Title: Runousoppi
Author: Aristotle
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Runousoppi" ***


RUNOUSOPPI

Kirj.

Aristoteles


Kreikan kielestä kääntänyt ja selittäväisillä muistutuksilla
sekä tiedesanain luetteloilla varustanut

T:ri J. W. Calamnius



Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1871.



        Näytetty: _L. Heimbürger_.



Alkulause.



1. Johdanto.


Olen ottanut suomentaakseni Aristoteleen Runous-opin, arvellen
ett'ei tämä yritys olisi niinkään turha, vaikka kyllä sen
käytöllinen merkitys ei voi olla suuri. Paljas käytöllisyys ei
olekkaan pantava kirjallisuus-tuotteiden korkeimmaksi määrääjäksi,
eipä edes meidänkään, vähitellen kehkiävässä, suomenkielisessä
kirjallisuudessa. Meidänkin kansallis-kirjallisuuden on, kuinka
vähäiseksi se muutoin vähäisessä kansassa supistuneekin,
noudattaminen muiden kansain kirjallisuuksien esimerkkiä. Ahkeralla
työllä koettavat sivistyneet kansat hyväksensä käyttää ja omaksensa
tehdä vanhan ajan klassillisia teoksia, hyvin tuntien ja tunnustaen
näiden voimallista vaikutusta. Enemmin kuin millään muulla
kirjallisuudella on, näet, vanhalla klassillisella ylentäväinen
ja puhdistava voima sen jalon hengen kautta, joka sen teoksissa
ilmestyy. Senpä tähden onkin aina, kun jonkun kansan kirjallisuus on
kääntynyt riutumiseen päin. vanha klassillinen kirjallisuus ollut se
puhdas lähde, josta elähyttävä uudistus on tullut, ja semmoisena se
vastakin aina on oleva.

Kotimainen suomenkielinen kirjallisuutemme onneksi tosin ei ole
riutumallaan; se on siheen liiaksi nuori, jonka tähden se vielä
pysyykin tuoreena ja vireänä. Mutta vanhan ajan klassillisilla
teoksilla on ylentäväinenkin voima suurien aatteittensa ja ylevien
ajatustensa rikkauden vuoksi. Klassillisten teosten omistamisella
laventaa itsekukin kansa näky-alaansa ja rikastuttaa aate- ja
kieli-varastoaan, puhumattakaan niiden yleisesti tunnustetusta n.k.
muodostavaisesta merkityksestä.

Tältä kuullulta olen katsonut tätäkin teosta, arvellen vaivani
palkituksi, jos olen voinut kotimaiselle kirjallisuudellemme tuoda
vähintäkään hyötyä ja edistymisen aihetta. Siihenkin katsoen kuinka
köyhä meidän suomenkielinen kirjallisuutemme on klassillisen ajan
teoksista, arvelin arvoisaksi lisäykseksi Aristotelesta saamista
kirjallisuutemme omaksi, jos pienenkin teoksen kautta. Se verraton
vaikutus, minkä Aristoteles on melkein kaikissa tieteiden eri
haaroissa tehnyt, ja se maine, joka on kiintynyt hänen nimeensä, on,
arvelin, suomenkieliselle käännökselle mistä hänen kirjasestansa
hyvänsä antava pysyvän arvon.

Kaikista Aristoteleen kirjoista kuuluisimpia on hänen Runousoppinsa,
jolla onkin kaunotieteen ja erittäin runotieteen historiassa
ollut suuri merkitys, jopa merkillisyyskin. Se on sen ohessa
Aristoteleen kansantajuisimpia kirjoituksia ja tarjoo semmoisena
runsasta nauttimisen ainetta kaikille sivistyneille. Ilmoittaessaan
erästä uutta, Ueberweg'in tekemää, käännöstä tästä kirjasta sanoo
saksalainen arvostelija muun muassa: "Es ist ein Bedürfniss
in unserer Zeit, wo man die Errungenschaften der Wissenschaft
zum Gemeingute des Volkes erheben und dadurch die Bildung und
Gesittuug immer mehr zu verallgemeinen strebt, eine Schrift wie
die vorliegende, durch Uebersetzung und Erklärung möglichst weiten
Kreisen verständlich zu machen" (ks. Heidelberger Jahrb. d. Lit.
Juni-Heft. 1870).

Mitä selvempi on, että mailman historiassa Kreikkalaiset ovat olleet
se kansa, jonka helmoissa kauneudeutunne on kauniimmassa muodossaan
ilmestynyt ja kauniimmalla tavalla muodostunut taiteen eri haaroissa,
sitä tärkeämpi on tieteelle saada selville ne aatteet ja määritykset,
jotka teoriallisesti perustivat tätä kaunotaiteen harjoitusta.
Samassa määrässä tärkeämmäksi tuli siitä syystä Aristoteles, joka
oli tämän kanneutta harrastavan taiteilija-kansan etevin ajattelija
ja filosofi, ja joka sen lisäksi eli juuri siihen aikaan, jolloin
kreikkalainen taide oli päässyt korkeimpaan kukoistukseen. Esthetikan
historiassa onkin Aristoteles nimi, jota ei tieteellinen kauneus-opin
tutkija koskaan voi jättää huomaamatta. Senpä tähden onkin Aristoteleen
Runousoppi -- Aristoteleen koko kauneusopin päälähde -- aina ollut
tutkinnon alainen kirja. Semmoisena se on paljon meluakin saanut
toimeen. Tunnettu, näet, on kuiuka franskalainen n.k. klassillinen
koulu ilman mitään syytä otti perusteeksi muka Aristoteleen
Runousopin, kun tahtoi puolustaa omaa keksimää oppiansa n.k. "kolmesta
draamallisesta yhteydestä". Tutkimus on kyllä todeksi näyttänyt, että
Aristoteles on tähän oppiin syytön. Mutta Runousopissa oli sittenkin
jälellä kylläksi aivan tärkeitä aineita, jotka houkuttelivat
estheetikkoja ja filosofeja yhä uudistettuihin tutkimuksiin. Erittäin
ahkeria ovat tässä, niinkuin muillakin aloilla, Saksalaiset olleet.
Vuosi vondelta ilmestyy vielä eri tutkimuksia tästä kirjasta, toinen
toista laveampi.

Näin on Aristoteleen Runousoppi synnyttänyt varsin suuren
kirjallisuuden -- ehkä suuremman kuin mikään muu Aristoteleen teos, ja
kaikissa tapauksissa laveamman kuin kaikki ne kirjat yhteen, joita
Aristoteles itse on ikinänsä kirjoittanut. Kirjan yksityisistäkin
paikoista on äärettömän paljon kirjoitettu ja muutamat eri kohdat,
niinkuin esm. oppi murhenäytelmän pnhdistavaisesta voimasta,
ovat, kuten eräs mainio meikäläinen kirjailija sanoo, saaneet
"läkki-virtoja vuotamaan". Mutta sittenkin löytyy valitettavasti
vielä muutamia ei niinkään harvoja kohtia, joita hämäryys vielä
peittää.

Tätä hämäryyttä lisäävänä syynä on kirjan suuri vaillinaisuuskin.
Pintapuolisinkin katsaus on, näet, kylliksi vakuuttamaan lukijata,
ettei kirja ole alkuperäisessä muodossa, vaan ainoastaan tähteinä
meille säilynyt. Syyksi tähän vaillinaisuuteen kerrottiin ennen
erästä juttua, jonka mukaan märkä ja kosteus muka olivat Aristoteleen
kirjoja pilanneet. Aristoteleen kuoltua olivat käsikirjoitukset muka
joutnneet Theofraston ja Neleyn käsiin, joittenka elosta erottua
Neleyn perilliset panivat ne säilytettäviksi kostean maan-alaiseen
kellariin, jossa saivat maata liki 200 vuotta (muutamat sanovat 190,
toiset 130 vuotta), minkä ajan perästä eräs Apellikoni ne sieltä
löysi ja uudestaan kirjoitutti, sen verran kuin niitä silloin vielä
tahdottiin lukea. Tämän Apollikonin kirjasto tuli sittemmin sullan
kautta Romaan, jossa grammaatikko Tyrannioni oli käsikirjoituksen
järjestänyt, korjannut ja täydellisentänyt.

Tarkempi tutkinto ei ole ottanut uskoaksensa tämän jutun
todenperäisyyttä. Mutta koska kieltämätöntä on, että kirja
nykyisessä muodossaan on typistetty, oli tähän todennäköinen syy
keksittävä. Moitittua vaillinaisuutta on koetettu selittää monella
eri tavalla.



2. Selitykset Runousoppi-kirjan nykyisestä muodosta.


Vaikeus löytää uskottavia syitä sai ensiksi matkaan kieltämisen: koko
kirja ei olekkaan Aristoteleen omaa tekemää, arvelivat tutkijat. Vaan
koska kirja muinaisuudessa yleiseen katsottiin Aristoteleen omaksi,
eikä voitu kieltää, että se kuitenkin on Aristoteleen mukainen, oli
se sentään jollain tavalla asetettava yhteyteen Aristoteleen kanssa.

Näitä seikkoja sovittaaksensa arveli sentähden muutamat, että joku
peripatetisen koulun oppilas olisi, kauan Aristoteleen jälkeen mutta
kuitenkin ennen kolmatta vuosisataa j.Kr., kirjan kokoonpannut
sillä tavoin, että hän Aristoteleen tekemästä saman-aineisesta
kirjasta otti ja kirjoitti ulos mitä hän katsoi sopivaksi ja
tiedon-arvoiseksi jopa itsekkin siihen uutta lisäsi. Sen teki oppilas
muka siitä syystä, että hän katsoi Aristoteleen kirjan kokonaisenaan
sopimattomaksi ja hyödyttömäksi aikalaisillensa, kun, näet, kirja
toiselta puolen sisälsi liian paljon, toiselta puolen liian vähän.
Näin esin. Ritter. -- Toiset taas arvelevat, että joku Aristoteleen
omista oppilaisista muka on opettajan suullisesti tehdyistä
esittelyistä itsellensä muistoksi piirtänyt mitä hänelle kuului
hupaiselta taikka muutoin tiedon-arvoiselta. Näitä muistoonpanoja
oppilaan ei muka ollut aikomus julkaista. Mutta kun sittemmin
Aristoteleen kirjoja ruvettiin ahneemmasti kysymään, olivat nämä
muitten Aristoteleen kirjoitusten seassa joutuneet Alexandrian
kirjastoon ja siten tulleet tutuiksi. Näin Stahr.

Näillä arveluilla ei kuitenkaan ole tukevaa perustusta. Kaikkea
todennäköisyyttäkin vastaan on jo se seikka, että niin tuo keksitty
ulosnoukkija eli excerptori kuin myös tuo luultu muistoon-kirjoittaja
olisivat olleet niin lyhytmielisiä ja yksinkertaisia, että olisivat
säilyttäneet semmoisia Aristoteleen omasanaisia lauseita kuin esm.
"komediasta tahdomme sittemmin puhua" (V, 12 -- vaikk'ei mitään
puhetta siitä sittemmin seuraa); "näistä olkoon nyt näin paljon
sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin seurata" (IV,
22); "komedia on, niinkuin sanoimme" (V, 1); "mutta näistä on
kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa kirjoissamme" (XV, 15.); ja
muita samankaltaisia lauselmia, jotka eivät ensinkään sovi toiselle
eikä toiselle. Tavallista enemmän typeryyttä ja ymmärtämättömyyttä
osoittaisi sekin, että excerptori taikka muistoonpanija olisivat
kokonaan jättäneet pois niin hupaisia ja painavia oppeja kuin esm.
komediasta ja intohimojen puhdistuksesta, vaikka Aristoteles itse
näihin viittaa toisissa kirjoissaan -- komediaan esm. Rhet. I,
11. sekä II, 18. ja intohimojen puhdistukseen Polit. VIII, 7. --,
mainitsematta vielä sitäkin, että dityrambi- eli lyyrillinen runous
on tykkänään pois jätetty.

Näistä poiketen ovat muut oppineet Runousoppi-kirjan nykyisen
vaillinaisen muodon suhteen jakauneet kahteen eri mielipiteesen,
kumpasetkin tunnustaen sen Aristoteleen omaksi -- jota
oman-peräisyyttä tuskin enään sopiikaan millään tieteellisellä
perustuksella kieltää, koska uudempi kielitutkinto on todeksi
näyttänyt, että Runousoppi-kirjassa viljelty kieli pitää yhtä
Aristoteleen muissa kirjoissa viljellyn kielen kanssa (ks.
Teiohmüller Aristotelische Forsch. I. Beiträge zur Erklärung der
Poetik des Arist., Vorrede s. IX).

Toinen mainituista mieli-piteistä -- jota esm. Hermann puolustaa --
on se, että nykyinen Runousoppi-kirja on Aristoteleen ensimäiuen
suunnitelma eli alkupiirros, jota hän vasta sopivassa tilaisuudessa
aikoi täydentää ja tarkemmin korjata, joka aikomus sittcmmou, syystä
tai toisesta, jäi täyttämättä. Toiset katsovat kirjaa katkelman
tapaiseksi jäännökseksi eräästä laveammasta ja täydellisemmästä
kirjasta.

Edellistä mielipidettä vastaan sotii useat lauseet itse teoksessa,
niinkuin esm. "Näissä kohden sanon nyt taiteiden toisistaan eriävän
niiden keinojen suhteen, jolla saavat kuvailuksen aikaan" (I, 14);
"Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi, mitä
on puhuttu", (XXII, 20); "Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin
myöskin niiden lajeista ja osista, kuinka monta näitä on, j.n.e.
-- -- olkoon siis tämä lausuttuna." (XXVII, 16) y.m. -- mitkä lauseet
kaikki viittaavat johonkuhun täydelliseen ja päätettyyn teokseen,
eikä suunnitelmaan. Paitsi sitä viittaakin Aristoteles itse tähän
Runousoppi-kirjaansa niinkuin johonkuhun täydellisiä selityksiä
sisältävään teokseen (ks. main. p. Polit. VIII, 7 ja Rhet. I, 11 ja
II, 18).

Todenmukaisempi ja nähtävästi oikea on sentähden se mielipide, joka
pitää Runousoppi-kirjaa jonakuna jäännöksenä suuremmasta teoksesta.
Tämän arvelun kanssa sopivat kaikki mainitut lauseet hyvin yhteen.
Selitystä vaatii ainoastaan se kysymys, kuinka kirja on joutunut
näin katkonaiseksi. Huomattavaa tässä kohden on kuitenkin se, ettei
tämä kirja ole ainoa Aristoteleen teoksista, joka on vaillinainen.
Uudempi kritiikki on, näet, niin ikään vaillinaisiksi huomannut
esm. Ethica Nicomachica, Politica ja Metaphysica teokset, vaikka
kyllä ei samaan määrään (ks. Teichm. m. t. Vorr.). Ja eipä näin ole
ainoastaan Aristoteleen kirjain laita; turmeltumisen kohtalo on,
valitettavasti, tullut niin monelle muullekkin klassillisen ajan
teokselle osaksi. Muistaminen onkin kuinka helposti vanhan ajan
kirjat saattoivat tällä tapaa joutua vaillinaisiksi. -- Sitä vastoin
puolustaa tätä arvelua se seikka, että laveampi teos runousopista,
joka teos oli kahteen osaan jaettu, on ollut vanhan ajan tiedossa, ja
että Aristoteles itse siihen viittaa nimillä "εν τοΐς περί ποιητικής",
"εν τοΐς περί ποιήδεως" (ks. mm. pp. myös Rhet. III, 1. 2. 18 y.m.).

Itse vaillinaisuuskin näkyy todistavan tätä arvelua. Kun esm.
Aristoteles, Luku V. 12, sanoo: "Komediasta tahdomme sittemmin
puhua", niin on myös luonnollista, että hän todella tästä vasta
puhuikin. Turhaan haemme kuitenkin jotaan paikkaa, jossa hän olisi
ottanut asian puheeksi. Mutta laiminlyömiseksi Aristoteleen puolelta
sitä ei voi selittää, semminkin kun hän itse Rhetorikassa tähän
viittaa, sanoen tässä kylliksi osoittaneensa kuinka monta lajia
naurettava on. Kuinka olisi hän voinut niin lyhyellä selityksellä,
kuin mikä löytyy Poet. Luku V, suorittaa niin aivan tärkeän opin,
kuin oppi komediasta, josta hän ei tee täydellistä määritystäkään,
vaikka hän kyllä, Luk. XXII, sanoo kylliksi puhuneensa draamallisesta
runoudesta s.o. sekä tragediasta että komediasta. Vaillinainen on
niin ikään intohimojen puhdistuksen oppi. Eipä myöskään oppi runouden
kolmannesta eli lyyrillisestä lajista saisi jäädä semmoisesta
kirjasta, joka ottaa varta-vasten pulmaksensa runousopista. Ja
kuitenkaan tästä ei puhuta paljon mitään. Mihin jäivät niin ikään
kaikki lupaukset, joita tekijä kirjan alussa lausuu? Kaikki nämä
tekevät todennäköiseksi, että kirja on jäännöksenä Aristoteleen
laveammasta kirjasta.



3. Runousoppi-kirjan sisältö.


Aristoteleen poetika jakaupi luonnonmukaisesti kolmeeu eri jaksoon.

Ensimaiseen jaksoon kuuluvat Luvut I-V, joissa Aristoteles puhuu
taiteesta yleiseen ja sen jakaumisesta eri taiteisin, ja erittäinkin
runotaiteen eri lajeista:

   I. Taiteiden erilaisuudesta kuvailuskeinon, kuvattavan esineen ja
      kuvailusmuodon mukaan, a) Kuvailuskeinot.
  II. b) Kuvattavat esineet.
 III. c) Kuvailusmuoto.
  IV. Kuvailuksen synnyttämät syyt ja miten runous jakaupi
      eri laljeihin.
   V. Komediasta sekä kertomarunon ja murhenäytelmän erilaisuudesta.

Toisesssa jaksossa, Luvut VI-XXII, puhutaan murhenäytelmästä:

    VI. Murhenäytelmästä ja sen kuudesta osasta: kantataru, luonne,
        lausekeino, mielenparsi, näytelmällinen laiton ja laulanto.
   VII. Tapauksien kokoonpanemisesta ja minlainen se oleman pitää.
  VIII. Itse kantatarusta.
    IX. Runoilijan tehtävistä ja mikä hänen eroittaa historioitsijasta.
     X. Kantatarujen eri lajeista.
    XI. Vastaiskäänteistä ja tuntemisvaihteista.
   XII. Näytelmän ulkonaisista osista.
  XIII. Mitä murhenäytelmän kokoonpanem isessa on vaariin otettava
        henkilöiden suhteen.
   XIV. Mitenkä peloittavia ja säälittäviä on hankkiminen.
    XV. Mitä luonteisin tulee.
   XVI. Tuntemisvaihteen lajeista.
  XVII. Mitä murhenäytelmän itse kokoonpanemisessa on vaariin
        otettavaa, sekä runoilijan omaisuuksista.
 XVIII. Murhenäytelmän solmiskelemisesta ja kehittelemisestä.
   XIX. Mielenlaadusta ja sen lajeista.
    XX. Lausekeinosta ja sen osista.
   XXI. Nimisanasta ja sen lajeista.
  XXII. Lausekeinon kelvollisuudesta.

Kolmannessa jaksossa, johon kuuluu Luvut XXIII-XXVII, puhutaan
erittäin kertomarunollisuudesta.

  XXIII. Kertomarunosta ja sen erinkaltaisuudesta historiallisen
         kertomuksen suhteen.
   XXIV. Kertomarunon yhteisyydestä murhenäytelmän kanssa sekä sen
         erinkaltaisuudesta sen suhteen.
    XXV. Miten runous paraiten voi käyttää perättömiä.
   XXVI. Moitteista runoutta vastaan sekä miten niistä on pääseminen.
 XXVIII. Miten kertomaruno eroaapi näytelmästä sekä mikä niistä
         on arvoisampi.



4. Aristoteleen kauneus-oppi yleiseen.


Aristoteleen runousoppia ei voi käsittää eriksensä hänen muista
teoksistaan. Runousoppi on yhteydessä koko hänen viisaustieteensä
kanssa ja on erittäinkin osana hänen kauneusopistaan. Mahdollisuutta
myöden lyhyin silmäilys Aristoteleen kauneusoppiin yleiseen lienee
tässä tarpeen, saadaksemme oikean käsityksen niistä hajallisista
kauneusopin tähteistä, jotka kohtaavat meitä Poetika kirjassa.

Vaikka Runousoppi on Aristoteleen kauneusopin päälähde, niin se ei
kuitenkaan ole ainoa lähde, eikä sen ohessa myöskään millään muotoa
täydellinen. Aristoteles ei ole kirjoittanut mitään täydellistä
kauneusoppia. Esthetika eri tieteenä on nuori eikä ollut vielä
Aristoteleen aikana olemassa. Ne tärkeät eikä suinkaan aivan niukat
tutkimukset, joita Aristoteles niinkuin Platonikin teki kauneudesta
ja taiteesta, ovat sentähden haettavat ja kokoon pantavat heidän
monista eri teoksistaan. Runousopin jälkeen tärkein lähde on
Aristoteleen kirja kaunopuhetaiteesta, "Retorika", sen jälkeen
kirjat "Politika" ja "Ethika", jonka ohessa myöskin "Problemit" ja
"Metafysika" antavat tietoja asiasta.

Itse kauneudesta Aristoteles ei ole tehnyt mitään tieteellistä
määritystä. Kauneuden luonnosta antaa hän kuitenkin jokseenkin selviä
viittauksia. Itse kauniilla pitää oleman suuruutta ja rajoitusta, se
ei saa olla ylen suuri, niin ettei sitä voisi helposti kerrallaan
silmätä, eikä myöskään ylen pieni. Kaksi kohtaa pitää löytymän
kaikessa kauniissa: järjestystä (τάξις) ja tasasuhtaisuutta
(συμμετρία). Kaikki kauniin osat pitää myös oleman niin järjestettyinä,
ettei toinen osa tule ainoastaan toisen perästä, niinkuin ajassa
ainakin, vaan niin että kaikki osat orat toisiinsa niin olennollisesti
perustetut ja kiinitetyt, että, jos yksi niistä jätetään pois taikka
pannaan toiseen paikkaan, koko yhteys hajoaa. Itse kauniin on siis
oleminen yhtenä ja kokonaisena, eikä kuolleena yhteytenä, vaan elävänä,
elimellisenä (organisena) yhteytenä, jotta se, samalla tapaa kuin
eläin, jossa on kaikki organillisesti järjestetty, tekisi omituisen
vaikutuksensa.

Kauniin ilmestyminen taideteoksissa perustuu ihmishengen omaan
luontoon. Ihmishengelle omituista on, näet, kuvailemisen halu ynnä
iloitseminen kuvailuksista, mitkä molemmat hengen omaisuudet saavat
taide-toimen matkaan. Vaikka iloitseminen kuvailuksista on ihmiselle
luonnonperäistä, tulee sen lisäksi vielä toinenkin syy: oppimisen
halu. Siitä syystä, näet, iloitsevat ihmiset kuvailuksista, että he
näistä oppivat. Nähdessään kuvia joutuu, näet, ihminen miettimään,
mitä mikin on, ja sillä tapaa hän oppii.

Nämä ovat ne yleiset syyt, jotka perustavat taide-tointa, ja jotka
semmoisina löytyvät kaikissa ihmisissä. Mutta koska kaikki ihmiset
eivät sentään ole taideniekkoja, niin tarvitsevat he taiteilijaksi
päästäksensä vielä muita erityisiä omaisuuksia. Näitä on kaksi:
runo- eli taidevimma (μανία) sekä taidokkaisuus eli talangi (εύφυΐα).
Kaikki taideniekat ovat siis joko runousvimmaan taipuvaisia taikka
taidokkaita ja saavat semmoisina taideteoksia toimeen, sillä näistä
joutuvat edelliset, runousvimman alaiset, helposti haltioihin,
jälkimäiset taas taipuvat helposti eri muotoihin.

Kaunotaide ja sen toimi on itse luonnoltaan mukailusta (μίμησις). Kun
taideniekka kuvailee, niin hän oikeastaan mukailee. Tämä mukaileminen
ei kuitenkaan ole paljasta jälittelemistä. Taiteilija ei mukaile
ainoastaan ulkonaista luontoa ja sen monenkaltaisia ilmestyksiä, vaan
myöskin oman kuvituksensa sisällistä mailmata. Ja näitä mukaellessaan
hän ei orjallisesti jälittele, vaan kuvailee vapaasti. Kolmesta
kuvailus-laadusta täytyy, näet, taiteilijan aina valita yksi: hänen
täytyy kuvaeltaviansa kuvaella joko semmoisiksi kuin no todellakin
ovat tai olivat, taikka semmoisiksi kuin niitä sanotaan elikkä
arvellaan, taikkapa semmoisiksi kuin niiden oleman pitäisi. Hyvän
taideniekan tulee noudattaa hyvien maalaajien esimerkkiä. Kun, näet,
nämä tekevät jonkun kuvan, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi,
mutta jalostuttavat eli idealiseeraavat sitä sen ohessa. Taideteoksen
korkeimpana määrääjänä on siis perikuva eli ideali.

Eri taiteilijain eri hengen-taipumuksen johdosta syntyy näin muodoin
kolme eri kuvailus-laatua: taiteilija tekee kuvaelmiansa joko
samankaltaisiksi taikka paremmiksi taikkapa huonommiksi kuin ne
todellisuudessa ovat. Nämä kuvailus-laadut ilmestyvät joka taiteessa.
Niiden eri aineiden mukaan, joilla taiteilija kuvailee kuvailtaviansa
jakaupi kaunotaide erityis-taiteisin. Näitä kuvailemis-aineita on
kuusi: muoto (σχήμα), väri (χρώμα), polento (ρυϑμός), ääni (φωνή),
sana (λόγος) ja sointu eli sävel (άρμονία). Tästä syntyy yhtä monta
erityis-taidetta: 1. Kuvanveistotaide, joka kuvailee muodoilla; 2.
Maalaustaide, joka kuvailee värillä; 3. Tanssitaide, joka kuvailee
polennolla (ja muodoilla); 4. Näyttelijätaide, joka kuvailee
äänellä (ja muodoilla); 5. Säveltaide eli Musiikki, joka kuvailee
säveleellä eli soinnulla ja 6. Runoustaide, joka kuvailee sanalla.
Ainoastaan nämä kuusi taidetta ovat kaunotaiteita, joidenka yhteinen
luonto elikkä olento on mukailus. Sitä vastoin esm. Rakennustaide
ei ole kaunotaide, sillä se ei mukaile mitään. Se ei myöskään voi
saadaa ilmi niitä esineitä, jotka ovat kaikkien kaunotaiteiden
varsinaiset esineet, nim. toimintoja (πράξeίς), luonteita (ήϑη) ja
himoja (πάϑη, kärsinnöt). Niin ei myöskään Kaunopuhetaide, jolla
on varsinainen tarkoituksensa kaunotaiteen ulkopuolella, eikä myös
Voimistelutaide.

Mitä kaunotaiteen tarkoitukseen tulee, niin on se kahdenlainen. Koska
taiteen alku on luonnonmukaisesti perustettu ihmishenkeen, jolla
hengellä on halu kuvaolla, halu iloita kuvaelmista ja halu kuvaolmain
kautta oppia, niin on taiteen syvin tarkoitus tyydyttää juuri tätä
ihmishengen tarvεtta. Taiteilija ei siis kuvaile jotain muuta
ulkonaista tarkoitusta varten, hän kuvailee itse kuvailemisen vuoksi,
ja taiteen korkein tarkoitus on siis itse taide. Tämä on taiteen, niin
sanoaksemme, absolutinen tarkoitus. -- Mutta taide voi tämän
päätarkoituksensa ohessa myöskin tyydyttää muita sivu-tarkoituksia.
Taiteen vaikutus ihmisissä on, näet, ylipäänsä kolme lajia. Se
vaikuttaa sekä huvia (ήδονή) ja siveydellistä liikutusta (ήϑος) että
puhdistusta (κάϑαρσις), ja voipi täten sekä yksityisen ihmisen
elämässä että valtiossakin ajaa myös käytännöllisiäkin tarkoituksia.
Puhdistusta vaikuttavana sopii taide laveasti käytettäväksi ja
voipi matkaan saada paljon hyvää. Semmoisena voi sitä käyttää
lääkitys-keinonakin. Tunnettu, näet, on, miten tarun mukaan
muinaisuudessa moni synkkämielisyyteen ja hurmoksiin joutunut tuli
parannetuksi musiikin kautta. Taide herättää myös siveydellisiä
tunteita ja mielenliikutuksia ja voipi sen kautta paljon vaikuttaa
varsinkin nuorison kasvatuksessa. Huvia vaikuttavana taide taas
sulostuttaa inhimillistä elämätä, ja voipi olla keinona korkeimman
maallisen autuuden eli onnellisuuden (ευδαιμονία) saavuttamiseksi,
jopa myös kohtana eli momenttina. Tämmöisten vaikutusten ja niistä
seuraavan hyödyn matkaan saattaminen on taiteen käytännöllinen ja
sivu-tarkoitus.

Nämät ovat pääkohdat Aristoteleen Esthetikassa, jonka oppien
totuutta Lessing on vertaillut Euklideen elementtien pitäväisyyteen.
Täydellisin on Aristoteleen oppi runotaiteesta -- tämän kirjan
aine. Lyhykäisiä selityksiä itsekustakin sen pääkohdasta annetaan
asian-omaisessa paikassa.



5. Käännöksen perusteet.


Se alkuteksti, jonka olen pannut käännöksen perustukseksi, on Didot'n
suuri kollektioni-painos kreikkalaisista mestariteoksista: "Scriptorum
Graecorum Bibliotheca. Parisiis, Editore Ambrosio Pirmin Didot,
Instituti Franciae Typographo", jonka kauniin ja kalliin
keräelmä-painoksen neljä ensimäistä niosta sisältää Aristoteleen opera
omnia, ja tuli ulos, ensimäinen nios 1848, toinen 1850, kolmas 1854
ja neljäs 1857. Tämä teksti, jota kehumisella mainitaan useimmissa
oppineissa aikakauskirjoissa (ks. nykyään esm. Revue Critique 1870
N:o 10), noudattaa niin tarkkaan kuin mahdollista käsikirjoituksia,
turmeltuneissa paikoissa näitä parantaen parhaitten lähteitten
perustuksella. Yhtäpitäväisyyden puolesta lähestyy teksti Bokkerin
mainiota imperiali-painosta, jota se paikoittain korjaa.

Mitä käännökseen tulee, olen koettanut niin uskollisesti kuin
mahdollista seurata alkutekstin, ei ainoastaan sanoja ja lauseita,
vaan lauserakennustakin. Tällä luulen voittaneeni sen, että käännös
parhaiten kuvastelee alkuperäisen omituista luontoa, joka usein
ilmaupi määrättynä välistäpä melkein karkeanakin lyhyytenä ja
teeskentelemättömänä suoruutena.

Perustukseksi pantua tekstiä olen ylipäänsä noudattanut. Ainoastaan
semmoisissa paikoissa, joissa se joko ei anna mitään taikka minun
mielestäni väärää käsitystä, olen kääntänyt muiden lukulajien
mukaan, joita lukulajeja itsekussakin paikassa aina mainitsen.

Koska sen ohessa olen tarkoittanut antaa jonkunlaista yleistä
käsitystä lukulajien monenkaltaisista erilaisuuksista, olen
tärkeimmissä paikoissa maininnut toisistaan enimmiten eroavaisia
lukulajeja. Erittäin olen aina maininnut Bekkerin ja Hermannin
lukulajeja, koska nämä voivat olla esimerkkeinä suurimmasta
varovaisuudesta ja suurimmasta rohkeudesta alkutekstin muuttamisen
suhteen.

Käännökseen sovitetut muistutukset ovat parhaasta päästä
asiain-selityksiä, jotka tarkoittavat selväksi tehdä runousopin
ja sen kanssa yhteydessä olevain asiain eri kohtia, jotta myöskin
ne, jotka eivät ole muinaisuuteen erittäin tutustuneet, voisivat
hyödyksensä lukea Aristoteleen runousoppia. Käännös tehtiin jo
moniaita vuosia sitten. Vaikka muutetut tieteelliset harrastukset
ovat estäneet minua varsinaisesti seuraamasta tähän kuuluvaa
kirjallisusutta, on tämä viivytys kuitenkin ollut sille suureksi
hyödyksi, koska teos nyt ilmestyy melkoisessa määrässä uudistuneena.
Yliopiston kirjaston hoitajan suosiollisen avun kautta olen
ollut tilaisuudessa saamaan hyväkseni käyttää erään nykyisimmän
Aristoteleen-tutkijan, G. Teichmüller'in, erityis-tutkiutoja tästä
kirjasta. Nämä varsin arvokkaat tutkinnot ovat vakuuttaneet minua
siitä, että viime-aikuiset ahkerat tutkimukset, kuinka paljon uutta
ne muutoin ovatkin ilmi saaneet, eivät kuitenkaan pää-asian suhteen
ole saaneet mitään muutosta toimeen Aristoteleen runousopin
käsittämisessä.



6. Suomennoksen kielessä noudatetut ohjeet.


Kreikkalais-nimien, nomina propria'in, kirjoittamisessa olen
noudattanut sitä, jo melkein yleiseksi tullutta, kirjoitustapaa,
jonka likempiä perusteita selvitetään "Gruben kertomusten"
esipuheessa. Kreikkalaisen nimen Πλάτων kirjoitan siis Platoni
(genet. -in), Νηλεύς nimen Neley (gen. -eyn), 'Αιας Aias (gen. -aan),
Ζεύξις Zeyxis (gen. -iin), Πρίαμος Priamo (gen. -on), Mivως Minos.
(gen. -oon) j.n.e.

Muiden kreikkalais-sanain kieleemme sovittamisessa olen koettanut
mahdollisuutta myöden säilyttää alkuperäistä muotoa, sekä vartalon
että päätteen puolesta, missä vaan nämä soveltuvat kieleemme. Mutta
sen ohessa olen myöskin tarkoittanut sujnvaisuutta, karttamalla
raskaita päätteitä sekä vaariinottamalla mitä kielemme jo on
käytännön kautta itseensä sulattanut. Luonnollisena seurauksena tästä
on, etten ole voinut noudattaa jyrkkää johdonmukaisuutta. Mutta tästä
on mielestäni kielellemme vähemmin haittaa, kuin säälimättömästä
johdonmukaisesta kömpelyydestä. Tämmöisissä ei mikään kieli voikkaan
olla yhtämukainen. Olen siis esin. kirjoittanut parodia, harmonia,
tragedia (eikä: tragodia), elegia (eikä: elegeia), trokhaio, mutta
dityrambi (eikä: dityrambo), lyyrillinen (eikä: lyrillinen eikä
lyrallinen), mutta draamallinen (eikä: dramillinen, dramallinen).
Niin ikään olen kirjoittanut esthetika (eikä aisthetika, eikä
myöskään esthetiikki), mathematika (eikä mathematiikki), fysika
(eikä fysiikki), mutta kyllä musiikki, joka jo on kieleen perehtynyt
j.n.e.

Mitä Tiedesanojen (termini technici) käyttämiseen tulee, olen
niitä osittain kääntänyt suomeksi, missä tämä on haitatta voinut
tapahtua, osittain käyttänyt niitä semmoisina kuin ne vieraissa
kielissä ilmaantuvat, osittain käyttänyt suomen- ja vieras-kielisiä
nimityksiä rinnatusten. Jos toiselta puolen suomenkin kielen on
viljeleminen yleisiä muiden kielten käyttämiä viljely-sanoja, joilla
on historiallinen merkityksensä, niin toiselta puolen taas niiden
kääntäminenkin, jos se nimittäin on onnistunut, on suureksi hyödyksi
etenkin kansantajuisissa kirjoissa. Olen siis rinnatusten viljellyt
esm. sanoja tragedia ja murhenäytelmä, draama ja näytelmä, epopea ja
kertomarunoclma j.n.e.

