Title: Kuolema - Novelleja
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema - Novelleja" ***


KUOLEMA

Novelleja

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



SISÄLLYS.

 Isä.
 Työn uhri.
 Juhannusyö.
 Jouluyö.
 Viimeinen työpäivä.
 Pieni soittaja.
 Elävältä haudattu.
 Kuolema.



ISÄ


I

-- Pidäppäs nyt kiinni, ettet putoa! Tämän niityn mitan annamme mennä
oikein huimaa vauhtia!

-- Anna mennä vain. Kyllä me Matin kanssa mukana pysymme!

He istuivat rinnakkain somassa reessä, ja heidän kolmiviikkoinen
esikoisensa nukkui rauhallisesti nuoren vaimon sylissä.

Kuu loisti suurena, ihmeellisen kirkkaana; tuhannet tähdet näyttivät
iloisesti hymyilevän heille, ja edessä levisi niitty jäätyneenä,
tasaisena kuin lattia... Jäätä peitti vain ohut lumikerros, ja koko
lakeus hohti ja kimalteli kuutamossa, kuin olisi ollut peitetty
lukemattomilla pikku timanteilla...

Nuori mies hellitti hymyillen hiukan ohjaksia, ja silmänräpäyksessä
hänen nopeudestaan kuuluisa hevosensa aivankuin kyyristyi; sen nuoret,
sirot jalat jännittyivät kuin teräsvieterit, jäänaulat iskeytyivät
rouskahtaen jäähän kuin jonkun tuntemattoman eläimen kynnet -- ja
silloin se alkoi! Lumitupru ja jääsirut sinkoilivat pyrynä heidän
silmilleen, lumivalkea harja hulmusi korkealla... Kuuran peittämät
yksinäiset pensaat pakenivat hurjaa kyytiä vastakkaiseen suuntaan, kuin
salaperäiset, valkopukuiset, peikot... Ja valkeat metsät näyttivät
liukuen siirtyvän sijoiltaan...

Mies kääntyi vaimonsa puoleen, ja hänen silmänsä loistivat omituisesti,
kun hän puhui:

-- Oletko kuullut sen tarinan kuolleesta miehestä, joka tulta
huokuvalla hevosella tuli keskiyön aikana noutamaan morsiantaan...? Ja
kun he sitten kalpeassa kuutamossa pyörryttävää vauhtia ajoivat
kuolemaa kohti, huomasi tyttö, että hänen vieressään istui kuollut...
ja tämä alkoi mutista ontolla äänellä:

    "Kuu paistaa heleästi.
    Kuolo ajaa keveästi...
    Etkö pelkää, tyttöseni...?"

-- Kyllä muistan... -- vastasi vaimo.

-- Niinhän mekin nyt menemme... Katsoppas, miten koko maailma on valkea
ja hohtava... Pelkäätkö?

-- En... -- kuiskasi nuori nainen hiljaa ja nojautui miestään kohti, ja
mies tunsi kuinka hänen vartalonsa värisi hiukan.

Mutta katsahdettuaan hänen silmiinsä näki hän niiden loistavan
ihastuksesta... Hän hymyili, ja raikas viima oli nostattanut hänen
vielä kalpeille poskilleen vienon punan -- hän oli kauniimpi kuin
milloinkaan ennen...

Mies kietoi käsivartensa vaimonsa hennon vyötärön ympäri ja sanoi
hellästi ja leikillisesti:

-- Vai et pelkää? Odotappas!

Samassa hän laski ohjat kokonaan irralleen ja komensi terävällä,
kaikuvalla äänellä:

-- Noppe!

Juoksijan korvat höristyivät; se muisti, että nyt saa mennä niin kovaa
kuin ikinä pääsee -- ja se lähti pyyhältämään ihan hirveätä vauhtia...

Heidän korvissaan suhisi ja vinkui. Hohtava jääkenttä tuntui vimmattuna
pakenevan heidän altaan... Kummallakin puolen suitsusi juoksijan kuuma
huounta vaaleana savuna, ja keskellä leiskui lumivalkea, kiiltävä harja
kuin salaperäinen, kalpea tuli -- niinkuin he todellakin olisivat
kiitäneet sadun yliluonnollisella hevosella, jonka suusta ja
sieraimista tuli ja savu suitsusi...

Kun hevonen teki pienen mutkan, alkoi reki liukua hurjasti sivulle, ja
silloin kalpeni nuori äiti.

Mutta mies huomasi, että jää oli aivan tasainen, joten mitään vaaraa ei
ollut; hän puristi vain lujemmin vaimonsa vartaloa vastaansa ja kysyi
hellyydestä värähtävällä äänellä:

-- Joko nyt pelkäät?

-- En, en sinun kanssasi...

Ja nuo yksinkertaiset, tuskin kuuluvat sanat merkitsivät heille enemmän
kuin hehkuvimmatkaan rakkaudentunnustukset.

Mies tunsi taaskin, että tuo hento vartalo vapisi, ja hän katsoi taas
vaimoansa silmiin -- ja kokonainen maailma rakkautta ja hellyyttä
tulvahti häntä vastaan noista sinisistä, kauniista silmistä... Niin,
hän tiesi, ettei rakastettunsa värissyt pelosta, vaan kenties enemmän
onnesta ja nopean vauhdin tuottamasta hurmauksesta.

-- Nukkuuko Matti?

-- Nukkuu...

He katsahtivat molemmat pieneen vaatemyttyyn, sitten toisiinsa, ja
hymyilivät -- ja tuhannet sanat eivät olisi voineet selittää enempää
kuin tuo lyhyt silmäys ja hymyily... Ja niinkuin pyörremyrsky syöksyi
yhä nuori juoksija eteenpäin...

Lähestyttiin kuitenkin jo niityn rantaa, ja mies alkoi lyhyin
vihellyksin maanitella virmaa juoksijaansa hiljentämään vauhtia.

Hevonen kyllä kuuli vihellykset ja tiesi, mitä ne merkitsivät, mutta
sillä ei ollut pienintäkään halua hiljentää. Sehän on sulaa
kiusantekoa, ettei anneta mennä, kun kerran on päässyt lämpenemään...

-- Noppe, hiljennäppäs nyt hiukan... -- puheli mies ja alkoi yhä
viheltäen hiljalleen tiukentaa ohjaksia.

Juoksija katsahti taakseen, pudisti päätään ja päristi äkäisesti --
aivankuin syvästi harmissaan huvinsa pilaamisesta... Mutta täytyihän
hänen lopulta hiljentää, kun ohjaksia yhä kiristettiin... Niitty
loppui, ja he ajoivat tasaista ravia peltotietä myöten metsänreunaa
kohden. Ja siellä, kauniilla, korkealla töyräällä, tuuheiden kuusien
ympäröimänä, hohti valkeine seinineen ja lumisine kattoineen heidän
uusi torppansa...

Samassa he jo olivatkin pihalla. Mies sitoi juoksijansa kuuseen ja
auttoi nuoren äidin lapsineen reestä ja talutti sisälle.

-- Miten kaunista täällä on! -- huudahti nuori nainen ihastuneena ja
jäi katselemaan liikutettuna ja hämmästyneenä ympärilleen.

Ja kaunista siellä olikin... Vastaveistetyt seinät ja höylätty lattia
hohtivat kellertävänvalkeina, ja ilmassa tuntui kuivan hongan raikas,
suloinen tuoksu... Ja muuri, valkea kuin lumi! Ja astiakaapit, penkit,
tuolit, ämpärit -- kaikki -- uutta, puhdasta ja valkeata...

Ja kamari sitten! Siellä oli uusi piironki, sänky, kehto...

Ja kaikki tämä oli Antin työtä!

Ellin täytyi taaskin katsahtaa Anttiin, kun hän siinä seisoi
voimakkaana, uljaana ja hymyilevänä, silmät loistaen sydämellisestä
ilosta, nähdessään miten ihastunut vaimonsa oli.

-- Ja sinä et mitään ennen selittänyt...

Hän oli moittivinaan, mutta hänen äänessään soi vain rakkaus ja
kiitollisuus, se värähti niin vienona ja hellänä kuin kevyt, suloinen
hyväily...

Mutta Antti ei vastannut -- hän vain hymyili onnellisena.

Elli alkoi varovasti aukaista pikku Matin kääröä ja asetti hänet
kehtoon.

Mutta Matti heräsikin makeimmasta unestaan ja ilmaisi äänekkään
paheksumisensa moista häiritsemistä vastaan.

-- So, so, pikku matkamieheni. Älähän nyt suutu... älä suutu! --
viihdytteli äiti hellästi.

-- Kai sinun täytyy antaa hänelle ihan ensimäiseksi illallista...
Tokkopa hän vähemmästä leppyy...? -- puheli mies hymyillen.

Elli antoi pojan Antille, riisui palttoonsa, istuutui tuolille ja
aukaisi puseronsa, paljastaen valkean, vielä neitseellisen rintansa...
Ja kun nuori esikoinen taas pääsi äidin syliin, oli se täydellisesti
hyvitetty; se lakkasi huutamasta ja alkoi ahnaasti imeä...

Oi, miten kaunis olikaan tuo ryhmä! Miten hellästi ja kauniisti
katsoikaan nuori äiti imevään lapseensa! Antin valtasi kummallinen,
outo tunne -- aivankuin jonkunlainen heikkous... Hän ei olisi voinut
sitä selittää, hän ei voinut lausua ainoatakaan sanaa -- mutta jos
hänen olisi tarvinnut astua kuolemaan noiden kahden puolesta, olisi hän
sen empimättä tehnyt!

Hänen vaimonsa, hänen pieni poikansa...

Ja kun nuori nainen nosti kasvonsa, olivat hänen silmänsä niin
omituisen sädehtivät ja kosteat... Hänen suunsa puoliavoimine,
punaisine huulineen muistutti aukeavaa kukkaa... Ja hän kuiskasi
hiljaa:

-- Antti...

Antti ei voinut nytkään mitään sanoa. Hän asteli vain vaimonsa viereen,
laski suuren, voimakkaan kätensä hänen hienoille, vaaleille hiuksilleen
ja silitti hiljaa hyväillen hänen päätänsä.

Mutta vaimo tarttui äkkiä miehensä käteen ja painoi tuon työssä
kovettuneen käden hienohipiäistä poskeansa vasten... Ja hänen
rinnoillaan imi pitkin siemauksin heidän pieni poikansa... Välillä se
levähti hetkisen, hengittäen voimakkaasti ja katsoen ylös äitinsä
kasvoihin kirkkain, sinisin silmin...

Antti tunsi olevansa niin sanomattoman onnellinen. Hän ei voinut
ymmärtää, miksi häntä aivankuin ahdisti tuo suuri onni... Ikäänkuin se
ei voisi olla todellista...

Hän sammalsi hiljaa, liikutuksesta väräjävällä äänellä:

-- Niin, Elli... -- Minä menen nyt viemään Nopen talliin...

Kun hän tuli pihalle, hirnahti Noppe iloisesti, kuopien
malttamattomasti lunta. Ja kun Antti meni sen luokse, alkoi se
tuttavallisesti hieroa päätään hänen takkiinsa.

Antti oli vieläkin aivankuin huumaantunut. Että Elli vihdoinkin,
kaikkien vaikeuksien jälkeen, oli täällä! Hänelle, köyhän torpan
pojalle, ei oltu aiottu suuren talon tytärtä antaa... Kaikki keinot ja
ansat oli viritetty esteeksi, mutta heidän rakkautensa oli voittanut
kaikki -- ja nyt oli jo oma kotikin. Hänet valtasi niin väkevä
onnentunne, että hän, tietämättä mitä teki, tarttui tuon kasvattamansa
hevosen päähän ja painoi kasvonsa hienokarvaista kaulaa vasten...

Kun hän oli vienyt hevosensa talliin, seisahtui hän pihalle. Hän ei
mene vielä juuri sisään, hän tahtoo hetken ajatella, nauttia siitä,
että vihdoinkin on täysin onnellinen...

Miten hiljaista! Tuulenhenkäyskään ei häiritse hiljaisuutta. Ja miten
ihmeellisen kirkasta ja valoisaa on tänä iltana. Hän näkee tuossa
vihertävässä, satumaisessa valossa koko suurenmoisen maiseman
kukkuloineen, metsineen, soineen... Ja kaukana korvessa häämöttää
sinertävää taivasta vasten mahtavan Kolkkisvuoren valkea laki --
aivankuin suunnaton jättiläinen, joka järkähtämättömänä ja ankarana
vartioi seutua. Ja tähdet...

Ah -- heidän tähtensä!

Tuolla ne nyt pilkottivat niin kirkkaina ja sädehtivinä -- aivankuin
olisivat hänelle ystävällisesti vilkuttaneet silmää...

Antin mieleen muistui niin elävästi se ilta, kun he Ellin kanssa
olivat omiin nimiinsä omistaneet kaksi lähekkäin olevaa tähteä
länsitaivaalla... Elli katsoi niihin aina suurella hellyydellä,
niinkuin ne olisivat olleet eläviä olentoja, joista heidän onnensa
riippui... Ja kerran oli hän liikutetulla äänellä sanonut säälivänsä
niitä, kun ne eivät milloinkaan päässeet lähemmäksi toisiaan...

Sellainen pieni, herttainen hupakko!

Mitä se oli?

Hän ei ensin erottanut, mutta sitten hän kuunteli tarkempaan...

-- Uu -- uu!

Kaukaa korvesta kuului yksinäisen suden pitkäveteinen, valittava
ulvonta... Se oli niin kaukana, ettei siinä erottanut mitään vihaa eikä
raivoa -- siinä soi vain syvä alakuloisuus ja suru; se kuului niin
haikealta, kuin olisi susi nälkään nääntymäisillään tai kuolettavasti
haavoittunut ja vielä viimeisillä voimillaan ulvoen rukoilisi apua...
Joskus se alkoi tuskallisena ja hurjana kuin kidutetun ihmisen vihlova,
sydäntäsärkevä huuto, mutta sitten se aleni ja loppuikin pitkään,
nyyhkytyksentapaiseen valitukseen -- niinkuin olisi jossakin
toivottomasti ja haikeasti itkenyt nainen, jonka koko maailma on
hyljännyt...

Oli hän ennenkin kuullut susien ulvontaa, mutta nyt se vaikutti hänen
herkistyneeseen mieleensä omituisen tuskallisesti ja kaameasti.

Merkitseekö se jotain? Ei -- mitäpä se merkitsisi?

Mutta miksi kuvastuu tuossa ulvonnassa sellainen suru ja alakuloisuus?
Mitä mahtaa ajatella ja ikävöidä tuo yksinäinen peto synkeässä
metsässään...?

Jospa se ei olekaan susi, vaan eksynyt ihminen?

Hän alkoi kuunnella tarkemmin. Ja kummallista! Se kuului nyt paljon
lähempää. Tai ehkä oli susi vain kääntänyt kuononsa tätä ilmansuuntaa
kohden... Ja nyt siinä erotti villiä, nälkäistä raivoa ja uhkaa,
säälimätöntä uhkaa...

Kauan hän seisoi siinä mökkinsä edustalla. Suuret kuuset loivat
valkealle lumelle sinertäviä, jättiläismäisiä varjoja. Ja tuossa
kalpeassa, aavemaisessa valossa, tuossa syvässä, onnettomuutta
ennustavassa hiljaisuudessa, jossa ei kuulunut muuta kuin
tuo kaukainen, valittava ulvonta, alkoi hänestä tuntua yhä
kammottavammalta.

Häntä alkoi värisyttää, ja hänen sieluunsa hiipi outo, epämääräinen
pelko, salainen aavistus jostakin kauheasta onnettomuudesta...

Ja kaukaa korvesta kuului taas pitkäveteisenä, pahaenteisenä, kaameana:

-- Uu -- uu! -- Uu -- uu!


II

Antti asteli reippaasti kotiaan kohden erästä metsäpolkua myöten. Lumi
narskui ja kiljui vihaisesti saappaitten alla, pakkanen paukkui
aidoissa ja pyrki väkisin nipistelemään hänen kasvojaan kylmillä
hyppysillään. Hänen olallaan pyssynpiipulla riippui jaloista
yhteensidottuina teeri ja kaksi suurta koirasmetsoa; hän hyräili
hiljalleen, ja hänen mielensä oli niin sanomattoman kevyt ja iloinen --
odottihan siellä kotona nuori, herttainen vaimo ja pikku Matti, joka
oli jo kolmivuotias!

Oi, miten paljon hän piti tuosta pikku veitikasta! Ja miten
ymmärtäväinen, sukkela ja kekseliäs hän oli! Antin täytyi hymyillä
muistellessaan, miten Matti eilen puoliväkisin tahtoi päästä
ratsastamaan Nopella -- sellainen pikku vekara! Ja kun ei tähän annettu
lupaa, meni hän vähin äänin pihalle ja aikoi ratsunaan käyttää suurta,
mustaa tallipässiä! Tämä ei kuitenkaan ollut hänen kanssaan samaa
mieltä, vaan nakkasi nuoren ritarin hankeen, niin että lumi pölähti!

Oh, kyllä hänestä vielä tulee reipas mies! -- ajatteli Antti.

Kun hän läheni kotiaan, muuttuivat hänen askeleensa varovaisemmiksi ja
hän hymyili taas hiljaa itsekseen.

Nyt se varmaan ilostuu, kun saa näin suuria, kauniita sulkia!

Varpaillaan hiipi hän eteiseen, raotti hiljaa ovea ja huusi sisään
iloisesti ja hellästi:

-- Matti!

Ei vastausta.

-- Onko isän pikku Matti mennyt piiloon? Arvaappas mitä isällä on?

Ei vastausta.

Mutta hän muisti, että pienokainen usein juoksi hänen tullessaan
jonnekin piiloon ja istui siellä äänettömänä kuin pieni hiiri. Kun mies
sitten löysi hänet sängyn alta tai muusta piilopaikasta, purskahti
häntä vastaan niin kirkas ja sydämellinen nauru, hän kohtasi niin
loistavat ja sädehtivät sinisilmät, että hänen täytyi silmänräpäyksessä
nostaa pikkuinen syliinsä ja painaa huulensa pientä, punaista suuta
vasten, joka oli täynnä hohtavanvalkoisia hampaita... Mies astui siis
sisään, vilkaisi kaikki tutut piilopaikat, kurkistipa vielä uunillekin
-- mutta poika ei ollutkaan sisällä.

-- Ahaa, hän on mennyt äidin kanssa navettaan...

Kiireesti hän riensi navettaan, jossa vaimonsa juuri laittoi haudetta
lehmälle, ja kysyi iloisesti ovea avatessaan:

-- Täälläkö se pikku Matti piileskelee?

-- Ei, Matti on sisällä, -- vastasi vaimo.

Mies seisoi hetken aivankuin jähmettyneenä.

Sanaakaan hän ei kyennyt sanomaan, sillä kamala aavistus valtasi hänet.
Hän valahti kalpeaksi kuin liina, kylmä hiki pusertui silmänräpäyksessä
hänen otsalleen, ja hänen täytyi tarttua karsinan aitaan, jottei olisi
kaatunut.

Sudet... sudet! Nehän olivat syöneet useita lapsia näillä tienoin...

Niinkuin jonkun hirviön takaa-ajamana ryntäsi hän ulos.

Kauhistuneena hän tuijotti tuoreisiin sudenjälkiin äskensataneella
lumella...

Kuin sumun läpi hän näki jäljistä, että pienokainen oli seissyt eteisen
kynnyksellä -- ja siitä oli susi hänet siepannut ja sitten pitkin
loikkauksin kadonnut metsään.

Epätoivoinen parahdus pääsi miehen suusta. Hän juoksi tupaan, sieppasi
seinältä pyssyn ja syöksyi vimmatusti sudenjälkiä myöten metsään.

Juostessaan hän käsitti, että onnettomuuden oli juuri täytynyt
tapahtua, ja se antoi siivet hänelle; koko nuoren ruumiinsa voimalla ja
nopeudella hän syöksyi eteenpäin, ja hänen silmänsä tuijottivat
jäykästi ja itsepäisesti sudenjälkiin -- noiden pitkien, raskaiden
hyppyjen jälkiin...

Mitä? Pieni kenkä lumella... Matin kenkä... hänen poikansa pieni
kenkä...

Oliko hän koettanut ponnistella irti suden otteesta -- vai miten se oli
irtaantunut...? Juostessaan hän sieppasi sen ja juoksi, juoksi,
juoksi... Hiki alkoi virtana vuotaa, hänen rintansa läähätti ja
kurkkuaan kuivasi, mutta hän juoksi yhä vähentymättömällä vauhdilla,
tuijottaen jäykästi kamaliin sudenjälkiin.

Vihdoin hän seisahtui kuunnellakseen...

Ensin hän kuuli vain sydämensä kumean jyskinän, mutta sitten hän erotti
hyvin kaukaa lapsensa vaikeroivan ja hätäisen avunhuudon:

-- Isä... isä... isää!

Ja viimeinen parahdus tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut
tukehtumaisillaan...

Raivoisa tuskanhuuto parahti miehen kuivasta kurkusta -- huuto, joka
muistutti ärsytetyn pedon karjuntaa -- ja hän lähti uudelleen
juoksemaan. Nyt hän käsitti senkin, että hänen olisi pitänyt
huudoillaan koettaa pelottaa sutta, ja katui katkerasti, ettei ollut
sitä heti muistanut. Kuin korvatakseen laiminlyöntiään huusi hän
juostessaan kerran toisensa jälkeen, ja hänen huutonsa kävivät yhä
käheämmiksi... ja kohottaen pyssynsä ilmaan laukaisi hän senkin sutta
pelottaakseen.

Taas hän kuunteli. Ja suuri jumala! Hän kuuli -- tai ainakin oli
kuulevinaan -- taas tuon sydäntäsärkevän huudon: isä, isä... Hän ei
enää tuntenut väsymystä eikä tiennyt sitäkään, etenikö vai eikö -- hän
vain juoksi..

Kauhistuen näki hän jäljistä, miten metsästä oli tullut toinen susi,
miten saaliista -- hänen pienestä poikaraukastaan -- oli syntynyt
tappelu. Ankarasti oli temmelletty valkealla lumella. Tuossa oli pieni
kenkä harmaine sukkineen... pienet housut, jotka hänen vaimonsa oli
paikannut polvien kohdalta... ja hiukan edempänä pieni, verintahrattu
paita... Ja lähellä paitaa hän huomasi lumessa kädenjäljen --
kädenjäljen, jossa pienet sormet olivat epätoivoisesti harallaan...

Oih! Tuosta pienestä jäljestä hän näki, että pienokainen oli vielä
äsken ollut elossa... Hän miltei näki silmissään, miten tämä ponnisteli
epätoivoisesti petoja vastaan, miten hän pienillä sormillaan koetti
irroittaa kuristavia, karvaisia leukoja, joista valui kellertävä,
kuolainen vaahto... ja aina väliin tukehtumaisillaan huusi apua
isältä... Ja kun susi vihaisesti ja nautinnonhimoisesti muristen on
upottanut suuret, terävät hampaansa hentoon, valkeaan kaulaan, on hänen
kätösensä epätoivoisesti kuolemantuskassa haparoiden sattunut lumeen ja
jättänyt siihen nuo pienet, pienet sormenjäljet...

