Title: Noidan kirot - Kuvaus Lapin rajoilta
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Noidan kirot - Kuvaus Lapin rajoilta" ***


NOIDAN KIROT

Kuvaus Lapin rajoilta

Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.



I


Varhaisen kevätaamun kirkkaassa loistossa kiilteli järven pinta
tasaisena ulappana. Mailla ja metsissä ei hanki vielä kantanut, mutta
täällä järven selällä oli mainio lipee ja verraton kulku. Poron kavio
ei luiskahtanut paisteen reikimältä hangen pinnalta eikä pienoinen reki
päässyt siipeämään. Vain silloin kun he talon rannasta ajoivat alas
järven jäälle, siipesi poron reki rantaporeen sileällä pinnalla ja
silloin Selma hiukan kiljahti. Mutta Simo vain tempasi hihnasta, ja
pian he pääsivät rantaporeen yli ja joutuivat seljemmäs järveä.

Siinä vasta ohjasi Simo poronsa Utuniemeä kohti.

Utuniemi! Järvi oli penikulmien laajuinen ja myrskyinen ja oikullinen.
Selma ei ollut koskaan Utuniemessä asti käynyt, vaikka tämän
ristiaalloistaan tunnetun Raahonjärven eteläpäässä oli hänenkin
kotinsa, Rantamaulan talo. Oli vain usein kuullut Utuniemestä
puhuttavan, ja rippikoulu-aikana oli hän tullut tuntemaan Simon,
Utuniemen nuoren isännän. Selman mielestä oli jotakin kummallista
siellä Utuniemessä. Hän muisti, että kun he kalassa kulkivat ja
loittonivat kauas kotirannasta, siinsi kirkkaina kesäöinä hyvin kaukaa
järven ulappain takaa niemen nenä ikäänkuin usvan seasta...

"Sieltä siintää Utuniemi", sanottiin hänelle.

Ja hän muisti isän kertoneen, että se niemi aina näytti olevan usvan
seassa, kun sinne järveltä päin katseli. Olipa kesä tai talvi, aina
sieltä näkyi usvaa...

Selma kuuli poron rautakellon kalkkuvan, kun se tasaisesti "tolvasi"
pitkin järven pintaa. Kotikylän vaaran takaa alkoi aurinko näkyä, ja
yhtäkkiä oli koko kylä kirkkaankellertävän valon vallassa. Selman koti
oli järven rantaa likimpänä, ja sen ikkunain läpi paistoi aurinko niin,
että asuinrakennus oli kuin tulessa...

Hän käänsi samalla katseensa pohjoiseen päin, jossa hyvin kaukaa järven
toisesta päästä siinsi korkeita, valkopäisiä vaarain lakia; niiden
kyljiltä erotti tummat kuusikot, varjossa vielä. Ääretön ja asumaton
oli ympäristö niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan kylän lähellä
näkyi järven rannalla, järveen laskevan metsäjoen suussa, joku
pienoinen, vinosuinen laukkupuoli-lato, harmajana pilkkuna
metsänlaidassa kyyröttäen...

He eivät olleet monta sanaa vaihtaneet sitten kun talosta lähtivät.
Selma mietti miettimistään, ja Simolla oli omat mietteensä. Mutta kun
yhä uusia ja erilaisia niemiä tuli toinen toisensa takaa näkyviin,
kääntyi Selma Simoon päin ja kysyi:

"Joko Utuniemi sopii tänne näkymään?"

Simo heräsi mietteistään ja vastasi:

"Ei vielä juuri. Mutta kun ehdimme tuon niemen nenän ohi, jossa näkyy
huurteinen koivikko, niin siitä alkaa näkyä... Kun katsot suoraan tuota
Karhujupukan paljukkaa kohti, niin siitä järvelle päin näkyy Utuniemen
nenä..."

"Onko talo niemen nenässä ja näkyykö se järvelle?" kysyi Selma.

"Ei näy tänne päin, sillä pitkin niemen rantaa kasvaa vankkaa
koivikkoa, jota isävainaja ei raaskinut hakata... ja kielsi minuakin
hakkaamasta..."

Siitä pääsivät he keskustelun alkuun.

Simo kertoi, mitä hänellä oli mielessään. Hänellä oli jo hirret
ajettuina uutta uhkeaa päärakennusta varten. Siitä tulisi niin korkea,
että harja ja pääty näkyisivät tännekin päin järveä, vaikka
rantakoivikon jättäisikin hakkaamatta. Hän kertoi maanviljelyksestään,
karjastaan, metsän ja järven antimista, kuinka ne olivat runsaat...
Yhdessä he tekisivät Utuniemestä hyvän talon, jossa eläisi rennosti...

"Kun ei tullut minulta siellä ennen käydyksi, vaikka usein teki
mieleni, pyytäessäsi tulemaan", sanoi Selma, itseään moittien.

"No, nytpä tuon näet ja saat viipyä pitemmän aikaa", naurahti Simo.

Ja samalla hän kiinnitti hihnaa ja hoputti tottunutta ja vireää
ajokastaan nopeampaan vauhtiin.

Aurinko oli jo noussut korkeammalle, paistaen nyt yli koko suuren,
saaririkkaan ja niemistään kuuluisan Raahonjärven ja valaisten
ympäristöä. Joka haaralta näkyi tänne järven selälle asumatonta
kiveliötä, korkeita, puuttomia vaarain lakia ja paljukoita, äärettömiä
tummia metsiä ja kukkuloiden kupeilta harmahtavia hongikoita. Ei
missään näkynyt asuttua maailmaa, ei ainoankaan niemen nenässä näkynyt
ihmisasuntoa eikä yhdenkään saaren rannassa venevalkamaa. Maailmaa
näytti ulottuvan pitkän pitkältä taivaan rannalle asti ja ehkä jatkuvan
siitä samanlaisena.

He joutuivat sen koivuisen niemen nenän kohdalle, johon Simo äsken oli
viitannut. Selma koetti nyt teroittaa katsettaan sinnepäin, jossa
arveli Utuniemen olevan. Hän näki kyllä suuren valkoisen vaaran laen,
jonka arvasi Karhujupukan paljukaksi, mutta niemeä hän ei erottanut.
Mutta sen sijaan otti hänen silmänsä suuren aukean palstan, joka näytti
olevan keskellä tummaa metsää Karhujupukan kyljessä.

Simo arvasi, mihin Selma katsoi, ja virkkoi:

"Näet tuon suuren aukean tuolla Karhujupukan kyljessä. Se ei tänne
näytä isolta, mutta siitä on syystalvella ajettu monta sataa tuhatta
tukkia..."

"Tuoko se sitten on se Hanhikero, johon tukinajajia meidänkin kylän
kautta kulki?" kysyi Selma.

"Siinä se on... se on kruunun metsää..."

Raahonjärven ympäristöltä oli kuluneena talvena ajettu paljon tukkeja,
jotka veden auettua tulisivat kuljetettaviksi ensin pitkin Raahonjärveä
ja sitten moninimisiä jokia myöten suuren valtaväylän vesille.
Tukinhakkuut olivat kuitenkin olleet kaukana sydänmailla. Ei ollut
Rantamaulassakaan siitä tiedetty muuta kuin että sen kautta kulki
tukinajoon meneviä hevosia ja miehiä ja pitkin talvea ruokavaroja
kuorma kuorman perästä. Rauhassa oli Utuniemikin saanut tukkimiehiltä
olla. Se oli kaukana tukinhakkuumailta, eivätkä työmiehet liikkuneet
vasituisilta metsäasunnoiltaan kuin kerran kaksi koko talvena.

Kerran oli kuluneena talvena saapunut neljä miestä hiihtäen rantamailta
ja osunut Utuniemeen. Ne olivat kaikki etelän puolen miehiä. Olivat
kertoneet olevansa Hanhikeron tukinhakkuupaikalla kirvesmiehinä,
käyneensä rantamailla ja eksyneensä menoladultaan...

"Siinä sitten pyysivät yösijaa", kertoi Simo. "Vastenmielisiltä minusta
miehet näyttivät, enkä tiedä, miksi luontoni on aina ollut etelän
miehiä vastaan. Eräs heistä, jota toiset kutsuivat Sakariksi, oli
todella vastenmielisen näköinen ja komentelemalla se alkoi vaatia
talosta minkä mitäkin. Oli oikein ilkeän näköinen mies, vesiharmaine
silmineen ja vedenvärisine hiuksineen, jotka näyttivät karheilta ja
olivat pystyssä kuin harjakset. Oli semmoinen paksu ja tukeva mies. En
tiedä minkä vuoksi minua se mies iljetti..."

"Oliko sillä karheat viikset ja seisoiko se aina selkä kenossa?" kysyi
Selma.

"Semmoinen se oli", vastasi Simo. "Oletko sinäkin hänet nähnyt?"

"Semmoinen mies oli toisten joukossa menneenä talvena, kun tukinajoon
mennessä meillä levähtivät", muisteli Selma. "Se puhui kovalla äänellä
ja oli olevinaan muita mahtavampi..."

"No semmoinen oli juuri tämäkin mies, -- se on sama mies..."

"Menivätkö ne siivosti talosta vai varastivatko?" kysyi Selma.

"Eivät voineet mitään varastaa, kun koko yön olin valveilla... siivosti
ne sitten aamun tullen lähtivät hiihtelemään..."

Simo tempasi samassa hihnasta ajokastaan nopeampaan menoon, ikäänkuin
haihduttaakseen äskeisiä muistoja.

Molemmat huomasivat he samalla vaaleaa savua, joka niemen metsän takaa
nousi kevätkirkasta taivasta kohti. Niemen nenänkin jo erotti ja suuria
valkokylkisiä koivuja sen rannalta. Aurinko paistaa helotti kirkkaasti
koivikkoon ja valkoinen järvenpinta kimalteli kuin helmissä.

"Näetkö savua?"

"Näen toki... Jo erotan rantakoivikonkin selvästi."

"Siinä on venevalkamakin koivikon rannassa..."

"Näyttää kuin olisi vene kumollaan rantatörmällä..."

"Niin onkin. Se on isävainajan vanha kolmilaita..."

Puhuessaan Simo yhä heitteli hihnaa, ja poro näytti kotia lähestyessään
vapaaehtoisestikin jouduttavan kulkuaan...

Kun he jo olivat ehtineet niin lähelle niemen rantaa, että silmä erotti
selvästi, näkivät he kaksi miestä laskemassa suksillaan niemen juuren
rantatörmältä alas järven jäälle. He näyttivät hiihtäneen talosta päin
ja pyrkivän järven itärantaa etelää kohti. Kun rantatörmän antama
vauhti oli loppunut ja miehet rupesivat hiihtämään, erotti Simo, että
molemmilla oli laukut selässä. Peräkkäin läksivät hiihtämään,
jälkimmäinen mies melkoisen matkaa jälellä...

Selma oli miehet huomannut samalla hetkellä kuin Simokin. He katsoivat
kumpikin hiihtäviä ja Selma virkkoi:

"Ne näyttivät tulevan talosta päin."

"Niin näyttivät ja pyrkivät ehkä Hanhikeroon, koska noin itärantaa
pitävät..."

"Taitavat olla tukkilaisia, koska niillä on laukut selässä..."

"Tukkilaisia ne ovat... Mitäpä muita ihmisiä täällä liikkuisi..."

Simo oli kääntävinään katseensa hiihtävistä kotinientä kohden, mutta
hän näki sittenkin, että jälkimmäinen mies hiihti kenoselkäisenä, rinta
pystyssä...

Hän muisti heti sen talvellisen miehen, jota toiset olivat Sakariksi
kutsuneet, ja oli näkevinään sen kankeat viikset, ilmeettömät silmät ja
ilkeän näköisen naaman. Kun hän syrjäsilmällä katsahti Selmaan, huomasi
hän, että Selmakin katsoi hiihtäviin miehiin.

Mutta kumpikaan ei virkkanut mitään siitä, että tuo kenoselkäisenä
hiihtävä mies ehkä oli sama Sakari, joka talvella oli Utuniemessä
komennellut ja Rantamaulassa isoa ääntä pitänyt.

He heräsivät siitä, että poro yhtäkkiä kääntyi maalle päin ja rupesi
puolta vihaisemmasti tolvaamaan, ottaen suoran suunnan venevalkamaa
kohti...

Kun se vihaiseen laukkaan lyöden porhalsi ylös venevalkaman korkeaa
rantatörmää valkokylkiseen koivikkoon, johon päivä hauskasti paistoi,
hytkähti Selman sydän riemusta, ja ensi kerran tunsi hän nyt, että hän
oli mieheensä sidottu ja entisestä kodistaan eronnut. Hän näki Simonkin
silmässä riemukkaan ilmeen...

"Tässä on heinätie, joka tulee tuolta Veksalahden niityltä", sanoi
Simo, kun poro keskellä solkikoivikkoa puhalsi entiselle jäljelle...

"Mutta jopa onkin kaunis tämä koivikko", sanoi Selma. "Ei tätä henno
koskaan hakata..."

"Niin minunkin mielestäni..."

Koivikon läpi alkoi näkyä pienoinen asuinrakennus, jonka ilma jo oli
harmahtavaksi muuttanut, ja navettarehto, joka oli punaiseksi maalattu.

"Kohta ollaan perillä!"

Koivikosta talon pihaan oli loivaa vastamaata.

Poro puhalsi siinä laukkaan ja vihmoi menemään kovaksi tallaamalleen
siljolle navetan eteen, niin että reki siipesi syrjään...

Aurinko helotti jo korkealta. Pihalla tuntui lämmin paiste ja
koivikossa koivujen alimmilla oksilla näkyi vielä yön ripottelemaa
huurretta. Suuren järven selkä siinsi edempää kimaltelevana kenttänä...

Simon sokea sisar, Elsa, seisoi portailla, ja kun Selma ja Simo
nousivat reestä, huudahti hän iloisesti:

"Kuulen, että kaksi henkeä on 'Keron' kelkassa... Terve tulemaan,
Selma!"

Selma riensi Elsaa vastaan, ja sokea sulki Selman syliinsä...

Selma ei koskaan ollut osannut ajatella eikä uskoa, että sokean ihmisen
kasvot voivat olla niin miellyttävät...

Hän häpesi omia ajatuksiaan ja pusersi lujasti sokean kättä. Ja hänestä
tuntui nyt, että hän todella oli tullut uuteen kotiin.



II


Hankikeliä oli kestänyt viikon verran.

Utuniemen Simo oli käyttänyt hyväkseen hangen aikaa ja käynyt kaksi
matkaa toisessa päässä järveä, appelassaan, Rantamaulassa. Poron
kelkassa oli hän tuonut vaimonsa perimiä tavaroita Utuniemeen. Ei
Selmaa tyhjin käsin miehelään Rantamaulasta pantu, vaikka talo olikin
isoväkinen ja vähävarainen. Matkaan pantiin kaikenlaista. Oli vuode- ja
pitovaatteita, oli viljaa, oli pientä kapinetta jos jotakin.

Mutta vielä olivat noutamatta nuoren emännän molemmat lehmät, Kukka ja
Riekko, jotka olivat talon parhaita lypsylehmiä.

Järven auettua ja kun kevätkylvöt olivat tehdyt, alkoi Simo hommailla
lähtöä Rantamaulaan. Hän oli korjaillut ja tervannut talon vanhan,
kookkaan kolmilaidan, jolla lehmän kerrallaan aikoi järven päästä
toiseen tuoda.

Tyynenä iltana, kun koivikon urpu alkoi käydä hiirenkorvalle, hän
työnsi kolmilaidan vesille.

Selma oli tullut venevalkamaan saattamaan miestään. Siinä vielä
muistutti terveisistä ja myötätuulta toivotti.

"Sanonko, että ikävöit?" kysyi Simo leikillään.

"Sano, että hyvä on Utuniemessä olla... kaikkea on yllin kyllin eikä
ikävä haittaa..."

Selma virkkoi sen iloisin, säteilevin kasvoin, ja hänen kauniit
valkoiset hampaansa välkkyivät.

Simo oli valmistanut kaikki lähtökuntoon. Väänsi kuitenkin vielä
hankavitsat ja varoksi kävi vielä koivikosta leikkaamassa muutamia
koivunvesoja varavitsoiksi.

Selma oli istunut kivelle veneen viereen ja katseli.

"Käy sitten kokemassa verkot", puheli Simo. "Jos et saata yksin
uudestaan laskea, niin tuo maalle... Viuhkuraisen lahdessa on nyt paras
lahnain kutuaika."

"Kyllähän minä... vanha kalanpyytäjä... Kuinka lienevät saaneet
kevätkalaa Rantamaulassa?" arveli hän sitten.

"Kyllähän siinä päässä järveä aina kaloja saadaan. Sieltähän parhaat
kalamiehet ovatkin... Hyvästi nyt. Eläkä ikävöi..."

Selma jäi kivelle istumaan katsellen loittonevan veneen kulkua. Simo
souti reippain ottein, ohjaten kulkua suurelle selälle, koska tuulesta
ei ollut pelkoa. Mutta jo ensimmäisen niemennenän taakse katosi vene.
Simo näki kotiniemestä enää vain korkean koivikon ja palasen alastonta
niemenkärkeä, joka kivisenä sormena ulottui pitkälle järveen. Pian oli
hän vaipunut syviin ja onnellisiin haaveiluihin, vain vaistomaisesti
veneensä suuntaa pitäen.

Kun hän heräsi unelmistaan, oli hän joutunut niin likelle rantaa, että
hiekka karahti veneen pohjaan. Silloin hän ohjasi seljemmäs ja veti
muutamia kertoja voimansa takaa.

Kun hän oli sivuuttanut Hanhiniemen ja saapunut Hanhilahteen, johon
laski harreistaan kuuluisa Kierimän joki, poluttomilta kiveliöiltä päin
koskisena kohisten, kuuli hän joen suulta huutoja ja arvasi, että
Hanhikeron tukit jo olivat uitetut Raahonjärveen. Hän kääntyi katsomaan
lahteen päin ja näki tukkeja jo suuren laverin. Siellä näkyi venekin,
jossa keksit käsissään tukkilaiset puita työntelivät. Tyynenä,
kirkkaana iltana kaikuivat heidän huutonsa kauas vuoriseen ympäristöön.

Simo ei rakastanut tukkilaisia. Häneen oli jäänyt kuin vika vereen,
sillä isävainaja oli niitä aina epäillen katsellut, varsinkin etelästä
päin tulleita, jotka kaikki tuomitsi pahamaineisiksi. Utuniemen
uudistalo oli kuitenkin saanut olla hyvin rauhassa heiltä, vaikka
tukkiliikkeitä jo vuosikymmenen aikana oli Raahonjärvenkin ympäristöllä
ollut. Utuniemi oli kuitenkin vielä näihin asti ollut syrjässä, sillä
tukinhakkuut ja uitot olivat olleet toisella puolen järveä, parin
peninkulman päässä talosta. Vasta kuluneena talvena oli kruununmaalta,
Hanhikerosta, myyty tukkeja ja tukkiliike oli niin ollen alkanut
siirtyä idänpuolellekin järveä. Mutta kaukana oli Hanhikerokin
Utuniemestä, ja sieltäkin oli lyhempi matka muihin sekä yksinäisiin
kruunun uudistaloihin että järvi- ja joenvarsikyliin kuin Utuniemeen.

Simo tunsi melkein lapsellista iloa, kun Utuniemeen päin katsahtaen
tiesi, että se oli siellä monen niemen ja pitkän matkan päässä ja
etteivät tukit olleet sinne päin menossa, vaan myötävirroille,
Rantamaulaan ja siitä taas virtavaa jokea pitkin toisiin järviin ja
joen lompoloihin. Ei kuulunut nytkään huuto eikä loilotus Utuniemeen,
sillä siksi paksut olivat metsät välissä ja siksi leveät järven
lahdet...

Yö saattoi jo olla puolessa, mutta Simo näki auringon paistavan kahden
korkean vaaran välistä suoraan pohjoisesta. Hän silmäsi taivaalle, joka
oli vaalea ja pilvetön. Ei näyttänyt siltä, että rupeaisi tuulemaan...

Hän heräsi mietteistään ja alkoi soutaa. Nyt hän huomasi, että äskeinen
vene, joka oli ollut laverin laidassa ja josta oli kuullut laulua, oli
takaa päin lähestynyt sitä paikkaa, jossa hän veneineen oli. Se oli
suuri, punakeulainen ja punaperäinen tukkiyhtiön vene, jossa oli useita
miehiä. Pari miestä näkyi olevan soutamassa, seisoivat veneessä, toiset
istuivat. Yksi hoiti perämelaa...

Simo ei ollut heitä näkevinäänkään, vaan alkoi, tasaisesti soutaen,
ohjata venettään etelää kohden.

"Mies hoi!" huusi sieltä joku. "Onko sinulla kaloja? Me ostamme..."

Simo hellitti soutamisen ja vastasi:

"En ole kalan pyyntiretkellä!"

Punakeulainen vene tuli yhä likemmäksi Simon venettä ja muuan
rokonarpinen, pitkä mies huusi:

"Valehtelet!"

He soutivat aivan Simon veneen viereen, ja kun näkivät, ettei hänen
veneessään ollut kaloja eikä kalanpyydyksiäkään, niin kiroilivat...

Simo ei kuitenkaan paljoa kuunnellut, mitä sanoivat, sillä hänen
huomionsa kiintyi veneen perässä istuvaan mieheen, joka hoiti melaa. Se
oli sama korkearintainen, pystypäinen ja leveäkasvoinen jätkä, joka
talvella oli Utuniemessä komennellut ja jonka hän keväällä oli nähnyt
järveä hiihtämässä Hanhikeroon päin.

Simo tunsi hänet varmaan. Nyt sen naama näytti vielä ilettävämmältä,
kun päivä oli sen paahtanut ihan punaisenruskeaksi, niin että vaaleat
viikset ja kulmakarvat törröttivät pystyssä kuin harjakset... Samat
olivat vedenväriset silmätkin...

"Soutakaa takaisin laverille!" komensi hän soututeljolla istuvia
miehiä.

Simon vene oli jo loitonnut vähän matkaa, ja samalla kääntyi
punakeulainen venekin takaisin lahteen päin. Simo virkosi soutamaan ja
veti nyt täysin ottein.

-- Menivätpä kuitenkin siivolla takaisin, -- ajatteli hän, mutta
omituinen paino tuntui hänen mielessään. Minkä vuoksi se tuo
kenoselkäinen mies oli hänelle niin vastenmielinen? Olihan tuossakin
joukossa yhtä rumia miehiä muitakin! Mutta niistä ei yksikään ollut
niin julman ja kavalan näköinen kuin se leveänaamainen... Äänikin sillä
oli kimakka ja korvia vihlova. Talvella jo, kun se oli Utuniemessä
käynyt ja komentelemalla ruokaa pyytänyt, oli hän Simoon tehnyt
vastenmielisen vaikutuksen, ja vähällä oli ollut, ettei hän tarttunut
niskaan ja heittänyt ulos... Olkoonkin, että sillä oli paksu niska ja
näytti raskaalta mieheltä, mutta Simon kourissa se ei olisi paljoa
painanut...

Soutaessaan silmäsi Simo omiin kalvosiinsa, jotka olivat paksut kuin
reenjalakset, silmäsi kouriinsa, joihin airojen kädensijat kokonaan
peittyivät...

Vähitellen Simo taas soutaessaan rauhoittui.

Ehkäpä hänet, kenoselkäisen, nyt näki viimeisen kerran. Pian he
lavereineen, ankkurin avulla, pääsisivät järven toiseen päähän ja siitä
väleen katoaisivat myötävirroille... ja sinne jäisi paksu Sakarikin...
Sillä harvoin niitä samoja miehiä takaisin tuli samoille työpaikoille,
kovin harvoin. Ja ne, jotka seuraavana vuonna palasivat, olivat
rehellisiä ja oikeita miehiä, jotka tahtoivat elää sovinnossa ihmisten
kanssa. Ei tuntenut Simokaan monta semmoista tukkilaista, vaikka
tukkilaisia jo toistakymmentä vuotta oli Raahonjärven ympäristöllä
liikkunut. Kun talven olivat tukinhakkuussa ja kesän tukkien matkassa
painuivat myötävirroille, niin sille tielle jäivät... mihin lienevätkin
kadonneet... ja uusia, nuorempia miehiä tuli sijaan...

Rantamaulan rannassa olivat koko kylän veneet yhteisessä
venevalkamassa. Ja siinä näkyi liikkuvan useita ihmisiä, miehiä ja
naisia. Simo arvasi niiden olevan kalanpyyntiin lähdössä tai sieltä
palaamassa.

Kun hän hetken soudettuaan uudestaan silmäsi rannalle, tunsi hän
Rantamaulan isännän, Selman isän, seisovan venevalkamassa ikäänkuin
häntä vastaanottamassa. Simo tunsi hänet harmaasta parrasta, joka
kulkien leuan alitse ulottui toisen korvan juuresta toiseen. Tuttuja
kylän miehiä ja naisia näkyivät muutkin valkamassa olevan.

Aurinko paistoi jo korkealta, etelästä oli alkanut puhaltaa leuto
tuuli, niin että järven kuvastinpinta rikkoontui.

Taloon noustessa puheli vanha Rantamaula vävylleen:

"Joko siellä Utuniemessä ensimmäiset oraat alkavat vihannoida?"

"Jo olivat ensimmäiset kylvöt pitkällä oraalla", vastasi Simo ja
huomasi nyt vasta, ettei täällä eteläpäässä järveä näkynyt ainoatakaan
orasta.

"Tavallista oli isävainajasikin aikana, että Utuniemessä sanottiin
peltojen jo vihannoivan, kun täällä vasta kylvettiin..."

Ja pian sai Simo alkaa kertoa enemmältäkin, kuinka Utuniemessä sitten
keväthankien oli jakseltu, mitä hommailtu ja miten Selma rupesi uudessa
kodissaan viihtymään.

Nauravin suin ja hyvillä mielin Simo kertoikin kuulumiset ja Selman
terveiset moneen kertaan mainitsi.

"Kyläläiset pelottivat Selmaa, että ikävä tulee Utuniemessä, jossa ei
kukaan vieras käy, se kun ei ole kenenkään kulkutien varrella, ei
kesällä eikä talvella", alkoi emäntä puhua. "Mutta jo silloin Selmaa
lohdutin, ettei ikävä tule sille, joka miestään ja kotiaan rakastaa ja
työnsä joka päivä pyrkii tekemään... Rantamailta olen itse kotoisin,
virtavan joen ja kosken rannalta, mutta eipä ole ikävä vaivannut,
vaikka tänne metsäkylään miehelään jouduin..."