Nämä perus-aattect tulevat näkyviin niissä luetteloissa,
jotka olen kirjaan liittänyt ja joista toinen on
kreikkalais-saksalais-suomalainen, toinen ruotsalais-suomalainen.
Edellinen sisältää Aristoteleen tässä kirjassa viljelemät
tiedesanat. Jälkimäinen sisältää sekä näitä että muistutuksissa ja
tässä esipuheessa käytetyitä esthetillisiä tiedesanoja niinkuin
myös muutamia muitakin, jotka kirjoittaessani ovat joutuneet
mieleeni. Minun ei tarvitse mainita ettei se pyydä olla millään
muotoa täydellinen. Ja vaikka kyllä tämmöiset luettelot aina
ovat epäsuosiollisen kritiikin kiitollisimpia esineitä, olen
kuitenkin tahtonut tämän luettelon kirjaani liittää, arvellen sen
jossain määrässä voivan -- joko sitten enemmän positivisellä taikka
enemmän negativisellä tavalla -- vakauttaa vielä vakaumattomia
kaunotieteellisiä tiedesanoja. Pikaisinkin silmäys luettelossa
tavattaviin sanoihin osoittaa, että sanat suurimmaksi osaksi
ovat kaikille nyky-ajan sivistyneille kielille yhteisiä, joita
ruotsinkielikin on lainannut. Suomenkieli on kyllä ruotsinkieltä
rikkaampi ja muutoinkin paljon viljeltävämpi, niin että helpommin voi
itselleen muodostaa uusia sanoja. Mutta vieraskielisten tiedesanain
ainainen kääntäminen on minusta, kuten sanottu, yhtä turha kuin
niiden ainainen viljeleminen. Kohtuus paras. Hyvän aistin, kieleen
soveltumisen ja käytännön tulee olla kohtuuden määrääjinä.

       *       *       *       *       *

En ole voinut olla tuntematta niitä esteitä, joita tämä, esthetikan
alalla ensimäinen tieteellinen, yritys suomen kielellä, on tuottanut
varsinkin tiedesanojen suhteen. Paljon on ollut uusia aatteita, joille
oli vastaavia sanoja osittain keksiminen osittain määrääminen. Miten
olen onnistunut ei tule minun arvostella. Mutta siitä hyvästä, mikä
tässä kirjassa saattanee olla, tulee minun suurimmaksi osaksi kiittää
niitä ystäviä, jotka suosiollisesti ovat auttaneet minua kirjan
valmistamisessa. Erittäin on minun tässä kohden lausuminen syvää
kiitollisuuttani Saksankielen lehtoria, maisteri B.F. Godenhjelm'ia
sekä niin ikään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteeriä, maisteri
F.W. Rothsten'ia kohtaan.

Helsinki Marraskuussa 1870.

_Tekijä_.



I Luku.

Teoksen tarkoitus. Taiteiden eri esityskeinot.


Runoustaiteesta itsestä ja sen lajeista, mikä niiden itsekunkin
luonto on, ja kuinka kantatarut[1] ovat yhteen sovitettavat, jos
runoelmaa hyväksi mielitään, vieläpä kuinka monta ja millaisia
osia siinä on, niinkuin myös muista, mitä tähän tutkintoon
kuuluu, tahdomme puhua, alkaen ensin siitä, mikä luonnon mukaan
ensimäistä on. 2. Kertomaruno siis ja murhenäytelmä, vieläpä
komedia ja dityrambirunous, niinkuin myös enin osa huilun- ja
kitaransoitto-taiteista ovat kaikki ylipäätä kuvailuksia.[2] 3. Mutta
ne eriävät toisistaan kolmessa kohden: siinä, näet, että kuvailevat
joko erilaatuisilla keinoilla, taikka erilaisia esineitä, taikkupa
erinkaltaisesti eikä samalla tavalla. 4. Sillä samaten kuin muutamat,
kuvia muodostellen, kuvailevat paljon väreillä ja muodoilla, -- mikä
taiteen avulla, mikä tottumuksesta -- toiset taas äänellä,[3] samaten
mainitutkin taiteet kaikki suorittavat tämän kuvailemisen polennolla,
sanalla ja soinnulla, joko itsekullakin erikseen tai niitä yhdistäin.
5. Niin käyttävät esimerkiksi ainoastaan sointua ja polentoa huilun- ja
kitaran-soittotaiteet, ja muut, joilla sattuu sama luonto olemaan,
esimerkiksi syringinsoitto-taide.[4] 6. Polennolla yksinään ilman
soinnutta kuvailevat tanssijat;[5] sillä polennonmukaisilla ruumiinsa
liikenteillä kuvailevat tanssijat luonteita, mielenliikuntoja ja
toimintoja.[6] 7. Kertomarunous käyttää ainoastaan joko suorasanaista
kieltä tahi runomittoja, ja viime mainittuja joko seoin milloin
mitäkin tahi käyttäen tuota näihin aikoihin saakka ainoata.[7] 8.
Sillä emme saattaisi millään muotoa sanoa Sofronin ynnä Xenarkhon
miimejä ja Sokrateen kanssapuheita yhtäläisiksi,[8] 9. vaikkapa
joku toimittaisi tuon kuvailuksen kolmimittaisella, tahi
elegiallisella, tahi jollakin muulla runomitalla; 10. vaan ihmiset
yhdistävät runoilemisen runomittaan ja sanovat muutamia elegian-
toisia epopean-runoilijoiksi, nimittäin heitä näin runoilijoiksi,
ei kuvailuksen, vaan yhteisesti runomitan mukaan. 11. Tämän nimen
ovat he tottuneet heille antamaan, vaikka he tuovatkin esiin jotain
lääke- tahi sävel-tiedettä koskevaa,[9] kun se vaan on runomittaan
puettuna. Eikä kuitenkaan ole Homerolla ja Empedokleella mitään
yhteistä, paitsi runomitta;[10] jonka tähden toinen onkin nimitettävä
todelliseksi runoilijaksi, toinen pikemmin fysiologiksi kuin
runoilijaksi. 12. Samaten jos joku tekisi kuvailuksen sekoittaen
kaikki runomitat yhteen, niinkuin Khairemoni sepitti "Kentauros"
rapsodiansa seoin käyttäen kaikki runomitat, on tämmöinenkin
runoilijaksi sanottava.[11] Näin näitä toisistaan eroitettakoon. 13.
Löytyy myös muutamia, jotka käyttävät kaikkia mainitulta keinoja,
nimittäin polentoa, säveltä ja runomittaa, esimerkiksi dityrambi- ja
nomi-runous, niinkuin myöskin tragedia ja komedia; mutta ne ovat
kuitenkin siinä kohden erilaiset, että muutamat käyttävät kaikkia
näitä yht'aikaa, toiset ainoastaan osittain. 14. Käissä kohden sanon
nyt taiteiden toisistaan eriävän niiden keinojen suhteen, joilla
saavat kuvailuksen aikaan.



II Luku.

Mimmoisia on kuvaileminen.


Mutta koska kuvailijat kuvaelevat toimivaisia, ja näiden täytyy olla
joko arvoisia tahi halpoja (luonteet jakauvat, näet, melkeen aina
näihin yksistään; sillä luonteensa puolesta eriävät kaikki paheen
ja hyveen kautta), niin [täytyy heidän kuvailla] joko parempia
tahi huonompia taikka samankaltaisia kuin me, niinkuin esimerkiksi
maalaajat [tekevät]; 2. sillä Polygnoto kuvaili parempia, Pausoni
huonompia, Dionyso samankaltaisia kuin me.[12] 3. Selvä on, että
mainituilla kuvailuksilla[13] jokaisella myöskin on nämä samat eroitukset,
ja että jokainen niistä muuttuu toisenlaiseksi sitä myöden kuin
se mainitulla tavalla kuvaelee erilaatuisia esineitä. 4. Sillä
myöskin tansissa ja huilun- sekä kitaran-soitossa saattavat nämä
erinkaltaisuudet ilmaantua, 5. niinkuin myös suorasanaisissa
teoksissa ja soitannottomissa sankarirunoissa.[14] Niin esimerkiksi
Homero toi esiin parempia, Kleofoni[15] samanlaatuisia, vaan
Hegemoni Thasolainen,[16] joka oli ensimmäinen ivamukausten tekijä,
sekä Nikokhares,[17] joka on sepittänyt "Delias"-runoelman, huonompia
kuin tavalliset ihmiset. 6. Samalla tavalla sopii myös kuvaella
dityrambeissa ja nomeissa, niinkuin Timotheo ja Filoxono ovat tehneet
runoelmissaan "Persialaiset" ja "Kyklopit".[18] 7. Sama eroitus on myös
tragedialla ja komedialla; jälkimäinen, näet, tahtoo kuvaella huonompia,
edellinen parempia kuin mitä todellisuudessa on olemassa.



III Luku.

Millä tavalla on kuvaeleminen.


Kolmas eroitus näiden välillä on vielä tapa, jolla näitä kaikkia
kuvaellaan. 2. Sillä keinojen yhdenlaisina ollessa voipi kuvaella
samoja esineitä joko sillä tavalla, että itse joko kertoelee tahi
muuksi muuttaupi, niinkuin Homero tekee; taikka että pysyy itsenään,,
eikä muuttau; taikkapa siten että kuvaa kaikki toimimisen ja
toimittamisen kautta.[19] 3. Nämä kolme eroitusta löytyvät, niinkuin
jo alussa sanoimme, kaikessa kuvailuksessa, nimittäin: millä, mitä ja
miten kuvaillaan.[20] 4. Näin saattaa siis Sofokles toiselta puolen
olla yhdenlainen kuvailija kuin Homero, siinä kohden, näet, että he
molemmat kuvaelevat arvoisia, vaan toiselta puolen yhdenlainen kuin
Aristofanes, koska he molemmat kuvaelevat toimivia ja toimittavaisia.[21]
Sentähden sanovatkin muutamat näytelmiä nimitettävän toimintarunoelmiksi
(draama), syystä että ne kuvaelevat toimivaisia (δραν). 5. Tästäpä
syystä omistavatkin Dorilaiset itselleen sekä tragedian että komedian;
komedian, näet, Megaralaiset, sekä täällä asuvaiset koska se muka
kansavallan kukoistaessa olisi heidän luonansa syntynyt --, että
Sikeliassa asuvaiset -- täältä[22] oli, näet, kotoisin Epikharmo
runoilija, joka oli Khionidesta ja Magnesta paljoa aikaisempi --;
tragedian taas muutamat Peloponnesossa,[23] jotka todisteeksi tuovat
esiin nimitykset. 6. Nämä, näet, sanovat kutsuvansa ympärillä olevia
kyliä koomiksi (κώμαι), joita Athenalaiset nimittävät demoiksi (δήμοι),
ja vakuuttavat, ett'ei nimi κωμωδός tule sanasta κωμάζειν, vaan
siitä että he, kaupungissa ylenkatsottuina, kiertelivät pitkin
kyliä;[24] niin myös on toimittaminen heidän puheenparressaan δράν,
mutta Athenalaiset sanovat πράττειν. 7. Ja tämä nyt olkoon sanottu
kuvailuksen eroituksista, kuinka monta ja mitkä ne ovat.



IV Luku.

Runoilun alku. Miten runous jakaupi eri lajiin.


Kaksi syytä näkyy yleensä synnyttäneen runouden, ja molemmat ovat ne
luontoperäisiä. 2. Sillä kuvaileminen on ihmisissä lapsuudesta saakka
syntyperäistä, (ja juuri sen suhteen eroaa ihminen muista elävistä
että hän on kuvailevaisin ja saapi ensimäiset tietonsa kuvailuksen
kautta) niinkuin myöskin se, että kaikki iloitsevat kuvaelmista. 3.
Todistuksena siihen on se, mikä tämmöisten teosten johdosta tapahtuu;
sillä, joita semmoisinaan vastenmielisesti näemme, niiden kuvaelmia
katselemme mieluisesti, jos ne ovat hyvästi tehdyt, niinkuin
esimerkiksi ylenkatsottujen eläinten ja kuolleitten muotoja. 4. Syynä
tähän on taas se,[25] että oppiminen on mitä hupaisinta ei ainoastaan
filosofeille, vaan myös muillenkin, vaikka oppimisen halu näissä viime
mainituissa kestää lyhyemmän ajan. 5. Sentähden, näet, iloitsevat
ihmiset kuvia nähdessään, että heidän sopii, katsellessaan, oppia ja
miettiä mikä mikin on, esimerkiksi että tämä on se tahi se; 6. sillä
jos ei ole kuvailtua ennen sattunut näkemään, niin ei itse kuvailusmäärä
tuota huvitusta,[26] vaan täydellisyys tahi väri taikka joku muu
senkaltainen seikka. 7. Ja kun luontoomme kuuluu kuvaileminen, sointu
ja polento, (-- että runomitat ovat osia polennosta on selvä --) niin
ovat vanhastaan ne ihmiset, jotka luontonsa puolesta tähän ovat olleet
parahiten sopivia, synnyttäneet runouden, suorapäisistä kokeistaan,
näitä vähitellen kehittäen.[27] 8. Jaknantuipa sitten runous
runoilijain omituisten luonteiden mukaan; sillä totisemmat kuvailivat
kelvollisia töitä ja kelvollisten ihmisten toimintoja, mutta
kevytmieliset halpojen, tehden ensiksi soimausrunoja, samaten kuin
toiset ylistys- ja kiitos-runoelmia. 9. Homeroa aikaisemmista emme
tunne ketään, joka olisi tämmöistä runoelmaa runoellut, vaikka kyllä
on luultava, että niitä on useitakin ollut; 10. mutta Homerosta alkaen
niitä löytyy, niinkuin esimerkiksi tämän "Margites"[28] ja senkaltaiset
kappaleet, joissa myös, kuten niille sopikin,[29] jambinen runomitta
ilmaantui. Sentähden sanotaankin tätä nyt jambiseksi, että he tällä
runomitalla soimasivat toisiansa (ίάμβιξον). 11. Ja näin tuli vanhoista
muutamat sankarirunoelmain muutamat jambein runoilijoiksi. 12. Niinkuin
Homero näytti olevan paras runoilija arvoisan runolaadun alalla (sillä
yksinään on hän siinä, ettei hän tehnyt kuvailuksiansa ainoastaan
hyvin, vaan myös draamallisiksi),[30] niin oli hän myös ensimäinen,
joka toi esiin komediankin muodot näytelmän tapaan esittäen, ei
soimauksia, vaan naurattavia; sillä mitä Iliadi ja Odysseia ovat
tragedian suhteen, samaa on "Margites" komedian suhteen. 13. Mutta
kun tragedia ja komedia olivat ilmaantuneet, niin muuttuivat myös
ne, jotka omituisen luontonsa mukaan antausivat jommallekummalle
runouslajilie, mitkä jambein tekijäin sijasta komedian runoilijoiksi,
mitkä taas epopeantekijäin sijasta tragedian harjoittajiksi, syystä
että näiden[31] muodot ovat edellisiä suuremmat ja arvoisemmat. 14.
Vaan tutkimus siitä, onko tragedia nyt jo laatujensa puolesta
tarpeenmukainen vai eikö, tarkasteltakoon sitä itsensä puolesta
taikka teateriin katsoen, se on eri asia.[32] 15. Alusta ne siis
olivat äkkimietteisiä, niin tragedia kuin komediakin; edellinen
syntyi dityrambien, jälkimäinen falloslaulujen alottelijain kautta,
mitkä viimemainitut laulut vielä nytkin useissa kaupungeissa pysyvät
arvossa,[33] ja ne laajentuivat aikaa voittaen sillä tavoin, että yhä
tuotiin esiin mitä selvästi huomattiin niihin kuuluvaksi; 16. Ja
monen muutoksen alaiseksi jouduttuaan seisahtui tragedia, kun oli
omituisen luonteensa saanut. 17. Ja Aiskhylo oli ensimäinen, joka
saattoi näyttelijäin lukumäärän yhdestä henkilöstä kahdeksi, ja joka
vähensi laulajiston lauluja sekä antoi puheenvaihtelolle ensimäisen
sijan; vaan kolme näyttelijää ja näytelmäpaikan maalaamisen toimitti
ensin Sofokles. 18. Mitä sen suuruuteen tulee, niin kohosi se
vasta myöhään arvoonsa noista pienistä jumalaissaduista ja
naurattavasta lausetavastaan, se kun, näet, oli saanut alkunsa
ilkkurunoudesta; ja runomitta muuttui nelimittaisesta jambiseksi.[34]
19. Ensiksi käytettiin, näet, nelimittaista, syystä että runous oli
ilkku-aineinen ja tanssiin enemmin sovitettu; mutta kun haastelo
ilmausi, keksi luonto itse soveliaan runomitan, sillä kaikista
runomitoista on jambinen puheenvaihteloon sopivin. 20. Todistus
siihen on se, että me jokapäiväisessä puheessa keskenämme parhaasta
päästä puhumme jambeja; mutta kuusmittaisia harvoin ja ainoastaan
poikettuamme tavallisen puheen soinnusta. 21. Sitten [keksi luonto]
myös joukon välikertomuksia ja muuta semmoista, kuten kaikkien näiden
koristeiden kerrotaan vähittäin järjestyneen.[35] 22. Näistä olkoon
nyt näin paljon sanottu, sillä paljon olisi työtä kutakin tarkoin
seurata.



V luku.

Ilvenäytelmä. Kertoma- ja murhenäytelmä-runouden eroitus.


Komedia on, niinkuin sanoimme, halvempain kuvailus, ei niin
ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen aineena, vaan niin että
naurettava on osa rumasta.[36] 2. Naurettava on, näet, hairaus ja
rumuus, joka on kivuton eikä turmiollinen. Niin on esimerkiksi
nauruttava naamari suorastansa jotaan rumaa ja väänneltyä ilman
kivutta.[37] 3. Tragedian muutokset ja kenen kautta ne tapahtuivat,
se tosin ei ole tietämättömyyteen joutunut, mutta komedian ovat
joutuneet, syystä ettei tätä alusta alkain harrastettu; sillä
vasta myöhään varusti arkhontti ilvelaulukunnan, vaan ennen sitä
toimittivat sitä vapaa-ehtoiset.[38] 4. Vasta kun se oli jonkunmoisia
muotoja saanut, mainitaan sen runoilijoita. Mutta ken naamarit
toimitti tahi puheet, tahi suuremman näyttelijä-luvun ja muut
semmoiset, sitä ei tunneta; 5. mutta Epikharmo ja Formis alkoivat
sepittää yhtenäisiä kantataruja. Alusta tuli tämä siis Sikeliasta.[39]
6. Vaan Athenalaisista oli Krates ensimäinen, joka, jambisen lajin
heitettyänsä, alkoi sepitä yleisiä puheenvaihteloita ja runotaruja.

7. Paitsi paljaan runomitan ynnä puheella toimitetun kuvailuksen
suhteen noudattaa kertomarunous tragediaa siinä, että se on kuvailus
arvoisista; mutta ne eroovat toisistaan sillä tavoin, että epopealla
on yksinkertainen runomitta ja että se on kertomusta.[40] S.
Lisäksi eroo se pituutensakin puolesta; sillä tragedia pyrkii, jos
mahdollista, päättymään yhteen vuorokauteen tahi ainoastaan vähän
siitä poikkeamaan, mutta epopea on aikansa puolesta määräämätön;
tässäkin kohden se siis eroopi.[41] 9. Alussa tehtiin kuitenkin tämän
suhteen samoin tragedioissa kuin kertomarunoelmissakin. 10. Osat taas
ovat joko yhtäläiset taikka tragedialle omituiset. 11. Joka siis
ymmärtää tragedian arvon tai halpuuden, se ymmärtää myös epopean.
Sillä mitä kertomarunoelmalla on, se on myös murhenäytelmällä, mutta
kertomarunoudessa ei löydy kaikkia mitä murhenäytelmärunoudessa on.
12. Vaan kuvailemisesta kuusjalkaisella runomitalla, niinkuin myös
komediasta tahdomme sittemmin puhua.



VI Luku.

Murhenäytelmä ja sen osat.


Nyt tahdomme tragediasta puhua, kun olemme esiin tuoneet sen,
edellisestä johtuvan, luonnon-määrityksen. 2. Tragedia on siis
arvoisan ja täydellisen sekä tarpeeksi suuren toiminnan kuvailus,
joka on suoritettu miellyttävällä, kaikissa kohdin kutakin osaa
myöden sovitetulla kielellä, ja, toimivain eikä kertomuksen avulla,
pelvon ja säälin kautta vaikuttaa puhdistusta näissä mieli-aloissa.[42]
3. Miellyttäväksi sanon sitä kieltä, jolla on polentoa, sointua ja
säveltä;[43] 4. eri osia myöden sovittamiseksi sitä, että muutamia
osia toimitetaan ainoastaan runomitoilla, toisia taas laululla. 5. Ja
koska kuvailusta suoritetaan toimimalla, niin täytyy ensiksikin yksi
kohta tragediasta olla itse näytelmällinen laitos; sitten laulanto ja
lausetapa; sillä näiden kautta suoritetaan kuvailus. 6. Lausetavalla
ymmärrän itse runomitallisten säkeiden sepittämisen;[44] ja mitä
säveltämiseen tulee, niin on koko sen voima tunnettu.[45] Vaan koska
toimintaa kuvaellaan ja tätä toimitetaan toimivaiston kautta, mitkä
välttämättömästi luonteensa ja mielensä puolesta ovat jonkunlaisia
(sillä näiden kautta sanomme myös toimintojenkin jonkunlaisiksi
tulevan), niin tulee löytymään kaksi toimintain perustetta: mieli ja
luonne,[46] ja näitä myöden kullakin on menestys taikka ei. 8. Mutta
kantataru on toiminnan kuvailusta, sillä kantataruksi sanon tapauksien
yhteensovittamisen; ja luonne se, minkä nojalla sanomme toimivaisten
olevan tuon tahi tämän laatuisia; mieli taas se, jonka kautta he
puhuessaan osoittavat jotain taikka ilmoittavat ajatuksiansa. 9.
Kaiken tragedian peruskohtain täytyy siis olla kuusi, joittenka mukaan
tragedia on milloin minkin kaltainen. Nämä peruskohdat ovat: kantataru,
luonne, lausetapa, mielenparsi, näytelmällinen laitos ja sävellys.
10. Kaksi näistä peruskohdista ovat ne keinot, joilla kuvaillaan;[47]
yksi muoto, miten kuvailus tapahtuu;[48] ja kolme ne esineet, joita
kuvataan;[49] eikä sillä paitsi näitä ole mitään peruskohtaa. 11.
Näitä, niin sanoakseni, muotoja ovat useat runoilijat käyttäneet;
sillä jokaisella murhenäytelmällä on näytelmällinen laitos, luonne,
kantataru, lausetapa, sävellys niinkuin myöskin mielenparsi.[50] 12.
Mutta etevin näistä on tapausten yhteensovittaminen; sillä tragedia
ei ole kuvailus ihmisistä, vaan toiminnasta, elämästä ja onnesta
(onnettomuuskin on toiminnassa); ja tragedian tarkoitus on
toiminta, eikä laatu.[51] Luonteitten puolesta ovat, näet, ihmiset
erinkaltaisia,[52] mutta toimintain puolesta onnellisia taikka päin
vastoin. 13. Senpä tähden he eivät toimi kuvaellaksensa luonteita,
vaan toiminnat käsittävät myöskin luonteet. Niin ovat siis tapaukset
ja kantataru tragedian päätarkoitukset; ja päätarkoitushan onkin
kaikista painavin. 14. Tähän tulee vielä ettei tragediaa voi saada
aikaan ilman toiminnatta, vaan kyllä ilman luonteitta; 15. sillä
useimpain viime-aikuisten runoilijain tragediat ovat luonteettomia,
ja ylipäänsä ovat useat runoilijat samanlaatuisia, niinkuin esimerkiksi
myös maalareista Zeuxis on tämän laatuinen Polygnoton rinnalla; sillä
Polygnoto on hyvä luonteenkuvaaja, mutta Zeuxiin maalauksessa ei
ilmaannu luonetta ollenkaan.[53] 16. Ja jos paitsi tätä joku laatisi
perätysten hyvin sepittyjä, luonteita kuvaavia puheita, lausetapoja
ja mielenparsia, niin hän kyllä tekee sitä,[54] mikä tragedian asiana
sanottiin olevan; mutta paljoa enemmin tekee tätä kumminkin se
tragedia, joka vähemmin käyttää näitä, mutta jolla on kantataru ja
yhteensovitettuja tapauksia. 17. Tämän jälkeen etevin niitä keinoja,
joittenka kautta tragedia vaikuttaa mieleen, on osa kantatarusta,
nimittäin vastaiskäänne (peripeteia) ja tuntemisvaihde (anagnorisis).
18. Todistuksena tähän onkin se, että niiltä, jotka runoilemiseen
ryhtyvät, ennen onnistuu lausetavan ja luonteiden tarkka suorittaminen,
kuin tapausten yhteensovittaminen; niin esimerkiksi melkein kaikki
alkaavaiset runoilijat. 19. Alku siis ja ikään kuin koko tragedian
henki on kantataru, vaan sen jälkeen tulee luonteet. 20. Samoin
tapahtuu myöskin maalauksessa; sillä jos joku maalaisi kauniimilla
väreillä sikin sokin, niin hän ei ilahuttaisi samassa määrässä, kuin
jos hän liidulla piirustaisi kuvan.[55] 21. Sillä tragedia on kuvailus
toiminnasta ja sen kautta parhaasta päästä myös toimivista. 22. Kolmas
on mielenparsi. Tähän kuuluu taito puhua mitä mahdollista ja sopivaa
on; mikä seikka puheitten pitämisessä erittäin on valtio- ja
puhetaiteen asiana. 23. Sillä vanhat panivat toimivaiset puhumaan
valtiolliselta kannalta, mutta nykyiset puhetaiteelliselta.[56] 24.
Luonne on se, joka ilmoittaa mimmoiset aikeet jollakulla on;[57]
josta syystä ei luonnetta olekkaan semmoisissa puheissa, joissa ei
laisinkaan löydy mitään, jota puhuja haluaisi tahi välttäisi. 25.
Mieli taas on se, jonka kautta osoitetaan mitenkä joku asia on,
tahi mitenkä se ei ole, elikkä jolla yleiseen jotain näytetään. 26.
Neljäs on sanojen lausetapa. Lausetavalla ymmärrän, kuten jo ennen
on sanottu, sanoilla selittämisen, jolla niin runomittaisessa kuin
suorasanaisessakin muodossa on sama voima. 27. Jälellä olevista on
viides, laulanto, etevin huvituskeinoista. 28. Ja näytelmällinen
laitos taas on kyllä mieltä viehättävä, mutta taiteettomin, ja
runoustaiteelle vähimmin omituinen. Sillä tragedian voima pysyy myös
ilman näyttelemättä ja näyttelijöittä. Paitsi sitä on näyttölaitoksen
valmistelemisessa koneenkäyttäjän taito painavampi kuin runoilijan.



VII Luku.

Mimmoinen tapauksien yhteensovittaminen pitää oleman.


Nämä nyt määritettyämme, tahdomme tämän jälkeen sanoa minlaisen
tapausten kokoonpanon pitää oleman, koska tämä on ensimäinen ja
etevin asia tragediaasa. 2. Se on meille tiettynä, että tragedia on
kuvailus täydellisestä ja kokonaisesta toiminnasta, jolla on
jommoinenkin suuruus; sillä kokonaista voipi olla ilman suuruuttakin.
3. Kokonainen on, näet, se, millä on alku, keski ja loppu. 4. Alku on
se, joka itse luonnoltaan ei ole täytymyksestä toisen jälessä, vaan
jonka perästä joku muu joko on tahi syntyy. 5. Loppu sitä vastaan
se, joka itse luonnoltaan on toisen jälessä joko täytymyksestä
taikka useimmiten, mutta jonka perässä ei mitään muuta ole. 6.
Keski taas se, joka itse luonnoltaan on toisen perässä, ja jonka
perässä vielä jotakuta muuta on.[58] 7. Kantatarujen pitää siis oleman
hyvästi sepittyinä, ei alkaman mistä vaan sattuu, eikä myöskään
loppuman mihin tahansa, vaan noudattaman edellä-mainituita aatteita.
8. Koska sen lisäksi kaunis, olkoon se elävä olento tahi mikä
kappale tahansa, on yhdistetty joistakuista osista, niin siinä ei
ainoastaan täydy olla nämä osat järjestettyinä, vaan sillä täytyy
myöskin olla suuruus, joka ei ole sattunainen; sillä kauneus on
suuruudessa ja järjestyksessä, 9. jonka tähden ei voikkaan ylen
pieni elävä olla kaunis (sillä katselus hämmentyy tapahtuessaan
melkein havaitsemattoman ajan kuluessa) eikä myöskään ylen suuri,
sillä katselus ei saata silloin tapahtua yhtä haavaa, vaan yhteys
ja kokonaisuus katoopi katseluksesta katselijoilta, niinkuin jos
esimerkiksi joku elävä olisi kymmenen tuhatta stadiota. 10. Samaten
kuin kappaleilla ja elävillä siis täytyy olla suuruus, jota helposti
voi kerrallaan silmätä, niin täytyy myös kantataruillakin olla
pituus, jota helposti voi muistaa. 11. Pituuden rajoitus näyttelemisen
ja aistinnan suhteen ei kuulu taiteesen; sillä jos tarvittaisiin
näyttää sata tragediaa, niin näytettäisiin ne varmaan vesi-uurin
mukaan niinkuin se joskus muualla tapahtuukin.[59] 12. Mitä asian
luonnonmukaiseen rajoitukseen tulee, niin on pituuden puolesta suurempi
aina kauniimpi, niin kauan kuin sitä vaan voi kerrallaan silmätä; ja
asiata yksinkertaisesti määrätäksemme saatamme sanoa, että suuruuden
oikea määrä on se, jonka sisällä todennäköisesti tahi välttämättömästi
jossakin järjestyksessä tapahtuvat asiat ennättävät kääntyä
onnettomuudesta onneen, tahi onnesta onnettomuuteen.



VIII Luku.

Kantataru.


Kantataru on yksi, ei niinkuin muutamat arvelevat silloin kuin
se koskee yhtä ainoata henkeä; sillä paljon ja äärettömän
monenlaatuista[60] voipi tapahtua, mutta muutamista näistä ei tule
mitään yhteyttä. Samaten on myös yhden henkilön toiminnat
monilukuiset, mutta näistä oi tule mitään toiminnan yhteyttä. 2.
Sentähden ovat kaikki ne runoilijat erehtyneet, jotka ovat tehneet
"Herakleis" ja "Theseis" nimisiä runoelmia,[61] tahi muita
senkaltaisia; sillä he arvelevat, että, koska Herakles oli yksi,
niin täytyi muka kantatarunkin yhdeksi tuleman. 3. Tähän katsoen
näkyy Homero, niinkuin hän muunkin puolesta eroopi, oikein huomanneen
asiata, joko taiteen tahi luontonsa kautta; Odysseiaa tehden hän,
näet, ei kertonut, kaikkia mitä tälle[62] tapahtui, niinkuin
esimerkiksi ei haavoittamista Parnassolla,[63] eikä hänen
teeskenneltyä mielenpuolisuuttansa sotajoukkojen keräytessä,[64]
mitkä asiat eivät täytymyksestä eivätkä todennäköisesti toinen
toisesta riippuneet; vaan hän järjesti Odysseian yhden toiminnan
ympäri, senkaltaisen kuin sanoneet olemme; ja niin ikään myös Iliadin.
4. Niinkuin siis kuvailus muissakin kuvailevaisissa taiteissa on sekä
yksi että yhdestä, niin täytyy myös kantatarun, koska se on toiminnan
kuvailus, käsittää yksi ainoa ja kokonainen toiminta, ja tapauksein
osain olla sillä tavalla kokoonpantuina, että, jos joku osa muutetaan
tahi pois-otetaan, kokonaisuus hajoo ja turmeltuu. Sillä mikä lisäksi
pantuna tahi pois otettuna ei vaikuta mitään huomattavaa, se ei
olekkaan mikään osa kokonaisesta.



IX Luku.

Runoilijan tehtävä ja mikä eroittaa runoilijan historioitsijasta.


Ennen mainitusta on selvä, ettei runoilijan asia ole kertoella
tapahtumia, vaan sitä, mikä tapahtuva olisi, ja mitä tapahtua saattaa
todennäköisyyden taikka täytymyksen mukaan.[65] Sillä historioitsija ja
runoilija eivät eroa runomitallisen tahi runomitattoman lausetavan
käyttämisellä; saattaisi, näet, panna Herodoton teokset
runomittoihin, eivätkä nämä näin runomittaisessa puvussa olisi
vähemmin historiaa kuin ilman runomitatta; vaan siinä he eroavat,
että toinen kertoo mitä tapahtunut on, toinen mitä tapahtua
voisi. 3. Sentähden onkin runoustaide filosofiallisempi ja ylevämpi
historiata, sillä runous kertoelee enemmin yleisiä, mutta historia
erityisiä. 4. Yleiseen kuuluu mitä kunkin sopii puhua tahi tehdä
todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan, johon pyrkiikin runoustaide
antaessaan henkilöille nimiä; mutta erityiseen mitä Alkibiades teki
tahi mitä hän kärsi. 5. Tämä onkin jo tullut ilmi komediassa; sillä
kun kantatarua sepitsevät todennäköisyyden mukan, panevat he myös
henkilöille satunnaisia nimiä, eivätkä huoli erityisistä, niinkuin
jambein kirjoittajat tekevät. 6. Mutta tragediassa käyttävät he
todellisia nimiä.[66] Syynä tähän on se, että mahdollinen myös
on luultavaa. Mikä siis ei ole tapahtunut, sitä emme uskokkaan
mahdolliseksi, mutta mikä tapahtunut on, se on nähtävästi myös
mahdollista, sillä eihän se olisikaan tapahtunut, jos se olisi
mahdotonta ollut. 7. Kuitenkin on tragediassakin asian laita niin,
että muutamissa ainoastaan yksi tahi kaksi nimeä on tunnetuita, mutta
muut tehtyjä; muutamissa taas ei yhtään tunnettua, niinkuin Agathonin
"Anthos" nimisessä tragediassa; sillä tässä tragediassa ovat niin
tapaukset kuin nimetkin tehtyjä, eikä se sentähden vähemmin huvita.
8. Ei siis suinkaan aina tarvitsekkaan pyrkiä kiinipitämään ainoastaan
entis-aikojen jumalais-saduista, joittenka ympäri tragediat
liikkuvat. Tämmöinen pyrintö olisi naurettavaakin, koska tunnettukin
on ainoastaan harvoille tunnettu, mutta kuitenkin kaikkia
ilahuttaa. 9. Tästä on siis selvä, että runoilijan sitä enemmin
pitää oleman kantatarujen kuin runomittain tekijänä mitä enemmin
hän on runoilijana juuri kuvailuksen kautta ja kuvailus koskee
toimintaa. 10. Ja jos hän sattuu kertomaan todellisia tapauksia,
niin hän sentähden ei ole vähemmin runoilija, sillä ei mikään estä
muutamia tapauksia olemasta semmoisia, kuin niiden todennäköisyyden
ja mahdollisuuden mukaan olisi pitänyt oleman; ja tämänpä tähden
hän saattaa tämmöisiäkin runollisesti käyttää.[67] Yksinkertaisista
kantataruista ja toiminnoista kehnoimmat ovat ne, joilla on paljon
välikertomuksia. Välikertomuksia paljon on sillä kantatarulla, missä
välikertomukset eivät seuraa todennäköisyyden eikä täytymyrksen
mukaan toinen toisestaan. 12. Tänlaisia tekevät huonot runoilijat
itsensä tähden, mutta hyvät runoilijat näyttelijäin tähden,[68] sillä
kilvoitelmiin ruveten ja kantatarua[69] ylenmäärin venyttäen, ovat
he usein pakoitetut järjestystä rikkomaan. 13. Mutta kun kuvailus
ei kuvaele ainoastaan täydellistä toimintaa, vaan myös pelättäviä
ja säälittäviä toimintoja, ja tämmöiset parhaasta päästä syntyvät
toisensa kautta, varsinkin kun jotain tapahtuu vasten luuloa;[70]
täten saadaan, näet, helpommin ihmeellisiä aikaan, kuin jos se
tapahtuisi itsestään ja sattumuksesta, koska myöskin sattumuksen
tuomista tapauksista se näyttää ihmeellisimmältä, joka näkyy
tapahtuneen ikään kuin tarkoituksesta; niinkuin esimerkiksi kun
Mityyn kuvapatsas Argos kaupungissa, kaatuen katselijan päälle,
löi kuoliaaksi sen miehen, joka oli syypää Mityyn kuolemaan; 15.
sillä tämä ei näy tapahtuneen ainoastaan sattumuksesta;[71] niin
tämänkaltaiset kantatarut siis välttämättömästi ovat kauniimmat.