Käheä, miltei eläimellinen huuto tunkeutui taas miehen kuivasta,
kirvelevästä kurkusta. Ja verestävillä silmillään hän havaitsi
edelleen, miten verta oli roiskunut ympäri: pedot olivat siis aikoneet
syödä pojan tässä, mutta hänen huutojensa tai pyssynlaukauksen
pelottamina lähteneet uudelleen. Hän käsitti, että hänen olisi pitänyt
ampua, voidakseen pelottaa susia, ja seisahtui jo kerran ladatakseen
pyssynsä, mutta huomasi, ettei hänellä ollutkaan ruutia. Siksi hän vain
juoksi ja huusi yhtämittaa käheästi.

Samalla tavalla läähättäen ja rinta kolisten juoksi hän yhä edelleen.
Hiki valui virtana hänen otsaltaan, tunkeutuen silmiin ja kirvellen,
aivankuin niihin olisi kaadettu kirpeätä suolavettä. Hänestä kaikki
näytti hämärältä... Hänen ymmärryksensäkin alkoi omituisesti sumeta.
Hänestä tuntui, että hänen kurkkunsa pienenee hetki hetkeltä, että hän
auttamattomasti tukehtuu pian ja että hänen sentähden täytyy huutaa --
huutaa epätoivon voimalla niin kauan kuin voi, saadakseen poikansa
pelastetuksi. Mutta se oli turhaa; jokaisella huudolla tuli hänen
kurkkunsa yhä ahtaammaksi, huutonsa yhä käheämmäksi ja korisevammaksi,
kunnes se lopulta muistutti kuolettavasti haavoitetun hirven viimeisiä
kuolonkorahduksia...

Juostuaan näin kauan -- tunnin tai kaksi, sitä hän ei tiennyt -- saapui
hän vihdoin paikalle, jossa hänen lapsensa oli syöty. Jäljellä oli vain
muutamia verisiä riekaleita, murskatuita luita ja verta... Mutta olipa
muutakin: hänen pieni päänsä vaaleine kutreineen oli todellakin jäänyt
sinne hangelle kasvot alaspäin...

Mies käänsi pään ja näki kuin mustan sumun lävitse sulkeutuneet silmät,
avoimen, hiukan vääristyneen suun. Hän läähätti raskaasti ja tuijotti
kauan mielettömin, hurjin katsein noita rakkaita, lumivalkeita kasvoja,
mutta viimein hän kumartui, pujotti sormensa kellertäviin,
silkinhienoihin hiuksiin ja painoi epätoivoisesti huulensa
vääristynyttä, kylmää suuta vasten... suuta, jossa tuntuivat pienet
terävät hampaat...

       *       *       *       *       *

Hitaasti kulki mies kotiinpäin kantaen sylissään omaan takkiinsa
käärittyä poikansa päätä, muutamia pieniä luita ja revityitä lapsen
vaatteita. Hän oli jo kauan kulkenut, sillä hän oli joutunut kauaksi
kotoaan, mutta hän ei kiirehtinyt eikä välittänyt miten matka edistyi,
sillä ei hänellä enää kiirettä ollut...

Hän ei huomannut, että oli avopäin ja paitahihasillaan, ei tuntenut,
että pureva pakkanen kylmäsi hänen äsken hiestä märän ruumiinsa, eikä
sitä, että ruumiinsa värisi vilusta ja alkavasta kuumeesta -- hän
laahusti vain hiljaa eteenpäin, toisinaan horjahdellen ja kompastellen,
puristaen noita rakkaita jätteitä rintaansa vasten...

Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan, eikä ainoakaan
kyynel vierähtänyt hänen poskilleen, isku oli niin ankara, että hän oli
vielä aivankuin huumaantunut -- ja kerran välähti hänen mieleensä, että
kaikki onkin vain hirveätä unta... Mutta sitten hän tunsi käärön
rinnallaan ja ymmärsi, ettei enää koskaan saa nähdä poikaansa
elävänä... Ei milloinkaan saa kuulla hänen iloista, heleätä nauruaan...
Ei milloinkaan...

Päivä alkoi painua mailleen. Hänen edessään pilkotti puiden välistä
hehkuva taivas -- niinkuin olisi suuri öinen metsäpalo uhmaten
viskannut punaisen kajastuksensa taivaalle... Mutta takaa hiipi hiljaa
harmaa hämärä... Ei, hän oli kuulevinaan varovaisia, hiipiviä askeleita
takanaan, ja hänestä tuntui, että jos hän nyt kääntyy, on häntä
vastassa muodoton, harmaa, varjomainen olento...

Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mielensä, seisahtui ja kääntyi -- eikä
nähnyt mitään. Metsä vain oli muuttunut entistä pimeämmäksi ja
salaperäisemmäksi. Ja oli niin hiljaista, hiljaista, ettei kuulunut
pienintäkään ääntä... ei risahdusta...

Kuni kaukainen, ilkeä uni välähti hänen sekavassa muistissaan
samanlainen aavemainen hiljaisuus... Kuu valaisee kalpealla valollaan
valkean, aivankuin käärinliinoihin peitetyn maiseman, ja kaukaa kuuluu
pitkäveteinen, valittava ulvonta...

Kun hän vihdoin saapui kotiin, oli hän kauhean näköinen. Hänen märkä
paitansa oli jäätynyt kovaksi kuin rautapelti, hänen kasvonsa olivat
kalmankalpeat, tukka kokonaan paksun kuuran peitossa, ja korvat olivat
paleltuneet lumivalkoisiksi -- hän näytti haudasta karanneelta
vainajalta...

Horjuen asteli hän tuvan perälle, laski käärönsä pöydälle ja retkahti
istumaan raskaasti kuin juopunut -- ja jäätyneitten kulmakarvojen alta
tuijottivat hänen verestävät, kuumeesta kiiluvat silmänsä kuin vangitun
villieläimen.

Vaimo aavisti sanoittakin kaiken, hän valahti kalpeaksi kuin liina...
hän tahtoi mennä katsomaan kääröä, mutta ei uskaltanut. Hän katsahti
kuin apua anoen mieheensä -- mutta tämä tuijotti jäykästi eteensä,
niinkuin ei olisi nähnyt mitään.

Vihdoin nuori äiti ei voinut itseänsä hillitä -- hän syöksyi kuin
mielipuoli käärön luo ja alkoi vapisevin käsin kopeloida sitä auki...
mutta peräytyi kauhistuneena, sillä ensimäiseksi tuli esille pieni,
verinen paita...

Uudelleen hän heittäytyi käärön yli. Vain epäselvästi hän havaitsi,
että sieltä vierähti jotain... Hän tarttui rintaansa ja kirkaisi,
niinkuin olisi häneen isketty suuri puukko... Sitten hän lyyhistyi
maahan kuin riepu ja alkoi sydäntäsärkevästi itkien huutaa:

-- Matti... Matti... Lapseni... lapseni...

Mutta mies ei ymmärtänyt häntä, tuskin kuulikaan hänen huutojaan. Hänen
ruumiinsa alkoi hirveästi vavista, hänen hampaansa kalisivat kuin
vilutautisen ja raju, nouseva kuume ja suru tekivät hänet miltei
mielettömäksi... Hän kiinnitti tuijottavat silmänsä vaimoon, kysyen
hitaasti ja ankarasti kähisevällä, puistatuksista katkonaisella
äänellä:

-- Miksi hänet päästit ulos?

Vaimo ei vastannut. Hän oli polvillaan lattialla -- ja niinkuin olisi
saanut ammottavan haavan, josta hänen verensä vuotaa kuiviin, ja
koettaisi vielä hetkisen sitä tyrehdyttää, puristi hän rintaansa vasten
pientä paitaa ja vaikeroi sanomattomassa tuskassa:

-- Lapseni... lapseni... lapseni...

Mies korotti ääntänsä.

-- Siinä hän nyt on! Se on sinun syysi!

Vaimo kohotti kyyneleiset, tuskanvääntämät kasvonsa ja katsoi hetken
mieheen kuin mielipuoli. Ja niin määrättömän surkeana ja epätoivoisena
parahti hänen kalpeilta huuliltaan:

-- Minun...?

-- Niin! Sinun, sinun! Kuuletko?! -- Mies nousi horjuen seisomaan, vesi
valui hänen sulaneesta tukastaan, ja hän näytti todellakin
mielipuolelta. Ja niinkuin hän nyt olisi löytänyt syyllisen poikansa
kuolemaan ja tahtoisi tappaa tämän sanoillaan, huusi hän vieläkin,
korostaen joka tavua vihlovalla tuskalla ja epätoivolla:

-- Se oli _sinun syysi!_

Vaimo jäykistyi ja kalpeni yhä enemmän ja lysähti tunnottomana
lattialle; hänen silmänsä jäivät kauhistuksesta selälleen, leuka
longahti muutaman kerran -- ja sitten hän oli liikkumaton. Mies
tuijotti kauan tylsästi häneen ja sekavilla aivoillaan alkoi hämärästi
käsittää, että oli tehnyt väärin vaimolleen... Eihän lasta voinut
sisään teljetä... ja olihan pojalla lupa mennä portaille asti
yksinkin... Hän polvistui vaimonsa viereen, hokien käheällä äänellä:

-- Anna anteeksi... anna anteeksi... En tarkoittanut mitään... En
mitään...

Mutta liikkumattomat, kauhusta laajenneet silmät tuijottivat kattoon
kuin jotakin hirmunäkyä, eikä kalpeiden huulien välistä kuulunut mitään
vastausta.

Hirveä epäilys ja tuska valtasi miehen, se syöksyi niin äkkiä hänen
sekaviin, kuumeesta jyskyttäviin aivoihinsa, että hän luuli päänsä
halkeavan tuossa tuokiossa... Kokonaan suunniltaan hän puristi vaimonsa
ruumista rintaansa vasten, hyväili epätoivoisesti velttoja käsiä ja
huohotti kuumeisesti:

-- Elli... Elli... Herää... herää...! Etkö kuule minua? Kuule minua...
kuule minua!

Mutta vaimo lepäsi liikkumattomana ja äänettömänä.

Kaikki musteni miehen silmissä, tuhkanharmaana ja hurjana hän syöksyi
seisoalleen, ja hänen suustaan tunkeutui kauhea huuto:

-- Kuollut!

Elli kuollut... kuollut... Hän olikin aina ollut niin hento ja
heikko... Ja nyt hän oli itse surmannut vaimonsa...!

Tämä luulo vei häneltä viimeisenkin ymmärryksen; hän ei kyennyt enää
mitään ajattelemaan. Hän repeli tukkaansa, kynsi rintaansa, ja ähkyen
kirosi hän jumalaa, itseänsä ja koko maailmaa... Ja kun hän asteli
edestakaisin lattialla, katsellen hurjasti ympärilleen verestävillä
silmillään, muistutti hän ahtaaseen häkkiin suljettua raivokasta,
nälkäistä petoa, joka on päässyt veren makuun ja himoitsee enempää...

Tupa alkoi muuttua pimeäksi. Ja miehestä, jonka kuumeisissa aivoissa
kaikki oli sekasotkuista, alkoi tuntua siltä, kuin se olisi ollut
täynnä aaveita... Niinkuin pimeys olisi muuttunut eläväksi...
lukemattomiksi eläviksi olennoiksi... Ensin ne mustina ja salaperäisinä
kiipesivät uunilta, hiipivät hiljaa nurkkiin, penkkien ja astioiden
alle... Mutta niitä tuli yhä enemmän ja enemmän, ne tulivat yhä
rohkeammiksi, rohkeammiksi... Nyt ne jo ojentelivat mustia, varjomaisia
käsiään hänen kurkkuansa kohden... joka puolelta kuului läähättävää
hengitystä, uhkaavaa, sihisevää kuiskutusta... Hän alkoi huitoa
vimmatusti käsillään, mutta ne pujahtivat niin viekkaasti ja sukkelasti
hänen iskujensa alta, ettei yhteenkään sattunut...

Mutta ne ärtyivät yhä enemmän hänen vastustuksestaan... Niitä tuli
kokonaisia parvia, niiden raivokas sähinä vinkui hänen korvissaan kuin
myrsky alastomissa puissa... Ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kaikilta
tahoilta, niin että hän oli tukehtumaisillaan... Eikä hän tiennyt mitä
olisi tehtävä, mihin voisi piiloutua...

Silloin hänen verensä aivankuin hyytyi kauhusta... Syvältä lattian
alta, tai jostakin muurin takaa, kuului äkkiä kauhistava ulvahdus --
niinkuin mahdottoman jättiläissuden kumea, kiukkuinen ulvonta... Ja se
nousee, lähenee, lähenee, lähenee... Nyt se ulvahtaa jo paljon
lähempänä... ja välillä se uhkaavasti murahtaa...

Ja nuo kauheat olennot estävät paon! Hän ei pääse mihinkään -- ne
ympäröivät hänet mustana seinänä, ja sadat karvaiset sormet haparoivat
hänen kurkkuaan... Ja yhä lähempää kuuluu tuo kaamea ulvonta ja
murina...

Vihdoin tuo voitonriemuinen murina oli aivan lähellä, koko tupa
aivankuin värisi tuosta murinasta -- ja muurin takaa nousi hitaasti
suunnaton sudenpää vihreine, hehkuvine silmineen, valkeine hampaineen.
Se oli niin suuri, että se olisi täyttänyt kokonaisen oviaukon, ja se
nuolaisi jo mustia huuliaan pitkällä, punaisella kielellään... Silloin
hän karjaisten epätoivon vimmalla syöksyi ovesta ulos... Ja yhä
mielettömästi huutaen alkoi hän juosta ihmisasuntoja kohden...

Ja pitkän aikaa kuului illan hiljaisuudessa hänen etenevä, käheä
huutonsa autiolta niityltä...

       *       *       *       *       *

Mutta tupa on vähitellen tullut ihan pimeäksi. Siellä ei erota enää
lattialla makaavaa, tiedotonta naista -- erottaa vain ikkunareijät,
jotka mitään valaisematta salaperäisinä, harmaanvalkeina tuijottavat
tuvan synkeään pimeyteen kuin hirvittävän suuret, kuolleet silmät...

Ja siellä on niin hiljaista, niin hiljaista kuin haudassa...

Ei risahdusta... Ei huokausta.

Vihdoin alkaa pimeydestä kuulua omituinen, yksitoikkoinen ääni... Ensin
se kuuluu hyvin harvaan, harvaan ja heikosti kuin kuolevan ihmisen
viimeiset kuiskaukset... Mutta vähitellen, vähitellen se alkaa kuulua
nopeampaan...

... huoneen lämmössä alkoi pieni, jäätynyt pää sulaa -- ja lattialle
tipahteli hiljalleen suuria, punaisia pisaroita...


III

Kolkkisvuoren jylhällä laella, lumisella kivellä, istuu pyssyynsä
nojaten vanha mies. Hänen vartalonsa on köyry, hänen tukkansa on
valkea, ja hänen silmänsä, jotka muinoin olivat niin siniset ja
loistavat, tuijottavat väsyneesti ja synkästi jonnekin kaukaiseen
etäisyyteen.

Täsmälleen kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä päivästä, jolloin hän
viimeisen kerran näki ne, jotka hänelle olivat rakkaimmat maan päällä.
Sillä kun hän vihdoin tuli tajuihinsa kuumehoureistaan, lepäsi vaimo
syvällä haudassa yhdessä lapsensa jäännösten kanssa -- hän oli kuollut
halvaukseen tuntoihinsa tulematta... Niin, siihen aikaan hänen tukkansa
muuttui harmaaksi...

Kaksikymmentä vuotta -- ajattelee vanha mies. Miten äärettömän pitkä se
aika onkaan ollut -- ja miten selvästi hän kuitenkin muistaa sen
kamalan päivän!

Hän ei tahtoisi muistella sitä -- mutta niin kuin ilkeä painajainen,
hirveä uni, josta ei voi herätä, kulkee kaikki hänen sielunsa silmien
ohi...

Aivankuin ahdistettu otus hän katsoo hätääntyneenä ympärilleen,
karkoittaakseen nuo kauheat kuvat... Mutta näköalakin on niin kovin
tuttu, ettei sekään herätä mielenkiintoa; tuolla pohjoisessa
häämöttävät laajat, valkeat nevat, oikealla siintävät tummat metsät, ja
kaukana edessä näkyy kotimökin valkea katto... ja suuret kuuset
seisovat siellä tummina ja juhlallisina... Ja mitään ihmisääntä ei
kuulu... Vaaran alla oleva korpi vain kohisee kumeasti ja
salaperäisesti, kuin hengittäisi harvaan ja syvästi mahdottoman suuri,
nukkuva eläin... Ja niinkuin tämä eläin vihaisesti pörhistäisi
suunnatonta turkkiansa -- siltä näyttää yhä sakenevassa hämärässä
puunlatvojen huojunta... Mutta viluisina ja yksinäisinä vaikeroivat
vihaisen viiman kynsissä surkastuneet, alastomat kalliokoivut -- ja tuo
surunvoittoinen ääni tuntuu pidätetyltä itkulta... lapsen itkulta... --
Isä, isä... isää!

Kauhusta jähmettyen tarttuu hän päähänsä. Sillä taas, kuten joskus
ennenkin, hän on kuulevinaan tuon hätäisen, tukahtuneen, hennon
lapsenäänen... Hän sulkee silmänsä ja koettaa epätoivoisesti tukkia
korviaan, mutta kaikista estelyistä huolimatta tunkee tuo heikko,
turvaton ääni hänen korviinsa kummallisena sihinänä, josta erottaa
rukoilevat, tuskasta värisevät sanat:

-- Isä... isä...

Hänen harmaa päänsä vaipuu käsien varaan, hänen kumarat hartiansa
alkavat omituisesti vavista, ja hän huokaa hiljaa:

-- Eikö se sitten milloinkaan unohdu...?

Niin hän istuu kauan. Tuuli humisee synkästi, ja pimeys levittää yli
maan äärettömät, mustat siipensä .. Mutta mies ei sitä huomaa... hän on
niin kovin väsynyt... Elämä tuntuu hänestä niin sanomattoman haikealta,
yksinäiseltä ja surulliselta -- hän toivoo vain kuolemaa...

       *       *       *       *       *

Mitä hän nyt aikoo -- mitä hän tekee...?

Hän aukaisi hitaasti lyhyen turkkinsa ja kaivoi syvältä povitaskustaan
esille pienen käärön...

Ja sitten hän painoi huulilleen pienen, harmaan sukan -- sukan, jonka
hänen vaimonsa oli muinoin kutonut...



TYÖN UHRI


I

Tuiskutti hienoa lunta, ja pimeän ratapihan savuista ilmaa viilsi
vihellyspillin kimakka kiljaisu -- aivankuin vihlova, kuoliniskun
saaneen ihmisen hätähuuto, ja päivyskonduktööri säesti laulavalla
äänellä:

-- Kolmannel-le!

Ylimääräinen asemamies Aarne Unto kumartui nopeasti puskurien väliin,
irroitti koplingin ja pujahti taas kumartuen vaunujen välistä ja huusi
pitkään ja sointuisasti:

-- Poikki on!

Punainen lyhty heilahti, vihellyspilli kiljahti, ja irroitetut vaunut
lähtivät jyristen vierimään määräpaikkaansa.

He olivat jo olleet työssä kymmenen tuntia yhtämittaa. Oli tavallista
kiireempi aika; tänään oli lähetetty ylimääräinen juna ja sotilasjuna,
ja vielä oli tavarajuna järjestämättä -- kesti vielä pari tuntia
ennenkuin se oli valmis. Ja kello oli jo yksitoista!

Unto tunsi itsensä omituisen raukeaksi ja väsyneeksi tänä iltana. Hän
ei ollut ehtinyt edes syödä kunnolleen, hänelle nousi hiki päähän, ja
hänen jalkojansa pyrki yhä useammin livettämään liukkaalla ratapihalla,
joka oli kaksinverroin petollinen sentähden, että jäiselle maalle oli
satanut hiukan lunta. Hän sadatteli itsekseen huonoa ilmaa, pitkää
työpäivää ja pimeyttä -- laittaisivat edes kunnon valaistuksen!

No, hän kyllä jaksaa siinä missä toisetkin, olihan hän nuori, reipas ja
terve. Ja tulevaisuuden tähden hän tahtoi tehdä mitä tahansa!

Niin, tulevaisuus... Hänen rinnassaan värähti omituisesti, kun hän
muisti rakastettunsa Martan. Ensi keväänä hänen pitäisi päästä
vakinaiseksi ja silloin vietettäisiin häät...

-- Kuudennelle! -- huusi taas konduktööri ja tarkoittaen Untoa lisäsi:

-- Viidennestä poikki!

Hän livahti taas vaunujen väliin kuten niin monta kertaa ennen. Mutta
koukku ei irtautunut, se oli jotenkin epäkunnossa. Hän ponnisti kaikki
voimansa ja saikin sen vihdoin irti. Vaunut olivat kuitenkin jo
liikkeessä, ja pimeässä jäi häneltä huomaamatta, että hän oli juuri
vaihteen kohdalla; hänen jalkansa tarttui keskellä rataa olevaan
kiskoon ja hän kaatui. Hän miltei jäykistyi kauhusta ja koetti syöksyä
vierivien vaunujen alta, mutta jalka lipesi -- ja samassa kuului kauhea
rouskahdus... Hän ei tuntenut erityistä kipua, mutta vilahduksessa hän
huomasi, että vaununpyörä oli mennyt molempien reisien yli...
Suonenvedontapaisesti hän tarttui johonkin ratapölkkyyn, vetäen itseään
pois kiskoilta, mutta samassa hän vaistomaisesti enemmän kuin kivusta
tunsi, että pyörät menivät yli polvista, sääristä, nilkoista ja vielä
kerran jalkaterästä -- aina sen mukaan kuin hän veti niitä poispäin. Ja
joka kerralla rouskahti niin ilkeästi, kuin olisi jossakin syödä
rouskuttanut suunnaton peto... peto, jonka hirmuisissa hampaissa
suurimmatkin luut murskaantuvat kuin heinänkorret...

Hän aikoi huutaa, mutta se aivankuin unohtui häneltä, hän ei enää
jaksanutkaan -- kaikki alkoi heilua hänen silmissään. Jossakin
huudettiin, vihellyspillit kiljuivat vihlovasti, ja jossakin
liehutettiin punaista lippua; se kasvoi, leveni, piteni -- se suureni
suurenemistaan kuin kauhealla nopeudella lähenevä ukkospilvi. Ja
vihdoin se äärettömänä ja veripunaisena peitti koko taivaankannen... se
oli niin hirveän punainen, että hänen täytyi sulkea silmänsä...


II

Kun hän taas tuli hiukan tajuihinsa, oli hänen korvissaan outo ja
kummallinen jyrinä, ryske ja humina. Hänestä tuntui, että sadoittain
junia kiitää hänen ohitseen, ylitseen, alitseen -- joka paikassa vain
junia, junia... Niiden koneet puhkuvat, kohisevat, vihellyspillit
kiljuvat, pyörät jyskyvät ja jyrisevät, kytkyimet kolisevat -- ja
kaikki sulautuu huumaavaksi, helvetilliseksi pauhuksi...

