinkuin minä olen antanut! Ja koska teidän
korkeutenne suvaitsi suostua minun pyyntööni, niin minä rukoilen
teitä Jumalan rakkauden tähden pitämään lupauksenne."

"Koska niin on asianlaita, niin tahdon antaa hänen henkensä teidän
käsiinne", kuningas virkkoi. "Minä annan hänet teille. Menkää
roviolle ja ottakaa hänet ja tehkää hänelle mitä tahdotte."

Niin Tristram meni roviolle ja pelasti kuninkaan määräyksestä
kuningattaren kuolemasta.

Pitkään aikaan Meliodas kuningas ei tahtonut olla missään tekemisissä
kuningattaren kanssa, mutta viimein nuoren Tristramin hyvästä
vaikutuksesta hän teki sovinnon vaimonsa kanssa. Eikä kuningatar
koskaan unhoittanut, kuinka hyvä Tristram oli ollut häntä kohtaan,
vaan rakasti hellästi Tristramia senjälkeen.



Kuninkaallinen ritari.


Kun Meliodas kuningas oli sopinut kuningattarensa kanssa, niin hän
hankki opettajan, joka oli viisas ja oppinut, ja hänen hoivassaan hän
lähetti nuoren Tristramin Ranskaan oppimaan sen maan kieltä ja tapoja
ja asetekoja. Ja opettajansa Gouvernailin keralla Tristram oli siellä
enemmän kuin seitsemän vuotta. Kun hän osasi puhua hyvin maan kieltä
ja kun hän oli oppinut kaikki mitä hän saattoi oppia siinä maassa,
niin hän palasi takaisin isänsä Meliodas kuninkaan luo. Ja sitten
Tristram opetteli soittamaan harppua ja voitti siinä taidossa kaikki
muut, niin ettei mistään maasta löydetty hänen vertaistansa. Siten
hän nuoruudessaan opetteli soittamaan harppua ja kaikkia soittimia,
ja myöhemmin kun hän kasvoi voimassa ja väkevyydessä, hän harrasti
ajometsästystä ja haukkajahtia enemmän kuin koskaan kenenkään
aatelismiehen on kuultu harrastaneen. Hän saattoi käytäntöön hyviä
menettelytapoja kaikkinaisten isojen ja pienten metsäeläinten
pyydystämisessä ja hän keksi kaikki ne sanat, joita käytetään
ajometsästyksessä ja haukkajahdissa. Senvuoksi Metsästyskirjaa, jossa
neuvotaan pyydystystä, ajometsästystä ja haukkajahtia, sanotaankin
Tristram herran kirjaksi. Ja sentähden kaikkien aatelismiesten, jotka
kantavat aseita, tulee hyvällä syyllä kunnioittaa Tristram herraa,
sillä hän opetti sellaisia metsästyssanoja, joita aatelismiehet
käyttävät vielä tänäkin päivänä, niin että kaikki saattavat
eroittaa aatelismiehen halpasukuisesta miehestä. Sillä se, joka on
jalosukuinen, seuraa toisten ylhäissyntyisten tapoja.

Tristram pysyi poissa, kunnes hänestä oli tullut iso ja väkevä ja
hän oli täyttänyt yhdeksäntoista vuotta. Kun hän palasi kotia,
niin Meliodas kuningas iloitsi suuresti pojastansa ja samoin hänen
puolisonsa, kuningatar. Sillä senjälkeen kun Tristram oli pelastanut
kuningattaren roviolla kuolemasta, tämä rakasti häntä koko elämänsä
ajan ja antoi hänelle paljon kalliita lahjoja. Ja minne ikinä
Tristram meni, niin kaikki hänestä pitivät.

Pian senjälkeen kun Tristram oli palannut Ranskasta, tapahtui että
Irlannin kuningas Anguish lähetti hakemaan Cornwallin kuninkaalta
Markilta sitä veroa, jota Cornwall monta talvea oli maksanut
Irlannille. Mutta seitsemään vuoteen Mark kuningas ei ollut sitä
maksanut, ja nyt hän ja hänen parooninsa vastasivat Irlannin
lähettiläälle, etteivät he maksaisikaan mitään.

"Sanokaa herrallenne", he virkkoivat, "että jos hän yhä edelleenkin
tahtoo saada veroa Cornwallista, niin lähettäköön hän jonkun uljaan
ritarin taistelemaan oikeutensa puolesta, ja me hankimme toisen
ritarin puolustamaan omaa oikeuttamme."

Sen vastauksen lähettiläs vei Irlantiin.

Anguish kuningas suuttui kovin siitä vastauksesta, ja hän kutsui
luokseen Marhaus herran, tuon oivan ritarin, joka oli tunnettu
uljuudestaan ja joka kuului Pyöreään pöytään ja oli Irlannin
kuningattaren veli.

"Jalo veli", hän virkkoi, "pyydän että te menisitte Cornwalliin ja
taistelisitte meidän veromme puolesta, joka oikeutta myöten on meille
tuleva; ja kulukoon teiltä kuinka paljon tahansa, niin te olette
saapa enemmän kuin kylliksi tarpeisiinne."

Marhaus herra suostui mielellänsä ja valmistautui kaikessa kiireessä
matkalle, ja lähti Irlannista ja saapui Cornwalliin lähelle
Tintagelin linnaa.

Mark kuningas oli suuresti suruissansa, kun hän kuuli että tuo uljas
ja jalo Marhaus herra oli saapunut taistelemaan Irlannin puolesta,
sillä hän ei tietänyt ketään ritaria, joka olisi uskaltanut taistella
hänen kanssaan, sillä siihen aikaan Marhaus herra oli maailman
mainioimpia ja kuuluisimpia ritareita.

Niin Marhaus herra odotti laivassaan Cornwallin edustalla, ja joka
päivä hän lähetti Mark kuninkaalle sanan, että tämä maksaisi veron,
joka oli maksamatta seitsemältä vuodelta, taikka toimittaisi jonkun
ritarin taistelemaan hänen kanssansa. Ja Cornwallin kansa julisti
joka paikassa, että se ritari, joka tahtoo taistella pelastaakseen
Cornwallin veronmaksusta, saisi sellaisen palkinnon, että hänelle
riittäisi rikkautta koko loppuiäkseen.

Muutamat paroonit neuvoivat Mark kuningasta lähettämään sanan
Arthurin hoviin ja pyytämään Järven herraa Lancelotia, jota siihen
aikaan pidettiin koko maailman merkillisimpänä ritarina. Mutta muut
paroonit kielsivät kuningasta siihen suostumasta ja sanoivat, että se
olisi turhaa vaivaa, sillä Marhaus herra oli Pyöreän pöydän ritari ja
senvuoksi toiset ritarit eivät mielellänsä rupeisi taistelemaan häntä
vastaan, paitsi jos ehkä joku omasta halustaan tahtoisi taistella
valepuvussa ja tuntemattomana. Niin kuningas ja kaikki hänen
parooninsa päättivät, ettei kannattanut lähettää hakemaan ketään
Pyöreän pöydän ritaria.

Sillävälin huhu oli saapunut Meliodas kuninkaan hoviin, kuinka
Marhaus herra odotteli Tintagelin linnan edustalla ja kuinka Mark
kuningas ei saattanut löytää minkäänlaista ritaria taistelemaan
puolestansa.

Kun nuori Tristram kuuli sen, niin hän vihastui ja häpesi kovin,
ettei ainoakaan Cornwallin ritari uskaltanut taistella Irlannin
Marhaus herraa vastaan. Ja niin hän meni isänsä Meliodas kuninkaan
luokse ja kysyi häneltä, mitä Mark kuninkaan tulisi tehdä, jotta hän
saisi pitää veronsa, sillä suuri häpeä olisi, jos Marhaus herra saisi
lähteä pois ilman että kenkään olisi hänen kanssaan taistellut.

"Mitä siihen asiaan tulee", Meliodas virkkoi, "niin tiedä, Tristram
poikani, että Marhaus herraa pidetään yhtenä maailman parhaimmista
ritareista, ja hän on Pyöreän pöydän ritari. En tiedä tässä maassa
ketään ritaria, joka kykenisi häntä vastaan taistelemaan."

Silloin Tristram valitti, ettei häntä vielä oltu tehty ritariksi, ja
pyysi isältään lupaa mennä Mark kuninkaan luokse, jotta tämä tekisi
hänet ritariksi. Meliodas kuningas suostui mielellänsä, ja niin
Tristram valmistautui matkalle ja ratsasti Cornwalliin. Ja kun hän
saapui sinne, niin hän kuuli sanottavan, ettei kukaan ritari tahtonut
taistella Marhaus herran kanssa. Silloin hän meni Mark kuninkaan
luokse ja sanoi: "Herra, jos te annatte minulle ritarin arvon, niin
minä tahdon taistella Marhaus herran kanssa."

"Kuka te olette ja mistä tulette?" sanoi kuningas.

"Herra, minä tulen Meliodas kuninkaan luota, jolla oli puolisona
teidän sisarenne; ja että minä olen jalosukuinen, sen te hyvin
tiedätte."

Mark kuningas katsoi Tristramia ja näki, että tämä oli vielä vallan
nuori, mutta erinomaisen roteva ja jalomuotoinen.

"Jalo herra", kuningas virkkoi, "mikä on teidän nimenne ja missä
olette syntynyt."

"Herra", hän virkkoi, "Tristram on minun nimeni ja Lyonessen maassa
minä olen syntynyt."

"Hyvin puhuttu", sanoi kuningas, "ja jos te tahdotte taistella tämän
taistelun, niin minä teen teidät ritariksi."

"Juuri sen vuoksi, enkä minkään muun, minä tulinkin luoksenne",
Tristram virkkoi, ja silloin Mark kuningas teki hänet ritariksi.

Marhaus herra kuuli, että Cornwallin kuningas oli löytänyt ritarin,
joka oli valmis taistelemaan hänen kanssaan viimeiseen saakka. "Hyvä
on", hän sanoi sanansaattajalle, "mutta sanokaa Mark kuninkaalle,
että minä en taistele kenenkään ritarin kanssa, jollei hän ole
kuninkaallista sukua, se on joko kuninkaan tai kuningattaren poika,
taikka syntynyt prinssistä tai prinsessasta."

Mark kuningas lähetti hakemaan Tristramia ja kertoi hänelle, mitä
Marhaus herra oli sanonut.

"Ilmoittakaa hänelle", Tristram virkkoi, "että minä olen sekä isän
että äidin puolelta yhtä jaloa verta kuin hänkin. Sillä minä olen
Meliodas kuninkaan poika, syntynyt teidän omasta sisarestanne,
Elizabeth ladystä, joka kuoli metsään minun syntyessäni."

"Oi, armas sisarenpoikani", Meliodas kuningas huusi, "tervetultuasi
luokseni."

Silloin Mark kuningas kaikessa kiireessä toimitti Tristram herralle
parhaimman ratsun ja parhaimmat varukset mitä kullalla ja hopealla
voitiin saada, ja hän lähetti sanan Marhaus herralle, että
korkeampisukuinen mies kuin hän oli valmiina taistelemaan hänen
kanssansa.

Oli sovittu, että taistelu taisteltaisiin eräällä saarella, jonka
luona Marhaus herran laiva oli ankkurissa. Niin Tristram herra
pantiin alukseen, sekä hän että hänen ratsunsa, ja mukaan pantiin
kaikkea mikä oli tarpeellista heille molemmille. Ja kun Mark kuningas
ja hänen parooninsa näkivät, kuinka nuori Tristram herra lähti
taistelemaan Cornwallin oikeuksien puolesta, niin ei ollut sitä arvon
miestä eikä naista, jonka silmä ei olisi vettynyt nähdessään niin
nuoren ritarin antautuvan vaaraan heidän tähtensä.

Kun Tristram herra saapui saarelle, niin hän katsoi sen toiselle
puolelle ja näki siellä kuusi laivaa ankkurissa ja maalla laivojen
varjossa näkyi jalo ritari, Irlannin Marhaus herra. Silloin Tristram
herra käski palvelijansa Gouvernailin viedä hänen ratsunsa maihin ja
auttaa häntä asestautumaan, ja kun hän istui aseissaan satulassa,
kilpi valmiina olallaan, niin hän käski Gouvernailin mennä takaisin
alukseen.

"Sulje minut enoni Mark kuninkaan suosioon", hän virkkoi, "ja
pyydä häntä hautaamaan minun ruumiini niinkuin parhaaksi näkee,
jos kaatuisin taistelussa, ja tietäköön hän, että minä en ikinä
pelkuruudesta antaudu. Jos kaadun enkä pakene, silloin he eivät
menetä mitään veroa minun tähteni, ja jos niin kävisi, että pakenisin
tai antautuisin voittajan armoille, niin älköön enoni minulle ikinä
suoko kristillistä hautausta. Ja henkesi uhalla pysy sinä loitolla
tältä saarelta, kunnes näet että olen lyöty, tai saanut surmani,
taikka että minä olen voittanut tuon toisen ritarin." Niin he
erkanivat haikeasti itkien.

Kun Marhaus herra näki Tristramin ja kuinka nuori hän oli, niin
hän surkutteli hänen uhkarohkeuttaan ja kehoitti häntä palaamaan
laivaansa. Sillä Englannin ja koko maailman parhaimmat ritarit olivat
Marhaus herran kanssa koetelleet voimiansa ja hän oli ne kaikki
voittanut.

Mutta Tristram herra vastasi, että hän ei voinut luopua aseleikistä,
jonka vuoksi hänet oli tehty ritariksi. Hän oli kuninkaan poika
ja kuningattaren synnyttämä ja hän oli luvannut enolleen Mark
kuninkaalle taistella viimeiseen saakka ja vapauttaa Cornwallin
tuosta vanhasta verosta.

"Ja tiedä, Marhaus herra, sepä juuri minua yllyttääkin taistelemaan
kanssasi, että sinua kutsutaan maailman uljaimmaksi ritariksi, ja
sinun suuri maineesi se juuri kiihoittaa minua koettelemaan voimiani
sinua vastaan, sillä en ole vielä kenenkään kunnon ritarin kera
otellut. Ja koska minä tänään sain ritariarvon, niin kiitän onneani,
joka suo minun taistella niin uljasta ritaria vastaan kuin sinä olet.
Ja tiedä, Marhaus herra, että minä koetan voittaa kunniaa sinun
kauttasi, ja vaikka en ole vielä voimiani koettanut, niin toivon
saavani niitä kohta näyttää sinun ruumiisi päällä ja vapauttavani
Cornwallin maan ikuisiksi ajoiksi kaikista veronmaksuista Irlannille."

Kun Tristram oli sanonut sanottavansa, niin Marhaus herra taas puhui
tähän tapaan:

"Jalo ritari, koska sinä minun kauttani kunniaa haluat voittaa,
niin ilmoitan sinulle, että sinä et mitään menetä, jos sinä kestät
kolme iskua minun puoleltani; sillä monasti koeteltujen ja nähtyjen
urotekojeni tähden Arthur kuningas minut koroitti Pyöreän pöydän
ritariksi."

Sitten he laskivat peitsensä tanaan ja törmäsivät niin rajusti
yhteen, että he syöksivät kumpikin toisensa maahan, ratsuineen
päivineen. Marhaus herra iski ison haavan Tristramin kylkeen
peitsensä kärjellä, ja irtautuen ratsuistaan he paljastivat miekkansa
ja työnsivät kilvet eteensä ja sivaltelivat toisiaan kuin rajut ja
rohkeat miehet ainakin. Mutta kun he olivat taistelleet ison aikaa,
niin Tristram herra oli vereksempi ja väkevämpi, ja mahtavalla
iskulla hän löi miekkansa Marhaus herran päähän, niin että se
tunki läpi hänen kypärinsä ja teräspäähineensä ja halkaisi hänen
aivokoppansa, ja miekka jäi kiinni kypäriin, niin että kolmasti
Tristram herran täytyi sitä tempaista, ennenkuin hän sen sai irti.
Ja Marhaus herra lankesi maahan polvillensa, Tristramin säilän kärki
aivokopassaan. Sitten hän äkkiä hoipersi hänen jalkojensa juureen,
ja heittäen miekkansa ja kilpensä luotaan hän juoksi hoippuen
laivoilleen ja pakeni. Ja Tristram herralle jäi Marhaus herran miekka
ja kilpi.

Niin Marhaus herra seurueineen lähti Irlantiin. Ja heti kun hän
saapui lankonsa Anguish kuninkaan luokse, hän tutkitutti haavansa.
Ja hänen päästään löytyi kappale Tristram herran miekasta, eivätkä
ketkään haavurit eivätkä lääkärit saaneet sitä sieltä pois, niin että
Marhaus herra kuoli. Mutta hänen kuolemansa jälkeen hänen sisarensa,
Irlannin kuningatar, säilytti aina luonaan sitä miekan kappaletta,
sillä hän oli päättänyt kostaa, milloin ikinä vain voisi.



Kaunis Iseult.


Tristram herra oli myös vaikeasti haavoittunut, ja taistelun jälkeen
hän vaipui pienelle kummulle ja saattoi tuskin hievahtaakaan. Silloin
Gouvernail saapui laivoineen, ja Mark kuningas ja hänen parooninsa
saapuivat juhlakulussa, ja kun he palasivat Cornwalliin, niin
kuningas otti Tristramin syliinsä, ja hän ja Dinas herra kantoivat
Tristramin Tintagelin linnaan. Siellä häntä hoivattiin miten
parhaiten taidettiin ja pantiin vuoteeseen. Ja kun Mark kuningas näki
hänen haavansa, niin hän itki katkerasti, ja niin tekivät kaikki
hänen parooninsakin.

"Jumala minua auttakoon", kuningas virkkoi, "ennen luopuisin kaikista
maistani, kuin soisin sisarenpoikani kuolevan."

Niin Tristram herra makasi kuukauden ja enemmänkin, ja yhä näytti
siltä kuin hän kuolisi siitä iskusta, jonka Marhaus herra hänelle
peitsellään antoi. Sillä peitsen pää oli myrkytetty.

Mark kuningas ja kaikki hänen parooninsa olivat ylen murheellisia,
sillä he luulivat että Tristram herra ei ikinä paranisi haavoistaan.
Kuningas lähetti hakemaan kaikenlaisia tohtoreita ja haavureita, sekä
miehiä että naisia, mutta ei yksikään niistä saattanut luvata että
Tristram jäisi eloon.

Silloin saapui linnaan muuan lady, joka oli sangen viisas ja
ymmärtäväinen nainen, ja hän sanoi suoraan Mark kuninkaalle ja
Tristramille ja kaikille parooneille, että Tristram ei ikinä parane,
ell'ei hän mene siihen maahan, josta myrkky oli kotoisin, ja siinä
maassa hän saisi apua, taikka ei sitten ollenkaan.

Kun Mark kuningas sen kuuli, niin hän määräsi kauniin, hyvin
varustetun laivan Tristram herraa varten, ja sairas ritari pistettiin
siihen ja Gouvernail hänen mukaansa, ja Tristram herra otti harppunsa
kerallaan. Niin he laskivat aavalle merelle Irlantia kohti, ja
onnellinen sattuma vei heidät Irlantiin juuri lähelle sitä linnaa,
jossa kuningas ja kuningatar asuivat; ja maihin laskiessaan Tristram
istui ja soitti vuoteessaan harpullaan iloista laulua, jommoista ei
Irlannissa koskaan oltu kuultu sitä ennen.

Kun kuningas ja kuningatar kuulivat kerrottavan ritarista, joka
oli niin taitava harpunsoittaja, niin kuningas lähetti heti häntä
hakemaan ja tarkastutti hänen haavansa ja kysyi sitten hänen nimeään.

"Minä olen Lyonessen maasta, ja minun nimeni on Tramtrist ja minä
haavoituin taistelussa puolustaessani erään ladyn oikeuksia",
Tristram vastasi.

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi, "teidän pitää saaman tässä
maassa kaikkea sitä apua, mitä saatavissa on. Mutta minä ilmoitan
teille, että Cornwallissa minä kärsin suurimman tappion, kuin koskaan
kuningasta kohdata saattaa, sillä siellä minä menetin maailman
parhaimman ritarin, ja Marhaus oli hänen nimensä -- kerrassaan jalo
mies ja vielä Pyöreän pöydän ritari." Ja hän kertoi Tristramille,
kuinka Marhaus oli saanut surmansa.

Tristram herra koetti näyttää surulliselta, mutta hän tiesi paremmin
kuin kuningas, kuinka asian laita oli. Hän pelkäsi ilmaista oikeaa
nimeänsä, ja niin hän yhä edelleen sanoi sen olevan "Tramtrist".

Tramtrist pääsi niin Anguish kuninkaan suosioon, että tämä toimitti
hänet tyttärensä hoitoon ja huomaan, sillä neito oli taitava haavain
parantaja. Hän huomasi että haavassa oli myrkkyä, ja ennen pitkää hän
sai haavan paranemaan. Silloin Tristram oppi suuresti rakastamaan
tuota kaunista Iseult prinsessaa, sillä tämä oli siihen aikaan
maailman ihanin impi ja lady. Ja Tristram opetti häntä soittamaan
harppua, ja Kaunis Iseult alkoi tuntea suurta kiintymystä Tristramiin.

Siihen aikaan oli siinä maassa muuan saraseenilaisritari, josta
kuningas ja kuningatar paljon pitivät. Palamides herra oli kovin
ihastunut Kauniiseen Iseultiin ja hän antoi hänelle paljon lahjoja,
sillä hän rakasti häntä ylen paljon. Kaiken sen Tristram herra näki,
ja hän tiesi sangen hyvin, että Palamides herra oli uljas ritari
ja mahtava mies. Ja Tristram vihasi suuresti Palamidesta, sillä
Iseult oli kertonut hänelle, että tuo Saraseeni suostuisi tulemaan
kristityksikin hänen tähtensä. Niin vallitsi vihaa ja kateutta
Tristramin ja Palamides herran välillä.

Sitten tapahtui, että Anguish kuningas julisti pidettäviksi tjostit
ja turnajaiset erään ladyn kunniaksi, jota kutsuttiin "Ketojen
ladyksi", ja hän oli kuninkaan läheinen serkku. Sen miehen, joka
hänet voitti, piti naida hänet kolmen päivän kuluttua, ja hän oli
saapa kaikki tuon ladyn maat haltuunsa. Tämä julistus julistettiin
Englannissa, Walesissa, Skotlannissa ja myös Ranskassa ja Brittanyssa.

Eräänä päivänä Kaunis Iseult tuli Tristramin luokse ja kertoi hänelle
noista turnajaisista.

"Jalo lady", Tristram virkkoi, "minä olen vain heikko ritari ja
hiljattain olisin kuollut, jollei teidän armonne olisi minua
hyvyydessään pelastanut. Mutta mitä te nyt tahdotte että minä tässä
asiassa tekisin? Te tiedätte kyllä että minä en voi tjostata."

"Oi Tramtrist", Kaunis Iseult virkkoi, "kuinka te ette ottaisi osaa
noihin turnajaisiin? Minä tiedän että Palamides herrakin tulee sinne
panemaan parastansa, ja sentähden, Tramtrist, täytyy teidänkin sinne
tulla, taikka muutoin Palamides herra varmasti voittaa palkinnon."

"Neiti", Tristram virkkoi, "jos hän sen saa, niin saakoon, sillä hän
on koeteltu ritari ja minä olen vasta nuori ja hiljattain ritariksi
tehty, ja ensimäisessä taistelussa, jonka taistelin, minulla oli niin
huono onni, että haavoituin näin vaikeasti, niinkuin näette. Mutta
jos te rupeatte minun ladykseni, niin minä menen noihin turnajaisiin
sillä ehdolla, että te pidätte sen salassa, ettekä ilmaise
kenellekään luodulle olennolle, että minä olen tjostaava, paitsi
itsellenne ja niille, joita vaaditte salaisuuttanne säilyttämään.
Vähäpätöisen itseni minä uhraan teidän tähtenne, ja sen Palamides
herra ehkä saa tietää, kun minä tulen."

"Pankaa parastanne", Kaunis Iseult virkkoi, "minä varustan teille
ratsun ja aseet."

"Niinkuin te tahdotte, niin tapahtukoon", Tristram herra virkkoi,
"minä olen teidän käskettävänänne."

Turnajaispäivänä saapui Palamides herra mustine kilpineen, ja hän
voitti monta ritaria, niin että kaikki kansa ihmetteli häntä. Kaikki
ritarit pelkäsivät Palamides herraa hänen suuren uljuutensa tähden
ja monet nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi." Niin että sinä
päivänä Palamides herra sai suurta kunniaa.

Silloin Anguish kuningas tuli Tristramin luokse ja kysyi, miksi hän
ei tahtonut tjostata.

"Herra", Tristram virkkoi, "siitä on vasta vähän aikaa kun minä sain
vamman taistelussa, enkä minä uskalla vielä antautua vaaraan", sillä
hän ei tahtonut ilmaista kuninkaalle, että hän juuri oli menossa
taisteluun.

Seuraavana aamuna Palamides herra taas tuli turnajaiskentälle
niinkuin edellisenä päivänäkin. Ja hän paiskasi maahan "Sadan ritarin
kuninkaan" ja Skotlannin kuninkaan.

Kaunis Iseult oli hankkinut Tristramille valkoisen ratsun ja
valkoiset varukset, ja kun Tristram oli valmis, niin hän päästi hänet
ulos salaisesta takaportista, ja tehden leveän kaarroksen Tristram
ajaa karautti taistelutantereelle.

Heti Palamides herra huomasi hänet, ja samassa hän suuntasi peitsensä
Tristramia kohden ja Tristram samoin häntä kohden. Ja silloin
Tristram herra syöksi Palamides herran tantereeseen.

Silloin nousi aika hälinä. Toiset sanoivat, että Palamides herra oli
kaatunut, toiset että "Mustan kilven ritari" oli kaatunut. Ja voitte
kuvitella mielessänne, että Kaunis Iseult oli ylen iloinen.

Sen perästä ei enää kukaan tahtonut taistella Tristramin kanssa, vaan
kaikki väistyivät hänen tieltään.

Palamides herraa hävetti haikeasti, että hän oli kaatunut, ja niin
huomaamatta kuin suinkin hän koetti poistua tantereelta. Mutta
Tristram herra huomasi tämän kaiken, ja ajoi nopeasti Palamides
herran perään ja saavutti hänet ja käski hänen kääntyä takaisin,
sillä hän tahtoi vielä paremmin koetella voimiaan hänen kanssaan,
ennenkuin hän saisi lähteä. Silloin Palamides kääntyi takaisin,
ja molemmat iskivät toisiaan miekoillaan. Mutta ensi lyönnillä jo
Tristram kaatoi Palamides herran ja antoi hänelle sellaisen iskun
päähän, että Palamides tupertui maahan. Silloin Tristram käski hänen
antautua ja tehdä mitä hän käski, taikka muuten hän saisi surmansa.

Kun Palamides näki hänen elkeensä, niin hän pelkäsi niin kovin hänen
iskujaan, että hän suostui kaikkeen, mitä Tristram vaati. Tristram
pakoitti hänet lupaamaan, että hän kokonaan lakkaisi Kaunista
Iseultia tavoittelemasta ja ettei hän vuoteen ja päivään kantaisi
aseita eikä sotakoristuksia.

"Lupaa minulle tämä, taikka sinä olet kuoleva", Tristram virkkoi.

"Voi", sanoi Palamides, "minä olen iäksi häväisty!" Mutta hän vannoi
tekevänsä niinkuin Tristram käski, ja kiukuissaan hän hakkasi
varuksensa palasiksi ja heitti ne luotaan.

Sitten Tristram ratsasti salaa takaportille, jossa Kaunis Iseult oli
odottamassa, ja siellä hänet otettiin hyvin vastaan, ja Kaunis Iseult
kiitti Jumalaa hänen menestyksestänsä.

Pian kuningas ja kuningatarkin saivat tietää, että Tramtrist se
Palamides herran oli tantereeseen paiskannut, ja silloin häntä
pidettiin vielä suuremmassa arvossa kuin ennen.



Lohjennut miekka.


Sillä tapaa Tristram herra viipyi Irlannissa ison aikaa, ja hyvin
häntä kuningas ja kuningatar ja Kaunis Iseult pitivät rakkaana. Mutta
eräänä päivänä, hänen poissa ollessaan tapahtui, että kuningatar ja
Iseult menivät hänen huoneeseensa, ja siellä kuningatar näki hänen
miekkansa, joka oli heitettynä vuoteelle. Kuningatar veti miekan
tupesta ja katseli sitä, ja sekä hänen että Iseultin mielestä se oli
ylen kaunis. Mutta puolentoista jalan päässä kärjestä oli iso pala
lohjennut terästä.

Kun kuningatar huomasi tuon kolon miekassa, niin hän muisti sitä
miekan kappaletta, joka oli löytynyt hänen veljensä Marhaus herran
aivoista.

"Voi", hän huusi tyttärelleen, "hän se on, se petturi ritari, joka
surmasi minun veljeni, sinun enosi."

Iseult oli aivan joutua suunniltaan, kun hän sen kuuli, sillä hän
rakasti Tristram herraa ylen paljon ja hyvin hän tunsi äitinsä,
kuningattaren, julmuuden.

Kuningatar meni äkkiä omaan kamariinsa ja otti arkustaan sen miekan
kappaleen, joka oli löytynyt Marhaus herran päästä, ja juoksi tuo
rautakappale kädessään vuoteella olevan miekan luo. Ja kun hän pisti
sen puuttuvan palasen miekan terään, niin oli aivan kuin olisi se
siitä juuri lohjennut.

Kuningatar vihastui niin kovin tästä keksinnöstään, että hän sieppasi
julmistuneena miekan käteensä ja karkasi kaikista voimistaan Tristram
herraa kohden, joka istui aseetonna. Ja hän olisi siinä paikassa
työntänyt miekan hänen lävitsensä, joll'ei Tristramin asemies, Hebes
herra, olisi siepannut häntä syliinsä ja temmannut miekkaa hänen
kädestänsä. Kun hänet näin estettiin ilkiteostaan, niin hän juoksi
puolisonsa Anguish kuninkaan luo.

"Voi herrani", hän huusi, langeten polvilleen hänen eteensä, "täällä
te pidätte talossanne tuota petturiritaria, joka surmasi minun
veljeni ja teidän palvelijanne, jalon Marhaus herran."

"Kuka se on? Ja missä hän on?" kuningas virkkoi.

"Herra", kuningatar sanoi, "se on Tramtrist, sama ritari, jonka
tyttäreni paransi."

"Voi", kuningas virkkoi, "olen siitä suuresti murheissani, sillä hän
on jaloimpia ritareita, mitä koskaan olen nähnyt taistelutantereella.
Mutta minä käsken teitä, älkää enää ruvetko mihinkään tekemisiin
hänen kanssaan, vaan antakaa minun selvittää tämä asia."

Sitten kuningas meni kamariin Tristram herran luo ja tapasi hänet
aseissa kiireestä kantapäähän asti, valmiina nousemaan ratsulleen.

"Ei, Tramtrist", kuningas virkkoi, "ei sinua hyödytä vaatia minua
taisteluun. Koska sinä olet minun hovissani, niin ei minulla olisi
mitään kunniaa sinun surmaamisestasi. Senvuoksi saat sinä turvassa
lähteä tästä hovista, sillä ehdolla, että sinä ilmoitat minulle,
kuka oli sinun isäsi ja mikä on sinun nimesi ja surmasitko sinä
kuningattaren veljen, Marhaus herran."

Silloin Tristram kertoi kuninkaalle koko jutun, ja sen kuultuaan
kuningas virkkoi:

"Totisesti, minä en voi muuta sanoa, kuin että te menettelitte
ritarin tavoin, ja teidän etunne vaati teitä taistelemaan parhaanne
mukaan ja enentämään mainettanne niinkuin ritarin tuleekin. Mutta
minun kunniani ei salli, että te jäätte tähän maahan, sillä minun
paroonini siitä suuttuisivat ja puolisoni ja hänen sukunsa."

"Herra", Tristram virkkoi, "minä kiitän teitä siitä suuresta
ystävällisyydestä, jota olen täällä saanut osakseni ja siitä suuresta
hyvyydestä, jota teidän tyttärenne, minun ladyni, on minulle
osoittanut. Ja saattaa tapahtua, että te voitatte enemmän siitä, että
olette antanut minun elää, kuin minun kuolemastani, sillä ehkäpä
minä jossain Englannin kolkassa vielä saatan olla teille hyödyksi,
niin että te saatte iloita siitä, että piditte minua kunniassa.
Lisäksi lupaan minä, niin totta kuin olen rehellinen ritari, että
joka paikassa olen pysyvä armollisen ladyni, teidän tyttärenne,
uskollisena palvelijana ja ritarina, sekä oikeassa että väärässä,
enkä koskaan ole jättävä tekemättä, mitä ritari vain tehdä voi. Vielä
pyydän minä teiltä sitä suurta suosiota, että sallisitte minun ottaa
jäähyväiset tyttäreltänne ja kaikilta parooneilta ja ritareilta."

"Mielelläni", Anguish kuningas virkkoi. Silloin Tristram meni Kauniin
Iseultin luo ja otti häneltä jäähyväiset.

"Voi jalo ritari", Iseult virkkoi, "suuren surun valtaan minut
jätätte, sillä en ole ketään toista miestä tavannut, josta niin
suuresti olisin pitänyt." Ja niin sanoessaan hän itki katkerasti.

"Neito", Tristram herra virkkoi, "nyt ilmoitan teille, että nimeni
on Lyonessen Tristram, Meliodas kuninkaan ja hänen kuningattarensa
poika. Ja minä lupaan teille, kautta kunniani, että olen teidän
ritarinne kaiken elämäni ajan."

"Suuri kiitos", sanoi Kaunis Iseult. "Ja minä lupaan teille, että
ensitulevina seitsemänä vuotena en mene naimisiin, muuten kuin teidän
luvallanne. Ja jolle te tahdotte, hänelle menen avioksi, jos hän
huolii minusta."

Sitten Tristram antoi Iseultille sormuksen, ja Iseult antoi
Tristramille toisen, ja niin Tristram lähti hänen luotaan ja jätti
hänet suureen suruun ja murheeseen.

Senjälkeen hän meni suoraan hoviin, jossa kaikki paroonit olivat,
ja hän otti heiltä jäähyväiset kaikilta, sekä suurimmilta että
pienimmiltä, ja puhui avomielisesti heille kaikille:

"Jalot herrat, nyt on niin laita että minun täytyy lähteä. Jos
täällä on joku teidän joukossanne, jota olen loukannut tai joka
kantaa kaunaa minua vastaan, niin tulkoon hän tähän minun eteeni ja
tehköön valituksensa, ennenkuin minä lähden, ja minä koetan sovittaa
rikkomukseni, mikäli se on minun vallassani. Ja jos joku tahtoo
tehdä minulle vääryyttä taikka puhua minusta pahaa selkäni takana,
niin tehköön hän sen nyt heti, taikka ei koskaan, ja tässä minä olen
vaatimassa hyvitystä, mies miestä vastaan."

Ja he seisoivat kaikki ääneti; eikä ollut yhtäkään, joka olisi
tahtonut sanoa ainoatakaan sanaa häntä vastaan, vaikka ritareista
olivat monet kuningattaren heimolaisia ja Marhaus herran sukua.



Kuinka Tristram herra tuli Camelotiin.


Niin Tristram herra lähti Irlannista ja purjehti pitkin merta ja
suotuisa tuuli toi hänet Tintageliin Cornwalliin. Sanoma saapui Mark
kuninkaalle, että Tristram oli palannut ja että hän oli parantunut
haavoistansa, ja siitä Mark kuningas iloitsi suuresti ja kaikki hänen
parooninsa. Tristram jatkoi samaa menoa matkaansa isänsä Meliodas
kuninkaan luo, ja kuningas ja kuningatar, hänen äitipuolensa, ottivat
hänet mitä sydämellisimmin vastaan ja lahjoittivat hänelle paljon
maitaan ja aarteitaan.

Viivyttyään jonkun aikaa kotona, Tristram taas jätti isänsä hyvästi
ja palasi Cornwalliin Mark kuninkaan hoviin, ja siellä hän ison aikaa
eli ilossa ja riemussa, kunnes viimein suuri mustasukkaisuus ja viha
rikkoi hänen ja Mark kuninkaan välit, sillä he rakastivat molemmat
samaa ladyä.

Eräänä päivänä, kun Tristram oli matkalla tuota ladyä tervehtimään,
yht'äkkiä kolme ritaria karkasi hänen kimppuunsa, ja vaikka hän
voitti heidät kaikki ja haavoitti heidät vaikeasti, niin hän sentään
itsekin sai pahoja vammoja kahakassa.

Mark kuningas oli yksi noista päällekarkaajista, mutta hän ei
tahtonut, että se olisi tullut tunnetuksi, ja Tristram herra taas
ei ensinkään tiennyt kuninkaan kanssa tapelleensa. Kuninkaan
hoviherrat tulivat Tristramia lohduttamaan, kun hän makasi sairaana
vuoteessansa, sillä tuo viekas kuningas oli olevinaan suruissansa
sisarenpoikansa tähden. Niin kului monta päivää ja viikkoa, ja kaikki
näytti olevan unohdettu ja anteeksi annettu.

Mutta koko elinaikanaan ei Mark kuningas enää sen perästä rakastanut
Tristramia. Vaikka sanat olivat kauniit, niin rakkautta ei ollut.
Kuningas mietti yhä mielessään, kuinka hän saisi sisarenpoikansa pois
päiviltä. Silloin hänen mieleensä juolahti, että hänen piti lähettää
Tristram Irlantiin kosimaan Kaunista Iseultia. Sillä Tristram herra
oli niin suuresti ylistänyt hänen kauneuttaan ja hyvyyttään, että
Mark kuningas sanoi tahtovansa naida neidon ja käski sentähden
Tristramin mennä Irlantiin hänen lähettiläänään. Ja kaikkea tätä
kuningas suunnitteli siinä tarkoituksessa että Tristram saisi
surmansa, sillä hän tunsi Anguish kuninkaan vihamielisyyden.

Mutta kun hänen enonsa sitä halusi, niin Tristram herra ei tahtonut
kieltäytyä asiaa toimittamasta, ei niiden vaarojenkaan uhalla, jotka
saattoivat häntä kohdata, vaan hän valmistautui lähtemään matkalle
niin komeassa asussa kuin ikinä ajatella saattoi.

Hän otti mukaansa jaloimmat ritarit mitä hovista saattoi löytää ja
he olivat puetut mitä loistavimpiin ja kallisarvoisimpiin pukuihin,
kuten sen ajan tapa oli.

Niin Tristram herra lähti ja laski aavalle merelle kaikkine
joukkoineen. Mutta kohta kun he olivat tulleet ulapalle, joutuivat
he ankaran myrskyn käsiin, joka ajoi heidät takaisin Englannin
rannikolle, ja niin he joutuivat lähelle Camelotia, ja hyvin
iloissaan he olivat että hengissä pääsivät rannalle. Kun he olivat
nousseet maihin, niin Tristram herra pystytti telttansa Camelotin
alueelle ja ripusti kilpensä teltan sivuun.

Juuri siihen aikaan kaksi ritaria, jotka olivat veljekset, Ganisin
herra Blamor ja Bleoberis herra, Järven herran Lancelotin serkut,
olivat molemmat käskemässä Irlannin kuningasta Anguishia Arthurin
hoviin Arthur kuninkaan suosion menettämisen uhalla. Ja jos Irlannin
kuningas ei määräpäivänä saapuisi, niin hän menettäisi maansa.

Silloin tapahtui, että tuona määrättynä päivänä ei Arthur
kuningas eikä Lancelot herra voineet olla saapuvilla asiaa
ratkaisemassa, sillä Arthur kuningas oli Lancelot herran kera
Ilojentarhan linnassa. Senvuoksi Arthur kuningas määräsi Carados
kuninkaan ja Skotlantilaisten kuninkaan menemään Camelotiin siksi
ratkaisupäiväksi, ja kun he olivat siellä, niin Irlannin kuningas
Anguish tuli tiedustelemaan mistä häntä syytettiin.

Silloin Ganisin Blamor syytti Irlannin kuningasta petturuudesta, että
hän oli kavalasti surmannut englantilaisen ritarin serkun hovissaan
Irlannissa.

Anguish kuningas oli suuresti suruissaan ja hämmästynyt tästä
syytöksestä. Hän oli tullut Arthur kuninkaan käskemänä eikä tietänyt
ennen Camelotiin saapumistaan edes minkä vuoksi hänet sinne oli
haettu. Kun hän kuuli mitä Blamor herralla oli sanottavana, niin
hän ymmärsi täysin, ettei ollut muuta neuvoa kuin vastata hänelle
ritarin tavoin. Sillä siihen aikaan oli tapana, että jos jotakuta
oli syytetty petoksesta tai murhasta, niin hänen tuli taistella mies
miestä vastaan, taikka sitten hankkia joku toinen ritari taistelemaan
edestänsä. Kaikellaisia murhia nimitettiin siihen aikaan "petokseksi".

Anguish kuningas oli aivan allapäin, kun hän sai tietää tuon
syytöksen, sillä hän tiesi että Blamor herra oli uljas ritari ja
polveutui uljaista ritareista. Tuomarit soivat hänelle kolme päivää
aikaa antaakseen vastauksensa. Niin Anguish kuningas lähti asuntoonsa.

Sillävälin Tristram herran ollessa teltassaan Camelotin luona, hänen
asemiehensä Gouvernail tuli ja kertoi hänelle kuinka Anguish kuningas
oli saapunut sinne Irlannista ja kuinka hän oli joutunut suureen
hätään ja kuinka häntä oli syytetty ja vedetty edesvastaukseen
murhasta.