"Mitä niistä sitten liekään hyvää kaikenlaisista kulkijoista...
Parahiksi on etäällä Utuniemi, ettei ole kaikkien kulkijain jaloissa...
nyt tähän maailman aikaan..."

Ja Rantamaulan vanha Esa alkoi muistella, että paljon olivat ajat
muuttuneet tässäkin kylässä siitä kun hän oli nuori. Silloin ei vielä
ollut niin suuria tukkiliikkeitä täälläpäin kuin nykyvuosina, ja mitä
tukkilaisia töissä kulki, niin oman pitäjän miehiä olivat. Harvoin
näkyi etelän puolen miehiä, jotka nyt näkyivät olevan enemmistönä...

"Eipä tuo sanonut Selma muita ikävöineensä kuin isäänsä ja äitiänsä",
virkkoi isännän puheisiin Simo ja omasta puolestaan arveli:

"Minä en nyt kyllä enää osaa mihinkään ikävöidä -- nyt kun Selman sain
toveriksi..."

Vasta seuraavana iltana Simo alkoi hommata takaisin kotiaan, jonne
hänen appensa oli päättänyt hänen mukanaan lähteä kyläilemään.

Veneeseen oli kannettu olkia, joista tehtiin pehmoinen vuode Kukalle,
ja siihen se maata asetettiin. Sillä niin oli vanha Rantamaulan isäntä
lopulta päättänyt, että lehmä kerrallaan oli vain vietävä, koska ei
koskaan ollut tapahtunut, että vara veneen olisi kaatanut.

Ilta oli tyven ja lämmin. Rantamaulan rannassa hommaili koko talon
väki. Olipa kerääntynyt kyläläisiäkin katsomaan, sillä nyt ensi kerran
tämän polven aikana lehmää vietiin veneellä järven päästä toiseen.

Simo istui soututeljolle, ja veneen perään asettui Rantamaulan vanha
Esa, savuava piippu suussa. Tyytyväisenä makasi Kukka pehmoisella
vuoteellaan ja katseli rannalle jääviä ihmisiä.

"Terveiset viekää!" huudettiin vielä, kun vene jo oli kaukana rannasta.

"On aikaa siitä, kun Utuniemessä kesän aikana olen käynyt", alkoi vanha
Esa puhella, kun olivat joutuneet jo kauas kotirannasta. "Usein
isävainajasi kutsui, mutta ei tullut lähdetyksi..."

"Eipä niitä ole minun muistooni monta järven eteläpääläistä Utuniemessä
käynyt", vastasi Simo soututeljolta. "Lienevätkö pelänneet vieläkin
Lapin noidan kiroja?"

Esa hymähti.

"Saattaapa olla, että niitä ovat pelänneet ja ehkä pelkäävät vieläkin",
sanoi hän.

"Isävainaja niitä ei pelännyt", sanoi Simo siihen. "Taikauskoa ja
hullutusta kaikki..."

Esa rykäisi.

"Niin tuo lienee. -- Tiennetkö sinä -- kertoiko isävainaja -- mitä
huhuja Utuniemestä oli kulkemassa ennenkuin hän siihen asettui talon
tekoon?"

"Ei tullut sitä kysytyksi, vaikka muualla kuulin kerrottavan... mitä
huhuja ne olivat?"

"Tarvinneeko minun ruveta sinulle niitä selittelemään... eivätkö ne
liene vanhan kansan luuloja ja hullua uskoa..."

Mutta Simo tuli uteliaaksi. Hän oli kyllä kuullut joskus salaperäisiä
kuiskeita, että Utuniemeä painoi Lapin noidan kirous, koituen
onnettomuudeksi niille ja niiden lapsille, jotka Utuniemeen
uskaltautuisivat asumaan. Mutta ylpeänä ja taikauskosta vapaana hän ei
ollut koskaan siitä tahtonut kuulla tarkemmin puhuttavan eikä liioin
ollut sitä isävainajaltakaan kysynyt.

"Ei tullut kysytyksi isävainajalta", sanoi hän toistamiseen.

Mutta siinä samassa hän muisti, että kun hän kerran isävainajan kanssa
kävi niemen nenässä ja näki siinä sen kivisen, mustuneen alttarin, joka
siinä vieläkin nokimustana törrötti, ja yritti sitä poikamaisuudessaan
hajoittaa, kielsi isä jyrkästi ja varoitti, että sen piti antaa olla
siinä rauhassa hänen kuolemansakin jälkeen...

Simo muisti nyt sen tapauksen aivan kuin se olisi eilen ollut. Hän ei
kuitenkaan puhunut Esalle muistoistaan mitään.

Esa oli ohjannut venettä seljemmäksi järveä, ja kun erään niemen
nenästä näki savun nousevan, virkkoi hän:

"Kukahan siellä lienee Uimaniemessä kalanpyynnissä, koska savu näkyy
nousevan?"

Simokin kääntyi teljoltaan Uimaniemeen päin katsomaan.

"Jos lienevät muista järvistä tulleita", sanoi hän.

Hetken päästä, kun oli piippunsa sytyttänyt, kysyi Esa:

"Tiennetkö, mistä tuo Uimaniemi on nimensä saanut?"

"En ole kuullut..."

"Vanhat siitä minun nuoruuteni aikoina kertoivat", jutteli Esa.
"Koko tämä järvi ja järven ympäristö on ennen vanhaan ollut
tuhkalappalaisten hallussa. Tässä ovat kalastelleet ja niemien nenissä
ja tuuheapuistoisissa saarissa asuneet. Niistä paljon ennen kerrottiin.
Siihen aikaan oli Utuniemessä asunut Lapin kuuluisin noita Jantukka,
jolla oli paljon omaakin perhettä ja sitäpaitsi muuta Lapin kansaa
töissään. Lantalaiset olivat jo silloin anastaneet tämän Raahonjärven
eteläpään, luultavasti ne maat ja kalavedet, missä meidän kylä nyt on.
Mutta he eivät olleet uskaltaneet mennä pohjoisemmaksi, mahtavaa
Jantukka-noitaa kun pelkäsivät. Mutta eräänä kesänä tuli paljon
vierasta väkeä rantamailta ja suuren valtajoen varsilta, ja niin
päätettiin lähteä miehissä Utuniemen kuuluisia kalavesiä koettamaan ja
ajaa Jantukka pois koko järven rannalta.

"Niin lähtivät he aseilla varustettuina. Oli ollut syksy ja pyynnin
aika. Oli tullut vastatuuli ja pimeä. Lantalaisten oli ollut pakko
laskea tuohon Isoonsaareen, joka on vastapäätä Uimaniemeä.
Isossasaaressakin asui silloin lappalainen, Rauni nimeltään.
Lantalaiset elelivät herroiksi ja komentelivat Raunia heitä
kestitsemään. Pimeä yö tuli, ja lantalaisten oli pakko yöpyä saareen ja
jäädä päivänkoittoa odottamaan. Mutta yöllä Rauni, joka oli
ystävyydessä Jantukka-lappalaisen kanssa, työnsi kaikki lantalaisten
veneet vesille ja souti itse pimeänä yönä Utuniemeen Jantukalle
lähestyvästä vaarasta ilmoittamaan. Jantukka kokosi väkensä ja aseensa
ja lähti vihollista vastaan, ja Rauni liittyi hänen väkeensä...
Syysaamuna saapuivat lappalaiset näille vesille, missä nyt juuri
olemme. Lantalaiset huomasivat vasta aamun valjetessa, minkä tepposen
Rauni oli tehnyt, ja hädissään läksivät uimalla saaresta niemeä kohden,
jonka nenään heidän veneensä olivat rantaantuneet. Mutta siihen ehti
Jantukka väkineen ja tappoi tai hukutti jok'ikisen lantalaisen... Siitä
asti on tuota niemeä kutsuttu Uimaniemeksi... Rauni liittyi sitten
Jantukan väkeen, ja Isosaari jäi asukkaatta..."

"En ole näistä kuullut", virkkoi Simo, kun Esa oli lopettanut
kertomuksensa. "Mutta voisivatko ne olla tosia?"

"Onhan siellä vielä Isossasaaressa Raunin kodan jäännöksiä ja onhan
Uimaniemestä minunkin muistooni löytynyt ihmisluita, sillä niemen
nenään ovat tapetut ja hukkuneet lantalaiset haudatut..."

Esa näkyi varmaan uskovan, että niin oli ennen ollut, eikä Simokaan
osannut vastaan väittää.

"Mutta mistähän sitten Utuniemi on saanut nimensä?" kysyi hän hetken
perästä.

"Olen minä senkin kuullut", virkkoi Esa. "Minulle kertoi Utuniemen
tarinan Riimin Elli-vainaja silloin kun olin poikanen, mutta mielessäni
se on pysynyt. Elli oli tuhkalappalainen, viimeinen, joka näillä mailla
on elänyt..."

Sen pitemmältä ei Esa kuitenkaan ehtinyt kertomaan, sillä molempain
miesten huomio kohdistui tukkilaveriin, jolta kuului huutoja ja
loilotuksia. Laveri oli jo päässyt Hanhilahdesta ja oli tulossa
Uimaniemen takaa Isoonsaareen päin.

Esa kolisti piippunsa tyhjäksi ja virkkoi:

"Täällä niillä nyt on sijaa ja ilmaa huutaa ja mellastaa... Kelvottomia
tuli toisella viikolla meille neljä, etelän puolen miehiä kaikki, ja
alkoivat siinä kujeitaan jakaa... Onko niitä Utuniemessä käynyt?"

"Ei ole käynyt nyt kesän tullen, talvella kävivät..."

Simo kääntyi laveriin päin, ja vaikka se vielä oli kaukana, oli hän
tuntevinaan, että se pystyrintainen ja leveänaamainen jätkä, Sakari,
käveli ponttuulla edestakaisin, punainen pusero yllään.

"Yksi niistä varsinkin oli olevinaan kuin mikäkin patruuni,
keikkaselkäinen ja herasilmäinen mies", jatkoi Esa äskeiseen
puheeseensa.

"Oliko sillä hyvin punakka naama ja vaalea huuliparta?" vilkastui Simo
kysymään.

"Oli, oli... Tunnetko?"

"Kuulin toisten nimittävän häntä Sakariksi... Tylynnäköinen mies..."

"No tyly..."

Heidän veneensä oli tullut lähemmäksi laveria, mutta Esa ohjasi kulkua
seljemmäksi.

Simo tunsi nyt varmasti punapuseroisen miehen Sakariksi, mutta ei
virkkanut siitä mitään Esalle.

"Tuollahan se köntys kävellä viuhtoo ponttuulla", sanoi Esa samassa.
"Näetkö? Se on tuo punapuseroinen mies..."

"Se näkyy olevan", sanoi Simo ja huomasi pusertavansa lujemmasti
airoja. Nopeasti vene loittoni tuosta järven hurjasta joukosta.

He olivat ehtineet niille vesille, jonne Utuniemi alkoi näkyä. Aurinko
oli jo matalalla ja paistoi suoraan Utuniemen takaa, koivikon läpi
kilottaen. Mutta niemen juurelta, josta alkoi havumetsää takalistolle
päin, nousi ilmaan kuin hienon hienoa pilveä.

Simokin kääntyi teljoltaan kotinientä katsomaan ja sanoi:

"Tänne asti, yli koivujen latvain, näkyy jo ensi kesänä rakennuksen
pääty... jos elänen..."

"Hakkaisit nuo koivut pois", neuvoi Esa, "niin näkyisi koko talo ja
vainio kauas järvelle!"

"Sitä mieltäpä tuntui Selmakin olevan, ettei hakata koivikkoa... Siihen
kokoontuvat teeret, että saapi noutaa kuin omasta aitastaan..."

"No, se tuo nyt lienee... Taitaa olla asekoivua joukossa?"

"Reenjalaksia kuin rytiä..."

Kun Simo hetken päästä kääntyi katsomaan Utuniemeen päin, näki hän,
että törmällä venevalkaman lähellä käveli nainen.

"Onpahan Selma huomannut tulomme", sanoi hän hyvillään Esalle.

Ja alkoi loppumatkaa soutaa entistä rivakammin.



III


Veneen kadottua näkyvistä nousi Selma kiveltä ja läksi astumaan taloon.
Venevalkamaan tuova polku kulki mutkikkaana koivikon läpi ja nousi
pihaan perunakellarin vieritse, joka oli kaivettu mäen laitaan lähelle
asuinrakennusta. Nuoren emännän mieli tuntui apealta, ja vielä
koivikossa kääntyi hän järvelle päin katsomaan, näkyisikö Simoa
veneineen. Mutta niemennenät estivät venettä näkymästä.

Kun Selma meni sisälle, ei Elsa ollutkaan pirtissä, ja hän arvasi hänen
menneen kesänavetalle, joka oli palasen matkaa talosta, vainion takana,
niemen juurelle päin. Elsa oli tottunut ja huolellinen karjanhoitaja,
ja umpisokeanakin osasi hän pihasalla ja navetassa muiden aistiensa
avulla toimitella askareita kuin näkevä ihminen ainakin. Lehmäin
hoitoon oli hän erityisemmin perehtynyt, niin että Selma saattoi häneen
huoleti luottaa.

Elsa-parka!

Hän oli ollut näkevä niinkuin muutkin ihmiset; suuret ruskeat silmät
olivat olleet kirkkaat kuin taivaan tähdet, mutta eräänä syksynä oli
näkö alkanut vähitellen vähetä, ja ennenkuin joulu oli käsissä, oli hän
jo umpisokea. Elsa oli silloin vasta kymmenvuotias...

Näinä viikkoina oli Selma yhä enemmän kiintynyt Elsaan. Elsa oli niin
hyvä ja rakastettava. Aina iloinen, aina tyytyväinen kovaan
kohtaloonsa. Hän olisi varmaan hyvin kaunis sievine kasvoineen ja
tummine tuuheine hiuksineen, jos hän olisi näkevä, ajatteli Selma häntä
katsellessaan.

Ilta oli ihana ja lämmin. Selma ei viipynyt sisällä, vaan riensi
kesänavetalle. Navetan ovi, joka oli pihaan päin, oli auki, ja Selma
arvasi Elsan olevan lypsyhommassa. Polulle mennessään kuuli hän
navetasta suuren messinkisen lehmänkellon helähtävän...

Elsa istui kellokasta lypsämässä, ja vaikka Selma astui hiljaa
kynnyksen yli, kuuli Elsa hänen tulonsa ja kysyi:

"Joko Simo meni?"

"Jo meni... venekin jo katosi niemen taakse..."

"Isävainaja sanoi sitä niemeä Kotiniemeksi sen vuoksi, että sen nenästä
alkoi kotirannan koivikko näkyä."

"Niinkö? Simo ei ole tullut minulle maininneeksi..."

Selma tarjoutui lypsämään.

"Kyllä minä", vastasi Elsa. "Ei olekaan enää lypsämättä muita kuin
Pohjantähti."

Selma istui navetan kynnykselle vartomaan ja juttelemaan.

"Valkoisetko ne ovat kumpikin sinun lehmäsi, Riekko ja Kukka?" kysyi
Elsa, lopetettuaan lypsyn.

"Valkoiset ne ovat, mutta Kukalla on punaiset kyljet ja korvat",
selitti Selma. "Kukka on vuotta Riekkoa vanhempi."

Kun he navetalta palatessaan kävelivät vierekkäin maitoastiaa välissään
kantaen, virkkoi Elsa:

"Kun nyt Simo onnellisesti saisi Kukan ja Riekon tänne Utuniemeen..."

"Isä tulee sieltä Simolle toveriksi..."

Maitokellari oli pirttirakennuksen pohjoispäässä, puoleksi maahan
kaivettu ja seinät laakakivistä ladottu. Sisällä tuntui viileältä, ja
viilin ja rieskamaidon haju tuoksui jo ovella vastaan. Selma siivilöi
maidon valkoisiin, pyöreihin pyttyihin ja asetti hyllylle
järjestykseen. Mutta illalliseksi täytti hän Elsalle ja itselleen
kupposen rieskamaitoa särpimeksi.

"Voi, voi kuinka nyt on ihana ja lämmin ilta", sanoi Selma, kun he
molemmat illallisen syötyään tulivat pihalle. "Kun sinäkin näkisit,
kuinka kirkasta on taivaalla, metsissä ja noilla korkeilla vaarojen
huipuilla!"

"Ja järvi kirkkaan sileänä!... En näe, mutta tunnen sen... Muistan
entisestä... Hyvä Jumala kuitenkin!"

Elsa purskahti itkemään.

"Kun eläisi vielä äitikään!"

Selma tarttui hänen käteensä ja lohdutteli. Vähällä oli, ettei häneltä
itseltäänkin päässyt itku. Sillä samalla kun hän tunsi Elsaa
säälivänsä, karmi pelonsekainen ikävä mieltä, kun tiesi olevansa kahden
kesken sokean kanssa.

Kun Elsa oli tyyntynyt, kysyi hän:

"Puhuiko sinulle Simo mitään minusta tai Utuniemestä, kun tänne
tulitte?"

"En muista erityisesti puhuneen", vastasi Selma.

"Eihän tiedä Simokaan niistä mitään."

Selma tuli uteliaaksi.

"Olen minä joskus kuullut, että tässä Utuniemessä on ennen vanhaan
asunut vanha Lapin noita ja sen vuoksi ei tähän ole kukaan uskaltanut
ruveta asumaan... Mutta ovat sitä jotkut sanoneet taruksikin..."

"Ei se ole tarua... jospa se olisikin tarua... Minä tiedän kaikki
Utuniemen tarinat... Simo ei tiedä... Isä ei kertonut kenellekään,
mutta äiti minulle kuolinvuoteellaan kertoi..."

Yhä uteliaammaksi tuli Selma ja alkoi ahdistella Elsaa kysymyksillään.

"Jos lupaat, ettet pelkää ja ettet sano Simolle, mitä olen kertonut,
niin selitän, mitä äiti-vainajalta kuulin..."

Selma lupasi, ja he läksivät kävelemään niemen kärkeen päin.
Rantakoivikon halki vei sinnekin polku, mutta siitä, missä toinen
kääntyi venevalkamaan päin, läksi toinen viemään eteenpäin keskeltä
nientä, joka kärkipuolestaan oli hakattu puista puhtaaksi.

"Menemme tänne aivan niemen nenään", puheli Elsa melkein kuiskaavalla
äänellä. "Siinä näet Lapin noidan, Jantukan, kodan sijan ja kiukaan...
Siinä sillä on ollut noitapaikkansa ja siitä se on kirouksensa
sinkauttanut maailman ääriin asti..."

He pääsivät aukean laitaan, johon koivikko loppui, ja heidän eteensä
aukeni suuri peilikirkas järven ulappa, johon ilta-aurinko paistaa
helotti ja johon saarien metsiköt kuvastuivat.

"Nyt pääsimme aukean laitaan", sanoi Elsa. "Näetkö sitä mustunutta
alttaria, joka on laakakivistä tehty törmän laitaan?"

"Näen... tässä se on."

Elsan kuiskaileva ääni, tyvenen illan hiljaisuus ja hänen oma
mielenjännityksensä vaikuttivat, että Selma alkoi jotakin pelätä. Hän
aikoi jo ehdottaa, että lähtisivät pihasalle, mutta Elsa ehti sanomaan:

"Se on ollut viimeinen lappalainen näillä vesillä ja näillä mailla,
Jantukka. Kun muut lappalaiset pakenivat rantamaailmoilta tulevia
kalastajia, piti Jantukka tätä Utuniemeä ja näitä kalavesiä hallussaan
eikä kukaan uskaltanut tähän päähän järveä tulla hänen kalavesiinsä.
Sillä hänen noidanmaineensa oli kuuluisa. Hän osasi langeta loveen ja
kerrotaan hänen kerran lovessa ollessaan juoneen Pikku-Raahonjärven
kuiviin..."

Elsa oli istunut rantatörmälle, johon oli kasvamassa lyhyttä maaheinää,
sileänä, vihreänä nauhana päärmäten niemen nenää.

Selma istui hänen viereensä, häntä alkoi kammottaa Elsan tarina.

"Kerran sitten uskalsivat lantalaiset näille Utuniemen vesille. Oli
ollut varhainen aamu syksyllä, silloin, kun poronpinta oli
paksuimmillaan. Lantalaiset näkivät järvelle Jantukan kodasta nousevan
savun, mutta eivät tienneet, oliko noita yksin kotona. Silloin rohkein
heistä, heidän johtajansa, Juho nimeltään, kiipesi kodan katolle,
nähdäkseen savutorven reiästä, oliko noita yksin kotona... Jantukka
istui takkansa luona ja keitti vastateurastetun poron lihaa, josta
rasva muodosti paksun kannen padan pinnalle... Silloin äkkää hän miehen
pään kuvastuvan rasvaan ja arvaa siitä heti, että vainolaiset ovat
lähellä. Mutta noita ei ole näkemästään millänsäkään, eikä savutorven
aukosta tirkistelevä Juho arvaa Jantukan häntä huomanneen. Yhtäkkiä
tempaa Jantukka jousensa ja ampuu savutorven kautta kurkistelijaa, joka
heti tupsahtaa kodan katolta maahan. -- Juhon miehet näkevät
veneisiinsä, kuinka heidän johtajansa kävi. He rynnistävät miehissä
maihin, ympäröivät kodan, saavat noidan kiinni ja puhkaisevat hänen
silmänsä... Mutta ennenkuin ehtivät hänet hengiltä ottaa, kerkiää
Jantukka lukea hirmuisen kirouksensa kaikkien lantalaisten tuhoksi ja
uhata sokeudella kaikkia tälle niemelle asettuvia..."

"Sokeudella!" kertasi Selma arasti.

"Ja kun Jantukasta henki lähti, niin nousi hirmuinen syysmyrsky, vaikka
oli ollut tyven syysaamu. Eikä niistä lantalaisista päässyt kotiin
takaisin yksikään, vaan jokainen sille matkalleen kuoli mikä minkin
tapaturman kautta."

Selma kuunteli Elsan kertomusta melkein henkeään pidättäen.

"Ja vuosikymmeniä, ehkä satakin vuotta kului, eikä kukaan uskaltanut
tälle niemelle nousta eikä näillä vesillä kalastaa. Mutta ajan oloon
nousi uusi polvi, eteläpäähän järveä tuli vakinaisia asukkaita, jotka
uskalsivat tulla näillekin vesille kalastamaan..."

"Täällähän ovat ennen käyneet kalassa kaikki meidän kyläläiset", sanoi
Selma, alkaen voittaa pelkoansa.

Elsa oli kuin ei olisi kuullut, mitä Selma sanoi, kysyi vain vuorostaan
Selmalta:

"Uskotko sinä, että Jantukan kirous kestää aina?"

Selma oli jo ehtinyt tyyntyä ja vastasi:

"Asuivathan isä- ja äiti-vainajasi tässä niemellä ja kalastivat
Jantukan entisissä kalavesissä..."

"Niin, niin", myönsi Elsa. "Äiti kertoi, että silloin kun
isä-vainaja tälle niemelle päätti ruveta kotia tekemään, oli hänelle
Pikku-Raahonjärven vanha isäntä kertonut Jantukan kirouksesta ja
varoittanut isää, mutta isä ei ollut pelännyt... Oli vain sanonut,
etteivät Jantukan kiroukset häneen pysty..."

"Eivätkä pystyneetkään", sanoi Selma melkein hyvillään.

"Eivät pystyneet", myönsi Elsa. "Mutta äiti-vainaja eli ainaisessa
pelossa ja rukoili Jumalan suojelusta... niin itse kuolinvuoteellaan
kertoi..."

"Pelkäätkö sinä?" kysyi Selma.

"En minä osaa pelätä itse kohdaltani... Mutta äiti-vainaja sanoi...
eikä tiedä siitä Simo eikä kukaan muu kuin minä... sanoi, että vielä on
Jantukan kirous voimassa ja vielä se tällä niemellä tuntuu... hänelle
oli niin unessa ilmoitettu..."

"Äitisi oli ehkä niin sairas, että houri. Ne ovat semmoiset
taikauskoja, vanhan väen luuloja..."

"Mutta pelänneetpähän ovat ihmiset tätä nientä, ja oli huhuiltu ensi
vuosina, kun isä-vainaja ensin saunan rakensi, että hänkin osasi
noitua..."

"Enpähän minä ole siitä kuullut, eikä ole meidän kylässä kukaan puhunut
Jantukasta mitään..."

"Ei taida enää nykyinen polvi muistaa..."

"Ei ole minunkaan isäni koskaan Jantukasta mitään puhunut", vakuutti
Selma ja koetti rauhoittaa Elsaa, joka näytti olevan varma siitä, että
Jantukka-noidan kiroukset vielä olivat voimassa.

"En minä itseni takia pelkääkään, mutta minusta tuntuu niinkuin aina
vartoisin jotakin kauheaa. En uskalla enkä ole uskaltanut Simolle
mitään puhua, vaan sinulle nyt puhun, kun mieli on niin täysi aina ja
pelko sydämessä öisinkin..."

"Sitä äiti-vainajasi ennustustako uskot?"

"En osaa oikein selittää, kuinka tuntuu... Välistä kuulen kuin
avunhuutoja Veksalahdelta päin..."

"Sinun mielesi on sairas", sanoi Selma. "Kyllä ne luulosi ja kuulemasi
ajan oloon haihtuvat ja unohtuvat."

"Kunpa ne unohtuisivat!"

Elsa pusersi Selman kättä.

"On toki nyt hauskempaa, kun sinä olet täällä! Joskus oli minunkin
hirveän ikävä, kun Simo viipyi metsillä tai kalassa ja olin yksin
kotona!"

"No, nyt et enää saa pelätä Jantukkaa etkä uskoa hänen kirouksiinsa!"

"Minä koetan olla uskomatta!"

He nousivat törmältä ja kävelivät huvikseen pitkin niemen nenää,
kävivät ihan kärjessä, jossa oli suuri röykkiö veden hiomia
mukulakiviä, ja kiersivät toista rantaa takaisin. Selma näki mustia
hiiliä ja kiviä lähellä Jantukan kiuasta ja arvasi, että siinä kai oli
noidan kodan jäännöksiä. Mutta hän ei virkkanut Elsalle näkemästään
mitään, vaan koetti puhua muista asioista.