Hän tahtoi nostaa päätänsä, katsoa, mutta se oli lyijynraskas ja hänen
silmäluomensa olivat niin kankeat, ettei hän voinut niitä kohottaa; ja
hänen päästäänkin kuului tuo käsittämätön jyrinä. Vihdoin hänen
onnistui hiukan raottaa silmiään ja hän näki nuoren hoitajattaren ja
harmahtavan seinän, joka kalpeassa kaasuvalossa näytti kylmältä ja
kuolleelta kuin lumihanki sellaisena talviyönä, jolloin kuu paistaa
pilvien takaa niin himmeänä, ettei pienintäkään varjoa synny. Hänen
päänsä oli kuin tulessa, mutta kummallista: hänen jalkojaan paleli,
aivankuin niitä olisi liotettu jääkylmässä vedessä tahi kuin ne
olisivat olleet paljaina kirpeässä pakkasessa. Hän aukaisi toisen
kerran silmänsä ja koetti tylsillä aivoillaan saada selville mistä tuo
melu kuului ja miksi hänen päätään poltti ja jalkojaan paleli.

Hän koetti puhua, mutta hänen kielensä oli niin jäykkä, ettei se
liikkunut; ankarasti ponnisteltuaan sai hän vihdoin epäselvästi
soperretuksi:

-- Peittäkää jalkani... paleltuvat...

-- Kyllä, kyllä, -- rauhoitti hoitajatar, ja hänen äänessään oli
jotakin joka kiusasi Untoa, jotakin lempeätä ja alentuvaa -- niinkuin
olisi puhuttu lapselle.

-- Peittäkää heti! Ja mikä täällä jyrisee?

-- Olkaa vain rauhallinen. Kyllä se lakkaa.

-- Minun jalkani... paleltuvat..

Hän makasi hiljaa ja koetti ajatella. Ja vähitellen hänen sekavat
aivonsa alkoivat käsittää, että jotain kauheata ja odottamatonta oli
tapahtunut. Mutta mitä?

-- Olenko loukannut itseni?

-- Olette.

Nyt hän muisti rouskahdukset, äärettömän lipun... kaikki!

Jäykästi hän tuijotti kauan hoitajattareen -- ja yhä kirveli hänen
varpaitaan.

Vaivalloisesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa ja kauhistui: siinä,
missä ennen olivat olleet jalat, ei nyt ollut mitään, peite oli aivan
tasainen.

Mutta miksi varpaat pistelevät... Hän koetti liikuttaa varpaitaan,
saadakseen kivun vaimenemaan, ja hän olikin saavinaan ne liikkumaan.

-- Ovatko ne molemmat poikki? -- kysyi hän vihdoin hoitajalta.

-- Ovat, -- sanoi hoitajatar hiljaa. -- Mutta olkaa nyt rauhallinen.

Nyt hän tunsi kivunkin. Se ryntäsi hänen kimppuunsa kuin
saaliinhimoinen, raateleva peto; koko ruumis tuntui olevan kuin
tulessa, ja jalkoja paleli, kirveli, vihloi -- ja niitä ei kuitenkaan
ollut!

Ruumiillisen tuskan ohella tulivat vähitellen muut. Hän muisti olleensa
innokas urheilija, juoksija, hiihtäjä, pyöräilijä; kolme kuukautta
takaperin hän vielä tuli ensimäiseksi pyöräilykilpailussa...

-- Jalkani, jalkani...

Se tunki hänen kurkustaan käheänä ja sydäntäsärkevänä kuin kuolevan
eläimen viimeinen korahdus... Hän tahtoi rynnätä ylös, mutta silloin
vihlaisi koko ruumista, niinkuin se olisi repäisty kahtia, ja
hoitajatar painoi lempeällä väkivallalla hänen päänsä tyynyyn.

-- Jalkani, jalkani...

Oi, hän ei enää koskaan saa juosta, pyöräillä, hiihtää...

Ei milloinkaan!

Mutta jos tämä olikin vain hirvittävää unta?

Ei, ei! Entistä kovemmin alkoi pakottaa, viiltää, polttaa -- ja sileä
ja tasainen oli vuode siltä kohdalta, missä jalkojen piti olla...

Hän ei enää koskaan saa kävellä rakastettunsa kanssa... Vielä eilen
illalla he olivat kävelleet myöhäiseen... mutta nyt ei enää koskaan.

Ei milloinkaan!

-- Jalkani, jalkani...

Ja hän alkoi katkerasti itkeä ja huusi itkunsa lomasta hurjasti:

-- Antakaa minulle myrkkyä! Parempi on kuolla!

Hoitajatar painoi sähkökelloa, ja hetken kuluttua tuli ylihoitajatar ja
ruiskutti hänen käsivarteensa voimakkaan annoksen morfiinia.


III

Omituinen raukeus valtasi hänet vastustamattomalla voimalla. Kipu
jaloissa vaimeni vähitellen ja siirtyi jonnekin muualle; hän tunsi,
että jossakin kirvelevät jalat, mutta ne eivät olleet hänen jalkansa.
Jyrinäkin taukosi; kuului vain jonkinlainen vieno suhina -- niinkuin
olisivat värisseet haavanlehdet iltatuulessa...

Hän ei tiennyt varmaan, oliko valveilla vai uneksiko, mutta sen hän
muisti, että oli kerran nähnyt pahaa unta katkenneista jaloista... Ja
hänen oli hyvä olla, että se oli vain unta.

       *       *       *       *       *

Kuvia...

Hän on olevinaan taas polkupyöräkilpailussa. Notkeasti hän nousee
kilpailupyörälleen, ja lähtölaukauksen pamahdettua he lähtevät
yht'aikaa huimaavaa vauhtia kiertämään rataa. Soittokunta soittaa hänen
lempimarssiaan, pyörät humisevat, hiekkajyvät sinkoilevat silmille,
korvat suhisevat tuulessa, ja epämääräisesti kuuluvat kehotushuudot...

Miten suloista on olla nuori ja voimakas! Hän on harjoitellut hyvästi,
pienintäkään väsymystä ei tunnu... hän polkee kepeämmin kuin koskaan
ennen. Omituinen innostus valtaa hänet soittoa kuunnellessa; hän polkee
sen tahtiin -- ja tuntuu, kuin kylmät väreet kulkisivat pitkin
ruumista...

Jo soitetaan viimeiselle kierrokselle. Hänen ruumiinsa jännittyy, ja
radan pitkällä sivulla hän kättentaputusten ja tuhansien huutojen
raikuessa syöksyy tuulena kaikkien ohi ja saapuu ensimäisenä maaliin...

Mutta miksi tämä raukeus? Ei hän ole koskaan ennen sellaista tuntenut.
Hän tahtoisi ajaa vielä yhden kierroksen, mutta ei voi enää polkea...
hänen jalkansa kangistuvat, hän putoo pyörältä...

No, kai se menee ohi!

Kuvia... kuvia...

Rakastettunsa kanssa he ovat maalla; vihreitä ketoja, lehteviä puita,
lintujen laulua... Siellä on paljon nuoria, iloisia ihmisiä, naurua...
He ovat paraillaan leskisillä, ja nyt on heidän vuoronsa juosta.

-- Viimeinen pari ulos!

Huutaja on solakka, nopea maalaistyttö. Hän katsahtaa vielä kerran
hymyillen Marttaan, ja he kirmaisevat juoksuun... Vieras tyttö koettaa
saavuttaa hänet, mutta miten hän siinä onnistuisi! Kuin leikillä hän
juoksee ensin hiljempaa, kunnes Martta on päässyt turvaan -- ja sitten
hän yhtäkkiä lentää tuulena sinne, minne Martta on juossut. He
syöksähtävät yhteen, ja hän tarttuu tytön kuumaan käteen. Martta on
hiukan hengästynyt, hänen rintansa kohoilee, ja ohuen puseron lävitse
kuultaa hänen neitseellinen povensa... Hän ei malta -- pensaat
peittävät heidät toisilta -- hän nostaa tytön syliinsä ja suutelee
hänen kuumia, punaisia huuliaan...

-- Tiedätkö, rakkaani, miten pahaa unta näin eräänä yönä?

-- Minkälaista?

-- Molemmat jalkani olivat poikki!

-- Kauheata!

-- Mutta rakas, miksi jalkani väsyvät -- en jaksa pitää sinua
sylissäni...

Ja hänen jalkansa alkavat yhä enemmän puutua, hän hellittää tytöstä,
hän vaipuu polvilleen.

Martta kalpenee, kumartuu, koettaa tukea häntä ja kuiskaa:

-- Mikä sinun on?

Mutta hän ei voi enää vastata, hänen kurkkuaan kuristaa, hänen jalkansa
kylmenevät ja hän vaipuu vihreälle nurmelle... Hänen korvissaan alkaa
valtavasti humista, ja hänen silmissään häilähtää jotain punaista ja
vihreätä... punaista ja vihreätä...


IV

Kun hän aukaisi silmänsä, näki hän taas edessään vaaleanharmaan seinän,
ja syysaamun kuollut, kalpea valo tunkeutui huoneeseen. Hän ei tuntenut
nytkään suurta kipua, mutta runsaan verenvuodon ja osaksi morfiinin
takia häntä raukaisi tavattomasti -- hän oli niin heikko, ettei voinut
sormeansa liikuttaa.

Hetken kuluttua kuului askeleita, ja kuin sumun lävitse hän näki miten
ovi hiljaa aukeni ja sisään hiipi varpaillaan -- Martta.

Hän ei nytkään ollut varma uneksiko hän, mutta vaistomaisesti hänestä
tuntui, että tämä oli totta.

Martan kasvot olivat kuolonkalpeat, hänen huulensa värisivät, ja
liikkumattomin, kauhusta suurin silmin hän tuijotti rakastettuunsa.

Kun hänen katseensa kääntyi vuoteen alapäähän, ei hän enää voinut
kestää: hän lyyhistyi itkien sängyn viereen ja painoi kasvonsa
harmaalle peitteelle -- sille kohdalle, missä hänen rakastettunsa
jalkojen olisi pitänyt olla...

-- Rakkaani... rakkaani... -- vaikeroi hän sanomattomassa tuskassa.

Unto olisi tahtonut hyväillä, lohduttaa häntä, mutta ei voinut. Hänen
siniset huulensa liikkuivat hiljaa, mutta mitään sanoja ei kuulunut:
jäykästi ja itsepäisesti hän vain tuijotti kauan itkevään tyttöön, ja
velttona ja liikkumattomana lepäsi peitteellä kalpea käsi...

Hänen silmänsä tulivat yhä himmeämmiksi, hän ei nähnyt enää selvästi,
Martta häipyi yhä kauemmaksi ja epämääräisemmäksi. Peläten hänet
kokonaan kadottavansa näkyvistään ponnisti hän kaikki voimansa, ja
hänen kuivasta kurkustaan kuului vihdoin hiljaa ja käheästi:

-- Martta...

Hänen silmiinsä ei enää tullut kyyneleitä; ne tuijottivat kuivina ja
himmeinä nyyhkytyksistä värisevään tyttöön; mutta tuo jäykkä katse, tuo
yksinäinen, tukahdutettu kuiskaus sisälsi kuitenkin niin sanomattoman
paljon kaipausta, toivottomuutta, surua... Se sisälsi enemmän kuin
mitkään kyyneleet: se sisälsi hyvästijätön onnelle, rakkaudelle,
elämälle...



JUHANNUSYÖ


Jo monta päivää oli keuhkotautiparantolassa vallinnut iloinen odotus.
Nuo ihmiset, joista useimmat tulivat pian kuolemaan, odottivat
hermostuneella jännityksellä juhannusta -- aivankuin olisivat
odottaneet sen tuovan mukanaan jotakin kallista ja rakastettua, joka
kauan, kauan sitten on kadotettu... Lapsellisella innolla he puikkivat
salaa läheiseen metsään kokoamaan risuja, muka kokkoa varten, vaikka
hyvin tiedettiin, että parantolan palvelijat kokon laittavat -- he
tahtoivat vain olla jotenkin mukana.

Oi, miten ihana olikaan se odotettu ilta! Se oli yksi niitä iltoja,
jolloin luonto näyttää aivankuin nauttivan ikuisesta nuoruudestaan ja
voimastaan. Ilma oli lämmin, täynnä vastapuhjenneiden lehtien, havujen
ja ruohon tuoksua -- kevään villiä, voimakasta tuoksua. Pieni järvi
lepäsi peilikirkkaana, sen pintaan kuvastuivat satumaisina ja
hurmaavina sitä ympäröivät vihreät metsät. Jossakin lauloi sydämensä
pohjasta laulurastas, ja kauempana kukkui käki...

Kun hoidokkaat hiljalleen saapuivat rantaan, odotti heitä pitkä
kahvipöytä valkeine liinoineen, maukkaine leipineen, ja järvellä kellui
rauhallisena ja liikkumattomana suuri lautta täynnä risuja ja
tervatynnyreitä, valmiina sytytettäväksi.

Kauempaa katsoen olisi siinä luullut olevan terveen, iloisen joukon; he
olivat lihavia, vieläpä punakoitakin. Mutta jos tarkasti lähemmin,
huomasi, että puna useiden poskilla oli kuumeesta johtunutta, ja
sitäpaitsi vieno, keltainen vivahdus ja silloin tällöin pidätetty,
särkynyt yskähdys puhuivat toista.

Apulaislääkäri, joka hääräili kohteliaana isäntänä, huusi iloisesti:

-- Kas niin! Olkaa hyvät ja tulkaa ottamaan kahvia!

Kuului iloisia ja leikillisiä huudahduksia:

-- Tarjotaanko tässä talossa kahviakin?

-- Lähdetään sitte, ennenkuin jäähtyy...

-- Te ensin!

-- Naiset ensin, sanoi kapteeni, kun matkustajia alettiin mereen
heittää, -- lasketteli joku nuorista miehistä.

Kuului iloista naurua, ja eräs nuori nainen huudahti vastustaen:

-- Sellaisessa tapauksessa olisivat miehet saaneet näyttää esimerkkiä!

-- Kiitoksia paljon! Kapteeni oli mielestäni kohtelias mies, kun ei
tahtonut riistää naisilta etuoikeuksia. Ja kun naiset muuallakin...

-- Älkää vaan ruvetko naisasiasta riitelemään...

Kahvi juotiin iloisen mielialan vallitessa -- ehkä liiankin iloisen,
sillä he tahtoivat keveän leikinlaskun ja iloisuuden avulla vapautua
hetkeksi todellisuudesta, unhottaa sairauden ja kuoleman, sen, joka ei
milloinkaan heitä jättänyt, vaan väijyvän, saaliinhimoisen pedon lailla
seurasi kaikkialle hiljaa, hiljaa... Ja pitkinä, unettomina öinä, kun
kaikki on äänetöntä ja vain silloin tällöin kuuluu metsästä yötuulen
hiljainen henkäys, niinkuin surullinen, pitkäveteinen huokaus --
silloin se kalvoi taukoamatta kuin kyllästymätön, ahnas mato...

-- Missä Kalliola on? -- kysyi joku.

-- Ei hän voinut nousta.

Kalliola oli eräs nuori mies, joka parina viime päivänä oli saanut
useita verensyöksyjä.

-- Voi, hänellä mahtaa olla ikävä siellä yksin... -- sanoi
osaaottavasti eräs nuori, kaunis nainen.

Ja useiden mielissä tuntui pieni pistos sen johdosta, että he täällä
iloitsivat ja hän siellä yksin makasi ikävissään.

-- Minä menen katsomaan, miten hän voi, -- lausui eräs hänen toverinsa,
Vaarala, ja nousi.

-- Se on hyvä.

-- Sanokaa terveisiä minulta! -- lausui viehkeästi eräs tyttö.

-- Kyllä, kyllä

Ja taas naurettiin, laskettiin pilaa ja koetettiin unohtaa sairaus ja
kuolema...

       *       *       *       *       *

Kun Vaarala saapui Kalliolan huoneeseen, kohtasi häntä kaamea näky.

Vuoteellaan makasi Kalliola kuolleena. Hänen kaulansa ja rintansa oli
hyytyneen veren peitossa, ja valkeata lakanaa myöten oli tumma
verivirta käärmeenä madellut lattialle ja siihen hyytynyt. Laihoilla,
kellertävillä, kuolleilla sormillaan hän piti suonenvedontapaisesti
kiinni sängyn laidasta, ja hänen verinen suunsa oli ammollaan --
aivankuin sieltä olisi viime hetkellä tunkeutunut vihlova tuskanhuuto,
tai kuin hän olisi epätoivoisesti ponnistaen sammuvia voimiaan vielä
kerran koettanut ahmaista repeytyneisiin keuhkoihinsa ihanaa ilmaa...
Lasittuneet silmät tuijottivat avoimina, hirvittävinä suoraan ylös...

Tyrmistyneenä tuijotti Vaarala ystävänsä ruumista. Akkunasta, jonka
molemmat puoliskot olivat auki, virtasi sisään voimakas männynhavun ja
lehtien tuoksu, alhaalta rannasta kiiri kirkas, iloinen nauru, ja
kauempaa kuului laulurastaan laulu...

Ovi aukeni, ja silmät itkusta punaisina astui sisään nuori hoitajatar
ja kysyi pelästyneellä äänellä:

-- Mitä te täällä teette?

-- Tulin katsomaan...

-- Menkää jumalan tähden...

-- Oliko täällä lääkäri?

-- Oli, oli, mutta millä voi sellaisen verensyöksyn ehkäistä? Menkää
nyt, lääkäri voi tulla, ja te olette täällä...

Äänettömänä tuijotti hän kauan noita jäykistyneitä piirteitä. He olivat
olleet tovereita pienestä pitäen; monta leikkiä oli lapsena leikitty,
monta kepposta yhdessä tehty... Elävästi muisti hän senkin, kun
Kalliola oli pelastanut hänet hukkumasta uintimatkalla, kun hän oli
saanut suonenvedon... Ja nyt hän lepäsi tuossa liikkumattomana eikä
enää koskaan nouse... Tietämättä mitä teki, painoi hän huulensa
kylmälle otsalle, joka oli vielä kostea -- kuolonhiki ei ollut vielä
ehtinyt kuivua. Omituisen kauhun värähdys kulki hänen ruumiinsa lävitse
tuosta viimeisestä, kylmästä kosketuksesta...

Kun Vaarala palasi rantaan, olivat hänen kasvonsa kuolonkalpeat ja
hänen kätensä vapisivat. Kuului hillityitä, levottomia kysymyksiä.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Kuinka hän voi?

Vaarala katseli ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta jonnekin,
jossa hänen ei olisi tarvinnut nähdä ketään, kuulla mitään -- eikä
vastannut.

-- Onko hän taas saanut verensyöksyn?

Hiljaisella, tukehtuneella äänellä hän vihdoin kuiskasi:

-- Hän on kuollut!

Läsnäolijat kalpenivat, ja joku hymyili aivankuin se olisi ollut
uskomaton asia.

-- Sinähän lasket leikkiä...

-- Kuollut...

-- Miten se on mahdollista?

-- Hän oli taas saanut verensyöksyn ja tunti sitten... -- Vaarala
rykäisi, niinkuin olisi koettanut niellä jotain katkerata palaa, ja
jatkoi särkyneesti ja käheästi kuin itsekseen: -- Niin, siellä hän nyt
makaa... hänen silmänsä ovat aivan avoimet ja hän on jo kylmä...

-- Ah!

-- Älkää kertoko!

-- Hyvä jumala!

Joku naisista purskahti itkuun, ja joku kauhistunut ääni kuiskasi:

-- Kauheata!...

Kaikki muistivat, miten hauska ja iloinen hän oli ollut. Vielä toissa
päivänä hän oli yhdessä toisten kanssa aterioimassa ja kertoi erään
hauskan jutun, jolle kaikki nauroivat, ja nyt hän makasi siellä
kylmänä...

Kokko sytytettiin. Mutta kukaan ei enää voinut olla iloinen. Aurinko
laski paraillaan, värjäten viimeisillä säteillään taivaan ja
järvenpinnan keltaiseksi. Järveltä suoraan ilmaan kohoava tulipatsas
vain lisäsi tuota kauheata kajastusta, joka värjäsi kasvot entistä
kelmeämmiksi ja aavemaisiksi -- niinkuin tuon pienen järven rannalla
olisi juhlinut parvi manalasta palanneita vainajia...

Miten erilainen olikaan tämä juhannusyö! Elävästi muisti Vaarala, miten
ennen kotipuolessa tätä juhlaa vietettiin. Korkealle vuorelle
laitettiin suunnaton kokko ja sen leimutessa ja rätistessä tanssittiin
tasaisella kalliolla viulujen ja harmonikkojen soiton tahtiin... ja
joukon riemuisasti hurratessa laukaistiin kymmeniä pyssyjä -- niin että
laukausten kaiku räikeänä kiiri taivaanrannasta toiseen. Ja täällä --
aavemaisessa, yhä himmenevässä, kuolleessa valossa istui täällä
äänettömästi ja synkästi tuijottaen joukko kuolevia...

       *       *       *       *       *

Kun kello läheni kahtatoista, tuli lääkäri ilmoittamaan, että nyt on
mentävä levolle.

Hiljalleen lähtivät sairaat rinnettä ylöspäin. Pilvet olivat vähitellen
peittäneet taivaan, harmaa hämärä levisi metsään, ja järveltä nousi
hiljaa valkea sumu -- niinkuin suunnaton, kostea ja kylmä
käärinliina... Lehdet eivät enää lepattaneet, linnutkin olivat
aivankuin kauhusta vaienneet, ja ainoa ääni, joka häiritsi
hiljaisuutta, oli notkossa kiemurtelevan puron yksitoikkoinen,
surullinen solina -- aivankuin jossakin itkisi yksinäinen, kaikkien
hylkäämä ihminen...

Rinteen puolivälissä he seisahtuivat. Jotkut kääntyivät, heittäen vielä
silmäyksen taakseen: puiden välistä vilkkui kajastus sammuneen rovion
viimeisistä kekäleistä, ja heistä tuntui, kuin he olisivat nähneet
oman, sammuvan elämänsä viimeisen kajastuksen. Vaikka he koettivat olla
tyyniä, pelotti heitä mennä yksinäisiin huoneisiinsa; edessä tuijotti
heihin pimentynyt makuuhalli kuin hirvittävän suuri, levällään oleva
kita -- kuoleman kita -- joka rauhallisena ja julmana odotti, tietäen
varmasti saavansa heidät kaikki.

Kun he vihdoin saapuivat makuuhalliin, loppuivat heidän voimansa.
Siellä oli niin pimeätä ja kolkkoa, että he miltei tunsivat kuolleen
toverinsa läsnäolon. Ja sama nainen, joka rannassa oli leikkiä
laskenut, lyyhistyi polvilleen erään makuusohvan viereen ja vaikeroi
itkien:

-- Jumala, hyvä jumala... Miksi... miksi?

Hän oli nuori ja kaunis, hän oli kihloissa; he olivat aikoneet mennä
syksyllä naimisiin -- ja toissa päivänä lääkäri oli kehottanut häntä
lähtemään kotiin -- kuolemaan. Hän ei elä kuukautta kauempaa ja hän oli
uneksinut rakkaudesta, kodista, lapsista...

Kukaan ei hänelle vastannut, kaikki tunsivat hänen lyhyen historiansa;
miehet kääntyivät poispäin, naisten joukosta kuului tukahutettuja
nyyhkytyksiä, ja se nuori tyttö, joka niin iloisesti oli illalla
nauranut, itki nyt hiljaa ja toivottomasti, olkapäät nytkähdellen.
Vaarala laski kätensä hänen hiuksilleen ja lausui ääni värähdellen:

-- Älkää itkekö. Kaikki on turhaa...

Enempää ei puhuttu, eikä puheita tarvittu, sillä kaikki ymmärsivät
_sen_ läsnäolon: mustan varjon lailla se tuntui järkähtämättömänä,
hellittämättömänä odottavan...

