Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kuolematon kuningatar
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuolematon kuningatar" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KUOLEMATON KUNINGATAR

Kirj.

H. Rider Haggard


Englannin kielestä suomentanut O. E. N.



WSOY, Porvoo, 1922.



SISÄLLYS:

Ensimmäinen osa:

       Johdanto.
    I. Vieraani.
   II. Vuodet vierivät.
  III. Amenartas.
   IV. Tuulispää.
    V. Etiooppialaisen pää.
   VI. Eräs muinainen kristallinen tapa.
  VII. Ustanen laulu.
 VIII. Juhla ja sen seuraukset.
   IX. Pieni jalka.
    X. Mietelmiä.
   XI. Kôrin tasanko.
  XII. "Hän".
 XIII. Ayesha.
  XIV. Sielu helvetissä.

Toinen osa:

    I. Ayesha tuomarina.
   II. Kôrin hautakammiot.
  III. Kallikrates.
   IV. "Poistu, nainen!"
    V. "Antakaa minulle musta vuohi!"
   VI. Voitto.
  VII. Hautakammion salaisuus.
 VIII. Jobin aavistus.
   IX. Totuuden temppeli.
    X. Syvyyden päällä.
   XI. Elämän tuli.
  XII. Mitä me näimme.
 XIII. Hirveä hyppäys.
  XIV. Vuorten yli.



ENSIMMÄINEN OSA.



JOHDANTO.


Saattaessani täten julkisuuteen seuraavat vain seikkailuilta
näyttävät tapaukset, jotka kuitenkin mielestäni ovat ihmeellisimpiä
ja salaperäisimpiä mitä kuolevainen on konsanaan kokenut, tunnen
velvollisuuteni olevan selittää, mistä olen saanut nämä näitä
seikkoja koskevat yksityiskohtaisen tarkat tietoni. Mutta ennenkuin
aloitan selitykseni, tahdon kertakaikkiaan huomauttaa, että minä olen
vain tämän merkillisen kertomuksen julkaisija, enkä suinkaan ole
ollut mukana sen salaperäisissä tapauksissa.

Muutamia vuosia sitten olin käymässä erään ystäväni luona eräässä
yliopistokaupungissa, jota voimme nimittää vaikkapa Cambridgeksi,
koska se soveltuu kertomukseeni. Kävellessäni eräänä päivänä
kadulla kiintyi huomioni erikoisesti kahteen henkilöön, jotka
kulkivat edelläni. Toinen oli pujottanut kätensä toisen kainaloon
ja oli liioittelematta sanoen kaunein nuorukainen mitä milloinkaan
olen nähnyt. Hän oli hyvin kookas ja leveäharteinen, ja hänen
käytöksessään ilmenevä voima ja sulo näyttivät olevan hänelle
yhtä synnynnäiset kuin erämaan kesyttömälle hirvelle sen uljas
muoto ja sulavat liikkeet. Hänen kasvonsa olivat hyvin kauniit ja
niissä kuvastui hyvä ja jalo luonne, ja kun hän kohotti hattunsa
tervehtiäkseen ohikulkiessaan erästä naishenkilöä, näin, että hänen
tukkansa oli kullankeltainen ja kiertynyt tiheille kiharoille.

"Herra varjelkoon!" huudahdin ystävälleni, joka oli mukanani, "tuo
nuorukainenhan on kuin ilmielävä Apollon kuvapatsas. Miten kaunis hän
onkaan!"

"Niin", vastasi seuralaiseni, "hän on yliopistomme kaunein ja myöskin
mallikelpoisin oppilas. Häntä sanotaan yleisesti kreikkalaiseksi
jumalaksi, mutta katsohan tuota toista. Hän on Vinceyn (jumalan nimi
oli siis Vincey) holhooja, jota pidetään hyvin oppineena miehenä.
Häntä sanotaan Charoniksi."

Noudatin kehoitusta ja huomasin vanhemman miehen olevan tavallaan
aivan yhtä mieltäkiinnittävän kuin hänen rinnallaan astelevan
nuorukaisenkin, joka todellakin oli huippuunsa kehittyneen miehisen
kauneuden loistoedustaja. Hänen seuralaisensa näytti olevan noin
neljänkymmenen vuoden ikäinen ja oli yhtä ruma kuin hänen kumppaninsa
oli kaunis. Hän oli ensinnäkin hyvin lyhyt ja vääräsäärinen, hänen
rintansa oli sisäänpainunut ja hänellä oli harvinaisen pitkät kädet.
Tukka oli musta ja kasvoi melkein otsan puoliväliin yhtyen ohimoille
ulottuvaan tuuheaan poskipartaan, niin ettei kasvoista jäänyt
paljoakaan näkyviin. Hän muistutti kauttaaltaan gorillaa, mutta
hänen katseessaan ilmeni tiedemiehen hengen terävyys ja hänen koko
olemuksessaan oli jotakin miellyttävää ja luottamusta herättävää.
Muistan sanoneeni ystävälleni, että tahtoisin tutustua häneen.

"Mikään ei ole sen helpompaa", vastasi hän. "Tunnen Vinceyn ennestään
ja minä esitän sinut ensin hänelle."

Muutamia minuutteja myöhemmin olimme syventyneet mieltäkiinnittävään
keskusteluun -- Zulu-kansasta, sillä olin juuri palannut matkaltani
Kap-maahan. Mutta puhelumme keskeytyi pian, sillä samaa katukäytävää
myöten, jolla me seisoimme, lähestyi meitä eräs vanhempi naishenkilö
ja kaunis, vaaleatukkainen tyttö, jotka Vincey näytti hyvin tuntevan,
sillä hän liittyi heti heidän seuraansa jättäen meidät. Muistan,
että naisten lähestyessä vanhemman miehen, jonka nimen kuulin olevan
Holly, kasvojen ilmeen muutos huvitti minua sangen suuresti. Hän
vaikeni äkkiä, katsahti nuhtelevasti kumppaniinsa ja murahtaen
itsekseen poistui samassa yksinään kadun poikki. Jälestäpäin kuulin,
että yleisesti tiedettiin hänen pelkäävän naisia yhtä paljon kuin
muut ihmiset pelkäävät hullua koiraa, ja siten oli selitettävissä
hänen äkkipikainen pakonsa. Kuitenkaan en voi sanoa, että nuori
Vincey olisi sillä hetkellä ilmaissut mitään vastenmielisyyttä
naisellista sukupuolta kohtaan. Muistanpa todellakin huomauttaneeni
nauraen ystävälleni, että nuorukainen oli mies, jota ei ollut hyvä
esittää morsiamelleen. Tuttavuus loppuisi melkein todennäköisesti
siten, että tytön rakkaus sulhastaan kohtaan kylmenisi ja hän
pihkaantuisi korviaan myöten uuteen ystäväänsä. Hän oli aivan liian
kaunis ja vieläkin enemmän merkitsi se, ettei hän näyttänyt siitä
lainkaan välittävän eikä käyttäytynyt vähintäkään teeskennellystä,
kuten kauniit miehet tavallisesti tekevät; minkä vuoksi heistä ei,
ansiosta kylläkin, tovereidensa keskuudessa pidetäkään.

Samana iltana matkustin ja tämän tapaamisen jälkeen en nähnyt enkä
kuullut "Charonista" ja "kreikkalaisesta jumalasta" hiiskaustakaan
pitkiin aikoihin. En ole todellakaan nähnyt kumpaakaan sen jälkeen
tähän mennessä ja todennäköisesti en heitä enää milloinkaan näekään.
Mutta kuukausi sitten sain kirjeen ja kaksi pakettia, joista toinen
sisälsi käsikirjoituksia, ja avattuani kirjeen huomasin, että sen
oli kirjoittanut eräs "Horace Holly", jota nimeä en sillä hetkellä
muistanut ennen kuulleeni. Kirje kuului:

    Cambridge, toukokuun 1 p. 18--.

    K.H. Ottaen huomioon sangen lyhytaikaisen tuttavuutemme,
    kummastunette saadessanne kirjeen minulta. Sentähden lienee
    paikallaan johtaa mieleenne, että muutamia vuosia sitten
    kohtasimme toisemme Cambridgen kadulla, jolloin minut ja
    holhottini Leo Vincey esiteltiin teille. Käyn nyt lyhykäisesti
    asiaani. Olen juuri lukenut suurella mielenkiinnolla
    erään julkaisemanne kirjan, jossa kerrotte seikkailuista
    Keski-Afrikassa. Otaksun, että kirjassa esitetyt tapahtumat ovat
    osaksi tosia ja osaksi kuviteltuja. Mutta olkoon sen asian laita
    nyt miten hyvänsä. Kirja on joka tapauksessa johtanut mieleeni
    erään ajatuksen. Kuten oheenliitetystä käsikirjoituksesta näette
    (jonka ohella lähetän teille myöskin egyptiläisen sinetin,
    jonka tunnusmerkit esittävät 'Auringon kuninkaan poikaa', sekä
    ruukunsirpaleen), olemme minä ja holhottini tahi oikeammin
    ottopoikani Leo Vincey olleet aivan äsken Afrikassa mukana
    tapahtumissa, jotka ovat vieläkin merkillisemmät kuin mitä
    olette kirjassanne kuvailleet. Olemme kokeneet niin uskomattomia
    seikkoja, että totta puhuen pelkään teille olevan vaikeaa uskoa
    kertomukseni todenperäisyyttä. Käsikirjoituksesta käy selville,
    että minä tahi me olimme päättäneet olla saattamatta näitä
    asioita kenenkään tietoon eläissämme, emmekä olisi tehneetkään
    sitä, ellei eräs seikka olisi saanut meitä muuttamaan mieltämme.
    Aiomme nimittäin lähteä jälleen matkoille, mikä teille selviää
    luettuanne käsikirjoituksen, ja tällä kertaa on matkamme määrä
    Keski-Aasia, sillä siellä, jos missään tässä maailmassa, ovat
    viisauden todelliset lähteet salattuina, ja minä otaksun
    oleskelumme siellä tulevan sangen pitkä-aikaiseksi. Ehkä emme
    palaakaan enää takaisin. Nämä muuttuneet olosuhteet ovat saaneet
    meidät ajattelemaan, olemmeko oikeutetut salaamaan tapahtumia
    ja ihmeitä, jotka meidän mielestämme ovat ennenkuulumattoman
    mielenkiintoisia, vain sentähden, että pelkäämme joutuvamme
    naurunalaisiksi, koska yksityinen elämämme liittyy välittömästi
    noihin seikkoihin, ja kertomukseni todenperäisyyttä epäiltäisiin.
    Aluksi olimme Leon kanssa asiasta aivan eri mieltä, mutta monen
    neuvottelun jälkeen olemme viimein tehneet sellaisen sopimuksen,
    että lähetämme käsikirjoituksen teille ja annamme teille vapaan
    vallan julkaista kertomuksen, jos se mielestänne on sen arvoinen.
    Ainoa ehtomme on, että salaatte todelliset nimemme ja koetatte
    muutenkin niin paljon kuin mahdollista välttää meidän tunnetuksi
    tulemistamme kertomuksen todenperäisyyden siitä kärsimättä.

    Siinäpä onkin jo melkein kaikki, mitä halusin teille sanoa.
    Tahdon vain vielä kerran huomauttaa, että kaikki, mitä
    käsikirjoituksessa kerrotaan, on sanasta sanaan totta.
    Kertomuksen päähenkilöstä, "kuolemattomasta kuningattaresta",
    en tiedä enempää kuin mitä tässä on kerrottu. Päivä päivältä
    on meillä yhä suurempi syy katua, ettemme käyttäneet paremmin
    tilaisuutta hyväksemme ja oppineet tuolta ihmeelliseltä ja
    salaperäiseltä olennolta enemmän hänen syvää viisauttaan.
    Kuka hän oikein oli? Miten hän oli joutunut asumaan Kôrin
    luoliin ja mikä oli hänen todellinen uskontonsa? Sitä emme
    saaneet milloinkaan tietää ja nyt se on ymmärrettävästi aivan
    mahdotonta -- ainakin vielä. Nämä ja monet muut kysymykset ovat
    alati mielessäni, mutta vastausta niihin en löydä. Kuka voisi
    nämä asiat selittää? Siksipä on aivan turhaa näitä kysymyksiä
    esittääkään.

    Tahdotteko ajatella ehdotustani? Annamme teille vapaan vallan
    menetellä kuten parhaaksi näette, mutta jos myönnytte tuumaani,
    niin on vaivojenne palkkiona oleva tietoisuus siitä, että olette
    saattaneet julkisuuteen mitä ihmeellisimmän kertomuksen. Sillä on
    sitäpaitsi vielä se etu, että se on tosi. Lukekaa käsikirjoitus
    (jonka olen tarkoin teitä varten jäljentänyt) ja ilmoittakaa
    minulle päätöksestänne.

    Uskokaa minua! Kunnioittaen

                                             teidän
                                          L. Horace Holly.

    P.S. Jos julkaisette kertomuksen ja kirjan menekki tuottaisi
    voittoa, niin sitä saatte luonnollisesti käyttää miten parhaaksi
    näette, mutta jos julkaisu aiheuttaisi teille tappiota, niin
    kääntykää lakimiesteni, herrojen Geoffrey ja Jordanin puoleen.
    Heille annan määräyksen korvata vahinkonne. Ruukunsirpaleen,
    sinetin ja pergamentin uskon huostaanne, kunnes pyydän ne
    takaisin. L.H.H.

Tämä kirje, kuten arvattaneenkin, hämmästytti minua melkoisesti,
mutta kun minulla oli juuri silloin toinen kiireellinen työ
valmistettavana, joudin vasta kahden viikon päästä lukemaan
käsikirjoituksen, jolloin hämmästyin vieläkin enemmän, kuten
lukijakin olisi varmaankin tehnyt, ja kiiruhdin heti panemaan työn
alulle. Kirjoitin siinä tarkoituksessa herra Hollylle, mutta viikkoa
myöhemmän sain kirjeen hänen lakimiehiltään, jotka, samalla kun
palauttivat kirjeeni, ilmoittivat, että heidän päämiehensä ja herra
Leo Vincey olivat jo matkustaneet Tibetiin eivätkä olleet vielä
ilmoittaneet heille tarkempaa osoitettaan.

Siinä kaikki, mitä minulla oli selitykseksi sanottavaa. Kertomuksesta
muodostakoon lukija itselleen oman mielipiteensä. Luovutan sen
nyt hänelle aivan samanlaisena kuin se joutui minun haltuuni,
lukuunottamatta muutamia pieniä poikkeuksia, joita olen tehnyt
salatakseni toimihenkilöt suurelta yleisöltä. Omasta puolestani en
tahdo tehdä mitään huomautuksia tai johtopäätöksiä kertomukseen
nähden. Ensin olin taipuvainen uskomaan, että tämä kuvaus naisesta,
jonka majesteettista olentoa lukemattomien vuosisatojen salaperäisyys
verhosi ja jonka yllä iäisyyden varjo häilyi kuin yön musta siipi,
oli jokin äärettömän lavea vertauskuva, jonka merkitystä en jaksanut
käsittää. Sitten ajattelin, että tässä ehkä piili jokin rohkea yritys
esittää kuolemattomuuskokeilujen mahdollisia tuloksia, kuvailla
eteemme sellainen inhimillinen olento, joka vieläkin uudistaa
elinvoimansa luonnon suurista, ehtymättömistä lähteistä, joista
kaikki elämä on kerran alkunsa saanut. Hänen povessaan sykkii elämä
ja riehuvat intohimojen taistelut yhtä kauan kuin häntä ympäröivässä
katoamattomassa maailmassa elämä sykkii, vedet virtaavat, vuoksi ja
luode vaihtuvat, tuulet myrskyksi kiihtyvät ja tyyntyvät jälleen.
Mutta luettuani pitemmälle ei tämäkään ajatus minua tyydyttänyt.
Minun mielestäni näyttää kertomus liian todenmukaiselta ollakseen
vain mielikuvituksen tuote. Selityksen luovutan kuitenkin toisten
tehtäväksi ja tämän lyhykäisen esipuheen jälkeen, joka erinäisten
seikkojen takia oli välttämätön, pyydän lukijoita tutustumaan
Ayeshaan ja Kôrin luoliin.

Julkaisija.

P.S. -- Luettuani kertomuksen uudelleen ja sitä tarkoin harkittuani
johtui mieleeni eräs seikka, johon en voi olla kiinnittämättä lukijan
huomiota. Hän on huomaava, ettei Leo Vinceyn luonteessa tämän
kertomuksen perusteella näytä olevan mitään erikoista ominaisuutta,
joka selittäisi Ayeshan suuren kiintymyksen häneen eikä hän minunkaan
mielestäni ole missään suhteessa mikään erittäin mielenkiintoinen
henkilö. On todellakin luultavampaa, että herra Holly olisi
tavallisissa oloissa helpostikin hänet syrjäyttänyt. Oliko asianlaita
ehkä niin, että Ayesha kaikessa selittämättömässä viisaudessaan
ja loistavassa nerokkuudessaan ihaili vain kaunista ulkomuotoa?
Oliko tuo muinaisina aikoina elänyt Kallikrates vain tavallinen,
lahjaton kuolevainen, jota rakastettiin vain hänen kreikkalaisen
kauneutensa tähden? Vai onko asian todellinen laita siten kuin minä
luulen sen olevan -- nimittäin, että Ayesha, joka näki kauemmaksi
tulevaisuuteen kuin me, oli huomannut rakastamansa miehen sieluun
kätketyn tulevaisen suuruuden taimen, jonka hän tiesi rakastetulleen
lahjoittamansa kuolemattomuuden vaikutuksesta, hänen nuoren
viisautensa vaalimana ja hänen läsnäolonsa elähyttämänä puhkeavan
ihanaan kukkaan, ilmestyvän loistavan tähden lailla täyttäen maailman
häikäisevällä loistollaan ja ihanalla tuoksullaan?

Kysymykseen en kykene vastaamaan, vaan annan lukijan luettuaan
herra Hollyn kertomuksen muodostaa itselleen oman mielipiteen siinä
selostetuista tapahtumista.



I.

VIERAANI.


Elämässämme sattuu välistä tapauksia, jotka iskeytyvät mieleemme niin
lujasti, ettemme voi niitä milloinkaan unhottaa, ja kohtaus, jonka
aion tässä kertoa, on juuri sellainen. Muistan sen niin selvästi kuin
se olisi eilen tapahtunut.

Juuri tässä kuussa kolmattakymmentä vuotta sitten istuin minä,
Ludvig Horace Holly, eräänä iltana huoneessani Cambridgessa päntäten
päähäni erästä matemaattista teosta, jonka nimeä en enää muista.
Minun piti viikon päästä suorittaa tutkintoni, jonka sekä opettajani
että toverini odottivat minun loistavasti läpäisevän. Vihdoin minä
väsyneenä työnsin kirjan syrjään ja täytin piippuni. Uunin reunalla
paloi kynttilä, jonka takana oli pitkä ja kapea kuvastin, ja juuri
kun aioin sytyttää piippuni, osui katseeni kuvastimessa näkyviin
kasvoihini. Minä vaivuin ajatuksiini ja annoin tulitikun palaa,
kunnes se vihdoin alkoi polttaa sormiani niin, että minun täytyi
hellittää se kädestäni. Siitä huolimatta seisoin paikoillani vielä
kauan ja tuijotin mietteisiini vaipuneena kuvaani kuvastimessa.

"No niin", sanoin vihdoin ääneen, "toivoakseni tulen maailmassa
toimeen sillä, mitä pääni sisältää, sillä sen ulkopuoli ei totisesti
kykene minua vähääkään auttamaan."

Tämä huomautus hämmästyttänee hämäryydellään jokaista lukijaa.
Minä tarkoitin sillä ruumiillisia puutteellisuuksiani. Useammille
kahdenkymmenenkahden ikäisille nuorukaisille on luonto lahjoittanut
ainakin jossakin määrin nuoruuden miellyttäväisyyttä, mutta
minä olin jäänyt aivan osattomaksi. Olin sangen lyhytkasvuinen
ja paksuruumiinen. Rintani oli melkein luonnottomasti sisään
painunut ja käteni olivat huomattavan pitkät ja jäntevät.
Kasvonpiirteeni olivat karkeat ja harmaat silmäni, joita matala
otsa varjosti, olivat syvällä päässä. Musta, karkea tukkani
kasvoi melkein puoliväliin otsaa, joka muistutti metsän takaisin
valloittamaa, hylättyä raiviopaikkaa. Sellainen oli ulkomuotoni
noin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ja sellainen se on, muutamia
vähäpätöisiä muutoksia lukuunottamatta, vielä tänäänkin. Olin
ruma kuin Kain, mutta ikäänkuin korvaukseksi oli minulle annettu
harvinaisen vahvat ruumiinvoimat ja erinomainen järjenjuoksu.
Rumuuteni oli niin silmäänpistävä, että toverini, jotka olivat
nuoria keikareita, välttivät kulkemasta kanssani kadulla, vaikkakin
olivat ylpeitä osoittamastani kestävyydestä ja suurista voimistani.
Oliko ihmeellistä, että olin synkkämielinen ja ihmisarka? Oliko
ihmeellistä, että työskentelin ja ahersin yksinäni ilman ainoatakaan
ystävää -- paitsi yhtä? Luonto oli erottanut minut muista erilleen
etsimään tyydytystä ja lohtua vain sen mittaamattomista kätköistä.
Naiset eivät voineet sietää minua. Noin viikko sitten kuulin erään
naisen, joka luuli minun olevan kyllin etäällä, etten kuulisi hänen
sanojaan, sanovan minua hirviöksi, jonka näkeminen oli saanut hänet
uskomaan kehitysopin todenperäisyyteen. Ja kerran tapahtui, että
eräs nainen teeskenteli todellakin välittävänsä minusta ja minä
kiinnyin häneen luonteeni koko kiihkeydellä, mutta kun en saanutkaan
odottamaani perintöä, hylkäsi hän minut. Minä pyysin ja rukoilin
häntä niin kiihkeästi ja liikuttavasti, etten ole milloinkaan
ennemmin tahi myöhemmin kellekään elävälle olennolle puhunut siten,
sillä hänen suloiset kasvonsa olivat hurmanneet minut ja minä
rakastin häntä. Vastauksen asemesta hän vei minut kuvastimen eteen ja
seisoen vieressäni katsoi siihen.

"Katso nyt", sanoi hän. "Jos minua nimitettäisiin kauneudeksi, niin
mikähän nimi mahdettaisiin antaa sinulle?"

Olin silloin juuri täyttänyt kaksikymmentä. Siten seisoin kauan
tuijottaen kuvastimeen ja muistelin menneitä asioita. Sisimmässäni
tunsin jonkinlaista julmaa tyydytystä ajatellessani omaa
yksinäisyyttäni, sillä minulla ei ollut isää eikä äitiä, ei veljiä
eikä sisaria. Samassa koputettiin ovelle.

Kuuntelin hetkisen ennenkuin avasin oven, sillä kello oli pian
kaksitoista ja mielentilani oli sitäpaitsi sellainen, etten halunnut
luokseni vierasta. Tovereideni keskuudessa ja luultavasti koko
maailmassa oli minulla vain yksi ystävä -- mahtoikohan sisäänpyrkijä
olla hän?

Samassa oveni ulkopuolella oleva henkilö rykäisi ja minä kiiruhdin
heti avaamaan, sillä olin tuntenut äänen.

Kookas, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen mies, jonka olemuksessa
saattoi huomata jälkiä harvinaisesta kauneudesta, horjui kiireesti
sisään raahaten mukanaan painavaa, tukevan näköistä rautaista
lipasta, jossa oli vahva kädensija. Hän nosti lippaan pöydälle ja
samassa hänet tapasi vaikea yskänkohtaus. Hän yski henkimenokseen,
kunnes hänen kasvonsa kävivät aivan purppuranpunaisiksi ja hän alkoi
sylkeä verta. Minä kaadoin viskyä pikariin ja ojensin juoman hänelle.
Juotuaan sen hän näytti voivan paremmin, mutta hänen tilansa näkyi
olevan niin toivottoman huono, että kohtaus saattoi milloin hyvänsä
uudistua.

"Miksi seisotit minua tuolla kylmässä eteisessä?" kysyi hän äreästi.
"Tiedäthän, että veto on minulle kuolemaksi."

"Minä en tiennyt, kuka oven takana oli", vastasin. "Sinä olet
myöhäinen vieras."

"Niin olen, ja luulen todellakin, että tämä vierailu onkin minun
viimeiseni", vastasi hän hymyillen aavemaisesti. "Tätä olen
odottanutkin, Holly. Elämäni lähenee loppuaan. Minä luulen, etten
enää näe huomispäivää!"

"Mitä joutavia!" sanoin minä. "Nyt menen hakemaan lääkäriä." Hän
viittasi käskevästi vaatien minua pysähtymään.

"Puhun aivan vakavasti", sanoi hän. "En tarvitse lääkäriä. Olen itse
lukenut ja tutkinut lääketiedettä, joten tiedän tilani. Lääkärit
eivät voi minua enää auttaa. Hetkeni on tullut! On suuri ihme, että
olen pysynyt hengissä tämän vuoden. Kuuntele nyt tarkoin mitä puhun,
sillä sinulla ei ole tilaisuutta kuulla sanojani toistamiseen. Olemme
olleet hyviä ystäviä kahden vuoden ajan. Sanopas nyt, mitä tiedät
minusta?"

"Minä tiedän, että olet rikas ja tulit yliopistoon iässä, jolloin
useimmat ovat jo kauan olleet sieltä poissa. Sinä olet ollut
naimisissa ja vaimosi on kuollut, ja sinä olet ollut parhain ja tähän
saakka melkeinpä ainoa ystäväni."

"Oletko tiennyt, että minulla on poika?"

"En."

"Niin, minulla on poika. Hän on nyt viiden vuoden ikäinen. Hänen
äitinsä kuoli hänen syntyessään ja sentähden en ole voinut sietää
lasta. Holly, minä pyydän sinua hänen ainoaksi holhoojakseen.
Hyväksytkö osoittamani luottamuksen?"

"Minäkö?" huudahdin minä melkein hypähtäen tuolistani.

"Niin, sinä juuri. En ole turhaan kahta vuotta tutkinut luonnettasi.
Olen jo jonkun aikaa ollut tietoinen siitä, että hetkeni ovat luetut,
ja päästyäni asiasta varmuuteen olen etsinyt henkilöä, jonka huomaan
voin uskoa poikani ja tämän", lisäsi hän taputtaen rautaista lipasta.
"Holly", jatkoi hän, "sinä olet etsimäni mies, sillä rosoisen
kuoresi alla sykkii raitis ja terve sydän. Kuule, tuo poikanen on
piakkoin erään maailman vanhimpien sukujen ainoa edustaja. Sinä
varmaankin naurat minulle kun sanon, että kuudeskymmenesviides tahi
kuudeskymmeneskuudes esi-isäni oli eräs egyptiläinen Isis-jumalan
pappi, syntyperältään kreikkalainen ja nimeltään Kallikrates [=
kaunis tahi väkevä, oikeammin 'kaunis voimassaan']. Aika tulee,
jolloin kaikki epäilyksesi haihtuvat olemattomiin. Hänen isänsä oli
eräs kreikkalainen palkkasoturi, joka palveli mendesialaisen faraon
Hak-Horin joukoissa, ja hänen isänisänsä oli luullakseni juuri tuo
Herodotoksen mainitsema Kallikrates. [Ystäväni tässä mainitsema
Kallikrates oli spartalainen, jonka Herodotos kertoo olleen kuuluisan
kauneudestaan (Herod. IX. 72.). Hän kaatui mainehikkaassa Plataian
taistelussa (syysk. 22 p. 479 e.Kr.), jossa lakedaimonilaiset ja
ateenalaiset Pausaniaan johdolla löivät persialaisten suunnattoman
ylivoiman. Taistelukentälle jäi noin 300000 vihollista. Herodotos
kuvailee tapausta näin: 'Taistelussa kaatunut Kallikrates oli
koko sotajoukon, ei ainoastaan lakedaimonilaisten, vaan myös koko
Kreikan kansan kaunein mies. Nuoli oli lävistänyt hänen kylkensä
ja kun Pausanias, joka oli myöskin haavoittunut, pahoitteli
hänen kuolemaansa, kääntyi hän ystävänsä, Arimnestuksen, erään
plataialaisen, puoleen sanoen olevansa iloinen saadessaan kuolla
Kreikan vapauden edestä, mutta surevansa sitä, ettei ollut saanut
ottaa enemmän osaa miekan mittelyyn. Hän olisi toivonut saavansa
kuolla miekan iskuun, mikä hänen mielestään oli sotilaalle
kunniakkain kuolema.' Tämä Kallikrates, joka näyttää olleen yhtä
urhoollinen kuin kauniskin, haudattiin Herodotoksen mukaan yhdessä
'nuorten päälliköiden' kanssa ja erilleen muista spartalaisista ja
näiden mukana olleista helooteista. -- L.H.H.] Noin vuoden 339 e.Kr.
paikkeilla ja samoihin aikoihin kuin faraoitten valta lopullisesti
kukistui tämä Kallikrates (pappi) rikkoi naimattomuuslupauksensa
ja pakeni Egyptistä erään kuninkaalliseen sukuun kuuluvan naisen
kanssa, joka oli rakastunut häneen. Heidän laivansa haaksirikkoutui
Afrikan rannikolla, luullakseni nykyisen Delagoa-lahden läheisyydessä
tahi hiukan pohjoisempana. Hän ja hänen vaimonsa pelastuivat, mutta
kaikki muut hänen seuralaisensa tuhoutuivat tavalla tahi toisella.
He saivat kestää paljon vaaroja ja monta kovaa kokea, kunnes heidät
vihdoin pelasti erään villin kansan mahtava kuningatar. Tämä
valkoiseen rotuun kuuluva nainen, joka oli ennenkuulumattoman kaunis
ja suloinen, murhasi viimein esi-isäni Kallikrateksen olosuhteiden
vallitessa, joihin en nyt voi kajota, mutta jotka saat tietää, jos
saat elää, tutkittuasi tämän lippaan sisällyksen. Hänen vaimonsa ja
pieni poikansa onnistuivat kuitenkin jotenkin pakenemaan, minä en
tiedä miten, ja pääsivät vihdoin Ateenaan. Pojan nimeksi pantiin
Tisisthenes eli Mahtava Kostaja. Viisisataa vuotta myöhemmin perhe
muutti tuntemattomista syistä Roomaan. Siellä he näyttävät melkein
heti ottaneen nimen Vindex, kostaja, luultavasti säilyttääkseen
suvussa muiston kostosta, johon myöskin nimi Tisisthenes viittaa.
Roomassa he asuivat sen jälkeen noin viisisataa vuotta aina vuoteen
770 j. Kr. saakka, jolloin Kaarlo Suuri valtasi Lombardian, jossa
perhe silloin oleskeli. Perheen päämies näyttää silloin yhtyneen
Kaarlo Suureen, seuranneen häntä alppien toiselle puolelle ja
asettuneen viimein Bretagneen asumaan. Kahdeksan polvea myöhemmin
suvun päämies muutti Englantiin Edward Tunnustajan hallituksen aikana
ja kohosi suureen kunniaan ja valtaan Wilhelm Valloittajan aikana.
Siitä asti tähän päivään saakka voin järjestyksessä luetella kaikki
esi-isäni. Ei silti, että Vinceyt -- tämä on nimen lopullinen muunnos
suvun juurruttua Englantiin -- olisivat olleet erikoisen huomattavia.
He elivät omaa elämäänsä syrjässä julkisuudesta. Toiset olivat
sotilaita ja toiset rauhallisia kauppamiehiä, ja kaikkina aikoina on
sukua yleensä pidetty kunniassa ja vieläkin yleisemmin muuttumattoman
keskinkertaisena. Kaarlo II:n ajoista tämän vuosisadan alkuun olivat
sukumme edustajat kauppiaita. Noin vuoden 1790 paikkeilla kokosi
minun iso-isäni panimoillaan suuren omaisuuden. Hän kuoli vuonna
1821 ja minun isäni, joka peri hänet, hävitti melkein kaikki ja
jätti minulle kuollessaan noin kahdentuhannen punnan tulot vuodessa.
Silloin minä lähdin löytöretkelle, jonka tämän lippaan sisältö
aiheutti, ja yritykseni päättyi hyvin onnettomasti. Paluumatkallani
matkustelin Etelä-Euroopassa ja tulin vihdoin Ateenaan. Siellä
tutustuin hellästi rakastettuun vaimooni, jolle myöskin soveltuisi
nimi 'kauneudessaan jumalallinen', kuten muinoin kreikkalaiselle
kantaisällenikin. Menimme naimisiin ja vuotta myöhemmin hän kuoli
poikani syntyessä."

Hänen päänsä painui alas ja hän peitti käsillään kasvonsa. Oltuaan
hetkisen vaiti hän jatkoi:

"Avioliittoni esti minua toteuttamasta suunnitelmaani silloin ja
nyt en enää kykene sitä tekemään. Minä en ehdi enää, Holly -- minä
en ehdi! Jos suostut pyyntööni, niin kerron sinulle kaikki. Vaimoni
kuoltua aloin jälleen ajatella asiaa. Mutta minä käsitin, että
ennenkuin saatoin mihinkään ryhtyä, oli aivan välttämätöntä oppia
itämaisia kieliä, etenkin arabiankieltä. Ja sentähden tulin tänne,
että voisin helpommin opiskella noita aineita. Mutta hyvin pian sen
jälkeen alkoi tilani arveluttavasti huonontua ja nyt on loppuni
lähellä." Ja ikäänkuin näiden sanojen vahvistukseksi hänet tapasi
hirvittävä yskänkohtaus. Minä annoin hänelle toisen annoksen viskyä
ja hetkisen levähdettyään hän jatkoi:

"Minä en ole nähnyt poikaani sitten kuin hän oli pieni sylilapsi,
sillä en ole voinut voittaa vastenmielisyyttäni häntä kohtaan, mutta
minulle on kerrottu hänen olevan kauniin ja ymmärtäväisen poikasen.
Tässä kirjeessä", ja hän otti taskustaan minulle osoitetun kirjeen,
"on tarkoin määrätty, miten pojan kasvatus on järjestettävä. Ohjeeni
ovat kyllä hieman erikoiset, mutta missään tapauksessa en voisi uskoa
tätä tärkeätä tehtävää vieraalle henkilölle. Minä pyydän sinua vielä
kerran, etkö tahtoisi ruveta poikani holhoojaksi ja kasvattajaksi?"

"Ennenkuin voin vastata, minun täytyy saada sinulta hiukan tarkempi
selostus suunnitelmistasi poikaasi nähden", huomautin minä.

"Pyyntööni sisältyy, että pidät poikani, Leon, luonasi
hänen kahdenteenkymmenenteenviidenteen ikävuoteensa saakka
ja muista -- häntä ei saa panna mihinkään kouluun. Hänen
kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänään sinun
holhouskautesi loppuu ja silloin sinä näillä avaimilla (hän asetti
avaimet pöydälle) avaat tämän rautaisen lippaan ja annat hänen nähdä
ja tarkoin lukea sen sisällön. Sitten hän sanokoon, tahtooko hän
vai ei ryhtyä tutkimaan noita tapahtumia. Mitään pakkoa ei ole.
Minulla on nykyään kahdentuhannenkahdensadan punnan tulot vuodessa.
Puolet näistä tuloista olen jälkisäädöksellä määrännyt sinulle, jos
ryhdyt holhoojantoimeen. Korvaukseksi siitä, että otat tämän työn
aivan elämäntehtäväksesi, olen tahtonut antaa sinulle tuhat puntaa
vuodessa. Tuo sata puntaa vuodessa on maksu pojan täysihoidosta.
Jäljellä oleva osa omaisuuttani kasvakoon korkoa, kunnes Leo
täyttää kaksikymmentäviisi vuotta, niin että hänellä on rahoja
käytettävänään, jos hän haluaa ryhtyä tehtävään, josta olen sinulle
puhunut."

"Mitenkä on meneteltävä, jos minä kuolisin?" kysyin minä.

"Siinä tapauksessa saa holhoojahallitus huolehtia pojasta. Järjestä
vain asiat tarkoin niin, että hän saa tämän rautaisen lippaan
haltuunsa. Holly, älä kiellä pyyntöäni, josta on sinulle vain
etua. Seuraelämä ja maailman hyörinä ei miellytä sinua -- se vain
katkeroittaa mielesi! Jonkun viikon kuluttua sinusta tulee yliopiston
dosentti ja tuota tointa seuraava palkka lisättynä rahasummalla,
jonka olen asettanut käytettäväksesi, tekee taloudellisen asemasi
sellaiseksi, että voit kokonaan syventyä tieteellisiin tutkimuksiisi
ja väliaikoina harrastaa mielesi mukaan urheilua ja metsästystä,
joihin olet niin mieltynyt. Minä luulisin, että sellainen elämä olisi
sinulle aivan ihanteellinen."

Hän vaikeni ja katseli minua kiihkeästi, mutta minä epäröin vielä.
Tehtävä tuntui minusta niin kovin oudolta.

"Minun tähteni, Holly. Olemmehan olleet parhaat ystävät ja minä en
ehdi enää järjestää asiaa toisin."

"No hyvä", sanoin minä. "Suostun pyyntöösi, ellei tuossa kirjeessä
ole mitään, joka saisi minut muuttamaan mieleni." Samassa osoitin
kirjettä, jonka hän oli pannut pöydälle avainten viereen.

"Kiitos, Holly, kiitos. Siinä ei ole mitään sellaista. Lupaa ja vanno
nyt Jumalan nimeen, että tahdot olla isä pojalleni ja noudattaa
kirjeessä olevia määräyksiäni."

"Minä vannon", vastasin juhlallisesti.

"Hyvä on, mutta muista, että ehkä joskus vaadin sinut tilille,
miten olet valasi pitänyt, sillä vaikka olenkin kuollut ja minut on
unhotettu, niin minä kuitenkin elän. Holly, kuolemaa ei ole olemassa,
vaan ainoastaan jonkinlainen olotilan muutos, joka uskoni mukaan
voidaan erinäisten asianhaarojen vallitessa siirtää rajoittamattoman
kauas tulevaisuuteen, kuten itsekin tulet aikanaan huomaamaan." Hänet
tapasi jälleen hermoja koetteleva yskänkohtaus.

"Kas niin", virkkoi hän sen ohimentyä, "nyt minun täytyy lähteä.
Lippaan jätän sinun haltuusi ja jälkisäädöksessäni, joka on toisten
papereitteni joukossa, olen määrännyt, että poikani luovutetaan
sinun huostaasi. Vaivoistasi saat runsaan korvauksen, Holly, ja minä
tunnen sinut rehelliseksi, kunnon mieheksi, mutta jos sinä petät
luottamukseni, niin vannon taivaan nimessä ilmestyväni kostamaan
sinulle."

Minä en virkkanut mitään, sillä olin liian järkytetty kyetäkseni
puhumaan.

Hän kohotti kynttilää ja tarkasteli kuvastimessa kasvojaan, jotka
olivat kerran olleet harvinaisen kauniit, mutta olivat nyt taudin
tuhoamat. "Matojen ruokaa", sanoi hän. "On kummallista ajatella,
että jonkun tunnin kuluttua makaan kylmänä ja kankeana -- niin on
sitten maallinen vaellukseni päättynyt ja pieni osani tässä elämässä
näytelty loppuun. Ah, Holly! Elämä on tuskin sen vaivan arvoinen,
minkä juuri eläminen itse aiheuttaa. Silloin vain kannattaa elää, kun
rakkaus taikavoimallaan hetkemme täällä onnellistuttaa. Minun elämäni
ei ainakaan ole ollut minkään arvoinen, mutta ehkä poikani, Leo,
saa kokea toista, jos hänellä on kyllin rohkeutta ja luottamusta.
Hyvästi, ystäväni!" ja äkillisen hellyyden valtaamana hän syleili
minua ja painoi otsalleni suudelman. Sitten hän kääntyi mennäkseen.

"Kuulehan, Vincey", sanoin minä. "Jos todellakin olet niin sairas
kuin luulet, niin olisi parempi, että saisin hakea lääkärin."

"Ei, ei", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, ettet sitä tee.
Kuolemani lähestyy ja myrkytetyn rotan lailla tahdon kuolla
yksinäisyydessä."

"Mutta minä uskon, ettei sinun tarvitse vielä sellaista ajatella",
vastasin minä.

Hän aukaisi oven ja katsahti minuun hymyillen. Sitten hän sanoi:
"muista", ja katosi samassa pimeään.

Minä istahdin tuolilleni ja hieroin silmiäni ihmetellen, olinko
nähnyt unta. Mutta koska tämä otaksuma ei näyttänyt totuuden
mukaiselta, niin hylkäsin sen ja aloin ajatella, että Vincey ehkä
oli ollut juovuksissa. Minä tiesin hänen olevan ja olleen jo kauan
hyvin sairaana, mutta kuitenkin minusta tuntui mahdottomalle,
että hän olisi ollut niin huono kuin hän itse sanoi. Hän oli
ollut aivan varma, ettei hän eläisi aamuun saakka. Mutta jos
hänen kuolemansa oli kerran niin lähellä, niin hän olisi tuskin
kyennyt kävelemään luokseni ja raahaamaan mukanaan tuota raskasta
rautalipasta. Tarkemmin miettien näytti koko juttu minusta hyvin
uskomattomalle, sillä minä en silloin vielä tiennyt, että tässä
maailmassa tapahtuu asioita, joita tavallisen ihmisen terve järki
ei voi milloinkaan käsittää, vaan pitää niitä sangen epäiltävinä
tahi suorastaan mahdottomina. Olen nimittäin vasta aivan äsken
voittanut omat ennakkoluuloni tässä suhteessa, joten tiedän olevani
oikeassa. Oliko uskottavaa, että miehellä oli viiden vuoden vanha
poika, jota hän ei ollut nähnyt sitten kuin pienenä sylilapsena?
Ei. Oliko todennäköistä, että hän todellakin aivan varmaan tiesi
kuolinhetkensä? Ei. Oliko totta, että hän saattoi tietää sukunsa
kantaisän eläneen neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää?
Aivan varmasti ei. Ja miten oli selitettävissä, että hän aivan
odottamatta tahtoi uskoa lapsensa erään yliopistotoverinsa kasvatiksi
ja antaa tälle vielä puolet omaisuudestaankin? Vincey oli ollut joko
juovuksissa tahi sitten hän oli mielipuoli. Mutta jos asia oli siten,
niin mitä tämä kaikki oikein merkitsi ja mitä oli tuossa sinetöidyssä
rautalippaassa?

Tapahtuma sai minut viimein niin ymmälle, etten enää jaksanut
ajatella mitään, vaan päätin mennä nukkumaan. Nousin siis tuoliltani
ja pantuani Vinceyn jättämät avaimet ja kirjeen asiakirjasalkkuuni
ja kätkettyäni rautalippaan suureen matka-arkkuuni, menin levolle ja
nukahdin pian sikeään uneen.

Mielestäni olin nukkunut vain muutamia minuutteja herätessäni siihen,
että joku huusi minua. Nousin istualleni ja hieroin silmiäni -- oli
kirkas päivä ja kello oli jo kahdeksan.

"No, mitä kuuluu, John?" kysyin minä pojalta, joka oli minun ja
Vinceyn yhteinen palvelija. "Olethan kalpea kuin olisit nähnyt
aaveita!"

"Niin olenkin, herra", vastasi hän. "Ruumiin olen ainakin nähnyt,
mikä on mielestäni vieläkin pahempaa. Menin tapani mukaan ensin herra
Vinceyn huoneeseen ja siellä hän makaa ihan kuolleena!"



II.

VUODET VIERIVÄT.


Vincey raukan äkillinen kuolema aiheutti luonnollisesti suuren
hälinän yliopistossa, mutta kun yleisesti tiedettiin hänen olleen
hyvin sairaan ja lääkäri antoi tyydyttävän kuolintodistuksen, ei
kuolemantapauksen johdosta pidetty mitään kuulustelua. Siihen aikaan
ei oltu niin hanakoita pitämään noita kuulusteluja kuin nykyisin.
Sellaista pidettiin todellakin vainajan muiston häväisemisenä.
Koska minulta niinmuodoin ei tiedusteltu mitään, niin en minäkään
mennyt kenellekään vapaaehtoisesti selostamaan minun ja Vinceyn
välistä keskustelua hänen kuolin-yönään. Minä kerroin vain, että hän
oli illalla käynyt luonani kuten hänellä usein eli tapana tehdä.
Hautajaispäivänä saapui Lontoosta eräs lakimies, joka saatteli ystävä
parkani maalliset jäännökset kirkkomaahan ja vei sitten mukanaan
kaikki hänen paperinsa ja tavaransa, paitsi rautalipasta, joka oli
jätetty minun huostaani. Sitten en kuullut viikkoon hiiskaustakaan
näistä asioista ja siihen aikaan olin todellakin niin kiintynyt
töihini tutkintoani varten, etten joutanut ystäväni hautajaisiin enkä
myöskään tavannut hänen lakimiestään, joka valvoi hänen asioitaan.
Vihdoinkin oli tutkintoni ohi ja kun minä kotiin tultuani istahdin
nojatuoliin, olin onnellinen tietäessäni, että olin kiitettävästi
suoriutunut kaikesta. Ajatukseni, jotka viimeisinä viitenä päivänä
olivat työskennelleet vain tarkoin määrätyllä alueella, kohdistuivat
pian tuosta painostuksesta vapauduttuaan sen yön tapahtumiin, jolloin
Vincey parka kuoli, ja jälleen tuli mieleeni kysymys, mitä tämä
kaikki mahtoi merkitä. Minä ihmettelin, kuulisinko asiasta sen enempää
ja mitä tekisin siinä tapauksessa tuolla omituisella rautalippaalla.
Mietin miettimästä päästyänikin tuota salaperäistä vierailua luonani
keskiyön hetkellä, Vinceyn ennustusta pikaisesta kuolemastaan, joka
niin pian täyttyi, ja vannomaani juhlallista valaa, josta Vincey
oli sanonut vaativansa minut tilille toisessa maailmassa, kunnes
nämä seikat olivat lopulta järkyttää mielenrauhani aivan kokonaan.
Oliko mies tehnyt itsemurhan? Siltä ainakin näytti. Koko juttu alkoi
tuntua kamalalta ja vaikka minä en ole vähintäkään hermostunut tahi
taipuvainen menettämään malttiani, niin nyt minua alkoi kuitenkin
peloittaa ja minä toivoin, etten olisi sekaantunut asiaan ollenkaan.
Kuinka monin verroin kiihkeämmin toivon samaa nyt, kolmattakymmentä
vuotta myöhemmin!

Istuessani siinä ajatuksiini vaipuneena koputettiin ovelle ja minulle
tuotiin isoon, siniseen kirjekuoreen suljettu kirje. Ensisilmäyksellä
näin, että kirje oli lähtöisin lakimiehen kädestä, ja vaistomaisesti
tunsin sen koskevan vastaanottamaani luottamustointa. Kirje, joka on
vieläkin hallussani, kuului:

    "Hyvä herra. -- Päämiehemme, M. L. Vincey vainaja, joka kuoli
    t.k. 9 p. Cambridgessa, on jättänyt jälkeensä jälkisäädöksen,
    josta jäljennöksen oheenliitämme ja jonka toimeenpanijat me
    olemme. Siitä näette, että teille maksetaan vuotuinen elinkorko
    noin puolesta vainajan omaisuudesta, joka on nyt pankkiin
    talletettu, seuraavalla ehdolla. Teidän on ruvettava hänen
    ainoan, viisi vuotta vanhan poikansa, Leo Vinceyn, holhoojaksi.
    Ellemme itse olisi laatineet kysymyksessä olevaa asiakirjaa
    herra Vinceyn tarkkojen ja selvien, sekä kirjallisten että
    suullisten määräysten mukaan, ja ellei hän itse olisi meille
    vakuuttanut hänellä olevan pätevät syyt tähän menettelyynsä,
    niin olisimme velvolliset teille ilmoittamaan hänen määräystensä
    olevan meidän mielestämme siksi omituista laatua, että olisimme
    katsoneet olevamme pakotetut saattamaan asian holhoojahallituksen
    tietoon. Silloin olisi siellä ryhdytty joko jälkisäädöksen
    kumoamiseen tahi muihin toimenpiteisiin alaikäisen lapsen etujen
    turvaamiseksi. Mutta koska me tunsimme jälkisäädöksen tekijän
    erittäin nerokkaaksi ja eteväksi mieheksi, jolla ei ollut elossa
    yhtään omaista tahi sukulaista, jolle hän olisi voinut uskoa
    lapsensa kasvatuksen ja holhouksen, niin emme katsoneet olevamme
    oikeutetut vastustamaan vainajan viimeistä tahtoa.

    Odottaen ohjeitanne lapsen luoksenne tuloon nähden ja
    määräyksiänne teille kuuluvan perintöosan suorituksesta piirrämme

                             kunnioittaen Geoffrey & Jordan."

Minä panin kirjeen pöydälle ja luin jälkisäädöksen, joka
suunnattomasta järjettömyydestään huolimatta oli pienimpiä
yksityiskohtia myöten lainmukainen. Mikäli saatoin huomata sisälsi
se juuri samat asiat, joista Vincey oli minulle puhunut samana
yönä kuin hän kuoli. Siis kaikki oli kuitenkin totta. Minun täytyi
ottaa poika huostaani. Samassa johtui mieleeni kirje, jonka
hän oli antanut minulle lippaan yhteydessä. Etsin sen käsiini
ja avasin sen. Siinä oli vain samoja ohjeita, joita hän oli jo
antanut minulle ennen, kuten määräyksiä lippaan avaamisesta Leon
kahdentenakymmenentenäviidentenä syntymäpäivänä ja ylimalkaiset
ohjeet pojan opintoja varten, joihin piti pääasiallisesti sisältyä
korkeampi matematiikka ja kreikan- ja arabiankieli. Viimeisenä oli
jälkikirjoitus, jossa oli ohjeita siltä varalta, että poika sattuisi
kuolemaan ennenkuin hän täytti kaksikymmentäviisi vuotta, mitä hän ei
kuitenkaan uskonut. Siinä tapauksessa minun piti aukaista lipas ja
toimia kuten parhaaksi näin. Ellen ollut halukas ryhtymään lippaan
sisällössä mainittuja asioita tutkimaan, piti minun hävittää kaikki,
mitä lipas sisälsi. Missään tapauksessa en saanut luovuttaa niitä
kellekään vieraalle henkilölle.

Koska tässä kirjeessä ei ollut minulle mitään uutta, joka olisi
saanut minut muuttamaan mieleni ja kieltäytymään tehtävästä, johon
olin ystävävainajalleni luvannut ryhtyä, niin ei auttanut muu kuin
kirjoittaa herroille Geoffrey & Jordan ja ilmoittaa olevani valmis
ryhtymään toimeeni Leon holhoojana. Kymmenen päivän kuluttua saatoin
ottaa pojan vastaan. Sitten menin yliopistoviranomaisten luokse
ja kerroin heille asiasta niin paljon kuin pidin tarpeellisena,
mikä oli sangen vähän ja monien vastusten jälkeen minun onnistui
taivuttaa heidät puolelleni etenkin kun olin hiljattain suorittanut
tutkintoni erittäin hyvillä arvosanoilla, ja niin sain luvan pitää
pojan luonani sillä ehdolla että luovuin huoneistani yliopistossa
ja hankin itselleni asunnon muualta. Minä tein niin ja vähän
aikaa kuulusteltuani huoneita onnistuin saamaan erittäin mukavan
asunnon yliopiston läheisyydestä. Sitten seurasi kysymys, mistä
saisin lapsenhoitajan. Tässä kohdassa olin tehnyt lujan päätöksen.
Minä en aikonut ottaa kotiini naishoitajaa, joka pian hallitsisi
meitä molempia, niin minua kuin poikaakin, ja lopulta vierottaisi
lapsen minulta. Poika oli jo kyllin vanha tullakseen toimeen
ilman naisellista apua ja niin aloin heti tiedustella sopivaa
miespalvelijaa. Kärsivällisesti etsittyäni minä vihdoin miellyin
erääseen erittäin siistin näköiseen, pyöreäkasvoiseen nuorukaiseen,
joka tosin ennen oli ollut vain tallipalvelijana, mutta joka
sanoi osaavansa hoitaa lapsia oikein hyvin, sillä hän oli vanhin
seitsemästätoista sisaruksesta. Hän tarjoutui mielellään nuoren
Leo-herran hoitajaksi tämän saavuttua luokseni. Vietyäni sitten
rautalippaan pankkiin, jossa panin sen omin käsin varmuusholviin,
ostin muutamia lasten kasvatusta, terveydenhoitoa ja käsittelyä
koskevia kirjoja, jotka luin ensin itsekseni ja sitten ääneen Jobille
-- nuoren miehen nimi oli Job -- ja odotin.

Vihdoin lapsi saapui erään vanhahkon naisen seurassa, joka itki
katkerasti kauniista pojasta erotessaan. Poika oli todellakin kaunis.
En muista milloinkaan ennemmin tahi myöhemmin nähneeni niin suloista
ja kaikinpuolin täysinkehittynyttä lasta. Hänellä oli harmaat silmät
ja leveä otsa ja hänen kasvonpiirteensä olivat jo tuolla varhaisella
iällä kuin marmoriin veistetyt. Mutta kaunein oli ehkä hänen
tukkansa, joka oli kuin puhdasta kultaa ja kiertyi tiheinä kiharoina
hänen kaunismuotoisen päänsä ympärille. Hän itki hiukan, kun hoitaja
vihdoinkin jätti hänet huostaamme poistuen kyynelöiden. Minä en voi
milloinkaan unhottaa tuota hetkeä. Siinä hän seisoi auringonsäteiden
kimallellessa hänen kultaisissa kutreissaan, peittäen nyrkillään
toisen silmänsä ja tarkastellen meitä toisella. Istuin tuolissani
ja ojensin käteni houkutellakseni hänet luokseni, Jobin matkiessa
nurkassaan kanojen kaakatusta, jolla hänen entisten kokemustensa
mukaan piti olla hyvin lohduttava vaikutus. Hän koetti siten saada
pojan ymmärtämään, että hän saattoi luottaa meihin. Sitten hän
veteli hirvittävän rumaa puuhevosta kamalaa kyytiä edestakaisin
herättääkseen poikasen mielenkiintoa. Niin katselimme toisiamme
muutamia minuutteja ja sitten lapsi yhtäkkiä ojensi minulle molemmat
pienet kätensä ja juoksi syliini.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän. "Sinä olet kyllä ruma, mutta sinä
olet niin hyvä."

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän söi hyvin tyytyväisenä suuria
leipäviipaleita, joiden päälle oli levitetty paksulti voita. Job
olisi halunnut levittää niille vielä hedelmähilloakin, mutta
minä kielsin sen muistuttaen häntä ankarasti vastedes paremmin
ajattelemaan, mitä noissa mainioissa lasten hoitoa käsittelevissä
kirjoissa, joita olimme lukeneet, oli sanottu.

Sangen lyhyessä ajassa pojasta tuli koko yliopiston lemmikki (minä
olin päässyt dosentiksi, kuten olin odottanutkin) ja siellä hän kulki
kuin kotonaan kaikista ohjeista ja säännöistä huolimatta. Hän oli
kaikkien etuoikeutettu suosikki, johon nähden kiellot ja määräykset
olivat aivan merkityksettömät. Lapselle osoitettu huomaavaisuus
ei ollut mielestäni vaikutukseltaan ollenkaan vaarallinen ja
minä jouduin asiassa useamman kerran ankaraan väittelyyn erään
yliopistossa asuvan, nyt jo ammoin kuolleen vanhan herran kanssa,
jota pidettiin tovereiden keskuudessa yliopiston äreimpänä miehenä
ja joka ei voinut lainkaan sietää lapsia. Ihmeeksemme huomattiin
kerta, kun pojan vatsa oli myötäänsä kipeä ja Job seurasi sentähden
tarkoin hänen puuhiaan, että tuo periaatteeton vanhus, en paremmin
sano, usein houkutteli lapsen huoneeseensa syöttäen hänelle siellä
rajattomat määrät makeisia. Vieläpä hän vannotti poikaa, ettei tämä
puhuisi asiasta kenellekään. Jobin mielestä hän sai hävetä silmänsä
täyteen, kun oli jo niin vanhakin, että olisi voinut olla vaikka
isoisä, jos olisi osannut käyttäytyä ihmisiksi.

Mutta en voi enää viivyttää kertomustani noita onnellisia vuosia
muistellen, jotka aina mielessäni niin ihanina väikkyvät. Ne vierivät
toinen toisensa jälkeen ja minä ja Leo kiinnyimme yhä lujemmin
toisiimme. Harvoja poikia on niin hellästi rakastettu kuin minä
Leoa rakastin ja harvat isät ovat saaneet tuntea lapsiensa puolelta
sellaista syvää ja horjumatonta kiintymystä ja uskollisuutta kuin Leo
minua kohtaan osoitti.

Lapsi kasvoi pojaksi ja poika varttui nuorukaiseksi, ja sitä myöten
kuin nuo unohtumattomat vuodet kuluivat, lisääntyi myös hänen
ruumiillinen ja henkinen kauneutensa. Kun hän oli noin viidentoista
ikäinen, sanottiin häntä "kauneuden jumalaksi" ja minulle annettiin
pilkkanimi "peto". Tuolla menee kauneuden jumala ja peto, sanottiin,
kun Leo ja minä olimme yhdessä kävelyllä, mikä oli jokapäiväinen
tapamme. Kerran Leo syöksyi erään rotevan, melkein kahta kertaa
pitemmän teurastajansällin kimppuun, joka huusi nuo sanat meidän
jälkeemme, ja antoi hänelle aimo selkäsaunan. Minä kävelin edelleen
enkä ollut näkevinäni mitään, mutta kun tappelu kävi kovin
jännittäväksi, en malttanut olla hurraamatta Leolle kiihoittaakseni
häntä vieläkin enemmän, että hän suoriutuisi kunniakkaana voittajana
jupakasta. Tämähän oli kyllä vastoin kaikkia yliopiston sääntöjä,
mutta minä en voinut muuta tehdä. Paria vuotta myöhemmin ylioppilaat
antoivat meille uudet nimet. Minua sanottiin "Charoniksi" ja Leoa
"kreikkalaiseksi jumalaksi". Uuteen nimitykseeni nähden tahdon vain
nöyrästi huomauttaa, etten ole milloinkaan ollut kaunis ja kuta
vanhemmaksi tulen, sitä rumemmaksi vain käyn. Mutta Leo oli täysin
nimensä veroinen. Ollessaan kahdenkymmenenyhden vanha hän olisi
voinut olla mallina nuoren Apollon kuvapatsaalle. En ole milloinkaan
nähnyt toista niin kaunista nuorukaista enkä ketään, joka olisi
välittänyt kauneudestaan niin vähän kuin hän. Hän oli sitäpaitsi
hyvin älykäs ja teräväjärkinen, mutta ei ollut vähintäkään innostunut
lukuihin ja opintoihin. Hänellä ei ollut tarpeeksi kärsivällisyyttä.
Hänen kasvatukseensa ja opintoihinsa nähden noudatin tarkoin hänen
isänsä antamia määräyksiä ja yleensä saatoin olla saavutuksiimme
sangen tyytyväinen. Kreikan- ja arabiankielessä oli hänen
edistymisensä kiitettäväkin. Olin opetellut viimemainitun kielen
voidakseni auttaa häntä sen lukemisessa, mutta jo viiden vuoden
kuluttua hän osasi sitä yhtä hyvin kuin minäkin -- melkeinpä yhtä
hyvin kuin yliopistomme arabiankielen professori, joka oli opettanut
meitä molempia. Minä olin kaiken ikäni ollut innokas urheilija,
mikä onkin ainoa intohimoni, ja joka syksy me matkustimme jonnekin
metsästelemään ja kalastelemaan; välistä suuntasimme matkamme
Skotlantiin, välistä Norjaan ja kerran olimme Suomessakin. Minä
olen itse taitava ampuja, mutta tässäkin jalossa taidossa Leo pian
saavutti etevämmyyden.

Kun Leo oli kahdeksantoista vuoden vanha, lopetin minä kotikouluni
ja panin hänet jatkamaan opintojaan omalle osastolleni yliopistossa,
ja kahdenkymmenenyhden vanhana hän jo suoritti tutkintonsa sangen
kauniilla arvosanoilla. Silloin juttelin hänelle ensimmäisen kerran
hiukan hänen omasta syntyperästään ja hänen suvussaan perintönä
kulkevasta salaperäisestä kertomuksesta, jonka hän aikanaan kyllä
saisi tietää. Hän oli luonnollisesti sangen utelias ja halusi
kiihkeästi saada tietää salaisuuden, mutta minä selitin hänelle,
ettei se käynyt vielä päinsä. Sitten ehdotin hänelle, että hän
aikansa kuluksi alkaisi lukea lakitiedettä, minkä hän tekikin.
Hän harjoitti opintojaan Cambridgessa ja kävi Lontoossa vain
päivällisellä.

Eräs huoli minulla oli kuitenkin hänen tähtensä, nimittäin, että
jokainen nuori neitonen, tahi ainakin melkein jokainen, tutustuttuaan
kasvattipoikaani myöskin rakastui häneen. Siitä aiheutui usein
ikävyyksiäkin, joihin en tahdo nyt tässä kajota, mutta jotka
saattoivat minut niihin aikoihin moneen pahaan pulaan. Mutta ne
olivat sentään sangen vähäpätöisiä seikkoja eivätkä kyenneet
häiritsemään elämäämme, joka oli kauttaaltaan sopusointuinen ja
onnellinen. Muuta en voi sanoa.

Niin kuluivat vuodet, kunnes Leon kahdeskymmenesviides syntymäpäivä
vihdoin koitti. Tuosta merkkipäivästähän tämä ihmeellinen ja
paikoittain hyvin kaameakin kertomus oikeastaan alkaa.



III.

AMENARTAS.


Leon viidennenkolmatta syntymäpäivän edellisenä päivänä lähdimme
molemmat Lontooseen ja noudimme rautalippaan pankista, johon olin
sen tallettanut kaksikymmentä vuotta sitten. Muistelin, että sama
pankkivirkailija, joka silloin oli lippaan vastaanottanut, haki sen
nyt esiin. Hän muistikin asian olleen niin ja ellei hän olisi ollut
mukana sitä holviin vietäessä, hän olisi tuskin löytänyt sitä nyt,
sillä se oli ollut aivan hämähäkinverkkojen peitossa, sanoi hän.

Samana iltana toimme kalliin taakkamme Cambridgeen ja olimme niin
jännityksessä, ettemme voineet lainkaan nukkua seuraavana yönä.
Mielestäni olisi ollut aivan turhaa mennäkään levolle. Päivän
sarastaessa tuli Leo huoneeseeni aamunutussaan ja ehdotti, että
kävisimme heti työhön käsiksi. Mielestäni osoitti ehdotus miehelle
sopimatonta uteliaisuutta enkä sentähden suostunut siihen.

"Kun lipas on ollut avaamatta kaksikymmentä vuotta, niin se voi vielä
aivan hyvin odottaa, kunnes olemme syöneet aamiaisen", sanoin minä.

Söimme aamiaisen tavallisesti kello 9 ja tuona aamuna olimmekin
poikkeuksellisen täsmälliset. Olin koko aterian ajan niin
ajatuksissani, että panin Leon teelasiin palasen sianlihaa sokerin
asemesta. Jännityksemme oli luonnollisesti tarttunut Jobiinkin, niin
että hän kiihkoissaan onnistui kolhaisemaan korvan kiinalaisesta
teekupistani, joka on sevres-porsliinia. Luotettavien tietojen
mukaan oli tuo kuppi aivan sama, josta Marat oli juonut teetä juuri
ennenkuin surmanisku kohtasi hänet kylpyammeessa.

Vihdoinkin oli aamiainen syöty ja minä käskin Jobin asettamaan
lippaan pöydälle, minkä hän teki hyvin varovasti ikäänkuin olisi
epäillyt tuota salaperäistä esinettä. Sitten hän aikoi poistua
huoneesta.

"Odotahan vähän, Job", sanoin minä. "Ellei Leolla ole mitään
vastaansanomista, niin tahtoisin mielelläni, että tässä toimituksessa
olisi saapuvilla joku puolueeton todistaja, joka osaa pitää suunsa
kiinni, eikä sano näistä seikoista halaistua sanaa kenellekään, ellei
häntä vaadita puhumaan."

"Aivan niin, Holly-setä", vastasi Leo.

Olin alusta alkaen totuttanut hänet sanomaan minua "sedäksi", vaikka
hän muutteli nimitystä miten milloinkin sopi. Välistä hän sanoi minua
aivan toverillisesti "vanhaksi kunnon pojaksi" ja toisinaan taas
"omaksi rakkaaksi serkukseen".

Job haparoi hiuksiaan kuin hattuaan nostaakseen, muistamatta, että
hän oli avopäin.

"Lukitse siis ovi, Job", sanoin minä, "ja tuo tänne
asiakirjasalkkuni."

Salkusta otin avaimet, jotka Vincey parka, Leon isä, oli antanut
minulle samana yönä, jolloin hän kuoli. Niitä oli kolme. Suurin
oli verrattain nykyaikainen, toinen oli epäilemättä kotoisin hyvin
vanhoilta ajoilta, ja sellaista avainlajia, johon kolmas kuului,
emme olleet milloinkaan ennen nähneetkään. Se oli nimittäin tehty
puhtaasta hopeakaistaleesta, jonka kumpaankin laitaan oli leikattu
muutamia lovia. Toiseen päähän oli juotettu poikittain lyhyempi
kaistale kädensijaksi. Se muistutti oikeastaan hyvin vanhanaikaista
rautatievaunun avainta.

"No, oletteko molemmat nyt valmiit?" kysyin minä kuin jokin
räjähdyspanoksen laukaisija.

Koska kummallakaan ei ollut mitään muistuttamista, otin suurimman
avaimen ja pistin sen reikään voideltuani sitä ensin hiukan
ruokaöljyllä. Käteni vapisivat niin, että minun täytyi kahdesti
yrittää ennenkuin avain kiertyi ja lukko napsahti auki. Leo tarttui
molemmin käsin lippaan tukevaan kanteen, joka oli vielä lujasti
kiinni, sillä saranat olivat aivan umpeen ruostuneet, ja väänsi sen
auki. Samassa näimme, että lippaan sisällä oli toinen lipas, joka oli
kokonaan pölykerroksen peitossa. Me nostimme sen pöydälle ja pyyhimme
siitä vuosikymmenien kuluessa kasaantuneet pölyt.

Se oli, tahi näytti ainakin olevan, ebenholtsia tahi jotakin sen
tapaista mustaa puulajia ja oli koristeltu lukuisilla taidokkailla
sideraudoilla. Lipas oli luultavasti äärettömän vanha, koska tuo kova
puulaji, josta se oli tehty, oli alkanut paikoittain murentua.

"Katsotaanpa nyt, mitä tämä sisältää", sanoin minä ja otin toisen
avaimen.

Job ja Leo kumartuivat katsomaan henkeään pidättäen. Avain kiertyi
ympäri ja avattuani kannen minulta pääsi hämmästyksen huudahdus,
kuten toisiltakin; eikä ihmekään, sillä ebenholtsisen lippaan sisällä
oli ennenkuulumattoman kaunis ja taidokkaasti valmistettu hopealipas,
joka oli noin kahdentoista tuuman pituinen ja kahdeksan tuuman
korkuinen. Se oli ilmeisesti kotoisin faraoiden aikuisesta Egyptistä,
sillä sitä kannattamassa oli neljä sfinksiä, yksi jokaisessa pohjan
neljässä kulmauksessa, ja sen kuperaa kantta kaunisti myöskin
taiteellisesti muovailtu sfinksi. Aikojen kuluessa oli lipas
luonnollisesti himmentynyt ja tahriintunut ja saanut useita kuhmuja,
mutta muutoin se näytti olevan täysin hyvässä kunnossa.

Minä nostin sen pöydälle ja juhlallisen hiljaisuuden vallitessa
pistin tuon oudon näköisen hopea-avaimen lukkoon, joka avautui
aivan äänettömästi kierrettyäni avainta muutamia kertoja puoleen
ja toiseen. Lipas oli auki edessämme ollen reunojaan myöten täynnä
jonkinlaisia ruskeahkoja kaistaleita, jotka muistuttivat enemmän
kasvikuiduista valmistettua ohutta kangasta kuin paperia, mutta minä
en milloinkaan saanut täysin selville, mitä tuo aine oikeastaan oli.
Sitä oli lippaassa noin kolmen tuuman vahvuiselta ja minä poimin sen
varovasti ja huolellisesti pois. Sen alla oli aivan nykyaikaiseen
kirjekuoreen suljettu kirje, jonka osoite oli kirjoitettu kauan
sitten kuolleen ystäväni Vincey vainajan käsialalla.

_"Pojalleni Leolle, jos hän elää niin kauan, että hän on kyllin vanha
aukaisemaan tämän lippaan."_

Ojensin kirjeen Leolle, joka luettuaan omistuskirjoituksen pani sen
pöydälle ja viittasi minua jatkamaan työtäni.

Sitten otin lippaasta huolellisesti kokoon käärityn pergamentin,
jonka avasin. Se oli myöskin Vinceyn kirjoittama ja sen
yläreunassa oli päällekirjoitus: "Käännös ruukunpalasessa olevasta
kreikkalaisesta kirjoituksesta." Panin sen kirjeen viereen ja
otin esille toisen vieläkin vanhemman pergamenttikäärön, joka
oli vuosien vieriessä pahoin rypistynyt ja kellastunut. Sen
minä myös avasin ja se oli latinankielinen käännös samasta
kreikkalaisesta alkuperäisestä kirjoituksesta. Kirjainten muodosta
ja kirjoitustavasta päättäen huomasin ensi silmäyksellä tämän
käännöksen olevan aina kuudennentoista vuosisadan alkupuolelta. Aivan
tämän pergamenttikäärön alla oli jokin kellertävään liinakankaaseen
kääritty kova ja raskas esine, jonka alla oli toinen kerros noita
ruskeahkoja, kuitumaisia lehtiä. Avasimme hyvin hitaasti ja varovasti
liinakangaskäärön, josta ilmestyi -- melkoisen iso ja epäilemättä
hyvin vanha ruukunpalanen, väriltään likaisen keltainen! Astia tahi
saviruukku, johon tuo palanen kuului, on aikoinaan, mikäli minä näitä
asioita ymmärrän, ollut tavallinen keskikokoinen koristemaljakko.
Palanen oli kooltaan kymmenen ja puolen tuuman pituinen, seitsemän
tuuman levyinen ja noin neljännestuuman vahvuinen, ja sen kupera
puoli, joka oli ollut lippaan pohjaa vasten, oli täyteen kirjoitettu
kreikkalaisia kirjaimia. Saattoi selvästi huomata, että kirjaimet
oli tehty mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella ja käyttämällä
punaista värikynää, mikä oli hyvin tavallista muinaisessa Kreikassa.
Kirjoitus oli vielä täysin luettava, vaikka se oli paikkapaikoin
hyvin haalistunut. Ei myös sovi unhottaa mainita, että tuo saviruukun
palanen oli joskus kaukaisina aikoina särkynyt kahdeksi kappaleeksi,
jotka oli liitetty yhteen jonkinlaisella kitillä. Palasen
sisäpuolella oli myöskin paljon kirjoituksia, mutta ne eivät olleet
lainkaan yhtäläisiä, vaan olivat selvästi useiden eri henkilöiden
ja eri aikoina kirjoittamat. Mutta niistä ja pergamenttien
kirjoituksista puhun tuonnempana.

"Onko siinä kaikki?" kuiskasi Leo kiihkeästi.

Minä tunnustelin lippaan pohjaa, ja käteeni osui pieni
liinavaatekäärö. Avasin sen heti ja siinä oli norsunluulle maalattu,
erittäin kaunis, ihmeteltävän ihanan naisen pienoismuotokuva sekä
suklaanvärinen pienoinen "koppakuoriainen" eli kiveen kaiverrettu
sinetti, jossa oli useita kummallisia merkkejä ja eläimiä esittäviä
kuvioita, jotka vertauskuvat merkitsivät: "Auringon jumalan,
Ran, kuninkaallinen poika", kuten myöhemmin saimme tietää.
Pienoismuotokuva esitti Leon äitiä, joka oli syntyperältään
kreikkalainen ja joka oli ollut kuvasta päättäen erittäin
rakastettava ja kaunis. Kuvan toiselle puolelle oli Vincey parka
kirjoittanut sanat: "Minun rakastettu vaimoni".

"Siinä on nyt kaikki", sanoin minä.

"Hyvä on", vastasi Leo pannen pöydälle äitinsä muotokuvan, jota hän
oli liikutuksella katsellut; "lukekaamme nyt kirje", ja pitemmittä
puheitta hän repäisi kuoren auki. Hän luki kirjeen ääneen, ja se
kuului näin:

    "Poikani Leo! -- Jos elät niin kauan, että saat aukaista tämän
    kirjeen, niin olet silloin kasvanut pojasta mieheksi. Silloin
    olen minä, sinun isäsi, jo kauan haudassani maannut ja minut ovat
    melkein kaikki entiset tuttavani unhottaneet. Mutta kun luet
    tätä, niin muista, että minä olen kerran ollut olemassa ja olen
    vieläkin, ja tämän paperin välityksellä minä ojennan sinulle
    käteni yli kuoleman kuilun. Haudan kuvaamattomasta hiljaisuudesta
    sinä kuulet nyt minun ääneni. Vaikka minä olenkin kuollut eikä
    sinun muistossasi ole säilynyt hämärintäkään kuvaa minusta, niin
    olen kuitenkin luonasi hetkellä, jolloin luet näitä rivejä. Minä
    olen tuskin nähnyt sinua syntymäsi jälkeen. Anna tämä minulle
    anteeksi. Äitisi, joka oli minulle niin sanomattoman kallis
    ja jota minä rakastin yli kaiken, kuoli sinut synnytettyään.
    Katkeraa suruani ei ole mikään voinut vieläkään lievittää. Jos
    minä olisin saanut elää hiukan kauemmin, niin olisin vähitellen
    voittanut tämän järjettömän vastenmielisyyden tunteen, mutta
    minun ei sallittu elää. Minun kärsimykseni, niin ruumiilliset
    kuin henkisetkin, ovat niin suuret, etten voi niitä enää kestää
    ja aion lopettaa ne heti, kun olen saanut pienet järjestelyni
    sinun tulevaisuutesi varalle valmiiksi. Antakoon Jumala minulle
    tekoni anteeksi, jos se on väärä. Parhaimmassa tapauksessa en
    kuitenkaan eläisi vuotta kauemmin."

"Hän teki siis itsemurhan", huudahdin minä. "Sitähän minä jo silloin
ajattelin."

    "Ja nyt", jatkoi Leo lukuaan kiinnittämättä mitään huomiota
    sanoihini, "olen puhunut itsestäni aivan tarpeeksi. Jäljellä
    oleva sanottavani koskee vain sinua, joka elät, eikä minua, joka
    olen kuollut ja kokonaan unhotettu ikäänkuin minua ei olisi
    milloinkaan ollutkaan. Ystäväni Holly, (jonka hoitoon aion jättää
    sinut, jos vain hän suostuu pyyntööni), on ehkä kertonut sinulle,
    miten ennenkuulumattoman vanha sukusi on. Tässä lippaassa
    on siitä kyllin todisteita. Tuon merkillisen tarinan, jonka
    sinun vuosisatoja sitten elänyt kanta-äitisi on kirjoittanut
    lippaassa olevalle ruukunpalaselle, kertoi isäni minulle vähää
    ennen kuolemaansa, ja se juurtui syvälle minun mieleeni. Olin
    vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen, kun päätin lähteä tutkimaan
    kertomuksen todenperäisyyttä, kuten eräs kuningatar Elisabetin
    aikana elänyt esi-isäni oli tehnyt tuhoutuen matkalla. Mitä
    kaikkea minulle tapahtui, en voi nyt tässä kertoa, mutta
    omin silmin näin seikkoja, jotka oikeuttavat uskomaan, että
    suvussamme perintönä kulkenut salaperäinen kertomus on tosi.
    Eräässä kohdassa Afrikan rannikolla ja tähän saakka vielä
    tutkimattomassa seudussa on korkea niemeke, jonka uloimmaisessa
    kärjessä on suunnaton, neekerin päätä muistuttava kallionlohkare.
    Tuosta omituisesta muodostumasta puhutaan myöskin ruukunpalasen
    kirjoituksessa. Siellä nousin maihin ja sain kuulla eräältä
    harhailevalta alkuasukkaalta, joka oli heimostaan karkoitettu
    jonkun tekemänsä rikoksen takia, että kaukana sisämaassa on
    korkeita, äärettömien soiden ympäröimiä vuoria ja luolia. Samalla
    sain myöskin tietää, että siellä asuvaa kansaa, jonka alkuasukas
    väitti puhuvan arabiankieltä, hallitsi eräs _kaunis valkoinen
    nainen_, jota hänen alamaisensa vain harvoin näkivät ja jonka
    edessä sanottiin kaikkien niin elävien kuin kuin kuolleidenkin
    täytyvän nöyrtyä. Pari päivää myöhemmin mies kuoli kuumeeseen,
    jonka hän oli saanut soiden poikki pyrkiessään. Minä aloin
    myöskin tuntea taudin oireita ja kun elintarvevarastoni alkoi
    arveluttavasti vähetä, olin pakotettu lähtemään tyhjin toimin
    paluumatkalle.

    "Seikkailuista, joihin sitten jouduin, ei tässä kannata puhua.
    Laivani haaksirikkoutui Madagaskarin rannikolla, josta minut
    muutamia kuukausia myöhemmin eräs englantilainen laiva pelasti
    vieden minut Adeniin. Sieltä matkustin Englantiin ja aikomukseni
    oli lähteä uudelle matkalle heti, kun olin saanut tarvittavat
    varustukset kuntoon. Mutta kotimatkallani poikkesin Kreikkaan,
    jossa tutustuin rakastettuun vaimooni ja menin naimisiin. 'Omnia
    vincit amor!' Siellä sinä tulit maailmaan ja äitisi kuoli
    syntyessäsi. Surusta sain tämän hivuttavan taudin ja palasin
    tänne kuolemaan. Mutta minä toivoin vielä kuitenkin paranevani ja
    aloin ahkerasti opetella arabiankieltä siinä tarkoituksessa, että
    jos sattuisin tervehtymään, niin lähtisin heti uudelle matkalle
    Afrikan rannikolle ja tutkisin perinpohjin sukumme vuosisatoja
    vanhan salaisuuden. Mutta tautini on vain pahentunut ja minun
    täytyy luopua suunnitelmastani.

    "Sinä, poikani, voit jatkaa ja sinulle jätän nyt nämä työni
    tulokset sekä alkuperäiset perheessämme perintönä kulkeneen
    kertomuksen todenperäisyyden todisteet. Aikomukseni on määrätä,
    etteivät ne joudu haltuusi ennenkuin olet iässä, jolloin voit
    itse harkita, tahdotko ryhtyä tutkimaan asiaa, joka, jos se on
    tosi, on varmasti maailman suurin ja ihmeellisin salaisuus, vai
    pidätkö kertomusta vain naisen kiihoittuneen mielikuvituksen
    tuotteena.

    "Minä puolestani uskon, että kertomus on tosi. Minun vakaumukseni
    on, että on olemassa paikka, jos se vain löydettäisiin, jossa
    koko maailman elollista luontoa elävöittävät voimat näkyväisinä
    ilmiöinä esiintyvät. Elämähän on olemassa; miksi ei sitten voisi
    myös olla jokin keino jatkaa tuota olemassaoloa loppumattomiin?
    Mutta minä en tahdo nyt edeltäpäin vaikuttaa mielipiteeseesi.
    Lue ja arvostele itse. Jos olet halukas jatkamaan työtäni, niin
    olen järjestänyt asiat sille kannalle, ettei sinulta puutu
    varoja. Mutta jos kertomus on mielestäsi vain mielikuvituksen
    tuote, jota ei kannata vakavasti ajatella, niin minä pyydän
    sinua hävittämään ruukunpalasen ja kirjoitukset, niin että nuo
    monen häiriön aiheuttajat on ainiaaksi poistettu suvustamme.
    Ehkäpä se onkin viisainta. Yleinen käsitys on, että tuntemattomat
    tahi yliluonnolliset asiat ovat kaarneita. Tämä luulo ei johdu
    ihmisten synnynnäisestä taikauskoisuudesta, vaan siitä, että
    nuo asiat todellakin ovat tavallisesti sellaisia. Ihminen, joka
    sekaantuu elämää vallitsevien, suurten ja salaperäisten voimien
    temmellykseen, joutuu useimmiten niiden uhriksi ja tuhoutuu. Ja
    jos sinä saavuttaisitkin päämaalisi, kestäisit koetuksen, jossa
    saisit ikuisen nuoruuden ja kauneuden, uhmaisit iäisesti ajan
    kuluttavaa voimaa ja olisit riippumaton ruumiin ja henkisten
    kykyjen luonnollisesta rappeutumisesta, niin kuka voi mennä
    takaamaan, että tämä peloittava muutos olisi onnellinen? Valitse,
    poikani, ja johtakoon maailmoita hallitseva voima, joka sanoo:
    'Tässä on raja; enempää et saa tietää', valintasi itsesi ja
    koko maailman onneksi. Jos tutkimuksesi menestyvät ja sinä saat
    salaisuuden selville, niin kerran olet hallitseva vain monien
    ihmeellisten kokemustesi voimalla. -- Hyvästi!"

Kirje, jossa ei ollut päivänmäärää eikä allekirjoitusta, loppui näin
äkkiä.

"Mitä tuumit tästä, setä Holly?" kysyi Leo henkäisten syvään ja
pannen kirjeen pöydälle. "Mehän odotimme tuon lippaan sisältävän
jonkun salaisuuden ja niin näyttää totisesti olevankin."

"Mitäkö minä tuumin tästä? Luonnollisesti sitä, ettei isäsi laita
ollut aivan niinkuin olisi pitänyt olla", vastasin lujasti. "Samaa
ajattelin jo kaksikymmentä vuotta sitten, kun hän tuli luokseni.
Näethän selvästi itsekin, että hän joudutti loppuaan, mies parka.
Koko kirje on tyhjää lorua alusta loppuun."

"Niin onkin, herra", sanoi Job juhlallisesti. Job oli niin kylmän
järjen mies, että hän kelpasi muillekin esikuvaksi. Hän ei uskonut
mitään, jota hän ei voinut käsittää.

"Hyvä on", sanoi Leo, "mutta katsokaamme nyt kuitenkin, mitä
ruukunpalasella on sanottavaa", ja ottaen isänsä kirjoittaman
käännöksen hän alkoi lukea:

    "Minä, Amenartas, syntyisin Egyptin faraoitten kuninkaallisesta
    suvusta, jonka puoliso on Isis-jumalan pappi Kallikrates
    (kaunis suuressa voimassaan), jota jumalat rakastavat ja
    henget tottelevat, kirjoitan tämän kuolinvuoteellani pienelle
    pojalleni Thisistheneelle eli Mahtavalle Kostajalle. Minä pakenin
    Egyptistä isäni kanssa, joka oli tähteni rikkonut vannomansa
    valan, Nectanebes faraon aikana. Me pakenimme etelää kohti,
    vetten yli, ja harhailimme kaksi kertaa kaksitoista kuukautta
    Libyan (Afrikan) rannikolla, joka on nousevaan aurinkoon päin
    ja jossa on erään virran suulla suunnaton, etioopialaisen pään
    muotoiseksi hakattu kallionlohkare. Neljän päivänmatkan päässä
    veden yli erään suuren virran suulta me jouduimme haaksirikkoon,
    ja toiset hukkuivat ja toisia kuoli tauteihin. Mutta meidät
    veivät julman näköiset miehet erämaiden ja soiden halki, joissa
    vesilintuparvet taivaankin pimittivät, ja kymmenen päivänmatkan
    kuluttua saavuttiin onton vuoren luo, jossa muinoin oli ollut
    mahtava kaupunki. Nyt se oli raunioina ja oli siellä luolia,
    joiden syvyyttä ei kukaan ole konsanaan mitannut. Siellä asui
    kansa, joka surmaa kaikki muukalaiset asettamalla heidän
    päähänsä hehkuvan ruukun, ja meidät vietiin tuota kansaa
    hallitsevan kuningattaren luo, joka noitakeinoillaan tietää
    kaikki salaisuudet taivaan ja maan välillä. Hän on kuolematon,
    eikä hänen kauneutensa milloinkaan lakastu. Hän rakastui
    isääsi Kallikratekseen ja olisi surmannut minut ottaen hänet
    puolisokseen, mutta mieheni rakasti minua ja pelkäsi häntä
    eikä tahtonut. Sitten hän johdatti meidät hirvittäviä polkuja
    myöten ja mahtavan noituuden avulla suureen luolaan, jonka
    suulla tuo vanha filosoofi makasi kuolleena, ja näytti meille
    elämän alkulähteen tulisen patsaan, joka on katoamaton ja jonka
    synnyttämä ääni muistutti ukkosen jyrinää. Hän meni seisomaan
    liekkien keskelle ja tuli sieltä vahingoittumattomana ja
    entistä kauniimpana. Sitten hän vannoi tekevänsä isäsikin yhtä
    kuolemattomaksi kuin hän itsekin oli, jos tämä surmaisi minut ja
    antautuisi hänen valtaansa. Hän ei voinut itse minua surmata,
    sillä minun tiedossani oli oman kansani mahtavat noitakeinot,
    joiden avulla kykenin häntä vastustamaan. Puolisoni peitti
    kädellään silmänsä päästäkseen näkemästä hänen kauneuttaan, eikä
    suostunut. Ja raivoissaan tuo nainen löi hänet noituudellaan ja
    hän kuoli. Silloin kuningatar itkien katui tekoaan ja kantoi
    hänet haikeasti valittaen luolasta, ja peläten minua hän lähetti
    minut tuon suuren virran suulle, jonne laivat tulivat. Minä
    pääsin laivaan ja siellä minun synnytykseni hetki tuli. Pitkiä
    matkoja kuljettuani ja kauan harhailtuani minä vihdoin saavuin
    tänne Ateenaan. Sanon sinulle nyt, poikani Thisisthenes, etsi
    tuo nainen ja opi elämän tulen salaisuus, ja jos voit, niin
    surmaa tuo nainen isäsi Kallikrateen tähden; mutta jos pelkäät
    tahi yrityksesi ei onnistu, niin minä sanon tämän saman kaikille
    jälkeentulevaisillesi, kunnes heidän joukostaan vihdoinkin
    ilmestyy urhoollinen mies, joka on kylpevä elämän tulessa ja
    istuva faraoiden istuimella. Minä puhun sinulle asioita, jotka
    näyttävät uskomattomilta, mutta minä tiedän enkä valhettele."

"Jumala hänelle tämän kaiken anteeksi antakoon", huokaisi Job, joka
oli suu auki kuunnellut tätä ihmeellistä sepustusta.

Minä en sanonut mitään, sillä ensimmäinen ajatukseni oli, että
ystävä parkani oli ollut hieman sekaisin ja oli keksinyt koko jutun.
Toiselta puolen taas oli tuskin todennäköistä, että kenenkään
mielikuvituksessa olisi tuommoinen juttu voinut syntyä, sillä se oli
aivan liian eriskummallinen. Epäilyksistäni päästäkseni otin käteeni
ruukunpalasen ja aloin lukea sille kirjoitettua tiheää kreikkalaista
kirjoitusta. Se oli muinaisten helleenien kaunista kieltä ja erittäin
hyvää kieltä ollakseen lähtöisin synnynnäisen egyptiläisen kynästä.

Huomasin heti ilman enempiä vertailuja, että englantilainen käännös
oli hyvä ja huolellisesti tehty.

Paitsi kirjoitusta kappaleen kuperalla puolella oli sen päässä, joka
oli osa ruukun laitaa, himmeän punertava, hiukan korkeampi paikka,
jossa näkyi samat kuviot kuin tuossa ennenmainitussa sinetissäkin.
Mutta tässä nuo hieroglyyfit tahi vertauskuvat olivat päinvastaisessa
asennossa, ikäänkuin sinetti olisi painettu vahaan, joka oli
kovettunut aikojen kuluessa yhtä kovaksi kuin ruukunpalanen. Minä
en voi varmaan sanoa, tarkoittiko tuo tunnusmerkki Leon kantaisää,
Kallikratesta, vai oliko se jonkun prinssin tahi faraon, josta hänen
vaimonsa, Amenartas, polveutui. En myöskään voi sanoa, oliko merkki
painettu ruukunpalaseen samalla kertaa kuin kreikkalainen kirjoitus
oli kirjoitettu, vai oliko joku suvun jäsen tehnyt sen myöhemmin.
Mutta siinä ei ollut kaikki. Kirjoituksen alapuolella näkyi samaan
punertavaan aineeseen piirustetun sfinksin pää ja hartiat. Sfinksi
on, kuten tiedetään, voiman ja vallan vertauskuva, mutta tällä
oli myös siivet, jotka olivat hyvin yleisiä jumalia esittävissä
pyhien härkien kuvissa, mutta joita en ole milloinkaan ennen nähnyt
sfinksien kuvissa.

