Title: Perintö - Nelinäytöksinen näytelmä
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Perintö - Nelinäytöksinen näytelmä" ***


PERINTÖ

Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



WSOY, Porvoo, 1916.



HENKILÖT:

 Bruno Storm, ylioppilas 21 vuotias.
 Mirjam Krause, näyttelijätär 28 vuotias.
 Valter Lund, rikas virkamies 36 vuotias.
 Arvid Lindevall, asianajaja 30 vuotias.
 Ingrid, kamarineitsyt 20 vuotias.
 Göös, ylioppilas, kauppiaanpoika.
 Lindén, näyttelijä.
 Linnea Borg, näyttelijätär.
 Sylvia Rosblom, nuori näyttelijätär.
 Poliisikomisarjus.
 Vankilalääkäri.
 Vankilavahtimestari
 Vanginvartija.
 Kaksi poliisia.


Ensimäinen, toinen ja kolmas näytös Mirjamin huoneustossa; neljäs
vankilassa. Ensimäisen ja toisen näytöksen välillä on kulunut yksi
kuukausi.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS


Näyttelijätär Mirjam Krausen huoneusto. Näkyvissä on hienosti
kalustettu seurusteluhuone pianoineen, tauluineen, mattoineen; eräällä
seinällä on joukko seppeleitä; kukkia on paljon ja niiden tuoksu
täyttää huoneen. Kaikki osoittaa hienoa, jonkunverran synkkää
vaikutusta suosivaa makua. Vasemmalla on eteinen, perältä johtaa ovi
ruokailuhuoneeseen ja oikeanpuoleisesta päästään makuuhuoneeseen.
Kaikilla ovilla aistikkaat, hiukan raskaat verhot.

Hänen luonaan on muutamia henkilöitä pienillä nimipäiväkutsuilla.
Näkyy, että äskettäin on tarjottu kahvia liköörin kera -- muutamat
lasit ovat vielä puolillaan.

Mirjam istuu paraillaan pianon ääressä soittaen. Hänellä on kaunis,
solakka vartalo, hienopiirteiset kasvot ja sielukkaat silmät. Jo hänen
vapaa, siro asentonsa mutta ennen kaikkea hänen hienostunut
kosketuksensa ilmaisee taiteilijan. "Valse triste" väräjää huoneessa
niin omituisen hillittynä ja salaperäisenä, että se on vallannut kaikki
vieraat.

Kun soitto on vaiennut, ovat vieraat yhä vaiti ja useiden kasvoilla
kuvastuu vakavuus ja liikutus.

LINDEVALL nuori, komea mies, puhuu sydämellisesti; mutta hänen
äänessään on myös hieman hilpeätä leikillisyyttä. Samalla kun kiitän
meidän ihastuttavaa emäntäämme hänen henkevästä soitostaan, täytyy
minun myöskin moittia häntä. Moittia siitä, että me saamme kuulla häntä
niin kovin harvoin. -- Mirjamiin kääntyen -- Ja minun mielestäni te
menettelette siinä hyvin väärin -- sillä tehän olette myöskin valmis
soittotaiteilija.

MIRJAM. Sallikaa...

    Mutta hän ei ehdi sanoa enempää, sillä samalla Göös keskeyttää
    hänet huomaamattaan. Tämä on lihavahko nuori mies, pulleat
    kasvot sileäksi ajellut; hän on hiukan juopunut ja puhuu
    suuriäänisesti ja itsetietoisesti.

GÖÖS. Minä yhdyn täydellisesti tuomari Lindevallin moitelauseeseen ja
luulen, että kaikki läsnäolijat yhtyvät siihen. Niin, minä vain toivon,
että teillä olisi monta nimipäivää vuodessa -- silloin ette ainakaan
voisi kieltäytyä soittamasta!

MIRJAM. Minä pyydän, herra Göös...

LINDÉN kalpea, pitkätukkainen, luonteeltaan tunteellinen ja innostuva.
Kyllä minunkin täytyy sanoa, etten ole kenenkään kuullut esittävän sitä
noin hyvin. Ja minkä ihmeellisen tunnelman te saattekaan aikaan...
Minusta tuntui aivankuin huoneen lävitse olisi leyhähtänyt jääkylmä
henkäys... tai jokin salaperäinen varoitus. -- Hiljempaa -- Tai
niinkuin olisi täällä esittänyt tanssinsa näkymätön kuolema...

LINNEA hieman lihavahko keski-ikäinen nainen; tekee liikkeitä ja puhuu
paatoksella; kateellisesti. Mutta herra Lindén! Tehän puhutte ihan
kauheita .. Älkää nyt meitä kokonaan säikähdyttäkö!

MIRJAM. Todellakin, hyvät herrat... Minun täytyy pyytää anteeksi jos
olisin saattanut teidät vakavalle tuulelle...

LINDEVALL. Älkäähän nyt neiti... Se juuri osoittaa, että te olette
todellinen taiteilija!

MIRJAM hymyillen. Lakatkaa nyt, herra Lindevall... Ja käykäämme tänne
viereiseen huoneeseen ottamaan hedelmiä! Älkää tekään, herra Lindén,
muistelko enää minun ikävän kappaleeni vaikutusta...

LINDÉN. Päinvastoin! Minä muistan sen aina...

GÖÖS juopuneesti. Te esititte sen suuremmoisesti... niin,
suuremmoisesti on oikea sana.

MIRJAM. No, olkaa nyt ystävällisiä ja siirtykää toiselle puolelle.

ÄÄNIÄ. -- Kiitoksia, kiitoksia vain!

    Alkavat poistua perällä olevaan ruokailuhuoneeseen.

LINDEVALL. Neiti, sallikaa kysyä, oletteko käskenyt Bruno Stormin tänne
tänä iltana?

MIRJAM. Kyllä! Hän on nyt juuri estetty, mutta hän lupasi varmasti
tulla hiukan myöhempään.

    Mirjam poistuu.

LINDEVALL. Kiitoksia tiedostanne!

LINDÉN Lindevallille, kuiskaten. Tuleeko hän tänne tänään?

LINDEVALL. Tulee.

LINDÉN poistuessaan. Siinä on sangen mieltäkiinnittävä nuori mies. Onpa
hauska tutustua häneen...

    Poistuvat.

Väliovi on auki; vain raskaat verhot peittävät oviaukon. Ja sieltä
alkaa kuulua lautasien ja hedelmäveitsien kalinaa sekä epämääräistä
puheensorinaa.

LUND jää viimeiseksi, ottaa uuninreunalta Mirjamin kuvan ja katselee
sitä ajatuksissaan. Ruokailuhuoneesta kuuluu epäselvästi Mirjamin ääni.

MIRJAM. Olkaa nyt ystävällisiä. Kas, eivätkö kaikki tulleetkaan?

    Ilmestyy ovelle ja huomatessaan Lundin, tulee hänen luokseen
    kysyvä ilme kasvoillaan.

Miksi et tullut?

LUND hillityllä äänellä. Aioin juuri tulla -- olin vain ajatuksissani.
Ja siihen olet syypää sinä, Mirjam -- ja sinun hurmaava soittosi.
Tiedätkö, minusta tuntui aivankuin olisimme olleet kahden... kahden
koko maailmassa. Niinkuin olisin nähnyt suloista unta, josta ei
milloinkaan tahtoisi herätä. Vasta kun olit lopettanut, huomasin
vieraat...

MIRJAM. Niinkö...?

LUND. Niin... Minä en ajatellut lainkaan tuota kummallista säveltä...
näin vain sinun valkeat kätesi, jotka loihtivat esille nuo äänet -- ja
muistelin. Silmieni ohi liukui koko se ihana aika, jonka olen saanut
viettää kanssasi -- minä muistin kaikki. Miten ihana onkaan elämä!

    Suutelee Mirjamia.

MIRJAM teeskennellen pelästystä. Ystäväni... älä nyt.... Voivat nähdä.

LUND. Antaa heidän nähdä.

MIRJAM. Mutta etkö sinä lainkaan ajattele seurauksia? Saattaisivat
juoruta mitä tahansa...

LUND. Mitä me niistä enää välitämme? -- (Kiihkeästi) -- Ei, minä en voi
enää olla näin piilosilla sinun kanssasi -- aivankuin varkain. Minä
tahtoisin nyt juuri sanoa jokaiselle, huutaa, että sinä olet minun,
minun! Mirjam... minä kyllä tiedän, ettei tämä ole sopiva hetki, mutta
minä pyytäisin sinua vihdoinkin suostumaan avioliittoomme...

MIRJAM kiehtovasti hymyillen. Ehkä... ehkä, mutta ei nyt juuri... Nyt
minun pitää mennä... Saammehan puhua siitä joskus toiste... kun olemme
kahdenkesken...

LUND. Minä olen onnellinen jo näistä sanoistasi!

    Suutelee Mirjamin kättä; aikovat mennä. Ruokailuhuoneen
    melusta eroittuu Göösin kova, rehentelevä ääni.

GÖÖS. Mutta minä sanon, että hän on vaarallinen ihminen!

LINDEVALL. Ja minä sanon, että sinä olet kokonaan erehtynyt... hän on
parhaita miehiä mitä tunnen. Sen oikeudentuntoisempaa ja miehekkäämpää
ei...

    Tulee sisään, jälessään Göös ja pari muuta herraa ja naista,
    hedelmälautaset käsissään.

LINDEVALL. huomaten Mirjamin ja Lundin. Pyydän tuhannesti anteeksi,
että häiritsimme...

MIRJAM hymyillen. Ette mitenkään häiritse! Me keskustelimme herra
Lundin kanssa vain Pariisin viimeisistä teatteri-uutuuksista... Hän on
näet äskettäin käynyt siellä. Mutta saisinko tietää, kenestä te niin
innokkaasti väittelitte?

GÖÖS. Bruno Stormista.

MIRJAM. Hänestäkö? Mitä hänestä? Sepä mahtaa olla mielenkiintoista...
No, mitä herra Göös väittää?

LINNEA nauraen harmistuneesti. Ei enempää eikä vähempää näin suoraan
puhuen, kuin että hänestä kerran tulee hulluinhuoneen asukas.

GÖÖS hieman tulistuen. Neiti suvaitsee panna minun suuhuni sanoja,
joita en ole koskaan lausunut!

LINNEA. Se oli ainakin puheittenne sisältö!

SYLVIA. Niin minäkin sen ymmärsin...

MIRJAM. Sanokaa nyt minullekin, mitä hänestä tiedätte...

LINNEA jatkaen ivallisesti. Vaikka minä muuten luulen, että herra
Göösin hirveä pelko on pääasiassa hänen vilkkaan mielikuvituksensa
tuotetta. Herra Storm, joka näyttää niin sävyisältä ja kauniilta...

GÖÖS suuttuen. Kuka on sanonut, että minä häntä pelkään? Mutta sen
sanon, että tuon kauniin ulkokuoren alla, jota te niin suuresti
ihailette, asuu itse paholainen!

LINDEVALL hiukan kiivastuen. Nyt sinä menet liian pitkälle... tuo on jo
parjausta. Onko sinulla mitään todistuksia, kun teet noin rohkeita
väitteitä? Minä pyydän huomauttaa, että olen hänen ystävänsä, enkä
salli...

GÖÖS keskeyttää nauraen. Ahaa! Sinä aijot ruveta hänen asiamiehekseen,
jos hän nostaisi minua vastaan kunnialoukkausjutun! (Lyöden häntä
olkapäälle.) -- Sen jutun sinä, veli hyvä, menetät! Sillä todistuksia
minulla on vaikka kuinka paljon...

ÄÄNIÄ.

-- Kertokaa meille!

-- Kertokaa!

LINDEVALL. Mitäpäs me mokomista jutuista.

GÖÖS. Ahaa! Etkö sinä tahdokaan kuulla todistuksia...?

LINDEVALL ivallisesti. No, kerro taivaan nimessä, että saat levon.

MIRJAM. Niin -- kertokaa nyt vihdoinkin...

GÖÖS. Meidän kauniin emäntämme käsky on minulle sama kuin laki... ja
sentähden kerron teille erään tapauksen, joka sattui toista vuotta
sitten. -- Meitä oli kolme ylioppilasta laskiaismarkkinain aikana
ajelulla. -- (Ylpeästi) -- Storm muuten oli mukana aivan sattumalta,
sillä minä en ole seurustellut hänen kanssaan... No, kun olimme
päässeet pienen matkaa ulos tullista, tuli jälestäpäin yhdellä
hevosella neljä hiukan juopunutta markkinahuijaria -- ja yksi pieksi
rautaisella riimuvarrella hevosta niin paljon kuin ehti...

SYLVIA keskeyttää kauhistuneena. Kauheata...

GÖÖS. No niin. Ne menivät ohitsemme täyttä neliä hoilaten ja yhä lyöden
hevostansa. Ja mitä luulette Stormin silloin tehneen?

ÄÄNIÄ jännittyneitä, kiihkeitä.

-- No! Mitä sitten?

-- Kertokaa, kertokaa!

GÖÖS. Hän sieppasi minulta ohjakset, ja hurjaa vauhtia jälessä -- ja
kun saavutimme, huusi hän täyttä kurkkua: lakatkaa pieksämästä sitä
hevosta! Miehet alkoivat kiroilla ja löivät yhä kovempaa. Hän huusi
toisen kerran, ja kun ne eivät nytkään lakanneet, tuli hän aivankuin
hulluksi, -- hän muuttui aivan lumivalkeaksi, hyppäsi alas reestä ja
syöksyi kuni tiikeri heidän jälkeensä, vetäisten yhden miehistä alas
tielle... Mutta silloin ne seisauttivat paikalla hevosen ja hyökkäsivät
hänen kimppuunsa...

MIRJAM. Kauheata! Pieksivätkö ne häntä kovin?

GÖÖS. Mitä vielä! Kun hän ei koko elämässään ole muuta tehnytkään, kuin
harjoitellut nyrkkeilyä, painia ja hitto ties mitä... niin mitäpäs ne
hänelle olisivat voineet! Mutta ihan hirveätä oli nähdä, kuinka hän
heitä hakkasi... Aina kun joku nousi ylös, iski hän tämän heti maahan
-- ja sitä teki hän niinkauan, että kaksi makasi tiedottomina. Jospa
vain olisitte nähneet, minkä näköinen hän oli! Hän oli aivankuin peto,
hullu -- niin, minä olen varma, että hän olikin hullu sillä kerralla...

LINNEA. Onko tuo mahdollista...?

GÖÖS. Se on totta sanasta sanaan.

LINDEVALL. Sinun väritetystä kertomuksestasi huolimatta voin minä
vakuuttaa, että Storm menetteli tuossa tilaisuudessa niinkuin miehen
tulee.

GÖÖS. Oi pyhä neitsyt! Niinkuin miehen tulee! Minä kysyn: onko se
järjellistä, että sivistynyt mies, ylioppilas tappelee yleisellä
maantiellä hevoshuijarien kanssa? -- (Hiljentäen ääntään) -- Ja saa
sakkoa ihmisrääkkäyksestä... Vaikka onkin talonpojan poika, niin
pitäisi toki olla senverran tahtia, ettei menisi tahraamaan
ylioppilaitten mainetta. Ja sinä vielä lakimiehenä puolustat tuollaista
menettelyä! -- Mitä te arvelette herra Lund?

LUND varovasti. Niin... Kyllä herra Storm minun mielestäni menetteli
tuossa tilaisuudessa kokolailla harkitsemattomasti. Vaikka olisi
oikeassakin, niin ei pitäisi itse astua lain rajojen ulkopuolelle... --
(Katsahtaen Mirjamiin) -- Niin, minä tarkoitan sitä, että...

LINDEVALL. Mutta hyvät herrat, onhan olemassa jotain muutakin, kuin
kirjoitettu laki... Ja se on -- miehen laki.

MIRJAM. Kyllä minunkin täytyy mielipiteenäni lausua, etten tahtoisi
istua sellaisen miehen rinnalla, joka ei pelastaisi hevosparkaa moisten
julmurien kynsistä -- keinolla millä tahansa! Mielestäni oli se aivan
oikein tehty.

ÄÄNIÄ.

-- Se oli oikein!

-- Kyllä se niin on...

SYLVIA ihastuneena. Hän mahtaa olla hurmaava...

LUND hämillään, änkyttäen. Niin, en minäkään tarkoittanut... Tarkoitin
vain sitä tapaa... jolla... joka minusta on liian raju...

LINDÉN. Vaikka pitäisimmekin herra Stormin menettelyä hieman rajuna,
niin osoittaa se kuitenkin sitä, että hän on oikeudentuntoinen ja
rehellinen...

GÖÖS keskeyttäen, katkerasti. Kiitoksia paljon! Minä olen siis
epärehellinen...?

LINDÉN hymyillen kaksimielisesti. Sitä minä en ole sanonut -- ja minä
pelkään, että se on asia, josta en koskaan uskalla lähteä
väittelemään... -- (Naurua. Vakavasti.) -- Tahtoisin vain sanoa, että
tuollaiset teot johtuvat kokonaan luonteesta. Hän nähtävästi kuuluu
niihin, jotka eivät tuollaisessa tapauksessa _voi_ toisin menetellä.
Heidän toimintaansa ohjaa tunne, joka todella on voimakkaampi ja
velvoittavampi kuin mikään kirjoitettu laki. Ja koska tuollainen tunne,
joka pakottaa puolustamaan heikkoja, on miehekäs, niin ei mielestäni
ole väärin, vaikka antaisi sille tuon kauniin nimen: miehen laki...

GÖÖS harmistuneena. Miehen laki... Vai niin!

LINDEVALL purevasti. Aivan niin! Vahinko vain, että se laki on niin
vähän tunnettu... Ja Brunoa sinä et tunne vähimmässäkään määrässä.

GÖÖS. Että minä en tunne? Minä, joka olen käynyt samaa koulua! Tosin
hän oli nuorempi, mutta minä tiedän tarkalleen, minkälainen hän jo
silloin oli... Niinpä hän kerran iski kivellä erään suuremman toverinsa
pään miltei halki, kun tämä oli väittänyt hänen varastaneen.

LINDEVALL. Kyllä minäkin voisin hänestä puhua... Voisin muun muassa
mainita senkin, jonka useat teistä tietävätkin, että hän kerran oman
henkensä uhalla pelasti minut hukkumasta... -- (Hymyillen iroonisesti.)
-- Mutta miksikäs minä rupeaisin lähimäisestäni hyvää puhumaan? Onhan
paljon hauskempi puhua pahaa -- varsinkin silloin, kun asianomainen on
poissa...

    Naurua.

GÖÖS suuttuneena. Mutta minä voin tuoda vieläkin esimerkkejä...

LINDEVALL keskeyttäen hänet kohteliaasti, mutta lujasti. Ystäväni!
Koska Storm ei ole täällä, niin minä toivon, että sinä annat hänen
jäädä sellaiseksi kuin hän on...

LINNEA hienolla ivalla. Niin... jos te, herra Göös tahdotte häntä
parantaa, niin ettekö voisi mennä puhumaan näistä asioista hänelle
itselleen...?

GÖÖS ärsyyntyen. Tarkottaako neiti, että minä en uskalla?

LINNEA. Enhän ole mitään sanonut... Ajattelin vain, että kun te olette
niin mallikelpoinen ja urhea...

    Hillittyä naurua.

GÖÖS uhkaavasti. Hyvä! Oikein hyvä...