Kun muut olivat poistuneet, jäi Vaarala vielä makuuhalliin; hänestä
tuntui kauhealta mennä huoneeseen, jossa vain seinä erotti hänet siitä
paikasta, missä hänen ystävänsä muutama tunti sitten oli vetänyt
viimeisen henkäyksensä. Yksin istui hän kauan makuusohvalla, tuijottaen
liikkumattomaan, äänettömään metsään, ja hänen sieluunsa tunkeutui
outo, sanoin kuvaamaton haikeus. Hän oli taas näkevinään kuolleen
ammottavan, verisen suun, hän näki kuolevan tytön hennon ruumiin
nytkähtelyt ja kuuli hänen nyyhkytyksensä -- hänen, jota sulhasensa
odotti...

Aurinko alkoi nousta...



JOULUYÖ


Jo syksyllä oli Hautala jäänyt maanvieremän alle ja häneltä oli
taittunut kaksi kylkiluuta ja selkäranka vioittunut. Viikko sitten oli
hän päässyt sairaalasta, mutta hän oli vielä niin heikko, ettei voinut
olla ylhäällä. Hänen kortteerinsa emäntä, vanha leski, oli matkustanut
maalle poikansa luokse -- ja nyt hän makasi yksin pienessä kamarissaan
suuren kivirakennuksen neljännessä kerroksessa.

Sekavana ja epämääräisenä kuului sinne ylös jouluyön riemu ja
juhlahumu. Tuntui aivankuin kivijättiläinen hänen alapuolellaan olisi
ollut elävä olento, jonka suonet kuumeisesti sykkivät... Juuri hänen
altaan kuului lautasien ja lasien kilinää, sekavaa puheensorinaa,
siellä soitettiin, laulettiin -- ja toisinaan rähähti remuava,
moniääninen nauru... Jostakin muualta kuului epäselvästi yksitoikkoinen
miesääni -- niinkuin joku olisi lukenut tai pitänyt jotain kankeata
juhlapuhetta, ja vielä kauempana lauloivat heleät lapsenäänet tuttua
jouluvirttä...

Tuo laulu tunkeutui hänen sydämeensä suloisena ja tuskallisena, se
kirveli hänen sydäntään -- niinkuin olisi arkaan haavaan tiputettu
jotain polttavaa ainetta... Hän miltei unohti nykyisyyden. Hän muisti
vain, miten he sisarvainaan kanssa muinoin jouluiltoina lauloivat tuota
samaa virttä... miten he kiikkuivat ja piehtaroivat tuoksuvilla
jouluoljilla, ja isä ja äiti katselivat heitä iloisesti hymyillen...
Kerran äiti koristi heille joulukuusenkin. Oi, miten kaunis heistä
olikaan tuo joulukuusi, namusineen, lippuineen, kynttilöineen...

Alhaalta kuului taas villi naurunremahdus tukehuttaen kokonaan laulun,
ja epämääräinen tuska ja levottomuus kouristi rautapihdein hänen
sydäntään: hän muisti taas kaikki... Tietämättä miksi, nousi hän
vaivalloisesti istumaan. Mutta heti alkoi tuo jäytävä kipu selässä
tuntua, hänen korvissaan humisi, silmissä vilahteli mustia kipinöitä --
ja päätä huimasi, kuin hän olisi katsellut jostakin äärettömän
korkealta. Hän ojensi kätensä vesikannua kohden, se vapisi niin, ettei
hän ollut saada astiaa huulilleen -- ja keltaisenhimmeässä valossa se
näytti läpikuultavalta kuin vaha... Hän katsahti jalkoihinsa, joissa
erotti joka luusolmun -- ja hänen tuli omituinen sääli noita käsiään ja
jalkojaan. Ne olivat olleet niin voimakkaat ja notkeat, ja nyt ne
törröttävine nivelineen, laihoina ja verettöminä muistuttivat
kuollutta...

Pöydällä paloi kynttilä, valaisten kehnosti huoneen köyhän sisustuksen.
Hän katsoi kauan tuota valkeata steariinikynttilää keltaisine,
värähtelevine liekkeineen, ja taas hän muisti kuinka ihastuneita he
siskon kanssa olivat, kun ne...

-- Ei, ei -- kotia ja joulukuusta ei minun kannata muistella, --
ajatteli Hautala. Ja aivankuin kostaakseen kynttilälle, joka johti
hänen mieleensä nuo vanhat, koskaan palaamattomat ajat, puhalsi hän sen
sammuksiin, ja huone tuli pimeäksi.

Väsynein silmin hän katsahti ulos. Siellä oli hyvin valoisaa, taivaskin
hohti punaisena kaupungin tuhansien tulien kajastuksessa, ja
sähkölangat soivat tuulessa niin yksitoikkoisesti ja surullisesti, että
se kuulosti pidätetyltä itkulta...

-- Millaista lienee nyt siellä, missä koti ennen oli... Niin -- pimeätä
siellä tietysti on, nurkkakivet törröttävät mustina, hyljättyinä, ja
niiden välissä suhisee salaperäisesti jääkylmä tuuli... Ja kädet, jotka
minulle silloin jouluiltoina lahjoja jakelivat, kädet, joiden hyväilyyn
iltaisin nukuin -- niistä lienee jäljellä vain luut, ja nekin syvällä,
syvällä maassa...

Taas nuo muistot ja ajatukset, nuo suloiset ja katkerat muistot. Hän
tahtoisi ne tukehuttaa -- hän tahtoisi repiä ne sydämestään... Mutta
järkähtämättömästi, armottomasti ne raatelevat hänen sieluaan --
niinkuin petolintu, joka käyrällä terävällä nokallaan nokkii ja
raatelee saalistaan...

Mutta alhaalla nauretaan... Ja hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi,
niin yksinäiseksi...

Vihdoinkin alkaa tuo sekava melu ja juhlahumu vaieta. Illalliset on
syöty, lahjat jaettu, ja kyllästyneet ihmiset alkavat mennä levolle.
Tuntuu kuin suunnaton kivijättiläinen alkaisi väsyä, uupua; kuumeinen
sykintä sen sisuksissa hiljenemistään hiljenee -- niinkuin se olisi
kuolemaisillaan...

Alapuolella kuuluu kuitenkin vielä ääniä. Siellä soittaa joku vienoa,
haaveellista valssia; siellä laulaa kaunis, täyteläinen barytooni
juopuneella äänellä erästä operettilaulua, ja kun se on loppunut,
kajahtaa sieltä taas intohimoinen, heläjävä naisen nauru -- aivankuin
omituinen kiihottava ja hurmaava soitto... Tuosta naurusta kuuluu, että
nainen on nuori, elämänhaluinen -- luultavasti hänen silmänsä hehkuvat,
poskensa hohtavat ja hänen huulensa ovat viinistä punaiset...

Hän makasi selällään vuoteellaan ja tuijotti ulos. Valot sammuivat
vähitellen, punainen hohde häipyi, pakeni yhä sakenevan pimeyden
tieltä. Tuulikin oli miltei tauonnut -- vain silloin tällöin koski sen
kylmä henkäys ikkunaan, ja silloin tuntui aivan siltä, kuin siellä
ulkopuolella joku olisi hiljaa huokaissut...

Ulkona talviyössä löi jossakin tornikello kaksi, ja niin surullisesti
kumajaa sen ääni, kuin itkisi jossakin elävä olento loppumatonta
yksinäisyyttään...

Ja hetken kuluttua tuli vasta ensi kerran koko yönä täydellinen
hiljaisuus -- niinkuin jättiläinen hänen alapuolellaan olisi vihdoinkin
vetänyt viimeisen henkäyksensä.

Äkkiä Hautala miltei lakkasi hengittämästä ja kuunteli...

Askeleita...?

Niinpä todellakin. Hänen yläpuoleltaan kuului askeleita -- yksinäisiä,
väsyneitä askeleita...

Nyt hän muisti, että yläpuolella oli vielä pieni vinttikamari, ja
emäntä oli kertonut, että siellä asui eräs tyttö pienen lapsensa
kanssa.

Sieltä kuului jotain muutakin, mutta samassa rähähti taas alapuolella
juopuneitten naurunremahdus... Hautala kuohahti katkeruudesta,
voimattomasta vihasta, ja hänen hampaansa kirskahtivat raivoisasti...

Vihdoin nauru lakkasi ja hän kuuli heikon, kummallisen äänen, jota ei
tuntenut. Viimein kauan kuunneltuaan hän käsitti, että se oli sairaan
lapsen itkua...

Miten väsyneeltä, heikolta ja särkyneeltä se kuuluikaan! Sinne alas se
muistutti yksinäisen, hämähäkinverkkoon joutuneen kärpäsen surmaa --
kärpäsen, joka viimeisillä, sammuvilla voimillaan surisee... Aina vähän
ajan kuluttua keskeytti itkun hetkeksi käheä, vihlova yskä, joka viilsi
niin armottomasti ja terävästi kuin saha kylmettynyttä puuta --
aivankuin pieni rinta ja kurkku olisivat olleet riekaleina... Toisinaan
tuntui siltä, että lapsi tukehtuu yskiessään: siellä oli niin pitkä,
pahaenteinen äänettömyys...

Mutta pienokainen ei kuollutkaan, sillä entistä tuskallisempana alkoi
taas tuo nääntynyt itku... Hänet valtasi kauhu, kun hän ajatteli minkä
näköinen on lapsi, josta tuollainen ääni lähtee. Ja hän oli miltei
näkevinään pienen, läähättävän, luurangoksi laihtuneen ruumiin -- jonka
suu on vääristynyt, kieli turvonnut ja valkoinen... Hänestä tuntui,
ettei pienoinen enää kauan jaksa huutaa -- ja hän odotti pitkän aikaa
tuskallisella jännityksellä, milloin sieltä alkavat kuulua viimeiset
heikot korahdukset...

Yön hiljaisuudessa löi tornikello kolme... neljä... viisi -- haikein,
väräjävin äänin. Jossain avautui rämisten rautaportti, alhaalta kadulta
kuului yksinäisen kulkusen kilinä, ja kauempaa, luultavasti puistosta,
kuului koiran ulvonta. Kenties se on joku hyljätty, viluinen
kulkurikoira, joka on karkoitettu porttikäytävästä, koska se ulvoo niin
valittavasti ja surullisesti kuin ulvoisi isäntänsä haudalla pimeänä
syysyönä...

Alapuolella oli jo kaikki hiljaista. Siellä nukkuvat ihmiset
pehmeissä vuoteissaan. Mutta vinttikamarista kuuluvat askeleet yhä
yksitoikkoisina, toivottomina, väsyneinä... väsyneempinä kuin vangin,
joka kopissaan astelee... Ja niin sanomattoman tuskallisesti ja
heikosti valittaa siellä pieni, vääristynyt suu... Tuo ääni ei kuulunut
enää lapsen itkulta; hänestä tuntui, kuin piipittäisi pieni,
rautapyörän alle murskaantunut, kuoleva lintu...

Äkkiä taukosivat askeleet ja hän kuuli omituisen kolahduksen --
niinkuin olisi kovaan lattiaan hervottomasti kolahtaneet polvet... Ja
tukahuttaen tuon voimattoman lapsenäänen parahti siellä äkkiä itku --
niin raju, vihlova ja epätoivoinen, ettei hän vielä koskaan ollut
sellaista kuullut. Se oli loppuunkidutetun sielun viimeinen hätähuuto
-- ja yön hiljaisuudessa se kuului niin kaamealta, että hän ponnahti
vuoteeltaan kuin makuulta ammuttu metsänotus, väristen koko
ruumiiltaan... Ja kun hän kuunteli kauemmin, tuntui aivan siltä, kuin
joku olisi kuristanut tuota onnetonta äitiä kurkusta ja hänen rintansa
olisi pakahtumaisillaan.

Hän raapaisi vapisevin käsin tulta ja sytytti kynttilän. Hän tunsi,
että jotain olisi pitänyt tehdä. Hetken ajateltuaan hän huomasi --
ettei voinut mitään. Ja kaiken aikaa kuului tuo sydäntäsärkevä itku --
ja väliajoilla pienokaisen särkynyt valitus. Hän koetti epätoivoisesti
tukkia korviaan, mutta se kuului, kuului vielä kaameampana,
kauhistavampana...

Vihdoin taukosi äidin itku -- kuului vain tukahutettuja nyyhkytyksiä.
Ja askeleita...

Hautala painautui vuoteelleen ja ajatteli nuorta äitiä, joka koko
jouluyön kantoi sylissään kuolevaa lastansa... Ja hänen ajatuksensa
olivat katkerat ja raskaat.

Silloin kajahti kirkonkellon ensimäinen kumahdus... Ja vähitellen alkoi
harmaankalpea jouluaamu valjeta. Mutta vieläkin vaikeroi siellä
ylhäällä hento, tuskin kuuluva ääni... Ja askeleita, askeleita...



VIIMEINEN TYÖPÄIVÄ


On näännyttävä helle.

Keskipäivän aurinko paahtaa polttavana miltei kohtisuoraan.
Tuulenhenkäyskään ei lievennä sen vaikutusta.

Avaruus on täynnä läpikuultavaa, sinertävää kaasua, ja hehkuva ilma
värisee -- aivankuin palaen näkymättömällä tulella armottoman auringon
tulisäteissä.

Mutta pölyisen, kuumuudesta hehkuvan kadun varrella, rakennuspaikalla
on eloa. Siellä välähtelevät terävät kirveenterät, valkeat lastut
sinkoilevat, kuuluu yhtämittaista pauketta ja kalsketta, ja silloin
tällöin jymähtelevät kumeasti raskaat puumoukarit ja sihisten
tunkeutuvat terävät sahat pehmeään, tuoreeseen puuhun kuin suuret
leikkausveitset lihaan...

Ja valmis hirsikerros kohoaa toisensa jälkeen todisteeksi työmiesten
ahkeruudesta ja ripeydestä.

Mutta hikisinä, tomuisina, uupuneina hyörivät siellä salvumiehet. Ei
innostusta, ei leikkipuheita, ei hymyä -- vain toivottomuutta ja
kiusaantumista todistavat heidän kasvonsa; useiden silmät näyttävät
niin elottomilta, kuin he eivät enää kykenisi mitään ajattelemaankaan
-- niinkuin he olisivat nopeasti toimivia, kuolleita koneita eikä
eläviä ihmisiä. Joskus vain ottaa joku heistä lakin päästänsä ja
raskaasti huokaisten pyyhkii tomuisella puseronhihallaan polttavia
kasvojaan. Kuin pienoinen tulivuori höyryää alhaalla pihalla suuri pata
täynnä kiehuvaa asfalttia, syösten sisästään tukahduttavaa katkua, ja
jokaisten ohiajavien vaunujen jälkeen nousee kadulta tiheä pölypilvi,
peittäen toisinaan työmiehet näkymättömiin. Silloin kuuluu joitakin
tukahdutettuja kirouksia ja yskähdyksiä, kun pöly on ehkäistä
hengityksen ja tunkeutuu hikiseen, kirvelevään ihoon.

Etelänpuoleisella seinällä työskentelee omalla nurkkaosallaan vanha
salvumies Alho. Hiki valuu hänen ryppyiseltä otsaltaan, tunkeutuen
silmiin suolaisena, kirvelevänä, pyrkien sokaisemaan hänen muutenkin
heikkonäköiset silmänsä... Mutta konemaisesti heiluttaa hän kirvestään,
hänen ohuiden, kuivien huuliensa välistä kuuluu voimaton läähätys, ja
silloin tällöin hän yskäisee lyhyesti ja käheästi.

Kas, miten nyt kuivaakin suuta, ajattelee Alho. Kunpa ehtisi maistamaan
hiukan kaljaa kannusta -- tai jos saisi vähän istahtaa...

Alhaalta lähestyy työnjohtaja valkeassa liinatakissaan, luoden
ympärilleen vaanivia katseita.

Alho säpsähtää. Hän huomaa, että muutamien nurkka on aivan heti
valmiina... Hänen ei vielä...

Hän muistaa sangen hyvin, että työnjohtaja on hänelle jo muutamia
kertoja epäsuorasti huomauttanut, että hän on liian vanha ja raihnas --
nuorempia on yllin kyllin saatavissa.

Mutta hän tahtoo pysyä toisten, nuorempien rinnalla! Hän tahtoo tehdä
työtä epätoivon voimalla saadakseen pitää työpaikkansa! Jos hän sen
menettää, silloin on edessä vain -- vaivaistalo.

Vaivaistalo! Ei sinne! Itsestään hän ei niin välittäisi -- mutta hänen
vanha, sairas vaimonsa... Ei, ei!

Ja vanhoilla, kangistuneilla käsillään Alho tarttuu raskaaseen
piilukirveeseensä, veistääkseen hirsi-osansa sileäksi.

Mutta hänen kätensä vapisevat voimattomuudesta ja hän lohkaisee liian
paljon...

Niin, niin, se on kaikki vanhuudesta, ajattelee Alho. Hän on
epätoivoisesti koettanut taistella sitä vastaan -- mutta turhaan! Päivä
päivältä on hän tuntenut tulevansa yhä heikommaksi, yhä jäykemmiksi
ovat käyneet hänen jäsenensä ja yhä raskaammalta tuntuu kirves... Jospa
olisi terve, silloin vielä vähän kelpaisi, mutta kun tuo rinta...

-- Eikö Alhon nurkka jo ala joutua?

Kysyjä on etumies Grönroos, joka on työnjohtajan erikoisessa suosiossa
ja sentähden saa olla pikkupomona.

Sanat sattuvat Alhoon kuin piiskaniskut, ja kun hän nostaa päänsä,
huomaa hän kauhukseen, että jokaisella on nurkkansa valmiina...

-- Valmishan tämä jo onkin... vähän vielä silittelen... -- sopertaa
Alho hätääntyneenä. Hän huomaa miten tarkasti ja pahaenteisesti
työnjohtaja silmäilee hänen työtään.

-- Taitaa ruveta jo vanhuus vaivaamaan? kyselee vielä Grönroos.

-- Eihän tuo vielä mitään... vielähän tässä... -- ja Alho koettaa vielä
hymyilläkin. Ja tuskallisella jännityksellä odottaa hän milloin
työnjohtaja käskee hänet pois työstä -- mutta ei käskenyt, ainakaan
tällä kerralla.

-- Jahah! Lähdetään puita hilaamaan! -- komensi etumies.

Kun yhden hirsikerroksen puut oli köysien avulla hilattu ylös, sanoi
työnjohtaja Alholle:

-- Ottakaa tuo hirrenpala telineiltä. Se sopii aivan hyvästi tuohon
ikkunain väliin.

-- Otetaan, otetaan, -- puhelee Alho.

Pölkky ei ole suuri, mutta se on aivan tuore, pyöreä männyntyvi. Alho
tarttuu siihen ja huomaa, että se on liian raskas hänelle, vanhalle,
sairaalle miehelle. Mutta mitä tehdä? Jos hän nyt sanoo, ettei jaksa
nostaa tuollaista pientä pölkkyä, silloin työnjohtaja mahdollisesti
ajaa hänet heti työstä. Ei -- hänen täytyy nostaa!

Juuri oli alhaalla kadulla hurjaa vauhtia ajanut ohitse kokonainen jono
kuorma-ajureita, ja miltei läpinäkymätön, kellertävä pölypilvi peitti
uudisrakennuksen. Pöly tunkeutui Alhon kipeään rintaan, ja hän alkoi
rajusti yskiä.

Hänen täytyi pysähtyä pölkky sylissään ja hän yski, yski aivankuin
menehtyäkseen...

Kun yskä vain ei hellittänyt, jännitti hän viimeisetkin voimansa
saadakseen pölkyn seinälle.

Mutta silloin tapahtui onnettomuus...

Äkkiä tuntui näet hänestä, että rinnassa repesi, katkesi jotain -- ja
samassa purskahti hänen suustaan punainen verivirta...

Hän hellitti pölkystä ja vaipui polvilleen -- ja aivankuin estääkseen
verentuloa painoi hän kätensä suulleen. Mutta sitä tulee, tulee --
hänen likainen, känsäinen kätensä vain tahrautui yltyleensä vereen.

Työnjohtaja tarttui hänen hartioihinsa ja asetti hänet varovasti
pitkälleen telineille; miehiä kokoontui ympärille.

-- Pitäisiköhän hakea lääkäri...? -- kysyi työnjohtaja jonkunverran
rauhattomana.

-- Eihän tässä... kai se ohi menee, -- sai Alho vaivoin soperretuksi.

-- Kai se menee... on hänen rinnastaan ennenkin tullut verta, --
rauhoitteli joku työtovereista.

Vasta kun hän lepäsi siinä pitkällään, näkyi, miten heikko ja
loppuunkulunut hän jo oli. Joku repäisi auki hänen likaisen puseronsa,
paljastaen ohuen, suonikkaan kaulan, laihat olkapäät ja luurankomaisen,
huohottavan rinnan. Hänen kasvonsa olivat äkkiä käyneet kovin
kalpeiksi, ja verisillä, työstä jäykistyneillä sormillaan siveli hän
harmaata, vereen tahrautunutta partaansa ja katsoi käsiinsä aivankuin
ihmetellen. Ja aina vähän ajan kuluttua purskahti hänen suunsa täyteen
kuumaa verta...

-- Alhon ei olisi pitänyt enää tulla työhön... -- jutteli työnjohtaja
lievästi moittien ja asetti hänen päänsä alle takin. Mielessään tunsi
hän jonkinmoista mielihyvääkin siitä, ettei hänen tarvinnut ajaa vanhaa
miestä pois työstä -- nyt hän tietysti ei enää jaksa tulla.

-- Niin, niin... -- kuului epäselvä, käheä kuiskaus Alhon verisiltä
huulilta.

Mutta veri ei tauonnutkaan vuotamasta, niinkuin arveltiin, päinvastoin
alkoi sitä pursuta yhä enemmän, ja korina hänen kurkussaan alkoi kuulua
yhä raskaammalta ja vihlovammalta.

Työnjohtaja muisti kerran hyvin kauan sitten kuulleensa tuollaista
samanlaista korinaa -- mutta missä? -- Niin -- nyt hän sen muisti! Hän
oli silloin vielä lapsi, he olivat isän kanssa metsällä, ja eräällä
suolla pettikin jää ja heidän vanha hevosensa upposi suohon... Ensin se
ponnisteli ja riuhtoi voimainsa takaa, mutta pian se väsyi, sen vanhat
jäsenet jäykistyivät jääkylmässä vedessä -- ja sitten se voimattomasti
ja alistuvasti vain korisi, vain korisi, samalla kun se hitaasti vaipui
yhä syvemmälle ja syvemmälle liejuun...

Työnjohtajan mieleen palasi niin tavattoman elävänä tuo tapaus
kaukaisesta lapsuudesta. Ja hänelle tuli omituisen paha ja apea olla --
aivankuin sen loppuunajetun, uppoavan hevosen ja tämän vanhan, kuolevan
työmiehen kohtalo olisi ollut aivan samanlainen...

-- Menkäähän nyt jo työhön, -- sanoi työnjohtaja tuskastuneena. -- Ei
se katsomisesta parane. Ja sinä, Aalto, mene hakemaan lääkäriä, se
taitaa olla parasta...

Alho ei ollut erottanut sanoja, hän kuuli vain jotain epäselvää surinaa
-- aivankuin mehiläisten surinaa kukkealla heinäniityllä...