"Totisesti", Tristram herra virkkoi, "nuopa ovat parhaita uutisia
mitä minä seitsemään viime vuoteen olen saanut, sillä nytpä Irlannin
kuningas tarvitsee minun apuani, sillä uskallanpa sanoa, ettei tässä
maassa eikä Arthur kuninkaan hovissa ole ainoatakaan ritaria, joka
uskaltaisi antautua taisteluun Blamor herran kanssa. Voittaakseni
Irlannin kuninkaan suosion tahdon ruveta taisteluun, ja senvuoksi
tulee sinun, Gouvernail, viedä minut kuninkaan luo."

Gouvernail meni siis Anguish kuninkaan luo ja tervehti häntä
kauniisti. Kuningas toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi mitä hän
halusi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "täällä on lähitienoilla muuan ritari,
joka haluaisi puhua teidän kanssanne. Hän käski minun teille
ilmoittamaan, että hän tahtoo teitä auttaa."

"Kuka ritari se on?" kuningas kysyi.

"Herra", Gouvernail virkkoi, "Lyonessen herra Tristram se on;
palkitakseen teille sitä hyvyyttä, jota osoititte hänelle
valtakunnassanne, hän nyt tahtoo teitä auttaa tässä maassa."

"Tule pian kanssani, hyvä mies", kuningas virkkoi, "ja vie minut
Tristram herran luo."

Niin Anguish kuningas otti pienen ratsastushevosen ja vain muutamia
seuralaisia ja tuli Tristram herran teltalle.

Kun Tristram herra näki kuninkaan, niin hän juoksi häntä vastaan
ja tahtoi kannattaa hänen jalustintaan. Mutta kuningas hyppäsi
ketterästi ratsunsa selästä ja he syleilivät toisiaan molemmat.

"Minun armollinen herrani", Tristram virkkoi, "suuri kiitos kaikesta
hyvyydestänne, jota minulle osoititte kun olin maassanne. Lupasin
teille silloin, että teitä auttaisin, koska ikinä vain voisin."

"Jalo ritari", kuningas virkkoi, "nyt teitä kovin tarvitsen. En
milloinkaan ole niin kovin kenenkään ritarin apua tarvinnut."

"Kuinka niin, hyvä herrani?" Tristram kysyi.

"Kerron sen teille", kuningas virkkoi. "Minut on vaadittu tulemaan
tänne maastani ja minua syytetään erään ritarin kuolemasta, joka
oli sukua tuolle uljaalle Lancelot herralle, ja senvuoksi Ganisin
herra Blamor, Bleoberis herran veli on vaatinut minua taistelemaan
kanssansa, taikka sitten hankkimaan sijastani jonkun toisen ritarin.
Ja minä tiedän hyvin että ne, jotka polveutuvat Ban kuninkaan
suvusta, niinkuin Lancelot herra ja nuo toiset, ovat ylen jaloja
ritareita ja heitä on niin vaikea voittaa taistelussa, etten tiedä
ketään heidän kaltaistaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "koska te osoititte minulle niin suurta
kunniaa Irlannissa, ja teidän tyttärenne, minun ladyni, Kauniin
Iseultin tähden minä tahdon teidän puolestanne taistella, sillä
ehdolla että lupaatte minulle kaksi asiaa, että vannotte olevanne
oikeassa ja että ette ollut antanut suostumustanne tuon ritarin
surmaan. Sitten kun olen taistellut tämän taistelun ja jos Jumala
antaa minun onnistua, te saatte antaa minulle palkinnon, mitä hyvänsä
kohtuullista teiltä pyydän."

"Totisesti", kuningas virkkoi, "te olette saapa mitä ikinä pyydätte."



Ennemmin kuolema kuin häpeä.


"Antakaa nyt vastauksenne että teidän puolustajanne on valmis",
Tristram herra virkkoi Anguish kuninkaalle, "sillä minä ennemmin
kuolen tässä ottelussa kuin antaudun armoille."

"Minä en ensinkään epäile teitä", kuningas virkkoi, "en, vaikkapa
teidän pitäisi taistella itse Järven Lancelotia vastaan."

"Herra", Tristram virkkoi, "mitä Lancelot herraan tulee, niin häntä
kutsutaan maailman jaloimmaksi ritariksi, ja tietäkää, että hänen
sukuaan olevat ritarit ovat jaloja miehiä ja kammovat häpeää. Mitä
taas tulee Bleoberis herraan, Blamor herran veljeen, niin hänen
kanssaan olen ollut ottelussa ja siksipä, kautta kunniani, saatan
sanoa ettei ole häpeä kutsua häntä oivaksi ritariksi."

"Kerrotaan, että Blamor herra on sitä vankempi ritari", Anguish
kuningas virkkoi.

"Herra, mitä siihen tulee, niin olkoon vain, minä en kieltäydy
taistelemasta hänen kanssaan, vaikka hän olisi paras ritari, joka
nykyään kantaa peistä tai kilpeä."

Anguish kuningas lähti Carados kuninkaan ja niiden muiden kuninkaiden
luo, jotka silloin olivat tuomareina, ja ilmoitti heille että hän
oli löytänyt puolustajan. Silloin lähetettiin kuninkaiden käskystä
hakemaan Tristram herraa ja Blamor herraa kuulemaan mitä heidän tuli
tehdä.

Kun he saapuivat tuomarien eteen, niin kuninkaat ja ritarit
katselivat kovin Tristramia, ja puhelivat keskenään hänestä, koska
hän oli lyönyt Marhaus herran, tuon oivan ritarin, ja voittanut
turnajaisissa jalon saraseenin, Palamides herran.

Saatuaan määräyksensä taistelijat lähtivät valmistautumaan taisteluun.

Silloin Bleoberis herra virkkoi veljelleen Blamor herralle: "Rakas
veli, muista mitä sukua olemme ja mikä mies on Järven Lancelot, emme
etäisempiä emmekä lähempiä kuin veljesten lapsia. Ei koskaan ole
kenkään meidän suvustamme joutunut häpeään taistelussa -- vaan on
ennemmin kärsinyt kuoleman, kuin antautunut häpeään!"

"Veli", Blamor virkkoi. "älä epäile minua, sillä minä en ole koskaan
tuottava häpeää suvulleni, vaikkakin tiedän että tuota toista ritaria
mainitaan ylen oivalliseksi ritariksi, ja sanotaan että hän on
parhaimpia tämän ajan ritareista. Kuitenkaan en ole ikinä tunnustava
itseäni voitetuksi, enkä lausuva tuota vihattua sanaa 'antaudun'.
Paiskatkoon hän minut vain tantereeseen suurella ritarillisella
voimallaan ja väellään, mutta ennen hän saa minut surmata, kuin minä
hänen armoillensa antaudun."

"Jumala sinua auttakoon", virkkoi Bleoberis, "sillä sinä tapaat
hänessä mahtavimman ritarin, minkä kanssa koskaan olet ollut
tekemisissä; minä tunnen hänet, sillä minä olen hänen kanssaan
voimiani koetellut."

"Jumala minua auttakoon!" virkkoi Blamor.

Sitten hän hyppäsi ratsulleen aitauksen toisessa päässä ja Tristram
herra toisessa, ja niin he kohottivat peitsensä ja ryntäsivät
vastatusten kuin ukkosen jyrinä, ja suurella voimallaan Tristram
herra silloin syöksi Blamor herran ja hänen ratsunsa tantereeseen.

Blamor herra irrottautui nopeasti hevosestaan, paljasti miekkansa ja
työnsi kilven eteensä ja käski Tristramin astua alas satulasta.

"Sillä vaikka ratsu ei minua kannattanut, niin luulen sentään
maaperän kestävän", hän huusi.

Tristram herra astui maahan ja siinä he sitten ankarasti mittelivät
miekkoja, iskien monta rajua iskua, niin että kuninkaat ja ritarit
ihmettelivät suuresti. Sillä he taistelivat kuin riivatut, ei
koskaan oltu ritarien nähty hurjemmin taistelevan. Blamor herra kävi
päälle niin kiivaasti, ettei hän hetkeksikään hellittänyt, ja kaikki
ihmettelivät että he jaksoivat pysyä pystyssä. Viimein Tristram herra
antoi Blamor herralle sellaisen iskun kypäriin, että hän kaatui
kyljelleen, ja Tristram herra seisoi ja katseli häntä.

Kun Blamor herra saattoi puhua, sanoi hän näin:

"Lyonessen herra Tristram, minä pyydän sinua niin totta kuin olet
jalo ritari, ja parhain ritari, minkä koskaan olen tavannut, että
surmaat minut saman tien; en tahtoisi enää elää, vaikka minusta
tehtäisiin koko maailman herra sillä minä tahdon ennemmin kuolla
kunnialla, kuin elää häpeällä. Sinun täytyy surmata minut, Tristram
herra, taikka muutoin et ikinä voita taisteluasi, sillä minä en
koskaan sano tuota vihattua sanaa. Senvuoksi, jos uskallat surmata
minut, niin surmaa minut heti, minä pyydän ja rukoilen sinua!"

Kun Tristram herra kuuli hänen puhuvan niin ritarillisesti, niin hän
ei tietänyt mitä tehdä hänen suhteensa. Hän mietti asiaa puolelta ja
toiselta -- mistä suvusta Blamor herra polveutui ja kuinka hän jo
Lancelot herran vuoksi oli kerrassaan haluton häntä surmaamaan. Mutta
toisaalta hän ei saattanut valita, vaan antaa Blamor herran voittaa
taikka sitten surmata hänet.

Sillä sellainen oli turnajaisten laki.

Niin Tristram meni niiden kuninkaiden luo, jotka olivat tuomareina,
ja polvistui heidän eteensä ja pyysi heitä oman kunniansa ja Arthur
kuninkaan ja Lancelot herran vuoksi ottamaan tämän asian käsiinsä.

"Sillä, jalot herrat", Tristram virkkoi, "olisi synti ja häpeä, jos
noin jalo ritari kuin tuo, joka makaa tuolla tantereella, saisi
surmansa, sillä niinkuin olette kuulleet, häpeään hän ei tahdo
joutua, ja minä rukoilen Jumalaa, ettei hän minun kauttani tulisi
häpeään eikä surmaansa saisi. Ja mitä tulee siihen kuninkaaseen,
jonka puolesta minä taistelen, niin tahdon häneltä pyytää, niin
totta kuin olen hänen rehellinen puolustajansa ja rehellinen ritari
taistelussa, että hän armahtaisi tuota oivaa ritaria."

"Totisesti", Anguish kuningas virkkoi Tristramille, "minä annan
johtaa itseäni, minne tahdotte, sillä minä tiedän että te olette
minun rehellinen ritarini. Ja senvuoksi minä kaikesta sydämestäni
tahdon pyytää, että nuo kuninkaat, jotka ovat täällä tuomareina,
ottaisivat asian käsiinsä."

Silloin kuninkaat kutsuivat Bleoberis herran luoksensa ja kysyivät
hänen mielipidettänsä.

"Herrani", Bleoberis virkkoi, "vaikka veljeni on lyöty, ja
asevoimalla lannistettu, niin uskallan vakuuttaa, että vaikka
Tristram herra on voittanut hänen ruumiinsa, niin hän ei ole
masentanut hänen rohkeuttansa. Ja, Jumalan kiitos, hän ei ole tänä
päivänä joutunut häpeään. Ja ennemmin kuin että hänet saatetaan
häpeään, minä pyydän ja rukoilen teitä, että annatte Tristram herran
hänet suoraa päätä surmata."

"Niin ei saa tapahtua", kuninkaat sanoivat, "sillä vastustajien
puolella sekä Irlannin kuningas että hänen puolustajansa säälivät
Blamor herran ritarikuntoa."

"Herrani", Bleoberis sanoi, "minä suostun kaikkeen mitä hyvänsä te
tahdotte."

Silloin kuninkaat kutsuivat luokseen Irlannin kuninkaan ja huomasivat
että hän oli hyvä ja myöntyväinen. Heidän neuvonsa mukaan Tristram
herra ja Bleoberis herra nostivat Blamor herran maasta, ja nuo
molemmat veljekset tekivät sovinnon Anguish kuninkaan kanssa ja
suutelivat toisiaan ja rupesivat ystäviksi ainiaaksi.

Samoin Blamor herra ja Tristram herra suutelivat toisiaan, ja siinä
he vannoivat sellaiset valat, etteivät he ikinä kumpikaan veljeksistä
taistelisi Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra vannoi samalla
tapaa, ettei hänkään ikinä taistelisi heitä vastaan.

Ja tuon jalon taistelun tähden koko Lancelot herran suku alati
rakasti Tristramia.

Sitten Anguish kuningas ja Tristram herra ottivat jäähyväiset ja
purjehtivat Irlantiin suuressa riemussa ja jaloutensa loistossa.
Kun he saapuivat Irlantiin, niin kuningas teki kautta koko maan
tietyksi, kuinka ja millä tapaa Tristram herra oli häntä auttanut, ja
kuningatar ja kaikki, jotka siellä olivat, osoittivat Tristramille
niin suurta kunniaa kuin vain voivat.

Mutta Kauniin Iseultin riemua Tristram herran saapuessa ei kieli
saata kertoa, sillä kaikista maallisista miehistä hän rakasti
Tristramia enimmän.



Taikajuoma.


Silloin yhtenä päivänä Anguish kuningas kysyi Tristramilta, miksei
tämä pyytänyt lahjaansa, sillä mitä hän kerran oli luvannut
Tristramille, sen hän myös aivan varmaan saisi.

"Herra", Tristram sanoi, "nyt on aika anoa, että annatte minulle
Kauniin Iseultin, tyttärenne, ei minulle itselleni, vaan enolleni
Markille, joka on saapa hänet puolisokseen, sillä niin minä olen
hänelle luvannut."

"Voi", kuningas virkkoi, "mieluisempaa kuin kaikkien maitteni
omistaminen, olisi minulle että te itse hänet naisitte."

"Herra, jos minä niin tekisin, niin joutuisin ainiaaksi häpeään
tässä maailmassa ja lupaukseni rikkojaksi. Senvuoksi", Tristram
herra sanoi, "minä pyydän teitä pitämään lupauksenne, jonka minulle
annoitte. Sillä tämä on toivoni -- että annatte minulle Kauniin
Iseultin viedäkseni hänet Cornwalliin enolleni Mark kuninkaalle
avioksi."

"Silloin", Anguish kuningas sanoi, "te saatte hänet mukaanne
tehdäksenne hänen suhteensa mitä tahdotte, se on, jos te suvaitsette
naida hänet itse, niin se olisi minulle kaikista mieluisinta; ja jos
te tahdotte antaa hänet enollenne Mark kuninkaalle, niin voitte sen
tehdä, jos hyväksi näette."

Niin Kaunis Iseult valmistettiin matkalle lähteäkseen Tristram
herran kera, ja Bragwaine neiti lähti hänen kanssaan hänen
ylikamarirouvakseen ja monta muuta ladyä.

Ennenkuin he lähtivät, antoi kuningatar, Iseultin äiti, Bragwaine
neidille ja Gouvernailille, Tristram herran seuralaiselle,
taikajuoman ja pani heidän sydämellensä että sinä päivänä kuin Mark
kuningas nai, heidän tuli antaa se juoma hänelle, niin että Mark
kuningas joisi Kauniin Iseultin maljan. "Ja silloin", kuningatar
sanoi, "minä takaan että he molemmat rakastavat toisiansa koko
elämänsä ajan."

Niin juoma annettiin Bragwaine neidolle ja Gouvernailille, ja heti
senjälkeen Tristram herra lähti Kauniin Iseultin kera merelle.

Silloin tapahtui, kun he olivat hytissään, että heitä alkoi janottaa,
ja he näkivät lähellään pienen kultaisen maljan ja väristä ja mausta
päättäen siinä näytti olevan jaloa viiniä. Tristram herra otti maljan
käteensä ja sanoi:

"Iseult neito, tässä on parasta juotavaa mitä milloinkaan olette
juonut, jota Bragwaine, teidän kamarineitonne, ja minun palvelijani
Gouvernail ovat säästäneet itseänsä varten."

Silloin he nauroivat ja pitivät hauskaa ja joivat kumpikin toistensa
maljat viattomasti ilakoiden. Eivätkä he mielestään olleet koskaan
elämässään juoneet niin hyvää ja suloista juomaa.

Mutta kun he olivat juoneet sen taikajuoman, niin he rakastivat
toisiaan niin suuresti, ettei heidän rakkautensa koskaan senjälkeen
haihtunut, ei onnessa eikä onnettomuudessa.

Ja tällä tapaa rakkaus ensiksi syttyi Tristram herran ja Kauniin
Iseultin välille, joka rakkaus ei koskaan haihtunut koko heidän
elämänsä aikana.

Niin he purjehtivat edelleen, kunnes sattumalta tulivat lähelle
erästä linnaa, ja sinne he pysähtyivät lepäämään, ajatellen että
siellä saisivat hyvän asunnon. Mutta heti kun he olivat tulleet
sisälle linnaan, otettiin heidät vangiksi, sillä sen linnan tapa oli
sellainen, että kuka hyvänsä ratsasti siitä ohi ja kuljetti ladyä
mukanaan, niin hänen täytyi taistella linnan herran kanssa, jonka
nimi oli Brennor. Ja jos Brennor voitti taistelun, niin hän pisti
kuoliaaksi sen muukalaisen ritarin ja hänen ladynsä, keitä hyvänsä
he olivatkin. Mutta jos vieras ritari voitti taistelun, niin Brennor
herran ja hänen ladynsä tuli molempien kuolla.

Tämä oli monta talvea ollut tapana, ja senvuoksi linnaa nimitettiin
"Itkujen linnaksi."

Kun Tristram herra ja Iseult olivat vankilassa, niin muuan ritari ja
lady tulivat heitä lohduttamaan.

"Minä ihmettelen", Tristram sanoi, "mikä siihen on syynä, että tämän
linnan lordi pitää meitä vankeudessa. Sellaista ei ole ollut tapana
missään kunniallisessa paikassa, missä minä olen ollut, että kun
ritari ja lady pyytävät suojaa, niin isäntä ottaa heidät vastaan ja
sitten tappaa ne, jotka ovat hänen vierainaan."

Ritari kertoi silloin Tristram herralle, että se oli sen linnan vanha
tapa, että kun sinne tuli joku ritari, niin hänen täytyi taistella
linnan lordin kanssa, ja sen joka oli heikompi, täytyi menettää
päänsä. Ja kun se oli tehty, niin jos hänen ladynsä, jonka hän oli
tuonut mukanaan, oli vähemmän kaunis kuin linnan lordin vaimo, niin
silloin hänen piti menettää päänsä; ja jos vieraan ritarin lady
huomattiin ihanammaksi kuin linnan lady, niin silloin linnan ladyn
täytyi menettää päänsä.

"Vai niin", Tristram herra virkkoi, "sepä on ruma ja häpeällinen
tapa. Mutta yksi etu minulla on", hän lisäsi. "Minulla on lady,
joka on kylliksi kaunis, kauniimpaa en koskaan ole nähnyt koko
elämäni aikana, enkä minä pelkää, että hän kauneuden puutteesta
menettää päänsä. Ja ennemmin kuin menettäisin pääni minä tahdon siitä
taistella avonaisella tantereella. Senvuoksi, herra ritari, minä
pyydän teitä sanomaan herrallenne, että minä ladyineni olen huomenna
valmis taisteluun, jos niin on että minä saan ratsuni ja varukseni."

"Herra", ritari sanoi, "minä takaan, että teidän toivomuksenne on
toteutuva. Levätkää ja katsokaa, että olette ajoissa ylhäällä, sillä
teiltä ei ole puuttuva mitään, mikä tarpeellista on."

Varhain aamulla sama ritari tuli taas Tristram herran luokse ja nouti
hänet ja Kauniin Iseultin pois vankeudesta, ja toi hänelle hänen oman
ratsunsa ja varukset ja käski hänen valmistautua taisteluun, sillä
kaikki sen lordikunnan kansa oli valmiina katselemaan tuomiota ja
taistelua.

Silloin tuli Brennor herra, Itkujen linnan lordi, taluttaen kädestä
ladyänsä, jonka kasvot oli peitetty, ja hän kysyi Tristram herralta,
missä hänen ladynsä oli. Sillä sen heistä, joka oli vähemmän kaunis,
täytyi menettää päänsä.

"Herra", Tristram sanoi, "tämä on raaka ja hirvittävä tapa, ja
ennemmin kuin antaisin ladyni menettää päänsä, menettäisin mieluummin
omani."

"Ei, ei", sanoi Brennor herra, "ensiksi on ladyjä näytettävä yhdessä,
ja toisen tulee saada tuomionsa."

"Ei, minä en sitä tahdo", Tristram herra sanoi, "sillä täällä ei ole
ketään, jotka voisivat oikeudenmukaisesti tuomita. Mutta en minä
epäilekään, ettei minun ladyni ole kauniimpi kuin sinun, ja sen minä
tahdon osoittaa ja todeksi näyttää kädelläni. Ja jos joku sanoo
vastaan, olkoon ken hyvänsä, niin minä näytän sen toteen hänen päänsä
kautta."

Ja samassa Tristram herra näytti Kauniin Iseultin ja käänsi hänet
kolmasti ympäri pitäen paljastettua miekkaa kädessään. Ja Brennor
herra teki samoin ladylleen. Mutta kun Brennor näki Kauniin Iseultin,
niin hän ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt suloisempaa ladyä.
Ja kaikki kansa joka oli siellä läsnä, lausui sen tuomion, että
Kaunis Iseult oli kaikkein ihanin.

"Totisesti", Brennor sanoi, "sinun ladysi on kauniimpi kuin minun,
ja senvuoksi minä kovasti kadun. Nyt täytyy minun ladyni kuolla, ja
sitten ei ole epäilemistäkään että minä lyön sinut ja nain sinun
ladysi."

"Sinun pitää saaman hänet niin kalliilla hinnalla, kuin koskaan
kenkään ritari on ladyn saanut", Tristram herra sanoi.

Sitten he ottivat ratsunsa ja syöksyivät yhteen kuin ukkosen jyrinä,
ja sillä tapaa he taistelivat hurjasti iskien toinen toistaan
lähemmäs kahden tunnin ajan, ja molemmat haavoittuivat vaikeasti.
Mutta viimein Tristram herra syöksi Brennor herran suinpäin maahan ja
tappoi hänet, ja se oli sen julman ja jumalattoman ritarin loppu.

Senjälkeen kokoontui kaikki kansa, joka kuului linnaan, Tristramin
luo ja kunnioitti häntä herranansa ja pyysi häntä jäämään sinne
vähäksi aikaa poistaakseen tuon ilkeän tavan. Ja siihen Tristram
herra suostui.



Morgan le Fayn juomasarvi.


Kun he olivat saattaneet asiat oikein päin Itkujen linnassa, niin
Tristram herra ja Kaunis Iseult lähtivät taas merelle, ja tulivat
Cornwalliin, jossa kaikki paroonit olivat heitä vastassa. Ja Mark
kuningas ja Kaunis Iseult naitettiin komeasti ja suurella loistolla.

Mutta sen taikajuoman tähden, jonka he olivat juoneet, Tristram herra
ja Kaunis Iseult yhä rakastivat hellästi toisiaan, ja kaiken elämänsä
ajan Tristram herra pysyi Iseult kuningattaren uskollisena ritarina
ja aina valmiina tekemään hänen laillista palvelustaan.

Kerran kun Kauniin Iseultin vanha vihamies, saraseeniritari Palamides
vei hänet pois, eikä kukaan muu Markin hovissa ollut kylliksi
voimakas häntä pelastamaan, niin Tristram herra ratsasti heidän
peräänsä ja vapautti Kauniin Iseultin linnasta, jonne hänet oli
suljettu vankeuteen, ja olisi tappanut Palamides herran, jollei
Kaunis Iseult olisi pyytänyt häntä säästämään tämän henkeä. Sillä
Palamides herra ei ollut kääntynyt kristinuskoon, ja Kaunis Iseult
ei tahtonut että hän kuolisi saraseenina. Kauniin Iseultin tähden
Tristram lakkasi taistelemasta, ja sen sijaan että hänet olisi
tapettu, Palamides herra käskettiin lähtemään maasta, minkä hän
tekikin, vaikka kovin vastoin tahtoansa.

Kun tuo pakanaritari oli sangen raskaalla mielellä lähtenyt, niin
Tristram otti kuningattaren ja vei hänet takaisin Mark kuninkaalle,
ja suuri oli siellä ilo ja riemu kuningattaren takaisin tulosta.
Ketäpä silloin pidettiin hyvänä, jollei Tristram herraa! Sillä tapaa
ison aikaa kaikki oli pelkkää iloa ja riemua.

Mutta Mark kuninkaan hovissa oli muuan Tristram herran läheinen
serkku, nimeltä Andred herra, ilkeä ja häijy mies. Hän kadehti ja
vihasi Tristram herraa, koska tämä viimemainittu oli niin uljas ja
jalo ritari, että jokainen häntä rakasti. Andred herra ei uskaltanut
julkisesti riidellä hänen kanssaan, mutta hän väijyi ja vaani häntä
alinomaa saadakseen hänet kiinni jostain salaisesta hairahduksesta,
niin että hän saattaisi panetella häntä hänen enolleen. Ja Mark
kuningas oli liiankin halukas uskomaan Tristramista kaikkea pahaa,
sillä hän oli mustasukkainen sisarenpojalleen eikä ollut unhoittanut
sitä vanhaa vihaa, jota hän kantoi häntä vastaan.

Niin tapahtui eräänä päivänä, että Tristram herra puheli Iseult
kuningattaren kanssa, ja Andred herra huomasi heidät, ja toivoen
saavansa vahinkoa aikaan hän meni ja kertoi sen kuninkaalle. Silloin
Mark kuningas tuli kauheasti raivoissaan, miekka kädessä, ja kutsui
Tristramia "kavalaksi petturiksi" ja olisi lyönyt hänet siinä
paikassa kuoliaaksi. Mutta Tristram oli liian lähellä ja väisti
miekan ja tempasi sen kuninkaan kädestä.

"Missä ovat minun ritarini ja minun mieheni?" kuningas sanoi. "Minä
käsken teitä tappamaan tuon petturin!"

Mutta ei yksikään heistä liikahtanut.

Kun Tristram herra näki ettei yksikään noussut häntä vastaan, niin
hän oli iskevinään kuningasta miekalla, jonka tähden Mark pakeni.
Silloin Tristram meni pois ja asesti itsensä ja ottaen ratsunsa ja
miehensä hän lähti metsään.

Mark kuningas lähetti monta ritaria hänen peräänsä, mutta Tristram
herra tappoi kaksi ja haavoitti vielä enemmän, eikä yksikään heistä
voinut voittaa häntä. Silloin Mark kuningas kutsui neuvoskuntansa
kokoon ja kysyi parooneiltaan neuvoa, mitä olisi paras tehdä Tristram
herran suhteen.

"Herra", paroonit sanoivat, ja varsinkin Dinas herra, hovimestari,
"me neuvomme teitä haetuttamaan Tristram herran metsästä, sillä me
tahtoisimme saada teidän tietoonne, että moni mies menee Tristram
herran puolelle, jos häntä kovin ahdistetaan. Teidän tulee tietää,
herra, että Tristramia pidetään voittamattomana ja verrattomana
kaikkien kristittyjen ritarien joukossa, ja voimassa ja rohkeudessa
ei ole ketään hänen kaltaistaan, jollei ehkä Järven herra Lancelot.
Jos hän lähtee teidän hovistanne ja menee Arthur kuninkaan hoviin,
niin, huomatkaa tarkoin, hän löytää sieltä sellaisia ystäviä, että
vähät hän välittää teidän ilkeydestänne. Sentähden, herra, me
neuvomme teitä ottamaan hänet suosioonne."

"Suostun mielelläni siihen, että häntä lähetetään hakemaan, että
meistä taas tulisi ystävät", kuningas sanoi.

Silloin paroonit lähettivät hakemaan Tristramia varman
suojelussaattueen turvissa. Kun ritari palasi hoviin, niin hänet
lausuttiin tervetulleeksi; ei puhuttu mitään siitä, mitä oli
tapahtunut, ja pantiin toimeen urheiluja ja huvituksia; kuningas ja
kuningatar menivät metsästämään ja Tristram meni heidän mukaansa.

Siihen aikaan Morgan le Fay, tuo Arthur kuninkaan häijy sisar,
lähetti lahjan veljelleen. Se oli kaunis, kullalla kirjaeltu
juomasarvi ja sillä luultiin olevan jokin taikavoima, niin että
ei kukaan lady eikä aatelisnainen voinut siitä juoda, jollei hän
uskollisesti rakastanut miestänsä; jollei hän rakastanut miestänsä,
niin silloin kaikki juoma läikähti maahan. Koska Morgan le Fay vihasi
Guinevere kuningatarta, niin hän oli lähettänyt tämän maljan Arthur
kuninkaalle, toivoen saavansa ilkeillä taikakeinoillaan jotain pahaa
aikaan.

Lähettiläs, joka kantoi sarvea, sattui kohtaamaan erään Mark
kuninkaan ritarin, Lamorak herran, jonka Tristram herra oli äskettäin
kaatanut jossain turnajaisissa ja joka halusi saada kostaa. Kun
hän tunsi Mark kuninkaan vihan Tristram herraa kohtaan ja hänen
kateutensa sen vuoksi että kaikki Tristramia rakastivat, niin
Lamorak herran mielestä oli oiva tuuma anastaa sarvi ja lähettää
se Mark kuninkaalle ja saada hänet koettamaan sitä keinoa Iseult
kuningattaren suhteen. Hän uhkasi tappaa lähettilään, jollei tämä
tottelisi hänen käskyänsä, ja noiduttu sarvi annettiin senvuoksi Mark
kuninkaalle.

Kuningas pani Iseult kuningattaren juomaan siitä, ja samoin
sata hovin ladyä, ja vain neljä heistä saattoi juoda maahan
läikäyttämättä. Silloin tuo julma kuningas vannoi raivoissaan
sellaisen valan, että Iseult ja kaikki toiset ladyt piti poltettaman
kuoliaaksi.

Mutta paroonit kokoontuivat yhteen ja sanoivat suoraan, etteivät
he salli polttaa noita ladyjä noituudella tehdyn juomasarven
takia, jonka oli lähettänyt ilkein velhonainen mitä maa päällään
kantoi. Sillä tuo sarvi ei tehnyt suinkaan mitään hyvää, vaan sai
alinomaan aikaan riitaa ja toraa, ja koko ikänsä Morgan le Fay oli
ollut kaikkien rehellisten ja hyvänsuopain ihmisten vihollinen. Ja
monet ritarit vakuuttivat, että jos he vain koskaan kohtaisivat
Morgan le Fayn, niin he osoittaisivat hänelle kaikkea muuta kuin
kohteliaisuutta.

Tristram herrakin oli hyvin suutuksissaan siitä että Lamorak herra
oli lähettänyt sarven Mark kuninkaalle, sillä hän arvasi että sillä
oli aiottu tuottaa hänelle ikävyyksiä.



Brittanyn Iseult.


Andred herra oli sillävälin yhä varuillaan ja odotti, kuinka hän
voisi yllättää Tristram herran, ja viimein sopiva tilaisuus tulikin.
Eräänä päivänä hän karkasi kahdentoista ritarin kera äkkiarvaamatta
Tristram herran kimppuun ja sitoi hänen kätensä ja jalkansa.
Mark kuninkaan suostumuksella Tristram sitten vietiin pieneen
rantakalliolla olevaan kappeliin kuulemaan tuomiotansa, ja hänet
kuljetettiin sinne sidottuna neljänkymmenen ritarin keskellä.

Kun Tristram herra näki, ettei ollut pakenemisen mahdollisuutta, vaan
että hänen täytyisi kuolla, niin hän sanoi:

"Jalot lordit, muistakaa mitä minä olen tehnyt Cornwallin maalle,
ja missä vaarassa minä olen ollut teidän kaikkien hyväksenne. Sillä
siihen aikaan, kun minä taistelin Marhaus herraa vastaan Cornwallin
veron maksun tähden, kun te kaikki kieltäydyitte rupeamasta
taisteluun hänen kanssaan, minulle luvattiin parempi palkinto.
Senvuoksi, niin totta kuin te olette rehellisiä ritareita, älkää
antako minun näin häpeällisesti kuolla, sillä se on häpeäksi koko
ritarisäädylle, että minua näin kohdellaan. Sillä minä uskallan
sanoa, etten vielä koskaan ole tavannut ketään ritaria, jonka
arvoinen en olisi ollut, tai parempikin."

"Hyi häpeä sinä katala petturi kerskattuinesi", huusi Andred herra.
"Sillä kaikesta ylvästelyistäsi huolimatta sinun pitää tänä päivänä
kuoleman."

"Andred, Andred", Tristram herra sanoi, "sinun pitäisi olla minun
sukulaiseni, ja nyt sinä käyttäydyt minua kohtaan kuin vihollinen!
Mutta jollei meitä olisi muita kuin sinä ja minä, niin sinä et minua
saisi surmatuksi."

"En!" virkkoi Andred herra, ja samassa hän tempaisi miekkansa ja
aikoi lyödä Tristramin kuoliaaksi.

Kun Tristram herra näki tuon uhkaavan liikkeen, niin hän katsoi
molempia käsiään, jotka olivat lujasti sidotut kahteen ritariin, ja
äkkiä hän vetäisi ne itseänsä kohden ja kiskaisi ne irti. Sitten hän
hypähti Andred serkkunsa luo ja tempaisi miekan hänen kädestään ja
paiskasi hänet maahan. Ja niin hän taisteli, kunnes hän oli tappanut
kymmenen ritaria. Sitten hän meni sisälle kappeliin ja puolusti sitä
uljaasti.

Mutta huuto ja kiljuna oli suuri, ja joukottain kansaa -- toista
sataa -- virtaili Andred herran luo. Kun Tristram herra näki
kansajoukon lähestyvän, niin hän muisti olevansa ilman aseita, ja hän
pani kiinni kappelin oven ja katkaisi ikkunan rautatangot, ja niin
hän hyppäsi alas ja putosi merestä kohoavalle karikolle. Ja silloin
ei Andred herra eikä kukaan hänen tovereistaan päässyt häneen käsiksi.

Sillä välin Gouvernail ja kaksi Tristram herran miestä olivat
isäntäänsä hakemassa. Kun he kuulivat että hän oli päässyt pakoon,
niin he iloitsivat suuresti, ja karikolta he hänet löysivät ja
nostivat ylös.

Tristram kysyi, missä kaunis Iseult oli, sillä hän luuli että Andred
herran joukko oli vienyt hänet pois. Mutta Gounernail vastasi, että
kuningatar oli pantu pieneen hirveään hökkeliin, joka oli rakennettu
erilleen sairaita varten ja oli vaarallisen tartunnan pesä.

"Voi", Tristram herra sanoi, "se on kurja paikka sellaisen ladyn
oltavaksi, ja jos vain on minun vallassani niin hän ei ole siellä
kauan oleva." Ja niin hän meni miehinensä ja nouti pois Iseult
kuningattaren ja vei hänet metsään kauniiseen kartanoon, ja sinne
Iseult jäi oleskelemaan, sillä häntä peloitti palata puolisonsa Mark
kuninkaan luo.

Eräänä päivänä Tristram herra meni metsään hiukan urheilemaan, ja
niin tapahtui että hän vaipui siellä uneen. Ja muuan mies, jonka
veljen Tristram jonkun aikaa sitten oli surmannut, tuli sitä tietä,
ja kun hän näki Tristramin nukkuvan, niin hän ampui nuolen hänen
olkansa läpitse.

Sillä välin oli kerrottu Mark kuninkaalle, kuinka Tristram herra
oli vienyt Iseult kuningattaren pois hökkelistä ja majoittanut
hänet kartanoon, ja niin pian kuin kuningas sen kuuli, niin hän
tuli sinne monen ritarin kanssa tappamaan Tristram herraa. Mutta
hän saapui sinne silloin kun Tristram oli poissa metsässä ja niin
hän otti Kauniin Iseultin mukaansa kotia, ja piti häntä sen perästä
niin tarkasti teljettynä, ettei Iseult millään vallassaan olevilla
keinoilla voinut lähettää sanaakaan Tristramille, eikä Tristram
liioin hänelle.

Kun Tristram herra palasi metsästä sinne vanhaan kartanoon, niin hän
näki monien hevosten jälkiä ja siitä hän arvasi että hänen ladynsä
oli mennyt. Silloin hän kävi sangen surulliseksi ja ison aikaa hän
sai kärsiä kovia tuskia, sillä se nuoli, joka häntä oli haavoittanut,
oli myrkytetty.

Viimein erään ladyn kautta, joka oli Bragwaine neidin serkku,
Iseult kuningatar sai lähetetyksi sanan Tristram herralle. Hän
ilmoitti Tristramille, ettei häntä millään keinoin voitu parantaa
Cornwallissa. Senvuoksi Iseult pyysi häntä rientämään Brittanyyn
Howell kuninkaan luo, ja siellä hän tapaisi tämän tyttären,
Valkokätisen Iseultin, ja häneltä Tristram saisi apua.

Niin Tristram herra ja Gouvernail astuivat laivaan ja purjehtivat
Brittanyyn. Howell kuningas oli suuresti iloissaan, kun hän kuuli
että Lyonessen herra Tristram oli saapunut. Tristram sanoi tulleensa
hänen maahansa saamaan apua hänen tyttäreltään, sillä hänelle oli
sanottu ettei kukaan muu voisi häntä parantaa.

Ja lyhyessä ajassa Brittanyn Iseult paransi Tristram herran
vammastaan.

Tapahtuipa että siihen aikaan Brittanyssä oli muuan Grip niminen
jaarli, joka kävi suurta sotaa Howell kuningasta vastaan ja pani
hänet sangen ahtaalle ja piiritti häntä. Ja kerran kun kuninkaan
poika Kehydius herra hyökkäsi ulos kaupungista, niin Grip herra
haavoitti hänet vaikeasti, melkein hengenvaarallisesti.

Silloin Gouvernail meni kuninkaan luo ja sanoi:

"Herra, minä neuvon teitä pyytämään minun herraltani, Tristramilta
apua hädässänne."

"Minä teen niinkuin neuvotte", kuningas sanoi. Ja niin hän meni
Tristram herran luokse ja pyysi tätä auttamaan sodassa, kun hänen
poikansa Kehydius ei voinut tulla taistelutantereelle.

"Herra", Tristram sanoi, "minä tulen taistelutantereelle ja teen mitä
voin."

Hän hyökkäsi ulos kaupungista kaikkine joukkoineen, jotka hän oli
saanut kokoon ja teki sellaisia tekoja, että koko Brittany puhui
hänestä. Ja viimein hän suurella voimallaan ja väkevyydellään surmasi
omin käsin Grip jaarlin ja useita tämän ritareita.

Palatessaan kaupunkiin Tristram herra otettiin vastaan suurilla
kunnianosoituksilla ja juhlasaatolla. Howell kuningas syleili häntä
ja sanoi:

"Tristram herra, kaiken valtakuntani minä tahdon luovuttaa sinulle."

"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä minä olen
velvollinen tekemään teidän edestänne mitä voin, teidän tyttärenne
tähden."

Silloin Howell kuningas ja hänen poikansa Kehydius tuumailivat,
kuinka hyvä olisi, jos Tristram herra naisi Valkokätisen Iseultin. Ja
suuri mieltymys syntyi Tristramin ja Iseultin välille, sillä tuo lady
oli sekä hyvä että kaunis, ja jalosukuinen ja jalomielinen nainen.
Ja kun Tristram herraa pidettiin niin hyvänä ja kestiteltiin ja
huviteltiin kaikella tavalla, niin hän vähäksi aikaa melkein unhoitti
Kauniin Iseultin, joka oli rakastanut häntä jo kauan aikaa.

Niin hän suostui naimaan Brittanyn Iseultin, ja viimein heidät
naitettiinkin ja häät vietettiin suurella loistolla ja komeudella.



Kummien seikkailujen metsä.


Kun Iseult kuningatar kuuli, että Tristram herra oli nainut Brittanyn
Iseultin, niin hän lähetti kamarineidillään Bragwainella kirjeen
Tristramille, jossa hän sanoi, että jos Tristramia haluttaisi tulla
hänen hoviinsa ja ottaa Valkokätinen Iseult mukaansa, niin heitä
kohdeltaisiin oikein hyvin.

Tristram herran mielestä ei ollut hyvä ottaa vaimoansa mukaansa
Cornwalliin, sillä hän ei tietänyt, mitä saattaisi tapahtua Mark
kuninkaan vihamielisyyden vuoksi. Mutta hän kutsui luokseen lankonsa,
Kehydius herran ja kysyi, tahtoisiko tämä tulla hänen kanssaan.
Kehydius herra vastasi olevansa valmis koska hyvänsä. Niin pieni
laiva varustettiin pikaisesti, ja siihen he menivät, -- Tristram
herra, Kehydius, Bragwaine neiti ja Gouvernail, Tristram herran
asemies.

Kun he olivat merellä, niin vastatuuli vei heidät Pohjois-Walesin
rannalle, lähelle Vaarallista linnaa. Silloin Tristram sanoi
Bragwaine neidille: "Odottakaa täällä minua kymmenen päivää, ja
jääköön Gouvernail, minun asemieheni, teidän seuraanne. Ja jos niin
käy että minua ei kuulu sen ajan kuluttua, niin kulkekaa lähintä
tietä Cornwalliin, sillä olen kuullut sanottavan, että tässä metsässä
saa kohdata monta kummaa seikkailua ja minä haluan koetella muutamia,
ennenkuin jatkan matkaani. Ja niin pian kuin voin, tahdon rientää
teidän jälkeenne."

Tristram herra ja Kehydius herra ottivat ratsunsa ja jättivät
seuralaisensa ja ratsastivat pitkin metsää penikulman ja enemmänkin.
Ja siellä heille tuli vastaan muuan vaeltava ritari, jonka kanssa he
tjostasivat, mutta ensi törmäyksessä Kehydius herra suistui maahan
ja haavoittui vaikeasti. Niin Tristram herra ja se toinen ritari,
jonka nimi oli Walesin Lamorak, asettivat hänet kilvelle ja kantoivat
hänet keskellään erään metsänvartijan asuntoon, jonka mieleen he
teroittivat, että Kehydius herraa oli hyvin hoidettava. Kolmen
päivän perästä nuo molemmat toiset ritarit ottivat ratsunsa, ja tien
risteyksessä he erosivat.