"Sisareni Alma ja Pirkko tulevat tänne heinäajaksi", sanoi hän, "ja
nuorin veljeni Aapo on luvannut tulla meille koko ensi talveksi..."

"Sepä olisi hauskaa..."

He joutuivat koivikkoon ja polulle, joka vei pihaan päin. Koivikossa
kukkivat jo mustikat ja siellä täällä notkopaikoissa näkyi joku
valkoinen hillonkukka. Polku vei peltojen piennarta pihaan. Pelloissa
oli jo kaunis oras, joka rehevänä ja vihantana ilahdutti silmää.

Yörastas lauloi peltojen päässä tuuheassa kuusessa.

"Selma ja Elsa... Selma ja Elsa... jopa tulit... jopa tulit...
Jantukka... Jantukka..." hoki se.

Selmasta tuntui niin, ja hetken päästä taas:

"Mene pirttiin... mene pirttiin... noita tulee... noita tulee..."

Elsa ei kuitenkaan näyttänyt kuulevan, mitä yörastas rallatti, eikä
Selma uskaltanut puhua siitä, kuinka se hänestä kuulosti.

Kun saapuivat pirttiin, paistoi aurinko vielä suoraan sivuikkunaan,
vaikka jo oli puoliyö. Elsa valitteli väsymystä ja sanoi päätänsä
kivistävän. Selma toimitti hänet makuulle ja kasteli kääreen, jonka
sitoi Elsan otsalle.

Selma oli jo tullut huomaamaan, että Elsa aina pienenkin
mielenliikutuksen jälkeen kävi raukeaksi ja voimattomaksi kuin
lankavyyhti. -- Hänen mielensä on niin kovin pehmeä ja ruumiinsa
heikko, -- ajatteli Selma.

Mutta vuoteeseen päästyään Elsa pian rauhoittui, ja kun Selma hetken
päästä kävi vuoteen viereen, kuuli hän tasaista ja rauhallista
nukkuneen hengitystä.

Elsa nukkui rauhassa, mutta hän itse ei tuntenut väsymystä eikä unen
tarvetta.

Hän muisti verkkoja, jotka Simon kanssa aamulla olivat Veksalahteen
laskeneet, ja päätti lähteä aikansa kuluksi niitä kokemaan.

Yö oli kirkas. Hän muisti Simoa, joka kai jo oli kaukana järven selällä
Rantamaulaan menossa. Tuntui ikävältäkin, ja hänen mielessään kierteli
Elsan äskeinen kertomus Jantukka-noidasta. Ja vaikka hän vakuutti
itselleen, etteivät Jantukan kirot mitään merkinneet, tuntui sittenkin
kuin pientä pelkoa sydämessä, kun hän koivikon poikki kulki
venevalkamalle. Koivikossa ei ollut niin valoisaa kuin aukealla, sillä
koivujen lehtevät oksat estivät auringonvaloa sinne paistamasta. Oli
paikoitellen melkein kuin hämärää. Niemen nenästä kuului kuikan huuto
kimeän pitkänä, haikeana valituksena. Veksalahdesta päin erotti käkien
kukuntaa.

Hän alkoi juuri työntää venettä teloiltaan, kun samalla oli kuulevinaan
kimakan, valittavan huudon Jantukan kiukaalta päin. Se huuto kuului
vihlovalta ja sai Selman sydämen levottomasti lyömään.

Hän heitti veneen työntämisen ja seisahtui henkeänsä pidättäen
kuuntelemaan.

Kuikkako se oli?

Ei ollut...

Huuhkain ehkä... Hän kuunteli vielä, seisoi liikahtamana, silmissä
pelokas ilme. Mutta huuto ei toistunut. Hän tunsi helpotuksen
henkäyksen nousevan rinnastaan ja pääsi pian entiselleen.

Joutavia maa- ja vesilintujen rääkkymisiä, -- lohdutteli hän itseään ja
koetti saavuttaa entisen levollisuutensa.

Mutta kun hän toista kertaa alkoi työntää venettä vesille, kuului huuto
melkein selän takaa koivikosta. Hän ei kuitenkaan kovin pelästynyt,
sillä nyt hän uskoi sen huuhkaimen ulvonnaksi. Hän veti veneen
teloilleen ja nousi koivikkoon. Ei osannut päättää, lähteäkö taloon vai
yrittääkö verkkoja kokemaan. Kun hän joutui koivikon varjoon, muisti
hän yhtäkkiä, että he olivat kahden Elsan kanssa eikä muita ihmisiä
ollut kuin peninkulmien päässä. Se tieto ei ollut häntä ennen
erikoisesti vaivannut, mutta nyt hän melkein pelkäsi.

Hän, joka lapsuudestaan asti oli ollut niin rohkea, että uskalsi
metsiin ja järvelle aivan yksin. Lapsellinen hän oli! Hän oli
heikontunut Elsan seurassa, joka pelkäsi kaikkea ja uskoi kaikkea...

Puolivälistä polkua aikoi hän mennä takaisin venevalkamalle ja soutaa
Veksalahteen verkkoja kokemaan, mutta päätti lopuksi pistäytyä
katsomaan, nukkuiko Elsa...

Ehkä Elsa-parka oli joutunut Jantukan kirojen takia sokeaksi!

Hänelle tuli äkkiä sellainen usko, ja kun hän meni pirttiin ja kävi
Elsan vuoteen viereen, tuntui hänestä niinkuin hän pelkäisi... Elsa
näytti nukkuvan rauhallisesti, ei tiennyt mitään, vaikka Selma käveli
lattialla kahakäteen. Avonaisesta ovesta kuului käkien kukuntaa, ja kun
Selma silmäsi ulos ja pohjoiselle taivaanrannalle, näki hän kirkkaita
loistoja syttyvän vuorten huipuilla ja arvasi siitä, että oli aamupuoli
yötä.

Mutta sitten suuttui hän itselleen. Tässä nyt toimetonna kävellä ja
pelätä tyhjää valoisana kesäyönä! Lapsi hän oli, joka oli antanut Elsan
kertomuksen luontoonsa vaikuttaa. Elsa saattoi olla sairas muutenkin.
Olihan Simo kerran sanonut, että Elsalla joskus oli hetkiä, joina hän
puheli mahdottomia, omia luulojaan ja kuulemiaan...

Niin se olikin!

Rohkaistakseen luontoaan läksi hän uudestaan rantaan. Nyt käveli hän
reippaasti läpi koivikon, ja kun pääsi venevalkamaan, niin kolisteli
tarpeettomasti airoja ja ryki. Hän työnsi rivakasti veneen vesille,
astui veneeseen, solmi huivin lujempaan solmuun leuan alle, heitti
pitkän, vaalean palmikkonsa olan yli ja istui soutamaan... Hän souti
läheltä rantaa. Veksalahteen päin oli pitkin järven rantaa kasvanut
tuuheita pajupensaita, jotka paikoitellen ulottuivat pitkälle
järveenkin. Airot hipaisemalla koskivat pajuihin, joiden latvat
sujuivat veteen asti.

Pajupensaikon suojassa metsästä tulevan pienen puron suussa olivat
verkot. Mutta Selma piti rannasta merkkiä ja souti vinhaa vauhtia,
sillä Veksalahteen oli venevalkamasta melkoinen matka. Sitä mukaa kuin
hän soutaessaan lämpeni, sikäli tunsi hän äskeisen pelkonsa katoavan,
ja melkein häntä naurattivat joutavat kuvittelunsa.

Kun hän jo oli lähellä ensimmäistä verkkoa, joka oli laskettu toisesta
pajupensaasta toiseen pitkin rantaa, ja silmäsi sivulleen, näki hän
kookkaan, punakeulaisen veneen olevan poikittain aivan verkkojen päällä
lahden pohjukassa. Hän oli niin lähellä, että kolmesta veneessä
olevasta miehestä heti tunsi sen Sakarin.

Olivatko ne tulleet verkkoja omin lupinsa kokemaan? Mikä heidät tänne
oli opastanut? Ja Simo oli ennen lähtöään arvellut, että tukkilaiset jo
tukkeineen olivat eteläpäässä järveä, ehkä jo Rantamaulastakin
lähteneet!

Silloin vasta veneessä olijatkin näyttivät hänet huomaavan...

Selman seuraava ajatus oli palata heti venevalkamalle, sillä äkkiä hän
muisti, että hän oli aivan yksin ja nuo kolme tukkilaista olivat
outoja...

Hän alkoi soutaa toisella airollaan saadakseen veneen kääntymään, mutta
kääntyessään se tarttui pajupensaaseen niin lujaan, ettei lähtenyt
mihinkään päin. Hän nousi seisomaan ja koetti airolla meloa venettä
irroittaakseen pajukosta, mutta sitä tehdessä hän näki, että
punakeulainen vene tuli yhä lähemmäksi...

Hän pelästyi niin, että hädissään tarttui molemmin käsin pajukkoon ja
veti venettä maalle päin... Silloin hän tunsi jonkun hyppäävän
veneeseen, niin että vettä loiskahti laidan yli. Hän kirkaisi ja
hyppäsi rannalle, mutta tunsi samalla kahden käden tarttuvan
olkapäihinsä... Muuta hän ei muistanut.



IV


Juhannuksena kävi Rantamaulan emäntä Utuniemessä kyläilemässä, ja
heinäajaksi saapuivat Selman sisko Alma ja nuorin veli Aapo, jotka
aikoivat olla talossa koko kesän, ettei Simon tarvitsisi nyt ensi
kesänä naimisiin menonsa jälkeen vierasta väkeä talon työhön ottaa.

Nyt oli jo syksy käsissä. Riihet olivat puidut, perunat kannetut
kellariin, ja Simo oli jo ehtinyt parina päivänä kuokkia notkoon
aloittamiansa uusia peltosarkoja. Oli ollut hyvä kesä. Oli ollut
lämmintä ja saatu sadetta oikeaan aikaan. Vuodentulo oli runsas niin
heinäin kuin viljakasvienkin puolesta.

Mutta sittenkään ei ollut kesä ollut niin hauska Simon mielestä kuin
hän poikamiehenä sitä oli kuvitellut.

Hän itse kyllä olisi ollut iloinen ja nauttinut nuoresta onnestaan,
mutta Selma näytti joinakuina hetkinä ikävöivän. Tätä Simo piti sitäkin
kummempana, kun Selmalla kuitenkin oli veli ja sisar seuranaan. Simolle
ei Selma ollut puolella sanallakaan ikävästään sanonut, mutta Simo oli
ollut sen huomaavinaan. Kerrankin oli tavannut Selman itkemästä riihen
kynnykseltä, ja kun syytä kysyi, oli Selma vain vastannut, että ilman
aikojaan tuli äkkiä ikävä.

Elsastakin oli Simolla ollut enemmän huolta nyt kuin ennen. Elsa ei
ollut enää entisenlainen. Oli kipeänä vähän väliä ja, mikä pahinta,
tuntui välistä kuin olisi järkeen koskenut, kun itselleen puhui ja
pillahti itkemään ilman minkäänlaista aihetta.

Nyt notkon mustia mättäitä kuokkiessaan Simo sitä mietti ja koetti
syitä keksiä. Parin päivän perästä lähtisivät Aapo ja Alma kotiinsa
Rantamaulaan ja kuinka sitten kävisi? Alkaisiko Selma yhä enemmän
ikävöidä? Mikä sitten neuvoksi tulisi?

Ajatuksissaan löi hän kuokallaan, että paksut kuusen juuret
katkeilivat, ja väänsi juurevia kantoja kyljelleen kuin irtomättäitä.
Oli kuin itselleen vihassa, vaikkei tiennyt mistä.

Kun hän alkoi sitkistynyttä koivunkantoa kiskoa irti, pitivät vielä
kovat juuret joka haaralla vastaan eikä kanto hievahtanutkaan. Hän
katkoi kirveellä vankimmat juuret poikki ja yritti uudestaan, mutta
kanto ei vieläkään irtautunut. Silloin tarttui hän lujin kämmenin
kahteen juurentynkään ja riuhtaisi niin, että maailma silmissä musteni.
Mutta jo kanto irtaantui ja Simo käänsi sen siihen tarttuneen maan
kanssa kyljelleen. Hymähtäen hyvillään tuli hän samassa katsoneeksi
niemen kärkeen päin ja äkkiä muisti Jantukan kiukaan ja tarinan
siitä...

Hän seisahtui siihen kyljellään olevan kannon viereen, ja nyt alkoivat
hänelle mielestään asiat selvitä. Nyt ymmärsi hän, minkä vuoksi Selma
näytti ikävöivän. Ikävää se ei ollutkaan! Se oli pelkoa. Elsa oli
varmaan kertonut Selmalle tuosta Jantukan kiukaasta ja Jantukka-noidan
kirouksesta, josta hänkin oli jotakin kuullut puhuttavan ja josta
viimeksi olivat appensa kanssa järvellä tullessaan puhelleet. Elsa oli
ehkä lisännyt omia sairaita luulojaan ja saanut Selmankin pelkäämään.
Mutta Selma ei tohtinut hänelle, Simolle, siitä mitään puhua!

Niin se olikin. Hän tuli keksinnöstään hyvilleen ja oli melkein
kiitollinen tuolle äskeiselle itsepäiselle kannolle. Sillä hänen sitä
irti kiskoessaan oli tuo ajatus hänen mieleensä juolahtanut.

Hän sai uskolleen vielä vahvistusta siitä, että oli Elsan ja Selman
usein kuullut kahden kesken puhuvan kuiskaten, ja kun kuulivat hänen
tulevan likemmäksi, niin taukosivat kokonaan puhumasta tai alkoivat
puhua kovemmalla äänellä. Ehkä olivat Elsankin hourimiset ja sairaudet
lähtöisin tuosta onnettomasta mustasta kiukaasta.

Sitähän isä-vainaja oli häntäkin varoittanut hajoittamasta...

Hän alkoi kuokkia ja teki päätöksensä. Heti tänä iltana hän lähtisi
niemelle. Ottaisi rautakangen matkaansa ja hajoittaisi yksin kivin koko
tuon taikapaikan! Isä-vainajaakin vaivasi taikausko!

Jantukalla ei enää ollut tällä niemellä mitään tekemistä!

Hän arveli puhua Aapolle, joka näkyi saran toisesta päästä tulevan
hänen luokseen, koko asian, mutta päätti sitten, ettei hän sittenkään
virkkaisi Aapolle mitään, vaan hajoittaisi kiukaan yksin. Aapo kertoisi
siitä Rantamaulassa, ja siitä syntyisi uusia juttuja ja juoruja.

Ja kun Aapo tuli viereen, alkoi Simo puhua muista suunnitelmistaan.
Koko tämä lihava notko järven rantaan asti pitäisi saada pelloksi ja
ojan varret peratuksi niityiksi. Niittyjä saisi niin paljon kuin
tahtoi. Heinikoita olivat kaikki korvet täynnä. Hän puhui ensi talven
töistä, uuden asuinrakennuksen ja uuden navetan salvamisesta, ja pyysi
Aapoa työtoveriksi.

"Luvannuthan olen", myönteli Aapo. "Ovat ne puhuneet, että ensi talvena
tulee paljon tukinajojakin ja hakkuumiehille hyvät palkat, mutta kun
nyt kerran olen sinun töihisi luvannut tulla, niin tulen."

Aapo olikin kätevä salvumies ja nuoreksi mieheksi vakava ja tasainen.
Ja nyt kun siinä puhelivat Simon kanssa, niin siihen uskoon molemmin
jäivät, että voitollisempaa oli ajan oloon maata viljellä kuin
tukkitöissä kulkea. Rahat, jotka sieltä ansaitsi, kuluivat elämiseen,
mutta maa, jonka muokkasivat, alkoi kasvaa, elätti miehensä eikä
koskaan tyhjää tarjonnut.

"Eivätpä ne siellä ole rikastuneet meidän kylän miehetkään, jotka kesät
talvet tukkitöissä kulkevat... Elämiseen on mennyt kaikki, ja maat ovat
menneet epäkuntoon", sanoi Aapo.

He olivat puhellessaan kävelleet toiseen laitaan vainiota, jossa Aapo
oli kaivanut laajan kuopan, jotta suuri kivi pellolta kyntäjän tieltä
siihen upotettaisiin.

Pitkien riukujen avulla alkoivat he vääntää kiveä kuoppaan. Hetken
ponnistusten perästä se liikahtikin ja pyllähti kuoppaansa...

Silloin näkivät he Selman kävelevän talosta ja arvasivat, että hän tuli
heitä päivälliselle pyytämään.

"Tulehan katsomaan, Selma, kuinka isolle kivelle on käynyt!" kutsui
Simo vaimoaan.

Selma riensi miesten luo. Hän näytti nyt iloisemmalta kuin moneen
päivään, ja hänen kauniissa sinisissä silmissään oli lämmin ilme, kun
hän Simoon katsoi. Simonkin kasvoille levisi kirkas päivänpaiste.

"Me olemme nyt sopineet, että Aapo tulee meille koko talveksi
salvumieheksi", sanoi hän Selmalle. "Vuoden päästä näkyy jo Utuniemen
uuden rakennuksen harja yli koivikon kauas järvelle!"

Omista sanoistaan tuli Simo niin hyvilleen, että tarttui vaimoaan
vyötäisiltä kiinni ja aivan kohoksi nosti.

Kun he astelivat navetan ohi, kysyi Simo:

"Vieläkö Riekko ja Kukka ikävöivät Rantamaulaan?"

"Eivät enää", vastasi Selma nauravin huulin. "Nyt ne syövät ja juovat
ja ovat kuin kotonaan... kodikseen ovat ottaneet..."

"Entäs sinä?" kysyi Simo hiljempaa, ettei heidän jälessään kävelevä
Aapo kuulisi.

"Kodikseni olen ottanut", vastasi Selma, ja Simo näki hänen silmistään,
että Selma tarkoitti totta.

Aapon ja Alman lähtöaamuna puhalteli pohjoinen, ja Simo ja Aapo
valmistivat purjeen reilaan. Näin kipakalla peräntakaisella katkeisi
järven selkä pian ja vaivatta. Ja hyvä olisikin. Sillä lastiksi tuli
kolmilaitaan kesällä kerätty voi, kaksi korkeaa, kuusilaudoista tehtyä
astiaa ja useita puolikoita suolakalaa, jotka Aapo oli aikonut
toimittaa rantamaille myytäviksi yhdessä Rantamaulan kesätuotteiden
kanssa. Muitakin asioita pantiin Aapon matkaan rantamaailmalle.

Simo ja Selma olivat molemmat tulleet venevalkamaan lähteviä
saattamaan.

Ikävältä tuntui ero molemmin puolin.

"Olisi tässä ollut työtä ja ruokaa teille vielä edeskinpäin", hyvästeli
Simo.

"Osataanpa tänne vielä, jos eletään", sanoi Aapo.

Mutta Selma ja Alma pillahtivat molemmin itkemään, kun hyvästelivät.

Simo ja Selma katsoivat niin kauan, että näkivät purjeen katoavan
niemen taakse.

NOIDAN KIROT 135

Sitten katsahtivat toisiinsa. Ja molemmista heistä tuntui olo ikävältä.

He lähtivät nousemaan pihaan. Koivikko näytti autiolta ja niinkuin
harvenneelta. Kalpeankeltaisia lehtiä varisi vieläkin puista, peittäen
marjanvarret ja sammalmättäät. Polulle niitä oli kokoontunut
läjäpäihin. Selma kulki edellä, Simo perässä.

"Ennenkuin uusi lehti puhkeaa, pitää rakennuksen uuden päädyn olla
valmiina", sanoi Simo.

Kun pihaan nousivat, kysyi Selma:

"Muistit kai Aapolle puhua niistä Elsan lääkkeistä?"

"Toki muistin. Ja lupasi Aapo käydä itse lääkärin puheilla", selitti
Simo.

Selma meni sisälle, mutta Simo käveli suoraan kuokkamaalle. Hän oli jo
kahtena iltana yrittänyt Jantukan niemeen kiuasta purkamaan, mutta oli
sattunut niin kummasti, että Aapo aina pyrki juttelemaan hänen
kanssaan, ja niin ei päässyt livahtamaan. Mutta nyt tänä iltana sen
piti tapahtuman! Ja kun saisi sen yksin kivin perustuksiaan myöten
hajalleen, niin kutsuisi Selman katsomaan: tuossa se nyt on Jantukan
kiuas, jota olet pelännyt!

Hän kuokki ahkerasti, reimasti nousi kuokka, ja nauskuen katkesivat
kovat juuret.

Iltapäivällä, kun alkoi jo hämärtää, juoksi Selma Simon luo ja puhui
hätäisellä äänellä, että Elsa oli alkanut houria ja pyrki pois
vuoteestaan. Hän oli aivan kalpea ja pelästyneen näköinen.

"Tyynny nyt toki, hyvä ihminen!" lohdutti häntä Simo ja läksi hikeä
otsaltaan pyyhkien Selman matkassa pihasalle.

Kun he joutuivat Elsan vuoteen viereen, näytti Elsa nukkuneen. Ei
herännyt, vaikka Selma pani kätensä hänen otsalleen.

"Nyt hän taas on rauhoittunut, ja äsken juuri..." alkoi Selma kertoa.

"Hänellä on aivan samanlaisia taudinoireita kuin äitivainajalla
viimeisinä aikoinaan", sanoi Simo. "Ehkäpä taas siitä selkiää, kun
saapi nukkua."

Selman täytyi mennä navettaan. Simokin lähti Elsan vuoteen luota, ja he
painoivat oven kiinni, ettei sairaan lepoa mikään häiritsisi.

Pirtissä oli jo pimeä. Syystuuli ulvoi ulkona, ja lännen
taivaanrannalta vilkkui vielä kaitaisena pitkänä viiruna illan
viimeinen kajastus.

Simo sytytti kuivista hongista iloisen pystytulen ja istui sen
loisteeseen tupakoimaan.

-- Ehkä Aapo rantamailta palatessaan tuo Elsalle sopivat lääkkeet, --
ajatteli hän, vaikka kyllä sisimmässään tunsi ja uskoi, ettei Elsa enää
pitkälle eläisi. Hänen tautinsa oli nyt syyspuoleen muuttunut aivan
samanlaiseksi kuin äiti-vainajalla viimeisinä aikoina.

-- Muutenkin on perinyt äiti-vainajan luonnon, -- ajatteli hän lisäksi.

Hän ehti polttaa piipullisen tupakkaa ja mietti juuri lähteäkseen
Jantukan kiukaan kimppuun, kun kuuli Elsan huoneesta ääntä.

Hän seisahtui keskelle lattiaa ja kuunteli. Hetkeen taas ei erottanut
mitään, mutta sitten kuului Elsa kuin unissaan tai houreissaan puhuvan:

"Eikö kuulu Veksalahdesta Selman huuto... kuuluu... niitä on kolme
miestä... Riennä... riennä! Jantukan kirous! Jantukan kirous!"

"Hourii se... hourii se!" sanoi Simo itsekseen.

Kun ei taas hetkeen mitään kuulunut, raotti Simo ovea ja kuunteli.
Sairas hengitti taas tasaisesti, aivan kuin nukkuen rauhassa.

Simo painoi oven kiinni.

"Jantukan kirous -- Jantukan kirous", sanoi hän itsekseen ja tunsi,
että hänen verensä alkoi kiehua. "Jo nyt on kumma, etten saa tuota
kiuasta hajalle!"

Hammasta purren hän läksi, sydän oudosti kuohuen.

Pihalla hän jo sentään tyyntyi, ja rauhoittaakseen Selmaa, joka oli
lypsämässä, meni hän navetan ovelle ja virkkoi niin rauhallisella
äänellä kuin voi:

"Elsa nukkuu oikein rauhassa... Minä käväisen niemeltä noutamassa sinne
aamulla jääneen kalakontin."

"Elähän nyt viivy kauan", sanoi Selma, kurkottaen lypsyasennostaan
näkemään Simoa.

"En toki."

Mennessään otti hän rautakangen navetan porstuasta ja läksi kiireisin
askelin astumaan niemen nenään päin. Vaikka jo oli aivan pimeä, osasi
hän noudattaa polkua. Tuuli oli muuttunut myrskyksi. Koivikko huojui
ja tohisi ja järven laineet löivät vaahtoisina kivistä rantaa vasten.
Kuului kuin raskaita huokauksia järven selältä päin, ja koko niemi
tuntui vavahtelevan.

Mutta rohkeasti, pelkoa tuntematta, käveli Simo kanki olalla koivikon
läpi. Hänen ajatuksensa olivat kuumat ja hän tunsi raivoa mielessään.
Olisi tullut jo ennen hävitetyksi tuo joutava kiuas, niin ehkä Elsakin
olisi lapsekkaasta pelostaan päässyt eikä olisi sairaita luulojaan
Selmalle mennyt selittämään!

Hän pääsi koivikon laitaan, josta aukea niemen kärki alkoi. Vaikka oli
pimeä, erotti hän silti mustan möhkäleen, joka siinä rantatörmällä
törötti.

Vihapäissään iski Simo kangellaan kiviin, että tuli leimahti; tarttui
sitten molemmin käsin päällimmäisiin kiviin, jotka olivat irtaimia, ja
heitti niin kauas järveen kuin jaksoi. Molskahtaen ne upposivat veteen,
ja Simo heitteli niitä niin taajaan, että kun toinen järveen putosi,
niin toinen oli perässä tulossa... Puoliväliin sai paljain käsin
puretuksi, mutta siitä alkaen olivat kivet niin lujassa, että täytyi
ensin kangella irroittaa. Hän teki työtä niinkuin hengenhätä olisi
ajanut. Kun hän oli saanut kiukaan maan tasalle hajoitetuksi, loppuivat
siinä pienemmät kivet ja tasainen laaka tuli vastaan. Se tuntui olevan
kiinni maassa eikä liikahtanutkaan, vaikka Simo koetti sitä kangella
vääntää, oli kuin maahan kiinni kasvanut. Kangen kärjellä tunnustellen
joka kulmalta tunsi Simo, että se oli maahan päin juureva, syvällä
oleva maakivi, jonka päälle kiuas oli muurattu.

-- Jo siitä nyt pahimmat haltiat taisivat lähteä, -- hymähti hän ja
iski vielä kangen kärjellä maassa olevaan laakaan, että paukahti.

Silloin kuului kuin pamaus jostakin ilmasta tai maan alta. Hän ei
saanut selvää, mistä päin.

Hän jäi kanki käteen seisomaan ja odotti kuin lisää, ja vaikka hän ei
tuntenut minkäänlaista pelkoa, säpsähti hänen luontonsa pamauksesta.