Hänet valtasi käsittämätön, hirveä uupumus, niin painostava ja
omituinen, ettei hän vielä koskaan ollut sellaista tuntenut... Niin...
hän tietää -- se on nyt kuolema.

Niin -- kuolema se on... Hän tuntee, miten outo, jäinen puutumus valtaa
hiljaa hänen jalkansa -- hän ei voi niitä enää liikuttaa... Nyt tuntuu
se jo sormissakin...

Mutta sanomattoman rauhalliselta nyt vain kaikki tuntuu! Hän ei kuule
enää kirveeniskuja, sahojen sihinää eikä pyörien jyrinää... Hänen
korviinsa kuuluu vain tasainen, hiljainen humina... Niin, tuulihan se
humisee puissa... korkeissa, vihreissä puissa...

Niin... niin... Hän on vielä olevinaan pieni paimenpoika. Karja loikoo
märehtien heidän tavallisella lepopaikallaan metsässä... Vieno, lämmin
tuuli hyväilee hänen otsaansa... ja suhisee hiljaa korkealla, tummien
kuusten latvoissa... Ja eriääniset karjankellot kalkattavat niin
rauhoittavasti samaan tahtiin kuin eläimet märehtivät... Siksipä tässä
paksulla, pehmeällä karhunsammaleella onkin niin rauhaisa loikoa...

Mutta yhä pursuaa hänen suustaan veri. Hänen huulensa ovat nyt siniset,
ja känsistyneet kädet, jotka ovat muuttuneet kalmankarvaisiksi, on hän
asettanut ristiin rinnalleen.

-- Kunhan se lääkäri nyt sieltä tulisi... johan se rupee tuossa
paikassa kuolemaan... -- tuskitteli työnjohtaja, häätäen pois kärpäsiä
ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

       *       *       *       *       *

Mutta Alho ei enää kuullut hänen tuskittelujaan.

Hän on olevinaan nuori mies... On ilta, ja morsiamensa Maijan kanssa
hän kulkee käsikädessä kaunista metsäpolkua... jonka ylitse lehtevät
riippakoivujen oksat muodostavat vihreän katoksen... Kuin omituinen
soitto kuuluu lintujen laulu -- ja läheiseltä suolta kuuluu kurkien
kimakat, surunvoittoiset huudot...

... Hän kuokkii omaa peltotilkkuaan... Armottomasti vääntää hän ylös
kannot ja juurakot, paljastaen mehevän, mustan mullan... Turpeet vain
lentelevät...!

... Ei, ei... Lastujahan ne ovat... Lastuthan ne lentelevät... Hänhän
rakentaa omaa tupaa... heidän uutta, yhteistä kotiansa... Kirves
välähtelee kevyesti hänen nuorissa, voimakkaissa käsissään, ja pyrynä
sinkoilevat valkeat lastut...

... Niin... lastulla leikkii heidän pieni poikansa siellä uudessa
tuvassa... Mutta ne ovatkin pitkiä, kiemuraisia höylänlastuja... Hän
höylää kaapinlautoja... höylää, höylää... Vihaisesti sihahtaen ja
kiemurrellen kuin käärme lentää pitkä lastu höylän suusta jokaisella
työnnöllä, ja yhä iloisemmin nauraa pienokainen, kun saa oikein kauniin
lastun...

Ne köyhät vuodet... Ne köyhät vuodet... He syövät pettua... Ja Maijakin
kehrää, kehrää... Hänen rukkinsa hyrisee niin ahkerasti kuin
mehiläinen... Maijan rukkihan se niin suriseekin... Siksipä tässä onkin
niin hyvä levähtää, kun Maijan rukki niin rauhoittavasti hyrisee...

Mutta miksi laihtuivat pienet poikasemme? Miksi kuolivat pienet,
herttaiset poikasemme kuin linnunpojat takatalven tullessa...?

-- Niin -- niinhän se oli: he söivät pettua.

-- Pettua...!

Vain suurten ponnistusten jälkeen onnistui Alhon kuiskata tuo yksi
sana. Sitten alkoivat korahdukset pidetä, hänen rintansa kohosi, hänen
ruumiinsa kouristautui taaksepäin, ja hänen suunsa aukeni, niinkuin hän
olisi aikonut huutaa hirveän, viiltävän huudon...

Mutta mitään ääntä ei hänen verisestä suustaan kuulunut, sieltä tunki
ulos vain jonkinmoinen, entistä käheämpi korahdus... Vielä pari harvaa
nytkähdystä, ja hänen ruumiinsa alkoi hiljalleen jäykistyä...

Vihdoin tuli lääkäri noituillen hellettä ja pölyisiä telineitä ja
pyyhkien hikeä otsaltaan. Hän koetteli tottuneesti kuolleen valtimoa,
laskipa vielä valkoisen kätensäkin tämän karvaiselle, laihalle rinnalle
ja sanoi työnjohtajaan kääntyen:

-- Tässä ei ole enää mitään tekemistä. Hakekaa vain paarit.

Ja työnjohtajan kanssa he lähtivät alas.

Samassa soitettiin päivällistunnille, ja uupuneet työmiehet menevät
myöskin alas telineiltä, syödäkseen kuivan ateriansa.

Mutta paahtavassa helteessä ylhäällä telineillä, likainen takki
päänalusena, lepää Alho jäykkänä ja liikkumattomana... Hänen
kalmankalpea otsansa on ankarissa rypyissä, ja hänen kuolleet,
lasimaiset silmänsä tuijottavat jäykästi ja itsepäisesti suoraan
taivaaseen... Hän on sen näköinen kuin odottaisi vastausta johonkin
sanomattoman tärkeään, hänelle käsittämättömään kysymykseen...

Taaskin ajaa pitkä ajurijono hurjaa kyytiä alas laivarantaan, taas
peittää tiheä hiekkapilvi rakennuksen miltei näkymättömiin. Ja kun se
hiljalleen laskeutuu, näyttävät Alhon silmät vähitellen muuttuvan yhä
himmeämmiksi, yhä himmeämmiksi...



PIENI SOITTAJA


Ensimäisenä kulki koreapukuinen, pitkätukkainen pappi, sitten mustat
ruumisvaunut, joissa oli keltaiseen kankaaseen verhottu arkku -- ja
vaunujen jäljessä soittokunta.

Soittajien eturivissä hän asteli, soittaen klarinettia. Hän näytti
korkeintaan 12--13-vuotiaalta, Hänen ruskea, karkea sinellinsä oli
aivan liian avara, ja suuret tasakärkiset saappaat holkkuivat hänen
jaloissaan, kun hän marssi kadun likaisessa lumisohjussa, koettaen
luonnottomasti pitentää askeleitaan pysyäkseen tahdissa. Soitettiin
verkkaista, kaihomielistä surumarssia, ja hänen klarinettinsa kimeän
äänen erotti selvästi; se antoi sävelelle vieläkin kaameamman värin; se
ulvoi ja vaikeroi, ja toisinaan se kiljahti niin vihlovasti ja
tuskallisesti kuin haavoitettu eläin... se luikerteli ja kiemuroi
toisten äänien seassa notkeana kuin pieni, kidutettu käärme...

Koko matkan kaupungista hautausmaalle puhalsi vastaan kylmä,
läpitunkeva koillistuuli ja satoi vedensekaista lumiräntää, joka pieksi
raivoisasti hänen kasvojaan. Mutta hartaana ja vakavana hän marssi
pienillä jaloillaan, pitentäen naurettavasti askeleitaan pysyäkseen
verkkaisen surumarssin tahdissa; aina kuului hänen klarinettinsa
toisten joukosta, ja hänen pienet sormensa, jotka vikkelinä liikkuivat
soittokoneen läppäimillä, olivat niin punaiset ja hennot kuin pienen
linnun varpaat -- linnun, joka lämpimistä maista on liian aikaiseen
palannut pohjolaan.

Kun saavuttiin hautausmaalle, kantoivat sotamiehet toverinsa
yksinkertaisen arkun hautaan. Soitettiin koraali, pappi luki kylmällä,
laulavalla äänellä muutamia rukouksia, paiskasi multaa arkulle ja
poistui. Oli siellä kaksi upseeriakin, mutta ne poistuivat samassa kuin
pappikin, edes vilkaisemattakaan hautaan -- olihan se vain tavallinen
sotamies...

Ei ollut hänen haudallaan omaisia, ei isää, äitiä, sisaria -- jotkut
toverit vain katsoivat hetken alakuloisin katsein sinne alas ja
heittivät viimeiseksi hyvästiksi multaa arkulle, joka kumahteli niin
ontosti, kuin vainaja sieltä syvyydestä olisi kumealla, tukahtuneella
äänellä vastannut heidän hyvästelyihinsä...

Heti kun koraali oli soitettu, pyyhki hän pienellä nyrkillään märät
kasvonsa, asetti klarinettinsa eräälle ristille ja lähti kiireesti
astelemaan kauemmaksi hautausmaalle. Siellä, miltei hautausmaan
äärimmäisessä nurkassa, mäntyjen siimeksessä, hän polvistui eräälle
hautakummulle, jota yksinkertainen puuristi koristi.

Se oli hänen äitinsä hauta.

Kauan hän siinä oli polvillaan katsoen koko ajan hartaasti ristiin ja
sitä koristavaan seppeleeseen mustilla, kosteilla silmillään. Ja nuo
silmät olivat niin kummalliset pitkine, mustine ripsineen, jotka miltei
peittivät silmät, kun hän loi katseensa alas -- jotain kauheata, liian
aikaista kärsimystä, kovuutta ja surua oli tuossa liikkumattomassa
katseessa.

Pikku soittaja yhä katsoo, katsoo ja muistelee... Kaikki kulkee hänen
sielunsa silmien ohi kuin tuskallinen uni, josta ei voi herätä, vaikka
kuinka tahtoisi...

Vasta yksi vuosi! -- ajatteli pieni soittaja. Nuo maalatut kirjaimet
seppeleen nauhoissa eivät vielä olleet ehtineet kulua pois --
olivatpahan vain haalistuneet. Ja hänestä tuntui, että äidin kuolemasta
oli kulunut jo niin äärettömän kauan... Oi miten hän itki silloin, kun
äiti peitettiin tuonne mullan alle...

Onkohan mahdollista, että äiti on tuolla alhaalla...? Vain muutama
arshina erottaa hänet äidistä... Ja minkä näköinen hän nyt mahtaa olla?

Hän muisti äidin niin selvästi -- miltei näki hänet edessään korkeana,
solakkana, kalpeine kasvoineen ja sysimustine, loistavine silmineen...
ja miten suloista oli silloin, kun hän oli vielä pienempi ja äiti
riisui hänet paitasilleen, kietoi pehmeän shaalin hänen ympärilleen,
otti syliinsä ja hiljaa huojuttaen ruumistaan lauloi jotain kaunista,
kaunista laulua -- vielä unissaankin hän kuuli tuon suloisen laulun...

Olihan hänellä ikäviäkin muistoja... Äidin luona kävi usein vieraita
miehiä, siellä juotiin viinaa, ja usein öisin hän heräsi tappelun
melskeeseen... Ja kun vieraat aamupuolella yötä poistuivat, niin kuinka
katkerasti itkikään äiti... Hän vaipui polvilleen jumalan-äidin kuvan
eteen, painoi otsansa lattiaan ja nyyhkytti, nyyhkytti...

Mutta miten sanomattoman hauskaa olikaan taas toisina iltoina!

Kun he olivat äidin kanssa juoneet kuumaa teetä rinkelien kanssa,
kiipesi hän omaan pieneen sänkyynsä, äiti peitti hänet ja suuteli ja
hyväili häntä. Tosin hän silloinkin joskus heräsi siihen, että äiti oli
hänen vuoteensa vieressä polvillaan ja itkien silitti hänen tukkaansa
kuiskien hiljaa ja hellästi: Volodja, Volodja... Mutta hän kuivasi
äidin kyyneleet pienillä käsillään ja kiersi äidin pehmeät, mustat
hiukset kaulansa ympäri -- silloin äiti nauroi ja suuteli häntä... Ja
taas hän itki... Nyt ei kukaan enää suutele eikä hyväile häntä -- ei
kukaan enää kutsu häntä hyväilynimellä...

Hän alkoi niin katkerasti kaivata äitiään. Jospa vielä kerran saisi
nähdä hänet! Jospa hän vielä kerran kuiskaisi tuon pienen sanan:
Volodja... Jospa hän kuiskaisi haudasta tuon yhden ainoan sanan...
vaikkapa kuinka hiljaa: Volodja...

Tuuli humisee synkästi puiden latvoissa, märät lumihiutaleet putoilevat
hänen kasvoilleen ja lyhyeksi leikattuun tukkaansa, ja kylmä vesi valuu
hänen niskaansa, mutta hän ei välitä siitä. Liikkumattomana kuin
vahakuva on hän yhä polvillaan lumessa ja jännitetyn tarkkaavaisena
tuijottaa mustilla, kosteilla silmillään ristiin, ja hänen huulensa
liikkuvat hiljaa... On aivankuin hän odottaisi näkevänsä äidin nousevan
haudasta elävänä... Ja hän kuuntelee niin tarkkaan, milloin äiti siellä
pimeässä, syvässä haudassaan kuiskaa hänelle hiljaa: _Volodja_...

Ei, ei! Hän ei enää koskaan näe äitiä! Ei hän enää milloinkaan kuule
hänen hellää kuiskaustaan... Ei kukaan rakasta häntä...

Eikä äitiäkään enää kukaan muista...

Hänen kasvoissaan kuvastui niin sanomaton kaipaus ja toivottomuus.
Kyyneleet tahtoivat väkisin tunkeutua hänen silmiinsä, vaikka hän oli
oppinut tietämään, etteivät kyyneleet mitään auta -- ja vaikka hän
tiesi sen olevan epämiehekästä. Hän pyyhkäisi aivankuin salaa pikku
nyrkillään silmiään ja saikin kyynelten tulon estetyksi.

Kun hauta oli luotu umpeen, kuuli hän jonkun huutavan häntä. Hän nousi
aivan kuin hätkähtäen. Mutta kun hän ei tiennyt, milloin taas pääsisi
äidin haudalle, meni hän vielä ristin viereen ja aivankuin arasti
hyväillen silitti kohmettuneilla kätösillään seppeleen nauhaa ja katsoi
hellästi haalistunutta kirjoitusta. Sitten hän vielä kerran polvistui,
teki hartaasti ristinmerkin, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa...

Mutta nyt oli soittokunnan vääpeli todella suuttunut hänen
kuhnailustaan. Hän huusi poikaa vielä kerran ja säesti kutsuaan
kaikuvalla kirouksella. Ja kun pieni soittaja pelästyneenä juoksi
paikalleen, sai hän niin ankaran korvapuustin, että lensi pitkälleen
vetelään lumisohjuun.

Mutta hän ei itkenyt. Hän vain nousi nopeasti ja teki kunniaa
vääpelille, katsoen häntä suoraan silmiin -- hänen huulensa vain
vavahtelivat; hän oli muuttunut kovin kalpeaksi, ja hänen korvastaan
valui punainen veriviiru...

Vääpeli ojensi jo kätensä antaakseen toisellekin korvalle, mutta
muuttikin mieltään ja tyytyi sensijaan muutamiin valittuihin
haukkumasanoihin.

Sitten hän komensi ojennuksen, soittokunta lähti taas liikkeelle
kaupunkia kohden. Ja etunenässä taapersi taaskin suurine saappaineen,
avarine sinelleineen pieni soittaja, venyttäen naurettavasti
askeleitaan. Ja hänen toisesta korvastaan valui hiljaa alas punainen
veriviiru, tunkien kaulaa myöten vaatteiden alle -- aivankuin
itsepäinen, omituinen matelija...

       *       *       *       *       *

Mutta likaisella lumella yksinäisellä hautakummulla näkyi vielä kaksi
pientä syvennystä: pienet polvenjäljet, joista lumi oli sulanut...



ELÄVÄLTÄ HAUDATTU


I

Kamalaa oli tuntea, miten hengitys kävi yhä raskaammaksi, miten kurkku
vähitellen kutistui kokoon, pieneni... ja sieltä tunkeutuva vinkuva
ääni muuttui yhä vihlovammaksi -- tuntea, että kuolema lähestyi
hitaasti, mutta niin kauhistuttavan varmasti.

Hirvittävimmät olivat kuitenkin viime hetket -- tuo loppumattoman pitkä
kuolinkamppailu.

Se alkoi siten, että hänen hengityksensä kokonaan salpautui -- hän
tunsi tukehtuvansa. Hän syöksähti istualleen, hän oli huutavinaan --
mutta vain tuo viiltävä vinkuna pääsi hänen kurkustaan. Hän sai taas
hiukan ilmaa keuhkoihinsa, mutta se vain pitkitti tuota kauheata
piinaa.

Oi, hän olisi tahtonut huutaa -- kirkaista tuskanhuudon, joka olisi
jähmetyttänyt kuulijat... Hän olisi tahtonut puukolla repiä auki
kurkkunsa, rintansa, saadakseen ilmaa, mutta hän ei voinut enää
liikuttaa itseänsä -- omituinen kylmä jäykkyys valtasi hänet
vastustamattomasti, ja hänen kurkkuansa kuristettiin, kuristettiin...
Ja niinkuin valtavan myrskyn pauhu läheni jokin outo, pelottava kohina
-- samalla kun hänen miehensä ja omaisensa, jotka avuttomina, kauhun
valtaamina tuijottivat häneen, alkoivat käsittämättömällä tavalla
haihtua näkyvistä... aivankuin hänen sänkynsä ympärille olisi
tavattomalla kiireellä kääritty suunnatonta hämähäkinverkkoa... Sitten
tuntui siltä, ettei hän enää ollutkaan vuoteessaan, vaan juoksi
läähättäen jotain salaperäistä, epämääräistä vaaraa pakoon -- ja
ympärillä vallitsi pimeys ja kuolemanhiljaisuus. Hän saapui jonkun
satamalaiturin viimeiselle, mereen pistävälle sillalle ja seisahtui
siihen väristen kuolettavassa tuskassa... Hän ei jaksanut enää, hän ei
päässyt enää pakoon: kummallakin puolella oli tyyni, sysimusta vesi --
eikä missään apua... Ja hän tiesi, että se läheni, läheni... hän oli
kuulevinaan raskaitten, hiipivien, tassuttavien askelten lähenevän, ja
miten puulaituria vasten kuului hillittynä paksujen kynsien rapse...

Äkkiä valtasi hänet jäätävä kauhu... Hän ei uskaltanut hengittää, hän
ei uskaltanut katsahtaa taakseen -- mutta hän tiesi, tunsi, että
_suunnattoman suuri musta olento seisoo hänen takanaan_.

Ja sitten -- sitten leyhähti hänen niskaansa kylmä, löyhkäävä
hengähdys... ja pitkät, raudanlujat, karvaiset sormet tarttuivat hänen
kurkkuunsa... Hän ei ehtinyt äännähtää, hän ei nähnyt selvästi, mutta
hänestä tuntui, että se oli äärettömän suuri gorilla -- paljon suurempi
ja kauheampi kuin se, jonka hän oli kerran nähnyt museossa...
Raivokkaasti hampaitaan kirskuttaen ja silmät palaen alkoi se raahata
häntä laiturin reunaa kohden...

Hän ponnisteli epätoivoisesti vastaan, mutta se tuntui vain ärsyttävän
hirviötä. Valtavasti molskahti vesi, kun he syöksyivät alas korkealta
laiturilta -- samalla kun peto yhä kuristi hänen kurkkuaan hirveillä
kourillaan ja painoi häntä yhä syvemmälle... Yhä pimeämmäksi,
pimeämmäksi muuttui hänen ympärillään, ja vesi siellä syvyydessä tuntui
kylmemmältä kuin jää -- mutta hirviö ei jättänyt vielä sinnekään... Kun
pohja tuli vastaan, alkoi se painaa häntä vetelään pohjaliejuun...
Ja jotta hänen tuskansa olisivat tulleet yhä hirveämmiksi ja
pitkällisemmiksi, hidastutti se vauhtiaan ja hellitti välillä hiukan
kynsiään, niin että hän sai vetää keuhkoihinsa tuota mustaa liejua...

Yhä syvemmälle, syvemmälle... Hän rukoili epätoivoissaan, että kuolema
tulisi -- mutta hän elää, elää... Tuo hirviö ei armahda...

Vihdoin se karjahtaen puristi karvaiset sormensa yhteen, pitkät kynnet
tunkeutuivat syvälle kaulaan, ja hän menetti tajuntansa...

       *       *       *       *       *

Ensimäkien tunne oli epämääräinen heikkouden, kylmyyden ja jäykkyyden
tunne. Ei mitään halua eikä tahtoa, ei muistoa eikä ajatusta -- vain
tyhjyys ja pimeys. Sitten alkoi vähitellen kuulua kaukainen suhina,
niinkuin metsän humina vienossa iltatuulessa -- eikä pitkään aikaan
mitään muuta.

Sitten kuului jotain omituista vikinää -- mutta mitä? Hän koetti
ajatella, mutta hänen jähmettyneet aivonsa eivät totelleet. Tuntui
jotain tuttua hajuakin, mutta hän ei käsittänyt mitä se oli.

Ja taas hän kauan, kauan koetti ponnistaa ajatustaan, muistella missä
hän on tuntenut tuon kylmän, ummehtuneen hajun... Mutta hän ei
jaksanutkaan... Selittämätön, kuolemankaltainen väsymys ja tunnottomuus
lamautti hänen aivonsa kuin huumaava myrkky.

Silloin hän tunsi epäselvästi kuin unessa, miten pieni, kostea kuono
kosketteli hänen kättänsä... Sitten alkoivat pienet, kylmät jalat
varovasti astuskella ylös hänen kättänsä myöten...

Rotta... rotta! Koko hänen entinen, salaperäinen rottien kammonsa
heräsi silmänräpäyksessä... Hän tahtoi huutaa, liikuttaa kättään
häätääkseen rotan -- mutta ei voinut...

Aivankuin epäröiden ja välillä pysähtyen tassutteli se ylös hänen
paljasta käsivarttaan, yhä ylemmäksi kulki sen karvainen ruumis... Huu!
Nyt se kosketteli uteliaasti kylmällä kuonollaan hänen alastonta
rintaansa... se nousi kaulaa myöten kasvoille...

Hän oli sanoin kuvaamattoman kauhun ja inhontunteen vallassa...
niinkuin hänen ympärilleen olisi kiertynyt suuri, kylmä, niljakas
käärme... Mutta yksikään lihas, yksikään hermo ei värähtänyt -- vain
hänen sielunsa värisi kuin kuoleva lintu...

Ah... vihdoinkin se hypähti kiljaisten pois hänen päältään...

Pitkän ajan oli hän taas kuin horroksissa. Ja sitten ankaran
ponnistelun jälkeenhän muisti tuon omituisen hajun -- se oli
vaatekammion haju.

Mutta mistä tuo ennen tuntematon, jäätävä kylmyys ja jäykkyys... _Ja
miksi hän on vaatekammiossa?_

Silloin hänet valtasi hyydyttävä kauhu. Hän muisti kaikki -- tuon
pelottavan kuristustaudin, nuo viimeiset hetket... Lääkäri oli luullut
hänet kuolleeksi -- ja hänet oli tuotu tänne kylmään vaatekammioon...
Hän ponnisti kaikki voimansa huutaakseen, liikkuakseen, avatakseen
silmänsä -- mutta hänen epätoivonsa kasvoi yhä, kun hän huomasi, ettei
yksikään lihas värähtänyt.