Kun Tristram herra ratsasti tietänsä yksinään, niin sattui että hän
kohtasi Kay herran, hovimestarin. Kay herra kysyi Tristram herralta,
mistä maasta hän oli; ja jälkimäinen vastasi olevansa Cornwallin
maasta.

"Niinpä saattaa ollakin", sanoi Kay herra pilkallisesti, "sillä eipä
Cornwallista ole koskaan kuulunut tulleenkaan ketään kelpo ritaria."

"Sepä on pahasti puhuttu", Tristram herra sanoi, "mutta minä pyydän
teitä ilmoittamaan minulle nimenne."

"Herra, minun nimeni on Kay herra, hovimestari."

"Sekö teidän nimenne on", Tristram herra sanoi; "tietäkääpä
sitten, että teitä kutsutaan pahasuisimmaksi kaikista nyt elävistä
ritareista; teitä sanotaan kyllä uljaaksi ritariksi, mutta häijyksi
ja kaikkein ilkeäkielisimmäksi."

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat eräälle sillalle, ja
siellä seisoi muuan ritari, joka ei tahtonut antaa heidän mennä
ohi, ennenkuin jompikumpi heistä oli tjostannut hänen kanssaan.
Niin ritari tjostasi Kay herran kanssa ja syöksi hänet maahan; sen
ritarin nimi oli Tor herra, Lamorak herran velipuoli, ja he olivat
Pellinoren poikia, sen saman ritarin, jonka kanssa Arthur kuningas
kerran oli otellut. Sitten Tristram herra ja Kay herra ratsastivat
majapaikkaansa, ja siellä he tapasivat erään toisen ritarin, jota
nimitettiin Brandiles herraksi, ja Tor herra tuli sinne pian jäljessä.

Kun nuo neljä ritaria istuivat illallisella, niin kolme heistä puhui
kaikkea pahaa Cornwallin ritareista. Tristram kuuli mitä he sanoivat,
ja hän puhui vain vähän, mutta ajatteli sitä enemmän, eikä hän sillä
kertaa ilmaissut heille nimeään.

Aamulla hän otti ratsunsa ja kulki heidän kanssaan. Matkalla
Brandiles herra tarjoutui taistelemaan hänen kanssaan, ja Tristram
herra paiskasi hänet maahan, ratsuineen päivineen. Sitten Tor
herra karautti Tristram herraa vastaan, ja Tristram herra paiskasi
maahan hänetkin. Sitten hän ratsasti yksinään; Kay herra tuli hänen
perässään, mutta Tristram ei huolinut hänen seurastansa.

"Tahtoisinpa mielelläni tietää, mikä tuon ritarin nimi on", virkkoi
Brandiles herra, ajaen Kay herran luokse.

"Tulkaa minun kanssani", Kay herra sanoi, "pyytäkäämme häntä
ilmoittamaan meille nimensä."

Sitten he ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat lähelle Tristramia ja
näkivät kuinka hän istui lähteen reunalla ja oli ottanut kypärin
päästänsä juodakseen lähteestä. Kun hän näki heidän tulevan, niin
hän sitoi kiinni kypärinsä ja otti ratsunsa ja tarjoutui tjostaamaan
heidän kanssansa.

"Älkäähän toki", Brandiles herra sanoi, "äskenhän juuri tjostasimme
teidän kanssanne, emme tule siinä tarkoituksessa. Vaan me tulemme
pyytämään, että ritarillisuudesta ilmoittaisitte meille nimenne."

"Jalot ritarit, koska se on teidän toivomuksenne ja koska se teitä
huvittaa, niin tietäkää sitten, että minun nimeni on Lyonessen
Tristram, Cornwallin kuninkaan Markin sisarenpoika."

"Ajallansa kaikki tapahtuu", Brandiles herra sanoi. "Tietäkää,
että me olemme oikein iloisia, että olemme tavanneet teidät,
ja me kuulumme ritariseurueeseen, joka oikein iloitsisi teidän
kumppanuudestanne. Sillä te olette se ritari, jota Pyöreän pöydän
ritarikunta kaikkein hartaimmin joukkoonsa haluaa."

"Minä kiitän heitä heidän suuresta hyvyydestänsä", Tristram herra
sanoi, "mutta tähän asti olen tuntenut, etten ole ollut mahdollinen
heidän joukkoonsa kuulumaan. Sillä minä en ole tehnyt sellaisia
ansiokkaita tekoja, jotta voisin kuulua moiseen ritarikuntaan."

"Oh", sanoi Kay herra, "jos te olette Lyonessen Tristram, niin te
olette se mies, jota tätä nykyä pidetään kaikkein miehuullisimpana,
lukuunottamatta Järven Lancelotia. Sillä sitä miestä ei ole
elävien joukossa, ei kristittyä eikä pakanaa, joka voisi näyttää
toisen sellaisen ritarin, jonka miehuutta ja taitoa ja sen lisäksi
uskollisuutta niin saattaisi ylistää. Sillä vielä ei ole yksikään
voinut kertoa hänestä mitään kunniatonta, eikä todistaa sitä todeksi."

Sillä tapaa he puhelivat ison aikaa, ja sitten he erkanivat
toisistaan ja lähtivät ratsastamaan kukin sitä tietä, joka näytti
hänestä parhaimmalta.

Mutta tähän aikaan muuan ilkeä velhonainen, nimeltä Anna lady, oli
kauniilla sanoilla ja kavalalla viekkaudella houkutellut Arthur
kuninkaan ratsastamaan kanssansa Vaaralliseen metsään. Anna lady oli
suuri noita ja hän oli kauan aikaa rakastanut Arthur kuningasta,
ja senvuoksi hän oli tullut siihen maahan. Kun Arthur kuningas oli
lähtenyt tuon ladyn keralla, ja kun hänen ritarinsa huomasivat,
että hän oli poissa, niin useat heistä lähtivät kuninkaan jälkeen,
niinkuin Lancelot herra, Brandiles ja monet muut.

Velhonainen vei Arthur kuninkaan linnaansa ja toivoi voittavansa
hänen rakkautensa, mutta kuningas muisti omaa ladyänsä, Guinevere
kuningatarta, eikä suostunut rakastamaan tuota noitanaista, vaikka
tämä olisi käyttänyt mitä taikakeinoja tahansa. Silloin Anna lady
lähetti hänet joka päivä ratsastelemaan tuohon metsään omien
ritariensa kera, siinä tarkoituksessa, että hän olisi siellä saanut
surmansa. Sillä kun tämä Anna lady ei saanut tahtoansa täytetyksi,
niin hän koetti kaikilla kavalilla keinoilla saada Arthur kuninkaan
surmatuksi ja tapetuksi.

Mutta Järven neito -- jonka nimi oli Nimue -- joka yhä vieläkin
oli ystävällismielinen Arthur kuningasta kohtaan, sai ovelilla
taikakeinoillaan tietää, että kuningas oli suuressa vaarassa, ja
senvuoksi hän tuli Vaaralliseen metsään hakemaan Lancelot herraa tai
Tristram herraa Arthur kuninkaan avuksi. Sillä Järven lady tiesi että
sinä samana päivänä Arthur kuningas oli surmansa saava, jollei hän
saisi apua jommaltakummalta noista molemmista ritareista.

Niin hän ratsasti edestakaisin, kunnes hän kohtasi Tristram herran,
ja heti kun hän näki Tristramin, niin hän tunsi hänet.

"Oi, Tristram herra", hän sanoi, "olkaa tervetullut ja siunattu
olkoon se hetki, jona teidät kohtasin! Sillä juuri tänä päivänä ja
näiden kahden tunnin kuluessa tulee tapahtumaan häpeällisin teko,
mitä koskaan on tehty tässä maassa."

"Oi, jalo neito", Tristram herra sanoi, "voinko minä sitä estää?"

"Seuratkaa minua", neito sanoi, "ja niin nopeasti kuin vain voitte,
sillä te saatte nähdä maailman kunnianarvoisimman ritarin suuressa
hädässä."

Silloin Tristram herra sanoi: "Minä olen valmis auttamaan sellaista
jaloa miestä."

"Se ei ole kenkään parempi eikä huonompi kuin itse Arthur kuningas",
sanoi Järven neito.

"Jumala varjelkoon häntä koskaan sellaiseen hätään joutumasta", sanoi
Tristram herra.

He ratsastivat yhdessä täyttä karkua, kunnes saapuivat pienelle
linnalle, ja tuon linnan juurella he näkivät erään ritarin seisovan
ja taistelevan kahta ritaria vastaan. Tristram herra tarkasteli
niitä, ja viimein hän näki kuinka nuo molemmat ritarit paiskasivat
tuon yhden ritarin maahan ja toinen niistä irroitti hänen kypärinsä
lyödäkseen hänet kuoliaaksi. Ja Anna lady sai Arthur kuninkaan miekan
käteensä katkaistakseen sillä hänen kaulansa.

Silloin Tristram herra ryntäsi eteenpäin kaikella voimallaan ja
väellään ja huusi: "Kavala nainen, kavala nainen, anna olla!" Ja
nopeasti hän kaatoi toisen ritarin toisen perään, niin että ne
molemmat vaipuivat kuoliaina maahan.

Sillä välin Järven neito huusi Arthur kuninkaalle: "Älkää antako tuon
kavalan naisen päästä pakoon!" Ja Arthur kuningas sieppasi äkkiä tuon
ilkeän noidan kiinni, ja sillä samalla miekalla, jota tuo ilkeä noita
piti kädessään, Arthur kuningas löi poikki hänen päänsä.

Tristram herra asetti Arthur kuninkaan ratsun selkään ja ratsasti
pois hänen kerallaan, mutta hän varoitti Järven neitoa sillä kertaa
vielä ilmaisemasta hänen nimeänsä. Kun kuningas oli noussut ratsun
selkään, kiitti hän sydämellisesti Tristram herraa ja pyysi saada
tietää hänen nimensä, mutta Tristram ei tahtonut sanoa hänelle
muuta kuin että hän oli muuan seikkailuilla kulkeva ritariparka. Ja
niin hän teki kuninkaalle seuraa, kunnes tämä kohtasi muutamia omia
ritareitaan.

Penikulman kuljettuaan he kohtasivat Ector herran, joka ei tuntenut
Arthur kuningasta eikä Tristram herraa ja halusi tjostata heistä
toisen kanssa. Tristram herra suostui hänen tarjoukseensa, ja työnsi
hänet ykskaks alas satulasta. Sen tehtyään hän palasi taas kuninkaan
luo ja sanoi:

"Herrani, tuolla on yksi teidän ritareistanne, hän voi tehdä teille
seuraa, ja kerran te vielä tulette ymmärtämään, että minä tahdoin
teitä palvella."

"Voi", sanoi Arthur kuningas, "ilmoittakaa minulle, ken te olette."

"En tällä kertaa", sanoi Tristram herra. Niin hän lähti ja jätti
Arthur kuninkaan Ector herran seuraan.



Metsän kurja mies.


Määräpäivänä Tristram herra palasi sinne metsävartijan asuntoon,
jonne Kehidius herra oli jätetty paranemaan haavoistansa, ja he
ratsastivat laivalle, jossa Bragwaine neiti ja Gouvernail olivat
odottamassa, ja niin he kaikki yhdessä purjehtivat Cornwalliin.

Iseult kuningatar iloitsi enemmän kuin kieli saattaa kertoa, kun
hän taas sai nähdä Tristram herran, mutta Tristram ei voinut jäädä
Tintagelin linnaan, sillä Mark kuningas vihasi häntä yhä ja olisi
surmannut hänet, jos vain olisi voinut. Niin Tristram herra otti
ratsunsa ja varuksensa ja ratsasti metsään, ja siellä hän vietti
monta päivää yksinäisyydessä ja katkerassa surussa. Eikä yksikään
tietänyt minne hän oli joutunut. Muuan hovineiti meni häntä etsimään,
mutta ei mikään, mitä hän sanoi tai teki, voinut lohduttaa Tristram
herraa, eikä Tristram herra tahtonut syödäkään mitään ruokaa eikä
juoda, kun hovineiti sitä hänelle toi. Silloin tapahtui että Tristram
herra kuljeskellessaan tuli lähelle sitä samaa linnaa, jossa hän ja
Palamides herra olivat taistelleet, silloin kun Kaunis Iseult eroitti
heidät. Ja neiti meni linnan rouvan luokse ja kertoi hänelle Tristram
herran onnettomuudesta.

"Voi", lady sanoi, "missä sitten on minun herrani Tristram?"

"Tässä aivan teidän linnanne vieressä", sanoi neiti.

"Hyvään aikaanpa hän tulikin", lady sanoi, "hänen pitää saada ruokaa
ja juomaa parasta mitä on, ja minulla on hänen harppunsa, jolla hän
opetti minua soittamaan -- sillä hyvässä harpunsoitossa hän vie
voiton kaikista muista."

Ja niin tuo lady ja neiti veivät Tristramille ruokaa ja juomaa,
mutta hän söi vain vähän. Hän ajoi pois ratsunsa luotansa ja riisui
yltään varuksensa ja vaelsi metsän jylhimpiin osiin. Toisinaan hän
katkoi puita ja oksia, ja toisina aikoina taas, kun hän sai käsiinsä
sen harpun, jonka lady oli hänelle lähettänyt, niin silloin hän
usein soitti sitä ja itki. Ja toisinaan kun Tristram herra harhaili
metsässä, eikä linnan lady tietänyt, missä hän oli, niin lady istui
soittamaan harppua; silloin Tristram usein tuli sitä kuuntelemaan ja
toisinaan hän saattoi soittaa itsekin.

Sellaista kesti monta kuukautta, mutta lopulta Tristram herra lähti
tiehensä, eikä linnan lady tietänyt, minne hän oli joutunut.

Nyt alkoi vaikea aika Tristram herra raukalle. Hän murehti niin
syvästi ja niin kauan tuossa autiossa ja kolkossa metsässä, että
hänen muistinsa vallan katosi ja hän unhoitti kaikki ritarilliset
asiat. Hänen vaatteensa putoilivat repaleina hänen päältään ja hän
kävi laihaksi ja kuivaksi: ja niin hän joutui paimenten ja lampurien
seuraan, ja joka päivä he antoivat hänelle ruokaa ja juomaa, ja he
keritsivät häntä lammassaksilla ja kohtelivat häntä kuin hullua.

Mutta vaikka hän oli menettänyt kaiken muistinsa, niin hän oli
sentään vahva ruumiiltaan ja rohkea mieleltään. Kerrankin kun hänen
ystäviään paimenia ahdisti Dagonet herra, Arthur kuninkaan hovinarri,
ja kaksi asemiestä, niin Tristram herra riensi paimenten avuksi,
voitti Dagonetin, surmasi toisen asemiehen ja ajoi toisen pakoon.

Sillä välin hänen ilkeä serkkunsa Andred herra levitteli kaikkialle
sitä huhua, että Tristram oli kuollut. Hän sai erään ladyn kertomaan
Mark kuninkaan hovissa sen valheellisen jutun, että hän oli Tristram
herran luona silloin kun tämä kuoli, ja että hän oli haudannut
hänet erään lähteen lähelle ja että Tristram herra oli kuollessaan
pyytänyt, että Mark kuningas tekisi hänen serkkunsa Andred herran
Lyonessen maan kuninkaaksi, jonka maan hallitsija Tristram herra oli.
Kaiken tämän Andred herra teki sen vuoksi, että hän tahtoi saada
Tristram herran maat haltuunsa.

Mark kuningas itki ja oli kovasti surevinaan, kun hän kuuli että
Tristram herra oli kuollut. Mutta kun tämä sanoma saapui Iseult
kuningattaren kuuluviin, niin hän murehti niin että hän oli aivan
menettää järkensä; hän sairastui surusta ja makasi kauan aikaa
sairaana, melkein kuoleman kielissä.

Mutta siinä maassa oli jättiläinen nimeltä Tauleas. Peläten
Tristramia hän ei yli seitsemään vuoteen ollut uskaltanut paljoa
liikuskella, vaan pysytteli enimmäkseen eräässä lujassa linnassa,
joka oli hänen omansa. Mutta kun Tauleas kuuli tuon Markin hovista
levitetyn jutun, että Tristram oli kuollut, niin hän alkoi taas käydä
joka päivä ulkona. Niin tapahtui yhtenä aamuna, että hän metsässä
kuljeskellessaan tuli paimenten parveen ja istui lepäämään lähteen
reunalle.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan cornwallilainen ritari nimeltä
Dinant herra, joka kuljetti mukanaan erästä ladyä. Kun jättiläinen
näki ritarin, lähti hän pois paimenten luota ja piiloittautui puun
alle; ja ritari tuli lähteelle ja astui alas ratsunsa selästä
lepäämään.

Tuskin oli ritari hypännyt maahan, kun Tauleas jättiläinen tuli
ritarin ja tämän ratsun väliin ja otti ratsun ja hyppäsi sen selkään.
Sitten hän ratsasti Dinant herraa vastaan, tarttui häneen kaulurista,
nosti hänet eteensä ja aikoi lyödä poikki hänen päänsä.

"Auttakaa tuota ritaria!", huusivat silloin paimenet Tristram
herralle.

"Auttakaa häntä itse!" Tristram sanoi.

"Emme me uskalla", paimenet sanoivat. Silloin Tristram näki ritarin
miekan makaavan maassa ja hän juoksi ja otti sen käteensä ja löi
poikki pään jättiläiseltä, ja palasi sitten taas paimenten luo.

Palattuaan hoviin Dinant herra kertoi Mark kuninkaalle siitä
seikkailusta, joka oli sattunut hänelle metsässä ja kuinka muuan
hullu mies oli pelastanut hänet kauhean Tauleas jättiläisen käsistä.

"Missä teille sattui se seikkailu", kysyi Mark kuningas.

"Teidän metsässänne sen kauniin lähteen luona, jossa monet
seikkailuhaluiset ritarit tapaavat toisensa", Dinant herra virkkoi,
"ja siellä on se hullu mies."

"Vai niin", Mark kuningas sanoi, "tahdonpa nähdä tuon hullun miehen."

Niin päivän tai parin kuluttua Mark kuningas antoi ritareilleen ja
metsästäjilleen määräyksen, että heidän piti seuraavana aamuna olla
valmiit metsästämään, ja aamulla hän meni metsään. Ja kun hän tuli
lähteelle, niin hän näki siellä komean miehen makaavan nukuksissaan
maassa, miekka vieressään. Kuningas käski ritareitansa nostamaan
hänet varovaisesti maasta ja viemään hänet Tintagelin linnaan, jonka
he tekivätkin. Ja siellä hänet pestiin ja kylvetettiin ja hänelle
annettiin lämmintä ruokaa, niin että Tristram herra kohta sai
kadotetun muistinsa kokonaan takaisin.

Mutta koko tänä aikana ei ainoakaan olento tuntenut Tristram herraa,
eikä mikä mies hän oli.

Sattuipa silloin yhtenä päivänä että kuningatar, Kaunis Iseult, sai
kuulla tuosta metsän eriskummaisesta miehestä ja kuinka kuningas oli
tuonut hänet kotia hoviin. Silloin Iseult kuningatar kutsui Bragwaine
neidin luokseen ja sanoi: "Tulkaa minun kanssani, sillä minä tahdon
mennä katsomaan tuota miestä, jonka minun herrani toi metsästä." Niin
he menivät ulos ja kysyivät, missä se sairas mies oli. Muuan asemies
ilmoitti silloin kuningattarelle, että hän oli puutarhassa lepäämässä
auringon paisteessa.

Kun kuningatar katsoi Tristram herraa, niin hän ei muistanut kuka hän
oli, mutta kuitenkin hän sanoi Bragwainelle: "Minusta tuntuu kuin
olisin nähnyt hänet monasti tätä ennen."

Mutta heti kun Tristram herra näki Iseultin, niin hän tunsi hänet
sangen hyvin ja käänsi pois päänsä ja itki.

Kuningattarella oli aina mukanaan pieni koira, jonka Tristram herra
oli hänelle antanut kaikkein ensimäisenä aikana hänen Cornwalliin
tulonsa jälkeen, eikä tuo pieni koira jättänyt koskaan kuningatarta,
paitsi kun Tristram herra itse oli lähettyvillä.

Heti kun tuo pieni koira tuli lähelle Tristramia, niin se hyppäsi
hänen päälleen ja nuoli hänen poskiaan ja korviaan ja vinkui ja
hyppeli hänen ylitsensä.

"Voi, valtiattareni", sanoi Bragwaine neiti Kauniille Iseultille.

"Oi voi!" kuningatar huusi, "minä näen, että se on minun oma herrani
Tristram!" ja senjälkeen vaipui hän tainnoksiin ja makasi kauan aikaa
tiedotonna, sillä hän pelästyi nähdessään Tristram herran elävänä,
pidettyään häntä niin kauan aikaa kuolleena. Vähitellen, sen mukaan
kuin hän saattoi puhua, hän sanoi: "Minun herrani Tristram, ylistetty
olkoon Jumala, että olette hengissä! Minä olen varma, että teidät
tunnetaan tämän pienen koiran avulla, sillä sitä ei mitenkään saa
lähtemään teidän luotanne. Mutta minä olen myös varma siitä, että
kun minun herrani Mark kuningas tuntee teidät, niin hän karkoittaa
teidät Cornwallin maasta, taikka sitten hän surmaa teidät. Tehkää
sentähden niinkuin Mark kuningas tahtoo ja menkää Arthur kuninkaan
hoviin, sillä sinne teitä halutaan. Ja milloin vain voin, minä
lähetän teille sanomia, ja te saatte tulla minua katsomaan koska
vain haluatte, ja kaikkina aikoina, myöhään ja varhain, minä olen
teidän käskettävänänne ja tahdon elää niin kurjaa elämää kuin koskaan
kenkään kuningatar tai lady on elänyt."

"Oi rouva", huusi Tristram herra, sydän surun ja säälin repelemänä,
"jättäkää minut, minä pyydän, sillä paljon tuskaa ja vaaroja minä
olen kärsinyt teidän tähtenne."

Silloin kuningatar lähti, mutta pieni koira ei tahtonut jättää
Tristram herraa.



"Lancelot herran tähden!"


Heti Iseult kuningattaren lähdettyä tuli Mark kuningas, ja pieni
koira hyökkäsi hänen kimppuunsa ja haukkui heitä kaikkia. "Herra,
tämä mies on Tristram herra, minä näen sen koirasta", virkkoi Andred
herra.

"Eipä suinkaan", kuningas sanoi, "sitä ei saata uskoa", ja hän pyysi
Tristramin totuudenmukaisesti sanomaan kuka hän oli ja mikä oli hänen
nimensä.

"Totisesti", ritari sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram, ja
tehkää nyt minulle mitä haluatte."

"Ah", Mark kuningas sanoi, "olen pahoillani, että olette joutunut
käsiini." Ja hän kutsui parooninsa kokoon tuomitakseen hänet
kuolemaan.

Mutta monet paroonit eivät tahtoneet suostua siihen, ja niin kaikkien
heidän neuvostaan Tristram herra karkoitettiin maasta kymmeneksi
vuodeksi. Siten hänet pakoitettiin lähtemään Cornwallista, ja useat
paroonit astuivat hänen kanssaan hänen laivaansa, ja niistä olivat
toiset hänen ystäviänsä ja toiset hänen vihollisiansa.

Sillä välin tuli muuan Arthur kuninkaan ritari, jonka nimi oli
Dinadan, ja hänen tulonsa tarkoituksena oli hakea Tristram herraa.
Silloin hänelle näytettiin, missä Tristram herra hampaisiin asti
varustettuna seisoi, valmiina lähtemään laivallansa.

"Kuulkaapa, uljas ritari", Dinadan sanoi, "ennenkuin lähdette tästä
hovista, vaadin teitä tjostaamaan kanssani."

"Varsin mielelläni", Tristram sanoi, "jos nämä herrat antavat minulle
luvan."

Paroonit suostuivat siihen, ja niin molemmat ritarit hyökkäsivät
toisiansa vastaan, ja Tristram herra paiskasi Dinadan herran maahan.
Silloin Dinadan pyysi lupaa saada tulla hänen kanssaan.

"Te olette sangen tervetullut", Tristram herra sanoi. Niin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat yhdessä laivoillensa.

Kun Tristram herra oli laivalla, niin hän kääntyi ja puhui
parooneille, jotka olivat tulleet häntä saattamaan.

"Tervehtikää Mark kuningasta ja kaikkia minun vihamiehiäni", hän
sanoi, "ja sanokaa heille että minä tulen takaisin kun vain voin. Ja
hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Marhaus herran kanssa
ja vapautin kaiken tämän maan orjuudesta, ja hyvin minua on palkittu
siitä, että noudin Kauniin Iseultin Irlannista ja kestin vaaroja
kaiken aikaa ja että kotimatkalla pelastin Iseult kuningattaren
Itkujen linnasta! Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin
Blamor herran kanssa Anguist kuninkaan, Kauniin Iseultin isän
puolesta. Ja hyvin minua on palkittu siitä, että Mark kuninkaan
pyynnöstä paiskasin maahan tuon jalon ritarin Walesin Lamorak herran!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että taistelin Sadan ritarin
kuningasta ja Pohjois-Walesin kuningasta vastaan, jotka tahtoivat
molemmat ottaa hänen maansa orjuuteen, ja saatoin heidät kuritukseen!
Ja hyvin minua on palkittu siitä, että surmasin tuon mahtavan Tauleas
jättiläisen! Ja monta muuta tekoa minä olen tehnyt hänen hyväksensä,
ja nyt olen saanut palkkani! -- Sanokaa Mark kuninkaalle, että monet
jalot Pyöreän pöydän ritarit ovat säästäneet tämän maan parooneita
minun vuokseni. Hyvinhän minua on palkittu siitäkin, kun taistelin
uljaan Palamides ritarin kanssa ja pelastin Iseult kuningattaren
hänen käsistänsä? Ja silloin Mark kuningas sanoi kaikkien paroonien
edessä, että minun olisi pitänyt saada parempi palkka."

Ja heti sen sanottuaan Tristram herra lähti purjehtimaan merelle.

Ensi kertaa senjälkeen maihin laskiessaan Tristram herra ja Dinadan
kohtasivat lähellä meren rantaa kaksi ritaria, Marisin Ector herran
ja Ganisin Bors herran, jotka vaativat heitä voimien koetteluun.
Ector herra tjostasi Dinadan herran kanssa ja syöksi hänet ja hänen
ratsunsa maahan, ja Tristram herra olisi tahtonut tjostata Bors
herran kanssa, mutta Bors herra sanoi, ettei hän tahtonut tjostata
kenenkään cornilais-ritarin kanssa, sillä niitä ei pidetty kunnian
miehinä.

Juuri silloin saapui paikalle kaksi muuta ritaria, joista toinen,
Bleoberin herra, tarjoutui tjostaamaan Tristram herran kanssa, joka
ensi iskulla työnsi hänet maahan niinkuin ei mitään.

Silloin sanoi Ganisin Bors herra: "Enpä ole koskaan nähnyt ketään
Cornilais-ritaria, niin miehuullista ja uljasta, kuin tuo ritari,
joka kantaa kruunuilla kirjailtuja koristuksia."

Sen jälkeen Tristram herra ja Dinadan herra jättivät heidät ja
ratsastivat metsään, ja siellä kohtasi heidät muuan neiti, joka oli
Lancelot herran vuoksi tullut hakemaan joitakuita jaloja Arthur
kuninkaan hovin ritareita pelastamaan Lancelot herraa. Sillä
kuningatar Morgan le Fay, tuo ilkeä velho, oli päättänyt petoksella
surmata Lancelot herran ja sitä varten hän asetti kolmekymmentä
ritaria häntä väijymään. Tämä neiti tiesi tuosta petoksesta ja siitä
syystä hän oli tullut hakemaan joitakuita jaloja ritareita Lancelot
herran avuksi. Sillä sinä iltana taikka seuraavana päivänä Lancelot
herran piti tulla sinne, missä nuo kolmekymmentä ritaria olivat
väijymässä.

Neiti kohtasi ensiksi Bors herran, Bleoberis herran, Ector herran
ja Driant herran, ja hän kertoi heille kaikille neljälle Morgan le
Fayn petoksesta. He lupasivat hänelle, että he olisivat lähettyvillä,
kun Lancelot herra kohtaisi nuo kolmekymmentä ritaria, ja jos niin
kävisi, että nämä hyökkäisivät hänen päällensä, niin he auttaisivat
häntä niin hyvin kuin voisivat. Jätettyään nuo neljä ritaria, neiti
sitten sattumalta tapasi Tristram herran ja Dinadan herran ja näille
hän myös puhui siitä petoksesta, mitä oli suunniteltu Lancelot herraa
vastaan.

"Jalo neiti", Tristram herra virkkoi, "viekää minut sille paikalle,
missä he odottavat tapaavansa Lancelot herran."

"Mitä aiotte tehdä?" Dinadan herra sanoi. "Eihän meidän sovi
taistella kolmeakymmentä ritaria vastaan, ja tietäkää, että minä en
aio niin tehdä. Pitää puoliansa yhtä ritaria, taikka kahta, kolmea
vastaan on kylliksi, jos he ovat miehiä. Mutta ryhtyä vastarintaan
viittätoista ritaria vastaan, siihen en ikinä rupea."

"Hyi hävetkää", Tristram herra sanoi, "tehkää vain tehtävänne."

"En", Dinadan sanoi, "paitsi jos te lainaatte minulle kilpenne;
sillä te kannatte cornwallilaista kilpeä, ja sen pelkurimaisuuden
tähden, josta Cornwallin ritarit ovat mainittuja, teitä tuota kilpeä
kantaessanne aina vältetään."

"Ei, minä en tahdo erota kilvestäni hänen tähtensä, joka sen minulle
antoi", Tristram sanoi. "Mutta yhden asian minä lupaan sinulle,
Dinadan herra, joll'et sinä jää odottamaan minun kanssani, niin
lyön sinut kuoliaaksi siihen paikkaan. Sillä minä en pyydä sinulta
enempää, kuin että sinä vastustat yhtä ritaria, ja jollei sinun
rohkeutesi anna sitä myöden, niin seiso vieressä ja katsele minua ja
heitä."

"Herra", sanoi Dinadan pelkuri, "minä lupaan teille, että jään
katselemaan ja teen voitavani pelastaakseni itseni, mutta minä toivon
etten olisi teitä kohdannut."

Kohta senjälkeen nuo kolmekymmentä ritaria lähestyivät noita
neljää ritaria, ja he huomasivat kaikki toinen toisensa. Mutta nuo
kolmekymmentä ritaria antoivat noiden neljän ritarin mennä, koska
heidän oli käsketty ahdistaa vain Lancelot herraa; ja nuo neljä
ritaria antoivat niiden kolmenkymmenen ritarin mennä, jotta näkisivät
mitä he tekisivät Lancelot herralle.

Niin nuo kolmekymmentä ritaria ratsastivat ohi ja tulivat Tristram
herran ja Dinadan herran luo. Ja kun he lähestyivät, niin Tristram
herra huusi korkealla äänellä:

"Kas tässä on ritari teitä vastassa Lancelot herran puolesta!"

Ja siinä paikassa hän kaatoi kaksi ritaria yhdellä peitsellä ja
kymmenen miekallansa; ja silloin Dinadan rohkaisi mielensä ja ryntäsi
taistelun tuoksinaan ja teki tehtävänsä erittäin hyvin.

Niin noista kolmestakymmenestä ritarista pääsi vain kymmenen pois, ja
ne pakenivat.

Ganisin Bors herra ja hänen kolme kumppaniansa katselivat tätä
ottelua, ja he näkivät kyllä että se oli sama ritari, joka oli
tjostannut heidän kanssaan meren rannalla. Silloin he ottivat
ratsunsa ja ratsastivat Tristram herra luo ja ylistivät häntä ja
kiittivät häntä niiden hyvien tekojen tähden, joita hän oli tehnyt.
Ja he pyysivät kaikki Tristram herraa tulemaan heidän kerallaan
heidän majapaikkaansa.

Mutta Tristram sanoi 'ei', hän ei tahtonut tulla mihinkään
majapaikkaan.

Silloin kaikki nuo neljä ritaria pyysivät Tristramia ilmoittamaan
heille nimensä.

"Jalot herrat", Tristram sanoi, "tällä hetkellä en tahdo teille
nimeäni sanoa."



Morgan le Fayn kavala petos.


Tristram herra ja Dinadan herra jatkoivat matkaansa, ja kulkiessaan
heillä oli monta seikkailua. Mutta Dinadan valitteli kaiken aikaa,
että hän oli joutunut Tristram herran seuraan. Sillä jokainen ritari,
jonka he kohtasivat, tahtoi tjostata heidän kanssaan, eikä Dinadan
herra pitänyt niin paljosta taistelemisesta, ja sitäpaitsi hän
suistui monta kertaa maahan.

"Te käyttäydytte kuin hullu", hän sanoi Tristram herralle, "ja
kuin mies, joka on menettänyt järkensä ja tahtoo syöstä itsensä
perikatoon. Minä kiroan sitä hetkeä, jolloin teidät tapasin. Sillä
koko maailmassa ei ole kahta ritaria, jotka olisivat niin hurjia
kuin Lancelot herra ja te. Sillä kerran minä jouduin Lancelot herran
seuraan, niinkuin nyt olen joutunut teidän seuraanne, ja hän pani
minut sellaiseen työhön, että neljänneksen vuotta olin senjälkeen
vuoteessa. Varjelkoon minua kahdesta sellaisesta ritarista ja
varsinkin _teidän_ seurastanne!"

He saivat asunnon siksi yötä erään kunnon miehen luona muutamassa
luostarissa, jossa heitä kohdeltiin hyvin. Aamulla Tristram herra
taas lähti ja jätti Dinadan herran luostariin, sillä tämä jälkimäinen
oli niin väsynyt ja niin kovin kolhittu, että hän ei saattanut
ratsastaa. Seuraavana päivänä Tristram herra tapasi airueita,
jotka ilmoittivat hänelle, että oli julistettu pidettäväksi suuret
turnajaiset Skotlannin kuninkaan Caradosin ja Pohjois-Walesin
kuninkaan välillä ja että heidän piti tjostata toinen toisensa kanssa
Neitojen linnalla. Nämä airueet olivat etsiskelemässä ympäri maata
hyviä ritareita, ja varsinkin Carados kuningas haki Lancelot herraa
ja Pohjois-Walesin kuningas haki Lyonessen Tristramia.

Niin Tristram herra päätti mennä niihin turnajaisiin.

Samana päivänä hän tapasi erään neidon, joka kertoi hänelle, että hän
voittaisi suurta mainetta, jos hän surmaisi erään seikkailijaritarin,
joka teki paljon pahaa siinä maassa. Kun Tristram herra kuuli neidon
niin puhuvan, niin hän lähti iloisena hänen mukaansa. He olivat
ratsastaneet noin kuusi penikulmaa, kun Gawaine herra kohtasi
heidät. Tämä tunsi heti tuon neidon yhdeksi ilkeän Morgan le Fayn
hovineidoksi.

"Jalo ritari", Gawaine herra sanoi, "minne te ratsastatte tämän
neidon keralla?"

"Herra", Tristram sanoi, "minä en tiedä, minne minun tulee ratsastaa,
tämä neito ohjaa minua."

"Herra", Gawaine sanoi, "älkää ratsastako hänen kanssansa, sillä hän
ja hänen valtiattarensa eivät koskaan ole tehneet hyvää, pahaa vain."
Sitten hän paljasti miekkansa ja sanoi: "Neito, jollet sinä minulle
heti ilmoita, mistä syystä sinä kuljetat tätä ritaria mukanasi, niin
minä surmaan sinut siihen paikkaan. Minä tunnen kyllä kaikki sinun ja
valtiattaresi kavalat juonet ja metkut."

"Armoa, Gawaine herra!" neito huusi, "jos säästätte minun henkeni,
niin kerron teille kaikki."

"Anna kuulua, niin saat pitää henkesi", Gawaine virkkoi.

"Herra, kuningatar Morgan le Fay, minun valtiattareni, on käskenyt
kolmekymmentä neitoa hakemaan ja väijymään Lancelot herraa tai
Tristram herraa, ja sen, joka ensiksi tapaa jommankumman näistä
ritareista, tulee kääntää heidät Morgan le Fayn linnaa kohden
ja sanoa että heillä on siellä urhotekoja tehtävänä. Ja jos
jompikumpi noista molemmista ritareista tulee sinne, niin siellä on
kolmekymmentä ritaria väijymässä eräässä tornissa ja odottamassa
Lancelot herraa tai Tristram herraa."

"Hyi häpeä", Gawaine herra sanoi, "että tuollaista kavalaa petosta
tekee ja harjoittaa kuningatar, kuninkaan sisar ja kuninkaan ja
kuningattaren tytär."

Silloin Gawaine herra ja Tristram herra päättivät ratsastaa sinne
linnalle, jossa Morgan le Fay oli, ja uhmata noiden kolmenkymmenen
ritarin ilkeyttä. Ja Gawaine herra ajatteli ajattelemistaan,
että hänen kumppaninsa varmaankin oli Lyonessen Tristram, sillä
hän oli kuullut kerrottavan, kuinka kaksi ritaria oli taistellut
kolmeakymmentä ritaria vastaan ja voittanut ne.

Kun he tulivat linnan edustalle, niin Gawaine herra huusi korkealla
äänellä:

"Kuningatar Morgan le Fay, lähettäkää ulos ne ritarinne, jotka olette
pannut väijymään Lancelot herraa ja Tristram herraa! Minä tiedän ja
tunnen teidän kavalat aikeenne, ja kaikkialla missä kuljen, olen
kertova teidän petollisuudestanne. Ja kuulkaapa, te kolmekymmentä
ritaria, näyttäkää Gawaine herralle, uskallatteko tulla ulos
linnastanne!"

Silloin kuningatar ja nuo kolmekymmentä ritaria puhuivat ja sanoivat:

"Sinun on hyvä puhua, Gawaine herra. Mutta me tiedämme kyllä, miksi
uskallat olla niin kopea. Sillä monet meistä tuntevat hyvin sen
ritarin, joka on sinun seurassasi, ja tiedä, Gawaine herra, että
enemmän hänen tähtensä kuin sinun, me olemme tulematta ulos tästä
linnasta. Sen ritarin, joka kantaa cornwallilaisia aseita, me kyllä
tunnemme ja mitä hän on miehiään."

Kun Gawaine herra ja Tristram herra näkivät, että Morgan le Fay
ja hänen ritarinsa olivat liiaksi pelkureita uskaltaakseen tulla
rehelliseen otteluun, niin he lähtivät linnalta ja matkasivat
edelleen päivän pari yhdessä.

He eivät olleet vielä ratsastaneet kauaksi, kun he näkivät erään
julman ritarin ajavan takaa muuatta naista surmatakseen hänet, sillä
hän oli jo surmannut naisen seuralaisen. Tuota ritaria kutsuttiin
nimellä "Herra Breuse Säälimätön."

"Pysykää hiljaa", Gawaine herra sanoi, "älkääkä hiiskuko mitään, niin
saatte nähdä että minä maksan tuolle katalalle ritarille. Sillä jos
hän huomaa teidät, niin hänellä on niin hyvä ratsu, että hän pääsee
pakoon."

Sitten Gawaine herra ajaa karautti Breuse herran ja tuon naisen
väliin ja huusi: "Katala ritari, jätä se nainen rauhaan ja tule
tekemään tuttavuutta minun kanssani!"

Kun Breuse herra ei nähnyt muuta kuin Gawaine herran, niin hän
kohotti peitsensä ja Gawaine herra teki samoin, ja silloin Breuse
herra työnsi Gawaine herran satulasta. Ja Gawaine herran maatessa
maassa, Breuse herra ratsasti monta kertaa hänen ylitsensä. Mutta kun
Tristram herra näki hänen halpamaisen menettelynsä, niin hän karkasi
Breuse herran kimppuun.

Heti kuin Breuse herra näki cornwallilaisen kilven, niin hän arvasi,
että hänen ahdistajansa oli Tristram herra, ja hän lähti pakoon minkä
kerkesi ja Tristram herra hänen perässään. Breuse herralla oli niin
hyvä ratsu että hän pääsi pakoon, mutta Tristram ajoi häntä takaa
ison aikaa, sillä hän olisi sangen halusta tahtonut kostaa hänelle.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Tristram herra näki kauniin
lähteen ja sinne hän ratsasti huokaamaan. Hän hyppäsi satulasta ja
sitoi ratsunsa puuhun, ja sitten hän otti pois kypärinsä ja pesi
kasvonsa ja kätensä, ja vaipui kohta uneen.

Sillä aikaa tuli muuan neito, joka oli hakenut Tristram herraa monta
päivää ja monelta suunnalta. Kun hän tuli lähteelle, niin hän katsoi
tuota nukkuvaa ritaria, mutta hän ei olisi tuntenut häntä Tristram
herraksi, jollei hän olisi nähnyt hänen ratsuaan "Passe-Brewelia."
Siitä hän tunsi hänet; sillä kun Tristram herra oli hulluna metsässä,
niin Fergus herra, muuan Mark kuninkaan hoviin kuuluva ritari, piti
huolta hänen ratsustaan, ja siellä tämä lady, joka ei ollut kukaan
muu kuin Bragwaine neito, oli usein nähnyt sen.

Bragwaine neito odotti hiljaa, kunnes Tristram heräsi ja sitten hän
tervehti Tristramia ja Tristram häntä takaisin, sillä he olivat
vanhastaan tuttavia. Bragwaine kertoi Tristram herralle, kuinka hän
oli hakenut häntä läheltä ja kaukaa ja kuinka hänellä oli kirjeitä
Cornwallin kuningattarelta Iseultilta. Tristram luki ne heti ja
suuresti hän iloitsi että oli saanut ne.

