Title: Kuningas Salomon kaivokset
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Salomon kaivokset" ***


KUNINGAS SALOMON KAIVOKSET

Kirj.

H. RIDER HAGGARD

Mukailemalla suomennettu



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1908.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.



SISÄLLYS:

  1. Kolme miestä kohtaa toisensa.
  2. Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.
  3. Me pestaamme Umbopan.
  4. Norsunpyynnillä.
  5. Me matkaamme erämaahan.
  6. Vettä! Vettä!
  7. Salomon suuri tie.
  8. Kukualaisten maassa.
  9. Kuningas Twala.
 10. Umbopan salaisuus.
 11. Kuolintanssi.
 12. Me teemme merkkejä ja ihmeitä.
 13. Ennen taistelua.
 14. Ensimäinen hyökkäys.
 15. Twalan kuolema.
 16. God on kuolemankielissä.
 17. Kuoleman asunnossa.
 18. Kuningas Salomon aartehisto.
 19. Me joudumme epätoivoon.
 20. Jäähyväiset.
 21. Muuan kohtaus.



ENSIMÄINEN LUKU.

Kolme miestä kohtaa toisensa.


"On oikeastaan varsin omituista, että minä, vanha norsunpyytäjä,
rupean kirjoittamaan kirjaa", -- näillä sanoin alottaa Allan
kertomuksensa seikkailuretkestään Kuningas Salomon kaivoksille.
"Sillä olenhan tosin", jatkaa hän edelleen, "kokenut yhtä ja toista
elämässäni -- jo lapsesta alkaen olen itse saanut ansaita leipäni
-- olen koettanut kaikenlaista metsästystä, sotia ja kullankaivua,
mutta kirjailijatointa en koskaan ole erityisesti harjoittanut.
Mutta nyt olen kynä aseenani ryhtynyt työhön, ensiksikin koska sekä
Henry Curtis että John God niin hartaasti ovat pyytäneet minua sitä
tekemään ja toiseksi koska kipeä jalkani pakottaa minua pysymään
paikoillani täällä Durbanissa -- ja täytyyhän sitä johonkin ryhtyä.
Eikö tämä muuten ole ilkeätä: olen nyt 55 vuoden vanha ja olen
ampunut 65 jalopeuraa ja sitten täytyy minun istua kököttää täällä
sen vuoksi että kuudeskymmeneskuudes, jonka kanssa ottelin, ruhjoi
vasemman jalkani, niin että se on kuin palanen purutupakkaa!

"Kirjoitushaluni saa kuitenkin hiukan virikettä siitä, että
kertomus, jota nyt rupean juttelemaan, on ihmeellisin juttu, minkä
ikimaailmassa olen kuullut. Ja kuten boerit sanovat: sutjes, sutjes
-- hiljaa hyvää tulee..."

-- Ja sitten kertoo norsunpyytäjä yhtymyksestään Henry Curtisin ja
John Godin kanssa ja siitä mitä sitten tapahtui.

       *       *       *       *       *

Annappas olla -- siitä on nyt noin puolitoista vuotta, kun tapasin
tilanomistaja Curtisin ja kapteeni Godin.

Olin silloin ollut norsunpyynnillä Bamangwato-virran tuolla puolen,
mutta onni ei ollut minua suosinut. Norsuja en saanut montakaan
ja päälle päätteeksi sairastuin kuumetautiin. Heti kun pääsin
jotakuinkin jaloilleni, myin kaikki kiluni ja kaluni -- pienet
vankkurini, härkäni ja vähäisen norsunluuvarastoni -- ja matkasin
Kapkaupunkiin. Viikkokauden kuljeskelin kaupungissa ja päätin
sitten lähteä takaisin Nataliin. Tilasin hyttipaikan muutamalla
Natalinlaivalla, ja pian kiikuimme hauskasti merellä.

Laivassa oli paljon ihmisiä ja useimmat tulivat aina Englannista
asti. Huomioni kiintyi erityisesti kahteen matkustajaan. Toinen
heistä oli ehkä noin kolmenkymmenen ikäinen komea mies; hänellä oli
mahtavat hartiat ja mainio ryhti. Tuuhea, vaalea tukka ja parta
muodostivat kauniin kehyksen hänen uljaille kasvoilleen. Hänen
silmänsä olivat suuret ja harmaat. Harvoin näkee meidän päivinämme
niin kaunista miestä; vanhat pohjolan viikingit olivat varmaan
samanmuotoisia. Eipä siltä, että minä paljonkaan tietäisin samaisista
viikingeistä -- erään nykyajan tanskalaisen olen tuntenut ja hän
peijasi minulta vähän rahoja -- mutta olen kerran nähnyt taulun, joka
kuvaa pohjoismaisia juominkeja, ja kaikki miehet taulussa olivat ihan
samankaltaisia kuin tämä puheena oleva mies. Ihmeellistä kyllä sain
sittemmin tietää, että Henry Curtisin -- niin oli hänen nimensä --
suonissa todellakin virtasi tanskalaista verta. Näin voi rotuleima
säilyä halki aikojen.

Muuten muistutti hän suuresti jotakuta. Mutta ketä? Kas, siitä en
päässyt selville, vaikka kuinka olisin päätäni vaivannut.

Herra Curtis oli laivalla aina yhdessä erään toisen herran kanssa,
joka niinikään veti huomiota puoleensa. Heissä ei ollut paljon
yhtäläisyyttä, hän oli muun muassa tummanverisempi eikä niin kookas
kuin herra Curtis, mutta tavallaan oli hänkin komea ilmiö. Tai
oikeammin uljas. Hän on merimies, ajattelin nähdessäni hänet ensi
kerran. En tiedä, mistä se johtuu, mutta minä en koskaan erehdy
merimiesten suhteen. No niin, minulla onkin ollut monta hyvää ystävää
siinä ihmisluokassa ja tiedän hyvin minkälaisia he ovat. Parempaa
toveria kuin merimies ei ole, vaikkakin hän usein on jokseenkin paha
kiroomaan...

Miehen nimi oli God -- John God, ja oikein arvasin, hän oli kuin
olikin merimies. Eli oikeimmin: hän oli ollut. Seitsemäntoista
vuotta oli hän luutnanttina palvellut Englannin sotalaivastossa ja
oli eronnut kapteenina. Hän oli kuten sanotaan "täysinpalvellut",
vaikka ei tosin ollut kolmeakymmentäyhtä vuotta vanhempi. Niin on
tapa sotaväessä ja laivastossa; kun ihminen on oikein harjaantunut ja
taitava, yks kaks! -- hän saa potkun ja katsokoon sitten itse, miten
parhaiten tulee toimeen. Semmoisilla ehdoilla on tukala työskennellä,
mieluummin olen sitten metsästäjä! Silloin sitä ainakin on oma
isäntänsä.

Tämä kapteeni God oli oikeastaan hassunkurinen herrasmies. En
koskaan ole nähnyt miestä, joka olisi ollut niin täsmällinen ja
siro puvussaan kuin hän oli. Ja kuinka huolellisesti hänen partansa
oli ajeltu -- niin sileäksi, niin sileäksi! Hassuinta hänessä oli
kuitenkin se, että hän aina käytti silmälasia, joka oli puristettu
oikeaan silmäpieleen. Olisi melkein voinut luulla, sen kasvaneen
kiinni siihen, sillä se ei koskaan pudonnut, vaikkei siinä ollut
rihmaa. Minä luulin totta tosiaan kauan aikaa, hänen öisinkin
nukkuvan lasi silmäpielessä, mutta myöhemmin huomasin, että hän
maata mennessään pisti sen housuntaskuun; jonne hän myös kätki
tekohampaansa -- nämä kaksi omituisuutta hänessä oli.

Vähän sen jälkeen kuin olimme lähteneet ankkurista, pimeni ja
ilma kävi pahaksi. Maalta puhalsi navakka tuuli tuoden mukanaan
paksun kolean sumun. Sen noustessa pakenivat useimmat matkustajat
kiireesti kannen alle. Höyrylaiva oli litteäpohjaista lajia ja
keinui kauheasti, välisti se oli tehdä kuperkeikan, mutta pysyi toki
oikeallaan. Oli aivan mahdotonta käyskennellä kannella, ja minä
pysyttelin sen vuoksi konehuoneen läheisyydessä, siellä oli tyyni ja
hyvä olla. Siellä kulutin aikaani tarkastamalla heiluria, joka heilui
edes takaisin osottaen paljonko laiva kallistui.

Samassa kuulin äreän äänen takanani murahtavan:

"Tuo heiluri näyttää väärin, se ei riipu oikein."

Minä käännyin, -- puhuja oli meriupseeri.

"Vai niin -- luuletteko?" virkoin.

"Luulenko? Ei ole kysymys luulemisesta. Mutta panenpa pääni pantiksi
siitä, että jos alus vyöryisi noin kuin tuo laitos luulottelee,
niin ette te enkä minä seisoisi tässä. Mutta sellaista on, kun
rihkamakauppiaat joutuvat laivan kanssa tekemisiin. Oi pyhä isä, sitä
täsmällisyyttä!"

Tällä hetkellä soitettiin päivälliselle. Ja kreivin aikaan se
tapahtuikin, sillä mitään ilkeämpää ei ole kuin kuulla kuninkaallisen
meriupseerin pitävän pitkiä puheita toisten merimiesten
kelvottomuudesta. On kuitenkin jotain vieläkin kauheampaa, nimittäin
kun kauppamerimies lausuu mielipiteensä sotalaivaston miehistöstä.

Kapteeni God ja minä menimme yhdessä päivällispöytään, jonne Henry
Curtis jo oli asettunut. God istui hänen viereensä, minä heitä
vastapäätä. Tuokion kuluttua pohdimme kapteeni ja minä jo innokkaasti
metsästystä, ampumista ja muita niihin kuuluvia seikkoja. God kyseli
kyselemistään, ja minulla oli täysi työ vastaamisessa. Viimein
jouduimme keskustelemaan norsuista.

"Siinä suhteessa olette totta tosiaan osanneet oikeaan mieheen",
sanoi äkkiä muuan matkustajista Godille. "Jos kukaan, niin juuri
metsästäjä Allan, on omiaan kertomaan norsuista."

Herra Curtis näytti säpsähtävän. Hän oli tähän asti ollut ääneti. Nyt
kumartui hän minun puoleeni ja kysyi syvällä, hillityllä, sointuvalla
äänellä:

"Anteeksi, onko nimenne Allan?"

"On!" -- Hän ei sanonut enempää, mutta minä olin kuulevinani hänen
mutisevan: "Sepä onni!"

Kun olimme syöneet ja nousseet pöydästä, tuli Henry Curtis luokseni
ja kysyi, tahtoisinko seurata häntä hänen hyttiinsä, niin saatoimme
polttaa piipullisen yhdessä. Siihen olin heti halukas, ja hetkisen
kuluttua istuimme me kolme -- Curtis, God ja minä hytissä savuava
piippu hampaissa ja pullollinen wiskyä ja lasit edessämme pöydällä.

"Herra Allan", virkkoi Curtis, kun palvelija oli sytyttänyt
lamput, "mikäli minä tiedän, oleskelitte te vuosi sitten jossain
Bamangwato-nimisessä seudussa, Transvaalin pohjoispuolella.
Eikö totta?"

Minä nyökäytin päätäni. Olin todellakin Bamangwatossa siihen aikaan.
Mutta mitenkä saattoi tämä vieras herra tietää minun matkoistani?

"Te matkustitte silloin kauppa-asioilla?" Tämän lausui kapteeni God.

"Aivan oikein", vastasin minä. "Minä asetuin tavaroineni
uudisasutuksen, ulkopuolelle ja jäin sinne, kunnes olin myynyt koko
vaunulastillisen."

Henry Curtis istui aivan vastapäätä minua. Hän nojasi käsivartensa
pöytään, katseli tutkivasti minuun suurilla harmailla silmillään ja
kysyi vakavasti:

"Tapasitteko niillä seuduin Neville nimisen miehen?"

"Tapasinpa kylläkin. Hän asettui härkineen aivan minun läheisyyteeni
ja levähti neljätoista päivää, ennenkuin hän lähti retkelleen
sisämaahan. Muuten sain pari kuukautta sitten kirjeen asianajajalta,
joka mielellään tahtoi tietää, mihin mies oli joutunut -- ja
tietäisinkö minä jotain hänestä. Minä kirjoitin silloin ilmoittaen
hänelle, että..."

"Niin", sanoi Curtis, "sen kirjeen olen lukenut. Te kerroitte
siinä, että Neville niminen mies oli lähtenyt Bamangwatosta vasta
toukokuussa. Hän matkusti ajoneuvoilla ja seuranaan hänellä oli
ajomies, opas ja Jim niminen kafferilainen. Hänen tarkoituksensa oli
ajaa aina Inyatiin -- kauas, kauas Matabele-maahan, jossa hän aikoi
myydä vankkurinsa kulkeakseen sitten jalkasin eteenpäin. Eikö niin?"

Minä vain nyökkäsin, ja Curtis jatkoi: "Sitten te myöskin
kirjoititte, että hän luultavasti oli luopunut vankkureistaan, sillä
te olitte nähnyt ne erään portugalilaisen kauppamiehen hallussa, ja
hän sanoi ostaneensa ne Inyatissa valkea-ihoiselta mieheltä, joka
aikoi lähteä erämaahan metsästämään."

Kaikki oli niinkuin olla piti; aivan näillä sanoin olin kirjoittanut.

Hytissä vallitsi hetkisen hiljaisuus, ei kukaan meistä puhunut
sanaakaan. Sitten virkkoi Henry Curtis yhtäkkiä: "Sanokaa minulle,
herra Allan, ette suinkaan muuten tiedä, mitä velj..., mitä tämä
Neville aikoi tuolla kaukana pohjoisessa päin tai minne hän
oikeastaan pyrki?"

"Nii-in", lausuin pitkään, "kyllähän siitä hiukan kuulin, mutta..."
Sen enempää en sanonut, koska en tahtonut puhua siitä aineesta.

Curtis ja God katsahtivat toisiinsa, ja God nyökkäsi innokkaasti.
Sitten lausui Curtis:

"Kuulkaapa, herra Allan! Nyt minä kerron teille erään jutun, ja sen
tehtyäni aion pyytää teiltä neuvoa ja -- kenties apua. Asianajajalta,
joka lähetti minulle kirjeenne, tiedän, että te olette mies, johon
voi luottaa, ja varsinkin, että te olette mies, joka ette lavertele
ettekä puhu turhia."

Minä kävin aivan noloksi sellaisia kehuja kuullessani ja join
kulauksen, wiskyä ja vettä salatakseni punastumistani. Mutta Henry
Curtis jatkoi: "Neville on veljeni!"

"Ohoo!" huudahdin minä. Ja samassa selvisi minulle, ketä Curtis
heti oli muistuttanut. Hänen veljensä oli tosin paljoa lyhyempi ja
mustapartainen, mutta silmät ja kasvojenpiirteet olivat aivan samat.

"Hän on nuorempi veljeni", jatkoi Curtis, "eikä minulla ole muita
sisaruksia kuin hän. Lapsuudesta asti ja koko nuoruutemme ajan elimme
erittäin hyvässä sovussa ja olimme melkein aina yhdessä. Mutta sitten
-- viisi vuotta sitten -- riitaannuimme kovasti, ja minun täytyy,
ikävä kyllä, tunnustaa, että käyttäydyin kovin pahasti ja väärin
veljeäni kohtaan."

Kapteeni nyökkäsi kiivaasti. Sen saatoin nähdä hyttipeilistä, joka
laivan rajusti keikkuessa silmänräpäykseksi joutui riippumaan aivan
päämme yläpuolelle.

"Te tunnette kenties", sanoi Curtis, "siksi paljon Englannin
perintölakeja, että tiedätte miehen koko maa-omaisuuden menevän
perinnöksi vanhimmalle pojalle, ellei toisin säädetä. Nyt tapahtui,
että isäni kuoli juuri silloin, kun veljeni ja minä olimme vihoissa,
eikä kukaan tuntenut vainajan viimeistä tahtoa. Seurauksena oli,
että veljeni, joka ei ollut oppinut mitään, josta saattaisi elää,
yht'äkkiä tuli köyhäksi mieheksi. Minun tietysti olisi pitänyt
pitää huolta hänestä, mutta vihoissani laiminlöin velvollisuuteni;
minä tahdoin, että hän olisi ottanut ensimäisen askeleen, mutta
siihen hän oli liian ylpeä. Ennenkuin saatoin aavistaakaan, myi hän
senkin vähän, mitä omisti, ja purjehti muutama shillinki taskussa
Etelä-Afrikaan onneaan koettamaan. Kolmeen vuoteen en kuullut hänestä
sanaakaan, vaikka lähetin useita kirjeitä hänelle. Viimein en enää
kestänyt. Käännyin useampien eri ihmisten puoleen, joiden toivoin
voivan opastaa minua veljeni jälille. Sillä tavoin sain ne tiedot,
jotka te ystävällisesti annoitte asianajajalleni. Ja saatuani tietää
sen verran lähdin muitta mutkitta matkaamaan tänne itse hakeakseni
häntä. God on luvannut seurata minua."

"Niin", virkkoi siihen kapteeni, "minullahan ei ole mitään erityistä
tekemistä. Laivasto ei minua enää tarvitse eikä minua liioin haluta
istua työtönnä jossain nurkassa ja vähitellen nääntyä nälkään
puolella palkalla. Mutta kuulkaapa nyt, herra Allan -- nyt tulee
teidän vihdoinkin puhua suunne puhtaaksi ja kertoa meille _kaikki_,
mitä tiedätte Curtisin veljestä."



TOINEN LUKU.

Arabialainen taru kuningas Salomon kaivoksista.


Minä rupesin täyttämään piippuani, ja Henry Curtis kumartui puoleeni
lisäten: "Niin, entäs hänen matkansa Bamangwatoon, mitä siitä
tiedätte?"

"Sen verran, että tiedän hänen, mikäli kuulin, lähteneen etsimään
kuningas Salomon kaivoksia."

"Kuningas Salomon kaivoksia!" huudahtivat molemmat herrat yhteen
ääneen. "Mitä ne ovat? Missä ne sijaitsevat?"

"Sitä en tiedä", täytyi minun vastata. "Tiedän vaan, missä niiden
sanotaan sijaitsevan. Yhden ainoan kerran elämässäni olen nähnyt
vuorten huiput, jotka sen ympärillä kohoavat, mutta päästäkseni
niiden vuorten tykö, olisi minun täytynyt kulkea erämaan halki,
joka on puolisensataa peninkulmaa leveä, ja se matka on kerrassaan
kauhistuttava. Minun tietääkseni on vain yhden ainoan valkoisen
miehen koskaan onnistunut matkustaa sen halki. Muuten lienee ehkä
parasta, että kerron teille koko vanhan tarun kuningas Salomon
kaivoksista. Mutta teidän täytyy luvata minulle, että tämä jää meidän
kesken. Lupaatteko sen?"

Curtis nyökäytti päätään ja kapteeni God vastasi: "Tiettävästi."

"Me norsunpyytäjät", alotin minä, "emme tavallisesti ole erittäin
oppinutta väkeä. Meidän sivistyksemme ei ole hienointa laatua,
ja useimmilla meistä on harvoin aikaa välittää siitä, mikä ei
kuulu toimeemme. Me pidämme huolta ammatistamme ja annamme muiden
huolehtia omista ammateistaan. Mutta joskus sattuu tapaamaan
sellaisen metsästäjän, joka todella on käyttänyt silmiään ja korviaan
liikkuessaan villiheimojen keskuudessa, ja tuntee jonkun niistä
monista taruista, jotka kulkevat suusta suuhun ja suvusta sukuun
alkuasukkaiden joukossa. Ja sellainen mies kertoi minulle ensiksi
kuningas Salomon kaivoksista. Hänen nimensä oli Evans, ja minä opin
tuntemaan hänet ensimäisellä norsunpyynnilläni Matabele-maassa --
noin kolmekymmentä vuotta sitten. Vuosi sen jälkeen puski sitten
puhvelihärkä hänet kuoliaaksi. Eräänä iltahetkenä istuin Evansin
kanssa juttelemassa ja kerroin hänelle muutamista omituisista
muinaisjäännöksistä, joita olin tavannut jossain Lydenburgin
tienoilla. Minä kuvailin hänelle, kuinka aivan vuorten keskellä olin
keksinyt kallioon hakatun käytävän, joka johti suureen luolaan, missä
oli aimo läjät kultamalmia..."

Evans istui hetken aikaa kuuntelemassa, mutta sitten hän sanoi
voivansa kertoa vielä ihmeellisempiä asioita. Ja sitten hän kertoi
pitkän jutun siitä, kuinka hän syvällä Etelä-Afrikan sydämessä oli
keksinyt jäännöksiä kaupungista, joka luultavasti oli sama kuin
Ofir-niminen kaupunki, josta raamatussa kerrotaan. Muistan vielä,
millä mielihartaudella kuuntelin vanhan Evansin kertomusta. Olin
siihen aikaan nuori, ja nämä ihmeelliset muinaistarut juutalaisten
ja foinikilaisten matkoista tuhansia vuosia takaperin valtasivat
kaikki ajatukseni. Yht'äkkiä virkkoi Evans: "Oletko koskaan
kuullut puhuttavan Suliman-vuorista?" Ei, en ollut kuullut. Sainpa
sitten tietää, että ne ovat Maskujulumbwe-maan luoteispuolella
ja niissä vuorissa -- kertoi Evans -- _oli Salomolla ollut
timanttikaivoksensa!_ Arabialaiset äänsivät Salomon Sulimaniksi,
ja muuan vanha velhovaimo Manika-maassa oli kertonut hänelle, että
vuorten takana asui kansanheimo, joka oli Zulukansan sukua, ja puhui
samankaltaista kieltä kuin hekin. Nämä ihmiset olivat kuitenkin
kauniimpia ja kookkaampia kuin zululaiset ja heidän keskuudessaan eli
suuria velhoja, jotka muinaisina aikoina olivat oppineet taitonsa
valkoisilta miehiltä. Nämä velhot tunsivat niinikään tien salaiseen
kätköpaikkaan kallion sisässä, kaivokseen, joka oli täynnä "säihkyviä
kiviä."

Sillä kertaa nauroin vaan näille ihmeellisille jutuille, ja noin
pariinkymmeneen vuoteen en asiata sen enempää aprikoinut. Mutta
sitten sain täydellä todella tietää jotain Suliman-vuorista ja niiden
takaisesta maasta.

Minä olin sillä kertaa asioilla kaukana pohjoisessa, Sitandan kraali
nimisessä paikassa. Metsästys niillä seuduin oli laihanlaista, töin
tuskin sain ammutuksi sen verran, että saalis riitti ruuakseni.
Minä olin kyllästynyt koko hommaan, ja päälle päätteeksi vielä
sairastuin, niin etten voinut lähteä pois. Eräänä päivänä saapui
seudulle vieraita, muuan portugalilainen ja mestitsi. Nyt tulee minun
tunnustaa, etten koskaan ole rakastanut portugalilaisia. Useimmat
tämän kansakunnan jäsenet, joita olen tavannut, ovat olleet aika
ilkeitä vekkulia, paksuja ja lihavia ja pöyhkeitä rahoistaan, jotka
ovat ansainneet ihmiskaupalla. Mutta tämä oli tykkänään toista maata,
oikea aatelismies, sellainen, joista vanhat ritarikronikat kertovat.
Hän oli pitkä ja laiha, silmät olivat suuret ja mustat, parta harmaa
ja kähärä. Me juttelimme keskenämme paljonkin, hän osasi näet vähän
englanninkieltä ja minä ymmärsin koko lailla hänen portugaliaan. Hän
kertoi minulle, että hänen nimensä oli José da Silvestra, ja että hän
omisti maatilan Delagaolahden suulla. Seuraavana päivänä hän matkusti
edelleen palvelijoineen. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän
seisoi ja heilutti hattuaan hyvästiksi sanoen: "Nyt minä lähden. Jos
joskus vielä tapaamme, olen minä maailman rikkain mies, ja silloin
en unohda teitä!" Ja sitten hän suuntasi askeleensa länteen suurta
erämaata kohti, mutta minä arvelin mielessäni, oliko mies hullu, vai
oliko noilla raivaamattomilla autioilla seuduilla todellakin mitä
aarteita.

Kului neljätoista päivää, ja minä aloin vähitellen päästä
entiselleni. Eräänä iltana istuin pikku telttani ulkopuolella
nakertamassa lintua, jonka kalliista hinnasta olin ostanut eräältä
alkuasukkaalta. Se oli jotenkin sitkeätä herkkua, ja kun olin
nakertanut leukapieleni väsyksiin, tuijotin huvikseni aurinkoon,
jonka punainen kehrä parhaillaan oli mailleen menossa erämaan hiekan
taakse. Yht'äkkiä näin jotain kummallista. Pitkin mäenharjannetta
noin 4-500 kyynärän päässä tuli viittaan puettu mies nelinkontin
ryömien; silloin tällöin hän koetti hiukan kohota seisaalleen, mutta
kukertui heti taas alas ja konttasi eteenpäin kuin eläin. Yks kaks
olin saanut käsiini erään palvelijoistani -- itse olin vielä liian
heikko -- ja lähetin hänet miehen luo. Silmänräpäyksen kuluttua
kantaa retuutti hän raukan minun luokseni. Ja arvatkaapa, kuka se oli?