Koko tuon loppumattoman pitkän yön hän makasi laudoillaan jäykkänä kuin
puu, ja epätoivo ja pelko kalvoi hänen sieluansa -- niinkuin
ruumismadot kalvavat saalistaan.

Hänen silmänsä olivat kai jääneet hiukan auki, koska hänen ympärillään
tuntui olevan vähän valoisampaa. Kuului sekavia ääniä, kolinaa, ovien
pauketta...

Hänet valtasi äkkiä aivankuin mieletön ilo siitä, ettei hän olekaan
kuollut... Hänen miehensä tulee tänne, ehkä hän voi jotenkin ilmoittaa
-- ja sitten unohdetaan kaikki tuskat...

Ja aivankuin hänen toivonsa mukaan aukeni vaatekammion ovi hiljaa -- ja
hän tunsi miehensä askeleet. Sitten tarttui voimakas, lämmin käsi hänen
käteensä -- mutta hellitti, aivankuin pelästyen sen jäistä kylmyyttä...
Tarttui uudelleen entistä lujemmin, ja hän tunsi miten kuumat huulet
painautuivat hänen kättänsä vasten. Hän kuuli raskaan huokauksen, joka
muistutti kidutetun ihmisen karjahdusta, ja kuinka hän tuskasta ähkyen
kiristeli hampaitansa... Oo... hän tunsi niin hyvin tuon voimakkaan --
joka ei tahtonut itkeä.

Ilo ja toivo valtasi hänet yhä enemmän... Nythän hänen miehensä on
tuossa -- ja hän itse elää! Hän muisti miehensä syleilyt... heidän
rakkautensa... Hän oli siitäkin itsekkään iloinen, että mies kärsi --
se osoitti miten suuresti hän rakasti..

Miltei raivoisasti painoi mies huulensa hänen jähmettyneille, kylmille
huulilleen, ja vaikka hänen äänensä oli käheä ja vapiseva, kuului se
naisen korviin kuin suloisin soitto:

-- Maria... Maria...

-- Minä elän! -- oli hän vastaavinaan, mutta hän tunsi, etteivät
huulensa liikkuneetkaan.

-- Minä elän... kuuletko! -- huusi hän koko sielullaan, tuskan ja
epätoivon vimmalla, mutta kuiskaustakaan ei kuulunut...

Kauan oli mies siinä polvillaan, pidellen hänen kättään, ja koko ajan
hän ponnisteli epätoivoisesti, rukoilikin, että olisi voinut kuiskata
edes yhden pienen, pienen sanan, liikauttaa hiukan sormeaan, avata
silmänsä -- mutta ei! Sanomattomalla kauhulla hän tunsi olevansa
kokonaan kuin jäätynyt. Vain hänen sielunsa eli ja kärsi kaikki
helvetin tuskat.

Mies nousi, raskaat askeleet etenivät, ovi sulkeutui -- ja hän oli taas
yksin.

       *       *       *       *       *

Päivällä kannettiin hänet tupaan, ja kaksi eukkoa alkoi pestä häntä.

Taaskin valtasi hänet toivo: ehkä hänet pestään lämpimällä vedellä,
hänen ruumiinsa lämpenee -- ja hän voi ehkä liikkua.

-- Tämä taisi olla hyvä ihminen, -- sanoi toinen eukko, kun he olivat
jääneet kahden.

-- Oli se. -- Saa nähdä, meneekö mies uusiin naimisiin...

-- Tietysti! Mies parhaimmillaan, eikä lapsiakaan kuin yksi...

-- Niin, ei yksi lapsi mitään haittaa! Ja leskistä pidetäänkin
enemmän... Hahahaa!

Ja yhtä viiltävän kylmää kuin heidän puheensa ja naurunsa, oli myöskin
se vesi, jolla he hänen ruumistaan pesivät.

Kun hänet oli pesty, puettu ja pantu arkkuun, tuli hänen miehensä ja
sanoi melkein vieraalla, käheällä äänellä:

-- Jättäkää hänet tänne.

Eukot menivät.

Sitten avattiin ovi, ja hän kuuli äänen, joka sai hänen tuskansa
korkeimmilleen -- pienen poikansa äänen.

-- Onko äiti täällä...?

Ja hetken kuluttua hiljainen kuiskaus:

-- Onko äiti nukkunut?

-- On, lapsi...

-- Minä herätän.

-- Ei äiti herää enää... -- sammalsi mies hiljaa ja käheästi.

-- Äiti! Herää, herää!

Ja hän tunsi hennon käden taputtavan poskeansa.

-- Miksi äiti on niin kylmä? -- kysyi taas lapsi, ja hänen vienossa
lapsenäänessään kuvastui levottomuus ja epämääräinen pelko.

Mutta mies ei vastannut.

-- Täällä on kylmä... Armas tuo puita...

Silloin hän kuuli pikku kenkien kopinan ja

sitten hänen hennon, pelokkaan, pyytävän äänensä:

-- Älä itke, isä... Älä itke.

Mies kuului kantavan hänet kamarin ovelle ja sanoi kuin
tukehtumaisillaan:

-- Mene tuonne... Armas.. Saat sitten makeisia...

Ovi sulkeutui, ja hän kuuli miten polvet kolahtivat lattiaan -- ja
niinkuin olisi pudonnut jotain raskasta...

Ja miten hän itki! Hän ei ollut koskaan kuullut miehensä itkevän -- ja
hänet valtasi niin suuri sääli ja hellyys, että hän unohti kokonaan
oman kohtalonsa. Jotakin outoa, suurenmoista ja kauhistavaa oli tuossa
rajussa nyyhkytyksessä -- ja niinkuin hänen voimakas rintansa olisi
ollut halkeamaisillaan...

Oi jospa hän hetkeksi olisi saanut puhekykynsä!

Mutta ei...

Hänet kannettiin uudelleen kylmään vaatekammioon.

       *       *       *       *       *

Seuraava aika oli aivankuin äärettömän pitkä, kauhistava uni. Toisinaan
hän oli täydessä tajussaan kärsien kaikki kadotetun ihmisen tuskat ja
kauhut -- samalla kun hänen ruumiinsa yhä oli liikkumaton ja
jähmettynyt kuin kuolleen.. Mutta yhä useammin vaipui hän
kuolemankaltaiseen horrostilaan ja menetti kaiken käsityksensä ajasta.
Hämärästi oli hän kuitenkin tuntevinaan, että äärettömän pitkä aika oli
kulunut siitä, kun hänet arkkuun asetettiin.

Hänestä tuntui, että jostakin kaukaa, kaukaa kuului virren veisuuta.
Hän ei halunnut enää ajatella, hänen aivonsakin olivat kai jo
jähmettyneet, mutta aivan hänen tahtomattaan alkoi veisuu kuulua yhä
lähempää. Ja vähitellen, vähitellen alkoi hän tuntea tuoreen
kuusenhavun tuoksua, ja vihdoin hän käsitti hämärästi, että ympärillään
oli paljon väkeä, jotka veisasivat...

Haa! _Hänen hautajaisensa_.

Jähmettyneellä kauhulla hän kuunteli tuota hillittyä puheensorinaa,
kuiskauksia -- joku nyyhkyttikin. Ja yhä selvemmin hän alkoi tuntea.

Ja taas heräsi tuo epämääräinen, mieletön toivo. Tupa oli lämmin... hän
tunsi miten elämä palasi häneen... Jospa hän voikin vielä puhua...

Silloin kuului jotain kolinaa, kansi nostettiin hänen arkkunsa päälle
ja aiottiin naulata...

Mutta äkkiä kuului hätääntyneenä, rukoilevana ja vaativana hänen
lapsensa ääni:

-- Ei saa naulata! Äiti on siellä...

-- Viekää lapsi pois! -- kuului joku matala miesääni.

-- Ei, ei! Ei saa! Ei saa! Äiti nukkuu!

Joku alkoi taluttaa lasta pois, mutta silloin tämä alkoi äkkiä huutaa
sydäntäsärkevästi. Hän riuhtaisi itsensä irti saattajansa käsistä,
kuului hänen askeltensa kolina, pienet kädet tarrautuivat epätoivon
voimalla arkunkanteen... ja kun häntä vedettiin pois, kuului hänen
hentojen kynsiensä rapina -- aivankuin pieni lintu olisi epätoivoisesti
ponnistellut pois häkistään... Ja kaiken aikaa huusi hän
sydäntävihlovasti hennolla lapsenäänellään:

-- Äiti nukkuu! Äiti nukkuu!

-- Viekää... Viekää! -- sopersivat useat hermostuneet äänet.

Joku otti lapsen syliinsä lähtien poispäin, koska huuto eteni. Ja se
muuttui niin kauhistuttavan vihlovaksi ja tuskalliseksi, kuin olisi
hänen pieni ruumiinsa kiemurrellut kirvelevien piiskaniskujen alla...
Mutta se eteni... eteni... kuoli pois... Vielä kerran kuuli hän
lapsensa tukehtuneen huudon:

-- Äiti nukkuu...

Nuo huudot tunkeutuivat hänen sydämeensä polttavina ja terävinä kuin
tulikuumat puukonterät... Epätoivo, mieletön kauhu ja tuska raatelivat
hänen sieluansa kuin nälkäinen petolintuparvi saalistaan -- mutta tuo
kivikova jäykkyys kahlehti hänen ruumiinsa haudan, kuoleman
liikkumattomuudella. Hän kuuli kumeat iskut, kun arkku naulattiin
kiinni, ja hän käsitti, että nyt on kaikki toivo lopussa. _Hänet
haudataan elävältä_...

Se oli liian hirveätä: hän menetti taas tajuntansa.

Sitten hän taas kuuli jotain epämääräistä kolinaa, veisuuta; häntä
kuljetettiin eteenpäin -- sitten hän painui alaspäin -- sitten kolahti
maahan.

Kamala tunne valtasi hänet: hän tunsi olevansa haudassa.

Kuin unessa hän kuuli jostakin korkealta yksitoikkoista puheen muminaa
kauan, kauan... Hän ei jaksanut enää käsittää mitä se oli: hän tunsi
vain hämärästi, että kaikki on lopussa.

Äkkiä kuului jymähdys... hän vavahti, hänen sormensa liikahtivat...
Toinen jymähdys... Hän säpsähti vieläkin, hänen silmänsä aukenivat, ja
hän käsitti, että pappi oli heittänyt multaa arkulle... Mieletön ilo,
pelko ja tuska... Voiko hän huutaa -- vai onko jo myöhäistä... Hän
ponnisti kaikki voimansa ja vihdoin hän tunsi kurkustaan tulevan jonkun
käheän ähkäyksen...

Ylhäältä kuuluu askeleita, kolinaa, puheensorinaa... Ja kaiken aikaa
hän ponnistelee, ponnistelee -- turhaan.

Sitten kuuluu kovempi jymähdys kuin ukkonen -- ensimäinen suuri
lapiollinen... Sanomaton kauhu, pelko ja kuolemantuska syöksähtävät
yhtaikaa hänen sydämeensä kuin raivokkaat pedot -- ja vihdoinkin
tunkeutuu hänen kurkustaan heikko, käheä, kamala huuto.

Mutta se oli myöhäistä... Sillä juuri samaan aikaan putoo arkulle
perättäin toinen, kolmas, neljäs lapiollinen...

Hän huutaa...

Mutta kukaan ei kuule... Yhä tiheämmin, tiheämmin putoilee multa,
jymähdellen kuin höyryvasaran iskut... Ja kaikki muuttuu pimeäksi...

Hän huutaa...

Hänen koriseva äänensä kuuluu yhä kauheammalta, eläimellisemmältä
siellä syvyydessä, missä ei ole mitään kaikua... Mutta kukaan ei
kuule... Tukehduttava mullanhaju tunkeutuu hänen sieraimiinsa, hänen
rintaansa painaa... hänen silmänsä pullistuvat kuopistaan...

Jymähdykset alkavat kuulua pehmeämmin, ne etenevät, etenevät jonnekin
ylös...

Hän huutaa...

Mutta yhä korkeammalle kohoavat jymähdykset... Ja miten hirvittävän
pimeätä... Hän kuuntelee... hän tahtoo epätoivoisesti kuulla vielä
jotain... Hän huutaa...

Mutta se oli viimeinen huuto... enää ei tule ääntä... ei ole ilmaa.
Häntä ahdistaa, painaa kuin koko maailma lepäisi hänen päällään...
Vieläkin hän kuuntelee -- mutta ei kuulu mitään, ei mitään...

Miten kauhistuttavan hiljaista, pimeätä... Ja siellä ylhäällä on valoa,
ilmaa, ihmisiä -- eivätkä he tiedä...

-- Apua, apua... -- vaikeroi hänen kauhistunut kuoleva sielunsa, mutta
mitään ääntä ei enää tule -- vain tukehtunut, tuskallinen ähkynä.

Hän alkaa tukehtua... Hän ponnahtaa istualleen lyöden päänsä rajusti
arkunkanteen... Mutta hän ei saa ilmaa... hän repii mielettömästi
kynsillään rintaansa, puree poikki sormensa -- hän tuntee kuinka luu
rouskahtaa...

Ja kaukaa maan uumenista alkaa kuulua kammottava pauhu. Koko
maanalainen pimeys huojuu, kohisee, jyrisee, ryskyy. Pauhu lähenee...
Haa! Se on jokin hirmuinen olento, joka _nousee sieltä syvyydestä_...
Aivankuin kauhusta vavisten aukeaa maa sen hirveän voiman edessä, ja
järisten halkeavat maanalaiset kalliot....

Ja sitten kajahtaa sieltä kaamea, verta hyydyttävä huuto, puoliksi
ulvonta, puoliksi riemuhuuto, jota ei voi ihmiskielin kuvata... Se
lähestyy, lähestyy... Hän tahtoisi vieläkin paeta, mutta ei pääse...

Nyt se on jo vieressä -- näkymättömänä, kauhistavana...

Ja äkkiä laskeutuu hänen rinnalleen raskaana -- _suunnattoman suuri,
jääkylmä käsi_...

Se on kuolema.



KUOLEMA



ENSIMÄINEN KERTOMUS


I


Aivankuin jokin outo kummitus, pelottava painajainen virui hän komealla
vuoteellaan.

Hänen silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja lasimaisina syvältä
mustista, luisista kuopistaan, posket olivat kahtena kuoppana, ja hänen
rumentunut, terävä nenänsä kaareutui sisäänpainuneen, hampaattoman suun
yli kuin suunnattoman suuren, oudon petolinnun nokka -- ja siniset
huulet olivat lujasti yhteenpuristetut.

Hänen kasvojensa nahka oli harmaankellertävä ja kurttuinen -- kuin
suuren, vanhan sienen pinta, joka on puoleksi mädäntynyt, puoleksi
kuivettunut; korkeina ja mustina erottuivat ohimoilla ja päälaella
paksut suonet. Ainoatakaan hiustukkoa ei enää ollut jäljellä -- vain
kasvojen alaosaa ympäröi harmaa, ajamaton parta kuin likainen, keväällä
lumen alta paljastuva rukiinsänki.

Kauhea oli katsella noita kasvoja, jotka eivät enää näyttäneet eläviltä
ihmiskasvoilta... Inhoa herättävä oli myöskin ohut, suoninen kaula...
Kun samalla paidan aukeamasta näki osan rintaa: terävät solisluut ja
kylkiluut, jotka törröttivät korkeina kuin suuret puuvanteet
vanhanaikuisissa astioissa, johtui heti mieleen luuranko, haudasta
kaivettu luuranko, jonka päälle on pingotettu lyijynharmaa, rosoinen
nahka...

Ja kuitenkin hän elää!

Lääkäri oli aikoja sitten ilmoittanut, että mitään toivoa ei ole, ja
nyt odottavat omaiset hänen kuolemaansa. Nojatuolissa istuu vanhin
poika, noin neljänkymmenenvuotias virkamies, muutellen hermostuneesti
jalkojaan toistensa päälle ja toisinaan hän nousee ja kävelee
äänettömästi pehmoisilla matoilla; toinen poika tuijottaa
liikkumattomin silmin nurkkaan. Tytär nojaa kyynäspäillään pöytään,
peittäen nenäliinalla kasvonsa. Sairaan vanha vaimo istuu sohvalla
hiljaa huojutellen itseänsä, hänen turvonneet silmänsä tuijottavat kuin
mielettömän ja huulet liikkuvat hiljaa. Ja hänen nuorin poikansa,
parinkymmenen iässä oleva ylioppilas, pitelee äitinsä kalpeata,
ryppyistä kättä omassaan -- hänenkin silmänsä ovat itkusta punaiset.
Sängyn pääpuolessa seisoo liikkumattomana valkeisiin puettu, uupuneen
näköinen sairaanhoitajatar.

He kaikki ovat kalpeita, väsyneitä, ja heidän kasvoillaan on
äärimmäisen hermostunut, tuskallinen ilme.

Eikä ihmekään, sillä jo kolme vuorokautta oli kuoleva yhtämittaa
huutanut väsymättä, keskeyttämättä; vasta muutamia kertoja on hän
nääntymyksestä vaipunut jonkinmoiseen horrostilaan.

Nyt on hänellä tuollainen hetki. Ja ellei hänen luurankorintansa
raskaasti nousisi ja laskisi, eikä kuuluisi tuota käheätä korinaa,
luulisi hänen jo päässeen rauhaan...

Hänen nahkamaiset huulensa aukenivat, ja tahmaisesta, harmahtavasta
suusta tunkeutui taas tuo haikea, sanoin kuvaamaton valitus.

Omaiset hätkähtivät kuin odottamattomasta iskusta. Vanhin poika tarttui
kaksin käsin päähänsä ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin
lattialla, toinen käänsi väsyneesti ilmeettömän katseensa isään, äiti
alkoi hiljaa väännellä ryppyisiä käsiään, ja tytär nosti päänsä,
katsellen ympärilleen kuin järjetön ja kuiskasi kauhuissaan:

-- Voi hyvä jumala... nyt se taas alkaa!

Ja hän tarttui hajuvesipulloon, alkaen ahnaasti hengittää sen tuoksua.

Huoneessa olikin kauhea ilma. Sairasta ei oltu kahteen kuukauteen voitu
kylvettää, sillä hänen tuskansa olivat näyttäneet yltyvän
pienimmästäkin kosketuksesta ja hänen ruumiistaan levisi tympeä,
inhottava löyhkä. Tosin oli sitä koetettu lieventää hajuvesillä,
karboolilla ja muilla kirpeillä aineilla, mutta se tuntui siitä
huolimatta -- aivankuin huoneen alla olisi ollut mätänevä elukan raato.

Ilmaa pilasi vielä sekin, että sairas ei voinut sietää pienintäkään
vetoa eikä kirkasta valoa; sentähden olivat akkunat tiiviisti peitetyt
raskailla, tummilla verhoilla -- vaikka oli kesä -- ja sähkölamput
verhotut, niin että huoneessa vallitsi harmaa, aavemainen hämärä.

Pitkät tunnit vierivät hitaasti, niin kiduttavan hitaasti, mutta he
istuivat siellä äänettöminä ja kuuntelivat tuota kauheata valitusta. Ja
miten monenlaista se olikaan! Toisinaan hän saattoi valittaa kauan
samalla yksitoikkoisella äänellä, niin että siihen tavallaan tottuikin
eikä kärsinyt niin paljon. Mutta sitten hän saattoi äkkiä voihkia ja
ähkiä, aivankuin tukehtumaisillaan, ja kun sitä oli hetken kestänyt,
alkoi hän huutaa hurjasti ja vihlovasti -- niinkuin revittäisiin hänen
jäseniänsä irti. Toisinaan hän taas uikutti pitkäveteisesti ja
eläimellisesti, ulvoi kuin haavoitettu koira... Niinkuin olisi jossakin
ammuttu koira, paiskattu sen ruumis louhikkoon, ja se virkookin, nostaa
lävistetyn, vertavuotavan kuononsa taivasta kohden ja alkaa
viimeisillä, sammuvilla voimillaan väräjävällä äänellä ulvoa --
ja siinä ulvonnassa kuvastuu niin sanomaton pelko, suru ja
kuolemankauhu... Sellaisina hetkinä hänen vanha vaimonsa nousi, poistui
heikoin askelin huoneeseensa, laskeutui polvilleen ja rukoili --
rukoili palavasti loppua, loppua, loppua...

Kun hän taas palasi huoneeseen, valtasi hänet hurja kauhistus --
aivankuin hän näkisi outoa, kauheata unta. Oliko tuo muodoton,
valittava, vääntelehtivä, painajaista muistuttava olento tosiaankin
hänen miehensä, joka ennen oli niin voimakas, kaunis...

Ja hän purskahti suonenvedontapaiseen, mielettömään itkuun...

Puolenpäivän aikaan tuli lääkäri.

Hän oli humaaninen mies ja sääli syvästi sekä kuolevaa että hänen
omaisiaan. Ja kun hän oli nähnyt, että tuollaistakin olotilaa saattoi
kestää vielä joltisenkin kauan, kutsui hän vanhimman pojan toiseen
huoneeseen ja sanoi tälle hiljaa:

-- Te tiedätte, että hänellä on hirveät tuskat, ja se näyttää yhä
kestävän. Mitä arvelette... eiköhän olisi parasta, että hän pääsisi
rauhaan... Kai ymmärrätte mitä tarkoitan...?

-- Ymmärrän... kyllä ymmärrän, -- virkkoi hän hermostuneena ja
kauhistuneena. -- Mutta siihen en milloinkaan suostu. Sehän olisi
murhaa! Elämä on jumalan kädessä, hän on sen antanut ja hänellä yksin
on valta se ottaa. Ja minusta lääkärin velvollisuus on pitkittää elämää
niin kauan kuin suinkin.

-- Anteeksi, -- keskeytti lääkäri. -- En ole tullut tänne siitä
väittelemään!

Ja hän poistui kumartaen. Tunnit vierivät...

-- Miksei hän jo lopu...? Miksei hän jo lopu...? hoki vanhin poika
ontolla, kuulumattomalla äänellä ja sydämessään hän melkein katui,
ettei tullut lääkärin kanssa neuvotelleeksi. Nyt se on jo mahdotonta.

-- Jumala... hyvä jumala... -- soperteli tytär.

Nuorin poika itki.

Ja vanha vaimo. Niin -- hän poistui taas horjuvin askelin rukoilemaan.

Oli tullut ilta.


II

Seuraavana iltana.

Hän ei ole vieläkään kuollut.

Mikään ei ole muuttunut: sama himmeä valo, sama inhottava löyhkä, samat
valitukset -- omaiset vain ovat yhä väsyneempiä, he ovat muuttuneet yhä
hermostuneemmiksi, he toivovat yhä hartaammin loppua, kuolemaa.

Tapansa mukaan oli lääkäri käynyt aamulla katsomassa ja ilmoittanut,
että hänen mielipiteensä mukaan sairaan on aivan mahdoton elää enää
huomiseen.

Tämän ilmoituksen johdosta kutsuttiin pappi, joka antoi sairaalle
herran pyhän ehtoollisen. Ja nyt hänen piti olla valmis kuolemaan.

Mutta hän ei kuole, hän pitää epätoivoisesti kiinni elämästä.