X Luku.

Kantatarujcn erilaisuus.


Kantatamista ovat muutamat yksinkertaiset, toiset mutkalliset; sillä
myös toiminnat, joittenka kuvailuksia kantatarut ovat, saattavat olla
samankaltaisia. 2. Yksinkertaiseksi sanon sitä -- itse luonnoltaan,
niinkuin jo määritetty on, keskeymätöntä ja yhtä -- toimintaa,
jonka kuluessa muutos tapahtuu ilman vastaiskäännettä ja
tuntemisvaihdetta.[72] 3. Mutkallinen taas on se, jossa muutos
tapahtuu tuntemisen tahi vastaiskäänteen tahi kumpaisenkin kautta.
4. Näiden täytyy kuitenkin syntyä kantatarun itse kokoonpanosta,
niin että johtuvat ennen tapahtuneista asioista joko täytymyksen
taikka todennäköisyyden mukaan. Sillä eroitus on suuri, jos se tahi
se tapahtuu sen tahi sen kautta taikka vaan sen tahi sen jälkeen.



XI Luku.

Vastaiskäänne ja tuntemisvaibde.


Vastaiskäänne on, niinkuin jo on sanottu, tapausten muuttuminen
päinvastaisiksi; muuttuminen, näet, kuten sanomme, todennäköisyyden
tahi täytymyksen mukaan.[73] 2. Niin esimerkiksi "Oidipo" nimisessä
kappaleessa se, joka tuli Oidipoa ilahuttamaan ja hänestä poistamaan
pelvon hänen äitinsä suhteen, vaikutti päin vastoin, ilmoitettuaan
ken hän oli.[74] 3. Ja "Lynkey" nimisessä tragediassa, kun tätä miestä
vietiin kuolemaan ja Danao seurasi häntä muka surmatakseen, sattui
edellisten tapausten johdosta, että tämä, Danao, surmattiin, mutta
toinen, Lynkey, pelastettiin.[75] 4. Tuntemisvaihde taas on, niinkuin
jo nimikin ilmoittaa, onnettomuuteen määrättyjen joutuminen
tuntemattomuudesta tuntemiseen, tulkoonpa siitä ystävyyttä tahi
vihollisuutta.[76] 5. Kauniin on tuntemisvaihde kun se sattuu
vastaiskäänteen kanssa yhteen, niinkuin asian laita on "Oidipossa".
6. On niitä toisiakin tuntemisvaihteita; sillä myöskin hengettömien
ja sattunaisten kappalten suhteen saattaa se tapahtua, niinkuin onkin
jo sanottu; ja siinäkin voi tunteminen tapahtua, jos joku on jotain
tehnyt tahi ollut tekemättä. 7. Mutta kantatarulle ja toiminnalle on
yllä mainittu laji eniten sopiva. Sillä tänkaltainen tuntemisvaihde
ja vastaiskäänne tuottaa sääliä ja pelkoa, ja juuri tänlaistenhan
toimintain kuvailus tragedia onkin. Paitsi sitä tapahtuu tämmöisten
kautta myös onni ja onnettomuus. 8. Mutta koska tunteminen on
joidenkuiden tunteminen, niin löytyy semmoisia tuntemisvaihteita,
että vaan jompikumpi tulee toista tuntemaan, kun on tullut ilmi, ken
tämä toinen on, toisinaan taas on tarpeellista, että molemmat tulevat
toisiansa tuntemaan. Näin esimerkiksi tuntee Orestes kirjeen
lähettämisestä Ifigeneian;[77] mutta Oresteen tutuksi-tuleminen
Lfigeneialle vaatii toisenlaista tuntemisvaihdetta.[78]

Kaksi kohtaa on siis tässä katsannossa kantatarussa, nimittäin
vastaiskäänne ja tuntemisvaihde. Kolmas on kärsintö. Näistä on
jo vastaiskäänteestä ja tuntcmisvaihteesta puhuttu. Kärsintö on
turmiollinen tahi tuskallinen toiminta, niinkuin esimerkiksi silmin
nähtävät murhat, suuret surut, haavoittamiset ja senkaltaiset.[79]



XII Luku.

Murhenäytelmän ulkonaiset osat.


Ne tragedian osat, joita on käyttäminen ikäänkuin eri muotoja, olemme
ennen maininneet.[80] Ulkomuotoon katsoen ovat ne eri osat, joihin
se jakauu, nämä: alkajaispuhe, välikertomus, päätäntö, laulanto.
2. Laulannon osat ovat parodos (sisääntulo-laulu) ja stasimon
(pitkittyvä laulu). 3. Nämä ovat kaikille yhteiset, mutta yksinäisiä
ovat näkymö-laulut ja kommot. 4. Alkajaispuhe on koko se tragedian
osa, joka on ennen laulajiston sisääntulo-laulua. 5. Välikertomus on
koko se tragedian osa, joka on kahden kokonaisen köörilaulun välillä.
6. Päätäntö koko se tragedian osa, jonka jälkeen ei enään tule
köörilaulua. 7. Laulannosta on parodos koko laulajiston ensimäinen
esitelmä.[81] Stasimon on laulajiston laulu ilman anapaestoitta ja
trokhaioitta;[82] ja kommos laulajiston ja näkymöllä olijain yhteinen
valituslaulu.[83] Niistä tragedian osista, jotka ovat käytettävät,
olemme ennen puhuneet, mutta ulkopuoleen katsoen ovat ne eri osat,
joihin se jakaantuu, nämä.[84]



XIII Luku.

Mitä kantatarujen sepitsemisessä on silmällä pitäminen ja mitä
välttäminen, ja mimmoisen murhenäytelmän aineen tulee olla.


Mihin kantatarujen sepitsemisessä on pyrkiminen ja mitä välttäminen
niinkuin myöskin mistä tragedian aine on otettava, siitä olisi vuoro
puhua vasta sanotun lisäksi. 2. Koska siis kauniimman tragedian
kokoonpanoltaan ei pidä oleman yksinkertaisen, vaan mutkallisen,
ja kuvaeleman jotain pelättävää ja säälittävää (sillä tämä on
tänlaiselle kuvailukselle omituista), niin on ensiksikin selvä, ettei
sovi esitellä hurskaiden ihmisten joutuvan onnesta onnettomuuteen
(sillä tämä ei ole peloittavaa eikä säälittävää, vaan
inhoittavaa);[85] 3. eikä myöskään ilkiöiden onnettomuudesta
onneen (sillä tämä on kaikesta vähimmin tragillista; tässä, näet,
ei ole mitään siitä, mitä siinä oleman pitäisi; sillä se ei koske
ihmisrakkauttamme, eikä vaikuta sääliä eikä pelkoa); 4. eikä myöskään
täydellisen pahantekijän joutuvan onnesta onnettomuuteen. Tämmöinen
sepitys, näet, liikuttaisi kyllä inhimillistä tunnettamme, vaan
ei synnytä sääliä eikä pelkoa; sillä edellinen koskee syyttömästi
kärsivää, jälkimäinen vertaistamme;[86] sääli, näet, syytöntä,
pelko vertaistamme,[87] joten tämä siis ei herättäisi sääliä eikä
pelkoa. 5. Näitten keskivälillä oleva jääpi siis yksin jälelle. Tämä
on nyt semmoinen ihminen, joka ei ole erittäin huomattava hyveen
ja hurskauden puolesta, eikä myöskään paheen ja ilkeyden, vaan
jonkun hairauksen kautta joutuu onnettomuuteen, varsinkin jos tämä
mies on niitä, jotka elävät suuressa arvossa ja onnessa, niinkuin
esimerkiksi Oidipo ja Thyestes ja muut senkaltaisten sukujen silmiin
astuvat miehet. 6. Hyvästi sepityn kantatarun on myös oleminen
pikemmin yksinkertainen kuin kahdenkertainen, niinkuin muutamat
arvelevat,[88] ja kääntyminen, ei onnettomuudesta onneen, vaan päin
vastoin onnesta onnettomuuteen, ei ilkeyden vaan suuren hairahduksen
kautta, jonka on tehnyt semmoinen mies, kuin sanottiin, tahi parempi
ennemmin kuin huonompi.[89] 7. Todistuksena tähän on kokemuskin;
sillä ennen muinoin kertoivat runoilijat mitä jumalaissatuja vaan
sattui, mutta nyt sepitetään kauniimmat tragediat muutamista
perheistä, niinkuin esimerkiksi Alkmaionista, Oidiposta, Oresteesta,
Meleagrosta, Thyesteestä, Telefosta ja muista semmoisista, jotka
ovat sattuneet hirmuisia kärsimään tahi tekemään. 8. Taiteen
puolesta kauniin tragedia syntyy siis tänkaltaisesta sepityksestä.
9. Sentähden erehtyvät ne, jotka moittivat Euripidestä siitä, että
hän näin menettelee tragedioissaan, ja että useat hänen tekemänsä
murhenäytelmät päättyvät onnettomuuteen. Sillä niinkuin sanottu
tämä juuri oikein onkin. 10. Ja tärkeinpänä todistuksena siihen on
se, että tänkaltaiset tragediat aina näkymöillä ja kilvoitelluissa
näyttävät tragillisimmilta, jos ne muutoin ovat oikein sepitetyt;
ja jos ei Euripides muun puolesta asioita hyvästi asetakkaan,
niin näkyy hän kuitenkin olevan tragillisin runoilijoista. 11.
Arvon puolesta toinen, jonka muutamat toki ensimäisenä pitävät,
on se sepitys, jolla on kaksinainen kehäys, niinkuin Odysseialla,
ja joka päättyy tuoden vastakohtaisen lopun hyville ja pahoille.
12. Ensimmäiseltä se näyttää teateri-yleisön heikkouden tähden.
Sillä runoilijat mielistyttävät katselijoita noudattaen heidän
tahtoansa. 13. Mutta tämä huvi ei ole tragediasta tavattava, vaan
pikemmin se on komedialle omituinen. Sillä nekin, jotka tarussa
ovat verivihollisina, niinkuin Orestes ja Aigistho, saattavat tässä
lopulla muuttua ystäviksi, eikä toinen huolekkaan toisen kautta.



XIV Luku.

Miten tulee herättää pelkoa ja sääliä.


Pelkoa ja sääliä voipi herättää näytelmällisen laitoksen, mutta
myöskin itse tapauksien sepityksen kautta, mikä viimeinen onkin
parempi ja todistaa parempata runoilijata. 2. Sillä kantataru on
sillä tavalla kokoonpantava, että, joka kuulee miten asiat tapahtuvat,
myös näkemättäkin tuntee kauhistusta ja sääliä tapahtuvain johdosta,
niinkuin jokaisen käypi Oidipo-tarua kuullessa. 3. Tämän vaikutuksen
aikaan-saaminen näytelmällisen laitoksen kautta on taiteettomampi ja
vaatii suurimaksuisia hankkeita. 4. Mutta jotka näytelmällisen
laitoksen kautta eivät hanki pelättäviä vaan kummastuttavia, niillä ei
ole tragedian kanssa mitään yhteyttä; sillä kaikenlaista huvia ei ole
tragediasta etsiminen, vaan ainoastaan mitä sille omituista on. 5. Ja
koska runoilijan pitää kuvailuksen kautta hankkiman huvia pelvosta
ja säälistä, niin on selvä, että tämä on pantava itse tapauksiin.
6. Sentähden tahdomme nyt tarkastella, mitä tapahtumissa näyttää
kauhealta taikka surkuteltavalta. Niiden, jotka tämänkaltaisia
toimittavat, täytyy olla keskenänsä joko ystävät tahi viholliset,
taikkapa ei kumpaakaan. 7. Jos nyt vihollinen vihollisensa surmaa,
niin hän ei teossaan eikä aikeissaan osoita mitään säälittävää,
paitsi mitä itse intohimoon tulee.[90] Samaten on myös laita
niidenkin, jotka eivät ole ystäviä eikä vihollisia. 9. Mutta kun
intohimot joutuvat ystävällisiin oloihin, niinkuin esimerkiksi
jos veli veljensä surmaa elikkä on surmaamisen aikomuksessa, tahi
poika isänsä, tahi äiti poikansa, tahi poika äitinsä, taikkapa
jotain muuta semmoista tekee -- tämmöisiä on etsiminen. 10. Vanhojen
jättämiä jumalaissatuja ei pidä hajoittaman, tarkoitan, näet, miten
esimerkiksi Orestes surmasi Klytaimnestran, ja Alkmaioni Erifylen;
11. mutta runoilijan tulee itse tämmöisiä keksiä ja muinais-ajan
taruja hyvin käyttää. Mitä sanalla "hyvin" ymmärrämme, tahdomme
tarkemmin selvittää. 12. Toiminta voipi, näet, tapahtua
siten, että toimivaiset toisistaan tietävät ja toisiansa tuntevat,
kuton entiset runoilijat runoelmissaan tekivät ja niinkuin myös
Euripides kuvaili lapsensa surmaavaa Medeiaa; 13. mutta silläkin
tavalla voi se tapahtua, että henkilöt tietämättä tekevät hirmuisen
tekonsa, ja vasta sittemmin tulevat ystävyyttänsä tuntemaan,
niinkuin Sofokleen Oidipo. Ja näin saattavat tehdä joko ulkopuolella
draamaa, tahi itse tragediassa niinkuin Astydamaan Alkmaioni tahi
Telegono "haavoitetussa Odysseyssä".[91] 14. Paitsi näitä saattaa
vielä kolmanneksi tapahtua, että se, joka tietämättömyydestä juuri
on aikeissa tehdä jotain parantamatonta, ennen tekemistänsä tulee
toista tuntemaan. Eikä muulla tavalla voi tapahtua kuin näin. 15.
Täytyy, näet, toimia taikka olla toimimatta, ja sitä tietävänä taikka
tietämättä. 16. Kehnoin näistä on se, kun joku on tietäväisenä jotain
tekemäisillään, eikä kuitenkaan tee; sillä tämä on inhoittavaa, eikä
tragillista; puuttuu, näet, kärsintöä.[92] Sentähden ei kenkään näin
tee, pait hyvin harvoin, niinkuin esimerkiksi "Antigonessa" Haimoni
Kreonia vastaan.[93] 17. Sen jälkeen tulee aikeen täyttäminen.
18. Mutta parempi on, kun joku tuntematta tämmöistä tekee ja vasta
tehtyänsä toisen tuntee, sillä mitään inhoittavaa tässä ei ole, mutta
tunteminen on kauhea. 19. Parasta on kuitenkin viimeksi mainittu.
Tarkoitan sitä kun esimerkiksi "Kresfonteessa" Merope aikoo poikansa
surmata, mutta ei surmaa, vaan hänen tuntee;[94] ja "Ifigeneiassa"
sisar veljensä; ja kun "Hellessä"[95] poika, äitinsä juuri
ulosantamaisillaan, hänen tuntee. 20. Tästä syystä eivät tragediat,
niinkuin jo on sanottu, käsitä monta sukua. Hakiessaan osasivat näet
runoilijat, ei taiteesta mutta sattumuksesta, sovittaa tänlaisia
kohtia kantataruihinsa, ja senpä tähden niiden täytyikin kääntyä
semmoisiin perheisin, joissa on ollut tänkaltaisia intohimoja. 21.
Tapausten sepitsemisestä siis, niinkuin myös minlaiset kantatarujen
pitää oleman, on tarpeeksi puhuttu.[96]



XV luku.

Mitä luonteiden suhteen tulee vaariinottaa.


Luonteisin katsoen löytyy neljä asiata, joita on vaariinottaminen. 2.
Yksi ja ensimäinen oη, että ne ovat hyviä.[97] Luonnetta on jollakulla
silloin, kun, kuten sanottu, hänen puheensa tahi toimintansa ilmoittaa
joitakuita aikeita, pahoja, näet, jos hän luonteeltansa on paha,
hyviä, jos hän on hyvä. 3. Tämä koskee jokaiseen ihmisluokkaan,
sillä myös nainen on hyvä, vieläpä orjakin, jos toinen näistä ehkä
lieneekin huononlaisempi, toinen peräti kehno. 4. Toiseksi pitää
luonteiden oleman sopivaisia. Luonne saattaa esimerkiksi olla
miehevä; mutta naisen ei sovi olla miehevänä taikka peloittavana.
5. Kolmanneksi sen pitää oleman todellinen; sillä tämä ei ole samaa
kuin luonteen saattaminen hyväksi ja sopivaksi, josta puhuimme.[98]
Neljänneksi pitää sen oleman yhtämukainen.[99] 6. Sillä jos kuvaeltava
onkin epämukainen ja tämmöisen luonteen alainen, niin täytyy häntä
kuvaella yhtämukaiseksi epämukaisuudessansa. 7. Esimerkkinä huonosta
luonteesta ilman täytymyksettä on Menelao "Oresteessa";[100] 8.
säädyttömästä ja sopimattomasta Odysseyn valitus "Skyllassa"[101] ja
Melanippen lause;[102] 9. epämukaisesta "Ifigeneia Auliissa", sillä
rukoillessaan hän on aivan toisenlainen kuin sittemmin. 10.
Samaten kuin tapausten sepittämisessä on luonteissakin joko
täytymystä tahi todennäköisyyttä noudattaminen, niin että sen
kaltainen sitä tahi sitä puhuu taikka tekee täytymyksen tahi
todennäköisyyden mukaan ja toinen tapaus toisensa jälkeen seuraa
täytymyksen tahi todennäköisyyden mukaan. 11. Selvä on myös, että
runotarujen kehitelmienkin täytyy tapahtua itse tarun johdosta, eikä
niinkuin "Medeiassa"[103] mielivaltaisen keinon avulla, eikä myöskään
niinkuin Iliadissa poispurjehtiminen.[104] 12. Semmoista mielivaltaista
keinoa saattaa käyttää näytelmän ulkopuolella tapahtuvissa, joko jo
ennen tapahtuneissa, jota ihminen ei voi tietää, taikka jälestä päin
tapahtuvissa, joka tarvitsee ennustamista ja ilmoittamista; sillä
Jumaloilla tunnustamme olevan voiman kaikkia nähdä. 13. Mitään
ymmärtämätöntä ei saa olla tapauksissa; mutta jos senkaltaista löytyy,
niin on se asetettava tragedian ulkopuolelle, kuten Sofokleen
"Oidipossa".[105] 14. Ja koska tragedia on jaloimpain kuvailus, niin
on meidän hyviä kuvan-maalaajia jälitteleminen; sillä kun nämä
kuvaavat jotain kuvaa, niin tekevät he sen kyllä samannäköiseksi,
mutta kaunistavat sitä kuitenkin. Samaten pitää myös runoilijan, kun
hän kuvailee joko rajuluontoisia ihmisiä tahi suopeoita taikka muita
luonteensa puolesta yhdenkaltaisia, tekemän nämä tämmöiset hyviksi;
niinkuin esimerkiksi Agathoni ja Homero ovat tehneet Akhilleyn
ankaruuden esikuvaksi.[106] 15. Tätä pitää siis vaariinottaman ja
paitsi sitä myös niitäkin aistintoja, mitkä eivät täytymyksestä ole
runotaiteen kanssa yhteydessä;[107] sillä näihinkin katsoen voipi
usein erehtyä. Mutta näistä on kyllin lausuttu ennen ulosannetuissa
kirjoissamme.



XVI luku.

Tuntemisvaihteen lajit.


Mitä tuntemisvaihde on, on jo edellä sanottu. Tuntemisen lajit
ovat: ensiksi taiteettomin kaikista, jota kuitenkin useimmat
neuvottomuudesta käyttävät, nimittäin tunteminen merkkien kautta.
2. Näistä ovat muutamat syntyperäisiä, niinkuin esimerkiksi "keihäs,
jonka kantavat maankasvattamat",[108] tahi tähdet, joita Karkino
"Thyesteesen" asettaa;[109] 3. toiset taas saatuja, ja muutamat näistä
itse ruumiissa olevia, esimerkiksi naarmat, toiset ulkopuolella,
esimerkiksi kaulaisia, ja, niinkuin "Tyrossa", veneestä tulleita.[110]
4. Näitä saattaa käyttää paremmalla tai huonommalla tavalla; niin
esm. tunsi amma naarmasta Odysseyn toisella tavalla, toisella tavalla
sikopaimenet; 5. sillä taiteettomammat ovat nämä uskon herättämiseksi
aiotut, ja samaten myös kaikki senkaltaiset; mutta paremmat ne, jotka
vastaiskäänteen kanssa yhteen sattuvat, niinkuin "Niptroissa".[111]
6. Toinen laji tuntemisesta on ruoilijan omat keksimät, jonka tähden
tämmöiset tuntemisvaihteet ovatkin taiteettomia, esimerkiksi kun
"Ifigeneiassa" Orestes tunnettiin Oresteeksi; sisar tunnettiin, näet,
kirjeen kautta, mutta Orestes itse puhuu mitä runoilija tahtoo,
mutta ei mitä taru.[112] 7. Senpä tähden onkin tämä lähellä mainittua
virhettä, sillä hän olisi voinut kantaa muutamia tuntomerkkiäkin.[113]
Samaten on myös "värttinän äänen" laita Sofokleen "Tereyssä".[114]
8. Kolmas laji tapahtuu muiston kautta, aistimisen avulla, kun jotain
näkee, niinkuin Dikaiogeneen "Kyprioissa";[115] kuvaa nähdessään
hän, näet, hyrähti itkemään. Samaten myös Alkinoo-kertomuksessa;[116]
sillä kitarasoittoa kuullessansa ja muistellessaan hän itki;
josta he tunnettiin.[117] 9. Neljäs laji syntyy päätelmän kautta,
niinkuin "Khoeforeissa" siitä, että eräs samannäköinen oli tullut;
kun, näet, ei kenkään muu kuin Orestes ollut samannäköinen, niin
päätettiin hänen juuri tulleen. Niin myös sofista Polyeidon tekemä
tuntemisvaihde Ifigeneian suhteen;[118] sillä todennäköistä oli, että
Orestes päättäisi sisarensa olevan uhratun ja itsellensäkin siis
yhtäläisen kohtalon olevan tarjona. Vieläpä Theodekteen "Tydeyssä"[119]
se päätelmä, että, koska hän oli tullut muka löytääkseen poikansa,
hän itsekin siis hukkuisi. Niin myöskin "Fineidaissa". Nähdessään,
näet, paikan [mihin tulleet olivat], päättivät he sen kohtalon
edessänsä olevan, että sallimus oli määrännyt heidänkin tähän
kuolemaan, sillä juuri tähän paikkaan oli heidät ulospantukin.
10. Vielä on yksi laji syntynynnä teateri-yleisön[120] väärästä
päätelmästä, niinkuin "Odyssey valelähettiläänä" nimisessä
kappaleessa. Toinen, näet, sanoi tuntevansa joutsen, jota hän ei
ollut nähnyt, toinen taas, luullen Odysseyn tästä jo hänen tunteneen,
teki täten väärän päätelmän. 11. Paras tuntemisvaihde kaikista tulee
kuitenkin itse tapauksista, kun äkkihämmästys nousee todennäköisistä
asioista, niinkuin Sofokleen "Oidipossa" ja "Ifigeneiassa", sillä
varsin todennäköistä on, että tämä tahtoo kirjeen antaa. Ja
ainoastaan tänkaltaiset tuntemiset voivat tapahtua ilman merkittä
ja kaulaisitta. 12. Näiden jälkeen tulevat tuntemiset päätelmän
kautta.



XVII Luku.

Mitä runoilijan tulee runotarujen sepitsemisessä vaarinottaa.


Runotarut on runoilijan niin sepitseminen ja lausekeinolla niin
valmisteleminen, että hän niitä mitä selvimmiten itse on näkevinään;
sillä näin ikään kuin läsnäollen itse tapauksissa, huomaa, näet,
tekijä parhaiten mitä milloinkin sopii, ja vastakohtakin jää häneltä
täten vähimmin huomaamatta. 2. Todistuksena siihen on se, josta
Karkinoa moititaan; Amfiarao oli, näet, temppelistä palannut, mikä
seikka pysyi salassa näkijöiltä, jotka tätä eivät saaneet nähdä; ja
sentähden kappale näytettäissä menikin kumoon, se kun ei katsojia
miellyttänyt. 3. Niin paljon kuin mahdollista täytyy runoilijan siis
sen ohessa mieleensä kuvata ulkonaisetkin muodot.[121] Sillä intohimojen
alaiset ovat itse luonnoltaan uskottavimpia, ja vimmattu rajuaakin ja
vihastunut raivoo luonnollisimmalla tavalla.[122] 4. Sentähden vaatii
runoustaide taidokasta tahi vimmassa olevaa henkeä, sillä näistä
taipuvat toiset helposti eri muotoihin, toiset ovat haltiokkaita.[123]
5. Aineet, olkootpa jo ennen tehtyjä tahi runoilijan keksimiä, pitää
runoilijan itsen yleisesti järjestämän ja sitten välikertomuksilla
varustaman. 6. Niin on minusta sana "yleisesti" ymmärrettävä, kuin
esimerkiksi "Ifigeneiassa": Eräs neito oli uhrattavana, katosi
näkymättömällä tavalla uhraavaisten silmistä, asetettiin toiseen
paikkaan, jossa oli tapana uhrata vieraat jumalattarelle, sai täten
tämän pappisviran. Vähän aikaa sen jälkeen sattui naispapin veli
sinne tulemaan. Mutta se seikka, että jumala oli ennustanut hänen
tuloansa sinne jostakusta syystä, se ei kuulu yleiseen; ja millä
tarkoituksella, se sattuu kantatarun ulkopuolelle.[124] Ja kun hän,
tänne tultuaan, kiini otettiin ja juuri oli uhrattavana, tunsi hän
sisarensa, joko sillä tavoin kuin Euripides tahi niin kuin Polyeido
antaa sen tapahtua, että hän, näet, todennäköisyyden mukaan lausuu,
ei ainoastaan sisarensa vaan itsensäkin olevan uhrattavana; ja tästä
pelastus. 7. Tämän jälkeen on sitten, kun nimet ensin ovat pantut,
välikertomuksia asettaminen, 8. mutta sitä on vaariinottaminen, että
välikertomukset ovat sopivia, niinkuin Oresteessa vimma, joka hänen
valloitti, ja pelastus puhdistuksen kautta. 9. Draamoissa ovat
välikertomukset lyhyemmät, mutta epopeaa saatetaan niillä pidentää.
10. Sillä Odysseian aine on pitkä: monta vuotta poissa oltuaan,
Poseidonin turvassa, yksinänsä, vieläpä koti-asiain sillä kannalla
ollessa, että kosijat tuhlasivat hänen omaisuuttansa ja väijyivät
hänen poikaansa, tuli hän myrskyjen ajamana kotiin, tunsi muutamia,
hyökäsi kosijain päälle, pelasti itsensä, mutta tappoi kaikki
viholliset. 11. Tämä on itse aine, kaikki muu on välikertomusta.



XVIII luku.

Näytelmän solmiskelma ja kehitelmä.


Koko tragedia on osaksi solmiskelmaa, osaksi kehitelmää. Mitä
ulkopuolella on, ja usein myös muutamat sen sisäpuolisista kohdista,
on solmiskelmaa; kaikki muu kehitelmää. 2. Solmiskelmaksi sanon
kaikki, mikä ulottuu alusta siihen paikkaan asti, joka on viimeinen,
josta muutos tapahtuu [onnettomuuteen tahi][125] onneen päin;
kehitelmä se, mikä muutoksen alusta ulottuu loppuun asti. 3. Niin on
esimerkiksi Theodekteen "Lynkeyssä"[126] solmiskelma se, mikä on ennen
tapahtunut, ja lapsen ryöstäminen; kehitelmä se, mikä murhasyytöksen
perästä tapahtuu loppuun asti.

4. Tragedian lajeja on neljä; yhtä monta sanottiin myös sen osain
olevan.[127] Ensimäinen laji on mutkallinen, jolla ymmärretään
semmoinen tragedia, jonka kokonaisuus on vastaiskäänne ja
tuntemisvaihde. 6. Toinen laji on intohimoinen; esimerkiksi "Aiaat"
ja "Ixionit". 7. Kolmas laji on luonteen-omainen; esimerkiksi
"Ftiotiit" ja "Peley". 8. Neljäs on semmoinen kuin "Forkiit" ja
"Promethey" ja ne, jotka Hadesta kuvaavat.[128] 9. Parhaasta päästä
tulee koettaa kaikkia lajeja käyttää; mutta jos ei sitä taideta,
niin etevimpiä ja useimpia, semminkin koska nvky-aikana runoilijoita
moititaan; kun, näet, joka lajissa jo on hyviä runoilijoita
ilmestynyt, niin vaaditaan, että jokaisen runoilijan pitäisi
nämä kaikki voittaman juuri niissä lajeissa, missä mikin näistä
on etevä. 10. Oikein on myöskin[129] kutsua tragedioja erilaisiksi
tahi yhdenkaltaisiksi, ei juuri runotarun puolesta, vaan siihen
katsoen, onko niissä samankaltainen solmiskelma ja kehitelmä. 11.
Useat runoilijat solmeavat hyvin, mutta kehittävät huonosti; mutta
kumpaistakin on aina huolella sepittäminen.

12. Muistaman pitää mitä jo usein on sanottu, •ettei tragediaa sovi
sepitä epopean tapaan. Epopean-tapaiseksi sanon minä monitaruista
sepitystä, niinkuin jos joku esimerkiksi käyttäisi koko Iliadin
runotarua. 13. Täällä saavat, näet, runoelman pituuden tähden, osat
sopivaisen suuruuden; mutta näytelmissä joutuu paljon enemmän kuin
arvaisikaan hukkaan. 14. Todistuksena tähän on se, että jotka ovat
aineeksi ottaneet Hion koko hävityksen, eikä ainoastaan osittain
niinkuin Euripides "Niobe" nimisessä näytelmässään, eikä niinkuin
Aiskhylo, kaikki ovat joko joutuneet häviöön, tahi huonosti
kilpaillet;[130] sillä tästä ainoasta syystä myös Agathonikin joutui
häviöön. 15. Vastaiskäänteissä taas ja yksinkertaisissa tapauksissa
saavuttavat he ihmeellisesti mitä tarkoittavat; sillä tämä on
tragillista ja herättää inhimillisiä tunteita. 16. Tämä tapahtuu kun
viisas mutta pahanilkinen, niinkuin Sisyfo, petetään; ja urhollinen
mutta epähurskas voitetaan. 17. Tämä onkin todennäköistä, niinkuin
Agathoni sanoo; todennäköistä on, näet, että paljon myös tapahtuu
todennäköisyyttä vastaan. 18. Ja laulajisto on pidettävä yhtenä
näyttelijöistä ja osana kokonaisesta, ja itse toimintaan kuuluvana,
ei niinkuin Euripideen tykönä, vaan niinkuin Sofokleella. 19. Muitten
tykönä laulut eivät kuulu kantataruun paremmin kuin toiseenkaan
tragediaan;[131] josta syystä he laulavatkin sisäänsovitettuja
lauluja (εμβόλιμα), kun Agathoni ensiksi oli alkanut näin tehdä.
Ja kuitenkin, mikä eroitus siinä on, jos laulaa sisäänsovitettuja
lauluja tahi sovittaa lausejakson taikkapa kokonaisen välikertomuksen
toisesta kappaleesta toiseen?



XIX Luku.

Mielenparsi ja sen osat.


Muista on siis jo puhuttu; jälellä on puhuminen lausetavasta ja
mielenparresta.[132] 2. Mitä mielenparteen tulee, olkoon siitä
lausuttuna niissä kirjoissa, jotka puheentaidetta koskevat; sillä
tämän tieto-alan omaa se pikemmin on. 3. Mielen-parteen kuuluu, näet,
se, mikä on puheen kautta vaikutettava. 4. Tämän osat ovat:
osoittaminen, kehittäminen sekä mieliliikuntojen synnyttäminen,
esimerkiksi säälin, tahi pelvon, tahi vihan ja muiden senkaltaisten
liikuntojen; jopa myöskin suurentaminen ja pienentäminen. 5. Selvä
on, että itse tapauksissakin täytyy näitä samoja muotoja[133] käyttää,
kun on tarvis saada aikaan jotain säälittävää, tahi peloittavaa, tahi
suurta, tahi todennäköistä. 6. Sen verran ne kuitenkin keskenään
eroavat, että toisissa[134] tämän täytyy ilmaantua myöskin
ilman näytelmällistä esitystä, kun se toisissa[135] on puhujan
vaikutettavana ja puheen kautta herätettävänä. Sillä mikä olisi
puhujan tehtävä, jos asiat itsestään näyttäisivät hupaisilta, eikä
vasta puheen kautta? 7. Mitä lausetapaan tulee, niin on yksi
tieteilemisen laji, nimittäin lausekeinon muodot, joidenka tunteminen
kuuluu näyttelijä-taiteesen, niinkuin senkin tehtävään, joka
tänkaltaista virkaa toimittaa, esimerkiksi mikä on käskyä, mikä on
rukousta, mikä kertomusta, uhkausta, kysymystä, vastausta, ja muuta
semmoista. 8. Sillä näiden tuntemisesta taikka tuntemattomuudesta ei
tule runoustaiteelle mitään moitetta, jolla olisi jotain arvoa. Sillä
minkä hairauksen arvelisikaan tapahtuneen siinä, mitä Protagoras
nuhtelee, että runoilija muka, luullen rukoilevansa, käskee sanoessaan:

        Vihaa, jumalatar, laula.[136]

Sillä kehoitus jotain tekemään tahi tekemättä olemaan on käsky, sanoo
hän. 9. Sentähden lykättäköön tämä tarkastus syrjälle, koska se
kuuluu toiseen taiteesen, vaan ei runouteen.



XX Luku.

Lausekeino ja sen osat.