"Bragwaine neito", hän sitten sanoi, "te saatte ratsastaa minun
kanssani, kunnes Neitojen linnalla pidettävät turnajaiset ovat ohi;
ja sitten te saatte viedä kirjeitä ja terveisiä takaisin Iseult
kuningattarelle."



Neitojen linnalla.


Noiden suurten turnajaisten ensimäisenä päivänä Tristram herra
kunnosti niin itseänsä ja voitti niin monta ritaria, että Arthur
kuningas ja kaikki kuninkaat ja lordit, jotka olivat tuomareina,
antoivat hänelle palkinnon, vaikka eivät tunteneetkaan häntä, vaan
nimittivät häntä "Mustan kilven ritariksi."

Aamulla Palamides herra, joka oli taistellut Pohjois-Walesin
kuninkaan puolella, jätti hänet ja ratsasti Arthur kuninkaan
puolelle, jossa oli Carados kuningas ja Irlannin kuningas ja Lancelot
herran ja Gawaine herran sukulaiset. Ja paremmin salatakseen itseään,
Lancelot herra ja kaksi neljättä hänen heimolaisritariaan olivat
ottaneet cornwallilaiskilvet. Palamides herra lähetti erään neidon
sanansaattajana Tristram herran luo kysymään, kuka hän oli ja mikä
oli hänen nimensä.

"Sen asian suhteen", Tristram herra sanoi, "saatte ilmoittaa
Palamides herralle, että tällä hetkellä hän ei saa sitä tietää, eikä
ennenkuin minä olen katkaissut häneen kaksi keihästä. Mutta sanokaa
hänelle suoraan, että olkoon hän puolella millä hyvänsä, niin minä
olen aina vastakkaisella puolella."

"Herra", neito sanoi, "teidän tulee tietää, että Palamides herra on
Arthur kuninkaan puolella, missä kaikki maailman jaloimmat ritarit
ovat."

"Silloin minä tahdon olla Pohjois-Walesin kuninkaan puolella",
Tristram herra sanoi, "koska Palamides herra on Arthur kuninkaan
puolella; muuten en niin tekisi kuin hänen tähtensä."

Kun Arthur kuningas saapui, niin torvensoittajat puhalsivat
turnajaiset alkaneiksi, ja silloin nousi ankara ottelu. Carados
kuningas tjostasi Pohjois-Walesin kuninkaan kanssa ja suistui
tantereeseen, ja sen jälkeen heti joukko toisia Arthur kuninkaan
ritareita syöksyi taisteluun ja löi takaisin Pohjois-Walesin
kuninkaan ritarit. Silloin Tristram herra karautti kentälle ja alkoi
taistella niin äärettömällä vimmalla, ettei kukaan voinut häntä
vastustaa, ja sillä tapaa hän taisteli ison aikaa. Mutta viimein
Tristram joutui keskelle Ban kuninkaan joukkoa, ja häntä alkoi
ahdistaa Bors herra, Blamor herra ja Ector herra ja moni muu ritari.
Tristram herra iski oikealle ja iski vasemmalle, niin että lordit
ja ladyt puhuivat hänen urhoteoistaan. Mutta lopulta hänen olisi
käynyt huonosti, jollei "Sadan ritarin" kuningas olisi saapunut
seuralaisineen ja pelastanut Tristram herran ja vienyt hänet pois
niiden ritarien keskeltä, jotka kantoivat Cornwallin kilpiä.

Senjälkeen Tristram herra näki toisen joukon, noin neljänkymmenen
ritarin suuruisen, ja Kay herra, Arthur kuninkaan hovimestari, oli
niiden johtajana. Tristram herra karautti niitä vastaan ja työnsi
Kay herran alas ratsun selästä, ja niin hän temmelsi noiden ritarien
keskellä kuin vinttikoira kaniiniparvessa.

Sillävälin Lancelot herra näki erään ritarin, joka oli saanut vaikean
haavan päähänsä. Hän kysyi häneltä, kuka sen oli tehnyt.

"Herra", ritari sanoi, "sen teki eräs ritari, joka kantaa mustaa
kilpeä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin hänet kohtasin, sillä hän on
itse piru, eikä ihminen."

Lancelot herra jätti hänet, ja toivoen tapaavansa Tristram herran hän
ratsasti pitkin kenttää hakien häntä miekka paljastettuna kädessään;
viimein hän huomasikin hänet, ja näki kuinka hän ryntäsi sinne ja
tänne, ja melkein jokaisella iskulla Tristram herra työnsi ritarin
maahan.

"Oh armahtakaa", sanoi Arthur kuningas, "siitä asti kuin kannan
aseita, en ole vielä ikinä nähnyt kenenkään ritarin tuollaisia
ihmeteltäviä tekoja tekevän."

"Ja jos minä ryntäisin tuon ritarin kimppuun", Lancelot herra sanoi
itsekseen, "niin minä saattaisin itseni häpeään." Ja niin sanoen hän
pisti miekkansa tuppeen.

"Sadan ritarin" kuningas joukkoineen ja vielä sata Pohjois-Walesin
miestä hyökkäsi nyt niiden kahdenkymmenen ritarin kimppuun, jotka
olivat Lancelot herran heimoa, ja nuo kaksikymmentä ritaria pysyivät
koko ajan yhdessä eikä kukaan tahtonut jättää toista vaaralle
alttiiksi. Kun Tristram herra näki noiden kahdenkymmenen ritarin
jalouden, niin hän ihmetteli heidän uljuuttaan, sillä hän näki heidän
olennostaan ja käytöksestään, että he ennemmin kaatuisivat viimeiseen
mieheen, kuin peräytyisivät taistelusta.

"Mahtaapa se olla uljas ja täynnä miehuullisuutta, jolla on noin
jaloja ritareita sukulaisinaan", Tristram herra sanoi, "ja varmaankin
on se jalo mies, joka on heidän johtajansa ja päämiehensä!" Tällä hän
tarkoitti Järven Lancelotia.

Kun Tristram herra oli katsellut heitä pitkän aikaa, niin hänen
mielestään oli suuri häpeä että kaksi sataa ritaria hakkasi
kahtakymmentä, ja niin hän ratsasti Pohjois-Walesin kuninkaan luo ja
sanoi:

"Herra, lakatkaa taistelemasta noita kahtakymmentä ritaria vastaan,
sillä te ette sillä suinkaan voita mainetta, teitä kun on niin
monta ja heitä niin vähän. Ja tietäkää, että he eivät peräydy
taistelutantereelta, sen minä näen heidän käytöksestään; ettekä
te kunniaa suinkaan sillä saavuta, jos heidät surmaatte. Lakatkaa
senvuoksi taistelemasta heitä vastaan, taikka kunniani vaatii minua
ratsastamaan noiden kahdenkymmenen ritarin joukkoon ja auttamaan
heitä kaikella voimallani ja väelläni."

"Ei", Pohjois-Walesin kuningas sanoi, "älkää niin tehkö. Kun nyt näen
kuinka rohkea ja ritarillinen te olette, niin teidän mieliksenne
tahdon kutsua pois ritarini, sillä kunnon ritari tahtoo aina tehdä
toisen mielen mukaan, ja niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan."

Sitten Pohjois-Walesin kuningas kutsui pois ritarinsa. Koko tämän
ajan ja jo kauan ennenkin Lancelot herra oli pitänyt silmällä
Tristram herraa siinä tarkoituksessa, että olisi saanut hänestä
seuraa. Mutta äkkiä Tristram herra, Dinadan herra ja Gouvernail,
hänen asemiehensä, ajaa karauttivat metsään, niin ettei yksikään
huomannut minne he joutuivat.

Sitten Arthur kuningas puhalsi taistelun lakanneeksi ja antoi
palkinnon Pohjois-Walesin kuninkaalle, koska Tristram herra oli
ollut hänen puolellansa. Lancelot herra ratsasti pitkin kenttää
kuin kiljuva jalopeura, koska hän oli joutunut pois Tristram herran
jäljiltä, mutta hänen oli palattava ilman Tristramia Arthur kuninkaan
luo. Silloin nousi kentällä suuri huuto, niin että myötätuuleen
saattoi kuulla kahden penikulman päähän, kuinka lordit ja ladyt
huusivat:

"Mustan kilven ritari on voittanut taistelun!"

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "minne tuo ritari on joutunut? On
häpeäksi kaikille taistelijoille, että hänen niin annettiin livahtaa
tiehensä, sensijaan että olisitte ritarillisesti ja kohteliaasti
tuoneet hänet minun luokseni Neitojen linnaan."

Sitten tuo jalo Arthur kuningas meni ritariensa luo ja lohdutti heitä
parhaiten minkä taisi siitä että olivat joutuneet tappiolle sinä
päivänä. Monet olivat loukkaantuneet ja vaikeasti haavoittuneet,
mutta monet olivat myös haavoittumatta.

"Urheat ritarini", kuningas sanoi, "älkää pelästykö, vaikka
menetittekin tänään taistelun. Katsokaa että olette huomenna hyvissä
voimissa, sillä minä tahdon taistella teidän kanssanne ja kostaa
teidän puolestanne vihollisillenne."



Turnajaisten kolmas päivä.


Sitten seuraavana aamuna torvet kutsuivat kolmanneksi päiväksi
turnajaisiin.

Pohjois-Walesin kuningas ja "Sadan ritarin" kuningas taistelivat
Carados kuninkaan ja Irlannin kuninkaan kanssa; ja "Sadan ritarin"
kuningas syöksi maahan Carados kuninkaan ja Pohjois-Walesin kuningas
syöksi maahan Irlannin kuninkaan. Palamides herra tuli silloin aika
kyytiä noiden kaatuneitten ritarien avuksi ja sai aikaan suurta
häiriötä, sillä hänet tunnettiin hyvin uurrereunaisesta kilvestään.
Silloin Arthur kuningas yhtyi häneen ja teki suuria asetekoja ja
pani Pohjois-Walesin kuninkaan ja "Sadan ritarin" kuninkaan aivan
ahtaalle. Mutta Tristram herra mustine kilpineen tuli näiden avuksi
ja hyökkäsi äkkiä Palamides herraa vastaan ja syöksi voimallaan ja
taidollaan Palamides herran suin päin maahan.

Silloin Arthur kuningas huusi: "Mustan kilven ritari, valmistaudu
taistelemaan minun kanssani!" Ja samalla tapaa Tristram herra työnsi
maahan Arthur kuninkaankin.

Ritariensa avulla Arthur kuningas ja Palamides herra nousivat
taas ratsujensa selkään ja temmaten kiihkeästi keihään käteensä
kuningas sysäsi Tristram herran sivulta päin ratsun yli maahan.
Ja kiukkuisesti karkasi toiselta sivulta Palamides herra Tristram
herraa kohden, aikoen ratsastaa hänen ylitsensä, mutta Tristram herra
huomasi hänen aikeensa ja hyppäsi syrjään, ja vimmoissaan hän tarttui
Palamides herraa käsivarteen ja veti hänet alas ratsun selästä.

Palamides herra nousi ketterästi pystyyn, ja he iskivät toisiansa
kiukkuisesti miekoillaan, ja monta kuningasta, kuningatarta ja
lordia seisoi heitä katselemassa. Viimein Tristram herra löi kolme
voimakasta iskua Palamides herran kypäriin, ja joka kerta kuin hän
iski hän huusi: "Tämän saat Tristram herran puolesta!" Silloin
Palamides herra vaipui suin päin maahan.

Sitten tuli "Sadan ritarin" kuningas ja toi Tristram herralle ratsun,
ja niin hän nousi taas satulaan. Sitten hän huomasi Arthur kuninkaan,
joka piti paljastettua miekkaa kädessään, ja keihäs sojossa Tristram
herra syöksyi Arthur kuningasta kohden; mutta kuningas odotti häntä
rohkeana ja ylväänä ja löi miekallaan keihään kahtia. Siitä Tristram
herra niin ällistyi, että Arthur kuningas ennätti antaa hänelle kolme
neljä aimo iskua ennenkuin hän sai miekkansa esille, mutta viimein
Tristram herra sai vedetyksi miekkansa ja hyökkäsi kuningasta kohden
ja ahdisti häntä ankarasti.

Mutta nyt tuo suuri ihmisjoukko eroitti heidät. Silloin Tristram
herra ratsasti edestakaisin ja taisteli sellaisella vimmalla,
että yksitoista uljasta ritaria Ban kuninkaan suvusta, jotka
olivat Lancelot herran heimoa, suistui sinä päivänä Tristram
herran kaatamina tantereeseen. Ja kaikki kansa, kaiken säätyiset
ja arvoiset, ihmettelivät kovin hänen suuria tekojansa ja kaikki
tervehtivät huudoilla "Mustan kilven ritaria".

Melu oli niin suuri, että Lancelot herra kuuli sen, ja ottaen suuren
keihään käteensä hän tuli huutoa kohden.

"Mustankilven ritari", hän huusi, "valmistaudu tjostaamaan minun
kanssani!"

Kun Tristram herra kuuli hänen huutonsa, niin hän otti keihään
käteensä ja molemmat painoivat päänsä nojoon ja jysähtivät yhteen
kuin ukkonen. Tristram herran keihäs katkesi kappaleiksi ja kovaksi
onneksi Lancelot herra pisti Tristram herran kylkeen syvän, melkein
tappavan haavan. Mutta Tristram herra ei jättänyt satulaansa, ja niin
keihäs katkesi; ja vaikka Tristram herra oli vaikeasti haavottunut,
niin hän sentään tempaisi miekkansa ja syöksyi Lancelot herraa
vastaan ja antoi hänelle kolme ankaraa iskua kypäriin, niin että
kipunoita lenteli ja Lancelot herra painoi päänsä alas satulansa
kaareen. Ja samalla Tristram herra lähti pois taistelukentältä,
sillä hän tunsi itsensä niin vaikeasti haavoittuneeksi, että luuli
kuolevansa.

Dinadan herra näki hänen menevän ja seurasi häntä metsään. Kun he
olivat kulkeneet jonkun matkaa, niin Tristram herra laskeutui alas
satulasta ja riisui haarniskansa ja sitoi haavansa. Silloin Dinadan
herra pelkäsi, että hän siihen paikkaan kuolisi.

"No, no, Dinadan, älä suotta pelkää", Tristram herra sanoi, "minun
mieleni ei ole mustunut, ja tästä haavasta minä Jumalan armollisella
avulla kyllä pian paranen."

Kun Tristram herra lähti metsään, niin Lancelot herra yhä jatkoi
taistelua kuin vimmattu, ja silloin oli monta jaloa ritaria häntä
vastassa. Kun Arthur kuningas näki Lancelot herran tekevän sellaisia
ihmeellisiä asetekoja, niin hän asestautui ja otti ratsunsa ja
varuksensa ja ratsasti taistelukentälle Lancelot herraa auttamaan,
ja monta muutakin ritaria tuli sinne Arthur kuninkaan muassa. Ja
lyhyesti kertoaksemme, lopuksi voitettiin sekä Pohjois-Walesin
kuningas että "Sadan ritarin" kuningas, ja koska Lancelot herra yhä
taisteli ja jäi viimeiseksi kentälle, niin palkinto annettiin hänelle.

Mutta Lancelot herra ei tahtonut ottaa vastaan palkintoa, ei
kuninkaan, kuningattaren eikä ritarien mieliksi; mutta kaikkialla
pitkin kenttää huudettiin siitä huolimatta: "Lancelot herra, Lancelot
herra on tänä päivänä voittanut taistelun!" Silloin Lancelot herra
pani huutamaan päinvastaista huutoa: "Tristram herra on voittanut
taistelun! Sillä hän alkoi ensimäisenä ja viimeiseksi hän kesti! Ja
niin hän teki ensimäisenä päivänä ja toisena ja kolmantena!"



Kymmenen ritaria etsimässä.


Silloin kaikki sekä ylhäiset että alhaiset ylistivät suuresti
Lancelot herraa sen kunnioituksen vuoksi, jota hän osoitti Tristram
herralle, ja sen Tristram herralle osoittamansa kunnioituksen tähden
häntä mainittiin ja kiitettiin paljo enemmän, kuin jos hän olisi
lyönyt viisisataa ritaria. Ja kaikki kansa, yksinomaan tämän hänen
ritarillisuutensa vuoksi, ensin jalosukuiset, suuret ja pienet, ja
sitten kaikki rahvaskin, huusi yhdestä suusta: "Lancelot herra on
voittanut taistelun, väittäköön vastaan kuka hyvänsä!" Se suututti ja
hävetti Lancelot herraa ja hän ratsasti Arthur kuninkaan luo.

"Voi", kuningas sanoi, "me olemme kaikki peloissamme, kun Tristram
herra sillä tapaa lähti meidän luotamme. Totisesti hän on jaloimpia
ritareita, joiden koskaan olen nähnyt pitävän miekkaa tai keihästä
kädessään."

Arthur kuningas ja Lancelot herra ottivat ratsunsa lähteäkseen
hakemaan Tristram herraa, mutta kun he tulivat sille teltalle,
jossa hän oli nukkunut yön ennen turnajaisia niin hän ja Dinadan
herra olivat jo menneet. Kuningas ja Lancelot herra olivat suuresti
suruissaan, kun eivät löytäneet häntä, ja palasivat neitojen
linnalle, valittaen kovasti Tristram herran haavoittumista ja hänen
äkkinäistä lähtöään.

"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "minä olen enemmän murheissani
siitä etten saa tavata häntä, kuin kaikista niistä vammoista, joita
ritarini ovat saaneet näissä turnajaisissa."

Juuri silloin tuli Gaheris herra ja kertoi Arthur kuninkaalle, että
sen jälkeen kuin Tristram herra oli haavoittunut, Palamides herra
oli lähtenyt hänen jälkeensä metsään ja vaatinut häntä tjostaamaan
kanssansa ja että Tristram herra oli siellä syössyt hänet maahan.

"Voi", Arthur kuningas sanoi, "se oli suuri häpeä Palamides herralle,
koska Tristram herra oli vaikeasti haavoittunut, ja nyt sanokaamme me
kaikki, kuninkaat, ritarit ja arvon miehet, että Tristram herraa on
kutsuttava jaloksi ritariksi ja yhdeksi parhaimmista ritareista, mitä
koskaan elonpäivinäni olen nähnyt. Sillä minä tahdon, että te kaikki
tiedätte, että minä en milloinkaan ole nähnyt kenenkään ritarin
tekevän niin ihmeellisiä tekoja, kuin hän näinä kolmena päivänä on
tehnyt; sillä hän oli ensimäinen, joka alkoi ja pisimmän aikaa hän
kesti, paitsi tänä viimeisenä päivänä. Ja vaikka hän haavoittuikin
taistelussa, niin se tapahtui kahden jalon ritarin miehuullisessa
ottelussa; ja kun kaksi uljasta miestä ryntää toisiansa vastaan, niin
täytyy jommankumman joutua tappiolle, niinkuin Jumala kulloinkin
sallii."

"Ja minä", Lancelot herra sanoi, "ennemmin olisin minä luopunut
kaikista maistani, jotka isäni on jättänyt minulle perinnöksi, kuin
olisin tahtonut haavoittaa Tristram herraa, jos olisin hänet sillä
hetkellä tuntenut. Että minä haavoitin häntä, tapahtui senvuoksi,
että minä en nähnyt hänen kilpeänsä, sillä jos minä olisin nähnyt
hänen mustan kilpensä, niin en minä mistään hinnasta olisi puuttunut
häneen, sillä hiljattain hän teki minulle niin suuren hyvän työn,
ettei kenkään ritari koskaan voi suurempaa tehdä. Ja tunnettuahan
on, että hän otteli kolmenkymmenen ritarin kanssa ja ilman muuta
apua kuin Dinadan herran. Ja yhden asian minä lupaan, -- Palamides
herra saa katua sitä epäystävällistä tekoaan, että hän ajoi takaa
sitä jaloa ritaria, jonka minä tapaturmassa haavoitin." Niin Lancelot
herra ylisteli ja kiitteli Tristram herraa.

Sitten Arthur kuningas piti suuret pidot kaikille, jotka tahtoivat
tulla, ja pidoissa hän sanoi Lancelot herralle:

"Jollei teitä olisi ollut, emme olisi menettäneet Tristram herraa,
sillä hän oli täällä joka päivä siihen hetkeen asti kun te hänet
tapasitte, ja pahana hetkenä te hänen kanssaan ottelitte."

"Arthur, valtiaani", Lancelot virkkoi, "te soimaatte minua vikapääksi
hänen lähtöönsä. Totisesti se oli vastoin minun tahtoani. Mutta kun
miehet kuumenevat aseleikissä, niin he usein haavoittavat ystäviään
yhtähyvin kuin vihamiehiäänkin; ja, valtiaani, teidän tulee ymmärtää,
että Tristram herra on mies, jota minä en suinkaan ole halukas
vahingoittamaan, sillä hän on tehnyt minun hyväkseni enemmän, kuin
minä tähän asti olen ikinä tehnyt hänen hyväksensä."

Sitten Lancelot herra tuotatti paikalle kirjan, ja sanoi:

"Tässä meitä on kymmenen ritaria, jotka vannomme kirjan päällä,
ettemme koskaan näinä kahtenatoista kuukautena jää toiseksi yötä
sinne, missä olemme yhden yön levänneet, kunnes olemme löytäneet
Tristram herran. Ja minä puolestani lupaan tämän kirjan päällä, että
jos vain hänet kohtaan, niin keinoilla millä tahansa tuon hänet tähän
hoviin, taikka muutoin henkeni menköön."

Niiden kymmenen ritarin nimet, jotka lähtivät etsimään, olivat
seuraavat: Ensiksi oli Lancelot herra; sitten Ector herra, Ganisin
Bors herra, Bleoberis ja Blamor herrat; Lucan juomanlaskija; Uwaine
herra, Galihud herra, Lionel herra ja Galiodin herra.

Nämä kymmenen jaloa ritaria lähtivät Arthur kuninkaan hovista, ja he
ratsastivat yhdessä, kunnes tulivat erääseen tienristeykseen, josta
lähti neljä valtatietä; ja siinä seurue hajaantui neljään osaan
Tristram herraa hakemaan.

Sillävälin Tristram herra ja Dinadan herra pitivät asuntoa erään
vanhan, Darras herra nimisen ritarin linnassa.

Jouduttuaan metsässä tappiolle Palamides herra oli melkein joutua
pois suunniltaan kiukusta ja vihasta Tristram herraa kohtaan, ja niin
hän päätti ajaa häntä takaa. Tullessaan eräälle joelle, hän koetti
hurjapäissään saada ratsunsa hyppäämään sen yli, mutta hänen ratsunsa
astui harhaan ja putosi jokeen, ja silloin Palamides herra pelkäsi
hukkuvansa. Kuitenkin hän pääsi irralleen hevosesta ja ui rannalle,
mutta hevonen upposi.

Kun Palamides herra saapui rantaan, niin hän riisui yltään varuksensa
ja istui maahan ja ulisi ja ulvoi ikäänkuin olisi menettänyt
järkensä. Juuri silloin muuan neito ratsasti Palamides herran
ohi, ja he puhuivat toisilleen sanoja, jotka eivät olleet heidän
kumpaisenkaan mieleen; niin neito jatkoi matkaansa kunnes hän tuli
siihen paikkaan, jossa Tristram herra asui erään vanhan ritarin
luona, ja siellä hän kertoi, kuinka hän sattumalta oli kohdannut
hulluimman ritarin, mitä hän koskaan ennen oli nähnyt.

"Mitä hänellä oli kilvessään?" Tristram herra sanoi.

"Se oli mustan ja valkoisen juovainen", neito sanoi.

"Ah, se on Palamides herra", Tristram herra virkkoi, "hän on uljas
ritari, sillä minä tiedän että hän on yksi parhaimpia ritareita,
joita on tässä valtakunnassa."

Sitten tuo vanha ritari otti pienen hevosen ja ratsasti hakemaan
Palamides herraa ja toi hänet omaan kartanoonsa.

Joka kerta kun Palamides herra sattui näkemään Tristram herran, niin
hän katseli häntä tarkasti, sillä vaikkei hän tuntenut häntä, niin
hänestä tuntui kuin hän olisi nähnyt hänet ennen. Sitten hän tapasi
sanoa Dinadan herralle: "Jos koskaan kohtaan Tristram herran, niin
eipä hän ole pääsevä käsistäni."

"Minua ihmetyttää", Dinadan herra sanoi, "että te pöyhkeilette
Tristram herran selän takana, sillä vasta hiljattainhan hän oli
teidän käsissänne ja te hänen käsissänsä. Miksi ette pitänyt häntä
kiinni, kun hän teillä oli? Sillä minä näin itse pari kolme kertaa,
että Tristram herra piteli teitä jokseenkin kovakouraisesti."

Silloin Palamides herra häpesi.

Siten he asustivat jonkun aikaa linnassa tuon vanhan ritarin, Darras
herran, luona. Mutta yhtenä päivänä tuli muuan neito, joka kertoi
Darras herralle, että kolme hänen pojistaan oli surmattu Neitojen
linnan turnajaisissa, ja kaksi oli tullut kauheasti haavoitetuiksi,
niin että luultavasti he eivät koskaan paranisi, ja kaiken tämän oli
tehnyt muuan jalo ritari, joka kantoi mustaa kilpeä. Silloin joku
sanoi, että se sama ritari, joka kantoi sitä mustaa kilpeä, oli juuri
Darras herran linnassa. Darras herra meni Tristramin huoneeseen, ja
sieltä hän löysi hänen kilpensä ja näytti sitä neidolle.

"Oi herra", neito sanoi, "se sama mies, joka kantoi tätä kilpeä, se
teidän poikanne surmasi."

Viipymättä Darras herra silloin heitti Tristram herran, Palamides
herran ja Dinadan herran ankaraan vankeuteen, ja siellä Tristram
herra kävi niin sairaaksi, että hän oli vähällä kuolla. Ja joka
päivä Palamides herra tapasi soimata Tristram herraa sen vanhan
vihan tähden, joka oli heidän välillään, mutta Tristram herra puhui
kauniisti ja vain vähän. Mutta kun Palamides herra näki Tristram
herran sairastuvan, niin se suretti häntä ja hän lohdutti Tristram
herraa parhaiten kuin taisi.

Sitten tuli Darras herran luo neljäkymmentä ritaria, jotka olivat
hänen omaa sukuansa, ja he olisivat tahtoneet surmata Tristram herran
ja hänen molemmat kumppaninsa; mutta Darras herra ei kuitenkaan
tahtonut siihen suostua, vaikka hän pitikin heitä yhä vankeudessa; ja
heillä oli kylliksi syömistä ja juomista.

Mutta Tristram herra kärsi siellä kovaa tuskaa, sillä sairaus yllätti
hänet, ja se on suurin vaiva mikä vankia saattaa kohdata. Sillä
niin kauan kuin vangilla on ruumiinsa terveys, niin hän voi kestää,
Jumalan avulla ja vapautuksen toivossa; mutta kun sairaus rupeaa
vangin ruumiiseen, niin silloin saattaa vanki sanoa, että kaikki onni
on häneltä viety, ja silloin hänellä on syytä itkeä ja valittaa. Ja
niin teki Tristram herra, kun sairaus yllätti hänet, sillä silloin
hänen oli niin vaikea olla, että hän melkein oli surmata itsensä.



Morgan le Fayn kummallinen kilpi.


Kun Tristram herra sairastui, niin Dinadan herra ja Palamides herra
surivat suuresti, ja yhtenä päivänä tuli muuan neito ja tapasi
heidät valittamassa. Niin hän meni Darras herran luo ja kertoi
hänelle kuinka se mahtava ritari, joka kantoi mustaa kilpeä, oli
kuolemaisillaan.

"Se ei saa tapahtua", Darras herra sanoi, "sillä Jumala varjelkoon,
että minä antaisin niiden kuolla vankeudessa luonani, jotka ovat
tulleet minulta apua saamaan. Tuokaa tuo ritari ja hänen kumppaninsa
minun eteeni." Ja kun hän näki Tristramin, niin hän sanoi: "Herra
ritari, minua surettaa sinun sairautesi, sillä sinua kutsutaan
jaloksi ritariksi, ja siltä sinä näytätkin. Ja tiedä, ettei koskaan
kenkään saa sanoa, että Darras herra on antanut sellaisen jalon
ritarin kuin sinä menehtyä vankeudessa, vaikka sinä oletkin surmannut
kolme minun poikaani, josta minä olin suuresti murheissani. Mutta nyt
sinä saat mennä ja sinun kumppanisi; teidän varuksianne ja ratsujanne
on hyvin hoidettu ja pidetty puhtaina, ja te saatte mennä minne
haluatte -- sillä ehdolla että sinä, ritari, lupaat minulle että
tahdot olla minun molempien vielä elossa olevien poikieni hyvä ystävä
ja että sinä myöskin ilmoitat minulle nimesi."

"Herra", Tristram sanoi, "minun nimeni on Lyonessen Tristram ja
Cornwallissa minä synnyin ja minä olen Mark kuninkaan sisarenpoika.
Ja mitä tulee teidän poikienne kuolemaan, niin minä en voinut sitä
auttaa, sillä vaikka he olisivat olleet minun lähimpiä sukulaisiani,
niin en olisi voinut tehdä toisin. Jos minä olisin surmannut heidät
kavaluuden tai petoksen kautta, niin minä olisin ansainnut kuoleman."

"Niin minäkin ajattelen", Darras herra sanoi, "että kaikki mitä te
teitte tapahtui ritariuden pakosta ja sen lakien mukaan, ja senpä
vuoksi minä en tahtonutkaan teitä tappaa. Mutta koska te olette
Tristram herra, se jalo ritari, niin minä pyydän sydämestäni, että te
rupeisitte hyväksi ystäväksi minulle ja minun pojilleni."

"Herra", Tristram sanoi, "minä lupaan teille kautta kunniani, että
tahdon palvella teitä niin kauan kuin elän, sillä te olette kohdellut
meitä ainoastaan ritarin tavalla."

Tristram herra viipyi linnassa, kunnes hänen sairautensa parani, ja
kun hän taas oli terve ja voimissaan, niin nuo kolme kumppanusta
valmistautuivat lähtemään; kukin ritari otti ratsunsa, ja niin he
lähtivät, ratsastaen yhdessä, kunnes tulivat tienristeykseen, josta
he kukin lähtivät kulkemaan eri tietä.

Silloin tapahtui sattumalta, että Tristram herra tuli kysymään
asuntoa eräästä linnasta, jossa Morgan le Fay oli, ja siellä häntä
sinä iltana kestitettiin, syötettiin ja juotettiin. Mutta aamulla kun
hän tahtoi lähteä, sanoi kuningatar hänelle:

"Pankaa mieleenne, te ette helposti pääse lähtemään täältä, sillä te
olette täällä vankina."

"Jumala varjelkoon", sanoi Tristram herra, "sillä juuri vastahan minä
pääsin vankeudesta."

"Jalo ritari", kuningatar sanoi, "teidän tulee viipyä minun luonani,
kunnes saan tietää, mitä te olette miehiänne ja mistä te tulette.
Sanokaa minulle nimenne, ja minä sallin teidän lähteä koska tahdotte."

"Sillä ehdolla tahdon sanoa teille nimeni -- minä olen Lyonessen
Tristram."

"Ah", sanoi Morgan le Fay, "jospa olisin sen tietänyt, niin ette
te olisi päässyt niin pian lähtemään, mutta koska minä kerran olen
luvannut, niin minä tahdon pitää sanani sillä ehdolla, että te
lupaatte viedä erään kilven, jonka minä annan teille, Kovan kallion
linnaan, jossa Arthur kuningas on julistanut pidettäväksi suuret
turnajaiset; ja minä pyydän teitä menemään sinne ja tekemään minun
puolestani niin paljon asetekoja, kuin voitte. Sillä Neitojen
linnalla, Tristram herra, te teitte ihmeellisempiä asetekoja, kuin
koskaan olen kuullut kenenkään ritarin tekevän."

"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "näyttäkää minulle tuo kilpi, jota
minun tulee kantaa."

Niin kilpi tuotiin esille, ja se oli kultainen, ja siihen oli
maalattu kuningas ja kuningatar ja ritari, joka seisoi heidän
yläpuolellaan, toinen jalka kuninkaan ja toinen kuningattaren pään
päällä.

"Hyvä rouva", Tristram sanoi, "tämä on kaunis kilpi ja komea; mutta
mitä tarkoittaa tämä kuningas ja tämä kuningatar ja tuo ritari, joka
seisoo heidän molempien päittensä päällä?"

"Sanonpa teille", sanoi Morgan le Fay; "se tarkoittaa Arthur
kuningasta ja Guinevere kuningatarta ja erästä ritaria, joka
vallitsee heitä molempia."

"Kuka on se ritari?" Tristram kysyi.

"Sitä ette juuri vielä saa tietää", kuningatar sanoi.

Mutta se oli vain ilkeä juoni, jolla Morgan le Fay tahtoi tuottaa
ikävyyksiä Lancelot herralle, kostonhimosta vain, kun Lancelot ei
koskaan ollut suostunut hänen rakkauteensa eikä milloinkaan tehnyt
mitään mitä hän oli pyytänyt. Morgan le Fay toivoi, että Arthur
kuningas saisi nähdä kilven ja suuttuisi Lancelot herraan sen
maalauksen tähden, joka siinä oli.

Tristram herra otti kilven ja lupasi kantaa sitä Kovan kallion
linnalla pidettävissä turnajaisissa. Hän ei tietänyt silloin, että se
kilpi oli aiottu saamaan aikaan ikävyyksiä Lancelot herralle, mutta
myöhemmin hän sen sai tietää. Hän sanoi hyvästit kuningattarelle ja
ratsasti Kovan kallion linnalle, jossa hän näki viisisataa telttaa.
Skotlantilaisten kuningas ja Irlannin kuningas taistelivat Arthur
kuninkaan ritareita vastaan, ja siellä oli ankara tappelu. Tristram
herra ryntäsi taistelun tuoksinaan ja teki ihmeellisiä asetekoja,
paiskaten maahan useita ritareita. Ja kaikkialla taistelun mylläkässä
loisti etumaisena tuo kummallinen kilpi.

Kun kuningas näki sen, niin hän ihmetteli kovin, missä tarkoituksessa
se oli tehty, mutta Guinevere kuningatar arvasi, mitä se tarkoitti,
ja senvuoksi hän tuli raskaalle mielelle. Muuan Morgan le Fayn
hovineiti oli sattumalta läsnä siinä huoneessa, josta kuningas
katseli turnajaisia, ja kun hän kuuli kuninkaan puhuvan kilvestä,
niin hän sanoi suoraan:

"Herra kuningas, tietäkää, että tämä kilpi oli aiottu teitä varten,
saattamaan teitä häpeän ja pilkan alaiseksi", ja sitten hän hiipi
varkain pois, niin ettei kukaan tiennyt minne hän joutui.

Arthur kuningas suuttui ja kiukustui hänen sanoistansa ja kysyi,
mistä se neito oli, mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi häntä
tuntenut tai tietänyt minne hän oli mennyt.

Kaiken tämän aikaa kuningas piti silmällä Tristram herraa, joka
teki niin ihmeellisiä asetekoja, että kuningas ihmetteli, kuka hän
mahtoi olla, sillä hän tiesi, ettei se ritari ollut Lancelot herra.
Hänelle oli kerrottu että Tristram herra oli Brittanyssä puolisonsa,
Valkokätisen Iseultin luona, ja Arthur arveli että jos Tristram olisi
ollut Englannissa, niin Lancelot herra tai joku hänen kumppaneistaan,
jotka olivat menneet Tristram herraa etsimään, olisivat jo
ennättäneet löytää hänet. Niin Arthur kuningas ihmetteli, mikä ritari
tämä saattoi olla, ja katseli katselemistaan kilpeä.

Ja Tristram herra paiskoi maahan ritareita, niin että sitä oli ihana
katsella, oikealle vain ja vasemmalle hän heitä pyöräytteli, ja
tuskin kukaan saattoi häntä vastustaa. Mutta Skotlannin kuningas ja
Irlannin kuningas alkoivat vetäytyä takaisin. Kun Arthur näki sen,
niin hän päätti ettei tuon ritarin, jolla oli se kummallinen kilpi,
pitäisi päästä hänen käsistänsä. Sentähden hän huusi luokseen Uwaine
herran ja käski hänen asestautua; ja sitten he äkkiä ilmestyivät
Tristram herran eteen ja vaativat häntä ilmoittamaan heille, mistä
hän oli saanut sen kilven.

"Herra", tämä sanoi, "minä sain sen kuningatar Morgan le Faylta,
Arthur kuninkaan sisarelta."

"Vai niin, no, voitteko sanoa, mitä kilpenne merkitsee. Muuten ei
teidän sovi sitä kantaa."

"Tämän kilven antoi minulle sitä pyytämättäni kuningatar Morgan
le Fay", Tristram herra vastasi, "enkä minä tiedä mitä tämä ase
merkitsee, eikä se minuun kuulukaan; mutta kuitenkin luulen kantavani
kunnialla tätä kilpeä."

"Totisesti", Arthur kuningas sanoi, "teidän ei pitäisi kantaa mitään
aseita, jollette tiedä mitä kannatte. Mutta minä pyydän teitä,
ilmoittakaa minulle nimenne."

"Minkä vuoksi?" Tristram herra kysyi.

"Senvuoksi että minä haluan tietää sen", Arthur kuningas virkkoi.

"Herra, te ette saa sitä tietää tällä hetkellä."

"Silloin täytyy teidän ja minun taistella keskenämme", sanoi Arthur
kuningas.

"Miksi te tahdotte taistella minun kanssani, jollen sano teille
nimeäni?" Tristram sanoi. "Tuskinpa te niin tekisitte, jos olisitte
kunnian mies, sillä te olette nähnyt, että minulla on tänään
ollut kova työ; senvuoksi te olette arvoton ritari, kun vaaditte
minua taisteluun. Kuitenkaan minä en tahdo kieltäytyä, älkääkä te
luulotelkokaan, että minä teitä pelkäisin; vaikka te mielestänne
olettekin nyt minua voimallisempi ja käytätte tilaisuutta hyväksenne,
niin minä näytän että sentään sangen hyvin voin pitää puoliani."

Samassa Arthur kuningas kohotti kilpensä ja peitsensä ja Tristram
herra teki samoin ja he syöksyivät niin kiivaasti yhteen, että Arthur
kuningas katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram herran kilpeä
vastaan. Mutta Tristram herra iski Arthur kuningasta takaisin niin,
että ratsu ja mies kaatui maahan; ja kuningas sai haavan vasempaan
kylkeensä, ison haavan ja vaarallisen.

Kun Uwaine herra näki hallitsijansa Arthurin makaavan maassa
vaikeasti haavoitettuna, niin hän tuli sangen apealle mielelle.
Sitten hän ojensi keihäänsä ja kilpensä ja huusi kovalla äänellä
Tristramille: "Puolustaudu, ritari!" He iskivät yhteen kuin ukkosen
jyrinä, ja Uwaine herra katkaisi keihäänsä kappaleiksi Tristram
herran kilpeä vastaan. Ja Tristram herra iski häntä yhä kovemmin
ja kiivaammin sellaisella voimalla, että hän työnsi Uwaine herran
satulasta maahan.

Silloin Tristram herra kääntyi ympäri ja sanoi: "Jalot ritarit, minun
ei olisi tarvinnut tjostata teidän kanssanne, sillä minulla on ollut
kylliksi tekemistä tänä päivänä."

Silloin Arthur nousi ja meni Uwaine herran luo ja sanoi Tristram
herralle:

"Meidän on käynyt niinkuin me olemme ansainneet, sillä kopeudessamme
me vaadimme teitä taisteluun, emmekä vieläkään tiedä teidän nimeänne."

"Totisesti", Uwaine herra sanoi, "kautta kunniani, olipa se väkevä
ritari, väkevämpi kuin kenkään, jonka kanssa tähän saakka olen
otellut."



Hautakivi Camelot virran rannalla.


Voitettuaan Arthur kuninkaan ja Uwaine herran Tristram lähti Kovan
kallion linnasta; kaikkialla minne hän tuli hän kysyi Lancelot
herraa, mutta missään paikassa hän ei voinut saada tietoja hänestä,
oliko hän kuollut vaiko elossa, ja senvuoksi Tristram herra suri ja
murehti suuresti. Kun hän ratsasti muutaman metsän kautta, niin hän
näki kauniin linnan, suo toisella puolella ja viheriäinen niitty
toisella puolella, ja siellä hän näki kymmenen ritaria taistelevan
toisiansa vastaan. Kun hän tuli lähemmäksi, niin hän näki, kuinka
yksi ritari se vain pitikin puoliansa yhdeksää vastaan, ja se
yksinäinen ritari taisteli niin ihmeellisen urhokkaasti, että
Tristram ihmetteli kovin, kuinka yksi ritari saattoi tehdä sellaisia
asetekoja. Hänen tuli tuota ritaria suuresti sääli, ja hänen
kilvestään hän päätti että hän varmaankin oli Palamides herra.

Niin Tristram herra ratsasti ritarien luo ja huusi heille ja käski
heidän lakata taistelemasta, sillä he tekivät itselleen suurta
häpeätä, kun taistelivat niin moni ritari yhtä vastaan. Olisi synti,
hän sanoi, jos niin hyvä ritari niin kunnottomasti surmattaisiin, ja
senvuoksi hän kielsi heitä, taikka muuten hän tulisi tuon ritarin
avuksi kaikella voimallansa.

Joukon päällikkö, jota nimitettiin "Breuse Säälimättömäksi", kaikkein
ilkein ja jumalattomin silloisista ritareista, ei välittänyt Tristram
herran sanoista, mutta kun hänen miehensä saivat kokea Tristram
herran iskuja, niin he pakenivat kaikki linnan torniin, ja vaikka
Tristram herra seurasi täyttä karkua heidän perässään, miekka
paljastettuna, niin he sentään pääsivät pakoon hänen käsistänsä ja
sulkivat hänet portin ulkopuolelle.