Palasen oikeassa laidassa, samalla puolella kuin kirjoituskin,
oli tyhjä, myös punertavan värinen paikka ja siihen oli vinosti
kirjoitettu sinisellä värillä seuraava omituinen lause:

    Maassa ja Taivaassa ja Meressä
      On Ihmeellisiä Arvoituksia.
               Hoc Fecit
            Dorothea Vincey.

Aivan hämmentyneenä katsahdin palasen toiselle puolelle. Se oli
ylhäältä alas asti täynnä kreikan-, latinan- ja englanninkielisiä
merkintöjä ja nimikirjoituksia. Ensimmäinen oli kreikankielinen ja
sen oli tehnyt Thisisthenes, poika, jolle kirjoitus oli alkujaan
osoitettu. Se kuului:

"En voinut mennä. Thisisthenes pojalleen Kallikratekselle."

Tämä Kallikrates (hänelle oli luultavasti nimi annettu kreikkalaiseen
tapaan isoisänsä mukaan) oli selvästi yrittänyt tutkia asiaa, sillä
hänen merkintänsä, joka oli hyvin haalistunut ja melkein hävinnyt,
kuului:

"Luovuin yrityksestäni, sillä jumalat olivat minua vastaan.
Kallikrates pojalleen."

Tämä oli kirjoitettu poikittain ylhäältä alaspäin ja oli niin kulunut
ja vaalennut, etten olisi saanut siitä selvää, ellei minulla olisi
ollut Vinceyn käännöstä; sitäpaitsi se oli kirjoitettu palasen
laitaan, joka oli vuosisatojen kuluessa pahoin kolhiintunut. Näiden
kahden vanhimman merkinnän välissä oli erään Lionel Vinceyn ylpeä
nimikirjoitus ja merkintä: "seitsentoistavuotiaana". Tämä Vincey
oli luullakseni Leon isoisä. Sitten seurasi joukko kreikankielisiä
kirjoituksia, jotka kaikki loppuivat sanaan: "pojalleni"; niistä kävi
ilmi, että tuo esine oli uskollisesti siirtynyt isältä pojalle.

Seuraava luettava kirjoitus kaikenkielisten merkintöjen jälkeen oli
sana "Romae, a.u.c", mikä osoitti perheen nyt muuttaneen Roomaan.
Vuosiluvusta, josta olisi nähnyt ajan, jolloin tuo muutto tapahtui,
ei onnettomuudeksi ollut jäljellä muuta kuin viimeinen numero, sillä
juuri siitä paikasta oli palasesta lohjennut pieni siru, joten
kirjoituksen aikamäärä jää tuntemattomaksi ikuisiksi ajoiksi.

Sitä seurasi kaksitoista latinankielistä kirjoitusta, jotka oli
sovitettu ruukunpalaselle, missä vain tilaa oli. Kaikki nämä
merkinnät, paitsi kolme, päättyivät nimeen: "Vindex" eli "Kostaja",
jonka perhe näyttää ottaneen nimekseen Roomaan muutettuaan ja joka
vastaa täysin kreikkalaista nimeä: "Thisisthenes", joka myöskin
merkitsee kostaja. Vihdoin tämä latinalainen nimi Vindex muuttui
kuten voi odottaakin, nimeksi De Vincey, jonka viimeinen muunnos on
Vincey. Oli omituista seurata, miten tuon ennen Kristuksen syntymää
eläneen egyptiläisen naisen kostonvaatimus on vuosisatoja kulkenut
perintönä polvesta polveen hänen jälkeläisilleen ja ikäänkuin
ikuistunut tämän englantilaisen perheen sukunimen yhteyteen.

Rooman maailmanvallan historiassakin mainitaan muutamia Vindex
nimisiä henkilöitä, jotka olivat, ellen väärin muista, Mussius
Vindex, Varius Marcellus Vindex, Fufidius Vindex ja Laberia Pompeiana
Vindex.

Näiden latinalaisten nimien jälkeen seurasi kaikesta päättäen
useiden vuosisatojen pituinen ajanjakso, jolloin palaselle ei
oltu tehty pienintäkään merkintää. Oli mahdotonta saada selvää
sen vaiheista keskiajan myrskyissä ja miten se säilyi perheen
huostassa jälkeentulevaisille polville. Lukija ehkä muistaa ystäväni
Vincey paran kertoneen, että hänen roomalaiset esi-isänsä lopulta
asettuivat asumaan Lombardiaan, ja kun Kaarle Suuri valtasi alueen,
liittyi perheen päämies häneen ja seurasi häntä Ranskaan valiten
asuinpaikakseen Bretagnen, josta perhe muutti Edward Tunnustajan
aikana Englantiin. Minä en voi käsittää, mistä Vincey vainaja
oli saanut tämän tietää, sillä ruukunpalasen kirjoituksissa ei
mainittu sanaakaan Lombardiasta eikä Kaarle Suuresta. Bretagnesta
siinä kylläkin puhutaan, kuten heti saamme nähdä. Latinalaisten
kirjoitusten jälkeen oli palasessa nähtävänä punainen piirto, joka
on joko kuivanutta verta tahi jotakin punaista väriä. Sen alle oli
piirretty kaksi ristiretkeilijän ristiä ja punaisella ja sinisellä
värillä maalattu kirjaimet D. V. Merkintä on luultavasti saman
Dorothea Vinceyn tekemä, joka oli kirjoittanut palasen toisella
puolen olevan lauseenkin. Näistä kirjaimista vasemmalle oli merkitty
nimimerkki A. V. ja vuosiluku 1800.

Seuraava merkintä oli hyvin kummallinen ja ehkä merkillisin tuon
omituisen ruukunsirpaleen kaikista muistiinpanoista. Se oli
kirjoitettu noiden kahden ristin yli paksuilla latinalaisilla
kirjaimilla ja päivätty vuonna 1445. Ja merkillisempää oli, että
löysimme sen englanninkielisen käännöksenkin, joka oli keskiajan
paksuilla ja mustilla kirjaimilla kirjoitettu eräälle lippaasta
löytyneelle pergamentille, joka näytti olevan vieläkin vanhempi kuin
se pergamentti, jolle tuo keskiajalla tehty latinalainen käännös
egyptiläisen Amenartaksen kirjoituksesta oli kirjoitettu. Siinä
eräs John de Vincey niminen henkilö kertoo, että ruukunpalasta
pidettiin perheessä siunausta tuottavana taikakaluna, jonka eräs
munkki, täynnä pyhää kiivautta, löi kahdeksi kappaleeksi sanoen sen
voimaan uskomista saatanan juonen hedelmäksi, mutta jonka hän, John
de Vincey, jälleen liitti yhteen rukoillen pyhää neitsyttä antamaan
hänelle anteeksi, jos teko oli väärä.

Seuraava ja viimeisen edellinen muistiinpano oli tehty Elisabeth
kuningattaren aikana, vuonna 1564, ja kuului:

"Mitä ihmeellisin kertomus, jossa kuvatuita tapahtumia tutkiessaan
minun isäni menetti henkensä. Etsiessään tuota kirjoituksessa
mainittua paikkaa Afrikan itärannikolla hän kohtasi portugalilaisen
merirosvon, Lorenzo Marquezin, ja kaatui taistelussa. -- John Vincey."

Viimeinen merkintä oli kirjainten muodosta päättäen ilmeisesti tehty
kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Ruukunpalaselle oli
virheellisesti jäljennetty pari Hamletin tunnetuimpaa säettä:

"Taivaassa ja maassa on enemmän ongelmia kuin filosofiasi on
milloinkaan voinut uneksiakaan, Horatio."

Ja nyt oli meillä enää vain yksi asiakirja tutkimatta -- nimittäin
tuo keskiajalla kirjoitettu latinalainen käännös ruukunpalasen
kreikkalaisesta kirjoituksesta. Näimme, että tuon käännöksen oli
tehnyt ja allekirjoittanut vuonna 1495 eräs erittäin oppinut mies,
Edmundus de Prato (Edmund Pratt), joka oli kanoonisen lakitieteen
tohtori ja Oxfordin yliopiston opettaja. Hänen kasvattajansa
oli ollut tuo mainio Grocyn, joka oli Englannin ensimmäinen
kreikan kielen opettaja. Kun tieto, että Oxfordin yliopistossa
opetettiin kreikan kieltä, levisi laajemmalle, niin tuona aikana
elänyt Vincey-suvun päämies, ehkä juuri sama John de Vincey,
joka vuosia ennen oli pelastanut ruukunsirpaleen häviöstä tehden
siitä muistiinpanon vuonna 1445, on epäilemättä kiiruhtanut
Oxfordiin kuulemaan, mahtaisiko hän saada tietää, mitä tuo hänen
hallussaan oleva salaperäinen kirjoitus oikeastaan merkitsi. Eikä
hän pettynytkään toiveissaan, sillä Edmundus kykeni todellakin
selittämään salaisuuden. Hänen käännöksensä on todellakin parhaimpia
näytteitä keskiajan oppineiden latinasta ja osoittaa kirjoittajan
myös täydellisesti hallinneen antiikkisen Kreikan kaunista kieltä.

"No niin", hymähdin minä luettuani ja tarkoin tutkittuani kaikki
kirjoitukset ja merkinnät, ainakin sellaiset, jotka olivat vielä niin
selvät, että niitä saattoi lukea, "siinä kuulit nyt kaikki, Leo, ja
voit muodostaa mielipiteesi. Omani on jo valmis."

"Mitä siis ajattelet tästä?" kysyi hän nopeaan tapaansa.

"Minä uskon tuon ruukunpalasen olevan aivan oikean ja että se on,
niin ihmeelliseltä kuin se tuntuukin, perheessäsi perintönä kulkenut
jo neljänneltä vuosisadalta ennen Kristuksen syntymää. Sille
kirjoitetut muistiinpanot todistavat tämän olevan järkähtämättömän
totuuden, jota on kyllä vaikea uskoa, mutta josta ei mihinkään
päästä. Mutta siinä onkin kaikki. Minä en epäilekään, ettei sinun
kanta-äitisi, tuo egyptiläinen prinsessa, olisi kirjoittanut tahi
jollakin kirjoituttanut kirjoitusta, jonka näemme ruukunpalasella.
Mutta siitä olen varma, että suuret kärsimykset ja hänen katkera
surunsa miehen kuoleman takia olivat saattaneet hänen järkensä
sekaisin. Voin melkein vannoa, ettei hän ollut täydellä järjellä
kirjoittaessaan tämän."

"Mutta miten selität isäni kertomuksen kokemuksistaan matkallaan?"
kysyi Leo.

"Pidän hänen näkemiään ja kuulemiaan vain merkillisinä sattumina.
Afrikan rannikoilla voi epäilemättä olla korkeita ihmisen päätä
muistuttavia kallioita ja paljon kansoja, jotka puhuvat jotakin
arabiankielen sukuista murretta, ja uskon myöskin siellä olevan
suunnattomia soita, mutta minun täytyy suureksi mielipahakseni
sanoa sinulle, Leoseni, etten voi uskoa isä parkasi olleen täydellä
järjellään kirjoittaessaan tuon kirjeen. Häntä oli kohdannut suuri
suru ja kun hänellä sitäpaitsi oli tavattoman vilkas mielikuvitus,
oli tämä salaperäinen kertomus kokonaan lumonnut hänet. Minä
puolestani olen varma, että koko juttu on tyhjää lorua alusta
loppuun saakka. Minä tiedän, että on olemassa ihmeellisiä ja
salaperäisiä luonnonvoimia, joiden kanssa vain aniharvoin joudumme
tekemisiin ja joita emme voi mitenkään käsittää. Mutta minua ei
voi kukaan saada uskomaan, että ihminen voisi lyhyemmänkään ajan
uhmata kuolemaa, ellei silmieni ja korvieni kumoamaton todistus
saa minua muuttamaan mieltäni, minkä en liioin usko milloinkaan
tapahtuvan. En voi myöskään uskoa, että jossakin Afrikan suoseutujen
sulkemassa tuntemattomassa seudussa eläisi tahi olisi joskus elänyt
kertomuksessa kuvaillun henkilön tapainen velhotar. Tuo kaikki on,
poikaseni, vain paljasta lorua -- vain paljasta lorua! Vai mitä Job
arvelee?"

"Minä sanon, herra, että koko juttu on silkkaa valhetta, ja jos se
sattuu olemaan tottakin, niin toivoakseni Leo-herra ei puutu eikä
sekaannu koko asiaan, sillä siitä koituu vain onnettomuutta."

"Ehkä olette molemmat oikeassa", sanoi Leo hyvin rauhallisesti.
"En tahdo sanoa sitä enkä tätä, mutta haluan vain ilmoittaa, että
aikomukseni on ottaa tästä asiasta kerta kaikkiaan selvä ja ellette
halua tulla mukaani, niin menen yksinäni."

Katsahdin kiinteästi nuorukaiseen ja näin hänen olevan aivan
tosissaan, sillä kun Leo tarkoittaa puheellaan täyttä totta, niin
silloin ilmestyy aina omituisen jyrkkä piirre hänen suunsa ympärille.
Olen pannut sen merkille aivan siitä saakka kun hän oli pieni lapsi.
Nyt oli asian laita kuitenkin niin, etten aikonut päästää häntä
yksinään minnekään. Vaikka hän ei olisikaan ollut apuani vailla,
niin oman itseni tähden aioin seurata häntä, sillä olin liian
kiintynyt häneen voidakseni hänestä erota. Olen aina ollut yksin
maailmassa. Asianhaarat ja olosuhteet ovat olleet minua vastaan.
Miehet ja naiset kavahtavat minua, ainakin minä luulen heidän tekevän
niin, mikä on mielestäni melkein sama, ja luulevat luonteenikin
olevan yhtä vastenmielisen ja peloittavan kuin ulkomuotoni on
ruma. Päästäkseni kaikesta tästä elän melkeinpä kokonaan erillään
maailmasta ja tilaisuuksista solmia tuttavuuksia, joiden välityksellä
useimmat miehet lopulta saavat useita läheisiä enemmän tahi vähemmän
rakkaita omaisia. Sentähden oli Leo minun kaikkeni ja kalleimpani
maailmassa -- veljeni, lapseni, ystäväni -- ja ellei hän kyllästy
minuun, niin aion seurata häntä minne hyvänsä hän meneekin. Mutta
luonnollisesti ei käynyt päinsä ilmaista hänelle, kuinka suuri hänen
vaikutusvaltansa minuun oli, ja sentähden tuumin jotakin keinoa
selvitäkseni asiasta kaikella kunnialla ja ilmaistakseni hänelle
samalla, että aioin tulla mukaan.

"Niin, setä; minä lähden varmasti tutkimaan noita asioita, ja ellen
löytäisikään tuota 'ikuisen elämän ympäri kieppuvaa tulipatsasta',
niin joka tapauksessa voin metsästellä ja ehkä ampua oikein
harvinaisia otuksia. Silloinpa matkastani sukeutuukin oikein
ensimmäisen luokan metsästysretki."

Nyt oli sopiva tilaisuus kunnialliseen perääntymiseen enkä lyönyt
laimin sitä.

"Metsästysretkikö?" sanoin minä kummastuneen näköisenä. "Aivan
oikein! Tuotahan en tullut ollenkaan ajatelleeksikaan. Siellähän
on tietysti laajoja erämaita ja aarniometsiä, joissa on viljalti
suurriistaa. Minä olenkin aina intohimoisesti toivonut, että saisin
ampua puhvelin ennenkuin kuolen. Ruukunpalasen kertomus on varmasti
tuulesta temmattu, mutta mainitsemiesi harvinaisten otusten laita on
toinen. Jos aiot lähteä matkalle, poikaseni, niin luulen todellakin,
että harkittuani asiaa metsästyksen ja urheilun kannalta minäkin
tulen mukaasi."

"Olinkin melkein varma, ettet päästäisi tämmöistä erinomaista
tilaisuutta käsistäsi", sanoi Leo. "Mutta mistä rahat? Me emme
tulekaan vähällä toimeen."

"Sillä kysymyksellä ei sinun tarvitse päätäsi vaivata", vastasin
minä. "Sinun koko omaisuutesi on koskematonna kasvanut korkoa kaikki
nämä vuodet ja sitäpaitsi olen minä säästänyt kaksi kolmattaosaa
summasta, jonka isäsi määräsi minulle sinua varten, niin että rahasta
ei ole puutetta."

"Hyvä on sitten. Pankaamme esineet lippaaseen ja lähtekäämme
Lontooseen valikoimaan pyssyjä. Entä Job, tuletko mukaamme? Onhan jo
sinunkin aika nähdä hiukan maailmaa."

"Ah, herra", vastasi Job tyynesti, "minä en juuri matkoista välitä,
mutta jos te molemmat lähdette, niin tehän tarvitsette välttämättä
jonkun apulaisen ja minä en suinkaan aio luopua seurastanne
palveltuani teitä kaksikymmentä vuotta."

"Oikein puhuttu, Job", sanoin minä. "Mitään ihmeellisempää sinä
et tule kokemaan, mutta ehkä saat ampua jonkun kauniin otuksen.
Ja kuulkaa nyt molemmat tarkoin, mitä sanon. Tuosta jutusta ei
saa hiiskahtaa halaistua sanaa kenellekään", ja minä viittasin
ruukunpalaseen. "Muistakaa, ei henkäystäkään! Jos se tulisi tietoon
ja minulle tapahtuisi matkalla jotakin, niin lähin sukulaiseni
vaatisi heti jälkisäädökseni kumottavaksi sillä perusteella,
että olin menettänyt järkeni, ja minä joutuisin koko Cambridgen
naurettavaksi."

Kolme kuukautta myöhemmin juuri päivälleen me keinuimme valtameren
aalloilla matkalla Zanzibariin.



IV.

TUULISPÄÄ.


Kuinka erilainen onkaan tilanne, jota nyt käyn kuvaamaan, siihen
verraten, josta äsken puhuin. Kaukana ovat yliopiston hiljaiset
suojat, ikkunani edessä kasvavat tuuheat jalavat, joiden oksia
iltatuuli leppoisasti heiluttelee, ja olenpa jo melkein unhottanut
tutut kirjahyllyni tieteelle pyhittämässäni työhuoneessa, josta
olen jo ollut kolme kuukautta poissa. Katselen juuri valtameren
tyyntä, ääretöntä ulappaa, jonka mainingit hopeisina välkähtelevät
Afrikan täyden kuun kirkkaasti kumottaessa. Lempeä tuulenhenki
pullistaa aluksemme suunnattomat purjeet ja lennättää meitä eteenpäin
laineiden sointuisasti liplatellessa purren laitoja vasten.
Useimmat laivamiehet nukkuvat jo keulassa, sillä puolenyön hetki
on lähellä, ja peräsintä hoitaa eräs suurikokoinen, tummaihoinen
arabialainen, nimeltään Mohammed, joka rauhallisesti tarkastelee
yltänsä kaartuvaa tähtitaivasta. Kolmen penikulman [engl. penikulmia]
päässä tuulenpuolella näkyy taivaanrannalla heikko, tumma viiva.
Tuo viiva on Keski-Afrikan itäinen rannikko. Purjehdimme etelää
kohti itäpohjoisen yötuulen puhaltaessa, mannermaan ja kallioriutan
välissä, joka satojen penikulmain pituisena reunustaa tätä
vaarallista rannikkoa. Yö on tyyni ja hiljainen, niin hiljainen,
että kuiskaus kuuluu laivan perästä keulaan saakka, ja kaukana
häämöittävältä rannalta kantautuu pitkäveteinen, kumea ärjyntä
kuuluviimme.

Peräsintä pitelevä arabialainen kohottaa toisen kätensä ja sanoo
yhden ainoan sanan: -- "Simba (leijona)!"

Nousemme kaikki istumaan ja kuuntelemaan. Jälleen kuuluu
pitkäveteinen, ylpeä karjunta, joka saa meidät värähtämään luihin ja
ytimiin saakka.

"Huomenna kello kymmenen", sanoin minä, "saavumme tuon salaperäisen,
ihmisen päätä muistuttavan kallion luo ja voimme aloittaa
metsästyksemme, ellei kapteenimme ole erehtynyt laskuissaan, mikä on
hyvin todennäköistä."

"Ja lähdemme etsimään rauniokaupunkia ja elämän tulta", sanoi Leo
naurahtaen ja ottaen piipun suustansa.

"Lorua", vastasin minä. "Sinähän koettelit eilen illalla
arabiankielen taitoasi tuon peräsintä pitelevän miehen kanssa. Mitä
hän kertoi sinulle? Puolet rikoksellista elämäänsä hän on elänyt
kauppiaana (luultavasti orjakauppiaana) tällä rannikolla ja on kerran
käynyt maissa tuon kallion luona. Onko hän milloinkaan kuullut
puhuttavan tuosta rannikkokaupungista ja noista luolista?"

"Ei", vastasi Leo. "Hän sanoo äärettömien soiden alkavan heti
rannikolta, ja väittää, ettei kukaan voi oleskella siellä, sillä
suot aivan kuhisevat käärmeitä, erittäinkin python-käärmeitä ja
kaikenlaisia julmia petoeläimiä. Mutta Itä-Afrikan koko rannikkohan
on suota, joten tuo seikka ei paljoakaan merkitse."

"Kyllä", sanoin minä. "Merkitseepä hyvinkin. Siellä asustaa malaria.
Näethän, mitä miehemme rannikosta ajattelevat. Heistä ei lähde
yksikään meidän mukaamme. He pitävät meitä hulluina ja kautta
kunnian minä uskon, että he ovatkin aivan oikeassa. Olisinpa sangen
kummastunut, jos saisin vielä kerran nähdä vanhan Englannin. Oli nyt
miten oli, olen jo siksi vanha, etten itsestäni paljoakaan välitä,
mutta sinun tähtesi, Leo, ja Jobin takia olen murheellinen. Vain
todelliset huimapäät ryhtyvät tämmöisiin yrityksiin, poikaseni."

"Kas niin, setä Horace", sanoi Leo. "Minä ainakin aion yrittää päästä
niin pitkälle kuin suinkin voin ja kärsiä seuraukset. Mutta katsokaa!
Mikä pilvi tuo on? Samassa hän osoitti tähtitaivaalla näkyvää tummaa
kohtaa, joka oli muutamia penikulmia meidän takanamme."

"Menepäs kysymään peränpitäjältä", sanoin minä.

Hän nousi, venytteli hiukan käsiään ja meni. Hetkisen kuluttua hän
palasi.

"Hän sanoo tuommoisen pilven tuovan mukanaan ankaran tuulispään,
mutta tällä kertaa pilvi sivuuttaa meidät kaukaa."

Samassa tuli Job luoksemme. Hän oli hyvin englantilaisen näköinen
ruskeassa metsästyspuvussaan ja hänen rehellisillä, pyöreillä
kasvoillaan oli hämmästynyt ilme, joka oli asustanut niillä aina
siitä saakka, kun jouduimme näille oudoille vesille.

"Luvallanne, herra", sanoi hän koskettaen takaraivolle luisunutta
aurinkokypäriään. "Koska nyt on kaikki pyssyt ja muut tavarat,
arkuista puhumattakaan, sijoitettu valaanpyyntiveneeseen laivan
perässä, niin luulen olevan parasta, että kiipeän sinne nukkumaan.
Minä en pidä noista (tässä hänen äänensä aleni pahanenteiseksi
kuiskaukseksi) mustista; he ovat niin merkillisen varasmaisia.
Otaksutaanpa, että joku heistä hiipisi veneeseen, katkaisisi köyden
ja menisi sen tien. Sellainen voisi sattua hyvin helposti. Mikä
silloin neuvoksi tulisi?"

Valaanpyyntivene oli vartavasten meitä varten tehty Dundeen
veistämöllä Skottlannissa. Olimme ottaneet sen mukaamme, koska
tiesimme, että tällä rannikolla oli lukemattomia lahtia ja jokia,
joita meidän ehkä täytyisi lähemmin tutkia. Vene oli neljänkymmenen
jalan pituinen ja erinomaisen hyvästi tehty. Siinä oli liikkuva
köli siltä varalta, että tahtoisimme purjehtia ja pohja oli
kauttaaltaan päällystetty kuparilevyllä. Vedenpitäviä osastoja oli
myöskin runsaasti. Aluksemme kapteeni oli sanonut meille, että
saavuttuamme kallion kohdalle, jonka hän tunsi ja joka näytti olevan
sama, mistä ruukunpalasen kertomuksessa ja Leon isän kirjeessä
puhuttiin, hän ei luultavasti pääsisi maihin hyökyaallokon ja
ankarain rantatyrskyjen takia. Sentähden olimmekin samana aamuna
tuulen kokonaan tyynnyttyä auringon noustessa muuttaneet suurimman
osan tavaroitamme valaanpyyntiveneeseen. Sijoitettuamme pyssyt,
ampuma-aseet ja elintarpeet vartavasten niitä varten valmistettuihin
vedenpitäviin arkkuihin meidän tarvitsi saavuttuamme tuon merkillisen
kallion näkyviin vain mennä veneeseen ja laskea rannalle. Toinen syy,
minkä takia olimme ryhtyneet tähän varovaisuustoimenpiteeseen, oli,
että arabialaiset laivurit helposti sivuuttavat määräpaikan, johon
heidän on ohjattava. Mahtaneeko tämä johtua välinpitämättömyydestä,
vai siitä; etteivät he tunne kyllin tarkoin näitä rannikoita. Ja
kuten purjehtijat kyllä tietävät, on aluksen, joka on rakennettu
purjehtimaan vain myötätuuleen, aivan mahdoton palata takaisin
vastatuuleen. Sentähden olimme laittaneet veneemme aivan valmiiksi
soutaaksemme maihin heti päästyämme kallion näkyviin.

"Taitaapa olla parasta tehdä niin, Job", sanoin minä. "Veneessä on
kyllin makuuhuopia, mutta varo nukkumasta kuutamossa, sillä se voi
tehdä sinut joko kaistapäiseksi tahi sokeaksi."

"Jumala varjelkoon, herra! Luultavasti en siitä paljoakaan
välittäisi, sillä näiden saastaisten murjaanein ja heidän
salakavalasti hiipivän käytöksensä näkeminen on saattanut pääni
kyllin pyörälle. Lantatunkiolle he olisivat omiansa, sillä he
haisevatkin niin vietävästi."

Kuten huomattaneen ei Job ollut tummaihoisten veljiemme ihailija.

Me kiskoimme siis veneen aivan laivanperän alle ja Job hypätä
mätkäytti siihen putoavan perunasäkin kaikella sulavuudella. Sitten
istahdimme jälleen kannelle ja annoimme ajan kulua poltellen ja
jutellen. Yö oli niin hurmaavan kaunis ja meidän mielemme oli niin
selittämättömän jännittynyt, ettemme tunteneet vähintäkään halua
mennä levolle. Tunnin verran istuimme noin, kunnes me molemmat
luullakseni nukahdimme. Muistan ainakin heikosti Leon uneliaasti
selittäneen, että oli parasta ampua puhvelia päähän, jos varmasti
tiesi osaavansa juuri sarvien väliin, tahi laukaista panos suoraan
sen kurkkuun. Jotain sentapaista hölynpölyä muistelen Leon puhuneen.

Sitten luulen meidän molempien vaipuneen horroksiin, kunnes äkkiä
hirvittävä myrskyn pauhina, unestaan heränneen miehistön kauhunhuuto
ja ankarasti pieksävän sateen kohina havahduttivat minut. Muutamat
riensivät hellittämään nuoria saadakseen purjeen alas, mutta
raakapuu tarttui johonkin ja yritys ei onnistunut. Hyppäsin ylös
ja tartuin molemmin käsin erääseen köyteen. Takanamme oli taivas
sysimusta, mutta edessämme valaisi kuu vielä kirkkaasti. Sen
valossa näin suunnattoman valkoharjaisen hyökyaallon, joka oli
ainakin kahdenkymmenen jalan korkuinen, syöksyvän meitä kohti.
Tuon hirvittävän vihurin kiidättämänä se ilmestyi takanamme
vallitsevasta sysimustasta pimeydestä ja sen murtumaisillaan oleva
vaahtoava harja kimalteli kuutamossa. Samassa silmänräpäyksessä näin
valaanpyyntiveneemme mustan varjon lailla paiskautuvan korkealle
ilmaan ja kokonainen vuori vettä ja kuohuvaa vaahtoa huuhtoi ylitseni
minun koettaessa henkeni edestä pysytellä kiinni vantissa, josta
minut kuitenkin riuhtaistiin irti kuin lippu tangostaan.

Samassa oli aalto mennyt menojaan. Sekunnit, jotka olin ollut veden
alla, tuntuivat minusta minuuteilta. Katsahdin keulaan. Tuulispää oli
kiskaissut irti ison purjeen, joka suunnattoman haavoittuneen linnun
lailla katosi pimeyteen. Jonkun hetken oli verrattain tyyntä ja minä
kuulin Jobin huutavan hurjasti:

"Tulkaa tänne veneeseen!"

Niin pyörällä päästäni ja veden melkein tukehduttamana kuin olinkin,
minä ymmärsin kuitenkin syöksyä perään. Tunsin laivan vajoavan -- se
oli vettä täynnä. Perän alla näin valaanpyyntiveneen riuhtoilevan
sinne tänne ja samassa näin Mohammedin, joka oli ohjannut laivaa,
hyppäävän siihen. Kiskaisin kaikin voimin vetoköydestä saadakseni
veneen lähemmäksi ja hyppäsin laidan yli. Job sai lujan otteen
käsivarrestani ja minä vierähdin veneen pohjalle. Juuri kun laiva
upposi, sieppasi Mohammed käyräteräisen puukkonsa ja sivalsi poikki
nuoran, jolla vene oli kiinnitetty laivaan. Samassa kiidimme myrskyn
ajamina paikan yli, jossa laivamme oli juuri aalloilla kiikkunut.

"Suuri Jumala!" parahdin minä. "Missä on Leo? Leo! Leo!"

"Hän on poissa, herra; Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen",
huusi Job korvaani ja myrskyn mylvinä oli niin valtava, että hänen
huutonsa kuulosti kuiskaukselta.

Minä vääntelin käsiäni tuskissani. Leo oli hukkunut ja minä olin
jäänyt eloon häntä suremaan.

"Olkaa varuillanne", huusi Job. "Nyt tulee toinen."

Käännyin ja näin toisen hirvittävän aallon syöksyvän meitä kohti.
Melkein toivoin, että se hukuttaisi minut, ja katselin kuin
lumottuna sen raivoa. Kuu oli melkein kokonaan taivaalla kiitävien
myrskypilvien peitossa, mutta aallon vaahtoharjaa valaisi vielä
heikko valonsäde. Valkoisessa kuohuvassa vaahdossa erotin tumman
esineen -- jonkun irtautuneen kappaleen uponneesta laivastamme. Aalto
saavutti veneemme, joka oli jo ennestään vesilastissa, mutta kun
siihen oli tehty useita vedenpitäviä osastoja -- Jumala siunatkoon
sitä, jonka aivoissa tuo ajatus ensiksi syntyi -- niin se nousi
veden pinnalle kuin joutsen. Vaahdon ja ylitsemme syöksyvän veden
pauhinassa näin tuon tumman esineen tulevan suoraan minua kohti.
Ojensin oikean käteni työntääkseni sen luotani ja samassa käteni osui
jonkun käsivarteen, jonka ympärille sormeni kietoutuivat lujasti kuin
ruuvipuristin. Olen hyvin vahva mies, mutta tuon uivan ruumiin paino
melkein väänsi käteni sijoiltaan. Jos aallon syöksy olisi kestänyt
kahta sekuntia kauemmin, olisi minun joko täytynyt hellittää otteeni
tahi seurata mukana. Mutta sekin meni vihdoin ohitse jättäen meidät
seisomaan polvia myöten veteen.

"Ammentakaa, ammentakaa!" karjui Job käyden heti työhön käsiksi.

Mutta minä en voinut silloin noudattaa kehoitusta, sillä samassa
sattui pilvien peittoon katoavan kuun viimeinen säde miehen
kasvoihin, johon olin aallon syöksyessä ylitsemme käynyt kiinni ja
joka nyt kellui vedessä veneemme pohjalla.

Pelastamani mies oli Leo. Toinen hyökyaalto oli palauttanut hänet
minulle suoraan kuoleman kidasta.

"Ammentakaa, ammentakaa!" huusi Job, "tahi me hukumme."

Sain käteeni veneen tuhdon alle tarttuneen suuren tinavadin, jossa
oli kädensija, ja nyt ajoimme kolmisin veneestä vettä kuin henkemme
edestä. Ympärillämme raivosi hirvittävä myrsky, viskoen venhettämme
sinne tänne, ja ylitsemme huuhtovat aallot ja tuulen mukana kiitävä
vaahto saattoivat meidät aivan päästämme pyörälle, mutta siitä
huolimatta me riehuimme epätoivon kannustamina kuin hornanhenget,
sillä epätoivokin voi kiihoittaa äärimmäisiin ponnistuksiin. Kului
minuutti, kolme minuuttia, kuusi minuuttia! Vene alkoi kevetä eivätkä
aallot enää kyenneet sitä täyttämään. Vielä viisi minuuttia ja vene
oli aivan tyhjä. Silloin kuulimme äkkiä yli myrskyn ulvonnan kumean
pauhinan.

Suuri Jumala! Me lähenimme rannan salakareihin murtuvia raivoisia
tyrskyjä.

Samassa tuli kuu jälleen näkyviin myrskypilvien kiitäessä eteenpäin
ja valaisi aaltojen harjoja, jotka valtavina vyöryivät myrskyiseltä
mereltä. Noin puolen penikulman päässä näimme edessäpäin valkoisen
vaahtojuovan. Sen takana oli tumma vyöhyke, joka rajoittui toiseen
vaahtojuovaan. Siellä olivat salakarit ja niiden tyrskyjen pauhina
kuului yhä valtavammin, kun me pääskysen nopeudella kiidimme niitä
kohti. Siellä ne olivat ja niiden ympärillä kuohuva vaahto välähteli
kuutamossa saaliinhimoisena kuin kadotuksen kidan hehkuvat hampaat.

"Käy peräsimeen, Mohammed!" huusin minä arabiankielellä. "Meidän
täytyy koettaa päästä läpi." Samassa sieppasin airon ja viittasin
Jobia tekemään samoin.

Mohammed riensi perään ja hetken yritettyään Job sai myöskin aironsa
ulos. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli veneemme keula suoraan yhä
lähenevää vaahtojuovaa kohti, jota aluksemme läheni peloittavana
nopeudella. Kohtisuoraan edessämme näyttivät tyrskyt olevan hieman
tasaisemmat kuin muualla. Siinä oli varmaankin aukko, josta ehkä
saattoi päästä. Minä käännyin ja viittasin sinne.

"Ohjaa tuonne, Mohammed, jos henkesi on sinulle rakas", huusin
hänelle.

Hän oli taitava merimies ja tunsi tarkoin tämän tuhoisan rannikon
kaikki vaarat. Näin hänen tarttuvan lujasti peräsimeen ja taivuttavan
vahvan vartalonsa eteenpäin, ja siinä asennossa hän tuijotti
hievahtamatta edessäpäin kuohuviin tyrskyihin, kunnes hänen silmänsä
näyttivät aivan pullistuvan kuopistaan. Ristiaallokko tahtoi sortaa
veneemme oikealle ja ellemme voineet päästä aukolle, oli tuhomme
varma. Edessämme kiehui ja kuohui kuin jossakin noidankattilassa.
Mohammed ponnisti jalkansa edessään olevaa tuhtoa vasten ja
katsahtaessani häneen näin hänen ruskeiden varpaidensa sormien tavoin
leviävän iskeytyen kiinni istuimen laitaan, kun hän kaikin voimin
käänteli peräsintä. Vene kääntyi hiukan, mutta ei tarpeeksi. Huusin
Jobille minkä kurkusta lähti, että hän huopaisi, ja työskentelin
samalla oman aironi kimpussa kuin henkeni edestä. Samassa olimme
kuohuissa. En voi kuvailla tuota paria minuuttia kestänyttä hermoja
koettelevaa jännitystä. Muistan vain, että ympärillämme ärjyivät
korvia huumaavasti raivoisat tyrskyt, ja veneemme kiikkui kuin
pähkinänkuori vaahtoavilla aalloilla, jotka joka puolelta syöksyivät
valkoisesta haudastaan meille kostamaan röyhkeyttämme. Kerran
veneemme jo paiskautui aivan ympäri, mutta kääntyi heti sattumalta
tahi Mohammedin taitavan ohjauksen ansiosta oikeaan suuntaansa
jälleen, ennenkuin aallokko ehti täyttää sen. Ja ihmeitten ihme
-- seuraavassa silmänräpäyksessä olimme läpäisseet tyrskyt ja
arabialaisen päästäessä hurjan riemuhuudon me kiidimme tuohon
verrattain tyyneen vyöhykkeeseen, joka oli noiden kahta terävää
hammasriviä muistuttavan vaahtojuovan välissä.

Mutta veneemme oli taas puolillaan vettä ja toiset tyrskyt olivat
vain puolen penikulman päässä. Aloimme jälleen epätoivon vimmalla
tyhjentää venettämme. Myrsky oli onneksi kokonaan tyyntynyt ja
kirkkaassa kuutamossa näimme noin puolen penikulman pituisen
kallioniemekkeen, jonka jatkoa tuo toinen salakaririutta nähtävästi
oli. Niemekkeen nenässä oli omituinen kalliohuippu, joka näytti
olevan vain penikulman päässä meistä. Juuri kun olimme saaneet
veneemme tyhjäksi toisen kerran, avasi Leo minun sanomattomaksi
ilokseni silmänsä ja huomautti huovan luultavasti luisuneen lattialle
ja että hänen mielestään oli aika nousta ja mennä kirkkoon. Minä
pyysin häntä makaamaan hiljaa ja nukkumaan uudelleen, minkä hän
tekikin näyttämättä vähintäkään ymmärtävän missä hän oikein oli.
Mutta hänen puheensa kirkosta oli satuttanut minua arkaan kohtaan
ja sydäntä kirvelevällä kaipauksella minä muistelin kodikkaita
huoneitani Cambridgessa. Miksi olinkin ollut niin hullu, että lähdin
tälle matkalle? Tämän yön jälkeen olen usein mietiskellyt tuota
kysymystä ja se juolahtaa yhä tiheämmin mieleeni.

Mutta veneemme ajelehti jälleen salakareja kohti, vaikkakin
hitaammin, sillä tuuli oli tyyntynyt. Joko nouseva vuoksi tahi joku
merivirta vei meitä nyt rantaa kohti (myöhemmin meille selvisi, että
virta, joka painoi meidät maihin, oli nouseva vuoksi).

Huudahtaen Allahia avuksemme Mohammed samassa ohjasi kuohujen
keskelle. Minä koetin vaistomaisesti hokea jotakin rukousta, kun taas
Jobin huulilta purkautui juhlallinen manaus. Sitten äskeinen jännitys
ja taistelu salakarien keskellä toistuivat, vaikka tällä kerralla
pääsimmekin hiukan helpommalla. Modammedin taitavuus ja veneemme
vedenpitävät osastot pelastivat henkemme. Viidessä minuutissa
läpäisimme riutan ja kiidimme virran mukana -- olimme niin uupuneet,
ettemme jaksaneet tehdä muuta kuin vaivoin ohjata venettämme --
hämmästyttävällä nopeudella äsken mainitsemani niemen kärjen ympäri.

Virta kuljetti meidät tyveneen kallion takana ja siellä vauhtimme
vähitellen hiljeni, kunnes purtemme vihdoin kokonaan pysähtyi ja
keinahteli hiljaa rauhallisilla mainingeilla. Myrsky oli tyyntynyt
ja taivas oli jälleen hymyilevän kirkas. Olimme hyvässä turvassa
kallioniemekkeen takana, jota vasten mereltä vyöryvät, tuulispään
nostattamat hirmuaallot vieläkin jymisten murtuivat. Vuoksikin,
joka äsken oli hirveällä voimalla syöksynyt jokeen (me olimme
nimittäin erään joen suulla), oli rauhoittunut lepoon ennen
pakoveden laskua, joten veneemme ajelehti vitkalleen eteenpäin ja
me kerkesimme ennen kuun laskua tarkoin tyhjentää sen ja järjestää
hiukan tavaroitammekin. Leo nukkui sikeästi ja minusta oli viisainta
olla häiritsemättä hänen untaan. Hän nukkui tosin aivan läpimärissä
vaatteissa, mutta minä ajattelin, ettei Leon kaltainen voimailija ja
urheilija välittäisi siitä vähääkään, sillä yö oli hyvin lämmin. Job
oli täydellisesti samaa mieltä kuin minäkin ja sitäpaitsi meillä ei
ollut ainoatakaan kuivaa vaatekappaletta saatavilla.

Kuu oli sillävälin laskeutunut yhä alemmaksi ja katosi pian kokonaan
meren helmaan. Hitaasti kohoileva maininki tuuditteli venettämme
antaen meidän rauhassa muistella ihmeellistä pelastustamme ja mitä
kaikkea olimme saaneet kokea. Job oli asettunut keulaan, Mohammed oli
paikallaan peräsimessä ja minä istuin keskituhdolla nukkuvan Leon
läheisyydessä.

Kuu vaipui hitaasti taivaanrannan taakse luoden hopeisen sillan
ulapan yli ja katosi vihdoin näkyvistämme kuin suloinen morsian,
jonka säteilevä huntu vielä kauan taivaalla kimmelsi. Tähdet
tuikkivat kirkkaasti, mutta niidenkin valo alkoi pian heiketä
itäiselle taivaalle syttyneen soihdun rinnalla. Päivä alkoi sarastaa
ja karkoitti tähdet siniseltä taivaalta. Meri tyyntyi tyyntymistään,
kunnes se oli yhtä hiljaa kuin sen pintaa hyväilevä pehmeä utuinen
vaippa. Niinkuin unen suloinen hengetär tuottaa kiusaantuneelle
mielelle lohdutusta ja unhoa, tuo utukerroskin näytti hyväilyllään
rauhoittavan meren levottomuuden. Nousevan auringon säteet punasivat
koko taivaan idästä länteen, ne kiitivät vuorelta vuorelle, ja
sytyttivät joka huipulle aamuvalkeat palamaan. Vihdoin ilmestyi
auringon loistava kehä idässä häämöttävän vuoriston yläpuolelle
valaisten tyyntä merta, jonka pinta kohoili hiljaisen mainingin
käydessä, ja edessämme näkyvää matalaa rantaa ja sen äärettömiä
soita, jotka kuitenkin näyttivät rajoittuvan idässä sinertävänä
juovana näkyvään korkeaan vuoristoon. Nouseva aurinko näki toisten
ihmisten nukkuvan rauhallisesti ja toisten valvovan suurten surujen
ahdistamina. Niin hyville kuin pahoillekin se paistoi, sekä eläville
että kuolleille, ja koko avaran maailman ja kaikki mitä siinä elää
tahi on elänyt, se tänäkin ihanana aamuna valollaan valaisi.

Näky oli ihmeellisen kaunis, mutta aiheutti ehkä juuri tuolla
tavattomalla ihanuudellaan surumielisen tunnelman. Nouseva ja laskeva
aurinko! Siinähän oli kaiken elämän vertauskuva. Alku ja loppu.
Varsinkin tänä aamuna tuo ajatus johtui erikoisen valtavana mieleeni.
Tämän aamun nouseva aurinko oli eilen illalla laskenut viimeisen
kerran kahdeksalletoista seuralaiselleni!

He olivat tuhoutuneet laivan mukana ja meren aallot pieksivät
nyt heidän ruumiitaan rantakallioita vasten. Siellä, Itä-Afrikan
vaarallisella rannikolla, he turmansa tapasivat. Vain me neljä
pelastuimme. Mutta sekin aamu valkenee, jolloin me vuorostamme
olemme maallisen vaelluksemme ainiaaksi päättäneet ja jolloin toiset
ihailevat nousevan auringon säihkyviä säteitä vaipuen surumielisiin
mietteisiin tuota ihanaa näkyä katsellessaan, ja haaveilevat
kuolemasta kaiken elon elvyttäjän heitä juuri virvoittaessa.

Mutta ihmiselämähän on sellainen.



V.

ETIOOPPIALAISEN PÄÄ.


Aurinko oli vihdoin karkoittanut kaikki yön varjot piilopaikkoihinsa
ja sen säteet alkoivat suloisesti lämmittää. Istuin mietteisiini
vaipuneena ja kuuntelin maininkien kohinaa, kunnes heikko virta
kuljetti veneemme niin, että tuo niemekkeen nenässä oleva omituinen
huippu tahi suunnaton kallionlohkare joutui meidän ja auringon
väliin. Tuijotin ajatuksissani tuohon merkillisen näköiseen kallioon,
kunnes sen ääriviivat olivat joka taholta takana olevan auringon
kirkastamat. Silloin säpsähdin, sillä huomasin samassa, että tuo
ainakin kahdeksankymmenen jalan korkuinen kallionlohkare niemekkeen
kärjessä oli aivan kuin neekerin pää, jonka kasvojen ilme oli
mahdollisimman hirveä ja julma. Asian laita oli todellakin niin.
Neekerin paksut huulet, leveät posket ja lyhyt ja latuskainen nenä
näkyivät hämmästyttävän selvästi kirkasta aurinkoa vasten. Tuo kallio
oli ehkä ollut paikallaan niemen kärjessä tuhansia vuosia ja sinä
aikana olivat kenties tuulet ja myrskyt hioneet myös sen ylä- ja
takaosan erehdyttävästi neekerin päälaen ja takaraivon muotoisiksi.
Yhdennäköisyyden täydensi vielä se, että kallion laella kasvoi ruohoa
ja takkuisia matalia pensaita, jotka aurinkoa vasten katsottuina
näyttivät jättiläismäisen neekerin villaiselta tukalta. Tämä kaikki
tuntui hyvin omituiselta; niin omituiselta, etten enää voi uskoa
kuvaa vain joksikin ihmeelliseksi luonnonoikuksi. Minun järkähtämätön
vakaumukseni on, että neekerin pään muotoinen kallio oli jonkunlainen
jättiläismuistomerkki, jonka, samoinkuin tuon maailmankuulun
Egyptin sfinksinkin, joku ammoin sukupuuttoon kuollut ja kokonaan
unhotettu kansa on tarkoitukseen sopivasta kallionlohkareesta
veistänyt satamansa suulle ehkä varoittamaan ja uhkaamaan vihollista
lähestymästä. Silloin emme suureksi mielipahakseni voineet tarkemmin
tutkia, miten asia oikein mahtoi olla, sillä kalliolle näytti
olevan melkein mahdoton päästä niin meren kuin maankin puolelta,
ja sitäpaitsi meillä oli silloin muita tärkeämpiäkin tehtäviä. Kun
ajattelen asiaa myöhempien kokemustemme yhteydessä, olen varma,
että tuo suunnaton patsas on ihmiskätten työtä. Mutta olkoon nyt
miten hyvänsä, kuva on vieläkin paikoillaan ja tuijottaa synkästi
alituisesti näköään muuttelevan valtameren yli -- siinä se oli
enemmän kuin kaksituhatta vuotta sitten, jolloin Amenartas, Egyptin
prinsessa ja Leon kantaisän, kauniin Kallikrateen puoliso, katseli
sen pirullisia kasvoja -- ja siinä se on, minä olen varma, vielä
kahdentuhannenkin vuoden päästä sen jälkeen kuin meidät on jo
kokonaan unhotettu, ja tuijottaa etäisyyteen yhtä julman ja hirveän
näköisenä.

"Mitä sinä tuosta tuumit, Job?" kysyin minä palvelijaltamme, joka
istui keulassa ja koetti saada mahdollisimman runsaasti aurinkoa
ollen yleensä tavattoman äreän näköinen, ja osoitin tuota kamalan
näköistä päätä.

"Jumala meitä varjelkoon!" parahti Job, joka nyt vasta huomasi kuvan.
"Luulenpa, että paholainen omassa persoonassaan on istunut mallina
kuvanveistäjälle, joka on muovaillut tuon."

Purskahdin nauruun ja nauruni herätti Leon.

"Halloo!" huudahti hän. "Mikähän minua oikein vaivaa tänään, kun olen
aivan jäykistynyt -- otanpa oikein aimo ryypyn lämpimikseni. Mutta --
mutta missä on laivamme?"

"Voit olla hyvilläsi, poikaseni, ettet ole vieläkin jäykempi",
vastasin minä. "Laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat paitsi me
neljä. Sinun pelastuksesi olikin aivan ihmeellinen sattuma." Jobin
hakiessa esiin paloviinaa eräästä arkusta minä kerroin Leolle
juurtajaksain kaikki yölliset seikkailumme.

"Suuri Jumala!" sanoi hän hiljaa, "onpa omituista ajatella, että
juuri me pelastuimme melkein varmasta kuolemasta."

Samassa löytyi paloviinavarastokin ja me kaikki otimme aimo
kulauksen, joka pani veremme suloisesti kiertämään kohmettuneissa
jäsenissämme. Noustuaan hiukan ylemmäksi alkoi aurinkokin tuntuvasti
lämmittää, mistä olimme sangen kiitolliset, sillä olimme olleet
läpimärkinä ainakin viisi tuntia, ellei kauemminkin.

"No, mutta", sanoi Leo kiihkeästi ja laski paloviinapullon veneen
pohjalle, "tuollahan on pää, josta kirjoituksessa puhutaan.
Siinähän on nyt edessämme etiooppialaisen pään muotoiseksi hakattu
kallionlohkare!"

"Niin", sanoin minä, "siinähän tuo näkyy olevan."

"Siispä on koko kertomuskin tosi", vastasi hän.

"Minä en ainakaan näe mitään, joka sen todistaisi", vastasin tähän.
"Mehän tiesimme tuon pään olevan täällä, sillä isäsihän näki sen.
Onko sanottu, että se on juuri sama pää, josta kirjoitus puhuu, ja
jos niin sattuisi olemaankin, niin sehän ei mielestäni todista vielä
mitään."

Leo hymyili sääliväisesti: "Sinähän nyt olet oikea Tuomas-epäilijä,
setä Horacei", sanoi hän. "Ken elää, se näkee."

"Aivan niin", vastasin minä. "Ehkä huomaat, että olemme erään joen
läheisyydessä ja ajelehdimme jokisuulla olevan hiekkamatalikon yli.
Otapas airosi, Job, niin soudamme jokeen katsomaan, löytäisimmekö
sieltä sopivan maihinnousupaikan."

Jokisuu, johonka nyt ohjasimme, ei näyttänyt olevan hyvinkään leveä,
vaikka me emme voineet nähdä oikein tarkoin, sillä molemmat rannat
olivat tiheän sumun peitossa. Melkein kaikkien Itä-Afrikan jokien
suut ovat laajojen hiekkamatalikkojen sulkemat ja niin oli tämäkin,
mutta kun oli juuri nousuveden aika, niin pääsimme onnellisesti
matalikon yli. Maatuulen puhaltaessa ja pakoveden mentyä olisi
epäilemättä ollut aivan mahdotonta päästä jokeen sellaisellakin
veneellä, joka olisi uinut vain jonkun tuuman syvällä. Mutta näin
suotuisien olosuhteiden vallitessa me suoriuduimme kahdessakymmenessä
minuutissa tuosta vaarallisesta paikasta ja koska tuuli oli sopivasti
myötäinen, niin kohotimme purjeen ja laskimme hyvää kyytiä eteenpäin.
Aurinko, jonka säteet alkoivat tuntua sangen polttavilta, haihdutti
vähitellen rantojen sumun ja silloin näimme, että jokisuun muodostama
pieni lahti oli noin puolen penikulman levyinen. Rannat olivat
hyvin soiset ja vedestä kohoavilla liejusärkillä lojui laumoittain
krokotiilejä kuin kaatuneita puunrunkoja. Noin penikulman päässä
suoraan edessäpäin näytti kuitenkin olevan pienempi kaistale lujempaa
maata ja sitä kohden me ohjasimme purtemme. Neljännestunnin kuluttua
olimme perillä ja sidoimme veneemme kauniiseen puuhun, jolla oli
leveät ja kiiltäväpintaiset lehdet ja joka vettä varjoavista ihanista
kukistaan päättäen kuului magnolioiden sukuun. Maihin noustuamme me
riisuuduimme, peseydyimme ja levitimme vaatteemme ja kaikki veneessä
olleet tavaramme auringonpaisteeseen kuivumaan. Sitten valmistimme
aamiaisemme muutamien puiden siimeksessä säilykkeistä, joita olimme
varanneet mukaamme melkoisen kasan, ja ilmaisimme äänekkäästi suuren
tyytyväisyytemme sen johdosta, että olimme edellisenä päivänä
ennen myrskyn tuloa siirtäneet kaikki tavarat veneeseen. Aterian
ajalla olivat vaatteemmekin kuivuneet ja me pukeuduimme suurella
nautinnolla. Väsymystä ja pienempiä vammoja lukuunottamatta ei
kukaan meistä ollut vakavammin vahingoittunut tuossa hirvittävässä
seikkailussa, joka oli ollut niin tuhoisa kaikille kumppaneillemme.
Olihan Leo tosin ollut melkein hukkumaisillaan, mutta eihän karski
kahdenkymmenenviiden vuoden vanha nuorukainen sellaisesta paljoakaan
välitä.

Kun aamiainen oli syöty, lähdimme tutkimusmatkalle. Me olimme
kuivalla maakaistaleella, joka oli noin kahdensadan kyynärän
levyinen ja noin viidensadan kyynärän pituinen. Yhdellä puolen oli
joki ja kolmelta puolelta sitä rajoitti ääretön, autio suo, joka
ulottui silmänkantamattomiin. Tämä kuiva maakaistale oli myös noin
kaksikymmentäviisi jalkaa ylempänä joen ja ympäröivän suon pintaa
ja näytti, niin omituiselta kuin se kuulostaakin, olevan kaikesta
päättäen ihmiskäden tekemä.

"Tässä on muinoin ollut suuri lastauspaikka", sanoi Leo
opettavaisesti.

"Mitä joutavia", sanoin minä. "Kuka olisi ollut kyllin typerä
rakentaakseen tämän lastauspaikan näiden kauhistuttavien soiden
keskelle ja maahan, jossa asuu vain villikansoja? Ja onko edes
varmaa, että tämä seutu on lainkaan asuttu?"

"Ehkäpä maa ei ole aina ollut suota ja kenties sen asukkaat ovat
joskus olleet korkeammallakin sivistysasteella", sanoi hän kuivasti
ja silmäili rannan jokeen viettävää jyrkkää äyrästä. "Katsopas
tuonne", jatkoi hän osoittaen kohtaa, josta viimeöinen myrsky oli
juurineen kaatanut erään aivan veden reunassa kasvaneen magnoliapuun,
jonka juuret olivat kiskaisseet paikoiltaan suuren maalohkon. "Eikös
siellä näy selvästi muuraustyö! Ellei, niin ainakin tuo on hyvin sen
näköistä."

"Mitä joutavia", sanoin minä kiivetessämme alas tarkastamaan paikkaa,
joka oli paljastunut puun kaatuessa.

"Mitäs tästä sanot?" kysyi hän.

Tällä kerralla en sanonut mitään, vihelsin vain, sillä ylöskiskaistun
maan alta näkyi suuria, säännöllisiä kiviä, jotka oli muurattu
toisiinsa ruskealla sementtiä muistuttavalla laastilla, joka oli
niin kovaa, ettei metsästyspuukkoni viila pystynyt siihen lainkaan.
Mutta siinä ei ollut vielä kaikki. Kuopan pohjalla näin jonkun
esineen häämöttävän mudan alta ja kaivettuani käsilläni pehmeää
maata hiukan sivulle näin suuren kivirenkaan, joka oli toista jalkaa
läpimitaten ja noin kolmen tuuman vahvuinen. Tämä löytö sai minut
aivan sanattomaksi.

"Eikös näytäkin satamalaiturilta, johon on muinoin kiinnitetty
suuriakin aluksia, vai mitä, setä Horace?" kysyi Leo riemuitsevasti
hymyillen.

Koetin jälleen sanoa "mitä joutavia", mutta sanat takertuivat
kurkkuuni, sillä rengas puhui kyllin selvästi puolestaan. Muinaisina
aikoina _oli_ aluksia kiinnitetty tähän laituriin ja koko tämä
kivistä muurattu rantakaistale oli epäilemättä suuren lastauspaikan
ainoa jäännös. Ehkäpä kaupunki, joka oli omistanut sen, oli
hautautunut takana olevan suon alle.

"Alkaapa tosiaankin näyttää siltä, kuin kertomuksessa olisi sittenkin
hiukan perää, setä Horace", sanoi Leo iloissaan; ja kun ajattelin
salaperäistä neekerin päätä jokisuun edessä ja näkemääni yhtä
salaperäistä muuraustyötä, vastasin hiukan vältellen.

"Afrikan kaltainen maa", sanoin minä, "on varmaankin täynnä kauan
sitten kuolleiden ja unhotettujen kansojen sivistyksen ja asutuksen
muistomerkkejä. Kukaan ei tiedä muinaisegyptiläisen sivistyksen
ikää ja kuinka laajalle alalle ja mihin seutuihin se oli voinut
levitä. Samoin on assyyrialaisten, foiniikialaisten, persialaisten
ja kaikkien noiden kansojen tapaisten, muinaisuudessa eläneiden,
alemmalla tahi korkeammalla sivistyskannalla olleiden kansojen
sivistyksen laita, juutalaisista puhumattakaan, sillä heistähän
todellakin tiedetään yhtä ja toista. Onhan mahdollista, että jollakin
noista kansoista oli täällä siirtokuntia ja suuri kauppapaikka."

"Aivan niin", sanoi Leo, "mutta ethän ole ennen näin puhunut."

"Mihinkäs nyt ryhdymme?" kysyin minä olematta kuulevinanikaan hänen
muistutustaan.

Kun vastausta ei kuulunut, kävelimme hiljalleen suon reunalle ja
katselimme edessämme leviävää mieltäsynkistävää maisemaa, joka näytti
ulottuvan loppumattomiin. Kaikenlaatuisia vesilintuja ilmestyi
kätköpaikoistaan niin tiheinä parvina, että ne välistä pimittivät
taivaankin. Aurinko oli noussut korkealle ja suosta ja sen limaisen
vihreistä vesilätäköistä alkoi nousta myrkyllisiä kaasuja.

"Kaksi seikkaa on mielestäni aivan selvää", sanoin minä kolmelle
kumppanilleni, jotka murheellisen näköisinä katselivat maisemaa.
"Tuon poikki on ensinnäkin aivan mahdoton kulkea", jatkoin viitaten
suolle, "ja jos jäämme tähän, niin kuolemme varmasti kuumeeseen."

"Mikään ei ole selvempää, herra", sanoi Job.

"No hyvä; meillä on siis valittavana kaksi menettelytapaa
päästäksemme täältä. Joko koetamme veneellämme pyrkiä johonkin
satamaan tällä rannikolla, mikä on hyvin vaarallinen yritys, tahi
sitten purjehdimme tahi soudamme jokea ylös kohti tuntemattomia
kohtaloita."

"Minä en tiedä, mitä sinä aiot tehdä", sanoi Leo päättäväisen
piirteen ilmestyessä hänen suunsa ympärille, "mutta minä puolestani
aion matkata jokea ylös."

Jobin silmät suurenivat kauhusta niin, että valkuaiset näkyivät,
ja hän puhkesi surkeasti valittamaan. Arabialainen hoki: "Allah,
Allah", ja alkoi myöskin valittaa kovaa kohtaloaan. Minä puolestani
huomautin nöyrästi, että koska jo olimme ojan ja allikon välissä,
niin oli samantekevää, mihin matkamme suunnattiin. Mutta tottapuhuen
minä olin aivan yhtä kiihkeä jatkamaan matkaa kuin Leokin. Tuo
suunnaton neekerin pää ja kivinen satamalaituri olivat kiihoittaneet
uteliaisuuteni niin äärimmilleen, että minua oikein hävetti, mutta
siitä huolimatta olin päättänyt tyydyttää sen, maksoi mitä maksoi.
Kiinnitettyäni maston huolellisesti paikoilleen, lastattuamme
tavaramme jälleen veneeseen ja otettuamme ampuma-aseet esille me siis
aloitimme matkamme. Sää oli hyvin suotuisa, sillä mereltä puhalsi
navakka tuuli, joten saatoimme nostaa purjeen ja antaa mennä aika
vauhtia. --

Näin purjehdimme noin neljä tuntia yhtämittaa. Kerran kohtasimme
suuren lauman virtahevosia, jotka kohottelivat päätään ja karjuivat
peloittavasti noin kymmenen sylen päässä veneestämme Jobin suureksi
kauhuksi. Tunnustanpa, että minunkin sydämeni hiukan pelosta
pamppaili. Emme olleet milloinkaan ennen nähneet virtahevosia
ja päättäen näiden suunnattomasta uteliaisuudesta nekin näkivät
ensimmäisen kerran valkoisia miehiä. Olinpa jo pari kertaa aivan
varma, että ne nousisivat veneeseemme tyydyttääkseen uteliaisuutensa.
Leo halusi koettaa, pystyisikö lyijy näiden nahkaan, mutta turhia
rettelöitä peläten minä varoitin häntä tekemästä niin. Me näimme
myöskin satoja krokotiilejä, jotka paistattivat päivää joen
liejuisilla särkillä, ja tuhansia vesilintuja, jotka olivat hyvin
kesyjä. Ammuimme muutamia lintuja ja muiden muassa villin hanhen,
jolla molemmissa siivissä olevien terävien ja käyrien kannusten
lisäksi oli myöskin päässä aivan silmien välissä noin tuuman pituinen
terävä kannus. Koska emme olleet milloinkaan tavanneet toista
samanlaista, oli luullakseni ampumamme kummallinen lintu jokin
merkillinen poikkeustapaus. Job antoi sille nimen "yksisarvinen
hanhi".

Keskipäivällä kävi helle painostavaksi ja suosta nouseva löyhkä niin
sietämättömäksi, että meidän täytyi heti niellä useita annoksia
kiniiniä, kuumeen varalta. Tuulikin tyyntyi hiukan myöhemmin kokonaan
ja koska raskaan veneemme soutamisesta vastavirtaan ei voinut olla
puhettakaan, pysähdyimme muutamien aivan veden rajassa kasvavien
puiden varjoon, -- luulen niiden olleen raitoja, ja makasimme
siellä läähättäen, kunnes kurjuutemme illan tullen vähää ennen
auringonlaskua vihdoinkin loppui. Koska edessäpäin näytti olevan
joessa leveämpi kohta, päätimme soutaa sinne, ennenkuin rupesimme
tuumimaan, miten yönviettomme olisi järjestettävä. Olin juuri
irroittamaisillani veneen, kun kaunis, juovikas ja suurisarvinen
antilooppi ilmestyi rannalle juomaan, huomaamatta meitä, jotka
olimme noin viidenkymmenen kyynärän päässä raitojen suojassa. Leo
näki otuksen ensimmäiseksi ja ollen kiihkeä, suurriistan verta
janoava metsämies, joka oli jo monta kuukautta haaveillut tällaisista
kohtauksista, hän jäykistyi paikalleen kuin peltopyylle seisova
setteri. Huomattuani asian ojensin hänelle hänen makasiinikiväärinsä
ja tartuin samalla omaani.

"Annahan pamahtaa", kuiskasin minä, "mutta muistakin, ettet ammu
harhaan."

"Harhaan!" toisti hän ylenkatseellisesti; "en voisi ampua tuosta ohi,
vaikka koettaisinkin."

Hän kohotti pyssynsä ja tuo punaisenharmaa, kaunismuotoinen eläin,
joka oli sammuttanut janonsa, nosti samassa päätään ja tarkasteli
joen toista rantaa. Se seisoi suoraan laskevaa aurinkoa vasten,
pienellä kohokkeella tahi kannaksella, joka näytti ulottuvan suon
poikki aivan näkymättömiin ja joka luultavasti oli kaikkien joelle
juomaan tulevien eläinten suosituin polku. Edessämme oleva näky oli
hyvin kaunis. Luulen, että vaikka eläisin sadan vuoden vanhaksi, en
milloinkaan unhottaisi tuota aution erämaan hurmaavaa ja lumoavaa
ilmestystä. Kohtaus on ainiaaksi mieleeni syöpynyt. Oikealla ja
vasemmalla näkivät silmämme vain äärettömän, kuolemaa hengittävän,
yksitoikkoisen ja aution suon, jossa siellä täällä näkyi mustia
ja limaisia vesilätäköitä, laskevan auringon punertavien säteiden
välähdellessä niiden pinnalla kuin kuvastimessa. Takanamme ja
edessämme näimme tyynenä virtaavan joen, joka vähän matkan päässä
näytti loppuvan punertavarantaiseen suvantoon, minkä kalvossa illan
suussa virinnyt heikko tuulen henki karehti. Ilta-auringon punainen
kehä hipoi jo läntistä taivaanrantaa ja katosi pian suosta nousevien
usvien taakse, luoden taivaalle, jonka huimaavassa korkeudessa
majaa muuttavat kurjet rauhallisesti matkasivat sileätä tietään,
kultaisen hohteen, joka pilvien varjoissa sädehti veripunaisena.
Tunsin, että me kolme nykyaikaista englantilaista nykyaikaisessa
englantilaisessa veneessämme olimme röyhkeitä tunkeilijoita tämän
koskemattoman luonnon rauhaan, jonka juhlallista erämaan tunnelmaa
tuo edessämme hehkuvan punaista iltaruskoa vasten liikkumatonna
seisova jalomuotoinen eläin vain kohotti.

Pamaus! Kauriimme rientää tuulispään nopeudella tiehensä. Leo
ampui ohi. Toinen pamaus! Kuula iski maahan aivan eläimen takana.
Oli miten oli, minun täytyy myös koettaa, vaikka otus kiitää kuin
nuoli ja on jo ainakin sadan kyynärän päässä ellei kauempanakin.
Kautta Jupiterin! Nurinpahan vierähti ja siihen jäi. "Taisinpa lyödä
sinut laudalta, Leo poikaseni", sanoin minä koettaen kaikin voimin
hillitä riemuani, joka sellaisissa tilaisuuksissa tahtoo todellisen
metsämiehen väkisinkin vallata.

"Pahustako sinun tarvitsi tulla siihen räiskimään", murisi Leo, mutta
samassa suloinen hymy kirkasti hänen kauniit kasvonsa kuin äkkiä
ilmestynyt valon säde, ja hän ojensi minulle kätensä. "Anna minulle
anteeksi tyhmät sanani, vanha veikko, ja suo minun onnitella sinua.
Ammuit todellakin mestarilaukauksen."

Me hyppäsimme maihin ja riensimme saaliimme luo, joka oli aivan
hengetön. Kuulani oli ruhjonut selkärangan. Meni parikymmentä
minuuttia, ennenkuin olimme otuksen nylkeneet ja leikanneet mukaamme
paraita paloja niin paljon kuin kantaa jaksoimme. Kun vihdoinkin
olimme valmiit lähtemään, oli jo niin pimeä, että tuskin näimme
soutaa edessäpäin olevalle leveälle suvannolle. Juuri kun viimeinen
päivänkaje katosi, heitimme ankkurin noin kolmenkymmenen sylen
päässä rannasta. Rannalle emme uskaltaneet mennä, kun emme tienneet,
löytäisimmekö sieltä kuivaa kohtaa leiripaikaksi ja kun sitäpaitsi
pelkäsimme suosta nousevia myrkyllisiä kaasuja, jotka uskoimme
välttävämme pysyttelemällä veneessämme etempänä rannasta. Sytytimme
lyhdyn ja valmistimme parhaimpamme mukaan illallisen säilykkeistä.
Syötyämme mainiolla ruokahalulla aioimme käydä nukkumaan,
mutta se olikin aivan mahdotonta, sillä kimppuumme hyökkäsi
kiukkuisesti kymmeniätuhansia verenhimoisimpia, itsepintaisimpia
ja suurikokoisimpia moskiittosääskiä mitä milloinkaan ennen olen
nähnyt tahi kuullut mainittavankaan. En tiedä, oliko lyhtymme valo
tahi valkoisen miehen outo haju, jota ne ehkä olivat viimeiset
kaksituhatta vuotta kaivaten muistelleet, houkutellut kiusanhenget
luoksemme. Niitä oli veneemme ympärillä kuin mustaa pilveä ja ne
inisivät, lauloivat ja purivat, niin että olimme vihdoin aivan
hulluksi tulemaisillamme. Tupakansavu näytti niitä vain yllyttävän
entistä vilkkaampaan toimintaan, kunnes meidän täytyi viimein
kokonaan kietoutua makuuhuopiin ja istua huppukorvissa. Huovat
lämmittivät niin, että hetken päästä hiki juoksi virtana jokaisesta
huokosesta ja harras kiroilu ja kynsiminen jatkui loppumattomiin.
Siinä istuessamme ja tapellessamme verenhimoisten vainoojaimme
kynsissä kajahti hiljaisuudessa leijonan kumea karjunta kuin ukkonen,
johon toinen leijona heti vastasi hiipien kaislikon kahahdellessa
meidän ohitsemme noin kuudenkymmenen kyynärän päässä.

"Olipa onni", sanoi Leo kurkistaen peitteen alta, "ettemme
majoittuneet rannalle, vai mitä, ukkoseni?" (Leo puhutteli minua
välistä näinkin sopimattomasti.) "Katsohan tuota riivatun moskiittoa,
kun kerkesi jo nipistää nenästäni", huudahti hän samassa ja kiskaisi
peitteen silmilleen.

Hiukan myöhemmin alkoi kuu ilmestyä taivaanrannan yläpuolelle ja
välittämättä leijonan ärjynnästä rannalla, me aloimme kaikki torkkua,
sillä luulimme olevamme täysin turvassa kaikilta yllätyksiltä.

En tiedä oikein varmasti, mikä sai minut pyyhkäisemään suojelevan
peitteen kasvoiltani; ehkä olin huomannut, että moskiitot purivat
yhtä hyvin sen läpikin. Samassa kuulin Jobin säikähtyneenä kuiskaavan:

"Jumala meitä varjelkoon, katsokaa tuonne!"

Katsoimme heti kaikki hänen osoittamaansa suuntaan ja kuutamossa
näimme rannan lähellä veden pinnassa kaksi rengasta, jotka nopeasti
laajenivat, ja kummankin renkaan keskellä tumman pisteen.

"Mitähän nuo oikein mahtavat olla?" kysyin minä.

"Leijonia, herra", vastasi Job ja hänen äänensä ilmaisi närkästystä
ja kunnioitusta sekä oikeutettua pelkoakin. "Ne kirotut uivat
nyt tänne ja pi-- pistävät meidät poskeensa", lisäsi hän hiukan
sammaltaen jännityksessään.

Silmäsin tulijoita tarkemmin ja huomasin Jobin olevan tosiaankin
oikeassa. Pedot olivat jo niin lähellä, että saatoin selvästi nähdä
niiden julmasti hehkuvat silmät. Äsken kaatamastamme kauriista
saamamme tuoreen lihan tahi meidän oman hajumme kiihoittamina nuo
nälkäiset eläimet aikoivat karata heti kimppuumme.

Leo oli jo siepannut kiväärin käteensä,mutta minä pyysin häntä
odottamaan, kunnes pedot olisivat päässeet hiukan lähemmäksi ja
minäkin saanut pyssyn käteeni. Noin viidentoista jalan päässä meistä
oli liejusärkkä, jossa oli vettä vain noin viisitoista tuumaa, ja
meitä lähinnä oleva eläin -- iso naarasleijona -- kahlasi siihen
ja pudisteltuaan turkkinsa karjaisi peloittavasti. Samassa Leon
pyssy pamahti ja kuula sattui suoraan sen avoimeen kitaan tullen
niskasta ulos; eläin lysähti hengetönnä veteen. Toinen leijona --
täysikasvuinen uros -- oli noin parin askeleen päässä ja samassa
kun eläin oli nousemaisillaan särkälle, tapahtui jotakin hyvin
kummallista. Vesi kuohahti ja pyörteili voimakkaasti ja samassa
leijona päästi hirvittävän karjunnan hypäten särkälle ja vetäen
jotakin mustaa perässään.

"Allah!" huudahti Mohammed, "krokotiili on iskeytynyt sen jalkaan!"
Niin olikin käynyt. Näimme pitkän kuonon, jonka hirveät hammasrivit
kiilsivät kuutamossa, ja takana venyvän matelijan ruumiin.

Nyt seurasi harvinainen ja kaamea näytelmä. Leijona onnistui
pääsemään särkälle krokotiilin riippuessa kiinni takajalassa ja
seuratessa perässä melkein uiden. Leijona karjui raivoissaan
niin, että ilma vapisi, ja kääntyi vihdoin ympäri iskien kyntensä
krokotiilin päähän. Matelija hellitti silloin otteensa ja kääntyi
hiukan kyljelleen, sillä leijonan kynnet olivat, kuten myöhemmin
huomasimme, puhkaisseet sen toisen silmän. Samassa leijona iski
hampaansa sen kurkkuun ja molemmat eläimet kierivät mudassa
julmasti riuhtoen ja taistellen. Oli mahdotonta seurata niiden
kaikkia liikkeitä, mutta seuraavalla kerralla kun näimme selvemmin,
huomasimme osien vaihtuneen, sillä krokotiili, jonka pää näytti
olevan aivan riekaleina, oli saanut leijonan keskiruumiin kohdalta
kauheiden leukojensa rautaiseen puristukseen ja heilutteli ja
pudisteli nyt vastustajaansa raivoisasti. Leijonan ärjyntä kuulosti
yhä tuskallisemmalta ja se kynsi ja puri epätoivon vimmalla
vihollisensa kallionkovaa päätä, joka suojakilvistään huolimatta oli
jo pahoin raadeltu. Vihdoin leijona osui takajalkojensa suurilla ja
terävillä kynsillä krokotiilin verrattain pehmeään kurkkuun ja viilsi
sen heti auki helposti kuin hansikkaan.

Silloin taistelu äkkiä loppuikin. Leijonan pää valahti alas ja
päästäen valittavan karjaisun eläin lysähti hengetönnä krokotiilin
päälle. Matelija oli hetken liikkumatonna, mutta sitten sekin
vierähti hitaasti leijonan viereen hellittämättä kuollessaankaan
rautaista otettaan vastustajansa ruumiista, jonka se oli, kuten
myöhemmin näimme, purrut melkein kahtia.

Otaksun, että harvat miehet ovat nähneet sellaisen ihmeellisen ja
järkyttävän taistelun elämästä ja kuolemasta, minkä todistajina me
olimme tuona kuutamoisena yönä Itä-Afrikassa.

Kun kaksinkamppailu oli päättynyt, valvoi Mohammed loppuosan yötä
vahtien turvallisuuttamme ja me muut koetimme nukkua niin hyvin
kuin taisimme. Moskiittojen kiukkua lukuunottamatta yö kuluikin
rauhallisesti.



VI.

ERÄS MUINAINEN KRISTILLINEN TAPA.


Seuraavana aamuna nousimme heti ensimmäisen päivän sarastusta
ilmaisevan kajastuksen ilmaantuessa itäiselle taivaalle. Peseydyimme
niin hyvin kuin olosuhteet sallivat ja valmistauduimme lähtemään
jatkamaan matkaamme. Velvollisuuteni on sanoa, että purskahdin
hillittömään nauruun nähdessäni aamun valjetessa kumppanieni
turvonneet kasvot. Jobin lihavat ja pyöreät kasvot olivat ajettuneet
moskiittojen puremista melkein kaksi kertaa laajemmiksi ja Leon
tila ei ollut paljoakaan parempi. Meistä kolmesta olin minä päässyt
kaikista vähimmällä luultavasti sentähden, että minun tumma nahkani
oli tavallista sitkeämpi; sitäpaitsi olivat kasvoni melkein kokonaan
tuuhean parran peitossa, jonka olin Englannista lähdettyämme antanut
rauhassa rehoittaa. Toisilla ei ollut sanalla sanoen hiventäkään
leuassa, joten vihollisen oli luonnollisesti paljon helpompi käydä
hävitystyöhön, kun kenttää oli hiukan väljemmältä. Mohammediin nähden
tekivät moskiitot poikkeuksen. Ne tunsivat varmaankin todellisen ja
väärentämättömän oikeauskoisen moslemin hajun jo taampaa, eivätkä
millään hinnalla häirinneet häntä. Ihmettelenpä todellakin, kuinka
usein mahdoimmekaan seuraavien viikkojen kuluessa hartaasti toivoa,
että meilläkin olisi ollut arabialaisen ihmeitä tekevä haju!

Kun olimme kylliksi nauraneet toisillemme niin hyvin kuin
turvonneet huulemme sallivat, oli jo päiväkin valjennut ja mereltä
puhalteli raikas aamutuuli leikaten soiden tiheään sumuun pitkiä
kujia ja ajellen sitä edellään suunnattoman suurina hattaroina,
jotka muistuttivat valkoisia, pehmoisia pumpulitukkoja. Käytyämme
ensiksi katsomassa noita kahta kuollutta leijonaa ja krokotiiliä,
jonka olisimme mielellämme nylkeneet, jos meillä olisi ollut
tarvittavat välineet, me nostimme purjeemme ja aloitimme jälleen
matkamme jokea ylös. Keskipäivällä tuulen tapansa mukaan kokonaan
tyynnyttyä onnistuimme keksimään pienen kuivan rantakaistaleen,
johon majoituimme ja teimme nuotion. Keitimme päivälliseksi kaksi
sorsaa ja hiukan kauriin lihaa niin hyvin kuin osasimme, ja loput
kauriin lihoista leikkelimme ohuiksi viipaleiksi, jotka kuivattiin
auringon paisteessa, kuten Etelä-Afrikassa luullakseni on tapana
tehdä. Viivähdimme nuotiopaikallamme iltaan saakka ja yön vietimme
veneessä tapellen kiukkuisten moskiittojen kanssa, mutta muutoin
rauhallisesti. Seuraavat pari päivää kuluivat samaan tapaan ja mitään
mainittavampaa ei tapahtunut. Toisena päivänä Leo ampui erikoisen
kauniin sarvettoman antiloopin. Koko matkan ihailimme suuria
useammanlajisia lumpeita, jotka reunustivat joenrantoja. Eräs laji
oli sininen ja ennenkuulumattoman kaunis, mutta harvat kukat olivat
täysin ehyet, sillä joessa asusti eräs valkoinen toukka, jolla oli
vihreä pää ja joka näytti tuhoavan vähitellen kaikki nuo siniset
lumpeen kukat.

Viidentenä päivänä, jolloin olimme matkanneet rannalta länttä
kohti noin sataviisikymmentä penikulmaa, tapahtui todellakin
jotakin tärkeämpää. Aamupäivällä tuuli tyyntyi kuten ennenkin noin
yhdentoista tienoilla ja soudettuamme hetkisen meidän täytyi enemmän
tahi vähemmän väsyneinä pysähtyä lepäämään pahimman helteen ajaksi.
Pysäyspaikkamme läheisyydessä näytti jokeemme laskevan melkein
yhtä suuri, noin viidenkymmenen jalan levyinen sivujoki. Olimme
majoittuneet muutamien rannalla kasvavien puiden varjoon ja koska
maa oli kuivaa ja kovaa, niin lähdimme pienelle tutkimusmatkalle
rantaa pitkin ampuaksemme jonkun vesilinnun päivälliseksi. Totesimme
heti, että meitä ympäröivä, mieltäsynkistävä maisema ei ollut
vähääkään muuttunut, vaan ehkä käynyt entistäkin autiommaksi ja
yksitoikkoisemmaksi. Kuljettuamme noin viisikymmentä kyynärää
huomasimme, että oli toivotonta enää pyrkiä valaanpyyntiveneellämme
eteenpäin, sillä noin kahdensadan kyynärän päässä pysäyspaikkamme
yläpuolella sulki joen kokonainen sarja kareja ja liejusärkkiä,
joiden yli oli mahdoton päästä verrattain syvässä kulkevalla
veneellämme. Olimme todellakin joutuneet pussiin.

Palattuamme takaisin me kuljimme jonkun matkaa sivujoen rantaa
pitkin ja teimme huomioittemme perusteella sen johtopäätöksen, ettei
se ollutkaan joki, vaan vanha kanava, joka oli aivan samanlainen
kuin tuo Mombasan yläpuolella Zanzibarin lähistöllä tavattu kanava,
joka yhdistää Tana- ja Ozy-joet. Tana-jokea alaspäin kulkevat
laivat pääsevät sitä myöten Ozy-jokeen, joka on laivakululle sopiva
mereen saakka, välttäen siten Tana-joen suussa olevat vaaralliset
matalikot. Edessämme oleva kanava oli ilmeisesti historiantakaisina
aikoina eläneen sivistyskansan rakentama. Korkeat reunat, jotka
olivat jäykkää ja sitkeätä savea, olivat kaikesta päättäen olleet
vetotienä ja olivat kaikkialla yhtä kaukana toisistaan. Veden
syvyyskin osoittautui olevan yhtäläinen kanavan joka kohdassa.
Virtaa oli tuskin ollenkaan ja siitä johtuikin, että kanavan oli
kokonaan täyttänyt tiheä kaislikko, jonka läpi kaitaiset, luultavasti
lukemattomien vesilintujen uurtamat väylät näkyivät kiemurtelevan.
Koska oli päivänselvää, ettemme voineet jatkaa matkaamme jokea ylös,
täytyi meidän joko pyrkiä keksimäämme vanhaa kanavaa myöten eteenpäin
tahi palata rannikolle. Paikoillemme emme voineet jäädä auringon
paahdettaviksi ja moskiittojen ruoaksi, kunnes näiden hirvittävien
soiden vaarallinen kuume meidät lopulta kokonaan nujertaisi.

"Tuskinpa lienee muuta neuvoa kuin yrittää vain tiukasti eteenpäin",
sanoin minä vihdoin ja toiset ilmaisivat hyväksymisensä kukin omalla
tavallaan. Leon mielestä oli ehdotukseni maailman parhain; Job
suhtautui siihen kunnioittavan huolestuneesti ja Mohammed vetosi
Allahiin ja profeettaan kiroten kaikki vääräuskoiset sekä näiden koko
ajatustavan ja matkustushulluuden kadotuksen kaikkein kuumimpaan
kolkkaan.

Siispä lähdimme heti auringon laskettua matkaan voimatta enää juuri
ollenkaan käyttää hyväksemme heikkoa tuulta, joka oli tähän saakka
ollut meille niin sopiva. Noin tunnin verran saatoimme soutaa,
vaikkakin hyvin vaivalloisesti, mutta sitten kävi kaislikko niin
tiheäksi, ettei soutaminen enää luonnistunut, vaan meidän täytyi
ruveta vetämään venettämme eteenpäin rannalta pitkällä köydellä,
mikä on paljon raskaampaa ja uuvuttavampaa. Job, Mohammed ja minä
työskentelimme kaksi tuntia yhtä mittaa Leon istuessa keulassa
raivaamassa Mohammedin miekalla tietä veneelle. Pimeän tultua me
pysähdyimme ja levähdimme muutamia tunteja välttääksemme moskiittojen
pahimman syöntiajan, mutta heti keskiyön mentyä jatkoimme matkaamme
nauttien yön viileydestä. Päivänkoitossa levähdimme kolme tuntia
ja lähdimme sitten taas liikkeelle, mutta meidän täytyi pysähtyä jo
kymmenen tienoissa, sillä nousi ankara ukkosenilma, jota seurasi
noin kuusi tuntia kestävä rankkasade, niin että loppupuolen päivää
vietimme melkein kuin vesiputouksen alla.

Enpä tiedä, kannattaako ollenkaan kertoakaan, miten kulutimme
seuraavat neljä päivää, sillä ne olivat niin yksitoikkoiset. Sanon
vain, että ne olivat elämäni kurjimmat päivät, joita ajatellessani
mieleeni muistuu vain ankara raadanta, tukahduttava helle, moskiitot
ja koko kurjuus. Maisemat ympärillämme eivät olleet lainkaan
muuttuneet ja minne vain katsoimmekin, oli edessämme sama lohduttoman
autio suo, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan. Nautimme päivittäin
suuret annokset kiniiniä ja vatsaa pehmittäviä lääkkeitä ja tämä
menettelymme samoin kuin tuo raskas työ, joka täytyi joka päivä
suorittaa, pelasti meidät kuumeesta ja kuolemasta. Kun olimme
kolme päivää tunkeutuneet eteenpäin kanavaa myöten, näimme kaukana
taivaanrannalla suousvien läpi häämöttävän pyöreän kukkulan, joka
neljännen päivän iltana näytti olevan meistä noin kolmenkymmenen
penikulman päässä. Pysähtyessämme olimme niin sanomattoman uupuneet,
ettemme enää jaksaneet ajatellakaan mitään. Meistä tuntui vain,
ettemme jaksaisi turvonneilla ja vereslihalle hankautuneilla
käsillämme raastaa venettämme enää tuumaakaan eteenpäin. Olimme jo
niin epätoivon ja kurjuuden tylsistyttämät ja varmat kuolemastamme
näiden hirveiden soiden keskellä, että toivoimme kuoleman pian
lopettavan kärsimyksemme. Tilanteemme oli niin kamala, etten
usko kenenkään valkoisen miehen toivovan joutuvansa sellaiseen.
Heittäytyessäni kuolettavan uupumuksen valtaamana veneen pohjalle
pitkäkseni minä kirosin katkerasti mielettömyyttäni, että olin
ollenkaan ryhtynytkään tähän hullun yritykseen, joka varman
vakaumukseni mukaan päättyisi meidän kaikkien kuolemaan tässä
kauheassa erämaassa. Ennenkuin vaivuin horroksiin minä muistaakseni
ajattelin, miltä tässä onnettomassa veneessä mahtoi näyttää kolmen
kuukauden päästä tästä yöstä lukien. Tähän vaipuisi veneemme
vähitellen liejuun puolillaan auenneista liitoksista vuotanutta
haisevaa vettä, joka huuhtelisi mädäntyneitä luitamme. Niinkö
murheellinen piti kauniin veneemme lopun olla ja niinkö onnettomasti
piti miesten käydä, jotka olivat lähteneet taruja tutkimaan ja
syntyjä syviä saamaan!

Olin jo kuulevinani, kuinka vesi heilutteli vaalenevia luitamme
kalahutellen niitä toisiinsa ja kalkuttaen minun kalloani Mohammedin
kovaa kalloa vastaan, kunnes tämä kiukustuneena pyörähti minuun
päin ja sanoi irvistävin ikenin tuijottaen minuun tyhjillä
silmäkuopillaan, että kuinka minä, kristitty koira, rohkenin häiritä
oikeauskoisen viimeistä unta. Aukaisin silmäni ja tuo kamala uneni
sai minut pelosta värisemään, mutta samassa näin jotakin, mikä ei
ollut unta ja vavahdin sydänjuuriani myöten, sillä kaksi suurta
hehkuvaa silmää tuijotti minuun pimeässä. Syöksyin ylös ja karjaisin
kauhusta ja pelosta, niin että toisetkin heräsivät ja hyppäsivät
säikähtyneinä ja unenpöpperöisinä seisoalleen. Samassa näin kirkkaan
teräksen välähtävän ja leveäkärkinen keihäs painui kurkulleni.
Toisia näkyi välähtelevän sen takana ja kun silmäni olivat tottuneet
pimeään, näin rannalla tumman, aavemaisen joukon.

"Hiljaa", sanoi eräs ääni arabiankielellä, "keitä olette te, jotka
tulette tänne veden päällä uivassa aluksessa? Vastaa tahi kuole",
ja keihään kärki painui yhä lujemmin kurkulleni aiheuttaen kylmän
väristyksen koko ruumiissani.

"Me olemme rauhallisia matkamiehiä ja sattumalta eksyimme tänne",
vastasin minä mahdollisimman selvällä arabiankielellä, jota
ahdistajani näytti ymmärtävän, sillä hän käänsi päätään ja sanoi
eräälle taampana seisovalle kookkaalle olennolle:

"Isä, tapanko?"