Rohkaistakseen itseään iski hän toisen kerran ja uhmaten ärjähti...

Ei kuulunut enää mitään.

"Taisivatpa haltiat kadota!" sanoi hän melkein hyvillään.

Myrsky yhä kiihtyi, vihuri viskasi lakin Simon päästä ja lennätti
pimeään. Koivikko huojui, ja rannalla olevat kuuset tohisivat ja
kumartelivat.

Simo koetti haparoida lakkiaan, mutta ei löytänyt. Avopäin läksi hän
kotia päin, kanki olalla lyöntiasennossa. Hän oli melkein hyvillään,
että nyt vihdoin oli saanut tuon taikapaikan hajalleen. Ja hän päätti,
jahka tästä ehtisi, purkaa vielä Jantukan kodan sijankin ja nakella
kivet järveen. Ja perata pelloksi koko niemen kärjen...

Kun hän kävi pirttiin, istui Selma honkatulen ääressä sukkaa kutoen.
Hän oli jo navettatyöt saanut tehdyksi ja maidonkin siivilöinyt. Simon
astuessa sisälle kohtasivat heidän katseensa, ja Simo oli huomaavinaan
Selman silmissä pelokkaan ilmeen, semmoisen, jota ei ennen koskaan
ollut niissä nähnyt.

"Se nukkuu nyt rauhallisesti", sanoi Selma hiljaisella äänellä,
viitaten Elsan huoneeseen.

Nyt vasta huomasi hän, että Simo oli lakittomin päin.

"Tuuli kiskoi lakin päästä, enkä pimeässä löytänyt", virkkoi Simo
ennenkuin Selma ehti kysyäkään.

Kun hän sitä sanoessaan katsahti Selmaan, tuntui hänestä, että Selma jo
tiesi, missä hän oli käynyt ja mitä ollut tekemässä.

"Eivätköhän siitä Jantukan kiukaasta haltiat paenneet", puhui hän
puoleksi nauravin suin.

Selma katsoi häneen pelokkaasti, ja hänen poskensa kalpenivat.

"Olisi tullut se ennen hajoitetuksi, niin ei Elsankaan olisi tarvinnut
sitä pelätä ja uskotella sinullekin..."

Kun Simo sai kerrotuksi, kuinka hän oli kiukaan hajoittanut ja että
uskoi Elsan hourimisen juuri sen pelosta johtuvan, näytti Selma käyvän
rohkeammaksi, ja kun Simo oli kaikki kertonut, virkkoi hän:

"En minä sitä sentään ole pelännyt, mutta Elsa kyllä uskoo Jantukan
kiroukseen vieläkin..."

"Minkä vuoksi sinä sitten olet raskaalla mielellä niin usein ja minkä
vuoksi itkit riihen kynnyksellä?"

Selma ei osannut heti vastata. Mutta hetken päästä hän sanoi vältellen:

"Elsan vuoksi."

Simo istahti vaimonsa viereen ja laski kätensä Selman olkapäälle.

"Nyt älkää kumpikaan pelätkö. Nyt saamme olla rauhassa..."

"Tohtiiko sen hajoittamisesta Elsalle mitään puhua?" kysyi Selma.

Simo mietti hetken.

"No ollaan sanomatta Elsalle, mutta sinun on huomenna lähdettävä
niemelle näkemään, mitä olen tehnyt, ja heitettävä pelkosi pois!"

Simo oli varman ja voimakkaan näköinen. Selmalle johtui siinä äkkiä
mieleen, etteivät semmoiseen mieheen Jantukan kirot pystyisikään,
vaikka koettaisikin...



V


Kuutamoisena pakkasiltana hiihteli Rantamaulan Aapo Utuniemeen
kehämieheksi Simolle avuksi, niinkuin luvannut oli. Järvellä sattui
olemaan mainio keli, niin että Aapo lykkeli menemään nopeaan. Oli
helppo osata niin kirkkaalla kuutamolla. Aapo hiihteli suoraa reittiä,
keskeltä suurinta selkää, sillä järvijäät olivat tänä syksynä
tavattoman lujat, kun pakkaset ehtivät ennenkuin lumen tuiskusi.
Niemien nenistä ja saarista, joista valkohuurteiset metsät loistivat,
otti hän merkkiä ja oikeaan osasi. Jo kauas erotti hän Utuniemen
korkean koivikon, joka valkoisena välkkyi kuun hopeavalossa.

Talossa valvottiin vielä. Simo sattui huomaamaan hänen tulonsa ja
riensi jo pihalle vastaan.

Laukussaan toi Aapo lisää lääkkeitä Elsalle ja taloon kaikenlaista
pikku tarvetta.

Kaksin kerroin tervetullut oli Aapo nyt. Ennenkuin sisälle menivät,
tarkastelivat he kuun valossa rakennuksen pohjaa. Simo oli jo ehtinyt,
kun maat kylmettyivät eikä kuokka enää pystynyt, hakata pelkkakerran
asuinrakennukseen ja asettaa nurkkakivet paikoilleen. Hirret, kuivat
kuin kanteleet, olivat sirossa läjässä aivan vieressä. Sopisi alkaa
lyödä hirttä hirren selkään!

Koko rospuuton ajan oli Utuniemi ollut eristettynä muusta maailmasta
eikä talossa ollut käynyt ketään, sittenkun Aapo rantamailta palattuaan
Elsalle lääkkeet toi. Mutta nyt tiesi Aapo kertoa, että suuria
tukinajoja jo oli alkamassa muillakin kruunun omistamilla alueilla kuin
Hanhikerossa. Rantamaulan kautta oli jo sulalla syksyllä mennyt miehiä
tukinajopaikoille talviasuntoja tekemään, ja nyt järvien jäädyttyä,
kovan pohjan ja lumen tultua, oli tukinajoon painunut monia kymmeniä
hevosia ja hakkuumiehiä.

"Isot ajot nyt tulevat tänä talvena, -- isommat kuin kuluneena
talvena", kertoi Aapo, kun takkavalkean ääressä Simon kanssa
juttelivat. "Kuuluvat kehuvan palkkojakin entisiä paremmiksi, vaan eipä
tuonne tehnyt mielikään outojen etelän miesten joukkoon, ja kun tänne
jo olin tullut luvanneeksi..."

"Vai etelän puolen miehiä olivat", sanoi Simo. "Sattuiko tuttua miestä
yhtään?"

"Sanoi siinä eräässä roikassa kaksi miestä ennenkin meillä käyneensä,
vaan ei niitä tunnettu eikä nimiä kysytty... Mitä sinä niistä?"

"Ilman aikojani... Ajattelin, että mistä niitä aina uusia ja uusia
miehiä riittänee sieltäkään etelän puolesta..."

"Näkyy niitä riittävän ja vaikka minkälaisia. Kirkonkylässä olivat
tässä syksyllä taas tapelleet, ja kaksi siinä oli puukotettu
hengettömäksi. Ja oli siellä römppäviikolla, jolloin nyt viimeksi
kävin, taas puukotettu mies, joka päivän perästä kuoli... Se, joka
tapettiin, oli viime kesänä täällä Hanhikerossa tukinhakkuussa ja
uitossa ja meni tukkien matkassa alas jokisuulle. Kävi se meilläkin.
Semmoinen paksu, pystyrintainen ja isoääninen mies..."

"Ja pää pystyssä, silmät harmaat?" kysyi Simo vilkkaasti.

"Sama mies. Kuuluivat nimittävän Sakariksi..."

"No sitten se on sama, joka tässä meilläkin on käynyt", sanoi Simo
melkein riemulla. "Vai menetti henkensä!"

Selma oli hommaillut miehille illallista ja seisoi selin heihin.

"Kuulitko, Selma, kun kuuluvat tappaneen sen paksun Sakarin", puhui
Simo Selmalle, mutta ei ottanut huomioonsa, kuuliko Selma, mitä hän
sanoi.

"Kesällä, kun menin lehmää noutamaan, teki minun mieleni sitä miestä
vähän käsitellä."

Ja Simo kertoi retkestään, kuinka jätkät olivat tulleet häneltä kaloja
ostamaan, kun hän oli menossa Hanhilahdessa...

Mutta illallinen oli valmiina. Rasvainen poronlihakeitto höyrysi
vadeissa, ja Selma käski miehet syömään.

Silloin he alkoivat muista asioista keskustella, ja paksun Sakarin
kohtalo unohtui.

Aapolle oli tehty ovipieleen vuode.

Illallisen syötyään asettuivat miehet levolle, mutta Selma jäi pesemään
astioita. Miehet nukkuivat heti vuoteeseen päästyään.

Mutta Selmaa ei nukuttanut. Hän oli toimitellut minkä mitäkin ja lisäsi
vähän väliä puita takkaan. Elsa oli ollut levollinen koko päivän eikä
nyt illallakaan ollut tuskitellut. Mutta nyt kuului kamarista hiljaista
valitusta. Selma päätti antaa hänelle niitä uusia lääkkeitä, joita Aapo
vasta oli tuonut.

Hän sytytti kynttilän sairaan kamariin ja meni lääkepulloineen Elsan
vuoteen viereen. Sulki välioven kiinni.

Elsa näytti heräävän ja olevan täydellä tajulla. Hän tunsi Selman
liikkeistä ja sanoi sairaan heikolla äänellä:

"Kun en minä ehtinyt avuksi..."

"Elä nyt, hyvä ihminen, houri..."

"En minä houri... Mutta minä kuulin uniini sinun huutosi
Veksalahdesta..."

"Hourit sinä... Siitä aina puhut..."

"En minä ole sinulle puhunut..."

Selma sanoi olevan uusia lääkkeitä ja kehoitti Elsaa ottamaan.

"Mitä te niitä kuljetatte", sanoi Elsa raukealla äänellä. "Ei minusta
tervettä tule, kuolla jo tahtoisinkin... Eikö Simo mitään aavista?"

"Mitä aavista?" kysyi Selma, mutta hänen äänensä vapisi.

"Eikä vieläkään ymmärrä, että se on Jantukan kirous?"

Selma kokosi voimansa ja virkkoi niin levollisella äänellä kuin hänelle
oli mahdollista:

"Sulalla syksyllä on Simo jo hävittänyt Jantukan kiukaan maan
tasalle... Ei siinä ole pelkäämistä. Ota nyt näitä lääkkeitä..."
Vihdoin Elsa suostui ottamaan lusikallisen. "Nämä ovat rauhoittavia",
vakuutti Selma. "Lääkäri on Aapolle niin sanonut."

Mutta Elsa tuntui olevan muissa mietteissä. Näytti kuin ei olisi
kuullut, mitä Selma sanoi.

Kynttilä paloi loppuun, ja kuu kumotti huoneeseen.

Selma istui vielä vuoteen vieressä.

Silloin Elsa taas virkosi ja sanoi kiihkeästi:

"Sano, sano Simolle... tunnusta kaikki... minä arvaan kaikki!"

Elsan ääni oli niin kimakka, että Selma säikähti niin, ettei paikaltaan
päässyt. Mutta hetken päästä, kun hän pelästyksestään selveni, riensi
hän raottamaan ovea ja kuunteli, nukkuivatko miehet pirtissä...

Nukkuivat. Eivät olleet Elsan äänestä heränneet.

"Koeta nyt rauhoittua!" sanoi hän Elsalle, poistuen pirttiin; hänen
sydämensä löi niin, että tahtoi rinnan halkaista.

Takassa olivat hongat palaneet loppuun. Selma sulki pellin ja silmäsi
ulos koivikkoon, -- se näytti ihmeen kylmältä valkohuurteisine
koivuineen, jotka liikahtamatta värjöttivät kuutamossa. Suuri, kirkas
kuu kumotti suoraan ikkunasta sisään...

Selma riisuutui. Kun hän lähestyi Simon vuodetta, heräsi Simo ja kysyi:

"Nukkuuko Elsa?"

"Nyt taisi nukkua, äsken vielä houraili..."

"Siitä Jantukan kiukaastako?"

"Siitä."

"Annoitko lääkkeitä?"

"Annoin..."

Selma kallistui miehensä viereen. Hänen ajatuksensa kyllä kuohuivat ja
sydäntä poltti, mutta luonto vaati osansa ja hän nukkui kesken
mietteittensä.

Simo nukkui myöskin. Mutta hän heräsi siihen, että Selma unissaan
huudahti.

Oli Selma öisin ennenkin unissaan valittanut ja puhunut, jotakin, josta
Simo ei selvää saanut. Hän oli ensin luullut, että Selman yöllinen
levottomuus johtui Jantukan kiukaan pelosta. Mutta hajoitettuaan
kiukaan ja tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei Selma enää pelännyt eikä
uskonut Jantukan kiroihin, ja yöllisen levottomuuden yhä jatkuessa
ymmärsi hän, että se johtui raskaudentilasta. Hän tunsi ääretöntä
onnea, tultuaan huomaamaan, että he saivat odottaa perillistä...

Hän nukkui taas rauha ja onni mielessään.



VI


Alkoivat sydäntalven pitkät pimeät. Vaisusti vain päivä valkeni, ja
arkana piileskeli aurinko etelän kukkuloiden takana, harvoina päivinä
kirkasta otsaansa näyttäen.

Mutta ahkerasti naputtelivat Simo ja Aapo uuden rakennuksen nurkilla,
naputtelivat aamuhämystä iltahämyyn. Nurkka nousi, hirsi liittyi
hirteen, salvos salvokseen.

Niin kului pimein aika Utuniemessä; eräänä päivänä, kun miehet menivät
kehälle ja uuden hirren kiinnipanoa aloittivat, näkivät he auringon
näyttäytyvän kokonaisena etelän vaaroja korkeammalla.

Huurteinen kotikoivikko ikäänkuin riemastui, ja kirkas valo levisi
pitkin erämaata. Kuollut, nukkunut järvien luonto kuin heräsi.

Molemmat miehet sen kehältä huomasivat, ja molemmilta pysähtyi kirves,
joka salvokseen oli putoamassa. Tuntui kuin päivä nyt pitkästä kotvasta
hyvää huomenta huutaisi ja niinkuin viluisin huulin, mutta lämmennein
katsein hymyilisi.

"Pimein aika on ohi!" huudahti Aapo iloisesti.

"Niin on!" myönsi Simo.

Ja molempain miesten äänessä helähti riemua ja katseissa vilahti varmaa
toivoa.

He alkoivat naputella, ja heidän liikkeensä olivat notkeammat kuin
eilen, ja mielessä tuntui lämpöiseltä ja hyvältä.

"Keväthankien aikana näkyy pääty yli koivujen latvain kauas järvelle
niinkuin arvelinkin", sanoi Simo ja katsahti Aapoon nauravin silmin.

"Onhan tässä koetettu kirveenvarresta kiinni pitää", sanoi Aapo. "Jos
hyvin käy, niin on kurkihirsi paikallaan niihin aikoihin, kun uutta
tulokasta varrotaan..."

"Pitäneeköhän ikävää Selma, kun on minusta liiemmästi laihtunut... Mitä
sinä, Aapo, luulet?"

"Mihinkä ikävöisi hyvästä talosta, mutta jos luulottelisi ja pelkäisi
mielessään sitä Jantukkaa..."

Simo ja Aapo eivät olleet koskaan keskenään Jantukasta ja hänen
kirouksistaan puhuneet.

"Oletko sinäkin kuullut siitä Jantukka-noidasta?" kysyi Simo. Hän oli
luullut, ettei Aapo tiennyt koko asiasta mitään.

"Kuulin minä siitä vanhain miesten meidän kylässä puhuvan. Ja tulin
sitä ajatelleeksi, kun kuulin kerran Selman unissaan puhuvan ja
Jantukan nimeä mainitsevan."

Simo kertoi nyt Aapolle kaikki, senkin, että hän jo syksyllä oli
Jantukan kiukaan maan tasalle hajoittanut.

Näihin aikoihin alkoi Elsa huononemistaan huonota. Selma valvoi usein
öisin hänen luonaan ja piti tarkkaan ovea kiinni, etteivät Elsan
hourimiset miesten unta häiritsisi. Usein tarjousi Simo Selman puolesta
sairaan luona olemaan, mutta Selma vakuutti jaksavansa eikä millään
ehdolla sanonut jättävänsä sairasta miesten hoitoon.

"Se on minuun jo niin sairastuksensa aikana tottunut, että heti kaipaa
ja kysyy", sanoi hän, ja siihen tyytyi Simokin.

Eräänä päivänä, kun Selma jo oli mennyt iltakarjalle, laskeusi Simo
rakennukselta, aikoen mennä pirttiin juomaan. Hän koetti liikkua
hiljaa, niinkuin he koko talven olivat tehneet, ettei Elsa
häiriintyisi, sillä tällä oli tavattoman tarkka kuulo. Mutta kun hän
pääsi pirttiin, kuuli hän Elsan äänen ja oli kuulevinaan, että Elsa
pyysi jotakin. Kun hän raotti ovea, sanoi Elsa:

"Simohan se on!"

"Niin on. Puuttuuko sinulta mitään?"

"Ei, mutta ole sinä hyvä Selmalle... Selma rakastaa sinua ja minua...
Viaton on Selma..."

Simo sai taas sen käsityksen, että Elsa houri. Hän painoi oven kiinni
ja juoksi navettaan Selmalle ilmoittamaan.

Mutta puolikartanossa tuli Selma jo vastaan ja oli kalpean ja
pelästyneen näköinen.

"Elsa taas hourii", sanoi Simo ja näki kummallisen pelokkaan ilmeen
Selman silmissä. "Älä nyt kuitenkaan säikähdä... se on sitä tavallista
hourimista", lisäsi hän rauhoittavasti.

Selma riensi juoksujalkaa Elsan luokse.

Simo nousi rakennukselle, joka jo alkoi olla räystään tasalla. He
vaihtoivat vain jonkun sanan Aapon kanssa ja ryhtyivät työhönsä.

Iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, näkivät he Selman tulevan portaille
ja viittaavan heille. He laskeusivat rakennukselta niin nopeaan kuin
voivat.

Kun he tulivat sisälle ja riensivät Elsan huoneeseen, näkivät he Selman
polvistuneena itkevän Elsan vuoteen vieressä.

Elsa oli kuollut.

       *       *       *       *       *

Simo on lähdössä rantamaille, kirkolle asti, Elsaa hautaan saattamaan.

Porrasten eteen pihalle, poron rekeen, on arkku jo kannettu. Simon
vankka ajokas seisoo navetan luona tavallisella siljollaan, neuvot
selässään, märehtien.

Raskain mielin lähtee Simo. Ikävä on Elsaakin, ainoaa siskoa, jonka
kohtalo on ollut raudankova. Huoli on Selmasta, joka nyt hoivaa
tarvitsisi.

"Menehän nyt vain", koettaa Selma lohdutella Simoa. "Enhän kuitenkaan
nyt yksin jää, kun on Aapo toverina, menehän onnessa ja vainaja
kunnollisesti hautaan toimita, ja kun palaat, niin..."

Selma katsahti Simoon. Simo ymmärsi Selman katseen ja sanoi:

"Koetan saada Alman tai äidin Rantamaulasta tänne tulemaan... Et sinä
yksin täällä Aapon kanssa toimeen tule, jos sattuisi sillä aikaa..."

"Ei se nyt sillä aikaa", esteli Selma.

"Ei sitä tiedä..."

Ulommaksi järvelle päästyään silmäsi Simo taakseen ja riemastui.
Vaikkei uudessa rakennuksessa vielä ollut päätyäkään, näkyivät jo
tasakerran uudet hirret järvelle asti... Valmista oli tullut.

-- Ensi talvena saapi Selma jo emännöidä isossa, uudessa pirtissä,
jossa on neljä isoa ikkunaa, -- mietti hän hyvillä mielin. --
Tiilisavikin on jo valmiina, ikkunat ja ovet valmiit ja lattia- ja
kattoneuvot sahattuina, jo pari vuotta kuivuneina...

Sopisipa siinä sitten pienen tulokkaan tepastella.

Ja Simon ajatukset siirtyivät tulevaisuuteen, sinne asti, jolloin hän
itse jo oli ikämiehenä ja hänen ympärillään vankkoja poikia, jotka
tekivät talossa työtä... Silloin olisi jo Utuniemi iso,
lukuisakarjainen talo, jossa elettiin oman pellon antimilla... ja josta
eivät miehet joutaneet tukinajoihin eivätkä uittoihin...

Simon miettiessä oli poro tolvannut lähemmäksi maata, ja silmätessään
rannalle päin huomasi hän olevansa aivan niillä paikoin, missä
tukkilaiset olivat hänen veneensä viereen laskeneet ja kaloja häneltä
ostaakseen kysyneet... Ja silloin hän taas muisti paksun Sakarin...

Mutta huono loppu oli tullut Sakarillekin, niinkuin monelle muulle
etelän puolen miehelle, oli Aapo tiennyt kertoa. Puukotettu kuoliaaksi!

Hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi, mutta hänestä oli tuntunut kuin joku
paino olisi pudonnut hänen mielestään, kun Aapolta kuuli, minkälainen
loppu Sakarille oli tullut. Ja niin tuntui vieläkin, oikein hytkähti
hyvältä rinnassa...

Ei ollut Rantamaulaan vielä viesti kulkenut Utuniemen Elsan kuolemasta.
Aapo kyllä oli kertonut, että Elsa sairasteli ja houraili ja tapahtua
voisi, että piankin kuolema hänet kutsuisi. Ja niin oli arvellut
Almakin, ettei Elsa-parka enää pitkällinen ollut, tuskin sulaa järveä
enää näkisi.

Alma sattui pihalle ja näki järvellä poron tolvaavan ja miehen istuvan
kuin ruumisarkun päällä...

Silloin riensi hän muulle talonväelle näkemänsä ilmoittamaan, ja
pihalle kokoontuivat kaikki Simoa kuormineen vastaanottamaan.

Vanha emäntä pillahti itkuun.

"Elsa-parka... Elsa-raukka", nyyhki hän. "Sillä olivat omat uskonsa ja
luulonsa... Hyvä Jumala on hänelle armollinen... Ei hän hourinut, mutta
hänen uskonsa oli sellainen, että Jantukan kirot..."

Ei mennyt kukaan häiritsemään vanhaa emäntää, joka siinä arkun vieressä
itki ja nyyhkytti. Vakavina seisoivat vieressä emännän itkiessä...

Mutta kun hän vihdoin tyyntyi ja kuivaili kyyneleensä, kysyi hän Simoon
päin kääntyen:

"Kuinka siellä Selma... eikö sanonut lähtiessä...?"

"Oli minulla ajatus semmoinen, että pyytäisin teitä ja Almaa sinne",
sanoi Simo, ymmärtäen vanhan emännän kysymyksen.

"Sitä minä olen tässä itsekseni ajatellut", sanoi vanha emäntä. "Ja
siltä varalta olen työni toimittanut, että joudan. Alma tulkoon
toveriksi..."

       *       *       *       *       *

Aamulla, ennenkuin kevätvarhainen aurinko oli noussut, olivat
Rantamaulan vanha emäntä ja Alma-tytär lähdössä Utuniemeen, sillä
siellä kuului nuori emäntä vartovan taloon perillistä. Simon uljaalla
ajokkaalla olivat lähdössä. Ja toisella kujalla seisoi niinikään
lähtövalmiina talon hevonen, jonka reessä oli musta ruumisarkku. Sillä
oli Simon määrä lähteä alas kirkolle, sisko-vainajaansa viimeiseen
lepoon saattamaan.



VII


On tullut kesä ja juhannusaatto.

Verkoiltaan Veksalahdesta palaa Simo hyvillä mielin. Vene kulkee
läheltä rantaa ja Simo työntelee sitä sauvoimella eteenpäin
venevalkamaa kohden.

Tavallista varemmin olivat lumet sulaneet, metsäjoet tulvilleen tulleet
ja jäät lähteneet. Tukit oli saatu runsaissa kirsivesissä uitetuiksi
metsäjokia pitkin ja järvelle tullessa olivat tyvenet ilmat tukkien
kuljetusta jouduttaneet. Aikoja sitten olivat Hanhilahdestakin laverit
kadonneet ja tukkilaisten huudot lakanneet kuulumasta...

Simo ohjaa veneen tavalliselle paikalleen, kuusiriu'uista sarjatulle
telalleen, vetää sen kuivalle, ottaa kontin selkäänsä ja lähtee
nousemaan valkamasta koivikkoon. Ja tutusti kiertelevää polkua
kävellessä johtuu hänelle mieleen kulunut talvi, joka on mennyt kuin
virran juoksu ja jona on niin paljon valmista saanut, ettei rohjennut
toivoakaan. Uusi rakennus on jo vesikaton alla, joka on uusista,
valkoisista päreistä lyöty. Kauas järvelle, yli korkeimpain koivujen
latvain, näkyy sekä rakennuksen uljas pääty että vesikaton valkoiset
päreet. Onni on heitä muutenkin seurannut. Terveen, vankan pojan on
Selma synnyttänyt samana kevätkirkkaana päivänä, jona uuden rakennuksen
kurkihirsi nostettiin paikoilleen. Kaikki on hyvin käynyt. Selma on nyt
terve kuin ennenkin, poika terve, vankka miehen alku...

Vielä on kuitenkin hommaa ja työtä, ennenkuin uuteen pirttiin
päästäisiin asumaan. Mutta niin hän on Selmalle vakuuttanut, että
ennenkuin tämä kesä on kulunut ja ennenkuin järven rannat riittyvät,
saapi Selma sytyttää uuden pirtin takkaan tulen ja katsella pihalle
uusista, isoista ikkunoista...

Eikä hän sitä enää epäilekään. Uunitiilet ovat jo valmiit, ja hän on
näinä päivinä Aapon kanssa aloittanut välikaton panoa...

Simo on ajatuksissaan jo joutunut pihasalle. Silloin kuulee hän
pirtistä lapsen itkua. Se ei ole oikeaa itkua, se on kuin kirkumista...

-- Mikähän sitä lasta vaivannee, kun se öisinkin itkee?

Hän kuunteli hetken ja lähti sitten saunalle päin kävelemään. Yhtä
asiaa hän oli itsekseen ihmetellyt ja yhä ihmetteli ja teki itselleen
kysymyksiä. Hän oli mielessään miettinyt sitä hetkeä, jona ensi kerran
näkisi lapsensa... kuinka ilostuisi ja kuinka hauskaa olisi katsella
sitä ja sen nuoren elämän kehitystä... Mutta kun hän sitten näki
lapsen, valtasi hänet kummallinen, vastenmielinen tunne, joka ei ollut
vieläkään mielestä lähtenyt... Eikä hän tuntenut vähääkään
ilostuvansa... Mutta siinä oli vielä toinenkin ikävä seikka. Hänestä
oli näyttänyt, ettei Selmakaan ollut niin iloinen ja niin tyytyväinen
kuin hän oli kuvitellut...