"Portugalilainen arvatenkin!" sanoi kapteeni God.

Aivan niin! Se oli kuin olikin José da Silvestra tai oikeammin hänen
haamunsa. Hänen kasvonsa olivat pullistuneet ulos kuopistaan. Hänen
ruumiissaan ei ollut lihaa linnun ruuaksikaan -- pelkkä nahka vain,
keltainen kuivettunut nahka peitti luut.

Hän tapaili ilmaa keuhkoihinsa niin että oli surkea kuunnella ja
läähätti: "Vettä! Vettä! Jumalan tähden, vettä." Minä katselin hänen
huuliaan, ne olivat kuivat ja sierettyneet, ja kieli oli niin paksu,
niin paksu ja musta kuin muste!

Sitten hän sai astiallisen maitovettä juodakseen. Ja kylläpä hän
sitä ahmikin itseensä! Lähes kaksi tuoppia joi hän yhteen menoon,
sitten en uskaltanut antaa hänelle enää. Kuume alkoi nyt repiä
häntä, hän kaatui ja houraili kovasti Suliman-vuorista, timanteista
ja erämaasta. Me kannoimme hänet telttaan ja valmistimme hänelle
vuoteen, ja vähitellen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, niin
että minäkin saatoin hiukan nukahtaa. Aamunkoitteessa heräsin, ja
totta tosiaan! -- eikös vain hän istunut vuoteessaan tuijottaen
kohti aamuhämäräistä erämaata! Tuokion kuluttua loi nouseva aurinko
ensimäiset kultaiset säteensä äärettömälle hiekkalakeudelle,
ja kaukana etäisyydessä välähteli kirkas hohde -- päivänsäteet
kultasivat Suliman-vuorten huippuja.

Samassa silmänräpäyksessä tuli portugalilaisen riutuneeseen olentoon
eloa. "Siinä se on!" huudahti hän rajusti, osottaen sinne päin
pitkällä laihalla kädellään. "Mutta minä en koskaan pääse sinne! En
koskaan! Ei kukaan voi päästä sinne...!"

Hän tyyntyi hiukan ja kääntyi minun puoleeni. "Ystävä kulta!" sanoi
hän väsyneellä äänellä, "sinäkö siinä olet? Minun näköni sumenee."

Minä rauhoitin häntä ja koetin saada hänet nukkumaan, mutta hän
pudisti kiihkeästi päätään: "Ei", sanoi hän, "minä nukun pian ikuista
unta. Mutta nyt en tahdo nukkua -- tahdon puhua! Te olette ollut
minua kohtaan hyvä ja teille tahdon antaa paperin. Kenties onnistuu
teidän päästä sinne, jos jaksatte ponnistella erämaan halki, joka vei
palvelijaltani ja minulta hengen."

Hän alkoi haparoida taskujaan ja sai vihdoin suurella vaivalla esille
rääsyn, joka näytti vanhalta nahkaiselta tupakkakukkarolta. Se oli
sidottu kokoon hihnalla; hän koetti avata sitä, mutta ei voinut.
Silloin ojensi hän tuon kummallisen kapineen minulle ja minä sain sen
pian avatuksi. Siinä oli vanha likaisenkeltainen liinatilkku, johon
oli raapusteltu kirjaimia, jotka näyttivät ruosteella kirjoitetuilta.
Ja tilkun sisässä oli paperipalanen.

Portugalilainen heikkeni heikkenemistään, hän saattoi tuskin
puhuakaan enää. Suurella vaivalla hän sai kuiskatuksi, että paperissa
oli selitetty, mitä liinatilkkuun oli kirjoitettu. Oli kulunut
-- sanoi hän -- monta vuotta, ennenkuin hän sai selkoa niistä
harakanvarpaista. Hänen kanta-isänsä oli ne kirjoittanut kolmesataa
vuotta sitten. "Hän oli ensimäisiä portugalilaisia, joka astui maihin
tänne Afrikaan", kertoi hän, "ja hän heitti henkensä noilla vuorilla,
joille ei kenkään valkoihoinen hänen jälkeensä ole jalkaansa astunut.
Hänellä oli sama nimi kuin minullakin: José da Silvestra. Hänen
musta orjansa etsi hänet ja löysi tämän liinatilkun vainajan ruumiin
vierestä. Se on siitä päivin ollut meidän sukumme hallussa, mutta
minä olen ensimäinen, joka olen osannut selittää kirjoituksen. Se
maksoi minun elämäni, mutta jollakin toisella voi kenties olla
parempi onni, jolloin hänestä tulee maailman rikkain mies!" Poloinen
tarttui kolmeen viimeiseen sanaa toistaen niitä kerran toisensa
jälkeen. Sitten hän sanoi: "Mutta elkää antako liinatilkkua tai
paperia kenellekään muulle!" Tähän loppuivat hänen voimansa. Hetkisen
kuluttua parkaisi hän taas houreessa, ja heti sen jälkeen hän kuoli.

Minä hautasin hänet syvälle maahan ja vieritin muutamia raskaita
jättiläiskiviä hänen rintansa kohdalle -- joten luulen sakaalien
kyllä jättäneen hänet rauhaan.

"Entä muistiinpanot?" huudahti Henry Curtis. Hänen kasvonpiirteensä
osoittivat suurta jännitystä. Ja kapteeni God oli yhtä kiihkeä:
"Niin, mitä sanottiin liinatilkussa?"

"Näyttääpä siltä", vastasin minä, "kuin kertomukseni kävisi
mielellenne. Senvuoksi teenkin teille selkoa kaikesta. Muuten en
koskaan ole ilmaissut tätä, ainoallekaan ihmissielulle paitsi
vaimolleni, joka nyt on kuollut, - hän nauroi sille ja sanoi
sitä hassutukseksi -- sekä eräälle vanhalle portugalilaiselle
juopporentulle, jolle eräänä iltana annoin ryypyn, jotta hän
kääntäisi paperin sisällön minulle, ja joka seuraavana aamuna oli
unohtanut koko jutun. Vanha rääsy ja Josén jäljennös ovat kotonani
Durbanissa, mutta tässä saatte nähdä", -- ja näin sanoen otin
esille taskukirjani -- "tähän se on minulle kirjoitettuna ynnä
kartanpiirustus, jos sitä nyt voi kutsua kartaksi..."

Minä levitin kartan pöydälle ja luin ääneen jäljennökseni vanhan
portugalilaisen salaperäisistä muistiinpanoista. Se kuului
seuraavasti:

    Minä _José da Silvestra_, joka nyt olen nälkään kuolemaisillani
    pienessä luolassa, jossa ei ole lunta, sen vuorenselänteen
    pohjoisrinteellä, jonka alkuna on eteläpuoleinen niistä kahdesta
    vuoresta, joille olen antanut nimen "Sheban povi", kirjoitan
    tämän Herran vuonna 1590 halkinaisella luulla, jonka kastan
    vereeni ja jolla piirrän paidastani reväistyyn tilkkuun!

    Jos palvelijani löytää sen ja vie sen mukanaan Delagoaan, -- niin
    pyydän ystävääni -- --. (Nimestä ei saanut selvää) saattamaan
    asian kuninkaan tietoon, jotta hän voisi lähettää sotajoukon
    tähän maahan. Jos kuninkaan sotilaat voivat hengissä päästä
    erämaan halki, ja jos he voivat kukistaa kukualaiset ja vastustaa
    heidän noitatemppujaan, tulee kuninkaasta niin rikas, ettei
    kuningas Salomon jälkeen ole sen rikkaampaa hallitsijaa maan
    päällä elänyt.

    Omin silmineni olen nähnyt timanttiläjät Salomon aarreaitassa
    valkoisen kuoleman takana; mutta Gagul, kavala, ilkeä velho petti
    minut, ja aarteista en saanut mitään. Töin tuskin onnistui minun
    päästä sieltä hengissä.

    Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, tutkia karttaa ja
    kiivetä yli Sheban vasemman huipun lumirajan luona. Vuoren
    pohjoisrinnettä myöten saapuvat he silloin kuningas Salomon
    suurelle maantielle; kolmen päivämatkan päässä on kuninkaan
    kaupunki.

    Tappakaa Gagul! Rukoilkaa sieluni puolesta! Hyvästi!

                                           José da Silvestra.

Kun olin lukenut tämän vanhan kirjeen sanasta sanaan ja näyttänyt
kartan, eivät Curtis ja God hetken aikaan puhuneet sanaakaan. Vasta
kun he jotakuinkin olivat tointuneet hämmästyksestään, virkkoi
kapteeni:

"Kahdesti olen matkustanut maan ympäri ja monta ihmeellistä seikkaa
olen kokenut, mutta viekää minut hirteen, jos koskaan olen mokomaa
juttua kuullut!"

Ja Curtis arveli niinikään: "Se oli varsin kummallinen kertomus!
Sillä, eikö totta, herra Allan! Tehän puhuitte aivan tosissanne?
Ettehän tee meistä pilaa."

Minä hiukan suutuin hänen sanoistaan ja pistin paperit takaisin
taskuuni sanoen: "Jos luulette minun tekevän teistä pilaa, herra
Curtis, niin ei meidän kannata tästä sen enempää puhua."

Seikka on nimittäin sellainen, että minä en voi sietää sitä, että
minua punnitaan samalla vaa'alla kuin noita metsästäjävalehtelijoita,
joiden huulilta ei lähde ainoatakaan totta sanaa, vaan jotka aina
lörpöttelevät kaikkein kummallisimpia metsästysjuttuja, jotka ovat
typi tyhjästä temmattuja. Mutta Henry Curtis katui heti epäilystään
nähtyään kuinka se minua loukkasi ja pyysi kauniisti anteeksi
-- hänen tarkoituksensa ei ollut loukata minua. Niinpä nielin
suuttumukseni ja jatkoin:

"Kunhan vaan saavumme Durbaniin", sanoin, "saatte nähdä oikean
liinatilkun ja kaiken muun. Mutta... tehän tahdoitte kuulla
veljestänne. Minä tunsin vähän Jimiä, joka seurasi häntä matkalla.
Hän oli betsjulainen ja varsin näppärä poika ja aimo metsästäjä. Sinä
aamuna, jolloin herra Neville lähti matkaan, seisoi Jim vankkurien
ääressä ja oli kovassa puuhassa."

"No", kysyin minä häneltä, "minne matka? Norsunpyynnillekö lähdette?"

Ei, he lähtivät pyytämään jotain, joka oli kallisarvoisempaa kuin
norsunluu, kertoi Jim. Minä arvasin kultaa, mutta musta-ihoinen
pudisti vain päätään ja irvisteli. En sitten viitsinyt sen enempää
kärttää, neekerien joukossa täytyy näet säilyttää arvokkaisuutensa,
ja se on mennyttä, jos on liian utelias. Mutta minun ei ollutkaan
pakko kysyä, sillä Jim ei tietysti voinut pitää suutaan kiinni.
Silmänräpäyksen kuluttua hän sanoi:

"Me haluamme timantteja -- timantteja Suliman-vuorista."

"Uskotteko todellakin tuota rosvojuttua, Jim? Sinun herrasi joutuu
vaan linnunruuaksi, jos hän aikoo pyrkiä Suliman-maahan ja sinun käy
samoin, ukko raiska, -- jos ruumiissasi silloin enää on mitään, johon
korpit viitsivät iskeä."

Jim veti suunsa irveen ja sanoi jotain siihen suuntaan, että
täytyyhän meidän kaikkien kuitenkin kerran kuolla, ja joka
tapauksessa halutti häntä nähdä vähän muutakin maailmaa, missä ei
ehkä ole niin niukalti norsuja. "Täältähän ne ovat kuin ilmaan
haihtuneet!" valitti hän.

Puolen tunnin perästä kuulin Nevillen vankkurien vierivän matkaan.
Kotvasen kuluttua tuli Jim juosten takaisin. "Hyvästi, herra!" huusi
hän. "Tahdoin sentään jättää sinulle hyvästi, sillä me emme ehkä
kuitenkaan enää palaja."

"Kuuleppas, Jim, aikooko isäntäsi todellakin lähteä Suliman-vuorille?"

Aikoipa niinkin. Hän oli sanonut Jimille, että jossain hänen täytyi
koettaa onneaan ja miks'ei hän voisi yrittää saada timantit käsiinsä?

Minä pyysin Jimiä hiukan odottamaan, otin paperiliuskan ja kirjoitin:
"Käskekää niiden, jotka lähtevät sinne, -- -- kiivetä yli Sheban
vasemman huipun. Vuoren pohjoisrinnettä myöten he silloin saapuvat
kuningas Salomon suurelle maantielle."

"Siinä saat, Jim, annappas tämä isännällesi minulta, mutta ei ennen,
kuin olette Inyatissa!"

"Kyllä!" sanoi Jim, ja sitten hän juosta vilisti vankkurien jälkeen
-- -- Siinä, herra Curtis, on kaikki, mitä veljestänne tiedän,
mutta...

"Herra Allan", keskeytti minut Curtis, "minä olen matkustanut tänne
etsimään veljeäni, ja tahdon seurata hänen jälkiään Suliman-vuorille
-- vieläpä niiden ylikin, jos niiksi tulee! Minä en aio pysähtyä,
ennen kuin olen hänet löytänyt tai saanut varman tiedon hänen
kuolemastaan. Ja nyt kysyn teiltä: _Tahdotteko seurata minua
matkalle_?"

Minä en riemastunut ehdotuksesta. En nimittäin ole juuri mikään
uskalikko -- päinvastoin olen vähän liiankin varovainen, onpa ehkä
sellaisiakin, jotka suorastaan sanovat minua pelkuriksi. Olin kohta
siitä selvillä, että sellainen matka kuin tämä Henry Curtisin
ehdottama johtaisi melkein varmaan kuolemaan, ja minua halutti vielä
elää ainakin muutaman vuoden, muun muassa siksi, ettei poikani Harry,
joka tutkii lääketiedettä kotona Englannissa, vielä voinut seisoa
omilla jaloillaan.

Sen vuoksi ei minulla ollut muuta neuvoa kuin sanoa: "Ei, kiitos",
Curtisin ehdotukseen.

"Olen liian vanha tuollaisiin seikkailuihin", sanoin, "ja sitä paitsi
pelkään, että meidän käy kuten portugalilaisen ystäväni. Ja sen
lisäksi on minulla poika, josta minun on huoli pidettävä; sanalla
sanoen: -- --"

Saatoin nähdä molemmista herroista, että he tulivat pahoilleen ja
Curtis ei tahtonut hellittää.

"Minulla on rahoja kyllin", sanoi hän, "ja minä tahdon tehdä tämän
matkan. Voitte vaatia minulta, mitä tahdotte, herra Allan, ja rahat
lyön pöytään, ennenkuin lähdemme matkaan. Paitsi sitä talletan
mielelläni vielä suuren rahasumman, jonka poikanne voi saada, jos
emme palaa. Hartain toivoni olisi saada käyttää hyväksenne teidän
apuanne -- niin voisinpa sanoa, että koko matkasta tuskin tulee
mitään, ellette te tahdo lyöttäytyä Godin ja minun seuraani. Ja mitä
timantteihin tulee -- jos todellakin matkalla saisimme niitä käsiimme
-- niin sanon teille, että ne saatte te ja God jakaa keskenänne
kuten parhaaksi näette. Minä en niistä välitä. Samoin mitä tulee
norsuihin, jotka kenties joutuvat saaliiksemme tiellä. Siispä, herra
Allan! Pyydän teitä vielä kerran: Esittäkää ehtonne ja vaatimuksenne.
Minä suostun jo edeltäkäsin! Luonnollisesti suoritan myös kaikki
matkakustannukset."

Näin houkuttelevaa tarjousta ei kukaan vielä ollut minulle tehnyt,
ja tarkemmin ajateltuani arvelin, että olisin tehnyt väärin, jos
muitta mutkitta olisin kieltäytynyt. Mutta koska oli kysymys niin
vaarallisesta ja eriskummaisesta matkasta, täytyi minun ensin punnita
ehdotusta vakavasti, ennenkuin uskalsin siihen suostua. Sen vuoksi
pyysin herra Curtisia suomaan minulle ajatusaikaa. Lupasin, että hän
saisi vastaukseni, ennenkuin saapuisimme Durbaniin.

"Sitä sietää kuulla", sanoi hän. Sitten toivotin hyvää yötä ja menin
nukkumaan. Mutta aamunkoittoon asti uneksin vuoteessani kuolleesta
José da Silvestrasta ja kaikista kuningas Salomon aarteista.



KOLMAS LUKU.

Me pestaamme Umbopan.


Merimatka Kapista Durbaniin kestää tavallisesti neljä viisi päivää;
riippuen tietysti siitäkin onko ilma hyvä vai huono. Varsinkin täytyy
välistä, jos tuuli on epäsuotuisa, jäädä kellumaan kokonaiseksi
vuorokaudeksi puolitiehen Itä-Lontoon luo, missä laivojen on aika
pulmallista päästä särkkien yli ottamaan lastia. Tällä kertaa kävi
kuitenkin jotenkin hyvästi. Veneet olivat yks kaks paikalla, ja pian
vierivät tavarat, joiden oli määrä tulla maihin, huiskin haiskin
veneisiin. Kaikki lennätettiin alas miten tahansa -- lautaset,
lasitavarat ja villasäkit kaikki samaa menoa. Sietipä nähdä sitä
elämää, mikä syntyi kun puolisensataa sampanjapulloa sisältävä kori
pyörähytettiin menemään! Pullot särkyivät tuhansiksi sirpaleiksi
ja viini virtasi vaahdoten likaisen veneen pohjaan. Oli oikein
ilkeätä nähdä sitä hävitystä! Mutta kafferilaiset veneessä olivat
yhtä iloiset. He löysivät pari eheää pulloa, katkaisivat niiltä
kaulan ja tyhjensivät ne pohjia myöten. Ruskeat lurjukset eivät
ajatelleet, ettei juoma, jota he joivat, ollut tavallista viiniä,
ja kun se nyt alkoi kuohua heidän vatsassaan, niin että he olivat
aivan pullistuneet, rupesivat he huutamaan ja ulvomaan -- he luulivat
ahmineensa noiduttua juomaa. En voinut olla huutamatta heille, että
he olivat juoneet valkoisen miehen väkevintä noitaviiniä, josta kyllä
pian kuolisivat. Kylläpä heille silloin tuli kiire päästä maihin!
Olen varma siitä, että he ainakin jonkun aikaa ovat pistämättä
nenäänsä senlaatuisiin juomavaroihin.

Koko ajan, minkä purjehdimme, harkitsin Henry Curtisin ehdotusta.
Suostuisinko vai kieltäytyisinkö?

Pariin päivään emme ollenkaan kosketelleet tätä ainetta.
Kun puhelimme toistemme kanssa, keskustelimme enimmäkseen
metsästysseikkailuista, ja minun täytyi kertoa monista ihmeellisistä
tapahtumista, jotka olin kokenut kaikkialla Afrikassa. Curtis ja God
eivät koskaan väsyneet minua kuuntelemaan.

Tammikuu on ihana aika Etelä-Afrikassa, ja kaunis oli ilma sinäkin
iltana, jolloin vihdoinkin matkustimme pitkin Natalin rannikkoa
pääkaupunkiin, Durbaniin, jonne arvelimme voivamme saapua
päivänlaskun aikana. Koko rannikko Itä-Lontoosta alaspäin on
kauneimpia seutuja, mitä voi nähdä. Rantaäyräällä leviää hiekkasärkkä
toisensa vieressä ja siellä täällä pistäikse kallio vedestä. Kun
laineet lyövät kiviä vasten, särkyvät ne valkeaksi vaahdoksi ja
kuohahtavat ilmaan kuin mistäkin taitehikkaasta suihkulähteestä. Ja
kauempana leviävät rehevät ja lihavat laitumet ikäänkuin kylvettynä
täyteen kafferilaisten majoja. Seutu Durbanista suoraan etelään päin
on kaunein. Täällä on maa läpeensä uurteinen, kaikkialla on syviä
ja äkkijyrkkiä rotkoja, jotka rankkasade vuosisatojen kuluessa on
kaivanut. Jokaisessa lorisee, välkkyy ja pulppuaa nyt hilpeä joki,
jolla on kauhea kiire päästä vuorenrinteiltä alas suureen mereen...

Tuossa on tumma, viheriä viidakko -- tuolla hohtaa viljavainio, ja
kas, tuolla kohoaa liituvalkoinen talo, joka katselee hymyillen
siniseen veteen. Kaikki on hauskaa ja rauhallista.

Ja kuitenkaan en voi olla kaipaamatta jotain tässä maisemassa:
nimittäin _ihmisiä_. Sellainen olen kuin olenkin; kenties se
johtuu siitä, että olen viettänyt niin monta vuotta elämästäni
yksinäisyydessä. Joka tapauksessa olen usein ajatellut itsekseni,
että paratiisin puutarha ehkä kylläkin oli kaunis, jo ennenkuin
ihminen luotiin, mutta kyllä se kuitenkin kävi koko joukon
koreammaksi, kun Adam ja Eva asettuivat siihen asumaan.

Me olimme, kuten sanottu, luulleet saapuvamme Durbaniin auringon
laskiessa, mutta niin varhain emme kuitenkaan päässeet. Kun
ankkuroimme, oli kello jo paljon, ja liian myöhäistä oli mennä
maihin. Illallisen syötyämme kävelimme edes takaisin kannella.
Kuu oli noussut ja valaisi niin kirkkaasti, että tuskin saattoi
erottaa valon tuiketta ylt'ympäri vilahtelevista majakoista.
Kaupungin monista ikkunoista säteili valoa. Suurella prikillä aivan
läheisyydessä jorotteli väki työlauluaan nostaessaan ankkuria. Mutta
muutoin oli aivan hiljaista ja levollista. Ahnaan koirankin, jonka
muuan matkustajista oli tuonut mukaansa ja joka aina haukkui rajusti,
oli illan rauha ja hiljaisuus lannistanut. Se olisi muutoin kyllä
ryhtynyt tappeluun häijysisuisen paviaanin kanssa, joka kurkisteli
häkistään katon päällä. Mutta nyt se venyi pitkin pituuttaan kajuutan
oven edustalla ja kuorsasi.

Curtis, God ja minä istuimme ruorirattaan luona. Kului hetkinen,
ennenkuin kukaan sanoi mitään. Mutta sitten kysyi Curtis:

"No, herra Allan, oletteko miettinyt asiaa?"

Ja God lausui siihen: "Niin, ettekö pian ole päättänyt? Te lähdette
mukaan, eikö totta?" kysyi hän innokkaasti. "Aina kuningas Salomon
kaivoksille -- --!"

Minä nousin seisomaan ja koputin miettiväisenä ja levollisena
tuhan piipustani, ennenkuin vastasin -- sitenhän sain ainakin pari
silmänräpäystä enemmän ajatusaikaa. Kaksi sekuntia vain, ja hehkuva
tupakantuhka sammui veteen. Samassa tuokiossa olin valinnut. Niin voi
käydä. Päiväkausia olin ollut kahden vaiheilla ja nyt -- muutamassa
lyhyessä silmänräpäyksessä -- päätin myöntyä Henry Curtisin
ehdotukseen.

"Hyvät herrat!" sanoin istuutuen heidän viereensä, "_minä yhdyn
seuraanne_! Nimittäin, jos -- -- niin, minä näet asetan muutamia
ehtoja. Nyt saatte kuulla:

"Ensiksikin tulee teidän suorittaa kaikki matkakustannukset, ja kaikki
norsunluu ja muut aarteet, mitä matkalla keräämme, on jaettava tasan
kapteeni Godin ja minun välilläni.

"Toiseksi vaadin matkaa varten 500 puntaa sterlinkiä [punta sterlinkiä
on noin 25 Suomen markkaa] etukäteen. Minä taas puolestani sitoudun
seuraamaan teitä uskollisesti, kunnes tarkoitusperämme on saavutettu
tai joku onnettomuus katkaisee matkamme.

"Kolmanneksi täytyy teidän, ennenkuin lähdemme matkalle, sitoutua
siinä tapauksessa että minä kuolen tai joudun tapaturman uhriksi,
viiden vuoden aikana maksamaan pojalleni Harrylle 200 puntaa vuoteen.
Hän lukee lääkäriksi Lontoossa, ja noiden viiden vuoden kuluttua voi
hän kyllä itse ansaita leipänsä.

"Kas, siinä ovat vaatimukseni. Kenties ne teistä tuntuvat liian
suurilta...?"

"Ei, ei suinkaan;" virkkoi Curtis. "Minä suostun ilolla ehtoihinne.
Minä _tahdon_ tehdä matkani ja minunhan _täytyy_ saada teidät mukaan.
Ei sitä niin vaan jokapäivä tapaa miestä, jolla olisi sellainen kyky
ja sellaiset tiedot kuin teillä on."

Minä kiitin herra Curtisia siitä, että hän ajatteli niin hyvää
minusta, ja kerroin sitten, mikä oli saanut minun suostumaan hänen
esityksensä. Olin viime päivinä tarkannut molempia ja olin ruvennut
pitämään heistä erinomaisen paljon. Luulin, että Curtis, God ja minä
tulisimme hyvästi sopimaan keskenämme -- ja sehän tiesi jo paljon.