"Mikä on heidän ihonsa väri?" kysyi miehekäs ääni.

"Valkoinen."

"Älä satuta kättäsi heihin", vastasi ääni. "Aurinko on neljästi
noussut ja neljästi laskenut sen jälkeen kuin minulle saatettiin
tällainen sana '_Hänellä-jota-täytyy-totella_': 'Valkoiset miehet
tulevat pian; kun he tulevat, niin älkää tappako heitä.' Heidät on
vietävä maahan, jota '_Hän-jota-täytyy-totella_' hallitsee. Saata
miehet tänne, samoinkuin kaikki mitä heillä mukanaan on."

"Tule", sanoi mies taluttaen minut melkein vetämällä veneestä ja
saman ystävällisen kohtelun näin myös tulevan tovereideni osaksi.

Rannalle oli kokoontunut noin viisikymmenmiehinen joukko, jokaisella
aseenaan pitkä keihäs; mikäli minä pimeässä saatoin nähdä, olivat
miehet kookkaita ja vahvarakenteisia sekä verraten vaaleita.
Vyötäisiä suojeleva leopardin talja oli heidän ainoa verhonsa.

Leo ja Job kiskaistiin veneestä yhtä joutuin ja sysättiin luokseni.

"Mistä kummasta nyt on kysymys?" ihmetteli Leo hieroen silmiään.

"Voi hyvä isä sentään", huokaisi Job, "nytpä vasta taisimmekin joutua
kiikkiin, herra."

Samassa syöksähti Mohammed meidän keskellemme ja häntä seurasi eräs
tumma olento keihäs koholla.

"Allah! Allah!" huusi Mohammed kuolemantuskassa, sillä hänellä ei
näyttänyt olevan armoa odotettavana. "Suojelkaa minua! Suojelkaa
minua!"

"Isä, hän on musta", sanoi eräs ääni. "Mitä '_Hän-jota-täytyy
totella_' sanoi mustasta miehestä?"

"Ei mitään, mutta älä tapa häntä. Tulehan hiukan tänne, poikaseni."

Mies läheni ja tuo kookas, käskevän näköinen olento kumartui ja
kuiskasi jotakin.

"Kyllä, kyllä", sanoi toinen ja naurahti kaameasti.

"Ovatko kolme valkoista miestä valmiit?" kysyi edellinen puhuja, joka
oli kaikesta päättäen joukon johtaja.

"Ovat."

"Tuokaa siis tänne se, joka on heille varattu, ja ottakaa mukaanne
kaikki mitä on siinä, joka liikkuu veden päällä."

Hän oli tuskin lopettanut, kun miehiä kiiruhti esiin kantaen
olkapäällään kantotuoleja. Yhtä tuolia kantoi neljä miestä ja
jokaista tuolia varten oli kaksi varakantajaa. Saimme heti käskyn
nousta kukin tuoliinsa.

"Olipa siunattu asia, että saamme vielä kerran näin mukavasti
matkustaa", sanoi Leo. "Matkamme Afrikassa onkin ollut tähän saakka
hirmuista raatamista."

Kaikissa vaikeuksissakin huomaa Leo aina jonkun huvittavankin puolen.

Koska apua ei ollut mistään saatavissa ja toiset olivat jo kiivenneet
paikoilleen, näin minäkin parhaaksi totella käskyä ja huomasin
tuolini olevan hyvinkin mukavan. Kuten myöhemmin näin, oli se
laitettu eräänlaisesta kasvikuiduista kudotusta kankaasta, joka
oli niin kimmoista, että se antoi myöten ruumiini pienimmällekin
heilahdukselle, ja päätä ja niskaa varten oli laitettu mukavat nojat.

Olin tuskin päässyt istumaan, kun kantajat lähtivät liikkeelle
laulaen jotakin yksitoikkoista säveltä. Noin puoli tuntia lojuin
aivan hiljaa mietiskellen tätä ihmeellistä tapausta. Tokkohan
Cambridgen kivettyneet ja yliopiston suojissa homehtuneet ystäväni
uskoisivat minua, jos voisin yhtäkkiä lennättää itseni heidän
keskellensä ja kertoa seikkailuni. Sanoin kivettyneet ja homehtuneet
ystäväni. Älköön kukaan luulko noissa sanoissa piilevän mitään
solvausta, sillä minä käytin niitä vain sentähden, että mielestäni
kaikki, jotka valitsevat elämäntyökseen tieteiden palveluksen,
vähitellen ikäänkuin kivettyvät ja homehtuvat. Työn laatu on jo
itsessään sellainen, sillä se vaatii tekijältään täydellisen ja
ehdottoman antaumuksen ja muiden harrastuksien syrjäyttämisen. Olin
itse jo hyvällä alulla, mutta viime aikoina on näköpiirini suuresti
laajentunut. No niin, minä loikoilin ja ihmettelin ihmettelemästä
päästyänikin, miten kumman lailla tämä kaikki mahtaa päättyä, kunnes
vihdoin ajatukseni hämärtyivät ja minä nukahdin.

Herätessäni oli aurinko korkealla taivaalla. Olin luultavasti
nukkunut seitsemän tahi kahdeksan tuntia yhtä mittaa, sillä olin
ollut kuolemaan saakka uupunut. Haaksirikon edellisenä yönä olin
viimeksi oikein levännyt. Olimme vielä matkalla ja nopeudesta
päättäen kuljimme noin neljä penikulmaa tunnissa. Kurkistin
kantotuolia peittävien verhojen raosta ja huomasin suureksi ilokseni,
että olimme vihdoinkin päässeet noilta loppumattomilta näyttäviltä
soilta. Nyt matkasimme kauniiden mehevää ruohoa kasvavien tasankojen
poikki kaukana siintävää pyöreää kukkulaa kohti. En tiedä, oliko
tuo kukkula sama, jonka olimme nähneet kanavan suulta, enkä ole
myöskään myöhemminkään saanut asiaa selville, sillä nämä miehet
eivät olleet halukkaita vastaamaan sen tapaisiin kysymyksiin, kuten
sittemmin huomasin. Sitten katsahdin miehiin, jotka kantoivat
minua. He olivat kaikki erinomaisen kaunisvartaloisia ja mikäli
huomasin ei yksikään ollut pituudeltaan alle kuuden jalan. Ihon
väri oli kellertävä ja heidän näkönsä muistutti yleensä hyvin
paljon Itä-Afrikan somaleita, vaikka heidän tukkansa ei ollutkaan
kihara, vaan valui sileänä hartioille. Heidän kasvonpiirteensä
olivat ylimalkaan hyvin terävät, ja monella harvinaisen kauniitkin.
Nenä oli kyömy ja hyvin kaunismuotoinen ja hampaat olivat kaikilla
säännölliset ja valkoiset. Mutta kauneudestaan huolimatta en luule
milloinkaan nähneeni julmempia ja pirullisempia kasvoja. Minä aivan
oudoksuin niissä kuvastuvaa säälimätöntä ja synkkää julmuutta, joka
häikäilemättömyydessään oli kerrassaan ennenkuulumaton.

Toiseksi minua hämmästytti se, etten milloinkaan nähnyt heidän
hymyilevän. Välistä he lauloivat tuota yksitoikkoista säveltä,
josta olen puhunut, mutta kun he eivät laulaneet, olivat he aivan
ääneti eikä nauru tahi hymy milloinkaan kirkastanut heidän synkkiä
ja pirullisia piirteitään. Mitähän rotua nämä ihmiset mahtoivat
olla? He puhuivat murteellista arabiankieltä, mutta eivät olleet
arabialaisia; siitä minä olin varma. He olivat liian tummia.
Jostakin selittämättömästä syystä valtasi minut heitä katsellessani
kummallinen kammo, jota melkein häpesin. Siinä vielä mietiskellessäni
ilmestyi toinen kantotuoli sivulleni. Sen suojaverhot oli vedetty
sivulle ja siinä istui vanha, valkeahkoon väljään kauhtanaan puettu
mies. Olin heti varma, että hän oli tuo sama kookas käskevän näköinen
olento, joka oli seisonut rannalla ja jota toiset sanoivat "isäksi".
Tuo kookas vanhus oli todellakin kunnianarvoisan näköinen. Tuuhea,
lumivalkoinen parta aaltoili rinnalle ja oli niin pitkä, että se
heilahteli kantotuolin ulkopuolellekin; nenä oli kyömy, jonka
yläpuolella välähteli käärmemäisen terävä silmäpari ja kasvojen
nerokkaan ivallista ilmettä on mahdoton kuvata.

"Oletko valveilla, muukalainen?" kysyi hän syvällä ja matalalla
äänellä.

"Olenpa niin, isäni", vastasin minä kohteliaasti, sillä olin varma,
että vanhuksen myötätunnon saavuttamisesta minulla olisi paljon
hyötyä.

Hän siveli muhkeata, kaunista partaansa ja hymyili.

"Maassa, josta sinä olet kotoisin, olkoonpa se nyt mikä hyvänsä, ja
jossa kielemme näkyy olevan tunnettu, ymmärretään ainakin opettaa
lapset kohteliaiksi, poikaseni. Mikä saattoi sinut tähän maahan, jota
muukalaisen jalka on tuskin koko ihmiskunnan olemassaolon aikana
saastuttanut? Oletteko sinä ja kumppanisi elämäänne kyllästyneet?"

"Tulimme näkemään uusia ja ihmeellisiä asioita, sillä vanhoihin
olemme kyllästyneet", vastasin minä rohkeasti. "Mereltä saavuimme
rannikolle ja sieltä tänne tutkiaksemme tähän saakka tuntemattomia
alueita. Me olemme urhoollista rotua, joka ei pelkää kuolemaa, ja
meitä innostaa toivo saada todellakin tietää jotakin uutta ennenkuin
kuolemme, kunnianarvoisa isä".

"Hm! Vai niin!" hymähti vanhus, "tuohan voi kyllä olla totta.
Minä en tahdo väittää vastaan, sillä silloinhan julistaisin sinut
valehtelijaksi, poikaseni. Oli miten oli, minä tahdon luvata, että
'_Hän-jota-kaikkien-tulee-totella_' on toiveesi täyttävä."

"Kuka on '_Hän-jota-täytyy-totella_?" kysyin minä.

Vanhus katsahti kantajiin ja hymyili tavalla, joka sai kaikki vereni
syöksymään sydämeeni.

"Muukalainen poikaseni", sanoi hän sitten, "jos hän suvaitsee
lainkaan nähdä sinut lihassa, niin saat varmaankin hyvin pian tietää
enemmänkin kuin kylliksi."

"Lihassa?" huudahdin minä. "Mitä mahtanee isäni sillä tarkoittaa?"

Mutta vanhus naurahti vain kaameasti eikä vastannut.

"Mikä on isäni kansan nimi?" kysyin minä.

"Kansani on nimeltään Amahagger (Kalliokansa)."

"Rohkeneeko muukalainen poikasi kysyä, mikä on isäni nimi?"

"Minä olen Billali."

"Ja minne olemme nyt matkalla, isäni?"

"Sen saat kyllä aikanaan tietää", sanoi hän ja viittasi kantajilleen,
jotka kiiruhtivat juosten eteenpäin, kunnes he saavuttivat
kantotuolin, jossa Job lepäsi (huolettomasti riiputtaen toista
jalkaansa laidan yli). Mutta hän ei päässyt selvästikään Jobin kanssa
keskustelun alkuunkaan, sillä näin hänen kantajainsa kiiruhtavan
melkein heti Leon luokse.

Yksin jäätyäni annoin kantotuolin suloisen heilumisen tuudittaa
itseni jälleen unen helmoihin, sillä mitään erikoista ei sattunut,
ja olin hirveän väsynyt. Herätessäni huomasin kulkevamme ahtaassa
solassa omituisten, äkkijyrkkien laavamuodostumain välissä, joiden
halkeamissa kasvoi kauniita puita ja kukkivia pensaita.

Äkkiarvaamatta tulimme jyrkkään käänteeseen ja eteeni avautui ihana
näköala. Näin pyöreän tasangon, joka oli noin kuusi penikulmaa
ympärimitaten ja aivan roomalaisen amfiteatterin näköinen. Reunat
olivat korkeita pensaiden peittämiä kallioita ja areenaa vastaava
tasainen keskusta oli mitä parhainta ja hedelmällisintä maata,
jossa siellä täällä kasvoi mahtavia puita ja jonka läpi lukuisat,
kirkkaat purot risteilivät. Suuria vuohi- ja nautakarjalaumoja
kulki laitumella tällä tasangolla, mutta lampaita en nähnyt.
Mietiskelin ja ihmettelin kauan, miten tämä kummallinen tasanko
oli mahtanut syntyä, ja yhtäkkiä välähti mieleeni, että tämä oli
jonkun ammoin sammuneen suunnattoman tulivuoren aukko, johon oli
ensin muodostunut järvi, joka oli sitten jollakin selittämättömällä
tavalla kuivanut ja maatunut. Minulla ei ole vähintäkään syytä
nytkään epäillä tätä otaksumaani vääräksi, sillä olen myöhemmin
nähnyt toisen, samanlaisen vanhan tulivuoren aukon, josta puhun
joskus muulloin. Eräs seikka hämmästytti minua kuitenkin sangen
suuresti. Tasangolla näin paljon ihmisiä, jotka olivat karjaa
paimentamassa, mutta en nähnyt missään ihmisasumuksia. Missä he
mahtoivat asua? Asia selveni kuitenkin pian. Kun oli kuljettu noin
puoli penikulmaa tasangon laidassa olevaa tietä myöten, pysähdyttiin.
Nähtyäni "isä" Billalin nousevan kantotuolistaan, seurasin hänen
esimerkkiään, minkä myös Job ja Leokin tekivät. Ensimmäiseksi osui
katseeni arabialaiseen kumppaniimme, Mohammed raukkaan, joka makasi
pitkänään maassa uupumuksesta menehtymäisillään. Oli selvää, ettei
hän ollut saanut matkustaa mukavasti kantotuolissa, vaan hänet oli
pakotettu juoksemaan koko matkan. Hän oli nyt, kuten sanoin, aivan
menehtymäisillään, sillä hän oli ollut jo veneestä lähtiessämmekin
kuolemaan saakka väsynyt.

Katsellessamme ympärillemme huomasimme, että olimme pysähtyneet
jonkinlaiselle korokkeelle, joka oli suureen luolaan johtavan
käytävän suulla ja johon oli tuotu kaikki valaanpyyntiveneessämme
olleet tavaramme, airot ja purjekin. Miehet, jotka olivat olleet
meitä saattamassa, seisoivat ryhmässä luolan seinustalla ja heidän
luonaan näin muitakin miehiä. He olivat kaikki kookkaita ja kauniita.
Toiset olivat väriltään melkein yhtä tummia kuin Mohammed ja toiset
keltaisia kuin kiinalaiset. Heidänkin ainoa ruumiinverhonsa oli
vyötäisille kietaistu leopardin nahka ja jokaisella oli pitkä keihäs.

Luolassa oli muutamia naisiakin, joilla leopardin nahkan asemesta oli
verhonaan pienen punaisen kauriin parkitusta nahkasta valmistettu
lyhyen hameen tapainen. He olivat kaikki harvinaisen kauniita.
Kasvojenpiirteet olivat säännölliset, silmät suuret ja tummat ja
tukka tuuhea ja kiharainen. Muutamilla harvoilla oli kellertävä
liinainen vaippa, samanlainen kuin Billalillakin, mutta se oli kuten
myöhemmin saimme tietää enemmän arvon merkki kuin alastomuuden verho.
Sitäpaitsi he eivät olleet niin synkän näköisiä kuin miehet, vaan
hymyilivätkin joskus, vaikkakin harvoin. Heti maahan päästyämme he
kokoontuivat ympärillemme ja tarkastelivat meitä tyynen uteliaasti.
Leon muhkea vartalo ja kauniit kreikkalaiset piirteet kiinnittivät
ilmeisesti heidän huomiotaan ja kun hän kohteliaasti kohotti heille
hattuaan ja paljasti kiharan kullankellertävän tukkansa, kuului
joukosta yleinen ihastuksen mutina. Mutta siinä ei ollut kaikki,
sillä tarkasteltuaan häntä hetkisen arvostelevasti kiireestä
kantapäähän astui joukon kaunein tyttö, jolla oli kellertävä vaippa
yllään ja tummanruskea tukka, Leon eteen ja kietoi hellävaroin
kätensä hänen kaulaansa ja suuteli hänen huuliaan.

Henkäisin syvään, sillä odotin joka hetki näkeväni Leon keihään
lävistämänä, ja Job huudahti närkästyneestä "Katsohan tuota
letukkaa!" Leo oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta huomattuaan,
että olimme joutuneet maahan, jossa ilmeisesti vielä noudatettiin
ensimmäisten kristittyjen tapoja, hän vastasi tyynesti syleilyyn.

Hengähdin jälleen ajatellen, että jotakin täytyisi tapahtua,
mutta suureksi hämmästyksekseni vanhemmat naiset ja muutamat
miehetkin vain hymyilivät joidenkin nuorempien naisten väistyessä
harmistuneen näköisinä loitommaksi. Opittuamme ymmärtämään tämän
kummallisen kansan tapoja selveni tämäkin arvoitus. Asian laita
oli nimittäin siten, että Amahagger-kansan keskuudessa on nainen
täysin miehen vertainen, josta hän ei ole mitenkään riippuvainen.
Suku ja polveutuminen luetaan äidin puolelta ja kukaan ei ole
isäänsä tuntevinaankaan, olipa tämä kuinka tunnettu henkilö hyvänsä.
Jokaisessa heimossa tahi niinkuin he sanovat "taloudessa" on vain
yksi mies, josta välitetään hiukan; hän on heidän valitsemansa lähin
päällikkö ja häntä kunnioitetaan arvonimellä "isä". Tämän "talouden",
johon kuului noin seitsemäntuhatta henkeä, päällikkö oli Billali
eikä ketään toista puhuteltu nimellä "isä". Jos joku nainen tahtoi
ilmaista mieltymyksensä johonkin mieheen, niin hän syleili ja suuteli
tätä julkisesti kaikkien nähden kuten tuo kaunis nuori tyttö, jonka
nimi oli Ustane, oli tehnyt Leolle. Jos mies vastasi suudelmalla,
niin se merkitsi, että hän hyväksyi tarjouksen ja siitä lähtien he
olivat mies ja vaimo, kunnes jompikumpi kyllästyi ja lähti muille
markkinoille. Minun täytyy kuitenkin sanoa, että miesten vaihto oli
harvinaisempaa kuin olisi voinut odottaa. Ja kun sattui, että vaimo
mielistyi toiseen ja hylkäsi miehensä, niin siitä ei sukeutunut
milloinkaan riitaa ja toraa, vaan miehet suhtautuivat sellaiseen
aivan tyynesti kuin johonkin päivänselvään asiaan, joka ei kuulunut
keneenkään toiseen ja jonka kuitenkin katsottiin lopulta koituvan
yhteiskunnan parhaaksi. Meistä tämä katsantokanta oli luonnollisesti
hyvin vastenmielinen ja se selitti tämän kummallisen kansan erikoisen
yhteiskuntajärjestyksen.

Muuten on omituista panna merkille, miten eri maiden ja kansojen
siveyskäsitteet muuttuvat aivan leveysasteiden mukaan. Toisessa
paikassa pidetään hyvänä ja oikeana sitä, mitä toisessa pidetään
aivan järjettömänä ja vääränä. Mutta kun ajatellaan, että kaikissa
sivistyneissä maissa pidetään julkista ja juhlallista uskollisuuden
vannomista toisilleen kaiken avioelämän perustuksena ja pohjana, niin
täytyy myöntää näiden amahagger-naisten ja -miesten käyttäytyvän
aivan yhtä oikein. Heidän syleilyn ja suutelon vaihtonsa vastaa
meidän vihillä käyntiä, joka ei useinkaan ole sen sitovampi.



VII.

USTANEN LAULU.


Suutelotoimituksen päätyttyä -- minun nuo nuoret neitoset antoivat
olla rauhassa, mutta Jobin vaiheilla näkyi eräs sulotar luovivan
kunnon palvelijamme katsellessa hätääntyneenä ympärilleen --
vanha Billali käski meitä arvokkaalla kädenliikkeellä astumaan
luolaan, minkä teimmekin Ustanen seuratessa mukanamme välittämättä
vihjauksistani, että halusimme olla yksin.

Ennenkuin olimme kulkeneet viittä askelta, huomasin hämmästyksekseni,
ettei luola ollutkaan luonnon työtä, vaan ihmisten tekemä. Mikäli
saatoimme päättää se oli noin sadan jalan pituinen ja viidenkymmenen
jalan levyinen sekä hyvin ilmava ja korkea, muistuttaen paljon
kirkon sivulaivaa. Aina noin viidentoista jalan päässä toisistaan
lähti tästä luolasta kaitaisia käytäviä, joiden luulen johtaneen
ympärille hakattuihin pienempiin huoneisiin. Luolan sisäänkäytävästä
noin viidentoista jalan päässä, johon päivänvalo ei enää kyennyt
oikein valaisemaan, paloi suuri tuli. Billali seisahtui sen ääreen
ja käski meidän istua antaen samassa miehilleen määräyksen tuoda
meille ruokaa. Me istahdimme meille varatuille pehmeille nahoille ja
odotettuamme hetkisen ilmestyi nuoria tyttöjä, jotka toivat meille
keitettyä vuohen lihaa, tuoretta maitoa saviruukuissa ja paahdettua
maissia. Olimme melkein nälkään kuolemaisillamme enkä muista
milloinkaan syöneeni suuremmalla nautinnolla. Lopetimme syömisemme
sitten vasta, kun meille tarjotusta ruoasta ei ollut muruakaan
jäljellä.

Kun aterian tähteet oli korjattu pois, nousi Billali, meidän
jotensakin vieraanvarainen isäntämme, joka oli äänetönnä katsellut
suunnatonta ruokahaluamme, ja sanoi jotakin hyvin ihmeellistä
tapahtuneen. Ei oltu milloinkaan kuultu eikä kukaan voinut muistaa,
että valkoisia muukalaisia olisi konsanaan saapunut maahan, jossa
Amahagger- eli Kalliokansa asusti. Välistä, vaikkakin aniharvoin,
oli mustia miehiä eksynyt heidän maahansa ja nämä olivat kertoneet
hänelle, että maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat paljon
valkoisemmat kuin hän ja jotka purjehtivat suurilla laivoilla, mutta
hän ei ollut milloinkaan kuullut heidän käyneen hänen maassaan.
Meidät oli kuitenkin nähty vetävän venettämme kanavaa myöten ja hän
sanoi peittelemättä antaneensa määräyksen, että meidät oli heti
surmattava, sillä muukalaisten tunkeutuminen maahan oli vastoin
kaikkia lakeja ja asetuksia. Mutta silloin hän oli saanut käskyn
'_Häneltä-jota-täytyy-totella_', että henkemme oli säästettävä ja
meidät tuotava tänne.

"Suo anteeksi, isäni, että keskeytän", sanoin minä, "mutta
ymmärtääkseni '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu vieläkin kauempana.
Miten saattoi hän tietää meidän olevan tulossa?"

Billali kääntyi ja nähtyään meidän olevan yksin -- sillä Ustane, tuo
nuori neitonen, oli siirtynyt etäämmälle hänen alkaessaan puhua --
sanoi omituisesti naurahtaen:

"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja
kuulla ilman korvia? Älä kysele. _Hän_ tiesi."

Kohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei
hän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti
menetellä, mutta hän aikoi heti lähteä "_Hänen-jota-täytyy-totella_"
puheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta
päättäen oli "_Hän-jota-täytyy-totella_" tahi "Hiya" (hän), joksi
häntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien
kuningatar.

Kysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja
hän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä
päivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren
luo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki.
Hän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin
mitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt
meihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren
mielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän
ei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin
epäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan
hänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta
surmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen
hermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut
"_Hänen-jota-täytyy-totella_" käskystä. "Hiya" ei ollut ainakaan
hänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen
muukalaisten hengen.

"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni", sanoin minä. "Sinähän
olet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat
sattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka
olisi siis '_Hän-jota-täytyy-totella_' voinut antaa käskyn jonkun
muukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän
'_Hän-jota-täytyy-totella_' ollut silloin vielä syntynytkään."

Billali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui
syvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä
viiteen päivään.

Hänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää,
että olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka
olin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin
olivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta,
"_Hänestä-jota-täytyy-totella_", joka kaikesta päättäen jollakin
kaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet
mielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa
itseänsä todistamalla riemuiten, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli
epäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa
ja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen
ja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen
monet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon
ajattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan
sillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi
ja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja
peseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.

Ilmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman
synkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä
silmällä isän poissa ollessa, menimme ulos -- mutta sytytimme
ensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa
nähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me
ilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi
joukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen
ja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme
vaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja
kummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään
pienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme
kenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät
kyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.

Olen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja
kun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein
vuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se
oli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa
roihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin
juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti
ja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta
muovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin.
Suurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli
täytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka
läpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää
alati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut
minkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka
myöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä
ja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa
lampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi,
johon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää
pitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.

Istuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten
illastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin
kaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset
väsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä
vilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.

Mies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni
ja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista
käytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta.
Noin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi,
joka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon
hakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen
kivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin
oli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää
tahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään
johtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä
kenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti
nukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että
johtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään,
mutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin
luontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli
tuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta
kuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi,
mutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli
hänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt
isoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää
yön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen
pyyntöönsä.

Yö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että
minut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti
johtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus
herätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan
amahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin
torahampaasta tehtyä torvea.

Noudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen
meille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs
jotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne
oli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan
unhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten
minäkin hieman naisvihaaja -- minkä luulen johtuneen siitä, että hän
oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta -- ja hänen kasvoillaan
kuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata.
Hän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan
huolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä
lisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän
aivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin
kolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.

"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt", läähätti hän, mutta nainen, joka
nähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä
uudelleen.

"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä..." karjui Job,
heiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä.
"Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole
milloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin
häpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö
häntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä
en voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan
sattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan
ennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä..." Samassa hän vaikeni ja
syöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin
amahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti
päinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten
naisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan
vihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin,
että Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen
ihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan
kestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.

Kun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin
hermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista
naista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja
selitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto
oli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle
uhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä
läsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin
uhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme
käytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena.
Sanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin
ihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa
lailla.

Syötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa
ja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset,
sarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät
paljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä
ja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet
kiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne
katkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä
pienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat
pitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä
en ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien
maanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen
kuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla;
amahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä
tarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen
ja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan.
Sillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet
suorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan
osaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset
kaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen
keskuudessa, on tämä asia päinvastoin.

Oli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen
kansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut
saamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa --
ensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta
-- Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista
kaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa,
jossa "_Hän-jota-täytyy-totella_" asui, oli suuria raunioita ja
pylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin
ollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien
sanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden
raunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja;
niitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita
olevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden
keskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret
kaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa
nyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan
ainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä
ehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan,
niin perhekunnan "isä" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin,
miten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja
sanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.

Heillä oli kuningatarkin. "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli heidän
kuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran
tahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin
hän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä
hänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he
eivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren
olevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi
hänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa,
mutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän
puolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen
miehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin
isä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti
surmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin,
niin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti
äitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia
oikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä
toteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman
omaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja
tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.

Tiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka
paljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia
perhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen
kymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja
jokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli
siellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja
ja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan
jäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes
"_Hän-jota-täytyy-totella_" lähetti sanan, että sota oli lopetettava,
jolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden
poikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli
tapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren
virran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli
tuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen
nimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän
vastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin
puolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään.
Iskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään
kotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden
poikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä.
Mekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi
tuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.

Nämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän
kuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla
alkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon
ajattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui
omituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi,
että maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi
kertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla
kummallisella ja salaperäisellä nimellä "_Hän-jota-täytyy-totella_".
Minä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan,
vaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut
koko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään
enää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa.
Arabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän
halveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa,
enkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa
aiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon
kyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun
tiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden,
että nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja
koko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa
ollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä
päivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän
iltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen
levolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka
oli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani
kätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen
hänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu
valaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin
tähän tapaan:

    'Sinä olet omani, valittuni -- minä olen sinua aina odottanut!

    Sinä olet hyvin kaunis. Hiuksesi ovat kuin puhtain kulta ja
    hipiäsi on maidon valkea.

    Silmissäsi kuvastuu taivas ja niiden loiste on kuin tähtien
    kirkas valo.

    Kuka on väkevyydessä vertaisesi ja ken on sinua uljaampi?

    Kun katseeni sattui sinuun, niin kaipaus täytti sydämeni --

    Ja minä otin sinut omakseni, oi rakkaani.

    Pitääkseni sinut luonani, ettei sinulle mitään pahaa tapahtuisi.

    Oi armaani, pääsi minä hiuksillani peitän, ettei aurinko voisi
    sinua vahingoittaa.

    Ja minä olin sinun ja sinä olit minun.

    Ja niin kului hetkinen, kunnes aika synnytti pahan päivän.

    Ja mitä tapahtui silloin? Oi! rakkaani, minä en tiedä!

    Mutta minä, minä en sinua enää nähnyt -- minä, minä katosin
    synkkään pimeyteen.

    Ja hän, joka on minua väkevämpi, otti sinut; oi, hän, joka on
    Ustanea kauniimpi.

    Vielä kerran sinä käännyit ja huusit minun nimeäni ja annoit
    katseesi kaihoten pimeydessä harhailla.

    Mutta hän, joka on minua väkevämpi, hurmasi sinut kauneudellaan
    ja johdatti sinut hirveitä teitä myöten maan uumeniin.

    Ja silloin, rakkaani, oi, silloin --'

Tässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi
hehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen.
Samassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti
jäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten
hän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä
pimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet
mitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä
ilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän
kaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.

Leon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen
naiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy
minun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus
oli kokonaisuudessaan niin tavaton.

Ustane tointui kuitenkin pian ja nousi väristen istumaan.

"Mitä tarkoitit, Ustane?" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä
erittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.

"En mitään, valittuni", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. "Minä
vain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan
tarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista
tapahtumista."

"Mutta mitä sinä näit, Ustane?" kysyin minä katsellen tyttöä
kiinteästi silmiin.

"En mitään", vastasi hän jälleen; "en kerrassaan mitään. Älkää
kyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?"
Sitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä
väliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin
ääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä
nähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut
kaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa.
Katsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:

"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat
kätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä
rakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään.
Rakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille
on suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä,
sillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia
polta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä
vain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt
paremmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on
meidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?"



VIII

JUHLA JA SEN SEURAUKSET.


Seuraavana päivänä ilmoitettiin meille, että illalla aiottiin
toimeenpanna suuri juhla meidän kunniaksemme. Eilispäivän kummallinen
tapaus, joka oli ollut omansa tekemään syvän vaikutuksen jokaiseen
näkijään, oli mielestäni hiukan viitannut meitä odottaviin
järkyttäviin kohtaloihin, ja minä koetin kaikin mokomin vaikuttaa
siihen suuntaan, että tuo juhlapuuha olisi rauennut. Selitin, että me
kaikki olimme äärimmäisen vaatimattomia ihmisiä, joiden kunniaksi ei
suinkaan kannattanut mitään juhlia pitää, mutta kun vastaväitteitäni
kuunneltiin kiusallisen äänettöminä ja närkästyneen näköisinä,
katsoin viisaimmaksi pitää suuni kiinni.

Juuri auringon mennessä mailleen minulle siis ilmoitettiin kaiken
olevan kunnossa ja niin menin Jobin kanssa suureen luolaan, jossa
kohtasin Leon ja Ustanen, joka oli tapansa mukaan nuorukaisen
seurassa. Nuo kaksi olivat olleet tähän saakka ulkona kävelemässä
eivätkä tienneet mitään illalla pidettävästä juhlasta. Näin Ustanen
kauniiden kasvojen kalpenevan kauhusta, kun hän sai tiedon asiasta.
Hän tarttui erästä ohikulkevaa miestä käsivarteen ja kysyi tältä
jotakin hyvin käskevästi. Vastaus näytti tyynnyttävän häntä, sillä
hän hengähti syvään helpotuksesta, mutta aivan rauhallinen hän ei
kuitenkaan näyttänyt olevan. Sitten hän kääntyi kaitsijamme puoleen,
joka näytti olevan kaiken määrääjä, ja alkoi kiivaasti väitellä tämän
kanssa, mutta vihdoin mies kiivastui ja tyrkkäsi tytön luotaan ärjyen
kiukkuisesti. Samassa mies kuitenkin muutti mieltään ja tarttuen
Ustanen käteen talutti tytön tulen ääreen ja istutti hänet viereensä
nuotion ympärille kokoontuneen joukon piiriin. Huomasin Ustanen
jostakin syystä pitävän parhaana mukautua vastustelematta.

Luolassa palava nuotio oli tällä kertaa tavattoman suuri ja laveassa
piirissä sen ympärillä istui noin kolmekymmentäviisi miestä ja kaksi
naista. Ustane ja tuo toinen, jota Job sydämensä pohjasta kammosi.
Miehet istuivat vaiti kuten tavallisesti ja jokainen oli asettanut
pitkän keihäänsä luolan seiniin vartavasten laitettuihin pitimiin.
Parilla kolmella oli yllään mainitsemani kellertävä liinainen vaippa,
mutta toisilla oli vain leopardin nahka vyötäisillään.

"Mitähän nyt lienee tekeillä, herra?" kysyi Job levottomasti.
"Siunatkoon ja varjelkoon, tuollahan tuo kirottu nainen taas on. Nyt
hän ei ainakaan rohjenne lähennellä minua, sillä luultavasti hän
on huomannut, etten välitä hänestä. Koko joukko inhoittaa minua.
Mutta katsokaahan, nehän ovat pyytäneet Mohammedinkin mukaansa.
Tuo nainenhan puhelee hänelle mahdollisimman ystävällisesti ja
sydämellisesti. Kas, kuinka hän hakkaileekin kunnon Mohammediamme.
Olenpa, koira vieköön, iloinen, että saan nyt olla rauhassa hänen
huomaavaisuudeltaan, olenpa niinkin!"

Katsoimme sinnepäin ja näimme, että kysymyksessä oleva nainen
oli todellakin mennyt Mohammedin luokse ja pyysi säikähtynyttä
palvelijaamme tulemaan esiin loukostaan, jossa tämä istui aivan
kauhun lamauttamana huutaen Allahia avukseen. Hän noudatti kehoitusta
hyvin vastenmielisesti, sillä sekin herätti jo hänen epäluulojaan,
että hänelle nyt suotiin kunnia aterioida toisten seurassa, kun hän
siihen saakka oli syönyt aina muista erillään. Huomasin hänen olevan
melkein suunniltaan kauhusta, sillä hänen vapisevat jalkansa tuskin
jaksoivat kannattaa hänen jättiläismäistä vartaloaan ja luulen hänen
suostuneen lähtemään nurkastaan naisen mukaan vain sentähden, että
eräs kookas amahagger suurine keihäineen astui hänen luoksensa ja
talutti hänet kädestä tulen ääreen.

"Tämä ei oikein miellytä minua, pojat", sanoin toisille, "mutta
luulen, että meidän on oltava alallamme. Onko kaikilla revolverit
mukanaan? On parasta tarkastaa nyt, ovatko ne ladatut ja
käyttökunnossa?"

"Minulla on kyllä, herra", sanoi Job taputtaen tukevaa kolttiaan,
"mutta Leo-herralla on vain metsästyspuukkonsa, joka on kylläkin
peloittavan suuri."

Koska ei näyttänyt olevan aikaa odottaa, kunnes tuo puuttuva ase
olisi noudettu, me astuimme rohkeasti esiin ja istuimme tulen ääreen
yhteen riviin nojaten selkämme luolan seinään.

Heti kun olimme istuneet paikoillemme, pantiin jollakin
alkoholipitoisella nesteellä täytetty savimaljakko kiertämään
kädestä käteen. Juoma ei ollut suinkaan pahanmakuista, vaikka sitä
oudokseltaan oli hyvin vastenmielistä maistaa. Sitä valmistettiin
pienistä ruskeista jyvistä, jotka muistuttivat hyvin paljon
Etelä-Afrikassa kafferi-ohran nimellä tunnettua viljalajia.
Maljakko, josta juomaa tarjoiltiin, oli sangen merkillinen ja
harvinainen, ja koska sen kaltaisia maljakoita oli useita satoja
ehkäpä tuhansiakin käytännössä amahaggerien keskuudessa, lienee
paikallaan kuvata sitä hiukan tarkemmin. Maljakot ovat hyvin
vanhoilta ajoilta ja niitä on kaikenkokoisia. Amahaggerien
maassa ei ole sellaisia varmastikaan valmistettu satoihin eikä
tuhansiinkaan vuosiin, vaan ne ovat kotoisin kallioluolien suurista
hautaholveista, joita aikanaan kyllä tarkemmin kuvaan, ja minä
uskon, että maan muinaiset, historiantakaiset asukkaat olivat
egyptiläisten tavoin, mikä kansa saattoi olla täällä hyvinkin
tunnettu, asettaneet astiat hautoihin vainajien varalle. Leo vertasi
amahaggerien maljakkoja etruskilaishaudoista löytyneisiin. Ne olivat
tavallisesti kaksikorvaisia ja kaikenkokoisia, alkaen noin kolmen
jalan korkuisista aina parin tuuman korkuisiin saakka. Muoto oli
vaihteleva, mutta kaikki olivat siitä huolimatta erittäin kauniita
ja miellyttävän näköisiä. Valmistukseen oli käytetty kiillotonta,
mutta tavattoman hienoa mustaa savea, jonka pinta oli jäänyt
valettaessa hieman karheaksi. Maljakot oli koristettu kuvilla,
joiden vertaisia en ole nähnyt missään maailman suurimmissakaan
muinaisaikojen esineiden kokoelmissa. Muutamat esittivät
lemmenkohtauksia lapsellisen vapaasti, toiset tanssivia tyttöjä,
ja muutamissa maljakoissa näimme jännittäviä metsästysseikkailuja
esittäviä piirroksia. Maljakkoa, joka juuri kierteli miehestä
mieheen, koristi mitä taiteellisin maalaus, joka esitti miesjoukkoa
ahdistamassa suunnattoman suurta raivostunutta elefanttia. Toisella
puolen oli kuva, jossa nähtiin valkoihoisen miehen ampuneen nuolensa
kaunismuotoisen ja sulavaliikkeisen keihäsantiloopin kylkeen.

Tämän esitykseni takia minä tosin olen keskeyttänyt kertomukseni
juhlan vietosta sangen jännittävällä hetkellä, mutta jos
selostukseni maljakoista on tuntunut pitkältä, niin juhlan alku
oli sitäkin pitempi. Maljakko kierteli kädestä käteen juhlallisen
äänettömyyden vallitessa; silloin tällöin lisäsi joku puita
roihuavaan nuotioon, mutta mitään muuta liikettä tahi toimintaa ei
voinut huomata kokonaiseen tuntiin. Me istuimme kaikki synkkinä ja
totisina tuijottaen edessämme hehkuvaan hiilokseen pienten seiniin
kiinnitettyjen lamppujen lepattavien liekkien luodessa häilyviä,
alati muotoaan muuttelevia jättiläisvarjoja luolan jylhille seinille.
(Ohimennen huomautan, että nuo lamput olivat amahaggerien tekemät
eivätkä luolista löydetyt.) Meidän ja nuotion välissä oli suuri
puinen kaukalo, jossa oli neljä kädensijaa ja sen vieressä suuret
rautaiset pihdit. Nuotion toisella puolen huomasin samanlaiset
pihdit. En pitänyt noista esineistä, ne herättivät mielessäni
selittämätöntä kammoa. Katsellessani niitä ja tulen ympärillä
äänettömänä istuvien miesten synkkiä ja äreitä kasvoja alkoi tilanne
tuntua minusta kamalalta. Olimmehan auttamattomasti noiden hirveiden
ihmisten vallassa, joita minä ainakin pelkäsin senkin tähden,
ettei kenelläkään meistä ollut aavistustakaan, minkälainen heidän
todellinen luonteensa oli. Saattoivathan he olla parempiakin kuin
mitä luulin, mutta yhtä hyvin he saattoivat olla pahempiakin. Tämä
viimeinen otaksumani olikin oikea, he olivat suoraan sanoen pahoja
henkiä. Minun mielestäni oli tämä meidän kunniaksemme toimeenpantu
juhlakin sangen kummallinen, sillä olin tottunut siihen, että
tämmöisissä tilaisuuksissa on moninaisten ja maukkaiden ruokien
maisteleminen pääasia, mutta nyt en suureksi ihmeekseni nähnyt mitään
syötävää.

Olin juuri vaipumaisillani horroksiin, kun äkillinen liike nuotion
toisella puolen havahdutti minut. Eräs mies oli hypähtänyt
seisoalleen ja huusi kaikuvalla äänellä:

"Missä on syötäväksemme aiottu liha?"

Silloin ojensivat kaikki nuotion ympärillä istujat oikean kätensä
tulta kohti ja vastasivat matalasti:

"_Liha on ilmestyvä_."

"Vuohiko se on?" kysyi sama mies.

"_Sarveton vuohi ja parempikin kuin vuohi, ja me tapamme sen_",
vastasivat kaikki yhteen ääneen ja kääntyivät melkein ympäri
koskettaen oikealla kädellä keihäisiinsä.

"Härkäkö se on?" kysyi mies jälleen.

"_Sarveton härkä ja parempikin kuin härkä, ja me tapamme sen_",
vastattiin ja keihäitä ravistettiin jälleen.

Sitten olivat kaikki hiljaa ja hiukseni nousivat kauhusta pystyyn
huomatessani, että Mohammedin vieressä istunut nainen oli ruvennut
tätä hellästi hyväilemään ja halailemaan katsellen palavin silmin
pelosta vapisevaa Mohammedia kiireestä kantapäähän. En tiedä, miksi
tuo näky sai meidät kauhusta värisemään. Leo oli aivan suunniltaan.
Nainen kiemurteli kuin käärme ja saattoi selvästi huomata, että hänen
koko käytöksensä oli jonkun edeltäpäin päätetyn ohjelman mukainen.
(Saimme myöhemmin kuulla tarkoituksen olleen haihduttaa uhri poloisen
pelko ja tuska ja saada hänet uskomaan, että häntä ihailtiin ja
rakastettiin, jolloin hän onnellisena vaipuisi kuolemaan). Mohammedin
kasvot olivat tuhkanharmaat ja hänen tuskansa vihlaisi sydäntäni.

"Onko liha valmis keitettäväksi?" kysyi ääni hiukan kiihkeämmin.

"_Valmis on; valmis on_."

"Hehkuuko ruukku, jossa keitämme lihaa?" karjaisi ääni, niin että
kaiku kiiriskeli kaameasti luolan synkissä holveissa.

"_Hehkuu, hehkuu_."

"Taivasten tekijä!" huudahti Leo, "muistatteko, että kirjoituksessa
puhuttiin kansasta, _joka surmaa muukalaiset asettamalla hehkuvan
ruukun näiden päähän_?"

Samassa syöksähti kaksi kookasta roistoa ylös tarttuen pihteihin,
jotka he survaisivat nuotioon, ja nainen, joka oli hyväillyt
Mohammedia, vetäisi polveltaan ohuen, kasvikuiduista tehdyn
surmansilmukan pujottaen sen salamannopeasti Mohammed paran
hartioiden ja rinnan ympärille vetäisten sen samalla kireälle. Pari
miestä oli heittäytynyt Mohammedin jalkojen päälle. Pihtejä pitelevät
miehet hajoittivat nuotion ja vetivät hiiloksesta suuren saviruukun,
joka oli niin tulinen, että se hehkui aivan valkoisena, ja melkein
samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ruukkuineen henkensä edestä
taistelevan Mohammedin vieressä. Hän riehui kuin paholainen karjuen
raivoissaan ja epätoivoissaan ja vaikka surmansilmukka kahlehti hänen
kätensä ja miehet pitelivät hänen jalkojaan, ei noiden roistojen
hirmuinen tarkoitus kuitenkaan onnistunut. Niin uskomattomalta kuin
se kuuluukin, aikoivat nuo pahat henget _panna tuon hehkuvan ruukun
Mohammedin päähän_.

Hypähdin ylös kauhusta kirkaisten ja siepaten revolverini laukaisin
vaistomaisesti suoraan tuota pirullista naista kohti, joka oli
hyväillyt Mohammedia ja joka nyt kiristi silmukallaan tämän käsiä.
Kuula lävisti hänen selkänsä tappaen hänet paikalla ja vielä tänäkin
päivänä olen siitä hyvilläni, sillä hän oli, kuten myöhemmin kuulin,
kiihoittanut amahaggerit tähän ruukkujuhlaan siten kostaakseen Jobin
häntä kohtaan osoittaman halveksumisen. Hän lysähti kokoon ääntä
päästämättä ja samassa riistäytyi Mohammed aivan yliluonnollisin
ponnistuksin vainoojainsa käsistä ja ponnahtaen korkealle ilmaan
hän kaatui kuolleena naisen ruumiin päälle. Kuulani oli lävistänyt
molemmat, iskenyt maahan raivottaren ja pelastanut samalla hänen
uhrinsa sata kertaa kamalammasta kuolemasta. Mikä hirvittävä ja
samalla armelias sallimuksen johdatus!

Hetkisen olivat kaikki kuin hämmästyksen herpaisemia. Amahaggerit
eivät olleet milloinkaan kuulleet ampuma-aseen pamausta ja laukauksen
vaikutus pelästytti heidät. Mutta meitä lähinnä istuva mies tointui
äkkiä ja siepaten keihäänsä hän syöksähti ylös ja valmistautui
iskemään Leoa, joka oli häntä lähinnä.

"Juoskaa henkenne edestä!" kiljaisin minä ja painoin luolan perälle
minkä jaloistani ikinä irti sain. Olisin kyllä mieluummin suunnannut
pakomme ulkoilmaan, mutta tiemme oli siltä taholta suljettu ja
sitäpaitsi huomasin kirkasta taivasta vasten suuren miesjoukon
ryhmittyneen luolan suulle. Sentähden juoksin luolan perälle toisten
seuratessa aivan kantapäilläni ja perässämme syöksyivät kiljuen
ja huutaen naisen kuolemasta raivostuneet ihmissyöjät. Hyppäsin
maassa pitkänään makaavan Mohammedin yli ja tunsin selvästi vielä
punaisena hehkuvan ruukun hirveän kuumuuden ohijuostessani. Samassa
näin myös Mohammedin liikuttelevan hiljaa käsiään, sillä hän ei
ollut vielä aivan kuollut. Luolan perällä oli noin kolmen jalan
korkuinen ja kahdeksan jalan levyinen koroke, jonka yläpuolella paloi
kaksi suurta lamppua. En tiedä, oliko tuo koroke jätetty luolaan
istuimeksi vai olivatko luolaa kovertaneet työmiehet käyttäneet
sitä tukikohtana ylettyäkseen työskentelemään korkeammalla. Mutta
oli miten oli, sitä kohti ryntäsimme kaikki ja päästyämme sinne me
olimme valmiit myymään henkemme mahdollisimman kalliista. Job joutui
vasemmalle, minä oikealle ja Leo meidän väliimme. Vainoojamme,
jotka olivat aivan kintereillämme, pysähtyivät hetkeksi nähdessään
meidän kääntyvän äkkiä päin. Yläpuolellamme palavat lamput
valaisivat hiukan ympärillemme ja Leo kumartui eteenpäin paremmin
nähdäkseen, mitä edessämme olevassa pimeässä luolassa tapahtui.
Vainoojamme liikehtivät nyt aivan äänettömästi kuin varman saaliinsa
ympärillä hiiviskelevät verikoirat, ja siellä ja täällä välähti
joku keihäänkärki lamppujen himmeässä valossa. Kauempana luolan
synkeässä pimeydessä hehkui tuo kamala ruukku punaisena pisteenä.
Leon silmissä oli omituinen loiste ja hänen kasvonsa olivat kuin
marmoriin veistetyt. Oikeassa kädessään hän piteli peloittavaa
metsästyspuukkoaan. Hellittäen otettaan hiukan hän kietoi kätensä
kaulaani ja sanoi hilpeästi:

"Hyvästi nyt, vanha veikko, sinä minun rakkain ystäväni, joka
olet ollut minulle omaa isääni kalliimpi. Meillä ei ole näköjään
pienintäkään pelastuksen mahdollisuutta noiden roistojen kynsistä;
parissa minuutissahan ne meidät nujertavat ja luultavasti syövät
suuhunsa. Hyvästi siis. Minä houkuttelin sinut tänne, mutta toivon,
että kaikki on anteeksi annettu. Hyvästi, Job."

"Tapahtukoon Jumalan tahto", sanoin minä ja odotin hammasta purren
amahaggerien hyökkäystä. Samassa Job huudahti ja laukaisi kaataen
yhden vihollisen. Ohimennen sanoen ei kaatunut ollut sama, jota
Job oli tähdännyt, sillä yleensä oli asia siten, että se, jota Job
tähtäsi, saattoi olla aivan varma turvallisuudestaan.

Samassa he karkasivat hurjasti kimppuumme ja minä tyhjensin
revolverini tiheimpään joukkoon mahdollisimman nopeasti -- Job
ja minä surmasimme ja kuolettavasti haavoitimme ainakin viisi
vihollista. Mutta meillä ei ollut enää aikaa ladata ja vainoojamme
hyökkäsivät uljaasti ja kuolemaa halveksien lainkaan välittämättä
ampuma-aseidemme tuhoavasta vaikutuksesta. Heidän rohkeutensa oli
melkein suurenmoinen.

Eräs jättiläismäinen mies syöksyi korokkeelle, mutta samassa
välähti Leon puukko kuin salama ja mies kaatui kuin isketty härkä.
Tein saman tempun, mutta Job iski harhaan ja minä näin erään
tummaihoisen amahaggerin karkaavan hänen kimppuunsa ja kiskaisevan
hänet kalliolle. Metsästyspuukko, joka ei ollut nahkahihnalla
kiinni Jobin kalvosessa, putosi tällöin hänen kädestään ja sattui
niin onnellisesti, että puukko kiilautui kallion rakoon terä
ylöspäin lävistäen samassa amahaggerin, joka Jobin sisukkaasta
heitosta paiskautui koko painollaan kallioon. En ole varma, mitä
Jobille tämän jälkeen tapahtui, mutta muistelen nähneeni hänen
makaavan liikkumatonna kaatuneen vihollisensa päällä. Itse jouduin
pian raivoisaan otteluun kahden amahagger-lurjuksen kanssa,
jotka onnekseni olivat unhottaneet keihäänsä, ja ensimmäisen
kerran eläissäni olivat luonnon minulle lahjoittamat suunnattomat
ruumiinvoimani hyvään tarpeeseen. Olin iskenyt metsästyspuukkoni,
joka oli melkein yhtä suuri ja raskas kuin lyhyenlainen miekka,
erään vainolaisen kalloon halkaisten sen melkein silmien tasalle
kuin munan kuoren, mutta puukkoni kiilautui niin lujaan, että se
vääntyi kädestäni miehen kaatuessa. Silloin nuo molemmat karkasivat
yhtäaikaa kimppuuni. Näin heidän tulevan ja kun he olivat aivan
lähelläni, kahmaisin heidät syliini ja me kaaduimme yhdessä
rykelmässä luolan lattialle kieriskellen sinne ja tänne hurjasti
painiskellen. Miehet olivat kyllä voimakkaat, mutta minä olin
niin raivoissani, että silmissäni tanssi vain punaisia läikkiä ja
minut oli vallannut taistelun hirveä hurma, joka tahtoo huumata
sivistyneimmänkin ihmisen, kun iskut sinkoilevat, veri virtaa ja
elämä on vain hiuskarvan varassa. Olin kiertänyt käteni rautaiseen
puristukseen noiden tummien pirujen ympärille ja minä tunsin heidän
luidensa rutisevan ja katkeilevan. He ponnistelivat ja kiemurtelivat
kuin käärmeet ja takoivat minua nyrkeillään, mutta minä en vain
hellittänyt otettani. Maaten selälläni, niin että heidän ruumiinsa
suojelivat minua keihään iskuilta, pusersin heidät hitaasti ja
varmasti kuoliaiksi ja siinä maatessani tuumailin, mitähän Cambridgen
yliopiston rakastettava rehtori (joka on rauhanliiton jäsenkin)
ja muut toverini mahtaisivat sanoa, jos he jollakin ihmeellisellä
tavalla näkisivät minut tässä verileikissä. Vastustajaini ponnistelut
heikkenivät pian ja he melkein taukosivat riuhtomasta, mutta en
tohtinut päästää heitä vielä, sillä he kuolivat verraten hitaasti.
Toiset roistot olivat luultavasti siinä uskossa, että me olimme
kaikki kuolleet -- he eivät ainakaan sekaantuneet meidän pieneen
väliemme selvittelyyn -- ja sitäpaitsi olimme painiskellessamme
kierineet korokkeen synkkään varjoon.

Viholliseni makasivat hervottomina päälläni ja huohottaen käänsin
hiukan päätäni nähdäkseni, miten Leon oli käynyt. Hän ei ollut
myöskään enää korokkeella, vaan taisteli henkensä edestä suuren
vihollisjoukon keskellä, jotka ahdistivat häntä joka taholta
niinkuin sudet saartamaansa hirveä. Hän oli vielä pystyssä ja hänen
kullankeltaisten kiharoiden kruunaama päänsä näkyi koko joukon
yli (Leo oli nimittäin harvinaisen pitkä ja roteva); näin hänen
taistelevan epätoivon vimmalla, jota oli hirveä katsella. Hän
riehui puukkoineen kuin mielipuoli levittäen kuolemaa ja kauhua
ympärilleen. Amahaggerit pakkautuivat vähitellen niin lähelle häntä,
etteivät he voineet käyttää pitkiä keihäitään ja muita terä-aseita
heillä ei ollut. Leon puukko iskeytyi jälleen kahvaa myöten
erään tunkeilevimman vihollisen rintaan, mutta miehen kaatuessa
vääntyi puukkokin hänen kädestään ja nyt hän seisoi aseetonna
julmien vihollistensa keskellä. Luulin lopun tulleen. Mutta ei;
epätoivoisella ponnistuksella hän karisti murhamiehet vielä kerran
kimpustaan ja tarttuen äsken surmaamansa miehen ruumiiseen hän
nosti sen korkealle ilmaan ja sinkosi sen hyökkääjäin tiheimpään
parveen kaataen näistä viisi tahi kuusi tanterelle. Mutta roistot
olivat sukkelaan jälleen jaloillaan, paitsi yhtä, jonka pää oli
murskautunut, ja kävivät taas lannistumattomalla raivolla tuon uljaan
nuorukaisen kimppuun. Hitaasti ja hirmuisen painiskelun jälkeen
sudet vihdoin saivat jalopeuran kumoon. Vielä kerran hän nousi ja
kaatoi nyrkillään yhden vihollisen, mutta hänen oli mahdoton enää
pitää puoliaan niin suurta joukkoa vastaan ja vihdoin hän kaatui
kuin taittunut tammi luolan permannolle vetäen mukaansa kaikki,
jotka olivat iskeytyneet häneen kiinni. Viholliset olivat lopulta
takertuneet kaikin voimin hänen jalkoihinsa ja siten he vihdoin
kaatoivat sankarini maahan.

"Tänne keihäs!" huudettiin -- "tuokaa keihäs, jolla avaamme hänen
kurkkunsa, ja astia, johon juoksetamme veren."

Suljin silmäni, sillä näin erään miehen kiiruhtavan paikalle keihäs
koholla. Vastustajani eivät olleet vielä aivan kuolleet ja minä aloin
väsyä, joten en voinut rientää Leon avuksi. Hätä ja tuska aivan
lamauttivat minut.

Samassa kuulin hälinää ja tahtomattani avasin silmäni ja katsahdin
murhapaikalle. Ustane oli kiertänyt kätensä Leon kaulaan ja
heittäytynyt hänen päällensä suojellen häntä ruumiillaan. He
koettivat kiskoa häntä pois, mutta tyttö tarrautui käsin ja jaloin
Leoon kiinni ja he eivät saaneet häntä nuorukaisesta erilleen. Sitten
he koettivat iskeä keihästä Leon kylkeen tyttöä vahingoittamatta,
mutta Ustane oli varuillaan ja väisti jotenkin iskun, niin että Leo
vain haavoittui.

Vihdoin murhaajat menettivät malttinsa.

"Lävistetään molemmat yhdellä iskulla", sanoi sama ääni, joka oli
esittänyt kysymykset äskeisessä kamalassa juhlassa. "Sittenpähän
tietävät kuuluvansa toisilleen."

Keihästä pitelevä mies nousi ja valmistautui iskuun. Näin kirkkaan
teräksen välähtävän korkealla ja suljin silmäni uudelleen.

Samassa kuulin jonkun karjaisevan jyrisevällä äänellä, joka kajahti
ukkosena luolan avarassa holvissa:

"_Seis_!"

Silloin menetin tajuntani ja sumenevissa aivoissani välähti ajatus,
että nyt vaivuttiin kuoleman kuiluun, iäiseen pimeyteen.



IX.

PIENI JALKA.


Herätessäni huomasin makaavani nahkoilla saman tulen läheisyydessä,
jonka ympärille olimme kokoontuneet viettämään tuota hirveätä
juhlaa. Leo makasi vieressäni ja hän oli vielä ilmeisesti
tainnoksissa. Ustane pesi parhaillaan nuorukaisen kyljessä olevaa
syvää keihään piston aiheuttamaa haavaa, jota hän valmistautui
sitomaan liinaisilla kaistaleilla. Hänen takanaan seisoi Job nojaten
vavisten ja järkytettynä seinää vasten, mutta näytti olevan muutoin
vahingoittumaton. Tulen toisella puolen makasivat maassa sikin
sokin viholliset, jotka olimme surmanneet äskeisessä hirveässä
ottelussa. Laskin niitä olleen kaksitoista, naista ja Mohammed parkaa
lukuunottamatta, joka oli kaatunut kuulastani ennen taistelua ja joka
oli pantu kamala surmanruukku vierellään tuon säännöttömän rivin
toiseen päähän. Vasemmalla oli miesjoukko parhaillaan kahlehtimassa
jäljellä olevia ihmissyöjiä, jotka kytkettiin kaksittain yhteen. Nuo
roistot alistuivat kohtaloonsa kasvoillaan synkän välinpitämätön
ilme, mutta heidän tummat silmänsä hehkuivat pidätetystä raivosta.

Miesjoukon edessä seisoi toimitusta johtamassa eräs vanhus, joka
tarkemmin katsottuani ei ollut kukaan muu kuin meidän ystävämme
Billali. Hän oli väsyneen, mutta erittäin kunnianarvoisan näköinen
pitkine partoineen ja jakeli käskyjään ja ohjeitaan yhtä kylmästi ja
rauhallisesti kuin olisi kysymys ollut vain härän teurastuksesta.

Samassa hän kääntyi ja huomattuaan minun nousseen istumaan hän tuli
luokseni ja kysyi mitä kohteliaimmin, tunsinko voivani paremmin.
Vastasin, etten voinut oikein sanoa, miltä oloni tuntui; ruumistani
pakotti ja kihelmöi kiireestä kantapäähän.

Sitten hän kumartui katsomaan Leon haavaa.

"Olipa se tuima isku", sanoi hän, "mutta sisäelimet eivät ole
vahingoittuneet. Nuorukainen toipuu varmasti."

"Kiitos sinulle, että tulit, isäni", sanoin minä. "Jos olisit
minuutinkaan viipynyt, niin olisimme kaikki olleet kuoleman omat,
sillä nuo sinun paholaisesi olisivat tappaneet meidät samoin kuin he
ensin tappoivat meidän palvelijamme", ja minä viittasin Mohammediin
päin.

Vanhus kiristeli hampaitaan ja hänen silmänsä välähtivät julmasti.

"Ole huoletta, poikaseni", vastasi hän. "Heidän rangaistuksensa
tulee olemaan sellainen, että ne, jotka kuulevat siitä kerrottavan,
lamaantuvat kauhusta. Heidät viedään '_Hänen-jota-täytyy-totella_'
luo ja kuningattaremme kosto on oleva hänen suuruutensa vertainen.
Tuon miehen kuolema", hän viittasi Mohammediin, "oli tuskaton näiden
roistojen kuolemaan verrattuna. Minä pyydän, kerro minulle, miten
tämä kaikki tapahtui."

Selostin lyhyesti illan tapaukset.

"Vai sillä tavalla", hymähti hän siihen. "Näetkös, poikaseni, täällä
on tapana, että kun muukalainen eksyy maahamme, hänet surmataan
ruukulla ja syödään juhlallisesti."

"Teidän vieraanvaraisuutenne on sitten todellakin nurinkurinen",
sanoin minä hiljaa. "Meidän maassamme huvitetaan vierasta kaikin
tavoin ja hänelle tarjotaan talon parhaat herkut, mutta täällä te
huvittelette pistämällä vieraan poskeenne."

"Tapa on sellainen", sanoi hän kohauttaen hartioitaan. "Minä
puolestani olen sitä mieltä, että tuo tapa voitaisiin hylätä, sillä
en pidä muukalaispaistista. Varsinkin soiden poikki rämpineiden ja
villeillä linnuilla eläneiden vieraiden liha maistuu inhoittavalle",
lisäsi hän miettiväisesti. "Kun '_Hän-jota-täytyy-totella_'
lähetti sanan, että henkenne oli säästettävä, ei hän maininnut
mitään mustasta miehestä ja sentähden nämä hyena-ihmiset alkoivat
himoita hänen lihaansa. Tuo nainen, jonka tapoit, mikä oli aivan
oikein, johdatti heidän pirullisiin sydämiinsä ajatuksen panna
toimeen tämä ruukkujuhla muka teidän kunniaksenne. No niin, he
saavat kyllä palkkansa kukin ansionsa mukaan. Heille olisi ollut
parempi, etteivät he olisi syntyneetkään, sillä on hirmuista joutua
'_Hänen-jota-täytyy-totella_' vihan esineeksi. Nuo ovat onnellisia,
jotka tuolla hengettöminä makaavat."

"Ah", jatkoi hän, "kuinka urhoollisesti ja uljaasti te valkoiset
muukalaiset osaattekin taistella. Tiedätkö, senkin vanha ja
pitkäkätinen papiaani, että sinä olet pusertanut hengiltä nuo
kaksi, jotka makaavat tuolla? Heidän rintakehänsä ovat rusentuneet
kuin munankuori. Entä nuorukainen, tuo nuori jalopeura, kuinka
sankarillisesti hän pitikään puoliaan tuota joukkoa vastaan. Nuo
kolme kaatuivat kuin ukkosen iskeminä ja tuo", hän osoitti erästä
ruumista, joka liikkui vielä hiljaa, "kuolee myöskin, sillä hänen
päänsä on melkein mäsänä. Noiden toisiinsa kytkettyjen joukossa
on myös paljon haavoittuneita. Taistelitte kuin miehet ja minä
tahdon olla tästä lähtien uskollinen ystävänne, sillä vanhaa
sydäntäni oikein lämmitti nähdä kerrankin miehiä, joilla on terästä
käsivarsissaan ja urheutta rinnassaan ja jotka osaavat tapella
paremmin kuin kukaan täällä. Mutta sanohan, poikaseni, joka olet
karvainen ja ruma kuin papiaani, miten tapoit nuo, joiden ruumiissa
on reikiä? Sinä aiheutit korvia huumaavan melun, sanovat miehet, ja
silloin nuo kaatuivat kuolleina maahan. Miten tämä on selitettävissä?"

Minä selitin hänelle ampuma-aseiden ominaisuudet hyvin lyhyesti,
sillä olin äärimmäisen uupunut, mutta en tohtinut kieltäytymällä ehkä
loukata hänen kaltaistaan mahtavaa henkilöä. Billali ehdotti heti,
että valaisisin esitykseni ampumalla pari vankia, joita ei ollut
kukaan vielä laskenut. Hän sanoi olevansa hyvin halukas näkemään
kädestäni lähtevän salaman ja samassahan minäkin saisin kostaa
parille viholliselleni. Hän hämmästyi kovin selitettyäni, ettei
minun kansani keskuudessa ollut tapana itse kostaa rikollisille ja
väärintekijöille, joiden tuomitseminen ja rankaiseminen oli lain ja
esivallan asia. Sellaisesta menettelytavasta hän ei ollut kuullut
milloinkaan puhuttavankaan. Lupasin kuitenkin tervehdyttyäni ottaa
hänet mukaamme metsästysretkelle, jolloin hän saisi omin käsin ampua
jonkun eläimen. Hän iloitsi lupauksestani kuin lapsi, joka tietää
saavansa jonkun uuden leikkikalun.

Siihen meidän keskustelumme loppuikin, sillä Job oli kaatanut Leon
suuhun hiukan paloviinaa, jota meillä oli vielä vähän jäljellä, ja
tuon väkevän nesteen elvyttämänä Leo aukaisi silmänsä.

Jobin ja tuon uljaan Ustanen avulla kannoimme sitten kuoleman
kielissä olevan ja melkein tiedottoman Leon makuukammioonsa, ja
olisin mielelläni suudellut tuota urhoollista tyttöä kiitokseksi
hänen rohkeudestaan, kun hän oman henkensä uhalla pelasti rakkaan
poikani melkein varmasta kuolemasta. Mutta koska Ustane olisi
saattanut käsittää käytökseni väärin, karkoitin tuon ajatuksen. Olin
viettänyt monta päivää pelon ja toivon vaiheilla, ja turvallisuuden
tunne, joka nyt täytti sydämeni mennessäni levolle omaan
hautakammiooni, tuntui aivan oudolta. Ennenkuin paneuduin pitkäkseni,
kiitin täydestä sydämestäni taivaallista isääni, joka oli johtanut
kaikki niin armeliaasti, ettei tämä kammio ollut todellakin muuttunut
hautakammiokseni, sillä harvat miehet, ovat olleet niin lähellä
kuolemaa kuin me tuona hirmuisena päivänä.

Tavallisesti nukun aina huononpuoleisesti ja kun vihdoin torkahdin
herkkään uneen, näin unia, jotka eivät olleet suloisimpia. Mohammedin
hirveä kuolema, hänen epätoivoinen taistelunsa vapautuakseen
vainoojainsa käsistä ja tuo kamalasti hehkuva ruukku kummittelivat
koko yön mielessäni. Taampana näin salaperäisen hunnutetun olennon
häilyvän luolan synkkenevässä pimeydessä ja kun huntu välistä siirtyi
sivulle ilmestyi sen suojasta vuorotellen ihmeen ihana nainen ja
irvistävä luuranko. Hunnun siten häilyessä tuo merkillinen olento
lausui seuraavat salaperäiset ja näköjään aivan tarkoituksettomat
sanat:

_"Mikä elää, on kerran ollut kuollut, mutta mitä sanotaan kuolleeksi,
ei kuitenkaan milloinkaan kuole, sillä Elämän kiertokulku on iäinen
eikä kuolemaa ole. Niin, kaikki, jotka elävät, elävät iäisesti,
vaikka ne välistä unohdettuina uinailevat pitkiäkin aikoja."_

Vihdoin kuulin torven toitahduksen, joka ilmoitti päivän koittavan,
mutta olin niin kipeä ja kankea, etten voinut nousta. Seitsemättä
käydessä lyyhäsi Job, jonka kasvot muistuttivat mädännyttä omenaa,
kammiooni ja ilmoitti Leon nukkuneen hyvin, mutta olevan kovin
heikon. Paria tuntia myöhemmin ilmestyi Billali (jota Job nimitti
"Billvuoheksi", luultavasti hänen pitkän valkoisen partansa tähden,
joka ehkä hiukan muistutti pukin partaa) palava lamppu kädessään
ja hän oli niin pitkä, että hänen päänsä ulottui melkein tuon
pienen kammion kattoon. Olin nukkuvinani, mutta tarkastelin samalla
vanhuksen patriarkaalisia ja kauniita kasvoja. Hän katseli minua
haukansilmillään ja siveli muhkeata partaansa, joka sivumennen sanoen
olisi ollut mainio ja huomiota herättävä suositus jollekin Lontoon
parturille.

"Ah!" kuulin minä hänen mutisevan itsekseen (Billali usein puheli
itsekseen), "hän on kyllä ruma -- yhtä ruma kuin tuo nuorukainen on
kaunis -- oikea papiaani, mutta minä pidän hänestä. Kummallista, että
minä nyt vanhalla iälläni voin kiintyä johonkin. Sananlaskukinhan
sanoo, että epäile kaikkia miehiä ja tapa heti se, jota enimmän
epäilet; kavahda naisia, sillä heissä asuu pahuus ja lopulta
he saattavat sinut turmioon. Sananlasku on todellakin hyvä,
varsinkin tuo naisia koskeva lause, ja minä luulen sen olevan hyvin
vanhan. Mutta siitä huolimatta minä pidän tästä papiaanista ja
luulen, ettei hän milloinkaan erehdy naisten pauloihin. Tuskinpa
'_Hänkään-jota-täytyy-totella_' kykenee tätä poikaani lumoamaan.
Papiaani parkani! Hän lienee vielä peräti uuvuksissa eilisen
taistelun jälkeen. Minäpä poistun, etten herättäisi häntä."

Hän kääntyi ja hiipi varpaisillaan käytävään, mutta silloin mainitsin
häntä nimeltä.

"Isäni", sanoin minä. "Sinäkö siellä?"

"Aivan oikein, poikaseni, minähän täällä hiiviskelen hiljaa kuin
hiiri, etten suinkaan häiritsisi untasi. Tulin vain katsomaan,
miten täällä voidaan ja sanomaan sinulle, että nuo roistot,
jotka eilen aikoivat murhata sinut, ovat parhaillaan matkalla
'_Hänen-jota-täytyy-totella_' luokse. Hän käski myös, että teidätkin
on heti saatettava hänen puheilleen, mutta luultavasti te ette vielä
kykene lähtemään."

"Eipä tietenkään", vastasin minä, "ennenkuin olemme hiukan toipuneet.
Mutta, isäni, käskehän palvelijasi kantaa minut ulkoilmaan; en oikein
viihdy tässä paikassa."

"Niin, niin", nyökäytti hän päätään, "tämän kammion ilmassa onkin
surua ja murhetta. Kun olin vielä nuori poika, tulin kerran tänne
ja näin nuoren, kauniin naisen ruumiin lepäävän juuri tuolla
kivilavitsalla, jolla sinä nyt makaat. Hän oli niin suloinen ja
viehättävä, että hiivin usein tänne häntä katsomaan. Elleivät hänen
kätensä olisi olleet niin kylmät, olisi voinut luulla, että hän vain
nukkui ja heräisi jonakin päivänä, sillä niin rauhallisesti hän
lepäsi siinä valkeassa vaatetuksessaan. Valkea oli hänen ihonsakin
kuin puhtain marmori ja hänen hiuksensa, jotka ulottuivat melkein
jalkoihin saakka, olivat väriltään kullankeltaiset. Hänen kaltaisiaan
on vielä paljonkin luolissa, joissa '_Hän-jota-täytyy-totella_'
asustaa, sillä maassamme muinoin elänyt kansa tiesi keinon saada
kuolleensa säilymään ikuisesti muuttumattomina. Niin, joka päivä minä
hiivin tänne ja älä naura minulle, muukalainen, kun sanon sinulle,
että lopulta rakastuin tuohon nukkuvaan tyttöön, tuohon elottomaan
olentoon, jonka rinnassa oli muinoin elämä sykkinyt. Mietiskelin,
kuka oli mahtanut rakastaa ja hyväillä häntä ja miten lukemattomat
olivat eläneet ja kuolleet tässä maassa hänen jälkeensä. Ja kuulehan
ystäväni, sinä minun papiaanini, minä luulen, että tuo vainaja opetti
minut ajattelemaan elämämme lyhyyttä, kuoleman unen loppumattomuutta
ja kaiken katoovaisuutta. Kaikki, mitä on auringon alla, häviää
joskus ja unohdetaan ainiaaksi. Täällä istuin monet pitkät hetket
mietteisiini vaipuneena ja minusta tuntui kuin olisin joka päivä
saanut nukkuvalta lemmikiltäni uusia ja yhä syvempiä ajatuksia.
Näin kului vähän aikaa, kunnes äitini huomasi pojassaan tapahtuneen
omituisen ja käsittämättömän muutoksen. Eräänä päivänä hän hiipi
perässäni ja nähtyään valkoisen kaunottaren tuossa lavitsalla
hän säikähti pahanpäiväisesti luullen minun joutuneen lumouksen
valtaan. Silmittömästi suutahtaen hän riuhtaisi kuolleen penkiltä
asettaen hänet seisomaan seinää vasten ja tuikkasi tulen hänen
tukkaansa. Kaunokaiseni palaa humisti aivan jalkoihin saakka, sillä
nämä luolista löytyvät ruumiit ovat hirveän tulenarkoja. Katsopas,
poikaseni, tuossahan on katto vieläkin savun mustuttama."

Katsahdin epäilevästi ylös ja katossa oli todellakin noin kolmen
jalan laajuinen rasvaisen kiiltävä nokinen läikkä. Ahtaan
hautakammion seinistä oli savu vuosien kuluessa luonnollisesti
kulunut ja hävinnyt vähitellen, mutta katossa se näkyi vielä aivan
selvästi.

"Hän paloi, kuten minä sanoin", jatkoi Billali miettiväisesti, "aivan
jalkateriä myöten, jotka myöhemmin korjasin talteeni. Käärin ne
liinavaateriekaleeseen, joka oli jäänyt palamatta, ja kätkin käärön
tuonne lavitsan alle, jossa se on luultavasti vielä tänäkin päivänä,
ellei joku ole löytänyt sitä ja vienyt sitä muualle. En ole nimittäin
käynyt tässä kammiossa sen jälkeen. Minäpä katson", ja laskeutuen
polvilleen vanhus kopeloi pitkällä kädellään lavitsan alustaa.
Hänen silmiinsä ilmaantui kirkas loiste, kun hän huudahtaen vetäisi
paksun pölykerroksen peittämän esineen pimennosta lavitsan alta.
Pudistettuaan pölyn lattialle vanhus avasi hellävaroen käärön, jonka
kangas oli jo lahonut aivan repaleiksi, ja suureksi hämmästyksekseni
näin kääröstä ilmestyvän siromuotoisen ja melkein valkoisen naisen
jalkaterän, joka oli niin elävän näköinen, että minä jouduin aivan
ymmälle.

"Niin, niin, poikaseni", huokaisi Billali raskaasti, "nythän näet
minun puhuneen totta, sillä tässähän on vielä toinen jalka jäljellä.
Ota se käteesi ja katsele sitä, poikaseni."

Noudatin hänen kehoitustaan ja tarkastelin jalkaa lampun valossa
hämmästyneenä, peloissani ja ikäänkuin lumouksen vallassa. On
mahdotonta kuvata tunteitani sillä hetkellä, kun pitelin kädessäni
tuota ihmeellistä tuhansia vuosia sitten eläneen henkilön ruumiin
jäännöstä. Se oli hyvin kevyt, paljon kevyempi kuin mitä se oli
ollut elävänä ollessaan, ja sen lihaksissa ei näyttänyt tapahtuneen
pienintäkään muutosta, vain heikko, hyvänhajuinen tuoksu tuntui
nenääni. Sitäpaitsi se ei ollut lainkaan kuivettuneen näköinen eikä
rypistynyt kuten egyptiläiset muumiot, jotka ovat tavallisesti
melkein mustiakin väriltään, vaan aivan täyteläinen, kaunis ja
valkoinen. Jalka oli vieläkin aivan samanlainen kuin silloin, jolloin
vilkkaasti virtaava veri elävöitti sen lihakset. Se oli todellakin
palsamoimistaidon saavutusten huippu.

Pieni jalka parka! Minä panin sen kivilavitsalle, jossa se oli
tuhansia vuosia levännyt, ja ihmettelin, kuka tuo muinaisina aikoina
elänyt kaunotar oli mahtanut olla, jota se oli kannatellut ensin
lapsena, sitten kainosti punastelevana tyttönä ja vihdoin täysin
kehittyneenä viehättävänä naisena. Oliko hänen elämänsä ollut
onnellinen ja oliko hän rohkeasti astunut alas kuoleman tummasta
portista? Kaunoinen pieni jalka! Lukemattomat orjat olivat ehkä
polvistuneet marmorilattioille sinun keveästi sipsuttaessa palatsisi
suurissa saleissa ja maan mahtavimmat nöyrtyivät edessäsi omistajasi
naisellisen kauneuden hurmaamina. Kuninkaat ja ruhtinaat ovat ehkä
suudelleet sinun valkoista hipiääsi.

Käärin tuon merkillisen esineen vaateriekaleisiin, jotka luultavasti
olivat vainajan hankituksen jäännöksiä, sillä niissä oli palaneita
kohtia, ja pistin käärön selkäreppuuni, jonka olin ostanut eräästä
Lontoon urheilukaupasta. Sitten horjuin Billalin avulla Leon luo.
Poika parkani oli peloittavan kalpea ja sangen heikko kylkeen
saamansa haavan aiheuttaman verenvuodon takia, mutta siitä huolimatta
hän oli reippaalla päällä ja tiedusteli aamiaista. Job ja Ustane
nostivat hänet kantotuolin kankaasta valmistetuille paareille ja
Billalin avulla he kantoivat hänet varjoisaan paikkaan luolan
sisäänkäytävän suulle, jossa söimme aamiaisen ja vietimme melkein
koko sen päivän ja pari seuraavaakin. Eilispäivän taistelun jäljet
oli luolasta tyystin poistettu.

Kolmannen päivän aamuna olimme minä ja Job aivan entisellämme ja
Leokin oli siksi parantunut, että harkitsin voivani myöntyä Billalin
useasti toistettuun pyyntöön lähteä taivaltamaan Koriin, jossa
tuo salaperäinen 'Hän-jota-täytyy-totella' kuului asustavan. Minä
kyllä pelkäsin, että matka saattaisi kovin rasittaa Leoa, ja hänen
haavansa, joka oli juuri mennyt umpeen, saattaisi jälleen aueta.
Ellei Billali olisi niin kiihkeästi rukoillut meitä myöntymään hänen
pyyntöönsä, mikä sai meidät pelkäämään, että oli vaarallista kauemmin
viivytellä, en olisi millään ehdolla suostunut niin pian lähtemään
matkalle.



X.

MIETELMIÄ.


Tunnin kuluttua sen jälkeen kuin olimme päättäneet lähteä, ilmestyi
luolan suulle viisi neljän miehen kantamaa kantotuolia. Jokaista
tuolia seurasi kaksi varamiestä ja noin viisikymmentä aseistettua
amahaggeria lähti mukaamme henkivartioiksemme ja tavaroidemme
kantajiksi. Meitä varten oli luonnollisesti kolme kantotuolia,
neljännen kuulin olevan Billalia varten, joka suureksi ilokseni aikoi
tulla mukaamme, ja viidennen otaksuin olevan varatun Ustanelle.

"Tuleeko Ustane mukaan?" kysyin minä Billalilta, joka valvoi
matkavalmistuksia.

Kohauttaen hartioitaan hän vastasi:

"Kyllä, jos hän haluaa. Tässä maassa tekevät naiset juuri mitä
tahtovat. Me kunnioitamme heitä ja annamme heidän elää vapaudessaan,
sillä ilman heitä kansamme häviäisi. Heidän varassaanhan on kansojen
voima ja pysyväisyys."

"Vai niin", murahdin minä, sillä en ollut milloinkaan tullut
ajatelleeksi asiaa tältä kannalta.

"Me kunnioitamme heitä, kuten sanoin", jatkoi Billali, "mutta
silläkin on rajansa. Noin kahden sukupolven kuluttua he käyvät
tavallisesti niin pirullisiksi, ettei heitä voi enää kukaan sietää."

"No, mitenkäs silloin käy?" kysyin minä uteliaasti.

"Silloin", vastasi hän merkitsevästi hymyillen, "me miehet tapamme
kaikki vanhat akat nuorille varoittavaksi esimerkiksi ja näytämme
samalla, että me sitä sentään isäntiä olemme. Minunkin vaimo parkani
kuoli siten pari vuotta sitten. Olihan se ikävää, mutta totta puhuen
minä olen ollut paljon onnellisempi sen jälkeen, poikaseni, sillä
olen jo niin vanha, etteivät elossa olevat nuoremmat naiset enää
välitä minusta."

"Siis sanalla sanoen", vastasin minä, "sinä olet huomannut asemasi
käyneen kaikin puolin vapaammaksi ja vähemmän vastuunalaiseksi."

"Aivan niin, poikaseni, aivan niin", sanoi hän sivellen valkoista
partaansa. "Nuo vanhat kiusankappaleet, joille piti kaikesta tehdä
tili, tapettiin melkein kaikki kuin heinäsirkat. Vain muutamia
säästettiin ja sentähden oletkin nähnyt niin harvoja vanhoja naisia
joukossamme. Mutta mitäpä niistä. Minä en todellakaan osaa sanoa",
jatkoi hän vakavasti ja kulmiaan rypistäen, "miten tuon tytön, tuon
Ustanen kanssa olisi paras menetellä. Hän on urhoollinen tyttö ja
rakastaa nuorta jalopeuraa, jonka hengen hän pelasti kuten itsekin
näit. Sitäpaitsi hän on tapojemme mukaan nuorukaisen vaimo, jolla on
oikeus seurata miestään kaikkialle, ellei", Billali alensi äänensä
kuiskaukseksi, "'_Hän-jota-täytyy-totella_' kiellä häntä, sillä
kuningattaren käsky kumoaa vanhimpien tapojemmekin velvoittamat
sitoumukset ja niiden suomat oikeudet."

"Jos '_Hän-jota-täytyy-totella_' käskisi tytön luopumaan
rakastetustaan ja tämä ei tottelisi, niin mitenkäs sitten kävisi?"
kysyin minä.

"Kuinka käy, kun myrsky käskee puun taipua ja tämä kieltäytyy käskyä
noudattamasta?" vastasi Billali hartioitaan kohauttaen.

Samassa hän meni kantotuolinsa luo ja kymmenen minuutin kuluttua
olimme kaikki jo matkalla. Toista tuntia kuljettuamme olimme päässeet
tasangon poikki ja kiivenneet sitä rajoittavan vuoriselänteen
harjalle, josta oli erinomaisen kaunis näköala. Edessämme oli lavea,
loivasti viettävä, ruohoa kasvava tasanko, jossa oli siellä ja
täällä pieniä piikkipensasmetsikköjä. Noin yhdeksän tahi kymmenen
penikulman päässä tämä ihastuttava tasanko näytti päättyvän vetiseen
suohon, jonka yläpuolella raskas sumu leijaili niinkuin savu suuren
kaupungin päällä. Kantajien oli helppo kulkea loivaa rinnettä alas
ja puolen päivän aikaan saavuttiin tasankoa rajoittavan, mieltä
synkistävän suon reunaan. Siihen pysähdyttiin päivällistä syömään
ja sitten lähdettiin mutkittelevaa ja petollista polkua myöten
pyrkimään suon poikki. Välistä polku hävisi kokonaan tahi oli niin
vesieläinten ja lintujen uurtamien polkujen näköinen, että minun
olisi ollut mahdoton sitä niistä erottaa. En voi vieläkään käsittää,
miten nuo miehet pääsivät noiden suunnattomien soiden poikki.
Matkueen edellä kulki kaksi miestä kädessään pitkät sauvat, joilla he
silloin tällöin tutkivat tien kestävyyttä, sillä nämä suotaipaleet
kuuluivat olevan sellaisia, että polku, joka viikko sitten oli ollut
täysin turvallinen, saattoi nyt olla sangen hengenvaarallinen. Maan
pinnassa tapahtui nimittäin alinomaa muutoksia, joiden syytä minä en
saanut selville. Milloinkaan en ole nähnyt surullisempaa ja mieltä
masentavampaa maisemaa. Penikulmittain hyllyvää suota, jossa siellä
ja täällä näkyi vihreitä kaistaleita, joissa kohdin maa oli verraten
kiinteää, ja mustia, korkeiden kaislikkojen ympäröimiä lammikoita,
joiden reunoilla haikarat kirkuivat ja sammakot lakkaamatta
kurnuttivat. Tällaista oli maisema niin kauas kuin silmä kantoi ilman
vähintäkään vaihtelua, ellei noita kuumetta levittäviä sumuhattaroita
saattaisi sanoa vaihteluksi maiseman yksitoikkoisuudessa.
Vesilinnut ja niillä elävät eläimet olivat ainoat elolliset
olennot, jotka elävöittivät nämä autiot suot, ja niitä olikin
runsaasti. Ympärillämme aivan kuhisi hanhia, kurkia, sorsia, tavia
ja kaikenlaisia kahlaajalintuja, joista monet olivat minulle aivan
outoja. Linnut olivat niin kesyjä, että olisimme kepakolla voineet
tappaa niitä laumoittain. Lammikoissa asusti pieniä alligaattoreja ja
runsaasti suuria mustia vesikäärmeitä, joiden purema kuului olevan
sangen vaarallinen, mutta luultavasti ei yhtä tappava kuin Intian
silmälasikäärmeen isku. Härkäsammakot olivat aivan jättiläismäisiä
ja ääni sen mukainen, ja moskiitot eli "musketöörit", kuten Job
sanoi, olivat vieläkin hirmuisempia kuin joella matkatessamme. Pahin
kaikista oli kuitenkin tuo mädäntyvän kasvullisuuden aiheuttama
inhoittava haju, kuumetautien levittäjä, joka oli välistä niin
tukahduttava, että olimme aivan menehtyä, ja jonka hengittämistä emme
voineet mitenkään välttää.

Siten kuljimme pysähtymättä aina auringon laskuun saakka, jolloin
saavuimme pienelle kunnaalle, joka oli kuin kosteikko tässä
hirvittävässä suoerämaassa ja johon Billali sanoi meidän leiriytyvän
yöksi. Me nousimme kantotuoleistamme ja istahdimme maahan kituvasti
palavan nuotion ympärille, joka oli kyhätty kuivista kaisloista ja
mukanamme kuljettamistamme puuvähistä. Koetimme kuitenkin jokainen
sijoittua mahdollisimman mukavasti ja syödä ja poltella niin hyvällä
halulla kuin suon myrkylliseltä hajulta suinkin saatoimme. Ilma oli
tavattoman lämmin ja hikinen, vaikka se välistä saattoi olla hyvinkin
kylmä öiseen aikaan noilla alavilla mailla. Mutta vaikka ilma olikin
painostavan lämmin, niin pakkausimme kuitenkin mahdollisimman lähelle
nuotiota, sillä siten saimme olla paremmin rauhassa moskiitoilta,
jotka eivät näyttäneet oikein pitävän kytevästä ja kitkerää savua
suitsuttavasta leiritulestamme. Pian kääriydyimme peitteisiimme ja
koetimme nukkua, mutta minä en päässyt alkuunkaan, sillä sammakkojen
huumaava kurnutus, lintujen kirkuna ja lukemattomat muut äänet
pitivät minut valveilla, muista hankaluuksista puhumattakaan.
Minä käännyin katsomaan vieressäni nukkuvaa Leoa, jonka kasvoille
näytti ilmestyneen outo punerrus, josta en oikein pitänyt, ja tulen
häilyvässä valossa minä näin Leon toisella puolen makaavan Ustanen
kohottautuvan vähän väliä kyynärpäidensä varaan ja tarkastelevan
nuorukaista levottomasti.