LINDEVALL kääntyen naisten puoleen. Minä pyydän nöyrimmästi anteeksi,
että me tässä olemme puhuneet hevoshuijareista ja -- ja yleensäkin
asioista, joiden pelkään kaikkein vähimmin naisia miellyttävän.

MIRJAM. Päinvastoin! Tämä keskustelu on ainakin minusta ollut mitä
mielenkiintoisin. -- (Hymyillen) -- Ja jos oikein suoraan tunnustan,
niin haluaisin kuulla hänestä vielä enemmänkin...

LINDÉN. kuin itsekseen, koomillisesti. Oi nainen, nainen! Eevan ajoista
asti et sinä vähääkään ole parantunut!

    Naurua.

MIRJAM hieman hämmentyen. Onko se sitten niin hirveän pahaa? Se on
kyllä totta, että tunnen häntä hiukan -- mutta tahtoisin hyvin
mielelläni tutustua häneen lähemmin...

LINDÉN. Lähemmin... Perusteet ovat samat ijankaikkisesta
ijankaikkiseen! Sillä kai arvoisa esi-äitimmekin ne kielletyt hedelmät
näki -- mutta kas lähempi tutustuminen, sitä hän tahtoi!

    Yleinen nauru.

MIRJAM nauraen. Te olette parantumaton, herra Lindén!

GÖÖS. Niin, eikä herra Storm kai vielä olekkaan mikään kielletty
hedelmä.

MIRJAM nopeasti, leikillisellä ivalla. Ettekä te, herra Göös!

    Naurua.

SYLVIA. Oi, minäkin tahtoisin niin mielelläni tutustua...

LINDÉN. keskeyttäen. Kiellettyyn hedelmäänkö?

    Naurua.

SYLVIA hämillään. Ei -- vaan herra Stormiin! Te pahanilkinen... --
(Kääntyen naisiin) -- Minkä näköinen hän on?

LINNEA. Herranen aika -- etkö sinä häntä tunne! Hänhän esiintyy
urheilukilpailuissa ja kaikkialla. Ja hänestä puhutaan paljon enemmän
kuin monesta vanhemmasta...

MIRJAM nauraen. Ajatelkaa ystävät, mikä sattuma! Mekin olemme puhuneet
hänestä niin paljon -- ja hän lupasi tulla tänne tänä iltana.

    Yleinen hämmästys.

ÄÄNIÄ.

-- Tänne? Niinkö?

-- Todellakin...

-- Miksette ennen sanonut?

MIRJAM hymyillen. Kyllä hyvä perästäkinpäin kelpaa...

GÖÖS aivankuin hiukan levottomana. Vai tulee hän tänne?

LINNEA merkitsevästi. Tulee, tulee!

INGRID ilmoittaa ovelta. Herra Storm!

    Tulee Mirjamin viereen.

Syntyy hiljaisuus ja sisään astuu Storm. Hän on solakka ja
jäntevävartaloinen, puettu smokinkiin. Hänen tukkansa on tumma ja hänen
terävät silmänsä ja korkea otsansa ilmaisevat neroa ja intelligenssia.
Mutta luja leuka ja päättävä, sulettu suu osoittavat uhmaavaa voimaa ja
tahdonlujuutta, joka murtaa kaikki vastukset. Nyt näyttää hän hyvin
iloiselta ja miellyttävältä.

Hänet esitetään parille tuntemattomalle, ja toisia tervehtii hän tuolla
suoralla, teeskentelemättömällä, sydämellisellä tavalla, joka valtaa
kaikki.

STORM kätellen vieraita. Hyvää iltaa, neiti. -- No terve! -- Miten
voitte, neiti? -- Hyvää iltaa, herra Göös. -- Kas, Arvid... --
Mirjamille -- Sallikaa minun onnitella teitä ja kiittää ystävällisestä
kutsustanne.

MIRJAM iloisesti. Kiitos vain teille, että vihdoinkin tulitte... Me
olemme jo puolen iltaa teistä puhuneet!

STORM hiukan hämillään. Todellakin! Saanko kysyä, mikä on tuottanut
minulle sen kunnian?

GÖÖS änkyttäen puoleksi arasti, puoleksi röyhkeästi. Jotta ei kukaan
saisi syyttää minua takanapäin puhumisesta... niin minä ilmoitan, että
olen sanonut... olen väittänyt, että te olette hullu...

    Kaikki seisovat äänettöminä, aivankuin jäykistyneinä paikoillaan.

STORM ääntään alentaen. No, mikä on saattanut antaa teille sellaisen
käsityksen?

GÖÖS. Niin... minusta henkilö, joka antautuu tekemisiin
markkinahuijarien kanssa... jolle ylioppilaslakin puhtaus ei ole
suurempiarvoinen... sellainen menettely osoittaa, että... että minä
olen oikeassa.

STORM on laannut hymyilemästä ja kysyy hiljaa. Niinkö?

GÖÖS juopuneen uhmalla. Niin!

    Äänettömyys. Vieraat yhä seisovat kuin lamaantuneina jännityksestä.

STORM kalpenee, hänen silmänsä leimahtavat raivosta -- ja hän astuu jo
askeleen Göösiä kohden. Mutta samassa hän seisahtuukin ja pakottaa
tahdonlujuudella kasvonsa tyyniksi; vain hänen äänensä värähtää
omituisesti, kun hän lopulta sanoo hiljaa, väkinäisesti hymyillen.
No, jokaisella on omat mielipiteensä... Vaikka olenkin sitä mieltä,
että olette valinnut mitä sopimattomimman paikan sellaisille
puheille...

MIRJAM aivankuin olisi päässyt jostakin taakasta. Ah, herra Storm...
Minä kokonaan unohdin tarjota teille jotakin... Suvaitkaa tulla tänne
toiseen huoneeseen...

    Tarttuu Stormin käsivarteen.

STORM hymyillen niinkuin ei mitään olisi tapahtunut; hänen kasvonsa
vain ovat kalpeat. Kiitoksia neiti! Mielelläni.

    Poistuvat.

LINDEVALL astuu kiivaasti Göösin luokse ja sanoo hiljaa, raivostuen.
Sinä teit skandaalin -- ole siis hyvä ja poistu heti paikalla! -- Ja
pidä huoli siitä, että Stormia huomenaamuna odottaa anteeksipyyntö...

GÖÖS, joka on miltei kokonaan selvinnyt humalastaan, änkyttää. Kyllä
minä menen... vähemmälläkin melulla...

    Poistuu.

SUUTTUNEITA ÄÄNIÄ.

-- Se oli todellakin skandaali...

-- Hävytöntä!

LINNEA. Tämähän on aivan ennenkuulumatonta! Kuinka sivistyneiden
ihmisten kesken lainkaan saattaa sattua tuollaista -- ihan kuin
jossakin kapakassa... Hyi! Hänet olisi heti pitänyt osoittaa ovelle.

LUND. Todellakin kummallista, ettei sivistyneellä miehellä ole enempää
tahtia. Tulla juopuneena tällaiseen tilaisuuteen...

LINDÉN ivallisesti. Ei raha yksin sivistä, vaikka jotkut näyttävät niin
luulevan.

LINDEVALL. Ja sitten esiintyvät rikkautensa turvissa vaikka miten...

SYLVIA. Kauheata! Ihan minä vapisen...

LINNEA teeskennellen. Niin minäkin!

LINDÉN. Mutta miksi taivaan nimessä hän oli niin katkera juuri herra
Stormille?

LINNEA tointuu heti; salaperäisesti hymyillen. Minä kyllä tiedän
syyn...

UTELIAITA ÄÄNIÄ.

-- No mutta kertokaa!

-- Kertokaa toki!

LINNEA. Asia on näet niin, että herra Göös joku aika takaperin
koetti mitä innokkaimmin viehättää neiti Krausea kömpelöillä
kohteliaisuuksillaan ja tuhansillaan -- tietysti ilman vähintäkään
menestystä... No, kun viimeksi oltiin tuomari Lindevallin luona,
osoitti neiti Krause Stormia kohtaan kai suurempaa huomaavaisuutta ja
mielenkiintoa kuin mitä herra Göösin mielestä olisi ollut
tarpeellista... No niin... enempää minun ei enää tarvitse sanoakaan...

ÄÄNIÄ.

-- Hm... vain niin.

-- Sittenhän asia selviää.

-- Enpä olisi aavistanut...

LINDEVALL. Pahinta vain, että se ei lopu tähän.

LINDÉN. Kuinka niin... mitä tarkoitatte?

LINDEVALL. Tarkoitan, että jos tuo hölmö ei tee anteeksipyyntöä
Sormille, niin...

LINNEA keskeyttäen. Niin mitä sitten.

LINDEVALL. Enpä tiedä, mutta sen tiedän, että Storm ei unohda moista
loukkausta noin vain...

LINNEA. No, Göös kyllä pyytää anteeksi.

ÄÄNIÄ.

-- Hän olisikin mieletön, ellei pyytäisi...

-- Se oli todellakin hävytöntä!

-- Mutta se oli ihan jännittävää!

-- Oli... oli se...

LUND. Mutta meidän hauska iltamme taisi mennä piloille.

LINDÉN. Siltä melkein tuntuu...

    Samassa palaavat Mirjam ja Storm, jolla on
    lautasellaan viinirypäleitä.

MIRJAM. Te siis pidätte enemmän ranskalaisista näytelmistä?

STORM. Kyllä.

    Kun hän tulee sisäpuolelle, kumartaa hän hiukan ja lausuu
    sydämellisellä äänellä, jossa vielä kuvastuu hillitty
    mielenliikutus.

Minun täytyy pyytää teiltä kaikilta anteeksi, että saatoin teidät
sellaiseen kiusalliseen asemaan. Toivon kuitenkin vilpittömästi,
ettette antaisi sen enempää vaikuttaa iltaanne.

USEAT ÄÄNET iloisesti ja ystävällisesti.

-- Ettehän te millään tavalla ollut siihen syypää.

-- Ei mitenkään, herra Storm!

-- Päinvastoin!

LINDEVALL lämpimästi. Ei mitään, veli hyvä... Se vahinko sinulle vain
sattui, kun näin myöhään tulit, ettet kuullut emäntämme soittavan --
vieläpä sinun lempisäveltäjääsi Sibeliusta.

STORM. Todellakin! Eihän vain Valse tristeä?

LINDEVALL nauraen. Juuri sen hän soitti!

STORM. Minua vaivaa sitten tänään kova onni! Jospa sen olisin tietänyt,
niin olisin tullut vaikka miten...

MIRJAM hymyillen. No, ei vahinko ollut niin suuri, herra Storm!

STORM. Oli... kyllä se oli minulle vahinko... -- (Katsoen Mirjamiin
ihailevan tutkivasti, lisää hetken kuluttua hiljaa) -- Pidättekö tekin
siitä -- sellaisesta musiikista?

MIRJAM. Kyllä -- minä suorastaan ihailen sitä. No, enkö minä saisi
pitää siitä?

STORM. Tietysti saatte! Se minua juuri ilahduttaa... Mutta nyt olen yhä
enemmän pahoillani, etten kuullut teidän sitä soittavan.

MIRJAM katsoo Stormiin omituisen kiehtovasti ja sanoo hiljaa. Ehkäpä...
ehkäpä minä saan soittaa sen teille joskus toiste...?

STORM sydämellisesti. Minä olen teille hyvin kiitollinen
lupauksestanne!

LINNEA. Te rakastatte siis musiikkia, herra Storm?

STORM. Suuresti.

LINNEA. Niin, mitä olisikaan elämä ilman musiikkia! Ja musikaalisesti
sivistyneelle ihmiselle se muuttuu suorastaan välttämättömäksi...
Teille, joka tietysti tunnette musiikin ihan perinpohjin, on...

STORM vilkkaasti, keskeyttäen. Päinvastoin! -- Ah, suokaa anteeksi,
että keskeytin teidät -- tein sen aivan huomaamattani... Niin, minun
piti vain sanoa, että tunnen sangen vähän musiikkia. Ja niin paljon
kuin musiikkia rakastankin, niin en aio koskaan ruveta sitä
teoreettisesti tutkimaan. Minä pelkään kadottavani silloin jotakin...

MIRJAM. Kadottavanne -- sehän on intresantti käsitys. Mutta sitä
suuremmalla mielenkiinnolla kuulisin, mitenkä musiikki teihin vaikuttaa
-- mitä tunteita ja mielikuvia se teissä synnyttää...

STORM sydämellisesti. Tiedättekö, minusta ei tässä yhteydessä
kannattaisi puhua lainkaan! -- (Hymyillen häveliäästi) -- Minä olen
siinä suhteessa aivankuin jokin mustalainen -- sillä joskus vaikuttaa
musiikki minuun aivan naurettavasti.

LINNEA. Naurettavasti...? Miten se olisi mahdollista?

STORM avomielisesti. En tiedä, mutta niin se vain on... Kerrankin
saatoin itseni suorastaan naurunalaiseksi...

SYLVIA innostuneena. Oi kertokaa se, herra Storm... Olisi niin hauska
kuulla...

    Painaa hämmentyneenä katseensa alas.

STORM hymyillen sydämellisesti. Olisiko teistä hauska kuulla, miten
minä olen ollut naurunalainen...? Niinkö? -- No, voinhan sen kertoakin,
ei se mitään vaarallista ole... Niin -- minä olin juuri äskettäin
tullut yliopistoon ja kuuntelin soittoa eräänä iltana puistossa;
soitettiin erästä sovitusta, jossa on paljon kansanlauluja. -- Silloin
sattui korviini eräs sävel, laulu -- niin läheinen ja samalla kaukainen
ja suloinen, että minä aivan huumaannuin... Se oli laulu, jota en ollut
kuullut senjälkeen kuin aivan pienenä lapsena... Ja äkkiä muistin
kaikki... Tuon lyhyen sävelen aikana minä elin uudelleen kappaleen
lapsuuteni elämää. -- (Muistojensa valtaamana) -- Minä olin olevinani
vielä pieni poika, joka paitasillaan meni eräänä ihanana aamuna isän
luokse heinäpellolle... ja jolle heinäväki nauroi... Minä näin
äitinikin vielä nuorena -- samanlaisena kuin silloinkin, kun hän lauloi
tuota laulua... Enkä minä sillä hetkellä muistanut lainkaan sitä, että
olin elänyt jälkeenpäin, kasvanut isoksi, käynyt koulua ja ehkä hiukan
kärsinytkin. En sitäkään, että äiti oli jo kauan maannut mullan alla...
en mitään... Ja silloin lakkasi soitto yht'äkkiä, kuului joitakin
kättentaputuksia -- ja taas minä näin väkijoukon, ravintolan värilliset
sähkölamput, ympärillä mustan syysillan... Ja minusta tuntui aivankuin
olisin juuri silloin kadottanut ainiaaksi jotain kallista ja
rakastettua... niinkuin olisin saanut hirveän iskun -- ja minun täytyi
nojautua puuhun... Minä en ollut itkenyt kahdeksaan vuoteen, mutta
silloin minä itkin. -- Muuttuen iloisemmaksi -- Ja aiheutin tietysti
ilmeistä huvia verrattain suurelle katselijajoukolle.

SYLVIA kääntyy poispäin ja pyyhkii silmiään. Useat näyttävät
liikutetuilta.

LINNEA kuiskaa liikutettuna. Kummallista...

STORM. Ja ajatelkaa, se ei ollut kerrassa mikään... Se oli vain
tavallinen kansanlaulu -- (Hämillään) -- Mutta hyvät ystävät... nyt
minä myöskin teen itseni naurettavaksi kertomalla tuollaista
joutavaa...

ÄÄNIÄ innokkaita, vastustavia.

-- Ette mitenkään, herra Storm!

-- Mitä te puhuttekaan...

-- Päinvastoin!

-- Siitä on kauan, kun olen kuullut jotakin noin mielenkiintoista...

INGRID, joka on pistäytynyt ruokailuhuoneessa, menee Mirjamin luokse ja
kuiskaa jotain hänen korvaansa.

MIRJAM. Olkaa ystävällisiä ja menkää ottamaan teetä!

ÄÄNIÄ.

-- Kiitoksia vain!

-- Kiitos, kiitos!

    Poistuvat puhellen. Lindevall ja Storm jäävät.

STORM vieläkin kiihtyneenä, vaikka hän on tähän asti koettanut sitä
huolellisesti peittää. Voitko sinä ymmärtää, mitä tuo Göös oikein
tarkoitti...? Kun tekee suoranaisen skandaalin...

LINDEVALL. En usko, että hän mitään tarkoitti... juovuksissa oli. Mutta
tiedätkö, minä ihailin sinun mielenmalttiasi, kun jaksoit hillitä
itsesi... Ei sinun enää tuosta tulisuudestasi tarvitse olla
huolissasi.. --

STORM miltei alakuloisesti. Kiitos vain, veli hyvä, myötätunnostasi...
Kyllä se äsken vaikealta tuntui, mutta koetan aina täst'edeskin...

LINDEVALL. Oikein! -- (Kiihtyen) -- Ja ellei tuo aasi pyydä sinulta
anteeksi viimeistään huomisaamuna -- niin hän joutuu minun kanssani
tekemisiin...

STORM lyöden häntä olkapäälle, hymyillen. No veikkonen! Nythän minä
saan jo ruveta _sinua_ varottelemaan.

MIRJAM ilmestyen ovelle, leikillisesti. Mutta herra Lindevall! Tehän
viivytätte meidän uutta vierastamme!

LINDEVALL samoin. En mitenkään! Te neiti, saatte hänet nyt heti
paikalla haltuunne! Minä jätän hänet tähän ja riennän teetä ottamaan.
-- (Pysähtyy ovelle, uhaten sormellaan) -- Mutta, mutta...

MIRJAM nauraen. Olkaa vain rauhassa, herra Lindevall!

    Lindevall poistuu.

MIRJAM astuu nopeasti Stormin luokse ja tarttuu hänen käteensä. Minä
olen kaiken aikaa nähnyt, miten levoton te olette ollut... Minä pyydän:
haihduttakaa vihdoinkin mielestänne tuo...

STORM epäröiden. Enhän minä mitään...

MIRJAM. Älkää kieltäkö, minä kyllä näin... Oi jospa tietäisitte miten
pahoillani olen, että teille minun luonani sattui tuollainen ikävyys!

STORM lämpimästi. Neiti hyvä... älkäämme puhuko siitä! Vaikka olisi
sattunut mitä tahansa, niin sen korvaa kymmenkertaisesti teidän
seuranne.

MIRJAM tekeytyen lempeän moittivaksi. Tekin, herra Storm! Minä luulin,
että te olisitte kokonaan toisenlainen kuin muut, jotka aina
imartelevat... Mutta nyt huomaan pettyneeni.

STORM. Kuulkaa, minä vakuutan kunniasanallani, etten imarrellut!
Tiedättekö neiti, siitä asti kun näin teidät kerran Opheliana, olette
te aina ollut mielessäni. Olisin niin mielelläni tahtonut tuntea teidät
lähemmin.

MIRJAM veitikkamaisesti. Mikä olisi teidät siitä estänyt, jos asia
olisi niinkuin sanotte...?

STORM epävarmasti. Emme ole tavanneet siten, että... olisi ollut...

MIRJAM. Olimmehan me yhdessä tuomari Lindevallin luona...