Se voi kuitenkin olla ja tuntua sen vuoksi, että lapsi vielä oli niin
nuori ja itki myötäänsä... Sillä olikin oudon kova ääni, kuului
saunalle asti... Simo nousee portaille.

Ei kuulu enää lapsen itkua pirtistä... kuuluu Selman sointuva laulu,
kun lasta tuudittaa...

Simo kuuntelee. Selman äänessä on hellyyttä, pehmeyttä semmoista, jota
Simo ei koskaan ennen ole hänen äänessään kuullut. Kun noin lapselleen
lempeästi laulaa ja noin suloisesti puhuu, niin rakastaa...

Simonkin tapaa äkkiä hellä, lämmittävä tunne. Hänessä herää rakkaus
lapseen, hän lämpenee niin, että mieli on pehmeä kuin vaahto. Miksi
olikin hän ollut niin tyly omalle lapselleen! Miksi vieronut pientä
onnetonta raukkaa, joka oli hänen omaa lihaansa ja vertansa!

Hän tuntee katumusta, hänen tylyytensä katoaa, ja loistavin silmin ja
suu hymyssä hän käy pirttiin...

Selma ei tiedä hänen tulostaan ja hätkähtää vähän, kun lapsi
rinnoillaan laulelee. Heti taukoaa hänen laulunsa. Mutta Simo rientää
Selman luokse, viereen istuu ja puhelee lapselle.

"No, mitä pikku mies täällä tuumailee... No, katso nyt isääsi... pikku
Aaprami... Kas, kas, kuinka se onkin kovassa syöntitouhussa..."

"Sillä on nälkä... raukalla!" sanoo Selma.

Simo näkee pojan pulleat posket ja vesisiniset silmät.

"Ei se vielä paljoa maailmasta tiedä", sanoo hän.

"Mutta huomaatkos, kuinka se on kasvanut!"

Selma nostaa pojan pystyyn ja Simo ottaa sen syliinsä.

"Mutta raskashan tämä jo on..."

"Ja katso, kuinka vankat sillä on kädet!"

"Isälle siitä tulee pian työtoveri!"

Selmakin on hyvällä tuulella, ja Simosta näyttää, että hän on alkanut
lihoa. Poskille on alkanut kohota puna, ja silmät loistavat kirkkaasti.

"Joko sinä nyt tunnut aivan terveeltä?" kysyy hän naurusuin ja hyvillä
mielin.

"Jo toki. Tunnen, että olen niin terve kuin ennenkin..."

Simo on nyt puhetuulella ja juttelee kuin puoleksi leikillä.

"Minä jo kerran mennä talvena luulin, että alat joutavoida siitä
Jantukan kiukaasta ja niitä Jantukan kiroja pelätä... Se Elsa-vainaja,
joka niistä aina höpisi..."

"En minä heistä enää, vaan kyllä vähän pelkäsin, kun Elsa niistä
kertoi..."

"Tiesit Elsan hourivan?"

"Sanoi äiti-vainajansa hänelle kertoneen..."

Simo säpsähtää. Hän ei ole koskaan kuullut, että äiti-vainaja olisi
Jantukasta puhunut. Mutta pian hän selviytyy ja virkkaa tyynin,
luottavin äänin:

"Äiti-vainajalla oli samanlainen tauti kuin Elsallakin... Molemmat
olivat ruvenneet uskomaan ihmisten tyhjiä puheita..."

Selma ei virka mitään, mutta Simo näkee hänen katseestaan, ettei se ole
oikein suora.

"Sehän kyllä on tosi, että Jantukka-noidan hallussa on ollut koko
Utuniemi, kalavedet ja kaikki", sanoo Selma hetken päästä.

"Se nyt lienee tosi, mutta onhan niitä ollut noitia muissakin tämän
järven niemissä ja saarissa ja tuhkalappalaisten hallussa on ollut koko
järvi Rantamaulasta alkaen... Ja juuri eteläpäässä järveä, jossa nyt on
sinun kotikyläsi, on heillä paras noitapaikka ollutkin..."

"Kuka sitä sinulle on kertonut?"

Selman ääni on epävarma.

"Oma isäsi kertoi. Viime kesänä, kun lehmää toimme, yltyi järvellä
muistelemaan kaikenlaisia vanhoja asioita."

Selma jääpi sanattomaksi ja tuijottaa poikaan melkein elottomin silmin.

"No, en tiedä. Saattaapa olla niin", sanoo hän sitten raukealla
äänellä.

Aapo tulee samassa pirttiin ja virkkaa:

"Luulenpa, että täytyy alkaa olla makeimmillaan... Joko lähdemme
saunaan?"

Aapokin on reippaalla mielellä ja he päättävät käydä ensin kylpemässä.
Selma ja Alma kävisivät sitten.

Miehet riisuvat vaatteet päältään ja juoksevat saunaan.

Saunan ovelle sopii näkymään järven selkä, joka on niemen
pohjoispuolella. Korkeiden vaarojen välistä paistaa ilta-aurinko järven
tyvenelle pinnalle. Edempää, järven takaa, näkyy taloon korkeita,
harmaalakisia tunturien huippuja, joilla auringon kilo kuin leikkiä
lyö. Koko suuri, yksinäinen ympäristö on keskikesän voimakkaimmassa
loistossa. Saunan takaa pihlajasta leviää väkevä tuoksu, joka sekaantuu
vastatehtyjen kylpyvihtojen mehevään hajuun.

"Harvoinpa sitä on näin joutunutta juhannusta", sanoo Aapo, kun saunan
edessä vetää paitaa päältään.

"Ei ole tämmöistä ollut minun muistooni", arvelee siihen Simo.

He kiipeävät lauteille, ja kun vähän aikaa ovat hikoilleet, puhelee
Simo tyytyväisin äänin:

"Tässä juhannuksen aikoihin oli nimismies aikonut tulla talon
tarkastukseen... Se onkin sitten viimeinen tarkastus. Kirjat lähtevät
sitten viime matkalleen, ja kun palaavat, ei ole muuta kuin kiinteet,
perintötalon kiinnekirja..."

"Ovat kehnommatkin talot kiinteet saaneet, jopa että nyt tämä Utuniemi,
joka jo on paras koko Raahonjärven rannalla", kehuu Aapo.

Heittävät löylyä.

"Vaan minulle kummasti kävi äsken, kun kävin tuolla niemen nenässä
näitä kylpyvihtoja tekemässä", alkaa Aapo selittää.

"Minä arvelinkin, jotta mihin täältä saunan luota katosit... Vai siellä
kävit. No mitä sinä..."

"Menin siihen Jantukan kiukaan paikalle, jonka olet purkanut, ja aloin
sidettä vääntää, niin äkkiä tuli vinha tuulenpuuska ja lennätti lakin
päästäni", kertoo Aapo. "Otin lakin päähäni, mutta tuli toinen ja vei
uudestaan."

"Sattui järveltä tuulenpuuska puhaltamaan..."

"Tyvenhän on ilma."

"Niin vainkin, mutta sattuu semmoisia puuskia tyvenelläkin..."

Aapo ei siihen virka mitään, mutta Simolle jääpi sellainen käsitys,
että Aapo uskoi siinä muiden kuin tuulenpuuskan voimain liikkuneen...

Mutta sen enempää ei kumpikaan siitä asiasta puhu.

       *       *       *       *       *

On jo aamupuoli yötä, ennenkuin Selma ja Simo asettuvat levolle. Lapsi
nukkuu Selman käsivarrella. Simon vuode on aivan lähellä Selman
vuodetta.

"Nytpä se Aaprami nukkuu hyvin rauhassa", sanoo Simo.

Hän nukkuu pian. Selma valvoo vielä hetken, mutta pian hänenkin
silmänsä ummistavat.

Simo herää siihen, että kuulee lapsen kimakkaa itkua ja kirkumista.
Poika huutaa nyt lujemmasti kuin koskaan ennen, ja Simon silmistä
kaikkoaa uni kauas... Selma koettaa tarjota rintaa, hyssyttelee lasta
sylissään ja nousee vuoteesta kävelemään...

"Hirveätä, kuinka se jaksaa huutaa!" sanoo Simo.

"Kipeä se raukka on... Mutta kuka sen kivut ymmärtää..."

"Kyllä sillä on koko ääni..."

"Näinhän ne kaikki lapset..."

Simo kääntyy selin ja koettaa nukkua, mutta poika yltyy huutamaan. Simo
koettaa ajatella, että se on hänen oma lapsensa, nykerönenäinen
Aaprahami, joka kirkuu... Mutta ääni soi vieraalta hänen korvissaan ja
hän tulee siinä ajatelleeksi Selman vaivoja ja valvomista. Illallinen
lempeys lasta kohtaan on hänestä kadonnut, mutta sen sijaan hän tuntee
sääliä Selmaa kohtaan...

"Kuinka sinä poloinen jaksat sitä kannella? Lääkkeitä sille täytyy
hankkia", sanoo hän.

"Kyllä se siitä asettuu..."

Selma yhä hyssyttelee. Jo viimein lapsi herkeää huutamasta, ääni
muuttuu kimakammaksi ja taukoaa vihdoin.

Simo nukkuu siihen, että Selma lapsi sylissään kävelee kahakäteen
lattialla, johon aamuaurinko paistaa suoraan ikkunasta.



VIII


On kulunut kaksi vuotta. Utuniemi on perintötalo. Rajat ovat selvät,
linjat auki, suorina kujina ulottuen kauas kiveliöön päin ja järven
rantaan asti. Paljon hyvää metsääkin on Utuniemi saanut ja siitä ovat
tukkiyhtiöt jo suurta summaa Simolle tarjonneet. Simo ei ole vielä
kauppaa tehnyt, hierottu ja tuumailtu on, mutta ei ole sovittu vielä.

Mutta nyt tänään -- syyskuun kirkkaana päivänä -- on taas tukkiyhtiön
metsänostaja Romppainen aikonut tulla metsäkauppaa hieromaan.
Rantamaulasta päin piti Romppaisen tulla ja hänen matkassaan myöskin
Rantamaulan vanhan Esan, joka ei ollut kahteen vuoteen Utuniemessä
käynyt. Simo oli vartavasten vanhaa Esaa pyytänyt tulemaan, neuvoja
antamaan metsäkaupassa, ettei yhtiö polkuhinnasta tukkeja saisi...

Simo on jo aamusta alkaen odottanut, vähäväliä järvelle silmäten.

Nämä vuodet ovat kuluneet nopeaan. Simo on paljon yrittänyt ja paljon
valmista saanut, ja ihmeenä hänen hommistaan kerrottiin. Talossa on nyt
kaksi palvelijaa ja sitäpaitsi kesäisin pari kuokkamiestä
uudisviljelyksiä raivaamassa.

Mutta vaikka Simon toimia ja ahkeruutta kylissä ja taloissa ylistettiin
muuallakin kuin Raahonjärven ympäristöllä, huhuiltiin myöskin, etteivät
Utuniemessä sittenkään olleet asiat oikein. Emäntä oli kuihtunut
entisestään ja yhä kuihtui. Ei ollut saanut useampaa kuin yhden
lapsen. Ja tiesivät huhut, että samantapaisia taudinoireita alkoi
Selma-emännässä ilmetä kuin ennen Elsa-vainajassa, jonka uskottiin
Jantukka-noidan kiroissa olleen ja siihen kuolleen. Ja Jantukka-noidan
kirojen nyt uskottiin Selmaan tarttuneen.

Semmoisia oli kerrottu nyt viime aikoina varsinkin, kun kulkijoita oli
sattunut Utuniemen kautta käymään ja emäntä laihtuneena nähty. Oli
tullut tiedoksi sekin, että Simo oli vihapäissään Jantukan kiukaan
jäännökset hajoittanut ja heitellyt kivet järveen. Ja siinä kohden
järvessä, niemen nenässä, mihin kiuaskivet oli heitelty, olivat muka
syyskalan pyytäjät nähneet sinisen liekin leimuavan koko pitkän yön,
siihen asti kun päivä alkoi tuntua. Siinä Jantukan vihat paloivat...

Niin kerrottiin. Ja huhu oli levinnyt kaikkiin järvikyliin ja
rantamaillekin. Simo ei kuitenkaan ollut huhuja kuullut semmoisina,
vaikka oli hänkin pannut merkille, että kun joku entinen Selman tuttava
tai kotikyläläinen Utuniemeen sattui tulemaan, niin Selman kuihtumista
alkoi päivitellä ja viittaili puheessaan Lapin noitiin, joiden kirojen
sanottiin kestävän satoja vuosia heidän kuolemansakin jälkeen... Simoa
se oli harmittanut, vihlonut sydänjuuriin asti...

Ja kun vieras salaperäisine sanoineen ja omituisine hymyineen oli
poistunut, kirosi Simo ensiksi vieraan ja hänen tyhmät puheensa ja
alkoi taas Selmalta udella, mitä Selma itse uskoi...

Ja vaikka Selma kyllä vakuutti Simolle, ettei hän uskonut eikä
välittänyt Jantukan kiroista ja että hän kyllä ajan oloon paranisi, jäi
Simolle sittenkin epäilys. Sillä Selman katse oli arka eikä noussut
koskaan suoraan Simon silmiin...

Simo suri sitä ja mietti usein keinoja saadakseen Selmasta nuo joutavat
luulot juurineen pois. Iltasin, kun he laskeusivat levolle, alkoi hän
asiasta puhua. Hän selitti Selmalle, että hän kirkolla käydessään talon
perintökirjaa lunastamassa oli pistäytynyt pappilassakin ja rovastin
kanssa ottanut asian puheeksi. Oli rovastikin kuullut kerrottavan, että
Raahonjärven ympärillä kansa uskoi Jantukka-noidan kiroihin ja että
Utuniemeä pidettiin paikkana, jossa noita-vainajan henki kummitteli.
Joutavaksi taikauskoksi oli rovasti kaikki tuominnut, käskenyt Simon
mennä rauhassa kotiinsa lohduttamaan arkaluontoista vaimoaan.

Semmoisiin Simon vakuutuksiin ja puheisiin ei Selma vastannut mihinkään
päin. Joskus vain huokasi raskaasti. Ja niin olivat nämä vuodet
kuluneet... eikä Simo saanut selvää, uskoiko Selma Jantukan kirojen
häneen pystyneen vai ei.

-- Mutta Aapramiin eivät ainakaan ole kirot pystyneet, -- hymähti Simo
itselleen, kun käveli venevalkamalle nähdäkseen, eikö järvellä jo
näkyisi venettä tulossa. Poika kasvoi ja varttui kuin hevosenvarsa, oli
ikäisekseen melkein luonnottoman vankka ja näytti päivä päivältä käyvän
pahankurisemmaksi. Selma sitä hemmotteli, eikä Simo ollut tahtonut
lapsen ja äidin väliin sekaantua, vaikka joskus olikin tehnyt mieli
poikaa kurittaa, kun tahallaan teki pahaa. Itsellään hänellä ei ollut
aikaa lapsen kanssa mekastella ja hänen puolestaan supistui kasvatus
siihen, että hän vain kielsi poikaa kaatamasta piimää lattialle,
särkemästä astioita ja muuta pahaa tekemästä. Hän saapui venevalkamaan
ja tähysteli järvelle. Ei näkynyt soutavia järvellä, ja ilta alkoi
lähetä.

-- Saattaapa mennä huomiseen, -- arveli hän ja läksi nousemaan takaisin
pihaan.

Vainion takaa kuokkamaalta oli hän lähtenyt rantaan ja päätti mennä
jatkamaan työtänsä. Hän poikkesi kuitenkin sisälle. Muu väki oli
perunamaata purkamassa, mutta Selma oli kahvin keittohommassa.

Aaprami kävellä tepasteli siinä takan ympärillä ja piti kovaa ääntä,
huutaen ja takoen tervaksella takan laitaan, että jymähteli.

"Näkyikö järvellä tulevia?" kysyi Selma.

"Ei näkynyt... Voivat viipyä huomiseen. Ei liene se Romppainen
määräpäivälleen saapunutkaan Rantamaulaan..."

Aaprami takoa kalkutteli tervaksellaan, ja kun Selma silmäsi toisaalle,
sysäsi hän tervaksen takassa palavien puiden alle, että kuumaa tuhkaa
pölähteli lattialle.

Simo katseli tyytymättömin ilmein pojan hommia. Mutta Selma ei
kieltänyt. Poika alkoi toistamiseen sysiä palavia puita, niin että
kiehuva kahvipannu kaatui, tupruttaen takasta tuhkaa ja kuumaa höyryä.

"No tuota poikaa, mitä nyt teki!" sanoi Selma ja nosti tyhjenneen
kahvipannun pystyyn.

"Pitäisi sinun sitä nuhdella vähän lujemmin", sanoi Simo ja alkoi torua
poikaa.

Aaprami oli nähtävästi itsekin hämmästyksissään odottamattomasta
kahvipannun kaatumisesta, katsellen isäänsä alta kulmain, huulet
pitkällä...

Kun Simo aikoi ottaa pois tervaksen pojan kädestä, ei tämä antanutkaan,
vaan siirtyi loitommaksi. Simo nyhtäisi silloin pojan otsatukasta
kiinni ja pudisti vähän. Poika pillahti itkuun ja iski tervaksella
Simoa kämmenselkään.

"Tuommoisen siitä olet saanut, kun aina hellit etkä mistään kurita",
sanoi hän äänellä, jossa soinnahti kiukkua. Selma oli sanatonna ja
poika huusi kurkun täydeltä.

Simo tunsi äkkiä kummallista halua mennä vielä poikaa tukistamaan,
mutta hillitsi kuitenkin itsensä. Hänen sydämessään vihlaisi kuin
veitsellä ja hän tunsi oudon tunteen lastaan kohtaan. Oli melkein kuin
vihaa...

Hän läksi sanaa sanomatta ulos. Hän oli huomannut pojassaan jotakin
kummallista, jota hän ei osannut selittää. Merkillistä, ettei hän
saattanut Aapramia rakastaa, vaikka se oli ainoa lapsi!

Melkein kuin hän itse olisi syyllinen, käveli hän kuokkamaalle ja alkoi
kuokkia...

Ilta hämärtymistään hämärtyi.

Simo aikoi juuri heittää työnteon pois, kun näki Selman tulevan
kuokkamaalle päin, taluttaen poikaa kädestä.

Äskeisen kohtauksen oli Aaprami unohtanut, puheli isälle, minkä
mitäkin, tahtoi koetella kuokan vartta, ja kun lähtivät kuokkamaalta
pihaan, niin pyrki isän syliin.

"No, nytpä se Aaprami on oikein kiltti", sanoi Simo hyväilevällä
äänellä. "Isä ottaa pikku poikansa syliin..."

Hän katsahti Selmaan ja näki Selman silmissä riemukkaan ilmeen, niin
kirkkaan, ettei muistanut pitkiin aikoihin nähneensä.

"Kyllä se siitä viisastuu ja vakaantuu, kun vielä vanhenee", sanoi
Selma. "Pyydä anteeksi isältä", liverteli hän sitten Aapramille.

Simo tunsi leppyneensä, ja ensi kerran tuntui hänestä hyvältä pitää
lasta sylissään.

"Pahankurisiahan ne lapset ovat tuolla iällä", puheli Selma, kävellen
Simon perässä. "Ei Aaprami ainoa ole... Ja ihmisiä niistä sentään on
tullut... Olisit nähnyt siellä meillä niitä nuorempia, kun olivat
silmät puhkaista kepeillään..."

"Niin taitaa olla", naurahti Simo. "Mutta en muista itse uskaltaneeni
olla tottelematon vanhemmilleni..."

"Et enää muista", sanoi Selma, puoleksi leikillä.

Nauravin huulin he kolmisin menivät kookkaaseen pirttiin.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna oli kuuraa maassa ja aurinko nousi kirkkaana kuin
talviaamuina. Koivikko alkoi kellastua ja ruoho kulottua.

Simo ja Aaprami olivat venevalkamassa tulijoita odottamassa.

Simo oli tuskin ehtinyt laskea pojan sylistään ja katsahtaa järvelle,
kun samassa näki veneen hyvää vauhtia ilmestyvän Kotiniemen takaa ja
ohjaavan suoraan talon venevalkamaa kohden.

"Siinäpä nyt tulevat!" sanoi hän itsekseen ja asetti pojan
rantapenkereelle istumaan.

Tulijat -- vanha Esa, Romppainen ja Aapo -- kertoivat Isonsaaren luona
tulleen niin pimeän, etteivät enää osanneetkaan. Heidän oli täytynyt
yöpyä Isoonsaareen ja olivat nukkuneet rakovalkean ääressä. Muutoin
olisivat jo edellisenä iltana taloon ehtineet.

Vanhan Esan huomio kiintyi ensiksi Aapramiin, joka seisoi ujostellen
isänsä vieressä, takin liepeestä kiinni pidättäen.

"Vai, vai", puheli Esa, veneestä maalle noustessaan, "vai, vai
tämmöinen miehen alku täällä on... Vankka poika... kättelepä nyt
äijä-vaaria", kehoitti hän, mennen Aapramin luo.

Poika turvausi isänsä viereen ja katseli alta kulmin ukkoa. Ei
ojentanut katteen, vaikka Simokin kehoitti. "Ujostelee se... No annahan
olla... Kyllä meistä hyvät tuttavat tulee", puheli ukko, nostaen
tuliaissäkkinsä pois veneestä.

Mutta sitten hän taas kääntyi Aapramiin päin ja puheli:

"Vankka poika... Mutta kenenkä näköinen sinä veitikka oletkaan... Ethän
sinä ole isääsi etkä äitiisi... Et meidän puoleen vähääkään..."

"Se on itse näköisensä", naurahti Simo.

Romppainenkin oli kantanut kapistuksensa veneestä.

"Niinhän tuo poika on vankka ja rintava kuin täysi mies, ja vasta
kolmannella vuodella... Seisookin niin mahtavana kuin ennen
Paksu-Sakari ponttuulla", sanoi hän leikillä.

He lähtivät nousemaan taloon.

Simo ei enää tarkoin kuunnellut vieraittensa puheita. Hänen ajatuksensa
paloivat kuin tulessa, ja hän oli kuulevinaan Romppaisen äänen:

"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."

Melkein tietämättään töytäsi hän Aapramia edellään pirttiin eikä
huomannut, että Selma häneen loi pitkän, kysyvän katseen.

       *       *       *       *       *

Näinä päivinä, joina Romppainen on Utuniemessä metsän tarkastuksessa
ollut, on Simo ollut entistään hajamielisempi ja joskus niin syvissä
mietteissä, ettei ole kuullut, kun toinen on kysynyt.

Romppainen on mennyt menojaan toisten järvien rannoille metsiä
tarkastelemaan ja Aapo on seurannut apurina. Simon kanssa he eivät ole
metsäkauppoihin päässeet. Rantamaulan Esakin on palannut heidän
kanssaan, koska oli kiire syyskalan pyyntiin.

Utuniemessä on kotosalla talon tavallinen väki ja elämä näyttää
jatkuvan samaan tapaan kuin ennenkin.

Syyskuun iltapäivä on tyven ja lämmin ja auringon laskuun vielä aikaa.

Simo on kuokkinut uudisviljelyksellään, mutta päättää nyt lähteä
kokemaan verkkojaan, joita ei kahteen päivään ole muistanut.

Hän on ollut kuin turtana näinä päivinä. Hirmuisen raskas paino
rasittaa hänen sydäntään, ja hänen mielensä on musta. Epäilys, joka
joskus oli hänen mieleensä johtunut, on moninkertaisella voimalla
kasvanut, ja joinakuina hetkinä valtaa hänet hirmuinen tuska, joka
vihloo sydäntä kuin rauta. Mutta ei hän mitään ole Selmalle virkkanut
ja on muutenkin koettanut olla niin, ettei Selma havaitsisi hänen
olossaan muutosta eikä arvaisi hänen mustia mietteitään. Sillä eihän
hän tiedä mitään varmasti, epäilee vain.

Oliko se mahdollista ja kuinka se oli mahdolliseksi käynyt?

Hän on nämä yöt ja päivät miettinyt sitä samaa. Joskus uskoo hän
erehtyvänsä ja toivo palaa häneen. Mutta sitten muistuu mieleen
monenlaisia seikkoja ja tapauksia, jotka viittaavat päinvastaiseen.

Esa-ukon puhe Aapramista oli jo hänen epäilyksiänsä vahvistanut, mutta
sitten hän äkkiä heräsi kuin unesta ja silmiltä putosi kuin peite, kun
hän kuuli Romppaisen sanovan:

"Seisoo niinkuin ennen Paksu-Sakari ponttuulla..."

Yhtäkkiä on hänelle selvinnyt se, miksi poika heti syntymästään asti on
ollut hänelle vastenmielinen. Siinä on ollut jotakin vierasta, mikä ei
ole häntä miellyttänyt...

Ja nyt näinä päivinä, kun hän on poikaa tarkemmin katsellut, on hänen
täytynyt myöntää, että Aaprami oli kuin Paksu-Sakari pienoiskoossa.

Miten se oli selitettävissä?

Silloin hän kuokkiessaan muistaa Elsa-vainajan puheet, joita oli
hourauksiksi uskonut, ja hän rupeaa nyt vasta ymmärtämään...

Hirveä hätä ja tuska häntä ahdistavat. Hyvä Jumala! Miksi ei Selma ole
mitään hänelle selittänyt ja sanonut! Miksi on salannut ja yksin
onnettomuuttaan murehtinut!

Sillä vaikka hän ei tiedäkään yksityisseikkoja, muistaa hän kaikki,
mitä Elsa-vainaja puhui, ja siitä saa hän aavistuksen asiasta ja
selityksen siihen, miksi Selma murehti ja laihtui...

Hän osaa oikein kuvitella, kuinka kaikki on käynyt, ja hän puristaa
kuokan vartta, että veri kynnen alta kihoaa. Ja sen vuoksi oli Selmakin
pojalle alussa tyly! Mutta se oli kuitenkin hänen oman vaimonsa
synnyttämä!

Ja hän onneton oli uskonut, että Selma pelkäsi Jantukan kiroja! Syvempi
sydämen murhe Selma-raukan hautaan viepi!