"Mitä taas matkaamme tulee, hyvät herrat," lausuin, "niin totta
puhuen, en luule meidän hengissä sieltä palaavan. Suliman-vuorten
kanssa ei ole leikkiminen. Kuinka kävikään vanhan portugalilaisen
kolme sataa vuotta sitten! Entäs hänen jälkeläisensä, kuinka kävi
hänen! Ja kuinka luulette te teidän veljellenne käyneen, herra
Curtis?"

Minä vaikenin kuullakseni, mitä he tähän vastaisivat. God näytti
vähän levottomalta, mutta Curtisin kasvot olivat yhtä tyynet kuin
ennenkin, hän sanoi vain: "Meidän täytyy olla valmiit kaikkeen,
kuolemaankin." Ja vähän myöhemmin hän kutsui Godin ja minut
kajuuttansa, jossa joimme maljan matkamme menestymiseksi.

Seuraavana päivänä astuimme maihin. Molemmat uudet ystäväni
seurasivat minua pieneen majaani kaupungin ulkopuolelle. Kotini ei
suinkaan ole komea -- kolme huonetta ja keittiö, siinä kaikki. Mutta
talon edustalla on kaunis puutarha, ja siinä kasvaa muun muassa
mangopuita, joista toivon vielä saavani paljon huvia. Muuan vanha
metsästäjäni, Jack nimeltään, puuhailee puutarhassa. Hän ei juuri
kelpaa muuhunkaan, senjälkeen kun villi puhveli Sikukuni-maassa
murskasi hänen säärensä, mutta puutarhuriksi on hän omiaan,
sellaiseen työhön ei koskaan voi panna Zululaista, heitä eivät
rauhalliset toimet miellytä.

Puutarhaan, keskelle oranssilehtoa, pystytimme teltan ja siitä
tuli makuusuoja Godille ja Curtisille. Paikka oli ihana. Teltan
ulkopuolella kohosivat tuoksuvakukkaiset oranssipuut kantaen sekä
viheriäisiä että kultaisia hedelmiä yhtä haavaa. Moskiitoista,
Etelä-Afrikan pahimmasta maanvaivasta, ei ollut juuri ensinkään
haittaa.

Niin pian kuin saatoin, ryhdyin matkavalmistuksiin. Nimittäin:
kaikkein ensiksi pidin huolta siitä, että herra Curtis allekirjoitti
sitoumuksensa auttaa poikaani, jos minä kuolisin. Meillä oli koko
lailla puuhaa, ennenkuin saimme paperit kuntoon, mutta viimein
selviydyimme siitäkin. Sitten sain minä etukäteen 500 puntaa ja sen
lisäksi Curtisilta rahoja ostoksia varten. Ensiksi ostin vankkurit
ja härkävaljakon. Vankkurit olivat 22 jalkaa pitkät ja hyvin vahvat,
rauta-akseleilla varustetut. Niitä oli kyllä ennen käytetty, mutta
se ei merkinnyt mitään. Päinvastoin ne vain siten näyttivät, mihin
kelpasivat. Ne olivat niin kutsutut "puolikatetut vankkurit", s.o.
vain takaosa kahdentoista jalan pituudelta oli katettu, koko etuosa
oli avoin ja siinä säilytimme varastomme. Katetussa osassa oli kaksi
makuusijaa ja säiliö pyssyjä varten. Näistä vankkureista maksoin
125 puntaa -- hyvä hinta. Entäs härät! Sain käsiini kaksikymmentä
mainiota Zulu-härkää, joihin jo kauan sitten olin iskenyt
silmäni. Zulu-härkä on pieni kevyt eläin, vain puolet tavallisen
afrikalaishärän koosta, joita muuten yleisesti käytetään. Ja sitten
ovat nämä Zulu-härät siinä suhteessa mainiot, että ne tyytyvät
vähään ja tulevat toimeen siinä, missä afrikalaishärät nääntyvät
nälkään; sen lisäksi ne ovat nopsajalkaisempia eivätkä niin pian tule
aroiksi jaloistaan. Minun ostamillani härillä oli vielä muuan mainio
ominaisuus: ne olivat "kyllin suolatut", kuten Afrikassa sanotaan.
Toisin sanoen: ne olivat samoilleet kaikkialla eri osissa maata ja
tottuneet juomaan kaikenlaatuista vettä -- suolansekaistakin, jota
juomaa monet härät eivät ollenkaan voi sietää. Ilkeätä keuhkotautia
vastaan ne myöskin olivat karaistut. Tämä karkaiseminen tapahtuu
siten, että härän häntään leikataan haava, ja sitten sidotaan kappale
keuhkotautiin kuolleen härän keuhkoa kiinni haavaan. Härkä käy tästä
hiukan huonoksi ja kadottaa usein häntänsä -- mutta ei koskaan
myöskään saa keuhkotautia. Monen mielestä tuntunee eläinrääkkäykseltä
noin tehdä eläin hännättömäksi, ettei se voi huiskuttaa kärpäsiä
pois, mutta -- eikö totta? -- on parempi uhrata häntä ja pelastaa
härkä, kuin antaa sekä hännän että härän mennä. Sillä häntä ilman
härkää on jotenkin hyödytön kapine.

Sitten tuli elintarpeiden ja lääkkeiden vuoro. Kovin paljoa emme
voineet ottaa mukaamme, jott'eivät vankkurit kävisi liian raskaiksi,
täytyi valita vain se, minkä välttämättä tarvitsimme. Onneksi
oli God nuoruudessaan tutkinut lääketiedettä ja oli yhä vieläkin
perehtynyt lääkeopin salaisuuksiin. Sen lisäksi hänellä oli mainio
matka-apteekki ja hyvä joukko lääketieteellisiä työkaluja. Durbanissa
oleskellessamme hän leikkasi eräältä kafferilaiselta isonvarpaan
aivan kuin leikillä vaan. Mutta kylläpä hän vähän äimistyi, kun
kafferilainen leikkauksen päätyttyä virkkoi: "Hyvä on, mutta enköhän
voisi saada uutta varvasta entisen sijaan? Voisinhan hätätilassa
tyytyä valkoiseenkin," lisäsi hän.

Kaksi tärkeätä seikkaa oli vielä ratkaisematta: aseet ja palvelijat.

Kauan aikaa saimme vaivata päätämme, ennenkuin valitsimme aseet. Sekä
Curtisilla että minulla oli runsas valikoima erinomaisia aseita,
mutta emmehän voineet viedä kaikkia pyssyjämme ja revolverejamme
kuningas Salomon kaivoksille. Me tyydyimme seuraaviin:

    3 raskasta norsupyssyä,
    3 kaksipiippuista pika-ampuvaa tussaria,
    1 kaksipiippuinen haulikko,
    3 Winchesteri-rihlapyssyä, (harvinaisia aseita),
    3 revolveria.

Norsupyssyistä, jotka olivat takaaladattavia ja painoivat noin
6 kiloa, oli kaksi valmistettu Lontoossa. Kolmas oli minun, sen
syntyperää en tuntenut, mutta se ampui vallan mainiosti. Olen
käyttänyt sitä monella retkellä ja kaatanut sillä koko joukon
norsuja. Kolme kaksipiippuista olivat keskikokoisia metsänotuksia
varten, haulikko taas pikkuriistan varalle. Kuten näkyy, olimme
valinneet kolme kappaletta kutakin pyssylajia; siten saatoimme
käyttää samanlaatuisia kuulia kaikkiin kolmeen.

Monen mielestä olen ehkä liian laveasti kertonut asevarastostamme.
Mutta vanhana metsästäjänä tiedän, että kun lähtee sellaiselle
retkelle kuin me nyt, täytyy välttämättä olla aseita ja ampumavaroja
kyllin.

Montako palvelijaa tarvitsimme? Kauan aikaa pohdittuamme tätä
kysymystä päätimme viimein ottaa viisi miestä mukaamme, nimittäin:
ajomiehen, hoputtajan ja kolme palvelijaa.

Ajomiehen ja hoputtajan sain sangen helposti, kaksi zululaista,
nimeltä Tom ja Goza. Pahempi oli löytää kolme uljasta ja
täydellisesti luotettavaa palvelijaa -- sellaisia, joiden käsiin
saattoi huoleti uskoa henkensä, jos niiksi tuli. Viimein onnistui
minun löytää kaksi mieleistäni ja minä pestasin ne molemmat.
Toinen oli hottentotti Ventvögel (Tuulihattu) ja toinen oli Khiva
niminen zululainen. Molemmat puhuivat sujuvasti englanninkieltä.
Hottentotin tunsin ennestään, hänellä oli erinomainen taito löytää
ja seurata metsänriistan jälkiä, sen lisäksi hän oli harvinaisen
sitkeä eikä koskaan väsynyt. Hänellä oli vain yksi vika, joka muuten
on hyvin tavallinen hänen rodussaan, hän joi. Hän oli kerrassaan
mennyttä kalua, kun vaan viinapullo sattui olemaan lähettyvillä.
Mutta koska meidän tiemme ei johtanut kapakkain ohi, en tästä hänen
heikkoudestaan sen enempää piitannut.

Nyt oli meillä siis kaksi palvelijaa, kolmas vain puuttui. Mutta
mistä löytää hänet? Turhaan koetettuani saada jotakuta kelvollista,
päätimme viimein heittää asian sikseen ja lähteä matkaan
niine väkinemme, mitkä meillä jo oli. Mutta juuri iltaa ennen
lähtöpäiväämme tuli Khiva luokseni ja sanoi, että ulkona seisoi
mies, joka pyysi saada puhutella minua. Me olimme juuri aterialla,
syötyämme kutsuin miehen sisään. Hän oli noin kolmenkymmenen ikäinen
nuori, kaunis mies ja hyvin vaaleanverinen ollakseen zululainen.
Hän kohotti sauvansa tervehdykseksi ja istuutui sitten nurkkaan
kantapäilleen kuten alkuasukkaiden on tapa. Hetken aikaan en ollut
häntä huomaavinani. Sillä tavoin tulee näet aina vastaanottaa
alku-asukkaita. Jos heti ryhdyt keskusteluun zululaisen kanssa, pitää
hän sinua vähäpätöisenä henkilönä, ja sinä olet kadottanut arvosi
hänen silmissään. Huomasin kuitenkin, että hän oli niin kutsuttu
"Keshla" se on "rengas-mies", hänellä oli nimittäin päässään musta
kiiltävä kumirengas, joka oli takellutettu kiinni hänen hiuksiinsa.
Sellaista rengasta käyttävät vain vanhimmat ja arvokkaimmat
zululaiset.

Hetkisen kuluttua kysäsin: "Mikä on nimesi?"

"Umbopa", vastasi mies syvällä äänellä.

"Olen nähnyt sinut joskus ennen", sanoin minä.

"Niin, Inkusi (päällikkö) näki kasvoni leirissä Isandlhlwanan luona
päivää ennen suurta taistelua."

Aivan oikein, nyt muistin sen. Siinä sodassa, jossa Napoleon
kolmannen poika, ranskalainen prinssi, menetti henkensä, olin minä
englantilaisen armeijaosaston oppaana. Onneksi lähetettiin minut
päivää ennen äskenmainittua taistelua pois leiristä opastamaan
muutamia kuormavaunuja. Sill'aikaa kun odotin härkien valjastamista,
jouduin keskusteluun tämän miehen kanssa, joka jonkinlaisena
alipäällikkönä johti alkuasukkaiden apujoukkoa. Hän lausui
epäilevänsä, ettei leiri ollut niin vahva kuin miltä näytti. Silloin
käskin minä hänen pitää suunsa kiinni ja heittää sellaiset asiat
viisaampien haltuun, mutta jälkeenpäin muistelin hänen sanojaan --
hän oli todellakin oikeassa: leiri ei kestänyt taistelua.

"Muistan kyllä sinut", sanoin minä, "mutta mitä tahdot?"

"Olen kuullut, että aiot lähteä pitkälle matkalle kauas pohjoiseen
yhdessä valkoisten päällikköjen kanssa, jotka ovat tulleet
merentakaisesta maasta. Onko se totta Makumazahn?"

Kafferit ovat antaneet minulle nimen Makumazahn, se merkitsee: valpas
mies eli sellainen, joka nousee ylös keskellä yötä.

"Se on totta."

"Olen kuullut, että aiotte retkeillä Lukanga-virralle? Onko sekin
totta Makumazahn?"

"Miksi kysyt sinä meidän matkastamme? Mitä se sinuun koskee?" kysyin
epäluuloisesti, sillä olimme tarkoin salanneet matkasuunnitelmamme.

"Koskeepa kylläkin, oo valkoiset miehet, sillä jos te todella
lähdette niin kauas, tahtoisin minä lähteä kanssanne."

Miehen puhetavassa oli jonkinlaista arvokkaisuutta, joka hämmästytti
minua; niinikään sanoi hän "oo valkoiset miehet", eikä "oo Inkosis"
(päälliköt), kuten alkuasukkaat tavallisesti sanoivat.

"Maltahan!" sanoin hiukan tuimasti. "Sinä et ajattele ennenkuin puhut
ja käytät sopimatonta kieltä. Mikä on nimesi ja missä on kraalisi.
Sano se ensin."

"Nimeni on Umbopa. Asun zululaisten keskuudessa, mutta samaa kansaa
en ole. Esi-isieni kotimaa on kaukana pohjoisessa, siellä he elivät
tuhat vuotta sitten, elävät ehkä vieläkin... Kraalia ei minulla
ole. Monta vuotta olen kuljeskellut paikasta paikkaan. Jonkun aikaa
palvelin Cetevajon armeijassa, mutta sitten pakenin Nataliin,
koska tahdoin nähdä valkoisen miehen elintapoja. Nyt tahdon lähteä
takaisin pohjoiseen päin. Täällä olen vieras. Rahoja en tarvitse,
mutta leipäni edestä teen kyllä hyötyä, sillä olen rohkea mies. Olen
puhunut."

En tietänyt oikein mitä ajatella tästä miehestä ja hänen
esiintymistavastaan. Ymmärsin kyllä, että hän pääasiallisesti puhui
totta, mutta hänessä oli jotain omituista, tavallisista zululaisista
poikkeavaa, ja hänen esityksensä palvella meitä palkatta herätti
minussa epäluuloa.

Tulkitsin hänen puheensa ystävilleni ja kysyin heidän mieltään.

"Käskekää hänen nousta seisaalleen", sanoi Curtis. Umbopa teki niin
ja heitti samalla yltänsä hartioita peittävän pitkän soturiviitan.
Siinä hän nyt seisoi edessämme alastonna kiireestä kantapäähän,
vyötäreillään vaan pieni vaate ja kaulassa leijonan kynsistä tehty
kaulanauha.

Hän oli kerrassaan komea mies -- kauniimpaa miestä en ollut nähnyt
koko Afrikassa. Hän oli ainakin kuuden jalan pituinen, sopusuhtaisen
leveä ja kaunisrakenteinen. Hänen ihovärinsä ei ollut kovin
tumma; siellä täällä vain kertoivat syvät mustat arvet vanhoista
assegajinhaavoista.

Curtis astui hänen luokseen ja tarkasti hänen kauniita, ylväitä
kasvojaan.

"Kaksi komeata miestä, eikö totta?" sanoi kapteeni God, ja siinä hän
oli oikeassa.

"Minä pidän ulkomuodostanne, herra Umbopa, ja otan teidät
palvelukseeni", sanoi Curtis.

Hän lausui sanansa englanninkielellä, mutta Umbopa ymmärsi hänet
nähtävästi, sillä hän vastasi zulukielellä: "Hyvä on". Sitten hän
lisäsi luoden silmäyksen valkoisen miehen kookkaaseen vartaloon, "me
kaksi, sinä ja minä, olemme miehiä."



NELJÄS LUKU.

Norsunpyynnillä.


Lähellä Lukanga- ja Kalukve-virtojen yhtymäpaikkaa sijaitsee Sitandan
kraali. Sinne on Durbanista matkaa noin 300 peninkulmaa -- koko pitkä
taipale. Viimeiset viisikymmentä peninkulmaa saimme päälle päätteeksi
astua jalkasin -- sillä seutu vilisi ilkeitä tsetsekärpäsiä, joiden
pistos tappaa kaikki muut elävät olennot paitsi aasin ja ihmisen.
Sen vuoksi oli meidän mahdoton kulettaa vetojuhtiamme eteenpäin; ne
olisivat vaan toinen toisensa jälkeen sortuneet tielle.

Luonnollisesti oli meillä matkallamme jos jonkinlaisia seikkailuja.
En kuitenkaan aio niitä kaikkia tässä kertoa -- silloinpa vasta
kirjastani paksu koituisi. Mainitsen siis vain, että läksimme
Durbanista tammikuun viime päivinä ja asetuimme lähelle Sitandan
kraalia noin toukokuun keskipaikkeilla. Ja sitten kerron vain
lyhyesti eräästä tapahtumasta, jonka saimme kokea tällä taipaleella,
nimittäin norsunpyynnistämme.

Inyati on viimeinen kauppapaikka Matabele-maassa, jota
hallitsee kuningas Lobengula -- suuri lurjus! Täällä täytyi
meidän valitettavasti heittää liikuttavat jäähyväiset mukaville
vankkureillemme. Kahdestakymmenestä härästä, jotka olin ostanut
Durbanissa, oli nyt jäljellä vain kaksitoista. Yksi oli kuollut
lasisilmäkäärmeen puremaan, kolme oli kuollut janoon ja väsymykseen,
kolme oli syönyt myrkyllistä tulpaani nimistä yrttiä ja yksi oli
juossut karkuun. Kahdestatoista jäljellejääneestä saimme töin tuskin
pelastetuksi viisi. Nekin olivat syöneet samaa myrkyllistä yrttiä,
mutta me annoimme niille vastamyrkkyä.

Nyt jätimme, kuten sanottu, sekä härät että vankkurit Inyatiin Tomin
ja Gozan valvonnan alaisiksi. Tiesimmehän että he olivat luotettavia
kumpikin, ja sitä paitsi lupasi muuan Inyatissa asuva skotlantilainen
lähetyssaarnaaja pitää hiukan silmällä sekä heitä että omaisuuttamme.
Sitten vuokrasimme kuusi kantajaa ja läksimme vaaralliselle
matkallemme Umbopan, Khivan ja "Tuulihatun" seuraamina. Muistan vielä
sen hetken niin selvästi kuin eilisenpäivän, me olimme kaikki hiukan
alakuloiset -- jokainen ajatteli luullakseni, että emme koskaan
enää palaisi takasin, minä puolestani olin melkein varma siitä.
Kuljimme ääneti kauan aikaa. Viimein viritti Umbopa zululaisen laulun
uljaista miehistä, jotka olivat kyllästyneet arkielämän uneliaaseen
yksitoikkoisuuteen ja senvuoksi suuntasivat kulkunsa erämaahan
kohti seikkailuja tai -- kuolemaa. Mutta kun he olivat kulkeneet
kauas pohjoiseen, vaihtui erämaa ihanaksi maaksi, joka oli täynnä
metsänriistaa ja karjaa, nuoria kauniita naisia ja uljaita sotureita.

Umbopan laulu elvytti meitä, se oli mielestämme hyvä enne. Umbopa
oli hauska veitikka ja rattoisa matkatoveri, hänellä oli erinomainen
taipumus saada ihmiset hyvälle tuulelle. Mutta joskus oli hän itse
raskasmielinen ja silloin täytyi meidän rohkaista häntä.

Kun olimme astuneet noin neljäntoista päivämatkan verran Inyatista,
jouduimme erittäin kauniiseen ja laajaan metsään. Maaperä oli täynnä
kukkuloita, joiden jyrkkiä rinteitä peitti tiheä pensaskasvullisuus.
Siellä kasvoi muun muassa kaunis machabellpuu, jonka oksat ja lehdet
ovat norsujen herkkuruokaa. Helposti huomasi näiden paksunahkaisten
oleskelevan lähitienoilla; kaikkialla näimme niiden jälkiä ja siellä
täällä olivat puut ruhjotut tai raastetut juurineen maasta. Norsu
elämöi rajusti laitumellaan.

Eräänä päivänä saavuimme pitkän, väsyttävän matkan jälkeen
erinomaisen ihanalle paikalle. Viidakkoa kasvavan kukkulan juurella
aukeni eteemme kuivunut virranuoma, jonka pohjassa kuitenkin siellä
täällä oli pieniä vesilätäköitä. Se oli nähtävästi metsäneläinten
juomapaikka. Vastapäätä kukkulaa oli suuri metsäinen tasanko, joka
näytti miltei puistolta, siellä täällä kasvoi ryhmä mimoosapuita tai
kiiltäviä machabellpuita, ja silmän kantamiin levisi raivaamatonta
viidakkoa.

Saavuttuamme virranuomalle kohtasimme suuren giraffilauman. Kapisevin
sorkin, häntä kiemurassa nelistivät tai pikemmin vaappuivat nämä
kummalliset eläimet pakoon 4-500 kyynärän päähän meistä. Oli
siis jotenkin turhaa koettaa tähdätä niihin. Mutta God ei voinut
hillitä itseään. Me, jotka kuljimme hänen jäljessään, näimme hänen
äkkiä kohottavan pyssyn poskelleen ja -- pam! -- samassa lennähti
luoti kohti takimmaista giraffia. Aivan sattuman kaupalla osui
laukaus takaa eläimen niskaan ja tunkeutui selkäytimeen. Giraffi --
nuori naaras -- pyörähti ympäri ja heitti kuperkeikan. En ole iki
maailmassa nähnyt ihmeellisempää.

"Hiisi vieköön", huudahti God -- ikäväkseni täytyy minun tunnustaa,
että hänellä oli ruma tapa kiroilla, kun hän innostui -- "luulenpa
totta vie tappaneeni sen!"

"Oo Bougwan", huusivat kafferilaiset, "Oo, Oo."

He olivat antaneet Godille nimen "Bougwan" (lasisilmä), koska hän
käytti lornettia.

"Oo Bougwan!" huusimme Curtis ja minäkin. Ja siitä päivin pidettiin
Godia mestariampujana, ainakin kafferilaisten kesken. Oikeastaan oli
hänen ampumataitonsa jotenkin huono, mutta kun hän täst'edes ampui
syrjään, sai se kaikki mennä tämän giraffin lukuun.

Annoimme muutamien kafferilaisten leikata giraffista parhaat palat
ja ryhdyimme itse rakentamaan aitausta yön varalle. Kaadettuamme
koko joukon orjantappurapensaita asetimme ne ympyrään kerroksittain.
Ympyrän sisään hajotimme ruohoa ja saimme siten pehmeän vuoteen.

Juuri kun olimme saaneet pikku linnoituksemme kuntoon, nousi kuu,
ja samalla tuli kafferilainen ilmoittamaan, että ruoka oli valmis.
Hyvänen aika, kuinka makealta giraffipaisti maistui! Varsinkin
ydinluut, vaikka olikin vaikea saada ne säretyiksi. Lähinnä
paistetuita norsunsydämiä on giraffinydin parasta herkkuani.

Syötyämme lausuimme Godille monenkertaiset kiitokset ruuasta, sitten
viritimme nuotion, sytytimme piippumme ja heittäydyimme tulen ääreen
juttelemaan. Näytimme varmaan omituisilta venyessämme siinä nuotion
ääressä kuuvalossa. Me kaksi, Curtis ja minä, olimme toistemme
täydelliset vastakohdat: minä laiha, lyhyt ja tumma, hän pitkä,
kookas ja vaalea, minun tukkani oli lyhyeksi leikattu, harmahtava
ja kankea kuin harja, hänen keltaiset kiharansa olivat matkalla
kasvaneet pitkiksi... Mutta kapteeni God oli kuitenkin merkillisin
meistä kolmesta. Minä näen hänet vielä, sellaisena kuin hän istui
nahkasäkillä, hienona, puhtaana ja huolellisesti puettuna, kuin olisi
hän suoraa päätä tullut joistakin kutsuista. Kuten tavallisesti oli
hänen partansa huolellisesti ajettu, sekä lornetti että valehampaat
olivat kuin kiinni juotetut paikoilleen. Olipa hänellä ihka puhdas
kauluskin, hän oli nimittäin ottanut mukaansa koko joukon valkoisesta
guttaperkasta tehtyjä kauluksia.

"Eihän ne paina mitään", sanoi hän, kun minä ihmettelin että hän
kuletti mukanaan sellaista joutavaa rihkamaa. "Ja minusta on aina
hyvin hauska olla siististi puettu."

Siinä nyt venyimme jutellen niitä näitä, poltimme tupakkaa ja
katselimme kafferilaisia, jotka hekin vetivät sauhuja. He polttivat
jonkinlaista juovuttavaa "daccha" nimistä ainetta, ja kun he olivat
saaneet kyllikseen, kietoutuivat he peitteisiinsä toinen toisensa
jälkeen ja laskeutuivat nukkumaan nuotion ääreen.

Umbopa ei ollut juuri koskaan yhdessä toisten kafferilaisten kanssa.
Tänäkin iltana hän istui erillään heistä vähän matkan päässä pää
käsien nojassa, nähtävästi syviin ajatuksiin vaipuneena.

Yht'äkkiä kuului viidakosta takanamme kova kiljuna: "uu uu!"