STORM. Niin -- mutta siellä en saanut edes pienintäkään tilaisuutta
puhua kanssanne kahdenkesken. -- (Hiljaa, kiihkeästi) -- Ja nyt kun
minulla vihdoinkin on tilaisuus siihen... kun tunnen itseni siitä hyvin
onnelliseksi -- silloin te sanotte, että minä imartelen.

MIRJAM hiljaa, kiehtovasti. Minä olen hyvin pahoillani... mutta myöskin
iloinen... jos olin väärässä.

STORM. Te olitte väärässä... Ettekö te sitten usko minua?

MIRJAM heittäen äkkiä kaiken teeskentelyn. Olen tehnyt teille väärin,
antakaa minulle anteeksi... Minä uskon teitä täydellisesti... Niin --
minä olen vakuutettu siitä, ettette koskaan puhu muuta kuin totta...
Ettekä voi uskoa, miten hyvin ymmärsin teidät äsken. Sillä minäkin olen
orpo...

STORM lämpimästi. Niinkö? Tekin... Silloin te kyllä ymmärrätte... Te
tunnette silloin tuon tunteen.

MIRJAM liikutettuna. Tunnen, tunnen... Eikä kukaan muu kuin se, joka on
sen kokenut, saatakaan käsittää, kuinka kauhealta tuntuu, kun ihminen
ensikerran tajuaa, että suloinen lapsuus on auttamattomasti, ikuisesti
kadotettu -- kun tuntee, ettei saa siitä yhtä ainoata päivää
takaisin... Ei nähdä koskaan äitiään, vaikka kuinka polttavasti
kaipaisi... Silloin tuntuu kuin särkyisi jotakin...

    Äänettömyys.

STORM on katsonut Mirjamiin kuin huumaantuneena; kiihkeästi. Oi minä en
tahdo voida uskoa sitä, että me olemme vasta äskettäin tutustuneet!
Minusta tuntuu kuin olisin tuntenut teidät kauan, jo lapsuudesta
asti... Eikä kukaan ole vielä koskaan osoittanut minulle tuollaista
ymmärtämystä.

MIRJAM sisäisellä innostuksella. Se johtuu ehkä siitä, että
kohtalossani on jotain samanlaista kuin teidänkin... Ja minä olen
varma, että tulen muistamaan tämän illan hyvin kauan... aina... Ja kun
en tiedä koska teidät taas näen -- niin tahtoisin sanoa, että... että
te tietämättänne olette taiteilija...

STORM luoden katseensa alas. Nyt minun täytyy ruveta syyttämään teitä
samasta rikoksesta, josta te äsken minua syytitte...

MIRJAM hieman hämmentyen; hurmaavasti hymyillen. Niin -- me taidamme
sitten molemmat olla syyllisiä...

STORM tarttuen hänen käteensä; tulisesti. Jospa te tietäisitte,
miten...

LUND ilmestyy ovelle, katsoo terävästi Stormia ja lausuu kumartaen.
Anteeksi... minä en huomannut...

    Poistuu.

STORM kummastellen. Miksi herra Lund katsoi minuun niin merkillisesti?
Lieneekö hän suuttunut?

MIRJAM hämillään. Mistäpä hän olisi suuttunut...? Se on vain
mielikuvitusta...

STORM. Ei, ei se ole mielikuvitusta... minä näin sen. -- (Iloisesti) --
Mutta sehän on samantekevää! Minä en välitä koko maailmasta!

    Vieraita tulee sisään.

STORM
 hämmentyen. Niin... niin, sitä minun piti vielä kysymän, että saammeko
nyt pian nähdä teitä jossakin suuressa osassa?

MIRJAM. Harjoittelemme par'aikaa Romeota ja Juliaa -- jossa esiinnyn
Juliana.

LINDEVALL joka on tullut heidän seuraansa. Sepä on hauska uutinen!
Tulee olemaan suuri nautinto nähdä teidät Juliana.

MIRJAM. Jospa nyt onnistuisin...

LINDEVALL. Sehän on ilman muuta selvä!

STORM. Koska ensi-ilta onkaan?

MIRJAM huolettomasti. Oh, siihen on vielä kuukausi!

    Kaikki vieraat alkavat lähteä. Kättelevät Mirjamia.
    Vain epäselvästi kuuluu seuraavia ääniä.

ÄÄNIÄ.

-- Kiitos vain kaikesta! Minun on nyt lähdettävä!

-- Hyvästi nyt... älkää unohtako!

-- Näkemiin, hyvä neiti...

-- Hyvää yötä, neiti!

LUND kuiskaten. Rakas Mirjam... enkö saa jäädä...?

MIRJAM hermostuen. Ei, ei... Et millään ehdolla.

LUND. Miksi en? Minä olen niin levoton... Sano, minkä vastauksen annat
siihen... tiedäthän. Sinä et ole vielä mitään vastannut...

MIRJAM tuskautuneena. Ystäväni... En minä nyt voi mitään vastausta
antaa -- olen vielä niin kiihoittunut tuosta tapauksesta... Mene nyt
heti toisten mukana, ettemme herätä huomiota -- (Huomaa, että Lindevall
ja Storm ovat vielä eteisessä ja lisää kovemmalla äänellä) -- Hyvästi
nyt, herra Lund... voikaa hyvin!

LUND alistuen. Hyvästi.

MIRJAM huutaa. Herra Lindevall!

LINDEVALL. Tässä olen. Millä voin teitä palvella?

MIRJAM. Tarkoitan vain, ettette hyvästiä sanomatta menisi... Ja sitten
on minulla sanottavaa teidän ystävällenne... Niin, herra Storm -- minun
on pyydettävä teiltä jotakin...

STORM kohteliaasti. Ja olkaa varma jo edeltäpäin, että se pyyntö
täytetään.

LINDEVALL. Hyvää yötä, neiti! Ja kiitos teille kaikesta! Näkemiin,
Bruno.

    Poistuu.

MIRJAM hiukan arasti ja epävarmasti. Niin... sitä minun piti vieläkin
pyytää, että te kokonaan unohtaisitte sen ikävän, mikä täällä
tapahtui... Ja sitten -- niin, te sanoitte äsken tunteneenne kuin me
olisimme jo kauan tunteneet toisemme... Minä olen kuullut sen lauseen
ennenkin ja luullut sen fraasiksi -- (Hiljempaa) -- Mutta nyt tunnen,
että se on totta... Sillä minustakin tuntuu -- aivankuin te olisitte
hyvin... hyvin läheinen...

STORM tarttuu hänen käteensä, ja vaikkei hänen sanoissaan ole mitään,
kuvastuu hänen tulisessa katseessaan ja hillityssä äänessään outo
rajuus ja voima, joka paljastaa sen, mitä sanat eivät ilmaise. Niin,
niin -- minun täytyy saada tavata teitä...

MIRJAM katsahtaen häneen kiehtovasti. Niin, sitten soitan
Sibeliustakin...

    Ja taas hän katsahtaa Stormiin tuolla omituisella katseellaan,
    joka saa tämän punastumaan.

STORM hiljaa, pidätetyllä kiihkolla. Koska saan tulla...?

MIRJAM kuiskaten. Huomenna...

Pudistavat toistensa käsiä ja Storm lähtee ovea kohti.

Mutta ovella hän kääntyy, katsahtaen Mirjamiin, joka yhä seisoo
paikallaan ja katsoo häneen. Hetken hän vielä seisoo ovella kuin
epäröiden, mutta sitten hän äkkiä pitkin, notkein askelin tulee
Mirjamin luokse, puristaa hänet rajusti rintaansa vastaan ja suutelee
häntä suulle... Ja sitten hän menee -- taakseen katsomatta.

    Äänettömyys.

MIRJAM seisoo kuin huumaantuneena; vihdoin kuiskaa hän hiljaan
aivankuin uneksien. Jumalani... Minä rakastan...

    Esirippu.



TOINEN NÄYTÖS


Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Nyt on kuitenkin näkyvissä
rinnakkain sekä eteinen että seurusteluhuone. Eteisessä on korkea
peili, pieni pöytä ja vaateteline. Seurusteluhuoneessa on kaikki muuten
ennallaan, paitsi seinälle on ilmestynyt aivan vihreitä seppeleitä ja
pöydällä on uusia, tuoreita kukkia.

Mirjam loikoo keveästi puettuna matalalla sohvalla, lukien jotakin
kirjaa.

Jonkun ajan kuluttua kuuluu vasemmalla etäinen ovikellon soitto. Ingrid
tulee avaamaan ja sisään astuu Lindevall.

LINDEVALL. Olkaa hyvä ja kysykää, ottaako neiti vastaan.

INGRID. Kyllä.

MIRJAM on heti vieraan tultua ponnahtanut ylös sohvalta, luo silmäyksen
peiliin, ja kun Ingrid ilmestyy ovelle, kysyy hän jännittyneenä. Kuka?

INGRID. Tuomari Lindevall ja kysyy, ottaako neiti vastaan.

MIRJAM ihmetellen. Hänkö? Pyydä hänet sisään.

LINDEVALL rientää kättelemään Mirjamia. Hyvää huomenta neitiseni!
Sallikaa minun kiittää eilisillasta ja sydämestäni onnitella
suurenmoisen voittonne johdosta... Te olitte todella hurmaava Julia!

MIRJAM hymyillen. Ja te, herra Lindevall, olette aina yhtä kohtelias...

LINDEVALL. Minä vakuutan neiti, ettei se ollut mikään korulause! Ja
kaikki olivat yhtä mieltä minun kanssani! -- Hymyillen -- Mutta koska
te olette niin kiittämätön, niin minä käyn heti asiaan... Olen näet
koko aamupäivän etsinyt ystävääni Stormia kuin innokkain salapoliisi --
tietysti tuloksetta! Ja minä toivon, ettette pahastu vaikka
tunnustankin, että luulin tapaavani hänet täältä... Eikö hän ole käynyt
vielä teitä tervehtimässä?

MIRJAM epäröiden. Ei... hän ei ole käynyt täällä... Mutta minä luulen,
että... No niin -- teille voin sanoa, että hän on paraillaan
tutkinnossa... hänellä on viimeinen tentti tänään.

LINDEVALL hämmästyneenä. Tentti...?

MIRJAM. Niin.

LINDEVALL. Kas tuota veitikkaa kun ei ole sanallakaan minulle
ilmoittanut -- hän on tahtonut taas yllättää! Mutta hän on todellakin
omituinen -- hän tekee kaikki aivankuin leikillä! Että hän, joka on
urheiluun käyttänyt niin paljon aikaa, että nyt on maan paras
ylioppilasurheilija, tulee kolmessa vuodessa kandidaatiksi -- se on
todellakin yllätys.

MIRJAM. Niin, jos hän nyt läpäisee...

LINDEVALL. Läpäisee? Se on jo edeltäpäin tiettyä, että hän läpäisee!
Minkä kerran panee päähänsä, sen hän myöskin toteuttaa. Hän on nyt
kerran sellainen. -- (Hymyillen) -- Niin ettei teidän siitä tarvitse
rauhaton olla.

MIRJAM hymyillen hämillään. Olisinko mielestänne kovin utelias, jos
kysyisin, miksi niin innokkaasti olette etsinyt Brunoa... herra Stormia
tarkoitan...

LINDEVALL muuttuen vakavaksi. Niin -- minun on todellakin hänelle
ilmoitettava eräs tärkeä asia... kuinka nyt sanoisin: virka-asia...
Mutta suotteko anteeksi, ellen sanoisi sitä...? -- (Mirjam näyttää
säikähtyvän) -- Ei ei, neiti, se ei ole mitään ikävää! Päinvastoin
tulee se tuottamaan hänelle ja teille iloa... Kun myöskin tiedän, että
hän mielellään itse ilmoittaisi sen asian teille, niin minun täytyy
luopua siitä mieluisasta tehtävästä... Muuten olen aivan varma siitä,
että te, neiti, tulette olemaan ensimäinen, jolle hän sen ilmoittaa --
hän on rientävä tänne ensimäisellä autolla minkä tapaa!

MIRJAM hämillään ja iloisena. Älkäähän nyt, herra Lindevall.

LINDEVALL nousten. Uskokaa vain minua! -- (Leikillisesti) -- Nyt menen
väijymään hänen asuntoonsa... Ja toivokaamme, että hän malttaisi
poiketa sinnekin -- koska se on aivan tien varrella. Hyvästi neiti!

MIRJAM. Hyvästi, hyvästi! Tervetuloa toistekin!

    Saattaa hänet eteiseen.

MIRJAM kävelee kiihoittuneena ja mutisee hiljaa. Tuottaa iloa hänelle
ja teille... Mitä se on...?

    Ingrid tulee sisään, aikoen mennä makuuhuoneeseen.

MIRJAM ystävällisesti. Tuleppa taas vähän juttelemaan, Ingrid...
Minulla on niin levoton ja ikävä olo.

INGRID ihmetellen. Ikävä...?

MIRJAM hymyillen. Onko se sinusta niin ihmeellistä...?

INGRID hiljaa. Hänhän rakastaa teitä...

MIRJAM. Voi hyvä Ingrid... Kyllä näkyy, ettet ole itse rakastanut,
kosket tunne tuota levottomuutta ja kaipausta, joka valtaa mielen aina,
kun on erossa rakastetustaan. -- (Ingrid painaa punastuen katseensa
alas) -- Tai tiedätkö sinä... Rakastatko sinäkin...?

INGRID hiljaa. Rakastan...

MIRJAM hämmästyen. Hyvänen aika, Ingrid! Ja sinä et ole koskaan minulle
kertonut... No, rakastaako hän sinua?

INGRID. Ei.

MIRJAM muuttuen vakavaksi. Mutta hyvä lapsi! Kuka on sellainen... joka
ei sinua rakasta, jos sinä kerran häntä rakastat...?

INGRID. Hän ei lainkaan tiedä...

MIRJAM. Onko tuo mahdollista...? Minkälainen hän on? Etkö sinä aio
sanoa hänelle?

INGRID varmasti. En koskaan!

MIRJAM. Siinä teet väärin, Ingrid. Nykyään täytyy naisellakin olla
oikeus ilmaista tunteensa.

INGRID surullisesti. Mitä se hyödyttäisi? Hän ei kuitenkaan minua
koskaan rakasta...

MIRJAM. Rakastaako hän jotain toista...?

INGRID. Rakastaa...

    Peittää käsillään kasvonsa, hengittäen raskaasti.

MIRJAM liikutettuna, silittäen Ingridin tukkaa. Älä sentään murehdi...
lapsi parka. Elämä on sellaista. Meillä kaikilla on omat
onnettomuutemme ja surumme... ja pelkomme... -- (Äänettömyys) -- Katsos
Ingrid, minäkään en ole onnellinen... Minä niin kauheasti pelkään, että
Bruno kerran saa tietää mitä on ollut herra Lundin ja minun välillä.

INGRID. Tiedättekö mitä, neiti...? Minäkin olen pelännyt sitä teidän
puolestanne...

MIRJAM kuin kauhulla. _Sinäkin_...? Kuinka sinäkin sitä pelkäät?

INGRID. En tiedä -- pelkään vain...

MIRJAM yhä kasvavalla kauhulla ja levottomuudella. Oi se ei _saa_ tulla
ilmi! Ei, ei, ei... Sillä enhän minä ketään toista ole koskaan
rakastanut kuin Brunoa. Onneksi ei kukaan muu kuin sinä tiedä Lundista
-- ja ethän sinä koskaan kerro...?

INGRID luoden katseensa alas. Enhän minä... Kuinka neiti voi sellaista
ajatella? Soiko ovikello...?

Tulee eteiseen ja aukaisee oven, mutta siellä ei olekaan ketään. Mirjam
seisoo jännittyneenä odottaen, mutta kun ei kukaan tule, alkaa hän
levottomana kävellä.

Hetken kuluttua istuutuu hän pianon ääreen ja alkaa soittaa Valse
tristeä.

Kun hän on hetken soittanut, tulee eteiseen Lund. Hän on vakavan,
miltei surullisen näköinen ja puhuu tummalla, hiljaisella äänellä.

LUND. Olisitteko ystävällinen ja kysyisitte, voiko...

INGRID. Kyllä...

Kun Ingrid aikoo heti lähteä ilmoittamaan, tekee Lund liikkeen
kädellään ja jää äänettömänä kuuntelemaan Mirjamin soittoa.

MIRJAM lopettaa äkkiä soittonsa kesken, katsahtaa kelloaan ja nousee
taas kävelemään.

INGRID tullen seurusteluhuoneeseen Mirjamin luokse. Herra Lund on
siellä ja tahtoisi puhutella neitiä.

MIRJAM hätkähtäen. Hän...

INGRID. Saako hän tulla?

MIRJAM levottomasti. Mitä, mitä minä teen...? -- Tulkoon nyt sitten.

LUND tulee sisään. Suo anteeksi Mirjam, että tulin luoksesi... Ja
kiitos soitosta... kuuntelin sitä hetken tuolla -- eteisessä...

MIRJAM, jonka on vallannut levottomuus ja salainen pelko. Ole hyvä ja
istu...

LUND. Kiitos! -- Oletko huomannut, että sanomalehdet kilvan kiittävät
sinun Juliaasi? Etkä voi uskoa, miten sydämestäni otan osaa
menestykseesi. -- Mutta rakas ystävä, sinähän näytät olevan huonolla
tuulella.

MIRJAM vältellen. Enhän minä... Olen vain hieman alakuloinen.

LUND. Miksi sitä kiellät? -- Hiljaa -- Ja sinua ei enää koskaan saa
tavata...

MIRJAM hiljaa. Sinun ei olisi pitänyt tulla... Olenhan pyytänyt, ettet
tulisi...

LUND. Minä en voinut olla tulematta... Minun täytyi nähdä sinut... Minä
en voi -- minun täytyy saada joku selvyys.

MIRJAM. Se on kyllä parasta... näin ei voi jatkua. -- Päättävästi --
Niin, kaiken täytyy olla lopussa meidän välillämme.

LUND hämmästyen. Lopussa...?

MIRJAM. Niin.

    Äänettömyys.

LUND tukehtuneella äänellä. Ei siis mitään enää...?

MIRJAM. Ei mitään enää.

    Äänettömyys.

LUND kuin itsekseen. Niinkö kaikki sitten loppui...?

MIRJAM päättävästi. Niin täytyy.

Lund painaa päänsä käsiensä varaan.

    Äänettömyys.

LUND pidätetyllä vihalla. Niin... niin... Ja kaikki tuon kirotun
poikanulikan tähden... joka...

MIRJAM nousee tulistuneena; keskeyttäen. Minä toivon, että käytät
hänestä toisenlaista puhetapaa!

INGRID juoksee pelästyneenä seurusteluhuoneen ovelle. Herra Storm
tulee... näin akkunasta...

Mirjam ja Lund hypähtävät seisoalleen pelästyneinä kuin pahanteossa
tavatut lapset. Samassa kuuluu ovikellon soitto, Ingrid vie Lundin
hatun ja päällystakin huoneeseensa ja rientää avaamaan. Ja niinkuin
myrskytuuli, tulee sisään Bruno Storm; kun hän on riisunut
päällystakkinsa, näkyy että hän on puettu frakkiin.

STORM ilon ja onnellisuuden vallassa. No, kuinka voi Ingrid?

INGRID iloisesti. Kiitos... oikein hyvin!