Minä en voinut kuitenkaan tehdä mitään poikaparan hyväksi,
sillä jokainen oli jo saanut tukevan annoksen kiniiniä, joka
oli meidän ainoa varokeinomme kuumetta vastaan. Makasin siis
hiljaa paikallani ja katselin tähtiä, joita vähitellen ilmestyi
tuhansittain yölliselle taivaalle. Ylläni kaartuva ääretön avaruus
oli siroteltu täyteen loistavia pisteitä, joista jokainen oli
eri maailma! Miten vähäpätöiseltä maapallomme kaikkine ihmeineen
tuntuukaan tähän äärettömyyteen verrattuna! Aloin kuitenkin pian
pohtia muita asioita, sillä ajatustoimintamme väsyy helposti
takertuessaan maailmojen kaikkeuteen, avaruuden loppumattomuuteen
ja koettaessaan seurata kaikkivaltiaan tekoja ja ymmärtää niiden
tarkoituksen. Niiden tutkiminen ei kuulu meille, sillä me olemme
siihen liian heikot. Liian suuri viisaus ehkä samentaisi kokonaan
meidän puutteelliset näkökantamme ja liika mahti voisi järkyttää
tasapainomme auttamattomasti, niin että oma turhamaisuutemme tuhoaisi
meidät lopulta kokonaan. Pääsevätköhän luonnontutkijat itsepintaisten
tutkimustensa nojalla milloinkaan johonkin todelliseen lopputulokseen
luonnon ja elämän moninaisten ja ihmeellisten arvoitusten
selittämisessä? Eikö heidän täydy liiankin usein pysähtyä miettimään,
miten ihmeelliset ja selittämättömät luojan työt sentään ovat, ja
eikö heidän täydy ainakin myöntää, että olento, joka on kaiken
suunnitellut, on viisaudessaan verraton? Totuus on meiltä verhottu,
sillä me emme voi sietää sen häikäisevää kirkkautta, yhtä vähän kuin
silmämme voivat katsella aurinkoon. Sen suuruus ja voima tuhoaisivat
meidät, sillä ajatustemme piiri on ahdas. Astia on jo niin täysi,
että tuhannesosa tuosta sanomattomasta ja salatusta viisaudesta ja
voimasta, joka on määrännyt maailmoiden radat avaruudessa ja joka
on pannut ne noita ratojaan iäisesti kiertämään, olisi pisara, joka
saisi astian sirpaleiksi särkymään. Ihminen on syntynyt maailmaan
vain raadantaan ja kärsimyksiin, joiden lomassa hän syöksee kauniisti
kimmeltäviä nautintojen saippuapalloja tavoittamaan ollen onnellinen,
kun ne hänen kädellään ennen särkymistään hetkisen viehättävästi
sädehtivät. Kun hänen elämänsä murhenäytelmä loppuu, kun hetki on
tullut, jolloin hänen on tästä elämästä erottava, silloin hänen on
nöyrästi astuttava kuoleman kynnyksen yli suureen tuntemattomaan.

Makasin selälläni ja katselin taivaan tuhansia kirkkaasti tuikkivia
tähtiä ja suon pinnalla häilyvää virvatulta, joka sumun verhoamana
ja maahan sidottuna kiiti matalana sinne ja tänne. Minusta tuntui
kuin olisin nähnyt selvän vertauskuvan siitä mitä me ihmislapset
nyt olemme ja minkälaisiksi ehkä joskus kehitymme, jos maailmoiden
hallitsija, joka on pannut tähdet taivaalla tuikkimaan ja häilyvän
virvatulen maankamaraan kahlehtinut, edistystämme valvoo. Oi, jospa
ihminen voisi useammin näin kohota maallisten murheiden yläpuolelle,
päästää sielunsa siivet kahleistaan ja liidellä kauas ja korkealle,
josta voimme ylevien ja jalojen ajatusten terävillä silmillä katsella
kauas iäisyyteen!

Kuinka ihanaa olisikaan voida ainiaaksi vapautua tästä maallisten
ajatusten ja toiveiden pettävästä verhosta! Silloinhan eivät
voimat, joita emme kykene hallitsemaan, voisi meitä enää puoleen ja
toiseen häilyttää. Ehkä luulemme, ettei sellaisia voimia olekaan,
mutta siinäkin tapauksessa meidän oma luonteemme välistä pakottaa
meidät niitä tottelemaan. Niin, jospa henkemme voisikin karistaa
yltään kaikki maalliset ajatukset ja vähäpätöiset toiveet ja
vapautua kokonaan tämän saastaisen ja pahan maailman kahleista ja
kohota korkeuteen noiden kirkkaasti tuikkivien tähtien lailla oman
paremman minämme iäisen kirkkauden kannattamana, joka nytkin välistä
sisimmästämme heikosti kajastaa. Eikö kannattaisi oppia tuntemaan
tuota kylläkin näkymätöntä, mutta meitä kaikkialla ympäröivää
hyvyyden alkulähdettä, josta totuus ja kauneus ovat kotoisin?

Paljon tämmöisiä ajatuksia johtui tuona yönä mieleeni. Ne
kiusaavat välistä jokaista. Sanon kiusaavat, sillä tuommoisten
arvoitusten mietiskeleminenhän juuri onkin omansa osoittamaan meille
ajatuspiirimme ahtauden. Voiko meidän hidas järjenjuoksumme selittää
yöllisen tähtitaivaan salaisuuksia? Saammeko mitään selville?
Vastataanko kysymyksiimme? Mitä vielä; korvamme vain erehtyvät ja
silmämme näkevät harhanäkyjä. Me kyllä uskomme saaneemme jonkinlaisen
vastauksen ja uskomme kirkkaan päivän koittavan pitkän ja pimeän
yömme jälkeen. Sentähden uskomme, että uuden päivän kirkkaus jo
nyt heijastuu sydämiimme haudan tuolta puolen. Tämä kirkkaus, joka
on ylhäältä kotoisin, taivaan lahja ihmislapsille, on toivo. Ilman
toivoa kärsimme siveellisen haaksirikon, mutta sen avulla käy tiemme
taivasta kohti, ja jos niinkin olisi, että tämä toivo osoittautuisi
olevan vain silmäinlumetta, joka on lahjoitettu meille estämään meitä
joutumasta epätoivoon, niin sen avulla me silloinkin voisimme hiljaa
ja helposti vaipua iäisen unen pohjattomiin syvyyksiin.

Sitten rupesin mietiskelemään tätä meidän todellakin hurjapäistä
tuumaamme, jota olimme ryhtyneet toteuttamaan. Miten ihmeellisesti
tähänastiset kokemuksemme soveltuivat tuohon ruukunpalasen
kertomukseen, joka oli kirjoitettu tuhansia vuosia sitten. Kuka oli
tämä salaperäinen nainen, tämä kuningatar, joka vanhan ja aivan
unohdetun, mutta mahtavan sivistyksen raunioilla hallitsi yhtä
salaperäistä ja omituista kansaansa? Ja mitä merkitsi tuo lause
tulesta, joka kykeni tekemään ihmisen kuolemattomaksi? Saattoiko
olla mahdollista, että oli olemassa jokin neste tahi aine, joka
saattoi tehdä elimistön niin lujaksi ja kestäväksi, ettei se
ikinä voisi kuihtua ja rappeutua? Kyllähän sellainen saattoi olla
mahdollista, mutta todennäköistä se ei ollut. Elämän loppumaton
jatkuminen ei ollut, kuten Vincey parka sanoi, niinkään ihmeellinen
asia kuin elämän alkaminen ja sen lyhytaikainen ilmestyminen
maailmaan. Miten kävisikään, jos tämä olisi totta? Henkilö, joka
olisi kuolematon, hallitsisi epäilemättä koko maailmaa. Hänen olisi
kaikki valta ja voima, sillä hänen viisautensa olisi kuolevaisiin
lyhytikäisiin ihmisiin verraten mittaamaton, ja tieto on valtaa
ja voimaa, kuten sanotaan. Hän voisi omistaa vaikka kuinka monta
ihmisikää jokaisen tieteen tutkimiselle. Jos tämä nainen, tämä
'_Hän-jota-täytyy-totella_' oli todellakin kuolematon, mitä en
hetkeäkään uskonut, niin miten saattoi hän asua täällä ihmissyöjäin
keskuudessa? Tässähän olikin kysymyksen ratkaisu. Koko juttu oli
mahdoton ja luonteenomainen ajalle, jolloin se oli kirjoitettu.
Minä en ainakaan aikonut missään tapauksessa koettaa saavuttaa
kuolemattomuutta. Minulla oli ollut niin paljon suruja ja murheita
neljäkymmentä vuotta kestäneen jotensakin yksitoikkoisen elämäni
aikana, etten suinkaan halunnut tämän asiain tilan jatkuvan
loppumattomiin. Moneen muuhun verraten oli elämäni ollut kylläkin
onnellinen.

Paljon todennäköisempäähän oli, että tämä maallinen vaelluksemme
loppuisi sangen lyhyeen, loppumattomiin jatkumisen asemesta, ja
tuohon ajatukseen vihdoin nukahdin, mikä seikka ehkä lukijan mielestä
saattaa tuntua hyvinkin kummalliselta. Mutta eihän ole sanottu, että
tämä kertomus joutuukaan kenenkään käteen.

Heräsin aamun sarastaessa ja henkivartijamme ja kantajat liikkuivat
äänettömästi kuin aaveet tiheässä aamusumussa ja valmistautuivat
jatkamaan matkaa. Tuli oli sammunut ja aamuyön läpi tunkeva kylmä ja
kostea ilma värisytti minua kiireestä kantapäähän. Nousin ylös ja
taivuttelin kangistuneita jäseniä. Sitten katsahdin Leoon. Hän istui
pää käsien varassa ja minä huomasin, että hänen kasvonsa hehkuivat
ja silmät olivat kuumeisen kirkkaat. Näin myöskin, että silmäterän
ympärystä oli vahvasti keltainen.

"Leo, poikaseni", sanoin minä, "kuinka voit?"

"Minusta tuntuu kuin olisin kuolemaisillani", kuiskasi hän käheästi.
"Pääni on kuin tulessa, ruumistani särkee ja minä vapisen kuin haavan
lehti. Taidan olla hirveän sairas."

Minä vihelsin, tahi en oikeastaan viheltänytkään, sillä käsitin,
että Leo oli saanut ankaran kuumeen. Pyysin Jobilta kiniiniä, jota
meillä onneksi oli vielä runsaasti, ja samalla näin, että hänen
laitansa oli melkein yhtä huono. Hän valitti selkäänsä pakottavan
ja päätänsä huimaavan ja pysyi tuskin jaloillaan. En voinut tehdä
muuta kuin antaa kumpaisellekin noin kymmenen grammaa kiniiniä, jota
itsekin otin pienen annoksen kaiken varalta. Samassa tuli Billalikin
luoksemme ja selitettyäni hänelle tilanteen pyysin häntä sanomaan,
mitä oli paras tehdä. Billali tarkasteli tutkivasti tovereitani ja
astui sitten hiukan loitommaksi viitaten minua tulemaan lähemmäksi.

"He ovat saaneet kuumeen", sanoi hän päästyämme niin etäälle,
etteivät sairaat voineet kuulla puhettamme. "Tätä minä pelkäsinkin.
Leijona on hyvin sairas, mutta hän on nuori ja voi kyllä voittaa
kuumeen. Porsaalla ei ole mitään hätää, sillä hänellä on vain
niin sanottu pikku kuume, joka aina alkaa selän pakotuksella ja
pyörrytyksellä. Se häviää vähitellen hänen rasvakerroksiinsa."

"Voivatko he jatkaa matkaa, isäni?" kysyin minä.

"Heidän täytyy, poikaseni, heidän täytyy. Jos viivymme täällä,
kuolevat he varmasti ja sitäpaitsi heidän on paljon mukavampi levätä
kantotuoleissaan. Jos kaikki käy hyvin, niin iltaan mennessä olemme
päässeet soiden poikki puhtaaseen ilmaan. Nostakaamme heidät siis
kantotuoleihin ja lähtekäämme heti matkalle, sillä ei ole hyvä olla
aivan hiljaa tässä aamusumussa. Aamiaisen voimme syödä matkalla."

Teimme kuten hän oli sanonut ja raskain mielin minä vielä kerran
lähdin jatkamaan kummallista matkaamme. Olimme kulkeneet noin kolme
tuntia aivan onnellisesti, kun yhtäkkiä olimme ainiaaksi menettää
kunnianarvoisan ystävämme Billalin, jonka kantotuoli oli matkueen
etunenässä. Pyrimme parhaillaan erään erikoisen vaarallisen kohdan
poikki, jossa kantajamme välistä upposivat polviin saakka kelluvaan
suohon -- minä en todellakaan käsitä, miten he pääsivät eteenpäin,
sillä kantotuolit olivat jotensakin raskaat -- kun edestäpäin kuului
kiljaisu, jota korvia vihlovat hätähuudot seurasivat, ja kaamea
loiskahdus. Samassa matkueemme pysähtyi.

Hyppäsin kantotuolistani ja kiiruhdin katsomaan mitä oli tapahtunut.
Noin kahdenkymmenen sylen päässä oli mutainen lammikko, jonka
poikkeuksellisen jyrkkää reunaa myöten polkumme kiemurteli. Katsahdin
lammikkoon ja näin kauhukseni Billalin kantotuolin uiskentelevan
veden pinnassa, mutta vanhusta ei kuulunut eikä näkynyt. Kantajat
selittivät lyhyesti, miten onnettomuus oli tapahtunut. Eräs Billalin
kantaja oli astunut päivää paistattelevan käärmeen päälle, joka
oli puraissut häntä jalkaan, jolloin hän oli syrjään hypähtäen
hellittänyt otteensa kantotangosta. Mutta lammikon reuna sortui
samassa ja pelastaakseen itsensä mies tarttui molemmin käsin
kantotuolin reunaan. Ja muutahan ei tarvittukaan. Kantotuoli
kallistui pahasti, jolloin toisetkin kantajat hätääntyneinä päästivät
kantotangot sillä seurauksella, että kantotuoli, Billali ja tuo
mies, jota käärme oli purrut, vierähtivät yhtenä rykelmänä tuohon
limaiseen ja inhoittavaan lammikkoon. Tarkastelin veden pintaa,
mutta ei kumpaistakaan näkynyt ja kantaja katosikin ainiaaksi. Hän
joko satutti päänsä johonkin, tahi tarttui pohjamutaan tahi oli
käärmeenpurema lamauttanut hänet. Oli miten oli, häntä emme enää
milloinkaan nähneet. Billaliakaan ei tosin näkynyt, mutta kantotuolin
heilahduksista saattoi päättää, missä hän oli. Mikäli rannalta
saattoi nähdä, hän oli takertunut kantotuolin kankaisiin ja verhoihin.

"Tuolla hän on! Isämme on tuolla!" sanoi yksi kantaja, mutta kukaan
ei näyttänyt aikovankaan rientää auttamaan vanhusta. He vain
tuijottivat tylsästi veteen.

"Pois tieltä, heittiöt!" karjaisin minä ja paiskaten hattuni maahan
otin vauhtia ja hyppäsin tuohon inhoittavaan ja limaiseen mustaan
veteen. Parilla vetäisyllä olin paikalla, jossa Billali kamppaili
henkensä edestä kantotuolin alla.

Onnistuin jotenkin vapauttamaan hänet pintehestä ja hänen
kunnianarvoisa päänsä, joka ilmestyi samassa veden pintaan, oli aivan
vihreän liman peitossa. Hän oli kuin vanha Bacchus viininlehvät
hiuksissaan. Nyt ei ollut enää mitään hätää, sillä Billali oli
erittäin ymmärtäväinen ja käytännöllinen henkilö. Hän ei koettanut
takertua minuun, kuten hukkuvat tavallisesti tekevät, vaan ojensi
minulle rauhallisesti kätensä ja minä hinasin hänet rantaan, mikä ei
ollut niinkään helppo tehtävä, sillä vaatteisiimme tarttunut raskas
muta teki kulun sangen vaivalloiseksi. Päästyämme vihdoin kuivalle
olimme niin likaiset ja ryvettyneet, etten ole mokomampaa milloinkaan
ennemmin tahi myöhemminkään nähnyt. Billali oli melkein tukehtunut
ja liman peitossa rykien ja syljeskellen aivan henkimenokseen, ja
hänen muhkea partansa oli kutistunut kaitaiseksi kuin kiinalaisen
rasvattu palmikko, josta vesi norosenaan juoksi. Hänen melkein
yli-inhimillisestä arvokkuudestaan saanee jonkinlaisen käsityksen
kun sanon, että hän nytkin, tuossa alennustilassaan, esiintyi
ruhtinaallisen ylhäisesti.

"Te koirat", karjaisi hän kantajilleen heti kun oli siksi tointunut,
että saattoi puhua, "miksi ette rientäneet avukseni? Ellei tämä
muukalainen, tämä minun papiaanini, olisi sattunut olemaan mukana,
niin olisin varmasti hukkunut. Painakaa mieleenne, senkin konnat,
että tämän tulette vielä muistamaan", ja hän loi miehiin salamoivan
silmäyksen, josta nämä eivät näyttäneet oikein pitävän, vaikka he
koettivatkin olla synkän välinpitämättömän näköisiä.

"Ja sinä, poikaseni", sanoi vanhus kääntyen minuun päin ja tarttuen
käteeni, "saat olla varma, että minä olen ystäväsi niin hyvässä kuin
pahassakin. Sinä olet pelastanut henkeni; ehkä minä vuorostani voin
jonakin päivänä pelastaa sinut kuolemasta."

Puettuamme kuivat vaatteet yllemme ja siistittyämme itsemme
parhaamme mukaan matkaa jatkettiin heti kun kantotuoli oli ongittu
lammikosta. Miehet, jotka nyt saivat tehdä luotamme niin äkkiä manan
majoille temmatun kantajan työn, olivat ainoat, jotka ehkä häntä
muistelivat, sillä en kuullut kenenkään sanovan kaipauksen sanaakaan
hukkuneesta toveristaan. En tiedä, johtuiko tämä heidän luonteensa
yleisestä synkkyydestä ja äreydestä, vai heidän synnynnäisestä
välinpitämättömyydestään ja tylyydestään.



XI.

KÔR'IN TASANKO.


Tunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon
laskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme
jättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle
harjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta
saakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko
yönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea,
joka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar,
hoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja
miellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan
meitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan
sumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka
savupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite
oli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla
mättäillä.

Aamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli
hakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä
aloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä
kerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista,
miten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon
viereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni
ja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti
jatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan,
että ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi
olla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän
varmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin
heti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme
taipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois
pilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut
kantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.

Noin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme
ylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala
mitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan
tasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja
pensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista
penikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa
suunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan
ruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten
myöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä
alustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä
vuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä
jonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen
pohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä
neliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman
suunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen
tuon aution tasangon yksinäisyydessä.

Mykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka
pyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon,
ja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä
samassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.

"Katsele palatsia, jossa '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu", virkkoi
vanhus juhlallisesti. "Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan
tuollaista valtaistuinta?"

"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja
mahtavuudessa valtijansa vertainen", vastasin minä kunnioittavasti.
"Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita
äkkijyrkkiä seiniä myöten ylös."

"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja
koska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet
siellä näkeväsi?"

Tarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin
leveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli
paikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin
puolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka
tarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen
äkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?

"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo", vastasin
minä. "Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava."

Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä
seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.

"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset
asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme
asuu, oli muinoin -- minä olen varma siitä -- suuri järvi, jonka
maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja
käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän,
jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin
tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten
takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden
syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun
järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja
mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä,
ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja
käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."

"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta
kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet
täytä järveä uudelleen?"

"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei
tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä.
Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän
penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on
viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava
menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä
hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta
myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."

"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin
minä.

"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy
laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista
käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet
juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että
sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."

"Eikö '_Hän-jota-täytyy-totella_' poistu milloinkaan asunnostaan?"
kysyin minä.

Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin
ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita
kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina
kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon,
joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria,
mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan
nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset
mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä,
tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen
juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli
sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja,
joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan.
Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän
ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut
hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani
yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven,
joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani
ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin
kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua
ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni
ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut
parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi
hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä
tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton
kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa,
ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta.
Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista,
hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin
rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen
ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta
amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus
mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan
ihastuksesta.

"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri
mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin
totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan
tällä tavalla?"

"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin
ihmeellistä ole."

Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa
ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun
puun taakse.

Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme
enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin
lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan
korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota
pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma
ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa
ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi
säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja
hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä,
joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset
ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi.
Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn
suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja
jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun,
että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa,
oli teettänyt nämä työt -- kallioiden halkomiset ja suurten luolien
louhimot -- kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat
päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä
rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta
missä piileskeli vuoren väki?

Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti
vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista
vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas
virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen
tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon
oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen
puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon
vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli
noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen
päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja
joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme
pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan
lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti,
mutta päättävästi, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli käskenyt
sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren
sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti
vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon
parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa --
hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan,
kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes
tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni
kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten
hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta,
jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista
vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän
silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota
kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa
valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin
myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille
salaisen tien.

Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien
askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että
tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista
matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita
kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut
monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan
mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja
virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että
matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet
laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme
sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä
raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini
samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä
seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui
raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti
eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin,
niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa
mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus
omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta
sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua
minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni
eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman
tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja
kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja
tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta
minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.

Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja
olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella.
Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi,
joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli
ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän
suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä
tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin
asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa
laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä
juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja,
jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla
suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään
puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien
penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani
suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita
huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka
olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme.
He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman
lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia,
joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo.
Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua
aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen
rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli
vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli
jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen
kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat
kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat
kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.

Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen
norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia
kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti
vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen
juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli
penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka
sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja
kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja
käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen
jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme
sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä
heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja,
joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot
Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.

Huomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia,
jotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani
maljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä
metsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja
surmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän.
Näistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän
tapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin
harvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta
kansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin
muinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen
tarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa
äärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki
päällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli
kiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen
nähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja
kreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat
minulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän
kiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä
luolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet
ja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä
ehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut
saatuaan sen valmiiksi.

Henkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan,
jonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs
valkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta
ei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli
kuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.

Noin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta
luolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla
puolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä
päättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää
ei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä
tulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa
lampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän
eteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas
veti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla
kädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli
luonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni
kirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän
suuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja
täynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja
vuodevaatteiksi.

Jätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja
Ustane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme
katsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä,
kuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän
johdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti
haltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen
huone.



XII.

"HÄN".


Huolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi,
minä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat
vaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon
jälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen
maininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki
välttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat
olivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat
lujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun
kokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.

En voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja
puhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli
saippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin,
että amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista
vastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät
jonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi
saippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan
partani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin
sanomaan minua "papiaaniksi", minä tunsin olevani hiukaisevan
nälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi
naputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä
henkilö -- tällä kerralla nuori tyttö -- joka selvästi tajuttavalla
merkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa.
Noudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen,
jossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo
kaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän
hämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei
voinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä
ja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä
suurimmalla epäluulolla.

"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra", sanoi hän
puolustelevasti. "Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi
kunnioittava."

Huone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin
makuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty
ruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena,
sillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä
muinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa,
jonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli
myöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei
ole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli
pitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin
luolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin
luolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden
jalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys
lavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja
huomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään
ruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa.
Pöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista
syvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi -- lapset
pienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu
paljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä
todistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän
yläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti
säilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka
esitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen
kuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.

Ensimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan
ja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten
itkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan
hartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi
alastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken
mainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi
näytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää
suppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti
sydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä,
kaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä
kaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin
haju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää
hengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta
kuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella
vaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti
kuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin
liinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja
paloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin
kuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät
elintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli
kädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi
vanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla
valkoisella vaipalla.

Nämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni
sentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan
yksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten
sukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan.
Saatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat
vanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin
joskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti
he väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on
kauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut
mahdoton sepittää sitä omasta päästäni.

Mutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti
katsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä
vuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille
puuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka
jaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi
valmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla
milloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli
herännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin
veneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin
pidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta.
Kuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen,
jonka hänelle ojensin.

Olin istunut Leon luona noin tunnin verran -- ainakin alkoi olla jo
niin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka
lepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula
kulta -- kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän
ilmoitti, että kuningatar "_Hän-jota-täytyy-totella_" halusi itse
puhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän.
Billali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi
hänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren
osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin
niin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani
saavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun
minun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen
kynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin
seuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän
esineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta,
jossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti
eli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs
hyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät
"Suten se Ra" eli "Auringon Kuninkaan Poika". Tämän sinetin, joka
oli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun
kultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin
kammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen
riuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi
kadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä
solahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja
Ustane jäivät Leon luo.

Menimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme
käytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina
kuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät
meitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä
kasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet
meitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme,
oli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta
siihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari
askelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa -- kaksi
naista ja kaksi miestä -- jotka syvään kumartaen järjestäytyivät
niin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten
lähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden
sisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin
meidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen
asuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla
verhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia
vartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot
sivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä
jalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin
kymmenen vaaleatukkaista naista -- useimmat nuoria ja kauniita --
istui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia
norsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä.
Tämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli
sisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten
verhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän
huoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen
oviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet
rinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena -- asennossa, joka
ilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme
ojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle,
jolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa
ja rakastettava vanhus -- Billali oli todellakin hyvin miellyttävä
henkilö -- heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä
asennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen
verhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten
tavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.

"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!" huohotti hän. "Lähestymme
nyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa
sinut tähän paikkaan."

Pysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista
ja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja
tilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin
minä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä,
ikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä
en voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt,
että henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin
polvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi
maahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin
siis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä
viereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone.
Seinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden
mykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä
oli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin
tapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia
oli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen
peitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio,
josta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.

Kömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä
seurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin,
ettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta
säilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka
matelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli
minun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää
Billalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka
ilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar
mestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen
Billalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti
sangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta
kertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin.
Omasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen
eikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani
sattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan
eteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä
toimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi
minuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: "Papiaani
parkani, ajattelehan toki."

Vihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan
kasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei
ollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni
tuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti
minuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka
vaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan
ja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt
olimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme
vallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna
kuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi
huoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului
eikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän
olennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa,
jota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni
sanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.

Vihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se
kätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen
kaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova
nuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen
amahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan
hämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut
eteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi
näkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet
olivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja
ruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja
hopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla
ja klassillisella arabian kielellä:

"Muukalainen, miksi pelkäät?"

Olin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan
rauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin
kysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin
esirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän
edessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin
olivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun
vainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään
käsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin
ohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli
luultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi
tarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina.
Oli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi
sanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat
vavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut
luonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin
nähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava
olento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis
nainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen
sulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.

"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?" kysyi tuo suloinen ääni
toistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. "Onko
minussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet
varmasti erilaiset kuin ennen." Hän kosketti kädellään keimailevasti
kiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili
pehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin
jalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen
meille koko huumaavan suloutensa.

"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar",
vastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.
Olin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:
"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu."

"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia
petollisin sanoin", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää
naurua. "Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit
minun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden
sinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi
sinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu.
Mutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne -- tähän kuoleman
kauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa
ei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä
lainkaan hengestänne, kun antaudutte _Hiya'n, 'Hänen-jota-täytyy
totella'_ armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut
kielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen
suloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin
näet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta
maailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet
seuranani, oi muukalainen -- ja ne ovat haudassa, jonka itse niille
kaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee."
Hänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty
nyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja
hän suoristausi äkkiä.

"Siinähän olet, vanhus", huudahti hän. "Miten on järjestyksen laita
taloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni
kimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat
toimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden
ja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin
olisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin
herättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan
sinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?"

Vihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä
kajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni
miten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin
pitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja
kauhusta kuin haavanlehden.

"Oi _Hiya_! oi _Hän_!" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään
lattiasta. "Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin,
sillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa
suunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita
sanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään
naisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he
olisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan
muukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas,
olivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin,
kun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun
Papiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat
naisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan
ruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen
lapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat
Leijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat
urhoollisesti. Oi _Hiya_! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja
pitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset
olen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oi _Hän_, ja he ovat jo
täällä."

"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja
tuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa
mukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan,
vaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin
perhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!"

Billali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen
näköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä
ryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein
oviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon
hirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen
seuraan.



XIII.

AYESHA.


"Kas niin, nyt hän meni, tuo Vanha valkopartainen hupakko!" sanoi
_Hän_. "Miten pieni onkaan tiedon ja viisauden määrä, jonka
ihminen elinaikanaan ehtii hankkia. Ehtymättömistä lähteistä hän
voi sitä ammentaa molemmin käsin, mutta veden lailla se juoksee
hänen sormiensa välistä. Ja kuitenkin, jos hänen kätensä vain
hiukankin kostuvat, ihmettelee jo kokonainen sukupolvi hulluja hänen
viisauttaan. Eikö niin? Mutta mikä on nimesi? Vanhus sanoo sinua
'papiaaniksi'", lisäsi hän nauraen, "sillä näillä villeillä, joilla
ei ole vähintäkään mielikuvitusta, on tapana antaa toisilleen sen
eläimen nimi, jota kukin asianomainen muistuttaa. Mikä on nimesi
omassa maassasi, muukalainen?"

"Holly on nimeni, oi kuningatar", vastasin minä.

"Holly", toisti hän lausuen tuon sanan hieman vaivaloisesti, mutta
mitä suloisimmalla äänenpainolla, "ja mitä merkitsee 'Holly'?"

"'Holly' on eräs okainen puu", sanoin minä.

"Niinkö. Sinä muistutatkin todella okaista puuta. Olet väkevä ja
ruma, mutta sydämesi on rehellinen, ellen erehdy, ja olet sauva,
johon voi turvallisesti nojata. Sinä osaat myöskin ajatella. Mutta,
oi Holly, älä seiso siellä, vaan tule istumaan tänne minun viereeni.
En tahdo nähdä sinun ryömivän edessäni noiden orjien tavoin. Olen
kyllästynyt heidän matelemiseensa ja pelkoonsa; välistä ollessani
närkästynyt minun tekee mieleni tuhota heidät kokonaan ja nähdä
jälkeenjääneiden kalpenevan kauhusta aivan sydänjuuria myöten."

Lumivalkealla kädellään hän piti verhoa sivulla päästääkseen minut
sisälle. Noudatin väristen kehoitusta. Tuo nainenhan oli hirmuinen
olento. Esiripun sisäpuolella oli pieni noin kahdentoista jalan
levyinen ja kymmenen jalan pituinen kammio, jossa oli pieni leposohva
ja pöytä. Pöydällä oli hedelmiä ja ruukussa kristallikirkasta vettä.
Taampana oli kivestä hakattu kastemaljaa muistuttava astia, joka oli
myöskin reunojaan myöten täynnä kirkasta vettä. Huoneessa palavien
lamppujen valo oli leppoisan viihdyttävä ja rauhoittava ja ilmassa
tuntui suloinen tuoksu, joka näytti lähtevän Hänen ihanasta tukastaan
ja hohtavan valkoisista vaatteistaan. Seisahduin epäröiden pöydän
ääreen.

"Istu", sanoi _Hän_ viitaten sohvaan. "Älä pelkää minua. Jos siihen
olisi syytä pelkosi kestäisi kauan, sillä minä surmaisin sinut heti.
Ole siis aivan huoleton."

Istahdin sohvan päähän kastemaljan tapaisen vesiastian viereen ja
_Hän_ asettui hiljaa sohvan toiseen päähän.

"No, Holly", sanoi hän, "mistä johtuu, että puhut arabiankieltä?
Se on oma äidinkieleni, sillä olen syntyjäni arabialainen. Isäni
oli Yarabin, Kahtanin pojan sukua ja olen syntynyt vanhassa Ozalin
kaupungissa Yamanin maakunnassa, jota sanotaan onnelliseksi. Mutta
kielesi on hieman erilainen kuin mitä me puhuimme muinoin. Se ei
soinnu yhtä kauniisti kuin Hamyarin heimojen helisevä kieli, jota
olin tottunut kuulemaan. Muutamat sanat näyttävät muuttuneen ja
muistuttavat näiden amahaggerien puhetta, joilla on oma murteensa.
Kun puhun heidän kanssaan, tuntuu minusta kuin puhuisin jotakin
vierasta kieltä."

"Olen opetellut sitä monta vuotta", vastasin minä. "Sitä puhutaan
myöskin Egyptissä ja muuallakin."

"Siis sitä puhutaan vieläkin ja Egypti on vieläkin olemassa? Ja mikä
on nykyisen faaraon nimi? Ehkä aina vain joku persialaisen Ochuksen
jälkeläinen? Tahi ovatko Akemeniidit jo kukistuneet, sillä siitä on
kauan kun Ochus hallitsi?"

"Persialaiset katosivat Egyptistä melkein kaksituhatta vuotta sitten
ja sen jälkeen ovat Ptolemaiot, roomalaiset ja monet muut hallinneet
Niiliä ja kadonneet kun heidän aikansa on tullut", vastasin minä
hämmästyneenä. "Miten on mahdollista, että voit tietää jotakin
persialaisesta Artaxerxeestä?"

Hän naurahti, mutta ei vastannut mitään. Kylmä väristys karmi jälleen
ruumistani.

"Entä Kreikka?" sanoi hän sitten. "Onko Kreikka vielä olemassa? Ah,
minä rakastin kreikkalaisia. He olivat kauniita kuin jumalat ja
nerokkaita, mutta äkkipikaisia ja huikentelevaisia."

"Kyllä", sanoin minä. "Kreikka on kyllä olemassa, mutta nykyiset
kreikkalaiset eivät ole sellaisia kuin muinaiset helleenit ja
nykyinen Kreikka on vain kalpea muisto muinaisesta Hellaasta."

"Vai niin! Entä hebrealaiset, ovatko he vielä Jerusalemissa? Onko
temppeli, jonka tuo viisas kuningas rakensi, vielä olemassa ja jos
niin on, niin mitä Jumalaa he siellä palvovat? Onko heidän Messiaansa
tullut, josta he niin paljon ennustivat ja puhuivat? Hallitseeko hän
nyt maailmaa?"

"Juutalaisten valtakunta sortui ja heidän kansansa rippeet ovat
hajautuneet kaikkiin maailman ääriin. Jerusalemia ei ole enää ja
Herodeksen temppelin --"

"Herodeksen!" toisti hän. "Häntä en tunne, mutta jatka."

"Roomalaiset polttivat temppelin ja Rooman kotkat liitelivät sen
raunioilla. Silloinen Judea on nyt autio erämaa."

"Vai niin kävi Jerusalemin! Nuo roomalaiset olivat mahtava kansa ja
he pyrkivät aina suoraan ja nopeasti päämaaliinsa niinkuin heidän
kotkansa saaliinsa kimppuun. Mutta heidänkin maailmanvaltansa
kukistui."

"Solitudinem faciunt, pacem appellant", virkahdin minä, "hävittävät
kaikki olemattomiin ja sanovat sitä rauhaksi."

"Ah, sinä osaat puhua latinaakin!" huudahti hän hämmästyneenä. "Se
sointuu niin omituiselta korvissani taas pitkistä ajoista ja minusta
tuntuu kuin korostuksesi olisi erilainen kuin roomalaisten. Kuka
kirjoitti tuon lauseen? Sananlaskua en tunne, mutta se on varmasti
tuon mahtavan kansaan keskuudessa syntynyt. Näyttää siltä kuin olisin
tavannut oppineen miehen -- miehen, joka on ammentanut viisauden
kaivosta ja osannut pitää veden käsissään. Osaatko kreikkaakin?"

"Kyllä, oi kuningatar, ja hiukan hebreaakin, mutta en puhu niitä
hyvin. Ne ovat kaikki kuolleita kieliä nykyään."

Hän taputti käsiään lapsellisen ihastuneesti.

"On totta, oi Holly", sanoi hän, "että sinä olet ruma puu, mutta
sinä kannat viisauden ihania hedelmiä. Noita juutalaisia minä
vihasin, sillä he haukkuivat minua pakanaksi, kun tahdoin opettaa
heille viisauttani. Tuliko heidän Messiaansa ja hallitseeko hän nyt
maailmaa?"

"Heidän Messiaansa tuli", vastasin minä hartaudella, "mutta hän tuli
köyhänä ja halpana eivätkä he tunteneet häntä. He ruoskivat häntä
ja ristiinnaulitsivat hänet, mutta hänen oppinsa ja tekonsa elävät
vielä, sillä hän oli Jumalan poika, ja nyt hän todellakin hallitsee
puolta maailmaa, vaikkakaan ei maallisella valtikalla."

"Ah, noita raatelevaisia susia!" huudahti hän, "noita elostelijoita
ja epäjumalain palvelijoita -- noita mammonan orjia ja riitaisia
houkkioita! Minä voin vieläkin nähdä heidän mustanpuhuvat kasvonsa.
Vai Messiaansa he ristiinnaulitsivat? Voin sen kyllä uskoakin. Heille
ei merkinnyt mitään, että hän oli Jumalan tahi kaiken elämän antajan
poika -- keskustelemme myöhemmin, oliko hän se todellakin. Heille
ei kelvannut Jumala, joka ei saapunut heidän luokseen loistossa ja
kunniassa. Heillekö, valitulle kansalle, Jehovan palvelijoille,
jotka samalla kumarsivat Baalia, Astarethia ja kaikkia Egyptin
jumalia -- miten se olisi ollut mahdollista. Kuinka korskea ja
äärimmäisen itsekäs kansa! Vai sentähden he ristiinnaulitsivat
Messiaansa, että hän tuli orjan muodossa heidän luoksensa -- ja nyt
he ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Ellen väärin muista, niin eräs
heidän profeettansa ennusti niin käyvän. Mutta se oli oikein noille
juutalaisille, jotka mursivat minunkin sydämeni ja pakottivat minut
piiloutumaan tähän erämaahan, jossa asui heitä vanhempi kansa. En
voinut enää elää muiden ihmisten joukossa, sillä nuo juutalaiset
opettivat minut ajattelemaan pahaa kaikista ja vihaamaan maailmaa.
Kun olisin opettanut heille viisauttani Jerusalemissa, niin he
kivittivät minua, niin, juuri templinportilla nuo tekopyhät ja
valkopartaiset rabbit yllyttivät kansaa kimppuuni. Katso, arvet
näkyvät vielä tänäkin päivänä!" ja äkillisellä liikkeellä hän
paljasti pyöreän käsivartensa, jonka maidonvalkeassa hipiässä näkyi
selvästi punainen arpi.

Kavahdin kauhuissani loitommaksi.

"Anna anteeksi, oi kuningatar", sammalsin minä, "mutta nyt en oikein
ymmärrä, mitä tarkoitat. Melkein kaksituhatta vuotta on kulunut
siitä, kun juutalaisten Messias riippui ristillään Golgatalla.
Miten olisit sinä voinut opettaa viisauttasi juutalaisille ennen
hänen syntymäänsä? Sinähän olet nainen, ihminen, etkä henki. Eihän
kukaan voi elää kahtatuhatta vuotta. Miksi pidät minua narrinasi, oi
kuningatar?"

Hän nojasi taaksepäin ja minä tunsin jälleen hänen läpitunkevan
katseensa tutkistelevan sydämeni salaisimmatkin kätköt.

"Oi ihminen!" sanoi hän vihdoin viivytellen ja harkitusti,
"maailmassa näyttää vielä olevan paljon asioita, joista sinä et tiedä
mitään. Uskotko sinäkin, niinkuin nuo juutalaiset, että kaikki elävät
olennot kuolevat ja katoavat iäksi? Minä sanon sinulle, ettei mikään
kuole iankaikkisesti. Kuolemaa ei ole, vaan olotilan muutos. Katsohan
tänne", lisäsi hän viitaten muutamiin veistoksiin kallioseinässä.
"Siitä on nyt kulunut kolme kertaa kaksituhatta vuotta, kun tuo
mahtava kansa, jonka taiteilijat ovat muovailleet nämä korkokuvat,
kuoli ruttoon niin tarkoin, ettei yhtään jäänyt henkiin. Mutta he
elävät kuitenkin vieläkin; ehkä heidän henkensä ovat juuri nyt meidän
ympärillämme. Minusta tuntuu välistä aivan kuin näkisin heidät",
lopetti hän silmäillen ympärilleen.

"Niinpä kyllä, mutta tälle maailmalle he ovat kuolleet."

"Ovat -- joksikin ajaksi; mutta aina jonkun ajan kuluttua he syntyvät
yhä uudelleen tähän maailmaan. Minä, niin, juuri minä, Ayesha --
se on minun nimeni, muukalainen -- sanon sinulle, että minä odotan
parhaillaan erään, jota rakastin, mutta joka on kuollut, palaavan
jälleen luokseni. Täällä minä odotan häntä, kunnes hän löytää minut,
sillä tiedän varmasti hänen tulevan tänne, ja täällä, vain täällä
hän on tapaava minut. Minulla on voimaa ja valtaa, kauneudessa ja
suloudessa minä voitan kreikkalaisten Helenankin, jonka kunniaksi he
lauluja sepittelivät, ja minä olen Salomoa monta vertaa viisaampi.
Tunnen maailman kaikki salaisuudet, kaikki luonnon voimat voin käskeä
palvelukseeni, ja minä olen joksikin ajaksi vapautunut olotilan
muutoksestakin, jota te nimitätte kuolemaksi. Miksi, oi muukalainen,
luulet siis minun, joka voisin hallita koko maailmaa, elävän täällä
näiden raakalaisten keskuudessa, jotka ovat villipetojakin julmemmat?"

"Minä en tiedä, oi kuningatar", vastasin nöyrästi.

"Sentähden, että odotan häntä, jota rakastan. Elämäni on ehkä ollut
paha, en tiedä -- sillä kuka voi sanoa mikä on paha ja mikä on hyvä.
Siksi en tahdo kuolla, vaikka voisinkin -- mikä ei voi tapahtua
ennenkuin aikani tulee -- mennäkseni hänen luoksensa sinne, missä
hän on, sillä minä pelkään, että meidän välillemme voisi nousta
muuri, jonka yli en lopultakaan pääsisi. Avaruuksissa, joissa
maailmat ikuisia ratojaan kiertävät, voisi myös varmaankin hyvin
helposti eksyä tieltään. Mutta päivä on koittava, jolloin hän, minun
rakastettuni, syntyy jälleen tähän maailmaan ja noudattaen lakia,
jota eivät mitkään inhimilliset suunnitelmat voi tyhjäksi tehdä,
hän tulee tänne ja löytää minut samasta paikasta, jossa hän minut
kerran kohtasi. Nähdessään minut jälleen hänen sydämensä varmasti
sulaa, vaikka minä rikoin häntä vastaan. Voihan olla, ettei hän
minua enää tunne, mutta siitä huolimatta hän on rakastava minua
vain kauneutenikin tähden. Viisikintuhatta vuotta voi häipyä ajan
mittaamattomaan hautaan niinkuin pienoinen pilvenhattara häviää yön
pimeyteen ennenkuin armaani saapuu, mutta hän voi tulla vaikka jo
huomenna."

Istuin hetkisen aivan sanatonna hämmästyksestä. Tämä meni jo yli
minun ymmärrykseni.

"Jos niin on, oi kuningatar", sanoin vihdoin, "että me ihmiset
synnymme yhä uudelleen, niin sinun laitasi ei olekaan samoin, jos
totta puhut." Hän katsahti minuun terävästi ja hänen silmänsä
välähtivät hunnun takana. "Sinun", lisäsin minä sentähden hätäisesti,
"joka et ole milloinkaan kuollut?"

"Aivan niin", vastasi hän. "Olet oikeassa. Tietojeni avulla ja osalta
sattumalta minä olen onnistunut ratkaisemaan luonnon suurimman
arvoituksen. -- Elämähän on olemassa -- sanopas, muukalainen,
minkätähden tuota elämää ei voitaisi pidentää joksikin ajaksi?
Merkitseekö kymmenen, kaksikymmentä tahi viisikymmentäkään tuhatta
vuotta mitään elämän ikuisuudessa? Voivatko sateet ja myrskyt
kymmenentuhannen vuoden kuluessa hioa vuoren huippuja tuskin
vaaksankaan vertaa matalammiksi? Kahdentuhannen vuoden kuluessa
eivät nämä luolat ole vähääkään muuttuneet, kaikki on ennallaan,
paitsi villieläimet ja ihmiset, jotka ovat villipetojen kaltaisia.
Jos tietäisit ja ymmärtäisit luonnon suuret salaisuudet, niin tämä
asia ei olisi mielestäsi lainkaan ihmeellinen. Elämän olemassaolo on
kyllä ihme, mutta ei sen pidentäminen. Luonnon elävöittää sama henki
kuin ihmisenkin, joka on luonnon lapsi. Hän, joka löytää tämän iäisen
hengen, ja antaa sen virrata elimistöönsä, hän ei kuole, vaan elää
yhtä kauan kuin saman hengen elävöittämä luontokin. Hänen elämänsä
ei ole loppumaton, sillä luonto, elämän lähde, ei ole iankaikkinen,
vaan kuolee kerran niinkuin kuun luontokin on kuollut. Kuten sanottu,
luonnon elämän täytyy joskus sammua tahi oikeammin muuttua ja nukkua,
kunnes se jälleen herää henkiin. Mutta milloin tämä kuolema tapahtuu?
Ei ainakaan vielä ja hän, joka tuntee luonnon salaisuudet, elää niin
kauan kuin luonnossakin elämä sykkii. Minä tunnen ne osaksi, en
kaikkia, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin kukaan toinen. Minä en
epäile, että tämä on sinulle suuri salaisuus, ja sentähden en tahdo
nyt puhua siitä enempää. Ehkä keskustelemme näistä asioista joskus
muulloin, jos minulla on siihen halua, mutta voi käydä niinkin, etten
puhu tästä enää milloinkaan. Etkö ihmettele, mistä tiesin teidän
olevan tulossa tänne ja pelastaa teidät joutumasta hehkuvan ruukun
uhreiksi?"

"Kyllä, oi kuningatar", vastasin minä hiljaa.

"Katso siis tänne", ja hän viittasi tuohon kastemaljan tapaiseen
vesiastiaan, jonka ylitse hän kumartui varjostaen kädellään veden
pintaa.

Nousin katsomaan ja äkkiä vesi tummeni. Sitten se kirkastui ja minä
näin yhtä selvästi kuin olen konsanaan eläissäni nähnyt -- meidän
veneemme tuossa hirvittävässä kanavassa. Leo nukkui veneen pohjalla
ja oli moskiittojen suojaksi vetänyt peitteen päällensä, niin ettei
kasvoja näkynyt, ja minä, Job ja Mohammed kuljimme rannalla vetäen
venettä.

Kavahdin kauhistuneena ylös ja huudahdin, että tämä oli noituutta,
sillä minä muistin tuon hetken aivan selvästi.

"Ei, ei, oi Holly", sanoi hän, "noituutta ei ole olemassakaan --
se on vain tietämättömyydestä johtunut harhaluulo. Noituus on vain
luonnon salaisuuksien tuntemista. Tuo vesi on minun kuvastimeni,
josta näen kaikki, mitä tapahtuu, jos vain haluan. Voin siinä näyttää
sinulle menneisyydestä mitä hyvänsä, mikä koskee tätä maata ja on
minun tiedossani, tahi jonkun tapahtuman, jonka sinä, katselija,
tunnet. Ajattele ketä hyvänsä ja tuon henkilön kasvot heijastuvat
ajatuksistasi kuvastimeeni. Minä en tunne salaisuutta vielä kokonaan
-- en voi nähdä tulevia asioita. Mutta tämä salaisuus on vanha eikä
minun keksimäni. Arabian ja Egyptin tietäjät tunsivat sen jo tuhansia
vuosia sitten. Eräänä päivänä juolahti tuo vanha kanava sattumalta
mieleeni -- noin kaksituhatta vuotta sitten minä kerran purjehdin
sitä myöten -- ja minua halutti katsella sitä jälleen. Silloin näin
veneen, jonka pohjalla eräs kaunisvartaloinen nuorukainen nukkui
peite kasvoillaan, ja kolme miestä kulki rannalla vetäen venettä, ja
minä lähetin väkeni pelastamaan teidät varmasta kuolemasta. Ja nyt
hyvästi, muukalainen. Mutta odotahan hiukan. Kerro minulle jotakin
tuosta nuorukaisesta -- leijonasta, joksi vanhus häntä nimittää.
Tahtoisin mielelläni nähdä hänet, mutta hän on sairas -- sinä sanot
hänellä olevan ankaran kuumeen -- hän haavoittui taistelussa."

"Hän on hyvin huono", vastasin minä surullisesti; "etkö voisi tehdä
jotakin hänen hyväksensä, oi kuningatar, joka olet niin viisas?"

"Voin kyllä. Minä voin parantaa hänet heti, mutta miksi puhut niin
surullisesti? Rakastatko nuorukaista? Onko hän ehkä sinun poikasi?"

"Hän on ottopoikani, oi kuningatar! Annanko tuoda hänet tänne?"

"Ei. Kuinka kauan on kuume ollut hänessä?"

"Tänään on kolmas vuorokausi."

"Hyvä; anna hänen maata rauhassa vielä yksi päivä. Ehkä hän voittaa
kuumeen itse ilman minun apuani, mikä on parempi, sillä minun
lääkkeeni on järkyttävän voimakas. Mutta ellei huomen-illalla
samaan aikaan, jolloin ensimmäinen kuumekohtaus hänet tapasi,
tapahdu käännettä parempaan päin, niin minä tulen ja parannan hänet.
Odotahan, kuka hoitaa häntä?"

"Valkoihoinen palvelijamme, jota Billali nimittää porsaaksi, sekä"
-- tässä minä epäröin hieman -- "eräs kaunis Ustane niminen nuori
nainen, tämän maan asukkaita, joka syleili ja suuteli häntä heti
hänet nähtyään ja on sen jälkeen alati pysynyt hänen luonansa kansasi
keskuudessa vallitsevan vanhan tavan mukaan, mikäli minä ymmärrän, oi
kuningatar."

"Minunko kansani!" huudahti hän kiivaasti. "Älä sano tätä kansaa
minun kansakseni! Nuo orjat ovat vain koiria, jotka tottelevat
ja palvelevat minua, kunnes vapautukseni hetki koittaa. Heidän
tapojensakaan kanssa ei minulla ole mitään tekemistä. Älä myöskään
sano minua kuningattareksi -- olen kyllästynyt imarteluun ja
arvonimiin -- sano minua vain Ayeshaksi. Tuo nimi sointuu niin
suloisesti korvissani kuin kaiku menneiltä ajoilta. En tiedä oikein,
mitä ajattelisin tästä Ustanesta. Mahtaisiko hän olla henkilö, josta
minua on varoitettu ja jota minä vuorostani varoitin? Lieneekö hän
-- mutta katsotaanpa", ja kumartuen eteenpäin hän ojensi kätenä
vesiastian yli ja katseli siihen kiinteästi. "Katso", kuiskasi hän
sitten hiljaa, "hänkö se on?"

Katsoin astiaan ja näin veden kirkkaassa kuvastimessa Ustanen kauniit
piirteet. Hän oli hiukan kumarassa ja katseli alaspäin kasvoillaan
sanomattoman hellä ilme. Tumma hiuskiehkura oli valahtanut hänen
oikealle olkapäälleen.

"Hän se on", sanoin minä matalalla äänellä, sillä tämä kummallinen
tapa tehdä huomioita oli jälleen saattanut minut aivan ymmälleni.

"Hän katselee nukkuvaa Leoa."

"Leo", toisti Ayesha ajatuksiinsa vaipuneena; "sehän on 'leijona'
latinaksi. Vanhus on kerrankin onnistunut nimien valinnassa. Tämäpä
on sangen kummallista", jatkoi hän puhellen itsekseen, "sangen
kummallista -- mutta eihän se voi olla mahdollista." Hän ojensi
kätensä kärsimättömästi vesiastian yli ja kuva häipyi veteen, jonka
pintaan nyt vain lampun liekki kuvastui.

"Tahtoisitko pyytää minulta jotakin ennenkuin poistut luotani, oi
Holly?" sanoi hän hetkisen mietittyään. "Näiden villien ihmisten
keskuudessa, jotka eivät tiedä mitään sivistyneistä oloista, ei
ole tarjolla mitään mukavuuksia, joihin lienet tottunut. Minä
tulen kyllä mainiosti toimeen. Tuossa on ruokani", ja hän viittasi
pieneen maljakkoon, jossa oli hedelmiä. "Minä syön vain hedelmiä ja
vehnäkakkuja ja juon silloin tällöin hiukan vettä. Muuta en suuhuni
pane. Olen käskenyt tyttöni palvella teitä. He ovat kuuromykkiä,
kuten olet huomannut, ja sentähden myös kaikkein parhaimmat
palvelijat. Olen satoja vuosia koettanut kehittää tämmöistä
palvelijarotua ja monien pettymysten jälkeen minä vihdoin onnistuin.
Onnistuin kerran ennenkin, mutta rotu oli niin hirvittävän ruma,
että annoin sen kuolla sukupuuttoon. Kuten näette ovat nämä aivan
erilaisia. Kokeilinhan minä kerran luodakseni oikein jättiläisten
rodun, mutta hanke näytti olevan luonnonvastainen ja yritykseni
raukesi. Sano, tahtoisitko pyytää minulta jotakin?"

"Kyllä, oi Ayesha; erään pyynnön tahtoisin esittää", sanoin minä
rohkeasti, vaikka sisimmässäni pelkäsin kovasti. "Minä tahtoisin
nähdä kasvosi."

Hän naurahti hopeanheleästi. "Mieti tarkoin, oi Holly, mitä nyt
pyydät. Sinähän tunnet kreikkalaisten vanhat jumalaistarut. Eikö
niissä puhuta eräästä Actaeon nimisestä nuorukaisesta, joka tuli
onnettomaksi ja menehtyi viimein kokonaan vain sentähden, että liika
kauneus oli sokaissut hänet? Jos näytän sinulle kasvoni, niin ehkä
toivottomuus tuhoaa sinutkin, sillä minä en ole sinua varten -- olen
hänen, joka on kerran ollut, mutta joka ei ole vielä palannut."

"Niin kuin tahdot, Ayesha", sanoin minä. "En pelkää kauneuttasi.
Sellainen turhuus kuin naisen kauneus, joka on katoovainen kuin kedon
kukkanen, ei mieltäni järkytä."

"Erehdyt", sanoi hän, "se ei katoa eikä lakastu. Minun kauneuteni
pysyy yhtä kauan kuin minä elän. Tapahtukoon tahtosi, ajattelematon
mies, mutta älä syytä minua, jos intohimot saavat sinut valtoihinsa.
Ei kukaan, joka kerran on nähnyt kasvoni, voi unhottaa kauneuttani,
ja sentähden minä käyn näiden villienkin keskellä hunnutettuna,
etteivät he käytöksellään närkästyttäisi minua ja aiheuttaisi
kuolemaansa. Sano, tahdotko, että täytän pyyntösi?"

"Tahdon", vastasin minä uteliaisuuden valtaamana.

Hän kohotti valkeat ja pyöreät käsivartensa -- en ole milloinkaan
nähnyt niiden vertaisia -- ja veti hitaasti, hyvin hitaasti
hiuksistaan muutamia neuloja. Samassa tuo pitkä, jalkoihin saakka
ulottuva huntu irtausi ja valahti maahan ja Ayesha seisoi edessäni
puettuna hohtavan valkoiseen vartalon mukaiseen vaatetukseen, joka
vain kohotti hänen oivallista, kuninkaallista ryhtiään. Hänen
pienissä jaloissaan oli kultasolkiset sandaalit ja nilkat olivat
niin täydellisen sopusuhtaiset, ettei kukaan kuvanveistäjä ole
milloinkaan sellaisista uneksinutkaan. Vyötäisillä oli puhtaasta
kullasta tehty, kaksipäistä käärmettä esittävä vyö. Ihailin noita
suloisia käsiä, jotka olivat rinnan yli ristissä, ja sitten kohotin
katseeni, ja -- minä en liioittele -- kavahdin taaksepäin soaistuna
ja hämmästyneenä. Olen kuullut puhuttavan taivaallisten olentojen
sanomattomasta kauneudesta, nyt minä näin sen. Ja kuitenkin oli
tässä kauneudessa, tässä sanoin kuvaamattomassa suloudessa ja
puhtaudessa jotakin hirveätä ja pirullista -- minuun se ainakin teki
sellaisen vaikutuksen. Mitä sanoja käyttäisin kuvatakseni hänen
kauneuttaan? En voi -- en osaa! Maailmassa ei ole ihmistä, jonka
kynä voisi antaa hämärän aavistuksenkaan siitä, mitä näin. Voisin
kertoa suurista ja syvistä, mutta samalla pehmeän tummista silmistä,
poskien ruusuisesta punasta, ylevästä, mustan tukan varjoamasta
otsasta ja piirteiden sanomattomasta puhtaudesta, mutta kuinka ihana
hänen koko olemuksensa olikaan, niin ei hänen viehätysvoimansa
kuitenkaan piillyt hänen ulkonaisessa kauneudessaan. Hänen koko
olennostaan virtasi jumalallinen, vastustamaton tenhovoima, joka
säteili hänen kasvoillaan kuin elävä sädekehä. En ole milloinkaan
voinut aavistaakaan, minkälainen oikein huippuun kehittynyt, ylevä
kauneus voi olla, ja kuitenkin oli tässä kauneudessa jotakin
käsittämättömän tummaa ja ahdistavaa -- sädekehä ei ollut kotoisin
taivahista -- mutta oli yhtä loistava ja häikäisevä. Noilla
kauniilla kasvoilla kuvastui syvä kokemus, ja surut ja intohimot
olivat niihin leimansa painaneet. Ei edes suloinen hymykään, joka
hiipi hänen rusohuulilleen, voinut karkoittaa murheiden ja synnin
varjoa. Loistavien silmien säihkyvässä katseessakin tuo varjo näkyi,
se himmensi hänen ylevän muotonsa ja se tuntui sanovan: "Katso
minua. Vaikka minä olen melkein jumalallinen olento, kuolematon ja
kaikkia muita naisia monta vertaa kauniimpi, niin ahdistaa minua
menneiden muisto vuosisadasta toiseen ja intohimojen myrskyt riehuvat
sydämessäni -- syntiä olen tehnyt ja murheen malja on ollut pohjaton
-- paha on elämäni vieläkin oleva ja murheeni loppuu vasta sitten kun
vapautukseni hetki koittaa."

Jonkun magneettisen vastustamattoman voiman vaikutuksesta minä
tuijotin hänen loistaviin silmiinsä ja tunsin, että niistä virtasi
voima, joka hämmensi ajatukseni ja melkein sokaisi minut.

Hän nauroi -- ah, kuinka ihanalta se kaikui korvissani -- ja
nyökäytti minulle ylhäisen keimailevasti.

"Hupsu mies!" sanoi hän. "Actaeonin lailla olet saanut tahtosi
perille, mutta varo, etteivät omat intohimosi saata sinua perikatoon,
kuten hänen kävi. Minä olen myöskin jumalatar, oi Holly, johon ei
kukaan mies saa koskea, paitsi eräs, ja sinä et ole hän. Sano, oletko
kylliksesi katsellut minua?"

"Olen nähnyt kauneuden, joka on häikäissyt silmäni", sanoin minä
käheästi ja peitin kasvoni kädelläni.

"Vai niin! Mitä minä sanoin sinulle! Kauneus on kuin salama; sitä on
hauska katsella, mutta se on vaarallinen ja pirstoo etenkin puita, oi
Holly!" Jälleen hän nyökäytti päätään ja nauroi.

Samassa hän vaikeni ja minä näin sormieni lomitse hänen kasvojensa
muuttuvan äkkiä hirvittävästi. Hänen suuriin silmiinsä ilmestyi
jäykkä ilme, jossa kauhu näytti taistelevan jonkun hänen mustassa
sielussaan heräävän kumman toivon kanssa. Suloiset piirteet
kovettuivat ja hänen notkea vartalonsa suoristausi entistäkin
suoremmaksi.

"Ihminen!" sähähti hän hampaidensa välistä nakaten päänsä taaksepäin
kuin käärme, joka on iskemäisillään -- "ihminen, mistä olet saanut
sinettikiven, joka on kädessäsi. Puhu, tahi Elämän Hengen nimessä
minä surmaan sinut heti!" ja hän astui askeleen minua kohti. Hänen
silmänsä leimusivat niin hirveästi -- ne näyttivät aivan suitsevan
tulta -- että minä vaivuin maahan hänen eteensä soperrellen
kauhuissani käsittämättömiä sanoja.

"Hiljaa", sanoi hän entisellä suloisella äänellään ja muuttui samassa
yhtä rakastettavaksi kuin ennenkin. "Minä pelästytin sinut! Anna
minulle anteeksi! Mutta välistä, oi Holly, kärsivällisinkin luonne
kiusaantuu tapausten äärettömän hidasta kulkua seuratessaan ja
sulasta närkästyksestä minun välistä haluttaa koetella voimaani --
olit hyvin lähellä kuolemaa -- mutta minä muistin --. Niin, mistä
olet saanut tuon sinettikiven?"

"Minä löysin sen", kuiskasin kompuroidessani jaloilleni. Olin
todellakin niin pyörällä päästäni, etten osannut muuta sanoa. Muistin
vain, että olin löytänyt sen Leon kammion lattialta.

"On hyvin kummallista", sanoi hän koettaen turhaan hillitä
liikutustaan, "mutta minä olen kerran nähnyt aivan samanlaisen
sinettikiven. Se -- se riippui -- rakastamani miehen kaulassa."
Tukahdutettu nyyhkytys kohosi hänen rinnastaan ja hänen silmänsä
olivat tulvillaan kyyneleitä. Minä näin, että hänkin oli vain nainen,
jonka sydäntä suru ja murhe kalvoivat.

"Niin", jatkoi hän, "tuo on tietysti toinen samanlainen, vaikka en
olisi uskonut toista olevan olemassakaan. Sinettiin, jonka olen ennen
nähnyt ja joka oli aivan samanlainen, liittyi kummallinen kertomus,
jota hän, jolla sinetti oli, piti suuressa arvossa ja salaisuutenaan.
Mutta kivi, jonka näin, ei ollut kiinnitetty sormukseen niinkuin tuo.
Mene nyt, Holly, mene, ja koeta unhottaa, jos suinkin voit, että olet
nähnyt Ayeshan kauneuden ja katsellut hänen kasvojaan", ja kääntyen
poispäin hän heittäytyi sohvalle ja painoi päänsä tyynyihin.

Minä hoipertelin huoneesta ulos enkä muista, miten pääsin omaan
kammiooni.



XIV.

SIELU HELVETISSÄ.


Kello oli noin kymmenen illalla, kun minä vihdoin heittäydyin
vuoteelleni ja aloin koota ajatuksiani ja miettiä mitä olin
kuullut ja nähnyt. Mutta mitä enemmän vaivasin päätäni, sitä
hämärämmäksi kävi kaikki. Olinko minä hullu vai juovuksissa? Olinko
nähnyt unta vai olinko joutunut jonkun suunnattoman ja mainiosti
suunnitellun pilan esineeksi? Miten saattoi olla mahdollista,
että minä, kaikin puolin kylmän järjen mies, joka tunsin kaikkien
tieteenhaarojen tärkeimmät saavutukset ja olin tähän saakka
ehdottomasti kieltäytynyt uskomasta sellaiseen hölynpölyyn, jolle
Euroopassa annetaan nimi "yliluonnollinen", voisin nyt uskoa
pari minuuttia sitten puhutelleeni naista, joka oli ainakin
kahdentuhannen vuoden ikäinen? Mahdotontahan se oli. Mutta jos
kaikki, mitä olin kuullut ja nähnyt, oli vain pilaa, niin miten
oli tämä pila selitettävissä? Miten kuvastuivat tapahtumat veden
pinnassa täysin todenmukaisesti, miten oli ymmärrettävissä tuon
naisen ihmeteltävän tarkat ja elävät muistelmat kaukaisimmasta
muinaisuudesta, hänen tietämättömyytensä myöhäisempien aikojen
tapahtumista ja hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä niitä kohtaan?
Mitä oli sitten sanottava hänen ihmeellisestä ja peloittavasta
kauneudestaan? Ainakin se oli todellinen ja aivan ennenkuulumaton.
Kukaan kuolevainen nainen ei voinut olla niin yliluonnollisen,
niin häikäisevän kaunis. Hän oli ollut aivan oikeassa sanoessaan,
ettei miehen ollut hyvä nähdä sellaista kauneutta. Olen aina ollut
piintynyt naisten vihaaja. Lukuunottamatta nuoruuteni lyhyttä ja
onnetonta rakkauden tarinaa olen kaiken ikäni uskollisesti karttanut
heikompaa sukupuolta (nimitys ei ole mielestäni oikeutettu) ja
olen karkoittanut sen ajatuspiiristänikin aivan kokonaan. Mutta
nyt minä _tiesin_ ja sanomattomaksi kauhukseni _käsitin_, etten
milloinkaan saisi ajatuksistani noita ihmeellisiä silmiä, tuota
olentoa, jonka demoonisessa kauneudessa oli vastustamaton tenho.
Hänellä oli kahdentuhannen vuoden elämänkokemus, luonnon salaiset
voimat palvelivat häntä ja hän oli kuolematon. Eikö siis kannattanut
rakastua häneen, jos kerran täytyi johonkin naiseen rakastua? Mutta
valitettavasti oli jo myöhäistä kysellä ja mietiskellä, kannattiko
vai ei antaa lemmentulen syttyä sydämessäni, sillä mikäli minä
näitä asioita ymmärrän, olin jo silmittömästi ja toivottomasti
rakastunut tuohon valkoiseen velhottareen. Minä, keski-ikäinen,
yleistä kunnioitusta nauttiva mies, ja tunnettu yliopistossani
ja toveripiireissäni yleisesti naisten vihaajaksi! Mitä hulluja!
Hän oli minua kyllä vakavasti varoittanut, mutta minä en ollut
siitä välittänyt. Tämäpä vasta oli kaunista -- joutua tässä vielä
vanhoillaan tuon nykyaikaisen Circen lumoihin! Mutta hänhän ei
ollutkaan nykyaikainen kuten hän itse väitti. Hän oli melkein yhtä
vanha kuin alkuperäinen Circekin.

Hiuksiani raastaen minä syöksähdin vuoteeltani. Minun täytyi tehdä
jotakin nämä mietteet karkoittaakseni tahi muutoin tunsin tulevani
hulluksi. Mitä hän mahtoi tarkoittaa sanoillaan sinetistä, joka
oli sormessani? Se oli Leon, ja oli löytynyt vanhasta lippaasta,
jonka Leon isä, Vincey vainaja, oli jättänyt huostaani melkein
kaksikymmentäyksi vuotta sitten. Olisiko kertomus sittenkin tosi,
joten ruukun sirpaleen kirjoitus ei olisikaan jonkun mielipuolen
mielikuvituksen tuote? Olisiko Leo siis mies, jota '_Hän-jota-täytyy
totella_' odotti -- vainaja, jonka piti uudestaan syntymän?
Mahdotonta! Naurettavaa! Oliko milloinkaan kuultu, että joku olisi
syntynyt uudestaan maailmaan?

Mutta jos oli mahdollista, että joku nainen saattoi elää kaksituhatta
vuotta -- niin silloin oli kaikki mahdollista. Minä olin siis elänyt
ennenkin tässä maailmassa. Olin ehkä ollut satoja tahi tuhansiakin
vuosia vainajien valtakunnassa, mutta olin jälleen palannut maan
päälle. Saatoin kuvitella pitkän jonon esi-isiäni, jotka olivat
aivan minun näköisiäni, ja jonon viimeinen olin siis minä. No,
miksikäpäs ei! _Vive la guerre!_ Mielestäni oli onnettominta, etten
ollenkaan muistanut noita edellisiä olotilojani. Ajatus oli niin
järjetön, että purskahdin kaikuvaan nauruun ja huomatessani luolan
seinällä julman näköisen soturin kuvan minä sanoin sille: "Kukapa
tietää, vanha veikko, vaikka olisimme lapsuuden toverit. Ehkä sinä
olit minä ja minä olen sinä?" ja minä nauroin jälleen hillittömästi
omille hassutuksilleni. Nauruni kajahti kaameasti kammioni korkeassa
kattoholvissa ikäänkuin tuo julma soturin kuva olisi vuorostaan
päästänyt aavemaisen naurun minun sanoilleni.

Samassa muistin, etten ollut käynyt kuulemassa Leon vointia, ja
riisuttuani kengät minä otin vuoteeni vieressä palavan lampun
käteeni ja hiivin käytävään. Ilmanveto häilytteli hänen kammionsa
sisäänkäytävää peittävää verhoa puoleen ja toiseen ikäänkuin
näkymättömät henget olisivat kosketelleet sitä. Menin sisään ja
lamppuni himmeässä valossa näin Leon nukkuvan vuoteellaan ja
heittelehtivän levottomasti unissaan. Ustane istui lattialla hänen
vuoteensa vieressä ja nojasi poskeaan vuoteen reunaa vasten. Hän
nukkui myöskin pitäen Leon kättä omassaan. Katselin heitä vaieten
kuin jotakin kaunista ja syvästi liikuttavaa taulua. Leo parka! Hänen
poskensa olivat hehkuvan punaiset, silmäin alla oli tummat varjot ja
hengitys kävi raskaasti. Hän oli hyvin, hyvin sairas, ja minä jouduin
jälleen tuon lamauttavan pelon valtaan, että hän kuolee jättäen
minut aivan orvoksi. Mutta jos hän jäisi eloon, niin hänestä tulisi
silloin kilpakosijani ja mitä mahdollisuuksia olisi silloin minulla,
joka olin vanha ja ruma, tuon kuvankauniin nuorukaisen rinnalla?
Varmaankin hän voittaisi kilpailussa, vaikka hän ei sattuisikaan
olemaan se mies, jota Ayesha odotti. Mutta minun oikeudentuntoni ei
ollut vielä turmeltunut kokonaan ja siinä seisoessani minä rukoilin
palavasti Kaikkivaltiasta säästämään poikani, joka oli minun kallein
aarteeni -- vaikka hän sattuisikin olemaan Ayeshan ikävöity ja
murheella kaivattu rakastettu.

Palasin takaisin yhtä hiljaa kuin olin tullutkin, mutta en voinut
vieläkään nukkua; tieto, että rakas Leoni oli niin sairas, oli
vain lisännyt levottomuuttani. Ruumiillinen väsymys ja henkinen
liikarasitus kiihoittivat mielikuvitukseni aivan yliluonnolliseen
toimintaan. Ajatukseni loihtivat eteeni näkyjä ja mielikuvia,
jotka olivat yllättävän selviä. Muutamat olivat aivan luonnottoman
eriskummaisia, toiset hirveitä ja muutamat johdattivat mieleeni
edellisten olotilojeni ajatuksia ja tunnelmia. Mutta kaikkien
näiden mielikuvien takana häilyi tuon hirveän naisen haahmo, hänen
kauneutensa ja hurmaava olentonsa olivat alati ajatuksissani.

Kävellessäni kammiossani mietteisiini vaipuneena edestakaisin minä
näin jotakin, mitä en ollut ennen huomannut. Seinässä oli kapea
aukko, jonka huomasin lähemmin tarkasteltuani johtavan erääseen
käytävään. Olin vielä kyllin järkevä muistamaan ja ajattelemaan,
ettei ollut ollenkaan hauskaa eikä turvallistakaan nukkua huoneessa,
johon voitiin päästä aivan tuntematonta käytävää myöten. Tilanteemme
oli siksi epävarma ja vaarallinen. Nähdäkseni minne käytävä päättyisi
ja tehdäkseni jotakin minä otin lampun käteeni ja astuin aukkoon.
Käytävän päässä oli kiviportaat, joita myöten päästiin toiseen
käytävään; se oli kaikesta päättäen aivan samansuuntainen kuin meidän
makuukammioihin johtava suuren luolan poikki menevä käytävä, jonka
alla tämä luultavasti oli. Risahdustakaan ei kuulunut. Ympärilläni
vallitsi haudanhiljaisuus ja omituisen uteliaisuuden valtaamana minä
kuljin edelleen äänettömin askelin. Olin riisunut kengät ennenkuin
menin Leon luo, joten nyt olin vain sukkasiltani. Kuljettuani
noin viisikymmentä askelta tulin kolmanteen käytävään, joka meni
kohtisuorasti molempiin suuntiin. Seisoessani siinä käytävien
risteyksessä tapahtui jotakin kamalaa. Äkillinen, voimakas ilmanveto
puhalsi lamppuni sammuksiin ja minä jäin synkkään pimeyteen tuon
salaperäisen paikan sokkeloisiin, maanalaisiin käytäviin. Astuin
pari askelta päästäkseni takaisin käytävään, josta olin tullut,
sillä olin hirveän peloissani, että joutuisin pimeässä tuohon
kolmanteen käytävään, ja sitten pysähdyin harkitsemaan tilannetta.
Mitä oli tehtävä? Minulla ei ollut tulitikkuja; olin kulkenut
pitkän matkan, joten oli kaameata koettaa palata takaisin tässä
synkässä pimeydessä enkä myöskään voinut olla tässä paikassa koko
yötä, ja jos olinkin, niin mitäpä se hyödytti. Täällä maan alla oli
keskipäivällä aivan yhtä pimeä kuin yösydännäkin. Katsahdin taakseni
-- ei valon pilkahdustakaan. Tuijotin eteenpäin ja seisottuani
hetkisen liikkumatonna kuin kivipatsas minä olin huomaavinani etäältä
heikkoa tulen hohdetta. Ehkä siellä oli luola, josta saisin tulen
lamppuuni -- kannattihan joka tapauksessa mennä katsomaan. Hitaasti
ja vaivalloisesti hiivin eteenpäin nojaten kädelläni seinää vasten
ja joka askeleella minä tunnustelin maaperää peläten milloin hyvänsä
suistuvani johonkin kuiluun. Kuljettuani kolmekymmentä askelta näin
selvästi tulen kajastuksen, joka välistä häipyi kokonaan, mutta
ilmestyi jälleen. Viisikymmentä askelta kuljettuani minä näin valon
tunkevan jonkun esiripun raosta. Menin lähemmäksi ja -- oi, suuri
Jumala!

Saatoin selvästi nähdä verhojen läpi niiden takana olevaan pieneen
luolaan, joka oli kuin hautakammio. Keskellä lattiaa häilyi
valkoinen tuli, joka ei savunnut lainkaan. Vasemmalla seinällä
oli kivilavitsa, jonka vieressä oli noin kolmen tuuman korkuinen
porras, ja lavitsalla lepäsi, mikäli minä ymmärsin, valkoisella
vaatteella peitetty ruumis. Oikealla seinällä oli samanlainen
lavitsa, joka oli katettu koruompeleisilla peitteillä. Tummaan
vaippaan kääriytynyt nainen kumartui tulen ylitse. Hän seisoi minuun
syrjittäin, kasvot lavitsalla lepäävään vainajaan päin ja hänen
päänsä oli verhottu nunnan päähinettä muistuttavalla huivilla, joten
en voinut nähdä hänen kasvojaan. Hän näytti tuijottavan tuleen, joka
häilyi levottomasti. Juuri kun minä mietiskelin mitä olisi paras
tehdä, suoristausi nainen äkkiä, kuten minusta näytti, epätoivoisen
päättävästi ja pudotti tumman vaipan hartioiltaan.

Se oli _Hän_ itse!

Hän oli samassa hohtavan valkoisessa puvussa, jossa olin hänet jo
nähnyt, vyötäisillään kaksipäisen käärmeen muotoinen kultainen vyö,
ja hänen musta tuuhea tukkansa aaltoili valtoimenaan aivan maahan
saakka. Katsahdin hänen kasvoihinsa ja jäin sanomattoman kauhun
jäykistämänä tuijottamaan niihin. Hän oli yhtä kaunis kuin ennenkin,
mutta hänen kasvoillaan kuvastuvaa sieluntuskaa, intohimojen
temmellystä ja hillitöntä kostonhalua ja hänen ylöspäin kääntyneiden
silmiensä äärettömän tuskallista katsetta ei voi kukaan kuvailla.

Hän seisoi hetkisen aivan liikkumatonna kädet ojennettuina korkealle
pään yläpuolelle, jolloin hänen valkoinen pukunsa valahti alas
kultaiseen vyöhön saakka paljastaen hänen ihanan vartalonsa.
Hänen sormensa käyristyivät ja kasvojen kaamea ilme kävi yhä
hirvittävämmäksi. Äkkiä johtui mieleeni, että mitä mahtaisi tapahtua,
jos hän huomaisi läsnäoloni, ja tuo ajatus sai polveni vapisemaan.
Mutta vaikka olisinkin tiennyt, että minun täytyi kuolla, jos jäisin
paikalleni, niin minä en olisi voinut astua askeltakaan, sillä minä
olin kuin lumouksen vallassa. Mutta minä olin koko ajan tietoinen
vaarasta. Olettakaamme, että hän olisi kuullut hengitykseni tahi
nähnyt minut verhojen läpi; olisinpa sattunut aivastamaan tahi
olisipa hän noitakeinojensa avulla huomannut jonkun vakoilevan häntä
-- niin tuomioni olisi ollut varmasti hyvin lyhyt.

Nyrkkiin puristetut kädet vaipuivat hitaasti alas ja nousivat
jälleen hänen päänsä yläpuolelle, ja niin totta kuin minä elän ja
olen rehellinen mies, kohosi tuo valkoinen liekki niiden mukana
melkein kattoon saakka valaisten hänet, lavitsalla valkoisen vaatteen
alla lepäävän vainajan ja kallioseinien pienimmätkin syvennykset
kirkkaalla, aavemaisella hohteella.

Norsunluunvalkoiset kädet vaipuivat jälleen ja samassa minä
kuulin hänen sanovan tahi oikeammin sähähtävän arabiankielellä
ja äänenpainolla, joka hyydytti vereni ja sai sydämeni hetkeksi
seisahtumaan, seuraavat sanat:

"Kirottu olkoon hän, olkoon hän iäisesti kirottu." Kädet vaipuivat
taas ja tulenliekki niiden mukana. Sitten ne kohosivat jälleen
vaipuakseen taas alas ja tuli suureni ja pieneni niiden mukana.

"Hänen muistonsa olkoon kirottu -- Egyptin naisen muisto olkoon
ikuisesti kirottu."

Kädet ja tuli nousivat ja laskivat jälleen. "Kirottu olkoon hän, tuo
Niilin tytär, kauneutensa tähden."

"Kirottu olkoon hän noitakeinojensa tähden, joiden avulla hän kykeni
minua vastustamaan."

"Kirottu olkoon hän, koska hän ei luopunut rakastetustani."

Liekki nousi ja laski jälleen.

Kuin äärettömän tuskan kiduttamana hän painoi kädet kasvoilleen ja
huusi epätoivoisesti:

"Mitä tämä kostonhuuto enää hyödyttää? Hän voitti minut ja meni eikä
kostoni häntä enää tavoita."

Sitten hän aloitti manauksensa uudelleen, ja entistä kiihkeämmin:

"Kirottu olkoon hän, niissä ikinä hän lieneekin. Saavuttakoon
kiroukseni hänet kaikkialla ja häiritköön hänen rauhaansa."

"Kirottu olkoon hän kaikkialla tähtien avaruuksissa. Hänen varjonsa
olkoon kirottu."

"Saavuttakoon kiroukseni voima hänet sielläkin."

"Kuulkoon hän sielläkin ääneni. Kätkeytyköön hän synkimpään
pimeyteen."

"Tapaan hänet vielä kerran ja silloin hän on vaipuva epätoivon
pohjattomaan kuiluun."

Liekki vaipui jälleen ja hän peitti taas kasvonsa käsillään.
"Eihän tämä mitään hyödytä -- ei mitään", valitti hän; "kukapa voi
nukkuville puhua? Eiväthän he kuule minunkaan ääntäni." Hän aloitti
vielä kerran jumalattoman menonsa.

"Olkoon hän kirottu syntyessään uudelleen tähän maailmaan. Olkoon
hänen syntymänsä ikuisesti kirottu."

"Olkoon hänen elämänsä kaikkien kirousten painama hamasta syntymästä
aina siihen hetkeen saakka, jolloin hän nukahtaa viimeiseen uneensa."

"Kostoni saavuttaa sinut kerran ja minä tuhoan sinut, sinä
iankaikkisesti kirottu."

Ja näin hän vannoi vannomasta päästyäänkin. Liekki kohosi ja laski,
ja sen välke kuvastui hänen raivosta salamoivissa silmissään. Hänen
sähisevät, sanoin kuvaamattoman kauheat manauksensa kajahtelivat
luolan kallioseinissä ja käytävästäkin vastasi heikko kaiku.
Kivilavitsalla lepäävä salaperäinen olento näkyi välistä häikäisevän
selvästi ja häipyi taas pimeyteen.

Vihdoin hän näytti kuitenkin väsyvän ja vaikeni. Vaipuen istumaan
kivilattialle hän pudisti paksun tukkansa kasvoilleen ja alkoi
nyyhkyttää sydäntäsärkevästi.

"Kaksituhatta vuotta", valitti hän -- "kaksituhatta vuotta olen
odottanut ja kärsinyt, ja vaikka vuosisadat liittyvät vuosisatoihin
ja vuosituhannet unholaan häipyvät, niin muistojen katkeruus ei
laimene eikä toivon tähti kirkastu. Oi kuinka kauheata onkaan elää
kaksituhatta vuotta intohimon yhä sydäntä jäytäessä ja syntini aina
silmäini edessä. Oi, minkätähden ei elämä voi suoda minulle lohtua
ja unhotusta! Voi noita raskaita vuosia, jotka ovat menneet ja jotka
ovat vielä edessäpäin aina loppumattomiin -- miten lohduttoman pitkät
ne ovatkaan!"

"Minun rakkaani, minun rakkaani! Miksi pitikään tuon muukalaisen
saapua ja herättää muistoni jälleen eloon? Viiteensataan vuoteen en
ole näin kärsinyt. Oi, jos minä pahoitin mielesi, niin enkö ole jo
sovittanut syntini? Milloin palaat luokseni, oi armaani? Minulla on
voimaa ja valtaa, mutta ilman sinua olen aina köyhä. Mitä tahdot,
että minun pitää tehdä? Mitä? Mitä? Mitä? Ja ehkä hän -- ehkä tuo
Egyptin tytär on koko ajan luonasi siellä, missä sinä nyt olet, ja
pilkkaa muistoani. Oi, miksi en saanut kuolla kanssasi, minä, joka
surmasin sinut? Oi, kuinka ihanaa olisikaan kuolla! Kuinka ihanaa,
kuinka ihanaa!" Hän heittäysi lattialle pitkälleen ja itki ja valitti
niin, että luulin hänen sydämensä pakahtuvan.

Äkkiä hän vaikeni ja nousi seisoalleen järjestäen pukunsa ja
pudistettuaan kärsimättömästi tuuheat hiuksensa takaisin niskaan hän
astui lavitsalla lepäävän vainajan luo.

"Oi Kallikrates", huudahti hän ja minä aloin vavista nimen
kuullessani, "minun täytyy jälleen katsella sinun kasvojasi,
vaikka se tuottaakin minulle tuskia, jotka ovat kuolemantuskaakin
kamalammat. Siitä on jo sata vuotta kun viimeksi katselin häntä,
jonka surmasin -- surmasin omalla kädelläni", ja vapisevin sormin
hän tarttui peitteen kulmiin ja vaikeni hetkeksi. Sitten hän sanoi
kuiskaten ja viivytellen ikäänkuin hänen mieleensä johtunut ajatus
olisi häntä itseäänkin hirvittänyt:

"Herätänkö sinut henkiin, niin että seisot edessäni kuin muinoin.
Minä _voin_ tehdä sen", ja hän ojensi kätensä ruumiin ylitse. Hänen
koko olemuksensa ikäänkuin jäykistyi ja muuttui hirveän näköiseksi
ja silmänsä kävivät tuijottaviksi ja himmeiksi. Vapisin kauhusta
verhojen takana ja hiukseni nousivat pystyyn, sillä olin näkevinäni,
että valkoisen peitteen alla lepäävä liikkumaton ruumis vavahti ja
peite alkoi kohoilla niinkuin se olisi ollut nukkuvan rinnan päällä.
Minä en voi sanoa, oliko näky vain luuloteltu vai todellinen. Äkkiä
hän vetäisi pois kätensä ja samassa näytti ruumiinkin liike taukoavan.

"Mitäpä hyötyä siitä olisi", sanoi hän surullisesti. "Mitä
hyödyttäisi herättää henkiin olento, joka olisi kaltaisesi, mutta
jolla ei olisi sinun henkeäsi? Vaikka seisoisitkin edessäni, et sinä
kuitenkaan minua tuntisi ja voisit vain tehdä mitä minä sanoisin.
Sinussa oleva henki olisi _minun_ eikä sinun, oi Kallikrates."

Hän seisoi hetkisen hiljaa mietteissään ja sitten hän heittäysi
polvilleen lavitsan viereen ja alkoi itkien suudella peitteen
lievettä. Oli hirvittävää nähdä tuon peloittavan naisen päästävän
surunsa valloilleen ja minä käännyin kauhusta vavisten poispäin
ja aloin horjuvin jäsenin pyrkiä synkässä pimeydessä pois tuosta
kamalasta paikasta. Vavahtelevassa sydämessäni oli koko ajan tunne,
että olin nähnyt sielun helvetissä.

Eteenpäin hoipertelin, en tiedä miten. Pari kertaa kaaduinkin ja
kerran jouduin väärään käytävään, mutta huomasin ajoissa erehdykseni.
Kuljin näin parikymmentä minuuttia ja yhtäkkiä johtui mieleeni, että
olin mennyt noiden pienien portaiden ohi, joita myöten olin tähän
käytävään laskeutunut. Kuolemaan saakka pelästyneenä ja muutenkin
äärimmäisen uupuneena minä vaivuin vihdoin kivilattialle ja menetin
tajuntani.

Herätessäni huomasin päivän valon pilkottavan takanani olevaan
käytävään. Ryömin sinne ja löysin portaat, joita nousevan päivän
kajastus heikosti valaisi. Nousin portaita ylös ja saavuttuani
turvallisesti omaan kammiooni heittäysin vuoteelleni ja vaivuin pian
sikeään uneen tahi oikeammin jonkinlaiseen tiedottomuuden tilaan.



TOINEN OSA.



I.

AYESHA TUOMARINA.


Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni herättyäni aamulla, oli Job, joka
oli jo melkein täysin parantunut kuumeestaan. Hän seisoi ikkuna-aukon
ääressä ja pudisteli vaatteitani koettaen siten korvata harjauksen,
sillä vaateharjamme oli hukkunut matkalla. Taitettuaan puvun
huolellisesti kokoon hän pani sen vuoteeni jalkapäähän. Sitten hän
otti repustani matkapukuni ja tarkastettuaan, että se oli täydessä
kunnossa hän asetti sen myös vuoteelleni, mutta peläten minun
potkaisevan sen maahan hän nosti sen leopardintaljalle lattialle ja
astuen askeleen takaisin katseli ympärilleen arvostelevasti. Hän ei
ollut nähtävästi tyytyväinen järjestelyynsä, sillä hän otti pukuni
lattialta ja asetti sen repulleni, joka oli vuoteeni vieressä. Sitten
hän katsoi, oliko ruukuissa tarpeeksi pesuvettä, ja minä kuulin hänen
mutisevan itsekseen, ettei tässä kirotussa paikassa luultavasti ollut
tilkkaakaan kuumaa vettä tahi nämä ihmissyöjät käyttivät sitä vain
toistensa keittämiseen. Näitä sanoja seurasi syvä huokaus.

"Mitä kuuluu, Job?" sanoin minä.

"Pyydän anteeksi, herra", vastasi hän sipaisten tukkaansa. "Minä
luulin teidän nukkuvan ja totisesti näytättekin olevan sen tarpeessa.
Kasvoistanne päättäen voisi luulla, ettette ole ummistanut silmäänne
koko yönä."

Huokaisin vain vastaukseksi, sillä olin totisesti viettänyt yön,
jonka kaltaista en toista toivonut.

"Kuinka on Leo-herran laita, Job?"

"Melkeinpä samoin kuin ennenkin, herra. Ellei hän pian ala parantua,
niin hän kuolee varmasti, herra, ja siinä sitä sitten ollaan. Minun
täytyy kyllä sanoa, että tämä pakana, tämä Ustane, koettaa parhaansa
mukaan hoitaa häntä; melkein yhtä hyvin kuin joku kastettu kristitty.
Hän on aina sairaan luona ja jos minä rohkenen välistä sekaantua
asiaan, niin on oikein kauheata nähdä hänen kiukkuaan. Hänen tukkansa
näyttää nousevan aivan pystyyn ja hän kiroo ja manaa pakanallisella
kielellään -- ainakin hän on sen näköinen -- että aivan hirvittää
kuulla."

"Mitä sinä silloin teet?"