"Leijona", huudahdin minä, ja yhtenä miehenä kohosimme kaikki
seisaalle korviamme heristäen. Tuskin olimme päässeet pystyyn, kun
jo lätäköstä, noin sadan askeleen päässä meistä, kajahti norsun
kimeä torventoitotus. "Inkubu! Inkubu!" (norsu, norsu) kuiskasivat
kafferilaiset, ja hetken kuluttua näimme jonon suunnattomia
eläimiä hiljakseen köntystävän juomapaikasta viidakkoon päin. God
syöksyi ottamaan pyssynsä. Luultavasti hän otaksui, että oli yhtä
helppo tappaa norsu kuin ampua giraffeja. Mutta minä tartuin hänen
käsivarteensa pidättäen häntä.

"Antaa niiden mennä vaan", sanoin. "Niitä ei todellakaan kannata
ampua."

Henry Curtis oli tähän asti aina jouduttanut matkaamme niin paljon
kuin mahdollista, varsinkin sen jälkeen kun Inyatissa olimme
saaneet kuulla, että Neville kaksi vuotta sitten oli siellä myynyt
vankkurinsa ja sitten lähtenyt eteenpäin, mutta nyt hän lausui
suureksi hämmästyksekseni:

"Tämä maahan on oikea metsästäjien paratiisi. Mitäs jos pysähtyisimme
tänne päiväksi tai pariksi!"

Hän puhui kuin minun suustani. Sillä -- totta puhuen -- olisi
mieltäni kaivanut, jos olisin antanut moisen suuren norsulauman mennä
menojaan ainoatakaan laukausta ampumatta. God puolestaan oli ilon
innoissaan Curtisin ehdotuksesta; hänellä näkyi olevan kova halu
päästä ottelemaan paksunahkaisten kanssa.

Me päätimme siis kaikki yksimielisesti käyttää pari päivää
metsästykseen. Minä ehdotin kuitenkin, että heti paneutuisimme
nukkumaan, sillä seuraavana aamuna täytyi meidän jo päivänkoitteessa
olla jalkeilla, jos mielimme päästä eläinten jäljille.

Sanottu ja tehty. God riisui vaatteensa, ravisti niistä tomun ja
taittoi ne siististi kokoon, kätki silmälasinsa ja valehampaansa
housuntaskuun ja peitti viimein kaikki tavaransa lakanallaan
suojatakseen ne kasteelta. Curtis ja minä pääsimme vähemmällä
puuhalla, me emme edes riisuneet yltämme, kääriydyimme vaan
vaippoihimme. Pian lepäsimme kaikki sikeässä unessa -- levollisesti,
unia näkemättä, kuten väsyneet matkamiehet ainakin.

Mutta keskellä yötä herätti meidät unesta hirveä ulvonta ja
kauhistuttava melu. Yks kaks vedimme jalkaan parkitsemattomasta
nahasta tehdyt saappaamme ja juoksimme ääntä kohti. Vain leijona
saattoi päästää tuollaisen kiljunnan -- ja aivan oikein! Alhaalla
juomapaikan luona keksimme pian mustan- ja keltaisenkirjavan
möhkäleen, joka rajusti pyöriskellen vyöryi meitä kohti. Kun hetkisen
kuluttua saavuimme paikalle, makasi möhkäle liikahtamatta maassa.

Ja nyt selvisi asian laita. Ruohikossa makasi hengetönnä
hieta-antilooppi ja suuri mustaharjainen leijona virui sen vieressä.
Ne olivat tapelleet keskenään elämästä ja kuolemasta. Voimakas
leijona oli purrut antiloopin kuoliaaksi mutta tämä oli kuoleman
tuskissaan lävistänyt vihollisensa terävillä käyrillä sarvillaan.
Leijona oli arvattavasti sama, jonka kiljunnan eilen illalla olimme
kuulleet. Se oli luultavasti ollut väijyksissä viidakossa ja
hyökännyt antiloopin kimppuun kun tämä kumartui juomaan.

Kun olimme kylliksi ihailleet noita kuolleita otuksia, kuljetimme
kafferilaisten avulla ne aitaukseen. Sitten paneuduimme taas levolle
ja nukuimme aamun koitteeseen.

Heti päivän valjetessa olimme jalkeilla ja varustauduimme lähestyvää
ottelua varten. Me tarkastimme raskaat norsupyssymme, otimme
ampumavaroja niin paljon kuin mahdollista ja täytimme pullomme
heikolla, kylmällä teellä; se on näet paras metsästysjuoma minun
mielestäni. Syötyämme hiukan aamiaista läksimme matkaan. Umbopa,
Khiva ja Tuulihattu seurasivat meitä, toiset kafferilaiset jätettiin
nylkemään leijona ja antilooppi ja leikkaamaan viimemainittu
kappaleiksi.

Pian löysimme tien, jota myöten norsujen jättiläisjalat olivat
astuneet metsän halki. Tuulihattu tutki sen perinpohjin. Hän arveli,
että noin kaksi-kolmekymmentä norsua, enimmäkseen koiraita, oli
kulkenut siitä. Mutta lauma oli astunut pitkän matkan yöllä, joten
saimme kulkea kauan aikaa paahtavassa helteessä, ennenkuin -- noin
yhdeksän ajoissa -- saatoimme huomata niiden olevan läheisyydessä.
Siellä täällä olivat näet puut taittuneet, kuori kiskaistu rungoista
irti ja lehdet syöty, ja kaikkialla oli tuoretta lantaa -- me olimme
siis aivan niiden kintereillä.

Hei, kas siinä koko lauma olikin! Aivan oikein noin kaksi-,
kolmekymmentä kappaletta. Ne olivat juuri lopettaneet aamiaisensa ja
seisoivat nyt notkossa heiluttaen hitaasti suuria korviaan. Se oli
uhkea näky!

Kunpahan vaan eivät vainuaisi meitä! Ne olivat nyt noin 200 askeleen
päässä meistä, ja jos ne saisivat meistä vainun, oli meidän turha
käyttää ruutiamme. Minä revin hiukan ruohoa maasta ja heitin sen
ilmaan nähdäkseni, mistä tuuli kävi. Huomasin silloin, että vain
vieno tuulenhenkäys puhalsi norsuista päin meitä kohti. Toimeen
siis! Me hiivimme eteenpäin ja viidakon peitossa pääsimme aivan
lähelle niitä. Saavuttuamme kolmenkymmenen askeleen päähän niistä,
pysähdyimme. Lähinnä meitä seisoi kolme suunnattoman suurta koirasta.

"Keskimäinen on minun", kuiskasin minä. "Tähdätkää te, Curtis,
vasempaan. Ja te, God, ottakaa osallenne tuo, jolla on nuo suuret
torahampaat!"

Nostimme pyssyt poskelle. "Nyt!" kuiskasin minä, ja kolme laukausta
pamahti yht'aikaa. Samassa tuokiossa kaatui Curtisin norsu kuolleena
maahan, luoti oli osunut suoraan sydämeen. Minun äijäni vaipui
polvilleen, mutta se ei vielä ollut saanut tarpeeksi; yht'äkkiä se
kohosi ylös ja syöksyi aivan ohitseni. Mutta minä lähetin luodin
sen kylkiluiden väliin, josta se kellahti kumoon. Nopeasti latasin
pyssyni uudestaan ja ammuin kuulan eläinraukan aivoihin, jolloin
se heitti henkensä. Olin kuullut Godin norsun päästävän raivoisan
karjunnan, mitenkähän sen oli käynyt? Juoksin Godin luo. Hän oli
kauheasti kiihoittunut. Hänen luotinsa oli kyllä sattunut, kertoi
hän, mutta eläin oli hyökännyt suoraan hänen päälleen niin että hän
töin tuskin pelastui sen jalkoihin joutumasta, sitten se oli juossut
meidän leiripaikkaamme kohti. Kaikki muut norsut olivat sikin sokin
pötkineet pakoon vastakkaiseen suuntaan.

Seuraisimmeko Godin haavoitettua koirasta? Vai rientäisimmekö lauman
jälkeen?

Hetken aikaa mietittyämme päätimme heittää suuren norsun ja sen
valtavat torahampaat oman onnensa nojaan ja lähteä toisten norsujen
jälkeen. Ei ollut vaikea seurata niiden jälkiä, raivoisassa paossaan
ne olivat tallanneet tiheän viidakon kuin olisi se ollut pientä
ruohikkoa vain, ja niiden jäljistä oli muodostunut leveä maantie.

Kului kuitenkin kolme tuntia ennenkuin ne saavutimme. Kahden tunnin
juoksu kauheassa helteessä! Eläimet olivat kaikki kerääntyneet
yhteen läjään lähetysten toisiaan; ne näyttivät hyvin levottomilta
ja kohottivat kärsänsä ilmaan vainutakseen oliko vihollisia
läheisyydessä. Noin kuudenkymmenen askeleen päässä meistä ja
viisikymmentä askelta laumasta seisoi yksinäinen koiras nähtävästi
vartioimassa. Jos me hetkenkään siekailisimme, näkisi se meidät, ja
silloin olisi taas koko lauma tipo tiessään. Senvuoksi tähtäsimme
kaikki kolme samalla haavaa, ja pam! siinä se makasi. Samassa
tuokiossa syöksyivät kaikki norsut vinhaa vauhtia pakosalle. Mutta
niiden onnettomuudeksi oli sadan askeleen päässä niin kutsuttu
"nullah" eli kuiva virranuoma, jonka kummallakin puolen kohosi
jyrkkä vuoren rinne. Norsut syöksyivät rotkoon toinen toisensa
päälle. Kun me saavuimme reunalle, koettivat ne kaikin voimin
ponnistaen kiivetä ylös toiselta puolelta. Ilma raikui niiden
mylvinnästä ja torventoitotuksista, ne tyrkkivät ja sysivät toisiaan,
jokainen ajatteli vain omaa pelastustaan aivan kuin me itsekkäät
ihmislapsetkin. Nyt oli oikea hetki käsissä. Me laukaisimme ja
ammuimme luodin toisensa jälkeen, minkä ennätimme ladata pyssyjämme.
Olimme jo ampuneet viisi suurta otusta ja olisimme epäilemättä
voineet tehdä lopun koko laumasta, elleivät ne äkkiä olisi väsyneet
toivottomaan kapuamiseensa rinnettä ylös. Ne alkoivat nyt syöstä
hillitöntä vauhtia alas virranuomaa pitkin, emmekä me niitä estäneet.
Me olimme liian väsyneet seurataksemme niitä ja sitä paitsi olimme
jo vuodattaneet kyllin verta. Joka tapauksessa oli kahdeksan norsua
pulska saalis, sellaista metsänriistaa ei joka päivä ammutakkaan.

Levähdimme sitten hetken aikaa, ja kafferilaiset leikkasivat sydämen
kahdesta norsusta keittiön varalle. Sen jälkeen taivalsimme leirille
päin. Olimme hyvin tyytyväiset päivän tapahtumiin ja päätimme
seuraavana päivänä lähettää kantajat hakkaamaan pois eläimien
torahampaat.

Matkalla kuljimme sen paikan ohi, missä God oli ampunut suurta
koirasnorsuansa. Täällä kohtasimme suuren antilooppiparven, mutta
jätimme ne rauhaan, koska meillä jo oli lihaa yllin kyllin.
Antiloopit syöksyivät ohitsemme tuulen nopeudella, mutta pysähtyivät
vähän matkan päässä olevaan metsikköön, ja kurkistivat uteliaina
meihin viidakon suojasta. God oli yhtä utelias kuin antiloopitkin.
Häntä halutti nähdä niitä hiukan lähempää, ojentaen pyssynsä
Umbopalle hiipi hän viidakkoon Khivan seuraamana. Me toiset istuimme
siksi aikaa rauhallisesti levähtämään.

Päivä oli juuri mailleen menossa; Curtis ja minä ihailimme taivasta,
joka ihanana hohti iltaruskon purppurassa. Äkkiä kuulimme norsun
raivoisan karjunnan -- ja kas tuossa! Hehkuvaa päivänkehrää vasten
kuvastuivat sen jättiläisvartalon ääriviivat. Se syöksyi eteenpäin
hurjaa vauhtia kärsä ja häntä kohona, ja sen edellä kiitivät God ja
Khiva pakoon niin kovaa kuin ikinä pääsivät. Me emme uskaltaneet
ampua otukseen, olisimmehan samalla voineet osua jompaankumpaan
tovereistamme. Silmänräpäys vain -- ja voi kauheata: God joutui
turhamaisuutensa uhriksi! Kuten aina oli hän tänäänkin pukeutunut
ahtaisiin housuihin ja kiiltosaappaisiin, ja arvata saattaa mitenkä
tämä hurja kilpajuoksu sellaisissa tamineissa päättyi. Hän kompastui
yht'äkkiä ja kaatui nenälleen ruohikkoon aivan norsun eteen.

Me kiljahdimme kauhusta. Olimme varmat siitä, että hän nyt oli
mennyttä miestä. Salaman nopeudella juoksimme hänen luokseen ja...
niin hän pelastui mutta kamalalla, odottamattomalla tavalla.

Khiva oli nähnyt isäntänsä kaatuvan. Samassa tuokiossa tempasi uljas
poika keihäänsä heittäen sen suoraan norsun päätä kohti. Ase osui
eläintä otsaan. Raivosta ja tuskasta karjuen ryntäsi haavoitettu
norsu onnettoman Khivan kimppuun, tarttui kärsällään kiinni häneen,
paiskasi hänet maahan, tallasi häntä jättiläisjaloillaan ja repi
hänet kahtia.

Kauhistuneina syöksyimme me paikalle ja laukaisimme luodin toisensa
jälkeen, kunnes norsu horjui ja kaatui kuoliaana Khiva raukan
veriselle ruumiille.

God oli sillä aikaa päässyt jaloilleen taas. Hän väänteli käsiänsä
tuskissaan ajatellessaan uljaan palvelijansa kauheata kuolemaa, joka
oli pelastanut hänen henkensä. Ja totta puhuen oli minullakin, vanha
sitkeänahkainen metsämies mikä olenkin, itku kurkussa.

Umbopa seisoi jättiläissuuren norsun vieressä ja katseli ääneti ja
liikkumatonna Khivan ruhjottua ruumista.

"Niin, hän on kuollut", lausui hän viimein. "Mutta", lisäsi hän
syvällä vakavalla äänellä, "_hän kuoli kuin mies_!"



VIIDES LUKU.

Me matkaamme erämaahan.


Me olimme kaataneet yhdeksän norsua, ja kaksi päivää kului, ennenkuin
olimme katkaisseet niiden torahampaat. Sitten hautasimme kaikki
kahdeksantoista hammasta hietaan suuren, suunnattoman puun alle.
Sieltä saatoimme ne helposti löytää paluumatkallamme -- jos nimittäin
koskaan palaisimme näille seuduille. En ole eläissäni nähnyt niin
paljon ja niin kaunista norsunluuta yhtä haavaa. Jokainen hammas
painoi keskimäärin 20 kiloa; suurella koirasnorsulla, joka tappoi
Khiva raukan, oli raskaimmat hampaat; ne painoivat yhteensä noin 80
kiloa.

Khivan maalliset jäännökset hautasimme muutamaan muurahaiskarhun
luolaan, ja panimme assegajin mukaan hänen hautaansa, ettei hänen
tarvitsisi vaeltaa aseetonna tietään suuren tuntemattoman maan halki,
jonne hän nyt oli lähtenyt. Ja sitten läksimme kolmantena päivänä
matkaamaan eteenpäin -- kohti meidän tuntematonta maatamme.

Päivä toisensa jälkeen kului, me vaan yhä astuimme pohjoista
kohti ja monta ihmeellistä seikkailua saimme kokea väsyttävällä
matkallamme. Niistä en nyt kuitenkaan tällä kertaa sen enempää kerro.
Viimein saavuimme toukokuun keskipaikkeilla Lukanga-virralle ja
Sitandankraalille.

Muistan vielä selvästi tulomme tähän paikkaan. Oikealla meistä olivat
alkuasukkaiden yksinkertaiset majat ja muutamia karjanavetoita
hajallaan toisistaan sekä virran rannalla kappale viljeltyä maata,
josta villit saivat niukan viljavarastonsa. Vainioiden takana
oli suuri lainehtiva lakeus, joiden korkeassa ruohikossa vilisi
kaikenlaista metsänriistaa. Vasemmalla oli ääretön erämaa. Me olimme
nyt siis viljellyn maan ja erämaiden rajalla.

Aivan leiripaikkamme läheisyydessä lirisi pieni puro, ja sen tuolla
puolen kohosi kivinen rinne. Samaa rinnettä myöten olin kaksikymmentä
vuotta sitten nähnyt onnettoman Silvestran ryömivän alas turhaan
pyrittyään Salomon kaivoksille. Rinteen takana alkoi loppumaton kuiva
erämaa, joka ei kasvanut muuta kuin laihaa lyhyttä pensaikkoa.

Ilta oli käsissä. Suurena hehkuvana tulipallona meni aurinko hitaasti
mailleen näköpiirin taa ja sen loistavat säteet kultasivat äärettömän
lakeuden. Henry Curtis ja minä jätimme Godin huoleksi pikku telttamme
pystyttämisen ja nousimme itse kummulle, josta oli laaja näköala
erämaan yli.

Ilma oli kirkas ja puhdas, kaukana saatoin eroittaa Suliman-vuorten
siintävät valkohohteiset ääriviivat.

Minä viittasin niitä kohti. "Tuolla", sanoin minä, "tuolla kohoaa
Salomon kaivoksia ympäröivä muuri, Jumala tietää, pääsemmekö koskaan
sen yli."

"Kenties elää veljeni sen muurin takana. Jos niin on, täytyy minun
löytää hänet," lausui Curtis vakavalla äänellä. Näki, että hän oli
mies, joka pysyi päätöksessään.

Minä käännyin lähteäkseni takaisin leiripaikallemme. Huomasin nyt,
ett'emme olleet yksin. Meidän takanamme seisoi mies, joka hänkin
vakavin silmin katseli sinertäviä vuoria. Hän oli Umbopa, kookas
zululaisemme.

Nähdessään, että minä olin hänet huomannut, kääntyi hän Curtisin
puoleen, viittasi paksulla keihäällään vuoriin ja lausui:

"Tuohon maahanko aiot matkata, Inkubu?" Inkubu on norsun zululainen
nimitys. Kafferilaiset olivat antaneet tämän nimen Curtis
ystävälleni. Minun puolestani saavat alkuasukkaat kutsua meitä
valkoisia millä nimellä tahansa keskenänsä jutellessaan meistä, mutta
vasten naamaa ei heidän sovi puhutella meitä liikanimillään. Sen
vuoksi käskin Umbopaa käyttämään säädyllisempää kieltä isäntäänsä
puhutellessaan. Mutta hän vain naurahti puoliääneen, ja se ärsytti
minua vielä enemmän.

"Entäs jos nyt olisinkin päällikön vertainen?" lausui hän. "Hän on
tosin kuninkaallista verta, sen näen hänen ryhdistään ja katseestaan;
ehkä minäkin olen yhtä jalosukuinen! Ainakin olen yhtä voimakas kuin
hän. Ole minun kieleni, oo Makumazahn, ja puhu sanani herralleni
Inkubulle, sillä tahdon puhua hänelle ja sinulle."

Oikeastaan olin, kuten sanottu, suuttunut mieheen. Mutta hänen uljas
käytöksensä vaikutti minuun, sitä paitsi olin utelias tietämään,
mitä sanottavaa hänellä oli meille. Sen vuoksi käänsin hänen sanansa
Curtisille lisäten siihen omasta puolestani, että hän oli röyhkeä ja
suurisuinen veitikka.

"Kyllä, Umbopa!" sanoi Curtis, "minä aion lähteä sinne."

"Erämaa on laaja eikä siellä ole vettä. Vuoret ovat korkeat ja
lumipeittoiset. Ei kukaan tiedä, mitä niiden takana on. Millä lailla
aiot päästä sinne, Inkubu? Ja miksi, mitä etsit sieltä?"

Minä käänsin hänen sanansa, ja Curtis vastasi:

"Sano hänelle, että minä lähden sinne, koska veljeni on siellä ja
minä tahdon löytää hänet."

"Niin on, Inkubu", vastasi Umbopa päätään nyökäyttäen, "muuan mies,
jonka tapasin tiellä, kertoi minulle, että valkoinen mies ja hänen
palvelijansa kaksi vuotta sitten kulkivat noita vuoria kohti. Mutta
he eivät palanneet koskaan enää."

"Kuinka tiedät, että hän oli veljeni?" kysyi Curtis.

"Minä en sitä tiedä. Mutta mies, jonka kanssa puhuin, sanoi minulle,
että muukalaisella oli sinun silmäsi, mutta hänen partansa oli musta.
Kuulin myös, että hänen palvelijansa oli betsjuanilainen ja Jim
nimeltään."

"Hän on epäilemättä oikeassa", sanoin minä. Henry Curtis tuijotti
miettiväisenä eteensä. "Minä arvasin kyllä sen", sanoi hän. "Kun
George kerran on päättänyt tehdä jotain, ajaa hän tavallisesti
asiansa perille; sellainen hän on ollut varhaisimmasta lapsuudestaan.
Jos hän on saanut päähänsä kiivetä Suliman-vuorten yli, niin hän on
sen tehnyt, ellei joku onnettomuus ole häntä kohdannut. Meidän täytyy
siis etsiä häntä vuoren toiselta puolelta."

Umbopa ymmärsi varsin hyvin meidän kieltämme, vaikka hän harvoin
puhui sitä:

"Sinne on pitkä matka, Inkubu", sanoi hän.

"Niin, sinne on pitkä matka", vastasi Curtis. "Mutta ei mikään matka
maailmassa ole liian pitkä miehelle, jolla on luja tahto. Ihminen
voi, mitä hän tahtoo, Umbopa. Korkeat vuoret, laajat erämaat --
kaikki ovat hänelle vain pikku seikkoja, jotka eivät estä hänen
kulkuaan. Kun rakkaus johtaa häntä, ei mikään voi häntä pidättää."

"Suuria sanoja, päällikköni!" kuului Umbopan vastaus. "Suuria, yleviä
sanoja, jotka kaikuvat ylpeiltä miehen suussa. Olet oikeassa, Inkubu.
Mitä on elämä? Se on kuin höyhen, kuin ruohonsiemen, jota tuuli
lennättää. Usein kantautuu siemen tietymättömiin ja kuolee, mutta jos
se on raskas ja hyvä, juurtuu se multaan, kasvaa ja menestyy. Miehen
tulee ylväänä astua tietänsä eteenpäin ja taistella myrskyjä vastaan.
Jokaisen ihmisen täytyy kuolla. Mitäpä siitä, tuleeko kuolema vähän
aikaisemmin vai vähän myöhemmin? Minä tahdon seurata sinua ja sinun
miehiäsi erämaan halki ja korkeiden vuorten yli -- seurata sinua,
kunnes hengetönnä vaivun jalkaisi juureen."

Hän vaikeni silmänräpäykseksi, mutta jatkoi sitten omituisella
kaunopuheisuudella, joka on zululaisille ominaista:

"Niin, mitä on elämä? Sanokaa se minulle, te valkoiset miehet!
Tehän olette viisaita, te tunnette maailman salaisuudet, tutkitte
tähtien kulun ja tähtien takaiset maailmat. Te puhutte ilman kieltä
maailman etäisimpäänkin maahan... selvittäkää, te valkoiset miehet,
minulle elämän arvoitus -- minne käy elämämme ja mistä se tulee?...
Te ette vastaa, te ette tiedä. Kuulkaa, minä sanon sen teille. Me
tulemme pimeydestä ja pimeyteen me menemme. Kuten eksynyt yön lintu
liihottelemme tyhjässä pimeydessä. Välähdys vain -- ja me olemme taas
kadonneet tyhjyyteen. Elämä ei ole mitään. Elämä on kaikki. Se on
kuin kiiltomato, joka loistaa öisin ja aamulla on musta. Se on kuin
kiitävien pilvien varjo, joka päivänpaisteessa liukuu kedon yli --
päivän mailleen mennessä sitä ei ole enää. Olen puhunut."

Umbopa vaikeni, ja hetkisen tuijotimme kaikki ääneti eteemme. Sitten
sanoi Henry Curtis:

"Sinä olet harvinainen mies."

Umbopa hymyili. "Minun mielestäni me kaksi olemme samankaltaiset,
Inkubu. Ja ehkä minäkin etsin veljeäni vuorten tuolta puolen."

Minä loin häneen epäluuloisen katseen. "Mitä tarkoitat?" kysyin,
"mitä sinä niistä vuorista tiedät?"

"Vähäsen", vastasi Umbopa salaperäisesti, "vain vähäsen. Tiedän, että
niiden takana on maa, ihmeellisen ihana satumaa, jonka metsissä asuu
urhoollinen kansa. Suuret virrat juoksevat sen maan läpi ja valkoinen
leveä tie leikkaa sen, siellä on valkoisia vuoria ja paljon puita.
Mutta mitä hyödyttää siitä puhua? Tulee jo pimeä. Ne, jotka elävät
niin kauan, että voivat sen nähdä, näkevät sen."

Taas loin häneen epäluuloisen katseen. Mistä hän tämän kaiken tiesi?

Umbopa arvasi ajatukseni. "Turhaan minua pelkäätte, Makumazahn!"
sanoi hän. "Minä en viritä ansoja teille. Mutta jos joskus saavumme
noiden vuorten yli sinne, missä päivä laskee, niin sanon teille,
mitä tiedän. Mutta vuorenharjanteilla asuu kuolema. Olkaa viisaat ja
kääntykää takaisin! Menkää norsuja pyytämään. Olen puhunut."