STORM. Vieläkö Ingrid muistaa sitä kun olimme yhdessä juhannustulilla
-- siellä maalla...?

INGRID kuiskaa punastuen. Tietysti muistan...

STORM. Mehän tanssimmekin silloin kerran... eikö niin? Ehkäpä kaksikin
kertaa?

INGRID. Niin...

MIRJAM seurusteluhuoneessa. Mitä on tehtävä?

LUND katselee ympärilleen aivankuin hurjistuneena.

MIRJAM. Mene tuonne -- ja ole hiljaa! -- Työntää Lundin
ruokailuhuoneeseen.

Se tapahtuukin viime hetkellä, sillä heti sen jälkeen Storm lupaa
kysymättä, koputtamatta astuu reippaasti seurusteluhuoneeseen.

Eteisenpuoleinen ovi on jäänyt auki. Ja kun Ingrid menee sitä
sulkemaan, epäröi hän omituisesti, mutta jää kuitenkin kuuntelemaan.

STORM. Hyvää huomenta, Mirjam!

MIRJAM syöksyy häntä vastaan kietoen paljaat käsivartensa hänen
kaulaansa. Vihdoinkin sinä tulit!

    Suutelevat.

STORM. Odotitko?

MIRJAM. Oi, tiedäthän sinä sen...

STORM. Mutta sinähän olet vallan kalpea.

MIRJAM hämmästyneenä. Olenko minä...? Niin... minun oli sinua niin
ikävä... Odotin sinua niin kovin... -- (Jännittyneenä) -- No miten...?

STORM. Tutkintoko? Se meni loistavasti... Sinun tulee aina tästälähtien
kutsua minua herra kandidaatiksi... -- (Vakavasti) -- Mutta tuollaiset
tutkinnot eivät paljon merkitse. Pääasia on, että taas näen sinut...

MIRJAM suudellen kiihkeästi Stormia. Oi Bruno... Mutta sinä et tiedä,
miten odotin, kaipasin sinua... Se on niin kummallista! Kun en ole
sinua tavannut, niin olen aivankuin sairas... Ja heti kun tulet,
muuttuu kaikki! Tunnen veren kuumana kiertävän ruumiissani... on
aivankuin kuulisin lintujen laulua ja tuntisin kukkien tuoksun...

STORM. Rakas... täällä onkin kukkien tuoksua! Ah, tuossa ovat kukat,
jotka sait eilen-illalla.

MIRJAM vakavasti. Bruno -- tule istumaan tänne. Minä tahdon kysyä
sinulta...

STORM. No mitä?

    Istuutuvat sohvalle.

MIRJAM tarttuu hänen käsiinsä, katsoen silmiin. Sano nyt rakas,
onnistuinko Juliana eilen? Sanomalehdet kyllä ovat kiittäneet
esitystäni, mutta sinun arvostelusi merkitsee minulle enemmän kuin
kaikki sanomalehdet...

STORM. Sanoakseni lyhyesti, niin olit sinä mielestäni suurenmoinen!
Luulen, ettei sitä osaa voi sen paremmin esittää.

MIRJAM iloisena. Puhutko ihan tosissasi, rakas?

STORM. Saatatko sitä epäillä?

MIRJAM. Sitten olen rauhallinen. Kun sinä vain pidät minun
esityksestäni, en muusta välitä.

STORM. Ja huomenillalla taas?

MIRJAM. Huomenillalla taas!

STORM. Vai niin.

MIRJAM. Mitä? Näyttää aivankuin et soisi minun näyttelevän! Niinkuin
olisit pahoillasi...

STORM. Sinä et saa nauraa, mutta minä olen miltei mustasukkainen
Romeollesi, Lindénille... Tunnen suoranaista tuskaa kun häntä
hyväilet... Ja nuo hellät sanat...

MIRJAM hellästi ja kiehtovasti. Sinä oma, rakas -- (Suutelee) -- tyhmä
armaani! Etkö sitten ymmärrä, että sinua minä ajattelen, sinua suutelen
-- ja sinulle olen kaikki nuo hellyydet tuhlaavinani.

STORM. Anna minulle anteeksi. Minä olen narri, mutta rakkauteni tekee
minut siksi. -- (Hiljaa, liikutettuna) -- Oi Mirjam... Minä olen tähän
asti kulkenut kuin sokea... vasta sinut nähtyäni tiedän, tunnen mitä
elämä on. Oi jospa tietäisit...

MIRJAM. Miksi en tietäisi, kun tunnen itse samoin...

    Suutelevat pitkään.

Ingrid on tuskallisin ilmein kuunnellut. Nyt hän sulkee hiljaa oven ja
alkaa aivankuin horjuen poistua.

Multa samassa hän vaipuu tuolille, ja rajusti nyyhkyttäen painaa hän
kasvonsa pöytää vasten. Hetken kuluttua hän nousee ja poistuu omaan
kamariinsa.

STORM. Tiedätkö mitään uutta, Mirjam?

MIRJAM. En.

STORM. Minulla on iloinen uutinen... Tai oikeammin sanoen: minulla on
_paljon_ ilmoitettavaa.

MIRJAM jännittyneenä. Mitä se on?

STORM. Siis ensiksi: Minä olen saanut perinnön.

MIRJAM hämmästyen. Perinnön...?

STORM. Niin. Isoisäni, jonka kuolemasta sinulle kerroin, on
testamentannut minulle neljäkymmentätuhatta markkaa -- Arvid kävi siitä
juuri ilmoittamassa. Toiseksi sain juuri tietää, että isoisän
hautajaiset ovat jo huomenna ja minun on nyt lähdettävä sinne
kahdentoista junalla. -- Ja lopuksi, että heti kun tulen hautajaisista,
ryhdyn toimenpiteisiin avioliittoamme varten.

MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Mitä sinä oikein puhut, Bruno? Minä.
en voi ymmärtää näin yht'äkkiä... Onko tuo kaikki totta... mahdollista?

STORM. Kaikki on totta! Ja minä olen niin iloinen ja onnellinen, etten
vielä koskaan ole ollut... Onni on vyörynyt yht'äkkiä ylitseni, enkä
oikein tiedä mitä tekisin!

    Syleilee ja suutelee Mirjamia.

MIRJAM koettaen saada äänensä moittivaksi. Bruno, Bruno! Etkö yhtään
muista, että isoisäsi on juuri äskettäin kuollut...?

STORM. Niin, se rakas, rakas isoisä... Mutta usko minua Mirjam: jos hän
voisi nähdä minut tällä hetkellä, niin hän ei moittisi minua. Hän
tietäisi myöskin silloin, miten onnellinen on hänen pojanpoikansa,
josta hän niin paljon piti.

MIRJAM. Saattaa olla niinkuin sanot -- ja onkin! Mutta lähdetkö
todellakin niin kauas? Et siis huomenna lainkaan tule luokseni...?

STORM. Minun täytyy, rakkaani. Enhän missään tapauksessa voi jäädä pois
hautajaisista. Mutta maanantaina, siis ylihuomenna, olen jälleen
luonasi! Ja silloin... Tahdothan, että menemme naimisiin niin pian kuin
mahdollista?

MIRJAM kuumasti. Minä tahdon, armaani... pian! Minähän rakastan sinua.

    Suutelevat.

STORM. Ajattele, että kaikki tuli niin äkkiä, ettemme ole ehtineet
juuri puhuakaan naimisiinmenosta -- eikä paljon muustakaan! Miten sinä
tahtoisit Mirjam -- matkustammeko Englantiin ja menemme siellä
siviiliavioliittoon, vai miten? Niinpä todellakin -- minun täytyy
neuvotella juristimme Arvidin kanssa... hän kyllä tietää miten on paras
menetellä.

MIRJAM muuttuu äkkiä vakavaksi ja sanoo kuin uuden ajatuksen
valtaamana. Sinä olet oikeassa... Me olemme liian vähän puhuneet
tulevaisuudesta, elämästä... -- (Hiljaa) -- Mutta jospa kaikki onkin
mahdotonta...

STORM. Mikä olisi mahdotonta?

MIRJAM yhä vakavampana. Kaikki -- meidän onnemme...

STORM hämmästyen. Miten niin? --

MIRJAM epäröiden. Niin Bruno... oletko sinä ajatellut yhtä seikkaa
meidän välillämme, joka... joka...

STORM maltittomana. Mutta sanohan nyt, mitä tarkoitat.

MIRJAM hiljaa, miltei tuskallisesti. Sitä, että... että minä olen
paljon vanhempi kuin sinä...

STORM purskahtaen nauruun. Voi rakas, mitä sinä puhut...?

MIRJAM. Ehkä sinä et ole tätä asiaa koskaan ajatellut -- mutta minä
olen. Ajattelehan, että minä olen seitsemän vuotta sinua vanhempi. Minä
olen ehkä jo harmaapäinen, kun sinä olet vielä nuorekas... -- (Miltei
uhkaavasti) -- Ja entäs, jos sinä silloin kadut... ajattelet, että minä
olen sinulle taakkana...

STORM hellästi ja tulisesti. Minä vannon, että se ei milloinkaan
tapahdu! Usko minua: tuo epäily ei johdu muusta kuin siitä, ettet tunne
minua. Jos sinä tuntisit, niin huomaisit sen aivan mahdottomaksi.

MIRJAM alakuloisesti. Ei sitä voi edeltäpäin tietää...

STORM. Etkö sinä siis tiedä?

MIRJAM. Kyllä minä tiedän mutta...

STORM keskeyttäen. Mutta miksi sitten minua epäilet? Mirjam, sinä et
saa -- minä en voi olla missään, jos sinä tuollaista ajattelet! Minä
rakastan sinua niin, etten koskaan luovu sinusta! En, en... --
(Suutelee Mirjamia) -- Ja, minä toistan vieläkin, että tuo epäluulo
johtuu yksistään siitä, kun et minua tunne?

MIRJAM. Saattaa olla, etten sinua vielä oikein tunne... Mutta ethän
pahastu, jos tahtoisin puhua vieläkin yhdestä asiasta...?

STORM. Miten saattaisin pahastua? Olen päinvastoin iloinen, jos sanot
aivan suoraan, mitä ajattelet.

MIRJAM tarttuen Stormin käteen; hieman epäröiden. Sinä viittasit jotain
sinnepäin, että menisimme siviiliavioliittoon... Tarkoitatko, ettemme
antaisi vihkiä itseämme...?

STORM. Kyllä minä sitä ajattelin...

MIRJAM arasti. Tiedätkö, minä tahtoisin kuitenkin...

STORM muuttuen vakavaksi. Minusta ei tuo vihkiminen ole muuta kuin
vanha seremonia -- joka sitäpaitsi on alentavaa naiselle.

MIRJAM keskeyttäen hellästi. Niin se voi olla sinusta -- mutta minä
olisin niin iloinen. Vihkimisessä on sentään jotakin juhlallista ja
kaunista, jonka muistaa koko elämänsä ajan... Minä taidan olla
lapsellinen, minä saatan olla kokonaan väärässäkin, ja olisin siitä
hyvin pahoillani -- mutta minusta tuntuu, ettemme tule oikein
onnellisiksi, ellemme anna vihkiä itseämme... Se kiusaisi aina minua.

STORM hieman naurahtaen. Sinä olet todellakin lapsellinen...

MIRJAM vienosti. Minä myönnän sen, rakkaani... Mutta myönny tämä ainoa
kerta minun lapsellisuuteeni. Minä lupaan olla sitten niin... niin hyvä
sinulle! Koko elämäni ajan muistelen sinun myöntyväisyyttäsi. Ja
ajattele: eihän siinä mitään pahaa tapahdu, ja jos se sinustakin on
enemmän muotoasia...

STORM keskeyttäen. Ei -- se ei ole minusta muotoasia! Järkeni,
tunteeni, koko olemukseni on tuollaista vastaan! Se on yksi niitä
keinoja, joiden avulla kirkko vuosisatoja on pitänyt naista vallassaan
-- alentanut ja polkenut häntä. Ja tarvitaanko nyt meidän välillämme
tuollaista...?

MIRJAM. Mutta ethän itsekään usko, että mitkään papit voisivat pitää
minua vallassaan?

STORM. Miksi sitten tahdot tuollaista vihkimistä?

MIRJAM kietoen kätensä hänen kaulaansa. Rakas, rakas, en osaa sitä
oikein sanoa... Mutta ethän tahdo, että tulisin onnettomaksi. Ethän
tahdo mitään ikävää varjoa välillemme...?

STORM katkerasti. Minusta tuntuu kuin sinä et tahtoisi tietää mitään
minun tunteistani. Sinä et ajattele yhtään, että tuollainen toimitus on
kokonaan tunteitani ja periaatteitani vastaan.

MIRJAM kiehtovasti. Periaatteet, periaatteet... mitä me niistä
välitämme? Ajattele, miten onnellisiksi me tulemme...

STORM. Rakas Mirjam! Älä vaadi tuota toimitusta -- se painaisi
muistoani kuin jokin alentava teko.

MIRJAM tekeytyen syvästi loukkaantuneeksi. Koska se sinusta on alentava
teko, niin kyllä sinut siitä vapautan. Enhän mitenkään saata ruveta
turmelemaan sinun hyviä ja vapaamielisiä periaatteitasi!

STORM hämmästyen. Mitä sinä sanot... mitä tarkoitat...? Se ei ole
mahdollista...

MIRJAM tahtoen yhä haavoittaa sanoillaan. Se _on_ mahdollista! Tai
täytyykö minun sanoa vielä selvempään? Kuule siis: minä en mene sinun
kanssasi naimisiin!

STORM hätkähtää ensin, niinkuin olisi saanut ankaran iskun ja on hetken
ääneti. Mutta hänen voimakas, väkivaltainen luonteensa saa ylivallan ja
hän sanoo hiljaa ja lujasti. Sinun täytyy. Minä tahdon sinut.

MIRJAM todellisella suuttumuksella. Täytyy! Kuka minut siihen pakottaa?
Enkö ole vapaa tekemään mitä tahdon -- menemään naimisiin kenen kanssa
tahdon?

STORM nousee ja silmäilee ympärilleen niinkuin ei käsittäisi mistä on
kysymys tai katselisi hän asetta ja aikoisi lyödä kaikki murskaksi.
Silloin huomaa hän pienellä pöydällä Lundin hansikkaat. Hän kalpenee,
astuu hitaasti pöydän ääreen ja ottaa hansikkaat käteensä. Tuijottaen
kauan Mirjamia läpitunkevasti, sanoo hän matalalla, käheällä äänellä.
Kenenkä nämä ovat?

MIRJAM on niin tyrmistynyt, ettei voi sanoa mitään.

STORM hiukan ääntään korottaen. Kenenkä nämä ovat?

MIRJAM sopertaen kalpeana. Minä en tiedä...

STORM kähisten hiljaa ja uhkaavasti. Et tiedä...? Koeta muistella...
Koeta muistella.

MIRJAM tuskallisesti. Kuinka sinä nyt noin...? Mitä sinä oikein
tarkoitat..?

STORM katsellen ympärilleen kuin aikoisi ruveta etsimään. Minä tahdon
tietää kenenkä ne ovat...

MIRJAM yhä enemmän hätääntyen. Ei, ei, ei! Älä osoita tuollaista
epäluuloa... Pitäisihän sinun ymmärtää...

STORM tuijottaa häneen hurjin katsein ja sanoo vihdoin
järkähtämättömästä. Minä tahdon tietää.

MIRJAM kuin vapautuen. Ah niin -- nyt muistan... Ne ovat kai
Lindevallin -- hän kävi täällä.

STORM muistaen, hämmentyneenä. Niin... niinpä todellakin... Hän kertoi
käyneensä täällä.

MIRJAM vielä pelästyneenä, mutta hellästi. Oi, miten sinä pelotit
minut! Miten paha sinä olet, Bruno... Kuulustelet minua aivankuin jokin
tutkintotuomari...

STORM sisäisen kiihtymyksen vallassa. Niin, minä olen niin paha, ettet
sinä saata sitä käsittää! En voi edes itsekään ymmärtää, miten hirveä
ajatus minulle tuli... -- (Kuiskaten) -- Minä ajattelin, että jos sinä
olet ollut jonkun toisen -- niin minä tartun sinun kaulaasi ja...

MIRJAM. Mitä kauheita sinä puhut..?

STORM yhä kiihtyen. Niin... se on kauheata, mutta minä rakastan sinua
niin suuresti... että sinun täytyy tulla omakseni! Se voi olla väärin,
se voi olla mielettömyyttä -- mutta sinun täytyy olla yksistään minun!
-- (Hän muuttuu pelottavan näköiseksi ja sanoo hiljaa, hammasta purren)
-- Kun ajattelen, että joku suutelisi ja syleilisi sinua... ja minä sen
saisin tietää... -- niin minä -- niin... siitä seuraisi onnettomuus...

MIRJAM syöksähtää väristen seisoalleen, sopertaen. Rauhoitu,
rauhoitu...

STORM. Sinä... sinä kalpenet? -- (Lähenee uhkaavasti Mirjamia) -- Sano
heti, onko sinulla rakastaja -- minun täytyy se tietää...

MIRJAM peräytyy kirkaisten. Bruno... Bruno...!

STORM kokonaan suunniltaan. Onko se siis totta? Onko... onko? --
(Puristaa niin rajusti Mirjamin rannetta, että tämä vaipuu kirkaisten
polvilleen. Mutta Storm ei hellitä sittenkään, vaan sähisee entistä
raivokkaammin) -- Etkö sinä kuule..? Vastaa minulle! Vastaa minulle!
Kuuletko sinä?

MIRJAM nyyhkyttäen. Kuinka sinä voit sellaista ajatella...?

    Storm hellittää hänen kädestään.

MIRJAM yhä polvillaan maassa, pidellen rannettaan. Mitä aihetta sinulla
on moiseen luuloon?

    Äänettömyys.

STORMIN raivo talttuu vähitellen, tuska ja häpeä valtaa hänet
vastustamattomasti, ja hän mutisee itsekseen. Voi minua... voi minua...

    Sitten hän syöksyy Mirjamin luokse ja nostaa hänet sohvalle;
    kääntäen kasvonsa poispäin ja pidellen hänen kättään,
    sopertaa hän hiljaa.

Vieläkö... vieläkö sinä voit antaa anteeksi...?

MIRJAM yhä nyyhkyttäen. Minä en olisi koskaan voinut uskoa, että sinä
menisit niin pitkälle, että pahoinpitelisit naista...

STORM aivankuin lyyhistyen näkymättömän iskun alle. Minkälainen peto
minä olen...

    Äänettömyys.

MIRJAM tukehtuneesti. Niin Bruno... ehkä meidän on parasta erota nyt
heti -- ennenkuin se on myöhäistä. Näyttää siltä, ettemme kuitenkaan
koskaan voi tulla onnellisiksi.

STORM vaipuu tuolille, tarttuu päähänsä ja kuiskaa käheästi, kuin
salaperäisellä kauhulla. Tuo kauhea... joka taas tuli... Minä olen
kirottu.

MIRJAM katsoo häneen hetken, sääli ja hellyys valtaavat hänet; hän
menee Stormin luokse ja lausuu huolestuneena. Mitä sinä sanoit? Mikä
sinulle tuli...? Sinähän aivan vapiset... ja kylmä hiki virtaa
otsaltasi... Sano... puhu minulle.