Kaikkeen lausekeinoon kuuluu seuraavat osat: kirjain, tavu, sidesana,
nimisana, tehdikkö, varake, taivutus, lause.[137] 2. Kirjain on
jakaamaton ääni; mutta ei jokainen ääni, vaan semmoinen, josta
ymmärrettävä sana voi tulla; sillä myöskin eläinten äänet ovat
jakaamattomia, mutta näistä en sano yhtään kirjaimeksi. 3. Tämä on
joko ääntäväinen tahi puoli-ääntäväinen taikka äänetön. Ääntäväinen
on se, jolla ilman toisen avutta on kuuluva äänensä, esimerkiksi A
ja O. Puoli-ääntäväinen, jolla jonkun lisäyksen avulla on kuuluva
ääni, esimerkiksi S ja E. Äänetön (kerake) se, joka itse luonnoltaan
ei lisäyksenkään avulla saa kuuluvaa ääntä, mutta joka vasta
ääntäväisten avulla tulee kuuluvaksi, esm. G ja D. 4. Nämä eroavat
suun asennon ja asemansa, vahvemman ja keveämmän hengähdyksen,
sekä pituutensa ja lyhyytensä puolesta; vieläpä korkean, syvän ja
keskivälisen äännähdyksen suhteen; joidenka itsekunkin tutkiminen
kuuluu runomitta-oppiin. 5. Tavu on kerakkeesta ja äänellisestä
yhdistetty ääni ilman merkitystä; sillä GR ilman A:tta on tavu, niin
ikään A:n kanssa, niinkuin GRA.[138] Mutta näittenkin eroituksia tulee
runomitta-opin tutkia. 6. Sidesana on merkitsemätön ääni, joka ei
estä eikä tee yhtäkään, useista äänistä syntyvää, jotain merkitsevää
sanaa, ja jota voipi panna sekä loppuun että keskeen, jos ei sovi
sitä panna yksinään lauseen alkuun; niinkuin esimerkiksi sanat μεν,
ήτοι, δή. Taikka merkitsemätön ääni, joka useammista kuin yhdestä
jotain merkitsevistä äänistä voipi tehdä yhden jotain merkitsevän
sanan. 7. Määriö on merkitsemätön ääni, joka osoittaa lauseen alkua
tahi loppua taikka eroitusta, esimerkiksi τό φημί, τό περί ja muut
semmoiset. Taikka merkitsemätön ääni, joka ei estä eikä tee yhtäkään,
useista äänistä kokoonpantua ääntä, ja jota sopii panna sekä lauseen
päähän että keskeen.[139] 8. Nimisana on yhdistetty ääni,[140] jolla
on merkityksensä, vaan ei aikaa koskeva, ja jonka osat yksinään eivät
mitään merkitse; sillä yhdyssanoja emme niin käytä, että itsekukin
niistä erikseen jotain merkitsisi; esimerkiksi nimisanassa "Theodoro"
ei ole "doro" sanalla mitään merkitystä. 9. Tehdikkö on yhdistetty
ääni ajallisella merkityksellä, jonka eri osat eivät itsestään mitään
merkitse, samaten kuin nimisanojenkin on laita; sillä sana "ihminon"
tahi "valkea" ei merkitse aikaa; mutta "kävelee" taikka "on kävellyt"
tätä kyllä osoittavat, toinen, näet, nykyistä toinen mennyttä aikaa.
10. Taivutus koskee nimisanaa taikka tehdikköä, ja merkitsee joko
"kenen" taikka "kenelle" ja muuta semmoista, taikka osoittaa yhtä
tahi monta, esimerkiksi "ihminen" tai "ihmiset", taikkapa sitäkin
mitä esittelymuotoon kuuluu, esimerkiksi kysymystä ja käskyä. Sillä
"meni" tahi "mene" ovat tehdikön tämänlaatuisia taivutuksia. 11.
Lause on yhdistetty merkitseväinen ääni, jossa muutamat osat jo
itsestään jotain merkitsevät. 12. Sillä ei jokainen lause riipu
tehdiköistä ja nimisanoista, esimerkiksi lause "ihmisen määritys";
vaan lause saattaa myöskin ilman tehdiköittä syntyä. Vaan sillä pitää
kuitenkin aina oleman joku merkitseväinen osa, niinkuin esimerkiksi
lauseessa "Kleoni kävelee" sana "Kleoni". 13. Yhtenä on lause
kahdella tapaa: jos se yhtä merkitsee, tahi jos se monta yhdistää,
esimerkiksi "Ilia" on yhdistämisen kautta yksi lause, vaan "ihmisen
määritys" yksi yhtä merkitsemällä.[141]



XXI Luku.

Nimisana ja sen lajit.


Nimisanan lajit ovat: yksinkertainen (yksinkertaiseksi sanon sitä,
mikä ei ole tehty merkitseväisistä osista, esimerkiksi γή) ja
kaksinkertainen. 2. Viimemainittu on tehty joko merkitseväisestä
ja merkitsemättömästä, tahi merkitseväisistä osista. 3. Saattaa
myös löytyä kolmen- ja nelinkertaisia, vieläpä moninkertaisiakin
nimisanoja, niinkuin esimerkiksi useimmat suurenpöyhkeistä sanoista,
niinkuin 'Ερμοκαϊkόξανϑος.[142] 4. Jokainen nimisana on joko tavallinen,
tahi murretta, tahi kuvantoa (metafora), tahi koriste, tahi tehty,
tahi venytetty, tahi supistettu, tahi toisinnettu. 5. Tavalliseksi
sanon sitä, mitä kaikki käyttävät; murteeksi, jota muutamat. 6. Näkyy
siis, että sama sana voipi olla sekä murretta että tavallinen, vaan
ei samoille; sillä sana σίγυνον on Kyprialaisilla tavallinen, mutta
meillä murretta. 7. Kuvanto eli metafora on vieraan nimisanan
siirtäminen joko suvusta lajiin, tahi lajista sukuun, tahi lajista
lajiin, tahi suhtaisuuden mukaan. 8. Suvusta lajiin, esimerkiksi:

        Täällä mun laivani seisoo;[143]

sillä ankkurissa olo on seisomista sekin. 9. Lajista sukuun:

    Tuhansin teki jaloja töitä nyt oiva Odyssey;[144]

sillä "tuhannen" merkitsee täällä yhtä kuin paljon ja on tässä
paikassa "paljon" sijassa käytetty. 10. Lajista lajiin, esimerkiksi:

        Hengen hän vaskella vei

Ja

        Kovalla vaskella löi hän;[145]

sillä tässä on "viedä" sama kuin "lyödä (kuoliaksi)", ja "lyödä"
sama kuin "viedä;" molemmat merkitsevät, näet, surmaamista. 11.
Suhtaiseksi sanon sitä, että toinen on samassa suhteessa ensimaiseen
kuin neljäs kolmanteen. Sillä toisen sijaan saatetaan panna neljäs,
ja neljännen sijaan toinen. 12. Toisinaan pannaan myös se, jota
kuvannollisesti käytetään jonkun sijassa, alkuperäisen kanssa yhteen.
Niin esimerkiksi on malja samassa suhteessa Dionysoon, kuin kilpi
Areesen; jonka tähden saattaakin maljaa kutsua Dionyson kilveksi,
ja kilpeä Areen maljaksi. 13. Taikka ilta samassa suhteessa päivään
kuin vanha ikä elämään; josta syystä saattaakin sanoa iltaa päivän
vanhaksi iäksi, ja vanhuuden ikää elämän illaksi, tahikka, niinkuin
Empedokles, elämän päivänlaskuksi. 14. Muutamissa sananparsissa ei
lödykkään suhtaisuuteen vastaavaa sanaa, mutta niitä käytetään yhtä
hyvin; niin kutsutaan esimerkiksi siementen sirottamista kylvämiseksi,
mutta auringon tulen-lähettämisellä ei ole nimeä. Tämä on kumminkin
aurinkoon samassa suhteessa kuin kylväminen siemeniin. Sentähden
sanotaan:

        Jnmal-luotua kylväen tulta.

15. Tätä metaforan lajia taidetaan käyttää toisellakin tavalla, jos,
näet, kuvausta käytettäissä, joku tämän omaisuuksista kielletään;
niinkuin jos esimerkiksi kilpeä kutsuttaisiin maljaksi, ei Areen,
vaan viinittömäksi maljaksi.[146] 16. 17. Tehty on se sana, jota ei
kukaan yleisesti käytä, vaan jonka runoilija itse keksii; muutamia
tänlaisia näkyy, näet, löytyvän, esimerkiksi έρνύγες, κέρατα sanan
sijasta, ja άρετήρ, ίερεύς sanan sijasta. 18. Venytetty on sana tahi
supistettu, venytetty jos on käytetty ääntiötä, joka on tavallista
pitempi, taikkapa väliin pantua tavuakin; supistettu jos on jotain
pois otettu. 19. Venytetty on esimerkiksi πόληος, πόλεος muodosta,
ja Πηληϊάδεω, muodosta Πηλείδον. Supistettu on esimerkiksi
κρί ja δώ ja

        μία γίνεται άμφοτέρων όψ.

20. Toisinnettu on sana, kun jättää osan käytetystä sanasta
muuttamatta ja tekee toisen osan, esimerkiksi

        δεξιτερον κατά μαζόν,

δεξιόν sanan sijasta.

21. Nimisanoista ovat muutoin muutamat urossukuisia, muutamat
naissukuisia, muutamat taas niiden välillä.

22. Urossukuisia ovat ne, jotka päättyvät N, Ρ ja Σ kirjaimiin
sekä niihin, jotka ovat näistä yhdistetyt (näitä on kaksi: Ψ ja
Ξ); 23. Naissukuisia ne, jotka päättyvät aina pitkiin ääntiöihin,
esimerkiksi H ja Ώ, niinkuin myös pitkään Α:han; 24. niin että täten
urossukuisten ja naissukuisten päätteitä on yhtä monta, sillä Ψ, Ξ
ja Σ ovat yhtä. 25. Ei mikään sana pääty kerakkeesen, eikä myöskään
lyhyeen ääntiöön.[147] 26. Kirjaimeen ι päättyy ainoastaan kolme
sanaa: μέλι, κόμμι, ja πέπερι. Viisi kirjaimeen υ: τωυ, νάπυ, γόνυ,
δόρυ, άςτθ. Välillä olevat sanat päättyvät näihin niinkuin myöskin
kirjaimiin N ja Σ[148]



XXII Luku.

Lausekeinon kelvollisuus.


Lausekeinon kuntona on olla selvä eikä alhainen. 2. Selvintä on kyllä
se kieli, joka käyttää tavallisia sanoja, mutta sen ohessa alhaista;
todistuksena on Kleofonin runous ja Sthenelon.[149] 3. Ylhäistä ja joka
päiväisestä puheenparresta eroavaa on se kieli, joka käyttää outoja
sanoja. Oudoiksi sanon murteen, metaforan, venytyksen ja kaikki,
mitä tavallisesta poikkee. 4. Mutta jos joku kaikkia näitä käyttää,
niin syntyy arvoitus tahi barbarilaisuus: arvoitus metaforista,
barbarilaisuus murteista. 5. Arvoituksen muoto, näet, on mahdottomien
lateleminen todenperäistä puhuessa. Sanain[150] yhteenliittämisellä ei
sovi tätä tehdä, mutta metaforan kautta sopii; esm.

    Näin minä toisen toisehen liittävän tulella vasken,[151]

ja senkaltaiset. 6. Murteista taas syntyy barbarilaisuus. Täytyy siis
taiten näitä käyttää. 7. Sillä jokapäiväisestä eroavaiseksi eikä
alhaiseksi tekee lausekeinon murre, ja metafora, ja koriste, ja muut
edellänimitetyt lajit; mutta selväksi tekee sen tavallinen lausetapa.
8. Mutta lausetavan selvyyttä, jokapäiväiseksi muuttumatta, eivät
suinkaan vähimmin auta sanain venytykset, supistukset ja muutokset;
sen kautta, näet, että nämä poikkeevat tavallisesta, tekee ne, juuri
koska ne ovat tavallisuutta vastaan, lausetavan jokapäiväisestä
eroavaiseksi; mutta yhteydellänsä tavallisen kanssa selväksi. 9.
Sentähden ne eivät nuhtele syystä, jotka moittivat tätä lausetapaa,
ja pilkkaavat runoilijaa; niinkuin esimerkiksi tuo vanha Eukleides,
joka, ikään kuin olisi muka helppo runoella, jos on lupa venyttää[152]
niin paljon kuin vaan tahtoo, ivaelee tätä, noudattaen samaa
lausetapaa, esimerkiksi

    ήτίχαριν εΐδον Μαραϑώναδε βαδίζοντα,[153]

ja

    oυκ άv γεράμενος του έκείνον έλλέβορον.[154]

10. Ilmeisesti miten hyvänsä[155] käyttää tätä lausetapaa on
naurettavaa; mutta kohtuus on paras kaikissa kohden. 11. Sillä
metaforain ja murteiden ja muiden lajien sopimattomalla käyttämisellä
matkaan saatetaan samaa, kuin jos niitä tahalla naurettaviksi
esitettäisiin. 12. Mutta minkä eroituksen sopivaisuus siinä tekee,
se havaittakoon epillisessä runoudessa,[156] kun sanoja sovitellaan
runomittaan. 13. Ja jos joku murteissa, metaforissa ja muissa
lajeissa asettaa takaisin tavalliset sanat, niin huomaa, että
totta puhumme. Kun esimerkiksi Aiskhylo ja Euripides ovat tehneet
yhdenlaisen jambi-runoelman ja yksi ainoa sana muutetaan, niin että
esm. murteen-omainen pannaan tavallisesti käytetyn sijaan, tuntuu
toinen kauniilta, toinen vähäpätöiseltä. Aiskhylo, näet, runoelee
"Filokteteessä:"

        Tuo rutto, joka lihat jalastani syöpi;

mutta Euripides panee "syöpi" sanan sijaan "ahmaa". Niin myös:

        Nyt mua mitätön mies ja voimaton, kelvoton raukka;[157] jos

joku, vaihtaen nämä sanat tavallisiin, sanoisi:

        Nyt mua piskunen, heikko ja huonon näkönen raukka.

Ja:

        Istumen arvottoman pannen ja pöydänkin kehnon;[158]
        Istumen renttuisen pannen ja pöydänkin pienen.

Ja:

        Nyt kaikuvat rannat;[159]
        Nyt karjuvat rannat.

14. Vieläpä siitäkin pilkkaa Areifrades murhenäytelmän-tekijöitä,
että käyttävät semmoisia lausetapoja, joita ei kukaan tavallisessa
puheessa käytä, esimerkiksi δωμάτων άπο, άπο δωμάτων sijassa, ja
σέϑεν, ja έγω δέ νιν, ja 'Αχιλλέως περί, eikä περί Αχιλλέως, ja
muita sentapaisia. 15. Sillä sentähden ettei nämä löydy tavallisessa
kielessä, poistavat ne lausekeinosta jokapäiväisyyden; mutta sitä ei
tuo moittija tietänyt.

16. Itsekunkin yllämainitun lajin sopivasti käyttäminen on suuri
asia; mutta kaikkein suurinta on metaforin taitava käytäntö. 17.
Sillä ainoastaan tätä ei voi toiselta saada, ja se on luonnollisen
taidollisuuden merkki; 18. Sillä kuvien taitava käytäntö on
yhdenlaisuuden havaitsemista.[160] Itse sanoista sopii yhdyssanat
paraiten dityrambeihin; murteelliset sankaritarinoihin; metaforat
jambeihin. 19. Muuten sopivat sankarirunoihin myös kaikki mainitut
lajit; ja jambeihin, syystä että nämä enimmiten tavoittavat
tavallista puhetta, ne lausetavat, joita puhekielessä käytetään.
Tämmöisiä ovat: tavallinen puheenparsi, metafora ja koriste.

20. Tragediasta ja toiminnan kautta kuvailemisesta olkoon kylläksi,
mitä on puhuttu.



XXIII Luku.

Kertomarunous.


Mitä kertoma- ja runomittaiseen[161] runouteen tulee, on selvä, että
siinäkin samaten kuin murhenäytelmissä, täytyy tehdä kantatarut
draamallisiksi ja yhtä ainoata kokonaista ja täydellistä toimintaa
käsittäviksi, jolla on alku, keski ja loppu, jotta se kuin yksi
täydellinen elävä olento vaikuttaisi omituista huviansa; 2. niin
myöskin, ettei niiden pidä oleman yhdenlaisia tavallisten[162]
historiain kanssa, joissa ei tule näkyviin asettaa yhtä toimintaa,
vaan yksi aikakausi, mitä sen kuluessa yhdelle tai useammille on
tapahtunut, miten nämä tapaukset sattuvat toinen toiseensa
koskemaan.[163] 3. Sillä samaten kuin Salamiin meritappelu ja
Karkhedonilaisten tappelu Sikeliassa sattuivat yhteen aikaan,
ehk'ei niillä ollut sama tarkoituksen perä; niin myöskin ajan
järjestyksen puolesta välistä sattuu toinen tapaus toisen kanssa
yhteen ilman yhteiseen tarkoitusperään viemättä.[164] 4. Kuitenkin
tekevät tätä useimmat runoilijat.[165] 5. Sentähden näyttää, niinkuin
jo sanoimme, Homero tässäkin suhteessa jumalalliselta muiden rinnalla,
koska hän ei yrittänyt laulelemaan koko Troian sotaa, vaikka tällä
kyllä oli alkunsa niin hyvin kuin loppunsakin; sillä se olisi tullut
liian suureksi, eikä helposti silmäiltäväksi; eikä myöskään semmoista,
joka, ehkä suuruutensa puolesta kyllä kohtuullisena, kuitenkin
olisi moninaisuuteen kietouneena. Sen sijaan otti hän yhden osan,
sovitti tähän monta välikertomusta, esimerkiksi laivaston luettelon
ja muita välikertomuksia, joihin hän jakaa teoksensa. 6. Vaan muut
tekevät runojansa yhdestä miehestä ja yhdestä ajasta sekä yhdestä
moni-osaisesta toiminnasta,[166] niinkuin "Kypriain" tekijä, ja
pienemmän "Iliadin". 7. Sentähden saattaa Iliadista ja Odysseiasta
tehdä yhden ainoan tragedian kumpaisestakin,[167] taikka korkeintaan
kaksi, mutta Kyprioista, ja pienestä Iliadista useampia kuin
kahdeksan; esimerkiksi Aseitten tarkastelu, Filoktetes, Neoptolemo,
Eurypylo, Kerjääminen, Lakedaimonin naiset, Ilion kukistus ja
Poispurjehtiminen ja Sinoni sekä Troiattaret.[168]



XXIV luku.

Kertoma- ja näytelmärunouden eroitus.


Kertomarunoudella pitää myöskin oleman samat lajit kuin tragedialla;
sen täytyy, näet, olla yksinkertainen, tahi mutkallinen, tahi
luonteen-omainen (ethillinen), taikka intohimoinen.[169] 2. Sen
osatkin ovat, paitsi laulanto ja näytelmällinen laitos, samat; sillä
vastaiskäänteitä, niinkuin myös tuntemisvaihteita ja kärsintöjä
täytyy siinäkin löytyä. Samaten täytyy mielen-parsien ja lausekeinon
olla hyvin tehtyjä. 3. Kaikkia näitä käyttää Homero sekä ensimmäisenä
että täydellisesti. Sillä molemmista teoksistaan on hän tehnyt toisen
yksinkertaiseksi ja intohimoiseksi, nimittäin Iliadin, toisen
mutkalliseksi -- sillä tuntemisvaihde siinä tuiki vallitsee -- ja
ethilliseksi, nimittäin Odysseian. Lisäksi hän on lausekeinossa ja
mielenparressa voittanut kaikkia. 4. Mutta sepityksen pituuden ja
runomitan kautta eriää kertomaruno.[170] 5. Pituuden sopivin
rajoitus on tuo jo mainittu;[171] sillä sekä alku että loppu pitää
oleman kerrallaan silmäiltävä. Tämä tapahtuisi, jos sepitykset
olisivat vanhoja lyhyemmät, ja vastaisivat, yhdeksi kuulemis-eräksi
aiottuin, tragediain tavallista lukumäärää. 6. Mitä laajentumiseen
pituuden puolesta tulee, on kertomarunolla moni omituisuus; sillä
tragediassa ei sovi kuvaella monilukuisia kohtia,[172] jotka yhtä
aikaa tapahtuvat, vaan ainoastaan se osa niistä, mikä näkymön ja
näyttelijäin osaksi tulee. Mutta epopeassa saattaa, syystä että se on
kertomusta, panna monta seikkaa yhtä aikaa tapahtumaan, joidenka
kautta, jos ne muuten siihen kuuluvat, ruouden jalous lisäypi. 7.
Loistavuuden puolesta on sillä siis se etu, että se kuulijalle suopi
vaihetusta ja sepitykseen tuottaapi monenlaisia välikertomuksia;
sillä yhdenlaisuus pian kyllästyttää ja tekee, että tragediat ennen
pitkää menevät kumoon. 8. Kokemuksen mukaan on sankaritaruinen
runomitta ollut sopivin. Jos, näet, joku on tehnyt kertomarunollisen
kuvailuksen toiseen mittaan taikka moniin mittoihin, niin on se
sopimattomaksi havaittu; 9. Sillä sankaritaruisella runomitalla on
kaikkein suurin vakavuus ja jalous, josta syystä se rakastaakin
enimmin murteita ja metaforia; kertomarunollinen kuvailus on, näet,
muita runsaampi. 10. Mutta jambinen ja nelimittainen runomitta ovat
liikkuvaisia, toinen tanssiin toinen toimintoihin sopiva. 11.
Vielä mielettömämpi olisi, jos joku ne sekoittaisi, niinkuin
Khairemoni.[173] Sentähden ei olekkaan kukaan tehnyt pitkää sepitystä
muulla mitalla kuin sankaritarullisella, vaan, kuten sanoneet olemme,
opettaa itse luonto eroittamaan, mikä sille sopivaa on.[174]



XXV Luku.

Miten tulee kertoa perättömiä.


Homero ansaitsee kiitosta yhtä hyvin monessa muussa kohdassa, kuin
myöskin siinä, että hän yksin runoilijoista tuntee, mitä hänen tulee
tehdä. 2. Vähimmin pitää, näet, itse runoilijan lausuman; sillä ei
hän sen puolesta ole kiivailija. Muut ne kaikki joka paikassa itse
tunkeuvat näkyviin, ja kuvailevat vähän ja harvoin; mutta hän tuopi
heti, lyhyen alkulauseen perästä, esiin miehen taikka vaimon taikka
muun siveydellisen kohdan,[175] eikä koskaan mitään luonteetonta,
vaan semmoisia joissa luonnetta on. 3. Murhenäytelmiin tulee panna
ihmeellisiä; mutta kertomarunouteen sopii järjettömät. Siitä syntyy
näet paraiten ihmeellisyys, kun emme näe toimivaa. 4. Sillä jos
Hektorin vainoomista kuvattaisiin näkymöllä, niin se näyttäisi
naurettavalta, kun, näet, toiset seisoisivat eivätkä vainoisi, toinen
taas heitä kieltäisi päätänsä nyykäyttäin;[176] mutta kertomuksissa
tämä ei tule näkyviin. 5. Ihmeelliset taas ovat hupaisia, jota
todistaa sekin, että kaikki kertoessaan panevat lisää miellyttääksensä
muka. 6. Paraiten on Homero myös muita opettanut perättömiäkin
sopivalla tavalla kertomaan. Tämä tapahtuu väärän päätelmän
kautta.[177] Sillä ihmiset luulevat, että, jos tuon olemisesta tahi
tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös
jälkimäisen olemisesta seuraa edellisenkin oleminen tahi
tapahtuminen; mutta tämä on väärin. Senpä tähden, jos edellinen on
väärää, mutta toinen totta, täytyy senkin olla tahi tapahtua tahi
lisäksi tulla; sillä kun tiedämme sen totta olevan, niin tekee
mielemme väärän päätelmän, että edellinenkin muka on totta.[178]
Esimerkkejä tähän saamme "Niptroista".[179] 7. Valitseman pitää myös
mahdottomia todennäköisiä paremmin kuin mahdollisia uskomattomia. 8.
Itse perustelmat eivät saa olla sepitetyt perättömistä osista, vaan
paremmin olla mitään perätöntä sisältämättä; mutta jos ei tämmöisiä
sattuisi saamaan, pantakoon se ulkopuolelle itse tarusepitelmää,
niinkuin esimerkiksi se seikka, ett'ei Oidipo tuntenut miten Laio
kuoli, mutta ei itse näytelmään, niinkuin "Elektrassa" ne, jotka
Pythian juhlasta kertovat[180] tahikka "Mysoissa"[181] tuo, joka
mykkänä tulee Tegeasta Mysiaan. 9. Naurettavaa on sanoa että kantataru
täten hajoisi; sillä alusta alkaen ei ole ollenkaan tämmöisiä
sepittäminen; vaan jos se kerran sepitetty on, ja jokseenkin
järjelliseltä näyttää, niin täytyy myös järjettömyyttäkin suvaita.
10. Mitä järjettömiä tavataan Odysseian sepityksessä näyttäisivät
nekin suorastaan kärsimättömiltä, jos kehno runoilija ne olisi
tehnyt.[182] Vaan nyt runoilija ne peittää saattaen muilla hyvillä
järjettömätkin mieluisiksi. 11. Lausekeino on huolella viljeltävä
rauhallisissa paikoissa, joissa ei luonnetta eikä mieltä kuvata;
toiselta puolen, näet, peittää myöskin liian loistava lausetapa
luonteet ja mielenparret.[183]



XXVI Luku.

Moitteet ja niiden poistuminen.


Mitä moitteisin tulee ja niistä pääsemiseen, kuinka monta lajia ne
ovat ja mitkä, tulee täten tutkijalle selväksi. 2. Koska runoilija,
yhtä hyvin kuin maalaaja taikka mikä kuvantekijä tahansa, on
kuvailija, niin täytyy hänen kolmesta aina kuvaella yhtä: joko mitä
oli taikka on, tahi miksi sanotaan ja luullaan, taikka minä oleman
pitäisi. 3. Näiden kertominen aikaansaadaan lausekeinolla, murteilla
ja metaforilla. Monta muutakin intolausetta löytyy runollisessa
lausetavassa, sillä tämmöisiä me sallimme runoilijoille.[184] 4.
Paitsi sitä ei olekkaan sama oikeuden ohje valtio-tieteellä
ja runotaiteella, eikä myöskään millään muulla taiteella ja
runotaiteella.[185] 5. Itse runotaiteessa voi tapahtua kahdenlainen
virhe: toinen itse luontoon toinen sivukohtiin koskeva.[186] 6. Jos,
näet, joku ottaisi kuvaellakseen jotain mahdottomuutta,[187] niin se
on virhe taiteen itse luontoa vastaan; mutta jos yritys on oikea,[188]
vaan hevosta esitetään molemmat oikean puolen jalat yhtä aikaa
ojentavaksi, tahi jotain muuta, mikä missäkin taiteessa virheenä on,
esimerkiksi lääke-tieteessä tahi muussa, niin tämä, vaikka kuinka
mahdottomia laadittaisiin, ei ole virhe itse luontoa vastaan. 7.
Sentähden on mitä näissä asioissa on nuhdeltu, tältä kannalta
tarkastaen poistettava. Ensiksikin on virhe tehty, jos semmoista
sepitsee, joka itse taiteelle on mahdotonta. 8. Mutta oikein se on,
jos se saavuttaa taiteen oman tarkoituksen. Tämä tarkoitus on jo
mainittu: jos se, näet, täten tekee itse päätarkoituksen tahi jonkun
muun osan vaikuttavammaksi. Esimerkiksi Hektorin vainoominen. 9.
Mutta jos tarkoitus olisi voitu paremmin tahi kehnommin saavuttaa,
ja virhe olisi näihin nähden tehty itse taidetta vastaan, niin se
tosin ei ole oikein; sillä, jos vaan mahdollista on, ei saa ylimalkaan
missäkään kohden virhettä tehdä. 10. Tuleepa sekin kysymykseen, mitä
vastaan virhe on tehty, itse taidetta vaiko jotain muuta sivukohtaa
vastaan. Vähäpätöisempi on, näet, se jos joku ei tiedä, ettei
naarashirvellä ole sarvia, kuin jos hän sen kehnosti maalaisi. 11.
Jos taasen sitä moititaan, ettei kuvattu ole totta, [niin siihen
sopii vastata:] senlaista kuitenkin, minlaisena sen oleman pitäisi;
sanoihan esimerkiksi Sofokles esittävänsä ihmiset senkaltaisiksi,
kuin niiden pitäisi oleman, mutta Euripideen senkaltaisiksi kuin ovat;
tällä tavalla tästä moitteesta on pääseminen. 12. Jos ei näitä
kumpaisiakaan sovi esiin tuoda, niin sanottakoon, että ihmiset sitä
siksi sanovat, niinkuin esimerkiksi kaikki, mitä jumaliin koskee.
13. Saattaa kyllä tapahtua, ettei näin sanotut ole parempia,[189]
eikä tosiakaan; mutta, niinkuin Xenofanes sanoopi, näistä ei satu
olemaan tietoa. 14. Saattaapa ne kehnompiakin olla, mutta kuitenkin
todenperäisiä, esimerkiksi mitä aseista sanotaan:

                           Pystyssä keihäät,
        Maassa varsien päät.[190]

Sillä semmoinen oli tapa silloin, niinkuin vielä nytkin
Illyrialaisilla. 15. Jos taas tulee puheeksi, onko joku jotain hyvin
vai huonosti puhunut tai toimittanut, ei tämä ole tarkastettava
ainoastaan itse tehtyyn tahi sanottuun katsoen, onko se arvoisaa
vai huonoa, vaan myöskin toimittajan tahi puhujan suhteen, keneltä,
milloin, kenelle ja mistä syystä se on tehty, esimerkiksi suuremman
hyvän saavuttamiseksi tahi suuremman pahan estämiseksi. 16. Mitä
lausekeinoon tulee, niin on se tarkastamalla selitettävä, esimerkiksi
murteellisuudella:

        ούρήας μεν πρώτον,

sillä luultavasti hän ei tarkoita muuleja, vaan vartijoita.[191]
Ja Dolonista

        ός δή τοι εΐδος μεν έην κακός,[192]

jossa hän ei tarkoita epäsuhtaista ruumista, vaan rumaa kasvojen
muotoa, sillä kasvojen puolesta kaunista kutsuvat Kretalaiset
kaunomuotoiseksi (εύειδές). Ja

        ζωρότερον dε κέραιε[193]

ei merkitse vedellä sekoittamatonta viiniä, niinkuin sitä juomareilla
on, vaan "joutuisammasti". 17. Muutamia on taas metaforissa lausuttu,
esimerkiksi:

        Toiset jumalat kaikki ja miehet
        Nukkuivat koko yön;[194]

myöskin sanoo hän:

    Mutta kun silmillään nyt hän tarkasti Troialais-maata,[195]
    -- -- -- -- -- --
    Huilun ja syringin ääniä yhdessä -- --.[196]

öillä knvannollisesti sanotaan "kaikki" monen sijasta, koska "kaikki"
on jotain monilukuista. Ja

        Osatonna hän ainoa[197]

on myys metafora, sillä "yksin" on tutuin. 18. Vieläpä prosodian
kautta, niinkuin Hippias Thasolainen selvitti tuota

        δίδομεν δέ οι.[198]

Ja:

        το μεν ου καταπύϑεται όμβρω.[199]

19. Muita taas eroittamisen kautta, esimerkiksi Empedokleen

    muuttui kuolevaks nyt mi kuolematont' oli ollut;
    Saastui mi ennen ol' puhdas.[200]

20. Muita vielä kaksmielisyyden kautta:

        παρῷχηχεν δε πλέων νύξ.[201]

Sillä sana πλέων on kaksimielinen. 21. Muita vieläkin lauseparren
tavallisuuden kautta, niinkuin esimerkiksi muutamia sekoitettuja
juomia kutsutaan viiniksi. Tästä syystä kerrotaan runossa Ganymedeen

        Kaatavan viiniä Zeylle,[202]

vaikka jumalat eivät viiniä juo. Ja vaskisepiksi, mitkä rautaa
valmistavat. Josta on runossa syntynyt

        Sääri-varu vasta-taotusta tinasta.[203]

Tämäkin olisi metaforaksi kutsuttava. 22. Kun joku sana näkyy
merkitsevän jotain vastakohtaista, pitää myös katsoman kuinka monella
tapaa sen merkitys voipi lauseessa ilmaantua; esimerkiksi.

        ή ρ' έσχετο χάλχεον έγχος,[204]

joka tässä merkitsee, että se [keihäs] siihen pysähtyi. 23. Kuinka
monella tapaa, sopii kenties parhaimmiten sanoa silloin kun se
pannaan vastakohtaiseen merkitykseen, taikka niinkuin Glaukoni
sanoo, 24. että, näet, muutamat edeltä käsin tekevät päätöksensä
järjettömällä tavalla, ja, kun asia heissä itsissään jo on päätetty,
siihen liittävät muka syitä, ja nyt, ikään kuin olisivat he
ajatuksensa lausuneet niinkuin sopii, moittivat he mitä vaan on
heidän arveluansa vastaan.[205] 25. Näin kävi myös Ikarion. Häntä
arveltiin, näet, Lakonilaiseksi; mieletöntä olisi siis ollut, ettei
Telemakho olisi hänen luonansa käynyt, kun hän Lakedaimoniin tuli.
Tämä seikka on luultavasti niin, kuin sen Kefallenit kertovat.
Nämä, näet, mainitsevat Odysseyn heistä naineen, ja nimen olleen
Ikadio, eikä Ikario. Todennäköisesti on siis koko selkkaus tullut
erehdyksestä.

26. Yleensä ovat mahdottomat vietävät joko runouteen tahi
idealiseeraamiseen tahi luuloon. 27. Mitä runouteen tulee, niin on
luultava mahdottomuus arveltava valittavammaksi, kuin epäluultava
mahdollisuus; ja yleensä pitää niin oleman, kuin Zeuxis maalasi. 28.
Mutta myöskin on idealiseeraaminen; sillä idealin pitää hallitseman
sitä mielettömyyttä, jota puhutaan.[206] 29. Niinpä tapahtuu välistä,
ettei se olekkaan niin järjetöntä, sillä se on todennäköistä että
jotain tapahtuu todennäköisyyttä vastaankin. 30. Mitä vastakohtaista
sanoissa löytyy on samalla tavalla tarkastettava, kuin riita-aineet
väitöksissä, nimittäin onko se samaa tarkoittavaa sekä samalla
tapaa; niin että siis on katsominen itse runoilijaankin, missä
tarkoituksessa hän itse sitä lausuu tahi mitä ymmärrystä järjellinen
ihminen siihen panee.[207] 31. Mutta oikea on moite järjettömyydestä
ja huonoudesta silloin, kun ilman täytymyksettä käytetään
järjettömyyttä, niinkuin Euripides "Aigeyssä", tahi huonoutta,
niinkuin Menelaon "Oresteessä".[208] 32. Moitteet saattaa siis
jakaa viiteen lajiin; ne, näet, tarkoittavat joko mahdotonta,
tahi järjetöntä, tahi epäsiveydellistä, tahi vastakohtaista, tahi
virhettä itse taidetta vastaan.[209] Moitteiden poistamiset tapahtuvat
sanottujen määräin johdosta. Niitä on kaksitoista.[210]



XXVII Luku.

Murhenäytelmä kertomarunoa etevämpi.