Sen enempää sanomatta hän kohotti keihäänsä tervehdykseksi ja palasi
leiriin. Kun hetken kuluttua palasimme sinne, näimme hänen istuvan
pyssyään puhdistamassa -- aivan kuin muutkin kafferilaiset.

"Omituinen mies," sanoi Henry Curtis.

"Niin", vastasin minä, "liiankin omituinen. Hän tietää nähtävästi
paljonkin, mutta ei tahdo puhua. Mutta vähätpä siitä, pahempaa
vastusta hän tuskin voi meille tuottaa vaikka, näyttäisikin
hampaitaan."

Seuraavana aamuna aloimme varustautua lähtöön. Luonnollisesti
emme voineet raahata norsupyssyjämme ja muita raskaita tavaroita
erämaan halki, sen vuoksi annoimme matkapassit kantajillemme ja
teimme sopimuksen erään vanhan neekerin kanssa, jolla oli kraali
läheisyydessä, että hän tallettaisi omaisuutemme, kunnes palaisimme
niitä noutamaan.

Sydäntäni kirveli, jättäessäni kalliit aseeni tuolle vanhalle
veijarille. Nähdessäni kuinka ahnaasti hänen silmänsä tarkastivat
pyssyjä, ajattelin itsekseni: "Tuota miestä täytyy pitää kovalla,
muuten emme iki maailmassa enää saa omaisuuttamme takaisin."

Tuumasta toimeen! Latasin pyssyt ja ilmoitin hänelle, että jos hän
sormen päälläänkään niihin koskisi, ne laukeaisivat. Ja kuinkas
kävi, siitä huolimatta hän heti tarttui suureen norsupyssyni! Pam --
se pamahti ja puhkaisi reiän vanhan rosvon omaan lihavaan härkään,
joka rauhallisena kävi laitumella vähän matkan päässä. Itse hän sai
sellaisen kolauksen pyssyn perästä että pyllähti kumoon. Ja nytkös
äijä suuttui! Torui ja pauhasi ja vaati korvausta härästään. Mutta
pyssyä ei mikään voima enää saanut häntä liikuttamaan.

"Pankaa nuo elävät pirut tuonne vajaan", sanoi hän, "ja peittäkää ne
hyvin, muuten ne vievät meiltä kaikilta hengen."

Sitten selitin hänelle vielä, että jolleivät kaikki tavaramme ole
hyvässä kunnossa, kun palaamme takaisin, niin minä tuhoan hänet ja
koko hänen huoneensa noitakeinoilla; ja jos minä kuolisin ja hän
koettaisi varastaa pyssymme, minä kummittelen hänen talossaan joka
yö, peloitan hänen karjansa, hapatan hänen maitonsa ja päästän kaikki
pyssypirut irralleen häntä yötä päivää piinaamaan. Kas, se naula
veti, ukko vannoi pyhästi vartioivansa meidän tavaroitamme kuin
konsaan oman isänsä henkeä. Hän oli näet hyvin taika-uskoinen vanha
kafferilainen ja muuten aika lurjus.

Kun tämä asia oli järjestetty, aloimme panna kokoon matkatavaroita,
jotka aioimme ottaa mukaamme. Meitä oli kaikkiaan viisi; Curtis, God
ja minä sekä Umbopa ja hottentotti Tuulihattu ja kukin meistä sai
kantaakseen noin 20 kiloa.

Luettelen seuraavassa yhteisen kuormastomme:

3 pika-ampuvaa pyssyä ynnä 200 patruunaa; molemmat Winchester-pyssyt
ja samoin 200 patruunaa Umbopan ja Tuulihatun varalle, 3 revolveria
ynnä 60 patruunaa;

5 vesipulloa, jokainen sisältävä noin kannun verran;

5 peitettä;

12 kiloa "biltongia" (auringossa kuivattua lihaa);

5 kiloa erilaisia helmiä parasta lajia lahjoiksi;

valikoima lääkkeitä ja muutamia pieniä haavaveitsiä;

taskuveitsemme, muutamia pikku-esineitä, kuten: kompassi,
tulitikkuja, vähän tupakkaa, lapio, pullo paloviinaa ja vaatteet,
jotka olivat yllämme.

Enemmän emme uskaltaneet ottaa mukaamme. Varustuksemme olivat siis
oikeastaan varsin niukat semmoiselle matkalle kuin meidän, mutta 20
kiloamme oli jo liiankin raskas kuorma helteisessä hiekkaerämaassa
kulkijalle.

Seuraavana iltana, kun tuli viileä ja pimeä, aioimme lähteä matkaan,
yön kuluessa ennättäisimme kulkea koko pitkän taipaleen. Suurella
vaivalla onnistui minun houkutella kolme kurjaa alku-asukasta kylästä
seuraamaan meitä yhden päivämatkan verran -- noin neljän-viiden
peninkulman pituisen matkan. -- Heidän oli kunkin määrä kantaa suuri
kurbitsipullo, joka sisälsi noin kolme kannua vettä. Kovalle otti,
ennenkuin sain heidät mukaan, mutta hyvä metsästyspuukko mieheen
voitti heidän vastustelunsa. He eivät voineet ymmärtää, miksi me
tahdoimme lähteä erämaahan. Kun minä sanoin heille, että aioimme
lähteä ampumaan strutseja, vastasivat he olkapäitään kohottaen, että
olimme hulluja ja kuolisimme janoon -- mutta samapa se, eihän se
heihin kuulunut. Ja niin he, kuten sanottu, suostuivat seuraamaan
meitä.

Koko päivän nukuimme makeasti oikein kootaksemme voimia, ja illan
suussa söimme pulskan aterian ja joimme teetä lasin toisensa jälkeen
surumielisin tuntein. Herra ties, koska ensi kerralla saisimme
tätä juomaa maistaa. Kun olimme syöneet ja juoneet laittauduimme
matkakuntoon ja sitten paneuduimme levolle kaikessa rauhassa
odottaen kuun nousua. Yhdeksän ajoissa kuu nousi, hopeoiden
puhtaalla valollaan aution seudun. Ihmeelliseltä näytti ääretön
erämaa kuutamossa! Juhlallisena, hiljaisena ja yliluonnollisena kuin
tähtitaivas päämme yllä se lepäsi edessämme.

Me olimme nyt astumaisillamme uuteen, tuntemattomaan maailmaan,
jossa tuhannet vaarat meitä uhkasivat. Kummako siis, jos outo tunne,
melkeinpä epäilys, valtasi meidät kaikki. Me kolme valkoista miestä
seisoimme yhdessä. Umbopa seisoi parin askeleen päässä meistä, keihäs
kädessä ja pyssy olalla hän liikkumatta tuijotti eteensä erämaahan.
Meidän takanamme muodostivat Tuulihattu ja kolme vedenkantajaamme
pienen ryhmän.

"Ystäväni!" lausui vihdoin Henry Curtis syvällä matalalla äänellään.
"Me lähdemme nyt retkelle, joka on niin vaarallinen, ettei kukaan
ihminen voi kokea ihmeellisempää. Miten meidän käy, emme voi
tietää. Vain yhden tiedämme, me kolme tahdomme pysyä yhdessä
myötä- ja vastoinkäymisessä viimeiseen asti, Mutta ennenkuin lähdemme
matkallemme, niin rukoilkaamme hetki Häntä, joka ohjaa ihmisten tiet
ja kohtalot ja joka jo tuhansia vuosia sitten on määrännyt elämämme
kulun. Rukoilkaamme Häntä johtamaan askeleemme oman tahtonsa mukaan."

Hän paljasti päänsä ja peitti hatullaan kasvonsa. God ja minä teimme
samoin. Siten seisoimme hetken aikaa.

En tahdo väittää, että olisin mikään harras rukoilija -- enpä
niinkään. Enkä tunne juuri ketään metsästäjää, joka olisi sellainen.
Mitä Curtisiin tulee, niin en koskaan ennen ollut kuullut hänen
puhuvan näin hurskaasti ja jumalisesti. Mutta sisimmässä sydämessään
hän on tosi kristitty ja samoin God, vaikkakin hän on paha
kiroilemaan. Enkä luule, että minä koskaan olen rukoillut palavammin
ja totisemmin kuin tuona kuutamoisena yönä erämaan rajalla.

"Ja nyt matkaan!" huudahti Curtis. "Eteenpäin."

Niin, matkaan! Meillä ei ollut mitään, minkä mukaan suunnata
kulkumme paitsi kaukaiset vuoret ja José da Silvestran kartta. Ja
se ei juuri ollut erittäin luotettava opas, ajatelkaa, että sen
oli 300 vuotta sitten piirtänyt kuoleva mies liinarievulle. Mutta
sellaisenaan se kuitenkin oli ainoa toivomme ja johtotähtemme, Ellei
meidän onnistuisi löytää sitä "vaivaista vesilätäkköä", jonka vanha
aatelismies oli merkinnyt karttaansa ja joka hänen mukaansa sijaitsi
keskellä erämaata noin neljätoista peninkulmaa lähtöpaikastamme
ja saman verran matkaa vuorista, niin kuolisimme armotta janoon.
Ja mitenkä saattaisimme löytää tuon lammikon? Joskohta Silvestra
olisikin merkinnyt paikan oikein ja täsmälleen, oli kuitenkin varsin
otaksuttavaa, että sitä ei enää ollut. Kenties oli aurinko jo monta
miespolvea sitten kuivannut sen, kenties olivat aavikon eläimet
tallanneet sen kuiviin tai lentohiekka sen tukkinut?

Ääneti kuin öiset varjot astuimme syvässä hiekassa. Karoopensaat
kietoutuivat vähän väliä sääriemme ympäri, ikäänkuin olisivat
tahtoneet estää kulkuamme, ja hiekka tunkeutui jalkineihin hangaten
jalkojamme, niin että meidän tuon tuostakin täytyi pysähtyä ja
kääntää kenkämme ylös-alaisin. Ilma oli ihana, niin raitis ja
viileä. Kuitenkin olimme alakuloiset; erämaan yksinäisyys ja suuri
hiljaisuusko siihen olivat syynä? Ei ollut siitäkään apua, että God
koetti rohkaista itseään ja meitä alkaen viheltää iloista laulua
-- reippaat säveleet eivät saaneet vastakaikua, ne soivat niin
surullisesti yössä, että hän heti lopetti yrityksensä.

Vähän sen jälkeen oli meillä ensimäinen pieni seikkailumme. Se oli
vähällä peloittaa meistä hengen, mutta jälkeenpäin nauroimme monta
kertaa makeasti koko jutulle. Vanhana merimiehenä hoiti God kompassia
ja kulki joukon etunenässä, me toiset astuimme hanhenmarssissa
hänen jäljessään. Yht'äkkiä hän kirkasi ja katosi. Samalla aikaa
nousi ylt'ympärillämme kauhea melu. Kuului hirmuista korskumista,
hurjaa töminää ja potkimista, ja kalpeassa kuutamossa näimme
joukon tummia olentoja nelistävän vimmattua vauhtia, niin että
hiekka pölysi. Alku-asukkaat olivat vähällä pötkiä pakoon, mutta
huomasivat pian, että oli suo siellä vetelä täällä. He heittäytyivät
nenälleen maahan kirkuen, että piru itse oli irrallaan. Curtis ja
minä katselimme toisiimme. Mitä tämä merkitsi? Äkkiä näimme Godin
sukeltavan esille ja katoavan taas nuolen nopeudella -- hän istui
nähtävästi hevosen selässä ja hoilasi kuin hullu. Kas niin -- nyt hän
huitoi käsivarsillaan ilmaa, ja pöksis! siinä hän venyi. Nyt minä
ymmärsin. Me olimme joutuneet keskelle nukkuvaa seebralaumaa. God
oli kompastuneet yhteen ja kaatunut pitkälleen suoraan sen selälle;
siihen hän sitten jäi riippumaan, kun eläin nousi pystyyn ja lähti
nelistämään. Minä huusin toisille, ettei ollut hätääkään. Sitten
riensin Godin luo, kenties häneen oli pahastikin sattunut! Mitä
vielä! hän istui hiekassa lasisilmä silmäpieleen puristettuna, häntä
ei mikään vaivannut, olipahan vaan hiukan ällistynyt odottamattomasta
ratsastuksestaan.

Tunti keskiyön jälkeen pysähdyimme ja joimme vähän vettä -- aivan
vähän, sillä se oli kallista juomaa. Puolisen tuntia levähdettyämme
aloimme taas astua pohjoista kohti.

Vähitellen alkoi aamu valjeta. Kaukana itäisellä taivaanrannalla
näkyivät aamukoiton ensimäiset heikot valojuovat, ja pian kohosi
päivä taivaanrannan yläpuolelle. Tähdet himmenivät ja kuu kalpeni
kalpenemistaan kadoten auringon tieltä, jonka kultaiset, väräjävät
säteet yhä kirkkaammin valaisivat erämaan lakeutta.

Meitä halutti kovasti levätä hetkinen mutta voitimme kiusauksen ja
kuljimme uskollisesti eteenpäin; tiesimme hyvin, että kun aurinko
oikein pääsi paahtamaan, meidän oli pakko pysähtyä. Noin kello
kuuden ajoissa huomasimme muutamia kalliolohkareita, jotka kohosivat
hiekasta, ja niiden luo laahustimme. Suureksi iloksemme löysimme
luisuvan kalliorinteen, jonka varjossa saimme suojan auringon
polttavia säteitä vastaan. Joimme pari siemausta vettä ja söimme
kappaleen kuivattua lihaa; sitten oikaisimme väsyneet jäsenemme
hiekalle ja vaivuimme sikeään uneen.

Kun heräsimme oli kello jo yli kolme iltapuolella ja vedenkantajamme
hommasivat juuri kotiinlähtöä. He olivat jo saaneet tarpeekseen
erämaasta, eivätkä koko maailman puukot olisi saaneet heitä
houkutelluiksi seuraamaan meitä askeltakaan enää. Meille ei siis muu
neuvoksi kuin särpiä vettä, niin paljon kuin ikinä jaksoimme, siten
tyhjenivät vesipullomme, jotka taas täytimme vedenkantajien suurista
kurpitsi-astioista.

Puolen tunnin kuluttua läksimme taas liikkeelle ja kuljimme eteenpäin
yksinäistä tietämme. Silmän kantamiin ei näkynyt ainoatakaan elävää
olentoa. Silloin tällöin vain jokunen kamelikurki tai unelias
lasisilmäkäärme -- ja sen lisäksi muuan eläinlaji: _kärpäsiä_. Niitä
vilisi tuhansittain, miljoonittain. Kärpäset ovat todella ihmeellisiä
eläimiä! Matkusta minne tahansa, kärpäsestä et koskaan pääse, ja
niin on varmaankin ollut hamasta maailmaan alusta. Olen nähnyt sen
suljettuna piikiveen, joka tiedemiesten laskujen mukaan oli useampia
satoja tuhansia vuosia vanha, ja tämä kärpänen oli saman näköinen
kuin sen jälkeläiset meidän päivinämme. Ja lyönpä veikkaa siitä,
että kun tuomiopäivä on käsissä, ja viimeinen ihminen makaa maassa
kuolevana, niin kärpänen vielä silloinkin surisee hänen ympärillään,
nimittäin jos silloin on kesäaika.

Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja odotimme kello 10:een, jolloin
kuu nousi. Sitten taas eteenpäin uusin voimin! Kello kaksi aamulla
levähdimme taas kotvasen, mutta muuten kuljimme lakkaamatta
eteenpäin, kunnes aurinko viimein teki lopun uuvuttavasta
vaelluksestamme. Joimme hiukan vettä ja heittäysimme sitten hiekalle
vaipuen pian sikeään uneen. Vartioita emme tarvinneet, kukapa olisi
voinut ahdistaa meitä autiossa erämaassa? Ainoat vihollisemme olivat
kuumuus, jano ja kärpäset. Mutta totta puhuen olisin mieluummin
tapellut villi-ihmisiä ja petoja kuin tätä sietämätöntä kolmiliittoa
vastaan.

Tällä kertaa ei mikään kallio suojannut meitä nukkuessamme. Siitä
oli seurauksena, että kun me noin kello seitsemän ajoissa heräsimme,
olimme jotenkin samassa tilassa kuin pihvi paistinpannussa. Me olimme
sananmukaisesti paistetut, ja tuntui kuin olisi aurinko imenyt
verenkin suonistamme. Läähättäen nousimme ylös.

"Puh", sanoin minä torjuen kärpäsiä, jotka mustana pilvenä surisivat
korvieni ympärillä. Niihin ei aurinko, ei helle purrut.

"Niin -- puuh!" ähkyi Henry Curtiskin. God tarttui päähänsä
huudahtaen: "Kas, tämä totta vie on hellettä."

Kuuma oli eikä siimestä kämmenen vertaakaan lähettyvillä.
Katselimme, katselimme, mutta tähystävä silmämme näki vain keltaista
päivänvalossa välkähtelevää hiekkaa, joka oli niin paahtavan kuumaa,
että ilma sen yläpuolella väreili aivan kuin hehkuvaa uunia ympäröivä
ilma.

"Mikä nyt neuvoksi?" kysyi Curtis. "Tätä on mahdoton kestää."

Siinä seisomme nyt kaikki neuvottomina. Viimein keksi hän keinon:
"Minä tiedän", huusi hän. "Me kaivamme kuopan hiekkaan ryömimme
siihen ja peitämme sen pensailla."

Meidän mielestämme ei ehdotus ollut kovinkaan kehuttava, mutta
sopihan koettaa. Ja niin ryhdyimme tuumasta toimeen. Työ-aseina oli
meillä vain ainoa lapiomme ja omat sormemme, mutta siitä huolimatta
työskentelimme niin ahkerasti, että tunnin kuluttua olimme kaivaneet
kuopan, joka oli noin 10 jalkaa leveä, 12 jalkaa pitkä ja 2 jalkaa
syvä. Sitten leikkasimme metsästyspuukollamme koko joukon matalia
pensaita, joita kasvoi yltympäri, kömmimme kuoppaan ja peitimme
itsemme risuilla. Tuulihattu yksin jäi maan pinnalle, hän ei
tarvinnut mitään siimestä -- hottentotithan sietävät hellettä vaikka
kuinka paljon.

Siinä nyt makasimme kuopassamme ja odotimme toivottua viileyttä.
Mutta huh! oli kerrassaan kauheata! Pensaat suojasivat kyllä itse
päivänsäteitä vastaan, mutta kuitenkin oli kuopassa niin tulikuuma,
että minulle vielä tänä hetkenä on täydellinen arvoitus, kuinka me
saatoimme hengissä päästä kauhistuttavasta tuskastamme. Me tapailimme
ilmaa kuin kalat, jotka on nostettu vedestä maalle; tuon tuostakin
kostutimme kuivia sierettyneitä huuliamme vesipisaralla, mutta ei
sekään auttanut. Jos olisimme uskaltaneet, olisimme nostaneet pullot
huulillemme ja tyhjentäneet ne pohjia myöten. Olipa onni, ettemme
sitä tehneet, sillä silloin olisivat päivämme pian olleet luetut.

Mutta jokainen päivä päättyy iltaan, ja viimein kuluivat nämä kauheat
tunnitkin loppuun. Kello kolmen ajoissa iltapuolella päätimme
yksimielisesti, että oli mahdotonta kestää kauemmin: parempi lähteä
liikkeelle, kävi miten kävi, kuin venyä siinä ja vähitellen nääntyä
kuumuuteen. Ryömimme ulos kuopastamme, joimme siemauksen vettä, joka
nyt oli melkein lopussa sekin vähä, mikä oli jäljellä, oli kiehuvan
kuumaa. Sitten hoipersimme eteenpäin.

Olimme nyt kulkeneet noin yksitoista-kaksitoista peninkulmaa
erämaata. Vanhan Silvestran kartan mukaan oli yllämainittu
vesilammikko keskellä erämaata, ja koska tämän leveys oli vähän yli
25 peninkulmaa, oli meillä siis vain enää noin parin peninkulman
matka vesilammikolle, jos sitä nimittäin enää oli olemassakaan.

Läpiväsyneinä ja tuskaantuneina käydä laahustimme eteenpäin koko
iltapuolen, ennättäen tuskin enempää kuin noin neljännespeninkulman
tunnissa. Päivänlaskun aikana pysähdyimme ja joimme kulauksen vettä.

"Mitäs jos nyt heittäytyisimme pitkällemme ja koettaisimme sulkea
silmät", ehdotin minä, ja niin teimmekin. Mutta ensin osoitti Umbopa
meille pientä kumpua, joka kohosi erämaan tasaiselta pinnalta noin
parin peninkulman päässä. Etäältä katsoen se näytti muurahaiskeolta.
Mikähän se mahtoi olla? Vielä puoli-unessanikin koetin päästä siitä
selville.

Kuu nousi, ja me samoin, vaikka olimme niin väsyksissä, että tuskin
pysyimme jaloillamme. Ei kukaan, joka ei ole kokenut samaa, voi
kuvailla, mitä me kärsimme. Kävelemisestä ei enää ollut puhettakaan
-- me hoipertelimme eteenpäin kuin juopuneet, joka silmänräpäys
kaatui joku kumoon noustakseen taas muitten avulla pystyyn.
Keskustelu sammui tykkänään, me suorastaan emme jaksaneet avata
suutamme puhuaksemme toisillemme. Itse Godkin, joka tähän asti oli
pysynyt reippaalla tuulella, oli nyt ääneti ja alla päin.

Vihdoin viimein kellon käydessä kahta, onnistui meidän raahautua
pienen hiekkakummun luo, jonka illalla olimme nähneet. Se oli noin
100 jalkaa korkea ja noin 300 jalkaa ympärimitaten.

Sen juurelle heittäysimme nääntyneinä pitkällemme. Kauhea jano
raastoi sisälmyksiämme ja poltti kurkkuamme kuin tuli. Vielä
oli meillä pieni vesitilkka jäljellä -- pari korttelia mieheen.
Tyhjensimme astian pohjaa myöten, mutta mitä se auttoi?

Suljimme silmämme nukkuaksemme. Uneen vaipuessani kuulin Umbopan
mutisevan itsekseen.

"Ellemme löydä vettä, olemme kuoleman omat, ennenkuin kuu ensi kerran
nousee", sanoi hän. Ja kesken kuumuutta tunsin kylmän väreen karsivan
selkäpiitäni kuolemaa ajatellessani.

Ja yhtäkaikki ei tämäkään ajatus voinut pitää silmiäni auki. Hetkinen
vain, ja minä nukuin kuin tukki.



KUUDES LUKU.

Vettä! Vettä!


Nukuin parisen tuntia, siis noin neljään asti ja näin ihmeen
ihanata unta. Olin uivinani viileässä, lorisevassa purossa, jonka
vihertävillä rannoilla siimehikkäät puut levittivät oksiaan veden
yli... Ja nyt heräsin polttavan erämaanhiekan todellisuuteen, heräsin
ajattelemaan, että me ennen illan tuloa kaikki ehkä nääntyisimme
janoon.

Kohosin pystyyn ja hieroin kuivilla, rustottuneilla käsilläni
tomuisia kasvojani. Töin tuskin sain suuni ja silmäni avatuksi --
niin kovasti olivat sekä huulet että silmäluomet liimautuneet umpeen,
mutta hierottuani niitä hyvästi kotvan aikaa, sain ne vihdoin irti
toisistaan.

Ei ollut enää pitkältä aamunkoittoon, mutta aamuilman tavallista
raikkautta ei tuntunut nimeksikään. Päinvastoin kävi ilma yhä
tukahuttavammaksi hetki hetkeltä... Synkältä näytti kohtalomme.

Toiset olivat vielä unen vallassa. Minä herätin heidät, ja he
alkoivat vuorostaan hieroa kasvojaan saadakseen suun ja silmät auki.

Kun kaikki olivat oikein hereillä, aloimme neuvotella mihin
ryhtyisimme. Vettä ei enää ollut jäljellä pisaraakaan. Käänsimme
pullot ylös-alaisin -- mutta turhaan! ne olivat yhtä kuivat kuin
kaikki muukin ympärillämme, kuivat kuin kipeät, sierettyneet
huulemme. God, jonka hallussa viinapullo oli, katseli siihen
himokkaasti, mutta yks kaks sieppasi Curtis sen hänen kädestään.
Puhdas, väkevä viina tässä tilassa olisi vain kiirehtänyt loppuamme.

"Ellemme nyt löydä vettä, olemme hukassa", sanoi Curtis, niinkuin
usein ennenkin olimme sanoneet -- ja se oli totta. "Jos vanhan
portugalilaisen kartta on oikeassa, pitäisi olla vettä aivan
tässä lähettyvillä", tuumasin minä, mutta sanani eivät kyenneet
rohkaisemaan toisia. Ja totta puhuen, pitäisi ollakkin jotenkin
luja-uskoinen voidakseen luottaa tuohon vanhaan karttarepaleeseen.

Nyt oli aivan valoisa. Me istuimme neuvottomina katsellen toinen
toisiamme, mutta äkkiä kohosi hottentotti Tuulihattu pystyyn ja alkoi
tutkia maata ympärillämme. Sitten hän jäi seisomaan ja viittasi
alaspäin kirkaisten.

"Mitä nyt?" Me hyökkäsimme joka mies katsomaan, mitä oli tekeillä.
Pyh, ei niin mitään! Muutamia kauriinjälkiä vain! Mitä ihmeellistä
siinä sitten oli?