STORM on hetken ääneti, sitten hän äkkiä syöksähtää polvilleen Mirjamin
eteen -- ja niinkuin hänen sielunsa järkähtäisi, avautuisi salaisimpia
pohjia myöten, parahtaa hän käheästi. Mirjam... älä tuomitse minua...
Minä en voi sille mitään. Minä olen kirottu, kirottu...

    Hänen äänensä katkeaa ikäänkuin tukahutettuihin nyyhkytyksiin.

MIRJAM. Bruno... puhu minulle. --

STORM. Niin -- sinä ehkä hylkäät minut... koko elämäni onni saattaa nyt
mennä, mutta nyt minä tunnustan sinulle kaikki... Sillä sinä et tiedä,
millainen olen... Minä pelkään, ettet sinä voi minua ymmärtää -- kun en
itsekään täysin ymmärrä... mutta, mutta...

MIRJAM hyväillen hellästi hänen päätään. Rakkaani... kerro minulle
kaikki.

STORM. Niin Mirjam... Minä olen todellakin kirottu... Minä olen
sellainen kurja, että kun raivostun, niin en voi hillitä itseäni... en
tiedä mitä teen. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Minulle tulee jonkunmoinen
outo, kauhea halu iskeä, murskata, surmata...

MIRJAM äänettömyyden jälkeen, hiljaa. Onko se mahdollista...? Onko se
totta?

STORM. Se on liiankin totta. Se on synkistänyt koko elämäni... Ja miten
olenkaan koettanut taistella sitä vastaan. Juuri sentähden olen niin
paljon urheillutkin, jotta saavuttaisin mielenmalttia, kylmäverisyyttä.
-- (Epätoivoisesti) -- Minä luulin sen jo voittaneeni -- ja nyt se taas
tuli. Kaikki on turhaa...

MIRJAM liikutuksen ja hellyyden valtaamana. Ei, ei -- se ei ole turhaa!
Sinä unohdat tuon, Bruno -- sinun täytyy unohtaa se! Minä rakastan
sinua!

STORM hämmästyneenä, hiljaa. Oi Mirjam... Voitko sinä sittenkin minua
rakastaa?

MIRJAM. Enemmän, enemmän... Enemmän kuin omaa elämääni.

    Äänettömyys.

STORM häpeän valtaamana. Nyt vasta oikein huomaan, minkälainen
raakalainen minä olen... Sinua minä saatoin epäillä.

MIRJAM epäröiden. Mutta jospa minä en olekaan sellainen kuin luulet...
kuvittelet...

STORM liikutettuna, hurmaantuneena. Sinä olet sellainen! Kun katson
sinua, niin tahtoisin vaipua maan alle kun muistan, miten... Ja minä
kiroan itseni jos vielä sinua epäilen. -- (Nousee, tarttuu Mirjamin
päähän, katsoen häntä silmiin) -- Niin -- sinähän et _voi_ olla muuta
kuin rehellinen, puhdas... Ja jos sellainen nainen rakastaa minua...
enkä sittenkään kykene parantamaan itseäni -- niin minä joudankin
silloin hukkua...

MIRJAM tuskallisesti. Älä... älä puhu noin...

STORM. Minun täytyy puhua... Minun on niin omituinen ja hyvä olla, nyt
kun meidän välillämme ei ole mitään salaista, ei mitään epäiltävää. Ja
minä tahdon tulla hyväksi. Minusta on kaikki kuin unennäköä, tuntuu
niin kummalliselta, että sinä voit kuitenkin minua rakastaa -- vaikka
olen sellainen...

MIRJAM hellästi ja kiihkeästi. Armaani... Sinun rajuuttasi ja voimaasi
minä rakastan... Kaikki muut ovat sinun rinnallasi raihnaisia raukkoja.

STORM liikutuksen vallassa. Sinä liioittelet, rakas... Katso, miten
heikko olen... -- (Syöksyy polvilleen Mirjamin eteen ja suutelee hänen
käsiään) -- Sinä annat siis minulle anteeksi.

MIRJAM. Sinulla ei ole koskaan ollutkaan minulta mitään anteeksi
pyydettävää... -- (Tarttuu Stormin päähän, suudellen häntä
kiihkoisesti) -- Jumalani... kuinka sinua rakastan...

STORM. Mirjam... tästälähtien en sano sinulle yhtään pahaa sanaa. Jos
sinä tämän illan voit unohtaa, niin minä lupaan, etten enää koskaan...
en koskaan...

MIRJAM keskeyttää hymyillen, sulkien kädellään hänen suunsa. Hiljaa! Et
saa mitään luvata! Sinä et tunne itseäsi siinä suhteessa -- mutta minä
sinut tunnen... Sinä olet suuri tyranni, Bruno... Oikea itämainen
itsevaltias!

STORM vastustaen. Ei, ei...

MIRJAM. Olet, olet... Mutta siitä huolimatta rakastan sinua.

STORM tulisesti. Oi pieni, suloinen Mirjamini...

    Suutelee.

MIRJAM. Bruno, Bruno... sinä myöhästyt junasta! Katsoppas kelloa.

STORM. Ajattelehan, että olin unohtaa junat, hautajaiset -- vieläpä
perintönikin! Kyllä minä sentään vielä ehdin...

MIRJAM hellästi. Älä nyt unhota minua...

STORM. Mitä sinä puhut...? Ah niin... nyt muistan... Etkö antaisi
minulle sitä viimeistä valokuvaasi...? Ottaisin sen mukaani.

MIRJAM. Tietysti saat sen... -- Irroittaa sen kehyksestä ja antaa
Stormille.

STORM kuvaa katsellen. Onko suurennus tästä kuvasta jo valmistunut?

MIRJAM. On... se on tuolla ruokailuhuoneessa...

STORM. Mennään katsomaan sitä!

    Kietoo kätensä Mirjamin vyötäisille, aikoen lähteä.

MIRJAM hätääntyy, kalpenee; nyt vasta hän muistaa, että Lund on siellä.
Tarttuen Stormia hihaan, hän sammaltaa. Ei, ei... Älä mene... Ei mennä
sinne...

STORM hämmästyen. Miksi... Minkätähden ei...?

MIRJAM neuvottomana. Ei, ei mennä... minä pyydän...

STORM katsoen häneen pitkän aikaa tutkivasti. Miksi ei? Mitä sinä sillä
tarkoitat?

MIRJAM keksii pelastuksen; hän painautuu Stormia vastaan kuiskaten.
Rakas... siellä on vielä epäkunnossa...

STORM. Niinkö... sinä, sinä -- (Suutelee) -- Nyt minun täytyy mennä. --
(Aivankuin jonkun epäluulon kalvamana) -- Mutta sano minulle Mirjam --
onko siinä perää, että...

MIRJAM hätkähtäen. Missä?

STORM. Ei missään. Minä olin vain typerä. Hyvästi!

MIRJAM levottomasti. Sano mitä tarkoitit..?

STORM. En sano... Se oli vallan joutavaa mitä aioin sanoa, ja nyt olen
iloinen, etten sanonut... Hyvästi rakkaani.

MIRJAM. Hyvästi.

    Suutelevat. Storm poistuu.

Kun Storm on mennyt, kävelee Mirjam kiihkeänä, omituisen liikutuksen
vallassa lattialla. Seisahtuu ja nostaa kätensä, aivankuin tahtoisi
syleillä jotakin näkymätöntä olentoa ja hymyilee omituisesti.

Lund aukaisee ruokailuhuoneen oven ja astuu sisään. Hän on kalpea ja
hermostunut.

MIRJAM omien ajatustensa vallassa. Ah niin... Sinä olit siellä.

    Kävelee edelleen. Äänettömyys.

MIRJAM. Ystäväni, ystäväni... Minulle on tapahtunut suuri onni! Hän
rakastaa minua.

LUND hiljaa. Etkö sitä ennen ole tietänyt...?

MIRJAM iloisena ja liikutettuna. Olen, olen... Mutta nyt tiedän sen
niin varmasti... niin varmasti. Ja hän tahtoo, että heti menisimme
naimisiin... Hän on perinyt isoisältään neljäkymmentätuhatta markkaa.

LUND. Isoisältään... vai niin.

MIRJAM. Tuo hyvä, herttainen isoisä! Jos hän vielä eläisi, niin
matkustaisin heti hänen luokseen, lankeaisin polvilleni hänen eteensä
ja suutelisin hänen kalvakoita käsiään... Minulle on kerrottu, että hän
oli nuorena aivan samannäköinen ja samanluontoinen kuin Bruno nyt --
yhtä tulinen, häikäilemätön, rehellinen ja voimakas...

LUND. Kylläpä hänellä on avuja!

MIRJAM. Hänellä _on_ avuja -- miksi siis kieltäisin niitä? Etkä
sinäkään voi niitä kieltää, vaikka tahtoisitkin! Hänen toverinsa,
professorit -- kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat siitä yhtä mieltä.

LUND vakavasti. Minä pelkään, että sinä kaikesta huolimatta tulet hänen
kanssaan onnettomaksi.

MIRJAM kiivastuen. Miksi niin? Selitä tarkemmin. Muuten sanon, että
väitteesi johtuu mustasukkaisuudesta?

LUND. Koska sanot noin, niin olen pakoitettu selittämään... Sano
sentään ensin, tunnetko sinä tuon isoisän...? Tarkoitan hänen
elämänsä...

MIRJAM. En todellakaan... En ole häntä edes koskaan nähnyt... Mutta
minulle on kerrottu hänestä paljasta hyvää.

LUND. Loppuikänsä on hän kyllä elänyt moitteettomasti... Mutta nuorena
hän on ollut pitkän ajan vankeudessa.

MIRJAM hämmästyen. Vankeudessa... Ja mistä syystä...?

LUND. Murhasta. -- Hän tappoi vaimonsa, kun sai tietää tämän olleen
uskottoman.

MIRJAM kalpenee ja on aivankuin pyörtymäisillään.

LUND. Niin... minä pelkään, ettet tule onnelliseksi hänen kanssaan...
Anna minulle anteeksi, minä en voinut olla kuulematta... minä kuulin
kaikki teidän keskustelunne... Ja tiedätkö, minun mieleeni johtui juuri
tuo yhtäläisyys hänen isoisänsä kanssa. Minä tunnen Brunon lapsesta
asti ja olen jo ennen pannut merkille hänen rajun, häikäilemättömän
luonteensa. Siinä on aivankuin jonkunmoista atavismia, sillä hänen
isänsä oli kokonaan toisenluontoinen... -- (Ääntään hiljentäen) -- Minä
nimittäin suuresti pelkään, että hän on juuri isoisältään perinyt sen
-- minun ei tarvitse sitä sanoa, sinä kyllä ymmärrät, mitä
tarkoitan... Täytyihän sinun kuulla, miten hänen äänensä ihan värisi
murhanhimosta... Usko minua Mirjam: hän on kaikista kyvyistään ja
avuistaan huolimatta kauhea ihminen... Ei -- hän on hirviö.

MIRJAM hiljaa sopertaen. Hän rakastaa minua...

LUND. Rakastaa! Onko sellainen rakkautta? Ei -- se on raakaa
itsekkäisyyttä! Rakkaus on alistuvaisuutta, uhrautuvaisuutta, mutta
hän... Oh, minä pelkäsin sinun puolestasi... minä milt'ei vapisen, kun
muistelen hänen sanojaan... hänen ääntänsä.

MIRJAM hiljaa. Minä olen valmis karsimaankin...

LUND katkerasti. Kärsimään! Missä on sinun ylpeytesi, sinun
itsenäisyytesi...?

MIRJAM kuin itsekseen. Ylpeyteni... itsenäisyyteni... Niin, sitä en
tiedä... Hänen läheisyydessään menetän kaiken itsenäisyyteni... kaikki
teoriani haihtuvat kuin tuuleen... Hän on niin erilainen kuin kaikki
muut. -- Saattaa olla niinkin, että rakkaus ei ole itsenäisyyttä...

LUND. Sinä siis rakastat häntä niin suuresti?...

MIRJAM kuiskaten kuin itsekseen. Niin... Enkä voi itsekään ymmärtää,
miksi häntä niin rakastan. Kaikki on aivankuin yllättänyt minut,
syöksynyt ylitseni kuin myrsky...

LUND hiljaa. Sinä sanoit myöskin rakastavasi minua...

MIRJAM. Minä en ymmärtänyt silloin mitä rakkaus on... Vasta nyt sen
tiedän. -- Minä olisin valmis kärsimään puutetta, minä kuolisin hänen
puolestaan... Ja kuitenkin pelkään häntä toisinaan -- pelkään hänen
rakkautensa rajuutta, hänen voimaansa. -- (Sisäisellä kauhulla) -- Kun
hän ei vain saisi koskaan tietää mitä meidän välillämme on ollut... --

    Katsoo Lundia tutkivasti.

LUND. Mutta miksi sitten menet hänen kanssaan naimisiin?

MIRJAM aivankuin huumaantuneena. Oo, minä menisin hänen kanssaan vaikka
syvimpään kadotuksen kuiluun! Lyököön hän minua, kun hän vain rakastaa
minua... kun hän vain ei koskaan unohda minua... Sanoinko, että pelkään
häntä...? Ei, ei... Tai jos pelkäänkin, niin minä jumaloin häntä
samalla! Niin... Surmatkoon hän minut, kun hän ei vain koskaan...
koskaan minua unohda...

    Äänettömyys.

LUND uuden ajatuksen valtaamana. Mutta oletko ajatellut sitä, että
sinun on jätettävä teatteri -- sinne hän ei sinua laske... Ja usko
minua: sinä tulet kärsimään, ellet saa näytellä...

MIRJAM. Hän rakastaa minua...

LUND hiljaa, katkerasti. Sinä olet niin kovin varma hänen
rakkaudestaan, mutta entäs 10-15 vuoden kuluttua? Hän on silloin vielä
tulinen ja nuori -- ajattele vain teidän ikäeroanne... Entä, jos hän
silloin ottaa jonkun nuoren rakast...

MIRJAM keskeyttää hänet, hypähtäen ylös kuin haavoitettuna. Ole vaiti,
vaiti! Ellei sinulla ole muuta puhuttavaa, niin...

    Viittaa oveen.

LUND kuohahtaen. Ajatko sinä minut ulos...?

MIRJAM. Kyllä! -- ellei sinulla ole muuta puhuttavaa kuin koettaa
kylvää epäluuloa ja eripuraisuutta välillemme...

LUND uhkaavasti. Mutta entäs, jos minä en salli, että hän saa sinut...?
Jospa minä... Minulla on suurempi oikeus sinuun kuin hänellä... Minä
olen sinua rakastanut ennenkuin hän... sinä olet minun vaimoni -- minä
en luovu sinusta!

MIRJAM. Sinun vaimosi...? Sinä unohdat minut tässä asiassa! Sinä et
luovu minusta?! Niinkö puhut sinä, joka äsken syytit häntä
itsekkyydestä... sinä, joka sanoit, että rakkaus on uhrautuvaisuutta,
kieltäytymistä. -- (Yhä kiihtyen) -- No hyvä! Mene siis Brunon luokse
ja ilmaise kaikki! Mutta älä milloinkaan enää tule silmieni eteen!

LUND on hetken aivankuin huumaantunut; sitten hän menee Mirjamin luokse
puhuen masentuneella, värisevällä äänellä. Anna anteeksi... Minä en
tiedä mitä puhun -- mitä teen... Minun tuskani, rakkauteni tekee minut
hulluksi... Älä aja minua luotasi... Anna minulle anteeksi! Minä
rakastan sinua...

MIRJAM pitkän vaitiolon jälkeen. Mitä sinulle voin sanoa...? Enhän voi
sinulle valehdella. Mitä niin ollen voin tehdä...?

    Äänettömyys.

LUND tukehtuneesti. Niin -- minä kyllä käsitän, mitä minun on tehtävä.

MIRJAM säpsähtää ja änkyttää hätääntyneenä. Älä, älä vain ilmaise
Brunolle...

LUND synkästi, ikäänkuin ajattelisi jotakin muuta. Sitä sinun ei
tarvitse pelätä... (Kääntyy raskaan liikutuksen valtaamana hiukan
toisaalle, katsellen erästä taulua.)

MIRJAM tarkastaa häntä hetken tuskaisella, tutkivalla epäluulolla;
aikoo sanoa jotain, mutta ei sanokaan.

    Äänettömyys.

LUND koettaa hillitä mielenliikutustaan ja lausuu hitaasti ja koleasti.
Niin... minun on siis lähdettävä. Minulla ei kai ole enää mitään
sanottavaa... -- (Pudistaen Mirjamin kättä.) -- Hyvästi Mirjam...

    Poistuu raskain askelin.

MIRJAM jää seisomaan paikoilleen, ja kun Lund sulkee oven, astuu hän
pari askelta sitä kohti huudahtaen. Valter! Älä... (Lund ei kuule; hän
poistuu jo ulko-ovesta.)

    Äänettömyys.

MIRJAM seisoen yhä paikallaan; tuskallisesti. Jospa, jospa hän
ilmoittaa! -- Silloin minä olen hukassa...

    Esirippu.



KOLMAS NÄYTÖS


Sama paikka kuin edellisessä näytöksessä. Vain eteisessä on himmeä
valo. On kohta puoliyö -- seurusteluhuoneen kello on puoli kaksitoista.

Jossakin vasemmalla kuuluu kaukainen kellonsoitto, Ingrid tulee
avaamaan ja Mirjam palaa teatterista.

Hän riisuutuu Ingridin avulla; menevät seurusteluhuoneeseen.

MIRJAM riisuen koristuksiaan. Onko herra Lund käynyt täällä?

INGRID. Ei.

MIRJAM. Eikä lähettänyt kirjettä...?

INGRID. Ei kirjettäkään...

Ingrid aukaisee hänen leninkinsä. Menevät makuuhuoneeseen, ja hetken
kuluttua palaa Mirjam puettuna ohueen, pitsikoristeiseen aamupukuun.

Kun Ingrid on poistunut, kävelee MIRJAM edestakaisin suuren
levottomuuden vallassa. Vihdoin se näyttää saavan hänet kokonaan
valtoihinsa, ja käsiään väännellen mutisee hän hiljaa.

Mitä minun on tehtävä?

Katsoo kelloa ja menee eteiseen. Kun Ingrid samassa tulee kamaristaan,
kysyy hän levottomalla äänellä.

Eikö kukaan ole soittanut tänne?

INGRID. Ei.

MIRJAM seisoo vieläkin muutaman hetken tuskallisesti epäröiden, mutta
sitten sanoo hän itsekseen päättävästi. Minun täytyy se tehdä!

MIRJAM menee telefooniin; hillitysti. Saanko 113. Suo anteeksi, kun
soitan näin sopimattomaan aikaan, mutta pyytäisin sinua heti tulemaan
luokseni. -- On... tärkeätä. -- Voitko heti tulla? -- Ota auto. --
Ingridille -- Kun herra Lund tulee, niin laske hänet heti luokseni..

Menee seurusteluhuoneeseen ja istahtaa kirjoituspöydän ääreen. Ottaa
esille laatikosta jo alotetun kirjeen, lukee sitä itsekseen ja ryhtyy
kirjoittamaan lisää. Kun kirje on valmis, soittaa hän Ingridin.

MIRJAM antaen kirjeen Ingridille. Toimita niin, että tämä tulee jo
aamupostissa perille.

INGRID epäröiden. Kuulkaa neiti...

MIRJAM. No mitä?