Joku ehkä epäillee, lieneekö kerrontarunollinen vaiko
murhenäytelmällinen kuvailus parempi. 2. Sillä jos vähemmin rasittava
on parempi, ja tämä on semmoinen, joka sopii paremmille katsojille,
niin on selvä, että se, joka kaikkia kuvaelee, on rasittava. 3. Aivan
niinkuin eivät katsojat muka ymmärtäisi, jollei kaikkia tuoda heidän
silmäinsä eteen, tekevät näyttelijät suurenmoisia liikenteitä, samoin
kuin kehnot huilunsoittajat,[211] jotka itseänsä vääntelevät, kun
tahtovat diskoa kuvaella, ja laahaavat laulun-johtajaansa, jos he
Skyllaa huilullaan kuvaavat. 4. Tragedia olisi siis muka samassa
tilassa kuin mihin vanhemmat näyttelijät asettivat itsiänsä nuoremmat
näyttelijät; Mynisko kutsui, näet, Kallipidesta apinaksi, syystä
että hän ylenmäärin liiotteli. Yhdenlainen oli ajatus myöskin
Pindarosta.[212] Samassa suhteessa kuin nämä toisiinsa ovat, on myös
koko taide epopeaan. 5. Tämä sanotaan olevan ymmärtäväisiä katsojia
varten, he kun eivät tarvitse näyttelijäin käytöksiä; mutta tragedian
halvoille. Rasittava olisi niin muodoin selvästi kehnompi. 6. Vaan
ensiksikin tämä moite ei koske runoustaidetta, vaan esittelytaidetta,
koska myös kertomarunonkin esittelyssä voipi keinojen suhteen
liiotella, jota tekikin Sosistrato, jopa myöskin laulamisessa, kuten
Mnasitheo Opuntilainen teki.[213] 7. Lisäksi ei suinkaan kaikki
liikenteet ole hyljättäviä, kosk'ei tanssiakaan hyljätä, vaan
ainoastaan kehnojen liikenteet, niinkuin tämmöisiä nuhteita
tuotiinkin esiin Kallipidesta, ja muitakin vastaan, että he, näet,
jälittelivät epävapaita naisia. 8. Vieläpä tragedia niinkuin
epopeakin saavuttaa tarkoituksensa myöskin ilman liikenteittä;[214]
sillä paljaan lukemisenkin kautta tulee selväksi, minlainen se on.
Jos se siis on muissa suhteissa parempi, niin eivät nämäkään ole
sille välttämättömiä. 9. Onpa sillä vielä kaikki mitä epopeallakin
on; sillä runomittaakin saapi se käyttää. 10. Niillä on myöskin
suurella osalla musiikkia ja näytelmällistä laitosta, jonka kautta
huvi ilmeisimmästi syntyypi. 11. Lisäksi on sillä selvyyttä, jos sitä
luetaan tahi näytetään. 12. Paitsi sitä se saavuttaa kuvailemisen
tarkoituksen lyhyemmässä ajassa, sillä supistuneempi on hupaisempi
kuin pitkään aikaan venytetty; esimerkiksi jos joku panisi Sofokleen
"Oidipon" yhtä moneen runoon kuin Iliadi. 13. Kertomarunollisessa
kuvailuksessa ei ole sittenkään vielä samassa määrässä yhteyttä.
Todistus tähän on, että jokaisesta tänlaisesta kuvailuksesta tulee
useampi tragedia. Niin että, jos sepitetään yksi ainoa kantataru,
tämän, jos se on lyhyesti esitelty, täytyy näyttää typistetyltä,[215]
taikka, jos se runomitan pituutta noudattaa, vetelältä. Vaan jos
monta kantatarua käytetään, s.ο. jos se on kokoonpantu monesta
toiminnasta, ei siinä ole yhteyttä; 14. niinkuin esimerkiksi Iliadissa
on monta tänkaltaista osaa, jotka jo itsessään ovat pitkiä kyllä,
samaten kuin Odysseiassakin; ja kuitenkin ovat nämä runoteokset mitä
paraimmiten kokoonpantuja ja kuvailus miten mahdollista yhtä ainoata
toimintaa. 15. Jos se siis kaiken tämän puolesta on etevämpi,[216] ja
vielä päälliseksi taiteellisen näyttämisen kautta (satunnaista huvia
sen, näet, ei ole herättäminen, vaan jo mainittua), niin on silmin
nähtävää, että se on parempi, koska se paremmin kuin epopea saavuttaa
tarkoituksensa.[217]

16. Itse tragediasta ja epopeasta, niinkuin myöskin niiden lajeista
ja osista, kuinka monta näitä on, ja miten ne toisistansa eroavat,
mitkä niiden kelvollisuuden ja huonouden perusteet ovat, niin myös
moitteista ja miten niistä voi päästä, olkoon siis tämä lausuttuna.



Kreikkalais-saksalais-suomalainen luettelo Aristoteleen Runousopin
tiedesanoista.


'Αγων (VI, 28. VII, 11. XIII, 10), die Aufführung eines Stückes:
   näytäntö, näytteleminen.
άγονιζεσϑαι (VII, 11. XVIII, 17), ein Stück aufführen:
   näyttää, näytellä.
άήϑης (VI, 15. XXV, 2), charakterlos: luonteeton.
άϑρόος (XXVII, 12), gedrängt, concentrirt: supistunut.
αίνιγμα (XXII, 4. 5), Räthsel, unverständlicher Ausdruck:
   arvoitus, umpipuhe, -- lause.
αίσϑησις (VII, 11. XV, 15), Empfinbung, Wahrnehmung
   durch die Sinne: aistiminen, aistinta.
αίσχός (V, 2), hässlichkeit: rumuus.
αίσχρόν ν (V, 1), das aesthetisch hässliche: ruma.
άναγνώρισις (VI, 17. X, 3. XI, 4. 5-9. XIV, 18. XVI. XVIII, 5.
   XXIV, 2. 3), das Wiedererkennen: tunteminen, spec.
   tuntemisvaihde.
άναγνωρισμός (X, 2), ks. edellistä.
άνάλογος (XXI, 7. II. 14), verhältnismässig: suhtainen;
   κατά ro άνάλογον, ex analogia: suhtaisuuden mukaan.
άνάπαιστος (XII, 8), Anapäst: anapesti.
άνώμαλος (XV, 6. 9), inconsequent: epämukainen.
άπαϑές (XIV, 10), h. l. schmerzlos, ledenschaftslos, ohne παϑήματα:
   kärsintöä vailla, kärsintöä puuttuva.
άπο σκηνής (XII, 3. 9), τά ά. σκ., von der Scene gesungene Gesänge:
   näkymältä esitetyt puheet l. laulut.
άρετή (II, 1. XIII, 5), Tugend: hyve.
άρϑρον (XX, 1. 7), Artikel: varake, määriö.
άρμονία (I, 4-6. IV, 7. 20. VI, 3), Harmonie: sointu, harmonia.
άτεχνος (VI, 28. XIV, 3. XVI, 1. 5. 6), kunstlos, unkünstlich:
   taiteeton.
άτράγωδος (XIII, 3), untragisch: epätragillinen.
αυλητική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Flotenspielerkunst:
   huilunsoitto-taide.
αυτοσχεδιάσματα (IV, 7), Improvisationen: suorapäiset l.
   äkkimietteiset tuotteet, äkkimietelmät.
αυτοσχεδιαστικός (IV, 5), improvisirt: suorapäinen,
   äkkimietteinen.
άφωνον (XX, 3. 5. XXI, 25). Consonant: kerake, äänetön.

Βαρβαρισμός (XXII, 4. 6), Barbarismus: muukulaisuus,
   barbarilaisuus.
βλαβερός (XXVI, 32), unsittlich: siveytön, epäsiveydellinen.

Γελοίος (IV, 12. 17. V, 1. 2), lächerlich, Lachen erregend:
   naurettava, nauruttava.
γλωττα (XXI, 4-6. XXII, 3. 6. 7. 11. 13. XXVI, 3. 16),
   fremdartiger Wort, Dialect: kielimurre, murre, murteellisuus.
γραφεύς (II, 2. VI, 15), Maler: maalaaja.
γραφή (VI, 15), Malerei: maalaus.
γραφική (VI, 20) scil. τέχνη, Malerkunst: maalaustaide, maalaus.

Λέσις (XVIII, 9-11), Verknipfung ober Verwickelung in der
   Tragödie: solmiskelma.
διάλεκτος (IV, 20), h. l. das alltägliche Gespräch:
   jokapäiväinen puhe, puhekieli.
διανοητικός (XXV, 11), h. l. Gesinnung, διανοία enthaltend:
   mieltä kuvaava.
διάνοια (VI, 7-9. 11. 16. 22. 25. XIX, 1-3. XXIV, 2. 3. XXV, 11),
   Gesinnung: mieli, mielenparsi.
διδασκαλία (XIX, 6), die äussere Darstellung eines Stückes:
   näytelmällinen esitys.
διϑυραμβοποιητική (I, 2), Dithyrambendichtung: dityrambirunous.
διϑυραμβος (II, 6. IV, 15. XXII, 18), Dithyramb: dityrambi.
διηγηματικός (XXIII, 1. XXIV, 8. 9), erzählend: kertova, kertoma
διήγησις (XIX, 7. XXIV, 6), Erzählung: kertomus, kerronta.
δράμα (III, 4. XIV, 13. XVII, 9. XVIII, 12. 16. XXV, 8), Drama:
   draama, näytelmä.
δραματικός (IV, 12. XXIII, 1), dramatich: draamallinen,
   näytelmällinen.
δραματοποιείν (IV, 12), dramatisiren: näytelmän tapaan esittää.
δράν (III. 4.6. VI, 2), haindeln (in aesthetischem Sinne):
   toimia, toimittaa.

'Εγκώμιον (IV, 8), Loblied: kiitosrunoelma.
είδος (I, 1. IV, 14. VI, 2. 4. 11. XII, 1. XIX, 5. XX, 10.
   XXVI, 32), Art: laji, muoto.
εικονογράφος (XV, 14), Maler: kuvanmaalaaja.
είκονοποιός (XXVI, 2), Bilder verfertigend: kuvantekijä.
εΐκών (VI, 20), Bild: kuva.
εκστατικός (XVII, 4), ekstatisch: haltiokas.
ελεγεια (I, 9), Elegie: elegia, huolivirsi.
έλεγοποίς (I, 10), Elegiendichter: elegianrunoilija.
ελεινός (IX, 13. XIII, 2. 3. 4. XIV, 1. 7. XIX, 5),
   mitleidswerth, Mittleid erregenb: säälittävä, sääliä vaikuttava.
'έλεος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Mitleid: sääli.
έµßόλιµa (XVIII, 19), eingeschobene Gesänge: sisään-sovitettuja
   lauluja.
έμμετρος (VI, 26. IX, 2), metrtsch: runomitallinen.
έξάμετρον (IV, 20. V, 12. XXIII, 1), Hexameter: kuusjalkainen
   runomitta.
έξοδος (XII, 1. 6), Abschluss der Tragödie: päätäntö.
έπεισόδιον (IV, 21. IX, 11. XII, 1, 5. XVII, 8. 9. 11. XVIII, 22.
   XXIII, 5. XXIV, 7), Episode: välikertomus.
έπεισοδιον (XVII, 5. 7. XXIV, 7), Episoden anbringen: varustaa
   välikertomuksilla, asettaa l. käyttää välikertomuksia.
έπεισοδιώδης (IX, 11), an Episoden reich: jolla on paljon
   välikertomuksia, välikertomuksista rikas.
έπέκτασις (XXII, 3. 8. 12), Ausdehnung: venytys.
έπη plur. (IV, 13. V, 9. 11. XXV, 4), Epos, Heldengedicht:
   epos, epopea, kertomaruno.
έποποία (I, 2. 7. V, 7. 8. 10. 11. XVII, 9. XXIV, 1. 6. XXV, 3.
   XXVII, 4. 8. 9. 15), Epos: epopea, epos, kertomarunoelma.
έποποιητικός (XXVII, 1), episch: epopeallinen, epillinen,
   kertomarunollinen.
έποποιηϊκός (XVIII, 15), ks. edell.
έποποιϊκός (I, 10. XXVII, 13), Epifer: epillinen l. kertomarunon
   runoilija, eepikko.
έρυον (XXVI, 11. 15), h. l. die Aufführung eines Stückes:
   näyttäminen.
ευειδής (XXVI, 16), schöongestaltet: kaunomuotoinen.
ευμνημόνευτος (VII, 10), leicht im Gedächtnis zu behalten (als
   aesthetische Bestimmung für das Schöne): helposti muistettava.
ευπλαστος (XVII, 4), an verschiedene Formen und Stuationen sich
    leicht schmiegend: eri muotoihin taipuvainen.
ευσινοπτος (VII, 10), leicht übersehbar (aesthetische Bestimmung für
   das Schöne): helposti kerrallaan silmättävä.
ευφυής (XVII, 4), talentvoll: taidokas.
ευφυΐα (XXII, 17), glückliches Talent: taidollisuus, taidokkaisuus.

Ζωγράφος (XXVI, 2), Maler: maalaaja.

'Ηδονή (XIII, 13. XIV, 4. 5), Vergnügen: huvi, mielihyvä.
ήϑικός (VI, 10. XVIII, 4. XXIV, 1. 3. XXV, 11), 1. ethlich,
   2. charaktericstisch: 1. siveydellinen, 2. luonteenomainen.
ήϑογράφος (VI, 15) Charaktermaler: luonteen kuvaaja.
ήϑος (I, 6. II. 1. VI, 7-9. 11-13. 15. 20. 24. XV. XXV, 2. 11),
   Charakter: luonne.
ήμίφωνον (XX, 3), Halbtonend, Halblauter: puoliääntäväinen.
ήρωικός (IV, 11. XXII, 18. XXIV, 8. 9), heroisch, substant.
   Heldengedicht: sankarillinen, sankari-, subst. sankarirunoelma.
ήρώoς (XXIV, 12) ks. ηρωικός.

Θέατρον (IV, 14. XIII, 12), Theater: teateri.
ϑρήνος (XII, 9), Klagelied: valituslaulu.

'Ιαμβείov (IV, 10, 18-20. XXII, 18), scil. μέτρον, jambishes
   Metrum: jambinen runomitta.
ιαμβικός (XXIV, 10), jambisch|: jambinen.
ίαμβίζεiv (IV, 10), schmähen: soimata.
ίαμβος (IV, 11. 13), Jambus: jambi.
ίαμβοποιός (IX, 5), Jambendichter: jambirunoilija.
ίαμβοποιειν (XXII, 9), verhöhnen: ivaella.
ίδέα (V, 6. VII. 7. XIX, 5), Art: laji.
ίδιοτικόν (XXII, 3. 7. 8. 15), alltägliches Gespräch:
   jokapäiväinen puhe.

Κάϑαρσις (VI, 2), Reinigung: puhdistus.
κακία (II, 1. V, 1. XIII, 5), Uebel, Unsittlichkeit (oppos.
   άρετη'): pahe.
καλόν (VII, 8. 9. 12), das aesthetisch Schöne: kaunis,
   substantiviter: kauneus.
κιϑάρισις (II, 4), das Sitherspielen: kitaransoitto.
κιϑαριστική (I, 2. 5) scil. τέχνη, Sitherspielerkunst:
   kitaransoittotaide.
κόμμος (XII, 3. 9), das Kommos-Lied, Klaglied: Kommos-laulu.
κόσμος (VI, 5. XXI, 4. XXII, 7. 19), rhetorische Zier: koriste.
κύριον όνομα (XXI, 4-6. XXII, 3. 5. 7. 8. 13. 16. 19), gewöhnliches,
    allgemein gebräuchliches Wort: tavallinen sana.
κωμώδία (I, 13. II, 7. III, 5. IV, 12. 13. 15. V, 1. 3. 4. 12.
    IX, 5. XIII, 13) Komödie: komedia, ilvenäytelmä.
κωμωδοποιός (IV, 13), Komodiendichter: komedianrunoilija.
κωμωδός (V, 3), Komodie-Sänger: komedianlaulaja, ilvelaulaja.

Λέξις (IV, 18. VI. 6, 9-11, 16. 18. 26. ΧII, 7. XIX, 1, 7.
   XX 1. XXII. XXIV. 2, 3. XXV, 11. XXVI, 3. 16), Rede, Gespräch,
   Dialog, Diktion: puhe, kanssapuhe, puheenvaihtelo, haastelo,
   lausetapa, lausekeino.
λόγος (als Darstellungsmittel der Dichtung I, 4; als ungebundene,
   Dichtungsart I, 7. II. 5. VI, 26; als Gespräch, zusammenhängende
   Rede IV, 17, V, 4. 6. 7. XXII, 19; als Sprache VI, 2; als Rede
   VI, 22. XV. 2. XIX, 3. 6. XXVI, 30; als mit μύϑος synonym
   XVII, 5; als Satz XXII, 11). Wort, Lagen, Dialog, Gespräch, Rede,
   Fabel, Satz: sana, suorasanainen teos, kanssapuhe, puheenvaihtelo,
   puhe, kieli, aine, lause.
λύσις (XVIII, 1-3. 10), die Lösung eines Stückes (oppos.
   δέσις): kehitelmä (oppos. solmiskelma).

Μανικός (XVII, 4), in Wahnsinn versetzt, zum Wahnsinne geneigt:
   vimmassa oleva, vimmaan taipuva.
μελοποΐα (VI, 5. 6. 9. 27, XXIV, 2), das Ververtigen von Liedern
   und das Tonsetzen (als Theil der Tragödie): laulanto,
   säveltäminen.
μέλος (I, 13. VI, 4. 11. XII, 8), Lied, it. Melodie: laulu,
   laulanto, sävel, sävellys.
μεταφορά (XXI, 4. 7. XXII, 3. 5. 7. 11. 13. 18. 19. XXVI, 3. 17)
   Metapher: kuvanto, metafora.
μετρικη (XX, 4. 5) scil. τέχνη die Metrik: runomitta-oppi.
μέτρον (I, 7. 10-13. IV, 7 10. 18. 19. V, 7. VI, 3. 4. IX, 2. 9.
   XXII, 10. 12. XXIV, 4. 8. 9. XXVII, 10), Metrum, Versmass:
   runomitta.
μιαρός (XIII, 2. XIV, 16. 18), widrig: inhoittava.
μιμηίσϑαι (I, 3. 4. 6. II, 1. 6. 7. III, 1. 2. 4. IV, 2. 7. 8.
   IX, 9. XV, 14. XXII, 19. XXV, 2. XXVI, 2. 6. XXVII, 2. 7),
   nachahmen, mimetisch darstellen: mukailla, kuvailla.
μιμησις (I, 2. 4. 9. 10. 14. II, 3. III, 3. 7. IV, 1. 12. V, 1. 7.
   VI, 2. 5. 7. 8. 12. 21. VII, 1. 2. VIII, 4. IX, 9. 11. X, 1.
   XI, 7. XIII, 2. XIV, 5. XV, 11. XII, 20. XXIV, 8. 9. XXVII,
   1. 12. 13), Nachahmung, Mimesie: kuvailus, kuvaileminen.
μιμητής (III, 4. XXV, 2. XXVI, 2), Nachahmer, Künstler, spec.
   Dichter: kuvailija, taideniekka, taiteilija, vars. runoilija.
μιμητικός (VI, 12. VIII, 4. XXIII, 3), mimetisch: kuvailukseen
   kuuluva, kuvailevainen, kuvailus --.
μίμοι (I, 8), die Mimen: miimit.
μουσική (XXVI, 10), Musik: musiikki, säveltaide.
μυϑευμα (XXV, 8), das Erzählte: taru-sepitelmä.
μύϑος (I, I. IV, 8. V, 5. 6. VI, 8. 9. 11. 13. 16. 17. 19.
   VII, 7. 10. VIII, 1. 3. 4. IX, 5. 8. 9. 15. ΧIII,  6. 7.
   XIV, 2. 10. 20. 2!. XV, 11. XVI, 7. XVII, 1. 6. XVIII,
   10. 15. 22. XXV, 9. XXVII, 13), Mythe, die mythische Erzählung
   die Fabula eines Stückes: jumalais-satu tai -taru,
   jumalais-sadullinen runotaru, kantataru.

Νομοί (I, 13. II, 6), die Nomen: nomit; νόμων ποίησις:
   nomirunous.

Ξενικός (XXII, 3), fremd, ungewöhnlich: outo, vieras.

'Oyxos (XXIV, 6), Erhabenheit (des Styls): jalous.
όγκώδης (XXIV, 9), erhaben: jalo.
όμαλός (XV, 6. XVIII, 5), consequent: yhtämukainen.
όμοιος (XV 5), h. l. mit der Wirklichkeit übereinstimmend (vom
   Charakter): todellinen.
όρος (VΙΙ, 11. 12), Definition: määritys.
όρχησις (II, 4. XXVII, 6), Tanz: tanssi.
όρχηστής (I, 6), Täntzer: tanssija.
όρχηστικός (IV, 19. XXIv, 10) zum tantz gefügt, geneigt:
   tanssiin sovitettu l. sopiva: ή όρχηστική. Tantzkunst:
   tanssitaide.
όρις (VI, 5. 9. 11. 28. XIV, 3. 4. XXIV, 2. XXVII, 10), die
   scenische Ausrüstung: näytelmällinen laitos.

Πάϑημα (VI, 2. XXIV, 2), Leidenschaft, Leid: mieliala, kärsintö,
   kärsimmen.
παϑητικός (ΧVIII, 6. XXIV, 1. 3) pathetisch: intohimoinen,
   pathetinen.
πάϑος (I, 6. XI, 9. 10. XIV, 4. 7. 9. 20. XVII, 3. XXVI, 3),
   Gemüthsbewegung, Pathos, schmerzvolles Leid, it. affektvoller
   Ausdruck: mielenliikutus, intohimo, kärsintö; intolause.
παραδειγμα (XXVI, 28), h. l. Ideal: ideali (ihanne, perikuva).
πάροδος (XII, 2. 4. 7), der erste Gesang des gesammten Chors:
   laulajiston ensimäinen laulu, köörin tulo-laulu, parodos.
παρωδια (II, 5), Parodie: ivamukaus, parodia.
πεπλεγμενος (X, 1. 5. XIII, 2. XVIII, 5. XXIV, 1. 3), verwickelt
   (von Mythen und Tragödien): mutkallinen.
περιπέτεια (VI, 17. X, 2. 3. XI, 1. 5. 7. 9. XVI, 5. XVIII, 5. 18.
   XXIV, 2), Peripetie: vastaiskäänne.
πλοκέ (XVIII, 10) i. q. δέσιs: solmiskelma.
ποιημα (IV, 9), Gedicht: runoelma.
ποιησις (Ι, 13. IV, 7. 8. 13. 19), Dichtung: runous.
ποιητική scil. τέχνη (I, 1. IV, 1. VI, 28. XXVI, 4), Dichtkunst:
   runoustaide, runous.
πολυμυϑος (XVIII. 12), viele Mythen enthaltend: monitaruinen.
πράγμα (VI, 8. 12. 13. 17. 20. VII, 1. 12. IX, 7. XIV, 1. 2. 5. 21.
   XV, 10. 11. XVIII, 13. 18. XIX, 5), das Geschene, Umstand:
   tapaus, seikka.
ποάξις (VI, 2. 7. 8. 12-14. 21. VII, 2. VIII, 1. 3. 4. IX, 9.
   13. X, 1-3. XXIII, 1. 2. 6. XXVII, 13), Handlung: toiminta.
πράττειν (II, 1. III, 2. 4. 6. VI, 5. 7. 13. IX, 4. XIV, 13. 15-17.
   XV, 10. XVII 1. XXII, 20. XXIV, 6), handeln (aesthetisch):
   toimia, toimittaa.
πρόλογος (XII, 2. 4. 7), Prolog: alkajaispuhe.
προσωδία (XXVI, 18), Prosodie: prosodia.
πρόσωπον (V, 2. 4), Maske: naamari.
πτώσις (XX, l. 10), Biegung: taivutus.

Ραψωδεϊν (XXVII, 6), Rhapsodien vortragen: esitellä kertomarunoa.
ραψωδία (I, 12), Rhapsodie: rapsodia.
ρήυα (XX, 1. 9. 10. 12), Verbum: tehdikkö.
ρητορική scil. τέχνη (VI, 22), Rhetorik: puhetaide, retorika.
ρητορικός (VI, 23), rhetorisch: puhetaiteellisesti.
ρυϑμόs (I, 4. 5. 6. 13. IV, 7. VI, 3), Rhytmus: polento.

Σατυρικός (IV, 18. 19), satyrisch, zum Satyrspiel gehörig:
   ilkkuminen, ilkku- l. satyri-.
σκενοποιός (VI, 28), Maschinenmeister: koneenkäyttäjä.
σκηνή (XII, 3. ΧΙΠ, 10. XVII, 2. XXIV, 6), Scene: näyttämö,
   näyttöpaikka, näkymö.
σκηνογραφία (IV, 17), Theatermalerei: näytelmäpaikan maalaaminen.
στάσιμον  (XII, 2. 8), Chorgesang ohne anapästische und
   trochäische Systeme: stasimon.
στοιχεϊον (XX, 1. 2), Buchstab: kirjain.
συλλαβή (XX, 1. 5), Silbe: tavu.
συρίγγων τέχνη (I, 5), Flotenspielerkunst: huilun- l.
   syringinsoittotaide.
σχήμα (I, 4. IV, 12. 13. V, 4. XVII, 3. XIX, 7. XX, 4. XXVII, 5),
   Form, Gestalt: muoto, asento, käytös (XXVII, 5:
   näyttelijäin käytöksiä).

Τάξις (VII, 8), Ordnung: järjestys.
τελος (VI, 12. 13. XXVII, 12), Zweck: tarkoitus.
τετράμετρον (IV, 18. 19. XXIV, 10), Tetrameter: nelimittainen.
τέχνη (I, 4. 5. VII, 11. VIII, 3. XIII, 8. XIV, 20. XVI, 6. 7. 9.
   10. 32. XXVII, 4. 15), Kunst: taide.
τραγικός (XIII, 10. XIV, 16. XVIII, 18. XXVII, 1. 5), tragisch:
   tragillinen, murhenäytelmällinen.
τραγωδία (I, 2. 13. II. 7. III. 5. IV, 12. 14. 16. V, 3. 7-11.
   VI, 1. 2. 5. 9. 12. 13. 16. 17. 19. 21. 28. VII, 1. 2. 11.
   IX, 6-8. XI, 7. XII, 1. 4-6. XIII, 1. 7-9. 13. XIV, 4. 13. 20.
   XV, 11. 13. XVIII, 4. 10. 15. 22. XXII, 20. XXIII, 1. XXIV.
   1. 5. 6. XXV, 3. XXVII, 4. 8. 13), Tragödie: tragedia,
   murhenäytelmä.
τραγωδοδιδάσκαλος (IV, 13), Tragödiendichter: tragedian
   harjoittaja.
τρίμετρον (I, 9), Trimeter: kolmimittainen.
τροχαίος (XII, 8), Trochäus: trokhaio.

'Υμνος (IV, 8), Loblied: ylistysruno.
ύποκριτής (IV, 17. V, 4. VI, 28. XVIII, 21. XXIV, 6. XXVII, 4),
   Schauspieler: näyttelijä.
ύποκριτική (XXVII, 6) scil. τέχνη, die Kunst des Vortrages:
   esittelytaide.

Φαλλικά (IV, 15), Phallos-Gesänge: fallos-laulut.
φοβερός (IX, 13. XIII, 2-4. XIV, 1. 4), fürchterlich, Furcht
   erregend: pelättävä, pelkoa herättävä.
φόβος (VI, 2. XIII, 4. XIV, 5. XIX, 4), Furcht: pelko.
φωνήεν (XX, 3), Vokal: ääntiö, ääntäväinen.

Χορικόν μέλος (XII, I. 5. 7), Chorgesang: laulajiston laulu,
   köörilaulu.
χορός (IV, 17. V, 3.; XII, 4. 7-9. XVIII, 21), Chor: laulukunta,
   laulajisto, kööri.
χρώμα (I, 4), Farbe: väri.

Ψιλομετρία (II, 5), ungebundene Poesi: suorasanainen runoelma.



Liite.

Ruotsalais-suomalainen kaunotieteellisten tiedesanain luettelo.


Absolut = ahsolutinen, ehdoton
affekt = mielenvaikutus, mielenliikutus, -kiihoitus
agera (utföra) = näyttää, näytellä, esitellä, suorittaa, toimittaa
akt = näytös
aktion (utförande) = näytäntö [näytös: akt; näyttely: exposition],
   toimittaminen, esitys, esittely, suoritus
aktör = näyttelijä
allegori = allegoria [liknelse: vertaus]
allegorisk = allegoriallinen
arkitekt = rakennustaiteilija, arkitekti
arkitektur = rakennustaide
arkitektonisk = rakennustaiteellinen.

Behag = sulo [Behagens gudinnor, Gracerna: sulottaret, ihattaret]
behagfull = suloisa, sulokas, mieluisa
behaglig = suloinen, mieluinen
bild = kuva, kuvaelma
bildrik = kuvakas, kuvallinen
bildhuggare = kuvanveistäjä, veistotaiteilija
bildhuggeri = kuvanveisto, veistotaide
bildhuggerikonst = kuvanveistotaide.

Danskonst = tanssitaide
deklamation = lausunto, deklamationi
deklamator = lausuja, deklamatori
deklamera = lausua, deklameerata
dialog = puheenvaihtelo, haastelo
dikt = runoelma, runous
dikta = runoella, (fig.) sepitä
diktion = lausekeino
dithyramb = dityrambi
dithyrambisk = dityrambinen
dram = draama, näytelmä
dramatik = näytelmätaide, dramatika
dramatiker = dramaatikko
dramatisera = draamatiseerata, näytelmän tapaan esittää
dramatisk = draamallinen, näytelmällinen.

Elegi = elegia, huoliruno
elegiker = eleegikko, elegian runoilija
elegisk = elegiallinen, huoli-
entusiasm = into [inspiration: innostus]
entusiasmera = innoittaa
entusiast = intoilija, innostelija
entusiastisk = innollinen, intoisa, innokas
epos = epos (-ksen), epopea, kertomaruno
epiker = eepikko, epoksen l. epopean l. kertomarunon runoilija
episk = epilliuen, epopeallinen, kertomarunollinen
epilog = päättäjäispuhe, jälkipuhe, epilogi
episod = välikertomus, -kohtaus, episodi
erotik = lempirunous
erotiker = lempirunoilija
erotisk = lemmellinen, lempi-
esthetik = kaunotiede, ihannetiede, esthetika
esthetiker = kaunotieteilijä, estheetikko
esthetisk = kaunotieteellinen, ihannetieteeellinen, esthetillinen
ethik = siveysoppi, ethika
ethisk = siveysopillinen, siveydellinen, ethillinen
extas = haltioissa olo
extatisk = haltiokas, haltioissa oleva.

Fabel = eläinsatu, satu; (se intrig)
fabelaktig = satumainen
fabulos = satuperäinen, sadunomainen
fantasi = mielenkuvitus, kuvausvoima, fantasia
flöjtspelarekonst = huilunsoittotaide
form = muoto
ful = ruma, oppos. kaunis; det fula = rumuus, ruma
fulhet = rumuus
föredrag (ett styckes utförande) = esitys, esittely, suoritus
föredraga (utföra) = esittää, esitellä, suorittaa
förnimmelse (den sinnliga) = aistinta, aistiminen.
Geni = nero
genremålning = laatukuva
gest = liikenne, käytökset (plurale)
grace, Gracerna ks. Behag
graciös = suloisa, sulokas
grotesk = kuvaton, eriskummainen; subst. groteski
grupp = ryhmä
gruppera = ryhmittää
gruppering = ryhmitys
gåta = arvoitus, umpipuhe, -lause.

Handla (i esthetisk bemärkelse) = toimia, toimittaa
handling (esthetisk) = toiminta
harmoni = sointu, harmonia
harmonisk = sointuisa, soinnullinen, harmoniallinen
heroisk = sankarillinen, sankari-
hjeltedikt = sankarirunoelma
humor = humori
humoristisk = humorillinen
hänförelse = into.

Idé = idea, aate
ideal = perikuva, ihanne, ideali
idealisk = ihanteellinen, idealinen
idyll = idylli
idyllisk = idyllinen, idyllintapainen
improvisation = äkkimietteinen tuote, äkkimiettielmä
improviserad = äkkimietteinen, suorapäinen
inkonseqvent = epämukainen
intrig = perusjuoni, juoni, kantataru
intrigant = juonikas
inspiration = innostus
inspirera = innostuttaa
ironi = ironia, sala-iva, -pilkka [satir = ilkku;
   karikatyr = irvikuva; parodi = ivamukaus]
ironisk = ironiallinen, sala-ivaiuen.

Karakter = luonne
karakteristisk = luonteen-omainen, luonnetta kuvaileva,
   kuvailevainen
karikatyr = irvikuva, karikatyri [se ironi]
karikera = karikeerata, tehdä irvikuvan (jostakusta),
   irvikuvassa esittää
klagodikt = valitusrunoelma, valituslaulu
komedi = komedia, ilveilys, ilvenäytelmä
komiker = koomikko, komediantekijä, -näyttelijä
komisk = koomillinen (ks. löjlig), ilve-, ilveellinen
koncentrerad = supistunut
konflikt = ristikohta, -kohtaisuus [motsägelse = ristiriita,
   -riitaisuus; kontrast = vastakohta]
konseqvent = johdonmukainen, yhtämukainen
konst = taide
konstnär = taiteilija
konstnärlig = taiteellinen
kontrast = vastakohta (se konflikt)
konträr = vastakohtainen
kontur = ääriviiva, ääritelmä
kör = kööri, laulukunta, laulajisto.

Lofsäng = ylistyslaulu
logik = logika, ajatustiede
logiker = loogikko
logisk = logillinen, ajatustieteellinen
lustspel = huvi-näytelmä
lyrik = laulurunous, lyriikki, lyyrillinen runous
lyriker = lyyrikko, laulurunoilija
lyrisk = lyyrillinen, laulurunollinen
löjlig, löje förtjenande = naurettava;
   löje uppväckande = naurattava
lösning (ett styckes), lat. solutio = kehitelmä
   [oppos. solmiskelma].

Mask = naamari, maski
melodi = sävel, nuotti
melodisk = sävelikäs, sulosointuinen, -ääninen
metafor = metafora, vertauslause
metaforisk = metaforallinen, vertauslauseellinen
meter = runomitta
metrik = runomitan oppi
metrisk = runomittainen, runomitallinen
mim = miimi
mimik = mimiikki
mimiker = miimikko
mimisk = miimillinen
monolog = yksinpuhe, monologi
motiv = vaikuttava syy, motiivi, aihe
musik = musiikki, säveltaide
musiker = muusikko, säveltaiteilija, sävelniekka
myth = taru, jumalaistaru
mythisk = tarumainen, taruperäinen, jumalaistarullinen
målare = maalaaja
måleri, målarekonst = maalaus, maalaustaide
målning = maalaus, kuvaelma.

Naiv = naivi
naivitet = naiviteetti
novell = novelli, uutelo
nätt = sievä.

Objektiv = ohjektivinen, ulkokohtainen
okonstnärlig = taiteeton, epätaiteellinen
ologisk = epälogillinen
osedlig = epäsiveydellinen, siveytön
osedlighet = epäsiveys, siveyttömyys
otragisk = epätragillinen.

Parodi = ivamukaus, parodia (se ironi)
passion = intohimo, himo, kiihko
passionerad = intohimoinen, himokas, kiihkoinen
pathetisk = intohimoinen, intomielinen, pathetinen
pathos = intohimo, intomieli, pathos (-ksen)
person = henkilö
pittoresk = ihailtava
plastik = kuvaustaide
plastisk = kuvaustaiteellinen, plastillinen
poem = runoelma
poesi = runous
poet = runoilija
poetik = runousoppi
poetisk = runollinen
porträtt = muotokuva
praktisk = käytöllinen, käyttöpuolinen
prolog = alkajaispuhe, prologi.

Rhapsodi = rapsodia
rhetor = puhetaiteilija
rhetorik = puhetaide, retorika
rhetoriker = puhetaiteilija, retoorikko
rhetorisk = puhetaiteellinen, retorillinen
rim = loppusointu, riimi
roll = rolli, osa
roman = romaani
romantisk = romantillinen
rythm = polento
rythmisk = polennollinen.