"Minä tavallisesti kumarran kohteliaasti ja sanon: 'Kuulkaahan nyt,
nuori neiti, käytöksenne on hyvin sopimaton. Suokaa minun huomauttaa,
että minulla on sairasta isäntääni kohtaan velvollisuuksia,
jotka aion täyttää niin kauan kuin vain suinkin kykenen!' Mutta
hän ei ole kuulevinaankaan, vaan kiroaa ja mekastaa pahemmin
kuin konsanaan. Viime yönä kun hän raivoissaan sieppasi yöpaitaa
muistuttavan vaatetuksensa alta käyräteräisen puukon, vetäisin
minäkin vyöstäni revolverin ja sitten me hiivimme toistemme ympärillä
kuin vertajanoavat tiikerit, kunnes hän yhtäkkiä purskahti nauruun
ja pisti puukon piiloon. Onko tämä laitaa, että tuo pakanatyttö,
olkoonpa miten kaunis hyvänsä, kohtelee täten kristittyä ihmistä,
joka on kaiken ikänsä rehellisesti vaeltanut. Mutta tätähän
saattoi odottaakin, kun ihmiset ovat niin _hulluja_ (Job pani
erikoisen painon sanalle 'hulluja'), että lähtevät tämmöiseen
maahan tutkimaan asioita, joiden on tarkoitus pysyä salassa. Meitä
rangaistaan uteliaisuutemme tähden -- se on mielipiteeni, herra --
ja minä luulen, ettemme ole rangaistuksestamme vielä puoltakaan
kärsineet. Saattepa nähdä, ettemme pääse täältä enää milloinkaan
ihmisten ilmoille, vaan menehdymme lopulta näihin villieläinten
luoliin, näihin aaveiden ja kuolleiden asuntoihin. Nyt minun täytyy
mennä katsomaan, onko Leo-herra syönyt lihaliemensä, jos vain tuo
villikissa sallii; ja ehkä haluatte nousta, herra, sillä kello käy jo
kymmentä."

Jobin huomautukset eivät olleet juuri omiaan lohduttamaan miestä,
joka oli viettänyt niin kamalan yön kuin minä, ja vielä pahempi oli,
että ne olivat todenmukaiset. Ottaen kaikki asianhaarat huomioon
minusta tuntui aivan mahdottomalle, että voisimme paeta tästä
paikasta. Vaikka Leo tervehtyisikin, ja "_Hän_" ei surmaisi meitä,
vaan päästäisi meidät menemään, mikä oli hyvin epäiltävää, ja vaikka
säästyisimmekin tutustumasta amahaggerien hehkuvaan ruukkuun, niin
olisi meidän kuitenkin aivan mahdotonta kulkea noiden äärettömien
soiden poikki, joiden amahaggerien eri perhekuntien asuinsijojen
ympärille muodostama saartolinja oli vahvempi ja läpipääsemättömämpi
kuin mikään ihmisten tekemä tahi suunnittelema linnoitusvyöhyke.
Tässä ei ollut nyt mitään muuta neuvoa kuin ottaa asia hyvin kylmästi
ja odotella tapahtumain kehitystä. Muuta en omasta puolestani
pyytänytkään, vaikka hermoni olivatkin äärimmäisen rasittuneet, sillä
viime päivien omituiset tapaukset olivat saaneet minut ajattelemaan
tuota salaperäistä kertomusta aivan toiselta kannalta kuin ennen, ja
minä olin päättänyt tutkia asian perinpohjin, vaikka uteliaisuuteni
maksaisikin henkeni. Olisikohan ketään, joka ei tilaisuuden
tarjoutuessa tahtoisi täydellä mielenkiinnolla tutkia Ayeshan
kaltaisen ihmeellisen henkilön luonnetta ja sielunelämää? Tehtävän
vaarallisuus lisäsi sen viehätystä ja sitäpaitsi minun täytyy
myöntää, vaikka kuinka kylmästi harkitsen tilannetta, että Ayesha oli
kokonaan lumonnut minut. Ei edes yöllinen hirveä näkynikään ollut
hulluuttani parantanut. Mutta itsehän minä olin kaikkeen syypää.
Miksi olinkaan ollut niin onnettoman utelias!

Pukeuduttuani menin ruokailu- eli oikeammin palsamoimishuoneeseen ja
maistelin ruokia, joita mykät tytöt eteeni kiidättivät. Sitten menin
Leon luo, joka oli aivan houriossa, eikä tuntenut minuakaan. Kysyin
Ustanelta, mitä hän arveli Leon voinnista, mutta hän vain pudisti
päätään ja alkoi itkeä. Hänellä ei ollut nähtävästi enää mitään
toivoa ja minä päätin pyrkiä Ayeshan puheille ja koettaa jos suinkin
mahdollista saada hänet tulemaan Leon luokse. Hän voisi varmasti
parantaa rakkaan poikani, jos hän vain tahtoisi -- ainakin hän oli
sanonut niin. Samassa tuli Billalikin huoneeseen ja katseltuaan
hetkisen Leoa hän myöskin pudisti päätään.

"Hän kuolee tänä iltana", virkkoi hän.

"Herra varjelkoon, isäni!" huudahdin minä ja käännyin poispäin
raskain mielin.

"'_Hän-jota-täytyy-totella_' haluaa puhutella sinua, papiaani",
sanoi vanhus päästyämme käytävään, "mutta ole varovaisempi, oi rakas
poikaseni. Eilen olin melkein varma, että _Hän_ surmaisi sinut, kun
et lähestynyt häntä ryömien vatsallasi. Tänään hän on istuva oikeutta
suuressa luolassa ja tuomitseva roistot, jotka tahtoivat tappaa sinut
ja Leijonan. Tule, poikani, tule joutuin."

Minä seurasin häntä suureen luolaan, jossa oli jo koolla joukko
amahaggereita, joista toisilla oli yllään vaalea vaatetus ja
toisilla vain leopardin nahka vyötäisillään. Painuimme joukon mukana
syvemmälle luolaan, jonka seinät olivat kaikkialla täynnä kuvia
ja veistoksia. Aina kahdenkymmenen askeleen päässä lähti luolasta
kohtisuoria käytäviä, jotka johtivat, kuten Billali sanoi, "täällä
muinoin eläneen kansan" hakkaamiin hautakammioihin. Noita kammioita
ei käyttänyt enää kukaan, sanoi hän, ja minä myönnän, että iloitsin
ajatellessani, mitä erinomaisia tilaisuuksia minulla olikaan tämän
maan muinaisajan tutkiskeluun.

Vihdoin saavuimme luolan perille, jossa huomasin samanlaisen
korokkeen kuin johon olimme paenneet amahaggerien karatessa
kimppuumme. Päättelin noiden korokkeiden olevan alttareita, joita
oli käytetty uskonnollisia menoja ja erittäinkin hautajaismenoja
toimitettaessa. Korokkeen kummaltakin puolelta lähti käytäviä, joiden
Billali sanoi johtavan toisiin ruumiita täynnä oleviin luoliin. "Koko
vuori on todellakin täynnä kuolleita", lisäsi hän, "ja melkein kaikki
ovat moitteettomassa kunnossa."

Korokkeen eteen oli kokoontunut paljon väkeä kumpaakin sukupuolta
ja he tuijottivat eteensä niin synkästi, että kuka hyvänsä olisi
viidessä minuutissa joutunut epätoivoon. Korokkeella oli tukeva,
mustasta puusta tehty ja norsunluulla koristettu tuoli, jossa oli
kasvikuiduista kudottu istuin ja taidokkain leikkauksin kaunisteltu
astinlauta.

Äkkiä kuului huuto "Hiya! Hiya!" ("Hän! Hän!") ja kaikki
heittäytyivät maahan ja makasivat liikkumattomina kuin kuolleet.
Minä vain seisoin paikallani kuin ainoa eloon jäänyt suuren
verilöylyn jälkeen. Samassa ilmestyi eräästä käytävästä vasemmalla
jono henkivartijoita, jotka asettuivat riviin korokkeen kahden
puolen. Heitä seurasi parikymmentä mykkää miespalvelijaa ja yhtä
monta naista, joilla oli jokaisella palavat lamput käsissään.
Hetkisen kuluttua ilmestyi käytävästä solakka, valkoiseen huntuun
verhottu olento, jonka minä tunsin. Tulija oli _Hän_ itse. Noustuaan
korokkeelle hän istui tuoliin ja puhutteli minua _kreikan_ kielellä
luultavasti sentähden, ettei hän halunnut toisten ymmärtävän
puhettamme.

"Tule tänne, oi Holly", sanoi hän, "ja istu tähän jalkojeni juureen
katsomaan ja kuulemaan kuinka minä tuomitsen roistot, jotka tahtoivat
tappaa sinut. Suo anteeksi, jos kreikkani ontuu kuin vaivainen mies;
siitä on jo niin kauan kun viimeksi kuulin helleenien kaunista
kieltä, että kieleni on kangistunut eikä taivu kaikkia sanoja oikein
lausumaan."

Minä kumarsin ja tein kuten hän oli pyytänyt.

"Kuinka nukuit, Hollyseni?" kysyi hän.

"Huonosti, oi Ayesha!" vastasin minä rehellisesti ja hiukan
peloissani, että hän olisi jotenkin saanut tietää yöllisen
seikkailuni.

"Niinkö", sanoi hän naurahtaen. "Minä nukuin myöskin hyvin huonosti.
Näin unia ja minua vaivasivat vanhat muistot, jotka sinä eilen
herätit henkiin, oi Holly."

"Mitä uneksit, oi Ayesha?" kysyin minä välinpitämättömästi.

"Minä uneksin", vastasi hän nopeasti, "eräästä, jota vihaan ja
toisesta, jota rakastan", ja ikäänkuin kääntääkseen keskustelun
toisaalle hän sanoi henkivartioston päällikölle arabiankielellä:

"Miehet tuotakoon eteeni."

Päällikkö kumarsi syvään, sillä henkivartijat ja mykät palvelijat
eivät olleet heittäytyneet maahan, ja meni miehineen erääseen
käytävään oikealla.

Luolassa vallitsi syvä äänettömyys. _Hän_ nojasi hunnutettua
päätään käteensä ja näytti vaipuneen ajatuksiinsa kansanjoukon
maatessa edessämme yhä liikkumatonna. Siellä ja täällä käänsi joku
varovaisesti päätään kurkistaakseen meitä toisella silmällään.
Kuningattaren julkisuudessa esiintyminen näytti olevan niin
harvinaista, että muutamat eivät voineet hillitä uteliaisuuttaan,
vaan tahtoivat maksoi mitä maksoi katsella häntä tahi oikeammin
sanoen hänen vaatteitaan, sillä minua lukuunottamatta ei kukaan
ollut milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Vihdoin näkyi valoja
liikkuvan käytävässä ja kuulimme miesjoukon lähestyvän. Henkivartijat
ilmestyivätkin pian ja heidän mukanaan parikymmentä eloon jäänyttä
vainolaistamme, joiden luonnostaan synkillä kasvoilla nyt kuvastui
kauhu, joka näkyi vallanneen heidän villit sydämensä. Heidät
asetettiin riviin korokkeen eteen ja he olisivat katselijoiden tavoin
heittäytyneet maahan, ellei _Hän_ olisi kieltänyt heitä.

"Ei", sanoi hän suloisimmalla äänellään, "seisokaa, minä pyydän.
Ehkä piankin saatte maata, niin että väsytte", lopetti hän nauraen
sointuvasti.

Minä huomasin rikollisten rivin vavahtavan kauhusta ja vaikka nämä
olivatkin tunnottomia roistoja, tunsin minä kuitenkin sääliä heitä
kohtaan. Muutamia minuutteja, ehkä pari, kolme, kului synkässä
äänettömyydessä, jonka aikana _Hän_ näkyi pään liikkeestä päättäen --
mehän emme tietystikään voineet nähdä hänen silmiään -- tarkastelevan
tutkivasti jokaista syytettyä erikseen. Vihdoin hän kysyi minulta
hiljaa ja harkitsevasti:

"Tunnetko, oi vieraani, jota kotimaassasi sanotaan Okaiseksi Puuksi,
nämä miehet?"

"Kyllä, oi kuningatar, melkein jokaisen", vastasin minä ja huomasin
heidän tuijottavan minuun kuullessaan sanani.

"Kerro siis minulle ja koko tälle suurelle joukolle tapaus, josta
olen kuullut."

Täten vaadittuna puhumaan minä kerroin lyhyesti ihmissyöjäin juhlasta
ja palvelijaraukkamme kiduttamisyrityksestä. Minua ei keskeytetty
kertaakaan. Kaikki läsnäolijat, niin syytetyt kuin muutkin,
kuuntelivat vaieten kertomustani. Kun olin lopettanut, mainitsi
Ayesha Billalin nimen ja kohottamatta päätään maasta vanhus vahvisti
kertomuksen todenperäisyyden. Muita todistajia ei kuultu.

"Olette kuulleet", sanoi _Hän_ vihdoin kylmän kirkkaalla äänellä,
joka oli aivan erilainen kuin hänen tavallinen äänensä -- tämän
salaperäisen olennon huomattavimpia ominaisuuksia oli, että hän
saattoi ihmeellisellä taidolla sovittaa äänensä tilanteiden mukaan.
"Onko teillä tähän mitään sanottavaa, te niskurit lapset; voitteko
millään puolustaa käytöstänne?"

Seurasi hetken hiljaisuus, kunnes vihdoin eräs keski-ikäinen, leveä
rintainen ja hienopiirteinen mies, jonka silmät olivat terävät kuin
haukan, alkoi selittää, että käskyssä, jonka he olivat saaneet, oli
puhuttu vain valkoisten miesten hengen suojelemisesta eikä sanaakaan
niiden mustasta palvelijasta. Erään naisen houkuttelemina, joka
ei ollut enää elossa, he olivat aikoneet surmata hänet hehkuvalla
ruukulla maan vanhan ja kunnioitettavan tavan mukaan sekä sitten
syödä hänet. Sokeassa raivossaan he olivat käyneet meidänkin
kimppuumme ja katuivat nyt vilpittömästi tekoaan. Hän lopetti
puheensa nöyrästi armoa rukoillen. Ehkä "_Hän-jota-täytyy-totella_"
suuressa viisaudessaan harkitsisi olevan kyllin suuren rangaistuksen,
kun heidät tuomittaisiin karkoitettaviksi soille joko kuolemaan tahi
elämään aina asianhaarojen ja mahdollisuuksien mukaan. Mutta minä
näin hänen kasvoistaan, ettei hän odottanutkaan armoa.

Miehen puhetta seurasi mitä syvin hiljaisuus. Lamppujen lepattavat
liekit loivat jättiläisvarjoja luolan kallioseinille ja koko
tilaisuus oli niin omituinen ja satumainen, etten ole milloinkaan
muulloin nähnyt sen kaltaista, en edes tuossa noidutussa maassakaan.
Korokkeen edessä makasivat katselijat maassa liikkumattomina kuin
kuolleet ja heidän tiheät rivinsä häipyivät etempänä vallitsevaan
synkkään hämärään. Tämän makaavan kuulijakunnan edessä seisoivat
syytetyt koettaen näyttää välinpitämättömiltä ja siten peitellä
luonnollista kauhuaan.

Oikealla ja vasemmalla seisoivat valkopukuiset, suurilla keihäillä ja
veitsillä aseistetut henkivartijat ja mykät mies- ja naispalvelijat
katselivat näytelmää uteliain silmin. Kaikkien yläpuolella istui
istuimellaan tuo hunnutettu valkoinen nainen, jonka koko olemus
näytti sädehtivän suloa ja kauhistuttavaa voimaa. Häntä näytti
ympäröivän jonkun näkymättömän valon aiheuttama loistava sädekehä.
Minä en ole milloinkaan nähnyt häntä peloittavampana kuin hän oli
tuossa tuomioistuimella istuessaan kostoa suunnitellen.

Vihdoin hän julisti tuomion.

"Te koirat ja käärmeet", aloitti hän matalalla äänellä, joka tiukkeni
vähitellen niin, että luolan seinät kajahtelivat, "te ihmislihan
syöjät, te olette rikkoneet kaksinkertaisesti. Ensiksikin te olette
karanneet näiden muukalaisten kimppuun, jotka ovat valkoihoisia,
ja joiden palvelijan te olisitte kiduttaneet kuoliaaksi. Tästä
rikoksesta olette jo kuoleman ansainneet. Mutta ei siinä kaikki. Te
olette uskaltaneet olla minulle tottelemattomia. Enkö minä lähettänyt
teille sanaa Billalin, palvelijani, mukana, joka on perhekuntanne
isä? Enkö minä käskenyt ystävällisesti ja vieraanvaraisesti kohdella
näitä muukalaisia, jotka te olisitte siitä huolimatta surmanneet,
elleivät he olisi olleet aivan ennenkuulumattoman vahvoja ja
urhoollisia? Eikö teille ole hamasta lapsuudesta opetettu, että
_Hiyan_ laki on aina voimassa? Pieninkin tottelemattomuus rangaistaan
kuolemalla. Eikö isänne ole teille opettanut teidän ollessa vielä
pieniä lapsia, että minun sanaani on ehdottomasti toteltava? Yhtä
hyvin voitte käskeä tämän luolan sortua päällenne tahi auringon
pysähtyä kuin toivoa minun muuttavan tapojani tahi peruuttavan
sanani teidän mielenne mukaan. Sen te hyvin tiedätte, te hullut.
Mutta teidän sydämenne on täynnä pahuutta, joka kuohuu pinnalle kuin
lähteet keväällä. Ellei minua olisi ollut, niin te olisitte kuolleet
sukupuuttoon jo satoja vuosia sitten -- pahuudessanne te olisitte
tuhonneet toisenne. Koettamalla surmata nämä muukalaiset, jotka
ovat vieraitani ja etenkin niskuroimalla minua vastaan te olette
ansainneet rangaistuksenne. Vietäköön teidät kidutusluolaan, jossa
teidät annettakoon kiduttajien haltuun, ja ne teistä, jotka vielä
elävät huomenna auringon laskiessa, surmattakoon samalla tavalla kuin
te aioitte surmata tämän vieraani palvelijan."

Hän vaikeni ja kansanjoukko vavahti kauhusta tuomion kuultuaan.
Syytettyjen näennäinen välinpitämättömyys hävisi heti, kun he
käsittivät miten hirveä heille tuomittu rangastus todellakin oli. He
heittäytyivät maahan ja heidän tuskansa, kun he itkien ja valittaen
rukoilivat armoa, oli niin kauhea nähdä, että minäkin käännyin
Ayeshan puoleen ja pyysin häntä säästämään heidän henkensä, tahi
ainakin hiukan lieventämään julmaa tuomiotaan.

"Hollyseni", sanoi hän jälleen kreikan kielellä, jota minun oli
hieman vaikea ymmärtää, vaikka osaankin vanhan ajan kreikkaa paremmin
kuin moni muu, sillä Ayeshan lausumistapa oli suuresti erilainen
kuin meidän nykyaikainen teoriioihin ja vanhoihin perimätietoihin
perustuva lausumistapamme -- "Hollyseni, se ei käy päinsä. Jos minä
olisin armelias noita raatelevaisia susia kohtaan niin te ette voisi
olla hetkeäkään varmat hengestänne. Miten luulet minun hallitsevan
tätä kansaa? Minullahan on vain yksi ainoa henkivartijarykmentti,
josta ei ole mitään turvaa. He ovat vain käskyläisiäni. Kansa
pelkää minua ja siinä on voimani. He ovat verenhimoisia kuin
tiikerit ja joka hetki he olisivat valmiit karkaamaan kimppuunne
ja juomaan verenne, jos he uskaltaisivat. Mutta he eivät uskalla,
sillä he tietävät ja tuntevat minun voimani. Noin kerran sadassa
vuodessa minun täytyy istua näin oikeutta ja tuomita parikymmentä
roistoa kidutukseen ja kuolemaan. Älä luule, että minä tahdon
olla julma ja nauttia noiden raukkojen kärsimyksistä. Mitä hyötyä
minulla siitä olisi? Niillä, jotka elävät kauan, ei ole mitään
intohimoja, Hollyseni, lukuunottamatta tapauksia, jolloin heidän
koko mielenkiintonsa on kohdistunut johonkin määrättyyn seikkaan.
Vaikka minä näytän surmaavan vihoissani tahi kun mieleni on
murtunut, niin asian laita ei ole kuitenkaan siten. Olethan nähnyt,
miten tuulen näkymätön voima kiidättää pilviä taivaan huimaavassa
korkeudessa. Samoin on minunkin laitani, oi Holly. Minun mielentilani
ja näennäiset päähänpistoni ovat kuin pilviä, jotka näyttävät
alituisesti muuttavan suuntaansa ilman mitään syytä, mutta näitäkin
pieniä pilviä ohjaa tarkoin määrätty voima. En tee mitään ilman
jotakin tarkoitusta. Ei, miesten täytyy kuolla ja kuolla siten kuin
olen käskenyt." Samassa hän kääntyi henkivartioston päällikköön päin
ja lausui juhlallisesti:

"Tuomio pantakoon heti täytäntöön!"



II.

KÔRIN HAUTAKAMMIOT.


Kun vangit oli viety pois, viittasi Ayesha kädellään, jolloin
kuulijakunta kääntyi ympäri ja alkoi ryömiä kiireesti matkoihinsa.
Joukko muistutti säikähtynyttä lammaslaumaa. Jonkun matkan päässä
korokkeesta he nousivat kuitenkin seisoalleen ja kiiruhtivat tiehensä
jättäen kuningattaren ja minut kahdenkesken mykkien palvelijoiden
ja muutamien henkivartijoiden seuraan. Suurin osa henkivartiostoa
oli mennyt tuomituita saattelemaan. Ajatellen sopivan hetken tulleen
minä pyysin Ayeshaa tulemaan Leon luo ja kerroin hänelle, kuinka
arveluttavan huono Leo oli. Mutta hän ei suostunut pyyntööni, vaan
sanoi, ettei sairas kuolisi ennen iltaa. Tämäntapaiseen kuumeeseen
sairastuneet henkilöt eivät kuolleet milloinkaan muulloin kuin
myöhään illalla ja aamun sarastaessa. Hän selitti myöskin, että oli
paljon parempi antaa taudin kehittyä aivan huippuunsa ennenkuin hän
murtaisi sen voiman. Sentähden nousin ja aioin poistua, mutta hän
pyysi minua jäämään, sillä hän tahtoi puhella kanssani ja näyttää
minulle luolien ihmeitä.

Kun olin täydelleen hänen viehätysvoimansa lumoissa, en voinut
kieltäytyä vaikka olisin tahtonutkin. Hän nousi tuolistaan
ja laskeutui korokkeelta tehden muutamia merkkejä mykille
palvelijoilleen. Kaksi tyttöä asettui eteemme ja kaksi taaksemme,
mutta muut palvelijat ja jäljellä olevat henkivartijat poistuivat
kumarrettuaan syvään.

"Nyt tahtonet nähdä muutamia tämän paikan ihmeitä, oi Holly?" kysyi
hän sitten. "Katselehan tätä luolaa. Oletko milloinkaan nähnyt sen
kaltaista? Ja kuitenkin se on ihmisten tekemä. Tuo sukupuuttoon
kuollut kansa, joka hämärimmässä muinaisuudessa asui kaupungissa,
jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla, on hakannut tämän luolan
ja monta muuta samanlaista. Suuri ja ihmeellinen on tämän Kôrin
kansan täytynyt olla, mutta muinaisten egyptiläisten lailla he
ajattelivat enemmän kuolleitaan kuin eläviä. Kuinka suuren joukon
työmiehiä luulet olleen tekemässä tätä luolaa ja kuinka monta vuotta
arvelet kuluneen ennenkuin työ valmistui?"

"Kymmeniätuhansia", vastasin minä.

"Niinkö, oi Holly. Tämä kansa oli jo hyvin vanha ennenkuin
egyptiläisistä tiedettiin mitään. Osaan hiukan lukea heidän
kirjoituksiaan -- olen vähitellen saanut selvän kielestä -- ja tämä
luola on heidän viimeisiltä ajoiltaan. Katsohan tänne", ja viitaten
kallioseinään takanaan hän antoi merkin tytöille nostaa lamput
korkealle. Seinässä korokkeen yläpuolella oli vanhaa, tuolilla
istuvaa miestä esittävä korkokuva. Hänellä oli lyhyt norsunluinen
sauva kädessään ja minun mielestäni hän muistutti suuresti vanhusta,
jonka kuolema, balsamoiminen ja hautaus oli kuvattu ruokailuhuoneemme
seinälle. Tuoli, jolla hän istui, oli aivan samanlainen kuin
korokkeella oleva tuoli, jolla Ayesha oli istunut tottelemattomia
alamaisiaan tuomitessaan. Kuvan alla oli noilla ennen mainitsemillani
kummallisilla kirjaimilla kirjoitettu lyhyt kirjoitus. Muistaakseni
en ole tarkemmin kuvannut näitä kirjaimia, joiden kaltaisia en
ole missään muualla nähnyt. Voin sanoa tuntevani melkein kaikkien
maailman kielien kirjoitustavat ja seinässä näkyvä kirjoitus
oli minun mielestäni aivan kiinankielen näköistä. Ayesha luki
kirjoituksen hieman vaivalloisesti ja käänsi sen minulle. Kirjoitus
kuului:

_"Vuonna neljätuhatta kaksisataa viisikymmentä ja yhdeksän Kôrin
keisarikunnan pääkaupungin perustamisen jälkeen valmistui tämä luola
eli hautauspaikka Kôrin mahtavan keisarin, Tisnon, hallituksen
aikana. Kansa orjineen työskenteli täällä kolmen sukupolven ajan
ja tämä luola määrättiin jälkeentulevaisten ylhäisten kansalaisten
viimeiseksi leposijaksi. Taivas siunatkoon heidän työnsä ja antakoon
Tisnon, meidän jalon keisarimme, nukkua rauhallisesti heräämisen
päivään saakka. Samoin levätkööt rauhassa hänen palvelijansa ja hänen
jälkeläisensä, jotka tuodaan tänne viimeistä untaan nukkumaan."_

"Tästä näet, oi Holly", sanoi hän lopetettuaan lukunsa, "että noin
neljätuhatta vuotta ennen tämän luolan valmistumista oli kaupunki
perustettu, jonka rauniot näkyvät vieläkin tasangolla. Kun minä
parituhatta vuotta sitten ensi kerran katselin luolaa, oli se aivan
samanlainen kuin nytkin. Ajattele siis, kuinka vanha tuon kaupungin
on täytynyt olla! Seuraa nyt minua, niin näytän sinulle, miten tämä
mahtava kansa hävisi olemattomiin, kun sen häviön aika oli tullut",
ja hän meni luolan keskustaan ja osoitti minulle sileäksi hakattua
kallionlohkaretta, joka oli tarkoin sovitettu luolan lattiassa
olevaan pyöreään aukkoon. "Katsele, muukalainen", sanoi hän. "Voitko
aavistaa, mitä tuo kivi ja aukko tietäisivät kertoa?"

"En, oi kuningatar", vastasin minä. Ayesha kääntyi vasemmalle luolan
periltä katsoen ja pysähtyi seinän viereen viitaten palvelijoita
tulemaan sinne lamppuineen. Seinässä näkyi jollakin punaisella
väriaineella piirretty kirjoitus, jonka kirjaimet olivat aivan
samanlaiset kuin Kôrin keisari Tisnoa esittävän kuvan alla olevassa
kirjoituksessa. Väriaine oli vielä niin kirkas, että kaikki kirjaimet
näkyivät selvästi, ja Ayesha alkoi lukea ja kääntää minulle
kirjoitusta, joka kuului: --

_"Minä Junis, Kôrin suuren temppelin ylimmäinen pappi, kirjoitan
tämän hautauspaikan kallioon vuonna neljätuhatta kahdeksansataa ja
kolme Kôrin perustamisen jälkeen. Kôr on kukistunut! Sen palatsit
ovat autiot eikä laulua ja soitantoa kuulu enää sen saleista. Se
ei hallitse enää maailmaa eivätkä sen lukemattomat laivat purjehdi
enää kauppamatkoille kaukaisiin maihin. Kôr on kukistunut! Sen
mahtavat kaupungit sortuvat vähitellen raunioiksi, joissa vain
sudet ja hyypiät asustavat. Kaikki satamat ja kanavat, jotka Kôrin
kansa rakensi, joutuvat viimein jälkeentulevaisten raakalaisten ja
villien joutsenten haltuun. Kaksikymmentäviisi kuukautta sitten
ilmestyi Kôrin ja sen sadan kaupungin yläpuolelle pilvi, joka
vuodatti hävittävän ruton maahamme. Tauti tappoi kansan, rutto löi
vanhat ja nuoret eikä säästänyt ketään. Toinen toisensa jälkeen
sairastui, muuttui mustaksi ja kuoli -- olipa hän sitten vanha tahi
nuori, rikas tahi köyhä, mies tahi nainen, prinssi tahi orja. Rutto
raivosi yötä ja päivää ja ne, jotka pelastuivat ruton kynsistä,
kuolivat nälkään. Kôrin lasten ruumiita ei voitu enää maan vanhan
tavan mukaan karaista ajan hävitystä vastaan, kun kuolleita oli niin
paljon, vaan ne pudotettiin lattiaan tehdystä aukosta tämän luolan
alla olevaan suunnattomaan kuoppaan. Tästä suuresta ja mahtavasta
kansasta, joka oli koko maailman valo, oli viimein jäljellä vain
pieni joukko, joka pakeni meren rantaan ja purjehti pohjoiseen
päin. Nyt olen minä, Junis, suuren temppelin viimeinen ylimmäinen
pappi, tämän kirjoituksen kirjoittaja, ainoa elävä olento koko tässä
suuressa kaupungissa. Minä en tiedä, mahtaisiko toisissa kaupungeissa
olla vielä joitakin asukkaita. Tämän kirjoitan murheen murtamana ja
raskain sydämin, koska Kôrin keisarikuntaa ei ole enää olemassa ja
sen temppeleissä ei enää jumalia palvella. Palatsit ovat autiot ja
kaikki prinssit ja ruhtinaat, kauppiaat, laivurit ja ihanat naisemme
ovat iäksi kadonneet maan pinnalta."_

Huokaisin hämmästyksestä -- noista sanoista henkivä ääretön epätoivo
oli niin liikuttava. Oli kaameata ajatella tuota ainoata eloon
jäänyttä, joka tahtoi ennen manan majoille menoaan kertoa kansaansa
kohdanneesta hirveästä onnettomuudesta. Miltä olikaan tuosta
vanhuksesta mahtanut tuntua, kun hän kauhistuttavassa yksinäisyydessä
pienen lampun himmeässä valossa piirteli luolan kallioseinälle
lyhyen kertomuksen kansansa häviöstä? Mikä aihe taidemaalarille tahi
siveyssaarnaajalle tahi yleensä jokaiselle ajattelevalle henkilölle!

"Eikö sinustakin näytä todenmukaiselta, oi Holly", sanoi Ayesha
nojaten kädellään olkapäähäni, "että muinaiset egyptiläiset
polveutuivat tuosta pohjoiseen päin paenneesta joukosta?"

"En tiedä", vastasin minä; "maailma näyttää olevan hyvin vanha."

"Vanhako? Niin, vanha todellakin. Suuret ja mahtavat kansat,
joilla on ollut korkea sivistys, ovat toinen toisensa jälkeen
eläneet maailmassa ja hävinneet niin jäljettömiin, ettei heidän
olemassaolostaan ole hämärintäkään aavistusta. Kôrin muinainen kansa
on jättänyt jälkeensä muistomerkit, jotka säilyvät vuosituhansia,
mutta kaikki ihmistyö on kerran katoava. Maanjäristys voi saada nämä
luolat luhistumaan tahi ne voivat täyttyä vedellä. Voiko kukaan
tietää, mitä maailmassa on ollut tai mitä on tuleva? Eihän ole mitään
uutta auringon alla, kuten hebrealaiset viisaat kirjoittivat kauan
sitten. Kôrin kansa ei minun luullakseni kuitenkaan aivan kokonaan
kuollut. Toisten kaupunkien asukkaista jäi osa eloon ja etelässä
asuvat raakalaiset tahi minun omat kansalaiseni, arabialaiset,
tulivat ja ottivat heidän naisensa vaimoikseen. Nämä amahaggerit
ovat siis Kôrin mahtavan kansan jonkinlaisia jälkeläisiä, ja katso,
he asuvat esi-isiensä haudoissa. Mutta tämä on vain otaksuma, sillä
kukapa voisi asian varmasti tietää. Minäkään en voi nähdä niin kauas
aikojen yöhön. Niin, Kôrin muinainen kansa oli mahtava kansa, joka
valloitti maita niin kauan kuin oli jotakin valloittamista ja asettui
sitten rauhaan vuortensa turviin. Elämä oli ihanaa ja huoletonta.
Mies- ja naispalvelijat huolehtivat isäntiensä mukavuudesta.
Runolaulajat sepittivät hymnejä mahtavien kunniaksi ja kuvanveistäjät
kaunistivat taideteoksillaan kaupungit ja hautakammiot. Käytiin
kauppaa, riideltiin, syötiin, metsästeltiin ja huviteltiin, kunnes
hävityksen hetki tuli. Mutta menkäämme katsomaan kuilua tämän
luolan alla, josta kirjoituksessa puhutaan. Sinun silmäsi eivät ole
milloinkaan nähneet sellaista näkyä."

Menimme erääseen luolasta lähtevään pienempään sivukäytävään
ja laskeuduttuamme jyrkästi viettäviä portaita myöten alas me
tulimme suurehkoon käytävään, joka oli ainakin kuusikymmentä
jalkaa suuren luolan lattian alapuolella. Katossa huomasin
säännöllisten välimatkojen päässä suuria reikiä, joiden luulin olevan
ilmanvaihtokanavia. Äkkiä Ayesha pysähtyi ja käski palvelijain
kohottaa lamput korkeammalle, ja kuten hän oli ennustanutkin näin
minä näyn, jonka kaltaista en luule milloinkaan toista näkeväni.
Seisoimme syvän kuopan reunalla, joka oli ainakin yhtä suuri kuin
hautaholvi S:t Paulin tuomiokirkon alla Lontoossa. Lamppujen
valossa minä huomasin, ettei paikka ollut mikään muu kuin suunnaton
luukammio, sillä kuoppa oli reunojaan myöten täynnä luurankoja, jotka
muodostivat korkean, lamppujen valossa kamalasti kuultavan kalpean
pyramiidin. Ruumiit olivat putoilleet sikinsokin toistensa päälle
ylhäällä olevasta aukosta ja siten oli tämä kaamea kasa syntynyt. En
voi kuvitella kauhistavampaa näkyä kuin tämä ammoin sitten kuolleen
kansan viimeinen jättiläishauta. Näky oli sitäkin hirvittävämpi,
kun monet ruumiit olivat vain kuivaneet kokoon luolan erinomaisen
kuivassa ilmassa. Tyhjillä silmäkuopillaan ne tuijottivat meihin joka
taholta. Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus ja ääneni kaiku sysäsi
tasapainostaan erään pääkallon, joka oli tuhansia vuosia keinahdellut
pyramiidin huipulla. Kallo alkoi vieriä aivan meitä kohti ja
pudotessaan se luonnollisesti sysäsi toisiakin luita liikkeelle,
niin että lopulta koko kasa näytti liikehtivän ikäänkuin luurangot
olisivat olleet aikeessa nousta meitä tervehtimään.

"Menkäämme", sanoin minä. "Olen nähnyt kyllikseni. Tämä on varmaankin
noiden ruttoon kuolleiden hauta, vai mitä?" lisäsin kääntyessäni
poispäin.

"Niin on. Kôrin kansa palsamoi aina kuolleensa kuten muinaiset
egyptiläisetkin, mutta he olivat siinä egyptiläisiä taitavammat.
Kôrin taitavat mestarit tällä alalla täyttivät kuolleen verisuonet
eräällä väkevällä nesteellä saaden siten kaikki ruumiinosat
säilymään muuttumattomina, kun taas egyptiläiset poistivat aivot
ja sisälmykset. Mutta tulehan tänne, niin saat itse nähdä", ja hän
pysähtyi erään sivukäytävän suulle viitaten palvelijoitaan tulemaan
lähemmäksi lamppuineen. Astuimme pieneen huoneeseen, jossa oli kaksi
kivilavitsaa. Muutoin oli kammio aivan samanlainen kuin makuuhuoneeni
ensimmäisessä pysähdyspaikassamme. Kummallakin kivilavitsalla lepäsi
kellertävällä, melkein huomaamattoman tomukerroksen peittämällä
liinakankaalla verhottu ruumis. Tuohon tavattoman pitkään aikaan
verraten, jonka vainajat olivat kammiossa levänneet, oli niiden
päälle laskeutunut tomukerros odottamattoman ohut, mutta noissa
luolissa ei ollut myöskään mitään, joka olisi voinut muuttua tomuksi.
Lavitsalla ruumiiden vieressä ja lattialla oli useita maalauksilla
koristeltuja maljakoita, mutta yleensä näin vain harvoissa
hautakammioissa sota-aseita.

"Ota pois tuo verho, oi Holly", sanoi Ayesha, mutta kun ojensin
käteni noudattaakseni kehoitusta, en voinutkaan toteuttaa aiettani.
Minusta se tuntui pyhyyden loukkaukselta ja totta puhuen minua
peloittikin hieman. Paikan kaamea juhlallisuus ja vainajien läsnäolo
tekivät mieleni araksi. Naurahtaen pelolleni Ayesha vetäisi itse
peitteen pois, jonka alla näkyi olevan toinen vieläkin hienompi
peite kivilavitsalla lepäävän vainajan verhona. Senkin Ayesha
veti sivulle ja ensi kerran tuhansiin vuosiin elävien silmät
katselivat tätä viimeistä untaan nukkuvaa vainajaa. Lavitsalla
lepäsi noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen nainen, joka oli
varmaankin ollut hyvin kaunis. Vielä nytkin olivat hänen tyynet
säännölliset piirteensä, hänen kauniisti kaartuvat kulmakarvansa
ja pitkät silmäripsensä, jotka loivat lamppujemme valossa hienoja
varjoja noille norsunluunvalkoisille kasvoille, liikuttavan
kauniit. Valkoisissa vaatteissaan, muhkean, sinertävän mustan tukan
aaltoillessa hänen ympärillään hän nukkui siinä viimeistä pitkää
untansa ja hänen käsivarrellaan lepäsi kasvot hänen rintaansa vasten
pieni, suloinen lapsonen. Näky oli niin liikuttava, että silmäni
-- en häpeä sitä tunnustaa -- täyttyivät kyynelillä. Vaieten minä
katselin heitä ja ajatukseni kiitivät läpi aikojen johonkin Kôrin
mahtavan pääkaupungin onnelliseen kotiin, jossa tämä viehättävä
nainen oli elämänsä elänyt ja ajan täyttyessä astunut tuonelan
portista sisälle ottaen nuorimman lapsensa mukaansa. Siinä he
lepäsivät edessämme, äiti ja lapsi, kertoen meille muinaisuudessa
eletystä, tuhansia vuosia sitten unhotetusta ihmiselämästä elävämmin
kuin mikään kirjoitettu muistelma. Kunnioittaen minä asetin liinaiset
verhot paikoilleen ja käännyin huoaten katsomaan toisella lavitsalla
lepäävää vainajaa. Vedin varovasti peitteen sivulle, joka verhosi
valkoisiin vaatteisiin puetettua, keski-ikäistä mieshenkilöä, jolla
oli pitkä harmahtava parta. Hän oli kaikesta päättäen toisella
lavitsalla lepäävän naisen puoliso, joka oli monen vuoden eron
jälkeen tullut vihdoin ainiaaksi rakkaidensa luo.

Poistuttuamme tästä kammiosta me kävimme useissa toisissa, mutta
tulisi liian pitkäksi kertoa kaikki mitä näimme. Jokaisessa
kammiossa oli asukkaansa, sillä tuo kuudettasataa vuotta pitkä
aika, joka kului tämän hautauspaikan valmistumisesta Korin kansan
tuhoutumiseen, näyttää olleen kyllin riittävä, että kaikki nämä
lukemattomat hautaholvit ehtivät täyttyä. Myöskin kävi ilmi, ettei
noiden vainajien rauhaa ollut kukaan häirinnyt sen jälkeen kuin
heidät oli viimeiseen lepopaikkaansa saatettu. Voisin kirjoittaa
kokonaisen kirjan noista hautakammioista, mutta siitä tulisi sangen
yksitoikkoinen.

Palsamoiminen oli suoritettu niin mestarillisesti, että melkein
kaikki näkemämme ruumiit olivat samanlaiset kuin kuolinpäivänään
tuhansia vuosia sitten. Mikään ei voinut vahingoittaa heitä vuoren
syvässä hiljaisuudessa. Kylmän ja lämmön vaihtelu ei tuntunut siellä
eikä sinne päässyt pöly tunkeutumaan, ja tuo hyvänhajuinen neste,
jolla heidät oli kyllästetty, näytti vaikuttavan iankaikkisesti.
Muutamia poikkeuksiakin tapasimme. Semmoiset ruumiit olivat kyllä
aivan toisten näköisiä, mutta kun niihin kosketti, hajosi liha
kosketuspaikasta heti tomuksi, joten oli ilmeistä, että sellaiset
ruumiit olivat vain tomukasoja. Ayesha selitti tämän johtuvan siitä,
ettei näiden ruumiiden verisuonia oltu täytetty tuolla säilyttävällä
nesteellä, vaan ruumiit oli vain upotettu siihen joksikin ajaksi.
Hautauksella oli jostain syystä ollut niin kiire, ettei balsamointia
ehditty täydellisesti toimittaa.

Mutta viimeistä hautakammiota en voi vaitiollen sivuuttaa, sillä
siellä näkemäni näky oli vieläkin liikuttavampi kuin ensimmäisessä,
jossa kävimme. Siellä oli vain kaksi vainajaa, jotka lepäsivät
samalla lavitsalla. Vedin peitteen pois, jonka alta tuli näkyviin
kaunis ja liikuttava ryhmä. Kivilavitsalla lepäsi kukoistava
nuorukainen, joka hellästi syleili hänen käsivarrellaan uinailevaa
viehättävää tyttöä koskettaen huulillaan tämän otsaa. Kohotin hieman
nuorukaisen valkoista vaippaa ja huomasin hänen sydämensä kohdalla
tikarin iskun aiheuttaman haavan, ja tytön marmorin valkeassa povessa
oli samanlainen isku, josta hänen nuori henkensä oli paennut.
Yläpuolelle oli seinään piirretty kaksi sanaa. Ayesha käänsi
kirjoituksen, joka kuului: _"Kuoleman vihkimät."_

Minkälainen oli noiden kahden elämäntarina mahtanut olla? Nuoret
ja kauniit he olivat varmastikin olleet ja eläissään he olivat jo
toisiaan rakastaneet eivätkä olleet kuolemassakaan eronneet.

Suljin silmäni ja mielikuvituksessani siirryin vuosituhansia
taaksepäin. Olin näkevinäni heidän järkyttävän kuolemansa ja
tuo mielikuvitukseni esiin loihtima kuva oli niin elävä ja niin
yksityiskohtaisen tarkka, että luulin jo melkein saavuttaneeni
yliluonnollisen taidon nähdä selvästi ammoin sitten tapahtuneita ja
muilta salattuja asioita.

Suuren luolan kirkkaasti valaistulla korokkeella, jolta Ayesha oli
äsken tuomionsa julistanut, seisoi valkoiseen ja kaikesta päättäen
ylimmäispapilliseen vaatetukseen puetettu arvokkaan näköinen vanhus.
Luola oli täynnä nuoria ja vanhoja sotureita, joita päälliköt
parhaillaan marssittivat edeltäpäin määrätyille paikoille. Tämä
nuori tyttö seisoi alttarin edessä liikkumattomana kuin kuvapatsas.
Hänen kullankeltainen, tuuhea tukkansa valui hohtavina kiharoina
hänen olkapäilleen ja varjosti hiukan hänen marmorin kalpeita
kasvojaan, jotka olivat hänen vaatteitaankin valkeammat. Siinä hän
seisoi, kaunis kalpea tyttö, kaunein kauniiden joukossa -- liljaa
puhtaampana ja kylmänä kuin jää. Luolaan astui purppuraan puettu
nuorukainen, jonka edellä ja jäljessä kulki runolaulajia ja kauniita
tyttöjä häälauluja laulaen. Mutta kun seurue lähestyi alttarin
edessä seisovaa kuvankaunista tyttöä, värähti tämä kauhusta ja
samassa syöksähti kansanjoukosta tämä tummatukkainen nuorukainen ja
sulki tytön syliinsä. Hän painoi kiihkeän suudelman rakastettunsa
huulille, jonka kalpeille poskille alkoi kohota ruusuinen ruso kuin
aamuruskon punertava hehku idän taivaalle. Luolassa syntyi hirmuinen
meteli ja miekkojen välähdellessä nuorukainen riuhtaistiin armaastaan
erilleen ja surmattiin tämän silmäin edessä miekan iskulla. Mutta
kun nuorukainen kaatui, sieppasi tyttö huudahtaen tikarin hänen
vyöltään ja iski sen kahvaa myöten rintaansa, suoraan sydämeen, ja
kaatui kuolleena rakastettunsa päälle peittäen tämän ruumiillaan.
Haikeiden valitushuutojen kaikuessa loistava hääseurue hajausi
näkyni näyttämöltä. Menneisyys oli jälleen sulkenut kirjansa ja minä
havahduin todellisuuteen.

Lukija antakoon minulle anteeksi tämän mielikuvitukseni näkyjen
kertomisen kesken tosiasioiden kuvausta, mutta näkyni oli niin
ilmielävä ja niin todellinen, etten voinut olla sitä kertomatta.
-- Voiko sitäpaitsi kukaan sanoa, minkälainen suhde vallitsee
mielikuvituksen ja menneiden, nykyisten ja tulevien tapahtumien
välillä. Mitä on mielikuvitus? Tuntemattomien tosiseikkojen
kuvastumistako sisimpäämme vai sielujemme ajatustoimintaa?

Näkyni kesti vain silmänräpäyksen ja viitaten vainajiin lausui Ayesha
juhlallisella, liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka soveltui
unelmaani täydellisesti:

"Katso ihmiskohtaloa. Hautaan ja unhotukseen me kaikki viimein
joudumme! Nifri, minäkin, jonka elinaika on niin pitkä. Myöskin
minulle, oi Holly, on tuhansien vuosien kuluttua ja tuhansia vuosia
sen jälkeen kuin sinä olet mennyt tuonelan portista ja kadonnut
sumuihin, koittava päivä, jolloin minä kuolen ja tulen sinun ja
noiden vainajien kaltaiseksi. Mitä hyötyä minulla on silloin siitä,
että olen selville saamani luonnon salaisuuden avulla voinut
elää kauemmin kuin muut kuolevaiset ja uhmata jonkin aikaa sekä
vanhuutta että kuolemaa, kun minun on lopulta kuitenkin kuoltava?
Mitä on kymmenentuhatta tahi kymmenen kertaa kymmenentuhatta vuotta
iankaikkisuuteen verraten? Ei mitään. Tuo aika on kuin Iäisen
Hengen yksi ainoa henkäys ja kuluu yhtä pian kuin yön sumu haihtuu
auringon noustessa. Katso ihmiskohtaloa! Meidänkin vuoromme on
tuleva. Tuohon uneen mekin kerran nukahdamme, mutta yhtä varmasti
jälleen heräämmekin. Sitten nukahdamme taas ja tätä vuorottelua on
jatkuva, kunnes maailmat ovat kuolleet eikä mitään muuta elämää ole
kuin mikä on välittömästi Elämän Hengen yhteydessä. Miten käy siis
meidän molempien ja noiden vainajien? Saammeko elää, kun loppujen
loppu tulee vai täytyykö meidän kuolla? Kuolema on vain elämän yö,
mutta yön jälkeen koittaa taas uusi päivä, joka vuorostaan jälleen
pimenee yöksi. Mikä on siis kohtalomme oleva, kun päivä ja yö, elämä
ja kuolema ovat häipyneet sinne, josta ne ovat kerran ilmestyneetkin?
Kuka voisi nähdä niin etäälle? En edes minäkään! Oletko jo nähnyt
tarpeeksi, muukalainen vieraani?" lisäsi hän hetkisen kuluttua aivan
eri äänellä ja hänen käytöksensäkin oli muuttunut. "Jos tahdot, niin
näytän sinulle vielä enemmän hovisalieni, näiden hautakammioiden
monia ihmeitä. Voin näyttää sinulle paikan, jossa Tisno, Kôrin
mahtavin ja nerokkain keisari, jonka aikana nämä luolat hakattiin,
nukkuu viimeistä untaan satumaisessa loistossaan, joka näyttää
iäti uhmaavan ajan kaikkihävittävää hammasta. On kuin hän vaatisi
näitä vainajia, näitä menneisyyden tyhjiä varjoja, osoittamaan
kunnioitustaan hänen loisteliaalle turhuudelleen."

"Olen nähnyt kylliksi, oi kuningatar", vastasin minä. "Nämä
todistukset meidän kaikkien lopullisesta kohtalostamme ovat
järkyttäneet mieleni. Ihminen on heikko ja vaikutuksille altis. Vie
minut täältä, oi Ayesha!"



III.

KALLIKRATES.


Mykkien palvelijoiden valaistessa tietämme me tulimme parin
minuutin kuluttua porraskäytävään, joka johti kuningattaren
vastaanottohuoneeseen, samaan, jonka poikki Billali oli eilen
madellut. Aioin sanoa kuningattarelle jäähyväiset, mutta hän pyysi
minua jäämään.

"Ei", sanoi hän, "jää luokseni, oi Holly, sillä minun täytyy myöntää,
että keskustelumme huvittaa minua suuresti. Ajattele, oi Holly, ettei
minulla ole ollut kahteentuhanteen vuoteen ketään, jonka kanssa
olisin voinut keskustella, paitsi orjani ja omat ajatukseni. Vaikka
olenkin mietiskelylläni saavuttanut suuren viisauden ja keksinyt
monet salaisuudet, niin olen kuitenkin väsynyt omiin ajatuksiini ja
kyllästynyt seurusteluun vain oman itseni kanssa, sillä muistojen
suoma ravinto on totisesti katkeraa maultaan ja sitä voimme vain
toivon hampailla pureskella. Sinun ajatuksesi ovat kyllä lapselliset
ja kehittymättömät, kuten noin nuorelle sopiikin, mutta ne ovat
lähtöisin ajattelevista aivoista. Sinä muistutat todellakin noita
vanhoja ajattelijoita, joiden kanssa muinoin väittelin Ateenassa
ja Arabian Beccassa. Muotosi on karhea ja synkkä kuin olisit
koko ikäsi tutkinut vanhoja huonosti kirjoitettuja kreikkalaisia
käsikirjoituksia, joiden liasta ihosikin on tummunut. Vedä siis
verho sivulle ja istu tänne minun viereeni; syökäämme hedelmiä ja
antakaamme ajan kulua hupaisesti jutellen. Kuten näet minä irroitan
jälleen huntuni. Olet itse siihen syypää, oi Holly -- minähän
varoitin sinua. Sinäkin olet ylistävä minua kauniiksi kuten nuo
vanhat ajattelijatkin tekivät suuren viisautensa kokonaan unhottaen.
Heidän olisi oikeastaan pitänyt hävetä!"

Hän nousi ja pudistaen yltään valkoisen huntunsa hän seisoi edessäni
loistavan kauniina kuin jokin välkähtelevää nahkaansa vasta muuttanut
käärme, ja katseli minua ihmeellisillä silmillään, joiden tenho oli
suorastaan lamauttava, heläyttäen samalla suloisen naurun, joka
helisi huoneessa kuin hopeakellojen sointi.

Hän oli aivan toisenlainen kuin ennen ja hänen koko olemuksensa
näytti muuttuneen. Hän ei ollut enää tuskien raatelema ja katkera,
jollaisena olin hänet nähnyt kirotessaan kuollutta kilpailijaansa,
eikä niin jäätävän kylmä kuin äsken rikollisia tuomitessaan.
Hän ei ollut myöskään niin ylhäisen juhlallinen ja vakava kuin
noissa synkissä kuoleman kammioissa kävellessämme. Ei; nyt hän
muistutti riemuitsevaa Afroditea ja näytti aivan säteilevän
ihmeellistä ja kiehtovaa elämäniloa. Hänen silmänsä säihkyivät,
hänen naurunsa helähteli ja pudistaen tuuheata tukkaansa, jonka
suloinen tuoksu täytti koko huoneen, hän alkoi hyräillä jotakin
vanhaa kreikkalaista hymniä naputtaen sievän sandaalinsa kärjellä
tahtia lattiaan. Majesteettisuus oli hävinnyt kokonaan nauravien
silmien suojaan, josta se välistä heikosti välähti kuin salama
kirkkaassa auringonpaisteessa. Valkoisen huntunsa lailla hän oli
ravistanut yltään yöllisen katkeruutensa, tuomiosalin kylmyyden ja
hautakammioiden juhlallisen surumielisyyden, ja seisoi nyt edessäni
kuin ruumiillistunut suloisin ja tenhoavin naisellisuus, mutta
täydellisempänä ja tavallaan henkevämpänä kuin kukaan kuolevainen
nainen.

"Kas niin, Hollyseni, istuhan tuohon, josta voit minut hyvin nähdä.
Älä unhota itse näin tahtoneesi ja älä minua moiti, jos sydämesi
tulee niin sairaaksi, että toivot kuolleesi ennenkuin uteliaat
silmäsi näkivät minut. Sanopas nyt suoraan siinä istuessasi, enkö
olekin hurmaavan kaunis? Älä hätäile, vaan harkitse tarkoin ennenkuin
vastaat ja sano totuus. Tarkastele minua piirre piirteeltä vartaloani
unhottamatta, katsele käsiäni ja jalkojani, ja ihaile lumivalkoisen
hipiäni hienoutta, silmiäni, pieniä korviani, ja sano sitten,
oletko milloinkaan nähnyt naista, joka missään suhteessa voittaisi
kauneuteni? Ehkä en ole mielestäsi kyllin hoikka vyötäisiltäni, mutta
se johtuu siitä, että tämä kultainen käärmeen muotoinen vyö on liian
avara eikä sido vaatteitani niin lujalle kuin sen pitäisi. Mutta
siinä on tämä viisas käärme kuitenkin oikeassa. Se tietää, että on
paha kiristää vyötäisiä. Annahan tänne kätesi. Kas niin! Purista
nyt hiukan, vain hyvin heikosti -- näetkös -- sormesi koskettavat
toisiinsa, oi Holly!"

Mittani oli täysi. Minä en voinut kestää kauemmin. Olenhan vain
tavallinen mies, mutta hän oli enemmän kuin nainen. Taivas tietäköön,
kuka hän oli -- minä sitä en tiedä! Siihen minä vaivuin polvilleni
hänen jalkojensa juureen ja vannoin hänelle sekoittaen onnettomasti
kaikki mahdolliset kielet -- tämän tapaisissa tilanteissa tahtoo
mies väkisinkin hämmentyä -- että minä jumaloin häntä enemmän kuin
ketään naista on konsanaan jumaloitu ja olin valmis antamaan vaikka
kuolemattoman sielunikin voidakseni mennä hänen kanssaan naimisiin,
minkä olisin tuolla hetkellä varmasti tehnytkin. Ei ole miestä,
joka ei olisi menetellyt minun laillani. Hetkisen hän oli hieman
hämmästyneen näköinen, mutta sitten hän purskahti nauruun ja taputti
käsiään iloissaan.

"Niinkö pian, oi Holly!" nauroi hän. "Minä jo ihmettelin, kuinka
monta minuuttia menisi ennenkuin polvistuisit eteeni. Siitä on jo
kauan, kun olen nähnyt miehen vaipuvan maahan kauneuteni hurmaamana,
ja usko minua: tuo näky hivelee naisen sydäntä. Ah, tuota pyydettä,
joka on sukupuolemme ainoa oikeus, eivät viisaus ja vuosituhansien
kokemus voi milloinkaan tukahduttaa. Mitä sinä tahdot? -- mitä sinä
oikeastaan tarkoitat? Sinähän et tiedä mitä sinä teet. Enkö minä ole
sanonut sinulle, etten minä ole sinua varten? Minä rakastan vain yhtä
ainoata ja sinä et ole hän. Ah, Holly, kaikessa viisaudessasi -- sinä
olet tavallaan hyvinkin viisas -- sinä käyttäydyt mielettömästi ja
tavoittelet mahdottomia. Sinä tahdot katsella silmiini -- ehkä sinä
tahdot minua suudellakin! No hyvä, jos mielesi tekee, niin _katso_",
ja kumartuen puoleeni hän tuijotti minuun tummilla läpitunkevilla
silmillään; "ja jos tahdot, niin voithan _suudellakin_ minua, sillä
suuteloiden jälki ei näy paitsi ehkä sydämessä. Sinä saat suudella
minua, mutta minä sanon sinulle jo edeltäpäin, että sen tehtyäsi
sinun sydämesi on pakahtuva rakkaudesta minuun ja sinä kuolet
epätoivoon", ja hän kumartui yhä lähemmäksi, kunnes hänen pehmeät
kiharansa koskettivat otsaani ja hänen tuoksuva hengityksensä
tuntui kasvoillani saattaen minut värisemään ja vereni kohisemaan
korvissani. Samassa kun ojensin käteni vetääkseni hänet syliini hän
suoristausi äkkiä ja hänen kasvojensa ilme muuttui vakavaksi. Hän
kohotti kätensä minun pääni yläpuolelle ja minusta tuntui kuin hänen
kädestään olisi virrannut jotakin, joka jäähdytti tunteeni ja sai
minut muistamaan, mitä sopivaisuus ja moitteeton käytös vaativat.

"Riittäköön jo tämä hulluttelu", sanoi hän äänessään ankaruuden
vivahdus. "Kuule, Holly. Sinä olet kunnollinen ja rehellinen mies
ja minä säästäisin mielelläni mielenrauhasi, mutta naisen on niin
vaikea olla armelias. Olen sanonut sinulle, etten ole sinua varten,
joten anna siis ajatuksesi tuulahduksen lailla kiitää ohitseni
kulkemaan entisiä uriaan -- vaivu vaikkapa epätoivoonkin, jos
niin tahot. Sinä et tunne minua, Holly. Jos olisit nähnyt minut
kymmenen tuntia sitten, kun intohimojen myrsky riehui sydämessäni,
niin olisit peloissasi ja vavisten kavahtanut luotani. Mielialani
ovat monenlaiset ja veden lailla tuossa maljassa minun sieluni
heijastaa monet myrskyt, mutta ne menevät ohi, oi Holly, ja unohtuvat
pian. Vesi on vesi ja minä olen minä, enkä voi muuksi muuttua.
Älä sentähden välitä siitä miltä näytän, kun et kuitenkaan tiedä,
minkälainen minä todellisuudessa olen. Jos sinä vielä menetät
malttisi, niin minä verhoudun huntuuni ja sinä et saa enää katsella
kasvojani."

Minä nousin ja vaivuin istumaan tyynyille hänen viereensä. Vaikka
tunteeni olivatkin hetkeksi tyyntyneet, värisin kuin lehti, joka
liikkuu vielä tuulen puuskan ohimentyäkin. En tohtinut sanoa hänelle,
että _olin nähnyt_ hänen intohimojensa riehunnan, hänen tuskansa ja
epätoivonsa, kun hän kirosi kilpailijaansa hautakammion häilyvän
liekin ääressä.

"No niin", jatkoi hän, "maistelkaamme nyt näitä ihania hedelmiä,
jotka ovat -- usko minua -- ihmisen ainoa oikea ravinto. Kerro
minulle tuon hebrealaisten Messiaan opista, joka ilmestyi maailmaan
minua myöhemmin ja jonka sinä sanot nyt hallitsevan Roomaa, Kreikkaa,
Egyptiä ja näiden takana asuvia minun aikanani tuntemattomia
barbaarikansoja. Hänen oppinsa lienee hyvin omituinen, sillä minun
aikanani eivät ihmiset halunneet kuullakaan opistamme. Juhlat,
nautinnot, juomingit, verenvuodatus ja tappelu -- siinä heidän koko
uskontunnustuksensa!"

Toinnuttuani hieman ja häveten heikkouttani, joka oli minut
yllättänyt, minä koetin parhaimpani mukaan selittää hänelle
kristinuskon opinkappaleita, jotka eivät näyttäneet herättävän
hänen erikoista mielenkiintoaan lukuunottamatta oppia taivaasta ja
helvetistä. Hänen koko huomionsa näkyi kohdistuneen mieheen, joka oli
opin perustanut. Minä kerroin hänelle myös, että hänen oman kansansa,
arabialaisten, keskuudessa oli noussut toinen profeetta, eräs
Mohammed, jonka perustamaa oppia monet miljoonat ihmiset vieläkin
tunnustivat.

"Minä ymmärrän", sanoi hän -- "siis kaksi uutta uskontoa! Minä olen
jo tuntenut niin monta ja epäilemättä on ollut vielä useampiakin
olemassa, ennenkuin jouduin tänne Kôrin luoliin. Ihmiskunta haluaa
aina saada tietää, mitä oikeastaan on pilvien tuolla puolen. Lopun
pelko -- siis itsekkyyden jonkinlainen hienompi muoto aiheuttaa
uskontojen syntymisen. Huomaa, Holly, kaikki uskonnot tahtovat
varmentaa tunnustajiensa tulevan elämän tahi ainakin koettavat
neuvoa, miten on meneteltävä tehdäkseen sen mahdollisimman hyväksi.
Pahe on vain niitä soaistuja varten, jotka eivät tahdo liittyä jonkin
uskonnon tunnustajiin ja jotka näkevät todellisille uskovaisille
paistavan valkeuden kuin tiheän sumun läpi. Uskonnot muuttelevat,
kansat vaihtelevat ja mikään muu ei pysy ennallaan kuin maailma ja
ihmisluonne. Ah, jos ihminen voisi ymmärtää, että hänen pelastuksensa
riippuu kokonaan hänestä itsestään! Siellä se on hänen sisimmässään,
jossa elämän henkäys asustaa ja hän on tietoinen hyvästä ja pahasta.
Sille hän rakentakoon lujana seisoen ja älköön heittäytykö maahan
jonkun tuntemattoman jumalan kuvan eteen, joka on muovailtu hänen
kurjan itsensä mukaan, mutta jolla on suuremmat aivot hautoa pahaa ja
pitemmät kädet sen harjoittamiseen."

Mielestäni nämä hänen mietteensä olivat aivan yhdeksännellätoista
vuosisadalla esitettyjen mielipiteiden kaltaiset, joista olin
kuunnellut esitelmiä aivan toisenlaisessa paikassa kuin Kôrin
luolat, ja joita minä en -- ohimennen sanoen -- ollenkaan hyväksynyt
Minä en halunnut kuitenkaan väitellä kysymyksestä, sillä mieleni
ei ollut vieläkään päässyt tasapainoon kaiken sen jälkeen, mitä
olin viimeisten tuntien aikana kokenut ja tunsin joutuvani joka
tapauksessa alakynteen. Onhan jo kyllin väsyttävää väitellä oikein
piintyneen materialistin kanssa, joka vyöryttää päällenne kokonaisia
vuoria kuivia tosiasioita ja masentaa mielenne vain numerojen
järkkymättömällä kielellä, kun te taas voitte vain hyvin heikosti
iskeä takaisin nerokkailla johtopäätöksillänne ja luottamuksenne
lumipalloilla, jotka sulavat niin helposti elämän taistelussa.
Kuinka siis olisin voinut toivoakaan pitäväni puoleni luola-olentoa
vastaan, jonka aivot olivat yliluonnollisen terävät ja jolla oli
takanaan kahdentuhannen vuoden kokemus, siitä puhumattakaan, että
kaikki luonnon salaisuudet olivat hänen tiedossaan. Tuntien, että
hän kääntäisi ennen minut kuin minä hänet, minä ajattelin olevan
viisainta olla puuttumatta koko asiaan ja vaikenin. Olen sittemmin
lukemattomat kerrat katkerasti katunut tätä menettelyäni, sillä siten
menetin ainoan tilaisuuden saada tietää, mitä Ayesha _todellakin_
uskoi ja minkälainen hänen "oppinsa" oikein oli.

"Vai niin, Hollyseni", jatkoi hän, "minun kansalaiseni ovat siis
myöskin löytäneet profeetan ja sinun sanojesi mukaan väärän
profeetan, mitä minä en epäilekään. Sinun mielestäsi hän on sentähden
väärä, ettei hän ole julistanut oppia, jota sinä tunnustat. Minun
aikoinani oli asian laita toisin, sillä meillä arabialaisilla oli
useita jumalia. Me palvoimme Allahia, Sabaa, Taivaan Hallitsijaa,
Al Uzzaa, Waddia, Sawaa, Yaghuthia, Yamanin leijonaa, Muradin
Yauk-hevosta, Hamyarin Nasr kotkaa, Manahin kivikuvaa, jonka
kunniaksi uhrien veri vuoti, ja monta muuta. Tuota hulluutta!
Tuota häpeällistä tietämättömyyttä! Kun minä nousin julistamaan
viisauttani, tahtoivat he surmata minut raivostuneiden jumaliensa
nimessä. Niin on aina ollut -- mutta, Hollyseni, oletko väsynyt,
kun istut niin vaiti? Tahi pelkäätkö, että tahdon opettaa sinulle
oppini? -- sillä minulla on omani. Minkälainen olisi opettaja ilman
omaa oppia? Kavahda, ettet närkästytä minua, sillä minä tahtoisin
sinut oppilaakseni, jolle opettaisin kaiken viisauteni, ja me
kaksi perustaisimme uskonnon, johon kaikki muut uskonnot kokonaan
sulautuisivat. Huikentelevainen mies! Puoli tuntia sitten sinä olit
polvillasi edessäni -- asento ei sovi sinulle, Holly -- ja vannoit
rakastavasi minua. Sanopas, mitä me nyt tekisimme? Minä tiedän. Minä
tulin katsomaan tuota nuorukaista, tuota leijonaa, kuten Billali
sanoo, joka tuli mukanasi ja joka on sairas. Kuumeen on täytynyt
hävitä nyt ja jos hän on kuolemaisillaan, niin minä parannan hänet.
Älä pelkää, Holly, mitään noitakeinoja en käytä. Enkö ole sanonut
sinulle parikin kertaa, ettei ole mitään noituutta? Sillä ymmärretään
vain luonnon voimien tuntemista ja käyttämistä. Mene nyt ja minä
tulen heti, kun olen saanut lääkkeen valmiiksi.

"Minä poistuin siis ja tapasin Jobin ja Ustanen murheen murtamina.
He sanoivat Leon olevan kuolemaisillaan ja olivat etsineet minua
kaikkialta. Syöksähdin vuoteen ääreen ja yksi silmäys oli riittävä:
hänen viimeinen taistelunsa oli alkanut. Hän oli tiedoton ja
hengitti raskaasti, mutta hänen huulensa vavahtelivat ja silloin
tällöin hänen koko ruumiinsa värähti heikosti. Tunsin lääketiedettä
kylliksi käsittääkseni, että hän olisi pian kaiken maallisen avun
saavuttamattomissa -- viiden minuutin kuluttua oli ehkä kaikki jo
ohi. Kuinka katkerasti kirosinkaan itsekkyyttäni ja hulluuttani,
joka oli kahlehtinut minut Ayeshan luo, kun poikani makasi
kuolemaisillaan! Kuinka helposti voikaan naisen silmien hurma
vietellä paraimmankin meistä pahuuteen! Mikä kirottu roisto minä
olinkaan? Viimeiseen puoleen tuntiin olin tuskin muistanutkaan
Leoa, miestä, joka oli ollut kaksikymmentä vuotta kallein toverini
ja ystäväni ja elämäni harrastuksien keskipiste. Ja nyt minä ehkä
menettäisin hänet ainiaaksi!

"Käsiäni väännellen minä katsahdin ympärilleni. Ustane istui vuoteen
vieressä ja hänen silmissään kuvastui synkkä epätoivo. Job itki
katkerasti nurkkaan kyyristyneenä. Huomattuaan minun tarkastelevan
häntä, hän poistui huoneesta päästääkseen surunsa entistä kuuluvammin
valloilleen ulkopuolella olevassa käytävässä. Ayesha oli nyt minun
ainoa toivoni. Hän, vain hän voisi pelastaa poikani -- ellei hän
ollut valehdellut minulle -- mitä en kuitenkaan voinut uskoa. Päätin
heti kiiruhtaa hänen luokseen ja rukoilla häntä tulemaan. Mutta
samassa syöksähti Job sisään ja hänen tukkansa oli sanalla sanoen
noussut kauhusta pystyyn."

"Oi, Jumala olkoon meille armollinen, herra!" kuiskasi hän
säikähtyneesti, "näin tuolla käytävässä kuolleen, joka on tulossa
tännepäin!"

Kömmähdyinhän siitä hieman minäkin, mutta samassa huomasin, että
Jobin näkemä aave oli luonnollisesti Ayesha, jonka kuolleen
käärinliinoja muistuttava verho ja käsittämättömän äänetön käynti
olivat saaneet Job paran luulemaan jonkun aaveen liukuvan häntä kohti
hämärässä käytävässä. Asia selvenikin heti, sillä Ayesha ilmestyi
samassa kammioon. Job kääntyi ja nähdessään tuon hunnutetun olennon
hän parahti tuskaisesti, että "nyt se tulee" ja ponnahtaen nurkkaan
hän kätki kasvonsa seinää vasten. Ustane, joka kaikesta päättäen
oli arvannut, kuka tuo peloittava tulija oli, heittäytyi suulleen
lattialle.

"Tulet viime hetkessä, Ayesha", sanoin minä, "sillä poikani on aivan
kuolemaisillaan."

"Sitten ei ole vielä mitään hätää", vastasi hän rauhoittavasti.
"Ellei hän ole vielä vaipunut viimeiseen, pitkään uneensa, niin minä
voin kyllä palauttaa hänet henkiin. Onko tuo mies palvelijasi ja
noinko sinun maassasi palvelijat tervehtivät vieraita?"

"Hän pelkää sinua päästä jalkoihin ulottuvan huntusi takia -- joka
tekee hieman aavemaisen vaikutuksen", vastasin minä.

Ayesha naurahti.

"Entä tyttö? Kas tuossahan hän onkin ja nähtävästi juuri sama, josta
minulle kerroit. Käske molempien poistua ja sitten minä tahdon
katsoa, miten tämä leijonasi jaksaa. Minusta on vastenmielistä
näyttää taitoani palvelijoiden läsnäollessa."

Sanoin siis Ustanelle arabian- ja Jobille englanninkielellä, että
he poistuisivat huoneesta, mitä käskyä viimemainittu kiireimmiten
ja suuresti iloiten noudattikin, sillä hän ei voinut vähääkään
rauhoittua. Ustanen laita oli toisin.

"Mitä '_Hän-jota-täytyy-totella_' tahtoo?" kuiskasi hän pelon ja
tuskan vallassa tahtomatta jättää Leoa. "Täytyyhän vaimon saada olla
herransa ja miehensä luona, joka on kuolemaisillaan. Ei, minä en
mene, herra."

"Minkätähden tuo nainen ei poistu, Hollyseni?" kysyi Ayesha toiselta
puolen huonetta, jossa hän huolettomasti tarkasteli muutamia seinään
veistettyjä korkokuvia.

"Hän ei tahdo jättää Leoa", vastasin minä tietämättä oikein mitä
olisi pitänyt sanoa. Ayesha kääntyi ja viitaten ovelle hän sanoi vain
yhden sanan, mutta äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä.

"Mene!"

Silloin Ustane ryömi hänen ohitsensa ja katosi äänettömästi käytävään.

"Kuten näet, Hollyseni", sanoi Ayesha naurahtaen, "oli aivan
paikallaan opettaa noille ihmisille hiukan kuuliaisuutta. Tämä tyttö
aikoi uhmata minua, mutta luultavasti hän ei ole kuullut, miten
tänään aamupäivällä rankaisin tottelemattomia. Katsokaamme nyt
nuorukaista", ja hän liukui hiljaa kuin varjo vuoteen ääreen, jossa
Leo lepäsi kasvot seinään päin.

"Poikasi on sangen kaunis", sanoi hän kumartuen katsomaan Leon
kasvoja.

Mutta samassa hän kavahti takaisin kuin olisi saanut huumaavan iskun
ja horjui takaperin huoneen poikki vastapäiseen seinään saakka
kirkaisten samalla niin kaameasti, että vereni vallan jähmettyi.

"Mikä sinun on, Ayesha?" huudahdin minä. "Onko hän kuollut?"

Hän kääntyi ja syöksähti minua kohti raivostuneen tiikerin lailla.

"Sinä koira!" sähähti hän kuin käärme, "miksi salasit minulta tämän?"
ja hän ojensi kätensä minua kohti. Luulin viimeisen hetkeni tulleen.

"Mitä?" huudahdin minä kauhun lamauttamana; "mitä?"

"Ah!" huokaisi hän silloin, "ehkäpä et tiennytkään mitään. Kuule
siis, oi Holly, kuule, mitä minä nyt sinulle sanon. Tuossa -- tuossa
lepää minun lemmittyni, minun kaivattu Kallikratekseni, jonka kerran
menetin, mutta joka on nyt vihdoinkin palannut luokseni, minkä tiesin
hänen varmasti tekevän, kun vapautukseni hetki on tullut. Niin -- nyt
hän on täällä!" ja hän itki ja nauroi ja käyttäytyi yleensä aivan
samoin kuin kuka hyvänsä nainen olisi käyttäytynyt hänen asemassaan.
Kyyneleidensä lomassa hän kuiskaili: "Kallikrates, oi, Kallikrates."

"Mitä joutavia", ajattelin minä itsekseni, vaikka en tahtonutkaan
sanoa sitä, ja äärimmäisessä hädässäni minä keskitin kaiken huomioni
rakkaaseen Leo-poikaani. Minä pelkäsin hänen ehtivän kuolla Ayeshan
järkyttävän mielenliikutuksen kestäessä.

"Ellet kykene nyt auttamaan, Ayesha", rohkenin minä muistuttaa, "niin
Kallikrateksesi on pian äänesi kuulumattomissa. Hän vetää juuri
viimeisiä henkäyksiään."

"Olet oikeassa", sanoi hän hätkähtäen. "Oi, miksi en tullut ennemmin.
Olen niin hermostunut -- käteni vapisevat -- ja toimitus on kuitenkin
niin helppo. Oi, Holly, ota sinä tämä pullo", ja hän hapuili pienen
savipullon pukunsa laskoksista, "ja kaada sisältö hänen kurkkuunsa.
Hän paranee, ellei hän ole kuollut. Nopeasti nyt, nopeasti! Hän
kuolee!"

Minä katsahdin vuoteelle ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa.
Kuolinkamppailu oli alkanut. Leon kasvot olivat harmaat ja hänen
kurkussaan korahteli. Pullossa oli pieni puutulppa, jonka kiskaisin
ulos hampaillani saaden pisaran kielelleni. Neste oli suloisen
makuista ja minä tunsin päätäni huimaavan punertavan sumun välkkyessä
silmissäni, mutta onneksi tuo huumaus haihtui yhtä pian kuin oli
tullutkin.

Kumartuessani Leon puoleen näin hänen elämänlankansa olevan juuri
katkeamaisillaan -- hänen kullankiharainen päänsä kääntyili hitaasti
puoleen ja toiseen ja hänen huulensa olivat hiukan raollaan. Pyysin
Ayeshaa tukemaan hänen päätänsä, minkä hän kykenikin tekemään, vaikka
hän vapisi kiireestä kantapäähän kuin haavanlehti. Aukaisin Leon suun
ja kaadoin pullon sisällön hänen kurkkuunsa. Nesteestä nousi heti
heikko utu kuten tiedetään muutamien aineiden yhtyessä tapahtuvan,
mutta tuo näky ei voinut lisätä toivoani, jonka olin jo melkein
menettänyt.

Kuolinkorahdukset taukosivat kuitenkin heti ja minä luulin hänen
jo menneen kuoleman virran poikki. Hänen kasvonsa muuttuivat
marmorinvalkeiksi ja hänen sydämensä, jonka toiminta oli ollut
tuskin huomattava, näytti kokonaan seisahtuneen -- vain silmäluomet
värähtelivät hiukan. Epätoivoissani minä katsahdin Ayeshaan, jonka
huntu oli valahtanut hänen hartioilleen äskeisen mielenliikutuksen
hetkellä. Kuolonkalpeana hän kannatti yhä Leon päätä ja tuijotti
tämän kasvoihin katseessaan sanomaton tuska. Saattoi selvästi
huomata, ettei hänkään tiennyt, eläisikö vai kuolisiko Leo. Niin
kului hitaasti noin viisi minuuttia ja minä näin hänen olevan
menettämäisillään toivonsa. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät
vähitellen kuihtumistaan kuihtuvan ja hänen sanoinkuvaamaton
sieluntuskansa loi synkät varjot hänen ihmeellisten silmäinsä
ympärille. Huulienkin purppura kalpeni, kunnes ne olivat yhtä
valkoiset kuin Leon kasvot ja vapisivat tuskallisesti. Näky oli
sydäntäsärkevä ja oman murheeni murtamanakin minä tunsin häntä
kohtaan syvää sääliä.

"Myöhäistä?" kuiskasin.

Ayesha kätki kasvonsa käsiinsä eikä vastannut ja minäkin käännyin
poispäin. Mutta samassa kuulin syvän huokauksen ja katsahtaessani
vuoteelle näin heikon punerruksen kohoavan Leon poskille. Ensimmäistä
henkäystä seurasi toinen ja ihmeitten kumma! Mies, jonka olimme
luulleet kuolleen, kääntyi toiselle kyljelleen.

"Näetkö?" kuiskasin minä.

"Minä näen", vastasi Ayesha hiljaa. "Hän on pelastettu. Minä
luulin jo tulleeni liian myöhään -- jos olisin viipynyt sekunnin
kauemmin -- niin hän -- hän olisi ollut mennyttä!" lisäsi hän
purskahtaen itkuun ja nyyhkyttäen niinkuin hänen sydämensä olisi
ollut pakahtumaisillaan, ollen viehättävämpi kuin milloinkaan ennen.
Vihdoin hän vähitellen rauhoittui ja nyyhkytykset taukosivat.

"Anna minulle heikkouteni anteeksi, Holly ystäväni", sanoi hän.
"Kuten näet, olen vain tavallinen ihminen, sisarieni kaltainen
heikko nainen. Mutta ajattelehan. Sinä kerroit minulle tänään
tuosta kidutusten ja tuskien paikasta -- en muista nyt, oliko sen
nimi Helvetti vai Hades -- josta uskontosi opettaa. Jouduttuaan
sinne eivät ihmissielut voikaan vapautua entisyydestään, vaan
vikojen, erhetyksien, rikoksien ja kaikkien hänen maallisessa
elämässään tekemiensä syntien tuottamat tunnonvaivat piinaavat häntä
iankaikkisesta iankaikkiseen. Kaikki himot, joita hän ei enää voi
tyydyttää, pitävät häntä ainaisessa epätoivossa. Siten olen minä
elänyt ummelleen kaksituhatta vuotta. Kuudenkymmenenkuuden sukupolven
ajan teidän ajanlaskunne mukaan minä olen viettänyt tuossa paikassa,
jota sinä sanot helvetiksi. Erään tekemäni rikoksen muisto ei ole
suonut minulle hetkenkään lepoa. Yöt ja päivät on sanoin kuvaamaton
kaipaus kalvanut mieltäni. Kukaan ei ole ollut minua lohduttamassa --
yksin olen kärsinyt -- kuolla en ole voinut ja elämäni kolkkoa tietä
on vain toivon sinne tänne häilyvä ja välistä jäljettömiin häipyvä
virvatuli valaissut, jonka kuitenkin tiesin kerran johdattavan minut
vapauttajani luo."

"Oi, Holly, kuule tarkoin mitä sanon, sillä toista tämmöistä
tarinaa et saa milloinkaan kuulla, et vaikka jatkaisin elinaikaasi
kymmenellätuhannella vuodella, minkä teenkin palkitakseni sinua, jos
vain tahdot. Ajattele: vihdoin vapauttajani saapui -- hän, jota olin
vuosisadat odottanut ja ikävöinyt. Minä tiesin, että hänen täytyi
kerran tulla, kun aika oli täytetty, mutta en sitä, miten ja milloin.
Tulevaisuuden esirippua minä en kykene kohottamaan ja nykyisetkin
asiat voivat pysyä minulta salassa. Täällä hän on maannut monta
tuntia lähelläni kuolemansairaana, enkä tiennyt mitään -- minä, joka
olen odottanut häntä pari tuhatta vuotta! Ja kun vihdoin kohtaan
hänet, on vain hiuskarvan varassa, etten menetä häntä jälleen.
Tuossa hän taistelee aivan kuoleman rajalla, jonka toiselle puolen
minunkaan voimani ei uletu, ja jos hän nyt kuolee, niin minun täytyy
kärsiä helvetin tuskat toistamiseen. Vuosisata toisensa jälkeen on
häipyvä aikojen yöhön ja minä vain odotan -- odotan, kunnes aika on
jälleen täytetty ja minun kyynelin ja kärsimyksin kaivattu rakkaani
palaa luokseni. Sinä annoit hänelle lääkkeen ja viisi minuuttia
kului meidän tietämättä, eläisikö vai kuolisiko hän, ja minä sanon
sinulle, oi Holly, että nuo viisi minuuttia olivat pitemmät kuin
tuo kuudenkymmenen sukupolven ajan kestänyt odotukseni. Mutta nekin
kuluivat vähitellen eikä hän näyttänyt heikointakaan elon merkkiä
ja mikäli minä tiedän, ei lääke auta ensinkään, ellei se ole viiden
minuutin kuluttua vaikuttanut. Luulin hänen kuolleen ja kuluneiden
vuosisatojen kaikki kärsimykset ja tuskat polttivat sydäntäni
kuin myrkytetty keihäs olisi isketty lävitseni, sillä minä olin
jälleen menettänyt Kallikratekseni. Ja silloin, kun viimeinenkin
toivonkipinäni oli sammunut, hän huokaisi syvään -- hän eli! Silloin
minä tiesin, että hän jäisi eloon, sillä hän ei kuole, johon rohtoni
vaikuttaa. Ajattele, Hollyseni -- miten ihmeellistä! Nyt hän nukkuu
kaksitoista tuntia ja herää virkeänä ja täydessä tajussaan."

Hän vaikeni ja hyväillen Leon kultakiharoita hän painoi hellän
suudelman tämän otsalle, mikä näky -- vaikkakin kaunis ja liikuttava
-- kuitenkin vihlaisi sydäntäni, sillä minä olin mustasukkainen!



IV.

"POISTU, NAINEN!"


Ayesha seisoi hetkisen hiljaa ja kasvojen enkelimäisen kirkkaasta
ilmeestä päättäen hän oli vaipunut asian onnellisen käänteen
aiheuttamaan onnen hurmioon ympäristönsä kokonaan unhottaen. Jokin
seikka näkyi kuitenkin samassa johtuvan hänen mieleensä ja hänen
kasvonsa synkistyivät.

"Olin melkein unhottaa tuon naisen, tuon Ustanen", sanoi hän. "Mikä
hän oikein on -- Kallikrateksen palvelijako vai?"

"Mikäli ymmärrän hän on amahaggerien menojen mukaan Leon vaimo",
vastasin kohauttaen hartioitani, "mutta enhän voi sitä varmasti
sanoa."

Ayeshan muoto synkkeni kuin uhkaava ukkospilvi, sillä vaikka hän
olikin vanha, hän oli mustasukkainen.

"Tämä tilanne ei saa jatkua", tiuskaisi hän. "Tytön täytyy kuolla ja
paikalla."

"Minkä rikoksen tähden?" huudahdin minä kauhistuneena. "Rakastuessaan
Leoon hän ei ole rikkonut enempää kuin sinäkään, oi Ayesha. Hän
rakastaa nuorukaista, jota hänen hellät tunteensa eivät suinkaan ole
loukanneet, vaan päinvastoin. Mitä pahaa on tyttö siis tehnyt?"

"Sinä olet todellakin naurettava, oi Holly", vastasi hän melkein
ärtyisästi. "Mitäkö pahaa tyttö on tehnyt? Hän on tunkeutunut minun
ja rakastettuni väliin. Minä tiedän kyllä voivani vallata miehen
häneltä -- sillä onko maailmassa miestä, oi Holly, joka voisi
vastustaa minua, kun panen kaikki voimani liikkeelle? Miehet ovat
uskollisia vain niin kauan kuin he eivät joudu kiusaukseen. Jos
kiusaus on kyllin ankara, niin mies taipuu, sillä kaikilla miehillä
on murtumiskohtansa, ja intohimon tyydytys on miehelle samaa kuin
rikkaus ja valta naiselle -- se on hänen heikkoutensa. Usko minua,
kuolevaisten naisten käy huonosti kertomassasi taivaassa. Jos henget
ovat heitä kauniimmat, niin heidän miehensä eivät jaksa vastustaa
kiusausta, vaan tulevat uskottomiksi ja taivas muuttuu siten heidän
helvetikseen. Jos nainen on kyllin kaunis, niin miehen voi ostaa
hänen kauneudellaan, ja naisen kauneuden voi ostaa kullalla, jos
kultaa on tarpeeksi. Niin oli minun päivinäni ja niin on oleva
maailman loppuun saakka. Maailma on vain suuri markkinapaikka,
Hollyseni, jossa kaikki on tarjona enimmän tarjoavalle."

Nämä kylmän ivalliset huomautukset, jotka olivat Ayeshan
käsittämättömän pitkän iän ja kokemusten mukaiset, eivät
miellyttäneet minua, ja minä vastasin lujasti, ettei meidän
taivaassamme ollut avioliittoa eikä muutakaan sentapaista hulluttelua.

"Eikö taivas silloin olisikaan taivas, tarkoitat?" naurahti hän.
"Häpeä toki, Holly, ajatella noin tuhmasti meistä naisraukoista?
Avioliittoko siis muodostaakin taivaan ja helvetin rajan? Mutta
lopettakaamme nyt tämä hyödytön kiisteleminen. Meillä ei ole nyt
aikaa väitellä eikä keksiä sukkeluuksia. Kumma mies, kun aina inttää
ja haraa vastaan! Oletko sinä näiden aikojen ajattelijoita, koska
sinulla on niin merkillisen kiivas halu väitellä kaikesta? Tuon tytön
täytyy joka tapauksessa kuolla. Minähän voin kyllä ilman muuta ottaa
häneltä hänen rakastajansa, mutta jos hän jää eloon, niin Kallikrates
saattaa välistä muistella häntä ja sitä minä en voi sietää. Herrani
ajatuksissa ei saa ketään toista naista olla -- hän on minun;
ainoastaan minun. Tyttö on saanut maistaa rakkauden suloisesta
maljasta ja voi olla tyytyväinen, sillä hetkenkin rakkauden hurma on
parempi kuin vuosisatojen yksinäisyys. Hänen hetkensä on lyönyt."

"Ei, ei!" huusin minä, "tämähän olisi inhoittava rikos ja rikosta
seuraa aina rangaistus. Oman itsesi tähden minä rukoilen, älä ryhdy
semmoiseen."

"Onko sitten rikos, sinä typerä mies, poistaa tieltään henkilö,
joka on sinun ja ikävöimäsi päämaalin välillä? Silloinhan on koko
elämämmekin vain jatkuva rikosten sarja, sillä joka päivä me tuhoamme
jotakin voidaksemme elää. Maailmassa ovat lopulta vain vahvimmat
jäljellä. Heikkojen täytyy hävitä ja tuhoutua elämän taistelussa,
sillä maailma on hedelmineen vain väkeviä varten. Jokainen suureksi
kasvanut puu on tukahduttanut ainakin parikymmentä pienempää
voidakseen itse rauhassa kukoistaa. Valtaa ja kunniaa tavoittelemaan
me riennämme niiden ruumiiden yli, jotka ovat kilpailussa sortuneet
ja tuhoutuneet; ravintommekin me riistämme nälkään nääntyvien
lapsosten suusta. Sellainen on elämämme, kun sitä kaunistelematta
katselemme. Sinä sanot pahan synnyttävän vain pahaa ja rikosta
seuraavan rangaistuksen, mutta siinä olet väärässä. Rikokset voivat
aikaansaada monta hyvää ja hyvyydestä johtuu taas paljon pahaa.
Jonkun itsevaltiaan julma hallitus voi koitua tuhansien myöhemmin
elävien ihmisten siunaukseksi, mutta jonkun pyhimyksen kaltaisen
hallitsijan lempeys voi saattaa koko kansan orjuuteen. Sydämensä
hyvyydestä tahi pahuudesta ihminen on tekevinään hyvää tahi pahaa,
iskee sinne ja iskee tänne, mutta hän ei voi sanoa, minkälaiset hänen
siveellisen tuntonsa aiheuttamat teot ovat seurauksiltaan aikojen
kuluessa eikä hän tiedä, mihin hänen iskunsa on lopultakin sattunut.
Hän ei voi laskea syiden ja seurausten verkon näkymättömiä lankoja.
Hyvä ja paha, rakkaus ja viha, yö ja päivä, ilo ja suru, mies ja
nainen, taivas ja maa -- kaikki nämä ovat toisilleen välttämättömät,
mutta tietääkö kukaan, minkälainen kunkin loppu on oleva? On olemassa
kohtalo, jonka käsissä tuon verkon langat ovat ja joka valvoo, että
jokaisella säikeellä on tarkoituksensa. Sentähden me emme kykenekään
ratkaisemaan, mikä on hyvä ja mikä on paha, sillä toisilla voi olla
näistä seikoista aivan päinvastaiset käsitykset. Kuuletko, mitä
sanon, oi Holly?"