INGRID hiljaa, moittien. Minkätähden te käskitte hänet tänne... tuon
herra Lundin. Se ei ole oikein.

MIRJAM hermostuneesti. Mikä ei ole oikein? -- Minä pyydän ettet sekota
itseäsi asioihin, jotka eivät sinulle kuulu.

INGRID kuohahtaen suuttumuksesta, ja heräävästä mustasukkaisuudesta.
Vai niin! Mutta minun mielestäni on jokaisella oikeus lausua
mielipiteensä silloin, kun näkee ihan suoranaista petollisuutta...

MIRJAM suuttuneena, loukkaavasti. Petollisuutta?! Minä toivon, että
sinä muistat asemasi! Sinulla ei ole oikeutta puhua minulle paitsi kun
soitan sinut luokseni ja kysyn jotakin. Ymmärrätkö?

INGRID Yhä nousevalla vihalla ja mustasukkaisuudella. Senkö, että olen
palvelijatar? Kyllä! Mutta siitä huolimatta sanon kuitenkin suoraan,
että te olette _arvoton_ herra Stormin vaimoksi. Hän on jalo ja
rehellinen... itse olette sanonut, että hän on vielä viaton... Ja te --
niin, te olette herra Lundin...

MIRJAM on kalvennut ja näyttää olevan kuin pyörtymäisillään; keskeyttää
käheästi. Vaiti!

INGRID. Minä en voi enää vaijeta... Minun on niin paha olla siitä, että
olen ollut osallisena hänen pettämisessään. Mutta minä luulin, ettette
enää olisi häntä pettänyt...

MIRJAM kokonaan suunniltaan. Ulos täältä!

INGRID. Kyllä... Mutta minä en enää valehtele teidän tähtenne.

    Menee pois nyyhkyttäen.

MIRJAM nousee aivankuin aikoisi mennä hänen jälessään, mutta
pysähtyykin; istahtaa sitten raskaasti tuolille ja mutisee käsiään
epätoivoisesti väännellen. Vielä hänkin... nyt minä olen hukassa...

Jonkun ajan kuluttua tulee Lund kalpeana ja masentuneen näköisenä,
asettaa silkkihattunsa ja päällystakkinsa eteisen naulaan ja menee
sisään.

LUND. Hyvää iltaa Mirjam...

MIRJAM hermostuneesti. Suo anteeksi kun kutsuin sinut näin myöhään...
mutta tämä oli ainoa tilaisuus jolloin voimme puhua rauhassa... kun,
kun Bruno on poissa... Ja minun täytyi puhua kanssasi...
selvittääksemme suhteemme...

LUND. Mitä sillä tarkoitat? --

MIRJAM. Saadaksemme kaikki selväksi... Minä en voi elää tässä
levottomuudessa. -- (Päättävästi) -- Niin, minun täytyy saada tietää
mitä sinä aiot...

LUND hämmästyneenä. Mitä aion...? En minä mitään aio...

MIRJAM. Minä sain eilen sen käsityksen, kuin aikoisit kertoa Brunolle
-- ja minä olen ollut ihan kuolettavassa tuskassa koko päivän... Ja kun
et tullut teatteriinkaan...

LUND loukkaantuneena. Kuinka voit ajatella minusta jotakin niin
alhaista? Olenko milloinkaan antanut aihetta tuollaiseen luuloon...?

MIRJAM. Et kyllä ennen... mutta muista vaan eilisiä sanojasi.

LUND. Oi Mirjam, Mirjam... Jospa tietäisit, mitä olen kärsinyt viime
aikoina, niin et niin kovin punnitsisi jokaista sanaani... Katsos
Mirjam, tuska panee ihmisen toisinaan puhumaan sellaistakin, jota ei
ole milloinkaan ajatellut...

    Äänettömyys.

MIRJAM. hiljaa. Etkö sinä voisi unohtaa...?

LUND ihmetellen. Unohtaa... Oletko sinä jo unohtanut kaikki..?

MIRJAM tuijottaen äänettömänä eteensä.

LUND liikutettuna, aivankuin uneksien. Kuinka voisin unohtaa ne
onnelliset hetket, joita yhdessä olemme viettäneet... Kuinka voisin
unohtaa sinun pienen kamarisi kaksi vuotta sitten...? Muistatko vielä
niitä iltoja?

MIRJAM tahtomattaan liikutettuna. Muistan...

LUND. Ja muistatko, miten tuotimme sinne illallista läheisestä
ravintolasta... Ja miten sinä lauloit ja soitit... -- (Tarttuen
Mirjamin käteen) -- Armaani, ethän ole voinut kaikkea unohtaa...
Rakastithan sinäkin silloin vähän minua...?

MIRJAM. Ei ystäväni... se ei ollut rakkautta....

LUND. Minä en ymmärrä... Sinä ainakin sanoit...

MIRJAM. Et sinä voikaan sitä ymmärtää... koska minun on itsenikin
toisinaan vaikeata ymmärtää miten kaikki on tapahtunut...

LUND. Ettet itsekään...?

MIRJAM. Niin juuri, ystäväni... Mutta minä koetan selittää sinulle. --
Niinkuin sinulle olen kertonut, on taide ollut minulle kaikki
kaikessa... se on ollut koko tähänastisen elämäni sisältö. Minä voin
sanoa, että olen rakastanut taidetta ja kun ankaran työn jälkeen
onnistuin, tuotti se minulle suurta tyydytystä. -- Niin, todellista
iloa, jota en ennen osannut aavistaa.

LUND. Se on työn iloa... luomisen iloa... Minä olen sen useasti nähnyt
säteilevän silmistäsi -- koko olemuksestasi.

MIRJAM. Kaikesta huolimatta valtasi minut yhä useammin omituinen tunne,
jota en ennen ollut kokenut: tunsin itseni aivankuin hyljätyksi. Joskus
kun tulin asuntooni näytännön jälkeen, valtasi minut niin sanomaton
kaipaus ja ikävä, että olisin tahtonut heittäytyä maahan ja itkeä,
itkeä -- mutta en voinut edes itkeä... Minun elämäni on ollut niin
kovin yksinäistä, en muista enää edes äitiäni -- ja kuitenkin olen aina
kaivannut ymmärtämystä, ystävyyttä, rakkautta... Ja sitten tapasin
sinut.

LUND. Miten elävästi vielä muistan, kun ensikerran näin sinut! --
(Muistojensa valtaamana) -- Minä muistan jokaisen ilmeesi, liikkeesi --
vieläpä pukusikin! Sinulla oli musta puku, kun muut naiset sensijaan
olivat vaaleissa... Ja kun muut iloitsivat ja riemuitsivat, istuit sinä
yksin ikkunansyvennyksessä palmujen takana ja katsoit kaikkea
omituisesti hymyillen... Siitä illasta asti rakastin sinua...

MIRJAM. Niin, me ymmärsimme toisiamme hyvin, meillä oli paljon
samanlaisia mielipiteitä -- ja minä tunsin itseni toisinaan hyvin
onnelliseksi... Minä luulinkin, että se olisi ollut rakkautta...

LUND. Minä uskon, että se olikin sitä -- vaikka se sitten kuoli...

MIRJAM. Ei, ei... Se ei ollut! -- (Innostuen) -- Sillä kun hän tuli,
oli kaikki vallan toisenlaista... Aivankuin koko maailma olisi
muuttunut... Niinkuin valtavan virran tulva lakaisee kaiken tieltään --
samoin lakasi hän pois koko entisen elämäni... kaikki muuttui, kaikki
vanha hävisi -- niinkuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan...

LUND tuskallisella kummastuksella. Voiko kaikki hävitä noin...?

MIRJAM. Voi... Kun muistelen nyt meidän elämäämme, niin tuntuu se
aivankuin kaukaiselta unelta...

LUND. Sinä et enää ole sama kuin ennen.

MIRJAM kuin itsekseen. Sinä olet oikeassa. Minä en ole sama kuin
ennen... Enkä minä enää saattaisi elää sitä entistä elämää -- se on
aivan vierasta ja mahdotonta.

LUND. Niin, minä ymmärrän, että kaikki on nyt auttamattomasti lopussa.
Minulta sinä olet jo mennyt...

    Äänettömyys.

MIRJAM liikutettuna. Oi ystävä parka... Minä en voi sitä auttaa... minä
en voi sitä auttaa! -- Jospa sinä edes _koettaisit_ unohtaa.

LUND. Oo -- minä olen koettanut... Monet, monet yöt olen valvonut ja
ajatellut vain tuota asiaa... Ja kun juuri olen päättänyt, että unohdan
sinut... riistän kuvasi sydämestäni -- silloin juuri saatan pitkiksi
tunneiksi unohtua ajattelemaan vain sinua... -- (Hiljaa) -- Ja kuinka
voisinkaan olla sinua rakastamatta kaiken sen jälkeen, mitä välillämme
on ollut...

MIRJAM tuskallisesti. Sinun täytyy unohtaa! Sinä et voi ymmärtää, miten
hirveästi pelkään... Senjälkeen mitä eilen kerroit Brunon isoisästä,
olen ollut aivankuin mieletön...

    Äänettömyys.

LUND hiljaa. Mutta jospa kertoisit hänelle kaikki... Silloin tuo
piinaava epätietoisuus häviäisi...

MIRJAM sisäisellä kauhulla. Minä olen sitä niin paljon, paljon
ajatellut... Mutta kuulithan sinä itsekin eilen mitä hän sanoi... Minä
en uskalla... minä en uskalla...

    Purskahtaa itkuun.

LUND. Rakas Mirjam, rauhoituhan toki... Vaikka en voikaan ajatella
hänestä hyvää tässä suhteessa, niin ei hän mahda kokonaan raakalainen
olla... Ja jos hän sinua rakastaa...

MIRJAM. Ei, ei, se on mahdotonta! -- Ajattele, ettei hän vielä koskaan
ennen ole ketään rakastanut... että hän on kaikissa suhteissa vielä
aivan kokematon -- niin, tarkoitan myöskin sitä, että... hän ei vielä
tunne ketään naista... Ja hän luulee että myöskin minä... Ei, ei... se
koskisi häneen niin että hän tappaisi itsensä... Tai minä en voi tietää
mitä hän tekisi -- ja se on juuri kauheinta, etten voi sitä edes
aavistaa -- mutta kun muistan hänen eiliset sanansa, niin olen varma,
että jotain hirveätä tapahtuisi... Minun olisi pitänyt aivan alussa
sanoa -- nyt se on jo myöhäistä... Se täytyy nyt salata, ja sinun
täytyy luvata, ettet milloinkaan enää tule luokseni, etkä milloinkaan
puhu kellekään...

    Äänettömyys.

LUND. Sinunhan pitäisi tietää, etten milloinkaan mitään ilmaise... --
(Kuin itsekseen, synkästi) -- Onko tämä nyt sitten viimeinen kerta, kun
olen luonasi...?

MIRJAM. Sen _täytyy_ olla viimeinen...

LUND masentuneena. Viimeinen... Minäkin tunnen, että tämä on viimeinen
kerta... Sillä minä en voi olla täällä enää päivääkään. Jo huomenna
matkustan ulkomaille... keksin jonkun tekosyyn siksi, kunnes minulle
myönnetään virkaero, tai siirto jonnekin kauas -- jossa en saa kuulla
mitään sinusta... -- (Katkerasti) -- Vaikka parasta minun olisi hävitä
iäksi -- sitten sinäkin voisit olla rauhallisempi...

MIRJAM liikutettuna. Oi ystäväni, älä puhu noin! Jospa tietäisit,
miten paha minun on olla, kun tahtomattani olen syyllinen sinun
kärsimyksiisi... Älä sentään muistele minua katkeruudella -- tiedäthän,
etten tahallani tuottanut sinulle surua...

LUND liikutettuna. Oi Mirjam, sinä saatat minut häpeämään! Mutta nyt
olen poistuva valituksitta... Minäkin toivon, ettet katuisi, vaikka
olet kerran ollut hyvä eräälle yksinäiselle ihmiselle... Hän on aina
sinua muistava, ja ne hetket, jotka hän on kanssasi viettänyt, ovat
hänen elämänsä ihanimmat hetket... Pitkä äänettömyys. Vielä kerran
olisin kuitenkin tahtonut nähdä sinun näyttelevän Juliaa... Miten
ihanasti sinä lausuit senkin kohdan: "Tule yö armas, mustasilmä yö", --
miten se olikaan... Lausuhan hiukan siitä!

MIRJAM on hetken vaiti ja lausuu sitten, koruttomalla antaumuksella.

    "Yö armas, kaunis mustasilmä yö!
    Tuo mulle Romeo!
    Ja jos hän kuolee,
    Niin tähtilöiksi pieniks' hänet jaa
    Ja taivaan kasvot hän niin kaunistaa,
    Ett' yöhön koko mailma ihastuupi
    Ja uljaalt' auringolta arvon kieltää."

LUND. Niin, sinä _elät_ siinä! -- Ja minä näen, ketä sinä kaipaat,
ajattelet siinä...

MIRJAM. En voi sitä kieltää. _Häntä_ minä kaipaan, rakastan. St! Minä
kuulin jotakin...

LUND kuunnellen. Ei se mitään ollut... Sinä olet vain hermostunut.

MIRJAM pidätetyllä kauhulla. Se _oli_ jotakin... -- (Nousee ja jää
jähmettyneenä seisomaan; kuiskaa kauhistuneena.) Se on Bruno... Me
olemme hukassa...

LUND. Mitä... mitä...?

MIRJAM. Mene... mene, lähde pois... lähde...

LUND. Ei, se on myöhäistä... Minä en mene minnekään...

MIRJAM (Yhä kauhistuneempana). Jumalan tähden... mene jonnekin
täältä...

LUND samanlaisen kauhun vallassa. Minä menen tänne... ehkä hän ei
mitään huomaa...

    Lähtee makuuhuoneeseen.

MIRJAM käsiään väännellen. Jumalani... ei sinne... ei sinne...

LUND ei kuule häntä, vaan poistuu makuuhuoneeseen.

Samaan aikaan kun Mirjam lausuu Julian monoloogia, kuuluu jossakin
vasemmalla taas hillitty ovikellon soitto. Ingrid tulee pelästyneenä
kamaristaan, avaa epäröiden oven ja Storm tulee sisään. Vaikka hän
koettaa näyttää huolettomalta, näkyy kuitenkin, että hän on kiihtynyt.

STORM. Ettekö aikoneet minua lainkaan laskea sisään?

INGRID hämillään. On jo niin myöhä...

STORM riisuen päällystakkinsa. Eihän nyt vielä myöhä ole... Minä
pääsinkin tulemaan jo iltajunalla, ja kun näin tulta, niin poikkesin
sisään. -- (Epäluuloisesti) -- Onko teillä vieraita...?

INGRID seisoo kalpeana eikä vastaa.

STORM matalalla, läpitunkevalla äänellä. Kuka siellä on?

INGRID hiljaa sopertaen. Herra Lund...

STORM kalpenee ja aikoo suoraa päätä syöksyä sisään, mutta pysähtyy ja
kysyy käheällä äänellä. Oliko hän eilenkin täällä?

INGRID. Oli

STORM aivan masentuneena. Minun aavistukseni... minun aavistukseni...
-- (Hiljaa ja hurjasti) -- Kertokaa minulle kaikki, kaikki... heti!
Onko hän ollut täällä muinakin öinä?

INGRID taistelee uskollisuutensa ja mustasukkaisuutensa välillä.
Vihdoin hänen silmänsä leimahtavat, kun hän lausuu lujasti. On... hän
on ollut.

    Äänettömyys.

STORM tuijottaa häneen kuin nousevan raivonsa jäykistämänä; vihdoin
kuiskaa hän hiljaa. Onko hän ollut toisinaan aamuunkin asti?

INGRID on aivan kalpea ja hänet on vallannut pelko ja tuska. Hän tietää
sanoneensa jo liian paljon ja tuntee hämärästi, että siitä seuraa
jotain kauheata -- ja hän katsoo ympärilleen niinkuin aikoisi paeta.
Mutta Stormin rautainen tahto pakottaa hänet pysymään paikallaan kuin
naulattuna.

STORM tarttuu hänen olkapäähänsä ja sähähtää. Onko?

INGRID kuiskaa kuin hypnotisoituna. On...

STORM tarttuu molemmin käsin päähänsä kuin olisi saanut ankaran iskun,
ja hänen kurkustaan tunkeutuu omituinen, koriseva ääni.

INGRID. Oi älkää nyt ottako sitä noin raskaasti. Minun ei olisi pitänyt
sitä sanoa... mutta, mutta minä, minä...

STORM muuttuu äkkiä hirvittävän näköiseksi ja aikoo syöksyä sisään kuin
ärsytetty peto.

INGRID tarttuu epätoivoisesti hänen käteensä ja puhuu pelästyneellä,
rukoilevalla äänellä. Älkää menkö... älkää menkö... Mitä te aijotte...?

STORM hiljaa, raivolla. Hellittäkää!

INGRID epätoivoisesti. Minä en hellitä... Rakas herra Storm... Te
olette niin kauhean näköinen... Te teette jotakin... Minä rukoilen
teitä; älkää menkö sinne... Minun ei olisi pitänyt sitä sanoa, mutta
minä en voinut... -- (Syöksyy polvilleen ja puhuu kiihkeästi kuiskien)
-- Oi älkää välittäkö heistä... menkää heti pois täältä... Unohtakaa
hänet kokonaan, koska hänkin teidät unohtaa... Antakaa minun puhua...
Minä rukoilen teitä... Minä...

STORM irrottaa hänen kätensä, työntää hänet luotaan, sanoen koleasti ja
uhkaavasti. Älkää nyt enää asettuko minun tielleni...

MIRJAM on ollut koko ajan kuolettavassa tuskassa. Kerran hän nousee,
aivankuin lähteäkseen eteiseen. Stormin raivokkaan äänen kuullessaan
hän lysähtää aivankuin hervottomana istumaan.

INGRID huutaen epätoivoisesti. Herra Storm... rakas herra Storm! Älkää
tehkö mitään...! Se ei ole totta mitä sanoin... Odottakaa... Minä
selitän... (Vaipuu maahan kuin menehtyneenä; hetken kuluttua sanoo
kuiskaten.) Mitä, mitä minä olen tehnyt...?

Toisella puolella nousee Mirjam taas konemaisesti seisomaan. Hän on
kalpea kuin palttina ja hengittää raskaasti kuin kuoleva.

Silloin kuuluu miten avainta kierretään lukossa, ovi aukenee ja
oviverhon takaa astuu sisään Storm. Hänen kasvonsa ovat nyt
kuolonkalpeat, hänen silmänsä hehkuvat kuin kekäleet; hän on puraissut
huulensa rikki ja valkealla rintamuksellakin näkyy joitakin veritäpliä.
-- Hän seisoo kauan äänettömänä ja tuijottaa kauhealla katseellaan
Mirjamia, joka on aivankuin halpaantunut.

STORM vieraalla, käheällä äänellä. Missä on rakastajasi?

MIRJAM läähättää raskaasti, hänen huulensa liikkuvat, mutta sanaakaan
ei kuulu.

STORM hiukan ääntään korottaen. Missä on herra Lund, -- sinun
rakastajasi.

MIRJAM tolkuttomana. Minä en tiedä...

STORM. Nyt sinun _täytyy_ tietää! Olethan jo riisuutunutkin...