Samtal = kanssapuhe; (dialog) puheenvaihtelo, haastelo
satir = ilkku, ilkkuruno, ilkkukirjoitus (se ironi)
satirisk = ilkkuinen
scen = näyttämö, näkymö; kohtaus
scenisk = näytelmällinen, näkymöllinen
sentimental = hempeä-, hento-tuntoiuen
sinne = aisti
sinlig = aistillinen
sinnesförfattning (Gesinnung) = mieli, mielenparsi
situation = asema, tila
skald = runoilija
skaldekonst = runoustaide
skaldestycke = runoelma
skizz = eskissi, suunnitelma
skulptera = veistää
skulptur = veistotaide
skulpturbild = veistokuva, veistämä
skulptör = kuvanveistäjä, veistotaiteilija
skådespel = näytelmä
skådespelare = näyttelijä
skådespelarekonst = näyttelijätaide
skön = kaunis, oppos. ruma [vacker = korea, fager = sorea,
   täck = soma; sievä = nätt, ihana = förtjusande, pulska =
   prydlig]; det sköna = kauneus, kaunis
skönhet = kauneus
spela (utföra) = näyttää, näytellä, suorittaa, toimittaa
stans = säkeistö
strof == säe
subjektiv = subjektivinen, itsekohtainen
sublim = ylevä
symmetri = tasasuhtaisuus
symmetrisk = tasasuhtainen.

Talang = taidollisuus, taidonlahja, talangi
talangfull = taidokas, taidollinen
talangfullhet = taidokkaisuus
teater = teateri
teoretisk = tietopuolinen, teoriallinen
tillknytning (ett styckes), lat. implicatio = solmiskelma
   (oppos. kehitelmä)
tragedi = tragedia, murhenäytelmä
tragiker = traagikko, tragediantekijä, -näyttelijä
tragisk = tragillinen, murhenäytelmällinen
täck = soma (se skön).

Uppränning = alkuluonnos (se utkast)
utföra = toimittaa, suorittaa (se agera, spela)
utförande = toimittaminen, suoritus (se aktion)
utkast = suunnitelma, kehäys.

Vacker = korea (se skön)
vältalare = kaunopuhelija (se rhetor)
vältalig = kaunopuheinen (se rhetorisk)
vältalighet = kaunopuheisuus (se rhetorik).



Viiteselitykset:


[1] Tekstissä on μύϑος, jumalaistaru, -satu. Koska, näet, enimmät
sekä kertomarunolliset että mnrhenäytelmälliset aineet olivat
vanhimpina aikoina otetut jumalaissaduista, tuli sana μύϑος myös
merkitsemään kanta- eli runo-tarua, runon alkutarua, fabula; eikä
ainoastaan semmoisissa kappaleissa, joissa aine todella olikin
jumalaissadullinen, vaan myös missä näin ei ollut laita.

[2] Knvailus, ή μίμησις, oikeastaan jälitteleminen, mukaileminen,
on Aristoteleen, niinkuin jo Platonin, ja heidän jälkeen koko
muinaisuuden kaunotieteilijäin mukaan kaunotaiteen varsinainen
olento, ja kaikki ihanne-taiteet, esm. musiikki, ovat kuvailuksia,
jälittelemisiä. Kun sentähden Aristoteles tässä sanoo, että huilun- ja
kitaran-soittotaiteesta -- s.t.s. siitä musiikin osasta, jota
esitettiin huilulla ja kitaralla -- ainoastaan "enin osa" on
kuvailusta, niin kuuluu tämä ristiriitaiselta. Ristiriitaisuus häviää
kuitenkin, kun tiedetään, että mimesis-sanalla on kaksinainen
merkitys: ahtaampi ja laveampi. Kuvailus ahtaammassa merkityksessä
käsittää luonnon todenperäisten olojen huolellista jälittelemistä
ja mukailtavain tarkkaa mukailemista, niinkuin esm. näyttelijät
mukailevat esikuvaansa. Tätä näyttelijäin kuvailemista tahtookin
Hermann yksinomaisesti viedä kuvailuksen ahtaampaan merkitykseen, ks.
Herm. Comment, s. 84: "angustior significatio haec est,, qua imitari
dicitur is, qui aliam in se personam suscipit". Laveampi merkitys
taas käsittää taiteen oikean vapaan kuvailemisen, kuvituksen,
fantasian, ja ihanteen, idealin, mukaan: "fictio rei alicujus ad
similitudinem veritatis", kuten Hermann sanoo. Esimerkkinä näihin
merkityksiin mainittakoon Polit. VIII 5, Bekk. 1340; Probl. XIX 15,
Bekk. 918 ja XIX 27, Bekk. 919. Ks. näistä muutoin Herm. s. 84 ss.
ja E. Müller: "Geschichte der Theorie der Kunst bei den Alten", II
Osa, ss. 355 ja 356 ss. -- Huomattavaa on muutoin, ettei tässä §:ssä
mainittuin taidelajien luetteleminen suinkaan ole pidettävä minäkään
varsinaisena selityksenä siihen, mitä Arist. sanoo I:ssä §:ssä,
sillä muodoin että Arist. muka tässä nyt erittäin ja täydellisesti
luettelisi niitä runoustaiteen lajeja, joista hän vasta aikoo puhua.
Sillä hän puhuu tässä yleiseltä kannalta ja luettelee ainoastaan
summassa niitä kaunotieteen lajeja, jotka ovat ahtaammassakin
merkityksessä kuvailuksia.

[3] Bekker'in, Reiz'in ja muitten kanssa luemme tässä δια φωνής,
eikä δια τής φύσεως. Koska Arist. tässä luettelee ne keinot, joilla
taide kuvailee, niin on tämän paikan kanssa pantava yhteyteen Rhet.
III Luk. 1, Bekk. 1403, jossa Arist. niin ikään mainitsee ääntä
kuvailuksen keinona. Tässä ei kuitenkaan tarvitse ajatella elävien
kuvailemista, esm. lintujen viserrystä, hevosten hirnumista, koirien
haukuntaa j.n.e. -- niinkuin sitä Hermann selittää, jonka tähden
hän, syystä katsoen tätä sopimattomaksi, ehdotteleekin luettavaksi
δια τής φύσεως, josta syntyisi se käsitys, että muutamat kuvailevat
taiteen voimasta, muutamat tottumuksesta, muutamat taas luontonsa
voimasta. Sen sijaan sopii tässä ajatella laulua ja lausuntoa,
deklamatioma, joittenka käyttäjinä ilmaantuvat etenkin näyttelijät.
Ks. Herm. s. 90; E. Müller, Gesch. d. Th., II, s. 346. -- Niinkuin
nähdään, alkaa Arist. heti selvittämään niitä eroavaisuuksia, jotka
syntyvät esityskeinojen erilaatuisuudesta. II:ssa luvussa puhuu hän
eri esineistä, III:ssa eri tavoista. Ett'ei Arist. kuitenkaan muuhun
kuin esityskeinojen erilaatuisuuteen perustanut taiteen jakaumista eri
taiteisin, olen koettanut osoittaa akademiallisessa väitöskirjassani
"Försök tili framställning af Aristoteles' lära om det Sköna och
Konsten", H:fors 1865 s. 66 ss.

[4] Syrinki, ή σύριγξ, oli moni-, tavallisesti seitsemän-putkinen
paimenpilli, jonka putket eli pillit olivat järjestänsä toinen toista
lyhyempi.

[5] Hermann lukee ή τών όρχηστών = tanssitaide. Heinsius ehdottelee:
οί πολλοί τών όρχηστών, jota parannusta kuitenkin Teichmüller
katsoo tarpeettomaksi, arvellen, että sanoihin οί τών όρχηστών on
ajateltava sana μιμόυμενοι.

[6] 'Ηϑη, πάϑη ja πράξεις ovat Aristoteleella ei ainoastaan
tanssitaiteen vaan koko kaunotaiteen esineitä. Sana ήϑη merkitsee
sekä luonteita, character, että myöskin ylimalkaan siveydellistä,
ethillistä mielenliikutusta, affectus. Πάϑη merkitsee sekä
mielenliikutusta (ankarampaa kuin ήϑος), esthetillistä tiedesanaa
"pathos" (himo, intohimo), että itse kärsimystä, kärsintöä. Πράξεις
käsittää Aristoteleella ei ainoastaan toimintaa ("Handlung"
esthetillisessä merkityksessä), vaan myöskin kaiken sen, mitä me
laveammassa ja ahtaammassa ymmärteessä kutsumme situationiksi (asema,
tila). Ks. Biese, "Die Philos. des Arist." II, s. 694.

[7] Tätä paikkaa on monella eri tavalla koetettu selittää. Me
käsitämme sitä näin: Tavallisen käsityksen mukaan sanotaan
epopealliseksi runoudeksi ainoastaan sitä kertomarunoutta, joka on
runomitalle pantu. Ja niinkuin ihmiset ovat tottuneet runomittojen
mukaan nimittämään runoilijoita, muutamia elegian-, muutamia
jambein-runoilijoiksi j.n.e. (§ 10), niin on kuusimittainen
runomitta näihin saakka katsottu epopean varsinaiseksi runomitaksi
-- niinkuin se todella onkin, ainakin pidemmissä kertomarunoelmissa.
Sillä jos joku on koettanut muuhun mittaan sovittaa pidemmän
epillisen kappaleen, niin on se huomattu sopimattomaksi (Luku XXIV,
§ 12), mutta pienempiä sopii muuhunkin mittaan sovittaa. Vaan ei
tämä mitta kumminkaan tee kertomarunoutta. Sillä kertomarunous
voi olla suorasanainenkin ja voi käyttää mitä mittoja hyvänsä,
vaikk'ei aina erittäin hyvällä menestyksellä kuten Khairemonin
esimerkki todistaa (§ 12). Se mikä tekee kertomarunouden, samaten
kuin muunkin runouden, on kuvailus, mimesis. Yhtä vähän kuin siis
voi Empedoklesta sanoa runoilijaksi, vaikka hän on runomitalla
puhunut luonnosta (§ 11), yhtä vähän sopii myöskin sanoa kaikkia
suorasanaisia teoksia kertomarunoelmiksi. Niin esm. ei millään muotoa
sovi siinä kohden rinnatusten asettaa Sofronin ja Xenarkhon miimejä
ja Sokrateen kanssapuheita. Edelliset ovat kertomarunoutta, Sokrateen
kanssapuheet ei.

[8] Miimit, οί μΐμοί, olivat pieniä, kanssapuheen muotoon
sepittyjä draamallisia kuvauksia tavoista, mielenliikutuksista
ja elämän-oloista. Ehkä suorasanaisina olivat nämä kuvaukset
kuitenkin kirjoitetut polennonmukaisella kielellä, tavallisesti
Dorilaisten murteella. Tämän runolajin ensimmäinen käyttäjä oli
Sofroni Syrakusasta, Sofokleen ja Euripideen aikalainen. Xenarkho
oli tämän poika ja viljeli samaa runouslajia. -- Perustauten erääsen
paikkaan Athenaon tykönä, joka mainitsee Alexamenoa ensimäisenä
Sokratisten kanssapuheitten tekijänä, ovat selittäjät näihin asti
arvelleet Aristoteleen tässä asettavan Sokrateen kanssapuheet samalle
kannalle kuin Sofronin ja Xenarkhon miimit ja siis sanovan niitäkin
kertomarunoelmiksi. Syystä huomauttaa kuitenkin Teichmüller, kuinka
uskomattomalta se tuntuu, ettei tuo tarkka Aristoteles olisi tehnyt
sen tarkempaa eroitusta prosan ja runouden välillä. Sillä mitä me
tunnemme näistä kanssapuheista todistaa niissä olleen filosofiallista
ja dialektillistä sisältöä, eikä mitään kuvailusta (mimesis). Muutamat
ovat arvelleet, että tässä muka olisi Platonia ajatteleminen, joka
hänkin teki Sokratisia kanssapuheita, jota Teichmüller kuitenkin katsoo
sopimattomaksi. Ks. Teichm. m. t. I s. 1 ss.

[9] Muutamissa painoksissa luetaan φυσικόν -- luonnontiedettä koskevaa,
eikä μουσικον.

[10] Empedokles Agrigentosta eleli 450 e.Kr. ja kirjoitti kolmen
kirjan pituisen filosofiallisen oppirunon "luonnosta" (περί φύσεως).

[11] Sekä Hermann että Bekker'kin lukee tässä οθκ ήδη καi ποϊητήν
προσαγορευτέον. Koska Arist. kuitenkin juuri, § 7, sanoo, että
kertomarunoilija saapi seoinkin käyttää runomittoja, milloin mitäkin,
niin näkyy meidän lukulaji antavan oikeamman ymmärryksen, koska
"Kentauros" näkyy olleen joku epopea. Khairemoni eli Euripideen
aikana taikka vähän myöhemmin. Tiedot hänestä ovat kuitenkin
epävakaiset. Muutamat, niinkuin Athenæo, sanovat häntä tragiseksi,
toiset, niinkuin Suidas ja Eudocia koomilliseksi kirjailijaksi. Tästä
paikasta päättäin näkyy hän olleen epillinen runoilija.

[12] Polygnoto, kotosin Thasoosta, eleskeli 80 Olympiadin paikoilla.
Hän kuvaili jaloja ja hyviä luonteita, joita hän valitsi enimmiten
sankari-ajan historiasta. Pausoni sitä vastaan kuvaili mielellään
huonoja ja siveydellisessä suhteessa häijyjä luonteita. Hän oli
Athenasta syntyisin, Polygnotoa vähän myöhempi. Dionyso, Kolofonista
kotosin, koetti kuvailuksissaan jälitellä Polygnotoa, mutta kun
häneltä peräti puuttui ihanteellisuutta, joutui hän todellisuuden
tarkaksi jälittelijäksi. Ks. näistä Lessing, Laokoon. -- Hakaisiin
suljetut sanat, joita ajatus vaatii, löytyvät Hermannin painoksessa:
άνάγκη μιμεΐσϑαι.

[13] Joita on lueteltu I:sen Luvun 2 §:ssä, ja ylimalkaan kaikki ne
taiteet, joittenka esityskeinoja Arist. mainitsee, I Luku § 2.
Ihannetaiteet ovat, ks. Alkulause 4., Aristoteleen mukaan seuraavat:
veistotaide, maalaus, tanssitaide, näyttelijätaide, musiikki ja
runous.

[14] Sanalla λόγοι näkyy Arist. ymmärtäneen I Luvussa mainittuja
Sofronin ja Xenarkhon miimejä, jotka olivat kirjoitetut
suorasanaiseen muotoon. Ψιλομετρία (paljas-mitta) taas näkyy tässä
merkitsevän kertomarunollisia teoksia ilman tanssitta ja musiikitta.

[15] Kleofoni mainitaan sepittäneen kymmenen murhenäytelmää. Kun hän
tässä paikassa näkyy joutuneen Arist:een mieleen kertomarunoilijana,
niin sopii tässä ehkä paremmin ajatella hänen teostaan Μανδρόβουλος,
jota Arist. mainitsee Sophist. Elench. XV, 14.

[16] Hegemoni eli Peloponneson sodan aikana ja oli ivamukaustensa
(parodiain) kautta joutunut yleisön erityiseen suosioon. Athen. IX s.
407, A. kertoo, että kun hänen teostansa "Gigantomakhia" näytettiin
Athenan teaterissa, herätti se niin vastustamatonta naurua, etteivät
kuulijat voineet itsiänsä pidättää, vaikka teateriin vast'ikään oli
saatettu se surunsanoma, että Athenalaisten kaunis laivasto oli
Sikelian edustalla voitettu ja hajoitettu.

[17] Nikokhares oli Aristofaneen aikalainen. "Delias"-teoksessaan
pilkkasi hän Deliolaisten yltäkylläistä ja hentoa elämäntapaa.

[18] Paikka on sangen turmeltunut. Muutamat, näet, lukevat 'Άργάς,
eikä Πέρσας, toiset ώς πέργας και Κύκλωπας, toiset ώς περγάς
κ. Κυκλ., toiset ώσπερ γάς κ. Κυκλ. j.η.e. Meidän, niinkuin
Bekkerinkin lukulaji on ώς Πέρσας και Κύκλωπας. Jälkeinen nimi on
monikkoon pantava, koska sekä Timotheo että Filoxeno ovat sen nimistä
kappaletta kirjoittaneet; edellinen nimi on jo itsessään monikko.
Timotheo, syntynyt Miletossa 446 e.Kr., oli kuuluisa nomeintekijä
ja säveltaiteilla. "Persialaiset" oli nomi, jossa hän lauleli
Kreikkalaisten voittoa Persialaisista. Hänen teoksensa Κύκλωψ oli
dityrambi. Filoxeno, syntynyt 459 e.Kr. Kytherassa, oleskeli
vanhemman Dionyson hovissa Sikeliassa, mutta ajettiin pois
ystävällisen olonsa tähden tyrannin hetairan Galatean suhteen. Hän
teki silloin dityrambinsa "Kyklopi", jossa hän mukaeli Dionyson
kyklopiksi, itsensä Odysseyksi ja lempijättärensä Galatea-nymfaksi.

[19] Se eri tapa, millä runoilija esineitänsä kuvaelee, synnyttää siis
kolme eri runolajia: 1) Jos runoilija itse kertoelee tapauksia,
omilla sanoillaan, taikka antaa muiden niitä kertoella, niin syntyy
kertomarunollinen eli epillinen runous; 2) jos runoilija itse yhä
vaan puhuu, itsestään runoellen, niin tästä syntyy dityrambinen
(meidän lyyrillinen) runous; ja 3) kun kuvailus tehdään toimivaisten
henkilöin kautta, niin siitä syntyy draamallinen runous. Samalla
tavoin jakaa Platonikin runoutta, ks. hänen Polit. III, 394. --
Hermann lukee και έτερον τι γιγνόμενον, eikä ή. έ. τ. γ. Muutamat,
niinkuin Tyrwhitt, Buhle ja Susemihl, ovat Arist:n sanoista tahtoneet
saada ainoastaan kaksi runolajia: kertomarunollista ja näytelmällistä.

[20] Keinot, millä; esineet, mitä; ja tapa, miten. Ks.Luku I, §3.

[21] Hermann lukee πράττοντες και δρώντες: toimimalla ja toimittamalla.

[22] Έχεΐϑεν: Sikeliasta, eikä Megaran kaupungista Sikeliassa.
Epikharmo oli, näet, Koossa syntynyt 60 ja 62 Olympiadein välillä,
mutta tuli nuorena Sikeliaan. Magnes, Athenasta, mainitaan
nuoruudessaan tavanneen Epikharmoa. Walz arvelee, että näin myös
on voinut Khionideen laita olla, ja että tämä jo nuoruudessaan oli
tullut tutuksi, koska Epikharmon kukoistus-aika Suidaan mukaan olisi
ollut noin kuusi vuotta ennen Persialais-sotia, ja Khionides jo
kahdeksan vuotta ennen näitä mainitaan komedian tekijänä.

[23] Tragedian itsilleen omistavan mainitaan seuraavat paikat:
Korintho, Epidauro, Aigina, Flio ja etupäässä Sikyoni.

[24] Sana κωμάζειν johdetaan tavallisesti suhstantivista κώμος (kemut,
juhlapidot, riemu-tilaisuus, seura) ja merkitsee kemujen pitämistä,
riemutilaisuuden viettämistä juhlasaatolla, iloleikillä, musiikilla,
tanssilla y.m. Tästä nyt, arvelevat Peloponnesolaiset, sanat κωμωδία
(komedia) ja κωμωδός (riemulaulaja, komedian tekijä) eivät johdu,
vaan sanasta κώμη, kylä, syystä että komedian ensimäiset harjoittajat
kiertelivät pitkin kyliä.

[25] Paljon on riidelty, onko tässä lukeminen 'Αίτιον δε και τούτου,
kuten Bekkerin, Didot'u painoksen y.m. mukaan, vai αΐτιον δε
και τουτο, kuten toiset tahtovat. Edellinen lukulaji antaa sen
ymmärteen, että runouden (niinkuin kaiken taiteen) syntymiseen
löytyy kaksi syytä, nimittäin kuvailushalu ja ihmisen luonnollinen
taipumus kuvaelmista iloitsemaan. Syynä taas tähän iloitsemiseen on
se, että ihminen kuvaelmain katselemisesta oppii, mikä oppiminen
kaikille on hupaista. -- Jälkimäinen lukulaji taas antaa seuraavan
ajatuksen: Runouteen, niinkuin taiteesen ylimalkaan, on kaksi syytä,
kuvailushalu ja kuvaelmista iloitseminen. Nämä ovat yleiset syyt,
joihin vielä jonakuna kolmantena, joka samalla edellisiä perustaa,
tulee oppimisen halu. -- Kumpanenkin lukulaji pitää paikkansa.

[26] Se ei ole kuvailusmäärä s.t.s. kuvaileminen semmoisenaan elikkä
mukailemisen suurempi tahi vähempi tarkkuus, joka taideteoksissa
tuottaa meille huvitusta, vaan taiteellinen täydellisyys, väri
taikka muu senkaltainen syy s.t.s. itse taiteellinen puku.
Käsikirjoituksissa on ουχί μίμημα ποιήσει την ήδονήν; Bekker
taas lukee δια μίμημα. Verrattava on tähän mitä Arist. puhuu
Rhet. I. 11, 3.

[27] Paikka on turmeltu ja lukulajit eroavaiset. Parhaimman käsityksen
antaa Aldus'en lukulaji, jota Bekker ja Didot'n painos noudattavat.
Useimmissa käsikirjoituksissa luetaan: έξ αρχής πεφυκότες και αυτά
μάλιστα. Hermann lukee πεφυκότα κaι αυτά μιμητικά (suom.: kehittäen
näitä jo alusta syntyperäisiä ja kavallukseen sopivia aineita).

[28] "Margites" nimistä teosta mainitsee Arist. Homeron tekemäksi.
Myöhemmän ajan tarkastelijat ovat tahtoneet Pigresta Margiteen
tekijäksi.

[29] Bekker ja Hermann lukevat και το άρμόττον, eikä κατά το άρμ.
kuten Didot'n painos.

[30] Aristoteles huomauttaa L. XIII ja ss. siitä, että kertomarunollinen
ja näytelmällinen runouslaji ovat toistensa kanssa aivan likeistä sukua.
Sentähden pitää myös epillisten kuvailusten oleman draamallisia.

[31] Jälkimäisten runouslajien, komedian ja tragedian, muodot ovat
edellisiä, jambin- ja epopean-lajeja, arvoisempia.

[32] Bekker ja Hermann lukevat κρινόμενου eikä κρίνεται. Koko tämän
lauseen asettaa muutoin Hermann luvun loppuun.

[33] Falloslaulut olivat lauluja, joita laulettiin fallon juhlasaatossa
(φαλλαγώγια). Ne olivat raa'at ja riettaat, jonka tähden ne eivät
kaikissa paikoin pysyneet. Dityrambit ylistivät jumalien, erittäin
Dionyson, töitä.

[34] Jambinen runomitta tuli tavalliseksi. Kuitenkin käytettiin myös
nelimittaisia trokaioja. Näin teki välistä Sofokles, Aiskhylo ja
Euripides.

[35] Tähän on ajateltava jo 19:stä §:sta ή φύσις εύρεν (Hermann),
taikka 18:sta §:sta έγένετο (Walz). Lauseen lopussa lukee Hermann
δέχεται eikä λέγεται, väittäen mahdottomaksi, että Arist. olisi
voinut perustaa näin painavia asioita ainoastaan kulkupuheisin. Walz
muistuttaa kuitenkin syystä, että Arist. sanalla τα αλλα, joihin
λέγεται likimmiten kuuluu, näkyy tarkoittaneen vähäpätöisempiä
muutoksia, joittenka alkuperästä eri juttuja voi olla.

[36] Ettei Arist. näillä sanoilla ole aikonut antaa mitään määritystä
komediasta, sen helposti huomaa lauseen vaillinaisuudesta ja
lyhyydestä, jos sitä vertaa esm. tragedian määritykseen seuraavassa
luvussa. Hän vaan yleisillä viittauksilla huomauttaa komedian
omituisesta luonteesta. II:sen luvun lopussa sanoo Arist., että
komedia kuvaelee huonompia ja halvempia ihmisiä, tragedia taas
parempia ja arvoisia. Tämä, sanoo Arist., ei nyt kumminkaan
ole niin ymmärrettävä, että komedia muka kuvailisi ainoastaan
siveydellisesti huonoja ihmisiä, ehkä sillä kyllä on se omituisuus,
että se mielellään valitsee vähänarvoisempia ihmisiä, samaten kuin
tragedia päinvastoin oman luonteensa mukaan valitsee ylhäisiä ja
suuremman arvoisia. Vaan asian laita on niin, että komedian aiheena
on naurettava, ja naurettava on osa rumasta. Sillä naurettava
on (§ 2) hairaus, poikkeus oikeasta ja kauniista, sekä rumuus,
jossa ei ole kipua eikä tuskaa. -- Tämä on koko se selitys, minkä
Arist. antaa komediasta ja naurettavasta. Kuinka vaillinainen se
on, sen huomaa helposti. Rhetorikassaan, III, 18 (Bekk. 1419),
viittaa hän, puhuessaan naurettavasta, tähän paikkaan, sanoen
täällä selittäneensä, kuinka monta lajia naurettava on. Koska tältä
paikalta kuitenkin kokonaan puuttuu tämmöistä selitystä, todistavat
Arist:n sanat Runousopin nyt ei enään olevan alkuperäisessä
kokonaisuudessaan. -- Lukulajit muutoin eroovat siinä, että muutamilla
on, kuten meidän painoksessa: αλλά του αίσχρου έστί το γελοΐον
μόριον, muutamilla taas (Hermann): αλλά τον αίσχρου, οθ εστί
τ. γ. μ., mikä käännettynä kuitenkin antaa saman ajatuksen: Komedia on
halvempain kuvailus, ei niin ymmärrettynä, että kaikki pahe olisi sen
aineena, vaan niin, että se on kuvailus rumasta, josta naurettava
onkin osa.

[37] Vanhoilla oli kaksi luonne-naamaria eli -maskia (πρόσωπον),
nimittäin koomillinen naamari, jota käytettiin ilvenäytelmissä, ja
tragillinen naamari, jota käytettiin murhenäytelmissä.

[38] Kun arkhαontti otti kustantaakseen jonkun näytelmä-kappaleen,
ensiksikin sen harjoituttamista ja sitten sen näyttelemistä -- mikä
todellakin vaati ei suinkaan vähäisiä kulunkeja -- niin sanottiin
hänestä χορόν διδόναι, ja runoilijasta χορόν λαμβάνειν. Kun komedia
pidettiin halvemmassa arvossa, niin tämmöinen kustantaminen vasta
myöhään tapahtui, jonka tähden vapaa-ehtoisten täytyi tämmöistä
laulua toimittaa.

[39] Epikharmo oli Dorilais siirtokunnasta Megarasta, Formis
Syrakusasta. Näihin saakka eivät komedian kantatarut olleet
yhtenäisiä ja kokonaisia.

[40] Lukulajit eroovat toisistaan. Käsikirjoituksissa on: μέχρι μόνον
μέτρον μεγάλου. Kun μεγάλου teki vaikeutta ehdotteli Aldus luettavaksi
μετα λόγου, jota Bekker hyväksyy; näin myös Didot'n painos. Hermann
ehdottaa καϊ λόγον. Reiz ja Tyrwhitt jättävät sanan kokonaan pois,
pitäen sitä interpolationina. Sanalla λόγος tarkoitetaan tässä samaa
kuin άπαγγελία, kertomus, narratio.

[41] Näytelmärunouden historiassa on tämä paikka tullut kuuluisaksi,
koska se on ainoa, josta on voitu hakea jotain, jos kyllä horjuvaa,
perustusta tuohon oppiin ajan yhteydestä. Tunnettu, näet, on että
franskalais-klassillinen koulu, Corneille etunenässä, levitti ja
puolusti niin kutsuttua "kolmen draamallisen yhteyden" oppia, paikan,
ajan ja toiminnan. Tämän opin mukaan ei saa näytelmissä muuttaa
tapahtuma-paikkaa, vaan näkymön pitää aina oleman sama; niin ikään
ajan sekä toiminnan. Oppinsa tueksi he mainitsivat Aristotelesta,
joka tähän kuitenkin on melkein syytön. Paikan yhteydestä ensiksikin
Arist. ei virka yhtään sanaakaan. Mitä ajan yhteyteen tulee,
niin Arist., kuten tästä näkyy, ei määrää mitään, vaan mainitsee
ainoastaan, että tragedian tapaukset tavallisesti päättyvät yhden
vuorokauden kuluessa. Tässä on siis kysymys ajan pituudesta eikä
yhteydestä. Mutta ei tästäkään ole mihinkään, koska Arist. heti
sen perästä moittimatta mainii, ettei sitä vanhoissa tragedioissa
noudatettu. Ainoastaan toiminnan yhteyttä hän vaatii, ks. Luku VIII.

[42] Tämä on epäilemättä koko Aristoteleen Runousopin mainioin paikka,
joka yksistänsä on selitykseksi synnyttänyt suuremman kirjallisuuden
kuin monen mainion miehen kaikki teokset yhteen. Ensi katsannolta
näkyy kuitenkin ajatus olevan niin selvä, että se vasta silloin
joutuu epäselville, kun lukee paikan monenkaltaisia selityksiä.
Mihin eri suuntiin nämä selitykset ovat kääntyneet, mainittakoon
lyhyeltä. Ensinkin tulkittiin Aristoteleen sanat niin, että pelkoa
piti puhdistettaman yhdessä tragediassa, sääliä muka toisessa.
Tämä sotii selvästi Arist:n sanoja vastaan, koska hän, näet, juuri
selittää näitä molempia mielialoja toinen toisensa kautta, Rhet. II
L. 5, 12 (Bekk. 1383), opettaen säälin vasta silloin tulevan oikein
eläväksi ja todelliseksi, kun pelko siihen yhdistyy, pelko, näet,
siitä, että sama paha voi kohdata meitäkin tahi omaisiamme, ks. Poet.
XIII ja Rhet. II, LL 8 ja δ. Sitten pantiin sanoihin se ymmärre, että
tragedia pelvon ja säälin kautta vaikuttaisi puhdistusta kaikissa
mielialoissa, vaikka Arist. selvään sanoo των τοιούτων παϑήματων:
_tämänkaltaisissa_ mielialoissa s.t.s. pelvossa ja säälissä ja
niiden kanssa yhdenlaisissa. Uusi selitystapa tahtoi osoittaa,
että tragedia muka vaikuttaisi niin perinpohjaisen puhdistuksen
pelvosta ja säälistä, ettei näistä jää vähääkään jälelle. Yhtä
väärin. Sillä Arist. opettaa nimenomaan, että semmoinen mielenlaatu,
missä ei laisinkaan ole pelkoa eikä sääliä, ei soveltuisi hyveen
kanssa yhteen, koska, näet, pelvoton ihminen on tyly ja julkea,
säälitön taas kova ja tunnoton, jota vastaan todellinen hyve on
oikea keskisuunta liiallisuuksien välillä (Ethic., Rhet., Polit.).
Toinen selitys on vielä se, ettei puhdistus tarkoittaisi katselijoita
-- kuten Arist:n sanat kuitenkin suoraan ilmoittavat -- vaan itse
toimivia henkilöitä. Mutta kun pelko ja sääli eivät ole ne intohimot,
joita tavallisesti käytetään vaikuttimina toimivaisten töihin ja
toimintoihin, vaan mielenliikutuksia, joita toimivien työt ja
kohtalot herättävät katselijoissa, niin on vaikea ymmärtää, mitenkä
ne katselijoista vaikuttaisivat takaisin toimivaisiin.

Ihan vastoin näitä tavoteltuja selityksiä näkyy Arist:n suora oppi
olevan, että murhenäytelmä pelvon ja säälin kautta saa aikaan
puhdistusta pelvossa ja säälissä ja samanlaisissa mielialoissa.
Tämä puhdistus tapahtuu siten, että pelko ja sääli vapautetaan
liiallisuudestaan ja ylenmääräisyydestään, että niistä eroitellaan
se, joka on yksityistä ja subjektivistä, ja jätetään se, mikä on
yleistä, kaikille yhteistä, idealista. Kun, näet, ihminen näkee, että
ihmiskunnan jalot sankarit yhtä hyvin kuin muutkin ovat kärsimysten
ja onnenvaiheiden alaisia, niin huomaa hän siitä, että korkeampi
laki johtaa kaikkia, ja hänen itseluottamuksensa ja ynseytensä
kukistuu, mieli nöyristyy jumalien tahdon suhteen, pelko ja sääli
puhdistuvat. Näin puhdistettuina muuttuvat kysymyksen alaiset
mielialat mielihyväksi, ήδονή, joka mielihyvä Arist:n mukaan on niin
murhenäytelmän kuin kaiken muunkin taiteen tarkoitus. Laveammin olen
koettanut tätä selittää väitöksessäni "Förs. t. framställning af
Arist. lära om det Sköna o. Konsten" ss. 39-64.

Tekstin sanat "kaikissa kohdin kutakin osaa myöden sovitetulla
kielellä" (tarkemmin alkuperäisen mukaan: kaikissa osissa
itsekuhunkin lajiin j.n.e.) tietää, että kielen pitää oleman
erilaista esm. köörissä, erilaista dialogissa j.n.e. Tekstin
selitykseen kuuluvasta kirjallisuudesta ks. Lessing, Hamb. Dramat.
Stück 74-79 (Ed. Lachm. 7:s nios); E. Müller, Gesch. d. Th. d. K. II
s. 378 ss.; Herder, Werke für Litt. u. Kunst. 17 n. s. 211 j.m.

[43] Parempana pidämme Reiz'in, Hermannin y. m. lukulajin μέτρον, kuin
Bekkerin, Didot'n painoksen y. m. μέλος, syystä että Arist. katsoo
sävelen (lauluu) kuuluvaksi tuohon "kutakin osaa myöden sovitettuun"
kieleen. Ks. § 4.

[44] Hermann lukee των ονομάτων cύvϑεσiv, eikä των μέτρων σύνϑεσιν.

[45] Taikka Hermannin mukaan, joka lukee πάσιν, eikä πάσαν: on sen
voima kaikille tuttu.

[46] Mitä luonne, ήϑος, on ks. L. I. Muist. 6. -- Mieli, διάνοια, on
tämän suhteen ajatus, miete, mielenparsi, joka paraasta päästä
osoittaa itsensä ihmisen puheissa, tuumailuissa ja sanaparsissa.
Arist. eroitti nämä molemmat, mutta meillä on διάνοια suljettu
luonteesen, ήϑος:een, ja on luonteen oikea lähde. "Der Zweck
(johon draaman henkilöt pyrkivät) wird in Drama, wie vor dem eigenen
Bewusstsein, so vor dem Freunde, vor dem Gegner gerechtferiigt, es
wird mit Grunden gekämpft, bleibende Wahrheiten, Sentenzen, breitere
Ausführungen gehen herüber und hinüber und stellen den Kampf
der Kräfte in ein Tageslicht, das ihn nach allen Seiten beleuchtet
und ihm den Stempel eines Kampfes von ldeen aufprägt. Dieses Element
ist es, was Aristoteles (Poet. C. 6) die διάνοια nennt, die
Rechtfertigung des Strebens durch Gedanken-Ausdruck, und was wir als
das Gnomische bezeichnen." Vischer, Aestli. III. 2, 4. s. 1382.

[47] Nimittäin lausetapa ja laulanto.

[48] Nim. näytelmällinen laitos.

[49] Nim. runotoimi eli kantataru, luonne eli karakteri, ja mielenparsi
eli ajatus.

[50] Hermann lukee tätä paikkaa näin: τούτοις μεν oυv άμα ολίγοις
αυτών, ώς εΐπον, κέχρηται τοΐς ειδεσιν. ου γαρ 'όψεις έχει πάν
j.n.e.

[51] Lukulajit eroovat. Bekker lukee: -- -- άλλα πράξεως
και βίου και ευδαιμονίας και κακοδαιμονίας και γαρ ή ευδαιμονία
(Hermann lisää: και ή κακοδαιμονία) εν πράξει έστί κ. τ. λ.

[52] Nim. hyviä taikka pahoja.

[53] Vertaile tähän mitä Arist., Poet. XXVI, sanoo Zeuxiista. Zeuxiin
malauksilla ei ole ήϑος siinä ymmärteessä, että hän niissä erittäin
viljelisi sitä taikka tätä laatua, niitä taikka näitä omituisuuksia,
sillä hänellä on ideali ylimpänä perikuvana.