Kuitenkin huomaa, että kuolema yhä lujemmin ja lujemmin tarttuu häneen;
hänen silmänsä ovat vajonneet yhä syvemmälle kuoppiinsa, ja hänen
valituksensa ovat muuttuneet yhä heikommiksi, käheämmiksi ja
tukahtuneemmiksi -- niinkuin hänen kurkkuunsa olisi tarttunut rautainen
koura, jonka hirveät sormet armottomasti ja järkähtämättömästi
puristuvat yhä tiukemmalle, tiukemmalle...

Ja tunnit vierivät tuskallisessa, jännittävässä odotuksessa.

       *       *       *       *       *

Oli jo kohta puoliyö.

Silloin taukosivat äkkiä valitukset. Kuolevan silmät pullistuivat
syvissä kuopissaan ja kääntyivät aivankuin nurin. Kasvot vääntyivät
kokonaan vinoon, suu aukeni suonenvedontapaisesti ammolleen, ja sieltä
alkoi pursuta vaahtoa... Ja pitkä, koko ruumista vapisuttava
kouristuskohtaus alkoi...

Vaimo tuijotti häneen kauan jähmettynein, tylsin, kuolonkalpein
kasvoin, tuijotti kauan, kauan -- ja meni vieläkin rukoilemaan. Mutta
hän oli jo niin menehtynyt, ettei jaksanut eikä osannutkaan enää
rukoilla -- hänen kalpeat huulensa vain hiljaa liikkuivat...

Kun hän palasi, olivat kouristukset jo lakanneet, vain silloin tällöin
aukeni kuolevan suu ja väristys kulki pitkin hänen ruumistaan.

Vähitellen hän palasi tajuntaansa -- ja ihmeekseen hän huomasi, että
sietämätön tuskansa oli miltei kokonaan tauonnut -- ruumis oli
aivankuin turtunut. Ja hän tunsi alussa sanomatonta rauhaa...

Silloin tuntui hänestä, että kosteanniljakat, jääkylmät kädet
tarttuivat hänen jalkoihinsa, alkaen niitä hieroa -- ja niin kylmät
olivat nuo kädet, kuin olisi hänen jalkojaan sivelty jääpalasilla.
Mitä? Ne ovat muutenkin kylmät... Mitä ne ajattelevat, kun rupeavat
jäällä...

Väsyneesti hän käänsi katseensa jalkoihinsa -- eikä siellä ollut
ketään...

Ja kuitenkin... kuitenkin... Hän tunsi vielä selvemmin kuin äsken nuo
lujat, suunnattomat kourat jäisine sormineen, jotka hiljaa, hiljaa
työntyivät yhä ylemmäksi... Hän koetti liikuttaa jalkojaan...
irroittautua, mutta niin lujasti puristivat nuo jääkourat, ettei edes
varvas liikahtanut.

Silloin hänet valtasi kuvaamaton kauhu.

Kuolema...

Hän oli kyllä tiennyt, että kuolema tulee, mutta hän ei vielä koskaan
ollut kuvitellut itse kuoleman hetkeä, järkähtämätöntä, nopeasti
lähestyvää kuolemaa.

Ja nyt se tulee!

Ei, ei! Ei vielä! -- huutaa hänen kauhistunut sielunsa. -- Ei vielä!
Hän ei ole vielä valmis! Ei vielä...

Hänen täytyy vielä puhua rovastin kanssa, ja hän tahtoo sanoa
omaisilleen: kutsukaa rovasti!

Mutta vain heikko, käheä ääni kuului hänen avoimesta suustaan.

Hän oli menettänyt puhekykynsä.

Kauhean epätoivon valtaamana hän koetti puhua, huutaa, rukoilla, mutta
tulos oli sama -- kieli ei taipunut, se lepäsi suussa liikkumattomana
kuin kuollut lihapala... ja huutaakaan hän ei enää jaksanut -- hänen
suustaan tunkeutui vain heikko, ilkeäsointuinen kähinä.

Ei, ei! Se on mahdotonta! Hänen täytyy saada puhua vielä! Hän ei voi
kuolla näin... Hänen täytyy puhua... Tosin hän on elänyt
kristillisesti, häntä on aina pidetty uskovaisena... mutta hän ei
sittenkään ole valmis kuolemaan... Hän ei ole koskaan käsittänyt sitä
niinkuin nyt, että kuolema tulee, koputtaa ovelle -- ja sitä täytyy
seurata. Ja hänen sairaat aivonsa päättävät, että jos hänen täytyy näin
kuolla... _niin hän on ehdottomasti kadotettu!_

Hän jännitti sammuvat sielunsa ja ruumiinsa voimat, voidakseen lausua
tuon yhden ainoan sanan: pappi. Mutta ei! Ei voinut!

Hän koetti uudelleen, kauan, kauan -- turhaan! Hänen kasvonsa
vääristyivät epätoivosta, hänen suunsa aukeni ammolleen, harmahtava,
ajettunut kieli värisi, mutta ei kuulu muuta kuin sama eläimellinen
kähinä. Hän koetti viitata jotakin -- turhaa, turhaa, hän ei jaksanut
-- käsi ei noussut...

Vihdoin omaisetkin huomasivat, että hän oli menettänyt puhekykynsä; he
näkivät hänen epätoivonsa ja aavistivat, että hän tahtoisi sanoa
jotakin sanomattoman tärkeätä, ja heidän tuskansa tuli sen johdosta
kaksinkertaiseksi.

Tytär syöksyi vuoteen viereen, tarttui isänsä käteen, mutta hellitti
siitä kauhistuen -- se oli aivan kylmä. Itkien hän vaikeroi:

-- Isä, isä... Etkö sinä voi puhua...?

Kaikki kuuntelivat jännittyneinä, henkeä pidättäen. Mutta kuoleva oli
äskeisistä ponnistuksistaan niin uupunut, ettei jaksanut edes
silmilläänkään mitään merkkiä antaa.

-- Kuuletko sinä vielä... isä, kuuletko minua...?

Kuolevan kasvoilla kuvastui sama jähmettynyt epätoivo. Ja tytär
vaikeroi aivankuin mielettömänä:

-- Isä, isä... tunnetko sinä minut...? Kuuletko minun ääneni...? Minä
se olen... Minä se olen...

Ei vastausta. Liikkumattomina ja jäykkinä tuijottivat hänen silmänsä
suoraan ylös.

Mutta vaikka hänen ruumiinsa olikin miltei kuollut, niin toimivat hänen
aivonsa kuumeentapaisella, sekavalla tavalla. Suurena ja hirveänä
vaivasi se yksi ajatus: että hänen täytyy heti kuolla, vaikka hän ei
ole vielä valmis, ja että sitä täytyy koettaa estää. Ja välillä
välähtelivät kuin vilkkuvat, ystävälliset tulet pimeässä yössä
kaukaiset muistot -- ja taas sammuivat. Ja aivankuin saaliinhimoinen,
nälkäinen peto hyökkäsi taas se suuri, pelottava ajatus, se
järkähtämätön, jota ei voi paeta...

Nyt hän ei enää valittanut, hänen ruumiilliset tuskansa olivat jo
loppuneet, hän lepäsi vain hiljaa, ja lähenevä kuolema oli käynyt
painamassa leimansa hänen silmiinsä -- ne olivat niin omituisen himmeät
ja tuijottavat, eikä hän nähnyt enää.

Mutta elävänä muistui hänen mieleensä seuraava tapaus:

Hän oli kerran metsästysretkellä, kauan, kauan sitten. Silloin hän näki
kauniin, vihreän tikan ja kevytmielisesti ampui sitä. Vieläkin hän
silmissään näki, miten lintu, toinen siipi katkenneena, koetti paeta,
ja kun se huomasi hänen saavuttavan, pääsi siltä valittava, kauhistunut
piipitys. Hän saavutti uhrinsa, koetti tarttua siihen, mutta se livahti
hänen kättensä alta ja alkoi, yhä surkeasti ja rukoilevasti piipittäen,
kiivetä puunrunkoa myöten ylös. Oi, hän muistaa sen niin selvästi...
hän miltei on kuulevinaan tuon heikon, epätoivoisen äänen ja hentojen
kynsien rapinan korkeata puunrunkoa vasten. Julmalla kiihkolla hän löi
linnun alas pyssynpiipulla; se putosi kyljelleen ja jäi liikkumattomana
makaamaan, veri pulppusi sen kyljestä valuen silkinhienolle, vihreälle
höyhenpuvulle, ja yhä heikommin valittaen se katsoi kirkkailla
silmillään häneen -- aivankuin olisi varmasti luottanut siihen, että
hänet armahdetaan, jätetään elämään, mutta kuitenkin vielä hiljaa
rukoilee... Mutta hän löi lintua puunoksalla päähän; se kouristautui,
alkoi väristä ja valitti heikosti, luoden murhaajaansa kirkkaat
silmänsä. Hän löi uudestaan, mutta oksa oli laho ja katkesi -- eikä
lintu vieläkään kuollut. Hän tarttui toiseen oksaan, ja parin kolmen
iskun jälkeen alkoivat sen silmät vihdoinkin himmetä ja kouristukset
kävivät yhä harvemmiksi ja sen hennot varpaat puristuivat yhteen kuin
pienen lapsen kädet... Hän katsoi kauan lintua, sen himmenneitä silmiä,
katkennutta siipeä ja verintahrattua höyhenpukua, jota myöten vielä
vieri joitakin punaisia verikarpaloita, ja käsiänsä...

Kun hän muisteli tuota tapausta, alkoi hänen sekavissa aivoissaan
tuntua siltä, että hän onkin tuo lintu, ja kuolema ajaa häntä takaa
samoin kuin hän silloin -- silmät loistaen murhahalusta... Hänen
jalkansa on katkennut... hän läähättää, hän on tukehtumaisillaan -- ja
yhä lähenee kuolema, lähenee, lähenee... Kuivat oksat murskaantuvat
räiskyen sen jalkojen alla... Hän ei tiedä, minkä näköinen se on, hän
ei uskalla katsahtaa taakseen, mutta luultavasti se on luurangon
näköinen, päällään musta viitta ja käsissään terävä viikate. Ah, se on
varmasti sellainen, koska hän kuulee luiden kalahtelevan... Huu! Miten
hirveästi ne kalisevat... Nyt hän tuntee niskallaan sen jäisen,
hyytävän henkäyksen... ja väristen odottaa iskua.

Mutta hän pääseekin vielä eteenpäin, taas hän kuumeisesti huohottaen
laahustaa pakoon, ja jälessä tulee kuolema... risut räiskyvät, luut
kalahtelevat... Ja niin hän pakenee kauan -- niin loppumattoman
kauan...

Vihdoinkin hän on turvassa. Hän on päässyt pakoon, hän tuntee
lepäävänsä omassa vuoteessaan. Hän sulkee silmänsä kuolemanväsyneenä...

Sitten näkivät omaiset, että hänen silmänsä äkkiä aukenivat, silmäterät
alkoivat laajeta, niin että ne täyttivät miltei koko silmän, koko syvän
silmäkuopan.

He alkoivat väristä -- he tunsivat, että noilla mustilla,
luonnottomilla silmäterillä nähdään jotakin kauheata...

Vertahyydyttävä olikin se näky, minkä hän näki:

Ovesta hiipi hiljaa suunnaton, varjomainen olento ja liukui
omituisesti, äänettömästi yli lattian kellonurkkaa kohti. Hän näki
karvaisen ruumiin, tahi oikeammin sanoen luurangon, jota peitti harmaa,
hienokarvainen nahka... Se asettui seisomaan nurkkaan ja alkoi
tuijottaa häneen uhkaavasti luisilla kasvoillaan -- silmien tilalla
mustat, ammottavat kuopat...

Niin -- siinä se on... Nyt se on tullut häntä hakemaan. Se on kuolema
-- sama kuin äsken metsässä... Se löysi sittenkin... tännekin. Nyt ei
mikään auta...

Hän tahtoo pyytää kuolemaa odottamaan edes hiukan, edes muutaman
hetken, jotta hän saisi rukoilla -- mutta sanaakaan ei tule hänen
huuliltaan. Ja ilkeästi irvistellen viittaa haamu suurentuneeseen
huoneen peräseinään -- ja samassa alkaa se äänettömästi kohota,
niinkuin esirippu teatterissa, ja siellä näkyy sysimusta pimeys...

Nyt tarttuu hirviö voimakkaasti johonkin mahdottomaan kampiin, ja
silloin kallistuu koko huone sinnepäin, mistä seinä on poissa... Hän
jäykistyy kauhusta: nyt hän vierähtää sänkyineen syvyyteen... Mutta
huone heilahtaakin takaisin ja alkaa harvaan heilua -- niinkuin suuri
laiva valtameren myrskyssä... Kaikki omaiset ovat paenneet, hän on
yksin hirviön kanssa... sen silmäkuopat kiiluvat pirullisesta ilosta ja
nautinnosta. Se vääntää ja ponnistelee yhä kauheammin...

Hänen pitäisi huutaa vaimoansa, pyytää, rukoilla, ettei tämä jättäisi
häntä elämän hirvittävimmällä hetkellä... Hän tahtoo vieläkin rukoilla
hirviötä, että se pysähdyttäisi vielä hetkeksi, hänellä olisi vielä
jotakin niin tärkeätä sanottavaa, että siitä riippuu kaikki, kaikki --
mutta sanaakaan ei tule hänen huuliltaan...

Ja yhä valtavammin heiluu huone... Ooh! Nyt oli lattia jo jyrkkä kuin
ulkokatto, ja hänen kauhunsa lisääntyy yhä, kun hän muistaa, että
vuoteen jalkojen alla on porsliinirullat: silloinhan sänky vielä
helpommin saattaa vierähtää... Oi, jospa vielä hetkeksi voisi
pysähdyttää tuon heilumisen! Ei, ei, ei! Tuolla hirviöllä ei ole
sääliä...

Nyt hän näki tuon syvyyden läpitunkemattoman pimeyden... Hänen luiset,
keltaiset sormensa tarttuvat sängynlaitoihin kuin suuret kravunsakset,
ja kuolinhetken suonenvedontapaisella, itsetiedottomalla voimalla
imeytyy hänen kummituksentapainen ruumiinsa sänkyyn, kuin ahnas
mustekala uhriinsa. Ja sitten hän koettaa olla niin hiljaa, hiljaa --
ettei vain liikahduksellaan aiheuttaisi vierimistä... Hän ei uskalla
enää nikoillakaan, peläten vain ärsyttävänsä hirviötä: hän tuijottaa
vain pimeyteen.

Silloin kallistuu huoneen lattia miltei pystysuoraan -- ja hän
vierähtää mustaan syvyyteen.

Kiljahdus niin kamala ja vihlova, kuin se tulisi ikuisesta
kadotuksesta, tunkeutuu hänen kurkustaan. Ja niin odottamaton ja
epäinhimillinen on tuo huuto, että läsnäolijat kalpenevat
liidunvalkoisiksi. -- Hänen vaimonsa pyörtyy ja kannetaan pois
tiedottomana, tytär alkaa eläimellisesti huutaa, ja nuorin poika
kyyristyy sohvaan, painaa päänsä sen nurkkaan ja puree tuskissaan
pehmeätä sohvatyynyä...

Mutta kuoleva putoo, putoo. Vauhti on niin huimaava, että hän tuskin
voi hengittää, ja hänen korvansa humisevat valtavasti. Milloin, milloin
hän saavuttaa pohjan ja millainen on siellä syvyydessä pohja:
kivilouhikko, vesi, lieju...? Luultavasti musta lieju, samanlainen,
jonka hän näki kerran eräällä suurella nevalla Lapissa... Ah, nyt
leyhähtää sieltä jo hyytävä kylmyys -- hänen ruumiinsa kylmenee,
jäätyy, kaikki jäsenet ovat jo puutuneet, kovat kuin kivi... Ja yhä
alaspäin, alaspäin, alaspäin... Ja sieltä alhaalta, kaukaisesta,
pimeästä syvyydestä alkaa kuulua joitakin tukahdutettuja huutoja...

Kuoleva oli jo menettänyt tajuntansa. Hänen silmänsä olivat muuttuneet
yhä lasimaisemmiksi ja vääntyneet kieroon. Hänen kasvonsa olivat
kokonaan vinossa, ja joka henkäyksellä vääntyi hänen suunsa ammolleen,
kuin hän olisi tahtonut yhä enemmän ja enemmän ahmia ilmaa tai kuin
olisi sieltä väkisin tunkeutunut hurja, vihlova kiljaisu... Mutta
sieltä kuului vain jokaisella kauhean pitkällä hengenvedolla käheä
korahdus...

Ja vieläkin hän putoo... putoo... yhä samalla pyörryttävällä vauhdilla.
Ja hämärästi käsittää hän, että se matka, minkä hän on jo pudonnut, on
niin hirvittävä, hän on niin suunnattoman kaukana, että kaikki yhteys
elämän kanssa on kauan, kauan sitte jo auttamattomasti katkennut...

Jo kuuluvat selvemmin huudot... Mitä ovat nuo huudot... Tuo hirveä,
yhtämittainen huuto...? Ah -- _ne ovat kadotettujen tuskanhuutoja_...
Sinnekö hän siis joutuu...? Sinnekö... sinnekö...?

Jo erottaa hän äärettömän suuria, kömpelöitä hirviöitä -- samanlaisia
kuin jurakauden liskoeläimet, mutta niillä on suunnattomat
alligaattorien kidat... Niiden silmät hohtavat vihreällä valolla, ja
vain ne niukasti valaisevat hirviöiden jaloissa vääntelehtiviä,
alastomia ihmisruumiita... Eräs jättiläishirviö on juuri hänen
kohdallaan... nyt se huomaa hänet, se valaisee hänet kokonaan silmiensä
kauhealla välähdyksellä -- ja ahnaasti loksahtaen aukenee sen
suunnaton, sinipunerva kita, ja sieltä löyhähtää jääkylmä hengähdys...

Ja hän putoo sinne...



TOINEN KERTOMUS


Yksinäinen huvila meren rannalla.

Musta syysilta peittää maan. Tummalla taivaalla ei loista kuu, ei vilku
ainoakaan tähti. Vain vaivoin saattaa erottaa joitakin synkkiä
pilvenlohkareita, jotka liitelevät siellä ylhäällä hiljalleen ja
äänettöminä kuin suunnattomat, aavemaiset linnut...

Huvilan ympärillä olevat suuret kuuset erottuvat pimeydestä mustina ja
epämääräisinä kuin jättiläisten haahmot -- ja niiden raskas, hillitty
kohinakin muistuttaa jonkun tavattoman suuren, nääntyneen olennon
huokauksia... Jossakin kauempana värisee yötuulessa viimeisillä
lehdillään yksinäinen haapa -- ja niin salaperäiseltä ja alakuloiselta
kuuluu tuo hiljainen värinä, kuin itkisi se yksinäisyyttään ja
lähenevää kuolemaansa tai niinkuin nyyhkyttäisi siellä epätoivoon
joutunut ihminen... Ja väsyneesti ja yksitoikkoisesti loiskuvat pienet
aallot rannan kiviä vasten -- niinkuin nekin kuiskailisivat keskenään
jotain niin surullista...

Mutta huvilassa on valoisaa. Sali on koristettu kummallisella, miltei
satumaisella tavalla. Kaikki seinämät ovat täynnä kukkia -- ruusuja,
neilikoita ja orvokkeja -- järjestettyinä taiteellisiin ryhmiin,
muodostaen mitä ihmeellisimpiä ja hurmaavimpia väriyhdistelmiä. Ja
kukkien tuoksu täyttää ilman, huumaten kuin väkevä viini... Mutta
keskellä lattiaa on lumivalkoisella liinalla katettu pöytä, ja sen
keskellä kristallimaljakossa vain yksi ainoa kukka -- _suuri, musta
ruusu_.

Ja kaiken ylitse leviää kymmenistä värillisistä sähkölampuista
vaaleanpunainen, ruusunvärinen valo, saaden aikaan satumaisen
tunnelman.

Kaikki on valmistettu kuin harvinaista juhlaa varten.

Mutta vain viidelle on pöytä katettu.

Salin ovi avautuu, ja edellä astuu sisään noin viisikymmenvuotias mies.
Hän on laiha ja hyvin kalpea ja hänen tukkansa on ohimoilta harmaa;
näkyy myös, että hän vain suurin ponnistuksin saattoi kävellä
reippaasti. Mutta hänen otsansa on korkea ja hänen syvällä olevat
harmaat silmänsä loistavat omituisesti, miltei nuorekkaasti, kun hän
istahtaa pehmeään leposohvaan.

Hänen vaimonsa näyttää hiukan nuoremmalta; hänen vartalonsa on vielä
solakka ja nuortea -- mutta hänenkin kasvonsa ovat kalpeat kuin liina,
hänen huulensa vapisevat, ja vain äärimmäisellä tahdonponnistuksella
hän voi pysyä tyynenä.

Ja sitten tulevat heidän kolme poikaansa -- vanhin kahdenkymmenenyhden-
ja nuorin seitsemäntoistavuotias -- kookkaina, jäntevinä,
ahavoituneina. Hekin näyttävät aroilta ja epäröiviltä, nähdessään
kukkien paljouden.

Kun he olivat istuutuneet, kysyi mies hetken äänettömyyden jälkeen
hiljaa:

-- Pojat. Tiedättekö, miksi meillä on nyt näin?

Kukaan ei vastannut. Mutta vanhimman pojan ruskeat kasvot kalpenivat
äkkiä -- hän ymmärsi kaikki.

-- Nyt on tullut se päivä, josta olen teille useasti puhunut. -- Ja hän
lisäsi hetken kuluttua vielä hiljemmin:

-- Tämä on viimeinen kerta kun olemme yhdessä.

Oli niin hiljaista -- ainoa ääni oli katossa lentelevän yksinäisen
kärpäsen hento surina. Vihdoin sopersi vanhin poika omituisella,
käheällä äänellä:

-- Isä... onko, onko se nyt jo välttämätöntä...?

-- On, -- puhui mies tyynesti. -- Minulla on nyt ollut kuumetta
yhtämittaa toista viikkoa. Ja minä tunnen olevani nyt jo niin huono,
että joudun aivan pian vuoteeseen -- josta en milloinkaan nouse... Ja
minä haluan säästää teitä kaikkia.

Hän oli taas hetken vaiti ja jatkoi sitten reippaasti:

-- Ja nyt, pojat! Näyttäkää, että olette miehiä. Ruvetkaamme
illalliselle.

Hän hymyili ja katsahti ruokapöytään, niinkuin hänellä olisi ollut
hyväkin ruokahalu.

Kun veitset kalahtivat lautasiin, katsahtivat pojat toisiinsa aivankuin
pelästyneinä -- niinkuin tuo räikeä kalina olisi ollut hautauskellojen
ääni.

Silloin alkoi makuuhuoneesta kuulua valitun jouhikvartetin esittämänä
Oginskin poloneesin omituinen sävel. Niin harvaan, niin surullisesti ja
hillitysti kuuluu tuo ääni monikertaisten oviverhojen lävitse, kuin
vaikeroisi jossakin syvässä vankiholvissa ihminen, joka ei enää toivo
poispääsyä...

Kun soitto taukosi, alkoi hän puhua. Hän kertoi matkoistaan ja
muistoistaan sellaisella elävyydellä ja reippaudella, että pojat
näyttivät hetkeksi unohtavan todellisuuden -- hartaasti kuunnellen he
söivät hyvällä ruokahalulla. Itse hän ei paljoa syönyt -- maisteli vain
hitaasti mitä vaimonsa hänelle tarjoili ja hymyili tälle rohkaisevasti.