Tunsin olevan toivotonta pitää puoliani tässä viisastelussa, joka
johdonmukaisuudessaan olisi ehdottomasti perinpohjin kumonnut meidän
oikeana pitämämme siveysopin. Hänen sanansa kuultuani jouduin jälleen
pelon valtaan, sillä olisiko mikään mahdotonta olennolle, jota eivät
mitkään inhimilliset lait sitoneet ja jolla ei ollut vähintäkään
aavistusta oikeasta ja väärästä? Meidän siveellinen tuntomme, joka
on kylläkin puutteellinen ja sovinnainen, perustuu omantuntomme
todistuksen mukaan henkilökohtaiseen vastuunalaisuuteen. Mutta
kaikesta huolimatta minä halusin kiihkeästi pelastaa Ustanen, jota
minä kunnioitin, mahtavan kilpailijansa hänelle aikomasta synkästä
kohtalosta. Siinä tarkoituksessa käännyin vielä kerran Ayeshan
puoleen.

"Ayesha", sanoin minä, "sinä olet liian terävä voidakseni väitellä
kanssasi, mutta olet itse minulle sanonut, että jokaisella
ihmisellä on sydämessään laki, jonka käskyjä on toteltava. Etkö
tunne vähintäkään sääliä häntä kohtaan, jonka paikan aiot anastaa?
Ajattele: sinä sanot, että hän, jota olet kaksituhatta vuotta surrut
ja ikävöinyt, on nyt palannut luoksesi, ja sinä olet omien sanojesi
mukaan juuri pelastanut hänet kuolemasta. Tahdotko siis juhlia
hänen paluutaan surmaamalla henkilön, joka rakastaa häntä ja jota
hänkin ehkä rakastaa? Tahdotko saastuttaa kätesi hänen verellään,
joka omalla ruumiillaan suojeli rakkaintasi orjiesi keihäiltä? Olet
myöskin itse sanonut, että rikoit kerran raskaasti tätä miestä
vastaan. Omin käsin surmasit hänet sentähden, että hän rakasti
egyptiläistä Amenartasta."

"Mistä sinä tämän tiedät, oi muukalainen? Mistä olet kuullut tuon
nimen? Minä en ole sinulle hänestä puhunut", huudahti hän tarttuen
käsivarteeni.

"Minä olen ehkä uneksinut", vastasin minä. "Olen nähnyt niin
kummallisia unia täällä Kôrin luolissa ja tämä uni näyttää todellakin
lähentelevän totuutta. Mitä hyvää sinulla oli rikoksestasi?
Kahdentuhannen vuoden tuskallinen odotus, eikö niin? Ja nyt sinä olet
valmis käyttäytymään yhtä mielettömästi. Sano mitä hyvänsä, mutta
minä toistan vieläkin, että teollasi on oleva huonot seuraukset. Paha
on pahan palkka, sanotaan, vaikka paha saattaisikin joskus myöhemmin
muuttua hyväksi. Pahennukset tulevat, mutta voi niitä, joiden kautta
ne tulevat, sanoo Jeesus Natsarealainen, josta olen sinulle kertonut.
Jos tapat tämän viattoman tytön, niin minä sanon sinulle, että
kirous on kohtaava sinua eikä sinun vanha rakkaudenpuusi ole kantava
ainoatakaan hedelmää. Mitä aiot siis tehdä? Luuletko todellakin,
että tämä nuorukainen tahtoisi tarttua rakastamansa naisen murhaajan
veriseen käteen?"

"Olen jo vastannut sinulle", sanoi hän. "Olisinpa surmannut teidät
molemmat, sekä sinut että tuon tytön, niin hän jo rakastaisi minua,
Holly, sillä hän ei voisi siitä mitenkään pelastua yhtä vähän kuin
sinä voisit säästyä kuolemasta, jos minä sattumalta löisin sinut
hengettömäksi, oi Holly. Sanoissasi voi olla kyllä perääkin, koska
tunnen niiden tunkeutuneen sydämeeni. Tapahtukoon tahtosi; minä
armahdan tytön, sillä olenhan jo sanonut sinulle, etten tahdo olla
julma julmuuden tähden. En tahdo aiheuttaa enkä nähdä kärsimyksiä.
Käske tyttö tänne -- pian nyt, ennenkuin mieleni muuttuu", ja hän
peitti nopeasti kasvonsa utuisella hunnullaan.

Hyvilläni siitä, että olin onnistunut näinkin hyvin, menin käytävään
ja kutsuin Ustanea, joka valkoisista vaatteistaan päättäen oli
kyyristynyt lampun alle, joita oli käytävässä säännöllisin
välimatkoin. Hän nousi ja kiiruhti luokseni.

"Onko herrani kuollut? Oi, älkää sanoko, että hän on kuollut",
vaikeroi hän kyynelien kastelemilla kasvoillaan niin liikuttavan
surullinen ilme, että sydäntäni vihlaisi.

"Ei, hän elää", vastasin minä. "'_Hän-jota-täytyy-totella_' on
pelastanut hänet. Käy sisään."

Syvään huoaten hän astui sisään ja heittäytyi maahan amahaggerien
tavan mukaan pelätyn "_Hänen-jota-täytyy-totella_" läsnä ollessa.

"Nouse", sanoi Ayesha kylmimmällä äänellään, "ja tule tänne."

Ustane totteli ja seisahtui hänen eteensä pää alasvaipuneena.

"Kuka on tuo mies?" kysyi Ayesha hetken hiljaisuuden kuluttua
osoittaen nukkuvaa Leoa.

"Minun mieheni", vastasi Ustane hiljaa.

"Kuka antoi hänet sinulle?"

"Minä otin hänet maamme vanhan tavan mukaan, oi _Hän_."

"Olet tehnyt pahoin, nainen, ottamalla mieheksesi muukalaisen
miehen. Hän ei ole sinun rotuasi ja maan vanhaa tapaa ei voida siinä
tapauksessa sovelluttaa. Ehkä sinä teit tämän tietämättömyydessäsi ja
sentähden minä säästän henkesi, sillä muutoin sinun olisi täytynyt
kuolla, nainen. Kuule vielä. Palaa heti omille asuinsijoillesi äläkä
konsanaan rohkene puhutella tahi katsella tätä miestä. Hän ei ole
sinua varten. Paina tarkoin mieleesi, että minun käskyjeni rikkominen
rangaistaan kuolemalla. Poistu!"

Mutta Ustane ei liikahtanutkaan.

"Poistu, nainen!"

Silloin hän katsahti ylös ja minä näin hänen kasvoillaan epätoivoisen
päättäväisyyden.

"Ei, oi _Hän_, minä en mene", vastasi hän tukahtuneella äänellä. "Hän
on mieheni ja minä rakastan häntä -- jumaloin häntä enkä tahdo luopua
hänestä. Millä oikeudella sinä käsket minua poistumaan mieheni luota?"

Näin Ayeshan värähtävän kiireestä kantapäähän ja minä värisin peläten
pahinta.

"Ole armelias", sanoin minä latinaksi; "hänen käytöksensä on aivan
luonnollinen."

"Minä olen armelias", vastasi hän kylmästi samalla kielellä; "ellen
olisi sitä ollut, niin hän olisi jo kuolleiden valtakunnassa.
Nainen", sanoi hän sitten Ustanelle, "minä sanon sinulle, mene,
ennenkuin surmaan sinut paikalle, jossa seisot!"

"Minä en mene! Hän on minun -- minun", huusi tyttö tuskissaan.
"Minä otin hänet ja hänen henkensä minä pelastin. Tapa minut, jos
voit, mutta rakastettuani minä en milloinkaan luovuta sinulle -- en
milloinkaan."

Ayesha teki salamannopean liikkeen, jota tuskin kerkesin nähdäkään,
mutta minusta näytti, kuin hän olisi kädellään keveästi sipaissut
tyttöraukan tukkaa. Minä silmäsin Ustanea ja kavahdin kauhuissani
takaisin, sillä hänen tukassaan, poikki hänen tummien kiharoidensa,
näkyi kolme _lumivalkoista_ sormenjälkeä. Tyttö piteli molemmin käsin
päätänsä ja katseli sekavin katsein ympärilleen.

"Suuri Jumala!" huudahdin minä säikähtyneesti nähdessäni tuon
yli-inhimillisen voiman peloittavan ilmauksen, mutta Ayesha vain
naurahti.

"Luuletko vieläkin, sinä mieletön nainen, etten minä voisi sinua
voimallani surmata?" sanoi hän ilkkuen tuolle hämmästyneelle tytölle.
"Kas, tuossahan on kuvastin." Hän viittasi Leon parranajopeiliin,
jonka Job oli muiden esineiden ohella asettanut Leon matkalaukun
päälle. "Anna se hänelle, oi Holly, ja saakoon hän nähdä mitä hänellä
on hiuksissaan ja eikö minulla ole voimaa surmata, jos tahdon."

Otin kuvastimen käteeni ja pidin sitä Ustanen edessä. Hän katsahti
siihen ja tunnustellen tukkaansa hän katsahti siihen vielä kerran
vaipuen sitten nyyhkyttäen polvilleen.

"No, tahdotko nyt mennä vai täytyykö minun lyödä toinen kerta?" kysyi
Ayesha ivallisesti. "Näetkös, minä olen sinetilläni merkinnyt sinut,
niin että tunnen sinut kunnes kaikki hiuksesi ovat yhtä valkoiset.
Jos näen sinut vielä täällä, niin ole varma, että luusi ovat pian
valkoisemmat kuin merkkini hiuksissasi."

Äärimmäisen kauhistuneena ja kokonaan murtuneena tyttöparka nousi
valkoinen merkki hiuksissaan ja hiipi huoneesta katkerasti itkien.

"Älä ole niin pelästyneen näköinen, Hollyseni", sanoi Ayesha tytön
mentyä. "Minä en käytä mitään noitakeinoja -- noituuttahan ei
olekaan. Luonnossa on vain voimia, joita et tunne. Minä merkitsin
hänet iskeäkseni pelon hänen sydämeensä, muutoin minun olisi
täytynyt surmata hänet. Nyt minä menen ja lähetän palvelijani
kantamaan rakkaan Kallikratekseni huoneeseen, joka on minun kammioni
lähellä, jotta voisin vaalia häntä ja olla häntä tervehtimässä
hänen herätessään. Tahtoni on, että sinä ja valkoinen palvelijasi
muutatte myöskin sinne. Mutta muista tämä, jos henkesi on sinulle
rakas. Ei henkäystäkään Kallikratekselle, minkätähden nainen oli
poistunut hänen luotaan, ja minustakin saat puhua hänelle vain
mahdollisimman vähän. Muista sanani, oi Holly", ja hän poistui
huoneesta äänettömin askelin, hiljaa kuin aave, minun jäädessä
tyhmistyneesti tuijottamaan hänen jälkeensä. Olin todellakin niin
ymmällä ja kaikkien viime päivinä sattuneiden selittämättömien
tapausten täydellisesti yllättämä, että luulin tulevani täydellisesti
hulluksi. Minulla ei ollut onneksi aikaa pitempiin mietiskelyihin,
sillä samassa mykät palvelijat saapuivatkin hakemaan nukkuvaa Leoa
ja meidän tavaroitamme. Uudet asuntomme olivat aivan tuon verhoilla
eristetyn huoneen takana, jossa olin ensi kerran nähnyt Ayeshan ja
jota sittemmin sanoimme hänen arkihuoneekseen. Emme tienneet, missä
hän nukkui, mutta paikka oli jossakin aivan lähellä.

Yön minä vietin Leon luona ja hän nukkui sikeästi kuin kuollut
liikauttamatta sormeansakaan koko yönä. Minä nukuin myöskin
jotensakin hyvin, mikä olikin tarpeeseen, vaikka viime päivien
kaameat tapahtumat kummittelivatkin unissani koko yön. Kaikista
enimmin minua kiusasi noituus, jolla Ayesha oli iskenyt merkin
kilpailijansa hiuksiin. Tuossa käärmemäisessä, salamannopeassa
iskussa ja tukan värin silmänräpäyksellisessä muutoksessa oli jotakin
niin hirveätä, että minä epäilen, olisiko jokin muu Ustanelle paljon
tuhoisampi tapaus vaikuttanut minuun niin järkyttävästi. Vielä nytkin
uneksin tuosta hirvittävästä kohtauksesta ja näen tuon nyyhkyttävän
tytön, valkoinen merkki hiuksissaan, luovan viimeisen katseen
nukkuvaan rakastettuunsa ja hiipivän pois peloittavan kuningattarensa
luota.

Näin myös unissani tuon suunnattoman luurankopyramiidin. Luurangot
nousivat ja parveilivat ohitseni kymmentuhantisina joukkoina,
kokonaisina armeijoina, auringon paistaessa heidän kylkiluidensa
välistä. Joukko syöksyi tasangon poikki kotiinsa Kôrin mahtavaan
kaupunkiin; minä näin nostosiltojen laskeutuvan ja kuulin
vaskiporttien kumisevan luisten nyrkkien iskusta. Portit aukenivat ja
joukko vyöryi upeita katuja pitkin ohi taidokkaiden suihkukaivojen,
ohi palatsien ja temppeleiden, joiden vertaisia ei ole milloinkaan
nähty. Mutta kukaan ei ollut heitä tervehtimässä -- torit ja basaarit
olivat aivan autiot eikä ketään näkynyt tyhjinä tuijottavissa
ikkunoissa. Ilmassa kuului surunvoittoinen äänten hyminä ja minä
erotin sanat: _"Kukistunut on Kôr, meidän kotimme ja keisareiden
asunto -- kukistunut -- kukistunut, soraksi sortunut!"_ Nuo valkeat
falangit marssivat suoraan kaupungin halki ja luiden kalina kaikui
tyynessä ilmassa kauas ympäristöön. Saavuttuaan ympärysmuurin luo
he kiipesivät muurille ja samosivat sen harjalle laitettua tietä
myöten takaisin nostosillalle. Illan tullen he lähtivät paluumatkalle
luolia kohti ja laskevan auringon punertavat säteet hehkuivat
kaameasti heidän ontoissa silmäkuopissaan. Heidän luunsa loivat
jättiläisvarjoja, jotka hiipivät luurankoarmeijan mukana äänettömästi
kuin suunnattomat hämähäkit tasangon poikki. Luolaan päästyään he
syöksyivät toinen toisensa jälkeen loppumattomana jonona lattiassa
olevasta aukosta syvään hautaansa ja ryskien ja paukkuen muodostui
pyramiidi pian entiselleen. Minä heräsin samassa kauhusta väristen
ja ehdin nähdä Ayeshan, joka oli ilmeisesti seisonut minun ja Leon
välissä nukkuvaa nuorukaista tarkastellen, liihoittelevan varjon
lailla huoneestamme.

Nukahdin jälleen ja heräsin vasta aamulla reippaana ja virkeänä.
Vähitellen läheni hetki, jolloin Leon piti herätä Ayeshan sanojen
mukaan, ja hiukan ennen saapui Ayeshakin luoksemme päästä jalkoihin
pitkään huntuunsa kietoutuneena.

"Saatpas nähdä, oi Holly", sanoi hän, "että ottopoikasi herää pian
täydessä tajussaan ja kuume on hänestä tyyten hävinnyt."

Hän oli tuskin lausunut nämä sanat, kun Leo kääntyi, venytteli
käsivarsiaan, haukotteli ja avasi silmänsä. Nähdessään naisolennon
kumartuvan puoleensa Leo kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli
häntä luultavasti luullen naista Ustaneksi. Ainakin hän sanoi
arabiaksi:

"Halloo, Ustane, miksi olet kietonut päähäsi tuommoisen kääreen?
Pakottaako hammastasi?" Sitten hän lisäsi englanninkielellä: "Minulla
on hirmuinen nälkä. Kuule, Job, sinä vanha juupeli, mihin riivatun
paikkaan olemme nyt joutuneet -- häh?"

"Toivoisin voivani vastata teille, Leo-herra", sanoi Job kyräten
epäluuloisesti Ayeshaa, jota hän vieläkin katseli kauhusta vavisten,
sillä hän uskoi järkkymättömästi ja auttamattomasti, että olimme
joutuneet tekemisiin jonkun elävän ruumiin kanssa. "Älkää puhuko nyt
enempää, Leo-herra, te olette ollut hyvin sairas ja tuottanut meille
paljon huolta. Jos tuo neiti", ja hän vilkaisi Ayeshaan, "olisi niin
hyvä ja siirtyisi hieman, niin minä antaisin teille lautasellisen
lihalientä."

Leon huomio keskittyi nyt kokonaan "neitiin", joka seisoi vuoteen
vieressä aivan äänetönnä. "Tuo ei olekaan Ustane -- missä hän on?"

Silloin Ayesha puhutteli häntä ensi kerran ja valhetteli heti
ensimmäisissä sanoissaan. "Hän meni jonnekin vierailemaan, mutta minä
olen täällä hänen sijassaan sinua palvelemassa."

Ayeshan hopeankirkas ja sointuva ääni ja hänen vainajia muistuttava
vaatetuksensa näyttivät hämmästyttävän Leoakin, joka makasi vielä
melkein horroksissa. Mutta hän ei sanonut sillä kerralla mitään,
vaan söi sukkelaan liemiannoksensa ja nukkui sitten iltaan saakka.
Herättyään toisen kerran hän näki minut ja alkoi kiihkeästi
tiedustella, mitä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana, mutta minä
koetin saada hänet rauhoittumaan miten parhaiten taisin huomiseen
saakka, jolloin hän oli herätessään ihmeellisesti parempi. Kerroin
hänelle hiukan hänen sairaudestaan ja omista askareistani, mutta kun
Ayesha oli luonamme, en voinut paljoakaan puhua; mainitsin vain, että
hän oli maan kuningatar, joka oli meitä kohtaan hyvin suosiollinen
ja joka mielellään piti kasvonsa peitossa. Vaikka keskustelimmekin
englanninkielellä, pelkäsin kuitenkin hänen ymmärtävän puheemme
kasvojemme ilmeistä ja sitäpaitsi minä muistin varoituksen.

Seuraavana aamuna Leo nousi tautivuoteeltaan melkein entiselleen
toipuneena. Haava hänen kyljessään oli parantunut ja hänen
luonnostaan vahva ruumiinrakenteensa oli Ayeshan ihmeellisen
lääkkeen avulla karistanut yltään tuon kauhean kuumeen aiheuttaman
uupumuksen ihmeteltävän nopeasti. Sairaus oli myös ollut niin
lyhytaikainen, ettei se ollut ehtinytkään viedä kaikkia hänen
voimiaan. Tervehtymisen ohella palautui hänen muistinsakin ja hän
muisti vähitellen kaikki seikkailumme siihen saakka kun hän menetti
tajuntansa soiden poikki pyrkiessämme. Hän kaipasi Ustanea, johon
hän näytti suuresti kiintyneen. Tuhkatiheään hän kyseli minulta
tyttö- parkaa, mutta minä en tohtinut sanoa mitään, sillä Leon
herättyä ensimmäisen kerran Ayesha oli kutsuttanut minut luoksensa ja
varoittanut minua juhlallisesti sanallakaan ilmaisemasta, miten asian
laita todellakin oli, samalla hienotunteisesti vihjaisten, mikä minua
odotti, ellen totellut häntä. Hän muistutti myös, etten saanut kertoa
Leolle hänestä mitään muuta kuin aivan välttämättömintä, sillä hän
tahtoi itse ilmaista itsensä Leolle kun hetki oli tullut.

Ayeshan koko käytös oli muuttunut. Siitä päättäen, mitä olin
ennemmin nähnyt, luulin hänen ensimmäisen sopivan tilaisuuden
sattuessa koettavan hurmata Leon, jota hän luuli rakastetukseen
muinaisilta ajoilta, mutta jostakin käsittämättömästä syystä hän ei
tehnyt sitä. Hän valvoi hiljaa ja kärsivällisesti, ettei sairaalta
saanut mitään puuttua, ja hänen käytöksensä oli sanomattoman
rauhallinen, melkeinpä nöyräkin, mikä oli aivan päinvastaista hänen
aikaisemmalle kuninkaallisen ylpeälle ryhdilleen. Leoa hän puhutteli
aina syvällä kunnioituksella ja piti häntä luonaan niin paljon
kuin mahdollista. Leo oli luonnollisesti yhtä utelias kuin minäkin
olin ollut näkemään tuon salaperäisen naisen kasvot, joita olin
ohimennen sanoen ylistänyt yhtä kauniiksi kuin hänen vartalonsa ja
äänensäkin olivat. Siinähän oli kylliksi kiihoittamaan nuoren miehen
kärsimättömyyden aivan huippuunsa ja ellei hän olisi ollut vielä
heikonlainen sairautensa jälkeen ja muistellut ikävöiden Ustanea,
jonka rakkaudesta ja urhoollisuudesta hän puhui liikuttavin sanoin,
niin olen varma, että Ayesha olisi piankin kietonut hänet verkkoonsa
tarvitsematta näyttäytyäkään hänelle kaikessa häikäisevässä
ihanuudessaan. Nyt hän oli vain hirveän utelias ja samalla
peloissaankin. Vaikka kukaan ei ollut sanallakaan viitannut Ayeshan
satumaiseen ikään, oli Leo kuitenkin ymmärrettävistä syistä alkanut
epäillä, että Ayesha oli kuin olikin tuo ruukunpalasen kertomuksessa
mainittu salaperäinen nainen. Kun hän kolmannen päivän aamuna oli
pukeutuessaan saattanut minut aivan umpikujaan kysymyksillään
Ustanesta, pyysin minä häntä kääntymään Ayeshan puoleen, ja sanoin
niinkuin tosi oli, etten tiennyt, mihin Ustane oli mennyt. Leon
syötyä tukevan aamiaisen, me lähdimme _Hänen_ luoksensa, sillä mykät
palvelijat olivat saaneet käskyn laskea meidät sisään milloin hyvänsä.

Ayesha oli kuten tavallisesti huoneessa, jota me paremman puutteessa
sanoimme hänen arkihuoneekseen, ja kun verhot oli vedetty sivulle,
nousi hän leposohvaltaan tervehtimään meitä tahi oikeammin vain Leoa,
jolle hän ojensi molemmat kätensä, sillä minut oli kuten voitaneen
kuvitellakin kokonaan syrjäytetty. Oli todellakin kaunis näky, kun
tuo hunnun verhoama ihana olento ja minun ryhdikäs Leoni kohtasivat
toisensa. Vaikka Leon äiti olikin kreikkalainen, on hän hiuksiaan
lukuunottamatta minun mielestäni tyypillisimpiä englantilaisia.
Hänellä ei ole nykyajan kreikkalaisen pyöreähköä vartaloa eikä tämän
liukasta käytöstä, vaikka minä luulen hänen perineen poikkeuksellisen
kauneutensa äitivainajaltaan, jonka muotokuvaa hän paljonkin
muistuttaa. Hän on kookas, leveärintainen ja ruumiiltaan täysin
sopusuhtainen ja pitää päänsä ylpeästi pystyssä, mikä ilmeneekin
amahaggerien hänelle antamasta nimestä "Leijona."

"Minä tervehdin sinua, nuori muukalainen vieraani", sanoi Ayesha
suloisimmalla äänellään. "Iloisten nähdessäni sinut jalkeilla. Usko
minua, ellen olisi pelastanut sinua aivan viime tingassa, niin et
seisoisi nyt tässä minun edessäni. Mutta vaara voitettiin ja minä
olen huolehtiva" -- sanat lausuttiin erikoisella painolla -- "ettei
se konsanaan uudistu."

Leo kumarsi ja lausui kauneimmalla arabiallaan kiitokset kaikesta
hänelle, tuntemattomalle muukalaiselle, osoitetusta ystävällisyydestä
ja hellästä huolenpidosta.

"Ei", vastasi Ayesha hiljaa, "eihän maailma voi menettää
sinunlaistasi miestä. Kauneus on niin harvinainen. Älä siis kiitä
minua, joka olen onnellinen tulostasi."

"Kas vain, vanha veikko", sanoi Leo minulle englanninkielellä,
"hän on sangen kohtelias. Näyttää siltä kuin olisimme lopultakin
joutuneet oikein hienoon seuraan. Toivon, ettet ole laiminlyönyt
tilaisuuksiasi. Suuri Jupiter, mitkä ihanat käsivarret!"

Minä nyhtäisin häntä takin helmasta saadakseni hänet vaikenemaan,
sillä näin Ayeshan silmien välähtävän hunnun takana hänen
tarkastellessaan minua kiinteästi.

"Minä toivon", jatkoi Ayesha, "että palvelijani ovat pitäneet sinusta
hyvää huolta. Jos tässä kurjassa paikassa voidaan puhua mukavuudesta,
niin voit olla varma, että se on kaikki vain sinua varten. Enkö voisi
tehdä mitään muuta hyväksesi, oi muukalainen?"

"Kyllä, oi kuningatar", vastasi Leo nopeasti. "Tahtoisin hyvin
mielelläni tietää, minne tuo nuori nainen, joka hoiti minua, on
mahtanut mennä?"

"Tarkoitatko tyttöä, jonka näin luonasi?" kysyi Ayesha. "En tiedä,
missä hän nyt lienee; hän sanoi vain menevänsä, ilmoittamatta mihin.
Ehkä hän tulee takaisin, ehkä ei. Sairaan hoitaminen on väsyttävää ja
nämä raakalaisnaiset ovat hyvin huikentelevaisia."

Leo kävi sangen synkäksi nämä sanat kuullessaan.

"Sepä oli kummallista", sanoi hän minulle englanninkielellä. Sitten
hän kääntyi Ayeshaan päin. "Minä en voi ymmärtää", sanoi hän; "tämä
nuori nainen ja minä -- me -- no niin, me olimme hiukan niinkuin
välilöissä."

Ayesha naurahti sointuvasti ja muutti taitavasti puheenaihetta.



V.

"ANTAKAA MINULLE MUSTA VUOHI!"


Sitten puhelimme niitä ja näitä ja yleensä oli keskustelu niin
hajanaista, etten muista siitä juuri mitään. Jostakin syystä,
ehkä salatakseen henkilöllisyytensä ja ominaisuutensa, Ayesha ei
puhellut niin hilpeästi ja vapaasti kuin tavallisesti. Hän ilmoitti
Leolle, että hän oli järjestänyt tanssinäytännön illalla meidän
huviksemme. Uutinen hämmästytti minua, sillä minun mielestäni
amahaggerit olivat liian synkkiä ja vakavia antautuakseen tanssin
tapaiseen, kevytmieliseen leikkiin, mutta kuten aikanaan ilmeni,
muistutti amahaggerien tanssi sangen vähän muiden kansojen niin
sivistyneiden kuin villienkin samantapaisia huvituksia. Kun olimme
juuri poistumaisillamme omalle puolellemme, kysyi Ayesha, tahtoisiko
Leo nähdä muutamia luolien ihmeitä, ja Leon myönnyttyä ehdotukseen
ilomielin me lähdimme kaikin, Billali ja Job mukanamme, katselemaan
hautakammioita. Kierroksemme kuvaaminen olisi vain jo ennen kertomani
toistamista. Kävimme katsomassa luupyramiidia, joka oli kummitellut
unissani edellisenä yönä ja sieltä me menimme pitkää käytävää
myöten erääseen suureen luolaan, johon oli haudattu Kôrin köyhempiä
asukkaita. Niiden ruumiit eivät olleet lähimainkaan niin hyvin
säilyneet kuin mitä olimme nähneet varakkaampien hautakammioissa.
Monet olivat aivan alasti ja yhteen luolaan oli haudattu tuhatkin
ruumista, jotka oli pinottu suuriin kasoihin.

Leo katseli luonnollisesti mitä suurimmalla mielenkiinnolla näitä
yllättäviä ja omituisia näkyjä, jotka olivat kylläkin omansa
herättämään kenen hyvänsä mielikuvituksen mitä vilkkaimpaan
toimintaan. Jobilla vain ei näyttänyt olevan vähintäkään innostusta
näihin asioihin. Monet kummalliset kokemuksemme tässä hirmujen
maassa olivat jo rasittaneet äärimmilleen hänen hermojansa, joita
tämän ammoin sitten manan majoille muuttaneen kansan katseleminen
järkytti entistäkin enemmän. Nuo näköjään vain nukkuvat, mutta iäksi
vaienneet ihmiset kauhistuttivat häntä, eikä hän rauhoittunut,
vaikka vanha Billali hänen silminnähtävää pelkoaan haihduttaakseen
koetti tyynnytellä häntä sanomalla, ettei hänen pitänyt pelätä näitä
vainajia, koska hän itse olisi pian heidän kaltaisensa.

"Olipa sekin kauniisti sanottu, herra", huudahti Job, kun käänsin
hänelle Billalin pienen huomautuksen, "mutta eihän sovi muuta
odottaakaan vanhalta piintyneeltä ihmissyöjältä. En tahdo kuitenkaan
väittää, ettei hän olisi aivan oikeassa", ja hän huokaisi tuskaisesti.

Katseltuamme luolat me söimme päivällisemme, sillä kello kävi jo
viidettä ja me olimme kaikki -- etenkin Leo -- sangen väsyneet ja
nälkäiset. Kuuden aikana me menimme Ayeshan luo, joka pelästytti
Job raukan aivan suunniltaan näyttämällä hänelle tapahtumia tuossa
kastemaljan tapaisessa vesiastiassa. Kerroin Ayeshalle Jobin olevan
nuorimman seitsemästätoista sisaruksesta ja tämän kuultuaan Ayesha
pyysi häntä ajattelemaan veljiään ja sisariaan tahi niin monta
kuin hän saattoi muistaa olleen yhdessä isänsä majassa ja samalla
katsomaan veteen. En voi milloinkaan unhottaa Jobin kauhunhuutoa,
kun hän näki sisarustensa kasvot veden tyynessä pinnassa. Hän
oli muistellut lapsuutensa päiviä, jolloin perhe oli ollut vielä
koossa. Toiset kasvot olivat hyvin selvät, mutta toiset olivat
himmeät, aina sen mukaan miten selvästi kuva oli säilynyt näkijän
muistissa. Ayeshan taito näytti olevan tässä hyvin rajoitettu ja
hän sai vedessä kuvastumaan muutamia poikkeuksia lukuunottamatta
vain jonkun läsnäolleen muistaman tapahtuman, jos tämä suostui
siihen. Mutta jos hän tahtoi katsella jotakin tuntemaansa paikkaa,
näki hän samalla mitä tuossa paikassa juuri sillä hetkellä
tapahtui, kuten oli käynyt hänen nähdessään meidän vaivalloisen
matkamme vanhassa kanavassa. Näin ei ollut kuitenkaan laita, kun
oli toisten ajatuksista kysymys. Hän näytti minulle yliopistomme
kirkon sellaisena kuin minä sen muistin olleen eräässä tilaisuudessa
ennen matkalle lähtöämme, mutta minä en voinut nähdä mitä siellä
nyt tehtiin, kun sen kuvaa vedenpinnassa katselin. Ellei Ayesha
tuntenut tapahtumapaikkoja ja tapahtumia, sai hän kuvastimessaan
näkymään vain sen, mitä toiset ajattelivat ja juuri sellaisena
kuin kuva oli näiden mielessä säilynyt. Koettaessamme hänen
huvikseen näyttää hänelle muutamia maailman kuuluja rakennuksia,
kuten Pyhän Paavalin kirkkoa ja parlamentin taloa Lontoossa, me
onnistuimme sangen huonosti. Kokonaiskuva oli luonnollisesti kyllä
meidän mielessämme, mutta me emme voineet muistaa yksityiskohtia
kyllin tarkoin ja sentähden jäi kuvastimen kuva hyvin himmeäksi.
Kauhistunein katsein seurasi Job puuhiamme, sillä hän ei voinut
vähääkään ymmärtää, mistä kuvat ilmestyivät tuohon kirkkaaseen
veteen. Kaikki oli hänen mielestään mustinta noituutta. Leokaan ei
pitänyt näistä Ayeshan yliluonnollisista kokeista, jotka luullakseni
kaikessa selittämättömyydessään olivat vain huippuunsa kehittyneen ja
äärimmäisen herkän kaukonäön saavutuksia. Hän sanoi hiuksiaan haraten
selkäpiitänsä karmivan.

Huviteltuamme tällä noin tunnin verran ilmoittivat mykät palvelijat
Billalin pyytävän puheille pääsyä. Hänen käskettiin heti "ryömiä"
sisään, minkä hän tekikin yhtä vaivalloisesti kuin ennenkin ja
ilmoitti tanssinäytännön alkavan, jos "_Hän-jota-täytyy totella_" ja
valkoiset muukalaiset suvaitsisivat saapua juhlapaikalle. Nousimme
heti ja Ayeshan heitettyä ylleen tumman kaavun (ohimennen sanoen
saman, joka hänellä oli ollut yllään hautakammiossa kohtaloaan
kirotessaan) me lähdimme. Näytäntö oli järjestetty ulkoilmaan luolan
sisäänkäytävän edessä olevalle tasaiselle korokkeelle ja sinne me nyt
suuntasimme kulkumme. Noin viidentoista askeleen päähän luolan suulta
oli asetettu kolme nojatuolia, joihin me istahdimme odottamaan, sillä
ketään ei vielä näkynyt. Ilta oli hyvin pimeä, sillä kuu ei ollut
vielä noussut ja me aloimme ihmetellä, miten ohjelman suoritus voisi
käydä pimeässä päinsä.

"Saat pian nähdä", vastasi Ayesha naurahtaen, kun Leo kysäisi asiaa
ja niinpä todella saimmekin. Ayesha oli tuskin sanonut nuo sanat,
kun kaikkialta pimeästä syöksyi esiin tummia olentoja jokainen
kantaen suunnattomia soihtuja, kuten me ensin luulimme. Soihdut
aivan syöksivät tulta ja liekit hulmusivat parin kyynärän päähän
kunkin kantajan takana. Heitä oli noin viisikymmentä ja kiitäessään
eteenpäin roihuavine taakkoineen he näyttivät manalasta nousseilta
pahoilta hengiltä. Leo huomasi ensimmäiseksi, mitä nuo taakat
oikeastaan olivat.

"Suuri Jumala!" huudahti hän. "Ruumiitko noin palavat?"

Minä tuijotin ja tuijotin. Hän oli aivan oikeassa -- soihdut, joilla
meidän kunniaksemme järjestetty näytäntö piti valaistaman, olivat
kuin olivatkin luolien muumioita!

Roihuavien ruumiiden kantajat syöksyivät eteenpäin ja kohdaten
toisensa noin kahdenkymmenen askeleen päässä meistä he
kurkottivat kaameat taakkansa ristiin muodostaen siten valtavan
ilotulituksen. Mikä korvia huumaava tulen sähinä ja liekkien räiske!
Tervatynnörikään ei olisi palanut niin raivoisasti kuin nuo muumiot.
Eikä siinä kaikki. Eräs pitkä mies sieppasi äkkiä palavan käsivarren,
joka oli pudonnut maahan, syöksyi pimeyteen ja samassa sähähti kapea
tulenkieleke korkealle ilmaan valaisten kirkkaasti lampun, josta se
lähti. Lamppu oli kallioon kiinnitettyyn tukevaan pylvääseen sidottu
naisenmuumio, jonka tukan mies oli sytyttänyt. Hän eteni pari askelta
ja sytytti toisen, kolmannen ja neljännen samanlaisen soihdun,
kunnes me olimme vihdoin sähisten palavien ruumiiden muodostaman
suuren piirin keskellä. Balsamoimisaine oli tehnyt ruumiit niin
tulenaroiksi, että tuli suihki suusta ja korvista parin jalan
pituisina kielekkeinä.

Nero valaisi puutarhansa tervaan kastetuilla kristityillä ja
me katselimme nyt samanlaista näytelmää, joka oli luultavasti
ensimmäinen laatuaan hänen päiviensä jälkeen. Mutta onneksi eivät
meidän lamppumme olleet eläviä ihmisiä.

Näytelmä oli kuitenkin niin kamala ja hirvittävä, että on melkein
mahdotonta sitä kuvata. Tässä tuntemattomien vainajien käyttämisessä
elävien huvittelun valaistukseen oli jotakin sanomattoman hirveätä ja
jotakin hyvin lumoavaakin. Samalla kun se kauhistutti, se antoi myös
paljon ajattelemisen aihetta. Molempien, niin elämän kuin kuolemankin
ivaahan se oikeastaan oli. Muinaisuudessa eläneet ja ammoin sitten
kuolleet henkilöt, jotka olivat ehkä olleet maailman mahtavimpia,
olivat nyt tässä valaisemassa raakalaiskansan hurjaa tanssia!

Nuo Kôrin muinaiset kansalaiset paloivat yhtä nopeasti kuin he
olivat veistokuvista ja kirjoituksista päättäen eläneetkin. Heti kun
joku muumio oli palanut nilkkoihin saakka, mikä kesti parikymmentä
minuuttia, potkaistiin jalat sivulle ja toinen asetettiin sijaan.
Ilotulitus jatkui koko ajan yhtä suurenmoisesti ja liekit kohosivat
sähisten ja räiskyen noin kolmenkymmenenkin jalan korkeuteen
valaisten kauas pimeyteen, jossa amahaggerien tummat varjot
vilahtelivat kuin helvetin tulta kohentelevat paholaiset. Tuijotimme
kauhuissamme, mutta samalla kuin lumottuina tuota kummaa näkyä, ja
melkein odotimme henkien, joiden asuinsijoja nuo ruumiit olivat
muinoin olleet, ilmestyvän pimennosta kostamaan häpäisijöilleen.

"Minä lupasin näyttää sinulle harvinaisen näyn, Hollyseni", nauroi
Ayesha, jonka hermoihin ei mikään näyttänyt vaikuttavan, "ja,
katso, minä olen pitänyt sanani. Tälläkin on opetuksensa. Älä
luota tulevaisuuteen, sillä kuka voi sanoa, mitä tulevaisuus tuopi
tullessaan. Elä siis vain päivä kerrallaan äläkä koeta välttää kaiken
katoavaisuutta. Miltähän luulisit noista kauan sitten unohdetuista
ylhäisistä miehistä ja naisista tuntuneen, jos he olisivat tienneet,
että he kerran palaisivat soihtuina raakalaisten tanssitilaisuudessa
tahi kiehuttaisivat näiden lihakattiloita? Mutta katsohan, tanssijat
tulevat nyt, kaunis joukko -- vai mitä? Näyttämö on valaistu ja
esitys voi siis alkaa."

Hänen vielä puhuessaan me huomasimme tumman joukon, noin sata miestä
ja naista, joilla oli ruumiinsa verhona vain tuo tavanomainen
leopardin nahka vyötäisillään, lähestyvän kahdessa rivissä
tulipiiriä. Kaamean hiljaisuuden vallitessa he järjestäytyivät
meidän eteemme ja tanssi -- jonkinlainen pahojen henkien karkelo
-- alkoi. Meidän mielestämme se oli jonkinlainen pantomiimi, jonka
aihe oli todellakin hirveä. Luolien synkkyys näyttää painaneen
leimansa tämän peloittavan kansan luonteeseen ja heidän leikkinsä ja
huvituksensa ovat kotoisin haudoista, joissa he asustavat. Mikäli
ymmärsin tarkoitti esitys ensin jonkun murhaajan pyydystämistä,
muuttuen sitten tämän elävältä hautaamiseksi, jolloin luuloteltu uhri
taisteli raivoisasti vastaan. Näytelmä loppui hurjaan hyppimiseen
maassa tuskissaan kiemurtelevan murhamiehen ympärillä. Sanaakaan
ei lausuttu, vaan suoritettiin näytteleminen alusta loppuun vain
eleillä. Ruumissoihdut sähisivät kaameasti ympärillämme ja kauhun
väreet alkoivat karmia selkääni.

Esitys keskeytyi kuitenkin aivan odottamatta. Ensin huomasin jotakin
levottomuutta tanssijoiden keskuudessa ja äkkiä syöksyi heidän
piiristään eräs kookas nainen, jonka olin nähnyt olevan innokkaimpia
hyppijöitä, horjuen ja hyppien meitä kohti. Hän oli tuon kiihkoisen
tanssin aiheuttamassa haltioituneessa tilassa ja huusi tullessaan:

"Musta vuohi, tuokaa minulle musta vuohi, minun täytyy saada musta
vuohi!" Kamalasti huutaen hän kaatui samassa maahan ja kirkui
kieritellen itseään sinne ja tänne: "Antakaa minulle musta vuohi!"

Useimmat tanssijat olivat kokoontuneet heti hänen ympärilleen toisten
vielä taampana jatkaessa hurjaa temmellystään.

"Häneen on mennyt piru!" huudahti joku. "Menkää hakemaan musta vuohi.
Kas niin, piru, ole nyt hiljaa, ole oikein kiltti! Saat heti vuohen.
Sitä mentiin jo sinulle hakemaan."

"Tahdon mustan vuohen, antakaa minulle musta vuohi!" huusi tuo maassa
piehtaroiva onneton jälleen.

"Kyllä, kyllä, piru; vuohi on aivan heti täällä. Ole nyt oikein hyvä,
piru."

Nainen mellasti, kunnes lähimmästä aituuksesta löydettiin musta
vuohi, joka sarvista kiskottiin naisen luo. Eläin määki surkeasti ja
koetti kaikin voimin vapautua vainoojainsa kynsistä.

"Onko se musta, onko se musta?" kirkui pirun riivaama.

"On, on, piru; musta kuin yö", ja sivulle: "Pitäkää sitä hiukan
enemmän varjossa, ettei piru huomaisi valkoista piirtoa reidessä
ja kyljessä. Heti, heti, piru. Missä on malja? Joutuin nyt puukko
kurkkuun!"

"Vuohi! vuohi! vuohi! Antakaa minulle mustan vuoheni verta! Minun
täytyy saada, ettekö näe, että minun täytyy? Oi, oi! verta! verta!
pian! Kuuletteko?"

Keihäs välähti ja hetkisen kuluttua hypähti eräs nainen ylös
kädessään malja, joka oli täynnä höyryävää verta. Tämän tuo pirun
riivaama, joka riehui nyt hurjemmin kuin konsanaan, joi yhdessä
henkäyksessä ja tointui heti. Hänessä ei voinut huomata jälkeäkään
äskeisestä hermokohtauksesta, joka oli ollut niin järkyttävä.
Käsivarsiaan oikoen hän poistui hymyillen toisten tanssijoiden
taakse, jotka heti järjestäytyivät kahteen riviin ja hävisivät
pimeyteen yhtä äänettömästi kuin olivat tulleetkin.

Ruumissoihtujen valaisema piiri oli nyt aivan tyhjä ja minä luulin
näytöksen loppuneen. Olin jo kyllästynyt ja aioin juuri kysyä
Ayeshalta, eikö olisi jo aika lähteä, kun samassa eräs kummallinen
olento, jota ensin luulin jättiläisapinaksi, lähestyi hyppien
soihtujen piiriä, jonka vastapäiseltä puolelta ilmestyi pimeästä
leijona tahi oikeastaan leijonan taljaan pukeutunut ihminen. Sitten
tuli vuohi ja sen jälkeen härän nahkaan kietoutunut mies sarvien
keikkuessa hullunkurisesti hänen päänsä päällä. Pian oli näyttämö
täynnä kaikenlaisia eläimiä. Joukossa nähtiin käärmeitäkin ja eräs
tyttö oli pujottautunut suunnattoman python-käärmeen kiiltelevään
nahkaan, jonka pitkä pyrstö kiemurteli kaukana hänen takanaan. Kun
kaikki olivat järjestäytyneet paikoilleen, alkoivat he tanssia
kömpelösti -- luonnottomin liikkein, matkien samalla esittämiensä
eläinten äännähdyksiä. Kiljunta, vuohien määkiminen ja käärmeiden
sihinä muodostui lopulta korvia särkeväksi meteliksi. Meno näytti
jatkuvan loppumattomiin, niin että vihdoin meluun väsyneenä kysyin
Ayeshalta, kävikö päinsä mennä lähemmin tarkastelemaan noita
ruumissoihtuja, ja kun hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, lähdin
minä Leon kanssa kierrokselle poiketen ensin vasemmalle. Katseltuamme
paria roihuavaa ruumista me aioimme juuri kääntyä takaisin, kun
huomiomme kohdistui erääseen erittäin vilkkaaseen leopardiin, joka
oli eronnut tovereistaan ja hyppeli ympärillämme vetäytyen vähitellen
synkkään varjoon parin palavan muumion taakse. Uteliaina me
seurasimme perässä ja samassa tanssija nousi seisoalleen kuiskaten:
"Tulkaa!" Tunsimme hänet heti äänestä Ustaneksi ja minulle sanaakaan
virkkamatta Leo meni hänen jäljessään häipyen synkkään pimeyteen.
Minä seurasin heitä tuskallisten aavistusten vallatessa sydämeni ja
kuljettuani noin viisikymmentä askelta kuulin Ustanen kuiskaavan:

"Vihdoinkin minä löysin sinut, oi rakkaani! Kuule, minun henkeni
on vaarassa. Onhan Papiaani luultavasti kertonut sinulle, miten
'_hän-jota-täytyy-totella_' ajoi minut luotasi? Minä rakastan sinua
ja sinä olet minun maan tavan mukaan. Minä pelastin henkesi! Oi,
minun leijonani, hylkäätkö sinä nyt minut?"

"Enpä tietenkään", huudahti Leo. "Minä olenkin koko ajan ihmetellyt,
mihin sinä jouduit. Menkäämme selittämään kuningattarelle, miten
asian laita oikein on."

"Ei, ei, hän surmaisi meidät heti. Sinä et tunne hänen voimaansa. --
Papiaani tietää kyllä, sillä hän näki. On vain yksi ainoa pelastuksen
keino: ellet tahdo minua jättää, niin meidän täytyy heti paeta soiden
poikki. Siten ehkä pääsemme pakoon."

"Taivaan tähden, Leo", aloitin minä, mutta Ustane keskeytti minut:

"Ei, älä kuule häntä, vaan lähde heti -- heti, sillä täällä henkii
ilmakin kuolemaa. Ehkä '_Hän-jota-täytyy-totella_' kuulee tämänkin
puheemme", ja samassa hän kietoi kätensä kiihkeästi Leon kaulaan
ikäänkuin karkoittaakseen kaiken vitkastelun. Leopardin nahka luisui
hänen olkapäilleen ja minä näin tähtien valossa kolmen valkoisen
sormen jäljen kuultavan heikosti hänen hiuksissaan. Täysin käsittäen
tilanteen vaarallisuuden ja tuntien Leon heikkouden naisia kohtaan
minä olin juuri puuttumaisillani asiaan, kun samassa kuulin takaani
hopean kirkkaan naurahduksen. Käännyin katsomaan ja kauhu lamautti
jäseneni -- Ayesha ja Billali sekä kaksi mykkää palvelijaa seisoivat
vieressäni. Minä melkein vaivuin maahan hirveän pelon vallassa, sillä
tiesin tilanteen täytyvän muuttua järkyttäväksi murhenäytelmäksi,
jonka ensimmäiseksi uhriksi itse olin todennäköisesti joutuva. Ustane
päästi rakastettunsa peittäen käsillään kasvonsa, mutta Leo punastui
vain nolostuneena ymmärtämättä tilanteen kaameata vakavuutta.



VI.

VOITTO.


Seurasi jonkun silmänräpäyksen kestänyt tuskallinen hiljaisuus, joka
ei mene milloinkaan mielestäni. Vihdoin Ayesha lopetti sen sanomalla
Leolle suloisimmalla äänellään, joka kuitenkin kalskahti teräkseltä:

"Älä ole noin nolon näköinen, oi nuori muukalainen vieraani. Näky oli
todellakin kaunis -- leopardi ja leijona!"

"Taisipa olla!" murahti Leo englanninkielellä.

"Sinäkö siinä, Ustane", jatkoi Ayesha. "Olisin varmasti mennyt
ohi sinua huomaamatta, ellei kuun säde olisi valaissut merkkiä
hiuksissasi", ja hän viittasi kuun sirppiin, jonka kirkas kärki näkyi
taivaanrannalla. "Niin, niin, tanssi on loppunut --, katso, tulet
tuhaksi riutuvat ja kaikki on hiljaa. Hetki oli mielestäsi sopiva
lemmenleikille, Ustane, vai mitä? Minä luulin sinun olevan jo kaukana
täältä enkä voinut uneksiakaan, ettei käskyäni toteltaisi."

"Älkää kiduttako minua kauemmin", valitti Ustane epätoivoissaan:
"tappakaa minut heti."

"Ei, miksi niin? Olisihan julmaa joutua haudan pimeyteen suuteloiden
vielä huulia polttaessa", sanoi Ayesha ivallisesti viitaten
palvelijoilleen, jotka asettuivat heti Ustanen kummallekin puolelle
ja tarttuivat tämän käsivarsiin. Kiroten syöksyi Leo lähimmän
kimppuun ja heitti miehen nurin, niin että tanner tärähti, kääntyen
samassa nyrkki koholla toista kohti.

"Kaunis heitto", naurahti Ayesha. "Kätesi on sangen vahva, oi
vieraani, vaikka olit äsken kovin huonona sairaana. Mutta minä
pyydän sinua, päästä palvelijani ja anna hänen elää; hän ei aikonut
tehdä tytölle mitään pahaa. Yö kylmenee ja minä tahdon toivottaa
tytön tervetulleeksi palatsiini, sillä sinun ystäväsi ovat minunkin
ystäviäni."

Minä tartuin Leon olkapäähän ja sysäsin hänet loitommaksi maassa
makaavasta miehestä, minkä hän sallikin vastustelematta tapahtua,
ja sitten me lähdimme luolaa kohti korokkeen poikki, jossa vielä
äskeisen ilotulituksen jäännökset hehkuivat. Tanssijat olivat
kadonneet ja siellä täällä oli heidän soihduistaan putoillutta
vaaleata tuhkaa.

Painostavan äänettömyyden vallitessa me saavuimme Ayeshan
arkihuoneeseen ja aavistukset uhkaavasta onnettomuudesta synkistivät
mieleni. Ayesha istahti leposohvalleen ja käskettyään Jobin Billalin
poistua hän viittasi palvelijoitaan sytyttämään lamput. Tämän
tehtyään tytöt poistuivat syvään kumartaen, paitsi yhtä, joka oli
hänen suosituin kamarineitsyensä. Me kolme, Ustane, Leo ja minä,
seisoimme sivulle vedettyjen verhojen kohdalla, Ustane paran ollessa
meistä hiukan kauempana vasemmalla.

"No Holly", virkkoi Ayesha vihdoin, "sinähän kuulit sanani, kun
käskin tuon niskurin" -- hän viittasi Ustaneen -- "mennä täältä iäksi
matkoihinsa ja juuri sinun pyynnöstäsihän minä säästin hänen kurjan
henkensäkin. Miten siis selität osallisuutesi tapaukseen, jonka äsken
näin ulkona kuutamossa? Vastaa heti ja oman itsesi tähden minä neuvon
sinua puhumaan totta, sillä en aio sietää valheita tässä asiassa."

"Jouduin paikalle aivan sattumalta", vastasin minä. "Muuta en tiedä,
oi kuningatar."

"Minä uskon sinua, oi Holly", vastasi Ayesha kylmästi, "ja sinulle
onkin hyvä kun sen teen -- silloin on tyttö ainoa syyllinen."

"Minä en voi ymmärtää hänen mitään rikkoneen", keskeytti Leo. "Hän
ei ole toisen miehen vaimo ja hän on ottanut minut miehekseen tämän
kamalan maan vanhan sitovan tavan mukaan. Kuka on siis joutunut
kärsimään? Ketä vastaan hän on oikeastaan rikkonut? Jos hän on
kerran pahoin tehnyt, niin minä olen menetellyt samoin, ja jos häntä
rangaistaan, niin rangaistakoon myöskin minua. Paina mieleesi, hyvä
rouva", jatkoi Leo raivostuen yhä enemmän, "että jos käsket noiden
mykkien roistojesi vielä kerran koskea tyttöön sormellaankaan, niin
minä jauhan heidät paikalla nuuskaksi!" ja hän olisi leimuavasta
katseestaan päättäen varmasti pitänytkin sanansa.

Ayesha kuunteli hänen sanojaan jäätävän kylmästi ja sanoi sitten
ankarasti Ustanelle:

"Mitä sinulla on puolustukseksi sanottavaa, nainen? Sinä
ajattelematon ruohonkorsi, sinä höyhenheikko ihminen, joka aioit
tyydyttää intohimosi vastoin minunkin kaikkivoipaa tahtoani. Sano,
miksi et totellut käskyäni, vaan jäit tänne, ja minä tahdon koettaa
ymmärtää sinua."

Silloin minä näin siveellisen rohkeuden ja pelottomuuden mitä
suurenmoisimman ilmauksen. Tuo tuomittu tyttö parka, joka tiesi
varmasti mitä hän saattoi odottaa hirmuiselta kuningattareltaan,
jonka hirveätä voimaa hän jo oli saanut katkerasti tuta, kokosi nyt
kaikki voimansa voidakseen suuressa epätoivossaan vastata arvokkaasti
ja arkailematta kuningattaren kysymykseen.

"Oi, kuningatar", vastasi hän suoristautuen täyteen mittaansa ja
hellittäen leopardin nahan hartioiltaan, "minä jäin tänne sentähden,
että minun rakkauteni uhmaa kuolemaakin. Ilman tätä valittuani olisi
elämäni iloton ja kolkko ja minä kuolen ennenkuin luovun hänestä.
Ymmärrän viimeisen hetkeni tulleen, mutta olen samalla iloinen, että
uskalsin henkeni rakkauteni tähden, sillä rohkeuteni tuli monin
verroin palkituksi, kun armaani syleili minua ja sanoi minua vieläkin
rakastavansa."

Ayesha liikahti hermostuneesti, mutta rauhoittui jälleen.

"Minä en osaa loihtia", jatkoi Ustane hänen sointuvan äänensä
kaikuessa täyteläisenä luolan korkeassa holvissa, "enkä minä ole
kuolematon, mutta naisen sydän on kyllin raskas painuakseen syvienkin
vesien pohjaan ja naisen silmät näkevät tarkoin sinunkin huntusi
lävitse, oi kuningatar!"

"Kuule: minä tiedän sinun rakastavan tätä miestä ja minut tieltäsi
raivataksesi sinä olet päättänyt tuhota minut. Niin, minä kuolen ja
häivyn pimeyteen tietämättä itsekään, minne minä joudun. Mutta tämän
tiedän. Sisimmässäni pilkottaa valo, jonka loisteessa näen totuuden.
Minä tiesin jo silloin, kun ensimmäisen kerran näin herrani", hän
viittasi Leoon, "että kuolema olisi hänen häälahjansa minulle,
mutta minä en kääntynyt takaisin, vaan olin valmis maksamaan hinnan
ja katso, minä seison jo aivan kuoleman kynnyksellä. Minä tiedän
myöskin, ettet voita mitään rikoksellasi. Hän on minun ja vaikka
sinun kauneutesi olisi häikäisevä kuin aurinko tähtiin verraten,
niin häntä et milloinkaan omista, vaan hän on iankaikkisesti minun.
Silmiisi hän ei milloinkaan katso eikä hän sano sinua konsanaan
puolisokseen. Sinä olet jo tuomittu", lausui tyttö juhlallisesti kuin
jokin haltioitunut ennustaja. "Minä näen sinun --"

Kimeä kirkaisu, joka ilmaisi sekä raivoa että kauhua, keskeytti
tytön. Käännyin sinne päin ja näin Ayeshan nousseen ja seisovan käsi
ojennettuna Ustanea kohti, joka oli äkkiä vaiennut. Katsellessani
tyttö parkaa minä huomasin hänen piirteensä jäykistyvän sanattomasta
kauhusta ja hänen katseensa käyvän tuijottavaksi. Ollessamme vielä
Billalin luona olin nähnyt saman kauhistuneen ilmeen tytön kasvoilla,
kun hän keskeytti rakkaudenhymninsä Leolle. Huulien tuskallisesti
vavahdellessa hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkeiksi.

Ayesha ei sanonut sanaakaan, vaan vapisi kuin haavan lehti. Käsi yhä
ojennettuna hän näytti rävähtämättä tuijottavan uhriinsa ja painaen
käsillään päätänsä Ustane kirkaisi äkkiä läpitunkevasti ja pyörähtäen
pari kertaa kaatui lattiaan kuin salaman iskusta. Leo ja minä
syöksyimme heti hänen luoksensa -- tyttö oli kuollut. Tuo peloittava
_Hän_ oli surmannut hänet järkyttävällä tahdonvoimallaan tahi jonkun
salaperäisen sähköilmiön avulla.

Leo ei käsittänyt heti täysin, mitä oli tapahtunut, mutta kun
asia selveni hänelle, olivat hänen kasvonsa hirveät nähdä. Hän
nousi hampaitaan kiristellen ja heittäytyi käheästi karjaisten
yhdellä hypyllä Ayeshan kimppuun. Mutta Ayesha oli varuillaan ja
ojensi kätensä Leoa kohti, joka kavahti hoiperrellen takaisin ja
olisi kaatunut, ellen minä olisi käynyt häneen käsiksi. Hän kertoi
myöhemmin, että hänestä oli tuntunut kuin hän olisi saanut rintaansa
voimakkaan iskun, joka lähetti hänet hoiperrellen takaisin ja otti
häneltä kokonaan sisun pois.

"Jos pelästyit tuomiostani, oi muukalainen, niin anna minulle
anteeksi", sanoi Ayesha ystävällisesti Leolle.

"Antaako sinulle anteeksi, senkin paholainen!" ärjyi Leo parka
väännellen käsiään tuskissaan. "Antaako sinulle anteeksi, syöjätär!
Minä tapan sinut, jos vain suinkin voin!"

"Ei, ei", vastasi Ayesha yhtä lempeästi, "sinä et ymmärrä minua
ennenkuin kuulet selitykseni. _Sinä_ olet minun rakastettuni,
minun sorea ja väkevä Kallikratekseni, jota minä olen odottanut
kaksituhatta vuotta, ja kun sinä vihdoinkin tulit, niin asettui tämä
nainen", hän osoitti ruumista, "meidän väliimme ja sentähden minä
raivasin hänet tieltäni, oi Kallikrates."

"Sehän nyt on kirottu valhe", tiuskaisi Leo, "että minä olen
Kallikrates. Nimeni on Leo Vincey ja minun esi-isäni oli jokin
Kallikrates -- ainakin minä uskon niin olleen."

"Sinäpä sen sanoit -- Kallikrates oli esi-isäsi ja siis olet sinä,
juuri sinä, maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates -- ja minun
katkerasti kaivattu rakastettuni."

"Minä en ole Kallikrates eikä minulla ole kanssasi mitään tekemistä.
Ennen rakastaisin jotakin helvetin paholaista kuin sinua, sillä hän
olisi varmastikin sinua parempi."

"Niinkö sanot -- niinkö sanot, Kallikrates? Siitä on jo kulunut pitkä
aika, kun minut viimeksi näit, ettet ehkä enää muista minua. Olen
vieläkin hyvin kaunis, Kallikrates!"

"Minä vihaan sinua, murhaaja, enkä tahdo sinua nähdä. Minä en välitä
sinusta rahtuakaan, olitpa miten kaunis hyvänsä, ja minä tapan sinut
heti sopivan tilaisuuden sattuessa. Paina tämä visusti mieleesi,
senkin paha henki!"

"Hyvin lyhyen ajan kuluttua olet kuitenkin polvistuva eteeni ja
vannova rakastavasi minua", sanoi Ayesha suloisesti ja hiukan
ivallisestikin naurahtaen. "Pankaamme sinut pienelle koetukselle
tämän kuolleen tytön ääressä, joka rakasti sinua."

"Katsele minua nyt, Kallikrates!" ja samassa Ayesha antoi huntunsa
pudota, seisoen edessämme häikäisevän kauniina ja jumalallisen
viehkeänä lumivalkoisissa vaatteissaan kultainen vyö uumillaan. Hän
oli ihana kuin Välimeren vaahdosta kohonnut Venus tahi marmorista
noussut Galatea. Oli kuin jokin näiden hautakammioiden kirkastettu
henki olisi ilmestynyt eteemme. Syvillä ja ihmeellisillä silmillään
hän katseli Leoa, jonka nyrkit aukenivat vähitellen ja kasvojen
jännitys laukesi tuon lamauttavan katseen vaikutuksesta. Minä näin
hänen hämmästyksensä muuttuvan ihailuksi ja sitten intohimoiseksi
kaipaukseksi. Mitä enemmän hän koetti taistella tuota tenhoa
vastaan, sitä voimakkaammin näin Ayeshan yliluonnollisen kauneuden
sokaisevan hänet ja valtaavan kokonaan hänen sydämensä. Tämänhän
minä kyllä tunsin. Eihän siitä ollut kauankaan, kun minä, joka olen
Leoa kahta kertaa vanhempi, sain kokea samaa. Sama taistelu riehui
nytkin minun sydämessäni, vaikka Ayesha ei katsonutkaan minuun, ja
minun täytyy suureksi häpeäkseni tunnustaa, että minä olin sillä
hetkellä raivoisan mustasukkainen. Olin aivan karkaamaisillani Leon
kimppuun. Tuo nainen oli sekoittanut ja melkein tuhonnutkin kaikki
siveyskäsitteeni ja minä vannon, että samoin olisi käynyt jokaisen,
joka olisi nähnyt hänen yli-inhimillisen kauneutensa. Mutta minä
onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni -- en tiedä miten -- ja
kohdistin kaiken huomioni kohtauksen päähenkilöön.

"Oi, suuri Jumala!" huohotti Leo, "oletko sinä nainen?"

"Niin olen -- vain tavallinen ihminen -- ja sinun oma rakas
puolisosi, Kallikrates!" vastasi Ayesha ojentaen norsunluunvalkoiset,
sanoman kauniit kätensä häntä kohti ja hymyillen niin suloisesti,
että sydäntäni vihlaisi.

Leo ei voinut irroittaa katsettaan hänestä ja minä huomasin Leon
alkavan hitaasti siirtyä häntä kohti. Mutta yhtäkkiä Leo pysähtyi
väristen kauhusta. Hän oli sattumalta koskettanut jalallaan
Ustane-raukan ruumiiseen.

"Kuinka voin minä sinua lähestyä?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.
"Sinähän olet murhaaja ja hän rakasti minua."

Huomattakoon, että hän oli jo unhottanut rakastaneensa tyttöä.

"Mitäpä siitä", vastasi Ayesha hiljaa ja hänen äänensä muistutti
leppoisan yötuulen viihdyttävää huminaa puiden latvoissa. "Jos olen
rikkonut sinua vastaan, niin sovittakoon kauneuteni syntini, sillä
rikokseni johtui rakkaudestani sinuun. Unhota siis iäksi, mitä äsken
tapahtui, ja tule luokseni, oi Kallikratekseni." Hän ojensi kätensä
kerran vielä ja kuiskasi kiehtovasti: "_Tule!_"

Minä huomasin taistelun riehuvan Leon sydämessä -- näin hänen
yrittävän kääntyä pakoonkin, mutta Ayeshan ihmeelliset silmät
sitoivat hänet lujemmin kuin rautaiset kahleet. Tuon naisen lumoava
kauneus, raudanluja tahto ja hehkuva intohimo musersivat hänen
vastarintansa perinpohjin -- niin, hän ei muistanut enää murhattua
rakastettuaan, jonka ruumiin ääressä hän vieläkin seisoi. Mutta
kiusaaja olikin yli-inhimillinen ja hänen kauneuttaan ei voinut
kukaan kuolevainen vastustaa.

Kun katsahdin jälleen ylös, näin Ayeshan lepäävän hänen sylissään
ja heidän huulensa olivat yhtyneet pitkään, intohimoiseen
suudelmaan. Rakastettunsa ruumis alttarina Leo Vincey vannoi siis
uskollisuudenvalan tämän murhaajalle -- kaikki kunnian vaatimukset
unhottaen hän antautui kokonaan tämän valtaan. Ihmisillä, jotka
kunniansa noin unhottavat ja antavat intohimojen palon tukahduttaa
kaiken siveellisyyden tunnon, ei ole tässä eikä tulevassakaan
elämässä pelastuksen toivoakaan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän
niittääkin, ja joka tuulta kylvää, hän myrskyä niittää! Intohimojen
hehkuvan punainen unikko kuihtuu kerran ja satona korjataan vain
kyllästymisen ja vastenmielisyyden okaisia ohdakkeita.

Ayesha vapautui äkkiä notkeasti kuin käärme Leon syleilystä ja
naurahti jälleen riemuitsevan ivallisesti:

"Enkö sanonut sinulle, oi Kallikrates, että hyvin lyhyen ajan
kuluessa polvistuisit eteeni? Olinko oikeassa?"

Leo vaikeroi häpeän ja surun murtamana. Hänen vastarintansa oli
ainiaaksi musertunut, mutta hän ei ollut vielä vajonnut niin syvälle,
ettei hän olisi ollut tietoinen alennustilastaan. Hänen paremmat
vaistonsa alkoivat päinvastoin kiihkeän taistelun tätä lankeemusta ja
turmelusta vastaan, kuten myöhemmin selvästi huomasin.

Ayesha naurahti jälleen ja kietoutui nopeasti huntuunsa viitaten
mykälle kamarineitsyelleen, joka oli suurin silmin katsellut
näytelmää. Tyttö poistui, mutta tuli heti takaisin kaksi mykkää
miespalvelijaa seurassaan, joille kuningatar teki muutamia merkkejä
käsillään. Kaikki kolme tarttuivat Ustane-raukan molempiin käsiin
ja raastoivat hänen ruumiinsa oviaukolle kadoten vihdoin verhojen
taakse. Leo katseli puuhaa hetkisen ja peitti sitten käsillään
kasvonsa. Minunkin mielikuvitukseni oli niin kiihoittunut, että
luulin Ustanen tuijottavan meihin koko ajan, kun häntä raastettiin
ulos, ja kauhu pani ruumiini värisemään.

"Näin katoaa kuollut menneisyys", sanoi Ayesha juhlallisesti kaamean
saattueen hävitessä näkyvistämme verhojen taakse. Ajatuksiinsa
vaipuneena hän tuijotti hetkisen oviverhoihin, jotka vieläkin
liikkuivat hiljaa, ja antoi kuin huomaamattaan huntunsa pudota
hitaasti maahan. Vanhan arabialaisen tavan mukaan alkoi hän
samassa sanella melodraaman kaltaista ilohymniä, jota on sangen
vaikea tulkita muille kielille. Se oli jaettu kahteen osaan --
kuvaannolliseen ja henkilökohtaiseen -- ja kuului muistaakseni
jotakuinkin näin:

    Rakkaus on kuin erämaan kukkanen, kuin Arabian aloe, joka vain
    kerran kukkii ja sitten lakastuu.

    Koleikot se tasoittaa ja kalliot tieltämme särkee, elämän polun
    reunalle sen ihana kukka kasvaa ja ohikulkijalle viittaa.

    Hurmaantuneena hän poimii tuon tulipunaisen kukan, jonka kupu on
    hunajaa täynnä, ja vie sen mukanaan erämaan halki vaalien sitä
    kalleimpanaan.

    Elämän erämaassa kasvaa vain yksi ihmeellinen kukka.

    Rakkaus!

    Kolkkoa tietämme valaisee vain yksi ainoa tähti.

    Rakkaus!

    Epätoivon yössämme meitä voi vain yksi ainoa elähdyttää.

    Rakkaus.

    Kaikki muu on turhaa ja katoavaista, vain veden päällä häilyviä
    utukuvia.

    Voiko kukaan mitata rakkauden äärettömyyden?

    Lihassa se on syntynyt, mutta sielussa se asustaa, ja molemmat
    ovat välttämättömät sen menestykselle.

    Kuolemankin se voittaa.

    Sen muodot ovat monenlaiset, mutta kaikki kauniit, eikä kukaan
    tiedä, mistä sen loistava tähti nousee tahi mihin se laskee.

Sitten hän jatkoi Leoon päin kääntyen ja pannen kätensä tämän
olkapäälle täyteläisemmällä ja riemuitsevalla äänellä:

    Kauan olen minä sinua rakastanut, oi armaani, eikä rakkauteni
    ole vieläkään jäähtynyt.

    Kauan olen minä sinua kaivaten odottanut, ja katso, minä olen
    saanut palkkani -- sinä olet luonani.

    Kauan sitten näin minä sinut kerran, mutta silloin minä karkoitin
    sinut luotani.

    Haudallesi minä kylvin kärsivällisyyden siemeniä, joiden hentoa
    orasta minä lämmitin toivon säteillä, kastelin katumuksen
    kyynelillä ja leyhyttelin syvän viisauteni elävöittävillä
    henkäyksillä. Ja katso, tässä on kylvöni hedelmä! Haudan mullasta
    se on noussut, tomusta ja tuhasta minä olen sen kasvattanut.

    Kärsivällisyyteni on palkittu.

    Minä voitin kuoleman ja kuolema palautti minulle hänet, joka oli
    kuollut.

    Sentähden minun sydämeni riemuitsee, sillä ihanana kangastaa
    tulevaisuus.

    Sileitä teitä myöten me vaellamme iäisesti viheriöitsevien
    niittyjen halki.

    Yö on paennut laaksoihin ja hetki on tullut.

    Päivän kajo suutelee jo vuorten huippuja.

    Ihanaa on elää, oi rakas, ja keveä on vierelläsi käydä.

    Meidät kruunataan kuninkaiden kunnialla ja meidän suuruuttamme
    ylistetään vuosituhansia.

    Maailman kaikki kansat palvovat meitä ja meidän kauneutemme ja
    mahtimme sokaisemina he lankeevat maahan edessämme.

    Riemuiten me riennämme voitosta voittoon, kuten aamuruskon puna
    kiitää huipulta toiselle.

    Eteenpäin ennenkuulumattomaan kunniaan.

    Eteenpäin ennenkuulumattomaan valtaan.

    Eteenpäin, milloinkaan väsymättä, häikäisevän loiston ympäröiminä.

    Kunnes aikamme kerran täyttyy ja päivämme yöksi pimenee.

Hän vaikeni, ja katseli Leoa silmissään ihmeellinen loiste. Olin
melkein hengittämättä kuunnellut hänen lauluaan, josta yllä oleva
kuvaukseni on vain heikko aavistus.

"Ehkä sinä et usko sanojani, oi Kallikrates", sanoi Ayesha hetkisen
kuluttua vienoimmalla äänellään, "kun sanon sinulle, että olen
todellakin odottanut sinua parituhatta vuotta -- ehkä uskot minun
tahtovan uskotella sinulle mielettömyyksiä, kun sanon sinun syntyneen
uudelleen tähän maailmaan. Ei, älä ole noin epäilevän näköinen, sillä
minä en voi erehtyä. Ennen täytyisi aurinkojen eksyä radoiltaan ja
pääskysen pesältään kuin minä valhettelisin sinulle ja johtaisin
sinut harhaan, oi Kallikrates. Vaikka puhkaisisit silmäni ja sulkisit
minut synkimpään pimeyteen, niin minä tuntisin sinut kuitenkin
monituhantisesta joukostakin. Tuki korvani ja minä kuulen aina
sinun unhottumattoman äänesi soinnun, joka kajahtaisi sydämessäni
kovemmin kuin sotatorven toitotus. Vaikka tekisit minut sokeaksi ja
kuuromykäksi ja lamauttaisit hermoni, etten voisi tuntea mitään, niin
sittenkin minun henkeni kuiskaisi sydämessäni: 'katso, tuolla on
Kallikrates! katso, epätoivon yösi päättyy! katso, kointähti koittaa
sinulle, joka pimeydessä vaellat!'"

Hän vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

"Luultavasti tahtoisit minun esittävän joitakin näkyviä todistuksia
sinulle käsittämättömän puheeni todenperäisyydestä, ja jos sydämesi
on kyllin vahva kestämään koko totuuden, niin minä todistan puhuneeni
totta. Näytän sinulle jotakin, oi Kallikrates, ja sinulle myös, oi
Holly. Ottakaa lamppunne ja seuratkaa minua."

Mitään ajattelematta -- olin huomannut koko ajatustoiminnan turhaksi
tässä käsittämättömien ihmeitten maassa -- me teimme työtä käskettyä.
Ayesha meni "arkihuoneensa" perälle ja kohotti seinäverhoa, jonka
takaa ilmestyivät kapeat alaspäin viettävät portaat. Huomasin heti,
että askelmat olivat hyvin kuluneet. Arvelin niiden olleen alkujaan
noin seitsemän tuuman korkuisia, mutta nyt niiden korkeus oli
keskeltä enintään noin neljä tuumaa. Kaikki muut portaat, joita olin
nähnyt näissä luolissa, olivat aivan tasaiset ja sileät, mikä oli
luonnollistakin, kun ajatellaan, että niitä käytettiin vain silloin,
kun vainajia kannettiin viimeisiin lepokammioihinsa. Päästyäni
portaiden alipäähän, minä käännyin katsomaan noita kuluneita askelmia
enkä voinut ymmärtää, mikä oli aiheuttanut nuo syvät lovet.

"Ihmetteletkö, kenen jalat ovat kovan kallion kuluttaneet,
Hollyseni?" kysyi Ayesha huomattuaan tutkivan katseeni. "Näet siinä
minun -- minun keveät askeleeni! Minä muistan aivan hyvin, kun nämä
portaat olivat tasaiset ja sileät, mutta kahdentuhannen vuoden ajan
ja kauemminkin minä olen astellut niitä myöten joka päivä, ja katso,
kova kallio on kulunut sandaalini keveästä kosketuksesta!"

En puhunut mitään, mutta minusta ei näyttänyt mikään selvemmin
viittaavan tuon salaperäisen olennon satumaiseen ikään ja
kouraantuntuvammin todistavan hänen puhuneen totta kuin nuo hänen
pehmeiden ja valkoisten jalkojensa kuluttamat kiviportaat. Kuinka
monta miljoonaa kertaa hänen olikaan täytynyt kulkea niitä alas ja
ylös ennenkuin nuo syvät lovet olivat syntyneet?

Portaat johtivat erääseen käytävään ja muutamia askeleita
kuljettuamme me pysähdyimme verhoilla peitetyn oviaukon eteen.
Minä huomasin heti ensimmäisellä silmäyksellä, että olin samassa
paikassa, jossa olin nähnyt tuon hirvittään näyn valkoisen liekin
ääressä. Tunsin verhossa näkyvät kuviot ja koko kohtaus muistui
niin elävästi mieleeni, että minä vavahdin kauhusta. Ayesha astui
edellä hautakammioon (huone oli hautakammio) ja me seurasimme häntä.
Iloitsin siitä, että paikan salaisuus nyt selviäisi, mutta pelkäsin
samalla ratkaisua.



VII.

HAUTAKAMMION SALAISUUS.


"Tämä on ollut makuuhuoneeni näinä kahtenatuhantena vuotena", sanoi
Ayesha ja ottaen lampun Leon kädestä, hän kohotti sen korkealle
päänsä yläpuolelle. Valo sattui lattiassa näkyvään pieneen
syvennykseen, jonka yläpuolella olin nähnyt liekin häilyvän, ja
kivilavitsalla lepäävään valkoisella vaatteella verhottuun olentoon.
Lampun valossa näimme myös toisen kivilavitsan, joka oli kammion
vastapäisellä seinällä.

"Tässä", jatkoi Ayesha nojaten kädellään lavitsan reunaan, "minä
olen levännyt joka yö vain ohut vaippa ylläni. En ole voinut levätä
mukavammin kuin minun puolisoni", hän viittasi toisella lavitsalla
lepäävään vainajaan, "makaa tuossa kylmänä kuoleman unta nukkuen.
Joka yö olen nukkunut täällä hänen luonaan ja kuten näet on tämä
tukeva kallionpaasi noiden portaiden lailla kulunut ohueksi ruumiini
kosketuksesta -- niin uskollinen minä olen ollut sinulle pitkän
unesikin aikana, oi Kallikrates. Ja nyt, rakas, sinä saat nähdä
ihmeellisen näyn -- olet näkevä itsesi kuolleena -- hyvin olen minä
hoitanut sinua kaikki nämä vuodet. Oletko valmis, oi Kallikrates?"

Emme vastanneet mitään, vaan katselimme toisiamme säikähtynein
silmin, kohtaus kun oli kokonaisuudessaan niin peloittava ja
juhlallinen. Ayesha astui askeleen eteenpäin ja tarttui kädellään
valkoisen peitteen liepeeseen.

"Älä pelästy", lisäsi Ayesha, "vaikka tämä tuntunee sinusta sangen
ihmeelliseltä -- jokainen meistä on elänyt maailmassa ennenkin;
mikään ei ole uutta auringon alla. Me emme vain tiedä siitä
mitään, koska entiset olotilamme eivät voi säilyä muistissamme, ja
ruumiimme on muuttunut maaksi, josta se on luotukin, kun kukaan ei
ole voinut pelastaa meitä haudan hävityksestä. Mutta näiltä Kôrin
kuolleilta oppimani taidon avulla minä olen säilyttänyt sinut
tomuksi muuttumasta, että sinun kauneutesi olisi aina silmäini
edessä, oi Kallikrates. Olit vain naamio, jonka menneiden aikojen
muistot elävöittivät ja katsellessani jäykistyneitä piirteitäsi olet
lukemattomat kerrat ilmestynyt sieluni silmäin eteen kauniina ja
voimakkaana kuin jokin Olympon jumala."

"Katsele, Kallikrates, kuollutta itseäsi, joka on kahdentuhannen
vuoden kuluttua sinussa uudelleen maailmaan syntynyt. Aika ei voi
meitä lainkaan muuttaa, olet aivan samanlainen kuin kaksituhatta
vuotta sitten, mutta kuoleman armelias uni on saanut meidät
täydellisesti unhottamaan entisyytemme, sen kaikki surut ja murheet,
jotka meitä muutoin ahdistaisivat elämästä toiseen, kunnes vihdoin
tulisimme hulluiksi sanomattomasta epätoivosta. Älä siis pelkää,
Kallikrates, kun sinä, joka olet nyt nuori ja voimakas, näet oman
itsesi, joka eli ja kuoli niin kauan sitten. Minä käännän elämän
kirjassasi vain lehden taaksepäin ja näytän sinulle, mitä sen
toiselle puolelle on kirjoitettu."

"_Katso_!"

Hän vetäisi äkkiä peitteen pois ja valaisi lavitsalla lepäävää
vainajaa. Samassa minä kavahdin kauhistuneena takaisin, sillä
kivipaadella minun edessäni lepäsi, elleivät silmäni erehtyneet,
Leo Vincey kylmänä ja kankeana häikäisevän valkoinen liinainen
vaippa yllään. Ahtaissa rajoissa toimivat ajatuksemme eivät
voineet käsittää Ayeshan selityksiä ja vaikka hän koetti saada ne
mahdollisimman helppotajuisiksi, niin jouduin heti ymmälle nähdessäni
tämän yllättävän ja peloittavan näyn. Minä tuijotin elävää Leoa ja
minä katselin kiinteästi kuollutta, mutta en voinut huomata heissä
mitään eroa; paadella lepäävä ruumis näytti ehkä hiukan vanhemmalta.
Pienimpiä yksityiskohtia myöten he olivat yhtäläiset; kuolleella
oli Leon kultakiharainen tukkakin, jolla oli huomattavin osa Leon
poikkeuksellisessa kauneudessa. Olin myöskin näkevinäni kuolleen
kasvoilla aivan saman ilmeen, jonka olin välistä huomannut Leon
kasvoilla, kun hän nukkui oikein sikeästi. Minun täytyy sanoa, etten
ole milloinkaan nähnyt kaksoisiakaan, jotka olisivat olleet niin
yhdennäköiset kuin nuo molemmat, elävä ja kuollut.

Käännyin katsomaan, miten näky oli vaikuttanut Leoon. Hän seisoi
paikallaan kuin ukkosen lyömänä ja tuijotti rävähtämättä vainajaan
lavitsalla. Sitten hän huudahti äkkiä:

"Peitä hänet jälleen ja vie minut täältä."

"Ei, odota hiukan, Kallikrates", sanoi Ayesha, joka seisoi lavitsan
pääpuolessa pitäen lamppua korkealla päänsä yläpuolella. Hän oli
kaunis kuin jumalatar ja seisoessaan siinä valkoisen vainajan
vieressä hän muistutti kaikkitietävää Sibyllaa, jonka vakaumuksella
lausuttujen sanojen mukaansatempaavaa juhlallisuutta ja syvää
sisältöä minä en valitettavasti kykene saamaan esiin.

"Odota; minä tahdon näyttää sinulle jotakin, ettei rikoksestani
olisi mitään sinulta salassa. Minä pyydän sinua, oi Holly, paljasta
kuolleen Kallikrateksen rinta, sillä herrani ehkä pelkää koskea
häneen."

Vapisevin käsin minä täytin hänen pyyntönsä, sillä minusta tuntui
pyhyyden loukkaukselta koskea vieressäni seisovan elävän miehen
kuoleman unta nukkuvaan kaksoisolioon. Liinainen vaippa oli pian
avattu ja vainajan leveässä rinnassa aivan sydämen kohdalla näkyi
haava, joka oli ilmeisesti keihään iskun aiheuttama.

"Näet haavan, Kallikrates", sanoi Ayesha. "Tiedä siis, että minä
sinut surmasin paikassa, jossa elämän iäinen tuli palaa, sentähden,
että sinä rakastit egyptiläistä Amenartasta etkä luopunut hänestä.
Häntä minä en voinut surmata niinkuin surmasin äsken tuon tytön,
sillä hän oli vertaiseni tiedoissa ja taidoissa ja minä pelkäsin
häntä. Äkkipikaisuudessani minä silloin tapoin sinut ja kaikki nämä
vuodet minä olen kyynelin surrut kuolemaasi ja odottanut paluutasi.
Nyt sinä olet tullut eikä välillämme ole ketään, joka voisi meidät
jälleen toisistamme erottaa, ja nyt minä lahjoitan sinulle elämän
kuoleman asemesta -- en kuolemattomuutta, sillä sitä ei voi kukaan
antaa, mutta tuhansia vuosia kestävän elämän ja nuoruuden, joita
ennenkuulumaton loisto, kunnia, valta ja kaikki, mikä on hyvää
ja kaunista, seuraavat. Vielä yksi asia, ja sitten saat levätä
ja valmistautua uuden syntymisesi hetkeä varten. Sinä näet tämän
ruumiin, joka oli muinoin omasi. Kaikki nämä vuosisadat se on ollut
ainoa seurani ja lohdutukseni, mutta nyt minä en enää tarvitse sitä,
sillä olethan nyt elävänä luonani; se vain herättäisi muistoja, jotka
tahdon niin mielelläni unhottaa. Muuttukoon se siis tomuksi."

"Katso! Minä olen valmistautunut tätä onnen hetkeä varten!" ja
mennen toisen lavitsan luo, joka hänen sanojensa mukaan oli ollut
hänen vuoteensa, hän otti sen alta suuren kaksikorvaisen lasitetun
maljakon, jonka suu oli suljettu rakolla. Hän aukaisi sen ja
suudeltuaan keveästi vainajan valkoista otsaa hän pirskoitti maljakon
sisällyksen ruumiin päälle ja kaatoi lopun tämän päähän ja rinnalle
varoen samalla huolellisesti, ettei pisaraakaan osunut meihin tahi
häneen itseensä. Kuollut peittyi heti sankkaan höyrypilveen, joka
esti meitä näkemästä, miten tuo hävittävä neste teki tehtävänsä.
Kuulimme ankaraa sähinää ja räsähtelyä, mikä kuitenkin taukosi pian,
ja parin minuutin kuluttua oli höyrypilvikin haihtunut olemattomiin.
Kuulostanee ihmeelliseltä kun sanon, että lavitsalla, jolla muinaisen
Kallikrateksen maalliset jäännökset olivat levänneet vuosituhansia,
oli nyt vain pari kourallista valkoista tuhkaa. Niin oli kuitenkin
asian laita. Kiveenkin oli tuo väkevä neste syövyttänyt syviä lovia.
Ayesha kumartui ja kooten käteensä kourallisen tuhkaa hän heitti sen
ilmaan ja lausui samassa tyynen juhlallisesti:

"Tomu tomuksi! Kallikrates on kuollut ja syntynyt uudelleen!"

Tuhka leijaili hitaasti kivipermannolle ja me katsoimme ääneti sen
putoamista kykenemättä sanomaan mitään.

"Jättäkää nyt minut", sanoi hän, "ja nukkukaa, jos voitte,
ystäväiseni. Minun täytyy valvoa ja ajatella, sillä huomen-illalla me
lähdemme matkalle ja siitä on kauan, kun viimeksi kuljin polkua, jota
meidän on seurattava."

Poistuimme kumartaen ja tultuamme omaan käytäväämme minä kurkistin
Jobin makuukammioon nähdäkseni, miten hän jaksoi, sillä hän oli
poistunut seurastamme juuri vähää ennen kuin tapasimme onnettoman
Ustane-raukan. Amahaggerien juhla oli järkyttänyt hänen mielensä
kokonaan. Hän nukkui rauhallisesti kuten ihminen, jolla on hyvä
omatunto, ja minä iloitsin, ettei hänen ollut tarvinnut olla
näkemässä tämän kaamean päivän viimeisiä tapauksia. Menimme sitten
omaan huoneeseemme ja siellä Leo-paran suru ja epätoivo pääsivät
vihdoinkin valloilleen. Katseltuaan omaa kuoleman jäykistämää
kuvaansa hän oli ollut kuin jonkinlaisessa tylsyyden tilassa, mutta
nyt kun hän ei ollut enää tuon peloittavan Ayeshan läheisyydessä,
laukesi päivän mieltä järkyttävien tapahtumien aiheuttama
mielenjännitys. Erittäinkin oli hänen surunsa ja epätoivonsa Ustanen
kaamean kuoleman takia tärisyttävä. Hän kirosi itsensä -- kirosi
hetken, jolloin hän oli ensimmäisen kerran nähnyt ruukunpalasen
kirjoituksen, jonka todenperäisyys oli tullut niin kummallisesti
todistetuksi, ja hän kirosi katkerasti oman heikkoutensa. Ayeshaa hän
ei tohtinut kirota, sillä kukapa olisi tohtinut puhua pahaa naisesta,
joka saattoi meidän tietämättämme milloin hyvänsä seurata puuhiamme.

"Mitä minä nyt teen, vanha veikko?" valitti hän kätkien kasvonsa
olkapäätäni vasten. "Ustane murhattiin silmäini edessä -- eipä
sillä, että olisin voinut sitä estää, mutta viiden minuutin kuluttua
minä jo suutelin hänen murhaajaansa hänen ruumiinsa ääressä. Minä
olen kurja roisto enkä kykene vastustamaan tuota" (tässä hänen
äänensä aleni kuiskaukseksi) "tuota kauheata velhotarta. Minä tiedän
huomenna jälleen suutelevani häntä; tiedän olevani iankaikkisesti
hänen vallassaan ja vaikka en näkisi häntä enää milloinkaan, niin
en voisi ajatella ketään toista koko elinaikanani. Häntä minun
täytyy seurata kuin neulan magneettia ja minun olisi nyt mahdotonta
lähteä täältä, vaikka voisinkin. Minä en voi jättää häntä -- jalkani
pettäisivät, mutta käsityskykyni on vielä niin selvä, että tiedän
sisimmässäni vihaavani ja inhoavani häntä -- ainakin luulen niin.
Kaikki on niin kauheata! Entä tuo -- tuo kuollut! _Minä_ se olin!
Voiko tätä kukaan käsittää? Minä olen myyty mies, vanha veikko, ja
'_Hän-jota-täytyy-totella_' ottaa sieluni suosionsa maksuksi!"