Tristram herra palasi pelastamansa ritarin luo ja tapasi hänet
istumassa puun alla, vaikeasti haavoitettuna.

"Suuri kiitos teille hyvyydestänne", ritari sanoi, "sillä te olette
pelastanut minun henkeni."

"Mikä on teidän nimenne?" Tristram sanoi.

Hän vastasi, että se oli Palamides.

"Oho", Tristram herra sanoi, "sinä olet saanut suuren
suosionosoituksen minulta tänä päivänä, koska minä pelastin sinun
henkesi, ja sinä olet kuitenkin se mies maan päällä, jota minä
kaikkein enimmän vihaan! Mutta valmistaudu nyt, sillä minä tahdon
taistella sinun kanssasi."

"Mikä on teidän nimenne?" Palamides sanoi.

"Minun nimeni on Tristram herra, sinun verivihollisesi."

"Saattaa niin olla", Palamides sanoi, "mutta te olette tehnyt liian
paljon hyvää minulle tänä päivänä, että minä saattaisin taistella
teitä vastaan; sillä koska te olette pelastanut minun henkeni, niin
ei teille olisi kunniaksi ruveta nyt ahdistamaan minua, sillä te
olette terve, mutta minä olen vaikeasti haavoitettu. Senvuoksi, jos
te välttämättä tahdotte taistella minun kanssani, niin määrätkää
päivä, ja silloin minä varmasti tulen teitä tapaamaan."

"Oikein puhuttu", sanoi Tristram herra. "Minä määrään siis, että te
tulette minua tapaamaan tästä päivästä kahden viikon taa, Camelot
virran rannalla olevalle niitylle, sinne mihin Merlin on asettanut
hautakiven."

"Minä en ole teitä pettävä", sanoi Palamides herra.

Siten he sopivat asiasta ja niin he erosivat, lähtien kumpikin omalle
tahollensa.

Määräpäivänä Tristram herra ratsasti suorinta tietä Camelotiin sille
haudalle, jonka Merlin oli tehnyt kauan aikaa sitten sille paikalle,
mihin uljas ritari Lanceor ja hänen ihana ladynsä Columbe olivat
molemmat haudattuina saman kiven alle. Ja silloin Merlin ennusti,
että sillä paikalla oli taisteleva kaksi parhainta ritaria, kuin
ikinä eläisi Arthur kuninkaan aikoina.

Kun Tristram herra tuli haudalle, johon Lanceor ja hänen ladynsä
olivat haudattuina, niin hän katseli, näkyikö missään Palamides
herraa. Silloin hän huomasi komean ritarin, joka tuli ratsastaen
häntä kohden, kokonaan valkoiseen puettuna, peitetty kilpi kädessään.
Kun hän tuli lähelle, niin Tristram herra huusi: "Olkaa tervetullut,
herra ritari, ja hyvin ja rehellisesti te olette pitänyt lupauksenne".

Sitten he ojensivat keihäänsä ja kilpensä ja syöksyivät yhteen
kaikella ratsujensa voimalla. He ryntäsivät toisiansa vastaan niin
rajusti, että sekä ratsut että ritarit kaatuivat maahan, mutta he
irtautuivat ratsuistaan niin nopeasti kuin suinkin voivat ja iskivät
toisiaan kirkkailla miekoilla, ja kumpikin haavoitti toisensa
vaarallisesti. Sillä tapaa he taistelivat pitkän aikaa ja monen
ison kappaleen he hakkasivat irti toistensa varuksista, mutta ei
kumpainenkaan virkkanut puoltakaan sanaa.

Viimein valkeaan puettu ritari puhui ja sanoi:

"Ritari, sinä taistelet ihmeellisen hyvin, paremmin kuin koskaan olen
nähnyt kenenkään ritarin taistelevan, sano senvuoksi, ole niin hyvä,
minulle nimesi."

"Herra", Tristram virkkoi, "minun ei haluta sanoa nimeäni
kenellekään."

"Totisesti", vieras ritari sanoi, "koska vain minulta nimeäni
tiedusteltaisiin, en koskaan olisi haluton sitä sanomaan."

"Hyvin puhuttu", Tristram virkkoi; "silloin minä pyydän teitä
sanomaan minulle nimenne."

"Jalo ritari", vieras virkkoi, "minun nimeni on Järven Lancelot."

"Voi", Tristram sanoi, "mitä olen minä tehnyt? Sillä te olette se
mies maan päällä, jota minä kaikkein enimmän rakastan."

"Jalo ritari", Lancelot herra sanoi, "sanokaa minulle nimenne."

"Totisesti, minun nimeni on Tristram!"

"Oh", Lancelot herra sanoi, "mikä seikkailu on minulle sattunut!" Ja
samalla hän polvistui ja tarjosi miekkansa Tristram herralle. Mutta
Tristram polvistui myöskin ja tarjosi miekkaansa Lancelot herralle,
siten kumpikin teki toisellensa kunniaa.

Sitten he menivät heti hautakivelle ja istuivat sille ja ottivat
pois kypärinsä ja suutelivat toisiansa. Ja senjälkeen he ratsastivat
Camelotiin.

Sitä lähestyessään he tapasivat Gawaine herran ja Gaheris herran,
jotka olivat luvanneet Arthur kuninkaalle, etteivät ikinä palaisi,
ennenkuin toisivat Tristram herran mukanansa.

"Palatkaa takaisin", Lancelot sanoi, "sillä teidän etsintänne on
suoritettu, minulla on mukanani Tristram herra. Katsokaa, tässä hän
on!"

Silloin Gawaine herra riemastui. "Te olette tervetullut", hän sanoi
Tristramille, "sillä te olette päästänyt minut suuresta vaivasta.
Minkä vuoksi te tulitte tähän hoviin?"

"Jalo herra", Tristram sanoi, "minä tulin tähän maahan Palamides
herran tähden, sillä hän ja minä olimme päättäneet taistella tänä
päivänä keskenämme sen hautakiven luona, joka on Camelot virran
rannalla olevalla niityllä. Ja sillä tapaa sattumalta minun herrani
Lancelot herra ja minä kohtasimme toisemme."

Sillä hetkellä tuli Arthur kuningas, ja kun hän sai tietää että
Tristram herra oli löytynyt, niin hän juoksi hänen luoksensa ja otti
häntä kädestä ja sanoi: "Tristram herra, te olette tervetulleempi,
kuin kukaan ritari, joka koskaan on tullut tähän hoviin", ja niin hän
vei hänet Pyöreän pöydän luo.

Sitten tuli Guinevere kuningatar ja monta ladyä hänen kanssansa, ja
kaikki ladyt sanoivat yhteen ääneen: "Tervetultuanne, Tristram herra!"

"Tervetultuanne!" sanoivat neidot. "Tervetultuanne!" sanoivat ritarit.

"Tervetultuasi", sanoi Arthur, "sinä, joka olet maailman parhaimpia
ja jaloimpia ritareita ja mies, jolla on suurin maine maan päällä!
Sillä kaikenlaatuisessa metsästyksessä sinä olet taitavin; ja sinä
olet kaikkien metsästykseen ja haukanjahtiin kuuluvien sanojen
keksijä; ja kaikkien soittimien soittamisessa sinä olet ensimäinen.
Sentakia, jalo ritari", Arthur sanoi, "sinä olet tervetullut tähän
hoviin! Vielä pyydän sinua, suostu erääseen pyyntööni."

"Teen niinkuin käskette", Tristram sanoi.

"Hyvä", Arthur sanoi, "minä pyydän sinua jäämään hoviini."

"Herra", Tristram sanoi, "minä en ole halukas niin tekemään, sillä
minulla on tekemistä monessa maassa."

"Älä puhu niin", Arthur sanoi, "sinä olet luvannut, sinä et voi
kieltäytyä."

"Herra, tahdon tehdä niinkuin käskette", Tristram sanoi.

Arthur meni Pyöreän pöydän luo ja katseli kaikkia istuimia, joista
puuttui ritareita. Silloin kuningas näki Marhaus herran istuimessa
kirjaimia, jotka sanoivat:

_"Tämä on jalon ritarin, Tristram herran istuin."_

Niin Arthur kuningas teki suurella komeudella ja loistolla Tristram
herran Pyöreän pöydän ritariksi.



PYHÄN GRAALIN ETSINTÄ



Vaarallinen istuin.


Nyt jätämme Lyonessen Tristram herran ja alamme puhua Järven herrasta
Lancelotista ja Galahad herrasta, Lancelot herran pojasta.

Ennen sitä aikaa, jolloin Galahad syntyi, tuli muuan erakko Arthur
kuninkaan luo helluntaipäivänä, kun ritarit istuivat Pyöreän pöydän
ympärillä. Mutta Pyöreän pöydän ääressä oli yksi istuin, joka aina
oli tyhjänä, ja sitä kutsuttiin "Vaaralliseksi istuimeksi". Kun
erakko näki tämän istuimen, niin hän kysyi kuninkaalta ja kaikilta
ritareilta, minkävuoksi se oli tyhjänä.

"Kenkään ei saa sillä istuimella istua turmioon joutumatta, paitsi
yksi ainoa", oli vastaus.

"Tiedättekö, ken se on?" erakko kysyi.

"Emme", sanoi Arthur ja kaikki ritarit, "me emme tiedä, kuka siinä on
istuva."

"Sitten minä tiedän", erakko sanoi. "Se joka siinä on istuva, ei
ole vielä syntynyt; ja tänä vuonna se syntyy, joka Vaarallisella
istuimella istuva on. Ja hän on näkevä Pyhän Graalin."

Tämän sanottuaan erakko lähti Arthur kuninkaan hovista.

Tämän juhlan jälkeen Lancelot ratsasti seikkailuillaan, kunnes hän
yhtenä päivänä tuli kulkeneeksi yli Corbinin sillan, ja siellä hän
näki kauneimman linnan, mitä hän ikinä oli nähnyt, ja sen juurella
oli kaunis kaupunki täynnä kansaa; ja kaikki kansa, miehet ja naiset,
huusivat heti:

"Tervetultuasi, Järven herra Lancelot, kaiken ritarisäädyn kukka,
sillä sinä meidät päästät pälkähästämme."

Lancelot herra kysyi miksi he sillä tapaa häntä tervehtivät, ja
kansa vastasi, että muuan ihana lady oli julmasti suljettu kuumaan
huoneeseen linnantorniin, eikä kukaan muu kuin Lancelot herra voinut
häntä vapauttaa. Lancelot herra meni silloin linnaan, ja kun hän
tuli sen kammion edustalle, jossa lady oli, niin rautaovet aukenivat
itsestään. Hän astui huoneeseen, joka oli kuuma kuin uuni ja siellä
hän näki ihanan ladyn ja tarttui hänen käteensä. Noitakeinoillaan
kuningatar Morgan le Fay ja Pohjois-Walesin kuningatar olivat
pistäneet lady raukan tuohon kuumaan huoneeseen, syystä että häntä
oli kutsuttu sen maan ihanimmaksi naiseksi. Siellä hän oli ollut
viisi vuotta, eikä voinut päästä vaivastansa ennenkuin maailman paras
ritari ottaisi häntä kädestä.

Kun lady näki olevansa pelastettu, niin hän pyysi Lancelot
herraa tulemaan kanssansa kirkkoon kiittämään Jumalaa hänen
pelastuksestansa. Kun tämä oli tehty ja kun kaikki kansa, oppineet ja
oppimattomat, olivat kantaneet kiitoksensa, sanoivat he Lancelotille:
"Herra ritari, koska te olette vapauttanut tämän ladyn, niin
vapauttakaa meidätkin käärmeestä, joka asuu täällä eräässä haudassa."

Lancelot herra otti kilpensä ja sanoi: "Viekää minut sinne, ja mitä
minä voin tehdä Jumalan kunniaksi ja teidän hyväksenne, sen minä
teen."

Kansa vei hänet haudalle, ja siinä hän näki kultakirjaimilla
kirjoitettuina nämät sanat:

"Tänne on tuleva pantteri kuninkaallista sukua ja hän on tappava
tämän käärmeen, ja pantterille on syntyvä poika, leijona, tässä
vieraassa maassa; ja se leijona on voittava kaikki muut ritarit."

Lancelot herra nosti ylös hautakiven ja ulos syöksähti sieltä kauhea
lohikäärme, sylkien tulta suustansa. Lohikäärme lensi Lancelot herran
päälle, mutta ritari kävi sen kimppuun miekallansa ja viimein pitkän
taistelun perästä hän sai sen suurella vaivalla tapetuksi.

Silloin saapui Pelles kuningas, tuo hyvä ja jalo ritari, ja tervehti
Lancelot herraa ja tämä häntä takaisin.

"Jalo ritari", kuningas sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Herra, minun nimeni on Järven herra Lancelot."

"Ja minun nimeni", kuningas sanoi, "on Pelles, tämän maan kuningas;
ja minä olen Josef Arimatialaisen huonetta."

Silloin kumpikin osoitti suurta kunnioitusta toisellensa ja niin he
menivät linnaan aterioimaan. Ja heti lensi ikkunasta sisään kyyhkynen
ja sillä näytti olevan nokassansa pieni kultainen suitsutusastia; ja
siitä levisi sellainen tuoksu huoneeseen, kuin jos siellä olisi ollut
kaikki maailman mausteet ja hyvät hajut, ja sitten ilmestyi pöydälle
ruokaa ja juomaa kaikellaista, mitä vain ajatella saattoi.

Sitten astui sisään neito, erinomaisen nuori ja ihana, ja hän kantoi
kultaista maljaa käsiensä välissä. Kuningas polvistui hartaasti ja
saneli rukouksensa, ja niin tekivät kaikki, jotka siellä olivat.

"Mitä tämä mahtaa tarkoittaa?" Lancelot herra sanoi.

"Tämä on kaikkein kallisarvoisin kapine, mitä kenelläkään
kuolevaisella olla saattaa", sanoi Pelles kuningas. "Ja kun tämän
kapineen maine leviää maailmaan, niin Pyöreä pöytä joutuu häpeään.
Tietäkää, että te olette nähnyt Pyhän Graalin."

Pelles kuninkaalla oli tytär, niin ihana lady ja nuori ja viisas kuin
kukaan siihen aikaan elävistä; hänen nimensä oli Elaine. Kun Lancelot
herra tappoi lohikäärmeen, niin Pelles kuningas ymmärsi, että ne
sanat toteutuisivat, jotka kultakirjaimilla olivat hautakiveen
kirjoitetut. Sillä "kuninkaallista sukua oleva pantteri", joka tuli
vieraaseen maahan, tarkoitti Lancelot herraa itseä; ja "leijona",
joka oli voittava kaikki muut ritarit, oli Galahad herra, joka ei
ollut kukaan muu, kuin Järven herran Lancelotin ja Pelles kuninkaan
tyttären, Elaine ladyn, poika.



Kuinka Galahad tehtiin ritariksi.


Viisitoista vuotta oli kulunut siitä helluntaipäivästä, jolloin
Arthur kuningas ja hänen ritarinsa pitivät pitoja Camelotissa ja
erakko oli ennustanut, kuka Vaarallisella istuimella oli istuva. Ja
kaikki nämä vuodet oli Vaarallinen istuin seisonut tyhjänä.

Oli taas helluntaiaatto, jolloin koko Pyöreän pöydän ritarikunta oli
saapunut Camelotiin uudistamaan juhlalliset lupauksensa ja ottamaan
osaa pyhään palvelukseen. Pöydät oli jo asetettu valmiiksi juhlaa
varten, kun suoraapäätä ratsasti saliin muuan vallasnainen, joka oli
ajanut täyttä karkua, sillä hänen hevosensa oli märkänä hiestä.

Hän astui satulasta ja tuli Arthur kuninkaan eteen ja tervehti häntä;
ja kuningas sanoi: "Neito, Jumala sinua siunatkoon!"

"Herra", neito sanoi, "minä pyydän teitä sanomaan minulle, missä
Lancelot herra on."

"Tuolla hänet näette", sanoi kuningas.

Sitten neito meni Lancelotin luokse ja sanoi: "Lancelot herra, minä
tervehdin teitä Pelles kuninkaan puolesta ja pyydän teitä tulemaan
kanssani tähän läheiseen metsään."

Lancelot herra kysyi häneltä, kenen hovissa hän asui.

"Minä asun Pelles kuninkaan hovissa", neito vastasi.

"Mitä te minusta tahdotte?" kysyi Lancelot herra.

"Saatte tietää, kun tulette metsään."

"Hyvä", Lancelot sanoi, "minä tulen mielelläni teidän mukananne."

Niin Lancelot herra käski asemiehensä satuloida ratsun ja tuoda
aseet, ja mies teki niinkuin käskettiin.

Sitten tuli Guinevere kuningatar Lancelotin luo ja sanoi: "Tahdotteko
te jättää meidät tänä suurena juhlapäivänä?"

"Rouva", vallasnainen sanoi, "huomenna päivällisen aikaan hän on taas
teidän luonanne."

"Jos en tietäisi että hän huomenna taas on täällä meidän kerallamme",
sanoi kuningatar, "niin en mielisuosiolla laskisikaan häntä
lähtemään."

Sitten Lancelot herra lähti tuon vallasnaisen keralla. He
ratsastivat, kunnes saapuivat metsään ja suureen laaksoon, jossa he
näkivät nunnaluostarin. Asemies oli valmiina avaamassa portteja,
ja he ratsastivat pihaan ja astuivat alas ratsujensa selästä, ja
kaunis joukkue tuli Lancelot herran ympärille ja toivotti hänet
tervetulleeksi.

He veivät hänet abbedissan kammioon ja riisuivat häneltä aseet
ja varukset, ja siellä Lancelot herra tapasi kaksi orpanaansa
Bors herran ja Lionel herran, jotka olivat suuresti iloissaan ja
kummastuksissaan, kun hänet näkivät.

"Herra", virkkoi Bors herra, "mikä seikkailu sinut tänne toi, sillä
me luulimme tapaavamme sinut huomenna Camelotissa?"

"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "eräs vallasnainen toi minut
tänne, mutta mistä syystä en tiedä."

Kun he siten seisoivat puhellen keskenänsä, tuli kaksitoista nunnaa,
jotka toivat mukanaan noin viisitoista vuotiaan pojan, niin kauniin
ja solakan, että tuskin mistään maailmasta saattoi löytää hänen
vertaistansa. Ja kaikki naiset itkivät.

"Herra", he sanoivat, "me tuomme tässä teille tämän lapsen,
Galahadin, jota me olemme kasvattaneet ja vaalineet, ja me pyydämme
teitä lyömään hänet ritariksi; sillä ansiokkaamman miehen kädestä hän
ei voi ritariarvoa saada."

Lancelot herra katseli tuota nuorta asemiestä ja näki että hän oli
hyvän ja hurskaan näköinen kuin kyyhkynen ja kaikin puolin hyvin
muodostunut, niin ettei hän mielestään ollut koskaan nähnyt sen
ikäistä miestä niin kaunista kasvoilta ja vartalolta.

Silloin Lancelot herra sanoi: "Onko tämä hänen oma toivomuksensa?"

Ja poika ja kaikki nunnat sanoivat: "On!"

"Sitten hän on saapa ritariuden korkean arvon huomenna suuren juhlan
kunniaksi", Lancelot sanoi.

Sinä iltana kestittiin Lancelot herraa ylenpalttisen hyvin ja aamun
koittaessa hän Galahadin pyynnöstä löi tämän ritariksi.

"Jumala tehköön teistä hyvän miehen", Lancelot herra sanoi, "sillä
kauneutta ei teiltä suinkaan puutu. No, jalo herra, tahdotteko tulla
minun kanssani Arthur kuninkaan hoviin?"

"En", sanoi poika, "en tällä hetkellä voi tulla teidän kanssanne."

Niin Lancelot herra lähti luostarista ja otti molemmat orpanansa
mukaansa ja he tulivat Camelotiin kello yhdeksän aikaan
helluntaipäivän aamuna. Sillä hetkellä kuningas ja kuningatar olivat
menneet tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan. Kun kuningas ja
kaikki ritarit tulivat takaisin, niin paroonit näkivät että kaikkiin
Pyöreän pöydän istuimiin oli kirjoitettu kultakirjaimia -- tuossa
tuli yhden istua, ja tuossa toisen.

Siten he kulkivat pitkin tuoliriviä, kunnes tulivat Vaaralliselle
istuimelle, missä he näkivät kultakirjaimia, äskettäin kirjoitettuja,
jotka sanoivat:

_"Kun neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta on kulunut meidän Herramme
Jesuksen Kristuksen kärsimyksestä, on tämä istuin täyttyvä."_

Silloin sanoivat kaikki: "Tämäpä on ihmeellistä."

"Totisesti perin ihmeellistä", sanoi Lancelot herra; ja sitten hän
laski kirjoituksen mainitseman ajanjakson meidän Herramme kuolemasta
siihen päivään saakka. "Minusta näyttää", hän sanoi, "että juuri tänä
päivänä tämän istuimen pitäisi täyttyä, sillä tänä helluntaijuhlana
tulee neljäsataa ja neljäkuudetta vuotta kuluneeksi. Ja jos se on
kaikkien mieleen, niin minä neuvoisin ettei näytettäisi yhtäkään
näistä kirjaimista, kunnes se tulee, joka on tällä istuimella
istuva." Sitten he määräsivät tuotavaksi silkkivaatteen noiden
Vaarallisen istuimen kirjainten peitteeksi, ja senjälkeen Arthur
kuningas käski heidän kiirehtiä päivälliselle.

Silloin sanoi Kay herra, hovimestari, kuninkaalle: "Herra, jos te
menette nyt aterialle, niin te rikotte hovinne vanhaa tapaa vastaan.
Sillä teillä ei ole ollut tapana istua pöytään tänä päivänä,
ennenkuin olette nähnyt jonkun seikkailun."

"Se on totta", kuningas sanoi, "mutta minä iloitsin niin suuresti
Lancelot herrasta ja hänen orpanoistaan, jotka ovat terveinä ja
reippaina saapuneet hoviin, että minä en ollenkaan muistanut vanhaa
tapaani."

Kun he siinä seisoivat puhelemassa, niin sisään astui muuan asemies.

"Herra", hän sanoi kuninkaalle, "minä tuon teille kummia sanomia."

"No, mitä sitten?" kuningas sanoi.

"Herra, täällä lähellä Camelot joessa näin minä ison kiven kelluvan
veden päällä ja siihen oli miekka pistettynä."

"Tahdonpa nähdä sen kumman", kuningas sanoi.

Niin kaikki ritarit menivät hänen kerallansa, ja kun he tulivat
joelle, niin ne näkivät siinä kiven kelluvan, ikäänkuin se olisi
ollut punaista marmoria, ja siihen oli pistettynä kaunis ja komea
miekka, jonka kahvassa oli jalokiviä ja tasaisilla kultakirjaimilla
kirjoitettuja sanoja.

Sitten paroonit lukivat sen kirjoituksen, joka sanoi tähän tapaan:

_"Kenkään ei ole minua tästä ottava, paitsi se, jonka sivulla minun
on määrä riippua, ja hänestä on tuleva maailman paras ritari."_

Kun Arthur kuningas näki tämän kirjoituksen, niin hän sanoi Lancelot
herralle:

"Jalo ritari, tämä miekka tulee teidän saada, sillä minä olen varma
siitä, että te olette maailman paras ritari."

Mutta Lancelot herra vastasi juhlallisesti:

"Totisesti, herra, se ei ole minun miekkani; enkä minä rohkene siihen
kädelläni ruveta, sillä se ei ole minun sivullani riippumaan aiottu.
Ja se, joka koettaa ottaa tuota miekkaa, eikä onnistu, se saa siitä
haavan, josta hän ei pitkien aikojenkaan perästä parane. Ja minä
tahdon että te panette merkille, että juuri tänään Pyhän Graalin
seikkailu on alkava."



Ihmeitä, yhä suurempia ihmeitä.


Silloin Arthur kuningas kehoitti veljenpoikaansa Gawaine herraa
koettamaan vetää miekkaa kivestä. Mutta Gawaine herra sanoi, ettei
hän siihen kykene. Mutta kuningas käski häntä yrittämään.

"Herra", Gawaine sanoi, "koska te käskette minua, niin tahdon
totella." Ja hän tarttui samassa miekan kahvaan, mutta hän ei voinut
sitä liikahuttaa.

"Kiitän teitä", kuningas sanoi.

"Gawaine herra", Lancelot sanoi, "tietäkää nyt, että tämä miekka on
teitä satuttava niin vaikeasti, että te toivotte, ett'ette ikinä
olisi siihen kättänne pannut, vaikka olisitte saanut parhaimman
linnan tässä valtakunnassa."

"Enhän voinut vastustaa enoni tahtoa ja käskyä", Gawaine herra
virkkoi.

Kun Arthur kuningas kuuli sen, niin hän katui kovasti sitä mitä hän
oli tehnyt, mutta pyysi kuitenkin Percival herraakin sitä koettamaan.

"Vallan halusta, tehdäkseni seuraa Gawaine herralle", vastasi
Percival herra, ja samalla hän laski kätensä miekkaan ja veti
sitä voimakkaasti, mutta hän ei saanut sitä liikkumaan. Ja sitten
siellä oli vielä muitakin, jotka uskalsivat olla niin rohkeita että
tarttuivat siihen käsillänsä.

"Nyt te saatte mennä päivällisellenne", Kay herra sanoi kuninkaalle,
"sillä te olette nyt nähnyt ihmeellisen seikkailun."

Niin kuningas ja kaikki palasivat palatsiin, ja jokainen ritari
tunsi oman paikkansa ja istui siihen, ja nuoret miehet, jotka olivat
ritareita, palvelivat heitä.

Kun kaikki olivat saaneet ruokaa ja istuimet olivat täytetyt, paitsi
Vaarallinen istuin, niin äkkiä sattui kummallinen tapaus -- kaikki
ovet ja ikkunat sulkeutuivat. Mutta sali ei kuitenkaan paljoa
pimennyt, ja he hämmästyivät kovasti joka ainoa.

Arthur kuningas alkoi ensiksi puhua.

"Jalot toverit ja lordit", hän sanoi, "me olemme tänä päivänä nähneet
ihmeitä, mutta minä luulen että ennen iltaa saamme nähdä vielä
suurempia ihmeitä."

Sillävälin tuli sisään muuan vanhus, sangen iäkäs, kokonaan
valkoiseen puettuna, eikä kukaan ritari tietänyt mistä hän tuli. Hän
toi mukanaan nuoren ritarin, joka myöskin kulki jalkaisin, punaisissa
varuksissa, ilman miekkaa tai kilpeä, vain huotra riippumassa hänen
sivullaan.

"Rauha olkoon teille, lordit!" vanhus sanoi. Sitten Arthurille:
"Herra, minä tuon tässä nuoren ritarin, joka on kuninkaallista
syntyperää ja Josef Arimatialaisen sukua, ja tämän kautta tämän hovin
ja vieraiden valtakuntien ihmeet lopullisesti täytetään."

Kuningas ihastui suuresti hänen sanoistansa ja sanoi vanhukselle:
"Herra, te olette sangen tervetullut, ja samoin se nuori ritari, joka
on teidän kanssanne."

Vanhus antoi silloin nuoren ritarin riisua varuksensa ja niiden alla
hänellä oli punaiset silkkivaatteet ja vanhus pani hänen hartioilleen
kärpännahalla vuoratun viitan. Sitten hän sanoi nuorelle ritarille:
"Herra, seuraa minua", ja vei hänet suoraan Vaaralliselle istuimelle,
jonka vieressä istui Lancelot herra. Vanhus nosti pois silkkivaatteen
ja sen alla hän näki kirjaimia, jotka sanoivat näin:

"Tämä on korkean ruhtinaan, Galahadin istuin."

"Herra, tietäkää että tämä paikka on teidän", vanhus sanoi ja asetti
hänet vakavasti istumaan istuimelle.

Sitten nuori ritari sanoi vanhukselle: "Herra, te saatte nyt palata,
sillä te olette hyvin tehnyt sen mitä teidän oli käsketty tehdä. Ja
sulkekaa minut isoisäni Pelles kuninkaan suosioon ja sanokaa hänelle
minun puolestani, että minä tulen häntä katsomaan niin pian kuin vain
saatan."

Niin tuo kunnon mies lähti, ja häntä oli odottamassa kaksikymmentä
jaloa asemiestä ja he ottivat ratsunsa ja menivät menojaan.

Kaikki Pyöreän pöydän ritarit ihmettelivät suuresti Galahadia, kun
hän oli uskaltanut istua Vaaralliselle istuimelle ja oli niin hento
iältänsä. He eivät tietäneet mistä hän oli tullut, muuta kuin että
Jumala oli hänet lähettänyt, ja he sanoivat:

"Tämän ritarin kautta Pyhän Graalin seikkailu suoritetaan, sillä ei
ikinä kukaan muu, paitsi hän, ole istunut tuolla paikalla ilman että
hänen on käynyt huonosti."

Mutta Lancelot herra katseli poikaansa ja iloitsi hänestä suuresti.

"Niin totta kuin elän, tuo nuori ritari on pääsevä suureen kunniaan",
Bors herra sanoi kumppaneilleen.

Kaikkialla palatsissa nousi suuri hälinä, niin että uutiset saapuivat
Guinevere kuningattarenkin kuuluviin. Hän ihmetteli kuka ritari
saattoi uskaltaa istua Vaarallisella istuimella. Silloin hänelle
sanottiin, että tuo ritari oli hyvin Lancelot herran näköinen.

"Voin sangen hyvin mielessäni kuvitella", kuningatar sanoi, "että
hän on Lancelot herran ja Pelles kuninkaan tyttären poika ja hänen
nimensä on Galahad. Tahtoisinpa halusta nähdä häntä, sillä hän on
varmaankin jalo mies, sillä sellainen on hänen isänsä."

Kun ateria oli syöty ja Arthur kuningas ja kaikki muut ritarit
nousseet pöydästä, niin kuningas meni Vaarallisen istuimen luo ja
nosti peitteen ja näki siinä Galahadin nimen. Hän näytti sitä Galahad
herralle ja sanoi:

"Jalo orpana, nyt on joukossamme Galahad herra, joka on tuottava
kunniaa meille kaikille; ja totisesti hän on saavuttava Pyhän
Graalin, niinkuin Lancelot herra on meille sanonut."

Sitten Arthur kuningas meni Galahadin luo ja sanoi: "Herra te olette
tervetullut, sillä te olette saava monta uljasta ritaria lähtemään
Pyhän Graalin etsintään, ja te olette tekevä sen mitä ei yksikään
ritari ole voinut." Sitten kuningas otti häntä kädestä ja astui alas
palatsin portaita näyttääkseen Galahadille joessa uiskentelevan kiven.

Kun Guinevere kuningatar sen kuuli, niin hän tuli perässä useiden
ladyjen kanssa ja näytti heille kiven, joka kellui vedessä.

"Tässä näette niin suuren kumman, etten koskaan ole nähnyt vertaa",
Arthur kuningas sanoi Galahadille, "oikein hyvät ritarit ovat
koettaneet vetää miekkaa kivestä, vaan se ei ole heille onnistunut."

"Herra", Galahad sanoi, "se ei ole mikään ihme, sillä tämä miekka ei
ole heidän, vaan minun, ja kun varmasti tiesin tämän miekan minua
odottavan, en tuonut mitään mukanani; sillä tässä minun sivullani
riippuu huotra." Hän laski kätensä miekalle ja vähällä vaivaa hän sen
veti kivestä ja pisti huotraan. "Nyt se on tekevä parempia tekoja,
kuin ennen."

"Jumala lähettää teille kilvenkin", kuningas sanoi.

"Nyt minulla on se miekka, jota kerran kantoi uljas ritari, Balin
Raju", Galahad sanoi, "ja hän oli ylen taitava mies. Tällä miekalla
hän surmasi veljensä Balanin, jota hän ei tuntenut, ja se oli kovin
surkeata, sillä Balan oli hyvä ritari; ja kumpikin he surmasivat
toisensa, tietämättä että olivat veljiä, sen tuskia tuottavan haavan
vuoksi, jonka Balan iski minun isoisääni Pelles kuninkaaseen, joka
ei ole vieläkään parantunut eikä paranekaan, ennenkuin minä hänet
parannan."

Sillä hetkellä kuningas ja kaikki ritarit näkivät naisen, joka
valkoisen hevosen selässä ratsastaen tuli pitkin joen vartta heitä
kohden. Nainen tervehti kuningasta ja kuningatarta ja kysyi, oliko
Lancelot herra heidän joukossaan. Hän vastasi itse: "Täällä olen,
jalo neito."

Silloin nainen sanoi itkien:

"Kuinka teidän korkea asemanne onkaan muuttunut tämän päivän aamun
jälkeen!"

"Neiti, miksi te niin sanotte?" Lancelot virkkoi.

"Minä sanon totuuden", neito sanoi, "sillä tänä aamuna te olitte
vielä maailman paras ritari; mutta joka nyt niin sanoisi, se
valhettelisi, sillä nyt on ilmestynyt toinen parempi kuin te. Ja
sen on kyllä todeksi näyttänyt se ihmeellinen miekka, johon ette
uskaltanut käydä käsiksi; ja tästä teidän nimenne alkaa himmetä.
Senvuoksi minä pyydän teitä muistamaan, että te ette täst'edes enää
saa luulla olevanne maailman paras ritari."

"Vai niin", sanoi Lancelot herra, "mutta minä olen aina tietänyt,
etten koskaan ole ollut parhain."

"Kyllä olette ollut", neito sanoi, "ja olette vieläkin paras kaikista
syntisistä ihmisistä. Ja, herra kuningas, Nacien erakko lähettää
sinulle sanan, että sinulle on tapahtuva suurin kunnia kuin koskaan
on tullut kenenkään Britannian kuninkaan osaksi. Ja minä sanon
sinulle miksi. Tänä päivänä Pyhä Graal on ilmestyvä sinun huoneeseesi
ja ravitseva sinua ja kaikkea Pyöreän pöydän ritarikuntaa."

Niin neito lähti ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin.



Viimeiset turnajaiset.


"No nyt", Arthur kuningas sanoi, "te Pyöreän pöydän ritarit
varmaankin kaikki lähdette Pyhän Graalin etsintään, enkä minä saa
enää koskaan nähdä teitä kaikkia yhdessä. Senvuoksi minä tahdon
nähdä teidän kaikkien vielä kerran yhdessä turnailevan ja tjostaavan
Camelotin rantaniityllä, niin että teidän kuolemanne jälkeen vielä
mainitaan, kuinka Pyöreän pöydän ritarit olivat kaikki koossa sinä
päivänä."

Tähän kuninkaan pyyntöön he kaikki suostuivatkin ja pukivat ylleen
tjostaamiseen kuuluvat varuksensa. Mutta kuningas teki tämän siinä
tarkoituksessa että saisi nähdä Galahadin näyttävän taitoaan, sillä
kuningas arveli, ettei hän hevillä palaisi hoviin sieltä lähdettyään.

Niin he kaikki kokoontuivat rantaniitylle, ja kuningatar oli kaikkine
naisineen eräässä tornissa katselemassa turnajaisia. Silloin Galahad
kuninkaan hartaasta pyynnöstä puki uljaan rautapaidan ylleen ja pani
kypärin päähänsä, mutta kilvestä hän ei huolinut ainoastakaan, vaikka
kuningas kuinka hartaasti pyysi.

Gawaine herra ja muut ritarit pyysivät häntä ottamaan peitsen
käteensä ja sen hän tekikin. Sitten hän asettui keskelle niittyä ja
alkoi katkoa keihäitä niin ihmeellisesti, että kaikki kummastelivat.
Sillä hän voitti kaikki muut ritarit ja vähässä ajassa hän oli
kaatanut maahan monta uljasta Pyöreän pöydän ritaria. Mutta Lancelot
herraa ja Percival herraa hän ei voittanut.

Guinevere kuningattaren pyynnöstä Arthur kuningas käski hänen hypätä
alas ratsultaan ja irroittaa kypärinsä, että kuningatar näkisi hänen
kasvonsa. Ja kun kuningatar näki hänet, niin hän sanoi: "Totisesti
uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra on hänen isänsä, sillä ei
milloinkaan ole kaksi miestä ollut enemmän toistensa näköisiä; senpä
vuoksi ei ole ihme, jos hänestä tulee miehuullinen ja mahtava ritari."

Muuan lady, joka seisoi kuningattaren vieressä, sanoi:

"Rouva, tuleeko hänestä oikeuden mukaan niin hyvä ritari?"

"Tulee, totisesti", kuningatar sanoi, "sillä sekä isänsä että
äitinsä puolelta hän polveutuu maailman parhaimmista ritareista ja
korkeimmasta suvusta. Minä uskallan vakuuttaa, että Lancelot herra ja
Galahad herra ovat maailman jaloimmat miehet."

Sitten kuningas ja kaikki arvon herrat palasivat kotiin Camelotiin,
ja oltuaan iltamessussa suuressa tuomiokirkossa, he menivät
illalliselle; ja kukin ritari istui omalla paikallaan, niinkuin he
olivat ennenkin tehneet.

Äkkiä he kuulivat ukkosen jyrinää ja rätinää, ikäänkuin se paikka,
jossa he olivat, olisi haljennut. Ja tuon jyryn ja rätinän keskeltä
valahti huoneeseen auringonsäde, seitsemän kertaa kirkkaampi, kuin
he koskaan olivat päivällä nähneet, ja kaikkien heidän kasvonsa
paistoivat taivaallisesta valosta. Silloin alkoivat ritarit katsella
toinen toistaan ja joka-ainoa näytti kauniimmalta, kuin koskaan ennen
oli näyttänyt. Ei yksikään ritari saanut pitkään aikaan puhutuksi
ainoatakaan sanaa ja niin he katselivat vain toisiaan, ikäänkuin
olisivat olleet mykkiä.

Silloin tuli saliin Pyhä Graal, valkoisella sametilla peitettynä,
mutta ei kenkään voinut sitä nähdä eikä kuka sitä kantoi. Ja koko
sali täyttyi hyvillä tuoksuilla ja jokainen ritari sai sellaista
ruokaa ja juomaa, mistä hän enimmän piti; ja kun Pyhä Graal oli
kannettu läpi salin, niin tuo pyhä astia poistui taas äkkiä, niin
ettei kenkään tietänyt, minne se joutui.

Sen mentyä kaikki taas uskalsivat hengähtää ja ruveta puhumaan, ja
Arthur kuningas kiitti Jumalaa siitä suuresta armonosoituksesta,
jonka hän oli heille lähettänyt.

"Niin", Gawaine herra sanoi, "meitä on tänä päivänä ravittu
kaikenlaisella ruualla ja juomalla, mitä olemme ajatella saattaneet,
mutta yksi asia meiltä on puuttunut -- me emme ole saaneet nähdä
Pyhää Graalia, se oli sellaisella huolella peitettynä. Senvuoksi
tahdon minä tehdä tässä pyhän lupauksen, että huomenna olen
viipymättä lähtevä Pyhän Graalin etsintään. Vuoden ja päivän olen
kulkeva ja enemmänkin, jos tarvitaan, enkä koskaan ole palaava
takaisin tähän hoviin, ennenkuin olen saanut nähdä pyhän astian
selvemmin, kuin se täällä nähtiin."

Kun Pyöreän pöydän ritarit kuulivat, mitä Gawaine herra sanoi, niin
useimmat heistä nousivat seisomaan ja tekivät samallaisen pyhän
lupauksen kuin Gawaine herra oli tehnyt.

Arthur kuningas oli tästä suuresti mielipahoissaan, sillä hän tiesi
varsin hyvin, ettei hän voinut heitä kieltää.

"Oi voi", hän sanoi Gawaine herralle, "te melkein viette minulta
hengen sillä lupauksella ja valalla, jonka olette tehnyt. Sillä sen
kautta te riistätte minulta jaloimman veljeskunnan ja uskollisimmat
ritarit, mitä koskaan on missään maailman valtakunnassa yhdessä
nähty. Sillä kun minun ritarini lähtevät täältä, niin olen varma,
etten enää koskaan tässä maailmassa heitä kaikkia yhdessä näe,
sillä monet heistä menettävät henkensä Pyhän Graalin etsinnässä.
Ja minä suren sitä, sillä minä olen rakastanut heitä niinkuin omaa
henkeäni, ja senvuoksi tämän veljeskunnan hajoaminen minua suuresti
murehduttaa."

Ja niin sanoessaan hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Oi Gawaine, Gawaine", hän sanoi, "suureen suruun te olette minut
saattanut. Sillä minä pelkään kovin, ettei minun uskollinen
ritarikuntani enää milloinkaan ole täällä kokoontuva."

"Malttakaa mielenne", Lancelot sanoi, "sillä jos kuolemmekin Pyhän
Graalin etsinnässä, niin se on oleva meille suureksi kunniaksi, paljo
suuremmaksi kuin jos me kuolisimme jossain muussa toimessa; sillä
varhain tai myöhään, kuolema meidät kuitenkin varmasti tapaa."

"Ah, Lancelot", kuningas sanoi, "se suuri rakkaus, jota minä olen
tuntenut teitä kohtaan kaikkina elämäni päivinä, saattaa minut
täten valittamaan. Sillä ei milloinkaan ole kenelläkään kristityllä
kuninkaalla ollut niin useita arvon miehiä pöytänsä ääressä, kuin
minulla on tänä päivänä ollut Pyöreän pöydän ympärillä, ja se on
minun suuri suruni."

Kun kuningatar, ladyt ja vallasnaiset saivat tietää nämä uutiset,
niin he tulivat niin raskaalle mielelle, ettei sitä voi kieli kertoa,
sillä nuo ritarit olivat heitä rakastaneet ja pitäneet kunniassa.
Mutta kaikista enimmän suri Guinevere kuningatar.

"Minua ihmetyttää", hän sanoi, "että minun herrani kuningas sallii
heidän lähteä luotansa."