MIRJAM rukoillen. Bruno... Bruno...

STORM keskeyttäen armottomasti. Missä on rakastajasi? -- No, saammehan
nähdä...

Lukitsee oven ja pistää avaimen taskuunsa. Kun hän taas kääntyy, seisoo
Lund makuuhuoneen ovella. Hän on myöskin aivan kalpea ja
lausuu äänellä, jota hän turhaan koettaa saada rohkeaksi ja
välinpitämättömäksi. Tässä olen...

STORMIN silmät välähtävät julmasta tyytyväisyydestä. Hänen huulensa
vääntyvät aivankuin hymyyn -- niin että pienten tummien viiksien alta
välkähtävät valkeat hampaat kuin pedon hampaat... Kiduttavan
äänettömyyden jälkeen sanoo hän hirveällä tyyneydellä.

Vai siellä te olitte? Hyvä!

    Äänettömyys.

STORM Mirjamille, viitaten Lundiin. Eikö tämä ole rakastajasi? -- Vai
kiellätkö?

MIRJAM on aivankuin menehtymäisillään; sanaakaan ei tule hänen
huuliltaan.

STORM karmivalla, raivokkaalla ivalla. No, oletteko menettäneet
puhekykynne? Jutelkaamme, jutelkaamme...

LUND käheästi. Mikä on tarkoitus...?

STORM. Jutelkaamme, jutelkaamme... Sanokaa, eikö tämä ole teidän
porttonne?

LUND raivostuen. Ei jumalauta! Te ette loukkaa häntä! Te ette ole
arvokas päästämään hänen kenkänsä nauhoja! -- Teillä ei ole mitään
oikeutta häneen... Oo! Te olette hiipinyt tänne kuin varas... Hyvä! Me
emme lähde tästä huoneesta molemmat elävinä...

Sieppaa puukon tupestaan ja aikoo syöksyä Stormin kimppuun. Storm on
kuitenkin ottanut taskustaan pistoolin ja tähtää kylmästi päähän
Lundia, joka jää tyrmistyneenä paikoilleen.

MIRJAM kirkaisten. Bruno... Bruno -- (Lundille) -- Älä liikahda! Hän
ampuu...

STORM. Sepä hyvä, että ajatukseni tunnetaan. Olkaa siis rauhallinen,
herra Lund... ja jutelkaamme -- sillä pian on se myöhäistä...

LUND kasvavalla kauhulla. Mitä tarkoitatte...?

STORM. Ah... minä taisin tulla sopimattomaan aikaan... Ja vielä eilen
sinä sanoit... -- (Viitaten makuuhuoneeseen, sanoo Mirjamille,
korostaen jokaisen sanan hirveällä ivalla ja yhä nousevalla raivolla)
-- Tietysti _tuolla_ on nyt epäkunnossa -- niinkuin eilenkin...

    Nauraa kaameasti.

STORM. Niin... eilen... Muistatko vielä eilistä päivää? Muistatko?

MIRJAM kuolettavassa tuskassa. Bruno... kuule minua... Anna minun
selittää...

STORM keskeyttää julmasti karjaisten. Vaiti! Mitään selityksiä ei enää
tarvita! Minä tiedän että hän on sinun... Ooh!

MIRJAM epätoivoisesti rukoillen. Kuule minua... kuuntele minua! Sinä et
ymmärrä... sinä et tiedä syytä! Anna minun selittää... -- (Vaipuu
polvilleen, ojentaen kätensä Stormia kohden) -- Kuule minua! Minä
rakastan sinua... Minä rakastan sinua... Minä rakastan...

STORM keskeyttää mielettömässä raivossa, hammasta purren. Rakasta
sitten...

    Ampuu.

MIRJAM vaipuen lattialle, koristen. Bruno... Minä kuolen...

STORM Lundille. Ja nyt on _sinun_ vuorosi!

LUND on mielettömän kauhun vallassa. Ennenkuin Storm ehtii ampua,
pakenee hän nopeasti makuuhuoneeseen lukiten oven.

STORM on nyt aivankuin valloilleen päässyt hirmumyrsky... Kun hän
tuntee, että makuuhuoneen ovi on lukossa, peräytyy hän muutaman
askeleen -- ja valtavalla potkulla lentää ovi räiskähtäen auki ja hän
syöksyy makuuhuoneeseen.

Ovi sulkeutuu ja sieltä alkaa epäselvästi kuulua juoksevia askeleita,
huonekalujen kaatumista... Ja Lundin käheä, mieletön huuto:

Auttakaa! Auttakaa!

INGRID on lamauttavassa tuskassa kuunnellut koko ajan. Kun laukaus
kuuluu, värähtää hän aivankuin hänet olisi ammuttu. Vasta Lundin
avunhuudon kuultuaan pääsee hän jähmettyneestä tilastaan ja huutaa.

Apua! Apua! Apua!

Ja taas hän alkaa tuskasta ja kauhusta väristen kuunnella.

Yhä jatkuu taistelu pimeässä makuuhuoneessa. Sieltä ei kuulu yhtään
sanaa -- kuuluu vain miten suuri peililasi lentää sirpaleiksi... ja
epämääräistä painiskelun töminää... Sitten tukehtunut, tuntematon
huuto, jonka vain vaivoin eroittaa avunhuudoksi... Sitten jotakin
hervotonta potkimisia, korinaa -- ja vihdoin pitkä, tuskallinen
hiljaisuus.

Lopulta kuuluu sieltä raskaita askeleita. Särkynyt ovi avautuu, ja
sisään astuu -- Storm.

Hän pysähtyy aivankuin valoa säikähtäen ja katsoo käsiinsä kuin
mieletön. Hän lähenee Mirjamin ruumista, mutta peräytyy kauhuissaan,
kun huomaa sen kuolleeksi...

Hänen raivonsa talttuu, ja masentuneena lysähtää hän tuolille, jääden
tuijottamaan Mirjamin ruumista -- ja välillä katsoo hän käsiinsä,
niinkuin olisi menettänyt järkensä.

Niin istuu hän kauan. Kerran purskahtaa hän kaameaan nauruun -- mutta
se muistuttaakin enemmän pidätettyä itkua... Sitten peittää hän
käsillään kasvonsa, ja pitkän ajan kuluttua kuuluu hänen kurkustaan
käheä ähkynä...

    Äänettömyys.

Silloin alkaa ulkoa kuulua askeleita. Sitten kellon soitto ja
voimakasta koputusta. Ingrid menee konemaisesti avaamaan, ja eteiseen
tulee poliisikomisarjus kahden konstaapelin seurassa.

KOMISARJUS. Täältä on kuulunut avunhuutoja ja laukauksia... Mitä täällä
on tapahtunut?

INGRID sopertaen varisten. Tuolla he ovat...

KOMISARJUS. Ketkä he? Keitä siellä on?

INGRID tolkuttomana. Niin... siellä...

Komisarjus kääntyy hänestä hermostuneena ja menee seurusteluhuoneeseen
ovelle -- se on lukossa. Koputtaa varovasti. Kun ei kuulu vastausta,
koputtaa hän lujempaan.

KOMISARJUS hiukan käheällä, levottomalla äänellä. Avatkaa! Avatkaa!

STORM nostaa kerran katseensa ja tuijottaa omituisesti oveen; mutta
aivankuin ymmärtämättä mistä on kysymys, painaa hän uudelleen päänsä
käsien varaan.

KOMISARJUS koputtaa, ja huutaa entistä kovemmin ja hermostuneemmin.
Avatkaa lain nimessä!

    Ei vastausta.

KOMISARJUS poliiseille. Ovi on murrettava.

Hänen käskynsä täytetään ja komisarjus ja poliisit astuvat varovasti
seurusteluhuoneeseen. Storm on niinkuin ei kuulisi eikä näkisi mitään.

KOMISARJUS levottomana. Pitäkää kiinni hänestä!

Toinen poliiseista tarttuu häneen, mutta hän ei nytkään liikahda eikä
nosta päätään.

Samaan aikaan kun komisarjus tarkastaa Mirjamin ruumista menee toinen
poliisi sähkölyhdyn kanssa makuuhuoneeseen. Hetken kuluttua ilmestyy
hän ovelle kalpeana ja lausuu kauhusta väräjävällä äänellä.

Täällä on eräs herra kuristettuna... Hänen kaulassaan on suuret
punaiset juovat...

    Äänettömyys.

KOMISARJUS. Tekö nämä murhat olette tehnyt...?

    Ei vastausta.

KOMISARJUS. Lähtekäämme täältä!

Poliisit tarttuvat Stormiin ja miltei nostavat hänet ylös. Hän antaa
kaiken tapahtua vastustelematta. Vasta kun tullaan eteiseen, näyttää
hän aivankuin heräävän. Hän nostaa päänsä -- ja yht'äkkiä hän
raivoisalla voimalla lennättää poliisit luotaan. Ennenkuin he ehtivät
tointua hämmästyksestään, juoksee hän takaisin seurusteluhuoneeseen.

KOMISARJUS säikähtyneenä. Meidän täytyy olla varuillamme... Hän meni
varmasti hakemaan asetta! (Lähenevät varovasti ovea.)

STORM on heti syöksynyt Mirjamin ruumiin ylitse vaikeroiden
sanomattomassa tuskassa. Mirjam... Mirjam... Mirjam.

    Esirippu.



NELJÄS NÄYTÖS


Vankikoppi.

Tummat, rapatut seinät. Vasemmalla katonrajassa pieni ikkuna paksuine
ristikkoineen. Perällä paksu, raudoitettu ovi, jossa on pyöreä
tirkistysreikä. -- Kalustona vuode, pöytä ja tuoli.

Kuumeentapaisin askelin kävelee Storm kopissa nurkasta nurkkaan. Hänen
kasvonsa ovat kuolonkalpeat, silmät suuret ja tuijottavat; näkyy, ettei
hän lainkaan ole nukkunut. -- Hänellä on vielä sama puku kuin
vangittaessakin... veripilkutkin näkyvät vielä rypistyneellä
paidanrintamuksella. Vieläkin on hän hirvittävän kaunis, mutta hän ei
ole enää sama nuori mies kuin ennen.

Hän kävelee, kävelee nurkasta nurkkaan aivankuin peto häkissään.
Toisinaan hän seisahtuu hetkeksi ja hänen kelmeät huulensa liikkuvat
hiljaa -- niinkuin hän ei uskaltaisi puhua ääneen.

Silloin alkaa kuulua laahustavaa, kahleihin kytkettyjen jalkojen
astuntaa. Tyhjässä käytävässä kuuluu tuo lähenevä kolina omituisen
räikeältä ja pelottavalta. Kun se menee Stormin kopin ohitse, tarttuu
hän kaksin käsin päähänsä ja katseensa harhailee ympäri koppia kuin
mielettömän. Kun kolina on häipynyt, alkaa hän uudestaan kävellä.

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuuluu jostakin kauempaa epäselvästi
joitakin karkeita kirouksia ja senjälkeen jonkun hullun ontto,
pitkäveteinen nauru -- niinkuin tuntemattoman villieläimen ulvonta...

STORM kokonaan suunniltaan, huutaa. Haa! Kuka taas nauraa?! Kuka, kuka?
Älkää naurako!

Kävelee entistä kiivaammin, tukkien korviansa käsillään.

Silloin ilmestyy tirkistysreikään liikkumaton, verestävä silmä,
tuijottaen suoraan Stormia.

STORM muuttuen aivankuin mielettömäksi. Silmä, silmä... silmä! Pois,
pois! Pois tuo kauhea silmä!

Avain kirskahtaa ilkeästi lukossa, ovi aukenee, ja kynnykselle ilmestyy
tavattoman suurikokoinen, raa'annäköinen vartija, kädessä avainkimppu.

VARTIJA kolealla, tunteettomalla äänellä. Mikä on hätänä? Mitä te
huudatte?

STORM. Älkää tuijottako minuun tuosta reijästä! Teidän silmänne on kuin
kuolleen ihmisen silmä... Minä en voi kestää sitä! En, en, en!

VARTIJA hiljaa, uhkaavasti. Älkää huutako! Jos te ette lakkaa
huutamasta -- niin kyllä meillä löytyy keinoja, joilla suu tukitaan...
Vaikka olettekin ollut herrasmies, niin luuletteko sentään saavanne
pitää tuollaista elämää...? Mitä tulee siihen, että katselen toimianne,
niin on se kokonaan minun asiani -- eikä kuulu teille!

STORM katsahtaa jakkaraan ja sanoo käheästi. Menkää... menkää paikalla
täältä! Muuten tapahtuu onnettomuus...

VARTIJA peräytyen kiireesti ovelle. Vai alatteko tuota nuottia! No, no,
kyllä te siitä lakkaatte... sen minä vakuutan...! Odottakaapas
hetkinen... Odottakaa!

    Poistuu.

Storm jää seisomaan paikoilleen. Jonkun ajan kuluttua kuuluu taas
askeleita ja ovi aukenee; vartija astuu sisään, sulkien oven ja vetää
takkinsa alta suuren pampun.

VARTIJA uhkaavasti ja raivokkaasti. Te olette kolme päivää minua
haukkunut ja huutanut... mutta nyt se on lopussa! Täällä ei kukaan saa
huutaa...

    Lähenee Stormia.

STORM sieppaa nopeasti käteensä raskaan jakkaran ja sanoo hillitysti ja
koleasti. Älkää tulko lähemmäksi...

VARTIJA seisoo pitkän aikaa neuvottomana ja raivokkaana. Uskallatko
sinä ruveta... minua vastustamaan...?

STORM ei vastaa mitään, mutta hänen silmänsä liekehtivät sellaisella
tavalla, että se saa vartijan yhä epäröimään.

Käytävältä alkaa kuulua askeleita. Vartija piilottaa pampun poveensa ja
aukaisee oven. Sisään astuu vankilanlääkäri.

VARTIJA levottomasti ja mielistelevästi. Jaha, jaha... Tohtorikin
tulee...

LÄÄKÄRI Stormille. No, miten nyt on laitanne, ystäväni? Oletteko jo
rauhoittunut? Oletteko nukkunut?

STORM hiukan tyyntyneenä. En.

LÄÄKÄRI. Oletteko jo syönyt?

VARTIJA palvelushaluisena. Mitään muuta hän ei ole maistanut kuin
vettä...

LÄÄKÄRI. Mutta miksi te ette syö?

STORM hermostuen. Olenhan sen teille jo useasti sanonut! Minun ei ole
nälkä... Minun ei ole nälkä!

LÄÄKÄRI. Rauhoittukaa ystäväni... Ja sanokaa minulle oletteko ajatellut
sitä, että jos te tuota yhä pitkitätte, kuolette te nälkään...?

STORM. Minulle on kaikki samantekevää...

LÄÄKÄRI hermostuneena. Tjaa! Sitten en todellakaan ymmärrä... en
todellakaan voi tehdä mitään hyväksenne...

STORM. Yhtä asiata tahtoisin teiltä kysyä... Nimittäin sitä, että
saavatko vartijat täällä piestä vankeja?

LÄÄKÄRI hämmentyen. Ei suinkaan... Ei ilman johtokunnan lupaa...
tarkoitan ilman johtokunnan päätöstä... Muuten, jos teillä on jotakin
valittamista, niin se on tehtävä johtokunnalle.

VARTIJA. Niin... se on niinkuin tohtori sanoo...

    (Lääkäri lähtee.)

Samassa tulee sisään vahtimestari, seurassaan Ingrid. Tämä on puettu
mustaan, siroon pukuun ja näyttää kalpealta ja itkeneeltä.

VAHTIMESTARI katsoen kelloonsa. Ei enempää kuin kymmenen minuuttia.

    Poistuu.

INGRID värisevällä äänellä. Täälläkö te nyt olette...?

STORM. Miksi te olette tullut...? Ja miksi tuo jätti meidät
kahdenkesken?

INGRID. Minä olen sitä pyytänyt... rukoilemalla rukoillut
tirehtööriltä... Minä kerroin hänelle kaikki mitä aijoin teillekin
sanoa... Ja viimein hän suostui...

STORM. Ja mitä te tahdotte?

INGRID syvästi katuen. Voitteko... voitteko antaa minulle anteeksi...?

STORM. Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa...

INGRID. Oi, te ette tiedä...

STORM. Mitä sitten?

INGRID. Sitä, että neiti oli syytön... ja minä olen kaiken saanut
aikaan... -- (Tuskallisesti vaikeroiden) -- Mihinkä, mihinkä minä
menen...? Hän oli syytön...

STORM havahtuen. Syytön... Mitä sillä tarkoitatte?

INGRID. Sitä juuri, että hän oli syytön... Teitä yksin hän rakasti...
Herra Lundin kanssa he olivat olleet ennen -- mutta ei sitten enää kun
hän teidät tunsi... Silloin illalla kutsui neiti herra Lundin
sanoakseen, ettei hän enää koskaan saa tulla... Minä tiedän sen...

STORM. Onko tuo totta?

INGRID. On -- minä vannon sen!

STORM. Mutta miksi sitten toisin sanoitte?

INGRID. Niin -- minä luulin hänen teitä pettävän... luulin, ettei hän
teitä enää rakastanut... Vasta kirjeestä näin...

STORM. Mistä kirjeestä?

INGRID. Neidin kirjeestä... Hän kirjoitti samana iltana teille
kirjeen... ja kun tuo onnettomuus tapahtui -- niin minä... minä luin
sen. -- (Hiljaa) -- Tässä se on...

STORM tuijottaen kauhistuneena kirjeeseen. Hänen kirjeensä...

Hirveä tuska kuvastuu hänen kasvoissaan ja hän nojautuu seinään kuin
olisi kaatumaisillaan. Lopulta hän lysähtää rahille istumaan.

INGRID vaipuu äkkiä polvilleen Stormin viereen ja painaa nyyhkyttäen
kasvonsa hänen kalpeata kättänsä vastaan.

    Pitkä äänettömyys.

INGRID yhä painaen Stormin kättä kasvojaan vastaan; hiljaa kuiskaten.
Minä rakastan teitä...

STORM aivankuin kauhistuen. Te...

INGRID masentuneesti ja nöyrästi. Se on kyllä väärin, että rohkenen sen
sanoa -- kun olen niin paljon teitä vastaan rikkonut... Mutta minä
koetan sovittaa sen... Minä olen kuolemaan asti teidän orjanne... Jos
te tahdotte, jos te käskette, olen minä valmis heti kuolemaan... Mutta
antakaa anteeksi... minä olen niin onneton...

STORM nousee kiivaasti seisoalleen ja tuijottaa häneen.

INGRID väännellen käsiään kuolettavassa tuskassa. Älkää katsoko minuun
noin... Sanokaa, sanokaa jotain... Enhän minä tahallani ole teille
pahaa tehnyt... Minä olen niin paljon teitä rakastanut...

VAHTIMESTARI aukaisten oven; kylmästi. Olkaa hyvä ja tulkaa!

INGRID alkaa lähteä. Lähellä ovea hän kääntyy. Hänen huulensa liikkuvat
hiljaa ja hän ojentaa kuin rukoillen kätensä. Mutta Storm ei edes nosta
katsettaan -- niinkuin ei huomaisikaan häntä.

VAHTIMESTARI. No, joutukaapas nyt siitä...