[54] Toisilla lukulajeilla on ov ποιήσει: niin hän ei tee j.n.e.
Näin Bekker ja Hermann. Didot'n painoksen lukulaji on silminnähtävästi
parempi, kosk'ei Arist. kiellä luonteidenkaan kuuluvan murhenäytelmään,
ehkä kyllä itse kantataru ja toiminta ovat luonnetta tärkeämmät.

[55] Hermann asettaa tämän §:n 16:n §:n jälkeen.

[56] Muutamat ovat ymmärtäneet tätä koskevaksi puhujia eikä
runoniekkoja, mikä kuitenkin on sopimatonta, koska Arist. sanoo
έποίουν λέγοντας.

[57] Hermann lisää εί προαιρεΐται ή φεύγει: haluaako hän jotain
tai välttää. Niin ikään panee hän των λόγων sanain edelle sanain
ένιοι: muutamissa niistä puheista j.n.e. -- Luonteesta puhuu Arist.
laveammin XV:ssä L:ssa.

[58] Didot'n painoksessa luetaan μέσον δε ο και αυτο μετ' έκείνο
έτερον, jota lausetta Bekker, Hermann y.m. täydentävät lukemalla
μέσον δε o και αυτο μετά άλλο και μετ' έκ. έτ. Ajatus on sama.

[59] Sanojen ώσπερ ποτε και άλλοτε selittämisestä pitävät
kommentatorit eri mieltä, ja Hermann, jok'ei niiden kanssa ensinkään
tule toimeen, jättää ne tästä paikasta pois ja asettaa ne VIII:nen
Luvun alkulauseen loppuun. Vaikeuden tekee se, kun ei ole tiedossa,
että näytelmiä olisi missään näytetty vesi-uurin mukaan. Sanat näkyvät
siis tarkoittavan jotain muuta, nimittäin oikeuden käynnin menoja,
puhujia ja asian-ajajia, joilla, kuten tietty, oli määrätty aika,
minkä saivat puhua. Näin tulisi, arvelee Aristoteles, käymään
näytelmäinkin, jos niitä täytyisi näytellä suurempi lukumäärä. --
Toisen selityksen tuottaa vähäinen sanojen muutos, jonka Reiz on
ehdotellut, ώσπερ ποτ' άλλοτε και άλλοτε: jos niin monta kappaletta
näyteltäisiin perätysten, niin tapahtuisi samaa kuin juttuja
kertoessa, jolloin uuden jutun alkaessa on tapana sanoa "toisen
kerran" ja "toisen kerran taas".

[60] Sana "laatuista," τω γένει, ei ole katsottu hyvin sopivaksi
yhteen πολλά ja άπειρα sanojen kanssa, jonka tähden Victorius esitti
luettavaksi άπ. τώ γ' ένι: paljon ja äärettömiä voipi tapahtua
yhdelle. Näin Hermannkin, joka sen lisäksi jättää γ;η pois, ja
tähän asettaa sanat ώσπερ ποτε και άλλοτε, ks. Luku VII, 11.
Tekstinparannukset ovat tässä tarpeettomat, koska τώ γένει
luonnollisesti kuuluu άπειρα sanaan: laadultansa äärettömän erilasta.

[61] Herakleis-runoelman tekijänä mainitaan Peisandro, Rhodo saaresta
(n. 648 e.Kr.) ja Panyasis Halikarnassosta; Theseis-runoelman
Pythostrato eli Nikostrato ja Deifilo.

[62] Odysseylle.

[63] Koska Homero kuitenkin kertoo tästä asiasta, Odyss. XIX v. 393
ss., ja Arist. nähtävästi tämän tunsi (ks. Rhet. III. 16, 10), niin
on tämä paikka ehkä niin ymmärrettävä, että Homero ei kerro kaikkia,
mitä kullekkin on tapahtunut, siinä ajan järjestyksessä kuin se
todellakin on tapahtunut (kuten esm. Peisandro, Panyasis j.m.), vaan
siinä järjestyksessä, missä se päätoiminnalle on sopivinta, ja kuten
runollinen kauneus vaatii. -- Parnasso oli Apollonille pyhitetty vuori
Fokiin maakunnassa.

[64] Odysseystä kerrotaan, että hän alussa ei mielellään lähtenytkään
Troian sotaan. Tästä kokonaan päästäksensä sanotaan hänen
teeskennelleen mielipuoleksi. Hän valjasti härän ja aasin auransa
eteen, otti sitten suoloja kypäräänsä ja pudisteli niitä siinä,
niinkuin hänen olisi ollut aikomus niitä kylvää. Mutta kun
Palamedes nyt, häntä koettaaksensa, pani hänen poikalapsensa,
Telemakhon, auran eteen, ja Odyssey nosti auran pojan ylitse, niin
ettei se lapseen ollenkaan koskenut, tuli hänen teeskentelemisensä
ilmi.

[65] Runoilijan, sanoo Arist., ei ole pakko kertoa ainoastaan
semmoista, mikä todellakin on olemassa, ja joka erittäin on
historiassa elikkä todellisuudessa tapahtunut, vaan semmoista, joka
määrätyillä oloilla ja ehdoilla tapahtuisi, tahi yleensä kaikkia,
mitä missäkin todennäköisyyden tahi täytymyksen mukaan tapahtuisi.
Alempana sanoo hän taas, ett'ei runoilijan suinkaan tarvitse
karttaakaan todellisuutta ja olevaisia oloja, sillä το εικός ja το
άναγκαιον pitää oleman hänen ylimpänä ohjeenaan, eikä mikään estäkään
todellisuudessa tapahtuvaa olemasta todennäköistä ja mahdollista (§
10). -- Tätä paikkaa tarkastelee likemmin Lesssing, main. teos St. 79.

[66] Tragedia käyttää historiassa, sadussa tahi todellisuudessa
olevia nimiä esm. Herakles, Oidipo, Promethey, Agamemnoni j.m.s.,
jota komedia ei tee. Sillä tämä, enimmiten kuvaellen vähäpätöisiä,
ajateltuja, perättömiä tapauksia, rakastaa myös itse nimiinkin panna
henkilöiden luonnetta. Niin esm. pannaan sotureille usein nimi Thraso
(rohkea) tahi Polemoni (sotainen); kauniille nuorukaisille nimi
Pamfilo (kaikille rakas) tahi Kharino (lemmittävä); kuokkavieraille
Gnatho (pöhöposki) tahi Artotrogo (kakunkalvaja) j.n.e.

[67] Seuraavaa kaksi pjdiälää, §§ 11 ja 12, on Hermann, kuten näkyy
hyvillä syillä, asettanut X:nen Luvun 2:sen pykälän jälkeen, johonka
ne sisältönsä puolesta kuuluvat. Koko loppupuoli tästä IX:stä luvusta
näkyy olevan turmeltunut.

[68] Hermann lukee δια τους κριτάς ("tuomareitten tähden") eikä,
kuteen muut, δια zovg υποκριτάς. Nähtävästi onkin Hermannin esittämä
lukulaji todellinen parannus. Sillä vaikea on ymmärtää, miten
näyttelijät pakoittaisivat hyvät runoilijat heidän runoelmissaan
käyttämään paljon välikertomuksia, kosk'ei näissä erittäin ilman
mitään loistamisen tilaisuutta näyttelijöille. Tuomarien tähden
saattoivat sitä vastaan runoilijat hyvinkin tulla houkutelluksi
välikertomuksia käyttämään. Tuomarit olivat, näet, yleisön valitsemia
ja yleisö niihin vaikutti, niin että he kyllä toisinaan yleisön
suosiota myöten ratkaisivat kilvoittelemisia. Kun nyt välikertomukset
antoivat hyvää tilaisuutta käyttämään loistavaa lausetapaa ja yleviä
kuvauksia, niin helposti voi ymmärtää, mitenkä hyvätkin runoilijat
tuomarien tähden rupesivat välikertomusten liialliseen käytäntöön.
(Vert. XIII. 12.)

[69] Hermann jättää sanan μύϑον pois.

[70] Paikka on turmeltu, lukulajit eroovat, jälkilausetta ei ole
ollenkaan. Hermann esittelee luettavaksi: ταντα δε γίγνετai μάλιστα
τοιαύτα, όταν γένηται παρα τήν δόξαν, και μάλλον, όταν δι'
άλληλα -- -- --.

[71] Tätä tapausta kertoo Plutarkho "De sera numinis vindicta", 8 1.

[72] Ks. seuraav. Luk. XI.

[73] Mihin καϑάπερ εΐρηται viittaa, ei ole selvää, kosk'ei Arist.
missään ole selvittänyt, mitä sanalla περιπετεία ymmärretään.
Kommentatorit ovat osoittaneet L. VII § 12 ja, ehkä paremmalla
syyllä, L. IX. 13 (11). Näin Hermann. Mutta edelliseen paikkaan, VII.
12, se ei ensinkään sovi, sillä περιπετεία ei suinkaan ole yhtä kuin
μετάβασις tahi μεταβολή. Jokainen περιπετεία on kyllä μεταβολή, mutta
jokainen μεταβολή ei ole περιπετεία. Peripeteia, vastaiskäänne, on,
näet, asian äkkinäinen ja arvaamaton kääntyminen päinvastaiseksi sen
suhteen, minä se ennen oli ja miksi se arvattiin muuttuvan. Tapaus
siis, jok'ei vienyt siihen, mihin se luultiin vievän, vaan
päinvastoin; tapausten juonne kääntyy, mutta ei siihen suuntaan,
johon se luultiin kääntyvän, vaan päinvastaiseen. Ks. E. Müller m. t.
II. s. 143. -- Millä todennäköisyydellä sitä sopii arvata jälkimäiseen
paikkaan, luk. IX. 13 (Herm. IX. 11) kuuluvaksi, on vaikea sanoa,
koska teksti siinä paikassa nähtävästi ei ole ainoastaan turmeltunut,
vaan myöskin vaillinainen.

[74] Tulija oli Korintholaisten lähettiläs, joka tuli Oidipolle
tarjoamaan kuningasvallan kaupungissa, kuolleen Polybo kuninkaan
jälkeen. Kun nyt Oidipo, peläten erästä Delfon orakelin ennustusta --
joka ilmoitti, että hän tulisi murhaamaan oman isänsä ja oman äitinsä
kanssa synnyttämään lapsia -- ei uskaltanut vastaan-ottaa tarjottua
kuningasvaltaa, eikä siis, karttaakseen ennustelman toteumista,
luvannutkaan tulla, niin ilmoitti lähettiläs nyt, ettei Oidipo
ollutkaan Polybon oikea lapsi, vaan hänen ottolapsensa, ja johdatti
täten Oidipon tutkinnot oikealle, josta sitten toivotun ilon sijaan
nousi hirmuisin murhe. Sofokles, Oid. Kol. 924-1185.

[75] "Lynkey" oli nähtävästi, ks. XVIII. 3, Theodekteen, Aristoteleen
aikalaisen, tekemä tragedia, jonka aineena oli taru Danaon 50:stä
tyttärestä, jotka miehensä tappoivat. Tämä Danao oli tavallisen tarun
mukaan Egyptiläinen, joka 50 tyttärensä kanssa läksi pakoon veljensä
Aigypton 50 poikaa, jotka olivat häntä vastaan kapinata nostaneet.
Danao tuli Argos kaupunkiin ja tehtiin siellä kuninkaaksi. Mutta
Aigypton 50 poikaa tuli hänen perästään Argos'iin ja kosivat Danaon
50 tytärtä. Danao kihlasi ne heille, mutta käski tyttäriensä surmata
itsekukin sulhonsa itse hää-yönä. Kaikki näin tekivätkin paitsi yksi
ainoa, nimeltä Hypermnestra, joka säästi miehensä nimeltä Lynkey. Kun
nyt Danao, joka oli tämän hirmutyön aikaan-saattanut, myös tahtoi
Lynkeynkin surmauttaa, joutui hän itse surman suuhun ja Lynkey
pelastettiin. Muutamat kertovat, että Lynkey itse hänen murhasi,
toiset että Danao kuoli itsestään, jonka perästä Lynkey joutui
Argos'in kuninkaaksi.

[76] 'Αναγνώριαις, tuntemisvaihde, on semmoinen vaihde toimivaisten
henkilöiden elämänvaiheissa, että toinen tulee toista tuntemaan,
heidän oltuansa siihen asti toisillensa tuntemattomia. Tuntemisvaihde
voi muutoin (ks. alempana) olla joko ykspuolinen, niin että
ainoastaan toinen tuntee toisen, taikka voi se tapahtua molemmin
puolin, niin että kumpikin tulee toista tuntemaan. Vrt. alempana
ja Luk. XVI. -- Hermann lukee των j.n.e. γνωρισμάτων, eikä των j.n.e.
ώρισμένων. Muutos antaa tämän ymmärteen: tuntemisvaihde on
vaihtuminen tietämättömyydestä tietoon niistä tuntomerkeistä, jotka
ovat aiotut onneksi taikka onnettomuudeksi.

[77] Τήs πέμψεως ei tarkkaan sovi Euripideen Ifig. Taur. 759-792
-- jota paikka tarkoittaa -- koska Ifigeneia, peläten haaksirikkoa
merellä, suullisesti kertoili sen kirjeen sisällön, jonka hän antoi
Oresteelle Kreikanmaahan vietäväksi. Syystä on kuitenkin muistutettu,
ett'ei tämmöisestä pienestä epätarkkuudesta tarvitse mitään lukua
pitää.

[78] Orestes sai Ifigeneian hänen tuntemaan kun kertoi eri kohtia heidän
kodistansa. Ks. Eur. Ifig. Taur. 809-826.

[79] Kolmas vaikuttava asia on πάϑος, sanoo Arist. Πάϑος tässä
ymmärteessä käsittää "ihmiskunnan suuret, ankarat kärsimiset,
jotka liikuttavat sisimmäistä sielua taikka hävittäen vaikuttavat
ihmisen luonnolliseen oloon" (Biese) ja ilmauvat tuhotöissä,
niinkuin haavoittamisissa, murhaamisessa j.n.e. Kun tragediassa
varsinaisesti kuvataan tämmöisiä ankaria πάϑη, niin syntyy eri laji,
jota Arist. sanoo pathetiseksi. Pathos ei kuitenkaan aina ilmau näin
ankarassa muodossa. Tavallisessa ymmärteessä on pathos se innostus,
joka on ihmisen tekojen sisimmäinen vaikutin, ja joka semmoisena
löytyy jokaisessa näytelmässä, jokaisessa draamallisessa henkilössä.
Niin on esm. Antigonessa sisaren rakkaus se pathos, joka täyttää
hänen mielensä ja vaikuttaa hänen töitänsä. Pathosta tässä yleisessä
esthetillisessä ymmärteessä sanomme intohimoksi. -- Aristoteleen
mukaan löytyy neljä eri tragedian lajia, nimittäin: yksinkertainen
(άπλή 1. όμαλή = yhdenmukainen), mutkallinen (πεπλεγμένη),
luonteen-omainen (luonnetragedia, ήϑική) ja intohimoinen
(pathetinen, παϑητικη). Ks. XVIII, XXIV j.m.

[80] Ks. VI, 11.

[81] Parodos-laulua sanoo Arist. esitelmäksi, λέξις, syystä että se
välistä keskeytettiin anapeestisilla värsyillä, joita laulajiston
johtaja yksin esitteli lausumalla. Näin ei ollut Stasimon-laulun
laita, joka laulettiin alusta loppuun asti yhtä mittaa, keskeymättä,
josta sen nimi onkin tullut. Stasimon, näet, merkitsee seisovaa,
keskeymättä pitkittyvää yhtämittaista laulua.

[82] Tämä on niin ymmärrettävä, ett'ei Stasimon-lauluissa käytetty
kokonaisia anapaeston- ja trokhaion-peräisiä värsy-järjestelmiä
(systemejä), joita aina oli tapa lausua eikä laulaa. Sitä vastaan voi
kyllä laulannossa löytyä anapaesto- ja trokhaio-värsyjä, niinkuin
niitä on Sofokleellakin.

[83] Näyttämön laulut, τα άπο τής σκηνής, syntyivät jonkunlaisesta
lyyrillisestä innostuksesta taikka toimivain henkilöiden tunteitten
yltymisestä ja innon kohoamisesta puheenvaihtelossa. Jos nämä olivat
surullista laatua ja laulajistokin yhtyi laulamaan toimivaisten
kanssa, niin syntyivät n.k. valituslaulut eli kommot.

[84] Tämä lause ei löydy Hermannin editionissa.

[85] Inhoittavaa, μιαρόν, se loukkaisi siveydellistä tunnettamme.

[86] Tätä paikkaa on Lessing tutkinut, ks. m. t. Hamb. Dramat., jossa
hän myös selittää mitä φιλανϑρωπία on.

[87] Näitä sanoja arvellaan jonkun interpolatorin tekemäksi.

[88] Kun § 2 sanottiin, että runotarun parhaiten tulee olla
mutkallinen, ja tässä taas sanotaan, että sen pitää oleman
yksinkertainen, niin näyttää tämä ristiriitaiselta. Niin ei
kuiteukaan ole. Edellisessä paikassa, § 2, vaaditaan, että kantarun
pitää oleman mutkallisen siinä ymmärteessä, että muutos tapahtuu
vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, mutta tässä, § 6, että
sen pitää oleman yksinkertaisen siinä ymmärteessä, että kantataru
on yksi ja yhdestä, niin että se kertoo yhden sankarin elämätä,
töitä ja kohtaloita, eikä niinkuin Odysseiassa kaksinainen. Tässä,
näet, seikat tapahtuvat ja edistyvät kahdella eri taholla yhtä
aikaa, nim. Ithakassa Penelopeian ympärillä ja Odysseyn ympäri hänen
harhamatkoillansa. Vrt. § 11.

[89] Tästä havaitaan, ett'ei vanhan ajan tragilliset henkilöt ole niin
peräti ilman syyttä, kuin niitä toisinaan esitellään, ehkä he kyllä
ovat syyllisiä toisessa ymmärteessä kuin nyky-ajan draamalliset
karakterit.

[90] Sanalle παϑός sopii tässä molemmat sen merkitykset, nimittäin sekä
sisällinen -- intohimo, että ulkonainen -- παϑήμα, kärsiminen, joka on
edellisen tuoma.

[91] Khairemoni mainitaan (Athen. XIII, s. 562 F.) kirjoittaneen
"Haavoitettu Odyssey" nimisen murhenäytelmän, joka kuvaelee Odysseyn,
Kirken kanssa synnytettyä, poikaa Telegonoa. Tämän pojan lähetti,
näet, äiti isää hakemaan. Myrsky ajoi hänen Ithakaan, jossa hän
joutui asukasten kanssa riitaan, ja haavoitti tietämättä isäänsä
Odysseytä.

[92] Πάϑος on tässä paikassa nähtävästi käytetty samassa ymmärteessä
kuin XI, 10.

[93] Useat kommentatorit arvelevat näitä sanoja epäperäisiksi eikä
Arist:n kirjoittamiksi. Oli miten oli niin moite Sofoklesta
vastaan on perätön, koska Sofokleella oli täysi syy, minkä tähden
hän ei voinut antaa Kreonin kuolla poikansa kädestä, ennenkuin
Kreoni oli saanut nähdä huoneensa perikadon.

[94] Tämä näyttää ensi silmäyksellä ristiriitaiselta ja onkin siksi
julistettu. Lessing oli ensimäinen, joka koetti osoittaa lausuttujen
mietteiden todenperäisyttä. Huomattava on, että Arist. tässä puhuu
ainoastaan tuntemisvaihteen, vaan ei murhenäytelmän hyvyydestä,
niinkuin myöskin ettei paras tuntemisvaihde suinkaan välttämättömästi
kuulu yhteen parahimman murhenäytelmän kanssa, ikään kuin ei myöskään
paras luonne ole soveliain parahimmalle tragedialle. Parahimpaan
murhenäytelmään soveltuu päin vastoin ainoastaan parasta lähin
tuntemisvaihde. Ks. Teichm. Aristotel. Forsoh. I. s. 78 ss. --
Kresfontes on Euripideen tekemä näytelmä, josta Lessing, Hamb. Dram.
37 ja 40, laveasti puhuu.

[95] Hermann lukee Valckenaer'in parannuksen mukaan εν τή 'Αντιόπη
eikä εν τή ''Ellη, niinkuin käsikirjoituksissa on. Antiope on
Euripideen tekemä. Helle nimisestä kappaleesta ei muutoin tiedetä
mitään. Helle oli kuningas Athamaan ja hänen puolisonsa Nefelen tytär
ja synnytti Poseidaonin kanssa Almops nimisen gigantin.

[96] Walz muistuttaa, että tämä pykälä, samaten kuin koko Luku XV,
nähtävästi on sattunut saamaan väärän paikan, se kun keskeyttää
puheen kantataruista. Niiden oikeana sijana sopisi olla Lukujen XVIII
ja XIX välillä.

[97] Aristoteleen ensimäistä vaatimusta luonteiden suhteen, että,
näet, heidän pitää oleman hyviä, ovat eri selittäjät käsittäneet
eri lailla. Mitkä arvelevat, että vaaditun hyvyyden pitää koskeman
henkilön siveydellistä luontoa, niin ett'ei tragediassa kuvata
pahantekijöitä ja kelvottomia ihmisiä; mitkä taas, että luonne
on oleva hyvä taiteelliselta ja esthetilliseltä kannalta s.t.s.
taitavasti ajateltu ja sepitty. Kummallakin selitystavalla on
perusteensa. Jos pidetään sitä mieltä, että Arist. tässä puhuu
ainoastaan murhenäytelmässä kuvaeltavista luonteista, niin sopii
siveydellinen selitys paremmin, koska Arist. opettaa, että tragedia,
vastoin komedian tapaa, kuvaelee arvoisia ja jaloja ihmisiä. Tätä ei
silloin vastusta mikään muu, kuin sanat παράδειγμα σκληρότητοs 14:ssä
§:ssa, mikä ei aivan hyvin sovi siveydelliseen hyvyyteen. Sentähden
ovatkin tämän selitystavan puolustajat σκληροτητος sanan sijaan
ehdotelleet άπλότητος, perustukseksi tuoden esiin Rhet. Lib. I. 9.
Jos taas arvellaan, että Aristoteleella, näistä puhuessa, on laveampi
näkyala, niin on taiteellinen ja esthetillinen ymmärre sopivampi.
Tätä selitystä puolustaa § 7, missä Arist. moittii Menelaon luonteen
huonoutta, kosk'ei voi siveydellisessä katsannossa sanoa Menelaoa
syylliseksi, kun ainoastaan heikkous on hänen vikansa. Tätä puolustaa
niin ikään mainittu 14 §. Tämän selitystavan puoleen taipuu, paitsi
muita, Lessing, Schick ja Hermann -- viimeinen kyllä pannessaan
vastalauseen Arist:sta vastaan -- edellisen puoleen E. Müller,
Twining ja muut. Ks. E. Müller s. 162 muist. 16. Koska muutkin
Arist:n vaatimukset luonteiden puolesta ovat yleisiä eikä ainoastaan
murhenäytelmälle omituisia, ja useat muutkin hänen tässä kirjassa
tehdyistä määrityksistään soveltuvat taiteesen ylimalkaan, katson
tässäkin yleisemmän esthetillisen selityksen sopivammaksi.

[98] Todellinen, όμοιον, oikea, s.t.s. että se on semmoinen, kuin se
historiassa tahi sadussa ilmauupi, taikka ylimalkaan todellisuuden
mukaan tehty, eikä vääristelty.

[99] Yhtämukainen, όμαλόν, konseqventi, itsensä kanssa yhtäpitävä,
eikä ristiriitainen.

[100] Syyksi tähän Menelaon moitittuun luonteen kehnouteen on tahdottu
huomata Athenalaisten kansalais-vihaa Spartalaisia vastaan. Kuten
sanottu, tämä kehnous ei kuitenkaan ole muussa, kuin hänen mielensä
heikkoudessa ja päättämättömyydessä.

[101] Skylla oli nähtävästi Euripideen tekemä Satyridraama.

[102] Melanippe oli eräs Euripideen tragedia. Melanippe oli Neptunolle
synnyttänyt kaksi poikaa, Boioto ja Aiolo. Kun isä aikoi lapsensa
surmata, pani äiti Melanippe ne navettaan ja väitti Neptunolle,
että lapset olivat lehmän synnyttämiä, mutta ei sittenkään luoden
kannetuita. Tästä sofistillisesta väittelystä mainitaan Melanippelle
tulleen liikanimi ή σοφή.

[103] Euripideen Medeiassa saadaan loppukehitelmä toimeen ainoastaan
sillä keinoin, että Medeia yhtäkkiä viedään pois konstillisella
teateri-koneella, joka oli kuvaelevinaan kärmevaunuja (Deus ex
machina). -- Tämän paikan (§§ 11, 12 ja 13) asettaa Hermann XVIII:een
lukuun 11:nen §:n jälkeen.

[104] Kun ei Arist. missään muualla moiti Homeroa, jota hän päin
vastoin aina ylistää, niin ovat muutamat kommentatorit arvelleet,
että tällä "Iliadilla" kenties tarkoitettanee jotakuta tragediaa,
jonka tekijätä he eivät kuitenkaan ole tietäneet tarkkaan määrätä.
Huomattavaa on kuitenkin, että Arist. tässä puhuu näytelmien
kehitelmistä eikä kertomarunouden. Se, mikä näytelmärunoudelle
on sopimatonta, voi aivan hyvin sopia kertomarunoudelle, ja päin
vastoin. Alentamatta Homeron arvoa voipi siis Arist., esimerkkejä
mainitesaan, sanoa, ettei kehitelmä näytelmissä saa tapahtua samalla
tavalla kuin esm. poispurjehtiminen on kuvattu Iliadissa. Paikka,
jota tässä tarkoitettanee, on arvattavasti Iliad. II. 155 ss. Kun,
näet, Agamemnoni, tutkiaksensa sotalaumojen mieltä, oli esittelevinään
palausmatkaa takaisin Hellaasen, niin olisi syyllä saanut odottaa,
että Odyssey ja muut ruhtinaat olisivat itsestään olleet niin
rohkeamieliset ja uskaliaat, että olisivat vastustaneet tätä
Agamemnonin esittelyä. Kuitenkin tarvitaan Iliadissa Heran lähettämä
Pallas jumalatar Odysseyn mieltä yllyttämään. Tätä ehkä katsoo
Aristoteles joksikin tarpeettomaksi "Deus ex machina"-keinoksi, jota
ei sovi näytelmissä käyttää.

[105] Ymmärtämättömien joukkoon on ehkä esm. sekin luettava, miten
Oidipo oli voinut olla niin monta vuotta tietoa saamatta Laion
surmasta.

[106] Teksti niinkuin sen selityskin ovat riidan alaiset. Ensiksikin
lukee Hermann οικείαν μορφήν eikä ιδίαν μορφήν, jok'ei kuitenkaan
tee eroitusta. Tärkeämpi on eroitus pykäleen loppupuolessa.
Parhaimmissa käsikirjoituksissa luetaan paikka näin: τα τοιαύτα
'έχοντας επί τών ήϑών τοιούτους όντάς επιεικεΐς ποιεΐν παράδειγμα
σκληρότητος κ. τ. λ., joka Didot'n painoksessa on seuraavalla
tavalla välimerkeillä jaettu: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑών, τ. ο. ε. ποιεΐν
παραδ. σκλ. κ. τ. λ. Bekker ja Hermann lukevat, jättäen pois sanat
τοιούτους όντας: τα τ. 'έ. ε. τ. ήϑων, έπιεικείας ποιεΐν παράδειγμα
ή σκληρότητος δει' οίον κ. τ. λ., josta syntyy se yinmärre, että
runoilijan, kuvatkoon hän joko tuimia taikka mietoja taikkapa
millaisia luonteita hyvänsä, aina on niitä kuvaaminen sillä tavalla,
että ne tulevat esikuviksi joko hyvyydessä taikka ankaruudessa.
Pää-asiallisesti ajavat kuitenkin selitykset yhteen: παράδειγμα,
esikuva, merkitsee tässä samaa kuin perikuva, ideali. Jos nyt
runoilija, sanoo Arist., kuvailee tuiman taikka miedon miehen, täytyy
hänen tätä kuvata niin kuin todellinen ideali vaatii, olkoonpa sitten
hyvyys, suopeus, taikka ankaruus, jäykkyys, hänen luonteensa. Näin
ovat esm. Homero ja Agathoni -- viimemainittu "Telefo" nimisessä
näytelmässään -- kuvaelleet Akhilleytä, joka kaiken tuimuutensa
ohessa kuitenkin aina vetää puoleensa myötätuntoisuuttamme. Heinsius
ehdottelee, että παράδειγμα sanan jälkeen ajateltaisiin μάλλον. Ehkä
tämä antaisi hyvän ymmärteen kyllä, on se kuitenkin tarpeeton.

[107] Hermann, joka lukee τα περι τάς εξ ανάγκης eikä τα παρά
τ. ε. α. (täytymyksen ulkopuolella, rinnalla, Bekker, Didot), viittaa
tanssi- ja säveltaiteisin.

[108] Sanat ovat jonkun runoilijan käyttämiä, jota todistaa sekä
varakkeen pois jättäminen γηγενείς-sanan edeltä, että myöskin itse
tämä laatusana, joka runollisesti on käytetty Σπαρτοί sanan sijasta,
Herm. Tarkoitetaan, näet, Thebalaisia, joita sanottiin "kylvetyiksi"
(σπαρτοί), syystä että Kadmo tarun mukaan kylvi tappamansa
louhikärmeen hampaita, joista sitten nousi aseellisia miehiä, joilla
oli keihään merkki ruumiissa.

[109] Pelopsille antoivat tarun mukaan jumalat elfenluisen olkapään,
ja sen muistoksi syntyivät kaikki hänen jälkeisensäkin valkoisella
loistavalla pilkulla olkapäässä. Näitä oli myös Thyestes. Karkino
sanoo runollisesti pilkkua tähdeksi.

[110] Tyro oli Sofokleen tekemä kappale. Tyro oli Salmoneyn ja
Alkidiken tytär, ja hänestä mainitaan, että, kun hän oli Enipey
jumalaan lemmistynyt, ja Poseidaoni tämän jokijumalan muodossa tuli
neidon luoksi ja hänen kanssa synnytti pojat Pelias ja Neley, hän,
Tyro, pani pojat veneesen, jonka hän lykkäsi lainehille menemään.
Eräs hevospaimen kuitenkin havaitsi lapset ja otti ne kasvattaakseen.

[111] Niptroiksi, Νίπτρα, kutsutaan XIX:s runo Odysseiassa, jossa amma
Eurykleia Odysseylle valmistaa jalkavettä, ja pesiessään tuntee hänen
eräästä naarmasta. Niptrat mainitaan myös XXV. 6. Niptra oli muutoin
myös toinen nimi Sofokleen tekemällä Όδυσσεύς άκανϑόπληξ nimisellä
kappaleella, jot'ei kuitenkaan täällä tarkoitettane.

[112] Lukulajit eroovat, Didofrn painoksen lukulaji on käsikirjoituksia
lähimpänä. Bekker ja Hermann lukevat: oΐον 'Ορέστης εν τη 'Ιφιγενεία
ανεγνώρισε την αδελφην, άναγνωρισϑείς ύπ' εκείνης (Hermann lisää
οτι 'Ορέστης)' εκείνη μεν yap δια της επιστολής, εκείνος δε δια των
σημείων, ταντα ούν αυτός λέγει α βουλεται ο ποιητής, αλλ' ουχ' ο
μύϑος.

[113] Hermann lukee έλέγχείν eikä ένεγκείν: hän olisi saanut ainakin
vähän tutkia (ennenkuin hän sisarensa tunsi).

[114] Värttinän äänellä, κερκίδος φωνή, tarkoitetaan nähtävästi
sitä, kudotun kankaan avulla toimitettua sanomaa, jonka kautta
muinaisuudessa kuuluisa Filomela ilmoitti onnettomuutensa sisarelleen
Proknelle. Värttinä siis tässä efficiens pro effectu. Thrakian
kuningas Terey, kurjasti pilattuaan kälynsä Filomelan, leikkasi tämän
kielen poikki, jott'ei hän siitä voisi mitään kertoa ja sulki hänen
vankiuteen. Filomela kutoi nyt kankaan, johon hän taitavasti teki
kuvauksen kärsimyksistään, ja toimitti sen sisarensa Proknen käsiin.
Prokne sen heti ymmärsi ja yhdessä kostivat nyt sisaret Tereylle
hänen ilkityönsä.

[115] Tämä Dikaiogeneen tekemä kappale, Κυπριοι, ei ole tarkemmin
tunnettu.

[116] Alkinoo-kertonmkseksi, Αλκίνου άπόλογος, sanotaan koko
sitä Odysseian osaa, jossa Odyssey Alkinoolle kertoo elämänsä
vaiheet, Od. VII-XI. Oikeastaan tarkoittaa tämä paikka runoa
VIII v. 521 ss.

[117] Nim. Odyssey ja Kyprioi-runoelman sankari (jonka Arist.
jättää nimittämättä) -- sen sokeakin näkee, sanoo Hermann. Buhle
selvittää: Odyssey ja hänen toverinsa (jotka olivat mereen
hukkuneet!).

[118] Polyeido mainitaan kuuluisana dityramhin runoilijana 93:n
Olympiadin aikoina. Sofista-nimensä arvellaan hänen saaneen
monenpuolisesta taidostaan ja tiedostaan. Hän tunsi hyvin maalausta
ja musiikkia.

[119] Theodekteen Tydeystä ei ole tarkkoja tietoja. Yhtä vähän
Fineidaista.

[120] Hermann lukee εκ παραλογισμού ϑατέρου (_jommankumman_ väärästä
päätelmästä) eikä εκ παρ. του ϑεάτρον, ja puolustaa lukulajiansa
sillä, ett'ei tässä ole puhe katselijoista, vaan näytelmässä
toimivaisista henkilöistä.

[121] Alkutekstin seitsemän sanaa pitkä lause ei tuota käännöksen
suhteen aivan vähää vaikeutta. Mitä osoittaa tässä merkityksiltään
laaja sana σχήμα? Saksalainen kääntäjä, tai Walz, käyttää sanan
"Bewegung", joka on sen puolesta mukava, että sitä voi sovittaa
sekä runoilijan omaan sisälliseen liikutukseen eli intoon että
ulkonaisiinkin ruumiin liikenteisin eli käytöksiin (joko sitten
runoilijan taikka näyttelijän), mutta sopimaton sen puolesta, ett'ei
se asiata ratkaise vaan kiertää. Latinaiset kääntäjät käyttävät
"habitus corporis", ja ymmärtävät sillä siis ainoastaan ruumiin
liikenteet eli käytökset (joko runoilijan taikka näyttelijän).
Molempia olen katsonut sopimattomiksi, edellisen, näet, liian
laveaksi, jälkimäisen liian ahtaaksi. -- Arist:n ajatus näkyy olevan
seuraava: Kun runoilija runoelmansa sepittää, täytyy hänen niin tyyni
ajatella kuvaeltaviansa, että hän itse on tapauksissa läsnä, itse
ikään kuin näkee sekä tapaukset että ne henkilöt, jotka tapaukset
toimittavat. Sentähden täytyy hänen myös elävästi ajatella, selvästi
mielessään kuvitella sekä tapauksien että henkilöiden ulkonaisetkin
muodot. Tapauksien, näet, jotta hän välttäisi semmoisia virheitä
kuin esm. Karkino teki "Amfiaraossaan"; henkilöiden taas, jotta hän
osaisi oikein kuvaella miten minkin intohimon alainen henkilö itsensä
käyttää, miten hän puhuu, mitä tekee. Täten soveltuu σχήμα sana sekä
edellisiin että seuraaviin. -- Teichmüller arvelee σχήμα sanan tässä
käsittävän ainoastaan lausetavau (λέξις) muotoja: runoilijan pitää
niin paljon kuin mahdollista hyväksensä käyttämän myöskin kuvanto- ja
intolauseita, puheen koristeita j.n.e.