Ei tahtonut, ei uskaltanut totuutta ilmaista, mutta nyt se ilmestyy
itsestään, omia teitään. Hän ymmärtää hyvin, mitä Selma on kärsinyt, ja
hän syyttää itseänsä, kun ei heti sanonut, ettei tämä tunnu oikein
omalta lapselta... Ehkä Selma silloin heti olisi kaikki tunnustanut...

Nyt verkalleen pihaan kävellessään muistaa hän illan, jona lähti
Rantamaulaan lehmää noutamaan. Muistaa kohtauksen Hanhilahdessa ja
muistaa Paksun-Sakarin pienimmänkin piirteen...

Viha vapisuttaa häntä niin, ettei hän tahdo saattaa kävellä, ja hänen
kasvonsa ovat aivan kalpeat.

Ettei hän jo ensi talvena, kun se kulkuri taloon tuli ja komentelemalla
ruokaa pyysi... ettei hän jo silloin upottanut puukkoaan sen rintaan!

Nyt se on kuollut, Aapo on itse nähnyt, nyt sille ei enää voisi kostaa!
Ja hänen onnensa ja rauhansa se oli vienyt!

Pihaan tullessaan koettaa hän taas rauhoittua. Ja taas vilahtaa ajatus,
että ehkä hän sittenkin on erehtynyt, ehkä sittenkin Elsan puheet ja
hänen omat otaksumisensa olivat vain mielikuvitusta ja turhia luuloja!
Mutta ne valoisat ajatukset vain vilahtavat mielessä niinkuin
päivänsäde mustien pilvien lomitse. Pian on hän taas varma asiasta,
eikä hän keksi nyt enää mitään seikkaa, jolla voisi uskoaan muuttaa.

"Seisoo kuin Paksu-Sakari ennen ponttuulla."

Niin tekeekin. Olisipa hänen pitänyt se nähdä itsensäkin, ennenkuin
Romppainen siitä huomautti!

Hän kokoaa koko voimansa, kun hän käy pirttiin, jossa Selma ja poika
ovat. Hän päättää, ettei hän katso poikaan, mutta heti kun hän oven
aukaisee, osuu hänen katseensa Aapramiin, joka seisoo keskellä lattiaa
keppi kädessä... Poika seisoo kenoselkäisenä, posket punottaen, ja
vesiharmajat silmät...

Simo kääntää pois katseensa pojasta Selmaan, joka istuu takan luona.
Selman katse on arka eikä nouse Simon silmään.

Kun Aaprami kuulee, että Simo aikoo verkoille, alkaa hän pyytää mukaan,
sillä hän on kesän aikana isänsä kanssa tottunut pääsemään järvelle.

Selma koettaa houkutella Aapramia jäämään äidin luo, mutta poika uhkaa
kepillä äitiään ja aikoo lähteä. Aurinko on vielä niin korkealla, että
ehtisivät verkot kokea ennen sen laskua. Ja lämmin on ilta.

Simo ei virka pojan pyrkimiseen mitään. Hän ottaa vain uunin päältä
jouhivanttuunsa ja tekee lähtöä.

"Ota nyt Aaprami verkoille!" sanoo Selma. "Ei se taida muuhun tyytyä,
kun sattui lähtösi näkemään."

"Tulkoonpa vain!"

Simon ääni on aivan soinnuton ja helähtää kylmältä...

Aaprami on ovella menossa ja Simo lähtee hänen jälessään. Kun hän ovea
kiinni painaessaan katsoo Selmaan, on Selma kalpea kuin palttina ja
hänen silmissään on pelon ja tuskan ilme.

Simo painaa hiljaa oven kiinni eikä kumpikaan virka mitään.

Aaprami tepastelee jo kaukana venevalkamalle vievällä tiellä ja Simo
astelee verkalleen perässä. Mutta hänen mielensä on niin kuohuksissa,
että korvat soivat ja silmissä pimenee. Hän ei tahdo osata kulkea.

Venevalkamaan paistavat syksyisen ilta-auringon viimeiset säteet
ikäänkuin murehtien valkokylkisen koivikon läpi. Rannan luhta on
kulottunut ja kellastunut. Keltapunaisena hohtavat vaarojen kupeet, ja
järveltä henkii jo syksyinen tunnelma.

Aaprami on kiivennyt veneeseen ja mennyt peräteljolle. Simo työntää
veneen vesille ja istuu soutamaan, vaikka useimmiten verkoille
mennessään sauvoi. Hänen ajatuksensa palavat, ja hänen silmissään
leimahtaa viha, joka panee koko hänen vankan ruumiinsa vapisemaan.

Aaprami on istunut perään, mutta nousee seisomaan lähellä
Veksalahtea...

Laskevan päivän viimeinen säde sattuu Aapramiin.

Simo säpsähtää. Nyt on hän varma, että poika ei ole hänen... Kun
Aaprami seisoo veneen perässä, tuntuu Simosta niinkuin näkisi hän
Paksun-Sakarin ilmielävänä, niinkuin hän seisoi silloin kesäyönä veneen
perässä ja kysyi kaloja...

Sama kenoselkäinen asento, samat vesisiniset silmät, pystypää ja
vaaleat kulmakarvat!

Poika jokeltaa jotakin ja huitoo käsillään... Aurinko laskee, ja
Veksalahdessa on melkein hämy. Hiljaisina ovat järven rannat, syys-ilta
suurissa metsissä, eikä minkäänlaista ääntä kuulu...

Lahden pohjukassa on jo hyvin hämy...

Vene kolahtaa tulvan tuomaan puuhun, heilahtaa. Aaprami keikahtaa
selälleen veneen laidan yli. Pienet kädet vilahtavat apua anoen, Simo
hyökkää pystyyn, mutta samalla hänen ruumiinsa ikäänkuin halpautuu.
Uhmana vilahtaa hänen sielussaan: älä auta...

Simo istuu teljolla ja tuijottaa siihen paikkaan, johon Aaprami on
pudonnut. Sitten kääntää hän verkalleen veneen takaisin päin ja alkaa
soutaa. Verkkojaan hän ei muista... Ei ymmärrä mitä on tapahtunut.
Pimeys laskeutuu sydämeen ja mieleen.

Hän herää siihen, että vene töksähtää venevalkaman teloille. On tullut
jo melkein pimeä ja Simo näkee, että pirtin järvenpuolisesta ikkunasta
vilkkuu tuli.

Puolivälissä koivikkoa tulee Selma häntä vastaan avopäin, hiukset
irrallaan hulmuten.

Simo katsoo häneen, ei virka mitään, vain katsoo...



IX


Koko seuraavan talven kierteli pitkin järvikyliä ja rantamaillakin
huhuja Utuniemen ainoan lapsen tapaturmaisesta kuolemasta. Sanottiin
emännän murehtivan itsensä kuoliaaksi. Jantukka-noidan kirot olivat
pystyneet sekä emäntään että Aapramiin. Jantukka otti pojan isänsä
vierestä, kostoksi siitä, että isä kiukaan hajoitti, otti pojan, kun ei
isälle, rautaluontoiselle, kovaveriselle, mitään mahtanut... Ja yhä
vaanii ottaakseen! Elsa-vainajan taudinoireet jo kuuluvat Selmaakin
vaivaavan.

Mutta sitä huhut kummailevat, ettei usko Simo vieläkään Jantukan
kiroiksi onnettomuuttaan. Ei usko, vaikka näkee vaimonsa kuihtuvan ja
vaikka noita pojan vei aivan isän sylistä! On se kova ja
rautaluontoinen mieheksi!

Aapramin hukkumisesta oli monenlaisia huhuja. Kerrottiin, ettei poika
ollutkaan veteen hukkunut, vaan oli noita henkensä avulla nostanut
pojan ilmaan ja sieltä pudottanut oman kiukaansa perustukseen. Mutta
vihdoin tuli selville, että poika oli veneestä pudonnut ja hukkunut.

Aapramin kuolema ei muutoin ollut Utuniemen elämässä muutosta tehnyt.
Simo oli itse käynyt ruumiin kirkolle viemässä, sitten kun se oli
Veksalahden liejupohjasta melko matalalta löydetty. Emäntäkin näytti
vähitellen tottuvan kovaan sallimukseen, eikä Simon työinto ollut
vähentynyt.

Mutta sillä aikaa kun Simo kirkolla viipyi poika-vainajaa hautaan
viemässä, oli emäntä Selma yökaudet valitellut ja Jantukan kiroista
unissaan puhunut.

Palvelijat olivat kuulleet ja siitä talossa kävijöille kertoneet.

Pimeä syksy ja talvi saivat kuitenkin kuluneiksi, eivätkä puoletkaan
huhuista tulleet Utuniemen asukasten korville.

Keväällä, kun järvi loi jäänsä ja koivun urpu kävi hiirenkorvalle,
virkkoi Simo vaimolleen:

"No nyt lähdemme verkkoja laskemaan Veksalahteen!"

Heidän suhteensa olivat koko talven olleet sangen kummalliset. Molemmat
vaikenivat. Selma ei ollut mitään Simolle selittänyt eikä Simo kysynyt.
Mutta sittenkin tiesivät molemmat toistensa ajatukset -- ja salaisuus,
joka molempien mieltä painoi ja jota ei kukaan muu ihminen kuin he
aavistanutkaan, jäyti raskaana taakkana yötä päivää.

Nyt tänä kesäiltana oli Simo päättänyt vaimoltaan kaikki kysyä ja
omasta puolestaan kaikki selittää.

Mutta vaikka joskus on näyttänytkin, että Selma alkaa toipua
entiselleen, vaipuu hän välistä pitkiin mietteisiin, ja kun aikansa on
miettinyt, niin rupeaa ääneensä itkemään. Eikä hän nytkään, kun Simo
Veksalahteen pyytää, näytä ilostuvan, vaikka koko kevättalven ovat
kumpikin tätä iltaa vartoneet.

He lähtevät kumpikin rantaan päin, Simolla verkkoja olallaan
riippumassa.

Simo on jo vesille laittanut kalaveneensä, jonka kevätahavain aikana on
tervannut. Selma käy veneeseen, istahtaa perään ja sanoo väsyneesti:

"Mitäpä asia paranee Veksalahdessa... saatan minä kaikki tässäkin
sanoa... sanoa, että viaton olen..."

"Et ehtinyt apua huutaa?"

"Huusin minä... Mutta pelästyin heidän tulostaan... niitä oli kolme
miestä... enkä muista muuta kuin että Paksu-Sakari tarttui kiinni.
Muuta en muista..."

"Entä sitten, kun tulit tajullesi?" kysyy Simo väräjävin äänin.

"Heräsin kuin unesta... Päätäni pakotti ja ruumis oli kuin
pieksetty..."

Simo kuuntelee jokaista Selman sanaa kuin niellä ne tahtoisi.

"Päätäni pakotti", jatkaa Selma, "nousin ja luulin unta nähneeni...
Järvi oli tyven, oli aamu eikä miehiä eikä venettä näkynyt missään...
Portailla tuli Elsa vastaan ja itki... 'Jantukan kirot!... Jantukan
kirot', huusi hän. Ja silloin vasta oikein pelästyin..."

Simo kuuntelee ja nieleskelee, on kuin tuskan hiki nousisi hänen
otsalleen.

"Olen sen osannut aavistaa", sanoo hän. "Miksi et heti kertonut... Minä
olisin lähtenyt..."

"En uskaltanut... en tohtinut... enkä tiennyt sitä silloin niin
varmaksi..."

"Milloin sitten tiesit varmaksi?" kysyy Simo synkkänä.

"Vasta kun poika syntyi... Silloin olin varma, ettei se ollut sinun
poikasi..."

Hän vaikenee eikä Simokaan puhu mitään. Mutta molemmin ajattelevat he
sitä, mitä on tapahtunut. Simon katse on synkkä, ja tietämättään puree
hän hammasta...

Selma peittää kasvonsa.

"Kyllä tiedän, miten se kävi... Sitä pelkäsin ja siksi en uskaltanut
sanoa... Tiesin luontosi. Ajattelin, pelkäsin: minut tai pojan tappaa."

"Sinutko? Kuinka semmoista saatoit ajatella! Olethan viattomasti
kärsinyt, raukka..."

Simon ääni on hellä.

"Viatonhan oli poikakin."

Selman ääni on yhä varmempi.

Simo vähän säpsähtää ja hänen silmissään leimahtaa.

"Tiedänhän minä, kenen ensiksi olisin tuhonnut, mutta sen ehtivät muut
tehdä... Paksu-Sakari ei ole enää elossa niinkuin tiedät", puhuu hän
synkällä äänellä. "Sinä et tiedä, Selma, mikä hirmuinen viha minulla
oli ensin sitä maankulkijaa kohtaan... Olisinko saattanut nähdä, että
pojasta kasvaisi samanlainen... joka ajan oloon saisi nauttia työni
hedelmät... En! Enkä kadu, etten auttanut..."

"Etkö kadu!... Viaton ihmishenkihän se oli..."

"Olkoon, mutta minun silmäni alla ei hän mieheksi olisi varttunut...
Hänen lastansako minun olisi ollut omana kasvatettava, omanani sitä
rakastettava ja isänä sille oltava! -- En kadu..."

Kun ei Selma virka mitään, jatkaa Simo:

"Ethän sinäkään poikaa rakastanut... kärsit vain ja tietojasi
salasit... Toivoit pojan kuolevan, sen tiedän..."

"En itseäni, en kovaa kohtaloani surrut", alkaa Selma nyt puhua
verrattain rauhallisesti. "Muu minua suretti... Tiesin, että olin
joutunut Jantukan kiroihin... 'Kaikkien, jotka tälle niemelle asettuvat
asumaan, pitää tuleman onnettomiksi!' Niin sanoi Elsa-vainaja Jantukan
kironneen. Ja Jantukan kiroissa Elsa-parka näkönsä menetti... Minuun
sitten pystyivät... Jantukan kirot minut ohjasivat Veksalahteen,
onnettomuuspaikalle... sitä murehdin... Ja Jantukan kirot estivät sinut
poikaa pelastamasta, kun eivät muuten sinuun ole pystyneet..."

"Yhäkö sinä olet noin lapsellinen!"

Simo sanoo sen sellaisella äänellä kuin ei uskoisi Selman totta
tarkoittavan.

"Kuinka muutoin olisimme näin onnettomiksi joutuneet!... Ja vielä
lisää... vielä lisää tulee! Minä tiedän sen, tunnen sen... Jantukan
kirot seuraavat ja ahdistavat meitä aina..."

Selma istuu veneen perässä, Simo seisoo venevalkaman teloilla. Verkot
on hän laskenut rantakiville. Mutta kumpikaan ei näy muistavan, että
heidän olisi ne pitänyt käydä laskemassa Veksalahteen. Pitkän aikaa
ovat kumpikin ääneti. Simo on tavallista kalpeampi, ja hänen rintansa
kohoaa tuskallisesti. Näyttää taistelevan tunteensa ja järkensä kanssa.
Vihdoin hän selvenee ja sanoo tyynesti Selmalle:

"Tule... käymme niemen kärkeen, Jantukan parhaaseen noitapaikkaan...
Näet omin silmin, kuinka kaunis ja rehevä ohranoras nousee nyt
entiseltä kiukaan sijalta... Vieläkö uskot joutavia? Tule! Rohkaise
luontosi! Et sinä ole heikompaa sukua kuin minäkään..."

Selma nousee veneen perästä ja lähtee seuraamaan Simoa, joka jo on
noussut koivikkoon. Simo kävelee nopeaan, niin että Selman on pantava
puolijuoksua perässä. Niemelle vievä polku on levitetty tavallisen tien
levyiseksi ja näyttää nyt tieltä, joka viepi viljamaalle. Selma ei ole
niemen kärjessä käynyt sittenkun se on pelloksi tehty.

Puolivälissä kääntyy Simo taakseen katsomaan ja seisahtuu odottamaan
Selmaa.

"Pelkäätkö tulla tänne?" kysyy Simo, kun Selma ehtii hänen luokseen.

"En, en minä sinun kanssasi pelkää", vastaa Selma, ja ensi kerran
pitkästä aikaa he katsovat toisiaan silmiin.

Selman katseessa on luottamusta, ja se tekee hyvää Simolle.

"Ymmärrätkö, minkä vuoksi niin tein?" kysyy hän, melkein kuiskaavalla
äänellä.

"Kyllä tekosi syyt tiedän ja arvaan, mutta sittenkin..."

"Muuta pelastusta ei ollut meillä kummallakaan... Kovaa kohtaloa
vastaan täytyy otella, vaikka se viepikin ihmishengen..."

"Mutta jos Jantukan kirot meitä ahdistavat, niin ei ihmisvoima meitä
pelasta..."

"Taas joutavoit... Ei Jantukka meille mitään mahda. Syy on minun...
Miksi jätin sinut yksin sokean Elsan kanssa, kun tiesin tukkilaisia
Hanhilahden olevan puolillaan... Omaa tyhmyyttäni kiroan elinaikani..."

He saapuivat niemen aukealle, jota ei entiseksi tuntenut. Koko niemen
kärki oli kauniin, voimakkaan ohranoraan peittämä ja levisi siinä kuin
tasainen pöytä, kärjestä kapeneva. Jantukan kodan ja kiukaan paikat
kasvoivat yhtä kaunista orasta eikä Selma enää olisi muistanut
kädellään osoittaa paikkaa, jossa Simon hajoittama alttari oli ollut.

"Näet nyt itse", sanoo Simo, hyvillä mielin viitaten pellolleen. "Näet
nyt, että jos Jantukka kirouksillaan jotakin mahtaisi, niin tämän
kauniin alun ensiksi kellastuttaisi ja lopulta kuivaisi korsiksi..."

Selman katse, joka on aukean laitaan tullessa ollut arka ja väijyvä,
alkaa vähitellen tulla rohkeammaksi samoin kuin koko olentoon ilmaantuu
jäntevyyttä.

"Entä ne siniset liekit, jotka kalamiehet ovat nähneet niemen nenässä
palamassa?" kysyy hän, ääni vieläkin epävarmana.

"Kalamiesten joutavia juttuja!" naurahtaa Simo. "Enpä minä ole
nähnyt..."

"Entäs kun Aapolta lakin heitti metsään?"

"Sekään ei ollut kuin tuulenpuuska... Järvellähän usein sattuu
tuulenpuuskia, vaikka järvi onkin tyven..."

Mutta Simo näkee, että Selman silmien ilmeessä on vieläkin epäilystä.

"Jos vain jaksaisit uskoa, että kaikki sinua ja minua kohdannut
onnettomuus on vain kovaa kohtaloa eikä Jantukan kiroja, niin..." sanoo
Simo, katsoen vaimoaan syvälle silmiin.

Selman huulilla on jo kysymys, mutta hän nielaisee sanansa viime
hetkessä.

Hän ymmärtää nyt, ettei Simo pidä pojan hukkumisessa mitään
rikoksenaan. Näyttää uskovan, että hänen käytöksensä on ollut aivan
luonnollinen asia...

Eihän Aaprami-raukalla ollut oikeutta olla hänen lapsenaan.

       *       *       *       *       *

Tuli varhainen syksy. Utuniemen kauniista koivikosta ehtivät tuskin
lehdet kellertävinä varista pois, ennenkuin viikon kestävät pakkaset
jäädyttivät järven peilisileäksi.

Näinä päivinä ja öinä, joina järvi kävi syysjäähän, oli Simo miettinyt
elämänsä käännekohtaa. Hänelle oli nyt selvinnyt se seikka, että Selma
uskoi Jantukan kiroihin ja ettei hän vakuutuksillaan koskaan saisi
Selmaa niistä luopumaan. Jotakin oli toimitettava ja yritettävä. Ei
käynyt laatuun, että Selma joutavia enää pelkäsi... Saattaisi siinä
pelossaan rasittua niin, että alkaisi sen pojan kuolemasta hourailla...

Simo itse oli nyt kuin entistä levollisempi eikä hän tuntenut vielä
minkäänlaista omantunnon tuskaa siitä, että oli antanut pojan tuhoutua.
Pojalle oli kuolema paras!

Niin hän itseään lohdutteli, mutta syvällä sydämessään hän toivoi, että
saisi oman pojan, jonka hyväksi kaikkensa tekisi. Niin uskoi hän
Selmankin toivovan.

Maa alkoi olla kylmetyksissä. Simo heitti kuokan olalleen ja lähti
pihaan. Pakkanen, jota oli kestänyt monta päivää, oli lauhtunut, taivas
oli harmaja ja lumia alkoi tasaisesti tuiskuta.

-- Taitaapa tulla varhainen talvi, -- ajatteli hän.

Selma ei ollut pirtissä, kun Simo astui sisälle. Hän pani takkinsa ja
kintaansa kuivumaan ja silmäsi kamariin. Ei ollut Selma sielläkään,
mutta Selman lipaston laatikko oli jäänyt vähän raolleen. Simo meni
kamariin ja veti laatikon auki... Siellä olivat siistissä kasassa
Aaprami-vainajan vaatteet, niin pienoiset paidat kuin housutkin...

Simo ei ollut niitä muistanut ja kun ne tuossa puhtaina ja silitettyinä
näki, pisti hänen tuntoansa pahasti kuin puukolla. Hän arvasi, että
Selma oli näin nämä pessyt ja silittänyt ja tänne laatikkoon ne
limikkäin latonut.

Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että hän kokoisi ne kääröön ja veisi
nuotioon, joka oli kuokkamaalla vielä palamassa. Ikäviä muistoja
vain... jotka joutaisivat pois! Mutta kun hän alkoi niitä laatikosta
ottaa, tuntuivat ne käteen liukkaan kylmiltä... ja hän tempasi kätensä
pois kuin pahantekijä. Hän säpsähti niin, että koko ruumis vavahti...

Ja melkein kuin olisi ollut tekemäisillään jotakin kauhean pahaa,
peräytyi hän ja astui nopeasti pirttiin.

"Olkoot siellä... minun vuokseni", sanoi hän kuivin huulin itselleen.
Ja samalla hänen mieleensä ilmestyi Aaprami sellaisena kuin se sinä
leutona syyskuun iltana oli, jona yhdessä lähtivät venevalkamalle päin.
Hän näki vaalean tukan ja kulmakarvat ja... lapsen punaposkiset
kasvot...

Ja ensi kerran tunsi hän pistoksen, joka tuotti tuskaa ja soimasi...
Mutta pian hän voitti hetkellisen arkuutensa ja teki kuin
näkymättömälle olennolle kysymyksen: Kenen oli syy, että poika oli
maailmaan syntynyt? Ei ollut hänen eikä hänen vaimonsa. Oliko hän
velvollinen kasvattamaan lasta, jonka paljas näkeminen tuotti helvetin
tuskia? Miksi ei hän, joka johtaa meitä niin onnen kuin murheenkin
tiellä, rikosta estänyt ja tuskasta rukoilevaa avutonta ja viatonta
naista auttanut?

Hän oli yksin suuressa syyshämärässä pirtissä. Hän nousi istumasta ja
tuli kuin raivoon. Teki mieli murskata kaikki. Hänen sormensa
puristuivat nyrkeiksi, ja kämmenet syyhyivät kuin paha niitä
kutkuttaisi...

Mutta pian hänen raivonsa asettui, kun hän muisti, että poika oli
kirkkomaassa...

Kuta enemmän ilta hämärtyi, sitä mukaa taantui Simon raivo, ja hetken
päästä kykeni hän levollisesti asioitaan ajattelemaan.

Simo oli päättänyt tänä iltana sanoa Selmalle, mitä oli miettinyt ja
johon ajatukseensa uskoi Selmankin suostuvan. Hän oli ajatellut, että
Selmalle olisi virkistykseksi saada olla lapsuudenkodissaan joku aika.
Ehkä hän siellä vähitellen alkaisi ymmärtää, ettei Jantukan kiroissa
ollut mitään pelkäämistä, ja ehkä ajan oloon pääsisi erilleen koko
taikauskostaan. Siitä oli vanha Esa jo Utuniemessä käydessään Simolle
puhunut, vaikka Esa vain ajatteli Selman surua pojan hukkumisen vuoksi.
Ja voisi olla juuri pojankin vuoksi Selmalle Rantamaulassa olo hyväksi,
uskoi hän, Esa oli puolestaan esitellyt, että Alma voisi tulla siksi
aikaa taloutta hoitamaan, ellei Simo uskoisi tulevansa toimeen
palvelijoiden kanssa.

Simo kuuli nopeita askeleita porstuassa. Selma tulla tupsahti sisälle
säteilevin kasvoin, ja Simo näki kirkkaan liesitulen loisteessa, että
Selman posket punoittivat ja silmät loistivat.

"Siellä oli meillä Liisan kanssa hommaa navetassa... Kukka poiki... Ja
arvaa!... Lehmäsen vasikan nyt ensi kerran... valkoisen, oikein
sievän..."

"No elähän!"

Simokin näytti ilostuvan Selman uutisesta.

"Käyhän katsomassa! Olen sille jo pannut Riemun nimeksi."

Selman ilo teki hyvää Simon synkälle mielelle.

"On joskus meilläkin ilon päivä", sanoi hän Selmaan katsahtaen.

Sitten hän, käyden kolistamassa tuhat piipustaan lieteen, sanoi enemmän
itselleen kuin Selmalle:

"Jos en minä _sinä_ yönä Kukkaa noutamaan lähtenyt, niin ei semmoinen
murhe olisi meitä kohdannut..."

"Elä nyt enää siitä!" sanoi Selma, melkein nuhtelevalla äänellä.

Selman äänessä helähti iloa, ja kun Simo katsahti häneen, näki hän,
että Selma hymyili omituisesti.

Riemullinen aavistus täytti Simon mielen. Hän nousi, kävi vaimonsa
luokse ja laski kätensä Selman olkapäälle niin hellästi ja niin
rakkaasti, että tuskin koskaan ennen...

"Uskotko..." sanoi hän, ja hänen silmänsä säteilivät.

"Olen jo aivan varma siitä", sanoi Selma, hänkin melkein lapsellisen
iloiseksi tullen.

Simo riemastui niin, että sulki vaimonsa syliinsä ja huudahti:

"Jospa se olisi poika!"

Illalla, kun he jo olivat asettuneet levolle, alkoi Simo puhua siitä,
että Selma talveksi lähtisi Rantamaulaan kyläilemään ja voisi viipyä
siellä vaikka kesään asti...

Selma oli itsekin sitä mielessään miettinyt, mutta ei ollut tahtonut
siitä Simolle vielä puhua... Oli arvellut, että kevättalvella vasta...