INGRID seisoo kuin kuolemaantuomittu. Sanomaton hätä ja tuska kuvastuu
hänen kalpeilla kasvoillaan. Vihdoin hän lyyhistyy lattialle kuin
riepu, ja hänen äänensä vapisee kauhusta ja epätoivosta kun hän
rukoilee.

Bruno... Bruno... armahda, armahda... Minä kuolen...

STORM kääntää häneen väsyneen katseensa, niinkuin ei käsittäisi mitään.

VAHTIMESTARI nostaa Ingridin ylös ja alkaa taluttaa ovelle. Pois...
pois täältä... Mitä tämä on...?

INGRID vaikeroiden. Nyt on kaikki lopussa... lopussa...

    Ovi sulkeutuu.

STORM tuijottaa kirjeeseen aivankuin epäilisi sitä avata. Lopulta hän
konemaisesti repii rikki kuoren ja lukee hiljaa seuraavaa:

Rakkaani!

Minun täytyy kirjoittaa sinulle, että saat sen heti kun tulet matkalta.

Olen kovin pahoillani, että niin kovasti pidin kiinni siitä
vihkimisestä... ja pahoitin mielesi. Se saa nyt olla aivankuin sinä
tahdot. Luovun teatteristakin kokonaan jos tahdot. Minä seuraan sinua
vaikka maailman ääriin! Minä rakastan sinua...

Minä olen niin levoton, levoton. Ja se mitä nyt sanon, saattaa tuntua
omituiselta, epäilyttävältä... Mutta katsos Bruno, elämä on niin
kummallinen, surullinen ja kauhea... Ja vaikka mailma sanoisi mitä,
niin minä pyydän: älä minua koskaan tuomitse, ennenkuin olet kuullut
minua. Ja usko, etten koskaan ole ketään muuta rakastanut kuin sinua --
enkä tule milloinkaan rakastamaan. Sinua seuraan vaikka kuolemaan --
vaikka kadotukseen.

Rakas! Tule pian luokseni, että saan suudella, syleillä sinua... Sitten
olemme niin onnellisia... onnellisia...

                                             Sinun Mirjamisi.

Mitä etemmäksi hän lukee, sitä suuremmaksi käy hänen tuskansa. Hänen
äänensä tulee yhä käheämmäksi ja hänen on vaikea lukea loppuun. Ja
vuorenraskaana vyöryy hänen päällensä hänen suuren onnettomuutensa
tietoisuus.

    Askeleita.

VARTIJA aukaisten oven. Teidän asianajajanne on täällä.

    Lindevall tulee sisään. Vartija poistuu.

STORM tarttuu kiihkeästi Lindevallin käteen, kuiskaten. Toitko sinä...?

LINDEVALL katsoen häneen tutkivasti ja surullisesti. Miten voit nyt,
ystäväni?

STORM. Minähän kysyin oletko tuonut minulle vapahduksen tästä
helvetistä -- ja sinä kysyt miten voin...

LINDEVALL. Ystäväni, koeta kuunnella minua hetkinen tyynesti... minä
selitän...

STORM keskeyttää hermostuneena. Minä kuuntelen sinua vaikka tunnin...
kuin vain ensin sanot, toitko minulle myrkkyä?

LINDEVALL luoden katseensa alas. En -- minä en tuonut...

STORM masentuneena. Niinkö... niinkö...?

LINDEVALL. Ja minä selitän sinulle miksi en tuonut... Katsos nyt...
minä pyydän, että kuuntelet minua... Niin, minä olen paljon ajatellut
sitä asiaa -- koko viime yönä en ole silmiäni ummistanut. Ja minä olen
tullut siihen johtopäätökseen, ettei sinulla ole syytä ryhtyä
sellaiseen äärimäiseen, epätoivoiseen tekoon.

STORM. Sinäkö sen tiedät...?

LINDEVALL. Sinähän lupasit kuunnella minua, ystäväni... Siis ensiksi on
varmaa, että oikeus ottaa huomioon kaikki lieventävät asianhaarat ja
rangaistus tulee olemaan mahdollisimman lievä -- ehkä 4-5 vuotta.
Ajattele myöskin sitä tulevaisuutta mikä sinulla saattaa olla:
sinullahan on loistavat lahjat -- sinä voit lueskella jo sinä aikana
kun olet täällä... Sen jälkeen voit mennä esimerkiksi ulkomaille ja
saavuttaa vaikka minkälaisen tulevaisuuden... Ja vielä... Niin, minä
kyllä näen kasvoiltasi, että pidät minua kylmänä ja tunteettomana
näitten sanojeni tähden... -- (Liikutettuna) -- Mutta usko minua --
usko mitä jo eilen sanoin: minä kyllä ymmärrän tuskasi, ymmärrän, että
sinusta näyttää siltä kuin olisi kaikki auttamattomasti kadotettu...
Mutta sinä olet nuori... sinä voit vielä unohtaa kaikki, ja olla ehkä
onnellinenkin...

STORM tuskallisesti. Oi ystäväni... Sinä unohdat yhden tärkeän
seikan... sen, että minä rakastin häntä. Minä rakastin häntä enemmän
kuin omaa elämääni! Ja kun hän on kuollut, on minulta kaikki
loppunut...

    Äänettömyys.

LINDEVALL arasti. Mutta ystäväni, selitä minulle -- ei sentähden, että
tahtoisin sinua tuomita -- vaan että ymmärtäisin sinut täydellisesti...
Niin... koeta selittää, miten sinä saatoit hänet surmata, kun... kun
sinä rakastit häntä...

STORM. Siinä minun onnettomuuteni juuri on, että voin tehdä tuollaisia
kauheita... Se on minun luonteessani... ja sen olen useasti sinulle
selittänyt.

    Äänettömyys.

LINDEVALL hiljaa. Mutta sinähän rakastit...

STORM kiihtyen. Se onkin kauheata, ettei silloin voi tehdä mitään
eroa... ei muista mitään päätöksiään... Mitä muuten tulee tuohon
kauheaan tapaukseen, niin muistan hämärästi, että koko olemukseni
täytti vain se tunne, että minun täytyi heidät surmata. Jospa Mirjam
olisi ollut aivan hiljaa, hiljaa, niin ehkä en olisi häntä ampunut...
Mutta kun hän alkoi liikkua, pyytää, rukoilla... -- (Tarttuen kaksin
käsin päähänsä, muuttuen kauhean näköiseksi) -- Ooh! Voi minua... voi
minua...! Minä olen kirottu... kirottu... -- (Vartijan silmä ilmestyy
tirkistysreikään. Storm hyökkää ovea kohti) -- Pois, pois!

LINDEVALL pelästyneenä. Rauhoitu ystäväni... rauhoitu! -- (Viittaa
vartijalle) -- Ei se mitään... ei mitään...

STORM istahtaa rahille pää käsien varassa ja huohottaa raskaasti.

    Äänettömyys.

LINDEVALL rauhoittaen. Älä ajattele sitä nyt enää... Sinä tulet
hulluksi tuollalailla...

STORM. Mutta mitään muutakaan en voi ajatella... Ja miksi en kuunnellut
häntä... Sillä hän oli viaton...

LINDEVALL. Viaton...?

STORM antaen hänelle kirjeen. Lue.

LINDEVALL lukee mielenliikutuksen vallassa. Miten sait tämän?

STORM. Hänen kamarineitsyensä kävi täällä... Ja häneltä sain tietää
totuuden... Ja se ilmenee tuossa kirjeessäkin...

LINDEVALL epäröiden, hieman katkerasti. Mutta onhan hän kuitenkin
ollut... Lundin kanssa ennen...

STORM väsyneesti. Sitä minä en enää ajattele -- minä ymmärrän sen
nyt... -- (Kuin uudestaan havahtuen; hurjan epätoivon vallassa.) --
Voi, mitä minä onneton tein...? Ooh!

LINDEVALL. Älä ajattele sitä... älä ajattele sitä... Koeta nyt olla
ajattelematta!

STORM tuskallisesti. Miten voin olla sitä ajattelematta... miten voin?
Ei. Ajattele: hän oli viaton -- ja minä tapoin hänet. Minä rakastin
häntä -- ja tapoin hänet... Ajattele, että hän pyysi, rukoili minua
odottamaan, tahtoi selittää -- mutta minä surmasin hänet... Hän oli
polvillaan lattialla... hennot kädet ojennettuina minua kohden -- ja
siinä, siinä hänet ammuin...

Vaipuu polvilleen maahan ja painaa kasvonsa rahia vastaan nyyhkyttäen
rajusti.

Mirjam... Mirjam...

    Äänettömyys.

LINDEVALL on kokonaan liikutuksen vallassa ja tuntee itsensä
voimattomaksi lohduttamaan.

STORM nousee rahille istumaan; kolkolla, toivottomalla äänellä. Minä en
usko, että löytyy mitään elämää kuoleman jälkeen. Mutta vaikka siellä
olisi minkälainen helvetti, niin siellä ei voi olla suurempia tuskia
kuin minulla täällä... Sentähden aion kuolla...

LINDEVALL. Älä puhu noin, ystäväni...

STORM synkästi. Minä olen kyllä aina pitänyt sinua ystävänäni... ja
luulin, että olisit minua auttanut... Mutta minä näen, että kaikki ovat
minut hyljänneet...

LINDEVALL tuskallisesti. Sinä tuomitset minua väärin...

STORM. Saattaa olla... Mutta nyt ilmoitan sinulle, että kaikissa
tapauksissa kuolen... kuolen nälkään... En ole nyt kolmeen päivään
mitään maistanut -- ja kun edelleen olen syömättä, niin kuolema tulee
varmasti. -- (Hymyillen katkerasti) -- Vaikkakin hieman myöhempään...

LINDEVALL tukehtuneella äänellä. Aiotko sinä todellakin kuolla...
Ehdottomasti kuolla?

STORM synkällä päättäväisyydellä. Aion. Siitä ei minua voi kukaan
estää! Minä olen näinä kolmena päivänä ajatellut sitä niin paljon...
yleisemmältäkin kannalta... ja olen huomannut, että minulta on kaikki
loppunut. Sinähän yksin tiedät, miten olen koettanut taistella
luonnettani vastaan -- ja nyt näet, miten turhaa se on ollut...

LINDEVALL. Kaikki voi parantua ja sinä itse voit muuttua...

STORM. Jos minä en nyt voinut hillitä itseäni, niin miten voisin
vastaisuudessakaan sitä sen paremmin? Ja sano nyt suoraan, kannattaako
minunlaiseni elää? Onko minulla siihen oikeuttakaan...? Minähän olen
surmannut kaksi viatonta ihmistä... Minä olen pahempi kuin tavallinen
rosvo...

LINDEVALL. Sinä syytät itseäsi ansaitsematta...

STORM toivottomasti. Ja vaikka olisi miten tahansa, niin minä en voi
elää kun hän on kuollut... Kaikinpuolin on siis parasta, että häviän.

LINDEVALL. Mutta jos ystävän sanalla on jotakin merkitystä, niin sinä
et tee sitä...

STORM järkähtämättömästi. Siitä ei enää kannata puhua: minä olen sen jo
päättänyt.

LINDEVALL katsoo häntä tuskallisesti tutkien. Minä näen, että sinä aiot
sen tehdä... Enkä tahdo, että sinä kuolet nälkään -- (Hiljaa) -- Minä
toin sinulle...

STORM hypähtäen seisoalleen. Onko se totta? Mitä se on? Onko se sitä
kuin pyysin?

LINDEVALL ojentaen hänelle pienen pullon. On. Sitä se on.

STORM pudistaen hänen kättään kauan liikutuksen vallassa. Ystäväni...
ystäväni... ystäväni... Minä kiitän sinua... Anna minulle anteeksi...

LINDEVALL. Ystävä parka, ei sinun tarvitse mitään anteeksi pyytää...
Minäkään en voinut toisin käyttäytyä -- minun täytyi koettaa saada
sinut luopumaan päätöksestäsi... Minun on ollut niin kauheata ajatella,
että sinä, voimakas, nuori, lahjakas -- että sinusta huomenna olisi
jälellä vain kylmä ruumis... Ei, se on liian hirveätä...

STORM. Etkö sinä sitten ymmärräkään minua?

LINDEVALL. Ymmärrän kyllä... Minä aavistin jo ennenkin, ettet luopuisi
päätöksestäsi -- nyt olen varma siitä. Ymmärrän senkin, ettet _voi_
toisin tehdä...

STORM. Miten hyvältä tuntuukaan, että sinä edes ymmärrät.

LINDEVALL. Niin veli... ja minusta tuntuu nyt kuin sinun voimakas,
kokonainen luonteesi ei olisi koskaan voinut sopeutua tähän
puoliluonteiden, sovinnaisuuden, valheen ja ulkokultaisuuden
ilmapiiriin... Sinä otat elämän liian suoraan, liian ankarasti ja
tinkimättömästi... Vielä minä pyytäisin, ettet syyttäisi itseäsi
niinkuin äsken... Sinä et voinut mitään sille onnettomuudelle... Ja tuo
hillitsemätön piirre sinun luonteessasi ei voi olla muuta kuin
edellisten sukupolvien perintöä...

STORM hätkähtäen. Perintöä?

LINDEVALL. Niin, meillä kaikilla on -- toisilla enemmän, toisilla
vähemmän -- jotakin sieltä kaukaa muinaisuudesta... Jokin intohimo,
joku piirre luonteessamme, joka kerran saattaa nousta meitä itseämme
voimakkaammaksi ja syöstä meidät turmioon. Mitä me silloin voimme...?

    Äänettömyys.

STORM hiljaa ja synkästi. Niin... se oli kai minun perintöni... se
minun perintöni olikin... Se on ollut tielläni kuin musta kiviseinä --
ja siihen nyt olen murskaantunut...

    Äänettömyys.

LINDEVALL kuin itsekseen, syvällä surulla. Niin sinulle sitten kävi...

STORM. Niin kävi -- eikä sitä enää voi auttaa...

LINDEVALL. Tämä on siis viimeinen kerta kun näemme... -- (Hetken
kuluttua puhuu hän suuren liikutuksen valtaamana) -- Muistatko vielä
miten ensikerran tapasimme toisemme...? Silloin sinä pelastit minut
varmasta kuolemasta... Minä muistan vielä niin selvästi, miten voimani
loppuivat, aallot alkoivat lyödä ylitseni ja minä olin juuri
vaipumaisillani syvyyteen... Silloin tunsin, että joku tarttui minuun
ja voimakkain vedoin alkoi uida rantaa kohden. -- (Särkyneellä,
tukehtuneella äänellä) -- Niin... sinä pelastit minut hukkumasta -- ja
nyt minä en voi sinua pelastaa...

Painaa kasvonsa Stormin olkapäätä vastaan ja hänen hartiansa
nytkähtelevät niinkuin hän nyyhkyttäisi.

STORM omituisen reippaasti, pudistaen hänen kättään. Ystäväni, veljeni!
Älä ajattele sitä niin synkältä kannalta -- jokaisenhan täytyy kuolla!
Minähän olen vain yksi ihminen... Ja mikä on yksi ihminen:
_hiekkajyvä_.

    Äänettömyys.

LINDEVALL pakottaen itsensä tyyneksi. Niinhän se kai on... Mutta sinä
Bruno... olet loppuun asti _mies_.

    Pitkä äänettömyys.

STORM. Sano minulle koska hänet haudataan?

LINDEVALL aivankuin kauhistuen. Haudataan...

STORM. Niin... Koska hänet haudataan?

LINDEVALL hiljaa. Tänään...

STORM kuin unessa. Tänään... tänään... -- (Värähtäen) -- Viedäänkö
hänet uudelle hautausmaalle... tästä ohi..?

LINDEVALL. Viedään...

STORM. Vielä sekin... Ja ehkä jo pian?

LINDEVALL. Kolmelta.

STORM. Ystäväni... vie puolestani hänen haudalleen punaisia ruusuja...
Tahi... niin, tee se...

LINDEVALL nyökäyttää vain hiljaa päätään.

STORM ottaen pöydän takaa erään paperin. Tässä on testamenttini.

    Äänettömyys.

Tervehdä sisartani... Sano, ettei hän itkisi paljon minun tähteni...

    Äänettömyys.

Me emme enää tämän jälkeen näe toisiamme... -- (Syleilevät toisiaan
raskaan liikutuksen valtaamana.)

STORM pitkän äänettömyyden jälkeen; koleasti. Hyvästi, Arvid...

LINDEVALL aikoo sanoa jotain, mutta mitään ääntä ei hänen kurkustaan
tule. Vihdoin hän onnistuu käheästi kuiskaamaan yhden ainoan sanan.
Bruno...

Astuu raskaasti ovelle. Siinä hän vielä kerran kääntyy ja katsahtaa
ystäväänsä -- viimeisen kerran. Sitten hän poistuu sulkien oven -- ja
Storm on yksin.

Äänettömyys. Vain silloin tällöin kuuluu joku epämääräinen ääni,
raskaita, väsyneitä askeleita ja jossakin kalahtavat kahleet... Mutta
Storm istuu yhä rahillaan tuijottaen aavemaisin katsein eteensä.
Vihdoin kuiskaa hän hiljaa: Yksin...

Silloin alkaa hyvin kaukaa kuulua hautauskellojen soittoa. Ja vaikka se
kuuluu hillittynä ja kaukaisena, hypähtää Storm ylös -- aivankuin
kuolemaantuomittu, jota tullaan noutamaan mestauslavalle. Ja niin
seisoo hän kauan, kuunnellen noita surullisia, kumajavia ääniä... Hänen
hautauskellonsa... -- (Kuuntelee) -- Ei, ei! Minä en tahdo kuunnella...

Tukkii käsillään korvansa ja alkaa vielä kerran kävellä kiivaasti
edestakaisin kopissaan. Ja mitä kauemmin hän kävelee, sitä heikommilta
näyttävät hänen askeleensa. Kerran hän horjahtaa kuin olisi
kaatumaisillaan.

Äkkiä hän pysähtyy kuin naulattuna. Hänen herkistyneeseen korvaansa on
saapunut kaukainen, epämääräinen ääni -- aivankuin ihmissielun valitus
jostakin kauheasta, tuntemattomasta syvyydestä... Vähitellen alkaa se
kuulua selvemmin: se on Chopin'in surumarssin sävel, joka lähenee niin
hitaasti, hitaasti...

Storm kuuntelee kuolemankalpeana ja aivankuin henkeä pidättäen
lähenevää säveltä. Mutta kun se on miltei vankilan kohdalla... ja sen
raju, sanoin kuvaamaton epätoivo purkautuu ilmoille -- silloin ottaa
Storm taskustaan pullon ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella. Ja
istahtaa vuoteelle.

Kun sävel alkaa etääntyä, silloin vaipuu hän hiljaa pitkäkseen. Hänen
jäsenensä oikenevat, veltostuvat... ja hänen kasvonsa saavat sanoin
kuvaamattoman rauhanilmeen -- hän aivankuin hymyilee hiljaa. Ja soitto
yhä hitaasti häipyy. Yhä etenee soitto... Etenee... etenee... Hänen
huulensa liikahtavat vielä kerran niinkuin hän olisi lausunut jonkun
nimen -- mutta mitään ääntä ei enää kuulu.

Ja niinkuin kaukainen, surullinen kuiskaus, kuni yksinäisen, hyljätyn
ihmisen nyyhkytys, kuuluu vielä hiljaa Chopinin surumarssin sävel...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Perintö - Nelinäytöksinen näytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.