Hottentotti katseli meihin. "Kauriit oleskelevat aina niillä paikoin,
missä on vettä", vastasi hän.

Hän oli oikeassa, sitä en ollut ajatellut. "Jumalan kiitos!"
huudahdin.

Tuulihatun keksintö herätti meihin uutta eloa. Kun hätä on suurin, on
apu lähinnä, sanotaan. Olisiko apu nyt todellakin lähellä -- vesi,
kiihkeästi kaivattu vesi?

Tuulihattu puolestaan ei laiskotellut. Hän haki, haki, heitti pään
taaksepäin, nosti nenänsä pystyyn ja veti ilmaa kuin vanha vaaraa
vainuava metsäkoira. Viimein hän huudahti: "Minä haistan vettä."

Ei voi sanoin selittää meidän iloamme. Tiesimmehän, kuinka terävät
näiden villi-ihmisten aistimet ovat.

Ja katso -- samassa tuokiossa tuli aurinko näkyviin kaikessa
loistossaan, ja yht'äkkiä levisi eteemme kuva, niin suurenmoinen
ja niin ihana, että me hetkeksi unohdimme janommekin ja puhkesimme
ihastuksen huutoihin.

Siinä olivat vuoret edessämme! Hohtavana kuin hopea aamuauringon
säteissä kohosi Sheban povi kirkkaassa erämaan ilmassa. Näytti siltä
kuin olisi se ollut vain kappaleen matkan päässä, ja kuitenkin oli
sinne ainakin 10 peninkulmaa. Molemmin puolin näitä kaksoisvuoria,
kaukana, ehkä satojen virstojen päässä, kohosivat mahtavat
Suliman-vuoret.

Komeampaa näkyä ei voi ajatella. Nyt kun istun täällä ja muistelen
sitä, tunnen hyvin ettei kynäni kykene kuvailemaan sitä vaikutusta,
jonka nuo mahtavat vuoret meihin tekivät. En ikimaailmassa ole nähnyt
mitään ihanampaa. Koko Afrikassa ei ole näiden vuorten vertaista,
siitä olen varma -- niin ehkäpä ei koko maailmassa. Ainakin 15,000
jalan korkuisina kohottivat molemmat vuoret huippujaan korkeuteen,
pilvien yläpuolelle saakka, ja jyrkkä kalliojono yhdisti siltana
ne toisiinsa. Silvestran kartassa oli näille kauniille vuorille
annettu nimi "Sheban povi", ne kohosivat näet taivasta kohti
ikäänkuin lumivalkea äidinrinta. Niiden välinen kallioseinä näytti
olevan useampia tuhansia jalkoja korkea; se oli aivan äkkijyrkkä.
Silmänkantamiin ulottuivat nämä jyrkät kalliot, huippu toisensa
vieressä. Siellä täällä niiden keskellä yleni laakeakukkulainen vuori
-- samantapainen kuin Taffelvuoret Kap-kaupungin luona. Tällaiset
vuorimaisemat ovat hyvin tavalliset Afrikassa.

Tämä suurenmoinen ja mahtava näky vaikutti meihin niin juhlallisesti,
että seisoimme tuskin henkeä vetäen. Ääneti katselimme vain noita
suunnattomia tulivuoria -- sillä epäilemättä ne olivat sammuneita
tulivuoria. Hetkisen leikittelivät aamuruskon säteet lumipeitteisillä
huipuilla ja alempana olevilla ruskeilla kalliorinteillä. Mutta nyt
alkoivat kummalliset sumut ja omituisesti muodostuneet pilvet verhota
huippuja ja pian oli Sheban povi harmaan harson peitossa, jonka
kautta sen jalopiirteiset ääriviivat vain himmeästi häämöttivät. Oli
kuin joku näkymätön noitakäsi olisi vetänyt verhon vuorien eteen
peittäen ne ihmetteleviltä katseiltamme. -- Myöhemmin saimme tietää,
että tällainen paksu sumu melkein aina verhoaa koko tämän vuorijonon,
ja siksi emme ollut niitä ennen huomanneet. Siksipä eivät myöskään
monet löytöretkeilijät, jotka ovat samonneet mustien maanosan ristiin
rastiin, tiedä kertoa mitään näistä vuorista ja niiden omituisesta
kauneudesta.

Siispä: vuoret katosivat, ja samassa valtasi jano meidät uudelleen,
rajusti polttaen kurkkujamme.

Tuulihattu yhä väitti vainuavansa vettä. Mutta mitä hyötyä siitä oli,
kun silmä kaikkialla kohtasi vain kuivaa tulikuumaa hiekkaa. Hiekkaa,
hiekkaa ja taaskin hiekkaa -- siinä kaikki. Me kiersimme kukkulan,
mutta ei toisella rinteelläkään näkynyt veden pisaraa.

"Sinä olet hölmö", tiuskasin minä Tuulihatulle. "Eihän täällä ole
vettä ei näkyvissä, ei kuuluvissa."

Hän kohotti vaan nenänsä yhä pystympään ja haisteli, haisteli. "Minä
haistan aivan selvästi", sanoi hän. "Sitä täytyy olla jossakin
ilmassa."

"Ilmassa", toistin minä, "pidätkö meitä pilanasi, sinä ruskea
veijari? Vai tarkoitatko pilvissä olevaa vettä? Silloin olet
oikeassa. Mutta kuluupa vielä pari kuukautta, ennenkuin se virtaa
alas... meidän valjenneille luillemme", lisäsin ja kävin äkkiä
totiseksi.

Curtis siveli miettiväisenä vaaleata partaansa. "Mitäs jos tuolla
kukkulan huipulla?"

Mutta God keskeytti hänet tuikeasti: "Lörpötyksiä! Vettäkö kukkulan
huipulla! Onkos mokomaa kuultu!"

"Kiivetäänpä sentään sinne katsomaan!" ehdotin minä. Ja niin
kapusimme siis jalka jalalta ylös kummun hiekkaista rinnettä.

Umbopa oli ensimäisenä perillä. Yht'äkkiä hän seisahtui kuin
kivettyneenä.

"Vettä! Vettä!" huusi hän, niin että kajahti yli erämaan.

Samassa olimme mekin jo hänen rinnallaan ja _siinä -- niin siinä oli
todellakin vettä_!

Hiekkakummun huipulla oli pieni rotko tai syvennys ja siinä
pieni vesilammikko. Emme tietysti ennättäneet ihmetellä, kuinka
näin kummallisessa paikassa saattoi olla vettä. Se oli mustaa
ja ilkeännäköistä, mutta me emme siitä peljästyneet, olihan se
vettä ja se riitti meille. Yks kaks olimme kaikki vatsallamme ja
ahmimme suuhumme lammikon likaista nestettä, kuin olisi se ollut
jumalten juomaa. Hyvänen aika, kuinka me joimme! Olipa ihme, ettemme
halenneet. Vihdoin viimein, kun jo olimme saaneet kylläksi, revimme
vaatteet yltämme ja laskeuduimme lammikkoon -- suoraan sanoen
liotimme itsemme tuossa sameassa vedessä. Kuiva, kurtistunut ihomme
sieti kyllä hiukan kostua.

Nautittuamme kylvystämme perin pohjin, nousimme viimein elpyneinä
ylös ja vedimme vaatteet yllemme. Viime päivinä emme janolta olleet
saaneet syödyksi pienintäkään palasta. Nyt maitti ruoka taas ja
mielihalulla haukkasimme kuivattua lihaamme. Kun olimme ravitut,
heittäysimme unisina lammikon reunalle rotkon suojaan ja poltimme
piipullisen tupakkaa, kunnes vaivuimme uneen. Vasta päivällisaikaan
heräsimme.

Sinä päivänä emme kulkeneet sen kauemmaksi, vaan levähdimme rakkaan
lammikkomme ääressä. Kiitollisuudella ajattelimme vanhaa Silvestraa,
joka kaikesta päättäen oli taitava ja tarkka kartanpiirustaja,
olihan vesilammikon paikka aivan täsmälleen merkitty karttaan. En
vaan voinut käsittää, kuinka vielä -- 300 vuotta Silvestran kuoleman
jälkeen -- saattoi olla vettä rotkossa; luultavasti kumpusi se
jostain salaisesta lähteestä syvältä maan alta.

Kuun noustessa läksimme taas liikkeelle reippaina, pää pystyssä;
ensiksi täytimme tietysti sekä itsemme että pullomme täpötäyteen
vedellä. Sinä päivänä kuljimme noin viisi peninkulmaa. Vettä emme
enää nähneet, mutta aamulla me onneksi saavuimme muutamille suurille
muurahaiskeoille, jotka suojasivat meitä auringon paahteelta.
Vielä yksi öinen matka ja sitten -- kun aamuaurinko hetkeksi
karkoitti sumupilvet -- näimme Suliman-vuorten ja Sheban poven
kohoavan korkeuteen aivan edessämme, vain neljän-viiden peninkulman
päässä. Illalla lähdimme uudelleen eteenpäin, ja seuraavana aamuna
päivänkoitteessa aloimme vihdoin vähitellen nousta ylöspäin; me
seisoimme Sheban vasemman "rinnan" alimmalla rinteellä, jota kohti
kulkumme koko ajan oli ollut suunnattu. Nyt olivat vesipullomme
taas tyhjät, ja meillä oli kauhea jano, mutta emme voineet
toivoakkaan mitään juotavaa, ennenkuin olimme saapuneet vuorenhuipun
lumirajalle. Levähdimme parisen tuntia ja kapusimme sitten taas
eteenpäin. Janoisina ja uupuneina ponnistelimme askel askeleelta,
ylöspäin laavalohkareiden yli, jotka vuosituhansia sitten olivat
sinne purkautuneet. Jalkamme olivat pian niin hellät, että teki
kipeätä joka kerran, kun ne koskivat maahan. Kello tuli 10 --
tuli 11 -- ja me olimme yhä vaan samassa paikassa, siltä meistä
ainakin tuntui. Silloin äkkäsimme joitakuita suuria laavamöhkäleitä
muutama sata askelta yläpuolellamme. Sinne täytyi meidän pyrkiä,
siellä oli varmaankin siimestä! Viimein pääsimme niin korkealle,
ja mitä näimmekään? Suureksi kummaksemme -- tai oikeastaan olimme
käyneet niin tylsiksi, ettemme enää ihmetelleet mitään -- näimme
täällä pienen ylängön, joka rehevänä vihannoi. Luultavasti oli
rapaantunut laavakerros aikojen kuluessa muodostunut ruokamullaksi,
linnut olivat kuljettaneet siemeniä, ja siten oli ruoho alkanut
rehoittaa päivänpaisteessa. Me emme paljoakaan piitanneet nurmikosta,
emmehän voineet syödä ruohoa kuten Nebukadnezar ennen vanhaan, emme
myöskään voineet sillä janoamme sammuttaa. Toivottomina ja väsyneinä
heittäydyimme ruohikkoon, ja minä puolestani kaduin hartaasti, että
ollenkaan olin lähtenyt tämmöiselle uhkarohkealle matkalle. Siinä
maatessamme huomasin äkkiä Umbopan kohoavan pystyyn ja juoksevan,
minkä väsyneiltä jaloiltaan pääsi, toiselle vihannalle paikalle
lähellämme. Äkkiä alkoi hän, tämä vakava, tyyni mies, hyppiä ja
tanssia aivan kuin lapsi, samalla kun hän heilutti jotain viheriäistä
ilmassa meidän nähdäksemme... Silmänräpäyksessä karkasimme joka mies
pystyyn. Olisiko hän löytänyt vettä? Vai mitä oli tekeillä?

Minä huusin hänelle hänen omalla kielellään, kysyen mikä oli hätänä.

"Ruokaa ja juomaa Makumazahn!" huusi hän heiluttaen viheriäistä
esinettään.

Nyt näin, mitä hän oli löytänyt: _meloonin_. Ja kaikkialla hänen
ympärillään kasvoi kypsiä melooneja tuhansittain.

"Melooneja!" kirkaisin täyttä kurkkua Godille, vaikka hän oli aivan
kintereilläni, ja silmänräpäyksessä oli hän iskenyt valehampaansa
mehevään hedelmään.

Luulenpa, että kukin meistä hotki suuhunsa viisi -- kuusi meloonia,
ennenkuin saimme sanaakaan suustamme. Hyvänen aika, kuinka makeilta
ne maistuivat! Meloonit tosin eivät ole erittäin ravitsevia hedelmiä,
mutta ne olivat niin ihanan virvoittavia ja meheviä, että janomme
pian haihtui kuin kaste auringossa. Entäs "biltongimme" suolattu
lihamme, uh meitä iljetti jo ajatellessakin. Sitä paitsi täytyi
meidän säästää sekin vähä, mikä siitä vielä oli jäljellä, kukaties
milloin taas saisimme jotain syötävää.

Mutta mitä näinkään! Eikö tuolla lentänyt lintuparvi. Aivan oikein,
korkealla ilmassa päämme yläpuolella lensi kymmenen suurta trappia.

"Ammu, Baas, ammu", kuiskasi Tuulihattu heittäytyen suulleen
maahan. Me toiset seurasimme hänen esimerkkiään. Kun trapit olivat
pyssykantaman päässä meistä, hypähdin minä pystyyn. Nähdessään minut,
pakkautuivat ne yhteen, kuten olin arvannut. Tätä silmänräpäystä
käytin hyväkseni ja laukaisin. Pamaus -- ja riemuhuutojen raikuessa
pudota pöksähti suuri komea lintu keskellemme. Se oli kelpo äijä ja
painoi vähintään 9 kiloa. Tuossa vilauksessa me olimme virittäneet
kuivista melooninvarsista nuotion, joka iloisesti leimusi. Lintu
riippui paistinvartaassa eikä aikaakaan, kun saimme pistää poskeemme
herkkua, jommoista emme viikkokauteen olleet saaneet maistaa. Koko
trappi meni menoaan vatsaamme, ei jäänyt jäljelle kuin luut ja nokka.
Sinä iltana emme kärsineet ei nälkää eikä janoa.

Yöllä jatkoimme matkaamme kuuvalossa. Tietysti otimme melooneja
mukaamme, niin paljon kuin vain jaksomme kantaa. Mitä korkeammalle
nousimme, sitä kylmemmäksi kävi ilma, ja sitä me tietysti emme
pahoitelleet. Päivänkoitteessa ei meillä enää ollut kuin noin
kolme-neljä peninkulmaa lumirajalle. Ja sinne kerran päästyämme
oli meidän helppo saada janomme sammutetuksi, olihan meillä lunta
yllin kyllin. Mutta voi kauheata kuinka tukalaa oli kiivetä vuorta
ylös! Pääsimme tuskin neljänneksen verran tunnissa. Sinä yönä söimme
viimeisen palan "biltongiamme". Herra ties, koska taas saisimme
jotain syödäksemme. Lukuunottamatta trappeja, emme olleet vuorilla
nähneet ainoatakaan elävää olentoa, emme myöskään olleet tavanneet
yhtäkään lähdettä tai puroa, joka oli meistä varsin kummallista.
Mihin ihmeeseen joutui kaikki sulava lumi? kummastelimme.
Jäljestäpäin saimme tietää vuorten viettävän pohjoista kohti, ja sitä
tietä virtasivat kaikki vedetkin.

Minä painatan tähän otteen muistiinpanoistani, jotka kolmen seuraavan
päivän kuluessa tein päiväkirjaani. Se kuvaa parhaiten vaivat ja
vastukset, jotka saimme kärsiä matkallamme mahtaville vuorille.

21 p. _toukokuuta_. Läksimme matkaan kello 11 aamupäivällä. Olemme
nimittäin nyt niin korkealla, että voimme kulkea päivälläkin. Meillä
on muutamia melooneja mukanamme. Olemme ponnistaneet ylöspäin koko
päivän löytämättä mitään syötävää. Päivän laskiessa pysähdyimme.
Olemme kauheasti nälissämme.

22 p. _toukokuuta_. Eteenpäin auringon noustessa. Olemme kaikki
hyvin heikot ja näännyksissä. Emme ole jaksaneet juuri peninkulmaa
pitemmälle päivässä. Olemme tavanneet joitakuita lumipilkkuja ja
syöneet vähän lunta, muuta syötävää ei ole ollut. Illan suussa
pysähdyimme lepäämään. On jäätävän kylmä. Olemme juoneet siemauksen
paloviinaa, kietoutuneet peitteisiimme ja likistäytyneet aivan
lähelle toisiamme pysyäksemme lämpöisinä. Olemme nälkään ja
väsymykseen nääntymäisillämme. Tuulihattu oli vähällä kuolla viluun
yöllä.

23 p. _toukokuuta_. Vielä kerran olemme alkaneet päivämatkamme, mutta
pelkään, sen olevan viimeisemme. Emme voi kauemmin pysyä elossa ilman
ravintoa. Paloviinaa -- ainoata, joka tähän asti on pitänyt veremme
lämpimänä -- ei ole kuin tilkkanen enää jäljellä. Curtis, God ja
Umbopa eivät valita, he kantavat kärsimyksensä sankarillisesti. Mutta
hottentotti ei suinkaan enää kestä kauan, hän ei siedä kylmyyttä.
Entä minä itse -- niin, kylmyyttä voin vielä kestää, mutta en nälkää.
Tuntuu niin omituisen ontolta vatsani seutuvissa. Toisilla kuuluu
olevan samanlainen tunne vatsassaan.

Me olimme nyt saapuneet kukkulalle, joka on molempia vuoria
yhdistävän laavamuurin tasalla. Näköala on suuremmoinen. Takanamme
välkkyy suuri päivänpaisteinen erämaa niin pitkälle kuin silmä
kantaa; edessämme ja yläpuolellamme hohtaa lumi peninkulmia laajalta,
ja lumen keskeltä kohoaa vuoren pyöreä kukkula taivasta kohti. Ei
ainoatakaan elävää sielua ole näkyvissä. Jumala varjelkoon meitä.
Viimeinen hetkemme lähestyy...

Ja nyt jätän päiväkirjani. Siitä mitä sittemmin tapahtui, aion kertoa
lähemmin.

Koko päivän -- (toukokuun 23 päivä) kahlasimme hitaasti eteenpäin
lumessa; silloin tällöin istahdimme lepäämään. Ihmeellisen näköistä
joukkoa varmaankin olimme, kun siinä viimeisiä voimiamme ponnistaen
hoipertelimme lumikentällä raskas taakka hartioilla. Lakkaamatta
tähystimme nälkäisin katsein oikealle ja vasemmalle keksiäksemme
jonkun elävän olennon -- mutta turhaan -- kaikki oli hiljaista,
autiota. Hitaasti, kauhean hitaasti kävi kulku ylöspäin; puolitoista
peninkulmaa päivässä, sen enempää emme jaksaneet.

Vähän ennen auringonlaskua olimme kavunneet korkealle ylös Sheban
vasemmalle rinnalle, aivan sen rinnanpään alle, joka suunnattomana
lumikekona kohoaa pilviin.

Olimme väsyneet ja kurjassa tilassa, mutta kesken kärsimyksiemme
vaikutti meihin kummallisesti ihana näköala, joka levisi silmiemme
eteen yltympärillämme, tällä hetkellä se oli sitä suurenmoisempi, kun
laskeuvan auringon säteet heijastivat lumen veripunaiseksi ja loivat
vuorenharjalle välkkyvän hohtokivikruunun.

"Entäs luola!" läähätti God viimein. "Minun mielestäni pitäisi meidän
vähitellen olla sen lähettyvillä, tarkoitan luolaa, josta vanha
portugalilainen kirjoitti."

"Niin, jos sitä ollenkaan on olemassa", virkoin minä. Mutta nyt
Curtis suuttui.

"Teette väärin, Allan", sanoi hän "epäillessänne Silvestran karttaa.
Minä uskon lujasti sen luotettavaisuuteen. Muistakaa lammikkoa
erämaassa! Sen löysimme helposti, ja me löydämme kyllä luolankin."

"Kenties", vastasin minä. "Mutta meidän on löytäminen se nyt heti --
ennen pimeän tuloa. Muuten olemme kuoleman omat."

Samosimme sitten eteenpäin aivan hiljaa noin neljännestunnin,
varjomme kasvoivat muistuttaen meitä siitä, että päivä vaipumistaan
vaipui; hetkisen kuluttua se oli katoova näköpiirin taa.

Umpoba astui minun rinnallani. Hän oli kietoutunut peitteeseensä ja
oli kiristänyt vatsansa nahkahihnalla "pienentääkseen nälkää", niin
että hän oli hoikka kuin nuori tyttö.

Äkkiä hän tarttui käsivarteeni.

"Kas tuolla!" sanoi hän ja viittasi edessämme kohoavaan
kallioseinään. Minä tuijotin sinne ja näin jotain luolan tapaista
lumessa.

"Siinä on luola", sanoi Umbopa. Aivan oikein! Me riensimme sinne
ja huomasimme, että aukko tosiaan johti rotkoon, joka nähtävästi
oli Silvestran mainitsema luola. Mutta viime hetkelläpä sen
huomasimmekin. Sillä samassa silmänräpäyksessä kun me astuimme
luolaan, sanoi aurinko hyvää yötä ja tuli pimeä, pilkkosen pimeä.
Tällä leveysasteella kestää näet hämärä vain tuokion.

Kovin tilava ei luola tuntunut olevan. Sitä paitsi emme
ennättäneetkään sitä nyt sen tarkemmin tutkia. Heittäysimme vaan
maahan, painauduimme niin lähelle toisiamme kuin mahdollista
saadaksemme lämmintä ja tyhjensimme viinapullomme viimeiseen pisaraan
-- saimme kulauksen mieheen -- siinä kaikki. Sitten koetimme nukkua
päästäksemme nälästä, tuskasta ja väsymyksestä. Mutta kuka olisi
voinut nukkua mokomassa pakkasessa? En tiedä tarkoin, montako astetta
kylmää oli, mutta 10-12 asteen pakkanen oli ainakin. Joka tapauksessa
me kärsimme kauheasti, heikontuneet kun olimme erämaan helteestä
ja ruuan puutteesta. En koskaan ole tuntenut olevani niin lähellä
kuolemaa kuin tuona kamalana yönä pimeässä, jääkylmässä luolassa.

Etananvauhtia matovat hetket eteenpäin. Yö tuntui loppumattomalta.
Lähemmäksi, yhä lähemmäksi, toisiamme painauduimme torjuaksemme
purevaa pakkasta, joka kirveli käsiämme, jalkojamme ja kasvojamme.
Mutta siitä ei ollut paljon apua, kurjissa nälkiintyneissä
ruumiissamme ei ollut lämpöä liiaksi.

Silloin tällöin nukahti joku meistä silmänräpäykseksi vain, kauan ei
kukaan voinut nukkua. -- Jumalan kiitos! -- sillä jos kaikki olisimme
vaipuneet sikeään uneen, emme ehkä koskaan enää olisi heränneet.
"Ihminen voi, mitä hän tahtoo", sanoo vanha sanalasku. Ja minä luulen
melkein, että me pysyimme hengissä tämän kauhean yön vain siksi, että
me _tahdoimme_ elää.

Koko yön kalisivat hottentotti Tuulihatun hampaat, niin että säälitti
kuulla sitä. Vähän ennen aamunkoittoa hän huokasi syvään ja sitten
hänen hampaansa lakkasivat kalisemasta. Hän on nukahtanut, arvelin.
Hän ja minä istuimme selitysten, ja minä saatoin huomata kuinka hän
kylmenemistään kylmeni, viimein tuntui siltä, kuin olisin nojautunut
jääkappaletta vasten.

Vihdoinkin sarasti aamu, harmaana, koleana. Sitten alkoi kultainen
päivänvälke iloisesti leijailla lumella ja viimein kohosi säteilevä
aurinko laavaseinän takaa ja valaisi luolaa, jossa me makasimme
kylmiksi kangistuneina ja Tuulihattua, joka istui keskellämme
kuolleena. Nyt ymmärsin, miksi hänen selkänsä oli ollut niin
kylmä. Hän oli kuollut juuri silloin, kun minä kuulin hänen syvän
huokauksensa. Kauhistuneina ja alakuloisina kohosimme pystyyn ja
jätimme uskollisen palvelija-raukkamme samaan asentoon, mikä hänellä
oli ollut nukkuessaankin, sääret koukussa, käsivarret polvien ympäri.

Kun nousimme pystyyn, paistoi päivä kirkkaana suoraan luolan aukosta
sisään valaisten sen kokonaan. Samassa kuulin kauhunhuudahduksen.
Käännyin katsomaan, mikä oli hätänä -- ja mitä näin?

Luolan perällä, seinää vasten, istui vielä toinenkin olento kyyryssä.
Pää nojausi rintaan ja pitkät käsivarret riippuivat sivulla
hervottomina. Minä tuijotin olentoon ja huomasin, että sekin oli
ruumis -- _valkoisen miehen ruumis_.

Sen näkivät toisetkin. Sanomaton kauhu valtasi meidät, väsyneet ja
voimattomat kuin olimme, ja niin pian kuin kangistuneilta jaloiltamme
pääsimme, pakenimme ulos luolasta.



SEITSEMÄS LUKU.

Salomon suuri tie.


Luolan ulkopuolella pysähdyimme; häpesimme suuresti pakoamme.

"Minä menen sinne takaisin", sanoi Curtis.

"Minkä vuoksi?"