He puhelivat pitkän aikaa, ja molemmin tunsivat he, että he nyt tänä
iltana olivat päässeet paljon likemmäksi toisiansa kuin koskaan
ennen...

"Jos sinä arvaisit tuskani silloin, kun tiesin, ettei poika ollut
sinun..."

"Osaan minä sitä kuvitella, kun muistan omaa tuskaani, kun pahimmat
aavistukseni näin tosiksi..."

Selma huokasi.

"Sano kaikki, mikä mieltäsi painaa!" kehoitti Simo.

"Yhtä ajattelen: koskitko käsin vai putosiko muutoin?"

Selma odotti vastausta jännittyneenä niinkuin siitä riippuisi koko
tuleva elämä.

"Muutoin putosi, mutta en auttanut, vaikka matalaa tiesin olevan..."



X


Selma on ollut jo monta viikkoa Rantamaulassa. Simo on kulkijain
matkassa saanut terveisiä, että hyvin jaksoi, oli lihonnut ja terve
oli.

On jo joulukin mennyt, talven selkä on katkeamassa.

Simo on toimittanut kaikki kotityöt. On ajanut heinät niityiltä, on
hakannut halkoja, niin että niitä nyt on pinoissa kuivumassa pariksi
vuodeksi. Iltapuhteet on hän tehnyt rekiä ja suksia, joita tukkiyhtiöt
olisivat ostaneet paljon enemmänkin.

Mutta sittenkään ei Simon aika ole tahtonut kulua. Öillä valvotti,
vaikka raatoi päivät päästään. Monenlaisia mietteitä tuli ja meni.
Usein hän unissa näki Aaprami-vainajan...

Selma oli jättänyt kaikki Aaprami-vainajan vaatteet lipastonsa
laatikkoon. Ei ollut niistä mitään Simolle maininnut, eikä Simo ollut
saattanut ajatustaan niistä Selmalle sanoa, vaikka lähtöpäivänä oli
varmaan aikonut.

Joka ilta on hän päättänyt, että hän kokoaa ne kääröön ja vie ne niin
kauas, etteivät enää ole silmissä. Mutta joka ilta on se jäänyt
tekemättä.

Mutta nyt tänään on hän päättänyt sen tehdä. On harmaja pakkanen,
semmoinen, jona taivas seuloo hienoja lumihiutaleita harvakseen
ikäänkuin pakkasta ruokkiakseen. Aamupimeässä on Simo jo koonnut
vaatteet kääröön ja köyttänyt verkkolangalla lujaan kimppuun. Hän on
päättänyt ne viedä niemen juurelle, jossa oli syksyllisiä rutoläjiä,
kätkeä ne rutoläjän alle ja sytyttää risut palamaan, -- jos ei nyt
heti, niin varhain keväällä, jolloin kaikki läjät tulevat
poltettaviksi.

Hän pistää käärön kainaloonsa, potkaisee sukset porrasten päässä
jalkoihinsa ja hiihtää, toista sauvaa vain käyttäen, poikki vainion,
saunan taitse ja kesänavetan vieritse niemen juurelle päin, jossa
rutoläjät nyt lumikinoksina törröttävät vasta syksyllä raivatulla
aukealla...

Hän potkaisee lunta jalallaan, kohottaa kantoja ja risuja ja työntää
niiden alle käärön ja peittää sitten sijan huolellisesti... Kun hän
nousee kumartuneesta asennostaan ja silmää pohjoiseen päin, josta metsä
jo on järveen asti raivattu, näkee hän kaksi miestä hiihtämässä
järveltä ja nousemassa niemen vastaletta taloon päin.

Ne ovat oudon näköisiä nuoria miehiä ja ovat hiihdosta hikisinä.

"Tämä taitaa olla se Utuniemi?" kysyy toinen, jolla on vankka
huuliparta.

"Se tämä on", vastaa Simo.

"Mistä päin vieraat?"

"Oikeaanpa on osattu", sanoo nyt toinen mies hyvillään ja kolistelee
suksensa, asettaen ne seinää vasten pystyyn.

Ja nyt alkavat he selittää, keitä ovat. Ovat tukkiyhtiön poliiseja,
jotka eivät tunne näitä maita. Heille on Pikku-Raahonjärvellä neuvottu
suunta tänne Utuniemeen, ja verrattain hyvin ovat osanneetkin, kun
seurasivat kruunun linjoja ja pitivät vaarojen lakia merkkinä.

He olivat takaa-ajamassa kuuluisaa viinakauppiasta, joka oli saanut
tuoduksi Venäjän puolelta pirtua kuormittain. Mies oli aina ehtinyt
heidän edestään, kun hänellä oli apureita täällä sydänmaillakin.
Viinakset oli hän osannut piilottaa niin hyvin, että he vasta
Pikku-Raahonjärvellä olivat onnistuneet saamaan pienemmän erän
takavarikkoon. Siellä oli arveltu, että viinan salakuljettaja ehkä oli
poroillaan ajanut tänne Utuniemen maille, jotka olivat syrjässä ja
tiettömien taivalten takana.

"Ei ole täällä käynyt", sanoi Simo. "Eikä tässä olisi kauan ollut...
Etelän puolen miehiä kai on?" kysyi hän sitten.

"Etelän puolen miehiä lienee syntyjään, mutta on täällä Lapin rajoilla
jo kuljeksinut vuosikymmenen", vastasi toinen.

Miehet kertoivat lisäksi, että he Pikku-Raahonjärvellä olivat tavanneet
Romppaisen, joka oli kehoittanut heitä hiihtämään tänne Utuniemeen,
pyytämään Simoa oppaaksi, kun aikoivat tästä oikaista poikki synkän
kiveliön toiselle kairalle. Sieltä oli nimittäin tullut tietoja, että
siellä on ollut viinoja lujasti, on tapeltu ja puukotettu toisiaan
pahoin.

"Ei ole tänne kuulunut niistä mitään", sanoi Simo. "Niitä kai on monta
miestä?" kysyi hän sitten.

"Kaiketi hänellä on apureita, mutta sitä samaa Venäjän puolelta tuotua
pirtua kuuluu sielläkin Riipinjärvellä olleen", selitti taas toinen.

Ja pitkäviiksinen poliisi jatkoi:

"Kerran kuluneella viikolla olisimme saavuttaneet, mutta osui tulemaan
se kova pyry ja peitti jäljet... Oli ollut kolmella porolla
liikkeellä..."

"Sepä mato on mieheksi, jota ei saavuteta... Onko sitä lupa kiinni
panna?" kysyi Simo.

"Kiinni se on määrätty pantavaksi. Sillä on paljon muitakin kolttosia,
paitsi sitä, että nyt on monta vuotta viinaa pitkin Lappia
myyskennellyt. Kirjaton varas ja uskotaanpa hänen työkseen sekin viime
miestappo Sassalissa", selitti pitkäviiksinen.

"Semmoisia lurjuksiahan niitä on paljon niiden etelän puolen miesten
joukossa", sanoi Simo synkästi. "Niille pitäisi olla semmoinen tuomio,
että henki pois, jos eivät elä ihmisiksi ja siivosti."

"Sehän niille parasta olisi. Mutta ei ole laki semmoinen. Mutta jos nyt
käsiin sattuu, niin tarttuu se nyt pitemmäksi aikaa... on sillä siksi
ansioita", puheli pitkäviiksinen.

"Tunnetteko miestä?" kysyi Simo.

"On se nähty... Sen nimi on Sakari Kippari... Sanotaan muuten
Paksu-Sakariksi..."

Simo kalpeni, mutta pysyi kuitenkin rauhallisena ja sanoi:

"Jo taidatte olla väärillä jäljillä... Paksu-Sakarihan on jo monta
vuotta sitten puukotettu kuoliaaksi... Luutkin jo lahonneet...
Rantamaulan Aapo kertoi nähneensä..."

"Puukotettu sitä kyllä on kolmisen vuotta sitten, mutta ei sitä tapettu
ole", alkoi toinen poliiseista selittää. Hän, joka jo oli ollut
tukkiyhtiön poliisina toistakymmentä vuotta, tiesi kyllä. Paksu-Sakari
oli juuri sama pirtunkauppias, jota hakivat... Aapo oli erehtynyt...

Simo istui sanatonna eikä virkkanut mitään.

"No, erehtynyt se sitten on Aapo", sanoi hän pitkän ajan perästä.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna ani varhain, kun kuun neljännes pilkisteli kylmiltä
laitumiltaan, oli Simo jo vaatteissaan ja lähtövalmiina.

Illalla oli hän paahtanut omat ja poliisienkin sukset ja luvannut
lähteä oppaaksi. Hän se tiesikin kaikki loukot ja kaikki oikopolut
osasi. Tiesi taipaleella, jolle olivat lähdössä, olevan Riipin-Heikin
torpan, pienoisen Riipinjoen varrella keskellä synkintä kiveliötä.
Mutta Heikin asunnon kautta tiesi hän tänä talvena olleen teitä joka
haaralle niin rantamaille kuin tukkityömaillekin, niin suoraan itään
kuin viistoon pohjoiseenkin. Simo oli kuullut sen kautta kulkeneen
kaikenlaisia rihkamakauppiaitakin, joten oli hyvin uskottavaa, että
Paksu-Sakarikin oli sitä käyttänyt.

Simo selitti tietojansa poliiseille innokkaasti. Illalla vielä, kun
poliisit häntä oppaaksi pyysivät, oli hän ollut välinpitämätön koko
hommasta, oli tosin puoleksi luvannutkin, mutta arvellut samalla, että
kyllä osaisivat Riipinjärvelle, kun hän vain kävisi opastamassa
taipaleelle. Mutta kuultuaan, ketä poliisit olivat etsimässä, innostui
hän, lupasi lähteä ei ainoastaan oppaaksi, vaan vieläpä avuksi Sakaria
kytkemäänkin.

Oli hänkin, Simo, tuntenut Sakarin, mies oli käynyt tässä
Utuniemessäkin sinä talvena, kun Hanhikerossa oli kruununhakkuu. Kyllä
hän miehen tuntisi kilometrien päähän.

Simo oli lähtövalmiina jo silloin, kun poliisit pauloittivat kenkiään.
Hän oli toimittanut illalla paahdetut sukset jo pihalle jäähtymään ja
kertoi, että ei ollut tosin oikein hyvä hiihtokeli, mutta ei
huonoinkaan.

Hän liikkui notkeasti ja paloi lähtöinnosta. Pitkäviiksinen poliisi
kehui ja ihmetteli Simon kokoa ja voimaa. Semmoisia miehiä kun olisi
joka kylässä yksi, eivät viinakauppiaat pääsisi pakoon livahtamaan.
Toinen kertoi pitkäviiksiselle, että tämä Utuniemi juuri oli se paikka,
jossa ennen vanhaan Lapin noita oli asunut ja jonka hengen vieläkin
sanottiin niemen nenässä kummittelevan. Oli pitkäviiksinenkin kuullut
siitä puhuttavan. Oli kuullut senkin, että isäntä, tämä Simo, oli
maantasalle noidan entisen kiukaan hajoittanut. Ja kun hän nyt näki
Simon voimakkaan, pitkän varren, kovat, kulmikkaat kasvot,
teräsharmajat silmät, joissa rohkeat ilmeet vaihtelivat, uskoi hän,
että tämä mies uskaltaisi mihin hyvänsä.

"No nyt, miehet, suksille!" sanoi Simo, kun palasi ulkoa, honkahalkoja
sylissään. "Karhu on kierroksessa... Kun jäljille osuttaisiin..."

Ja poliisien vielä viimeistellessä pukujaan kertoi hän
karhunpyynnistään, niitä sanoi viisi eläessään kiertäneensä ja
ampuneensa.

"Tämmöistä otusta en ennen ole ollut ajamassa", sanoi hän. "Mutta
eiköhän yhteen osuta..."

Simo ei enää ollut opas, vaan puhui aivan sillä lailla kuin hän
liittyisi poliiseille apumieheksi Sakaria hakemaan.

Utuniemeen jäivät kotimiehiksi vain molemmat piiat ja alaikäinen poika
Lassin-Uno, joka oli isänsä puolelta vähän sukua Simolle.

Oli aika pakkanen, kun miehet pihalle tulivat ja suksillensa nousivat.
Tummalta taivaalta kiiluivat tuhannet tähdet, valju kuu oli laskeunut
metsänrannan taakse, mutta taivaanrannat punoittivat ja ilma tuntui
helähtelevän.

Simo oli laukkuunsa evääksi ottanut ilmassa kuivatun poronlavan, vähän
leipää ja voirasian. Mutta laukun alle selkäänsä asetti hän pitkän
karhupyssynsä.

Simo läksi edellä. Hän potkaisi menemään venevalkamaan vievää
myötälettä järvelle, oikaisi siitä suoraan Veksalahteen, jonka
etelälaidasta lähti kruunun ja Utuniemen leveä linja suorana kiveliöön
päin.

Hän oli kuin syntynyt suksilleen, notkeasti liikkui jalka, keveästi
sompa, eivätkä hänen jalkavat suksensa lumeen uponneet, vaan tekivät
tasaisen ladun, jota pitkin poliisit perässä hiihtivät, pitkäviiksinen
jälkimmäisenä. Veksalahden pohjukasta alkoi heti vankkaa petäjikköä,
jonka läpi linja suorana kulki. Oli hyvin hämärää linjalla, johon ei
muuta sopinut näkymään kuin tumman taivaan tähdet. Huurteisena,
molemmin puolin linjaa, seisoi metsä, hiljaisena kuin jäinen
hautaholvi.

Mutta latu nousi nousemistaan, männikkö harvenemistaan harveni, päivä
alkoi tuntua, tähdet himmenivät ja harvenneen metsän läpi alkoi näkyä
lumisia vaarain lakia. Simo hiihteli hyvän matkaa toisten edellä ja
päästyään korkean vaaran laitaan, johon linja näytti loppuvan, pysähtyi
jälessään tulevia vartomaan.

Hänen mielensä oli oudosti kuohuksissa. Sydämen pohjalla raivosi
hillitön viha, ja mieltä polttivat koston kuumat liekit. Hän oli näinä
vuosina elänyt siinä varmassa uskossa, että Paksu-Sakari oli kuollut;
hän oli koettanut unhottaa sen iljettävän miehen piirteet ja pyyhkiä
pois kaiken entisen... Mutta nyt äkkiä saikin tietoonsa, että mies,
joka hänen elämäänsä oli lyönyt umpeen menemättömät haavat, vielä eli
täällä ehkä hyvinkin lähellä ympäristöllä ja voisi jonakin päivänä
ilmestyä Utuniemeenkin... ja tehdä samat työt toistamiseen... Hän oli
niin kuohuksissaan, että hiki tippui otsalta, kämmenet syyhyivät, eikä
hän tahtonut malttaa toisten tuloa odottaa... Hän ei jaksanut ajatella
muuta kuin kostoaan, ei kyennyt mitään oman järkensä voimalla
punnitsemaan. Verinen vääryys, joka oli häntä kohdannut, vaati
hyvitystä...

Kun jälessä tulevat saavuttivat Simon, oli päivä jo valjennut. Aurinko
nousi etelän vaarojen takaa, ja koko kiveliön valtasi kirkas valo.

He hiihtivät kukkulan huipulle, johon rajalinja päättyi. Siitä näkyi
ensin pitkä, harvametsäinen vaarankylki ja sen alta aukea vuoma. Vuoman
toisesta laidasta siinsi lumisia metsiä ja metsien takaa tunturin
huippuja. Simo viittasi sinne päin, suurta, synkkää sydänmaata kohden.

Pitkäviiksinen poliisi pudisti päätään. Häntä pelottivat nämä
äärettömät, asumattomat erämaat.

Simo viittasi erästä kukkulaa kohden, joka oli muita matalampi ja jonka
huipulta siinsi komea puisto, kuin tummana tukkana jättiläisen
päälaelta. Sen vaaran takana oli Riipin-Heikin torppa, johon nyt
ensiksi menisivät... Siitä sitten jatkaisivat matkaansa, sinne päin,
jossa uskoivat otuksen kohtaavansa.

Simo potkaisi menemään myötämäkeä, välttäen puut ja pahimmat rotkot.
Vaikka ei keli ollutkaan liukas, saivat sukset myötäleessä vihaisen
vauhdin, jota riitti aina vuomalle asti... Vuomalla oli lumi kovaa ja
tuulen reikimää. Siinä luisti suksi liukkaasti. Simo hiihti niin, että
kun hän vuoman toisessa laidassa silmäsi taakseen, tärppivät poliisit
vielä puolivälissä vuomaa...

Vuomalta alkoivat rotkoiset maat, paunikot ja kuusikkokorvet, jotka
lumen peitossa nukkuivat kuin ikuista untaan. Vihdoin, kun vaivaloinen
hiihto korven poikki loppui, tuli aukeampia ahoja, hiekkakukkuloita ja
niiden harjoilla solkikoivikoita...

Simo tiesi Riipinjoen olevan lähellä ja painui menemään sitä suuntaa,
jossa joenuoman arveli likimpänä olevan.

Hän saapui jyrkkärantaiselle, kapealle, pikkukoskistaan,
luikertelevista mutkistaan kuuluisalle Riipinjoelle, joka toi asutuilta
seuduilta vetensä ja ne synkän sydänmaan läpi kuljetti suurempiin
alavesiin. Heti kun hän joen jyrkkää törmää oli laskenut sen uomalle,
näki hän jäljet, jotka näyttivät vievän joen uomaa pitkin myötävirralle
ja Riipinjärvelle päin. Simo näki heti, että siitä oli aivan äskettäin
kulkenut kaksi poroa, joilla toisella oli ollut perässään kelkka ja
toisella tavallinen lappalaisveturi. Sekä kelkassa että veturissa oli
ollut painoa aikalailla, sillä jäljet olivat syvät.

Kun jälessä tulevat ehtivät näkösälle, lähti Simo hiihtämään joen uomaa
pitkin. Hän ei ollut näitä maita koskaan Riipinjoelle kulkenut, mutta
korkeasta, puuttomasta vaarasta, joka kohosi hänen edessään, tiesi hän,
ettei Riipin-Heikin asunto enää ollut kaukana.

Simo hiihti nyt nopeampaan. Päivä alkoikin jo käydä illaksi, hämy
lisääntyi ja pakkanen tuntui kiihtyvän. Hiukset ja parta kuurassa Simo
lylyään lykkeli, ja hänen mielensä paloi kuin liekeissä.

Mutkikkaana ja jyrkkärantaisena painui joki suoraan pohjoista kohden.
Kerran se jo näytti puskevan suoraan suureen, jyrkkään vaaraan, joka
näytti olevan aivan lähellä ja jonka Simo tiesi olevan Riipinvaaran.
Vaaran alle päästyään teki joki taas äkkimutkan ja putosi vihaisena
koskena alempana olevaan pieneen järveen.

Simo huomasi järven vaaranpuoliselta rannalta tulevan muitakin jälkiä,
jotka liittyivät niihin, joita hän seurasi. Näytti että sitä jälkeä
pitkin oli kulkenut kaksi suksilla ja kolmas porolla.

Simo seisahtui taas vartomaan. Hän tiesi, ettei Riipin-Heikin pirtille
enää voinut olla pitkää matkaa.

Hetken perästä näkikin hän poliisien laskevan järvelle. He olivat
hiihtäneet voimainsa takaa ja ihmettelivät Simon vauhtia, sillä
Simolla, joka latua aukaisi, oli raskaampi hiihto kuin heillä.

Simo selitti heille, että jokea pitkin oli poroilla kuljetettu jotakin
kuormaa. Jäljet olivat verekset... eivät voineet olla vanhemmat kuin
tämänpäiväiset... Valtatien varrelta oli tätä Riipinjokea pitkin
verrattain lyhyt matka ensimmäisille tukinhakkuupaikoille...

Poliisitkin, vaikka olivatkin väsyksissä, alkoivat innostua, ja heitä
ihmetytti se into, joka Simoa kannusti. Semmoista miestä he eivät
olleet uneksineetkaan kohtaavansa näissä kiveliöissä, joissa melkein
kaikki suojelivat viinakauppiaita.

Oli ehtinyt tulla aivan hämärä. Tähdet syttyivät ja revontulet
roihusivat. Pakkanen yhä kiihtyi ja Lapin taivas riemuitsi...

Kun he nousivat järveltä maalle, kääntyi joki viistoon länttä kohden,
vaaran laidasta loittoutuen. He hiihtivät joen törmää, joka oli
luonnostaan aukea, seuraten äskeisiä jälkiä.

Hetken päästä näkyi metsän läpi tuli kiiluvan, vuoroin himmeämmin,
vuoroin kirkkaammin.

Riipin-Heikin asunto oli suurista hongista salvettu uusi rakennus.

Kun miehet saapuivat pihalle, näkivät he kaksi poroa syömässä jäkälää
pirtin edustalla. Rekiä ja pulkkia ei näkynyt. Sisälläolijat olivat
kuulleet pakkaslumen pihalla narisevan, sillä juuri kun Simo aikoi
portaille, tuli mies lakittomin päin ovesta ulos... Mutta palasi pian
takaisin pirttiin temmaten oven kiinni, että paukahti.

Oli muuten aivan pimeä, mutta revontulten syttyessä näkivät äsken
tulleet, ettei pihalla muita poroja ollut.

Simo astui edellä pirttiin. Avonaisen takan luona istui loisteen
lämpimässä kolme miestä, kaikki Simolle outoja. Ne näyttivät vasta
aterioineen ja kokoilivat eväitään laukkuihinsa. Vaikkei Simo ollut
vielä miehiä puhutellut, tunsi hän heidät etelän puolen miehiksi.

Hän tiedusteli mökin isäntää Riipin-Heikkiä.

Poliisit olivat tulleet hänen jälessään pirttiin ja istuneet loisteen
lämpimään.

"Olipa se taivalta", sanoi pitkäviiksinen.

"Eikä olla vielä kuin puolivälissä", lisäsi toinen.

Mutta Simo teki jyrkän kysymyksen, tiesivätkö miehet, missä isäntä oli.
Mutta miehet vastasivat kierrellen. Silloin alkoivat poliisit heiltä
tiedustella, mitä miehiä olivat ja millä asioilla kulkivat.

Miehet hätääntyivät ja selittivät olevansa laukkukauppiaita ja
menevänsä tukkityömaille Pikku-Raahonjärven seuduille.

"Missä tavarat?"

He näyttivät kaikki myytävänsä, jotka laatikoissa ja säkeissä ollen
olivat kannetut pirttiin.

Mutta mökkiin oli saapunut kolmaskin poro ja hiihtomies, jäljistä
päättäen aivan äsken, tänä päivänä. Missä kolmas poro oli ja mies?

Simo sen kysymyksen teki ja miehet näyttivät hölmistyvän.

"Ei tässä ole meidän olomme aikana ketään käynyt", sanoi eräs miehistä.

Mutta Simon vanha viha etelän puolen miehiä kohtaan nousi voimaansa ja
hän karjaisi niin että pirtti helisi:

"Totuus julki!"

Hänen äänessään helähti semmoinen voima ja päättäväisyys, että
poliisitkin säpsähtivät.

"Sanokaa pois totuus!" käski pitkäviiksinenkin.

Äsken puhunut mies silmäsi poliisien aseisiin ja Simon pitkään pyssyyn.

Miehet alkoivat kuin yhdestä suusta kertoa mitä tiesivät. He olivat jo
aamupäivällä mökkiin saapuneet. Isäntä oli silloin kotona. He saivat
häneltä jäkäliä ja päättivät levähtää itse ja levähdyttää porojaan.
Mutta vähän aikaa heidän tulonsa jälkeen oli samalta suunnalta saapunut
poro, jolla veturissa oli kaksi isoa säkkiä. Toinen mies oli ajanut
poroa, suksilla hiihtäen, toinen oli hiihtänyt perässä...

He eivät tienneet mitä miehiä olivat, mutta isännän kanssa olivat
kuiskailemalla puhelleet ja seurauksena oli ollut, että isäntä,
Riipin-Heikki, lähti omalla porollaan edellä ajamaan... ja isännän
poron veturiin oli toinen säkillinen nostettu... Iltahämyssä olivat
lähteneet...

"Minkänäköisiä miehiä ne olivat?"

Sekä Simo että poliisit tekivät kysymyksen yhtaikaa.

"Etelän puolen miehiä ne taisivat olla", alkoi eräs miehistä selittää.
"Olin minä ymmärtävinäni, että jotakin ne pelkäsivät, koska isäntää
aivan kahden kesken puhuttelivat... Taidatte olla niiden hakijoita..."

"Oliko se toinen paksu, kenoselkäinen mies?" kysyi Simo äkkiä,
keskeyttäen miehen selityksen.

"Olipa niin. Semmoinen punakasvoinen ja vaaleaviiksinen..."

Simo ja poliisit silmäsivät toisiaan. Simon harmaissa silmissä leimahti
kuin salama.

Hän hypähti ylös istumasta kuin olisi sähköiskun saanut.

"Heti perään, muutoin se pääsee käsistämme!" sanoi hän vihasta
vapisevalla äänellä.

Poliisitkin saivat uutta intoa, ja revontulten valossa lähtivät miehet
hiihtämään pakkasyöhön pitkälle, talottomalle taipaleelle.

Simo lykkäsi heti pihasta lähtien täyteen vauhtiin. Ja metsän rannassa,
josta alkoi melko kova porotie, katosi hän näkyvistä ja häipyi kuin
otus lumiseen kiveliöön.



XI


Alan toista viikkoa on Utuniemen Simo kiveliöitä hiihtänyt. Hänen
vimmansa ja vihansa on niin suuri, ettei hän tunne väsymystä. Joskus on
hän ollut hyvinkin lähellä saalistaan. Mutta aina on otus edellä
paennut tai osannut piilottautua. Poliisit ovat seuranneet Simon
jälkiä, mutta eivät ole onnistuneet häntä saavuttamaan.

Jo ovat viimein sattuneet samalle ladulle Simo ja Paksu-Sakari, synkän
synkälle erämaan taipaleelle, joka on kahden kylän välissä. Simo on
saanut vihiä, että Paksu-Sakari on kylästä lähtenyt, sitten kun oli
saanut myydyksi viinaksensa. On kuullut senkin, että Sakari jo on ollut
semmoisessa uskossa, että takaa-ajajat ovat väsyneet, kun ovat jäljiltä
eksyneet. Se tieto häntä kannustaa.