Silloin kerroin hänelle ensimmäisen kerran, että minun laitani
oli aivan yhtä huonosti, ja epätoivostaan huolimatta hän sanoi
tuntevansa syvää sääliä minua kohtaan. Hän käsitti ehkä, ettei
hänen tarvinnut pelätä kilpailua ja olla mustasukkainen niin
kauan kuin hän oli kuningattaren suosiossa. Minä ehdotin, että
koettaisimme paeta, mutta me ymmärsimme heti sen olevan mahdotonta.
Ja ollakseni täysin rehellinen minun täytyy sanoa, etten luullut
meidän kummankaan suostuvan lähtemään Ayeshan luota, vaikka olisimme
jollakin yliluonnollisella keinolla voineet silmänräpäyksessä siirtyä
näistä synkistä luolista hauskaan kotiimme Cambridgeen. Olimme
kuin perhoset, jotka väkistenkin pyrkivät tuhoavaan tuleen, tahi
kuin opiumin käyttäjät, jotka selvillä ollessaan hyvin tietävät
menettelynsä vaaran, mutta eivät kuitenkaan suostuisi millään ehdolla
luopumaan turmiollisesta tavastaan.

Ei kukaan mies, joka olisi nähnyt Ayeshan ilman huntua, kuullut hänen
sointuvan äänensä ja saanut tuta hänen sanojensa syvää viisautta,
olisi vapaaehtoisesti luopunut kaikkien maailman huvitustenkaan
hinnalla nautinnosta olla hänen läheisyydessään. Leon tilanteen voin
sitä suuremmallakin syyllä ymmärtää, kun tuo salaperäinen olento
selitti hänen olevan kauan kaivatun lemmittynsä, jota hän todisti
rakastaneensa ja parituhatta vuotta.

Hän oli epäilemättä rikollinen luonne ja oli murhannut Ustanen vain
sentähden, että tämä oli hänen tiellänsä, mutta hän oli samalla
hyvin uskollinen, ja luonnon lakien mukaan mies unhottaa pian naisen
rikokset -- etenkin kun nainen on kaunis ja on tehnyt rikoksensa
rakkaudesta häneen.

Oliko sitäpaitsi konsanaan kellekään tarjoutunut sellaista
tilaisuutta kuin Leolle nyt? On kyllä totta, että liittyessään
tuohon peloittavaan naiseen Leo joutuisi tämän salaperäisen olennon
huonon vaikutuksen alaiseksi, mutta samoin voisi hänen käydä missä
naimiskaupassa hyvänsä. Hänelle tarjottiin kuolemattomuutta ja
ikuista nuoruutta, ennenkuulumatonta kauneutta, kunniaa, valtaa,
verratonta viisautta ja kaikkien luonnon salaisuuksien tietoa,
joten minä en ihmettele ollenkaan, ettei hän myöntynyt pakenemaan
ihmeellisen onnensa ulottuvilta. Vaikka hän oli mitä suurimmassa
epätoivossa ja katui katkerasti käytöstään kuten jokainen kunnon mies
olisi tehnyt, ei hän voinut kuitenkaan hyväksyä ehdotustani.

Minun mielestäni hän olisikin ollut hullu, jos hän olisi sen
tehnyt. Pyydän samalla, että tätä mielipidettäni arvostellaan
asianhaarojen mukaan. Vielä tänäkin päivänä minä muistelen kaiholla
Ayeshaa ja ennemmin olisin ollut vain yhden lyhyen viikon hänen
rakastettunsa kuin koko elinaikani jonkun toisen naisen, kuinka
ihanan hyvänsä. Tahdonpa vielä lisätä, että jos joku heikkouskoinen,
joka epäilee sanojani tahi pitää minua kaistapäisenä, olisi nähnyt
vilahdukseltakaan Ayeshan ihanat kasvot, hän olisi nyt varmasti
samaa mieltä kanssani. Olen puhunut vain miehistä. Meidän ei oltu
suotu kuulla kenenkään naisen mielipidettä Ayeshasta, mutta minä
olen melkein varma, että hän olisi suhtautunut kuningattareemme
sangen kylmästi, ilmaissut vastenmielisyytensä enemmän tahi vähemmän
loukkaavasti ja aiheuttanut oman tuhonsa.

Kolmatta tuntia me istuimme Leon kanssa ja juttelimme pelästyneinä
ja perinpohjin järkytettyinä ihmeellisistä tapahtumista, joiden
pyörteeseen olimme nyt joutuneet. Kaikki oli kuin kummaa unta ja
kuitenkin totta. Kuka olisi voinut uskoa ruukunpalasen kirjoituksen
olevan sittenkin totta ja että meidän piti joutua todistamaan sen
todenperäisyys tapaamalla hänet, jota oli etsittävä, kärsivällisesti
odottamassa tulevamme Kôrin hautakammioihin? Kuka olisi voinut
ajatella, että tuo salaperäinen nainen tuntisi Leossa, kuten hän
uskoi, miehen, jota hän oli odottanut vuosisadasta toiseen ja jonka
aikaisemman maallisen majan hän oli tähän iltaan saakka luonaan
säilyttänyt? Mutta niin kuitenkin oli. Kaiken sen nojalla, mitä
olimme nähneet, oli meidän vaikea selvästi ajattelevina miehinä
enää epäillä kertomuksen totuutta ja syvästi tuntien inhimillisen
tiedon ahtaat rajat ja ylimielisen varmuuden, jolla se kieltää
kaiken sellaisen olemassaolon, jota ei kokemuksesta tunneta, me
menimme vihdoinkin levolle jättäytyen kohtalon huomaan, joka oli näin
suonut meidän paljastaa inhimillisen tietämättömyyden, antaen meidän
joko itsellemme hyväksi tahi pahaksi nähdä vilahdukselta elämän
tuntemattomia ja ihmeellisiä mahdollisuuksia.



VIII.

JOBIN AAVISTUS.


Kello yhdeksän seuraavana aamuna tuli Job, joka oli vieläkin
pelästyneen ja säikähtyneen näköinen, herättämään minua ja ilmaisi
samalla suuren mielihyvänsä sen johdosta, että hän tapasi meidät
elävinä, mitä hän ei ollut todellakaan tohtinut toivoa. Kerrottuani
hänelle Ustanen kamalasta kuolemasta hän sanoi olevansa vieläkin
kiitollisempi nähdessään meidät hengissä ja tytön surullinen
kohtalo järkytti häntä myöskin kovin, vaikka he eivät olleetkaan
paraimpia ystäviä. Tyttö oli sanonut häntä murteellisella arabiallaan
"porsaaksi", minkä Job oli korvannut haukkumalla häntä hyvällä
englannin kielellä "lutkaksi", mutta kaikki nämä vihollisuudet
unhottuivat, kun Job kuuli, miten Ustane-raukan oli käynyt
kuningattaren luona.

"Minä en tahtoisi sanoa mitään sopimatonta, herra", sanoi Job
kuunneltuaan suu selällään ihmeellistä kertomustani, jota hän oli
säestänyt lukemattomilla hämmästyksen huudahduksilla, "mutta minun
mielipiteeni on, ettei tämä '_Hän-jota-täytyy-totella_' ole kukaan
muu kuin itse vanha kehno tahi sen eukko, jommoinen sillä varmasti
täytyy olla, sillä eihän se muutoin osaisi olla sellainen julmettu.
Endorin noita ei ollut tähän verraten vielä mitään, herra. Hän ei
kykene enää loihtimaan ainoatakaan raamatun profeettaa haudastaan
enempää kuin minä osaisin tehdä ihmisiä olkilyhteistä ja vanhasta
flanellista. Olemme kuin olemmekin joutuneet paholaisten maahan ja
tämä kuningatar onkin juuri se päämestari. Kotiin emme varmastikaan
enää milloinkaan pääse, sillä luuletteko te, herra, tuon noidan
olevan niin hullun, että hän laskisi Leo-herran kaltaisen kauniin
nuorukaisen kynsistään."

"Leon hengen hän joka tapauksessa pelasti", huomautin minä.

"Niinpä kyllä, mutta sen hyvän saa Leo-herra sielullaan maksaa.
Kuningatar tekee hänestä itsensä kaltaisen noidan, saadaanpa vain
nähdä. On niin kovin vaarallista joutua tekemisiin tuommoisten
ihmisten kanssa, heistä saa aina jotakin pitämistä. Viime yönä
makasin valveillani, herra, ja luin pienestä raamatusta, jonka
olen saanut vanhalta äitimuoriltani, kylmien väreiden karmiessa
ruumistani, miten noitien ja kaikkien heidän kaltaistensa viimein
käy. Kylläpä äiti vanhan silmät suurenisivat, jos hän tietäisi, minne
hänen poikansa on joutunut."

"Niin, onhan tämä kylläkin omituinen maa", vastasin minä huoaten,
sillä viime päivien yliluonnolliset tapahtumat olivat järkyttäneet
hermoni, vaikka en ollut muutoin lainkaan taikauskoinen.

"Olette oikeassa, herra", vastasi Job, "ja jos suvaitsette, niin minä
tahtoisin sanoa teille jotakin Leo-herran poissaollessa" -- Leo oli
noussut varhain ja lähtenyt aamukävelylle. "Minä tiedän varmasti,
etten enää milloinkaan näe armasta kotiamme. Vanha isäni ilmestyi
minulle viime yönä unissani ja hänellä oli yllään jonkinlainen
yöpaitaa muistuttava valkoinen vaatekappale, melkein samanlainen kuin
muutamilla tämän maan asukkailla, jotka haluavat olla jotakuinkin
ihmisiksi puetut. Kädessään hänellä oli kimppu luolan suulla kasvavia
kauniita kukkia, joita hän oli luultavasti poiminut ohi kulkeissaan.
'Job', lausui hän juhlallisesti ja oli tyytyväisen näköinen kuin
jokin metodistipastori, joka on onnistunut petkuttamaan naapuriaan
hevoskaupassa, 'päiväsi ovat luetut. Enpä olisi milloinkaan uskonut,
että minun piti vanhalla iälläni hakea sinua tämmöisistä paikoista ja
nähdä semmoinen hirmuinen vaiva, ennenkuin löysin sinut, poika! Oli
hyvin rumaa juoksuttaa tällä tavoin vanhaa isääsi enkä olisi sinua
luultavasti löytänytkään, ellen olisi sattumalta kuullut hirveää
rähinää täältä Kôrista, joka on vain pahojen ihmisten tyyssija!'"

"Sait siis sanalla sanoen kiinteän ojennuksen", murahdin minä.

"Aivan niin, herra -- ojennuksenpa tietenkin, mutta samalla myös
varoituksen. Hän sanoi, että 'korvennettavaksihan nämä tällaiset
roistot joutuvat, jos mitkään' ja minä olen aivan samaa mieltä
ajatellessani heidän ruukkujuhliaan ja muita konnuuksiaan", sanoi
Job masentuneesti. "Joka tapauksessa hän sanoi olevansa varma, että
minun maallinen vaellukseni loppuisi hyvin lyhyeen. Olisin mielelläni
halunnut hiukan yksityiskohtaisempia tietoja asiasta, mutta hänellä
oli kiire muille markkinoille. Hän lisäsi vain, että kylläpähän saat
aikanaan nähdä, sillä me saamme pian olla yhdessä enemmän kuin olisi
väliäkään. Minä luulen isäukon muistelleen menneitä aikoja, jolloin
ehdimme kolmessa päivässä peräti kyllästyä toisiimme, ja tohdinpa
melkein panna pääni pantiksi, että niin käy nytkin, kun jälleen
joudumme yksiin leipiin."

"Luulet nyt varmaankin", sanoi minä, "kuolevasi sentähden, että näit
unta vanhasta isästäsi. Jos nyt isävainajasta uneksiminen todellakin
tietäisi kuolemaa, niin mitä mahtaisi tapahtua miehelle, joka
sattumalta näkisi unissaan äitinsä?"

"Te nauratte minulle, herra", sanoi Job, "mutta näettekös, te
ette tunteneetkaan isävainajaani. Jos minulle ilmestynyt henkilö
olisi ollut joku toinen -- vaikkapa Mary tätini, joka ei koskaan
pitänyt itsestään suurta ääntä -- niin en olisi unestani paljoakaan
välittänyt, mutta kun tulija oli niin laiska kuin isäni, vaikka hän
olikin seitsemäntoista lapsen isä, ei hän olisi ikinä vaivautunut
tänne saakka, ellei tässä olisi tosi kysymyksessä. Ei, herra, minä
tunnen ukon ja tiedän hänen tarkoittaneen täyttä totta. Minkäpä sille
nyt sitten mahtaa. Jokaisenhan täältä on aikoinaan lähdettävä, mutta
tuntuu niin julmalta kuolla tässä kamalassa paikassa, jossa ei voi
hinnalla eikä millään saada kristillistä hautausta. Olen koettanut
elää kunnollisesti, herra, ja täyttää velvollisuuteni tunnollisesti
ja ellei isäukko olisi viime yönä luonani pistäytyessään antanut
minun ymmärtää, ettei hänellä ollut kovinkaan häävit ajatukset
suosituksistani, niin minä olisin nyt kaikesta huolimatta sangen
keveällä mielellä. Mutta omatuntoni on puhdas ja uskollisesti minä
olen palvellut teitä ja Leo-herraa, Jumala häntä siunatkoon. Välistä
minusta tuntuu kuin hän olisi vielä pieni poika, jota taluttelin
kotikaupunkini kaduilla, ja jos kerran onnistutte pääsemään täältä,
herra, mikä voi olla hyvinkin mahdollista, sillä isäni ei puhunut
teistä mitään, niin muistelkaa rakkaudella vaalenneita luitani
älkääkä enää milloinkaan puuttuko kukkaruukuille töherrettyihin
kreikkalaisiin kirjoituksiin. Suokaa anteeksi rohkeat sanani, herra."

"No mutta, Job", sanoin minä vakavasti, "nythän sinä puhut vallan
joutavia. Olethan typerä, kun kiusaat itseäsi tuommoisilla
päähänpistoilla. Tosin olemme kokeneet yhtä ja toista tässä
omituisessa maassa, mutta toivoakseni me kyllä lopultakin selviydymme
onnellisesti kaikista vaikeuksista."

"Minä en puhu joutavia, herra", sanoi Job vakaumuksella, joka
vaikutti minuun kiusallisesti. "Minä tunnen olevani mennyttä miestä
ja tuo tunne on sangen kummallinen, herra, sillä en voi olla
ajattelematta, minkälainen loppuni oikein mahtaa olla. Teidänkin
selkäänne karmisivat kylmät väreet, jos syödessänne alkaisitte
pelätä ruoan olleen myrkytettyä tahi jos näissä synkissä käytävissä
kulkeissanne odottaisitte veitsen äkkiä välähtävän. Olen pahoillani,
että puhuin usein pahaa tuosta tyttö-raukasta, jonka piti niin äkkiä
kuolla, vaikka en voinutkaan hyväksyä hänen avioliittoaan, joka oli
käynyt mielestäni aivan liian sukkelaan ollakseen pysyväinen. Hartain
toivoni on, herra", ja Job parka kalpeni tätä sanoessaan, "etten
suinkaan joutuisi tuon hehkuvan ruukun uhriksi."

"Mitä joutavia", keskeytin minä vihaisesti.

"Aivan oikein, herra", sanoi Job, "minun ei suinkaan sovi väitellä
kanssanne, mutta jos sattumalta lähdette jonnekin, niin olisin
sangen kiitollinen, jos saisin tulla mukaanne. Ystävällisiä
kasvoja katsellen en nimittäin pelkäisi vähääkään viimeisen
hetkeni tullessa; se ikäänkuin auttaisi minut kuoleman kynnyksen
yli. Nyt minä menen hakemaan aamiaisenne, herra", ja tuo kunnon
Job poistui huoneesta minun jäädessä raskain mielin miettimään
tulevaisuuttamme. Olin syvästi kiintynyt Job-vanhukseen, joka oli
parhaimpia ja rehellisimpiä ihmisiä, mitä milloinkaan olen tavannut.
Hän oli oikeastaan enemmän ystäväni kuin palvelijani ja ajatus,
että hänelle voisi tapahtua jotakin, nosti karvaan palan kurkkuuni.
Hänen puheistaan oli käynyt selville, että hän uskoi varmasti jonkin
onnettomuuden kohtaavan häntä, ja vaikka hänen pelkonsa näytti
olevan aivan aiheeton -- synkkä ja omituinen ympäristö sekä viime
päivien kaameat tapahtumat olivat luultavasti sen ainoat todelliset
syyt -- niin sydäntäni kouristi kuitenkin häntä ajatellessani.
Onhan tunnettua, että ihmisen voi välistä vallata selittämätön
pelko ja synkät aavistukset, jotka kylmästi harkiten tuntuvat aivan
aiheettomilta. Samassa aamiainen saapuikin ja sen mukana Leo, joka
oli ollut kävelemässä luolan ulkopuolella -- päätään selvittelemässä,
kuten hän sanoi. Olin hyvin iloinen hänen tulostaan, sillä synkät
mietteeni haihtuivat ainakin hetkeksi. Aamiaisen jälkeen me lähdimme
kävelylle ja näimme erään amahaggerin kylvävän pientä peltotilkkua,
mikä kävi aivan raamatun kertomuksissa kuvattuun tapaan. Miehellä oli
vyöllään vuohennahasta tehty pussi, josta hän viskeli jyvät peltoon
astellen verkkaisesti edestakaisin. Oli oikein mieltä rauhoittavaa
nähdä jonkun tämän maan julman asukkaan puuhailevan touonteon
kotoisissa askareissa ja me katselimmekin kotvan ajan tuota kylväjää.

Palatessamme kohtasimme Billalin, joka ilmoitti, että
"_Hän-jota-täytyy-totella_" suvaitsi tahtoa puhutella meitä ja
me noudatimmekin heti kutsua hieman pelokkain mielin. Ayesha
oli niin salaperäinen ja ihmeellinen. Hänen tuttavallisuutensa
saattoi sytyttää ja sytyttikin intohimojen palon, mutta pelkoa ja
kunnioitusta häntä kohtaan se ei totisesti karkoittanut.

Mykät palvelijat veivät meidät sisään kuten aina ja heidän mentyään
Ayesha riisui huntunsa. Huolimatta sieluntuskastaan eilenillalla Leo
syleili häntä paljon kiihkeämmin ja tulisemmin kuin hänen oikeastaan
olisi tarvinnut.

"Ihmetteletkö, Kallikratekseni", sanoi Ayesha hyväillen hänen
kultaisia kutrejaan ja katsoen häntä hellästi silmiin, "kun tiedät
minun olevan kokonaan sinun omasi? Mutta ensin täytyy sinun tulla
minun kaltaisekseni, ei kuolemattomaksi, sillä sitä minä en ole,
mutta niin kestäväksi ja karaistuksi ajan hirvittäviä voimia vastaan,
että sen nuolet kilpistyvät sinusta kuin auringon säteet virran
kalvosta. Sinä olet vielä aivan erilainen kuin minä etkä voisi kauan
kestää kirkkauttani, joka voisi sinut tuhotakin. Katsele vain minua
hiukan pitempään, niin silmiäsi alkaa pakottaa ja päätäsi huimata,
ja sentähden minä peitänkin heti kasvoni" -- mitä hän ei kuitenkaan
ohimennen sanoen tehnyt --. "Sinua ei panna silti kovemmalle
koetukselle kuin kestät, rakkaani, sillä jo tänä iltana tuntia ennen
auringon laskua me lähdemme matkalle ja huomen illalla, jos kaikki
käy onnellisesti ja minä en ole unhottanut tietä -- mikä olisi
hirveätä -- me olemme perillä. Siellä sinun on kylvettävä elämän
tulen liekeissä, joiden syleilystä tulet kirkastettuna ja kauniimpana
kuin kukaan ennen sinua, ja silloin, Kallikrates, sinä saat sanoa
minua vaimoksesi ja minä tahdon olla sinun nöyrin palvelijasi!"

Leo mutisi jotakin, minä en tiedä mitä, vastaukseksi tähän
hämmästyttävään tiedonantoon ja nauraen hänen hämmennykselleen Ayesha
jatkoi:

"Ja sinä myöskin, oi Holly; sinullekin minä tahdon antaa tämän
lahjan ja tehdä sinut todellakin iäti viheriöitseväksi puuksi,
sillä minä olen mielistynyt sinuun, Holly. Sinä et ole yhtä hupsu
kuin useimmat ihmislapset ja vaikka sinun tietosi ja taitosi ovat
vain vanhanaikaista lorua, niin sinä et ole kuitenkaan unhottanut
taitoa sanoa kauniita kohteliaisuuksia ja käyttäytyä kaikin puolin
miellyttävästi."

"Kas vain sinua, vanha veikko", kuiskasi Leo hymyillen, mikä
muistutti hänen entistä hilpeyttään, "oletko sinä todellakin sanonut
kohteliaisuuksia? Sitäpä en olisi ikänä sinusta uskonut!"

"Minä kiitän sinua, oi Ayesha!" lausuin minä mahdollisimman
arvokkaasti; "mutta lahjastasi minä en huoli. Vaikka maailmassa
olisikin paikka, josta sinä puhut, ja vaikka tuossa kummallisessa
paikassa palaisikin tuli, joka voi karkoittaa kuoleman, kun
hän saapuu meitä hakemaan, niin minä en sittenkään tahtoisi
koetella sen voimaa. Tämä maailma ei ole mielestäni ollut niin
suloinen, oi Ayesha, että haluaisin jäädä tänne ikuisiksi ajoiksi.
Ei; maailma on kovasydäminen äiti, jolla on vain kiviä antaa
lapsilleen päivittäiseksi ravinnoksi. Kiviä syötäväksi, karvasta
vettä juotavaksi ja lyöntejä hellyyden asemesta. Kuka jaksaisi
sitä iäti kestää? Kuka tahtoisi iät päivät kantaa menneiden
surujen ja onnettomuuksien muistojen raskasta taakkaa, katsella
lähimmäisensä kärsimyksiä voimatta niitä lieventää ja oppia maailman
kaiken viisauden, joka ei kuitenkaan suo mitään lohtua? Kovaa on
myöskin kuolla, kun ei kukaan voi meille kertoa, mitä on kuoleman
esiripun tuolla puolen. Me hemmoitellut olennot pelkäämme kaikkea
tuntematonta. Mutta vieläkin kovempaa olisi minun mielestäni elää
iäti täällä jonkun tuskallisen muiston kalvaessa sydäntä näkymättömän
käärmeen lailla. Olisin kuin puu, jonka lehdet olisivat iäti
viheriät, mutta joka olisi sisältä laho ja madon syömä."

"Ajattelehan kuitenkin, Holly", sanoi hän, "pitkä ikä, voima ja
kauneushan merkitsevät valtaa ja kunniaa ja kaikkea, mikä on
arvokasta ihmisten mielestä."

"Mitä ovat sitten, oi kuningatar, nuo kaikki, jotka ovat ihmisten
mielestä kallisarvoiset?" vastasin minä. "Vain vaahtokuplia, eikö
niin? Eikö kunnianhimo ole kuin loppumattomat portaat, joiden huippua
on mahdoton saavuttaa? Kuta ylemmäksi päästään sitä korkeammalle
pyritään eikä ihmisellä ole sitten enää ainoatakaan levon hetkeä.
Rikkaudenkin suoma yltäkylläisyys alkaa viimein kyllästyttää ja
inhoittaa voimatta hankkia tunninkaan kestävää todellista onnea.
Onko viisaudella mitään rajaa, jonka voisimme toivoa saavuttavamme?
Eikö mitä! Kuta enemmän me opimme, sitä selvemmin huomaamme oman
tietämättömyytemme. Eläisimmepä vaikka kymmenenkintuhatta vuotta,
niin voisimmeko toivoa saavamme selville aurinkojen ja avaruuksien
salaisuudet ja käsittää, kuka on pannut tähdet taivaalle ratojaan
kiertämään? Eikö viisautemme olisi kuin kalvava nälkä, joka pitäisi
meidät alati tietoisina henkemme tyydyttämättömästä tiedonhimosta?
Eikö se olisi kuin tuo kirkkaasti palava lamppu, joka ei kuitenkaan
voi karkoittaa pimeyttä tästä huoneesta? Mitä me siis voittaisimme
ikämme äärettömällä pituudella?"

"Oi Hollyseni, onhan olemassa rakkaus -- rakkaus, joka kaunistaa
kaiken ja tekee jumalalliseksi tomunkin, jota me jaloillamme
poljemme. Rakkaus kirkastaa elämämme, joka kuluu silloin vuodesta
toiseen nopeasti kuin ihanin unelma; se on kuin ihmeellinen sävel,
joka kohottaa kuulijan sydämen kuin kotkan siivillä korkealle
maailman turmeluksen ja saastan yläpuolelle."

"Voihan niin olla", vastasin minä, "mutta jos rakkautemme olisikin
onneton -- mitenkäs sitten? Ei, oi Ayesha, minä tahdon elää vain
määrätyn aikani, vanhentua sukupolveni mukana, kuolla ja unohtua,
sillä kuolemattomuus, jonka minä toivon periväni ja jonka varmasti
tiedänkin saavani, on iankaikkinen siihen vähään verraten, jonka sinä
ehkä voit antaa. Tuon kuolemattomuuden saavutettuani, jonka uskoni
minulle takaa, minä olen sitäpaitsi vapaa kaikista kahleista, jotka
täällä henkeni sitovat. Sillä niin kauan kuin lihassa vaellamme,
meitä surun ja murheen skorpioonit ahdistavat, mutta kun siitä
vapaudumme, niin henkemme on sädehtivä puhtaana ikuisen hyvän
kirkkaudessa."

"Katseesi kiitää korkealle", naurahti Ayesha, "ja sinä puhut selvästi
ja täsmällisesti. Kuitenkin sinä puhuit äsken tuosta tuntemattomasta,
joka on kuoleman esiripun tuolla puolen. Mutta uskon silmillä ja
mielikuvituksesi värillisillä silmälaseilla sinä ehkä luulet näkeväsi
tuon tulevaisen kirkkauden. Haudantakaisen elämän kuvaukset, joita
ihmiset ovat sommitelleet uskonsa ja mielikuvituksensa avulla, ovat
todellakin kummallisia, ja omituisinta on, että tästä asiasta on niin
monenlaisia toisistaan jyrkästikin eroavia käsityskantoja. Voisin
kertoa sinulle -- mutta mitäpä se hyödyttäisi -- miksi riistäisin
hullulta hänen leikkikalunsa? En tahdo vaikuttaa mielipiteisiisi,
oi Holly, ja minä toivon, ettet vanhuudessasi joutuisi katkeran
katumuksen valtaan, kun hylkäsit kerran kuninkaallisen lahjani. Mutta
niinhän on aina ollut; ihminen ei ole milloinkaan siihen tyytyväinen,
jonka hän voi omin käsin poimia. Vaikka lamppu riittäisi valaisemaan
hänen tiensä pimeydessä, niin hän iskisi sen säpäleiksi sentähden,
ettei se ole tähti. Onni leijailee askeleen hänen edellään kuten
yöllinen virvatuli suon pinnalla ja hänen täytyy tavoittaa tuo tuli,
onnen tähti käteensä saada! Kauneus ei ole hänestä mitään, koska
maailmassa saattaisi olla vieläkin kauniimpaa; valta ei merkitse
mitään, sillä toiset voisivat ehkä voittaa hänet, ja kunnia ja
kuuluisuus eivät ole liioin mitään, koska maailmassa on kuuluisampia
ihmisiä kuin hän. Minä toistan vain mitä itse äsken sanoit. Sinä
unelmoit voivasi poimia tähden, mitä minä en kuitenkaan usko, ja
minun mielestäni sinä olet hullu, Hollyseni, hylätessäsi lampun."

Tähän minä en vastannut mitään, sillä minä en voinut -- etenkin
Leon läsnäollessa -- sanoa hänelle, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin näin ensi kerran hänen ihanat kasvonsa, ne olivat alati
minun silmäini edessä, enkä siis tahtonut pidentää elämää, jonka
hänen häviämätön muistonsa ja onneton rakkauteni auttamattomasti
katkeroittaisivat. Niin oli jo silloin ja samoin on vielä tälläkin
hetkellä.

"Mutta sanohan, Kallikrates", jatkoi Ayesha muuttaen ääntään ja
puheenaihetta, "mistä johtui, että lähdit etsimään minua täältä?
Eilen illalla sinä sanoit, että tuo Kallikrates -- jonka näit -- oli
sinun esi-isäsi. Onko se totta? Kerro nyt minulle kaikki -- äläkä
suinkaan liioittele?"

Siten pakotettuna Leo kertoi hänelle koko tuon ihmeellisen
kertomuksen hopealippaasta ja ruukunpalasen kirjoituksesta, joka
oli hänen kantaäitinsä, egyptiläisen prinsessan Amenartaksen
kirjoittama ja joka oli tämän matkueen aiheuttanut. Ayesha kuunteli
mielenkiinnolla ja kun Leo oli lopettanut, hän sanoi minulle:

"Enkö sanonut sinulle eräänä päivänä, oi Holly, kun keskustelimme
hyvästä ja pahasta -- silloin kuin rakas Kallikratekseni oli niin
sairas -- että hyvä saattaa kääntyä pahaksi ja paha hyväksi? Kylväjä
ei tiedä, minkälaisen sadon hän saapi, eikä lyöjä tiedä, mihin hänen
iskunsa lopultakin sattuu. Nyt näet: tämä Amenartas, tämä Niilin
kuninkaallinen tytär, joka vihasi minua ja jota minä vieläkin vihaan,
koska hän tavallaan voitti minut, on nyt johdattanut rakkaani suoraan
minun syliini. Pahaa hän minulle tahtoi ja kylvön hän kylvi, josta
minun piti ohdakkeita korjata, mutta katso, hän on antanut minulle
enemmän kuin koko maailma olisi voinut antaa. Tätä sinun on vaikea
sovittaa hyvän ja pahan ympyrääsi, vai mitä, Hollyseni?"

"Hän käski siis poikansa surmata minut", jatkoi Ayesha oltuaan
hetkisen vaiti, "koska minä tapoin hänen isänsä. Ja nyt sinä, minun
Kallikratekseni, olet tuo isä ja samalla myös hänen poikansa;
tahdotko siis kostaa minulle rikokseni sinua ja kantaäitiäsi
vastaan, oi Kallikrates? Katso", ja hän luisui polvilleen paljastaen
norsunluunvalkoisen rintansa -- "katso, tässä sykkii sydämeni
ja vyössäsi on veitsi, pitkä ja terävä, joka on juuri sopiva
iskettäväksi erehtyväisen naisen sydämeen. Anna sen välähtää ja
kosta! Iske, mutta iske niin, että voit olla tekoosi tyytyväinen ja
olla onnellinen, kun olet kostanut vääryyden ja täyttänyt sinulle
muinoin annetun tehtävän."

Leo katsahti häneen ja ojentaen kätensä nosti hänet seisoalleen.

"Nouse, Ayesha", sanoi hän surullisesti. "Sinähän tiedät, etten voi
sinua surmata, en hänenkään kuolemansa kostoksi, jonka eilen illalla
murhasit. Minä olen orjasi ja kokonaan sinun vallassasi. Kuinka
voisin tehdä sinulle mitään pahaa -- ennen surmaisin itseni."

"Sinähän jo melkein rakastat minua, Kallikrates", sanoi Ayesha
hymyillen. "Kerropas nyt minulle jotakin omasta maastasi --
mahtava kansa, vai kuinka? Ehkä Rooman kaltainen valtakunta?
Tahdot varmaankin palata sinne, mikä onkin hyvä, sillä minun
tarkoitukseni ei ole suinkaan, että sinun pitäisi jäädä asumaan tänne
Kôrin luoliin. Ei, me lähdemme täältä heti kun olet tullut minun
kaltaisekseni -- älä pelkää, etten löytäisi tietä -- ja asetumme
Englantiisi asumaan ja elämme niinkuin meidän pitääkin. Kaksituhatta
vuotta minä olen odottanut päivää, jolloin viimeisen kerran näkisin
nämä kirotut luolat ja tämän synkän näköisen kansan. Tuo hetki on
pian käsissä ja minä olen onnellinen kuin lapsi, joka sydän riemusta
sykkien odottaa juhlapäivää. Sitten hallitset sinä, Kallikrates,
tuota Englantia ja --"

"Mutta meillä on kuningas", keskeytti Leo nopeasti.

"Se ei merkitse mitään", sanoi Ayesha; "hänet voidaan kukistaa."

Tässä pääsi meiltä molemmilta närkästyksen huudahdus ja me selitimme,
että yhtä hyvin me voisimme ajatella oman itsemme kukistamista.

"Tämäpä on omituista", sanoi Ayesha kummastuneena; "kuningas, joka on
kansansa rakastama. Maailma on varmaankin suuresti muuttunut sillä
aikaa kuin minä olen Kôrin luolissa asunut."

Me selitimme silloin, että muutos oli tapahtunut hallitsijoissa.
Kuningasta, jonka alamaisia me olimme, rakastivat ja kunnioittivat
kaikki hänen laajan valtakuntansa oikein ajattelevat asukkaat.
Sanoimme hänelle myös samalla todellisen vallan olevan maassamme
kansan käsissä ja että maamme oppimaton ja alhaisemmalla
sivistyskannalla oleva väestö oikeastaan hallitsi koko maata
äänestyksellä valitun eduskunnan välityksellä.

"Siis demokratia", sanoi Ayesha -- "silloin teillä on varmasti
joku tyrannikin, sillä minä olen huomannut, että demokraattisissa
valtioissa, joissa ei itsekään tiedetä, mihin oikeastaan pyritään,
asetetaan tavallisesti ohjaksiin henkilö, jota sitten kaikki
kunnioittaen kumartavat."

"Kyllä", sanoin minä, "meillä on tyrannimme."

"Nuo tyrannit voimme joka tapauksessa tuhota", sanoi hän
rauhallisesti, "ja Kallikrates on hallitseva maata."

Minä selitin heti Ayeshalle, ettei "tuhoaminen" kävisi Englannissa
lainkaan päinsä, vaan jokainen sellainen yrityskin olisi lain
rikkomista ja johtaisi todennäköisesti lopulta mestauslavalle.

"Lain rikkomista", toisti hän ivallisesti nauraen -- "lain
rikkomista! Etkö käsitä, oi Holly, että minä olen kaikkien
tuommoisten lakien yläpuolella ja niin on myös Kallikrateksenikin
oleva? Inhimillisistä laeista me olemme yhtä riippumattomat kuin
vuoret pohjatuulesta. Saako tuuli vuoren taipumaan vai vuori tuulen?
Jätä minut nyt, oi Holly, minä pyydän sinua, ja sinä myös, minun oma
Kallikratekseni, sillä minun pitää laittaa kaikki valmiiksi matkaamme
varten. Tehkää tekin ja palvelijanne samaten, mutta älkää varustako
paljoakaan mukaanne, sillä minä luulen meidän viipyvän matkallamme
vain kolme päivää. Palattuamme tänne minä teen suunnitelman, miten
voimme sanoa ainiaaksi hyvästit näille Kôrin hautakammioille. --
Kyllä, Hollyseni, minun luvallani saat suudella kättäni."

Me poistuimme siis ja minä vaivuin heti syviin mietteisiin
tulevaisuuteen nähden, joka näyttäytyi meille nyt aivan eri valossa.
Tuo peloittava ja salaperäinen Ayesha oli selvästi päättänyt tulla
mukanamme Englantiin ja minua alkoi värisyttää ajatellessani, mitä
hän voisi siellä aikaansaada. Minä tunsin hänen voimansa ja olin
varma, ettei hän ollenkaan arkailisi käyttää sitä suunnitelmiaan
toteuttamaan. Onnistuisimme ehkä lyhyemmän ajan pitämään häntä
aisoissa, mutta hänen ylpeä ja kunnianhimoinen henkensä murtaisi
kahleensa ennenpitkää ja korvaisi keinolla millä hyvänsä vuosisatoja
kestäneen yksinäisyytensä. Ellei hän saavuttaisi päämaaliaan
kauneudellaan ja viisaudellaan, niin hän hävittäisi voimallaan
tieltään kaikki vastukset, ja koska hän ei voinut kuolla ja mikäli
minä tiedän häntä ei voitu surmatakaan, niin miten olisi ollut
mahdollista saada hänen suunnitelmansa raukeamaan? Lopulta olisi
Englanti kaikkine alusmaineen oleva hänen vallassaan -- ehkäpä koko
maailmakin -- ja minä olen varma, että maastamme olisi pian sukeutuva
loistavin ja mahtavin valtakunta mitä maailmassa on milloinkaan
ollut, mutta tämä ei kävisi ilman lukemattomia uhreja.

Kaikki mitä olin täällä kuullut ja nähnyt, oli mielestäni kuin
ihmeellistä unta tahi kuin jonkun mietiskelijän kiihoittuneen
mielikuvituksen esiinloihtimia satumaisia haavekuvia, ja kuitenkin
oli kaikki totta, minkä koko maailma tulisi pian tuntemaan. Mitähän
tämä kaikki mahtoi tarkoittaa? Tein vihdoin sen johtopäätöksen, että
tämä ihmeellinen olento, joka oli intohimojensa kahlehtimana elänyt
vuosituhansia tässä tuntemattomassa paikassa, ilmestyisi nyt kohtalon
valitsemana muuttamaan koko maailmanjärjestyksen. Voimallaan hän
tukahduttaisi kaikki kapinat ja sodat pakottaen siten kansat elämään
rauhassa ja sovussa, mikä olisi todellakin suurenmoinen muutos
parempaan päin.



IX.

TOTUUDEN TEMPPELI.


Olimme pian valmiit. Minulla oli repussani vaatekerta ja kenkäpari
mieheen ja kaiken varalta oli jokaisella revolveri ja keveä
makasiinikivääri sekä laukussaan runsaasti ampumavaroja, mitä
varovaisuustoimenpidettä me saimmekin myöhemmin useat kerrat kiittää,
että selvisimme hengissä seikkailusta.

Paria minuuttia ennen sovittua aikaa me menimme Ayeshan luo ja
tapasimme hänet kaikin puolin valmiina odottaen meitä tumma kaapu
yllään.

"Oletteko siis valmiit lähtemään näkemään suuria ja ihmeellisiä
asioita?" kysyi hän.

"Olemme", vastasin minä, "vaikka omasta puolestani vieläkin epäilen,
oi Ayesha."

"Hollyseni", sanoi hän, "sinä olet totisesti noiden vanhojen
juutalaisten kaltainen -- minua harmittaa vieläkin, kun heitä
ajattelen -- jotka epäilivät kaikkea, mitä he eivät tunteneet. Mutta
sittenpähän saat nähdä; ellei kuvastimeni erehdy", hän viittasi
kivimaljakkoon, jossa vesi kristallikirkkaana päilyi, "niin tie on
samassa kunnossa kuin muinoinkin. Lähtekäämme siis matkalle uutta
elämää alkamaan, jonka loppu on kaikille tuntematon."

"Kaikille", toistin minä ääneni kajahtaessa synkästi kammion
korkeassa katossa, ja suuren keskusluolan läpi kulkien me astuimme
ulkoilmaan. Luolan suulla oli kantotuoli ja kuusi mykkää kantajaa,
joiden joukossa näin ilokseni vanhan ystäväni, Billalin, josta olin
alkanut pitää yhä enemmän. Syistä, joita en käy tässä lähemmin
selittämään, oli meidän Ayeshan mielestä parasta kulkea jalkaisin,
mikä olikin hyvin meidän mieleemme oleskeltuamme siksikin kauan
noissa synkissä luolissa, jotka olivat kylläkin sopivat vainajien
asunnoiksi ja säilyttivät asukkaansa hyvin, mutta vaikuttivat
hiukan mieltä masentavasti meidän kaltaisiin eläviin ihmisiin.
Sisäänkäytävän edessä oleva koroke, jolta olimme katselleet tuota
kaameata tanssinäytäntöä, oli nyt joko sattumalta tahi Ayeshan
määräyksestä aivan autio. Ketään ei näkynyt ja minä luulen, että
matkastamme tiesivät vain nuo mykät palvelijat, jotka kyllä osasivat
pitää näkemänsä omina tietoinaan.

Noin viiden minuutin kuluttua me olimme jo matkalla kohtisuoraan
tuon hedelmällisen tasangon tahi muinaisen järven pohjan poikki,
joka aukeni eteemme kuin viheriä smaragdi pilviä tavoittelevan
vuorenharjanteen muodostamassa kehyksessä. Meillä oli jälleen mainio
tilaisuus ihmetellä tätä merkillistä paikkaa, johon Kôrin muinainen
kansa oli pääkaupunkinsa rakentanut, työn paljoutta, minkä he olivat
suorittaneet ja kaupungin perustajien nerokkuutta ja suurenmoista
insinööritaitoa, joka oli ollut tarpeen tuon suunnattoman järven
kuivaamisessa. Tällä suurtyöllä ei ole minun mielestäni vertaistaan
maailmassa. Ei Suezin kanavakaan eikä Montdenisin tunnelikaan
voi kilpailla sen kanssa aatteen valtavuudessa ja suurenmoisessa
toteuttamisessa.

Illan leppoisa viileys, joka näytti korvaavan tuulen, jota ei
milloinkaan tuntunut Kôrin lavealla tasangolla sitä ympäröivän
pilvenkorkuisen vuorenharjanteen tähden, virkisti meitä
sanomattomasti ja noin puoli tuntia kuljettuamme me näimme selvästi
matalahkon vallituksen, jonka sisäpuolella Billali sanoi tuon
suuren kaupungin raunioiden olevan. Babyloniin, Thebeen ja muihin
vanhan ajan kuuluisimpiin kaupunkeihin verraten ei muinainen Kôr
ollut niin erittäin suuri, sen pinta-ala oli ehkä noin kaksitoista
neliöpenikulmaa tahi hiukan enemmän ja ympärysmuurikin oli ollut vain
noin neljänkymmenen jalan korkuinen, ennenkuin se oli vähitellen
sortunut raunioiksi. Muurin mataluus johtui kai siitä, ettei Kôrin
asukasten tarvinnut pelätä vihollisen hyökkäyksiä, sillä heitä
suojeli linnoitus, jonka vertaista ei toista ole, ja sentähden oli
muuri luultavasti rakennettukin vain kansalaissotien varalta. Se oli
yhtä leveä kuin korkeakin ja tehty kokonaisuudessaan säännöllisistä
kivilohkareista, jotka oli luultavasti louhittu noista lukemattomista
luolista. Noin kuudenkymmenen jalan levyinen vallihauta ympäröi
koko kaupungin ja muutamissa kohdin se oli vieläkin täynnä vettä.
Noin kymmentä minuuttia ennen kuin aurinko katosi vuorten taakse me
saavuimme vallihaudalle, jonka yli kapusimme suuria, leveän sillan
jäännöksiltä näyttäviä kivilohkareita myöten. Hetkisen kuluttua
olimme muurin harjalla. Olisin tyytyväinen, jos lukija saisi
kuvauksistani vähäisen aavistuksenkaan valtavasta näystä, joka levisi
silmäimme eteen. Laskevan auringon punertavat säteet valaisivat
penikulmien laajuista rauniokaupunkia -- pylväskäytäviä, temppeleitä,
alttareita ja keisareiden palatseja ja niiden väliin siroteltuja
ihania puistikkoja. Rakennusten katot olivat luonnollisesti jo kauan
sitten sortuneet, mutta tukevat seinät ja mahtavat pylväät olivat
vieläkin paikoillaan.

Katu, joka alkoi aivan meidän edestämme, oli kaikesta päättäen
valtakatu, sillä se johti koko kaupungin halki ja oli hyvin leveä,
leveämpi kuin Thamesin ranta, ja säännöllisen suora. Se oli
kivetty kuten myöhemmin näimme sileiksi hakatuilla nelikulmaisilla
kivillä, joten siinä ei nytkään kasvanut juuri ensinkään ruohoa.
Muutamia pensaita näkyi juurtuneen sinne tänne, mutta niidenkin
elämä näytti olevan hyvin kituvaa. Muinaiset puistot ja puutarhat
olivat muuttuneet tiheiksi viidakoiksi. Katsellessamme muurin
harjalta kaupunkia saatoimme helposti nähdä muinaisten katujen
laajan, vaaleanvihertävän verkon ja valtakadun molemmin puolin oli
rauniokasoja, joiden välissä kasvoi läpitunkemattomia viidakoita,
otaksuttavasti muinaisia puutarhoja. Kaikki rakennukset oli
tehty samasta värillisestä kivestä ja mikäli me ennätimme nähdä
päivän sukkelaan pimetessä yöksi, olivat useimmat talot muhkeiden
pylväskäytävien ympäröimät. Askeleemme kajahtelivat kaameasti tuon
aution, raunioiksi sortuneen kaupungin kaduilla, joita ihmisjalka ei
ollut varmastikaan tuhansiin vuosiin koskettanut.

Kuljettuamme hetkisen me saavuimme valtavan rakennusryhmän luo, joka
oli ollut kaikesta päättäen jollekin ylijumalalle pyhitetty temppeli.
Siinä oli useampia mahtavien pylväskäytävien toisistaan erottamia
osastoja, joiden keskellä oli neliön muotoinen pienoinen piha.
Pylväät poikkesivat kaikista, mitä olen ennen nähnyt, ollen keskeltä
ohuemmat kuin päistä. Otaksuin ensin tarkoituksen olleen jäljitellä
naisen vartaloa, mikä oli hyvin tavallista muinaisten sivistyneiden
pakanakansojen keskuudessa temppeleitä y.m.s. suunniteltaessa, mutta
parin päivän kuluttua selveni minulle asian oikea laita. Olimme
nimittäin saapuneet vuoriharjanteen juurelle, jossa näin runsaasti
ihania palmuja, joiden rungot olivat aivan täsmälleen noiden
pylväiden muotoiset. Minä olen varma, että tuo muinainen arkkitehti,
joka oli pylväskäytävät rakentanut, oli käyttänyt mallinaan näitä
juhlallisia palmuja tahi oikeammin niiden esivanhempia, jotka olivat
noin kymmenentuhatta vuotta sitten kaunistaneet vuoren rinnettä, tuon
tuliperäisen järven muinaista rantaa.

Pieni matkueemme pysähtyi temppelin julkisivun eteen ja Ayesha
nousi kantotuolistaan. Katselimme hetkisen pylväskäytävän
jättiläispylväitä, jotka olivat ainakin yhtä suuret kuin Theban
Karnakin temppelin patsaat. Ne olivat alhaalta maanrajasta noin
kaksikymmentä jalkaa ympärimitaten ja noin seitsemänkymmenenviiden
jalan korkuiset.

"Täällä oli muinoin eräs kammio, Kallikrates", sanoi Ayesha Leolle,
joka oli kiiruhtanut auttamaan häntä kantotuolista, "jossa voimme
levähtää ja nukkua. Kaksituhatta vuotta sitten sinä ja tuo Egyptin
nainen levähditte siellä, mutta senjälkeen täällä ei ole kukaan
käynyt, joten huone on voinut sortua." Hän meni edellä rappeutuneita
portaita ylös ja tultuamme temppelin ensimmäiseen esikartanoon,
hän pysähtyi hetkeksi katsellen ympärilleen. Sitten hän kääntyi
vasemmalle ja pari askelta astuttuaan hän pysähtyi muurin varjoon ja
tuijotti tutkivasti pimeyteen.

"Täällä se on", sanoi hän ja viittasi kahta palvelijaa, jotka
kantoivat tavaroitamme, tulemaan lähemmäksi. Toinen etsi
kantamuksestaan lampun sytyttäen sen heti tuliastiastaan (amahaggerit
kuljettivat aina mukanaan tulta lyhyemmilläkin matkoilla), jossa
tuli hehkui muumioista survotussa jauhossa. Tuommoinen jauho saattoi
säilyttää tulen kokonaisen viikonkin, jos jauho oli sopivasti
kostutettu. Astuimme kammioon, jonka sisäänkäytävän suulle Ayesha
oli pysähtynyt. Katseltuani ympärilleni lampun himmeässä valossa,
minä huomasin heti, että kammio oli rakennettu ulkomuuriin ja oli
ollut ovenpielessä olevasta kivipöydästä päättäen jonkun tämän suuren
temppelin portinvartijan työhuone.

Siistittyämme kammiota hiukan me järjestimme siellä olomme
olosuhteiden mukaan mahdollisimman mukavaksi ja aloimme maistella
eväitämme, paitsi Ayeshaa, joka, kuten muistelen jo kerran sanoneeni,
ei käyttänyt milloinkaan muuta kuin ohuita jauhokakkuja, hedelmiä
ja vettä. Aterioidessamme kohosi täysikuu vuorenharjanteen takaa ja
valaisi rauniot hopeaisella valollaan.

"Tiedätkö, oi Holly, miksi minä toin teidät tänne tänä iltana?" kysyi
Ayesha nojaten päätään käteensä ja katsellen suurta täysikuuta, joka
taivaan valtiattaren lailla kohosi juhlallisen hitaasti temppelin
mahtavien pilareiden yläpuolelle. "Minä toin teidät -- ei, mutta
Kallikrates, sinähän makaat juuri samalla paikalla, johon olin
laskenut kuolleen ruumiisi levätessäni täällä kaksituhatta vuotta
sitten, kun kannoin sinut takasin asuntooni Kôrin luolissa. Miten
kummallista! Muistan nyt niin selvästi nuo hirveät hetket", ja
väristen hän painoi kätensä silmilleen.

Leo hypähti samassa kiireesti ylös ja muutti paikkaa. Häntä eivät
Ayeshan vanhat muistot näyttäneet lainkaan miellyttävän.

"Minä toin teidät", jatkoi Ayesha, "katsomaan ihmeellisintä näkyä
mitä ihmissilmä on milloinkaan katsellut -- Kôrin raunioita
täydenkuun satumaisessa valossa. Kun olette syöneet -- tulessa
peseydyttyäsi sinulle ei kelpaa muu ravinto kuin hedelmät,
Kallikrates -- menemme ulos ja minä näytän teille tämän suuren
temppelin ja jumalan, jota siellä muinoin palvottiin."

Nousimme tietysti heti ja läksimme liikkeelle. Kynäni on jälleen
kykenemätön kuvaamaan mitä näimme, sillä kaikki oli niin
suurenmoista. Pihat ja pilarit, joista muutamat (erittäinkin
porttikäytävissä olevat) oli koristettu päästä päähän veistoksilla,
suuret esikartanot ja lukemattomat autiot huoneet puhuivat omaa
kieltään suoraan hartaan katselijan sydämeen. Kaikkialla vallitsi
kuolemanhiljaisuus ja sanomattoman autiuden tuntu. Kaunista mutta
samalla niin kaameata! Puhelimme vain kuiskaten ja kuiskauksemmekin
kuulostivat kajahtavan äänekkäästi pylväästä pylvääseen haihtuen
lopulta tyyneen ilmaan. Näiden vanhojen raunioiden katseleminen
näytti vaikuttavan Ayeshaankin, jonka ikä oli vain murto-osa
niihin verraten. Kuu kuumotti kirkkaasti pilareihin ja seiniin,
valaisi valkealla valollaan portit ja pihat kätkien säteidensä
hopeankimmeltävällä verholla kaikki viat ja puutteellisuudet ja
kattaen harmaat muurit kuutamoyön loistolla. Oli ihmeellistä
katsella kuutamossa tuota rauniokaupunkia ja ihmeellistä oli myöskin
ajatella, kuinka monet tuhannet vuodet tuo kuollut taivaankappale
ja tämä autio kaupunki olivat toisiansa katselleet ja äärettömässä
yksinäisyydessään kertoneet toisillensa tarinaa hävinneestä
loistostaan ja kukistuneesta kunniastaan. Kuu kohosi yhä korkeammalle
ja tummat varjot hiipivät hiljaa autioiden pihojen poikki ikäänkuin
temppelin muinaisten pappien henget olisivat nousseet katsomaan
entistä pyhättöänsä. Ajatuksiimme vaipuneina me katselimme kauan
äänettöminä tätä suurenmoista ja valtavaa näkyä.

"Tulkaa", sanoi Ayesha vihdoin; "minä tahdon näyttää teille jotakin
satumaisen kaunista, mikäli se on vielä jäljellä kauneudellaan
uhmaamassa ajan hävitystä ja herättämässä katselijan mielessä
kaipuuta nähdä mitä huntu kätkee", ja vastausta odottamatta hän vei
meidät parin pylväskäytävillä kaunistetun pihan poikki tuon vanhan
temppelin pyhimpään.

Tultuamme sisimpään pihaan, joka oli noin viidenkymmenen
neliökyynärän laajuinen, me pysähdyimme sanattomina ihailemaan
ihaninta ja suurenmoisinta taideteosta, mikä maailmaan on ehkä
milloinkaan luotu. Pihan keskellä oli valtavalla nelikulmaisella
kivijalustalla suunnaton tummasta kivestä hakattu pallo, joka oli
ehkä noin neljäkymmentä jalkaa läpimitaten, ja pallon päällä seisoi
jättiläiskokoinen siivekäs olento, joka oli niin hurmaavan, niin
jumalallisen kaunis kuun valkeassa valossa, että sydämeni aivan
pysähtyi katsahtaessani siihen ensi kerran.

Tuo ainakin parikymmentä jalkaa korkea patsas oli veistetty niin
puhtaasta ja lumivalkoisesta marmorista, että kuun säteet kimmelsivät
sen pinnalla vielä vuosituhansienkin kuluttua. Veistos oli niin
täydellisen muotokaunis ja niin hienopiirteinen, että sen suuri
koko näytti vain kohottavan sen yliluonnollista kauneutta ja suloa.
Siivellinen olento oli nainen, joka ojensi kätensä kuin lemmittyään
syleilläkseen ja jonka koko asento oli hellän rukoileva. Hänen ihana
vartalonsa oli aivan alaston, mutta kasvoja peitti ohut huntu, jonka
läpi piirteet heikosti häämöttivät. Pään ympärille oli keveästi
kietaistu utuinen huntu, jonka toinen pää verhosi vasenta käsivartta,
toisen, joka oli taittunut, liihoitellessa takana ilmassa.

"Ken on hän?" kysyin minä heti kun olin hiukan tointunut
hämmästyksestäni.

"Etkö voi arvata, oi Holly?" vastasi Ayesha. "Missä on nyt sinun
mielikuvituksesi? Näethän edessäsi Totuuden, joka seisoo maailman
päällä ja rukoilee ihmislapsia kohottamaan hunnun hänen kasvoiltaan.
Katso, mitä on kirjoitettu jalustaan. Lauseet on epäilemättä otettu
Kôrin asukasten pyhistä kirjoituksista", ja hän vei meidät lähemmäksi
ja osoitti kirjoitusta patsaan jalustassa. Tuo kiinankieltä
muistuttava kirjoitus oli aikoinaan hakattu niin syvään, että se oli
vieläkin hyvin luettava. Ayesha käänsi lauseet, jotka kuuluivat:

_Eikö maailmassa ole ketään, joka tahtoisi kasvojani katsella, sillä
ne ovat sangen ihanat? Rauhan minä annan hänelle, joka huntuni
riisuu._

_Ja ääni kajahti: 'Katso! Neitsyt olet ja neitseenä pysyt, kunnes
aika on täytetty, vaikka kaikki, jotka etsivät sinua, halajavat
sinua. Ihmistä ei ole syntynyt eikä synny, joka voisi elää kasvosi
nähtyään. Ainoastaan kuolemassa huntusi putoaa, oi Totuus!'_

_Ja Totuus ojensi kätensä ja itki, koska kukaan ei voinut häntä
omistaa eikä katsella hänen kasvojaan._

"Totuus oli kuten näet", sanoi Ayesha lukunsa lopetettuaan, "Kôrin
muinaisten asukasten jumala. Häntä he etsivät ja hänelle temppelinsä
pyhittivät, ja vaikka he tiesivät, etteivät he häntä milloinkaan
löytäisi, he kuitenkin etsivät."

"Ja samoin", lisäsin minä surullisesti, "etsivät ihmiset häntä
vieläkin, mutta eivät löydä, sillä vasta kuolemassa hänen huntunsa
riisutaan, kuten tämä pyhä kirjoitus sanoo."

Ihailtuamme vielä kerran tuon ihanan taideteoksen hunnutettua ja
henkevöityä suloa, tuota muinaisen mestarin kiveksi kivettynyttä
kauneuden unelmaa, jota en voi milloinkaan unhottaa, vaikkakin
huomaan olevani kykenemätön sitä kuvailemaan, me lähdimme vaieten
paluumatkalle. Katsahdin taakseni vielä kerran ja minusta näytti kuin
tuon marmorisen vankilan lävitse olisi kimallellut elävän hengen
hohde, joka kohottaa ihmisen ajatuksen iäisten asioiden pyhiin
mietteisiin. Veistosta en ole sen jälkeen nähnyt, mitä minä sitäkin
suuremmalla syyllä pahoittelen, kun tuossa maailmata esittävässä
suuressa kivipallossa, jonka päällä totuutta esittävä olento seisoi,
olin huomannut piirroksia, joita emme voineet kuutamossa kyllin
tarkoin tutkia, mutta jotka todennäköisesti muodostivat Kôrin kansan
aikuista maailmaa esittävän kartan. Oli omituista todeta, että nuo
ammoin sitten manan majoille muuttaneet Totuuden palvelijat olivat
päässeet selvyyteen maan pallomaisuudesta.



X.

SYVYYDEN PÄÄLLÄ.


Seuraavana aamuna herättivät mykät palvelijat meidät ennen auringon
nousua ja karistettuamme unen silmistämme ja peseydyttyämme
lähteessä, joka vieläkin kumpusi sortuneen marmorialtaan raunioissa
ulommaisen esikartanon keskellä, me tapasimme Ayeshan kantotuolinsa
ääressä valmiina lähtemään, Billalin ja parin kantajan kootessa
tavaroitamme. Tapansa mukaan oli Ayesha peittänyt kasvonsa
(mahtoikohan tuo tapa olla alkujaan, ohimennen sanoen, eilen
näkemämme Totuuden patsaan aiheuttama?), mutta siitä huolimatta
minä huomasin hänen olevan hyvin alakuloisen ja hänen ylväs ja
joustava ryhtinsä, joka olisi hänet ilmaissut tuhannen samankokoisen
naisen joukosta, vaikka kaikki olisivat olleet hunnutetut, oli
tyyten hävinnyt. Hän seisoi allapäin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta
kuullessaan meidän lähestyvän hän katsahti ylös ja tervehti. Leo
kysyi, oliko hän nukkunut hyvin.

"Huonosti, Kallikratekseni, huonosti", vastasi hän huoaten. "Kaameat
ja kummalliset unet ovat kiusanneet minua tänä yönä enkä ymmärrä,
mitä ne mahtanevat merkitä. Tuntuu aivan kuin jokin vaara uhkaisi
minua -- minua, jota ei voi mikään onnettomuus kohdata. Jos niin
kävisi, oi Kallikrates", hänen äänensä soinnahti sanomattoman
hellästi, "että minä nukahtaisin pitkään uneen jättäen sinut
valvomaan, niin muistelisitko minua ystävällisesti? Mahtaisitkohan,
Kallikratekseni, odottaa paluutani yhtä kauan ja yhtä uskollisesti
kuin minä sinua?"

Vastausta odottamatta hän jatkoi:

"Tule, lähtekäämme taipaleelle, sillä matka on pitkä ja meidän on
oltava perillä ennen huomispäivän koittoa."

Pian olimme jälleen matkalla aution kaupungin halki, jonka rauniot
häämöttivät hämärässä ennen aamun sarastusta. Juuri kun nousevan
auringon ensimmäiset säteet kultaisten nuolien lailla singahtivat
vuorenharjanteen takaa valaisten hävitystä ympärillämme, me saavuimme
ympärysmuurin toiselle pääportille ja katsahdettuamme vielä kerran
(paitsi Job, joka ei ylimalkaan välittänyt raunioista) taaksemme
harmaaseen ja valtavaan pilaristoon, jonka läpi olimme kulkeneet, me
kapusimme huoaten vallihaudan yli ja olimme pian tasangolla jälleen.
Olimme hyvin pahoillamme, kun emme ehtineet tutkia raunioita sen
tarkempaan.

Auringon mukana palasi Ayeshankin hilpeys ja aamiaisen aikana hän oli
jo aivan entisellään ja selitti nauraen, että paikka, jossa hän oli
yönsä nukkunut, oli luultavasti aiheuttanut hänen alakuloisuutensa.

"Nämä raakalaiset sanovat, että Kôr on aaveiden asuinsija ja minä
uskon heidän olevan totisesti oikeassa, sillä vain kerran ennen
olen viettänyt samanlaisen yön ja se oli silloin kuin sinä, minun
Kallikratekseni, makasit hengetönnä jalkaini juuressa tuossa samassa
paikassa, jossa yömme vietimme. En käy siellä enää milloinkaan, sillä
tuo temppeli on pahojen enteiden paikka."

Aamiaisen hätäisesti haukattuamme me jatkoimme matkaamme niin
reippaasti, että olimme kahden tienoilla iltapäivällä tasankoa
ympäröivän vuoriharjanteen juurella. Siinä pysähdyimme, mikä olikin
mielestäni aivan välttämätöntä, sillä vuorenseinämä kohosi edessämme
äkkijyrkästi ainakin parintuhannen jalan korkeuteen, joten eteenpäin
pääsy oli mielestäni aivan mahdotonta.

"Nyt työmme vasta alkaakin", virkkoi Ayesha nousten kantotuolistaan,
"sillä tässä meidän on erottava palvelijoistamme ja tultava tästä
lähtein omin neuvoin toimeen", ja kääntyen Billaliin päin hän lisäsi:
"Sinä ja orjat jäätte tänne meitä odottamaan. Huomenna puolipäivän
aikana me palaamme, mutta ellei meitä ala silloin kuulua, niin
odotatte kunnes tulemme."

Billali kumarsi nöyrästi ja sanoi, että kuningatar oli löytävä heidät
samasta paikasta, vaikka heidän pitäisi odottaa kuolemaansa saakka.

"On myöskin parasta, oi Holly", sanoi Ayesha viitaten Jobiin, "että
tuo mies jää tänne. Hänelle voi käydä pahoin, jos hänen rohkeutensa
pettää, ja paikka, johon menemme, ei ole sitäpaitsi aiottu kaikkien
nähtäväksi."

Minä käänsin tämän Jobille, joka alkoi heti rukoilla melkein
kyynelsilmin, ettemme jättäisi häntä. Hän sanoi olevansa varma,
ettei hän voinut nähdä pahempaa kuin mitä hän oli jo nähnyt, ja
häntä hirvitti aivan kuolemaan saakka jäädä kahdenkesken noiden
"tyhmeliinein seuraan, jotka varmasti käyttäisivät tilaisuutta
hyväkseen ja antaisivat hänen tehdä hehkuvan ruukun tuttavuutta."

Käänsin hänen sanansa Ayeshalle, joka vastasi olkapäitään kohauttaen:

"Suotakoon hänen sitten tulla mukaan, mutta vastatkoon myöskin
seurauksista. Hän voi kantaa lamppua ja tätä." Ayesha osoitti
kaitaista, noin kuudentoista jalan pituista lautaa, joka oli sidottu
kantotuolin aisaan ja jonka minä olin luullut olleen siinä sentähden,
että kantotuolin verhot pysyisivät paremmin paikoillaan. Huomasin
johtopäätökseni olleen väärän, sillä lautaa näyttiin tarvittavan
jotakin tuntematonta tarkoitusta varten nyt alkavalla omituisella
matkallamme.

Job sai siis kannettavakseen lampun ja laudan, joka oli sangen
keveä. Minä otin selkääni toisen lampun ja öljyastian, ja Leolla oli
laukussaan hiukan evästä ja vettä vuohennahasta tehdyssä leilissä.
Kun olimme valmiit, käski Ayesha Billalin ja mykkien palvelijoidensa
kätkeytyä noin sadan kyynärän päässä kasvavien magnoliapensaiden
taa ja kielsi heitä kuoleman uhalla lähtemästä kätköstään ennenkuin
olimme kadonneet heidän näkyvistään. He kumarsivat nöyrästi ja
lähtiessään Billali puristi lämpimästi kättäni kuiskaten korvaani,
että mieluummin hän jäi tänne kuin lähti millekään kummalliselle
matkalle tuon peloittavan "_Hänen-jota-täytyy totella_" seurassa ja
minun täytyy myöntää olleeni sisimmässäni ukon kanssa yhtä mieltä.
Pian olivat miehet kadonneet pensaiden suojaan ja kysyttyään meiltä
lyhyesti, olimmeko valmiit, Ayesha kääntyi katsomaan vuorenseinämää,
joka kohosi edessämme äkkijyrkästi huimaavaan korkeuteen.

"Hyvänen aika, Leo", kuiskasin minä, "ei kai meidän täytyne kiivetä
tuosta jyrkänteestä ylös!"

Leo kohautti hartioitaan vastaamatta mitään ja samassa alkoi Ayesha
ketterästi kiivetä kalliolle ja me seurasimme tietysti esimerkkiä.
Oli aivan ihmeellistä katsella, miten rohkeasti ja sukkelasti hän
hyppi lohkareelta toiselle ja miten joustavasti hän suoriutui
vaarallisimmistakin paikoista. Jyrkänne ei ollut kuitenkaan niin
vaikea nousta kuin oli näyttänyt, sillä vuorenseinämä oli vielä
hiukan viettävä, mutta oli paikkoja, joissa ei voinut katsoa
taaksensa. Siten me kiipesimme suurella vaivalla noin viidenkymmenen
jalan korkeuteen haalaten koko ajan Jobia mukanamme, jolle työ näytti
olevan kaikista raskainta. Helpottaaksemme hänen eteenpäin pääsyänsä
meidän täytyi suunnata matkamme hiukan vinosti, joten olimme
pysähtyessämme noin neljäkymmentä askelta syrjässä lähtöpaikastamme.
Hiukan levättyämme me lähdimme jälleen liikkeelle ja saavuimme
vihdoin kaitaiselle pengermälle, joka alkoi vähän matkan päässä
viettää vuoren sisään muodostuen lopulta kaitaiseksi vuorisolaksi.
Kuljettuamme noin viisikymmentä askelta tulimme suureen luolaan, joka
oli kaikesta päättäen syntynyt jonkun hirvittävän luonnonmullistuksen
yhteydessä. Joka tapauksessa oli varmaa, ettei se ollut ihmisten
tekemä, sillä Kôrin luolat olivat kaikin puolin säännölliset ja
sopusuhtaiset, kun tämä taas oli aivan säännötön ja täynnä mitä
erilaisimpia komeroita ja sokkeloita. Ayesha pysähtyi luolan suulle
ja pyysi minua sytyttämään lamput, minkä minä teinkin ottaen itse
toisen ja ojentaen hänelle toisen. Sitten lähdettiin. Ayesha kulki
edellä ja tunnusteli joka askeleella maaperää edessään, mikä olikin
välttämätöntä, sillä luolan pohja oli täynnä erisuuruisia pyöreitä
kiviä kuin jokin joen uoma, ja syviä kuoppia, joihin kompastuessaan
olisi helposti voinut taittaa jalkansa.

Luola oli noin neljännespenikulman pituinen ja lukemattomien
sokkeloiden ja äkkijyrkkien käänteiden tähden oli eteenpäinpääsy
sangen työlästä, mutta parinkymmenen minuutin kuluttua me olimme
vihdoinkin sen toisessa päässä, jossa tunsin raittiin ilman
löyhäyksen kasvoillani. Ympärillämme vallitsi vieläkin mitä synkin
pimeys ja koettaessani saada selville, mitä edessämme oli, tuli
ankara tuulenpuuska puhaltaen molemmat lamppumme sammuksiin.

Ayesha, joka oli hiukan edellämme, huusi samassa meille jotakin,
ja me kiiruhdimme heti hänen luokseen jääden sanattomina katsomaan
näkyä, joka oli synkkyydessään ja suurenmoisuudessaan suorastaan
kauhistuttava. Edessämme ammotti suunnaton kuilu, joka oli kalliossa
näkyvistä halkeamista päättäen jonkin valtavan maanjäristyksen tahi
muun hirveän luonnonmullistuksen aiheuttama. Taivaan tuli oli ehkä
halkaissut vuoren uumeniaan myöten. Kuilu, jonka molemmat seinämät
olivat luultavasti yhtä äkkijyrkät, ei ollut todennäköisesti
hyvinkään leveä. Toista seinää emme voineet kuitenkaan nähdä emmekä
siis arvostella matkan todellista pituutta, sillä paikka, jossa
olimme, oli niin syvällä vuoren uumenissa, että ympärillämme oli
melkein pimeä. Arveluni mukaan me olimme ainakin kolmentuhannen jalan
syvyydessä vuoren huipulta lukien, emmekä voineet vallitsevassa
synkässä hämärässä saada aavistustakaan, minkälainen ja kuinka syvä
kuilu oikeastaan oli. Luolan suulla oli noin kuudenkymmenen kyynärän
pituinen kaitainen kallionkieleke, joka ojentautui kallioseinämästä
kohtisuoraan syvyyden päälle kuin jättiläismäinen kukonkannus.
Kallionkieleke oli todellakin aivan kukonkannuksen muotoinen ja oli
vain tyvestään, joka oli tietysti valtavan suuri, kiinni äkkijyrkässä
vuorenseinämässä, eikä sillä ollut, mikäli minä sain selville, mitään
muuta tukea.

"Seuratkaa minua", sanoi Ayesha, "mutta varokaa, ettei päätänne ala
huimata tahi tuulenpuuska syökse teitä kuiluun, joka on totisesti
pohjaton", ja antamatta meille aikaa harkita asiaa sen enempää hän
astui rohkeasti kannukselle jättäen meidän huoleksemme tulla perässä
miten parhaiten taisimme. Karaisten luontoni minä seurasin häntä ja
minun jäljessäni tuli Job lankkuaan raahaten ja viimeisenä asteli
Leo. Ayesha liukui eteenpäin äänettömästi kuin varjo ja minun täytyi
ihmetellä hänen suurta rohkeuttaan ja varmuuttaan. Kuljettuani
pari kyynärää minun jo täytyi ryömiä polvillani säilyttääkseni
tasapainoni, sillä ankarat tuulenpuuskat ja putoamisen pelko olivat
masentaneet rohkeuteni. Job ja Leo seurasivat heti esimerkkiäni.

Mutta siihen ei Ayesha alentunut. Pää pystyssä hän kulki tietään
eteenpäin huimaavan syvyyden päällä ja vältti taitavasti
tuulenpuuskat. Hänen päätänsä ei näyttänyt pyörryttävän, eikä hänen
jalkansa kertaakaan horjahtanut.

Päästyämme parikymmentä kyynärää tuolla kaamealla sillalla, joka
kapeni kapenemistaan, kuulin kuilusta raivoisan tuulenpuuskan
jyminän. Ayesha nojautui ääntä kohti kestääkseen sysäyksen, mutta tuo
äkeä vihuri riuhtaisi mukaansa hänen tumman kauhtanansa, joka katosi
pimeyteen lepattaen tuulessa kuin haavoittunut lintu. Heittäydyin
pitkäkseni ja pitelin kaikin voimin kiinni kannuksen syrjistä,
jonka vinha tuulenpuuska oli saanut vapisemaan ja josta nyt lähti
omituinen soiva ääni kuin tuuleen pingoitetusta metallilangasta.
Katsahdin ympärilleni ja näky oli todellakin kaamea. Hämärä
tiheni alempana synkäksi pimeydeksi, joten meillä ei voinut olla
aavistustakaan allamme ammottavan kuilun syvyydestä, joka luultavasti
oli mittaamaton. Yläpuolellamme kohosivat äkkijyrkät vuorenseinämät
huimaavaan korkeuteen, josta pieni läikkä sinistä taivasta pilkotti.
Vinha ja puuskainen tuuli puhalsi taukoamatta tuossa suunnattomassa
halkeamassa ulvoen raivoisasti kallioseinien lukemattomissa
kulmauksissa ja sokkeloissa ja kietoen meidät välistä kosteaan ja
tiheään sumuun, niin ettemme voineet nähdä pitkiin aikoihin kämmenen
leveyttä ympärillemme.

Tilanne oli niin hirveä ja niin eriskummallinen, että minä luulen
meidän unhottaneen pelkommekin sentähden. Myöhemmin olen kyllä
monta kertaa kauhun tuntein muistellut noita hetkiä ja vielä nytkin
minä herään usein kylmä hiki otsallani, kun satun uneksimaan tuosta
kamalasta matkasta.

"Eteenpäin!" huudahti Ayesha liihoitellen edellämme valkoisissa
vaatteissaan kuin jokin henkiolento, "eteenpäin, tahi muutoin
putoatte ja murskaudutte kuoliaaksi. Kiinnittäkää katseenne tiukasti
eteenne maahan ja pidelkää molemmin käsin kiinni kalliosta."

Noudattaen hänen kehoitustaan me ryömimme vaivalloisesti eteenpäin
kaitaisella kannuksella, jota vastaan ulvova myrskytuuli
humisten taittui, ja kotvan ajan siten madeltuamme ja välistä
katsahtaen ympärilleni minä huomasin vihdoin saapuneeni aivan tuon
jättiläiskannuksen kärkeen, joka oli tuskin tavallisen pöydän
levyinen ja huojahteli peloittavasti tuulenpuuskan vavisuttaessa
sitä. Vatsallamme maaten me painauduimme mahdollisimman lujasti
kallioon Ayeshan seisoessa edessämme tuulta vasten nojautuen, joka
riuhtoi raivoisasti hänen pitkää valloillensa päässyttä tukkaansa.
Aivan uloimmaisella reunalla seisoen ja allamme ammottavasta
kaameasta syvyydestä vähääkään välittämättä hän viittasi eteensä.
Samassa minullekin selvisi, mitä varten olimme ottaneet mukaamme
lankun, jota Job vaivalloisesti raahasi. Edessämme vallitsevasta
synkästä pimeästä, jonka kuilun vastapäinen seinämä luultavasti
aiheutti, häämötti jotakin tummaa.

"Meidän täytyy odottaa hetkinen", sanoi Ayesha, "pian tulee valoisa."

En voinut sillä hetkellä käsittää hänen tarkoitustaan. Miten saattoi
tässä kaameassa paikassa milloinkaan tulla valoisampi? Siinä
vielä miettiessäni hänen sanojaan halkaisi äkkiä kirkas valonsäde
välähtävän miekan tavoin kuilun maanalaisen pimeyden ja valaisi
paikan, jossa makasimme, ympäröiden Ayeshan hurmaavan olemuksen
melkein yliluonnollisella kirkkaudella. Laskevan auringon kirkas säde
oli eksynyt luoksemme syvyyteen ja tuon tulisäilän silmiä huikaiseva
hehku oli niin ihmeellisen kaunis, kun se välähtäen halkaisi pimeyden
ja sumun, että minä toivoisin voivani kuvata sen. Tänä päivänäkään
minä en tiedä, mistä tuo auringonsäde tuli, mutta minä otaksun
vastapäisessä seinässä olleen jonkun halkeaman, josta se määrätyllä
hetkellä pääsi tunkeutumaan kuiluun saakka kohdaten kannuksen kärjen,
jossa me nyt olimme. Ihmeellisempää näkyä en ole milloinkaan nähnyt.
Synkimmän pimeyden halki tuo tulinen miekka välähti ja valaisi
häikäisevän kirkkaasti kohdat, joihin sen isku osui, mutta parin
tuuman päässä sen terävästä terästä vallitsi synkin pimeys.

Ayesha oli järjestänyt matkamme niin, että saavuimme kuilun
partaalle juuri vähää ennen kuin tuo kirkas auringonsäde ilmestyi,
jonka valossa me nyt näimme selvästi mitä oli edessämme. Noin
neljänkymmenen jalan päässä kannuksen kärjestä kohosi luultavasti
aivan kuilun pohjasta saakka suipon keilan muotoinen pyöreä kallio,
jonka pienoiskokoista tulivuoren kraateria muistuttava huippu oli
aivan meidän kohdallamme. Huipusta meillä ei olisi ollut kuitenkaan
mitään apua, ellei sen reunalla olisi ollut suunnaton litteä ja
pyöreähkö kivi, jonka laita oli meistä noin kahdentoista jalan
päässä. Mikäli minä saatoin nähdä, ei kivellä ollut mitään tukea,
vaan se oli kuin valtava keinulauta tuon pienen kraaterin reunalla
tahi kuin pikarin reunalle tasapainoon asetettu metalliraha,
ja auringonsäteen kirkkaassa valossa saatoimme nähdäkin sen
keinahtelevan tuulessa.

"Lauta!" huudahti Ayesha samassa kun valonsäde singahti kuiluun,
"sukkelaan, sukkelaan, oi Holly, sillä meidän täytyy päästä yli
ennenkuin valo katoaa."

"Taivasten tekijä!" parahti Job, "tarkoittaako hän, että meidän
täytyy kulkea tuon yli tätä myöten, herra?" ja totellen käskyäni hän
ojensi laudan minulle.

"Niinpä tietenkin, hyvä Job", huusin minä kaamean iloisesti, vaikka
tuon keveän laudan varaan antautuminen ei suinkaan minuakaan
miellyttänyt.

Ojensin laudan Ayeshalle, joka työnsi sen taitavasti kuilun yli,
niin että toinen pää nojasi tuohon keinuvaan kiveen, toisen ollessa
vavahtelevan kallionkielekkeemme aivan äärimmäisellä reunalla. Tukien
jalallaan lautaa, ettei tuulenpuuska heittäisi sitä syvyyteen, hän
kääntyi minuun päin.

"Viimeksi täällä ollessani, oi Holly", sanoi hän, "oli tuo keinuva
kivi hieman liikahtanut tasapainostaan, joten en ole varma, kestääkö
se meidän painoamme, vai horjahtaako se paikoiltaan ja syöksyy
syvyyteen. Minä aion mennä sentähden ensin yli, koska minua ei voi
mikään onnettomuus kohdata", ja pitemmittä puheitta hän kiiruhti
keveästi ja varmasti tuon huojuvan sillan yli seisoen seuraavassa
silmänräpäyksessä turvallisesti tuulessa keinahtelevalla kivellä.

"Pitele lautaa, oi Holly!" huudahti hän. "Minun painoni kivi näkyy
hyvin kestävän, mutta menen kaiken varalta seisomaan toiselle
laidalle kun tulette, ettei suinkaan mitään tapahtuisi."

Kohosin vavisten polvilleni ja jos olen milloinkaan tuntenut itseni
heikoksi, niin se oli sillä hetkellä. En häpeä sanoa, että minä
epäröiden peräydyin hiukan.

"Ethän vain pelkää, Hollyseni?" huudahti tuo salaperäinen olento
seisoen eteenpäin kumartuneena kuin valkea lintu tuon suuren
keinukiven äärimmäisellä reunalla. "Väisty sitten Kallikrateksen
tieltä."

Silloin minun sisuni nousi. Olihan parempi pudota kuiluun ja kuolla
kunnialla kuin joutua tässä naisten naurettavaksi, ja hammasta purren
minä nousin ja seisoin seuraavassa silmänräpäyksessä pohjattoman
syvyyden päällä, taivaan ja maan välillä, tuolla kapealla laudalla,
joka ritisten sujui allani. Olen aina sangen vastenmielisesti
kiivennyt näkötornien korkeuksiin tahi mennyt seisomaan
äkkijyrkänteiden partaalle, mutta nyt minä vasta oikein sain tuta,
miten kauhea tuommoinen tilanne voi olla. Kuinka sydänalaani
vihlaisikaan tuntiessani laudan sujuvan ja huojuvan jalkaini alla.
Koetin kiiruhtaa eteenpäin parhaani mukaan, kun päätäni alkoi samassa
pyörryttää ja minä horjahdin. Aivoissani välähti salamana ajatus,
että nyt minä putoan, mutta samassa tunsin sanoin kuvaamattomaksi
ilokseni makaavani paadella, joka heilui kuin vene aallokossa. Kiitin
taivasta, joka oli auttanut minut hengissä näin pitkälle.

Sitten tuli Leon vuoro. Hän oli kalpea, mutta käveli lautaa myöten
vakavasti kuin nuorallatanssija. Ayesha ojensi hänelle kätensä, ja
minä kuulin hänen sanovan: "Urhea Kallikratekseni. Sinussa elää vielä
isiesi, muinaisten kreikkalaisten, henki."

Job parka oli enää vain jäljellä. Hän ryömi laudalle ja huudahti:
"Minä en voi, herra, minä en voi. Minä putoan paikalla tuohon
kadotuksen kuiluun!"

"Sinun täytyy!" muistan sanoneeni ankarasti. "Tämähän on helppoa
kuin kärpästen pyydystäminen", lisäsin minä vielä sopimattoman
leikillisesti ja luultavasti vain omia hermojani rauhoittaakseni.

"Mahdotonta, herra, aivan mahdotonta."

"Anna hänen olla, Holly", sanoi Ayesha. "Ellei hän tahdo tulla, niin
pysyköön poissa. Valo himmenee jo ja pian olemme pilkkopimeässä."

Katsahdin ylös ja huomasin Ayeshan olevan oikeassa. Aurinko oli
sivuuttamaisillaan halkeaman, josta sen säde oli tunkeutunut
luoksemme.

"Jos jäät sinne, Job, niin kuolemasi hetkellä ei ole ketään luonasi",
huusin minä. "Katso! Valo pimenee."

"Karaise luontosi, Job", karjui Leo, "eihän tämä niin vaikeaa ole."

Siten pakotettuna Job parka haalautui vaikeroiden vatsalleen laudalle
-- hän ei uskaltanut koettaakaan nousta seisomaan, mikä ei ollut
suinkaan mikään häpeä -- ja alkoi pienin nykäyksin siirtyä eteenpäin
jalkojen roikkuessa avuttomina laudan kummallakin puolen pohjattoman
syvyyden päällä.

Hänen nykäyksensä tuolla sujuvalla laudalla panivat kiven, jolla
seisoimme, arveluttavasti heilumaan, ja ikäänkuin tilannetta
vaikeuttaakseen katosi auringon säde äkkiä Jobin ollessa vasta
puolivälissä. Jäimme synkkään pimeyteen tuulen ulvoessa raivoisasti
ympärillämme.

"Kiiruhda Jumalan tähden, Job!" huusin minä tuskaisesti, sillä kivi
heilui jo niin rajusti, että oli vaikea pysytellä paikoillaan.
Tilanne oli todellakin hirmuinen.

"Herra olkoon sielulleni armollinen", voihkaisi Job parka pimeästä.
"Hyvä Jumala, lauta luisuu!" huusi hän samassa ja rajusta
heilahduksesta päättäen, joka seurasi noita sanoja, minä jo luulin
hänen suistuneen syvyyteen.

Mutta samassa minä sain kiinni hänen kädestään, jonka hän oli
tuskissaan ojentanut meitä kohti, ja pinnistäen kaikki voimani,
joita sallimus on minulle niin runsaasti suonut, minä kiskoin --
kiskoin hammasta purren, kunnes suureksi ilokseni Job makasi vihdoin
läähättäen vierelläni. Mutta lauta! Minä kuulin sen luiskahtavan ja
raapaisevan pudotessaan johonkin kallioseinien kulmaukseen.

"Suuri Jumala!" huudahdin minä, "miten pääsemme nyt takaisin?"

"En tiedä", vastasi Leo pimeästä. "Kullakin päivällä on omat
murheensa. Olen kyllin kiitollinen päästyäni onnellisesti tähän
saakka."

Ayesha ei sanonut siihen mitään, vaan ojensi minulle kätensä ja käski
meidän tulla hänen jäljessään.



XI.

ELÄMÄN TULI.


Tein työtä käskettyä ja kauhukseni tunsin Ayeshan vetävän minua
kiveltä. Jaloillani haroen koetin saada selville, mitä edessäni
mahtoi olla, mutta jalkani eivät koskettaneet mihinkään.

"Minä putoan!" läähätin minä.

"Mitä vielä; luota vain minuun", vastasi Ayesha rauhallisesti.

Mutta minä epäröin ja pelkäsin antautua kokonaan hänen
johdettavakseen, sillä en voinut luottaa häneen. Mene ja tiedä,
vaikka hän olisi juuri sillä hetkellä päättänyt toimittaa minut iäksi
maailmasta.

"Tule nyt vain!" huudahti hän kärsimättömästi ja kun valinnan varaa
ei ollut, niin minä suljin silmäni ja hellitin otteeni.

Luisuttuani pari kyynärää kiven viettävää sivua pitkin jalkani
heilahtivat tyhjään ilmaan ja minä luulin olevani mennyttä miestä.
Mutta eipäs! Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin seisovani lujalla
kalliopohjalla, joka ei keinahdellut, ja suojassa tuulelta,
jonka kuulin humisevan ylhäällä. Seisoessani siinä kiitollisena,
että Jumala oli taas minua viheliäistä armahtanut, minä kuulin
yläpuoleltani hiljaista liikettä ja sitten pitkän raapaisun kallion
kylkeen ja samassa vierähti Leo viereeni että mätkähti.

"Halloo, vanha veikko!" huudahti hän, "siinäkös olet? Tämähän käy jo
huvittavaksi, vai mitä?"

Leo oli juuri ehtinyt sanoa nuo sanat, kun Job putosi tuskaisesti
huudahtaen suoraan meidän niskaamme kaataen meidät molemmat.
Kompuroidessamme siinä seisoallemme tuli Ayesha luoksemme ja
pyysi minua sytyttämään lamput, jotka onneksi olivat vielä eheät.
Öljyruukku ei ollut myöskään särkynyt.

Kaivoin taskustani vahatikun, joka syttyi tuossa kaameassa paikassa
yhtä hyvin kuin jossakin Lontoon hienossa klubihuoneessa, ja parissa
minuutissa oli molemmat lamput sytytetty. Me huomasimme olevamme
ahtaassa kammiossa, joka oli noin kymmenen neliöjalan laajuinen,
ja katselimme säikähtyneesti toisiamme. Ayesha seisoi edessämme
käsivarret ristissä rinnalla ja odotteli rauhallisesti lamppujen
syttymistä. Kun liekit paloivat kirkkaasti, aloin katsella tarkemmin
ympärilleni ja näin heti, että luola, johon olimme joutuneet, oli
osaksi luonnollinen ja osaksi hakattu kraaterin laitaan. Tuo keinuva
kivi kattoi sen puoleksi ja sen toinen alaspäin viettävä puoli oli
louhittu kiinteään kallioon. Luola oli lämmin ja kuiva -- todellinen
rauhan kammio yläpuolellamme olevaan huojuvaan huippuun verraten,
jota kohti tuo kummallinen kalliokannus syvyyden yli ojentautui.

"Kas niin!" sanoi Ayesha, "kaikki kävi sentään hyvin, vaikka jo
pelkäsin, että tuo kivi", hän viittasi kattoon, "heilahtaisi
paikoiltaan ja syöksyisi kanssanne kuilun pohjattomaan syvyyteen.
Reuna, jolla kivi keinuu, on -- kuten itsekin voitte nähdä
-- arveluttavasti murtunut, ja kun hän", nyökäten Jobiin
päin, joka istui maassa pyyhkien vapisevin käsin punaisella
pumpulinenäliinallaan tuskan hikeä otsaltaan, "jolle näiden
raakalaisten antama nimi 'porsas' on aivan omiaan, tyhmyydessään
pudotti laudan, niin paluu kuilun yli ei ole suinkaan helpointa,
mutta ehkäpä minä siihen mennessä keksin jonkun keinon. Levätkää
nyt hetkinen ja katselkaa ympärillenne. Mitä ajattelette tästä
omituisesta paikasta? Tiedättekö mikä se on?"

"Emme, oi Ayesha", vastasin minä.

"Uskotko, oi Holly, että eräs mies asettui kerran asumaan tähän
ilmavaan kammioon ja oleskeli täällä monet vuodet? Joka kahdestoista
päivä hän lähti täältä hakemaan ruokaa, vettä ja öljyä, joita maan
asukkaat toivat uhreina tunnelin suulle, jonka kautta tulimme tänne!"