"Koska johtuu mieleeni, että ruumis saattaisi olla veljeni."

Niin, kukaties se todellakin voisi olla mahdollista. Siis vielä
kerran luolaan ottamaan asiasta selkoa. Kesti kotvan aikaa ennenkuin
silmämme, jotka tulivat päivänvalosta ja häikäisevän valkeasta
lumesta, tottuivat luolan pimeyteen. Totuimme kuitenkin vähitellen,
ja me aloimme tarkastaa kuollutta miestä.

Curtis laskeutui polvilleen ja tutki kuolleen kasvoja.

"Jumalan kiitos!" hän huudahti. "Tämä ei ole minun veljeni."

Ruumiista päättäen oli vainaja ollut kookas keski-ikäinen mies;
hänellä oli kotkannenä, harmaa tukka ja pitkät mustat viikset.
Keltainen nahka oli kovasti pingollaan luitten päällä. Vaatteita ei
ruumiilla ollut paitsi villasukkia jaloissa; luurankomainen yläruumis
oli aivan alasti. Kuolleen kaulalla oli rihma, jossa riippui pieni
risti. Ruumis oli aivan kylmästä kangistunut.

"Kukahan se mahtaa olla!" lausuin minä.

"Ettekö arvaa?" kysyi God.

Minä pudistin päätäni -- turhaan vaivasin aivojani.

"Tietysti vanha portugalilainen?"

"José da Silvestrako?"

Mutta sitä en voinut uskoa. Kuinka ihmeellä hän olisi voinut säilyä
näin hyvin! Olihan hänen kuolemastaan kulunut kolmesataa vuotta -- --

Miks'ei selitti God meille, hän saattoi säilyä mainiosti. Meidän
tuli muistaa, kuinka suunnattoman kylmä tässä luolassa aina oli.
Sellaisessa pakkasessa saattoi ruumis hyvästi säilyä kolme tuhattakin
vuotta. Aurinko ei koskaan paahda tänne eikä täällä ole eläimiä,
jotka hävittäisivät ja kalvaisivat. "Portugalilaisen orja", arveli
God, "hän, josta vanhassa paperissa puhutaan, on luultavasti jättänyt
isäntänsä heti hänen kuoltuaan, ja ottanut hänen vaatteensa, ettei
kuolisi viluun. Kas tässä", näin sanoen kumartui God ja otti maasta
jotain "tässä on halkinainen luu, jolla hän kirjoitti ja piirsi
kartan".

Nyt ei enää ollut epäilemistäkään, ettei ruumis todellakin ollut
vanhan portugalilaisen seikkailijan. Hetken aikaa seisoimme
hämmästyneinä ääneti katsellen ruumista. Ihmeellinen sattuma!
Unohdimme melkein nälän ja väsymyksen, niin liikutetut olimme.

Curtis kumartui kuolleen puoleen ja viittasi pieneen naarmuun
sen vasemmassa käsivarressa. "Katsokaahan -- siinä on hänen
'mustepullonsa', tästä paikasta on mies ottanut veren, jolla hän
kirjoitti. Onko kukaan luotu olento koskaan kokenut kummempaa?"

Siinä istui nyt tuo mies raukka, joka monta Herran vuotta sitten oli
kirjoittanut opastuksen ja piirtänyt kartan, joiden avulla me olimme
tulleet tälle ihmeelliselle paikalle. Minä pitelin kädessäni kurjaa
kynää, jolla hän oli kirjoittanut ja hänen riutuneella rinnallaan
riippui vielä risti, joka oli ollut hänen viimeinen lohdutuksensa
kuolinhetkellä. Minä katselin, katselin -- ja saatoin ajatuksissani
kuvailla kaiken, näin uljaan aatelismiehen, joka taisteli kuolemaa
vastaan, nääntyi nälkään ja viluun, mutta joka kuitenkin viimeisellä
hetkellään ajatteli tulevia sukupolvia ja tahtoi saattaa suuren
salaisuutensa tiettäväksi maailmalle. Olin myös näkevinäni suurta
yhdennäköisyyttä vainajan ja hänen jälkeläisensä piirteissä, hänen,
jonka tunsin ja joka oli vetänyt viimeisen henkäyksensä minun
sylissäni.

Niin, siinä hän istui -- ilmeisenä todistuksena vaaroista, jotka
uhkaavat jokaista, joka lähtee sellaiselle vaaralliselle retkelle.
Hän oli kuin kauhistuttava varoitus meille, jotka olimme uskaltaneet
ryhtyä samaan uhkayritykseen -- ja joita saattoi kohdata sama onneton
loppu kuin häntäkin. Ja siinä hän luultavasti tulee istumaan uusien
vuosisatojen noustessa ja vieriessä, ja hänen ympärillään levittää --
vast'edes niinkuin nytkin -- yksinäisyyden jylhä kammo suunnattomat
siipensä.

Curtis katkaisi äänettömyyden syvällä äänellään. "Menkäämme!" sanoi
hän. "Ei, odottakaahan hiukkasen, hänen ei enää tarvitse olla yksin.
Me annamme hänelle toverin." Näin sanoen hän nosti Tuulihatun ruumiin
ja kantoi sen vanhan ritarin viereen. Sitten hän kumartui ja koetti
avata rihmaa, josta risti riippui; mutta hänen sormensa olivat liian
jäykät ja hänen täytyi yhdellä tempauksella katkaista lahonnut nauha.
Luulenpa, että hän yhä vielä tänäkin päivänä säilyttää sitä. Kynän --
halkinaisen luun -- otin minä; se on edessäni pöydällä tätä kirjaa
kirjoittaessani. Joskus käytän sitä, kun allekirjoitan jonkun paperin.

Sen jälkeen jätimme molemmat kuolleet yksinäisyyteen. Ikuisen
lumen keskellä he nyt istuvat vartioiden vuorten rauhaa -- istuvat
vieretysten ylpeä aatelismies ja kelpo hottentotti raukka. Sitten
hoipersimme ulos luolasta ja seisoimme taas kirkkaassa päivänvalossa
valmiina jatkamaan raskasta matkaamme. Kenties oli tämä päivämatka
viimeisemme. Kenties mekin makaisimme kuolleina, auringon ensi kerran
noustessa. Mutta eteenpäin...

Olimme kulkeneet noin neljänneksen verran, kun äkkiä huomasimme
saapuneemme ylängön rajalle. Mikä nyt oli kohtaava meitä?
Toistaiseksi emme voineet ollenkaan nähdä, mitä edessämme oli --
kaikki oli vielä tiheän sumun peitossa. Mutta harmaan verhon hitaasti
haihtuessa käytimme silmiämme ja näimme, että noin tuhat jalkaa
alapuolellamme, siinä, missä lumirinne päättyi, levisi vihannoiva
ruohokenttä, jonka läpi pieni hopeavälkkeinen puro virtasi.

Ja me näimme vielä enemmän. Puron reunalla venyi kymmenkunta
antilooppia päivänpaisteessa lekotellen. Emme näin kaukaa voineet
päättää mitä lajia ne olivat, mutta antilooppeja ne olivat -- ja
mekös iloitsimme. Siinähän oli ruokaa moneksi päiväksi, jos meidän
vaan onnistuisi kaataa pyssyillämme muutamia niistä. Mutta siinäpä
se! Eläimet olivat ainakin kuudensadan askeleen päässä meistä,
ampumaväli oli siis varsin pitkä, joten kuulat helposti saattoivat
mennä syrjään -- -- Mutta rohkeutta vaan! Hetkisen neuvottelimme
siitä, millä keinoin parhaiten pääsisimme eläimiin käsiksi. Olisiko
viisasta koettaa hiipiä niitä lähemmäksi? Vai pitäisikö meidän pysyä
siinä missä olimme? Päätimme noudattaa jälkimmäistä ehdotusta, tuuli
puhalsi näet antilooppeihin päin, niin että jos olisimme lähteneet
liikkeelle, olisivat nuo arat eläimet piankin meidät huomanneet,
varsinkin kun meidän tullaksemme niiden luo, olisi pitänyt kulkea
lumikentän poikki, joten oli helppo nähdä meitä.

"Ei, meidän täytyy koettaa onneamme täältä matkan päästä", sanoi
Curtis. "Mitkä pyssyt otamme, Allan -- Winchester-rihlapyssyt vaiko
pika-ampuvat?"

Niin, siinä oli taas tärkeä kysymys, hyvinkin tärkeä.
Winchesteri-pyssyt ampuivat näet kauas, jota vastoin pika-ampuvilla
pyssyillä saattoi vain onnen kaupalla osata niin pitkälle kuin
eläimet nyt olivat meistä. Mutta toiselta puolen olivat pika-ampuvat
ladatut räjähtävillä kuulilla. Jos niillä osui, oli saalis taattu.
Minä mietin hetken aikaa.

"Otetaan pika-ampuvat", sanoin sitten. "Näettekö noita kolmea
otusta tuolla suoraan edessämme? Jokainen ottaa yhden osalleen.
Sinä, Umbopa, saat antaa merkin, niin että kaikki kolme laukaisemme
yht'aikaa."

Nostimme pyssyt poskelle ja tähtäsimme. Jokainen sipristi vasemman
silmänsä ja koetti pitää pyssyänsä niin levollisesti, kuin olisi
ollut kuvapatsas. Tähtäsimme, niinkuin tähtää mies, joka tietää
elämänsä olevan kysymyksessä!

"Nyt!" sanoi Umbopa, ja rihlapyssymme pamahtivat. Ylt'ympäriltä
vastasi kaiku vuorten välistä. Silmänräpäykseksi kohosi kolme
pientä savupilveä eteemme, mutta kun ne haihtuivat, näimme --
oi suurta riemua -- suuren antiloopin, joka kuoleman kourissa
vääntelihe maassa. Kohotimme riemuhuudon, me olimme pelastetut, me
olimme saaneet ruokaa! Vaikka olimme niin väsyneet ja heikot, että
tuskin pysyimme pystyssä, laukkasimme nyt täyttä vauhtia lumista
rinnettä alas saaliillemme. Yks kaks olivat puukkomme esillä, ja me
leikkasimme sydämen ja maksan irti eläimestä.

Mutta entäs sitten? Millä lailla saisimme lihan paistetuksi? Meillä
ei ollut poltinpuita, ei rahtuakaan. Neuvottomina ja alakuloisina
katselimme toisiimme.

"Nälkäisten miesten ei todellakaan kannata olla herkuttelijoita!"
arveli God. "Meidän on pakko syödä lihamme raakana."

Raakana! Uh! Mutta muuta neuvoa ei ollut, sillä jotain syötävää
meidän täytyi saada. Otimme siis maksan ja sydämen ja jäähdytimme ne
lumessa; sitten huuhdoimme lihan purossa, jonka vesi oli jääkylmää
ja iskimme hampaat lihaan. Hyvänen aika, kuinka se maistui makealta,
niin raakaa kuin se olikin. Joka suupala elvytti jälleen entistä
voimaamme ja entistä elämänhaluamme ja veri alkoi nopeammin kiertää
suonissamme. Emme kuitenkaan uskaltaneet täyttää nälkiintyneitä
vatsojamme ylenmääräisesti; kun olimme sammuttaneet pahimman nälän,
taukosimme, vaikka kyllä vielä olimme nälkäiset.

Minä astuin nyt lähemmäksi kaatunutta antilooppia sitä paremmin
tarkastaakseni. Se oli kummallinen eläin -- minä en ainakaan ollut
ennen nähnyt senlajista. Se oli noin aasin kokoinen, sarvet olivat
pitkät ja käyrät, nahka ruskea, punajuovikkainen. Sittemmin sain
tietää, että sen nimi alku-asukkaiden kielellä oli Inko. Se on hyvin
harvinainen ja elää vain ikuisen lumen mailla, missä eivät mitkään
muut metsän otukset menesty. Ei ollut helppo tietää, kuka meistä oli
ampunut eläimen. Mutta luulenpa, että God kaikessa salaisuudessa
kuvitteli olevansa sen onnellinen ampuja, hän näet yhä vielä muisteli
mestarilaukaustaan giraffinajossa ja oli omasta mielestään mainiokin
metsämies. Ja me jätimme hänet siihen uskoon.

Tähän asti oli koko huomiomme kiintynyt syömiseen, niin ettemme
ennättäneet ajatella mitään muuta. Nyt annoimme Umbopan leikata
antiloopin kappaleiksi, jotta saisimme parhaimman lihan mukaamme
evääksi, ja sillä aikaa tutkimme itse ympäristöä. Ja totta puhuen,
kauniimpaa ja suurenmoisempaa maisemaa en ole ikimaailmassa nähnyt ja
tuskinpa enää tulen sen vertaista näkemään.

Yläpuolellamme kohosivat Sheban huiput kohti aurinkoa, ja alhaalla,
viisituhatta jalkaa alapuolellamme levisi ihana, hedelmällinen
tasanko. Tuolla oli tiheä metsä, tuolla vielä toinen ja tuolla -- --
Metsien välistä näkyi viheriäisiä ruohomaita, ja kaukana kierteli
leveä sinertävä virta päivänpaisteessa välkkyen. Laitumilla kuljeksi
suuria eläinlaumoja, mutta emme voineet näin kaukaa päättää, olivatko
ne metsäneläimiä vaiko karjaa. Sitä vastoin saatoimme selvästi nähdä
jotain majojen tapaista.

Suurena karttana levisi kaunis maa edessämme. Me katselimme,
katselimme, emmekä väsyneet ihailemasta kaikkea tätä valoisaa
kauneutta ja tuoretta rehevyyttä.

Kaksi seikkaa kiinnitti heti huomiomme puoleensa. Ensiksikin oli
edessämme leviävä maa ainakin viisituhatta jalkaa korkeammalla
kuin erämaa, jonka läpi olimme kulkeneet, toiseksi juoksivat
kaikki virrat etelästä pohjoiseen päin. Vuorijonon etelärinteellä
emme valitettavasti olleet tavanneet ainoatakaan jokea, täällä
pohjoispuolella sitävastoin oli runsaasti jokia ja puroja. Ne
näyttivät kaikki yhtyvän suureen virtaan, joka kiemurteli seudun
läpi, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Me istuimme kalliorinteellä ja
ihailimme hetken aikaa sanattomina silmäimme edessä olevaa maisemaa.
Viimein katkaisi Curtis äänettömyyden.

"Kuulkaapa", virkkoi hän. "Vanhassa kartassa mainittiin jotain
Salomon suuresta tiestä, eikö totta?"

Minä nyökkäsin.

"Katsokaa tuonne! Siinä se on!" sanoi Curtis viitaten oikealle.

God ja minä käännyimme katsomaan. Toden totta! Suoraan halki tasangon
kiemurteli nauhan tapainen juova, se näytti todella leveältä
maantieltä. Me emme heti olleet huomanneet sitä, koska se puolittain
peittyi silmiltämme pienen kummun taa, juuri siinä missä se alkoi
leikata tasankoa. Emme virkkaneet mitään -- emme sanaakaan. Ja mitä
olisimmekaan voineet sanoa? Viime päivien kuluessa olimme nähneet ja
kokeneet niin paljon, että olimme jo kadottaneet kyvyn ihmetellä.
Sitä paitsi ei meistä ollut niin kummallista, jos tapasimme
jäännöksiä menneiltä ammoisilta ajoilta.

"Sinne ei liene kovinkaan pitkä matka", arveli God. "Mennäänkö nyt
heti?"

Tuumasta toimeen. Pesimme kätemme ja kasvomme purossa ja seurasimme
Godin kehotusta. Alkumatka oli jotenkin rasittava, täytyi alinomaa
kavuta ja harpata suurten kivien, ja korkeiden lumikinosten yli.
Viimein saavuimme kuitenkin pienelle töyräälle ja siinä näimme
tien aivan jalkaimme juuressa. Mainio tiepä se olikin, se oli noin
puolisataa jalkaa leveä ja kovaan kallioon hakattu. Ihmeellistä kyllä
päättyi se tähän, katosi kiviin ja lumeen.

"Mitäs tästä arvelette, Allan?" kysyi God, kun tuokion kuluttua
seisoimme kuningas Salomon tiellä. "Voitteko selittää, mistä tämä
johtuu?"

Ravistin päätäni. God katseli tutkivasti ympärilleen ja nosti
miettiväisenä sormen nenälleen.

"Luulenpa tietäväni sen", huudahti hän äkkiä. "Tie on nähtävästi
aikoinaan kulkenut vuorten yli ja jatkunut alaspäin erämaan halki.
Mutta joku tulivuorenpurkaus on hävittänyt sen. Selvästihän näkee,
kuinka koko vuoriseutu on laavan vallassa -- samoin on hiekka
peittänyt tien vuorten toisella puolella."

Godin selitys tuntui meistä uskottavalta, ja me jatkoimme matkaamme
alas vuorenrinnettä pitkin. Tämä kulku oli toista menoa kuin se,
johon olimme tottuneet. Tähän asti olimme päivät pääksytysten saaneet
ponnistaa ylöspäin lumikinosten ja vuorenlohkareiden yli, olimme
kärsineet nälkää ja janoa, vähältä piti ettemme kuolleet viluun.
Nyt kävi kulku alaspäin, tie oli kerrassaan oivallinen ja ruokahalu
tyydytetty. Ellei synkkä muisto Tuulihatun kuolemasta ja vanhan
Silvestran kammottavasta luolasta olisi painanut mieltämme, olisimme
olleet oikein hyvällä tuulella. Olisimmepa totta vie virittäneet
hilpeän laulunkin, huolimatta vaaroista, jotka ehkä väijyivät meitä
eteemme aukeavassa ihanassa maassa.

Mitä kauemmaksi jouduimme tasangolla, sitä lauhkeammaksi kävi ilma,
ja sitä hedelmällisemmäksi maaperä. Entäs tie -- niin enpä totta
tosiaan ole nähnyt niin suurenmoista yritystä. Rakennusmestari, joka
muinaisaikoina on rakentanut kuningas Salomon tien, oli taitavasti
osannut voittaa kaikki esteet. Eräässä kohden oli suunnaton rotko,
noin 300 jalkaa leveä ja ainakin 100 jalkaa syvä. Tämä mahdoton kuilu
oli täytetty valtavilla kivilohkareilla ja alhaalla pohjassa oli
näistä kivistä muurattu holvi, jota myöten raju vuoripuro kohisten
virtasi. Toisessa paikassa taas täytyi tien mutkailla edes takaisin
kiertääkseen äkkijyrkkää, noin 500 jalan korkuista syvännettä. Ja
taaskin kolmannessa paikassa nousi korkea kallioseinä vastaan, sen
läpi oli kaivettu ainakin kolmenkymmenen jalan pituinen tunneli.

Tunnelin seiniä peittivät omituiset korkokuvat. Ne esittivät
haarniskaan puettuja sotureita, jotka seisoivat sotavaunuissaan
taistellen. Eräässä kohden oli kuvattu kokonainen taistelu, siinä
oli kaatuneita, haavoittuneita ja vankeja, joita aseelliset miehet
kuljettivat pois.

Henry Curtis tutki hyvin tarkoin vanhoja taideteoksia.

"Niin", sanoi hän, "tätä kutsutaan kyllä kuningas Salomon tieksi,
mutta ellen varsin suuresti erehdy, ovat vanhat egyptiläiset olleet
täällä kauan ennen kuningas Salomon kansaa. Joka tapauksessa näyttää
tämä kuvaryhmä olevan egyptiläistä työtä!"

Päivällisaikaan saavuimme sille seudulle, missä metsät alkoivat.
Ensiksi tulimme harvaan viidakkoon, mutta vähitellen kohosi yhä
useampia suuria puita ympärillämme, ja viimein jouduimme tiheään
metsään. Enimmäkseen kasvoi se niin kutsuttuja "hopeapuita" -- näiden
lehdet välkkyvät nimittäin hopealle. Nämä puut ovat muuten jotenkin
harvinaisia Afrikassa. En ole nähnyt niitä muualla kuin Taffelvuoren
rinteillä Kapkaupungin luona.

Godin silmät loistivat kilpaa puitten lehtien kanssa. "Tässä,
totta vie, on polttopuita yllin kyllin", sanoi hän ja ehdotti että
pysähtyisimme valmistamaan päivällistä itsellemme. Se ei ollut
niinkään tuhma keksintö. Me poikkesimme tieltä ja asetuimme pienen
puron rannalle. Tuossa tuokiossa olimme sytyttäneet aimo nuotion
kuivista oksista. Leikkasimme sitten pulskat kappaleet tuota
"Inkoa", pistimme ne terävien puikkojen nenään ja paahdoimme niitä
kafferilaisten tavan mukaan, kunnes liha oli kystä. Sitten söimme
hyvällä ruokahalulla, ja kun olimme ravitut, otimme piippumme ja
vetelimme savuja. Lyhyesti sanoen, me nautimme elämästä täysin
siemauksin, lukemattomien kärsimysten jälkeen tuntui olomme nyt
melkein taivaalliselta.

Ja voi, kuinka ihanata oli ympärillämme! Puro, jonka reunat olivat
jättiläissuurten saniaisten ja hienojen parsaheinien peitossa, lorisi
hilpeästi jalkaimme juurella. Muuten vallitsi äänettömyys, vieno
tuuli vain suhahti kuiskien hopeapuitten latvoissa, silloin tällöin
lensi kuhertava metsäkyyhky ohitsemme ja ylt'ympärillä hyppeli
pikkulintuja oksalta oksalle, ne loistivat ja välkkyivät kuin elävät
jalokivet. Olisi luullut eksyneensä paratiisin puutarhaan.

Curtis ja Umbopa istuivat juttelemassa omituisella murteella, joka
ei ollut englantia -- eikä zulukieltä, mutta vähän kumpaistakin.
He puhelivat matalalla äänellä ja innokkaasti, minä taas venyin
pitkin pituuttani vihannalla saniaisvuoteella katsellen heitä silmät
puoliummessa. Äkkiä kaipasin Godia ja käännyin häntä katsomaan. Minne
hän oli joutunut? Huomasin hänet pian; hän seisoi puron reunalla,
ja oli juuri noussut kylvystä. Hän oli paitasillansa ja oli kovassa
puuhassa järjestää ulkoasuansa; paperikauluksensa hän oli puhdistanut
ja pölyiset vaatteensa ravistanut ja harjannut. Hän piteli niitä
juuri kädessään ja katseli surullisesti päätään pudistaen reikiä ja
repeämiä, jotka hän matkalla oli saanut housuihinsa ja takkiinsa.
Nyt hän laski vaatteensa maahan ja alkoi tarkastaa saappaitansa.
Hän puhdisti ne ensin sanajaloilla, sitten hän hankasi niitä ihran
kappaleella, jonka hän oli ottanut talteen Inko-eläimen lihasta.
Lasisilmällään hän tutki sitten tarkoin, olivatko ne kyllin kiiltävät
-- ja veti ne jalkaansa. Sitten hän otti esille taskukampansa ja
pienen peilin ja tarkasti huolellisesti itseänsä. Hän ei nähtävästi
ollut tyytyväinen kuvaansa, koska innokkaasti ja hartaudella alkoi
kammata hiuksiaan. Saatuaan vihdoin hapsensa jonkinmoiseen kuntoon
hän taas kurkisti peiliin, mutta kuva ei vieläkään tyydyttänyt häntä;
hän koetteli leukaansa, missä parransänki rehevänä törrötti -- hän ei
ollut ajanut partaansa kymmeneen päivään.

"Ei mahtane mies ruveta partaansa ajamaan", arvelin minä. Mutta eikös
vaan God kaivanut esille pohjattomasta taskustaan partaveitsen,
jolla hän rupesi kaapimaan itseään käyttäen saippuanaan samaa
ihrankappaletta, josta saappaatkin olivat osansa saaneet. Parranajo
tällaisissa olosuhteissa ei nähtävästi ollut varsin helppoa, ainakin
voihki God surkeasti. Sitä paitsi hän näytti niin hassunkuriselta
seistessään siinä pitkiä parrantynkiänsä kihnuttamassa, että minä
olin nauruun menehtyä. Kylläpä on ihminen turhamainen, kun viitsii
moista puuhaa ja vaivaa nähdä, vaikka voisi elää vapaudessaan!
Vihdoin viimein hän oli saanut oikeanpuolisen poskensa ja leukansa
jotakuinkin sileäksi raapituksi -- -- -- mutta yht'äkkiä näin jotain
välähdyksentapaista suhahtavan hänen päänsä ylitse.

God teki aika hyppäyksen ja päästi oikean meripoikakirouksen. Minäkin
karkasin pystyyn salaman nopeudella -- -- ja mitä näinkään! Noin
kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, aivan Godin lähellä, seisoi
muutamia miehiä ryhmässä. He olivat kookkaita ja uhkeavartaloisia,
kuparinvärisiä, muutamilla oli mustia sulkatöyhtöjä hiuksissa ja
lyhyt leopardinnahka hartioilla. Parven etunenässä seisoi noin 16-18
vuotias nuorukainen. Hänen käsivartensa oli vielä ojennettu ja
vartalo eteenpäin kumarassa. Välähdys Godin pään yläpuolella johtui
kaikesta päättäen veitsestä, jonka tämä nuori poika oli lennättänyt
häntä kohti.

Vanha sotaisan näköinen alkuasukas astui nyt pojan luo, tarttui hänen
käsivarteensa ja sanoi hänelle jotain. Sen jälkeen lähestyi koko
parvi meitä.