Ja vaikka on tulipalo-pakkanen ja ilta käsissä, lähtee Simo taipaleelle
ja jättää terveiset poliiseille, että tulkoot perässä. Ennen loppuu
Lapin yö, ennen päivät pitenevät ja aurinko korkeammalta paistaa kuin
hän Paksu-Sakaria väsyy kiertämästä. Kukaan ei tiedä syytä, minkä
vuoksi hän niin väsymättömästi ajaa takaa, ei kukaan aavistakaan, mitkä
voimat häntä taipaleella auttavat. Poliiseille on vain oppaaksi tullut,
mutta parhaaksi kiinnipyytäjäksi osoittautuukin. Kummailevat sitä
kylissä ihmiset, ja ihmeenä sitä poliisitkin pitävät. Mutta he eivät
ole saavuttaneet Simoa, vaikka ovat poroillakin perässä viillättäneet.
Niin ne kaksi heidän edellään pakenevat kuin lentävät linnut.

Simo seuraa suksenlatua, jota tietää Paksu-Sakarin hiihtäneen. Vinhasti
hän vielä sompaa liikuttaa ja keveästi näyttää suksi luistavan. Latu
painuu painumistaan kiveliöön, kiertää vaaroja ja oikaisee puuttomien
vuomien poikki. Sompien sijoista näkee Simo, että kiire on ollut
Sakarillakin, vinhasti on sauvoillaan työnnellyt...

Kun Simo saapuu laajan jänkän laitaan, nousee kuu kokonaisena ja
kiiltävän kirkkaana, niin kirkkaana kuin se ainoastaan Lapissa voi, ja
valaisee koko talvisen, kuolemanvalkoisen kiveliön. On kuin kirkkaalla
päivällä, ja kun Simo tähystää jänkän toiseen laitaan, näyttää siellä,
juuri metsän rannassa, joku liikkuvan. Mutta ei erota silmä, onko
hiihtäjä vai joku muu liikkuva, sillä metsänranta varjostaa.

Simo saa uutta vauhtia ja vihaisesti työntelee hän pitkin laajaa
jänkkää. Tämä erämaan taival on hänellekin outo. El ole näissä
kiveliöissä Simokaan koskaan hiihdellyt, vaikka nuorempana
eräretkillään oli hiihtänyt tuolla puolen vedenjakajan, josta
Taka-Lappi alkoi. Mutta ilmansuunnat hän tuntee ja tietää nyt
hiihtävänsä suoraan itää kohden.

Kun hän saapuu jänkän laitaan, alkaa siinä taajaa korpea, ja latu
näyttää nousevan vastamaisille maille. Hänen edessään kohoaa valkoisena
lumilinnana yksinäinen tunturin huippu, joka kirkkaassa kuutamossa kuin
kipunoitsee. Latu lähtee kiertämään tunturin pohjoispuolitse. Tulee
vastaan jyrkkärantainen metsäjoki, joka luikertelee tunturin jalkain
juuritse. Ympäristö on aukeaa, ja lumen alta pistäiksen joku pitempi
kanto. Hän arvaa, että näillä seuduilla on takavuosina käynyt
tukinhakkuu. Kun latu nousee korkeammalle, jossa solkikoivujen seassa
törröttää vielä joku kelohonka, huomaa Simo jäännöksiä tukinajajain
käyttämistä maakodista ja hongista salvatuista talli-pahasista.

Tallin oven kynnyksellä on edellä hiihtävä istahtanut. Simo tarkastaa
jälkiä ja huomaa sikaarinpätkän, joka on viskattu vähän loitommaksi.
Mutta ei malta Simo viivähtää. Parantaa vain vähän suksensa
varpaallista ja lähtee uudestaan painamaan. Pian on hän kiertänyt
tunturin ja saapuu taas joen uomalle. Jo huomaa hänen silmänsä
pienoisen heinäladon, joka kyyröttää suuren kuusen vieressä, joen
törmällä, missä on aukeampi niityksi raivattu paikka. Siitä arvaa hän
lähestyvänsä asutuita seutuja, ehkä jotakin uudistaloa...

Virkein mielin hiihtää hän eteenpäin, nyt joen uomaa noudattaen.

Aamupuoleen katoaa kuu näkyvistä, mutta sen valo tuntuu vieläkin
jostakin tunturien takaa tai taivaan verhojen lomitse. Latu on noussut
korkealle mäelle, jolta kulovalkea aikoinaan on metsän polttanut, niin
ettei näy muuta kuin jokunen mustarunkoinen puu, joka on jäänyt siihen
palamatta törröttämään. Aamun valjussa valossa näyttävät ne
aavemaisilta, kuivuneet oksat kuin rukoillen ojennettuina taivasta
kohden.

Simo pysähtyy siihen ja katselee alas laaksoon, josta sieltä täältä
joen varrelta kumottaa ihmisasuntoja. Hän nostaa lakkiaan kuumia
ohimoitaan jäähdyttääkseen...

Kummallinen, outo raukeus valtaa silloin äkkiä hänen mielensä. Tuntuu
kuin katkeilisivat mielen jänteet toinen toisensa perästä. Sydän
herpoaa ja kamala painostus valtaa hänet. Hän herää kuin jostakin
kauheasta unesta ja kuin havahtuen muistaa, mitä varten on toista
viikkoa kiveliöitä hiihtänyt...

Tulee kalvava katumus kaikesta ja hänestä tuntuu niinkuin nyt pelkäisi
jotakin... niinkuin suurempi voima häntä ahdistaisi...

Hänen väsyneessä mielessään kuuluu kuiske: et onneasi sillä saa
takaisin, jos hänet murhaatkin!

Mutta silloin hän suuttuu omille haaveilleen, koettaa jännittää
mielensä jouset uudestaan, terästää tahtoaan, muistaa häväistystä,
jonka toinen on tehnyt... Mutta hänen mielensä jouset eivät enää kimpoa
ja tahdon teräs vastaa pehmeältä kuin meltorauta...

Ja syvältä sielun pohjalta nousee kuin rauhan sanomana kuiske korvaan:
kiitän, hyvä Jumalani, etten tehnyt mitä aioin!

Hän seisoo yhä suksillaan ja yhä raukeus, joka hienosti hivelee
sydäntä, valtaa hänet. Ei koskaan hän ole semmoista tuntenut...

Mistä tämä kaikki nyt äkkiä tuli? Nyt juuri, kun hän jo oli tahtonsa
perille pääsemässä?

Hän painaa lakin päähänsä ja potkaisee myötämäkeen menemään. Mäen alla
on valtatie, joka yhdistää kaksi kyläkuntaa toisiinsa. Simo laskee yli
tien ja pysähtyy mökin viereen tien poskeen.

Mökin edustalla on kahdet sukset kinoksen nokassa ja sauvat pystyssä
niiden vieressä. Ovi on kiinni, mutta pienen ikkunan yläruudusta, joka
ei ole jäässä, pilkahtelee liesitulen loimu, väliin himmeämmin, väliin
kirkkaammin. Kummallinen aavistus johtuu Simolle mieleen.

Hän nousee suksiltaan ikkunan kohdalla ja kurkistaa sisään... Äkkiä
lähtee hän kuin takaa-ajettuna hiihtämään kylää kohden.

Vasta kylässä, kun päivä alkaa tuntua, saattaa hän levollisemmin
ajatella. Niinkuin silloin, kun hän tälle retkelle läksi, hän ei mitään
muuta ajatellut eikä tuntenut kuin janoavaa kostoansa, niin hän nyt ei
muuta tunne kuin vaisua iloa siitä, ettei mitään tullut tehdyksi. Mutta
sitä, mikä muutoksen hänen mielessään on tehnyt, hän ei ymmärrä. Oli
kuin kaukainen ääni, jonka sanoista ei selvää saanut, olisi
huurteisesta yöstä huutanut ja kieltänyt lähestymästä.

       *       *       *       *       *

Asutuita seutuja, valtateitä noudattaen, tulee Simo takaisin
Utuniemeensä. Kuta likemmäksi kotiansa hän saapuu, sitä paremmalta
hänestä olo tuntuu. Hän on kyllä voipunut ja väsyksissä, mutta hänen
mielensä on terve. Koko taipaleen on hän miettinyt mielensä muutosta ja
kysyy itseltään, mistä laskeusi se voimattomuus koko olemukseen, ettei
saattanutkaan tehdä sitä, mikä oli palavana liekkinä sydäntä polttanut.
Hän ei siihen vastausta saa, mutta sen hän ymmärtää ja tuntee, että
merkillinen muutos hänessä on tapahtunut.

Hän on tahallaan välttänyt niitä kyliä ja taloja, joissa hänet
tunnetaan. On levähtäessään poikennut autioihin mökkeihin eikä ole
retkestään mitään kertonut. Pimeänä iltana hiihtää hän kotinsa pihalle.
Pirtistä loistaa iloinen takkavalkea, joka valaisee lumisen pihan
melkein navettaan asti. Hänestä tuntuu niinkuin olisi ollut kokonaisen
vuoden poissa kotoa. Hänessä itsessään kai on muutos tapahtunut, sillä
ei suinkaan talo ole ehtinyt parissa viikossa niin paljoa muuttua.

Hän koettaa innostua työhönsä ja vastaa kotiväkensä kysymyksiin
lyhyesti ja vältellen. Talossa ei ole hänen poissaollessaan kukaan
käynyt, eikä ole kuulunut mitään Rantamaulasta, jossa Selma emäntä
vielä oleskelee.

Mutta eräänä päivänä näkee Simo kaksi miestä hiihtävän pihaan,
venevalkamasta ja järveltä päin. Hän tuntee heti molemmat miehet:
Romppainen ja Rantamaulan Aapo, joka koko talven on ollut Romppaisen
apurina.

Heti kun miehet ovat sisälle päässeet, käsineensä kuivumaan asettaneet
ja Aapo terveiset Selmalta ja Rantamaulasta sanonut, alkavat he puhua
Paksu-Sakarista. He tietävät koko asian, poliisien ja Simon retket
Sakarin perässä.

Simo hiukan nolostuu, mutta ei virka mitään.

"Poliisit sen lopulta saivat kiinni", juttelee Romppainen. "Lienetkö
vielä sitä kuullutkaan?"

"En ole kuullut", vastaa Simo vähän vilkkaammin.

"Sinun perässäsi olivat poliisit hiihtäneet ja osuneet yhteen
Paksu-Sakarin kanssa Simuna-Antin mökillä, josta sinäkin olit ohi
mennyt", jatkaa Romppainen. "Olivat pelanneet korttia kaikessa
rauhassa. Tapeltu oli, mutta käsirautoihin saivat Sakarin... Nyt se
kyllä pysyy ja ikitielle joutuu... Pääsivät nyt ihmiset sitä
pelkäämästä... Kuuluu olevan monta miestappoakin Sakarin tilillä ja
muita kolttosia siihen..."

Simo kuuntelee Romppaisen selitystä ja muistaa selvän selvästi
Paksu-Sakarin kasvot, jotka ikkunan läpi näki liesitulen valossa.

"Vai jo lopulta osuivat yhteen", sanoo hän sitten melkein
välinpitämättömällä äänellä. "Kova se olikin edellä pakenemaan..."

"Sille oli aina ilmoitettu, missä kiinniottajat ovat tulossa", tiesi
Romppainen. "Sillä on jo siksi hyviä ystäviäkin ympäri Lappia, ja
senvuoksi ehti aina edellä..."

Ja Romppainen kertoo siinä minkä mitäkin Paksu-Sakarin elämästä. Niin
kauheaa rikosta ei ole, jota ei Sakari olisi tehnyt näinä vuosina,
joina on täällä Lapin rajoilla ollut.

"Kaiketipa kaikista töistään palkkansa saapi", sanoo Simo, mutta ei
näytä erinomaisemmin välittävän siitä, että Sakari nyt lopultakin on
kiinni saatu.

Mutta kun ovat aikansa Paksu-Sakarista puhelleet, alkaa Romppainen
Simon kanssa taas metsäkauppoja hieroa...

Romppaiselle on tehty vuode kamariin, mutta Simon ja Aapon vuoteet ovat
pirtissä.

Romppainen kuuluu jo nukkuvan. Simo ja Aapo riisuvat kenkiään takan
luona, jossa puut jo ovat punertavana hiilloksena.

"Oli se hyvä, ettet sattunut yhteen sen Sakarin kanssa", sanoo Aapo
hiljaisella äänellä ja ikäänkuin jatkaen päivällistä keskustelua.
"Selman vuoksi oli hyvä", lisää hän vielä.

"Tiesikö Selma?" kysyy Simo vähän hätkähtäen.

"Sattui olemaan kulkevia poromiehiä, ja ne toivat tiedon, että olit
lähtenyt poliiseille oppaaksi Riipin kiveliöön... Siitä tuli Selma
semmoiseen hätään, ettei sanoa osaa. Se pelkäsi sinun lähteneen Sakaria
takaa ajamaan, -- niinkuin sitten lähditkin, -- ja aivan uskoi, että
jos kohtaat, niin... Semmoisia uskoi ja pelkäsi... Ei uskallettu
Selmalle sanoa, että todella olit Sakarin perään lähtenyt, vaikka
siitäkin kyllä tietoja meille tuli... Oli se niin levotonta aikaa... Ja
minun täytyi sitten omin päin sanoa, että kotona kuulut olevan... Ei
rauhoittunut sittenkään... Ei ennenkuin sitten vasta, kun tuli varma
tieto, että poliisit olivat Sakarin kytkeneet..."

Aapo ei huomaa, että Simo on kalvennut, -- hiillos on jo alkanut
mustua, niin että miehet istuvat puolipimeässä.

"Puhuiko Selma mitään Jantukan kiroista?" kysyi Simo, ääni vähän
vapisten.

"Puhui... Silloin kun pahinta pelkäsi, hän sanoi, että jos Sakarin
tapat, niin Jantukan kiroissa olet, ja sitten ei enää ole toivoakaan
niistä irti päästä... Semmoisia lapsellisia pelkäsi eikä ketään ottanut
uskoakseen, vaikka kuinka olisi vakuutettu..."

Simo hengittää keveämmin. Ei ole Selma kuitenkaan puhunut Aapramin
kuolemasta mitään eikä omasta onnettomuudestaan maininnut!...

"Mutta sitten kun tuli tieto, että poliisit ovat Sakarin elävänä kiinni
saaneet, niin alkoi itkeä ilosta ja sanoi, että Jantukan kirot alkavat
nyt Utuniemestä kaikota... Niin kummia se uskoi... Pelättiin jo, että
kuinka käy, kun vielä on raskaana..."

"Entäs nyt... Kuinka nyt voi, kun tänne läksit?" kysyy Simo, nyt jo
rohkeammin.

"Parhaat terveiset lähetti ja toivoi sinun keväthankien aikana käyvän
Rantamaulassa... Ikävän sanoi jo olevan tänne Utuniemeen... Lehmiään ja
lampaitaan muisteli, että miten tulevat hoidetuiksi, kun itse kotoa
poissa on..."

Vuoteeseensa kävi Simo, mutta makasi valveilla ja mietiskeli. Oli
montakin seikkaa, jotka mietityttivät, monta kysymystä, joihin
vastausta etsi. Hän muisti sisko-vainajaansa Elsaa, joka tuli sokeaksi,
muisti äitiään, joka Jantukan kiroja oli pelännyt... ja Selmaa, joka
kaikki oli Jantukan kiroiksi uskonut. Olisiko niihin hänenkin lopulta
uskominen? Jantukkako olisi voinut kaikki hengellään aikaan saada?
Oliko Jantukka hänetkin saanut sokaistuksi, että antoi pojan hukkua? Ja
Jantukkako pani hänet ajamaan takaa Sakaria?

Hän mietti ja mietti. Mutta vaikka selvä järki sanoi, että kaikki mitä
heidän osalleen oli kovaa sattunut oli sattumaa, onnettomuutta, jota ei
voinut välttää enempää kuin voi välttää kuolemaa, joka tulee milloin
tahtoo, tunsi hän jonkunlaista pelkoa siitä, että Jantukan kirot olivat
voineet olla onnettomuuteen johtamassa...

Mutta mistä tuli sitten se voimattomuus ja tarmottomuus kalpeana
kuutamoisena aamuyönä, jona hän oli Paksu-Sakarin kimppuun
hyökkäämässä? Mistä kuului huuto korviin ja mistä ääni sydämeen, joka
vavahteli? Oliko hänkin ollut Jantukan kiroissa ja juuri sinä
aamuhetkenä niistä päässyt? Jolloin tuntui niinkuin pitkästä
painajaisen ahdistamasta unesta olisi herännyt?

Niitä hän mietiskeli ja kysymyksiinsä vastausta etsi. Mutta selville ei
hän päässyt. Ja hänelle tuli halu puhua kaikki tunteensa vaimolleen,
selittää kaikki niinkuin hän nyt tunsi. Ehkä Selma oli juuri näitä
samoja asioita miettinyt, mutta ei ollut niitä Simolle saattanut
kertoa. Ehkä olisi pitänyt pelastaa se poika? Ehkä hän juuri pojan
hukkumisella oli kaivanut omaa hautaansa taikka vaimonsa hautaa?

Hänen oli paha olla, ja hän päätti heti aamun valjetessa lähteä
hiihtämään vaimonsa luokse Rantamaulaan. Hänen mielensä oli levoton.
Omatunto soimasi. Ei rauhaa ollut odotettavissakaan. Silloin johtui
hänen mieleensä, että piti mennä samaa tietä kirkolle asti, suoraan
papin puheille ja kertoa kaikki...

Mutta kukaan ei ollut osannut aavistaakaan, mitä Utuniemessä oli
tapahtunut. Uskotaanko hänen kertomustaan? Kun ei kukaan tiedä
siitäkään, miten Selmalle Veksalahdessa on käynyt? Jos hyvinkin
luulevat, että hänkin on joutunut Jantukan kiroihin ja nyt ruvennut
hänkin vuorostaan hourimaan? Voivat niinkin päin asiat kääntää, ja
kuinka sitten käy? Eihän hän siten rauhaan pääsisi, ja häpeä olisi
sitäkin suurempi...

Levottomana, aamun tuloa odotellen, Simo valvoi ja vasta aamupuoleen
yötä nukkui ja nukkui raskaasti vielä silloinkin kun Romppainen kömpi
kamarista ja alkoi taas metsäkauppoja hieroa.

Mutta kun Romppainen ja Aapo parin päivän päästä lähtivät talosta
Pikku-Raahonjärvelle päin ja metsäkaupat vielä, Simon tahdosta, oli
lykätty kesään asti, meni Simo ensi töikseen niemen juurelle sen
rutoläjän luo, jonka alle Aaprami-vainajan vaatteet oli kätkenyt. Hän
kaivoi käärön lumen alta, pudisti pois lumen ja risut ja vei käärön
sisälle. Ja avasi sen ja latoi vaatteet samalla lailla limikkäin Selman
lipaston laatikkoon, niinkuin ne olivat siinä limikkäin sievässä
läjässä olleetkin.

Ja lähti sitten painumaan järveä pitkin Rantamaulaan vaimonsa puheille.



XII


Kesä on taaskin tullut.

Simo on kevätkylvönsä tehnyt ja on nyt lähdössä Rantamaulaan Selmaa
noutamaan.

Keväällä, juuri silloin kun järvi loi jäitään, on Selma synnyttänyt
vankan pojan, vaikka Simo vasta ohrankylvön aikana on siitä tiedon
saanut. Ei ole ollut ketään kulkijaa, jonka matkassa ilosanoma Simolle
olisi lähetetty. Mutta nyt ovat kevätkalan pyytäjät vasiten
sanansaatantaan Utuniemeen soutaneet ja iloisen uutisen Simola
kertoneet.

Hymy kasvoillaan, kirkkain silmin ja kiireisin liikkein hommaa Simo
järvelle. Suuren kolmilaidan on vesille vetänyt ja purjeen kuntoon
asettanut. Nämä viime viikot ovatkin olleet hänelle raskaat elää, kun
tiesi Selman synnytyksen ajan lähenevän eikä hän rospuuton aikana
järvelle päässyt eikä mitään saanut kuulla Selman olosta. Hänen ilonsa
on niin suuri, että hän unhottaa kaikki entiset.

"Terve ja vankka poika niinkuin honganoksa", ovat kalamiehet terveiset
tuoneet.

Simo hymähtää, kun venevalkamassa purjetta pystyyn nostaa. Kipakka
pohjoinen, peräntakainen puhaltaa... saisi laskea selkävesiä koko
välin. Ja sekin on hänestä jo onnen merkki, ettei tuule vihainen
vastainen nyt, kun hänen on niin kova kiire. Purje pullistuu ja raskas
kolmilaita alkaa viiltää Kotinientä kohti.

Pitkä mela kainalossaan istuu Simo veneen perässä. Onnellisessa
mielessään hän nyt taas, monen raskaan vuoden perästä, haaveilee sitä
aikaa, jolloin tämä lapsi on täytenä miehenä... Hänen kuvansa ovat
iloiset ja hauskat. Metsärahoilla hän laajentaisi yhä viljelyksiään ja
panisi toiset puolet pojan varalta säästölaitoksiin...

Kevenneet ovat muutenkin hänen murheensa. Kevättalvella, kun hän Selman
puheilla Rantamaulassa kävi ja asiansa, tunteensa ja tuskansa puhui,
että rantamaille kirkonkylään aikoi ja kaikki papin tiedoksi kertoisi,
kielsi Selma ja lohdutteli. Ei hänen kertomustaan kukaan uskoisi.
Jumala, joka tiesi hänen tekonsa, oli ainoa, joka anteeksi antaisi ja
katuvan rauhaan päästäisi. Niin oli Selma puhunut ja siihen uskoon
pitkän taistelun perästä tullut. Monta päivää ja yötä olivat siitä
puhuneet ja vihdoin, kun Simo takaisin Utuniemeen läksi ja Selma jai
Rantamaulaan synnyttämistä varten, oli hänen helpompi elää ja hän
pystyi taas työhönsä niinkuin ennenkin.

Ja mieleen ne asiat nytkin johtuvat, kun kolmilaita viiltää keskeltä
järven selkää, että vaahto molemmin puolin kuohuu. Mieleen ne johtuvat,
ja raskas siellä on paino vieläkin syvällä sydämen pohjalla, niin hän
tuntee. Mutta toiselta puolen täyttää ilo hänen mielensä, niin että
jälkimmäinen tuntuu vahvemmalta...

"Terve ja vankka poika."

Kalamiesten sanoman mukaan oli poika jo neljännellä viikolla. Oli
odotettu pastoria tulevaksi järvikyliin ja silloin ristittäisiin... Sen
vuoksi pitäisi Simon joutua niin pian kuin mahdollista, vielä että
ehtisi ristiäisiin, -- semmoiset terveiset oli Selma lähettänyt ja
kovin ikävöinyt oli jo kotiakin.

Pian hän sinne nyt joutuukin, tuuli puskee, purje pullistuu, kolmilaita
kiitää kuin lentävä lintu...

Simo kääntää keulaa jo itärannalle päin. Järven päässä jo siintävät
rantaniittyjen ladot, mutta itse kylää ei vielä kuitenkaan näy.

Ei tullut kalamiehiltä tarkemmin kysytyksi, olivatko nähneet pojan ja
joko Selma oli vuoteestaan noussut. Ja äkkiä johtuu Simon mieleen
kysymys: Minkähän näköinen on? Onko minun vai onko Selman?

Kummallisesti se kysymys kaivaa mieltä. Eikä hän saata kieltää, että
hänen mielessään pyörii Aaprami-vainajan kasvojen ilme siltä hetkeltä,
jona Selma lapsen hänelle nähtäväksi paljasti...

Hänen mielensä vavahtaa ja sydän lyö levottomasti.

Merkillisesti se onkin jäänyt hänen mieleensä, se hetki ja ne lapsen
kasvot. On aivan kuin olisivat tuossa silmäin edessä, valkoisen, ohuen
nauhalakin ympäröiminä...

Silloin juuri alkaa kylä näkyä, yhteinen venevalkama ja veneiden pitkä
rivi... Joku miehenpuoli kävelee Rantamaulasta rantaan päin.

Lähempänä rantaa tyyntyy tuuli, ja Simon kolmilaita lähenee laiskasti
venevalkamaa. Mutta itse hän istuu vaihtelevin tuntein, polttavin
mielin, veneen perässä.

Selma on portailla vastassa. Hän on jo aivan terve. On vain ikävä ollut
Simoa ja kotia.

"Täällä se on", kuiskaa Selma ja menee itse edellä porstuan perässä
olevaan kamariin. Ikkuna on peitetty liinaisella, niin että huoneessa
on miellyttävä hämärä.

Simon sydän lyö niin, että tahtoo haljeta, ja melkein henkeään
pidättäen seuraa hän Selmaa, voimatta mitään sanoa.

Valkoisessa vasussa se nukkuu, ohut peite kohotettuna kasvojen yli.

"Täällä se on", kuiskaa Selma, varovasti nostaen peitettä kasvojen
päältä.

Simo kumartuu katsomaan. Lapsi nukkuu. Hän katselee hetken lasta ja
silmää sitten Selmaan.

Nehän ovat aivan samanlaiset kasvot kuin Aaprami-vainajankin!

Simo tarttuu Selman käteen.

"Selma! Selma... Sillähän on Aaprami-vainajan kasvot!..."

"Niin ne ovat, mutta silmät ovat aivan kuin sinun silmäsi", sanoo Selma
tyynin äänin ja liikkein.

Simo tuijottaa lapseen, kauhu kasvoillaan.

"Ja vartalo pitkä!... Katsos tänne!"

Simo ei vain tahdo säikähdyksestään selvitä.

Mutta Selman kasvoilla on iloinen hymy.

"Nyt olemme päässeet Jantukan kiroista! Nyt en enää usko enkä luule
mitään! Yhtä kuitenkin pyytäisin? panemmeko hänen nimekseen Aaprami?"

Simo miettii hetken, pari kertaa nousee rinta raskaasti ja sieraimet
levenevät. Mutta sitten silmää hän lapseen, joka on herännyt ja
katselee sinisin silmin eteensä...

Simon rinta tyyntyy, kasvoille ilmestyy onnellinen hymy, kun hän Selman
silmiin katsoen sanoo:

"Olkoon Aaprami."

Selma laskee kätensä Simon kuumalle otsalle ja kuiskaa:

"Nyt on Utuniemi oma kotimme! En enää noidan kiroja pelkää!"





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Noidan kirot - Kuvaus Lapin rajoilta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.