Katsahdimme häneen ihmeissämme ja hän jatkoi:

"Niin kuitenkin on asian laita. Mies, joka täällä asui -- Noot oli
hänen nimensä -- oli oppinut Kôrin viisaiden syvät tiedot, vaikka
hän elikin myöhemmin. Hän oli erakko ja tietäjä, joka tunsi luonnon
kaikki salaisuudet, ja juuri hän oli ensiksi löytänyt paikan, jossa
elämän iäinen tuli palaa. Voima, joka koko luonnon elävöittää,
ilmestyy siellä valtavana tulipatsaana, jonka teille näytän. Joka
kylpee sen liekeissä ja hengittää sen voimallista höyryä, hän elää
yhtä kauan kuin luontokin. Tämä Noot muistutti sangen suuresti
sinua, oi Holly, ja sinun laillasi ei hänkään tahtonut koetella
tuon tulen ihmeellistä voimaa. 'Ihmisen', sanoi hän, 'ei sovi elää
kauemmin kuin hänen on sallittu, sillä ihminen on syntynyt vain
kuollakseen.' Sentähden hän ei ilmaissut salaisuuttaan kellekään,
vaan vartioitsi tässä uskollisesti tietä, joka vie elämän tulen
patsaalle, ja amahaggerit kunnioittivat häntä pyhänä erakkona.
Tultuani tähän maahan -- tiedätkö Kallikrates, miten tänne jouduin?
Täältä palattuamme kerron sinulle jonkun kerran elämäni ihmeelliset
ja kummalliset vaiheet. Niin, tultuani tähän maahan minä kuulin
puhuttavan tuosta pyhästä miehestä ja menin tunnelin suulle
odottamaan häntä, kun hän tuli noutamaan väestön uhrilahjoja, ja
seurasin häntä tänne, vaikka pelkäsin sanomattomasti astua kuilun
yli. Kauneudellani sitten hurmasin hänet niin, että hän vei minut
alas ja näytti minulle tulipatsaan, jonka suuren salaisuudenkin hän
kertoi minulle. Hän ei kuitenkaan sallinut minun astua liekkeihin ja
peläten hänen surmaavan minut, ellen tottelisi, minä noudatin hänen
tahtoaan tietäen, että hän oli jo raihnainen vanhus, joka kuolisi
pian. Opittuani häneltä kaikki, mitä hän tiesi maailman ihmeellisestä
hengestä, poistuin hänen luotaan. Hän oli viisas mies, joka oli
elämänsä puhtaudella, kieltäymyksellä ja ajatustensa ihmeellisellä
voimalla keksinyt monet kuolevaisille tuntemattomat salaisuudet ja
totuudet, joiden näkymättömäin siipien hiljaisen suhinan me välistä
kuulemme maailman avaruudessa. Muutamia päiviä myöhemmin kohtasin
sinut, oi Kallikrates, joka olit tullut tänne egyptiläisen puolisosi,
ihanan Amenartaksen keralla, ja silloin minä rakastuin ensimmäisen
ja viimeisen kerran ja päätin viedä sinut tänne antaakseni meille
molemmille elämän lahjan. Me tulimme siis tänne, egyptiläinen
Amenartas mukanamme, sillä hän ei tahtonut luopua sinusta, ja katso,
me tapasimme Noot-vanhuksen kuolleena. _Tuossa_ hän lepäsi ja hänen
pitkä ja tuuhea partansa peitti hänet kuin valkoinen vaatetus",
ja Ayesha viittasi maahan minun viereeni. "Hän on varmastikin jo
kauan sitten muuttunut tomuksi, jonka tuuli on sirotellut kaikkiin
ilmansuuntiin."

Ojentaen käteni haparoin ympärilleni ja samassa sormeni
koskettivatkin johonkin. Pitelin kädessäni ihmishammasta, joka oli
hyvin keltainen, mutta aivan terve ja ehyt. Ayesha naurahti sen
nähdessään.

"Niin", sanoi hän, "hammas on epäilemättä hänen. Katso, mitä on
jäljellä Nootista ja hänen suuresta viisaudestaan -- vain yksi ainoa
hammas. Hän voisi elää vieläkin, mutta hän ei tahtonut kuulla siitä
puhuttavankaan omantuntonsa rauhan tähden. Hän oli juuri kuollut,
kun saavuin tänne sinun ja Amenartaksen keralla, ja me laskeuduimme
sinne, jonne aion teidät nytkin viedä, ja kooten kaiken rohkeuteni ja
peläten kuolemaa, joka saattoi elämän tuossa tulessa kruunata, minä
astuin liekkeihin ja katso -- elämä, jonka kaltaista ette milloinkaan
tunne, ennenkuin teette samoin, täytti olemukseni ja minä tulin
tulesta kuolematonna ja häikäisevän kauniina. Minä ojensin käteni
sinua kohti ja pyysin sinua syleilemään kuolematonta morsiantasi,
mutta kauneuteni sokaisemana sinä käännyit pois ja kiedoit kätesi
Amenartaksen kaulaan. Silloin minä raivostuin aivan hulluuteen saakka
ja siepaten keihään kädestäsi minä iskin sen suoraan sydämeesi, niin
että vaivuit hengetönnä jalkojeni juureen -- elämän tulipatsaan
lähettyvillä. Minä en tiennyt silloin, että saatoin surmata vain
katseellani ja tahtoni voimalla ja sentähden minä vihani raivossa
tapoin sinut keihään iskulla."

"Ja minä itkin sinun kuolemaasi ja tuskani oli musertava, koska sinä
olit kuollut ja minä kuolematon. Murheeni oli niin raskas, että
jos olisin ollut kuolevainen nainen, niin sydämeni olisi varmasti
pakahtunut. Ja hän -- tuo tumma egyptiläinen -- kirosi minut kaikkien
jumaliensa nimessä. Hän vannoi Osiriksen, Isiksen, Nepthyn, Hektin,
Sekhetin leijonan ja Setin nimeen kostavansa minulle hirmuisesti.
Minua piti kaiken pahan kohtaaman ja iäiseen yksinäisyyteen minun
piti lopulta menehtymän. Ah, minä voin vieläkin nähdä hänen tummat
raivon vääristämät kasvonsa, kun hän kumartui ylitseni, mutta hän
ei voinut tehdä minulle mitään pahaa enkä -- enkä minäkään tiedä,
olisinko voinut häntä mitenkään vahingoittaa. Myöhemmin minä
lähetin hänet soiden halki meren rannikolle ja hän näkyy päässeen
elävänä ihmisten ilmoille synnyttääkseen pojan ja kirjoittaakseen
kertomuksen, joka johdatti sinut, hänen miehensä, minun, hänen
kilpailijansa ja sinun murhaajasi, luo."

"Sellainen on kertomukseni, rakkaani, ja se on tosi; en ole sinulta
mitään salannut, oi Kallikrates. Verellä se on kirjoitettu ja
pahasta ja hyvästä se on punottu kuten kaikki tässä maailmassa --
ehkä kuitenkin enemmän pahasta. Ja vielä yksi asia ennen viimeistä
koetustasi. Me menemme nyt alas aivan kuoleman läheisyyteen, sillä
elämä ja kuolema ovat aina hyvin lähellä toisiaan ja kuka tietää --
voihan jotakin tapahtua, joka jälleen erottaa meidät. Minä olen vain
ihminen, nainen, enkä voi tietää tulevaisia asioita. Mutta tämän minä
tiedän, sillä kuulin sen tuolta vanhalta ja viisaalta Nootilta, että
elämäni on vain pidennetty ja kirkastettu. Minä en voi elää iäisesti.
Kerran on tuleva minunkin vuoroni nukkua viimeiseen uneeni ja
häipyä tuntemattoman pimentoihin. Sano siis, Kallikrates, ennenkuin
menemme, että olet todellakin antanut minulle kaikki anteeksi ja
rakastat minua kaikesta sydämestäsi ja sielustasi. Minä olen tehnyt
paljon pahaa, näetkös, Kallikrates, ja ehkä pahoitin mielesi toissa
iltana kun tapoin tytön, joka rakasti sinua kuolemaansa saakka,
mutta hän oli tottelematon ja ärsytti minua puheillaan uhkaavista
onnettomuuksista. Ole sinäkin varovainen, kun tulet voimakkaaksi,
ettet löisi liian kovasti mustasukkaisuuden ehkä kiihoittaessa sinut
raivoon tahi vihastuessasi, sillä vastustamaton voima on hirveä ase
erehtyväisen ihmisen kädessä. Niin, minä olen rikkonut -- suuren
rakkauden aiheuttamasta katkeruudesta minä olen rikkonut, mutta vielä
minä erotan hyvän pahasta eikä sydämeni ole vielä kokonaan paatunut.
Sinun rakkautesi, Kallikrates, on vapauttava minut murheesta, johon
rakkauteni minut muinoin saattoi. Syvä ja toivoton rakkaus on jalojen
sydänten helvetti ja kirottujen osa, mutta rakkaus, joka heijastuu
kirkkaasti takaisin jumaloidun olennon sielusta, kohottaa meidät
kuin siivillä kaiken jokapäiväisen yläpuolelle ja tekee meidät
mahdollisimman jaloiksi ja hyviksi. Ota siis minua kädestä ja kohota
huntuani rauhallisesti kuin olisin jokin talonpoikaistyttö enkä
maailman ihanin ja viisain nainen, ja katso minua silmiin ja sano,
että sinä annat minulle kaikki anteeksi ja rakastat minua kaikesta
sydämestäsi."

Hän vaikeni, mutta hänen äänensä sanomaton hellyys tuntui vieläkin
värähtelevän ympärillämme ja liikutti minua enemmän kuin hänen
sanansa -- se oli niin inhimillinen ja niin naisellinen. Leo oli
myöskin hyvin liikutettu. Tähän saakka hän oli ollut kauhuissaan
tuntiessaan joutuneensa Ayeshan lumoihin vastoin parempaa tietoaan
ja oli koettanut vapautua hänen vaikutuksestaan kuin lintu iskevän
käärmeen läheisyydestä, mutta nyt minä uskoin kaiken epäröinnin
hävinneen olemattomiin ja hänen käsittäneen todellakin rakastavansa
tuota salaperäistä ja häikäisevän kaunista olentoa, jota minäkin
miesparka kaikesta sydämestäni toivottomasti rakastin. Minä näin
hänen silmiensä täyttyvän kyynelillä ja astuen nopeasti Ayeshan luo
hän riisui utuisen hunnun tämän kasvoilta ja tarttuen Ayeshan käteen
hän katsoi hänen silmiinsä ja lausui juhlallisesti:

"Ayesha, minä rakastan sinua kaikesta sydämestäni ja annan sinulle
anteeksi Ustanen kuoleman. Muut saat sopia luojasi kanssa, niistä
minä en mitään tiedä. Minä tiedän vain, etten ole milloinkaan niin
rakastanut kuin minä nyt sinua rakastan ja minä tahdon jäädä luoksesi
ainiaaksi."

"Koska minun herrani", vastasi Ayesha nöyrästi, "puhuu noin
kuninkaallisen jalosti ja suo minulle täyden anteeksiannon, niin
eihän minunkaan sovi jäädä jälkeen sanojeni hellyydessä ja rakkauteni
osoitusten anteliaisuudessa. Katso!" ja tarttuen Leon käteen hän pani
sen kauniin päänsä päälle ja notkisti nöyrästi kumartaen hetkeksi
toisen polvensa, "alamaisuuden merkiksi minä notkistan polveni
valtijani edessä. Katso!" ja hän painoi suudelman Leon huulille,
"rakkauteni minä tällä suutelolla vahvistan. Katso!" ja hän painoi
kätensä Leon sydämelle, "tekemäni rikoksen, vuosisatoja kestäneen
odotukseni, suuren rakkauteni ja elämän iäisen hengen, joka kaiken
elollisen elävöittää ja johon kaikki jälleen sulautuu, nimeen minä
vannon tällä pitkän elinaikani ensimmäisellä pyhällä hetkellä
hylkääväni pahan ja rakastavani hyvää. Sinun äänesi on pysyttävä
minut velvollisuuksien suoralla tiellä. Kunnianhimoa tahdon välttää
ja tietymättömän pitkän elämäni ajalla on vain viisauden kirkas
tähti johdattava minut totuuteen ja opettava minut rakastamaan
kaikkea hyvää ja oikeaa. Sinua, Kallikrates, jonka ajan aalto niin
ihmeellisesti palautti minulle, minä vannon kunnioittavani ja
rakastavani hamaan loppuun saakka, tuli se ennemmin tahi myöhemmin.
Minä vannon -- ei, en vanno enempää, sillä sanat ovat vain sanoja.
Tulet kyllä huomaamaan, että Ayesha pitää sanansa ja rakastaa
totuutta."

"Nyt olen siis vannonut ja sinä, Holly, olet valani todistaja ja
täten me olemme valoin vannotuin liittomme vahvistaneet. Pimeys
on morsiustelttamme ja hääairueemme myrskytuuli, joka lupauksemme
taivaisiin kiidättää ja ympäri koko pyörivän maapallon julistaa."

"Häälahjaksi minä kruunaan sinut kauneuteni kimmeltävällä kruunulla,
rajattoman vallan ja viisauden minä annan sinulle. Katso! maailman
mahtavat jaloissasi ryömivät ja heidän ihanat naisensa peittävät
silmänsä kasvojesi kirkkauden häikäiseminä, ja heidän tietäjänsä sinä
nöyryytät. Ihmisten aivoitukset ovat sinulle kuin avattu kirjoitus
ja sinä viet heidät minne mielesi tekee. Egyptin kuuluisan sfinksin
lailla sinä pysyt muuttumatonna vuosisadasta toiseen ja ihmiset
pyytävät ja rukoilevat sinua ilmaisemaan häviämättömän suuruutesi
arvoituksen, mutta heidän toiveensa ei täyty milloinkaan."

"Katso! minä suutelen sinua vielä kerran ja tällä suudelmalla minä
annan sinulle maiden ja merien herruuden. Keisarit palatseissaan ja
talonpojat hökkeleissään ja maailman kaikki kaupungit lukemattomine
asukkaineen nöyrtyvät kerran edessäsi. Voimasi tunnetaan idästä
länteen, auringon noususta sen laskuun saakka, ja missä kuun
kuvajainen öisin aution valtameren pinnassa välkehtii. Myrskyjen
pauhinassa on äänesi kaikua ja iltaruskon hehkuva ruso kuvastaa
katoamatonta kauneuttasi. Lumisesta pohjolasta yli päiväntasaajan
aina ihanaan etelään, jossa myrtit suloisesti tuoksuvat, ylistetään
nimeäsi ja suurta kunniaasi. Sinua eivät surut ja murheet milloinkaan
ahdista ja sairaus ja pelko eivät voi kasvojasi kalventaa. Kuin
Jumala sinä hallitset koko maailmaa ja hyvä ja paha ovat vallassasi
ja minäkin nöyrryn edessäsi. Niin suuri on rakkauden mahti ja
sellainen on häälahjani sinulle, minun Kallikratekseni, minun ja koko
maailman valtijalle, jota jumalatkin rakastavat."

"Niin, nyt olen valmis, ja vaikka mitä tapahtuisi, niin tätä ei voi
tekemättömäksi saada. Tulkoot tuulet ja myrskyt, tulkoon elämä tahi
kuolema, pimetköön päivämme ikuiseksi yöksi, niin tämä ei voi tästä
milloinkaan muuttua. Olen puhunut ja sanani pysyy -- lähtekäämme
täältä ja jatkakaamme matkaamme, että kaikki löydettäisiin", ja
ottaen toisen lampun hän meni huoneen poikki tuon keinuvan kivikaton
alle ja pysähtyi keilan reunalle viitaten alaspäin.

Menimme hänen luokseen ja näimme lamppujen valossa vuoren kyljessä
jonkinlaiset ulospistävistä kallionkulmauksista muodostuneet portaat,
joita myöten Ayesha alkoi laskeutua hypähdellen ketterästi kuin
vuorivuohi askelmalta toiselle meidän seuratessa häntä melkoisesti
kömpelömmin. Päästyämme noin kuusikymmentä askelta alaspäin nuo
luonnon laatimat portaat päättyivät ja me seisoimme viettävällä
penkereellä mustan kuilun reunalla, jota Ayesha lampullaan valaisi.
Putous ei ollut äkkijyrkkä, vaan jotakuinkin jyrkästi viettävä, ja
Ayeshan käydessä rohkeasti edellä me aloimme jälleen pyrkiä alaspäin
tietämättä lainkaan, mihin meitä vietiin tuon sammuneen tulivuoren
sisuksissa. Muutamissa kohdin putosi rinne aivan äkkijyrkästi, mutta
siitä huolimatta kävi laskeutuminen verrattain helposti ja kaiken
varalta minä koetin mahdollisimman tarkoin painaa mieleeni kulkemamme
tien. Tuntomerkkejä olikin runsaasti, sillä rinne oli täynnä mitä
erilaisimpia kallionlohkareita, joista muutamat muistuttivat
lamppujemme himmeässä valossa satujen hirveitä peikkoja, ja olimmepa
välistä näkevinämme hirveiden kasvojenkin vilahtavan pimeydestä, kun
valo taittui jonkun eriskummallisen kiven kylkeen.

En voi sanoa, kuinka monta sataa jalkaa siten laskeuduimme, mutta
noin puolen tunnin kuluttua olin huomaavinani meidän lähestyvän
kuilun pohjaa. Olinkin oikeassa, sillä parin minuutin kuluttua me
seisoimme turvallisesti tuon jättiläissuppilon pohjalla, josta
lähtevä noin viidenkymmenen kyynärän pituinen käytävä oli niin
ahdas, että meidän täytyi ryömiä sen läpi. Selvittyämme siitä me
tulimme suunnattoman avaraan luolaan, joka oli niin korkea, ettemme
voineet erottaa kattoakaan. Painostavasta ilmasta ja askeltemme
kumeasta kaiusta päättäen olimme kuitenkin suuressa luolassa, jonka
kuolonhiljaisuudessa me vaelsimme kuin kadotettujen sielut tuonelan
synkissä saleissa. Kuljettuamme useita minuutteja tulimme käytävään,
joka vei toiseen pienempään luolaan. Seinät ja katto muistuttivat
sangen suuresti tuota pitkää tunnelin tapaista luolaa, joka päättyi
tuohon omituiseen tuulessa tärisevään kalliokannukseen, ja kaikesta
päättäen oli tämäkin maanalainen ontelo syntynyt jonkun kimmoisen
kaasun hirveällä voimalla purkautuessa kiinteän kallion lävitse.
Hetkisen kuluttua saavuimme kolmanteen käytävään, josta näkyi heikko
valonkajastus.

Ayesha pysähtyi käytävän suulle ja sanoi helpotuksesta huoaten:

"Kaikki hyvin; olkaa valmiit astumaan maailman sydämeen, paikkaan,
jossa kaikkialla luonnossa, ihmisissä, eläimissä ja jokaisessa puussa
ja kukassa ilmenevä elämä voimallisesti sykkii."

Hän riensi kiireesti edelleen ja me seurasimme jäljessä miten
parhaiten taisimme peloissamme ja uteliaina. Mitä saisimmekaan nähdä?
Valo kirkastui kirkastumistaan ja välähteli käytävään kuin kauas
näkyvän majakan loiste kumean, ukkosen kaltaisen jyminän kantautuessa
kuuluviimme. Kiiruhdimme askeleitamme ja samassa -- oi taivas!

Käytävä laajentui äkkiä suureksi luolaksi, joka oli noin
viidenkymmenen jalan pituinen ja ehkä saman korkuinen ja noin
kolmenkymmenen jalan levyinen. Maa oli hienon, valkoisen hiekan
peitossa ja seinät olivat kiiltävän sileät. Tämä luola ei ollut pimeä
kuten toiset, vaan pehmeä, ruusuinen valo, jolla ei ole vertaistaan,
valaisi sen alhaalta ylös asti, mutta leimaukset, jotka olivat
kajastaneet käytävään, olivat nyt kadonneet emmekä myöskään kuulleet
enää tuota kumeaa jyminää. Seisoessamme siinä hämmästyneinä katsellen
tätä ihmeellistä näkyä ja ihmetellen, mistä tuo ihana valo mahtoi
johtua, tapahtui jotakin peloittavaa ja kaunista. Luolan toisesta
päästä alkoi kuulua kaukaista jyminää, joka vähitellen koveni niin
hirvittäväksi ja korvia huumaavaksi räiskeeksi, että me kaikki
vapisimme ja Job valahti polvilleen, ja samassa leimahti näkyviin
valtava salamankirkas tulipilvi tahi patsas, joka sädehti kaikkina
sateenkaaren väreinä. Noin neljäkymmentä sekuntia tuo patsas siten
leimusi ja jyrisi kieppuen hitaasti ympäri ja jyrinän vähitellen
vaimentuessa liekkikin häipyi -- en tiedä minne -- jättäen jälkeensä
ruusuisen hohteen, jonka olimme ensin nähneet.

"Lähemmäksi, lähemmäksi!" huudahti Ayesha riemusta väräjävällä
äänellä. "Katselkaa elämän lähdettä ja sydäntä sellaisena kuin se
sykkii suuren maailmamme povessa. Katselkaa voimaa, joka kaikki
elävöittää, tämän taivaankappaleen häikäisevää henkeä, jota paitsi se
ei voi elää, vaan muuttuisi kylmäksi ja autioksi kuin kuollut kuu.
Menkää lähemmäksi ja kylpekää noissa liekeissä ja antakaa niiden
ihmeellisen voiman uudistaa henkenne ja karaista maallinen maja,
jossa se asustaa. Elämänne, joka teissä heikosti hehkuu monien,
lukemattomien edellisten elinaikojenne kuluttamana, uudistetaan
täällä suoraan sen alkulähteestä."

Seurasimme häntä paikalle, jossa elämän suuri valtasuoni sykki ja tuo
valtava tulipatsas näyttäytyi. Meidät valtasi sellainen ihmeellinen
elämänilo ja onnen tunne, että entiset suurimmankin riemun hetket
tuntuivat nyt mitättömiltä. Tulesta säteillyt elävöittävä voima
oli jo vaikuttanut meihin ja me tunsimme olevamme väkevät kuin
jättiläiset ja nopeat kuin kotkat. Katselimme toisiamme säihkyvin
silmin liekin jättämässä kirkkaassa hohteessa ja nauroimme ääneen
sydäntemme sanomattomassa riemussa ja tunteittemme ihmeellisessä
hurmiossa. Jobkin, joka oli moneen viikkoon tuskin hymyillytkään,
nauroi nyt kuin onnellinen lapsi. Aivoni olivat niin selvät ja
ajatusteni toiminta niin äärettömän vilkas, että olisin voinut puhua
vain runosäkeillä, jotka olisivat kauneudellaan ja sisällöllään
voittaneet Shakespearenkin. Ihania aatteita välkkyi mielessäni ja
minusta tuntui kuin henkeni olisi vapautuneena liidellyt korkealla
kaiken maallisen yläpuolella. On mahdotonta sanoin kuvata mitä
tunsin. Olin kuin jokin kirkastettu yliluonnollinen olento, jolle ei
voi olla mitään käsittämätöntä tässä maailmassa.

Seisoessani siinä onnen hurmiossa ja iloiten uudistumiseni johdosta
alkoi jälleen kuulua kaukaista jyminää, joka läheni nopeasti koveten
vihdoin hirvittäväksi räiskeeksi ja mylvinäksi, ja samassa leimahti
eteemme tuo häikäisevän kirkas ja ihanin värein sädehtivä tulipatsas,
joka kieppui hetkisen hitaasti paikallaan ja häipyi sitten
näkyvistämme jyrinän vähitellen vaimentuessa kokonaan.

Tuo ihmeellinen näky häikäisi meidät niin, että me kaikki vaivuimme
kasvoillemme maahan paitsi Ayesha, joka seisoi pää pystyssä ja ojensi
kätensä liekkiä kohti riemuitseva hymy huulillaan.

"Nyt, Kallikrates", sanoi hän tulipatsaan kadottua, "on suuri hetkesi
tullut. Sinun on mentävä liekkiin, kun se ensi kerran ilmestyy. Riisu
vaatteesi, sillä tuli turmelee ne, vaikka se ei sinua vahingoita.
Anna tulen sivellä kaikki jäsenesi ja hengitä sen ihmeellinen voima
aivan sydämesi pohjaan, ettei mitään sen suuresta vaikutuksesta
menisi sinulta hukkaan. Kuuletko minua, oi Kallikrates?"

"Minä kuulen, oi Ayesha", vastasi Leo, "mutta minua kauhistuttaa
astua tuohon hirvittävään liekkiin, vaikka en tosin olekaan mikään
pelkuri. Mistä tiedän, ettei tuli tuhoa minua kokonaan? Silloinhan
olen mennyttä miestä ja menetän myöskin sinut, Ayesha. Joka
tapauksessa minä kuitenkin koetan."

Ayesha mietti hetkisen ja sanoi sitten:

"Eihän ole ihmeellistä, että pelkäät, Kallikrates. Mutta sanohan,
rakas: jos näet minun seisovan tulessa ja tulevan luoksesi
vahingoittumattomana, niin tohditko silloin mennä?"

"Kyllä", vastasi hän. "Menen vaikka kuolisinkin. Olenhan jo sanonut,
että menen vaikka heti."

"Minä myös!" huudahdin minä.

"Mitä sanotkaan, Hollyseni!" naurahti Ayesha heleästi. "Minä luulin,
ettet tahdo pidentää elämääsi. Miten tämä on selitettävissä?"

"En tiedä", vastasin minä. "Sydämeni käskee minua koettamaan tulen
voimaa. Tahdon elää."

"Hyvä on", sanoi Ayesha. "Sinulla on sentään hitunen järkeä. Minä
aion kylpeä toisen kerran elämän tulessa, sillä tahdon mielelläni
lisätä kauneuttani ja pidentää elämääni, jos se vain on mahdollista.
Mitään vahinkoa se ei ainakaan voi minulle tehdä."

"Minulla on myöskin toinen ja pätevämpi syy", jatkoi hän hetkisen
kuluttua, "minkätähden haluan vielä kerran seisoa elämän tulen
patsaassa. Viime kerralla riehui sydämessäni intohimojen palo ja
minä olin raivoissani tuolle egyptiläiselle Amenartakselle ja
sentähden ovat intohimot ja tuo viha ahdistaneet minua kaikista
ponnistuksistani huolimatta tuosta murheen päivästä alkaen hamaan
tähän hetkeen saakka. Mutta nyt on toisin. Nyt olen onnellinen
ja puhdas mieleltäni ja sellainen tahdon aina ollakin. Sentähden
karkoita sydämestäsi kaikki pahuus, Kallikrates, kun annat tulen
hyväillä jäseniäsi. Levitä sielusi siivet ja kohoa korkealle kaiken
alhaisen yläpuolelle. Uneksi äitisi suudelmasta ja muistele jalointa
ja kauneinta, mistä olet milloinkaan unelmissasi haaveillut. Jos
olet hyvä ja jalo uudelleen syntymisesi peloittavana hetkellä, niin
sellaisena iäti pysyt."

"Valmistaudu siis kuin viimeistä hetkeäsi varten; ajattele, että
sinun on pian astuttava varjojen maahan, eikä kunnian portista elämän
ihanaan, valtakuntaan, oi Kallikrates. Valmistaudu, sanon minä!"



XII.

MITÄ ME NÄIMME.


Seurasi hetken hiljaisuus, minkä kuluessa Ayesha näytti ikäänkuin
kokoavan kaikki voimansa ja kaiken tarmonsa tulikoetuksen varalle.

Etäinen jyminä alkoi jälleen kuulua ja sen nopeasti lähetessä Ayesha
pudotti utuisen huntunsa, irroitti kultaisen käärmeen uumiltaan
ja pudisteltuaan tuuhean tukkansa ympärilleen, joka verhosi hänet
melkein jalkoihin saakka hän solahdutti yltään valkoisen mekkonsa
ja kiinnitti vyön jälleen vyötäisilleen siten sitoen valtoimenaan
aaltoilevat ihanat hiuksensa tiukemmin ympärilleen. Hän oli niin
suloinen ja niin jumalallisen kaunis seisoessaan siinä edessämme vain
lainehtivaan, kultaisella vyöllä sidottuun tukkaansa verhoutuneena,
ettei sitä voida sanoin kuvata. Eeva oli mahtanut olla yhtä
ihan seisoessaan unestaan heräävän Aatamin edessä. Pujottaen
norsunluunvalkoisen kätensä tummien hiustensa lomitse hän kietoi sen
Leon kaulaan.

"Oi, aarteeni", kuiskasi hän, "mahdatkohan milloinkaan täysin
käsittää, miten hellästi minä olen sinua aina rakastanut?" ja
suudeltuaan Leon otsaa hän astui paikalle, josta elämän tulen patsas
oli leimahtava.

Hänen sanoissaan ja suudelmassaan oli jotakin erinomaisen
liikuttavaa. Oli kuin äiti olisi hellällä suutelolla siunannut
rakkaimpansa.

Jyminä läheni kuin hirmumyrskyn pauhina aarniometsässä muuttuen pian
hirvittäväksi räiskeeksi ja häikäisevät välähdykset, jotka tulisten
nuolien lailla sinkoilivat luolan ruusuiseen hohteeseen, ilmaisivat
tulipatsaan lähestyvän. Samassa se näyttäytyikin ja ojentaen molemmat
kätensä sitä kohti Ayesha ikäänkuin tervehti sitä taivaallisen hymyn
kirkastaessa hänen kasvonsa. Patsas lähestyi hitaasti ja kieppuen
kietoi hänet liekkeihinsä. Minä näin hänet kokonaan tulen ympäröimänä
ja näin, kuinka hän molemmin käsin ikäänkuin valeli tulta päällensä
kuin vettä kylvyssä. Hän hengitti sitä syvälle keuhkoihinsakin, mikä
oli peloittava ja ihmeellinen näky. Sitten hän seisoi aivan hiljaa
paikallaan kuin hän olisi ollut itse elämän tulen hengetär. Liekki
hyväili häntä kiireestä kantapäähän ja kimalteli hänen hurmaavissa
kiharoissaan, jotka alkoivat sädehtiä kuin kultapunonnainen. Hänen
lumivalkoista poveaan se hyväili ja suuteli hänen ihania hartioitaan,
joilta tukka oli valahtanut sivulle. Valkoista kaulaa se ohimennen
kosketti, kasvoille se hiljaa hiipi ja näytti aivan tunkeutuvan
silmiin, jotka kirkastuivat kirkastumistaan ja säihkyivät viimein
elämän tultakin kirkkaammin.

Oi, kuinka sanomattoman kaunis hän olikaan liekissä seisoessaan!
Taivaan enkelikään ei olisi ollut häntä ihanampi, ja tuska ja murhe
kirvelevät vieläkin sydäntäni muistellessani, miten hurmaavasti hän
hymyili nähdessään meidän säikähtyneet kasvomme. Antaisin puolet
jäljellä olevaa elämääni, jos saisin nähdä hänet vielä kerran
sellaisena.

Mutta seisoessaan siinä meitä hymyillen katsellen alkoivat hänen
kasvonsa nopeasti muuttua -- paljon nopeammin kuin kykenen
kertomaankaan. Hymy kuoli hänen huulilleen, jotka ikäänkuin
kutistuivat, hänen täydellisen kauniit kasvonsa kävivät kulmikkaiksi,
silmien sädehtivä kirkkaus katosi ja hänen koko olemuksensa ikäänkuin
vaipui kokoon.

Hieroin silmiäni luullen jonkun harhanäyn vaivaavan minua tahi että
tuo häikäisevän kirkas valo oli sokaissut näköni. Kieppuva tulipatsas
häipyi samassa olemattomiin jyrinän vähitellen vaimentuessa.

Heti kun liekki oli jyristen kadonnut, astui Ayesha Leon luo -- askel
oli laahustava -- ja ojensi kätensä nojatakseen Leon olkapäähän.
Katsahdin hänen käteensä. Mihin oli sen ihmeellinen kauneus hävinnyt?
Käsi, jonka näin, oli laiha ja kulmikas. Entä kasvot -- suuri Jumala!
-- _hänen kasvonsa vanhenivat silmäini edessä!_ Luulen Leon tehneen
saman huomion; ainakin hän kavahti pari askelta takaisin.

"Mitä nyt, Kallikratekseni?" sanoi Ayesha ja ääni, joka oli ennen
ollut sanomattoman heleä ja sointuva, oli nyt käheä ja sortunut.
"Mitä -- mitä nyt? Pääni on niin sekava. Tulen ominaisuudet eivät
ole kuitenkaan voineet muuttua. Voiko elämän lähde muuttua? Sano,
Kallikrates, onko silmissäni jotakin vikaa? Näen niin huonosti", ja
tuskissaan hän paineli käsillään päätänsä. Mutta samassa -- hirveätä
-- _hänen tukkansa irtautui ja valahti maahan_.

"Katsokaa, katsokaa!" huusi Job kauhusta kimeällä äänellä. Hänen
silmänsä olivat putoamaisillaan kuopistaan ja vaahto pursusi hänen
suustaan. "Katsokaa! Hän kutistuu kokoon! Jumala armahtakoon, hän
muuttuu apinaksi!" ja Job vaipui kasvoilleen maahan hänen koko
ruumiinsa suonenvedontapaisesti nytkähdellessä.

Job oli oikeassa -- muistellessani tuota hirveätä näkyä vapisee
käteni vieläkin, niin että tuskin voin kirjoittaa -- Ayesha kutistui
kokoon. Kultainen käärme, joka oli hänen uumillaan, solahti maahan
ja hänen häikäisevän valkea hipiänsä tummeni vähitellen likaisen
ruskeaksi muistuttaen lopulta vanhaa mustunutta pergamenttia. Hän
tunnusteli päätänsä ja hänen ennen niin kauniit kätensä olivat
nyt kuivettuneet ja kokoonkäpertyneet kuin huonosti säilytetyillä
Egyptin muumioilla. Samassa hän näkyi käsittävän mitä oli tekeillä,
ja heittäytyen maahan sanomattomassa hädässään hän alkoi huutaa
sydäntäsärkevästi. Oi, kuinka hän huusi! Olen vieläkin kuulevinani
tuon hirveän huudon, kun tapaus muistuu mieleeni.

Hän kutistui yhä pienemmäksi, kunnes hän ei ollut lopulta apinaa
suurempi. Iho oli rypistynyt miljooniin kurttuihin ja hänen
muodottomilla kasvoillaan kuvastui ääretön vanhuus. Kukaan ihminen ei
ole milloinkaan nähnyt näkyä, jota voisi verrata noihin kamaloihin
kasvoihin, jotka eivät olleet suuremmat kuin kahden kuukauden
vanhalla lapsella, vaikka pääkallo olikin muutoin melkein entisensä
kokoinen, ja rukoilkoot kaikki Jumalaa, ettei kukaan konsanaan
joutuisikaan näkemään sellaisia hirveitä asioita, jotka voivat tehdä
kenen hyvänsä mielipuoleksi.

Vihdoin hän makasi hiljaa vain heikosti liikahdellen. Tuo
jumalallinen Ayesha, joka pari minuuttia sitten oli ollut maailman
suloisin ja hurmaavin nainen, makasi nyt edessämme apinan kokoisena
kamalana kääpiönä -- sanoin kuvaamattoman kamalana. Minä epäilin jo,
tokko hän olikaan _sama_ olento!

Me näimme hänen olevan kuolemaisillaan ja kiitimme Jumalaa, sillä
niin kauan kuin hän eli, hän tunsikin, ja mitä hän mahtoikaan
tuntea! Hän kohottautui luisevien kättensä varaan katsellen sokeasti
ympärilleen ja huojutteli hiljaa päätään kilpikonnan tavoin puoleen
ja toiseen. Hän oli aivan sokea, sillä hänen vetistäviä silmiään
peitti paksu vaalea kalvo. Mikä järkyttävä näky. Puhumaan hän
kuitenkin vielä kykeni.

"Kallikrates", sanoi hän käheällä ja vapisevalla äänellä. "Älä unhota
minua, oi Kallikrates. Sääli minua onnetonta ja odota paluutani.
Minä tulen kun aika on täytetty ja sinä olet tapaava minut entistä
ihanampana. Sen minä vannon -- usko minua, Kal--". Ääni oli
alentunut vähitellen kuiskaukseksi ja ehtimättä lopettaa lausettaan
hän vaipui hiljaa kasvoilleen. Hän kuoli samassa paikassa, jossa hän
kolmattatuhatta vuotta sitten oli surmannut pappi Kallikrateksen.

Hermomme eivät kestäneet kauemmin. Silmissämme alkoi kaikki pyöriä
huimaavaa vauhtia, ruusuinen valo pimeni äkkiä ja me vaivuimme
tiedottomina maahan.

       *       *       *       *       *

En tiedä kuinka kauan pyörtymyksemme kesti. Luultavasti monta tuntia.
Herätessäni sädehti ruusuinen hohde luolassa kuten ennenkin ja elämän
tulen patsas häipyi juuri jyristen ja salamoiden hitaasti ympäri
kieppuen näkyvistäni. Katsahdin ympärilleni. Lähelläni makasivat Leo
ja Job liikkumattomina kuin kuolleet ja parin askeleen päässä minä
näin tuon apinan kokoiseksi kutistuneen tummanruskean pergamentin
värisen muumion, joka oli vielä äsken ollut tuo jumalallinen Ayesha,
kaunein ja suloisin nainen minkä konsanaan olen nähnyt. Kaikki oli
siis totta -- näkemämme hirveä näky ei ollutkaan vain pahaa, kamalaa
unta, kuten olin jo alkanut toivoa.

Mikä oli sitten aiheuttanut tämän järkyttävän muutoksen? Oliko
elämän tulen vaikutus muuttunut? Kuolemanko se antoikin elämän
asemesta? Vai oliko asian laita ehkä siten, että ruumis, jonka tuli
oli jo kerran karaissut, ei voinut kestää enempää? Kun elämä, jonka
tuli oli uudistanut ja pidentänyt sanalla sanoen loppumattomaksi,
joutui toisen kerran kosketuksiin tulen elävöittävän voiman kanssa,
hävitti tuli luultavasti entisen vaikutuksensa kokonaan ja ruumis,
jonka se oli tehnyt kuolemattomaksi ja muuttumattomaksi, muuttui
nyt sellaiseksi kuin se olisi ollut, ellei se olisi milloinkaan
joutunut elämän tulen vaikutuksen alaiseksi. Vain täten oli Ayeshan
hirveä muutos selitettävissä. Parintuhannen vuoden ikä painoi häneen
leimansa muutamissa minuuteissa ja minä olen varma, että kuka hyvänsä
ihminen, joka jollakin merkillisellä keinolla voisi elää parituhatta
vuotta, kutistuisi lopulta tuommoiseksi apinan kokoiseksi kääpiöksi.

Voiko kukaan konsanaan täysin selittää, mitä oli tapahtunut?
Olen usein mietiskellyt tuota kysymystä ja olen vihdoin tullut
siihen vakaumukseen, että Ayeshan kuolema oli kohtalon sallimus.
Elävältä hautautuneesta Ayeshasta, joka odotteli vuosisatoja
kuolleen rakastettunsa paluuta, ei maailma tiennyt mitään, mutta
rakkaudessaan onnellinen, iäisesti nuori ja jumalallisen kaunis
ja verrattoman viisas ja oppinut Ayesha olisi järkyttänyt koko
maailman järjestyksen. Siten hän rikkoi ikuisesti muuttumattomia
lakeja vastaan -- ja tuhoutui. Voimieni vähitellen palautuessa,
mikä tapahtuikin sangen sukkelaan luolan elvyttävässä ilmassa, minä
mietiskelin hetkisen kaikkia näkemiäni kauhuja. Samassa muistin
toverini ja hoiperrellen seisoalleni minä horjuin heidän luoksensa
nähdäkseni, voisinko auttaa heitä jotenkin. Ensiksi minä kuitenkin
otin maasta Ayeshan valkoisen mekon ja hänen utuisen huntunsa, jolla
hän oli peittänyt häikäisevän kauneutensa kuolevaisten katseilta,
ja kääntäen pääni poispäin minä peitin kiireesti ihanan Ayeshamme
kaameat maalliset jäännökset. Pelkäsin näet Leon heräävän kesken
kaiken ja näkevän jälleen tuon hirveän näyn.

Menin sitten Jobin luo, joka makasi suullaan, ja käänsin hänet
selälleen. Hän oli niin omituisen hervoton, että minut valtasi
surullinen aavistus. Kumarruin katsomaan hänen kasvojaan ja näin
heti, että tuo vanha ja uskollinen palvelijamme oli kuollut. Tämä
viimeinen hirmunäky oli vihdoin kokonaan murtanut hänen jo ennestään
järkytetyn hermostonsa ja pelko ja kauhu olivat nyt tehneet hänestä
lopun. Sen näki heti hänen kasvoistaankin.

Tämä oli toinen isku, joka paraiten selvittänee kokemustemme
musertavan kauheuden. Itse olin jo niin paatunut, etten välittänyt
enää mistään. Minusta oli aivan luonnollista, että tuo kunnon vanhus
oli kuollut. Leo, joka oli sillä aikaa tointunut, nojasi valittaen
ja vavisten toiseen kyynärpäähänsä ja hänkin sanoi vain lyhyesti "vai
niin" kun ilmoitin hänelle Jobin kuolemasta. Tämä välinpitämättömyys
ei johtunut sydämettömyydestä, siitä voin mennä takuuseen, sillä
Leo ja Job olivat kiintyneet hellästi toisiinsa ja Leo muistelee
häntä usein rakkaudella ja kunnioituksella, mutta hermomme eivät
voineet sulattaa enempää. Harpunkin äänten voimakkuus on rajoitettu,
raastettakoonpa sen kieliä kuinka kovasti hyvänsä.

Aloin virvoitella Leoa miten parhaiten taisin ja yritykseni
onnistuivatkin vihdoin, sillä hän oli ollut vain pyörryksissä samoin
kuin minäkin. Hetkisen kuluttua hän nousi istumaan ja samassa minä
näin jälleen jotakin hirveätä ja mieltäjärkyttävää. Tullessamme
muistan Leon kiharaisen tukan säihkyneen kuin sula kulta luolan
ruusuisessa hohteessa, mutta nyt hänen hiuksensa olivat _harmaat_ ja
muuttuivat vähitellen aivan valkoisiksi. Sitäpaitsi hän näytti nyt
kahtakymmentä vuotta vanhemmalta.

"Mitä me nyt teemme, vanha veikko?" kysyi hän ontosti, kun hänen
päänsä oli hiukan selvinnyt ja hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut.

"Mitäpä muuta kuin koetamme päästä täältä ulos", vastasin minä,
"ellet aio koetella tuon voimaa", ja minä viittasin liekkiin, joka
oli jälleen ilmestynyt näkyviin.

"Koettaisin, jos tietäisin varmaan, että se tappaisi minut",
vastasi hän hymähtäen. "Minun kirottu epäröintini aiheutti kaiken
tämän. Ellen olisi ilmaissut pelkoani, ei Ayeshan mieleenkään
olisi juolahtanut näyttää minulle, miten oli meneteltävä. Liekki
voisi kuitenkin vaikuttaa minuun erilailla. Se voisi tehdä minut
kuolemattomaksi ja, vanha veikko, minulla ei olisi kärsivällisyyttä
odottaa ehkä paria tuhatta vuotta Ayeshan paluuta kuten hän minua
uskollisesti odotti. Mieluummin kuolen oikealla ajallani -- toivon
sen tapahtuvan hyvinkin pian -- ja lähden sitten etsimään häntä
sieltä, johon hän on mennyt. Mene sinä seisomaan tuleen, kun se ensi
kerran ilmestyy, jos mielesi tekee."

Mutta minä pudistin päätäni. Äskeinen innostukseni oli haihtunut
olemattomiin ja entinen vastenmielisyyteni pidentää elinaikaani
oli palannut voimakkaampana kuin konsanaan. Meistä ei sitäpaitsi
kumpikaan tiennyt miten tuli oikeastaan vaikuttaisi. Ayeshan
esimerkki ei ollut suinkaan rohkaiseva ja todellisia syitä, jotka
tuon kamalan tuloksen oikeastaan aiheuttivat, emme luonnollisesti
voineet tietää ja ymmärtää.

"Poikaseni", sanoin minä vihdoin, "tänne emme voi jäädä tahi meidän
käy samoin kuin noiden molempien", ja minä osoitin valkoisella
mekolla peitettyä pientä möhkälettä ja Job paran jäykistyvää
ruumista. "On parempi, että lähdemme heti. Mitenkähän mahtaa olla
lamppujen laita? Olisikohan öljy palanut loppuun!" ja kauhusta
vapisevin sormin minä avasin toisen lampun -- se oli aivan tyhjä.

"Ruukussa on enemmän, ellei se ole särkynyt", sanoi Leo
välinpitämättömästi.

Mainittu astia oli kuitenkin ehyt ja minä täytin lamput ääriään
myöten. Sydäntäkin oli vielä hiukan jäljellä ja saatuani kaikki
kuntoon minä sytytin lamput vahatikulla. Kuulimme tulipatsaan
lähestyvän jälleen, kun se taukoamatta kiersi vuosituhantista
rataansa, jos tuo säännöllisesti ilmestyvä liekki oli todellakin aina
sama.

"Katselkaamme vielä kerran, kun se jyristen ilmestyy", sanoi Leo,
"emmehän näe sellaista näkyä enää milloinkaan tässä maailmassa."

Minulla ei ollut mitään sitä vastaan ja niin me odotimme tulipatsaan
paluuta. Kuten ennenkin se tuli hirveästi jyristen ja kaikkina
ihanina väreinä sädehtien ja kieputtuaan hetkisen hitaasti paikallaan
se häipyi vähitellen näkyvistämme sen kauhistuttavan räiskeen
vaimentuessa kumeaksi jyminäksi, joka sekin vihdoin kokonaan hiljeni.
Olen monesti ihmetellyt, kuinka monta tuhatta vuotta tämä ilmiö on
toistunut maan sydämessä ja kuinka äärettömän kauan se vielä toistuu.
Mahtaneekohan kukaan kuolevainen konsanaan löytää tietä, joka vie
elämän tulen patsaalle, katsella sen häikäisevää kirkkautta ja kuulla
sen peloittavaa ja mahtavaa ääntä? Sitä en luule. Minä uskon meidän
olleen viimeiset inhimilliset olennot, joiden suotiin nähdä tuo
yliluonnollinen näky.

Liekki oli pian hävinnyt ja me olimme valmiit menemään, mutta
ennenkuin me lähdimme tuosta ihmeellisestä paikasta, me menimme
Jobin luo ja puristimme hänen kylmää kättänsä. Kunnioitimme siten
uskollista palvelijaamme ja ystäväämme ja sanoimme hänelle samalla
ikuiset jäähyväiset. Valkoista vaatetta emme liikuttaneet, sillä emme
halunneet enää nähdä tuota hirveätä näkyä, mutta maahan valahtaneista
tummista hiuskiehkuroista me otimme kumpikin pehmeän kiharan, jotka
ovat vieläkin hallussamme ainoana muistona ihanasta ja viehättävästä
Ayeshasta. Leo painoi tuon tuoksuvan kiharan huulilleen.

"Ayesha pyysi, etten unhottaisi häntä", sanoi hän käheästi, "ja
vannoi meidän jälleen kohtaavan toisemme. Minä en voi häntä,
unhottaa. Tässä elämän tulen patsaan ääressä minä vannon, etten
eläissäni välitä kenestäkään toisesta naisesta, jos onnistumme
pääsemään täältä vielä ihmisten ilmoille. Mihin ikänä joutunenkin,
niin sinua, oi Ayesha, tahdon odottaa yhtä uskollisesti kuin sinäkin
minua odotit."

"Niin", ajattelin minä, "jos hän on palatessaan entisensä kaltainen,
mutta otaksutaanpa, että hän tulee luoksesi tuollaisena kuin hän nyt
on? Mitenkäs silloin kävisi, Leoseni?"

Sitten me lähdimme ja jätimme nuo molemmat vainajat itse elämän
lähteen reunalle viimeistä pitkää untaan nukkumaan. Kuinka
yksinäisiltä he näyttivätkään siinä maatessaan! Tuo valkoisella
mekolla peitetty pieni kasa oli ollut parituhatta vuotta maailman
viisain, suloisin ja ihmeellisin olento -- naiseksi minä voin häntä
tuskin sanoakaan. Hän oli kyllä ollut tavallaan paha, mutta kukapa
täällä on aivan täydellinen, ja hänen pahuutensa -- minun on vaikea
lausua tuota sanaa -- ei ollut mitenkään turmellut hänen kauneuttaan
ja viehkeyttään. Ehkä pikemmin päinvastoin! Joka tapauksessa hän oli
suurimpia luonteita mitä milloinkaan olen tavannut, ja halpamaisuus
ja pikkumaisuus olivat Ayeshalle tuntemattomat.

Entä Job-parka! Hänen ennustuksensa oli toteutunut ja tähän oli
hänen maallinen vaelluksensa päättynyt. Hauta, jossa hän lepäsi, oli
omituisempi kuin kellään toisella Norfolkin miehellä, ja se kätki
myös tuon jumalallisen Ayeshan maalliset jäännökset. Mikä kunnia
tulla haudatuksi samaan hautakammioon, kuolemattoman kuningattaremme
viereen!

Katsahdimme vielä kerran taaksemme luolan ruusuiseen hohteeseen,
jossa nuo molemmat vainajat lepäsivät, ja lähdimme sanomattoman
raskain mielin paluumatkalle. Olimme niin murtuneet, että hylkäsimme
kuolemattomuudenkin taivaallisen lahjan, koska elämämme ei ollut
enää minkään arvoinen. Elomme pidentyminenhän olisi merkinnyt vain
kärsimystemme jatkumista! Me tunsimme nyt molemmat, että katsottuamme
kerran Ayeshan silmiin me emme voisi häntä milloinkaan unhottaa.
Häntä me surisimme niin kauan kuin muistimme säilyisi. Me rakastimme
häntä molemmat ja hänen kuvansa oli ainiaaksi painunut sydämeemme,
josta joku toinen ei voi sitä milloinkaan karkoittaa. Omatuntoni on
kuitenkin aina rauhaton häntä muistellessani -- minulla ei ollut eikä
ole oikeutta rakastaa häntä. Hänhän sanoi minulle, etten merkinnyt
hänelle mitään, enkä voisi milloinkaan en tässä enkä tulevassakaan
elämässä häntä omistaa. Silloin vasta kun nainen voi rakastaa kahta
miestä, niin että kaikki kolme ovat yhdessä onnelliset, voin minäkin
hiukan toivoa. Murheessani se on ainoa lohdutukseni. Mutta vaikka
se onkin heikonlainen, niin ilman sitä minä vaipuisin epätoivoon
ja lopulta menehtyisin. Leon laita on toisin ja useasti minä olen
katkerasti kadehtinut hänen onneaan, sillä jos Ayesha oli oikeassa
kuollessaan, mitä minä en epäilekään, niin Leo saattoi ilolla
ajatella hänen paluutaan ja unelmoida toivorikkaasti vain joksikin
ajaksi poistuneesta ihanasta lemmitystään. Kuitenkaan en olisi suonut
toisin olevan -- miten tyhmä ja heikko ihmissydän onkaan -- vaan
olin tyytyväinen muruihin, joita putoili valtijattareni pöydältä.
Iloitsin muistellessani muutamia hänen ystävällisiä sanojaan minulle
ja toivoin joskus elämässä, jossa hänet jälleen kohtaisimme, hänen
hymyilevän minulle suloisesti tuntiessaan minut. Ehkä saisin olla
jälleen hänen ystävänsä ja ihailuni häntä ja -- Leoa kohtaan
palkittaisiin ehkä lämpimällä kädenpuristuksella silloin tällöin. Oi,
kuinka onnellinen minä silloin olisinkaan!

Ellei tämmöinen palvonta perustu todelliseen rakkauteen, niin sitten
ei mikään. Erään järkkymättömän totuuden tahdon vielä sanoa. Miehen,
jonka elämä jo ehtooseen kallistuu, ei ole hyvä joutua rakkauden
lumoihin. Silloin ilomme useimmiten murheeksi muuttuvat.



XIII.

HIRVEÄ HYPPÄYS.


Luolista selvisimme helposti, mutta kun saavuimme tuon
suunnattoman suppilon kärkeen, alkoivat vaikeudet. Ensiksikin
oli tavattoman työlästä päästä jyrkänteistä ylös ja toiseksi oli
tietä melkein mahdoton löytää. Ellen olisi ollut niin varovainen
alaslaskeutuessamme, että koetin mahdollisimman tarkoin painaa
mieleeni näkemieni suurimpien kivilohkareiden omituiset ääriviivat,
emme olisi milloinkaan päässeet tulivuoren sokkeloista, vaan olisimme
viimein aikamme harhailtuamme nääntyneet sinne uupumuksesta ja
epätoivosta. Eksyimmekin useasti ja kerran olimme suistua ammottavaan
kuiluun tahi halkeamaan. Lamppujemme himmeässä valossa tunnustelin
jokaista lohkaretta, olinko sen ennen nähnyt, ja tuo kiipeileminen
synkässä hämärässä ja kuolonhiljaisuudessa kiveltä toiselle oli
sanomattoman raskasta. Puhelimme tuskin ollenkaan, sillä sydämemme
olivat niin surun raskauttamat, ettemme jaksaneet keskustella.
Pyrimme vain tylsästi eteenpäin välistä putoillen ja kolhiintuen
verille. Mutta me olimme niin lamaantuneet ja murheen murtamat,
ettemme välittäneet mistään. Tunsimme vain velvollisuutemme olevan
koettaa pelastaa henkemme miten parhaiten taisimme ja terveet
luontaiset vaistommekin kiihoittivat meitä luonnollisesti yrittämään
kaiken voitavamme. Noin neljä tuntia me harhailimme tietämättä
missä olimme, ja lopulta minä aloin pelätä meidän eksyneen johonkin
toiseen suppiloon. Luulin jo olevamme mennyttä kun äkkiä tunsin
erään suuren omituisen muotoisen kallionlohkareen, jonka olimme
sivuuttaneet alaslaskeutuessamme lähellä suppilon reunaa. Oli aivan
sattuma, että huomasin kiven, sillä olimme jo sivuuttaneet sen tietä
etsiessämme. Mutta pysähtyessäni hengähtämään minun mieleeni juolahti
sen omituinen muoto ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, käännyin
katsomaan sitä tarkemmin ja muistinkin heti, missä olin sen ennen
nähnyt. Olimme pelastetut siitä pälkähästä.

Enemmittä vaikeuksitta me löysimme sitten nuo kiviportaat ja
seisoimme pian kammiossa, jossa tuo vanha Noot-tietäjä oli elänyt ja
kuollut.

Mutta nyt oli edessämme kaikista kamalin pulma, josta en tiennyt
miten selviytyä. Muistettaneen, että Job oli silmittömässä pelossaan
pudottanut laudan, jota myöten olimme päässeet kalliokannukselta
tuolle keinuvalle kivelle.

Miten pääsisimme kuilun yli ilman lautaa? Tarjolla oli vain yksi
keino -- meidän täytyi koettaa _hypätä_ yli, ellemme aikoneet
nääntyä nälkään. Välimatka kiveltä kannukselle ei ollut niin
ylettömän pitkä, luullakseni noin kaksitoista jalkaa vain, ja
minä olen nähnyt Leon hyppäävän vaivatta yli kaksikymmentäkin
opiskellessaan yliopistossani, mutta nyt olikin tilanne toinen.
Kaksi lopen uupunutta miestä, joista toinen oli jo sivuuttanut
neljännenkymmenennen ikävuotensa, keinuva kivi ponnistuslautana,
josta piti hirmumyrskyn kaltaisessa tuulessa hypätä
pohjattoman syvyyden yli parin jalan levyiselle vavahtelevalle
kallionkielekkeelle! Olihan siinä jo kylliksi, Jumala paratkoon.
Esitin asian Leolle, mutta hän sanoi vain, ettei siinä ollut mitään
murehtimista. Kun kohtalomme oli kerran niin säälimätön, että meidän
täytyi valita toinen tahi toinen paha, joko kuolla nälkään Nootin
kammiossa tahi uskaltaa hypätä, niin hänen mielestään oli parempi
yrittää hypätä. Ellei se onnistuisi, niin kuolisimmehan kuitenkin
sukkelaan sen enempää kitumatta. Tähän ei ollut luonnollisesti
mitään muistuttamista, mutta eräs seikka oli itsestään selvä. Me
emme voineet ajatellakaan yrityksemme toimeenpanoa niin kauan kun
oli pimeä, vaan meidän oli odotettava valonsädettä, joka halkaisisi
kuin välähtävä miekka kuilun pimeyden auringon laskussa. Vuorokauden
ajasta meillä ei ollut hämärintä aavistustakaan; tiesimme vain,
että meillä oli käytettävänämme vain pari minuuttia auringon säteen
ilmestyttyä, joten meidän oli oltava millä hetkellä hyvänsä valmiit
kamalaan koetukseemme. Lampuistamme alkoi öljy loppua. Toinen olikin
jo sammunut ja toisen himmenevässä valossa me kiireesti kapusimme
ylös keinuvalle kivelle odottamaan tuota ratkaisevaa hetkeä.

Samassa lamppu sammuikin.

Tilanteemme oli nyt huomattavasti erilainen. Alhaalla, Nootin
pienessä kammiossa, olimme kuulleet tuulen ulvovan yläpuolellamme,
mutta nyt, keinuvalla kivellä suullamme maatessamme, me saimme täysin
tuta tuulenpuuskien kaameata raivoa. Joka taholta ne hyökkäsivät
kiukkuisesti meidän kimppuumme ja ulvoivat kuilun seinämissä ja
sokkeloissa kuin tuhannet kadotetut sielut. Tunti toisensa jälkeen
kului meidän maatessamme kivellä niin masentuneina ja järkytettyinä,
etten koetakaan sitä kuvailla. Kuuntelimme myrskyn ulvontaa tässä
infernossa, kuilun yli meitä kohti ojentuvan kannuksen aiheuttamaa
matalampaa aliääntä, kun tuulenpuuskat taittuivat siihen, ja minä
vannon, ettei maailmassa ole uneksittu unta tahi hurjimmassa
romaanissakaan kuvattu seikkailua, jota voisi verrata tilanteeseemme
tuossa kamalassa paikassa. Synkässä pimeydessä me pysyttelimme kynsin
hampain tuolla kiikkuvalla kivellä kuin haaksirikkoiset vaapperassa
veneessä kaikkien hornanhenkien ulvoessa ympärillämme. Onneksi ei
ilma ollut kylmä, sillä muutoin me olisimme menehtyneet. Tuuli oli
melkein liiankin lämmin. Maatessamme siinä kivellä kuunnellen tuulen
ulvontaa tapahtui jotakin niin ihmeellistä ja omituista, että se
jos mikään oli omansa järkyttämään jo ennestäänkin äärimmilleen
kiihoittuneita hermojamme. Ja tapaus oli luonnollisesti vain sattuman
oikku.

Muistettaneen, että Ayeshan seisoessa kannuksella tuulenpuuska
riuhtaisi tumman vaipan hänen hartioiltaan ja lennätti sen syvyyteen.
Kun nyt makasimme kivellä -- tapaus on niin uskomaton, että minun
on sitä vaikea kertoa -- lennähti tuo sama vaippa kuilun syvyydestä
kuin muisto rakkaasta vainajastamme ja leijaili hiljaa Leon päälle
peittäen hänet melkein kokonaan. Emme voineet ensin lainkaan
käsittää, mikä tuo esine oli, joka leijaili pimeästä meitä kohti,
mutta heti kun se oli laskeutunut Leon päälle, me tunsimme sen ja
silloin hänen mielensä murtui ensi kerran koko kaamealla matkallamme.
Kuulin hänen nyyhkyttävän sydäntäsärkevästi. Vaippa oli epäilemättä
kietoutunut johonkin kallionkielekkeeseen, josta tuulenpuuska sen nyt
irroitti ja heitti sattumalta kivelle, jossa makasimme; mutta joka
tapauksessa erittäin kummallinen ja liikuttava sattuma.

Pian tämän jälkeen tuo häikäisevä auringon säde välähti äkkiä ja
ilman vähintäkään edelläkäypää varoitusta hipaisten keinuvan kiven
kylkeä ja valaisten kirkkaasti meitä kohti ojentuvan kannuksen.

"Nyt", sanoi Leo, "nyt tahi ei milloinkaan."

Oikoessamme puutuneita raajojamme me katsahdimme edessämme
ammottavaan pyörryttävään syvyyteen, jossa punertava usva leijaili,
ja valmistauduimme hammasta purren kuolemaan. Olimme varmat, ettei
hyppy onnistuisi.

"Kumpi ensin?" kysyin minä.

"Yritähän sinä, vanha veikko", vastasi Leo rauhallisesti. "Menen
seisomaan kiven toiselle laidalle tukeakseni sitä, kun hyppäät. Ota
niin tulinen vauhti kuin suinkin voit, hyppää korkealle ja lopusta
huolehtikoon Jumala."

Nyökäytin päätäni ja tein jotakin, jota ei ole tapahtunut sitten
kuin Leo oli pieni poika. Minä käännyin ja syleilin häntä hellästi.
Olinhan rakastanut häntä enemmän kuin kukaan isä on konsanaan lastaan
rakastanut ja nyt minä sanoin hänelle viimeiset jäähyväiseni.

"Hyvästi poikaseni", sanoin minä suudellen hänen otsaansa,
"toivottavasti me kohtaamme jälleen, mihin sitten joutunemmekin."

Olin varma, etten olisin parin minuutin kuluttua enää elävien
joukossa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä minä peräydyin kiven reunaan ja
Jumalan armoon turvautuen odotin sopivaa hetkeä, jolloin voimakas
tuulenpuuska selkäni takaa lisäisi vauhtiani. Raivoisa vihuri
vingahtikin samassa korvissani ja kiitäen kuin salama kiven poikki,
joka oli noin kolmenkymmenenneljän jalan levyinen, minä hyppäsin
mahdollisimman korkealle huimaavaan syvyyteen. Sydämeni oli pakahtua
sanomattomasta kauhusta sinkauttaessani itseni kannuksen kärkeä
kohti tuon pohjattoman kuilun yli, mutta kukaan ei voi kuvitellakaan
ääretöntä tuskaani, joka melkein jäykisti jäseneni, kun huomasin
hyppyni _olleen liian lyhyen_! Jalkani eivät hipaisseetkaan
kielekettä ja kauhusta kirkaisten minä iskeydyin molemmin käsin sen
kärkeen, mutta toinen käteni luiskahti, jolloin minä pyörähdin vain
toisen varassa melkein ympäri, niin että kasvoni olivat kiveä kohti,
jolta olin hypännyt. Suurin ponnistuksin minä onnistuin saamaan
toisellakin kädellä kannuksen kärjestä kiinni ja siinä minä heiluin
auringonsäteen kirkkaassa valossa taivaan ja maan välillä. Olin
saanut lujan otteen kannuksen molemmista syrjistä, mutta sen kärki
oli pääni yläpuolella, joten en voinut, vaikka olisin jaksanutkin,
kiskoa itseäni ylös. Muuta en voinut kuin riippua siinä aikani ja
sitten pudota allani ammottavaan pohjattomaan kuiluun. Voidaanko
kuvitellakaan kamalampaa tilannetta? Tuo ehkä puoli minuuttia
kestänyt kiduttava hermojännitys oli tehdä minut mielipuoleksi.

Kuulin Leon huudahtavan ja samassa hän vilahti yläpuolellani
kuin vuorikauris ilman halki. Hyppy oli sanalla sanoen loistava.
Nähdessään kamalan tilanteeni hänet valtasi hirveä tuska ja epätoivo,
ja niiden terästämänä hän lennähti kuilun yli niinkuin ei mitään
ja pudottuaan onnellisesti kannukselle hän heittäytyi samassa
silmänräpäyksessä pitkälleen, etteivät raivoisat tuulenpuuskat
sysäisi häntä syvyyteen. Kannus tärähti ankarasti hänen pudotessaan
sen selkään ja katsahtaessani taakseni olkani yli minä näin tuon
suunnattoman keinuvan kiven heilahtavan rajusti takaisin ja menettäen
tasapainonsa ensi kerran tuhansiin vuosiin suistuvan valtavalla
ryskeellä Noot-tietäjän erakkoluolaan. Tie elämän tulen patsaalle oli
sulkeutunut ainiaaksi.

Kaikki tämä tapahtui parissa sekunnissa ja vaikka tilanteeni olikin
niin epätoivoinen, ehdin minä kuitenkin panna merkille kiven
sortumisen ja muistan vielä ajatelleenikin, ettei kukaan ihminen
voisi enää löytää tuota peloittavaa ja ihmeellistä paikkaa.

Seuraavassa silmänräpäyksessä tunsin Leon tarttuvan molemmin käsin
oikeaan ranteeseeni.

"Heitä irti toinen kätesi ja pyöräytä itsesi tälle puolen", sanoi
hän kylmän rauhallisesti, "niin minä koetan vetää sinut ylös. Ellen
onnistu, niin kuolkaamme yhdessä. Oletko valmis?"

Vastaukseksi minä hellitin vasemman käteni ja riipuin kokonaan Leon
kätten varassa. Hetki oli kamala. Tiesin kyllä Leon olevan tavattoman
väkevän nuorukaisen, mutta jaksaisiko hän hankalassa asennossaan
nostaa minut kyllin korkealle, että voisin saada kiinni kielekkeen
yläsyrjästä, jolloin olisin pelastettu?

Parin sekunnin ajan heilahtelin avuttomasti sinne tänne Leon
valmistautuessa voimainkoetukseen ja äkkiä tunsin nousevani keveästi
kuin pieni lapsi kannuksen yläreunan tasalle. Kuulin jänteiden
rusahtelevan hänen käsivarsissaan, kun hän kiskaisi minut viereensä
kannukselle, jolla me sitten makasimme läähättäen henkimenoksemme
vavisten molemmat kuin haavanlehdet. Kylmä hiki aivan virtasi
ruumiimme joka huokosesta.

Auringon säde katosi ja me jäimme jälleen synkkään pimeyteen.
Makasimme siten ainakin puoli tuntia ja aloimme sitten varovasti
ryömiä kannusta pitkin. Lähempänä kannuksen tyveä eivät tuulenpuuskat
päässeet joka taholta meidän kimppuumme, joten eteneminen kävi
helpommin ja pian olimmekin luolassa, jonka läpi piti vielä tunkeutua
päästäksemme tasangolle. En voinut ymmärtää, miten voisimme päästä
tuon suunnattoman pitkän luolan tahi tunnelin läpi, sillä meillä ei
ollut enää lamppuja ja olimme janoon kuolemaisillamme. Viimeisen
tilkan olimme veljellisesti jakaneet Nootin kammiossa.

Meidän täytyi koettaa päästä läpi vain tuntoomme ja vaistoomme
turvaten ja päätimme olevan viisainta lähteä heti liikkeelle ja
pyrkiä eteenpäin niin kauan kuin suinkin jaksoimme. Jos jäisimme
siihen, missä olimme ja uupumus yllättäisi meidät, niin olisi aivan
toivotonta silloin enää ajatellakaan pelastusta.

Mikä kauhea matka! Kompastuimme vähänväliä kallionlohkareisiin,
putoilimme kuoppiin ja lopulta olimme aivan repaleissa ja täynnä
verihaavoja. Luolan seinä oli ainoa oppaamme, josta tuskin kertaakaan
kättämme irroitimme, ja tunnin verran kuljettuamme me aloimme jo
niin uupua, että meidän piti tuhkatiheään pysähtyä levähtämään.
Kerran nukahdimmekin ja nukuimme luultavasti monta tuntia, sillä
herätessämme olivat uupuneet jäsenemme aivan jäykistyneet ja
puutuneet, ja haavoistamme vuotanut veri oli kuivanut kovaksi
ruveksi. Sitten aloimme jälleen epätoivoisen matkamme ja vihdoin,
kun jo olimme kaiken toivomme menettäneet, me näimme päivänvalon
pilkottavan kaukaa. Pian olimme tuossa ahtaassa solassa, joka kuten
muistettaneen johti luolan suulle.

Korkealla yläpuolellamme siinti sininen taivas, jota emme olleet
toivoneet enää milloinkaan saavamme nähdä, ja ilma oli raikas ja
virkistävä. Kaikesta päättäen oli aamuvarhainen. Mikäli tiesimme,
olimme lähteneet kannukselta noin tuntia auringonlaskun jälkeen, niin
että haparointimme tunnelissa oli kestänyt koko yön.

"Vielä yksi ponnistus, Leo", sopersin minä, "niin pääsemme rinteelle,
jossa Billali meitä odottaa, ellei hän ole mennyt matkoihinsa.
Nousehan, poikaseni; älä anna sisusi lannistua, vaan yritetään vielä
kerran." Hän nousi ja toisiimme nojautuen me jotenkin selviydyimme
tuosta noin viidenkymmenen jalan korkuisesta vuorenrinteestä.
En tiedä miten kaikki oikein kävi, mutta hetkisen kuluttua me
huomasimme makaavamme melkein päällekkäin vuoren juurella, ja hiukan
toinnuttuamme me aloimme ryömiä nelinkontin -- kävellä emme enää
jaksaneet -- pensaikkoa kohti, jossa Ayesha oli käskenyt Billalin
odottaa paluutamme. Emme olleet päässeet vielä viittäkymmentä
kyynärääkään, kun eräs mykkä palvelija, joka oli luultavasti
aamukävelyllä, ilmestyi äkkiä vasemmalta. Kaipa hän tuli katsomaan,
mitä merkillisiä eläimiä me mahdoimme olla. Hän tuijotti meihin
hetkisen ja nosti sitten kauhuissaan kätensä taivasta kohti ja oli
melkein vaipua maahan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jo juoksi
hurjaa vauhtia pensaikkoa kohti, johon mekin olimme matkalla. Ei
ollut lainkaan ihmeellistä, että hän säikähti meidät nähdessään,
sillä me olimme todellakin hirveän näköiset. Leon kultaiset
kiharat olivat muuttuneet lumivalkoisiksi, hänen vaatteensa olivat
aivan riekaleina ja hänen uupuneet kasvonsa ja kätensä olivat
täynnä mustelmia, naarmuja ja haavoja, joista vuotanut veri oli
kuivanut tummiksi ruviksi. Minä olin luultavasti yhtä säälittävässä
kunnossa. Kun pari päivää myöhemmin näin kasvoni erään lähteen
päilyvässä pinnassa, en ollut tuntea itseäni. Kauneudestani en ole
ollut milloinkaan kuuluisa ja minua on välistä haukuttu maailman
rumimmaksikin mieheksi, mutta nyt oli kasvoihini ilmaantunut jokin
vieras ilme, jota en ole milloinkaan ennen huomannut ja josta en ole
vielä tänä päivänäkään vapautunut. Katseeni oli äärimmäisen levoton
ja säikähtynyt kuin henkilöllä, joka pelästyneenä äkkiä havahtuu
unestaan. Mutta olihan syytäkin. Ihmettelen vain, ettemme menettäneet
järkeämme tuolla matkalla.

Suureksi ilokseni minä näin äkkiä vanhan Billalin kiiruhtavan
meitä kohti ja tuskin saatoin olla hymyilemättä nähdessäni hänen
arvokkailla kasvoillaan kuvastuvan suunnattoman kummastuksen.

"Oi minun poikani, minun poikani!" vaikeroi hän, "sinäkö se
todellakin olet, sinä ja Leijona? Miksi on hänen kultainen
tukkansa nyt aivan valkoinen? Mistä te poloiset tulette ja missä
on Porsas? Mitä kummaa teille lieneekään tapahtunut? Missä on
'_Hän-jota-täytyy-totella_'?"

"Kuolleet, molemmat ovat kuolleet", vastasin minä; "mutta älä kysele
nyt enempää, vaan toimita meille vettä tahi muutoin kuolemme mekin
aivan tähän silmäisi eteen. Kuinka voisimme puhua, kun kielemme ovat
turvonneet melkein kitalakeen kiinni?"

"Kuollut!" toisti hän melkein änkyttäen. "Mahdotonta. Eihän
'_Hän-jota-täytyy-totella_' kuole milloinkaan. Miten on
selitettävissä, että hän olisi kuollut?" Mykät palvelijat seurasivat
tarkoin hänen kasvojensa ilmeitä ja sentähden luultavasti Billali
samassa vaikeni ja antoi heille tyynesti käskyn kantaa meidät
leiripaikalle, minkä he heti tekivätkin.

Liha oli onneksi juuri kiehumassa ja kun emme jaksaneet itse syödä,
ruokki Billali meitä pelastaen siten meidät melkein varmasta
kuolemasta, sillä kiduttava hermojännitys ja ääretön uupumus olivat
jo saattaneet meidät elämän ja kuoleman rajoille. Sitten hän käski
mykkien palvelijoiden pestä meidät veteen kastetuilla pyyheliinoilla,
minkä jälkeen meidät pantiin lepäämään suloisesti tuoksuville
heinille. Vaivuimme heti sikeään uneen, joka läheni tajuttomuutta.



XIV.

VUORTEN YLI.


Unissani kuvittelin muuttuneeni matoksi, jota armottomasti
piiskattiin. Tuo tunne johtui ymmärrettävästi siitä, että ruumiini,
joka oli jo ennestäänkin äärimmäisen hellä ja kipeä, oli nukkuessani
aivan jäykistynyt ja puutunut. Ensimmäinen, jonka muistan nähneeni
herätessäni, oli vanha ystäväni Billali, joka istui vieressäni
ja siveli miettiväisesti pitkää partaansa silloin tällöin minuun
vilkaisten. Samassa muistin kaikki mitä meille oli tapahtunut, ja
kun näin Leon melkein tuntemattomiksi haavoittuneet kasvot ja hänen
lumivalkoisen tukkansa, suljin minä vaikeroiden silmäni.

"Olet nukkunut kauan, poikani", sanoi Billali-vanhus.

"Kuinka kauan, isäseni?" kysyin minä.

"Eilis-aamusta alkaen, siis päivän ja yön, ja Leijona nukkuu
vieläkin."

"Uni on siunattu asia", sanoin minä, "se saa meidät hetkeksi
unhottamaan murheemme."

"Kerro minulle", sanoi hän, "mitä teille oikein on tapahtunut
ja mitä tarkoitit tuolla kummallisella puheella, että
'_Hän-jota-täytyy-totella_' olisi kuollut. Jos puhuit totta etkä
hourinut, niin sinä ja Leijona olette suuressa vaarassa. Henkenne
ei ole enää minkään arvoinen -- niin, voinpa melkein varmaan sanoa,
että saatte ruukun päähänne ja joudutte täyttämään niiden vatsoja,
jotka teitä nytkin vesissä suin muistelevat. Etkö tiedä, että koko
minun perhekuntani vihaa teitä? Teitä vihataan sentähden, että
olette muukalaisia, ja teidän tähtenne '_Hän-jota-täytyy-totella_'
tuomitsi joukon miehiäni kidutukseen ja kuolemaan. Amahaggerit
ovat raivoissaan teille ja jos he vain saavat tietää, ettei heidän
tarvitse enää pelätä tuota hirmuista _Hiya'a_, niin teidät varmasti
syödään jossakin ruukkujuhlassa. Mutta kerrohan tarinasi, papiaani
parkani."

Kerroin hänelle, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli horjahtanut
hirvittävään maanalaiseen pätsiin, joka hehkui syvällä vuoren
uumenissa, ja oli palanut poroksi. Muita selityksiä ei Billali olisi
kuitenkaan ymmärtänyt. Kuvaustani kamalasta matkastamme ja kaikista
sen kauhuista hän kuunteli järkytetyin mielin, mutta minä näin
selvästi, ettei hän uskonut Ayeshan sittenkään kuolleen. Hän oli
kyllä varma siitä, että me luulimme kuningattaren tuhoutuneen, mutta
omasta puolestaan hän selitti kuningattaren tulevan pian takaisin.
Hänen isänsä aikana, kertoi Billali, oli "_Hän-jota-täytyy-totella_"
ollut kateissa kokonaista kaksitoista vuotta ja vanhan perimätiedon
mukaan on hän satoja vuosia sitten ollut tietymättömissä toista
sataa vuotta. Eräs nainen oli jo anastanut hänen valtaistuimensa,
kun hän äkkiä ilmestyi takaisin ja kosti hirmuisesti. En sanonut
siihen mitään; pudistin vain surullisesti päätäni. Minä kyllä tiesin
varmaan, ettei Ayesha enää palaisi -- Billali-vanhus ei häntä
ainakaan näkisi.

"Mitä aiot nyt tehdä, poikani papiaani?" kysyi Billali vihdoin.

"En tiedä", vastasin minä. "Emmekö voisi paeta tästä kauhujen maasta?"

Billali ravisti päätään.

"Enpä osaa sanoa, mahtaisiko tuo luonnistua", lausui hän harvakseen.
"Kôrin ohi ette voi päästä kenenkään näkemättä ja kun nuo
verenhimoiset hyenat huomaisivat teidän olevan yksinänne, niin
eipä viipyisi kauan ennenkuin --" Merkitsevästi hymyillen Billali
teki liikkeen ikäänkuin hän olisi pannut hatun päähänsä. "Vuorten
yli menee kylläkin eräs salainen polku, josta muistaakseni kerran
sinulle mainitsin. Täällä asuvat amahaggerit ajavat karjansa kerran
vuodessa sitä myöten laitumille vuoren ulkopuolelle ja takaisin.
Laidunalueelta on kolmen päivän matka soiden poikki paikkaan, josta
sanotaan olevan seitsemän päivän matka mahtavalle mustiin vesiin
virtaavalle joelle. Jos sinne pääsisitte, niin ehkä pelastuisitte,
mutta mitenkäpä te sinne pääsette?"

"Billali", sanoin minä, "sinä tiedät, että minä pelastin kerran sinun
henkesi. Maksa nyt velkasi, isäni, ja pelasta minut ja ystäväni
Leijona. Tätä hyväätyötäsi sinä muistelet iloiten, kun sinunkin
hetkesi viimein lyö. Kun sinun on kerran tehtävä tili töistäsi, niin
onpa hyvä asettaa tämä jalo teko kaikkien tekosiesi vastapainoksi,
jos ehkä olet tehnyt jotakin pahaa eläissäsi. Jos taas väitteesi,
että '_Hän-jota-täytyy-totella_' palaa pian luoksenne, pitää
paikkansa, niin varmasti hän palkitsee jaloutesi moninkertaisesti."

"Poikani papiaani", vastasi vanhus juhlallisesti, "älä luule, että
sydämeni on kiittämätön. Minä en unhota milloinkaan, miten sinä
kiiruhdit kuolemaa halveksien avukseni, kun mieheni, ne koirat,
olisivat antaneet minun hukkua. Henki hengestä on vanha laki
ja jos pelastuksenne on mahdollinen, niin minä teen totisesti
parhaani saattaakseni teidät turvaan. Kuule, olkaa valmiit
lähtemään matkalle huomenna päivän sarastaessa, sillä silloin
ovat kantotuolit ja kantajat täällä, jotka vievät teidät vuoren
yli ja toisella puolen olevien soiden poikki. Sanon tämän olevan
'_Hänen-jota-täytyy-totella_' käskyn ja joka ei tottele, joutuu
hyenain ruoaksi. Päästyänne soiden poikki teidän täytyy tulla omin
neuvoin toimeen ja jos onni on suotuisa, niin ehkä pääsettekin suuren
veden rannalle, josta olet minulle puhunut. Kas, Leijonakin näkyy
heräävän. Nyt teidän täytyy syödä että voimistutte."

Leo ei ollutkaan niin sairas kuin olisi luullut ja me söimmekin
oikein kelpo aterian, jonka kyllä tarvitsimmekin. Sitten me
nilkutimme lähellä olevalle lähteelle peseytymään, minkä tehtyämme
me nukuimme iltaan saakka, jolloin taas söimme ainakin viiden miehen
edestä. Billali viipyi poissa koko päivän luultavasti matkaamme
valmistelemassa.

Heräsimme keskiyöllä, kun leiriimme saapui melkoinen miesjoukko
kantotuolit mukanaan. Billali saapui päivänkoitossa ja kertoi, että
hänen oli ollut jotensakin vaikea saada miehet ja tarpeelliset
oppaat liikkeelle, mutta rangaistuksen pelosta olivat miehet viimein
lähteneet. Hän kiiruhti meitä heti lähtemään ja sanoi aikovansa
tulla mukaamme, ettei mikään petos voisi tulla kysymykseen. Tuon
vanhan raakalaisen ystävällisyys meitä kahta muukalaisparkaa kohtaan
liikutti minua syvästi. Kuuden päivän matka noiden hirvittävien
soiden halki ei ollut totisesti mikään leikin asia hänen ikäiselleen
vanhukselle, mutta hän tahtoi viimeiseen saakka valvoa, ettei
meille mitään pahaa tapahtuisi. Noiden peloittavien amahaggerienkin
keskuudessa oli siis kaikesta päättäen joitakin ystävällisiä ja
jalomielisiäkin luonteita. Billalin käytös saattoi kyllä johtua
siitäkin, että hän uskoi Ayeshan varmasti palaavan ja vaativan hänet
tilinteolle meidän kohtalostamme, mutta vaikka niinkin olisi ollut,
muistelen minä aina mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella
Billali-vanhusta, minun kunnianarvoisaa "isääni".

Olimme jo ihmeteltävästi toipuneet ja haukattuamme hiukan aamiaista
lähdettiin matkalle. Nousu vuorelle alkoi melkein heti ja lienee
tarpeetonta mainita, ettei kantotuolien käyttö tullut silloin
kysymykseenkään, joten taivalsimme jalkaisin. Rinne oli muutamissa
kohdin hyvinkin jyrkkä ja pahimmissa paikoissa oli vuoreen louhittu
kaitainen mutkitteleva polku, joka oli epäilemättä Kôrin muinaisten
asukasten tekemä. Jos oli perää amahaggerien puheissa, että he
ajoivat pari kertaa vuodessa karjansa laitumille vuoren toiselle
puolen tätä tietä myöten, niin täytyy sanoa heidän karjansa olleen
tavattoman ketteräjalkaista.

Keskipäivällä saavuimme tämän merkillisen vuorenselänteen tasaiselle
laelle, josta oli suurenmoinen näköala Kôrin tasangolle. Takanamme
siintivät totuuden temppelin mahtavat pylväskäytävät ja edessämme
ulottui usvainen suo silmänkantamattomiin. Vuorenselänne oli tällä
kohdalla noin puolentoista penikulman vahvuinen ja sen tasaisella
laella, joka oli vieläkin laavan peitossa, ei kasvanut mitään. Kaikki
syvennykset olivat täynnä vettä, mikä osoitti hiljattain sataneen.
Alaslaskeutuminen kävi verrattain helposti ja auringon mennessä
mailleen me leiriydyimme rinteelle suon reunaan.

Seuraavana aamuna kello yhdentoista vaiheilla alkoi peloittava
vaelluksemme soiden poikki. Oltuamme matkalla kolme vuorokautta
saavuimme vihdoin onnellisesti hedelmälliselle, mutta aivan
asumattomalle seudulle, jossa aivan vilisi kaikenlaista
metsänriistaa, ja levähdettyään miehineen vuorokauden verran vanha
Billali sanoi meille hyvästit.

"Jää hyvästi, poikani papiaani", sanoi hän, "ja sinä myöskin,
ystäväni leijona. Tämän enempää en voi hyväksenne tehdä, mutta
jos pääsette kotimaahanne, niin olkaa vasta viisaammat, älkääkä
lähtekö enää seikkailemaan maihin, joita ette tunne. Noudattakaa
neuvoani, lapset, sillä muutoin voi käydä niin, ettei kukaan voi
sanoa, missä luunne vaalenevat matkanne määrää osoittamassa. Olkoon
onni myötänne, mihin menettekin. Usein olen muistava sinua, poikani
papiaani, ja minä olen varma, ettet sinäkään unhota minua, sillä sinä
olet rehellinen, vaikkakin olet ruma." Hetkisen kuluttua hän oli
synkännäköisten seuralaistensa kanssa jo kaukana suolla ja häipyi
pian näkyvistämme. Olimme aivan yksinämme autiossa erämaassa.

Kolme viikkoa sitten oli neljä miestä lähtenyt pyrkimään soiden
poikki Kôria kohti ja nyt oli kaksi heistä kuollut ja toiset olivat
joutuneet näkemään ja kokemaan niin hirveitä asioita, etteivät
kuoleman kauhutkaan voi olla sen kamalammat. Vain kolme viikkoa!
Minusta tuntui kuin olisimme kolmekymmentä vuotta sitten lähteneet
veneestämme.

"Zambesia kohti kai meidän on yritettävä, Leo", sanoin minä, "mutta
Jumala tietää, pääsemmekö milloinkaan sinne."

Leo, joka oli viime aikoina käynyt hyvin harvasanaiseksi, nyökäytti
vain päätään, ja niin me lähdimme matkaan kompassi, revolverimme,
makasiinikiväärimme ja noin nelisensataa panosta mukanamme. Repaleet,
jotka olivat yllämme, olivat ainoat vaatteemme.

Matkamme monet ja jännittävät seikkailut jätän tässä kertomatta.
Niistä saa selvän käsityksen lukemalla Afrikkaa koskettelevia
matkakuvauksia, joiden kirjoittajien kokemukset ovat aina melkein
samat, kuten kaikkien Afrikan tutkijoiden. Tarkoitukseni on
ollut vain panna muistiin lyhyesti ja selvästi tapahtumat, jotka
ovat tietääkseni aivan ennenkuulumattomat. Olen varma, että nämä
muistiinpanoni herättäisivät mitä suurinta mielenkiintoa, jos minä
julkaisisin ne, mutta sitä en aio tehdä. Ehkä annan julkaista ne
kuoltuamme.

Uskomattomin ponnistuksin pääsimme vihdoin Zambesi-joelle, joka oli
noin sadanseitsemänkymmenen penikulman päässä etelään päin paikasta,
johon Billali oli jättänyt meidät. Alkuasukkaat, joita siellä
tapasimme, pitivät meitä yliluonnollisina olentoina luultavasti
Leon tähden, jonka nuoret kasvot ja lumivalkoinen tukka herättivät
kaikkialla mitä suurinta kummastusta ja ihmettelyä. Vihdoin meidät
vangittiin ja vasta noin kuuden kuukauden kuluttua meidän onnistui
paeta Zambesin yli. Pyrimme mahdollisimman tarmokkaasti itää
kohti ja olimme jo aivan nälkään nääntymisillämme, kun tapasimme
erään portugalilaisen elefantinmetsästäjän, joka kohteli meitä
mahdollisimman vieraanvaraisesti ja opasti meidät viimein rannikolle.
Kôrin soilta lähdettyämme olimme kahdeksantoista kuukautta
kestäneiden kärsimysten ja lukemattomien seikkailujen jälkeen
vihdoinkin päässeet Delagoa-lahden uudisasutuksille. Seuraavana
päivänä tapasimme höyrylaivan, joka vei meidät Kap-niemen ympäri
kotiin Englantiin ja niin päättyi kohtalokas matkamme muinaisen Kôrin
mahtaville raunioille. Lähdöstämme seikkailurikkaalle ja näköjään
naurettavallekin tutkimusmatkallemme oli kulunut päivälleen kaksi
vuotta astuessamme maihin Southamptonissa. Näitä viimeisiä rivejä
kirjoitan Leon nojatessa tuolini selustaan entisessä kodikkaassa
työhuoneessani Cambridgessa, samassa, johon ystävä parkani, Vincey
vainaja tuli minua tapaamaan hiukan ennen kuolemaansa tuona
muistettavana yönä suunnilleen kaksikymmentäkaksi vuotta sitten,
rautalipasta mukanaan raahaten.

       *       *       *       *       *

Nyt loppuu kertomukseni tähän, mutta minä ja Leo olemme varmat, ettei
se ole meihin nähden vielä lopullisesti päättynyt. Kertomus, joka
juontaa alkunsa aina hämärimmästä muinaisuudesta, voi jatkua kauas
tuntemattomaan tulevaisuuteenkin.

Onko Leo todellakin maailmaan uudelleen syntynyt Kallikrates, josta
kirjoitus kertoo? Vai oliko ihmeellinen perinnöllinen yhdennäköisyys
erehdyttänyt Ayeshan? Lukija muodostakoon tästä samoin kuin monesta
muustakin seikasta oman mielipiteensä. Minä puolestani olen varma,
ettei Ayesha erehtynyt.

Istuskellessani iltaisin takkavalkean ääressä pohdin usein kysymystä,
miten on tämä valtava murhenäytelmä vihdoin päättyvä ja missä on
seuraavan näytöksen näyttämö? Kun _viimeisen_ näytöksen esirippu
nousee, mikä epäilemättä kerran tapahtuu, niin mikähän osa mahtaa
olla tuolla ihanalla Amenartaksella, faaraoiden tyttärellä, jonka
tähden pappi Kallikrates rikkoi Isis-jumalalle vannomansa valan ja
pakeni rakastettunsa kanssa Liibyan rannikkoa pitkin eteläänpäin
joutuen vihdoin Kôriin, jossa jumalien kosto häntä kohtasi?





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kuolematon kuningatar" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home