Niin koko hovi oli suruissaan noiden ritarien lähdön vuoksi. Mutta
muutamat ladyt, jotka rakastivat ritareita, tahtoivat lähteä
puolisojensa ja rakastajiensa keralla, ja olisivat tehneetkin niin,
jollei muuan iäkäs, hengelliseen pukuun puettu ritari olisi tullut
heidän luoksensa.

"Jalot lordit, jotka olette vannoutuneet Pyhän Graalin etsintään",
hän sanoi, "Nacien erakko lähettää teille täten sanan, että älköön
kenkään viekö ladyä tai vallasnaista mukanaan, sillä se on vaikea ja
korkea toimitus. Ja sitäpaitsi sanon teille suoraan, että se, joka ei
ole puhdas synneistä, ei saa näitä salattuja asioita nähdä."

Tämän jälkeen kuningatar meni Galahadin luo ja kysyi, mistä hän oli
ja mistä maasta. Galahad sanoi sen hänelle.

"Ja Lancelotin poikako?" kuningatar kysyi; mutta siihen Galahad ei
vastannut mitään.

"Totisesti", kuningatar sanoi, "isäänne teidän ei tarvitse hävetä,
sillä hän on upein ritari ja polveutuu maailman parhaimmista
suvuista, molemmin puolin kuninkaallisesta huoneesta. Senvuoksi pitää
teistäkin tulla kunnon mies ja oiva ritari, -- ja olette todellakin
suuresti hänen näköisensä."

Galahad tuli hieman hämilleen ja sanoi:

"Rouva, koska te sen varmaan tiedätte, niin miksi te kysytte? Se,
joka on minun isäni, tulee ajallansa yleisesti tunnetuksi."

Sitten he menivät kaikki levolle. Ja suuren ja korkean sukuperänsä
vuoksi Galahad vietiin Arthur kuninkaan huoneeseen ja hän lepäsi
kuninkaan omassa vuoteessa.

Heti kun päivä koitti nousi kuningas, sillä hän ei ollut koko yöhön
saanut surultansa levätyksi. Sitten hän meni Gawainen ja Lancelot
herran luo, jotka olivat nousseet mennäkseen kirkkoon.

"Oi, Gawaine, Gawaine", kuningas sanoi, "te olette pettänyt minut.
Sillä koskaan ei ole minun hovini entiseen loistoonsa tuleva."
Ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiansa. "Oi, ritari
Lancelot", hän sanoi, "minä pyydän teitä neuvomaan minua, sillä
minä soisin että tämä etsintä jäisi tekemättä, jos se vain olisi
mahdollista."

"Herra", Lancelot sanoi, "te näitte eilen niin monen arvon ritarin
siihen vannoutuvan, että he eivät millään tavalla voi jättää sitä
tekemättä."

"Sen tiedän varsin hyvin", kuningas sanoi, "mutta minua surettaa
heidän lähtönsä niin kovin, etten saa mistään lohdutusta."

Sitten kuningas ja kuningatar menivät tuomiokirkkoon.

Lancelot ja Gawaine antoivat miehilleen käskyn tuoda heidän aseensa
ja kun he olivat täysissä aseissa, paitsi kilpeä ja kypäriä, niin he
olivat valmiit menemään tuomiokirkkoon jumalanpalvelusta kuulemaan.

Jumalanpalveluksen jälkeen kuningas halusi tietää, kuinka moni oli
päättänyt lähteä Pyhän Graalin etsintään; ja kun laskettiin, niin
heitä saatiin sata ja viisikymmentä, ja kaikki olivat Pyöreän pöydän
ritareita.

Sitten he panivat kypärit päähänsä ja lähtivät ja sulkeutuivat kaikki
kuningattaren suosioon, ja suuri oli itku ja suru. Ja Guinevere
kuningatar meni kammioonsa, niin ettei kukaan näkisi hänen suurta
murhettansa.

Lancelot herra kaipasi kuningatarta ja meni häntä hakemaan kammiosta,
ja kun kuningatar näki hänet, niin hän parkaisi:

"Oi, Lancelot herra, te hylkäätte meidät! Te viette minulta hengen,
kun sillätapaa jätätte kuninkaanne!"

"Armollinen rouva", Lancelot sanoi, "minä pyydän, ett'ette surisi,
sillä minä palaan takaisin niin pian kuin kunniani sallii."

"Voi", kuningatar sanoi, "että minä koskaan teitä näin! Mutta
Hän, joka ristinpuulla kärsi kuoleman kaiken ihmiskunnan edestä,
Hän johtakoon ja suojelkoon teitä, ja samoin kaikkia teidän
kumppaneitanne!"

Kohta sitten Lancelot herra lähti ja tapasi kumppaninsa odottamassa.
He nousivat ratsuillensa ja ratsastivat läpi Camelotin katujen,
ja kovasti itkivät sekä rikkaat että köyhät, ja kuningas kääntyi
poispäin, eikä saanut itkultaan puhutuksi.

Niin Pyöreän pöydän ritarit ratsastivat pois Pyhän Graalin etsintään.

Sinä yönä he lepäsivät eräässä Vagon nimisessä linnassa, jonka herra
oli hyvä vanhus ja kestitsi heitä parhaansa mukaan. Aamulla he
päättivät kaikki erota toisistansa. Ja niin he lähtivät seuraavana
päivänä ja kukin ritari lähti kulkemaan sitä tietä, mikä hänestä
näytti parhaimmalta.



Galahad herran valkoinen kilpi.


Galahad oli yhä vielä ilman kilpeä ja hän ratsasti neljä päivää ilman
seikkailuja.

Neljäntenä päivänä iltamessun jälkeen hän tuli valkoisten veljesten
luostariin, ja siellä hänet otettiin suurella kunnioituksella
vastaan ja vietiin erääseen kammioon ja riisuttiin hänen varuksensa.
Silloin hän huomasi pari Pyöreän pöydän ritaria, toinen oli
Bagdemagus kuningas ja toinen oli Uwaine herra; ja he olivat sangen
mielihyvissään hänet nähdessänsä.

"Herrat", virkkoi Galahad, "mikä seikkailu toi teidät tänne?"

"Olemme kuulleet", he vastasivat, "että tässä luostarissa on
sellainen kilpi, että kuka vaan sitä kantaa kaulallaan, se joutuu
kolmen päivän kuluessa surman suuhun tai tulee raajarikoksi koko
elämänsä ajaksi."

"Mutta minäpä kannan sitä huomenna koetteeksi", sanoi Bagdemagus
Galahadille; "ja jollen minä siitä kunnialla suoriudu, niin te saatte
ottaa sen kaulallenne, sillä teille se varmaan onnistuu."

"Tehdään niin", Galahad sanoi, "sillä minulla ei ole kilpeä."

Aamulla he nousivat, ja kuunneltuaan jumalanpalvelusta kysyi
Bagdemagus kuningas, missä tuo kummallinen kilpi oli. Muuan munkki
vei hänet heti alttarin taakse, missä kilpi riippui. Se oli valkoinen
kuin lumi, mutta keskellä oli punainen risti.

"Herra", munkki virkkoi, "tämän kilven ei ole määrä riippua kenenkään
ritarin kaulalla, paitsi sen, joka on maailman parhain ritari;
senvuoksi minä kehoitan teitä tarkoin miettimään, ennenkuin siihen
koskette."

"Hyvä on", virkkoi Bagdemagus kuningas, "tiedän kyllä, etten ole
maailman paras ritari, mutta sentään tahdon koettaa sitä kantaa."

Ja hän kantoi kilven ulos luostarista ja sanoi Galahadille: "Jos
sallitte, niin pyydän teitä odottamaan täällä, kunnes saatte tietää,
kuinka minun käy."

"Tahdon odottaa teitä täällä", virkkoi Galahad.

Bagdemagus kuningas otti mukaansa asemiehen, jotta tämä heti toisi
Galahadille tiedon, kuinka kävi. Kun he olivat ratsastaneet lähes
kaksi penikulmaa, he tulivat kauniiseen laaksoon erakon asumuksen
edustalle, ja sieltä he näkivät tulevan upean ritarin, joka oli
ratsuineen päivineen valkoisissa varuksissa. Hän tuli niin vinhaan
kuin hänen ratsunsa vain saattoi, peitsi tanassa, ja Bagdemagus
kuningas suuntasi peitsensä häntä kohden ja katkaisi sen valkoista
ritaria vastaan. Mutta tuo toinen iski häntä niin kovaa, että hän
murskasi panssarin, ja pisti häntä oikean olan läpi, sillä juuri
siinä kilpi ei häntä suojannut, ja heitti hänet maahan.

Sitten ritari hyppäsi ratsunsa selästä ja otti valkoisen kilven
Bagdemagukselta, sanoen:

"Ritari, sinä olet menetellyt sangen rikollisesti, sillä tätä kilpeä
ei pidä kenenkään muun kantaman kuin sen, jolla ei ole vertaistaan
elävien joukossa."

Sitten hän tuli Bagdemagus kuninkaan asemiehen luo ja virkkoi: "Vie
tämä kilpi Galahad herralle, jonka jätit luostariin, ja tervehdi
häntä minulta."

"Herra", asemies sanoi, "mikä on teidän nimenne?"

"Älä sinä huoli minun nimestäni", ritari virkkoi, "sillä sinun ei
sitä tarvitse tietää, eikä kenenkään muunkaan kuolevaisen."

"Mutta jalo herra", virkkoi asemies, "sanokaa minulle taivaan tähden,
minkä vuoksi tätä kilpeä ei saa kukaan kantaa turmioon joutumatta."

"Koska sinä minua siten vannotat", ritari sanoi, "niin tätä kilpeä ei
saa kantaa kukaan muu kuin Galahad herra."

Asemies meni Bagdemagus kuninkaan luo ja kysyi, oliko hän vaikeasti
haavoittunut vai eikö.

"Olen totta tosiaankin", tämä vastasi, "tuskinpa henkiin jään."

Asemies nouti hänen ratsunsa ja vei hänet suurella vaivalla erääseen
luostariin. Siellä riisuttiin varovasti hänen varuksensa ja hänet
pantiin vuoteeseen ja hänen haavansa tarkastettiin. Ja siellä hän
makasi pitkän aikaa ja tuskinpa hän eloon jäi.

Asemies vei kilven Galahadille ja sanoi hänelle ritarin tervehdykset.

"Kiitetty olkoon Jumala ja sallimus", Galahad virkkoi. Sitten hän
otti varuksensa ja nousi ratsulleen ja ripusti valkoisen kilven
kaulalleen ja sanoi heille hyvästi. Uwaine herra sanoi haluavansa
tehdä hänelle seuraa, jos hän sallisi, mutta Galahad vastasi,
ettei hän voinut sitä sallia, sillä hänen tuli kulkea yksin,
lukuunottamatta asemiestä, joka kulkisi hänen mukanaan.

Kotvan perästä Galahad herra saapui erakon asumukselle, ja siellä oli
valkoinen ritari häntä odottamassa. Kumpikin tervehti kohteliaasti
toinen toistansa ja sitten tuo outo ritari kertoi hänelle valkoisen
kilven tarinan.

Sen oli tehnyt yli neljäsataa vuotta sitten Josef Arimatialainen
eräälle Evelake nimiselle kuninkaalle, joka oli sodassa saraseenien
kanssa. Erään suuren taistelun aattona Josef Arimatialainen meni
Evelake kuninkaan luo ja selitti hänelle kristinuskon oikean mielen,
ja silloin Evelake suostui kaikesta sydämestään kristinuskoon. Sitten
tämä kilpi tehtiin Evelake kuninkaalle, ja sen kautta hän sai voiton
vihollisistansa. Sillä kun hän meni taisteluun, niin kilpi oli
verhottu vaatteella, ja kun hän näki olevansa suurimmassa vaarassa,
niin hän veti pois vaatteen ja silloin hänen vihollisensa näkivät
ristin, ja masentuivat.

Sen jälkeen tapahtui kummallinen ihme, sillä kilven risti katosi,
niin ettei kenkään tiennyt minne se joutui.

Sodan loputtua Evelake kuningas kastettiin, ja samoin suurin osa
hänen kaupunkinsa kansaa. Ja kun Josef Arimatialainen lähti, niin
Evelake kuningas tahtoi välttämättä lähteä hänen kanssansa. Niin
tapahtui että he tulivat tähän maahan, jota siihen aikaan kutsuttiin
Suureksi Britanniaksi.

Ei kauan sen jälkeen Josef Arimatialainen sairastui ja oli
kuolemaisillaan.

Evelake kuningas oli syvästi murheissaan ja pyysi häntä jättämään
jotain muistomerkkiä.

"Sen tahdon mielelläni tehdä", virkkoi tuo pyhä mies, ja hän käski
hänen tuoda kilven, joka nyt oli aivan valkoinen. Sitten omalla
verellään Josef Arimatialainen piirsi siihen punaisen ristin.

"Nyt teillä on muistomerkki siitä, että minä teitä rakastan", hän
virkkoi, "sillä te ette milloinkaan näe tätä kilpeä ilman että minua
ajattelette. Ja se on pysyvä aina yhtä tuoreena kuin se nyt on. Eikä
konsanaan ole tätä kilpeä kukaan katumatta kaulallaan kantava, kunnes
se aika tulee, jolloin Galahad, tuo hyvä ritari, ja viimeinen minun
sukuani, sitä on kantava ja tekevä monta ihmeellistä mainetyötä."

Silloin virkkoi Evelake kuningas: "Minne minä nyt panen tämän kilven,
että se jalo ritari sen saisi?"

"Teidän tulee viedä se sinne, minne Nacien erakko haudataan
kuolemansa jälkeen. Sillä sinne se jalo ritari on tuleva viidentenä
päivänä sen jälkeen, kun hän on ritariarvon saanut."

"Ja se päivä, jonka hän määräsi, on tämä päivä, jolloin te olette
saanut kilven", ritari sanoi Galahadille. "Ja siinä samassa
luostarissa lepää Nacien erakko. Ja te olette tyttären poika Pelles
kuninkaalle, joka on Josef Arimatialaisen sukua."

Ja sen sanottuaan valkoinen ritari katosi.



Kummallinen kultakruunu.


Heti kun asemies kuuli, mitä valkoinen ritari sanoi Galahadille,
hyppäsi hän alas hevosensa selästä ja polvistui Galahadin jalkojen
juureen ja pyysi että hän saisi kulkea hänen kerallaan, kunnes
Galahad olisi tehnyt hänet ritariksi. "Ja sitä arvoa olen Jumalan
avulla kunniassa pitävä", hän lisäsi. Niin Galahad herra suostui
hänen anomukseensa. Sitten he palasivat siihen luostariin, josta
olivat tulleet, ja suuresti iloittiin Galahad herrasta, ja siellä he
lepäsivät sen yötä.

Aamulla Galahad ritaroitsi asemiehen, ja kysyi hänen nimeänsä ja
mistä suvusta hän polveusi.

"Herra", tämä virkkoi, "ihmiset kutsuvat minua Saaren Meliaaksi ja
minä olen Denmarkin kuninkaan poika."

"Vai niin, jalo herra", Galahad virkkoi, "koska te polveudutte
kuninkaista ja kuningattarista, niin katsokaa että kunnialla kannatte
ritariarvoa, sillä teistä pitää tulla kaiken ritariuden esikuva."

"Herra, te puhutte totta", Melias virkkoi. "Mutta koska te olette
tehnyt minut ritariksi, niin teidän pitää suostua minun ensimäiseen
pyyntööni, jos se on kohtuullinen."

"Se on totta", Galahad sanoi.

"Sallitteko sitten minun ratsastaa kerallanne Pyhää Graalia
etsimään?" kysyi Melias.

Ja Galahad suostui siihen.

Melias herralle tuotiin sitten varukset, peitsi ja ratsu, mutta
Galahad herra ja hän saivat ratsastaa koko viikon, ennenkuin
kohtasivat mitään seikkailuja.

Eräänä maanantaina aamulla varhain, lähdettyään eräästä luostarista,
he tulivat ristille, josta lähti kaksi tietä, ja siinä ristissä oli
kirjoitus, joka kuului näin:

"Te vaeltavat ritarit, jotka etsitte seikkailuja, tässä näette kaksi
tietä: toista tietä kielletään kulkemasta, sillä kenkään ei ole siltä
tieltä palaava, jollei hän ole hyvä mies ja uljas ritari; ja se joka
kulkee tätä vasemmalla kädellä olevaa tietä, ei myöskään helposti
voita mainetta, sillä pian tälläkin tiellä häntä koetellaan."

"Herra", Melias sanoi Galahadille, "sallitteko minun kulkea tätä
vasemmalla kädellä olevaa tietä, sillä minä tahtoisin koetella
voimiani?"

"Olisi parempi, jos ette sitä tietä ratsastaisi", Galahad virkkoi,
"sillä minusta tuntuu, että minä selviäisin siitä paremmin kuin te."

"Ette suinkaan, herrani, minä pyydän, että te antaisitte minun mennä
sitä tietä."

"No, menkää sitten Jumalan nimessä", virkkoi Galahad.

Silloin Melias ratsasti vanhaan metsään, ja sen kautta hän matkasi
kaksi päivää ja enemmänkin, kunnes hän saapui eräälle vehmaalle
niitylle, jossa oli kaunis oksista tehty maja. Ja hän näki majassa
tuolin, jolla oli erittäin hienosti tehty kultainen kruunu. Siellä
oli myös pöytäliinoja levitetty maahan, ja niille oli asetettu monta
herkullista ruokalajia.

Melias herra katseli sitä kummaa ja ihmetteli. Hänen ei ollut nälkä,
mutta hänen teki kovasti mielensä kultakruunua, ja niin hän kumartui,
otti sen käteensä ja ratsasti tiehensä. Mutta pian hän näki ritarin,
joka tuli ratsastaen hänen perässään ja huusi:

"Ritari, heittäkää käsistänne se kultakruunu, joka ei ole teidän, ja
puolustautukaa!"

"Hurskas taivaan Herra, auta ja varjele juuri lyötyä ritariasi!"
rukoili Melias.

Sitten he hoputtivat ratsujaan, ja tuo toinen ritari pisti keihäänsä
Melias herran panssaripaidan ja vasemman kyljen läpi, niin että
tämä vaipui henkitoreissaan maahan. Ritari otti kultakruunun ja
meni tiehensä, ja Melias herra jäi maahan makaamaan eikä voinut
liikahtaakaan.

Silloin sattui kaikeksi onneksi Galahad herra tulemaan sitä tietä ja
hän näki Meliaan makaavan maassa kuoleman kielissä.

"Oi Melias, kuka teidät on haavoittanut?" hän virkkoi. "Olisi ollut
parempi ratsastaa toista tietä."

"Herra, älkää Jumalan tähden jättäkö minua tähän metsään kuolemaan",
Melias sanoi, "vaan viekää minut tuonne läheiseen luostariin, että
voisin ripittää itseni ja saisin taivaallista lohdutusta."

"Se on tapahtuva", virkkoi Galahad, "mutta missä on se, joka teidät
haavoitti?"

Sillä hetkellä Galahad herra kuuli läpi puiden äänekkään huudon:
"Ritari, pysy loitolla minusta!"

"Oi, herra, varjelkoon!" Melias virkkoi, "tuo se on, joka minut löi
tantereeseen."

"Herra ritari, tulkaa turmioonne!" Galahad herra vastasi.

Sitten he kumpikin kannustivat hevosiaan ja syöksyivät yhteen, ja
Galahad työnsi peitsensä niin rajusti vieraaseen ritariin, että se
meni läpi tämän toisen olan ja vei hänet maahan ratsun selästä ja
siinä putoomuksessa Galahadin peitsi katkesi. Samassa ryntäsi toinen
ritari esiin puiden takaa ja katkaisi peitsensä Galahadiin, ennenkuin
tämä oli ennättänyt kääntyäkään. Silloin Galahad paljasti miekkansa
ja löi poikki ritarin vasemman käsivarren, ja silloin ritari pakeni.

Ajettuaan häntä takaa jonkun matkaa, Galahad herra palasi Meliaan
luo ja asetti hänet varovasti ratsulleen, hyppäsi hänen taakseen ja
piti häntä sylissään ja vei hänet luostariin. Siellä hänen haavaansa
huolellisesti hoidettiin, ja muuan vanha munkki, joka oli entisaikaan
ollut ritarina, sanoi Galahadille, että hän toivoi haavan paranevan
noin kuudessa viikossa. Galahad herra oli iloinen sen kuullessaan ja
sanoi että hän jäisi luostariin kolmeksi päivää.

Kolmen päivän kuluttua hän sanoi: "Nyt minä tahdon lähteä, sillä
minulla on paljon tekemistä; moni oiva ritari näkee sangen paljo
vaivaa sen asian tähden, ja tämä ritari ja minä olimme myös Pyhää
Graalia etsimässä."

"Syntiensä vuoksi hän sillä tapaa haavoittui", virkkoi muuan vanhus.
"Ja ihmettelenpä", hän lisäsi Meliaalle, "kuinka te uskalsitte ottaa
vastaan ritariuden korkean arvon, ripittämättä itseänne synneistänne,
ja se juuri oli syynä siihen, että niin ankarasti haavoituitte.
Sillä oikealla kädellä oleva tie osoittaa meidän Herramme Jesuksen
Kristuksen valtatietä ja hurskaasti ja hyvin elävän ihmisen tietä.
Ja se toinen tie osoittaa syntisten ja harhauskoisten tietä. Ja kun
perkele näki teidän ylpeytenne ja röyhkeys vietteli teidät Pyhän
Graalin etsintään, niin sen tähden te jouduitte häviöön, sillä sitä
työtä ei saa suorittaa kukaan muu kuin jaloavuinen ihminen."

"Niin myöskin ristin kirjoitus tarkoitti taivaallisia tekoja ja
ritarillisia tekoja Jumalan töissä, eikä ritarillisia tekoja
maailmallisissa töissä; ja ylpeys on kaikkien kuolemansyntien pää,
joka saattoi sinun, Melias, lähtemään pois Galahad herran seurasta.
Ja kun sinä otit kultakruunun, niin sinä teit ahneuden ja varkauden
synnin. Ne eivät olleet ritarillisia tekoja. Ne molemmat ritarit,
joita vastaan Galahad, tuo pyhä ritari, taisteli, tarkoittivat niitä
molempia kuolemansyntejä, ylpeyttä ja ahneutta, jotka asustivat
Melias herrassa, ja he eivät voineet vastustaa Galahad herraa, sillä
hän on ilman kuolemansyntejä."

Nyt Galahad herra lähti heidän luotansa ja sanoi heille kaikille
hyvästi.

"Herrani Galahad", Melias virkkoi, "niin pian kuin vain voin
ratsastaa, olen etsivä teidät."

"Jumala suokoon teille terveyttä", virkkoi Galahad, ja otti ratsunsa
ja lähti.



Neitojen linna.


Galahad herra teki monta päivämatkaa edes ja takaisin, niinkuin
sattuma johti häntä, ja viimein hän eräänä päivänä tuli vuorelle,
jolla hän näki vanhan kappelin eikä ketään siellä sisällä, sillä
kaikki oli autiota. Sitten hän polvistui alttarin eteen ja rukoili
hyvää neuvoa, ja rukoillessaan hän kuuli äänen, joka sanoi: "Mene
Neitojen linnaan, sinä seikkailunhaluinen ritari, ja poista sieltä ne
ilkeät tavat."

Kun Galahad kuuli sen, niin hän kiitti Jumalaa ja otti ratsunsa.
Hän oli ratsastanut vain puolen penikulmaa, kun hän näki eräässä
laaksossa edessänsä vahvan linnan syvine kaivantoineen; ja sen
vieressä virtasi kaunis joki, Severn nimeltä, ja siellä hän kohtasi
oikein vanhan ukon. Kumpainenkin tervehti toistaan, ja Galahad kysyi
häneltä linnan nimeä.

"Hyvä herra", hän virkkoi, "se on Neitojen linna."

"Se on kirottu linna", virkkoi Galahad, "ja kaikki ne, jotka ovat sen
yhteydessä, sillä kaikki armeliaisuus on sen ulkopuolella ja kaikki
julkeus ja ilkikuri sen sisällä."

"Senpä vuoksi minä neuvon teitä, herra ritari, kääntymään takaisin."

"Herra, tietäkää että minä en saa takaisin kääntyä", sanoi Galahad
herra.

Sitten hän tarkasti aseitaan, ettei mitään häneltä puuttunut, ja
asetti kilpensä eteensä, ja silloin tuli häntä vastaan seitsemän
ihanaa neitoa.

"Herra ritari", he sanoivat, "te ratsastatte tänne suuressa
hulluudessa, sillä teidän on kuljettava virran yli."

"Miksipä en kulkisi virran yli?" Galahad virkkoi. Ja niin hän
ratsasti heidän luotansa.

Sitten tuli häntä vastaan muuan asemies, joka sanoi:

"Herra, tämän linnan ritarit vaativat sinua taisteluun ja kieltävät
sinua menemästä edemmäksi, ennenkuin saavat tietää, mitä sinä haluat."

"Hyvä herra, minä tulen hävittämään tämän linnan ilkeitä tapoja."

"Herra, jos sinä pysyt siinä aikomuksessasi, niin saatpa paljo
tekemistä."

"Menkää te vain", Galahad virkkoi, "ja ilmoittakaa heti isännillenne,
mitä minä aion tehdä."

Silloin asemies astui linnaan. Ja kohta tuli linnasta ulos seitsemän
ritaria, jotka olivat kaikki veljeksiä. Kun he näkivät Galahadin, he
huusivat: "Ritari, ole varoillasi, sillä hengestäsi me sinut varmasti
päästämme!"

"Kuinka, aiotteko te kaikki yhdellä haavaa käydä minun kimppuuni?"
Galahad virkkoi.

"Aiomme niinkin", he vastasivat, "siitä saat olla varma."

Galahad syöksyi heitä kohden peitsi tanassa ja sysäsi etumaisen
maahan, niin että hän melkein katkaisi kaulansa, ja sen perästä
iskivät toiset veljet Galahadin kilpeen niin rajusti peitsensä,
että ne katkesivat. Silloin Galahad paljasti miekkansa ja ahdisti
heitä niin kiivaasti, että oli oikein ihmeellistä sitä katsella,
ja sillä tapaa hän suurella voimallaan pakoitti heidät pakenemaan
taistelutantereelta. Ja hän ajoi heitä takaa, mutta he ennättivät
hänen edellään linnan sisään ja ajaa karauttivat suoraan läpi linnan,
ja pääsivät pakoon toisesta portista.

Siellä Galahad herra silloin kohtasi erään hengelliseen pukuun
puetun vanhuksen, joka sanoi: "Herra, tässä saat linnan avaimet."
Sitten Galahad avasi portit ja silloin paljo kansaa tungeskeli hänen
ympärilleen, niin ettei hän voinut laskeakaan, kuinka monta niitä oli.

"Herra", sanoivat he kaikki, "te olette tervetullut, sillä kauan me
olemme täällä vapautustamme odottaneet."

Sitten tuli hänen luokseen muuan vallasnainen. "Nuo ritarit ovat
kyllä paenneet", hän virkkoi, "mutta he tulevat tänä yönä takaisin ja
alottavat taas ilkeitä tapojansa."

"Mitä te tahdotte minua tekemään?" kysyi Galahad.

"Että te lähetätte hakemaan tänne kaikki ne ritarit, jotka ovat tämän
linnan vasalleja ja vannotatte heitä, että he taas ottavat käytäntöön
ne tavat, joita täällä entisaikaan harjoitettiin."

"Sen teen mielelläni", Galahad virkkoi.

Nainen toi hänelle norsunluisen torven, joka oli runsaasti kullalla
koristeltu, ja virkkoi: "Herra, puhaltakaa tätä torvea; sen ääni
kuuluu kahden penikulman päähän linnan ympäristöön."

Kun Galahad oli puhaltanut torvea, niin hän meni lepäämään, ja
silloin hänen luokseen tuli muuan pappi, joka kertoi hänelle linnan
tarinan:

"Siitä on juuri seitsemän vuotta", hän virkkoi, "kun nämä seitsemän
veljestä tähän linnaan tulivat ja asettuivat asumaan Lianor herttuan
luokse, joka oli kaiken tämän maan herra. Kun he näkivät herttuan
tyttären, joka oli sangen kaunis nainen, niin he olisivat tahtoneet
kaikki hänet naida ja lopulta he joutuivat kiivaaseen kahakkaan
keskenänsä. Herttua olisi hyvyydessään eroittanut heidät, mutta
kiukuissaan nämä löivät hänet ja hänen vanhimman poikansa kuoliaaksi.
Sitten he anastivat tytön ja kaikki linnan aarteet. Senjälkeen he
suurella voimallaan pitivät kaikkia tämän linnan ritareita ankarassa
kurissa ja kiristyksessä ja sen ohella he ryöstivät ja rosvosivat
rahvas raukalta kaikki mitä sillä oli. Niin tapahtui yhtenä päivänä,
että herttuan tytär sanoi: 'Te olette tehneet minulle suurta
vääryyttä, kun surmasitte minun oman isäni ja minun veljeni ja
pidätte tällä tapaa meidän maitamme hallussanne. Mutta te ette saa
pitää tätä linnaa monta vuotta, sillä tulee ritari, joka teidät on
voittava.' Siten hän ennusti seitsemän vuotta sitten. 'Vai niin',
sanoivat nuo seitsemän ritaria, 'koska te niin sanotte, niin ei
yksikään lady eikä ritari saa kulkea tämän linnan ohi, vaan on heidän
jääminen tänne vastoin tahtoansa, taikka sitten kuoleminen, kunnes se
ritari tulee, jonka kautta me tämän linnan menetämme.' Senvuoksi tätä
linnaa kutsutaan Neitojen linnaksi, sillä moni kaunis lady on täällä
perikatoon joutunut."

"Vai niin", virkkoi Galahad, "onko täällä myös se neito, jonka tähden
tämä linna menetettiin?"

"Ei ole", pappi virkkoi, "hän kuoli ennenkuin kolme yötä oli kulunut
tuon ennustuksen jälkeen. Ja siitä asti nuo ritarit ovat pitäneet
vankeudessa hänen nuorempaa sisartansa, joka monen muun ladyn kanssa
täällä kärsii suurta vaivaa ja kidutusta."

Sillä aikaa maan ritarit olivat saapuneet. Silloin Galahad pani
heidät tunnustamaan valtiaakseen herttuan nuoremman tyttären, joka
vielä oli elossa, ja vannomaan hänelle uskollisuudenvalan, ja hän
tyynnytti ja rohkaisi suuresti heidän mieliään. Ja seuraavana aamuna
muuan mies toi viestejä että Gawaine, Gareth ja Uwaine olivat
surmanneet nuo seitsemän veljestä.

"Hyvin tehty!" Galahad virkkoi ja otti varuksensa ja ratsunsa ja
sanoi hyvästi Neitojen linnalle.



Näky metsäkappelissa.


Jätettyään Neitojen linnan Galahad herra ratsasti, kunnes hän
saapui avaraan metsään, ja siellä hän kohtasi Lancelot herran ja
Percival herran, mutta he eivät tunteneet häntä, sillä hän oli äsken
muuttanut pukua. Lancelot herra ratsasti oikopäätä häntä kohden ja
katkaisi peitsensä häneen ja Galahad herra iski häntä niin ankarasti
takaisin että ratsu ja mies kaatuivat maahan. Sitten hän veti
huotrasta miekkansa ja kääntyi Percival herraan päin ja iski häntä
kypäriin, niin että se halkesi teräslakkiin asti; jollei miekka olisi
luiskahtanut syrjään, niin Percival herra olisi saanut surmansa;
iskun voimasta hän nyt suistui maahan.

Tämä aseleikki tapahtui erään luostarin edustalla, jossa asui muuan
erakkonainen, joka oli Percival herran oikea täti, vaikkei hän sitä
sillä hetkellä tietänyt. Kun erakkonainen näki Galahadin, niin hän
sanoi: "Jumala olkoon sinun kanssasi, maailman paras ritari! Oi,
aivan varmaan", hän sanoi kovalla äänellä, niin että Lancelot ja
Percivalkin sen saattoivat kuulla, "jos nuo molemmat ritarit olisivat
tunteneet sinut niin hyvin kuin minä, niin he eivät olisi hyökänneet
sinun päällesi."

Kuullessaan hänen siten puhuvan, Galahad pelkäsi kovin tulevansa
tunnetuksi ja ratsasti senvuoksi äkkipikaa pois. Silloin molemmat
ritarit huomasivat, että heidän voittajansa oli Galahad, ja he
hyppäsivät ratsuilleen ja karauttivat kiivaasti hänen peräänsä, mutta
hän oli jo poissa näkyvistä. Niin he kääntyivät takaisin apein mielin.

"Kyselkäämme jotain tietoja tuolta erakkonaiselta", Percival virkkoi.

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa", Lancelot virkkoi, mutta kun
Percival meni erakon asuntoon, niin hän jatkoi matkaansa yksinään.
Ristiin ja rastiin hän ratsasti jylhässä metsässä, eikä seurannut
mitään polkua, vaan kulki sattuman varassa. Viimein hän saapui
jykevälle ristille, joka osoitti kahta erämaahan vievää tietä; ristin
vieressä oli kivi, joka oli marmoria, mutta oli niin pimeä, että
Lancelot herra ei voinut sitä oikein nähdä.

Lancelot herra katseli ympärilleen, ja lähettyvillä hän näki vanhan
kappelin, jossa toivoi tapaavansa väkeä. Hän sitoi ratsunsa puuhun ja
otti kypärin päästänsä ja ripusti oksaan. Sitten hän meni kappelin
ovelle, mutta näki että se olikin autio ja tyhjä. Ja katsoessaan
sisään hän näki kauniin alttarin, joka oli komeasti koristeltu
pelkällä silkillä, ja alttarilla seisoi loistava kynttilänjalka,
jossa oli kuusi isoa kynttilää, ja kynttilänjalka oli hopeasta.

Kun Lancelot herra näki tuon valon, niin hänen teki kovasti mielensä
mennä kappeliin, mutta hän ei löytänyt paikkaa, johon olisi astunut,
ja se suretti ja ihmetytti häntä suuresti. Hän palasi ratsunsa luo,
otti pois satulan ja suitset ja antoi sen mennä syömään; sitten hän
irroitti kypärinsä ja riisui vyöltään miekkansa ja paneutui maata
kilvelleen marmoriristin eteen.

Niin hän vaipui uneen ja puoleksi valveilla puoleksi unissaan hän
näki näyn.

Hän näki kulkevan ohitsensa kaksi hevosta, sangen kaunista ja
valkoista, jotka kantoivat paaria ja paareilla makasi sairas ritari.
Tultuaan lähelle ristiä paarit seisahtuivat, ja Lancelot herra kuuli
ritarin sanovan:

"Oi, laupias Jumala, koska pääsen minä tästä vaivasta? Ja koska se
pyhä astia on näyttäytyvä, jonka kautta minä armon saan? Sillä kauan
olen minä tätä saanut kärsiä pienen hairahduksen takia."

Sillä tapaa ritari kotvan aikaa valitteli, ja Lancelot herra kuunteli
häntä.

Sitten Lancelot herra näki kynttilänjalan kuusine vahakynttilöineen
tulevan marmoriristin eteen, eikä hän nähnyt ketään, joka sitä
kantoi. Samoin tuli sinne hopeainen pöytä ja Pyhän Graalin pyhitetty
astia, jotka Lancelot oli entisaikaan nähnyt Pelles kuninkaan
huoneessa.

Samassa sairas ritari nousi ja kohotti molemmat kätensä ja rukoili
Jumalaa ja polvistuen hän suuteli pyhää astiaa ja hetikohta hän
parani.

"Herra Jumala, minä kiitän sinua, sillä minä olen parantunut tästä
sairaudesta", hän virkkoi.

Ja kun Pyhä Graal oli ollut ulkona pitkän aikaa, se meni taas
kappeliin kynttilänjalkoineen ja kynttilöineen, niin ettei Lancelot
herra tietänyt, minne se joutui. Sillä hän oli oman synnillisyytensä
tunnon painama, eikä hänellä ollut voimaa nousta seuratakseen pyhää
astiaa.

Silloin sairas ritari nousi ja suuteli ristiä ja asemies toi hänelle
hänen varuksensa ja kysyi, kuinka herransa jaksoi.

"Totisesti, Jumalan kiitos, oikein hyvin", tämä vastasi, "pyhä astia
paransi minut. Mutta minä ihmettelen suuresti tuota nukkuvaa ritaria,
jolla ei ollut voimaa herätä, kun tämä pyhä astia tänne tuotiin."

"Uskallanpa varmasti vakuuttaa", virkkoi asemies, "että hänessä asuu
jokin kuoleman synti, jota hän ei koskaan ole katunut."

"Kautta kunniani", ritari virkkoi, "ken hän lieneekin, onneton hän
on; minusta näyttää, että hän on Pyöreän pöydän ritareita, jotka ovat
lähteneet Pyhän Graalin etsintään."

"Herra", virkkoi asemies, "kas tässä ovat kaikki teidän aseenne
paitsi kypäriänne ja miekkaanne, ja senvuoksi te minun mielestäni
voisitte nyt ottaa tuon ritarin kypärin ja miekan."

Niin ritari teki sen; ja kun hän oli täysissä aseissa, niin hän otti
myös Lancelot herran ratsun, sillä se oli parempi kuin hänen omansa.
Ja niin hän ja hänen seuralaisensa lähtivät ristiltä.



Lancelot herran katumus.


Silloin Lancelot herra heräsi heti ja nousi ja mietti mielessään,
mitä hän oli nähnyt ja oliko se unta vai ei. Samassa hän kuuli äänen,
joka sanoi:

"Lancelot, sinä olet kovempi kuin kivi ja kitkerämpi kuin on puu ja
paljaampi ja kuivempi kuin on viikunapuu! Lähde senvuoksi täältä ja
poistu tästä pyhästä paikasta."

Kun Lancelot herra kuuli sen, niin hänen mielensä kävi kovin apeaksi,
eikä hän tietänyt mitä tehdä; niin hän nousi katkerasti itkien ja
kirosi sitä hetkeä, jolloin oli syntynyt, sillä hän luuli, ettei
hän koskaan enää pääsisi kunniaan. Sillä nuo sanat tunkivat hänen
sydämeensä, ja viimein hän ymmärsi, miksi häntä siten oli nimitetty.

Hän meni hakemaan kypäriänsä, miekkaansa ja ratsuansa, mutta huomasi,
että ne kaikki oli viety pois. Silloin hän kutsui itseään kurjaksi
raukaksi ja onnettomimmaksi kaikista ritareista. "Syntini ja
pahuuteni ovat minut saattaneet suureen häpeään", hän virkkoi. "Sillä
kun minä etsin maallisia seikkailuja maallisia haluja tyydyttääkseni,
niin minä ne aina sain suoritetuiksi ja pääsin joka paikassa voitolle
enkä koskaan missään ottelussa joutunut tappiolle, oli se sitten
oikea tai väärä. Ja nyt minä rupesin etsimään pyhiä seikkailuja,
mutta minä näen ja ymmärrän, että minun vanha syntini esti minua ja
saattoi minut häpeään, niin ettei minulla ollut voimaa liikahtaa eikä
puhua, kun tuo pyhä astia ilmestyi minun eteeni."

Sillä tapaa hän murehti, kunnes päivä koitti ja hän kuuli pienen
linnun laulavan; silloin hän sai hiukan lohdutusta.

Mutta kun Lancelot herra oli kadottanut ratsunsa ja aseensa, niin
hän tajusi, että Jumala oli häneen tyytymätön. Hän lähti ristiltä
jalkaisin metsään ja saapui aamun sarastaessa korkealle kukkulalle,
jolla muuan erakko asui. Lancelot tapasi erakon juuri aamuhartauttaan
alkamassa ja polvistui hänen kanssaan ja huusi Herralta armoa pahojen
tekojensa tähden. Kun heidän rukouksensa oli päättynyt, niin Lancelot
puhui erakolle ja pyysi häntä kristillisestä rakkaudesta kuulemaan
hänen elämänsä tarinaa.

"Varsin mielelläni", virkkoi erakko. "Ettekö te ole Arthur kuninkaan
hovista ja Pyöreän pöydän ritareita?"

"Olen kyllä ja minun nimeni on Järven Lancelot, josta on sangen paljo
puhuttu, ja nyt minun hyvä onneni on muuttunut, sillä minä olen
kaikkein kurjin mies maailmassa."

Erakko katsoi häneen ja ihmetteli, miksi hän oli niin alakuloinen.

"Herra", erakko virkkoi, "teidän tulisi kiittää Jumalaa enemmän kuin
kenenkään muun, sillä Hän on antanut teidän saada enemmän maallista
kunniaa, kuin kenenkään muun ritarin maan päällä. Mutta teidän
röyhkeytenne, kun te, vaikka vielä vaelsitte kuoleman synnissä,
uskalsitte katsella Hänen pyhää kalkkiansa, oli syynä, ett'ette
saanut nähdä sitä maallisilla silmillä. Sillä Hän ei näyttäydy
siellä, missä on moisia syntisiä, muuten kuin heidän turmiokseen
ja suureksi häpeäkseen. Eikä ole ketään ritaria maan päällä, jonka
tulisi kantaa Jumalalle sellaista kiitosta, kuin teidän. Sillä Hän on
antanut teille kauneutta ja komean ulkomuodon ja suurta väkevyyttä,
enemmän kuin kenellekään muulle ritarille, ja senvuoksi te olette
enemmän velvollinen, kuin kukaan muu, Jumalaa rakastamaan ja Häntä
pelkäämään; sillä vähä teitä auttaa voimanne ja miehuutenne, jos
Jumala on teitä vastaan."

Silloin Lancelot herra itki suuresti murheissaan ja virkkoi: "Minä
tunnen ja tiedän kyllä, että te minulle totta puhutte."

"Herra", virkkoi tuo hyvä mies, "älkää salatko minulta yhtäkään
vanhaa syntiänne."