[122] Näin tämä paikka mielestämme paraiten käännetään. Ajatus
on se, että ne runoilijat, jotka itse ovat ikään kuin intohimoissa,
myöskin paraiten tietävät kuvaella intohimoisten lauseita ja
käytöksiä. Niin puhuu esm. vimman alainen luonnollisimmalla tavalla
vimmatun kieltä sekä kuvailee paraiten tämmöisen tilaa, ja vihan
alainen paraiten vihastuneen. Luonnollista on, ett'ei asia ole
niin ahtaasti sanojen mukaan ajateltava, että muka runoilijan
on toden perästä hurjaan vimmaan joutuminen, ennenkuin hän voi
vimman alaista kuvaella, niinkuin muutamat ovat selittäneet. Asia
on aatteellisesti ymmärrettävä. Nämä lauseet ovat pantavat yhteen
sen kanssa, mitä Arist. ylempänä puhuu (ks. Muist. 120), että, näet,
runoilijan pitää kuvaeltaviansa niin ajatella, että hän niissä on
ikään kuin itse läsnä, ja mieleensä kuvata ulkonaisetkin kohdat. Jos
runoilijan tulee kuvaella esm. isänmaanrakkaudesta elähytettyä
henkilöä, on hänen ajatteleminen itsensä niin syvälle tämmöisen
luonteesen ja tekoihin, että hän ikään kuin omin silmin näkee hänen
intohimonsa ja siitä syntyvät käytökset ja omin korvin kuulee hänen
sanansa ja sillä tavalla itse on ikään kuin saman intohimon alainen.
Teichmüller koettaa osoittaa, että nämäkin lauseet ovat ymmärrettävät
ainoastaan lausetapaa tarkoittaviksi: joka parhaiten osaa käyttää ja
kuvata vimmatun kieltä, se muka vaikuttaa myös meissä todellisinta
vimmaa, ja se runoilija, joka parhaiten tuntee vihastuneen kieltä,
herättää meissäkin todellisinta vihaa. Ks. Teichm. m. t. s. 100 ss.
Ehkä tämä selitys on yksinkertainen kyllä, niin sen kielitieteellinen
perustus ei ole mielestämme tyydyttävä (vrt. Müller, Hermann, y.m.).
Huomattava on muutoin, ettei Arist. katsonut kaikkia intohimoja
sopiviksi vaikutus-aineiksi näytelmiin, ks. Luku VI. -- Hermann
lukee meidän mielestämme sopivammin άπ' aυτής της φύβεως: itse
luonnoltaan, eikä άπο της αυτής φύβεως, joten se käsikirjoituksissa
on, ja jota Teichmüller'kin tahtoo puolustaa ja kääntää: saman
luonnon tähden. Teichmüller selittää: intohimon alaisia uskomme
siitä syystä, että heillä on sama luonto kuin meillä; vaikuttimena
heidän puheissaan on sympathiallinen tunne, joka meitä heidän
kanssansa yhdistää. Teichm. m. t. s. 119.

[123] Tätä, Aristoteleen koko kauneus-opille niin tärkeätä, paikkaa,
jossa Arist. mainitsee niitä omaisuuksia, jotka synnyttävät
runoutta ja taidetta yleiseen, vaikeuttaa valitettavasti paitsi
erinomainen lyhyys ja selitysten niukkuus (-- nimittäin Aristoteleen,
vaan ei suinkaan kommentatorien puolelta --) vielä lisäksi tekstin
epätarkkuus. Useimmat käsikirjoitukset kuuluvat: -- οί μεν εύπλαστοι
οί δε έξεταστικοί, jolla viimeisellä sanalla ei pääse mihinkään. Sen
merkitys: valmis eli kykenevä arvostelemaan eli tuomitsemaan, ei
sovi epithetiksi ευφνής sanalle, vielä vähemmin μανικός sanalle.
Edellinen merkitsee, näet, hyvillä lahjoilla varustettua, taidokasta,
talangikasta, jälkimäinen haltiokasta, runovimman alaista,
runovimmaan taipuvaista miestä. Mutta jos se on jommallekummalle
epithetinä annettava, niin täytyy se selittää edellistä, taidokasta,
tarkoittavaksi. Silloin jääpi ενπλαστος määräyssanaksi haltiokkaalle
-- joka taas on mahdotonta kosk'ei haltiokasta voi millään muotoa
sanoa "eri muotoihin helposti taipuvaksi". Paitsi sitä osoittaa jo
sanojen järjestyskin, että ευπλαστος pitää kuuluman sanaan ευφυής ja
έξεταστικός sanaan μανικός. Kun näin ei sovi, niin on arveltu että
tämä sana ehkä onkin joku erehdys käsikirjoituksissa, ja että se
kenties olisi luettava εκστατικοί kuten se löytyykin kirjoitettuna
yhdessä käsikirjoituksessa. Näin Hermann, jonka lukulajia me tässä
hyväksymme. Runoustaide ja kaikki taide vaatii siis Arist:n mukaan
joko taidokasta (talangilla varustettua) tahi vimmassa olevaa
miestä. Nämä ovat kumpikin runouteen kykeneviä. Ei asia kuitenkaan
ole niin ymmärrettävä, että näiden molempain omaisuuksien aina
pitäisi löytymän erillään toisistaan, vaan pikemmin niin, että joku
määrä toista aina on olemassa siinä, missä toinen pää-asiallisesti
hallitsee. Kokonaan väärin arvelee Tyrwhitt, että ευφυούς sanan
jälkeen olisi ajateltava sana μάλλον, jonka kautta taidokkaisuudelle,
ευφυΐα, myönnettäisiin etevämpi sija taiteen synnyttämisessä kuin
runovimmalle, μανία. Sillä jos jompikumpi näistä on arveltava
etevämmäksi, niin teksti aivan selvään antaa etu-oikeuden μανία'lle.
Sen huomaa myöskin Arist:n vasta lausutuista sanoista οι εν τοίς
πάϑεσιν -- - -- άληϑινώτατα κ. τ. λ. Tarkemmin olen koettanut tätä
todeksi näyttää Arist. Lära om d. Sköna o. Konst, s. 31 ss. Ks.
muutoin tästä paikasta Müller m. t. II. s. 363 muist. 9.

[124] Paikka on turmeltu ja monenkaltaisia lukulajia löytyy, joista
mainittakoon ennen vanhaan tavallinen: χρόνω δ' ύστερον τω άδελφω
συνέβη ελϑεϊν της ίερείας' δια τί; 'ότι άνείλεν ο ϑεος διά τινα
αίτίαν, έξω του καϑόλου, ελϑεϊν έκεί, και εφ' ότι δε έξω του μύϑον.
Hermann lukee: χρόνω δε ύστ. τ. ά. συνέβη της ίερείας (το δε, ότι
άνείλεν ο ϑεός, και διά τίνα αίτίαν, έξω τοθ καϑόλου) ελϑείν εκεί'
(και εφ' ο τι δέ, έξω του μύϑον).

[125] Hakaisiin suljetut sanat ovat Hermannin, joka lukee: εις
δυστυχίαν ή εις ευτυχίαν. Nämät pykälät, 1, 2 ja 3, asettaa
muutoin Heim. 8:nen pykälän jälkeen (= 9, 10, 11).

[126] Lynkeystä ks. XI. 3.

[127] Ks. XI. 9-10.

[128] Hermann ja muut lukevat: το δε τέταρτον όμαλόν: "neljäs laji
on yhdenmukainen", jota viimeistä sanaa Bekker, Didot'n painos y.m.
jättävät pois. Sana όμαλός merkitsee tässä samaa lajia kuin XI:ssä
luvussa sana άπλή.

[129] Hermannilla on: δυνατόν δε κ. τ. λ. λέγειν (tragediaa sopii
nimittää) eikä δίκαιον.

[130] Niiden joukossa, jotka ovat aineeksi ottaneet Ilion hävityksen,
mainitaan Kleofoni, Iofoni, Nikomakho y.m. -- Pykälän seuraavat sanat
kuuluvat käsikirjoituksissa: ώσπερ Έυριπίδης Νιόβην, και μή ώσπερ
'Αισχύλος. Vaikeutta tekee sana "Niobe", koskei sen nimistä
Euripideen tekemää näytelmää tunneta; puhumatta siitä, ettei
Nioben-taru ensinkään koske Troian hävitykseen. Paikka on siis
epäilemättä turmeltu. Tyrwhitt ehdottelee ja häntä seuraa Hermann
y.m. ώσπερ Έυρ. Έχάβην, ή ώσπερ 'Αισχύλος. Parhaana pidämme Reizin
emendationin, joka jättää Νιόβην ja lukee: ώρπερ Έυρ., ή ώσπερ 'Αισχ.

[131] Käsikirjoitusten lukulajissa: τοίς δε λοιποίς τα διδόμενα μάλλον
του μύϑον ή 'άλλης τραγωδίας έστίν, ei ole mitään järjellistä mieltä,
jonka tähden olen kääntänyt paikan Hermannin lukulajin mukaan: τοίς
δε λοιπ. τα άδόμενα ου μάλλον κ. τ. λ. Teichmüller ehdottelee: τά
άδόμενα άλλου του μύϑον.

[132] Hermann lukee και διανοίας, eikä ή διανοίας, mikä viimemainittu
nähtävästi on väärin, koska λέξις ja διανοία eivät ole yhtä.

[133] Hermannilla on άπο των αυτών ειδών -- näitä samoja lajeja.

[134] Nim. tapauksissa eli toiminnoissa (έν τοίς πράγμασiv).

[135] Mm. puheessa (έν τω λόγω), runoilijan ja näyttelijän.

[136] Iliadin alkusanat. -- Protagoras, joka tieteellisesti selvitti
runoilijain teoksia, näkyy arvelleen, että imperativia käytetään
ainoastaan käskyissä.

[137] Niinkuin hänen jälempänä seuraavista määrityksistään huomataan,
käyttää Arist. näitä kolmea viimeistä sanaa toisessa ymmärteessä kuin
me niitä käytämme.

[138] Hermann parantaa: και γαρ το ΓΡ ανευ του Α ουχ εστι
συλλαβή, άλλά μετά του Α.

[139] Tämä monin puolin turmeltu ja monenlaisilla eri lukulajilla
varustettu paikka, §§ 6 ja 7, on, kirjan itse aineesen katsoen,
kaikeksi onneksi aivan vähän arvoinen, jonka tähden voimmekin
jättää eri lukulajien luettelemisen. Otollisimman lukulajin
näyttää meistä Hermann esittäneen, vaikka se kyllä paljon poikkee
käsikirjoituksista. Ks. Herm. Comment s. 164.

[140] Hermann arvelee, että Arist. sanalla συνϑετός, korkomerkki
viimeisellä tavulla, ymmärsi välipuheella eli sovinnolla asetettua,
mistä ihmiset pitävät yhtä mieltä, sovinnaista (konventionel), mutta
sanalla σύνϑετος, korkomerkki ensi tavulla, liitettyä, yhdistettyä,
kokoon pantua.

[141] 'Ο δέ sanojen lisäksi on λόγος ymmärrettävä.

[142] Käännämme Hermannin mukaan, joka lukee τα πολλά των μεγαλeίοτέρων
οίον 'Ερμοκαϊκόξανϑος (Bekker ja Didot'n painos Μεγαλιωτών).
Hermokaikoxanthoksi nimitti eräs pöyhkeä runoilija Megale-saarta,
syystä, kuten arvataan, että joet Hermo, Kaiko ja Xantho sen
tienoilla juoksivat mereen.

[143] Odyss. I. 185. XXIV. 307.

[144] Iliadi II. 272.

[145] Nämä esimerkit näyttävät olevan Homerosta otettuja, mutta eivät
enään siinä löydy.

[146] Bekker lukee οίνον eikä άoivov. Neljännestä lajista, κόσμος, ei
tässä puhuta mitään. Tästä puhuu Arist. Rhet. III. 7.

[147] Nim. semmoisiin lyhykäisiin ääntiöihin, jotka aina ovat lyhyitä:
ε ja o.

[148] Herrmann: A ja N ja Ρ ja Σ.

[149] Kleofoni, ks. II. 5. -- Sthenelo oli tragillinen runoilija
Aristofaneen aikana, joka häntä pilkkasi.

[150] Hermannilla on κυρίων: tavallisten sanain avulla.

[151] Arvoitus tarkoittaa mitenkä rokonpano-rauta (χαλκός) polttaa
ihmistä rokkoa pantaessa, sanoo Arist. Rhet. III. 2, jossa tämä
arvoitus mainitaan.

[152] Hermannilla on ή εξαλλάττειν: venyttää taikka muuttaa.

[153] Tähän löytyy monta lukulajia: ήτοι Χάριν (Hermann), ή τάχ'
'Αρην (Gräfenhan), ήτοι 'Αρην (Ritter). Venytystä tapahtuu sanassa
βαδίζοντα, jossa ensimäinen tavu väärin venytetään.

[154] Tähänkin paikkaan löytyy eri lukulajeja: γευσάμενος τών
έλλεβώρων (Hermann); γέρανος (Gräfenhan); γ' εράμενος j.η.e.

[155] Hermannilla on πάντως eikä πώς: kaikissa paikoin näkyä.

[156] Hermann lukee: έπι τών έπεκτάσεων, eikä έπών.

[157] Odyss. IX. 515.

[158] Odyss. XX. 259, jossa tavallisesti καταϑείς sanan sijasta
luetaan παραϑeίς.

[159] II. XVII. 265.

[160] Yhdenlaisuuden havaitseminen = kyky huomaamaan kahden kappaleen
yhtäläisyyttä. 'Ευφυΐα = luonnollinen taidollisuus, talangikas luonto.

[161] Hermann lukee: έν έξαμέτρω eikä έν μέτρω.

[162] Hermannilla on: τάς συνϑέσεις, eikä τάς συνήϑεις.

[163] Tämä Arist:n oppi kertomarunon, niinkuin tragediankin, yhdestä
toiminnasta ja rajoitetusta runon-aineesta, jolle Arist. vaatii
täydellisyyttä ja tarkasti määrättyä loppua, nosti aikanansa ankaraa
vastustusta muutamain saksalaisten oppineitten puolelta, jotka tämän
opin johdosta kielsivät Aristoteleella olevan tunnetta vanhalle
luonto- ja kansarunoudelle (F.A. Wolff, Friedr. Schlegel, W. Müller
y.m.). Samaten kuin nykyisempi aika yhä enemmin on tunnustanut
Arist:n luonnontieteellistä arvoa, on se tässäkin asiassa jälleen
kunniaan asettanut mainion filosofimme. Vrt. Zimmermann, Gesch. d.
Aesth. als philos. Wissensch. s. 85.

[164] Kuten tietty mainitsee Herodoto Salamiin ja Himeran tappeluin
tapahtuneen samana päivänäkin. -- Hermannilla on: ϑάτερον μετα
ϑάτερον.

[165] Nimittäin sovittavat yhteen semmoisia tapauksia, joilla, ehkä ne
ovat samaan aikaan tapahtuneet, ei kuitenkaan ole mitään yhteyttä.

[166] Vertaile VIII, alussa.

[167] Aineena tähän Iliadin yhteen tragediaan olisi siinä tapauksessa
nähtävästi sovinto Akhilleyn ja Agamemnonin välillä ja edellisen
uudestaan ryhtyminen sotaan, joka päättyy Hektorin kuolemalla.
Odysseian tragedian aineena taas olisi arvattavasti Odysseyn kotiin
palaaminen ja Penelopeian vapautus, joka päättyy kosijain kuolemaan.

[168] Sanat "useampia kuin" ja "Sinoni sekä Troiattaret" arvellaan
myöhemmän interpolatorin tekemiksi, koska se kuuluu oudolta, että
Arist. ensin sanoisi "useampia kuin kahdeksan" kun hän heti lukee
kymmenen näitä tragedioja. Näytelmäin tekijöitä, niinkuin myöskin
niiden teosten aineita kokee Hermann selville saada. Comment, s. 170.

[169] Yksinkertainen laji, jolla L. XVIII on nimi όμαλή, mainitaan tässä
nimellä άπλή. Epopealla on samat lajit kuin tragediallakin, sanoo
Arist. Samaten kuin siis mutkallinen epopea on semmoinen kertomaruno,
joka tapahtuu vastaiskäänteen ja tuntemisvaihteen kautta, on se laji
yksinkertainen, jossa näitä ei ole. Kolmatta lajia, ή ήϑική, joka
tragediassa parhaasta päästä on luonteen-omainen s.t.s. luonteita
kuvaava, sopii epopeassa paremmin sanoa siveydelliseksi, ethiseksi,
siinä ymmärteessä että se kuvaelee kohtia siveyden alalta -- kotoa,
perheellistä elämätä ja hallitusta, kotitapoja ja kotitöitä j.n.e.
-- jota myös Arist:n mainitsema esimerkki todistaa. Sillä tunnetu
on, että Odysseia juuri tämän puolesta on siveydellinen elikkä
ethillinen. Kieltää ei kuitenkaan voi, että me muutoin Odysseiassa
-- esm. semmoisissa paikoissa kuin ne, missä siko- ja karjapaimenet
kestitsevät Odysseytä, taikka missä uskollinen talonkoira kuvataan,
sekä monessa muussa omituisessa koti-elämän kohdassa -- tunnemme,
niinkuin Vischer (Aesth. III s. 1201) sanoo "ein erstes Auftauchen
der charakteristischen, wiewohl natürlich noch fest am Bande
des plastischen Schwunges gehalten." Luonteen-omainen laji ei
siis ole kertomarunolle vieras, vaikka siveydellinen on yleisempi.
Intohimoinen eli pathetillinen laji on taas se, missä πάϑη ja
παϑήματα kuvataan, niinkuin esm. Iliadissa Akliilleyn viha ja raivo,
Patroklon kuolema, Hektorin surma y.m.

[170] Kolmas, suurin, eroavaisuus syntyy kertomarunon muodostumisen
kautta (ks. V. 7, 8 sekä XXV, XXVI ja XXVII). Tämän suhteen on
epopea, "diegematinen" s.t.s. kertovainen ja myönnyttää tämmöisenä
kaikenlaisia omituisuuksia, joita näytelmäruno ei salli.

[171] Ks. VII. 12.

[172] Sanan μέρη jättää Hermann pois.

[173] Khairemonista ks. I. 12.

[174] Bekker panee Luvut XXIV ja XXV yhteen jaksoon, josta syystä
hänellä yhteensä onkin ainoastaan XXVI lukua.

[175] Sanalla ήϑος, jonka muutoin Hermann jättää pois, on tässä
lavein merkityksensä: ethillinen, siveydellinen kohta, ks. L. I,
muist. 6.

[176] Hektorin vainoomista mainitaan myös XXVI. 8. 'Οι μεν tarkoittaa
Kreikkalaisia, o δε Akhilleytä. Uskomattomalta, jopa naurettavaltakin
näyttäisi, jos Kreikkalaiset parhaassa sodan vimmassa äkkiä
olisivat la'anneet keihäitänsä viskaamasta ainoastaan Akliilleyn
päännyykähyksestä, kosk'ei tämä kumminkaan voinut näkyä niin
suurelle joukolle, kuin Troian edustalle levitetty Kreikan armeija.

[177] Nämä sanat kuuluvat yhteen ώς δει ("sopivalla tavalla")
sanain kanssa, eikä ψευδή λέγειν sanain kanssa. Oikealla tavalla
puhutaan perättömiä, jos toinen tämän kautta joutuu tekemään väärän
päätöksen.

[178] Tämän, tekstin turmeluksenkin kautta vielä enemmin hämärtyneen,
paikan ymmärrän näin: Homero opettaa miten perättömiä voi runoudessa
käyttää. Perättömien käyttämisen tekee mahdolliseksi ne väärät
päätelmät, joita ihmiset aina ovat niin valmiit tekemään. Ihmiset
arvelevat, näet, tavallisesti näin: jos tuon olemisesta, tahi
tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, niin seuraa
myös tämän olemisesta tahi tapahtumisesta tuon oleminen tahi
tapahtuminen. Mutta tämä on ihan väärin. Jos, näet, esm. ensimäinen
olisi väärää toinen totta, niin pitäisi ihmisten arvelun mukaan
ensimäisenkin muka oleman totta (tahi tapahtuman taikka lisäksi
tuleman s.o. ajateltaman todeksi). Pää-asiallisesti sama ajatus
syntyy Hermannin lukulajista, vaikka se eriää sekä sanain että
välimerkkien kautta. Se kuuluu näin: 'Οίονται γαρ άνϑρωποι κ. τ. λ.
ή γίγνεσϑαι. τούτο δε έστι ψεύδος. δι ο εΐη αν το πρώτον ψευδος.
άλλ' ουδε τούτου όντος, ανάγκη είναι ή γενέσϑαι ή προςϑείναι.
Käännettynä: ihmiset, näet, luulevat, että, jos tuon olemisesta
tahi tapahtumisesta seuraa tämän oleminen tahi tapahtuminen, myös
jälkimäisen olemisesta tahi tapahtumisesta seuraa edellisenkin
oleminen tahi tapahtuminen. Tämä toinen on nyt väärää. Senpätähden
pitäisi muka myöskin ensimäisen oleman väärää. Mutta jos tämä toinen
olisikin totta, niin ei sittenkään ensimäisen tarvitsisi täytymyksestä
olla totta tahi lisäksi tulla. -- Sanoja τούτο δε έστι ψευδός pitää
siis Hermann polvena tuossa ihmisten tekemässä väärässä päätelmässä,
kun ne sitä vastaan Didot'n painoksessa ovat Aristoteleen ajatuksena
samasta ihmisten väärästä päätelmästä.

[179] S.t.s. XIX:stä Odysseian runosta, jota nimitettiin Niptroiksi.
Arist. tarkoittaa niitä Odysseyn valhe-juttuja, joitten kautta hän
Penelopeiaa pettelee. Ks. L. XVI. 5.

[180] Sofokleen "Klektra" v. 680 ss. -- Pythian juhlat eivät Oresteen
aikana vielä olleetkaan olemassa, vaikka Sofokles antaa Oresteen
niissä kamppailla.

[181] "Mysoi" oli eräs Aiskhylon tekemä kappale. Mykkä arvellaan olleen
eräs Telefo.

[182] Esm. Odyss. XIII. 119.

[183] Missä ei varsinainen luonne ole kuvailuksen tarkoituksena taikka
missä ei erinomainen mielenparsi ole kuvattavana, semmoisissa
paikoissa pitää erittäin huolellisesti viljelemän lausekeinoa ja
kieltä. Mutta päin vastaisissa paikoissa katsottakoon toiselta
puolen, sanoo Aristoteles, ett'ei kovin loistava lausekeino ja sulat
koristuspuheet vie ydintä pois.

[184] Runoilijalle myönnämme, sanoo Arist., käyttää semmoisia lauseita
ja sanoja, joita emme käytä tavallisessa ja jokapäiväisessä puheessa.

[185] Hermann, joka arvelee kummalliseksi, että Arist. muka olisi
sanonut valtioviisaudella ja runoustaiteella ei olevan samat ohjeet,
jota ei kukaan järjellinen ihminen väitäkkään, ehdottelee luettavaksi
ποιητικής και τής ύποκριτικής = runoustaiteella ja esittelys- elikkä
näyttelijä-taiteella.

[186] Virhe on siis kahdenlainen: olennollinen, joka loukkaa taiteen
itse olentoa ja luontoa, ja satunnainen, joka loukkaa sivukohtia ja
satunnaisia seikkoja.

[187] Hermannilla on: κατ' άδυναμίαν, joka pää-asiassa on yhtä:
jotain, mihin taide ei kykene.

[188] Käsikirjoitusten käyttämää μή on Hermann muuttanut μήν sanaksi,
joka meistä onkin oikeampi.

[189] Nim. kuin olevaisuns, todellisuus. Mitä me mistäkin puhumme, esm.
jumaloista, saattaa kyllä olla huonompaa, kuin mitä se toden perästä
on, jopa saattaa valhettakin olla, mutta kuitenkin sopii semmoisia
puolustaa tuolla Xenofaneen käyttämällä lauseella: "eipä sitä tiedä".
-- Tämän paikan olen kääntänyt Hermannin parannuksen mukaan: άλλ'
έτυχεν, ώσπερ Ξενοφάνης, ου σαφή τάδε, kosk'ei sanat άλλ' οu φaσι
τάδε anna mitään ymmärrystä.

[190] II. Χ. 152. Syyksi minkä tähden keihästen alapuoleenkin pantiin
kärki mainitaan (Eustathio) sitä, että kerran yksi keihäs, yöllä
kaatuen kumoon, oli kanssansa vetänyt maahan koko läjän, josta kauhea
meteli sitten nousi.

[191] Iliad. I. 50. Kreikkalainen sana ούyρεύς merkitsee, näet,
kumpaistakin.

[192] Iliad. X. 31.6.

[193] Iliad. IX. 202.

[194] Iliad. IL 1. "Kaikki" metaforallisesti "monen" sijasta, ks.
alempana.

[195] Iliad. Χ. 11.

[196] Iliad. Χ. 13. Homero antaa Agamemnonin, maatessaan teltassansa
Troian edustalla, katsella Troian maata sekä kuulla huilujen ja
syringien yhteen-soivia ääniä -- mikä luonnollisista syistä oli
mahdotonta. Se on siis knvannollisesti sanottu.

[197] Iliad. XVIII. 489; -- "Osatonna hän yksin" olisi tavallista.
Kreikan kielessä kuuluvat sanat οϊος (ainoa) ja μόνος (yksin).

[198] Iliad. XXI. 297.

[199] Iliad. XXIII. 328.

[200] Eroitus syntyy tässä siitä, jos πριν sana toisessa värsyssä
viedään sanoihin κέκρητο tahi ζωρά. Ks. Herm. Comm., s. 183. --
Paikka on muutoin turmeltunut. Olen kääntänyt Hermannin lukulajin
mukaan: -- -- -- άϑάνατ' είναι, ζωρά τε πριν κέκρητο. Didot'n
painoksella on ζαρά τε πρίν κέχριτο.

[201] Iliad. XI. 252.

[202] Iliad. XX. 234.

[203] Paikka on suuresti turmeltunut sekä lauseiden järjestyksen että
itse sanainkin puolesta. Paras lukulaji on mielestämme seuraava,
jonka mukaan olemmekin käännöksen tehneet: οίν τών κεκραμένων οΐνον
ψαβιν ένια. όϑεν πεποίηται ο Γανυμήδες

        Λίΐ οίνοχοεύειν,

ον πινόντων οΐνον. και χαλκέας τους του σίδηρον έργαζομένους,
όϑεν είρηται

        κυημίς νεοτεύκτου κασσιτέροιο.

Citati on otettu Iliad. XXI. 592. Hermann arvelee, ettei
kaksimielisyys tässä ole sanassa χαλκεύς, niinkuin sitä luulisi,
vaan sanassa κασσιτέροιο, joka muka olisi "pro alio aeris genere
positum, eodem modo, qvo χαλκεύς vocaretur faber ferrarius".
Ks. Comm. s. 185.

[204] Iliad. XX. 272.

[205] Hermann lukee έτι ένιοι, eikä ότ' έvιοι; niin ikään είρηχότος
eikä είρηχότες.

[206] Hermann on koettanut tätä paikkaa parantaa näin: και προς το
βέλτιον τοιούτους είναι, oίους Ζεύξις έγραφεν' το γαρ παράδειγμα
δεΐ ύπερέχειν' άΛλά πρός α ψασι, τα άλογα. Tällä lukulajilla on se
etu, että Zeyxis esimerkkinä tulee parempaan paikkaan, ja että kolmas
26:ssa §:ssa luetuista kategorioista (nim. luulo = maine -- jota
ihmiset puhuvat ja arvelevat) myöskin tulee erittäin puheeksi.

[207] Hermannilla on: ως τε και αυτό πρός αυτό, ή πρός ά κ. τ. λ.
Käännetty: niin että siis myös on katsominen, missä suhteessa se
itseensä on taikka siihen, mitä hän itse sanoo j.n.e.

[208] Menelaon huonoutta moittii Arist. myöskin L. XV. 7. (ks. muist. I
ja 4). -- "Aigey" nimisen kappaleen on Euripides kyllä kirjoittanut.
Sopivampaa ehkä kuitenkin ollee tässä paikassa ajatella "Aigey"
nimistä henkilöä "Medeiassa" v. 663-758, mikä henkilö siinä on peräti
tarpeeton.

[209] Edellisessä lueteltuansa kaikki ne syyt, joista moitteet
syntyvät, asettaa Arist. nämä nyt yleisiin kategorioihin. Ensiksi
mainitsee hän kaksi virhettä, joista toinen on olennollinen, toinen
satunnainen (§§ 5-10). Sitten hän sanoo moitteiden syntyvän, kun
kuvataan jotain perätöntä, ehkä kyllä semmoista kuin sen oleman
pitäisi (§ 11); taikka kun kuvataan jotain perätöntä eikä kuitenkaan
semmoista, kuin sen oleman pitäisi (§§ 12, 13); vieläpä kun
kuvataan jotain huonoa ja epäsiveydellistä (§ 15). Myöskin syntyy
moitteen-alaisuus lausekeinossa murteen kautta (§ 16), metaforan
kautta (§ 17), prosodian kautta (§ 18), eroittamisen kautta (§
19), kaksmielisyyden kautta (§ 20), tavallisuuden kautta (§ 21),
sanojen eri merkitysten ja vastakohtaisuuden kautta (§§ 22, 23) sekä
kirjoitustavan vääryyden kautta (§§ 24, 25). Nämä kaikki asettaa
Arist. nyt viiteen yleiseen kategoriaan, jotka ovat: mahdottomat,
järjettömät, epäsiveydelliset, vastakohtaiset, ja varsinaiset virheet
itse taidetta vastaan.

[210] Moitteisin sopii vastata kahdella-toista eri tavalla. Jos, näet,
moititaan 1:ksi mahdottomuutta (άδύνατα), niin sopii siihen vastata,
että kuvatut kuitenkin ovat a) semmoiset kuin niiden oleman pitäisi
(οία δεϊ, § 11), b) että ne ovat uskottavia (άλλα πιϑανά, § 27);
-- jos 2:ksi moititaan järjettömyyttä (άλογα), niin sopii vastata:
a) niin sitä sanotaan (οΰτω φαsίν, §§ 12, 13, 29), b) ei
niinkään järjetöntä (ποτέ oυκ άλογα § 29); -- jos 3:ksi siveyttömyyttä
(βλαβερά) moititaan, niin vastattakoon: a) asia on todenperäinen
(όύτως εΐχεν, § 14), b) asia on katsottava toimittajan tahi puhujan
suhteen (οκεπτέα βλέποντας εις τον πράττοντα ή λέγοντα, § 15); -- jos
4:ksi moititaan kuvattujen vastakohtaisuutta -- (ύπεναντία), niin
siihen vastattakoon: a) ett'ei se ole samaa eikä samaa tarkoittava
eikä samalla tapaa (ου το aυτό, oυ πρός το αυτο, ουχ ώσαυτως, §
30), b) että asia on itse puolestaan oikea sekä siihenkin katsoen,
missä tarkoituksessa runoilija sitä lausuu ja mitä järjellinen
ihminen siitä arvelee (όρϑώς έχει αυτό πρός αυτό, όρϑώς έχει πρός
ά αθτός λέγει, όρϑώς έχει πρός ο άν φρόνιμος ύπόϑοιτο, § 30); -- ja
jos 5:ksi moititaan kuvattuja virheeksi itse taidetta vastaan (παρά
την ορϑότητα την κατά την τέχνην), niin sopii vihdoin siihenkin
vastata: a) että se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τού τέλους
έτυχε, § 8), b) että se vaan on virhe sivukohtaa vastaan (έστι κατά
συμβεβηκός, § 10). Näin saadaan kymmenen vastausta, kaksi vastausta
joka moitteesen. Jälellä olevat kaksi vastausta koskevat lausekeinoa,
ja ovat yhteiset kaikille viidelle lajille. Moitteisin näiden
suhteen sopii vastata: a) että kuvatut ovat selitettävät, λυτέον,
joko murteen (γλά'ττη), kuvannon (μεταφορά), lausunnan (προσωδία),
eroituksen (διαιρέσει), kaksimielisyyden (αμφιβολία), tavallisuuden
(εϑει), tahi sanojen eri merkitysten kautta (τω πόσα σημήνειεν
άv §§ 16-23), taikka b) että kuvattu on selitettävä erehdyksen
kautta (άμάρτημα έστιν § 25). Yhteensä siis kaksitoista, ks. Herm.
Comm. s. 189. -- Teichmüller, joka tähän lukuun panee laveamman
erityis-tutkinnon, jakaa nämä kaksitoista λύσεις kolmeen moite-lajiin
(εΐδη): a) moitteet virheestä itse taidetta vastaan, b) moitteet
virheestä kuvattavain esineiden suhteen, ja c) moitteet virheestä
kuvailuskeinojen suhteen. Ensimäiseen moite-lajiin on kaksi λύσεις,
selitystä: 1) se saavuttaa taiteen tarkoituksen (τέλους ετυχε), 2) se
on virhe sivukohtia vastaan (κατά συμβεβηκός). Toiseen moite-lajiin
löytyy neljä selitystä: 1) kuvatut ovat niinkuin niiden oleman pitäisi
(οία δεϊ), 2) kuvatut ovat semmoiset kuin niiden sanotaan olevan
(ουτω φασιv), 3) kuvatut ovat todenperäisiä (ουτως εΐχεν), ja 4)
kuvatut ovat paremmat tarkoituksen puolesta (προς ov ή ότε η οτω η
ου ένεκα). Kolmanteen moitelajiin on taas kuusi selitystä, nim. 1)
murre, 2) metafora, 3) prosodia, 4) eroitus, 5) kaksmielisyys ja
6) tavallisuus. Ne tarkoittavat siis kaikki lausekeinoa, λέξις. Ks.
Teichm. m. t. s. 155 ss.

[211] Huilunsoittajilla, αυληταί, ymmärtää Arist. tässä tanssijoita,
joittenka taidenäytökset tavallisesti tapahtuivat huilunsoiton mukaan.

[212] Hermann ehdottelee luettavaksi: Tyndarey.

[213] Moite näytelmärunouden työläisyyttä ja rasittavaisuutta vastaan
ei koske itse runoutta, vaan esittelytaidetta s.t.s. näyttelijöitä,
arvelee Arist. Mutta kertomarunokin voi tulla saman moitteen
alaiseksi, koska rapsodit, esm. Sosistrato, ja laulajat, esm.
Mnasitheo, hekin saattavat liiotella.

[214] Ks. VI. 28

[215] Hermann lukee ή βραχέως δεικυμενον, eikä άνάγχη ή
βραχέα δειχν.

[216] "Λιαφέρει non significat hic differt, sed eminet", sanoo
Hermann.

[217] Näytelmäruno on, sanoo Arist., parempi kuin kertomaruno, kun
sillä on kaikki ne edut, mitkä tälläkin ovat, mutta tällä ei kaikki,
joita edellisellä on. Näitä näytelmärunon varsinaisia etuja on
etenkin kaksi: ensinkin, näet, se saavuttaa tarkoituksensa pikemmin
ja lyhyemmässä ajassa kuin kertomaruno -- ja onhan supistuneempi ja
yhdistyneempi aina hupaisempi kuin venytetty -- ja toiseksi sillä on
enemmin yhteyttä kuin kertomarunolla, jota huomataan siitä, että joka
kertomarunosta tulee useampia näytelmiä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Runousoppi" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.