He söivät jälkiruuaksi jäätelöä, josta hän oli niin paljon aina
pitänyt. Kun pojat vielä söivät, tarjosi vaimo hänelle lisää:

-- Kiitos, vanha ystäväni. Nyt minä en syö enää...

Äkkiä tuli niin tuskallisen hiljaista. Pojatkin lakkasivat syömästä
kuin yhteisestä sopimuksesta. Tuo viimeinen sana _enää_ oli hänen
tahtomattaan saanut niin omituisen alakuloisen kaiun -- niinkuin olisi
kadonnut iäksi jotakin kallista ja rakastettua, jota ei enää
milloinkaan saa takaisin. Vaimo kalpeni taas entistäänkin kalpeammaksi,
ja hänen kasvoissaan kuvastui kalvava tuska ja levottomuus. Ja niinkuin
hänen pyynnöstään olisi riippunut kaikki, koko elämä, kuiskasi hän ääni
värähdellen:

-- Rakas... ota, ota vielä... vähän...

Mies huomasi kaikki, ja hän muutti äänensä iloiseksi:

-- No, kyllähän minä... Koska pojillakin näkyy vielä olevan.

Miltei henkeä pidättäen katsoivat kaikki, miten hän hitaasti imeskellen
söi hiukan jäätelöä. Ja kaikki ajattelivat samaa: kun hän nyt on tuon
jäätelöhiukkasen syönyt -- _niin hän ei syö enää milloinkaan_.

Ja oli niin hiljaista, niin hiljaista ja painostavaa kuin haudassa.
Eikä punertava valokaan kyennyt salaamaan heidän kalpeuttaan...

Hän kostutti suutaan viinilasissaan, nojautui hiukan taaksepäin
leposohvallaan ja puhui:

-- Roomalaiset -- he osasivat kuolla, mutta nykyään ei uskalleta.
Nykyään tuomitaan jokaista, ken uskaltaa itse lähteä elämästä. -- Hän
hymyili hienon ivallisesti, samalla kun jatkoi: -- Kai tekin, pojat,
olette jo lukemattomia kertoja kuulleet sen miltei sananparreksi
muuttuneen fraasin, että "täytyy olla rohkeutta elää". En voi auttaa,
että minusta tuntuu tragikoomilliselta, kun kuolemaisillaan olevat
raukatkin sopertelevat näitä sanoja -- sellaiset, jotka elävät vain
tuskaksi itselleen ja taakaksi muille. Sillä tämän fraasin ovat
keksineet lohdutuksekseen juuri pelkurit -- kun kauhu ja epävarmuus
siitä, mihin he joutuvat kuolemansa jälkeen, on estänyt heitä eroamasta
kurjasta elämästään... Ja se on kristinusko, joka on muuttanut kuoleman
pelottavaksi, salaperäiseksi ja kauheaksi, vaikka pitäisi olla
päinvastoin -- se juuri on yleisen mielipiteen saanut sellaiseksi, että
värisemme, kun...

Hänen puheensa keskeytti terävä yskänpuuska, ja hänen kalpeilla
huulillaan näkyi verta.

Silloin nuorin poika, joka oli voimakas ja harteva kuin täysikasvuinen
mies, syöksyi isänsä sohvan viereen, painoi päänsä hänen polvilleen
nyyhkyttäen kuin pieni lapsi:

-- Isä... isä...

Mies silitti hänen tuuheata tukkaansa, ja kun hän pitkän äänettömyyden
jälkeen puhui, oli hänen äänensä hiljainen kuin tuulen henkäys:

-- Pikku Matti... niin, vaikka sinä oletkin noin suuri, olet sinä
kuitenkin vielä isän "pikku Matti"... Minä ymmärrän, että sinun on
ikävä... Mutta ajattele, paljon ikävämpi olisi sinun olla isän vuoteen
vieressä silloin, kun isä ei jaksaisi enää puhua teille ainoatakaan
sanaa, ei liikauttaa jäsentä... Ja teidän täytyisi katsella ehkä kauan
hänen kuolinkamppailuaan... Eikö niin?

-- Niin... -- nyyhkytti poika hiljaa.

-- Ja ajatelkaa, pojat, kuolema on luonnollinen ja välttämätön --
kukaan ei voi sitä paeta. Tekin, jotka nyt olette noin nuoria, terveitä
ja voimakkaita -- teidänkin täytyy ehdottomasti kuolla. Kun se siis on
välttämätön, niin on kummallista, miksi ihmiset tekevät sen itselleen
niin hirveäksi kuin suinkin. He lykkäävät sen ihan viimeiseen, siksi,
kunnes heidän ehdottomasti _täytyy_ kuolla. Minäkin voisin lykätä vielä
tuonnemmaksi kuolemanhetkeni, jos tahtoisin; kun nyt kuolen, niin se
tapahtuu _omasta tahdostani_. -- Ja hän lisäsi vieläkin hiljemmin: --
Pian kyllä tulee aika, jolloin se ei enää ole minun vallassani --
kuolema tulee kysymättä tahdonko vai enkö.

Taas tuli pitkä äänettömyys. Voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana
kääntyi vaimo poispäin ja pyyhkäisi kyynelen silmästään. Hellästi
lohduttaen sanoi mies:

-- Sinä, rakas ystäväni -- älä murehdi... Tätä ei voi auttaa.

Vaimo tarttui miehensä käteen ja kuiskasi hiljaa ja päättävästi:

-- Minäkin kuolen sinun kanssasi.

Mies hämmästyi. Hän oli luullut voivansa kuolla tyynesti -- ja nyt tuli
hänen eteensä uusi asia, jota hän ei ollut ottanut lukuun. Hän katsoi
vaimoansa aivankuin jotain vierasta, mieltäkiinnittävää henkilöä, jonka
näkee ensi kerran. Joku pojista alkoi hengittää raskaasti, niin
raskaasti, että se kuului läähätykseltä hiljaisessa huoneessa.

-- Niin... minä ajattelen kuolemasta samoin kuin sinä... ja tahdon
seurata sinua. -- Kyynel kohosi hänen silmäänsä, ja liikutuksesta
värisevällä äänellä hän lisäsi:

-- Minä en voi elää sen jälkeen kuin sinä olet kuollut... Sinä olet
ottanut minun sieluni -- ja niinkuin sinä kuolet, tahdon minäkin
kuolla...

-- Mutta ajattele... pojat... he jäävät yksin, -- sammalsi mies
epätoivoisesti.

Naisen poskille nousi vieno puna, hän näytti olevan kuin haltioissaan,
kun hän sädehtivin silmin puhui:

-- Katso, miten voimakkaita he ovat -- ei yksin ruumiiltaan, vaan myös
sielultaan. Ja siitä minä kiitän yksinomaan sinua. Sinä olet opettanut
heitä elämään, sinä olet opettanut heille kuoleman salaisuuden... He
tulevat yksinkin...

-- Mutta rakas... katso heitä, -- keskeytti mies.

Pojat olivat kuunnelleet kalpeina ja tuskaisina. Vanhin poika oli
sulkenut silmänsä -- ja pitkien, tummien ripsien välistä vierähti
silloin tällöin suuria kyyneleitä... Keskimäinen puristi jäntevillä,
urheiluissa karaistuneilla käsillään ruokaliinaa -- ja aivankuin
varkain pääsi hänen suustaan terävä hammasten kiristys... Mutta nuorin
oli painanut kasvonsa valkeata pöytäliinaa vasten ja hänen voimakkaat
hartiansa nytkähtelivät pidätetyistä nyyhkytyksistä.

Matalalla, värisevällä äänellä kuiskasi mies:

-- Hehän ovat meidän pienet... pienet poikamme...

Naisen kasvoilla kuvastui tuska, sääli ja hellyys, kun hän katsoi
poikiinsa. Sitten hänen huulensa alkoivat vavista, ja vihdoin hän
aivankuin vastustamattoman voiman pakottamana läheni nuorinta poikaansa
ja painoi huulensa tämän päätä vasten, sopertaen katkonaisesti:

-- Ei... ei äiti voi... poikia jättää...

-- Kuuletteko, pojat! -- huudahti mies aivankuin vapautuneena suuresta
taakasta. -- Kuulettehan mitä äiti sanoo! Älkää nyt olko surullisia --
nythän on kaikki hyvin... Äiti jää teidän luoksenne, neuvoo teitä,
pitää teistä huolta...

Ja hän puhui edelleen niin iloisesti ja reippaasti, kuin olisi ollut
kysymys vain jostakin lyhyestä matkasta -- ja kaikki muuttuivat taas
iloisemmiksi.

-- Miksei sentään ole elämää kuoleman jälkeen... -- lausui nainen
aivankuin olisi arastellut puhua siitä. -- Olisi niin onnellista tavata
vielä...

-- Sinä sanot erään syyn, joka suureksi osaksi on synnyttänyt uskon
haudantakaiseen elämään; ihmiset ovat tahtoneet nähdä toisiaan vielä
kuoleman jälkeenkin, ja he ovat laatineet myöskin uskontonsa sen
mukaan.

-- Kummallista... -- puhui nainen aivankuin uneksien, -- joskus, kun ei
ajattele tarkempaan, tuntuu niin surulliselta, kun ei enää koskaan
näe... kun tavallaan häviää...

-- Mutta rakkaani, emmehän me häviä: mehän elämme kuolemamme jälkeen...
Katsohan poikiamme. Heissä me elämme. Heille olemme antaneet itsemme,
sielummekin... Niinkuin ruoho lakastuu, kukat varisevat, niin täytyy
meidänkin ruumiimme lakastua. Mutta niinkuin ruohot ja kukat keväällä
nousevat uudelleen entistä kauniimpina ja elinvoimaisempina -- samoin
elämme mekin uudelleen lapsissamme. Ei meidän siis tarvitse kauhistua
mitään tyhjiinraukeamista.

-- Niin... niinhän se on kuin sanot... Meihin on vain niin syvälle
juurrutettu tuo mahdoton luulo, ettei järkikään toisinaan voi sitä
karkoittaa...

-- Matti, ole hyvä ja aukaise ikkuna... tahtoisin...

Hän keskeytti -- mutta kaikki ymmärsivät, että hän tahtoi vielä kerran
kuulla aaltojen loiskeen, hän oli aina rakastanut merta.

Nuorin poika veti punaiset samettiuutimet syrjään ja aukaisi molemmat
ikkunanpuoliskot.

Syysyön sakea pimeys hypähti taaksepäin nopeasti kuin peto, jota
heitetään kekäleellä, mutta joka jää kuitenkin pienen matkan päähän
mustana ja pelottavana... Ulkona oli tullut vieläkin hiljaisemmaksi.
Vain vaivoin kuului silloin tällöin aaltojen väsähtänyt loiskina...
haavan lehdet värähtivät kerran, kuin olisi joku kuiskannut hyvin
hiljaa... Ja yötuuli suhisi puissa niin hillitysti ja salaperäisesti --
niinkuin ylhäällä läpitunkemattomassa pimeydessä olisivat hitaasti
suhahdelleet suunnattomat siivet...

He tuijottivat kauan tuohon mustaan ikkuna-aukkoon. Tuntui kuin olisi
pimeydestä joku tuntematon olento tuijottanut heihin liikkumattomalla,
jäykällä katseellaan. Mies kuunteli vain aaltoja, ja lukemattomat
muistot, kokonainen sarja kuvia vilahteli hänen ohitseen. Hän muisti,
miten aallot hyväillen loiskuttelivat veneen kylkiä, kun hän ensi
kerran oli vaimonsa kanssa merellä ja kaupungista kuului etäinen
soitto... Hän muisti Pohjanmeren aallot raivoisina, vaahtopäisinä
syöksymässä ehtimiseen yli laivankannen... Ja nyt hän ei enää
milloinkaan keinu aalloilla...

Silloin kuului yön pimeästä hiljaisuudesta kaukainen, vaikeroiva ääni.
Ensin ei kuulunut mitä se oli, mutta sitten he tunsivat sen kurkien
huudoiksi. Ne lähenivät, lähenivät, lähenivät... kuului selvästi, että
siinä oli suuri parvi -- pitkä, muuttava parvi. Kuin välähtäen
muistuivat hänen mieleensä kauniit kesäillat muinaisessa lapsuuden
kodissa: hän on pieni poika, aurinko on juuri laskenut, vain punainen
rusko peittää vielä länsitaivaan... Hän seisoo pihalla kuunnellen
kurkien salaperäisiä huutoja kaukaisella suolla...

Ne lähenevät -- ne ovat jo kohdalla... Ah -- nuo huudot eivät nyt
olekaan samanlaisia kuin muinoin, lempeinä kesäiltoina... Nyt kun ne
muuttavat, kaikuvat niiden huudot niin toivottomina, valittavina ja
surullisina -- niinkuin ne jättäisivät ikuisia jäähyväisiä... Huudot
etääntyvät yhä kauemmaksi, yhä kauemmaksi... He kuuntelevat
jännittyneinä, henkeä pidättäen... Hetkeen ei kuulu enää mitään --
mutta sitten kuuluu vielä kerran yksi ainoa huuto niin kaukaisena ja
heikkona kuin aavistus...

Ja taasen on hiljaista...

-- Kurjet muuttavat... -- sanoi mies, tuijottaen ulos pimeyteen.

-- Niin muuttavat... -- yhtyi siihen vanhin poika, tuskin kuuluvasti,
ja hänen äänensä värisi...

Kummallista! Nyt, kun kuolinhetki tuli yhä lähemmäksi, ja vaikka hän
tiesi, ettei hän sitä lykkää, hän alkoi tuntea jotain epämääräistä
elämänkaipuuta... Hän olisi niin mielellään vielä tahtonut nähdä kesän,
nähdä tuoksuvan apilapellon perhosineen, mehiläisineen... kuulla
lintujen laulun kevätaamuna... Ja muistaessaan, ettei hän enää
milloinkaan saa tuota nähdä, vaan että hän jo huomenna on kuollut,
kylmä, tunsi hän jonkinmoista epämääräistä, ennen tuntematonta kammoa.
Parempi taitaisi sittenkin olla elää -- sairaanakin. Kuinka olikaan
Salomo sanonut: "Elävä koira on parempi kuin kuollut leijona."

Ei! Kun hän ajatteli tarkempaan, tunsi hän, että se oli vanha kasvatus,
joka siellä nosti päätään. Sillä miksi olisi kuolema viikon perästä
parempi kuin nyt? Kesää hän ei missään tapauksessa enää näe. Ei! Nyt se
on tapahtuva.

Hän nousi heti paikalla, meni kaapille ja ruiskutti käsivarteensa
vahvan annoksen morfiinia. Sitten hän taas istuutui tyynesti
sohvalleen...

Miten omituinen tunne! Vaikka jalat ja kädet tuntuvat liikuttaessa
raskailta, niin kuitenkin on niin tavattoman kevyt olla. Ei mitään
tuskaa, ei pahoinvointia -- vain suloinen raukeus koko ruumiissa... Ja
kaikki jännitys, se pieni kammo ja juhlallisuus, jota hän äsken oli
tuntenut, katosi kokonaan... Hän tunsi vain halua levätä, nukkua,
jättää kaikki...

Hän tunsi kuitenkin, että tuo raukeus tuli yhä suuremmaksi, ja
sentähden hän sanoi hiljaa:

-- Pojat, minä olen iloinen... kun olen voinut elää niin kauan, että te
olette jo noin suuria... olette miehiä... -- Hän pysähtyi hetkeksi,
niinkuin puhuminen olisi uuvuttanut häntä, ja jatkoi sitten hitaasti,
korostaen joka sanaa:

-- Niin, pojat... Eläkää aina miehinä... ja kun aika tulee -- niin
_kuolkaa myöskin miehinä_.

Kukaan ei puhunut mitään. Lähenevän kuoleman vakavuus ja juhlallisuus
oli tarttunut kaikkiin, eikä kukaan tahtonut rikkoa hiljaisuutta, eikä
valittaa. Pojat tarttuivat isänsä laihtuneisiin käsiin ja puristivat
niitä hiljaa aivankuin vastaukseksi.

Ja vaimo polvistui ja painoi päänsä miehen rintaa vasten. Mies tarttui
hänen päähänsä ja suuteli häntä, puhuen hiljaa ja hellästi:

-- Rakkaani... Minä en ole milloinkaan rakastanut sinua niin kuin
nyt...

Hän hymyili, sillä hänen mieleensä muistui taas se ilta, jolloin he
ensi kerran olivat soutelemassa. Hän painoi sähkönappulaa, ja heti
alkoi verhojen takaa kuulua heidän lempivalssinsa alakuloinen sävel.
Hän katsoi hymyillen vaimoansa ja kysyi kuiskaten:

-- Muistatko...?

-- Oi rakkaani... muistan... muistan... -- sopersi nainen liikutettuna.

Niin... siitä oli kaksikymmentäviisi vuotta, mutta heidän molempien
mieleen tuli tapaus yhtä selvänä kuin se olisi tapahtunut eilen.

He olivat kaukana lahdella, kaupungin melu ja jyrinä ei kuulunut enää
-- soitto vain kuului... Ja silloin alkoi äkkiä kuulua tämä sama valssi
-- niin vienona ja surumielisenä, että tyttö purskahti itkuun. Ja
silloin mies hellitti airoista, meni tytön viereen ja suuteli häntä...

Se oli heidän ensimäinen suudelmansa...

Kaksikymmentäviisi vuotta! Ja nyt tuudittaa sama sävel hänet
kuolemaan...

Mutta hän ei tuntenut enää mitään kaipausta... Elämä oli antanut
hänelle paljon, vaikkakin ankaran taistelun jälkeen. Hän tunsi itsensä
nyt onnelliseksi...

Sävel läheni loppuaan... värisi vielä hetken ja häipyi sitten kuin
kaunis unelma... Mutta sekään ei tuottanut enää mitään tuskaa -- hänen
oli niin sanomattoman kevyt ja rauhallinen olla. Hän hymyili
omaisilleen ja sanoi heikolla äänellä:

-- Muistatteko Petroniusta?

Kukaan ei vastannut. He vain hymyilivät.

Sitten hän otti vielä annoksen morfiinia.

Hän nojautui yhä raskaammin leposohvansa selustaa vasten, ja hänen
kasvonsa muuttuivat yhä kalpeammiksi. Mutta hänen huulensa hymyilivät
ja hänen katseessaan kuvastui sanoin kuvaamaton rauha, kun hän kuiskasi
kuin itsekseen:

-- Oi, miten hyvä minun on olla...

-- Isä... eikö sinulla ole mitään tuskia...? -- kysyi vanhin poika.

-- Ei mitään tuskia... Hyvästi nyt... rakkaani...

Hän katsahti jokaiseen rauhallisella, väsyneellä katseellaan, ja he
tarttuivat taas hänen käsiinsä. Ja vaikka he käsittivät, että he nyt
näkevät hänet viimeisen kerran elävänä, ja vaikka he olivat kauhulla
ajatelleet tätä hetkeä, niin se ei ollutkaan kauhea. Kun he katsoivat
hänen tyyniä, hymyileviä kasvojansa, eivät he saattaneet tuntea mitään
tuskaa. Oli vain niin omituisen juhlallista, salaperäistä ja
hiljaista...

Hän hymyili yhä raukeata hymyänsä -- niinkuin olisi muistellut jotain
suloista, ja hänen puoliksi suljetuissa, hiukan himmeissä silmissään
oli sellainen katse kuin katsellessa jotain kaunista, kaunista näkyä...
Ja hän kuiskasi itsekseen niin katkonaisesti ja heikosti, että se
muistutti yötuulen suhinaa:

-- Tämä on... siis .. kuolema ..

Hän lepäsi vielä hetken liikkumatta. Sitten hänen silmänsä avautuivat,
ne näyttivät vielä kerran loistavan kuin aurinko ennen lopullista
laskemistaan. Hän katsahti vielä kerran kaikkiin hymyillen tuota
ihmeellistä hymyään... sitten näytti siltä, kuin hänen silmiänsä olisi
painanut sanomattoman raskas uni...

Mutta hänen laiha, kalpea kätensä alkoi hapuilla jotakin -- sitten se
löysi sähkönappulan sohvan kädensijan vieressä... hän painoi siihen, ja
hetken kuluttua alkoi esiripun takana Chopin'in surumarssin sävel
tuskin kuuluvana, matalana kuiskauksena...

Sitten hän sulki silmänsä...

Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän, hänen hengityksensä muuttui yhä
kevyemmäksi ja kuulumattomammaksi -- hänen rintansa kohoilua tuskin
erotti...

Mutta itse hän ei tunne enää sitä. Hän on olevinaan konsertissa
kihlattunsa kanssa... Soitetaan paraillaan Chopin'in surumarssia...
Nuori taiteilija valaa noihin synkkiin säveliin koko sielunsa. Sali on
hämärä, ja he puristavat toistensa kuumia käsiä .. He istuvat yhä
haltioituneina kuunnellen kauan, kauan... Ja tuntuu kuin lupaisi tuo
sävel jotain surullista ja suloista...

... Soitto alkaa kuulua etäämmältä, jostakin alhaalta... Ja nyt hän
huomaa, että he kulkevat, liitelevät jonnekin... Ja on niin
sanomattoman kevyttä, valoisaa ja suloista... Tuohon rakkaaseen
musiikkiin liittyy joidenkin tuntemattomien lintujen hurmaava laulu...
Ilma on täynnä loistavien kukkien tuoksua -- ja niinkuin hellät kädet
hyväilee vieno tuulenhenkäys heidän kasvojaan... Vähitellen alkaa heitä
omituisesti raukaista. Pitäen yhä toisiaan kädestä nojautuvat he hiukan
taaksepäin .. ja on aivankuin ilma kannattaisi heitä... Heidän silmänsä
sulkeutuvat, soitto alkaa kuulua yhä kauempaa... he liitelevät yhä
kauemmaksi, auringon valaisemien, tuoksuvien puunlatvojen yli...

Vielä kuuluu kaukaisena, hyväilevänä jotakin... jotakin... Hän nukkui.

Äänettöminä ja liikkumattomina katselivat he miten kuoleman kalpeus
levisi hänen kasvoilleen ja miten hengitys muuttui yhä heikommaksi...
Vasta kun hänen kätensä muuttuivat kylmiksi, huomasivat he, että hän
oli jo lakannut hengittämästä...

Silloin alkoi nuorin poika hiljaa itkeä.

Omituisen hellyyden valtaamana tarttui vanhin poika hänen käteensä ja
sanoi väräjävällä äänellä:

-- Älä itke, Matti... Isä ei ole meille kuollut... Hän elää aina meidän
muistossamme...

-- Minä en itke surusta -- muuten vain... -- nyyhkytti nuorukainen.

Ja keskimäinen poika, jonka silmissä kimalteli jotain, kuiskasi
aivankuin itsekseen:

-- Mikseivät kaikki ihmiset kuole noin...?

Naisen täytyi katsoa hämmästyneenä poikiinsa.

He eivät olleet milloinkaan puhuneet noin. Outo liikutus ja miehekkyys
loisti heidän voimakkaista kasvoistaan. Ja vanhin poika tarttui äitinsä
käteen, suuteli sitä -- ja niinkuin olisi ymmärtänyt hänen ajatuksensa,
sanoi hän lujasti ja hellästi:

-- Niin, äiti...

Mutta leposohvalla lepäsi mies kalpeana, uljaana... Ja hän hymyili
vieläkin -- niinkuin hän olisi nukkunut ja näkisi suloista unta...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuolema - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.