"Totisesti, tuiki haluton olen niitä tunnustamaan", Lancelot herra
sanoi. "Sillä neljääntoista vuoteen en ole mitään tunnustanut ja
senvuoksi minä nyt valitan häpeääni ja onnettomuuttani."

Silloin Lancelot herra kertoi erakolle koko elämänsä ja kuinka hän
rakasti kuningatarta yli kaiken määrän ja oli rakastanut kauemmin,
kuin hän saattoi vuosia laskea.

"Ja kaikki suuret asetekoni, joita minä olen tehnyt, tein minä
enimmästä päästä kuningattaren vuoksi ja hänen tähtensä minä
taistelin, oli se sitten väärin tai oikein; enkä minä milloinkaan
taistellut vain Jumalan kunniaksi, vaan voittaakseni itselleni
kunniaa ja mainetta; ja vähä taikka en ensinkään minä siitä kiitin
Jumalaa." Sitten Lancelot herra sanoi: "Minä pyydän teitä neuvomaan
minua."

"Tahdon neuvoa teitä", erakko virkkoi, "jos te lupaatte minulle,
ett'ette ikinä mene tuon kuningattaren lähettyville, jos vain voitte
sitä välttää."

Silloin Lancelot herra lupasi hänelle lujasti, ettei hän menisi.

"Katsokaa että teidän sydämenne ja suunne sitä noudattaa", virkkoi
tuo hyvä mies, "ja minä vakuutan teille, että saatte enemmän kunniaa,
kuin teillä konsanaan on ollut."

"Minä ihmettelen, mikä se ääni oli, joka sanoi minulle nuo
kummalliset sanat, mitkä teille kerroin", virkkoi Lancelot herra.

"Älä ihmettele", erakko virkkoi, "sillä näkyy kyllä, että Jumala
sinua rakastaa. Ihmiset saattavat tuntea, että kivi on kova ja toinen
laji kovempi kuin toinen, -- sillä tarkoitetaan _sinua_, Lancelot
herra. Sillä sinä et tahtonut luopua synnistäsi, vaikka Jumala oli
suonut sinulle niin paljo hyvyyttä; sen vuoksi sinä olet kovempi
kuin kivi; etkä sinä tahtonut pehmetä, et vedellä etkä tulella, --
ja senvuoksi Pyhä Henki ei voinut astua sinun sydämeesi. Huomaa
nyt tarkoin; koko maailmassa ei ole yhtäkään ritaria, jolle meidän
Herramme olisi osoittanut niin suurta armoa, kuin hän on sinulle
osoittanut. Sillä Hän on antanut sinulle kauneutta ja komean
ulkomuodon; Hän on antanut sinulle ymmärrystä eroittaa hyvän pahasta;
Hän on antanut sinulle miehuutta ja rohkeutta; ja on antanut sinun
otella niin uljaasti, että sinä joka kerta olet päässyt voitolle
taisteluissa. Ja nyt meidän Herramme ei tahdo enää kärsiä sinua
enempää, vaan sinä olet tunteva Hänen kätensä lepäävän raskaana
päälläsi, jos tahdot taikka et.

"Ja miksi tuo ääni kutsui sinua kitkerämmäksi kuin puu; -- missä
sangen paljo syntiä asustaa, siellä saattaa olla vain vähä makeutta,
ja senvuoksi sinua verrataan vanhaan lahoon puuhun. Nyt olen
selittänyt sinulle, minkä vuoksi sinä olet kovempi kuin kivi ja
kitkerämpi kuin puu.

"Nyt selitän sinulle, minkä vuoksi sinä olet paljaampi ja kuivempi
kuin viikunapuu. Tapahtui, että meidän Herramme palmusunnuntaina
saarnasi Jerusalemissa, ja siellä Hän näki kansassa kaikellaista
kovasydämisyyttä, ja siellä Hän ei koko kaupungissa löytänyt
ainoatakaan, joka olisi antanut Hänelle yösijaa. Silloin Hän meni
kaupungin ulkopuolelle ja näki keskellä tietä viikunapuun, joka oli
varsin kaunis ja runsailla lehdillä varustettu, mutta siinä ei ollut
yhtäkään hedelmää. Silloin meidän Herramme kirosi sen puun, joka ei
kantanut hedelmää, -- ja viikunapuulla tarkoitettiin Jerusalemia,
joka kantoi lehtiä, mutta ei hedelmiä. Niin sinäkin, Lancelot
herra; kun Pyhä Graal tuotiin sinun eteesi, niin Se ei löytänyt
sinussa yhtään hedelmää eikä hyvää aivoitusta, vaan sinä olit synnin
saastuttama."

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "kaikki mitä te olette puhunut,
on totta; ja tästä lähtien minä aion Jumalan avulla elää paremmin
kuin tähän asti olen elänyt ja noudattaa ritarillisuutta ja tehdä
asetekoja."

Silloin tuo hyvä mies määräsi Lancelot herran suorittamaan sellaisen
katumusteon kuin hän saattoi tehdä ja käski hänen noudattaa
ritarillisuutta; ja niin hän antoi hänelle siunauksensa ja pyysi
Lancelot herraa viipymään luonansa koko sen päivän.

"Mielelläni sen teen", Lancelot herra virkkoi, "sillä minulla ei ole
kypäriä, eikä ratsua eikä miekkaa."

"Älkää sitä huolehtiko", tuo hyvä mies virkkoi, "ennen huomispäivän
iltaa hankin teille ratsun ja kaikki mitä tarvitsette."

Ja Lancelot herra katui kovasti kaikkia entisiä rikoksiaan.



Huone, jonka ovi oli suljettu.


Niiden Pyöreän pöydän ritarien joukossa, jotka lähtivät Pyhän Graalin
etsintään, oli, paitsi Galahad herraa ja päällikköä Lancelot herraa,
vielä seuraavat ritarit: hyvä ritari Percival; Ector herra, Lancelot
herran veli; Bors herra ja Gawaine herra. Monet ja merkilliset olivat
ne seikkailut, joihin he joutuivat, ja ihmeelliset olivat ne näyt,
joita he näkivät, mutta kertaakaan he eivät saaneet Pyhää Graalia
näkyviinsä. Sillä Galahad herraa ja Percival herraa lukuunottamatta
ei ketäkään ritaria pidetty kelvollisena tuota taivaallista näkyä
näkemään.

Mutta katumuksensa jälkeen ja monta pitkää kuukautta vaellettuaan
Lancelot herran viimein melkein onnistui suorittaa tuo suuri tehtävä.
Sillä yhtenä yönä ollessaan lähellä merta, hän näki unissaan näyn,
joka käski hänen astua ensimäiseen laivaan, mikä hänen eteensä
sattuisi. Kun hän kuuli nämä sanat, niin hän hypähti pystyyn ja näki
suuren kirkkauden ympärillään, ja hän otti varuksensa ja valmistautui
lähtemään; ja kun hän tuli meren rannalle, niin hän näki laivan,
joka oli ilman purjeita ja airoja. Heti laivaan päästyään hän tunsi
suurinta suloisuutta, mitä koskaan oli tuntenut, ja iloa, joka
voitti kaiken maallisen ilon, mitä hän koskaan oli kokenut. Ja tällä
laivalla hän viipyi kuukauden tai enemmänkin taivaallisen armon
ravitsemana.

Eräänä päivänä tuli sinne muuan ritari ratsun selässä. Saavuttuaan
laivalle laskeutui tämä alas ratsultaan. Silloin Lancelot herra näki,
että se oli hänen poikansa Galahad, eikä yksikään kieli saata kertoa,
kuinka suuresti he iloitsivat toistensa tapaamisesta.

He kertoivat toinen toiselleen kaikki seikkailut ja ihmeet, joita
heille kummallekin oli tapahtunut sen perästä, kuin he lähtivät
Arthur kuninkaan hovista.

Lancelot ja Galahad oleskelivat siinä laivassa puolen vuotta ja
palvelivat Jumalaa päivin ja öin kaiken kykynsä mukaan. Ja usein he
joutuivat kauaksi ihmisistä saarille, joilla ei löytynyt muuta kuin
julmia petoja, ja he suorittivat monta merkillistä seikkailua ja
vaarallista urhotyötä.

Yhtenä päivänä tapahtui, että heidän laivansa saapui metsän laitaan,
ja siellä he näkivät ritarin, joka oli kokonaan valkoisissa
varuksissa ja oikealla kädellään talutti komeasti satuloitua
valkoista hevosta. Hän tuli laivalle ja tervehti molempia ritareita
ja sanoi:

"Galahad, te olette ollut kylliksi kauan isänne seurassa; tulkaa ulos
laivasta ja hypätkää tämän ratsun selkään ja menkää, minne seikkailut
teitä vievät Pyhää Graalia etsimään."

Silloin Galahad meni isänsä luo ja suuteli häntä hellästi ja sanoi:

"Hyvä armas isä, en tiedä saanko teitä enää nähdä, ennenkuin olen
nähnyt Pyhän Graalin."

"Minä pyydän sinua", Lancelot virkkoi, "rukoilemaan taivaallista
Isää, että Hän pitäisi minua palveluksessaan."

Niin Galahad otti ratsunsa ja silloin he kuulivat äänen, joka sanoi:

"Koettakaa hyvin käyttäytyä, sillä toinen ei ole enää konsanaan
toista näkevä ennen hirmuista tuomiopäivää."

"Galahad poikani", Lancelot virkkoi, "koska meidän tulee erota,
emmekä enää milloinkaan saa nähdä toisiamme, niin rukoilen
taivaallista Isää suojelemaan sekä itseäni että sinua."

"Herra", Galahad virkkoi, "ei mikään rukous ole niin vaikuttava kuin
teidän", ja samassa hän ratsasti pois metsään.

Silloin tuuli nousi ja ajeli enemmän kuin kuukauden Lancelotia pitkin
merta, mutta hän nukkui vain vähän laivallansa, ja rukoili Jumalaa,
että hän saisi jotain tietoja Pyhästä Graalista.

Tapahtuipa muutamana yönä, keskiyön aikaan, että hän saapui linnan
edustalle, joka takaapäin oli kaunis ja komea. Takaportti aukeni
merta kohden, ja se oli avoinna ilman mitään vartioita, paitsi että
kaksi leijonaa vartioi sisäänkäytävää, ja kuu paistoi kirkkaasti.

Silloin Lancelot kuuli äänen, joka sanoi:

"Lancelot, astu ulos tästä laivastasi ja mene tuohon linnaan, missä
sinä olet näkevä suuren osan siitä mitä halajat."

Niin hän juoksi ja asestautui ja tuli portille ja näki leijonat ja
silloin hän tarttui miekkaansa ja paljasti sen. Mutta äkkiä tuli
kääpiö ja löi häntä käsivarteen niin kiivaasti, että miekka putosi
hänen kädestänsä.

"Sinä huono- ja heikkouskoinen mies!" hän kuuli äänen sanovan,
"miksikä sinä luotat enemmän aseisiisi kuin Luojaasi? Sillä Hän,
jonka palvelukseen sinä olet pantu, saattaa sinua enemmän auttaa kuin
sinun varuksesi."

Silloin Lancelot virkkoi: "Minä kiitän sinua, Herra Kristus, suuresta
armostasi, että Sinä minua väärinteostani nuhtelet. Nyt minä näen
että Sinä pidät minua palvelijanasi."

Sitten hän otti taas miekkansa, pisti sen tuppeensa, teki otsaansa
ristinmerkin ja lähestyi leijonia, ja ne näyttivät tahtovan tehdä
hänelle pahaa. Kuitenkin hän pääsi vahingoittumatta niiden ohitse ja
lähestyi linnan päärakennusta, missä kaikki linnan asujamet näyttivät
olevan. Silloin Lancelot astui täysissä aseissaan sisään, sillä
kaikki portit ja ovet olivat avoinna. Ja viimein hän näki kammion,
jonka ovi oli suljettu; hän laski kätensä ovelle avatakseen sen,
mutta ei voinut, vaikka hän pani liikkeelle viimeisetkin voimansa
saadakseen oven auki.

Sitten hän kuunteli ja kuuli äänen laulavan niin suloisesti, ettei
se tuntunut maalliselta ääneltä; ja hänen mielestään ääni lausui:
"Ylistys ja kunnia olkoon Taivaalliselle Isälle!"

Silloin Lancelot polvistui kammion oven eteen, sillä hän ymmärsi,
että Pyhä Graal oli tuossa huoneessa, ja hän rukoili Jumalaa, että
jos hän milloinkaan oli tehnyt mitään Hänelle otollista, että Hän
armahtaisi häntä ja näyttäisi hänelle jotakin siitä, mitä hän etsi.

Silloin kammion ovi aukeni ja sieltä tuli ulos suuri kirkkaus, niin
että rakennus oli niin valoisa, kuin jos siellä olisi ollut kaikki
maailman soihdut ja kynttilät. Lancelot meni ovelle ja aikoi astua
sisään, mutta äkkiä ääni virkkoi:

"Pakene, Lancelot, äläkä astu siihen kammioon, sillä jos sinä sinne
astut, niin sinä sitä katuva olet."

Niin Lancelot vetäytyi takaisin, sangen raskaalla mielellä.

Sitten hän katsoi kammioon ja näki keskellä kammiota hopeapöydän ja
pyhän astian punaisella sametilla peitettynä ja monta enkeliä sen
ympärillä, ja yksi piti palavaa vahakynttilää kädessään. Pyhän astian
edessä hän näki papin puvussa olevan miehen, ja näytti siltä, kuin
paraillaan olisi pidetty juhlallista jumalanpalvelusta. Kolme miestä
seisoi lähellä, ja Lancelotista näytti kuin pappi olisi nostanut ylös
nuorimman niistä ikäänkuin näyttääkseen häntä kansalle. Lancelot
ihmetteli kovin, sillä se taakka oli papille niin raskas, että hän
oli aivan vaipumaisillaan maahan. Kun Lancelot näki, ettei kukaan
lähellä olevista aikonut auttaa pappia, niin hän juoksi nopeasti
ovelle.

"Herra Kristus", hän virkkoi, "älä pidä sitä syntinä, vaikka minä
autan tuota miestä, sillä hän on suuressa avun tarpeessa."

Samassa hän astui kammioon ja meni hopeapöytää kohden; ja kun hän
pääsi lähelle, niin hän tunsi tulevan vastaansa tuulenviiman, joka
oli ikäänkuin tulella sekoitettu, ja se syöksähti niin rajusti hänen
kasvoihinsa, että se näytti aivan polttavan hänet, ja samassa hän
kaatui maahan eikä kyennyt nousemaan. Silloin hän tunsi ympärillään
monta kättä, jotka nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet ulos
huoneesta ja jättivät hänet, niinkuin näytti, kuolleena makaamaan. Ja
aamulla linnan väki hänet löysi kammion oven ulkopuolelta.

Neljäkolmatta päivää Lancelot herra makasi kuin kuolleena, mutta
viidentenäkolmatta päivänä hän avasi silmänsä. Silloin hänelle
kerrottiin, että se linna kuului Pelles kuninkaalle, missä hän kauan
aikaa sitten oli nähnyt Pyhän Graalin ilmestyksen ensi kertaa.
Kaikki kansa ihmetteli, kun he huomasivat että tämä muukalainen oli
Lancelot, tuo hyvä ritari, ja he lähettivät sanan Pelles kuninkaalle,
joka tuli sangen iloiseksi sen uutisen kuullessaan ja meni häntä
katsomaan ja riemuitsi suuresti hänen tulostansa. Ja kuningas kertoi
Lancelotille, että hänen ihana tyttärensä Elaine, Galahadin äiti, oli
kuollut. Ja Lancelot oli ylen suruissaan sen sanoman kuultuansa.

Neljä päivää Lancelot herra viipyi linnassa ja sitten hän otti Pelles
kuninkaalta jäähyväiset. Hän käsitti nyt, että hänen etsimisensä
oli päättynyt, ja ettei hän milloinkaan saisi nähdä enempää Pyhästä
Graalista, kuin hän oli nähnyt. Niin hän lupasi palata valtakuntaansa
Logrisiin, jota hän ei ollut nähnyt puoleentoista vuoteen.

Kun hän saapui Camelotiin, niin hän näki, että muutamat Pyöreän
pöydän ritarit olivat palanneet kotia, mutta että monet heistä --
enemmän kuin puolet -- olivat kaatuneet tai saaneet surmansa.

Arthur kuningas, Guinevere kuningatar ja koko hovi tulivat ylen
iloisiksi nähdessään taas Lancelot herran, ja kuningas kyseli häneltä
uutisia hänen pojastaan Galahadista.

Lancelot kertoi kuninkaalle kaikki seikkailut, mitä hänelle oli
tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli lähtenyt Arthurin hovista, ja
myös, mitä hän tiesi Galahadin, Percivalin ja Borsin seikkailuista.

"Suokoon Jumala", virkkoi kuningas, "että he kaikki kolme pian
olisivat täällä!"

"Niin ei ole tapahtuva", virkkoi Lancelot, "sillä kahta heistä te
ette enää koskaan saa nähdä. Mutta yksi heistä on tuleva takaisin."



Kuinka Galahad herra näki Pyhän Graalin.


Jätettyään Lancelot herran, Galahad ratsasti turhaan monta
päivänmatkaa. Minne hän vain meni, niin kummallisia merkkejä ja
ihmeitä seurasi häntä, mutta vielä hän ei kuitenkaan ollut nähnyt
Pyhän Graalin ilmestystä.

Tapahtuipa eräänä päivänä, että kun hän ratsasti ulos suuresta
metsästä, hänet yllätti Percival herra, joka oli seurannut häntä
viisi päivää, ja kohta sen jälkeen he muutamassa tienristeyksessä
tapasivat Bors herran. Ei tarvitse kysyä, ilostuivatko he. He
kertoivat kukin toisilleen seikkailunsa ja ratsastivat kaikki yhdessä
eteenpäin.

Sillä tapaa he matkasivat pitkän aikaa, kunnes saapuivat siihen
samaan Pelles kuninkaan linnaan, missä Lancelot herra jo oli
käynyt, ja heti kun he astuivat linnaan, niin Pelles kuningas tunsi
heidät. Silloin nousi suuri ilo, sillä kaikki kansa käsitti heidän
saapuessaan, että he olivat saattaneet loppuun Pyhän Graalin etsinnän.

Hiukan ennen iltaa, kun he olivat kokoontuneina salissa, kuului ääni
heidän joukossansa, ja se sanoi: "Ne, joiden ei tule istua Jeesuksen
Kristuksen pöytään, nouskoot, sillä nyt ravitaan vain todellisia
ritareita." Niin jokainen meni pois, paitsi Pelles kuningas ja
Eliazar, hänen poikansa, jotka olivat pyhiä miehiä, ja muuan neito,
joka oli hänen sisarensa tytär; nämä kolme ja ne kolme ritaria sinne
jäi, ei enempää.

Pian he näkivät yhdeksän ritaria, kaikki aseissa, tulevan sisään
salin ovesta ja riisuvan kypärinsä ja varuksensa.

"Herra", he virkkoivat Galahadille, "me olemme sangen kovin
rientäneet, saadaksemme istua teidän kanssanne tässä pöydässä, missä
pyhä ateria jaetaan."

Silloin hän sanoi: "Te olette tervetulleita, mutta mistä kaukaa te
tulette?"

Kolme heistä sanoi tulevansa Gaulista ja kolme sanoi olevansa
Irlannista ja muut kolme sanoivat olevansa Denmarkista.

Silloin ääni lausui: "Kaksi on teidän joukossanne, jotka eivät kuulu
Pyhän Graalin etsintään; poistukoot he senvuoksi." Niin Pelles
kuningas ja hänen poikansa poistuivat.

Ne ritarit, jotka jäivät, näkivät nyt hopeapöydän, jolla Pyhä Graal
oli, ja heistä näytti, kuin enkeleitä seisoisi ympärillä ja että
juhlallinen toimitus oli alkamassa. He istuutuivat pöydän ääreen
suuren pelon vallassa ja alkoivat rukoilla. Silloin saapui Eräs,
niinkuin heistä näytti, Herran Kristuksen haahmossa ja Hän sanoi:

"Minun ritarini ja palvelijani ja minun uskolliset lapseni,
jotka olette tulleet kuolevaisesta elämästä henkiseen elämään,
minä en silleen teillä tahdo kätkeytyä, vaan te saatte nähdä
Minun salaisuuksiani ja Minun kätkettyjä asioitani; pitäkää ja
vastaanottakaa nyt se korkea ateria, jota olette niin suuresti
halanneet." Sitten Hän otti itse pyhän astian ja tuli Galahadin luo,
joka polvistui ja otti vastaan pyhän ravinnon, ja hänen jälkeensä
ottivat kaikki hänen kumppaninsa samalla tapaa; ja heidän mielestään
se oli niin suloista, että sitä oli ihmeellistä kertoa.

Silloin Hän sanoi Galahadille: "Poikani, tiedätkö sinä, mitä minä
pidän käsissäni?"

"En", Galahad vastasi, "ellet Sinä sitä minulle ilmoita."

"Tämä on", Hän sanoi, "se pyhä kallio, mistä minä söin lampaan
viimeisellä Ehtoollisellani. Ja nyt sinä olet saanut nähdä sen,
mitä sinä kaikkein enimmän olet nähdä halannut, mutta vielä sinä
et ole sitä nähnyt niin avoimena, kuin sinä sen näkevä olet
Sarrasin kaupungissa. Senvuoksi sinun täytyy lähteä täältä ja viedä
mukanasi tämä pyhä astia, sillä tänä yönä se on poistuva Logrisin
valtakunnasta, eikä sitä enää konsanaan täällä nähtämän pidä. Ja
tahdotko tietää miksi? Siksi että tämän maan kansa on kääntynyt
huonoon elämään, sentähden minä otan heiltä pois sen kunnian
perinnön, jonka minä heille annoin. Menkää senvuoksi, te kolme,
huomenna merelle, siellä te löydätte laivanne valmiina, -- te ja
Percival herra ja Bors herra, eikä ketään muita teidän kanssanne. Ja
kaksi teistä on kuoleva Minun palveluksessani, mutta yksi teistä on
jälleen palaava Camelotiin ja vievä sanomia."

Sitten Hän siunasi heitä ja katosi heidän näkyvistänsä. Niin Galahad,
Percival ja Bors jättivät Pelles kuninkaan linnan. Ratsastettuaan
kolme päivää he tulivat meren rannalle, missä he löysivät saman
laivan, jossa Galahad oli oleskellut Lancelotin kanssa; ja kun
he astuivat laivaan, niin he näkivät sen keskellä hopeapöydän ja
Pyhän Graalin, joka oli peitetty punaisella sametilla. Silloin he
iloitsivat, että heillä oli sellaisia kapineita muassaan.

Niin he purjehtivat eteenpäin, kunnes tulivat Sarrasin kaupunkiin,
jonne he laskivat maihin ja ottivat hopeapöydän mukaansa. Kun
he astuivat sisään kaupungin portista, niin he näkivät vanhan
koukkuselkäisen ukon istumassa, ja Galahad kutsui häntä ja pyysi
häntä auttamaan heitä raskaan pöydän kantamisessa.

"Totisesti", vanhus virkkoi, "kymmeneen vuoteen en ole saattanut
käydä muuten kuin kainalosauvoilla."

"Vähät siitä", virkkoi Galahad, "nouse vain pystyyn ja näytä hyvää
tahtoasi."

Vanhus koetti nousta, ja hetikohta hän huomasi olevansa terveempi
kuin koskaan. Silloin hän juoksi pöydän luo ja tarttui sen yhteen
syrjään Galahadin kantaessa vastakkaisesta syrjästä.

Tämän parannuksen maine kulki kautta kaupungin, ja kun kaupungin
kuningas näki nuo kolme ritaria, niin hän kysyi, mistä he tulivat,
ja mikä kapine se oli, jonka he olivat tuoneet hopeapöydällä. He
kertoivat hänelle Pyhän Graalin totuuden ja minkä voiman Jumala oli
siihen pannut sairaita parantamaan.

Mutta tuo kuningas oli tyranni ja polveutui pakanallisesta suvusta,
ja hän otti nuo kolme ritaria ja pisti heidät vankeuteen, syvään
kuiluun. Mutta koko ajan kun he olivat vankeudessa, taivaan pyhä armo
ylläpiti heitä.

Vuoden lopulla tapahtui, että kuningas kävi sairaaksi ja tunsi että
hänen piti kuoleman. Silloin hän lähetti hakemaan noita kolmea
ritaria ja kun he tulivat hänen eteensä, niin hän pyysi heiltä
anteeksi kaikkea sitä, mitä hän oli heille tehnyt, ja mielellään he
antoivat hänelle anteeksi, ja niin hän kuoli.

Kun kuningas oli kuollut, niin koko kaupunki pelästyi, eivätkä he
tietäneet, kuka saattaisi tulla heidän kuninkaaksensa. Silloin
juuri, kun he parhaillaan olivat neuvottelussa, kuului ääni heidän
joukossansa ja käski heidän valita nuorimman noista kolmesta
ritarista kuninkaaksensa. Niin Galahad tehtiin koko kaupungin
suostumuksella kuninkaaksi.

Kun Galahad oli tarkastanut maan, niin hän rakennutti hopeapöydän
ympärille kullasta ja kalliista kivistä laatikon, joka peitti pyhän
astian, ja joka aamu varhain nuo kolme ritaria tapasivat tulla sen
eteen ja lausua rukouksensa.

Vuoden lopulla samana päivänä, jona Galahadille annettiin
kultakruunu, hän nousi aikaisin, hän ja hänen kumppaninsa, ja menivät
palatsiin pyhän astian ääreen. Siellä he näkivät edessänsä miehen
polvillaan ja hän oli piispan näköinen; ja ylt'ympärillä oli suuri
enkelien joukko.

"Tule vain tänne, Galahad, Jeesuksen Kristuksen palvelija", hän
virkkoi, "ja sinä saat nähdä sen, mitä sinä kauan olet nähdä
halannut."

Silloin Galahad alkoi vapista, sillä hän sai nähdä hengellisiä
asioita maallisilla silmillänsä; ja pitäen käsiään kohotettuina
taivasta kohden, hän virkkoi:

"Herra, minä kiitän Sinua, sillä nyt minä näen sen, mikä on ollut
minun halunani kauan aikaa. Nyt, pyhä Herra, en tahtoisi enää elää,
jos se olisi Sinulle otollista, Herra!"

Sitten tuo hyvä mies otti pyhän ruoan ja tarjosi sitä Galahadille, ja
hän otti sen vastaan iloisena ja nöyränä.

Kun se oli tehty, niin Galahad meni Percival herran ja Bors herran
luo ja suuteli heitä ja jätti heidät Jumalan haltuun. Ja Bors
herralle hän sanoi: "Hyvä herra, tervehtikää minun isääni, Lancelot
herraa, ja heti kun tapaatte hänet, niin pyytäkää hänen muistamaan
tämän maailman katoavaisuutta."

Sitten hän polvistui pöydän eteen ja lausui rukouksensa, ja kohta
hänen sielunsa lähti Jeesuksen Kristuksen tykö.

Silloin näytti noista molemmista ritareista, että käsi tuli taivaasta
ja vei pois tuon pyhän astian. Ja sen ajan perästä ei kenkään ole
rohjennut sanoa Pyhää Graalia nähneensä.

Kun Percival ja Bors näkivät, että Galahad oli kuollut, niin he
surivat niin suuresti, kuin kaksi miestä ikinä surra saattoi, ja
joll'eivät he olisi olleet hyviä miehiä, niin he olisivat helposti
joutuneet epätoivoon. Ja kaupungin ja maan kansa oli kovin raskaalla
mielellä. Heti kun Galahad oli haudattu, niin Percival herra vetäytyi
erakkomajaan ja siellä hän vuoden ja kaksi kuukautta eli täysin pyhää
elämää, ja sitten hän lähti pois.

Bors herra oli Percival herran luona niin kauan kun tämä eli, mutta
kun hän kuoli, niin Bors herra otti laivan ja palasi Logrisin
valtakuntaan, ja niin hän tuli Camelotiin, missä Arthur kuningas
oli. Suuresti iloittiin hänen tulostansa hovissa, sillä he luulivat
kaikki, että hän varmaankin oli kuollut, kun hän oli ollut niin
kauan poissa hovista. Bors herra kertoi heille kaikki Pyhän Graalin
seikkailut ja Lancelot herralle hän sanoi Galahadin tervehdyksen.

"Lancelot herra", hän virkkoi, "Galahad pyytää teitä ajattelemaan
tämän maailman katoavaisuutta, niinkuin te hänelle lupasitte, kun
enemmän kuin puoli vuotta olitte yhdessä."

"Se on totta", Lancelot virkkoi. "Nyt minä uskon ja luotan, että
hänen rukouksensa auttaa minua."



ARTHURIN KUOLEMA



Lancelot herran lähtö.


Senjälkeen kun Pyhän Graalin etsintä oli loppuun suoritettu ja kaikki
ritarit, jotka olivat jääneet eloon, olivat palanneet Pyöreän pöydän
ääreen, pidettiin hovissa suurta iloa, ja varsinkin Arthur kuningas
ja Guinevere kuningatar riemuitsivat ja olivat ylen iloisia Lancelot
herran ja Bors herran tähden. Ja jonkun aikaa kaikki kävi hyvin ja
paljon juhlittiin ja iloittiin.

Mutta Lancelot herra unhoitti erakolle antamansa lupauksen, että
hän niin vähä kuin mahdollista katselisi Guinevere kuningatarta, ja
koska häntä kuningas ja kuningatar ja kaikki kansa piti niin suuressa
kunniassa, niin muutamat muista ritareista kadehtivat häntä ja
koettivat tehdä hänelle kaikkea pahaa, mitä taisivat.

Häijyin ja ilkein Arthur kuninkaan hovissa olevista ritareista
oli Mordred herra. Hän oli Arthur kuninkaan sisaren, Orkneyn
kuninkaan Lotin puolison nuorin poika, ja häntä Merlin tarkoitti,
ennustaessaan, että toukokuun ensimäisenä päivänä syntynyt lapsi
tuottaisi turmiota Arthur kuninkaalle. Hän oli jalojen ritarien
Gawainen, Gaherisin ja Garethin velipuoli, mutta ei ensinkään heidän
kaltaisensa luonnoltaan. Ainoa veli, joka häntä hiukankin muistutti,
oli Agrivaine herra, ja juuri noiden molempien ritarien panettelujen
tähden nousi se vihan ja kiukun myrsky, joka ei asettunut, ennenkuin
kaiken maailman ritariuden kukka oli lyöty ja surmattu.

Herttaisena toukokuuna, kun jokainen jalo sydän hehkuu elämää --
kun maa levittää silmiemme eteen ihanintaan ja loistoisintaan, ja
kaikki miehet ja naiset iloitsevat ja riemuitsevat, koska suvi on
tulossa heloittavine kukkineen -- ihanana toukokuuna nuo molemmat
ritarit Agrivaine ja Mordred panivat toimeen ilkityönsä. Julkisessa
kokouksessa monien ritarien läsnäollessa he puhuivat loukkaavia
puheita Lancelot herrasta ja Guinevere kuningattaresta ja kehoittivat
toistamaan niitä kuninkaalle. Silloin virkkoi Gawaine herra:

"Veljeni, Agrivaine herra", hän sanoi, "minä pyydän ja vaadin teitä,
älkää puhuko enää tuollaista minun läsnäollessani, sillä tietäkää,
että minä en tahdo ottaa osaa teidän vehkeisiinne."

"Totisesti", virkkoivat Gaheris ja Gareth herra, "emme mekään tahdo
olla osallisina teidän vehkeissänne."

"Sittenpä tahdon minä", Mordred virkkoi.

"Sen saatan kyllä uskoa", sanoi Gawaine herra, "sillä missä vain
pahuutta tapahtuu, niin teillä on siinä osanne, veljeni Mordred
herra; mutta minä toivoisin että jättäisitte tämän, ettekä tekisi
itsestänne sellaista juonittelijaa, sillä minä tiedän, mitä siitä
tulee."

"Tulkoon mitä tahansa", virkkoi Agrivaine herra, "minä puhun
kuninkaalle."

"Ette ainakaan minun neuvostani", sanoi Gawaine herra, "sillä jos
nousee sota ja hävitys Lancelot herran ja meidän välillämme, niin
huomatkaa tarkoin, veli, moni kuningas ja mahtava lordi on pitävä
Lancelot herran puolta. Minä puolestani en ikinä nouse Lancelot
herraa vastaan, sillä hän vapautti minut Tuskien tornin kuninkaan
Caradosin käsistä ja surmasi hänet ja pelasti minun henkeni.
Niinikään, Agrivaine veli ja Mordred veli, samalla tapaa Lancelot
herra vapautti teidät molemmat ja kolme kertaa kaksikymmentä ritaria
Turquine herran käsistä. Minun mielestäni sellaisia hyviä tekoja ja
ystävällisyyttä pitäisi muistettaman."

"Tehkää kuten tahdotte", virkkoi Agrivaine herra, "minä en tahdo sitä
kauempaa salata."

Sillä hetkellä lähestyi Arthur kuningas.

"Nyt, veljet, hiljentäkää hälinänne", Gawaine sanoi.

"Sitä emme tahdo", virkkoivat Agrivaine ja Mordred.

"Ettekö tahdo?" Gawaine sanoi; "silloin Jumala teitä armahtakoon,
sillä minä en tahdo kuulla teidän juttujanne enkä tietää teidän
ilkituumistanne."

"Enkä liioin minäkään", virkkoi Gareth herra ja samoin Gaheris herra,
"sillä me emme ikinä tahdo puhua pahaa tuosta miehestä."

Ja niin nuo kolme ritaria lähtivät kokouksesta.

"Oi", virkkoi Gawaine ja Gaheris, "nyt on tämä valtakunta turmion
partaalla ja Pyöreän pöydän jalo veljeskunta hajalla."

Niin he lähtivät pois sangen murheellisina. Sillä hetkellä Arthur
kuningas saapui heidän luokseen ja kysyi, mitä melua siellä
pidettiin, ja silloin Agrivaine ja Mordred olivat vain liiankin
valmiit toistamaan häijyt panettelunsa. Kun kuningas ei oikein
tahtonut uskoa mitä he sanoivat, niin he panivat toimeen kavalan
juonen, saadakseen Lancelot herran ansaan. Paetessaan väijyjiensä
kynsistä Lancelot herra löi Agrivaine herran ja kaksitoista hänen
kumppaniaan kuoliaaksi. Mordred herran onnistui päästä pakoon, ja
ratsastaen verissään ja haavoitettuna kuninkaan luo hän kertoi
hänelle jutun omalla tavallaan.

"Oi", Arthur kuningas virkkoi, "kovasti suren että Lancelot herran
koskaan piti nousta minua vastaan. Nyt on aivan varmaan Pyöreän
pöydän jalo veljeskunta ikipäiviksi murrettu, sillä hänen puoltaan on
pitävä moni jalo ritari."

Kaikki kävi niinkuin kuningas ja Gawaine herra olivat aavistaneet.
Siitä päivästä alkaen oli alituinen sota Englannissa, toiset ritarit
kun puolsivat Lancelot herraa ja toiset kuningasta, ja molemmin
puolin hukkaantui monta uljasta henkeä. Ikävän onnettomuuden kautta
Lancelot herran puolue surmasi tapaturmaisesti jalot ritarit Gaheris
herran ja Gareth herran, jotka sillä hetkellä olivat ilman aseita,
ja sen perästä Gawaine herrasta, joka siihen asti oli kieltäytynyt
taistelemasta Lancelot herraa vastaan, tuli hänen katkerin
vihamiehensä. Monta kertaa kuningas ja Lancelot herra olisivat
tehneet rauhan, mutta Gawaine herra yllytti kuningasta yhä uuteen
taisteluun ja kehoitti häntä olemaan kuuntelematta mitään sovinnon
yrityksiä, vaikka Lancelot herra teki mitä jaloimpia katumuksen
tarjouksia ja ilmaisi mitä syvintä surua Gaheris ja Gareth herrojen
tapaturmaisen surmaamisen vuoksi.

Viimein paavi lähetti käskyn että taisteleminen oli lopetettava,
ja juhlallinen neuvottelu tapahtui kuninkaan ja Lancelot herran
välillä Carlislessa. Siellä Lancelot herra puhui niin yleviä
sanoja, että kaikki ritarit ja ladyt, jotka olivat läsnä, itkivät
häntä kuullessaan, ja kyyneleet vuotivat pitkin Arthur kuninkaan
poskia. Mutta tyydyttääkseen Gawaine herran kostonhalua veljiensä
menettämisestä kuningas oli jo luvannut, että Lancelot herra oli
karkoitettava maasta, ja sen sijaan että olisi suostunut hänen
katumustarjouksiinsa ja hyvän tahtonsa osoituksiin, hän antoi nyt
Gawaine herran julistaa Lancelot herralle tämän maanpakotuomion,
ja että hänet kiellettiin oleskelemasta Englannissa kauempaa kuin
viisitoista päivää.

Silloin Lancelot herra huokasi ja kyyneleet vuotivat pitkin hänen
poskiansa.

"Voi, sinä jaloin kristillinen valtakunta", hän virkkoi, "jota minä
olen rakastanut yli kaikkien muiden valtakuntien, sinussa olen minä
saavuttanut suuren osan kunniaani ja nyt minun täytyy lähteä tällä
tavalla! Totisesti kadun, että koskaan tulin tähän valtakuntaan,
koska minut näin häpeällisesti karkoitetaan, syyttömästi ja
ansaitsemattani! Mutta onni on niin vaihteleva ja pyörä niin
liikkuva, ei ole pysyväistä asuinsijaa, ja sen saattaa todeksi
näyttää moni vanha aikakirja jalon Hektorin ja Troilus uroon ja
Aleksanderin, tuon mahtavan valloittajan, suhteen ja vielä monen
muunkin suhteen. Kun he olivat korkeimmillaan mahtavuudessaan, niin
he putosivat syvimmälle, ja niin on käynyt minunkin", Lancelot herra
virkkoi, "sillä tässä valtakunnassa minä olin suuressa kunniassa,
ja minun ja heimolaisritarieni kautta Pyöreä pöytä kasvoi enemmän
maineessa kuin kenenkään muun kautta."

Sitten Lancelot herra lausui jäähyväiset Guinevere kuningattarelle
kuninkaan ja heidän kaikkien kuullen.

"Rouvani", hän virkkoi, "nyt minun täytyy jättää teidät ja tämä jalo
veljeskunta ainiaaksi, ja koska niin on laita, niin pyydän teitä
hartaasti rukoilemaan puolestani ja puhumaan minusta hyvää. Ja jos
kavalat kielet teitä kovin ahdistavat, niin lähettäkää minulle sana,
ja jollei kenenkään ritarin kädet voi teitä vapauttaa taistelun
kautta, niin minä teidät vapautan."

Ja samalla Lancelot herra suuteli kuningatarta, ja sitten hän sanoi
julkisesti:

"Nyt tulkoon tälle paikalle jokainen, joka uskaltaa sanoa, ettei
kuningatar ole ollut uskollinen minun herralleni Arthurille! Saammepa
nähdä, kuka tahtoo puhua, jos uskaltaa puhua!"

Sen sanottuaan hän vei kuningattaren kuninkaan luo ja sitten Lancelot
herra otti hyvästit ja lähti. Eikä ollut kuningasta, herttuaa eikä
kreiviä, ei paroonia eikä ritaria, ei ladyä taikka vallasnaista,
joka ei olisi valittanut, vaan kaikki he itkivät ikäänkuin olisivat
olleet pois suunniltansa. Ja kun jalo Lancelot herra otti ratsunsa ja
ratsasti pois Carlislesta, niin itkettiin ja nyyhkytettiin pelkästä
surusta hänen lähtiessään. Niin hän suuntasi kulkunsa Ilojen puisto
nimiseen linnaansa, ja sen perästä hän nimitti sitä aina Surujen
puistoksi.

Ja niin lähti Lancelot herra Arthur kuninkaan hovista ainiaaksi.

Kun Lancelot herra tuli Ilojen puistoon, niin hän kutsui kokoon
ritarijoukkonsa ja kysyi heiltä, mitä he tahtoivat tehdä. He
vastasivat kaikki yhteen ääneen, että he tahtoivat tehdä, mitä hän
teki.

"Jalot kumppanit", Lancelot herra virkkoi, "minun täytyy lähteä tästä
kaikkein jaloimmasta valtakunnasta, ja suuresti minua surettaa,
että minun nyt täytyy lähteä, sillä minä en lähde kunnialla. Sillä
karkoitettu mies ei koskaan lähde kunnialla mistään valtakunnasta,
ja se on minun suruni syy, sillä alati minä pelkään että minusta
kirjoitetaan aikakirjoihin, että minut karkoitettiin tästä maasta."

Silloin puhui moni jalo ritari ja sanoi:

"Herra, jos teitä haluttaa oleskella tässä maassa, niin me emme
teitä jätä, ja jos te ette näe hyväksi täällä oleskella, niin ei
yksikään täällä olevista kunnon ritareista ole teitä jättävä. Koska
me halusta otimme osaa teidän kärsimyksiinne ja vastuksiinne tässä
valtakunnassa, niin tietäkää, että me samoin menemme halusta teidän
kerallanne muihinkin maihin ja teemme siellä sellaisia tekoja kuin
te."

"Jalot herrat", Lancelot virkkoi, "ymmärrän teidät hyvin ja kiitän
teitä, niinkuin voin. Ja teidän tulee tietää, että kaiken sen
elannon, minkä minä olen perinyt, sen minä luovutan teille tällä
tapaa -- minä tahdon nimittäin jakaa kaikki elantoni ja maani
vapaaehtoisesti teidän keskenne, ja minä itse tahdon omistaa yhtä
vähän kuin kukaan teistä; ja minä uskon ja luotan, että Jumala antaa
teidän tulla toimeen minun maillani, niin hyvin kuin koskaan ketkään
ritarit ovat toimeen tulleet."

Silloin puhuivat kaikki ritarit yhdellä haavaa: "Häpeä sille,
joka teidät jättää! Sillä me käsitämme kaikki, että nyt ei tässä
valtakunnassa ole rauhaa oleva, vaan alinomaa riitaa ja taistelua,
nyt kun Pyöreän pöydän veljeskunta on hajonnut. Sillä Pyöreän pöydän
jalo veljeskunta tuki Arthur kuningasta ja heidän uljuutensa kautta
kuningas ja koko hänen valtakuntansa oli levossa ja rauhassa. Ja
suureksi osaksi, sen sanoi jokainen, se tapahtui teidän jaloutenne
vuoksi."

"Totisesti", Lancelot herra virkkoi, "minä kiitän teitä kaikkia
hyvistä sanoistanne, vaikka minä hyvin tiedän, ettei tämän
valtakunnan lujuus ollut minun ansiokseni luettava. Mutta mikäli
voin, tein velvollisuuteni ja monen kapinoitsijan minä aikoinani
kukistin. Ja minä luulen että saamme niistä nyt taas kuulla, ja se
se minua suuresti surettaa. Sillä minä pelkään kovasti, että Mordred
herra saa aikaan ikävyyksiä, sillä hän on ylenpalttisen kade ja
antautuu ilkitöihin."

Niin kaikki ritarit päättivät lähteä Lancelot herran kanssa, ja
kokonaista sata miestä lähti hänen mukanaan, ja he vannoivat,
etteivät ikinä häntä jättäisi, ei myötä- eikä vastoinkäymisessä.

Niin he astuivat laivaan Cardiffissa ja purjehtivat Bayonneen Ranskan
maalle, jossa Lancelot herra oli monen maa-alueen haltia.



Gawaine herran kosto.


Arthur kuningas ja Gawaine herra eivät tyytyneet Lancelot herran
karkoitukseen, vaan kokosivat suuren sotajoukon ja valmistautuivat
ajamaan häntä takaa ja astuivat laivaan Cardiffissa. Poissaolonsa
aikana Arthur kuningas määräsi veljensä pojan, Mordred herran, kaiken
Englannin päähallitusmieheksi ja asetti Guinevere kuningattaren
hänen valvontansa alle. Niin hän kulki meren yli ja laski maihin
Lancelot herran alueelle, ja siellä hän Gawaine herran kostonhalun
vaikutuksesta poltti ja hävitti kaikki mitä saattoi.

Kun sana tuotiin Lancelot herralle, että Arthur kuningas ja
Gawaine herra olivat nousseet maihin ja parhaillaan hävittivät
hänen alueitaan, niin hänen ritarinsa kehoittivat häntä lähtemään
taisteluun, mutta hän vastasi olevansa peräti haluton vuodattamaan
kristityn verta, niin että hän ensin tahtoi lähettää sanansaattajan
Arthur kuninkaan luo katsomaan, saataisiinko sovinto aikaan, sillä
rauha oli aina parempi kuin sota. Niin Lancelot lähetti erään neidon
Arthur kuninkaan luo pyytämään, että hän lakkaisi sotimasta hänen
maitansa vastaan.

Neito lähti matkalle hevosen selässä, ja kun hän tuli Arthur
kuninkaan teltalle, niin hän laskeutui alas satulasta, ja häntä oli
vastassa muuan kunnon ritari, Lucan herra, juomanlaskija.

"Jalo neito, tuletteko Järven herran Lancelotin lähettämänä?"

"Tulen, herra", hän virkkoi, "tulen tänne puhumaan herrani kuninkaan
kanssa."

"Oi", Lucan herra virkkoi, "herrani kuningas rakastaisi kyllä
Lancelotia, mutta Gawaine herra ei tahdo sitä sallia." Ja sitten hän
lisäsi: "Minä rukoilen Jumalaa, neito, että te onnistuisitte hyvin,
sillä kaikki me kuninkaan seuralaiset soisimme, että Lancelot herra
tekisi parempia asetekoja kuin kukaan muu ritari."

Niin sanoen Lucan vei neidon Arthur kuninkaan luo, joka istui Gawaine
herran seurassa, kuullakseen mitä neito sanoisi. Kun tämä oli sanonut
sanottavansa, niin kyyneleet täyttivät kuninkaan silmät, ja kaikki
lordit olivat iloissaan saadessaan kehoittaa kuningasta sopimaan
Lancelot herran kanssa, kaikki muut paitsi Gawaine herra.

"Valtiaani, enoni, mitä aiotte tehdä?" hän virkkoi. "Tahdotteko
kääntyä takaisin nyt, kun olette päässyt näin pitkälle tällä
matkallanne? Koko maailma teitä on pilkkaava."

"Ei", Arthur kuningas sanoi, "te tiedätte kyllä, Gawaine herra, että
minä teen, niinkuin te minua neuvotte; ja kuitenkin minusta tuntuu,
ettei olisi hyvä hylätä Lancelot herran kauniita sovinnon tarjouksia.
Mutta koska olen tullut näin pitkälle tällä matkalla, niin te saatte
antaa neidolle vastauksen, sillä minä en voi sääliltäni hänelle
puhua, hänen tarjouksensa ovat niin jalomieliset."

Silloin Gawaine herra sanoi neidolle täten: "Neito, sanokaa Lancelot
herralle, että on turhaa vaivaa koettaa suostuttaa enoani sovintoon.
Ilmoittakaa hänelle, että jos hän olisi tahtonut saada rauhaa aikaan,
niin hänen olisi pitänyt yrittää ennemmin, sillä nyt se on liian
myöhäistä. Ja sanokaa että minä, Gawaine herra, lähetän hänelle
sellaisen sanan, että minä lupaan kautta kaiken kunniani, mitä olen
velkapää Jumalalle ja ritarisäädylleni, että en jätä Lancelot herraa
rauhaan, ennenkuin hän on surmannut minut taikka minä hänet."

Niin neito itki ja lähti, ja moni silmä siellä kyyneltyi. Hän palasi
Lancelot herran luo, jolla oli kaikki ritarinsa ympärillään, ja kun
Lancelot herra kuuli tämän vastauksen, niin kyyneleet juoksivat hänen
poskiansa pitkin.

Silloin hänen jalot ritarinsa astuivat pitkin askelin hänen
ympärilleen ja sanoivat: "Lancelot herra, miksi te noin surette?
Ajatelkaa, kuka olette ja mitä miehiä me olemme, ja sallikaa meidän
jalojen miesten mitellä voimiamme keskellä taistelutannerta."

"Se saattaa helposti tapahtua", Lancelot virkkoi, "mutta en
milloinkaan ole ollut näin vastahakoinen ottelemaan, sillä yhä minä
arastelen tuota jaloa kuningasta, joka teki minut ritariksi. Kun minä
en voi enää kauemmin pitää rauhaa, niin minun täytyy puolustautua,
ja se on minulle suuremmaksi kunniaksi, ja meille kaikille, kuin
että ryntäisimme tuota jaloa kuningasta vastaan, jota olemme kaikki
palvelleet." Sitten he eivät puhuneet enää enempää, ja ilta kun oli,
niin he menivät levolle.

Aamulla varhain päivän koittaessa, kun ritarit katsoivat ulos,
niin he näkivät Bayonnen kaupungin yltäympäri piiritetyksi, ja
tikaportaita oli kiinnitetty muureille. Silloin he alkoivat taistella
Arthur kuninkaan sotajoukkoa vastaan ja pieksivät heitä ankarasti
valleilta. Niin piiritystä kesti kuusi kuukautta, ja paljon väkeä
hakattiin molemmin puoli maahan. Silloin tapahtui eräänä päivänä,
että Gawaine herra tuli porttien edustalle kiireestä kantapäähän
asestettuna, jalon ratsun selässä ja iso peitsi kädessään.

"Missä olet, sinä kavala petturi, Lancelot herra?" hän huusi kovalla
äänellä. "Miksi sinä piileskelet lymypaikoissa ja vallien takana,
kuten pelkuri? Tule esiin nyt, sinä kavala petturiritari, että saan
kostaa sinun ruumiisi päällä kolmen veljeni kuoleman."

Jokaisen sanan tästä kuuli Lancelot herra ja hänen ritarinsa, ja
nyt ei Lancelot herra voinut tehdä mitään muuta kuin puolustautua
taikka sitten joutua häväistyksi ikipäivikseen. Lancelot herra
käski satuloida parhaimman ratsunsa ja noutaa aseensa ja tuoda ne
kaikki linnan portille, ja sitten hän puhui kovalla äänellä Arthur
kuninkaalle:

"Valtiaani Arthur ja jalo kuningas, joka teitte minut ritariksi,
tietäkää, että olen sangen raskaalla mielellä teidän tähtenne, että
te minua täten vainootte, ja minä olen aina teitä säästänyt, sillä
jos minä olisin ollut kostonhimoinen, niin olisin voinut kohdata
teitä avonaisella tantereella ja kesyttää täydellisesti teidän
karskimmat ritarinne. Nyt minä olen pidättänyt itseäni puolen vuotta
ja olen sietänyt, että te ja Gawaine herra olette tehneet, mitä
olette tahtoneet, ja nyt minä en voi sitä kauemmin kärsiä -- nyt
minun on pakko puolustautua, koska Gawaine herra on syyttänyt minua
petturuudesta. Se on suuresti minun tahtoani vastaan, että minun
koskaan täytyy taistella ketään vastaan teidän heimostanne. Mutta
nyt minä en voi enää malttaa mieltäni, te ajatte minut taisteluun,
niinkuin metsäneläimen hyökkäykseen."

"Lancelot herra", Gawaine huusi, "jos sinä uskallat otella, niin jätä
lörpöttelysi ja tule ulos ja keventäkäämme sydämiämme."

Arthur kuninkaan sotajoukko seisoi alallaan kaupungin ulkopuolella,
kaikki erikseen syrjässä, ja Lancelotin jaloja ritareita tuli ulos
joukottain, niin paljon, että kun Arthur kuningas näki sen ritari- ja
miesparven, ihmetteli hän ja sanoi itsekseen:

"Voi, että Lancelot herra sentään nousikaan minua vastaan, sillä nyt
minä näen, että hän on minun vertaiseni voimassa."

Niin tehtiin sopimus, ettei kukaan lähestyisi Lancelotia eikä
Gawainea taikka olisi missään tekemisissä heidän kanssansa, kunnes
jompikumpi kaatuisi tai antautuisi.

Olipa, vuosikausia sitten, muuan pyhä mies antanut kummallisen lahjan
ja suosionosoituksen Gawaine herralle, eikä sitä tietänyt yksikään
paitsi Arthur kuningas. Jokaisena vuoden päivänä kello yhdeksästä
aamulla hamaan puolipäivään asti hänen voimansa ja väkevyytensä
kasvoi kolminkertaiseksi siitä mitä se tavallisesti oli. Kuningas
määräsi useimmat aseleikit pidettäviksi sinä aikana päivää, mikä
saattoi Gawaine herran voittamaan suurta kunniaa.

Siten Lancelot herra taisteli Gawaine herran kanssa, ja kun hän
tunsi tämän väkevyyden yhä kasvavan, niin hän kummasteli ja pelkäsi
kovin joutuvansa häpeään. Mutta kun puolipäivän aika oli ohitse,
niin Gawaine herra ei voinut luottaa muuhun kuin omiin voimiinsa,
ja silloin Lancelot tunsi, että hän kävi heikommaksi. Silloin hän
iski kaksinkertaisella innolla ja antoi Gawaine herralle sellaisen
kolhauksen kypäriin, että hän kaatui kyljellensä maahan, ja Lancelot
vetäytyi pois hänen luotansa.

"Miksi sinä poistut?" Gawaine herra virkkoi. "Käänny takaisin, sinä
kavala petturiritari, ja tapa minut! Sillä jos sinä jätät minut
täten, niin kun paranen, olen taas otteleva sinun kanssasi."

"Minä olen Jumalan avulla kestävä teitä vastaan, herra", Lancelot
herra vastasi, "mutta tietäkää, Gawaine herra, etten minä koskaan lyö
kaatunutta ritaria."

Niin Lancelot herra palasi kaupunkiin, ja Gawaine herra kannettiin
yhteen Arthur kuninkaan teltoista, jossa lääkäreitä tuli hänen
luoksensa ja sitoi hänen haavansa.

Sitten Arthur kuningas vaipui sairaaksi surusta, kun Gawaine herra
oli niin vaikeasti loukkaantunut, ja sen sodan takia, jota hän
ja Lancelot herra kävivät keskenään. Ne jotka kuuluivat Arthur
kuninkaan puolueeseen, jatkoivat piiritystä kahakoiden hiukan muurien
ulkopuolella, ja ne, jotka olivat muurien sisäpuolella, vartioivat
vallejansa ja puolustautuivat, kun tarvis vaati.

Gawaine herra makasi sairaana teltassaan noin kolme viikkoa, ja
heti kun hän saattoi nousta satulaan, tuli hän uudestaan Bayonnen
pääportin edustalle ja huusi Lancelotia taisteluun. Ja uudestaan
Lancelot haavoitti hänet vaikeasti ja syöksi hänet maahan.

"Petturiritari", kiljui Gawaine herra, "tiedä, etten minä vielä ole
lyöty; tule lähelle ja suorita tämä taistelu loppuun asti."

"Minä en tahdo tehdä enempää, kuin olen tehnyt", Lancelot herra
virkkoi, "sillä kun näen teidät jaloillanne, tahdon taistella teitä
vastaan, niin kauan kuin näen teidän seisovan pystyssä; mutta tappaa
haavoitettu mies, joka ei voi seisaallaan pysyä, Jumala varjelkoon
minua moisesta häpeästä!" Ja sitten hän kääntyi ja lähti kulkemaan
kaupunkia kohden.

"Lancelot herra, kun olen parantunut, olen taas taisteleva sinun
kanssasi", huusi Gawaine herra hänen peräänsä, "sillä minä en jätä
sinua rauhaan, ennenkuin toinen meistä on surmansa saanut."

Piiritys jatkui, ja Gawaine herra makasi sairaana melkein
kuukauden. Ja kun hän oli taas toipunut ja valmis kolmen päivän
kuluessa taistelemaan Lancelot herraa vastaan, niin viestejä saapui
Arthur kuninkaalle Englannista, jotka panivat kuninkaan ja hänen
sotajoukkonsa liikkeelle.



Lännen taistelu.


Sillä aikaa kun Arthur kuningas oli poissa Ranskassa, puuhasi
Mordred, joka oli määrätty Englannin hallitsijaksi, omien häijyjen
juoniensa toteuttamista. Hän kyhäsi kirjeitä, ikäänkuin ne olisivat
tulleet meren takaa, ja nämä kirjeet ilmoittivat, että Arthur
kuningas oli saanut surmansa taistelussaan Lancelot herran kanssa.
Sentähden Mordred kutsui parlamentin ja kaikki lordit kokoon ja
pani heidät valitsemaan hänet kuninkaaksi. Niin hänet kruunattiin
Canterburyssä, ja hän piti siellä pitoja viisitoista päivää. Sitten
hän vetäytyi Camelotiin ja lähetti hakemaan Guinevere kuningatarta ja
ilmoitti hänelle suoraan haluavansa naida hänet. Kaikki valmistettiin
juhlaa varten ja hääpäivä määrättiin.

Guinevere kuningatar oli suuressa tuskassa, mutta hän ei uskaltanut
julkisesti vastustaa Mordred herraa ja senvuoksi hän oli
suostuvinansa. Sitten hän pyysi lupaa mennä Lontooseen ostaakseen
kaikellaisia kapineita, joita häissä tarvittiin. Hänen kauniiden
sanojensa tähden Mordred herra häntä uskoikin ja antoi hänelle luvan
lähteä.

Mutta heti Lontooseen saavuttuaan Guinevere kuningatar valtasi
Towerin ja täytti sen kaikessa kiireessä kaikenmoisilla elintarpeilla
ja varusti sen hyvin miehillä ja piti sitä hallussaan.

Kun Mordred näki tulleensa petetyksi, niin hän vihastui ylenmäärin.
Hän meni ja alkoi ankarasti piirittää Lontoon Toweria ja ryntäsi
sitä vastaan isoilla sotakoneilla ja tuliputkilla, mutta ei voinut
sitä valloittaa. Hän koetti kaikilla keinoilla, kirjeillä ja
lähettiläillä, saada Guinevere kuningatarta tulemaan ulos Towerista,
mutta se ei auttanut ensinkään. Eivät hyvät eivätkä pahat sanat
saaneet kuningatarta uskomaan itseään toistamiseen tuon petturin
käsiin. Hän vastasi lyhyesti, että hän ennemmin surmaisi itsensä,
kuin rupeisi Mordred herran puolisoksi.

Silloin sana saapui Mordredille, että Arthur kuningas oli jättänyt
Lancelot herran piirityksen ja että hän oli tulossa kotiin suuren
sotajoukon kanssa kostaakseen sisarenpojallensa. Heti Mordred silloin
lähetti käskykirjeitä kaikkiin Englannin paroonikuntiin ja joukottain
kerääntyi kansaa hänen luoksensa. Sillä heidän keskuudessaan levisi
yleisesti puhe, että Arthurin alaisina heillä ei ollut muuta kuin
sotaa ja taisteluita ja Mordredin alaisina heillä oli iloa ja riemua
ja onnen päiviä. Niin Arthur kuningasta paneteltiin ja parjattiin.
Ja monta oli, jotka Arthur kuningas oli tyhjästä nostanut ja antanut
heille maita, joilla ei nyt ollut ainoatakaan suopeaa sanaa hänestä
sanottavana.

Niin Mordred herra marssi suuren sotajoukon kanssa Doveriin, ja sinne
Arthur kuningas saapui suurella laivastolla, sillävälin kuin Mordred
oli valmiina odottamassa, estääkseen hänen maallenousuansa. Silloin
siellä kiiti aluksia, isoja ja pieniä, täynnä uljaita aseuroita, ja
paljon siellä surmattiin jaloja ritareita, ja moni karski parooni
kaatui kummallakin puolella. Mutta Arthur kuningas oli niin rohkea,
ettei mikään voinut estää hänen maallenousuansa, ja rajuina hänen
ritarinsa häntä seurasivat. He ajoivat Mordredin takaisin, ja hän
pakeni, ja koko hänen armeijansa.

Kun taistelu oli ohitse, niin Arthur kuningas hautasi ne, jotka
olivat kaatuneet, ja silloin jalo Gawaine ritari löydettiin eräästä
veneestä aivan henkitoreissaan. Häntä oli taas haavoitettu siihen
haavaan, jonka Lancelot herra hänelle oli Bayonnessa antanut, ja nyt
hänen täytyi kuolla.

"Voi, Gawaine herra", kuningas virkkoi, "tässä sinä nyt makaat, sinä,
jota minä kaikkein enimmän maailmassa rakastin, ja nyt minun iloni on
mennyt! Lancelot herrassa ja sinussa oli minun suurin iloni, ja nyt
minä olen menettänyt teidät molemmat."

"Minun enoni, Arthur kuningas", Gawaine virkkoi, "tietäkää että
minun kuolinpäiväni on tullut, ja kaikki on tapahtunut minun oman
kiivauteni ja itsepäisyyteni kautta. Jos Lancelot herra olisi ollut
teidän luonanne, niinkuin hänen tapansa oli, niin tämä onneton sota
ei olisi ikinä alkanut, ja kaikkeen tähän minä olen syypää. Sillä
Lancelot herra ja hänen sukunsa piti miehuudellaan kaikkia teidän
vihollisianne kurissa ja pelossa, ja nyt teidän täytyy olla ilman
Lancelot herraa. Mutta voi, minä en tahtonut sopia hänen kanssaan,
ja senvuoksi minä pyydän teitä, antakaa minulle paperia, kynä ja
mustetta, että minä kirjoittaisin omalla kädelläni kirjeen Lancelot
herralle."

Sitten Gawaine herra kirjoitti kirjeen Lancelot herralle, "kaikkien
jalojen ritarien kukalle", kertoen hänelle kaikki, mitä oli
tapahtunut, ja että hänen täytyi kuolla kun häntä oli haavoitettu
samaan haavaan, jonka Lancelot herra hänelle Bayonnessa oli antanut.

"Niin, Lancelot herra", hän jatkoi, "kaiken sen rakkauden tähden,
mitä on ollut konsanaan meidän välillämme, älä vitkastele, vaan
tule kiireisesti meren yli, jotta sinä uljaiden ritariesi avulla
saattaisit auttaa sitä jaloa kuningasta, joka sinut on ritariksi
tehnyt, sillä hän on sangen ahtaalla kavalan petturin, velipuoleni
Mordredin ahdistamana."

Sitten Gawaine herra pyysi, että Arthur kuningas lähettäisi hakemaan
Lancelot herraa ja rakastaisi häntä yli muiden ritarien; ja sitten
puolenpäivän hetkellä Gawaine herra heitti henkensä.

Sen jälkeen Arthur kuningas taisteli vielä Mordred herran kanssa ja
ajoi hänet länteenpäin läpi Englannin Salisburyä kohden, ja siellä
määrättiin päivä, jolloin kuninkaan ja Mordred herran piti otella
hiekkakummulla Salisburyn luona lähellä meren rantaa.

Taistelun edellisenä yönä Arthur kuningas näki ihmeellisen unen. Hän
oli istuvinaan istuimella koroitetulla paikalla, puettuna kaikkein
kalleimpaan kultapukuun, mitä tehdä saattoi; ja istuin oli kiinni
pyörässä. Ja kuninkaan alla pitkän matkan päässä oli olevinaan
hirvittävän syvä, musta vesi ja siinä oli kaikenlaisia käärmeitä ja
matoja ja petoeläimiä, rumia ja kauheita. Ja äkkiä pyörä pyörähti
ylhäältä alaspäin, ja kuningas putosi käärmeiden sekaan, ja jokainen
peto tarttui häneen kiinni jostakin jäsenestä.

Silloin kuningas kirkaisi vuoteellaan maatessansa: "Auttakaa!" Ja
ritarit, asemiehet ja sotilaat juoksivat kuninkaan luo ja herättivät
hänet, ja hän oli niin säikähdyksissään, ettei tietänyt missä oli.

Sitten hän vaipui taas unenhorroksiin, niin ettei hän nukkunut eikä
ollut oikein valveillakaan. Ja hänestä näytti, että Gawaine herra
tuli hänen luoksensa ja varoitti häntä taistelemasta aamulla Mordred
herran kanssa, sillä jos hän niin tekisi, niin hän saisi varmasti
surmansa. Gawaine herra neuvoi häntä tekemään aselevon kuukaudeksi,
sillä sen ajan kuluessa Lancelot herra saapuisi kaikkine jaloine
ritareineen ja pelastaisi Arthur kuninkaan ja surmaisi Mordred herran.

Sitten Gawaine herra katosi.

Heti kun Arthur kuningas heräsi, hän noudatti luokseen kaikki
viisaat lordinsa ja piispansa ja kertoi heille näkynsä ja Gawaine
herran varoituksen. He menivät silloin heti Mordred herran luokse ja
tekivät aselevon ja lupasivat hänelle, että niin kauan kuin Arthur
kuningas eläisi, hän saisi pitää Cornwallin ja Kentin ja kuninkaan
kuoleman jälkeen hän saisi koko Englannin. Vielä päätettiin, että
Arthur kuningas ja Mordred herra neuvottelisivat molempain armeijain
keskellä, ja he saisivat kumpikin ottaa neljätoista henkeä mukaansa.

Tähän kokoukseen mennessään Arthur kuningas varoitti kaikkea
armeijaansa, että jos he vain näkivät miekan paljastettavan, niin
heidän tuli hyökätä rajusti päälle ja tappaa Mordred petturi, sillä
häneen ei kuningas ensinkään luottanut. Ja samalla tapaa myös Mordred
herra varoitti joukkoansa.

Niin he kohtasivat toisensa, kuten määrätty oli, ja sopivat ja olivat
täydellisesti yhtä mieltä. Viiniä noudettiin, ja he joivat.

Juuri sillä hetkellä livahti kyykäärme pienestä kanervapensaasta ja
pisti erästä ritaria jalkaan. Kun ritari tunsi pistoa jalassaan, niin
hän katsoi alas ja näki kyykäärmeen. Silloin hän paljasti miekkansa
tappaakseen kyykäärmeen eikä ajatellut sillä mitään ikävyyksiä
tuottavansa.

Mutta kun sotajoukot molemmin puolin näkivät miekan paljastettavan,
niin he puhalsivat torvia ja pasuunoita ja kirkuivat kauheasti. Niin
molemmat armeijat tarttuivat aseisiin, eikä milloinkaan oltu nähty
surkeampaa taistelua missään kristillisessä maassa.

Kaiken sen päivää he taistelivat lakkaamatta, ja kun ilta tuli, niin
ei kaikista Arthur kuninkaan jaloista ritareista ollut jäänyt eloon
muita kuin Lucan herra, juomanlaskija, ja hänen veljensä, Bedivere
herra, ja molemmat olivat vaikeasti haavoitettuja. Silloin Arthur
kuningas vihastui ylenmäärin, kun hän näki, että hän sillä tapaa oli
menettänyt kaiken väkensä.

"Voi että minun koskaan piti näkemän tätä surkeata päivää! Sillä nyt
minun loppuni lähestyy", Arthur virkkoi. "Mutta suokoon Jumala, että
saisin tietää, missä on tuo petturi, Mordred herra, joka on kaiken
tämän pahan aikaansaanut."

Silloin Arthur kuningas huomasi Mordred herran, joka nojasi
miekkaansa keskellä isoa kaatuneiden joukkoa. Lucan herra koetti
estää kuningasta taistelemasta Mordred herran kanssa, muistuttaen
hänelle Gawaine herran varoitusta.

"Kiitos Jumalan, te olette voittanut taistelun", hän virkkoi; "sillä
tässä meitä on kolme elossa, mutta paitsi Mordred herraa ei tuolla
ole yhtäkään eloon jäänyt. Ja jos te nyt lakkaatte, niin tämä kovan
kohtalon päivä on ohitse."

"Olkoon minulle kuolemaksi tai elämäksi", kuningas sanoi, "kun näen
hänet tuolla yksinään, niin enpä häntä ole päästävä käsistäni, sillä
milloinkaan en voi saada sopivampaa tilaisuutta."

"Jumala teitä auttakoon!" sanoi Bedivere herra.

Silloin Arthur kuningas tarttui molemmin käsin peitseensä ja syöksyi
Mordredia kohden huutaen:

"Petturi, nyt on sinun kuolinhetkesi tullut!"

Kun Mordred herra kuuli Arthur kuninkaan huudon, niin hän ryntäsi
paljastetuin miekoin häntä vastaan. Silloin Arthur kuningas syöksi
peitsensä läpi Mordredin ruumiin, niin että hän vaipui kuoliaana
maahan; mutta Mordredin miekka puhkaisi Arthur kuninkaan kypärin ja
pääkallon, niin että hän vaipui pyörryksissä tantereelle.



Maailman jaloin ritari.


Lucan herra ja Bedivere herra nostivat ylös Arthur kuninkaan ja
kantoivat hänet pieneen kappeliin, joka oli lähellä meren rantaa,
mutta Lucan herra oli niin vaikeasti haavoitettu että hän vaipui
kuoliaana maahan, ennenkuin he olivat ennättäneet etäisempään
turvapaikkaan. Bedivere herra itki veljensä kuolemaa, mutta Arthur
kuningas käski hänen jättää murehtimisensa, sillä hänen oma henkensä
teki pikaista lähtöä.

"Sentähden", Arthur virkkoi, "ota sinä Excalibur, minun oiva
miekkani, ja mene se mukanasi tuonne rannalle; ja kun sinne saavut,
niin sinun tulee heittää minun miekkani veteen, ja tule takaisin ja
kerro minulle mitä siellä näet."

"Herrani ja kuninkaani", Bedivere virkkoi, "teidän tahtonne
tapahtukoon, ja koetan tuoda teille pian tietoja takaisin."

Niin Bedivere herra lähti ja matkalla hän katseli tuota jaloa
miekkaa, kuinka sen kahva ja nuppi oli kokonaan kalliista kivistä
tehty. Silloin hän sanoi itsekseen: "Jos minä heitän tämän komean
miekan veteen, niin ei siitä ikinä hyötyä ole, muuta kuin ikävyyksiä
ja vahinkoa."

Niin Bedivere herra piiloitti Excaliburin puun alle ja meni takaisin
kuninkaan luo niin nopeasti, kuin pääsi, ja sanoi olleensa rannalla
ja heittäneensä miekan veteen.

"Mitä sinä siellä näit?" kuningas virkkoi.

"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin tuulta ja aaltoja."

"Se on valheellista puhetta", kuningas virkkoi. "Palaa senvuoksi
nopeasti takaisin ja tee minun käskyni niin totta kuin olet minulle
rakas ja kallis; älä miekkaani säästä, vaan heitä se veteen."

Silloin Bedivere meni takaisin ja otti miekan käteensä; ja silloin
hänestä tuntui synniltä ja häpeältä heittää pois tuo jalo miekka;
niin hän uudestaan piiloitti miekan ja palasi Arthurin luo ja sanoi
hänelle tehneensä hänen käskynsä.

"Mitä näit sinä siellä?" kuningas virkkoi.

"Herra", hän sanoi, "minä en nähnyt muuta kuin veden väreilyä ja
laineiden loiskinaa."

"Voi sinua epärehellinen petturi!" Arthur kuningas huusi, "kahdesti
olet sinä minun pettänyt. Kukapa olisi luullut että sinä, joka olet
ollut minulle niin rakas ja kallis, sinä, jota on nimitetty jaloksi
ritariksi, minut miekan kalliiden koristuksien tähden pettäisit!
Mutta mene nyt nopeasti takaisin, sillä sinun pitkä viivyttelysi
saattaa minun henkeni suureen vaaraan."

Silloin Bedivere herra lähti ja nouti miekan ja vei sen rannalle ja
sitoi miekan hihnan kahvan ympärille ja heitti miekan niin kauas
veteen kuin saattoi. Silloin tuli käsivarsi ja käsi veden yläpuolelle
ja tarttui siihen ja pudisteli sitä kolmasti ja heilahutti sitä
ja sitten käsi ja miekka katosi veteen. Niin Bedivere herra tuli
takaisin kuninkaan luokse ja kertoi hänelle mitä hän oli nähnyt.

"Voi", kuningas virkkoi, "auta minua täältä, sillä liian kauan
pelkään jo viipyneeni."

Silloin Bedivere herra otti Arthur kuninkaan selkäänsä ja kantoi
hänet meren rannalle. Ja kun he saapuivat sinne, niin laiva ajautui
aivan kiinni rantaan, ja siinä oli monta kaunista ladyä; heillä
oli kaikilla mustat huput päässään, ja he itkivät ja huusivat, kun
näkivät Arthur kuninkaan.

"Aseta minut nyt laivaan", kuningas sanoi, ja Bedivere herra teki
niin hellävaroen.

Ja siellä kolme kuningatarta otti hänet vastaan, suuresti valitellen,
ja niin he laskivat hänet alas, ja Arthur kuningas kallisti päänsä
yhden kuningattaren helmaan.

"Oi kallis veli", tämä virkkoi, "miksi te olette viipynyt niin kauan
poissa minun luotani?"

Sillä tapaa he sitten soutivat pois rannalta, ja Bedivere herra
katseli kuinka he menivät hänen luotaan.

"Oi, herrani ja kuninkaani Arthur", hän huusi, "kuinka minun nyt käy,
kun te lähdette luotani ja jätätte minut tänne yksin vihollisteni
joukkoon?"

"Älä sure", kuningas virkkoi, "ja tee mitä parhaaksi näet, sillä
minusta ei sinulla enää ole apua eikä turvaa. Sillä minä menen
Avilionin laaksoon parantuakseni vaikeasta haavastani. Ja jollet sinä
enää saa kuulla minusta, niin rukoile minun sieluni puolesta."

Sillä tapaa Arthur kuningas vietiin pois laivassa, jossa oli nuo
kolme kuningatarta: yksi oli Arthur kuninkaan sisar Morgan le Fay,
toinen oli Pohjois-Walesin kuningatar, kolmas oli Aution maan
kuningatar. Myös oli laivassa Nimue, Järven neito, ja tämä lady oli
tehnyt paljon Arthur kuninkaan hyväksi.

Ja muutamat sanovat, että Arthur kuningas kuoli ja että nuo kolme
kuningatarta veivät hänen ruumiinsa pieneen luostariin, joka oli
lähellä Glastonburyä, missä se haudattiin kappeliin. Mutta monet
ovat sitä mieltä että Arthur kuningas ei olekaan kuollut, vaan
asustaa nyt jossain kauniissa rauhan laaksossa, ja että hän kerran
vielä on palaava Englantia hallitsemaan. Sillä hänen haudallaan on
kirjoitettuna tämä säe:

_"Tässä lepää Arthur, joka kuningas oli ja joka kuningas on oleva."_

Kun sanoma saapui Guinevere kuningattarelle, että Arthur kuningas oli
kaatunut ja kaikki jalot ritarit ja Mordred herra, niin hän läksi
salaa viiden ladyn keralla Amesburyyn. Siellä hän meni luostarin
turviin ja vietti loppupäivänsä paastoten, rukoillen ja tehden
laupeudentöitä.

Sillävälin Lancelot herra oli saanut Gawaine herran kirjeen, ja
niin kiireesti kuin suinkin saattoi hän riensi takaisin Englantiin
jaloine ritarijoukkoineen. Mutta kun he sinne saapuivat, niin he
näkivät tulleensa liian myöhään, Arthur kuningas ja Mordred herra
olivat molemmat kaatuneet. Lancelot herra lähti silloin etsimään
Guinevere kuningatarta, ja viimein hän löysikin hänet Amesburyn
nunnaluostarista. Kuningatar kertoi hänelle, ettei hän enää aikonut
palata maailmaan, ja kun Lancelot herra sen kuuli, niin hänkin päätti
vetäytyä luostariin.

Hän otti ratsunsa ja ratsasti isoon metsään, ja niin tapahtui,
että hän tuli siihen pieneen Glastonburyn luona olevaan kappeliin,
mihin Arthur kuninkaan ruumis oli haudattu. Bedivere herra oli
siellä vielä, ja Lancelot herra kysyi kunnon piispalta, joka oli
erakko, eikö hänkin saisi sinne jäädä. Tänne Bors herra seurasi
häntä, ja monet muut hänen jalot ritarinsa, joilla ei ollut halua
lähteä pois, nähdessään Lancelot herran antautuneen sellaiseen
hurskauden harjoitukseen. Sillä tapaa he elivät kuusi vuotta
katumusharjoituksissa, välittämättä vähääkään tämän maailman
rikkauksista ja ollenkaan surkeilematta omia vaivojaan, kun näkivät
maailman jaloimman ritarin niin suuressa kärsimyksessä.

Lancelot herra oli elänyt luostarissa noin seitsemän vuotta, kun
eräänä yönä haamu tuli hänen luoksensa, käskien hänen rientää
Amesburyyn, sillä siellä hän tapaisi Guinevere kuningattaren
kuolleena. Ja Lancelotin käskettiin ottaa mukaansa hevospaarit ja
mennä ritarikumppaneineen hakemaan Guinevere kuningattaren ruumista
ja haudata hänet puolisonsa, jalon Arthur kuninkaan, viereen.

Niin kaikki tehtiin, kuten haamu oli käskenyt, ja Guinevere
kuningatar tuotiin Amesburystä Glastonburyyn suurella komeudella
ja murheen osoituksilla. Satakunta soihtua oli palamassa paarien
ympärillä, ja Lancelot ja seitsemän hänen ritareistaan kulki alinomaa
sen ympäri laulaen ja lausuen pyhiä rukouksia ja suitsuttaen
suitsutusta. Sillä tapaa he tulivat Amesburystä Glastonburyyn, ja
aamulla Guinevere kuningatar haudattiin pieneen kappeliin, Arthur
kuninkaan hautaan.

Kun arkku oli pantu maahan, niin Lancelot herra pyörtyi ja makasi
pitkän aikaa hiljaa, kunnes tuo kunnon piispa, joka oli erakko, tuli
ulos ja herätti hänet.

"Moitetta ansaitsette", hän virkkoi, "sillä te vihastutatte Jumalan
moisella murehtimisella."

"Totisesti", Lancelot herra sanoi, "uskon että en vihastuta Jumalaa,
sillä hän tuntee tarkoitukseni. Minun suruni ei lähtenyt eikä lähde
mistään synnillisestä syystä, mutta minun suruni ei saata ikinä
loppua. Sillä kun minä muistelen kuningattaren kauneutta ja sitä
jaloutta, mikä oli hänen ja kuninkaan olennossa, ja kun minä näin
heidän siten makaavan tässä yhdessä kuolleina, niin totisesti minun
sydämeni oli haljeta. Ja kun minä muistelin, kuinka minun ylpeyteni,
kopeuteni ja vikojeni tähden henkensä menettivät ne, joilla ei ollut
vertaa missään koko kristikunnassa, niin tietäkää", Lancelot herra
virkkoi, "että tämä heidän hyvyytensä ja minun pahuuteni muisto
painoi niin raskaana mieltäni, että en saattanut pystyssä pysyä."

Sen jälkeen Lancelot herra sairastui, söi ja joi vain vähän ja
kuihtui vähitellen pois, sillä ei kenkään voinut tehdä mitään, mikä
olisi häntä lohduttanut. Alinomaa, yötä ja päivää hän rukoili,
mutta silloin tällöin hän nukahti katkonaiseen uneen ja usein hänet
tavattiin makaamassa Arthur kuninkaan ja Guinevere kuningattaren
haudalla. Viimein hän kävi niin heikoksi, ettei hän jaksanut enää
nousta vuoteelta, ja silloin hän lähetti hakemaan tuota kunnon
piispaa ja kaikkia uskollisia kumppaneitaan ja pyysi että hänelle
annettaisiin viimeinen uskonnon pyhistä menoista. Kun kaikki oli
tapahtunut asianmukaisessa järjestyksessä, niin hän pyysi piispaa,
että kun hän oli kuollut, niin hänen toverinsa veisivät hänen
ruumiinsa hänen omaan linnaansa Ilojen puistoon, sillä hän oli
pyhästi luvannut tahtovansa tulla sinne haudatuksi.

Silloin itkivät ja vääntelivät käsiänsä hänen ritarikumppaninsa.

Sinä yönä, kun kaikki nukkuivat, tuo kunnon piispa näki kauniin unen.
Hän oli näkevinänsä Lancelot herran suuren enkelijoukon ympäröimänä
ja he kantoivat häntä taivasta kohden ja taivaan portit aukenivat
hänelle.

"Se on vain uni", sanoi Bors herra. "Mutta en usko että Lancelot
herran käy muulla tapaa kuin hyvästi."

"Se on hyvin luultavaa", piispa virkkoi. "Mutta menkää hänen
vuoteensa ääreen, niin saatte tietää totuuden."

Kun Bors herra ja toiset ritarit tulivat Lancelot herran vuoteen
ääreen, niin he huomasivat hänet aivan kuolleeksi, ja hän makasi
ikäänkuin olisi hymyillyt ja hänen ympärillään oli yltäänsä
suloisinta tuoksua, mitä he ikinä olivat tunteneet.

Aamulla sielumessun laulettuaan piispa ja ritarit asettivat Lancelot
herran samoille hevospaareille, joilla Guinevere kuningatar oli
viety Glastonburyyn ja veivät hänet hänen omaan linnaansa Ilojen
puistoon ja he pitivät lakkaamatta satakunnan soihtuja palamassa
hänen ympärillään; ja niin viidentoista päivän kuluessa he tulivat
Ilojen puistoon. Siellä he laskivat hänet kirkon kuoriin ja lauloivat
ja lukivat monta rukousta ja virttä hänen ruumiinsa ääressä; ja
hänen kasvonsa jätettiin peittämättä, jotta kaikki kansa saisi häntä
katsella, sillä se oli sen ajan tapa.

Ja silloin juuri, heidän pitäessään jumalanpalvelusta, tuli Marisin
Ector herra, joka seitsemän vuoden ajan oli etsinyt veljeänsä
Lancelotia kautta kaiken Englannin, Skotlannin ja Walesin. Kun hän
kuuli hälinän ja näki, että Ilojen puiston kirkonkuori oli valaistu,
niin hän astui alas ratsultaan ja tuli kuoriin ja siellä hän näki
ihmisiä laulamassa ja itkemässä. Ja he tunsivat kaikki Ector herran,
mutta tämä ei tuntenut heitä. Silloin Bors herra meni Ector herran
luo ja kertoi hänelle, kuinka siinä makasi hänen veljensä Lancelot
herra kuolleena. Ector herra heitti kilpensä, miekkansa ja kypärinsä
luotaan, ja kun hän katseli Lancelot herran kasvoja, niin vaikeata
olisi minkään kielen kertoa, kuinka haikeasti hän valitti veljensä
kuolemaa.

"Oi Lancelot", hän sanoi, "sinä olit kaikkien kristillisten ritarien
pää. Ja nyt tohdin sanoa", virkkoi Ector herra, "että sinulle,
Lancelot herra, joka siinä makaat, että sinulle ei kenkään maallinen
ritari konsanaan vertoja vetänyt; ja sinä olit kohteliain ritari,
mikä koskaan on kilpeä kantanut; ja sinä olit asetoverisi uskollisin
ystävä, mikä koskaan on noussut ratsulle; ja sinä olit uskollisin
rakastaja kaikkien syntisten miesten joukossa, jotka koskaan ovat
naista rakastaneet; ja sinä olit uljain urho, mikä koskaan on miekkaa
mitellyt; ja sinä olit komein mies, mitä koskaan on nähty ritarien
parvessa; ja sinä olit lempein mies ja ritarillisin, mikä koskaan
on aterioinut naisten seurassa; ja sinä olit verivihollisesi jäykin
vastustaja, mikä koskaan on peistä tanaan laskenut."

Ja silloin oli itkua ja valitusta ylenmäärin.


Loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arthur kuningas ja hänen jalot ritarinsa - Tarinoita Thomas Maloryn Morte d'Arthurista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.