Curtis, God ja Umbopa tarttuivat pyssyihinsä ojentaen ne
alkuasukkaita kohti. Mutta nämä lähenivät vain rauhallisesti. He
eivät nähtävästi tunteneet ampuma-aseita, muuten he eivät kai olisi
niitä niin halveksineet.

"Pyssyt alas!" huusin toisille. Ymmärsin henkemme riippuvan siitä,
että olimme ystäviä maan asukkaiden kanssa. Astuin sitten parvea
vastaan ja käännyin vanhuksen puoleen, joka oli hillinnyt nuorukaista.

"Terve teille!" sanoin zulunkielellä vain arviolta, enhän tietysti
tietänyt, mitä kieltä he puhuivat. Mutta suureksi kummakseni hän
ymmärsi minua.

"Terve teille!" vastasi hän. Hän ei tosin ääntänyt sanoja samalla
tapaa kuin me, mutta hänen murteensa oli siksi saman sukuista, että
Umbopa ja minä hyvästi ymmärsimme sen. Myöhemmin tulimme tietämään
että tämän maan kansa käytti erästä vanhempaa zulukielen muotoa.

Vanhus jatkoi: "Mistä tulette? Keitä olette? Ja miksi on kolmella
teistä vaaleat kasvot ja neljännellä samanlaiset kasvot kuin meidän
veljillämme?" Näin sanoen hän viittasi Umbopaan. Minä loin silmäyksen
Umbopaan ja huomasin kummakseni miehen olevan oikeassa. Kelpo
palvelijamme oli ulkomuotoon ja vartaloon nähden täydellisesti näiden
alkuasukkaiden näköinen. Mutta sitä en nyt ennättänyt ihmetellä.

Hitaasti ja arvokkaasti vastasin: "Me olemme muukalaisia ja tulemme
rauhallisissa asioissa. Ja tämä mies tässä on palvelijamme."

Vanhus pudisti kiivaasti päätään: "Sinä valehtelet", sanoi hän. "Ei
kukaan muukalainen voi hengissä päästä vuorten yli, niillä kuolee
kaikki. Mutta mitä siitä, samapa se, valhetteletko vai et, jos olette
muukalaisia, täytyy teidän kuolla. Sillä kukualaisten maahan ei
kenkään muukalainen saa jalkaansa astua, niin säätää kuninkaan laki.
Valmistautukaa siis kuolemaan, o muukalaiset."

Kävin jotenkin noloksi moisista tervetuliaisista. Ja hiukan kamalata
oli nähdä muutamien miesten kohottavan kätensä sivulleen ja tarttuvan
suuriin, raskaisiin veitsiinsä.

"Mitä tuo vanha marakatti sanoo?" kysyi God.

"Hän sanoo, että me kohta saamme lähtöpassit tästä maailmasta",
vastasin minä nyrpeästi.

"Herra varjelkoon!" voihkasi God, joka täydellä todella tunsi
korviansa kuumentavan. Ja sitten paljassäärinen kapteenimme teki
jotain, jota hän aina teki, kun oli hämmästynyt, hän tarttui kaksin
sormin valehampaisiinsa ja irroitti ne yläleuan suulaesta ja lennätti
ne sitten maiskuttaen jälleen paikoilleen. Se oli perin ihmeellinen
temppu ja oikea onnen potkaisu meille, sillä samassa tuokiossa
päästivät kaikki kukualaiset kauhunhuudahduksen ja hoipertelivat
taaksepäin kuin salaman iskemät.

"Mikäs hätänä? Mikä heihin meni?" kysyin minä.

"Hampaat, Godin hampaat!" kuiskasi Curtis. "Hän liikutti niitä. Ota
ne ulos, God! Ota ne ulos!"

Godia ei tarvinnut kahdesti käskeä. Kuten paraskin silmänkääntäjä hän
piilotti hammasrivinsä paidan hihaan.

Nyt olivat kukualaiset aivan pyörällä päin. He olivat kauheasti
peloissaan, mutta uteliaisuus voitti pelon, ja hitaasti lähenivät
miehet vähitellen Godia. Nähtävästi he olivat aivan unohtaneet
äskeiset hyväntahtoiset aikeensa meidän suhteemme.

Viimein puhkesi vanha kukualainen puhumaan. "Ken on tämä, o
muukalaiset?" kysyi hän juhlallisella äänellä viitaten Godiin, jolla
ei vielä ollut mitään muuta yllään kuin villapaita ja saappaat ja
jonka parta oli vain puoleksi ajettu. "Ken on hän, jonka yläruumis on
vaatetettu mutta sääret paljaat, jolla on karvoja toisella poskella
mutta ei toisella, jolla on kiiltävä ja läpinäkyvä silmä... Kuinka
voivat hänen hampaansa jättää hänen leukapielensä ja palata taas
takaisin entiseen paikkaansa hänen käskystään!"

"Avatkaa nyt suunne!" kuiskasin minä Godille. Yks kaks aukaisi God
suunsa ja irvisti punaisella suulaellaan äijää vasten naamaa aivan
kuin äkäinen pihakoira. Kukualaiset seisoivat kuin puusta pudonneet
ja töllistivät suu selällään Godiin.

"Missä ovat hänen hampaansa?" kirkuivat he. "Me näimme ne äsken omin
silmin."

God käänsi hitaasti kasvonsa sivulle ja läimähytti kädellään suutaan.
Sitten hän taas irvisti ja nyt välkkyi kaksi valkoista hammasriviä
hänen suussaan.

Nuori poika, joka oli tähdännyt puukollaan Godiin, heittäytyi suin
päin maahan ja ulvoi peloissaan, niin että koko seutu kaikui, ja
vanhuksen polvet tutisivat kuin haavanlehti.

"Te olette siis henkiä!" änkytti hän kauhuissaan. "Sillä naisesta
syntynyt ei ole se, jolla on toinen puoli kasvoista karvojen peitossa
ja toinen paljas, jolla on välkkyvä ja läpinäkyvä silmä ja hampaat,
jotka katoavat ja taas kasvavat? Armoa, armoa! Säästäkää henkemme!"

Mepä oikein onnen myyriä olimme! Nyt me olimme käskijöinä. Minä
käytin tietysti tilaisuutta hyväkseni.

"Me suvaitsemme antaa teille anteeksi", sanoin ystävällisesti.
"Mutta kuulkaa nyt, minä sanon, keitä olemme. Me tulemme toisesta
maailmasta, vaikka olemme ihmisiä kuten te kukualaisetkin. Me olemme
astuneet alas suurimmasta tähdestä, joka yöllä tuikkii."

"Oh, oh!" ulvoivat alku-asukkaat yhteen ääneen ja olivat pelkästä
kummastuksesta pudottaa silmät päästään.

"Niin!" lausuin minä, "sieltä tulemme." Ja armollisesti hymyillen
lisäsin: "Me olemme tulleet kunnioittamaan teitä vierailullamme ja
ilahuttamaan kansaanne. Ja kuten kuulette, oi ystäväni, olen oppinut
kielenne erityisesti tätä matkaa varten."

"Niin on, niin on!" huusivat kaikki miehissä. "Mutta hallitsijani",
virkkoi vanhus. "Sinä olet oppinut kielemme hyvin huonosti."

Minä heitin häneen tuikean katseen ja hän loi nöyrästi silmänsä
maahan.

Minä jatkoin edelleen. "Niin", sanoin, "me olemme siis kulkeneet
pitkän matkan tänne alas maan päälle, ja te olette vastaanottaneet
meidät vihamielisesti. Sen vuoksi tulee teidän kärsiä rangaistus.
Yksi teistä heitti veitsensä hänen päätään kohti, jonka hampaat
tulevat ja menevät."

"Oi, herra, armahda häntä!" pyysi vanha kukualainen rukoillen. "Hän
on kuninkaan poika, ja minä olen hänen setänsä. Jos sinä hänet
surmaat, täytyy minun se hengelläni maksaa."

"Niin, se on varma!" virkkoi nuorukainen uhkaavasti. "Te ette kenties
luule, että meillä on voima teitä rangaista --. voima surmata teidät
kaikki. Odottakaa, minä näytän teille, mihin kykenemme. Kuules
sinä, orjankoira!" ärjäsin ukkosäänellä Umbopalle. "Anna minulle
taikaputki, joka puhuu!"

Umbopa oli heti oivaltanut aseman. Hän otti pika-ampuvan pyssyni ja
ojensi sen minulle ovelasti hymyillen -- hän, jonka vakavat kasvot
tuskin koskaan hymyilivät.

"Tässä se on, oi hallitsijoiden hallitsija", sanoi hän heittäytyen
polvilleen eteeni, kuin olisin ollut mikä jumala.

Minä olin äkännyt pienen vuorikauriin, joka seisoi kalliolohkareella
noin seitsemänkymmenen askeleen päässä meistä. Päätin tähdätä siihen.

Viittasin eläimeen. "Te näette kaikki tuon kauriin," sanoin.
"Sanokaapa minulle: Voiko kukaan tappaa tämän eläimen täältä ja
pelkällä jyrinällä?"

"Se on mahdotonta, valtiaani", sanoi ukko.

"Mahdotonta, mahdotonta!" huusivat toisetkin.

"Ja kuitenkin tapan minä sen."

Ukko veti suunsa hienoon hymyyn. "Sitä ei valtiaani voi tehdä."

Kohotin pyssyn poskelleni ja tähtäsin kauriiseen. Se oli vain pieni
raukka eikä olisi ollut kummallista, jos olisinkin ampunut syrjään,
mutta minä tiesin, etten erehtyisi.

Henkäsin syvään ja vedin varovasti liipasinta. Onneksi seisoi kauris
liikahtamatta ja hiljaa kuin kivi.

"Pau!" Pyssy laukesi, kauris hypähti ilmaan ja putosi kalliolle
kuolleena kuin pölkky.

Kukualaiset ulvoivat kauhusta.

"Jos tarvitsette lihaa", sanoin minä tyynesti, "niin menkää noutamaan
kauris -- minä lahjoitan sen teille."

Ukko antoi viittauksen ja heti kippasi yksi hänen miehistään
kalliolohkareelle ja tuli takaisin kauris hartioillaan. Alku-asukkaat
kerääntyivät kuolleen eläimen ympäri eivätkä saaneet silmiään
käännetyksi ihmeellisestä reiästä, jonka kuula oli tehnyt sen
ruumiiseen.

"Siinä näette, että puhun totta!" sanoin minä totisesti,
silmäkulmiani rypistäen. Ei kuulunut vastausta.

Mutta minä arvelin, että oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli
kuumaa, ja jatkoin siis:

"Jos vielä epäilette voimaamme, niin voihan joku teistä asettua
tuonne kalliolle, missä kauris seisoi. Silloin saatte nähdä..."

Mutta ehdotukseni ei miellyttänyt ketään. Kaikki seisoivat mykkinä
ja äänettöminä kuin kivikuvat, tuijottaen vuoroin meihin, vuoroin
kauriiseen. Kuninkaan poika katkaisi viimein äänettömyyden lausuen:

"Oikein puhuttu. Kuuleppas, setä", ehdotti hän, "mene sinä ja asetu
kalliolle seisomaan! Taikavoima on kyllä tappanut kauriin, mutta
ihmistä se tuskin siltä voi tappaa."

"Ei, ei!" keskeytti vanhus kiihkeästi rakkaan veljenpoikansa ja
pudisti kiivaasti päätään. "Vanhat silmäni ovat nähneet kyllin. Nämä
miehet ovat todellakin velhoja -- kuinka muuten? Viekäämme heidät
nyt kuninkaan luo. Mutta jos joku joukostamme vielä epäilee, niin
asettukoon hän kalliolle ja puhukoon taikaputki hänelle."

Mutta ei -- siihen ei kenelläkään ollut rohkeutta. "Meidän kurjat
ruumiimme eivät ansaitse, että niihin tuhlataan kallista taikaa",
arveli muuan. "Me tyydymme jo siihen, mitä olemme nähneet. Vaikka
kaikki noidat kukualaisten maassa löisivät tuumansa tukkoon, eivät he
kuitenkaan voisi tehdä tällaista taikatemppua."

"Eivät suinkaan", huomautti vanhuskin. Äänestä päättäen oli raskas
kivi vyörynyt hänen rinnaltaan. "Eivät suinkaan", toisti hän.
Sitten hän kääntyi meidän puoleemme: "Kuulkaa mitä teille sanon
te tähtien pojat, te, joiden silmät välkkyy ja suulaki liikkuu --
te, joiden puhe on kuin ukkosenjyrinä ja jotka surmaatte matkojen
päästä. Minä olen Infadus Kafan poika -- Kafan, joka muinoin oli
kukualaisten kuningas. Ja tämä nuori mies on Skragga, hänen isänsä
on Twala, tuhansien vaimojen mies, kukualaisten päämies ja tämän
maan vallitsija, suuren tien ylläpitäjä, vihollisten hirmu, mestari
velhotaidossa, satojen tuhansien soturien päällikkö -- Twala --
yksisilmäinen -- musta -- peljättävä."

Minä en ollut tietääkseni näistä monista suurista sanoista, virkoin
vaan kopeasti.

"Vie meidät siis Twalan luo. Me emme kauemmin tahdo keskustella
halpasäätyisten kanssa."

"Tapahtukoon tahtonne mukaan, herra", sanoi vanhus. "Mutta tie on
pitkä -- kolmen päivänmatkan pituinen."

"Hyvä", sanoin minä välinpitämättömästi. "Meillä on kyllin aikaa,
sillä me emme koskaan kuole. Menkää te vaan edellä, me seuraamme.
Mutta sen sanon teille -- sekä sinulle Infadus että sinullekin
Skragga -- varokaa virittämästä ansoja meille. Tietäkää, että me
tunnemme jokaisen ajatuksenne ja rankaisemme ne samassa tuokiossa,
jolloin ne syntyvät aivoissanne. Hän, jolla on paljaat jalat ja
puoleksi partaiset kasvot, lähettää salaman välkkyvästä silmästään
teihin ja teidän maahanne, hänen noitahampaansa iskevät teihin kiinni
ja syövät teidät kaikki, ja noitaputki on puhuva teille ukkosen
äänellä ja tappava teidät!"

Mahtava puheeni teki syvän vaikutuksen. Nöyriä he kyllä tähänkin
asti olivat olleet, mutta nyt he tuskin uskalsivat silmiään päässä
liikuttaa, niin he pelkäsivät noitavoimaamme.

Vanha Infadus kumarsi maahan asti ja mutisi: "Kuhm! Kuhm." Sittemmin
sain tietää, että kukualaiset täten tervehtivät kuningastaan. Sitten
hän sanoi jotain seuralaisilleen ja nämä korjasivat kauhealla
kiireellä huostaansa kaikki kimsumme ja kamsumme. He eivät millään
ehdolla antaneet meidän itse kantaa tavaroitamme -- ei, he muka kyllä
pitivät huolen niistä. Pyssyihin ei kukaan kuitenkaan uskaltanut
koskea, ei millään ehdolla. Mutta Godin vaatteet, jotka huolellisesti
kokoonpantuina olivat maassa, korjasi muuan alku-asukas heti
kainaloonsa.

God harppasi miehen luo vaatien vaatteitaan takaisin ja kiivas
sananvaihto syntyi heidän välillään kaikessa ystävyydessä tietysti.

Infadus rupesi sovittajaksi. "Elköön noitasilmäinen ja noitahampainen
valtiaani millään ehdoin koskeko vaatteisiinsa. Hänen orjansa
kantavat ne ilolla kuninkaan kaupunkiin."

"Niin, mutta minä tahdon" -- tässä pääsi Godilta kirous -- "minä
tahdon vaatteeni ylleni, sinä pässinpää."

Umbopa tulkitsi hänen sanansa vanhalle päällikölle (lukuunottamatta
sanaa pässinpää), mutta Infadus ei tahtonut kuulla sellaisesta
puhuttavankaan.

"Minkä vuoksi tahtoo valtiaani kätkeä kauniit valkoiset säärensä
meiltä?" kysyi hän ja näytti kovin onnettomalta. "Olemmeko rikkoneet
valtiaamme mieltä vastaan, koska hän tahtoo rangaista orjiaan näin
ankarasti?"

God oli aivan pyörällä, hän ei enää sanonut sanaakaan, seisoi vaan ja
mulkoili Infadusiin ja hänen seuralaisiinsa. Curtis ja minä olimme
katketa nauruun nähdessämme keikarimaisen ystävämme onnettoman tilan.
Mutta alku-asukas pötki ystävällisesti irvistäen vaatteet kainalossa
matkaansa.

"Hiisi vieköön!" huusi God raivoissaan. "Nyt tuo musta lurjus vie
housuni."

"Kuuleppas, God," selitti Curtis hänelle yhä vielä naurun vallassa.
"Sinä olet esiintynyt tässä maassa erityisen huomattavassa
ulko-asussa ja sinun täytyy ylläpitää arvoasi. Toisin sanoen: niin
kauan kuin me olemme tässä maassa, on sinun pakko käydä housuitta.
Sinun täytyy tyytyä vain paitaan, saappaisiin ja lasisilmään."

"Niin, ja sitten teidän täytyy tyytyä vain yhteen poskipartaan.
Toisen posken on edelleenkin oltava parraton. Jos te hiukankaan
muutatte ulko-muotoanne olemme mennyttä miestä. Silloin he näet
huomaavat, että me olemme vain pettureita emmekä noitia. Olen
pahoillani teidän tähtenne, God. Mutta totta puhuen teillä ei ole
muuta neuvoa kuin nielaista karvas pala."

God, joka tähän asti oli raivonnut ja kiroillut kuin pahin korpraali,
rauhoittui ja pudisti alakuloisena päätään. "Luuletteko todellakin
niin?" kysyi hän. "Luuletteko, että se on välttämätöntä?"

"Ehdottomasti. Toistaiseksi riippuu meidän kohtalomme teidän
'kauniista, valkoisista sääristänne' ja 'välkkyvästä silmästänne'...
Kiittäkää onneanne, että saitte pitää edes saappaanne. Sitä paitsi ei
ole laisinkaan liian kylmä käydä housuitta."

God ymmärsi nyt kaikesta, että oli turha potkia tutkainta vastaan.
Hän huokasi raskaasti eikä sanonut enää mitään.

Mutta monta monituista päivää kului, ennenkuin hän tottui uuteen
pukuunsa.



KAHDEKSAS LUKU.

Kukualaisten maassa.


Me läksimme nyt kulkemaan kohti kuninkaan kaupunkia. Koko iltapuolen
astuimme eteenpäin suurta maantietä pitkin, joka kaiken aikaa kulki
luoteissuuntaan. Infadus ja Skragga kävelivät rinnallamme, mutta
heidän seuralaisensa astuivat noin sata askelta edellämme.

"Kuuleppas, Infadus", kysyin minä hetken aikaa kuljettuamme, "kuka on
rakentanut tämän tien?"

"Se rakennettiin monta, monta vuotta sitten -- -- kuinka ja milloin,
sitä ei kukaan tiedä, sitä ei tiedä edes Gagul, viisas vaimo, joka on
elänyt monta miespolvea. Nyt ei kukaan voi enää rakentaa sellaisia
teitä, mutta kuningas ei anna sen kasvaa ruohoa."

"Ja kuka on laatinut kuvapiirrokset kallioon, jonka kautta kuljimme?"

"Kädet, jotka rakensivat tien, tekivät myös ihmeelliset kuvat",
arveli Infadus. "Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt."

"Koska tuli kukualaisten kansa tähän maahan?"

Vanhus vastasi: "Valtiaani. Myrskytuulen lailla hyökkäsi kansamme
näille lakeuksille tuhatta, kymmenentuhatta kertaa tuhatta
kuunkierrosta sitten. Se vaelsi tänne suurista maista, jotka
sijaitsevat tuolla kaukana, kaukana", ja Infadus viittasi pohjoiseen.
"He eivät päässeet kauemmaksi kuin tänne, kertoo tarina, ja niin
sanoo myös viisas Gagul, sillä valtavat vuoret sulkivat heiltä tien.
Mutta olihan täälläkin hyvä olla, ja niin he asettuivat tähän maahan
ja lisääntyivät ja tulivat mahtaviksi. Nyt olemme lukuisat kuin hieta
erämaassa, kun kuningas Twala nyt kutsuu sotaväkensä kokoon, kohoavat
heidän höyhentöyhtönsä yli tasangon, niin pitkälle kuin silmä kantaa."

"Mutta ketä vastaan soturit taistelevat, kun maa on vuorten
ympäröimä?"

"Ei joka puolelta, ei tuolla", selitti Infadus viitaten pohjoiseen.
"Siellä maa on avoin, ja sitä tietä hyökkäävät viholliset tuon
tuostakin päällemme tuntemattomasta maasta. Mutta nyt on kolmas osa
ihmisikää kulunut siitä, kun viimeksi oli sota. Silloin kaatui monta
tuhatta kukualaista, mutta me kukistimme ne, jotka tahtoivat hävittää
meidät. Sen jälkeen emme ole taistelleet vieraita kansoja vastaan,
mutta sisällistä sotaa olemme käyneet, toinen jalopeura otteli toisen
kanssa."

"Mistä se johtui?" kysyin minä.

"Valtiaani, kuninkaalla, velipuolellani, oli veli, kaksoisveli.
Meidän tapamme ei salli, oi valtias, kaksoisten elää, heikomman
täytyy aina kuolla. Mutta kuninkaan äiti kätki heikomman lapsen,
koska hänen sydämensä sääli sitä. Tämä lapsi on Twala, kuningas. Minä
olen hänen nuorempi veljensä, toisen vaimon poika."

"Entä sitten?"

"Kafa, isämme kuoli, kun me tulimme miehiksi, ja veljeni Imotu tuli
kuninkaaksi hänen jälkeensä. Hän hallitsi maata jonkun aikaa ja
hänellä oli poika, nimeltä Ignosi (Salama), jonka äiti oli kuninkaan
lempivaimo. Kun poika oli kolmen vuoden vanha, tapahtui että heti
kauhean sodan jälkeen tuli nälänhätä maahan. Koko kansa näki nälkää
ja kuten nälkääntynyt leijona haki se jotain, jonka olisi voinut
repiä palasiksi. Silloin julisti Gagul, viisas, hirvittävä vaimo,
joka ei koskaan kuole, kansalle:

"'Kuningas Imotu ei ole oikea kuningas.'

"Kuningas Imotu makasi siihen aikaan sairaana majassaan. Hän oli
haavoittunut sodassa eikä voinut liikahtaa paikaltaan.

"Silloin Gagul astui erääseen majaan ja talutti ulos Twalan,
velipuoleni ja kuninkaan kaksoisveljen, jota hän oli syntymästä asti
salannut rotkoissa ja vuorenonkaloissa. Hän repäisi vaatteen hänen
lanteiltaan ja näytti kansalle _kuninkaanmerkin_ -- pyhän käärmeen,
joka oli piirretty hänen vyötäisiinsä. Sellainen merkki annetaan aina
kuninkaan vanhimmalle pojalle, heti kun hän on syntynyt. Ja Gagul
huusi kaikuvalla äänellä: 'Katsokaa! Tässä on kuninkaanne, jonka
henkeä olen suojellut tähän päivään asti.' Ja kansa, jonka ymmärrys
kärsimyksistä oli mennyt sekaisin ja jonka nälkä oli saattanut
raivoon, uskoi Gagulin sanoja ja ulvoi: 'Kuningas! Kuningas!' Mutta
minä tiesin, että Gagul valehteli. Imotu oli vanhin. Juuri kun kansa
huusi ja melusi, astui sairas kuningas Imotu hoiperrellen majastaan
vaimonsa ja pikku Ignosin seurassa. 'Mitä tämä melu tietää?' kysyi
kuningas Imotu. Ja miksi huudatte: kuningas, kuningas?'

"Ei kukaan vastannut. Äkkiä hyökkäsi Twala, hänen kaksoisveljensä,
hänen päällensä, tarttui häntä hiuksiin ja iski veitsensä hänen
sydämeensä. Ja huikentelevainen kansa, joka aina kumartaa nousevaa
aurinkoa, puhkesi riemuhuutoihin. 'Twala on kuninkaamme!' kirkuivat
he. 'Nyt sen tiedämme, että Twala on kuninkaamme'."

"Ja mihin joutuivat Imotun vaimo ja hänen pieni poikansa. Surmasiko
Twala heidätkin?"

"Ei, valtias", vastasi Infadus. "Kun vaimo näki, että hänen isäntänsä
oli kuollut, tempasi hän pojan syliinsä ja pakeni. Muutaman päivän
perästä hän hyvin nälkäisenä saapui erääseen syrjäkylään ja pyysi
jotain syödäkseen. Mutta ihmiset vihaavat aina onnettomia, ei kukaan
antanut hänelle maitoa eikä ruokaa. Mutta yöllä pimeässä hiipi pieni
tyttö, jonka kävi sääliksi pikku poikaparkaa, hänen luokseen vieden
hänelle vähän ruokaa. Samana yönä matkasi vaimo poikineen vuoria
kohti. Sen jälkeen ei kukaan ole nähnyt häntä eikä Ignosia, hänen
poikaansa -- he ovat kai molemmat kuolleet."

"Mutta jos poika nyt ei olisikaan kuollut, Infadus, silloin hän kai
olisi kukualaisten laillinen kuningas, vai kuinka?"

"Olisi kylläkin, valtiaani, pyhä käärme kiertää hänen lanteitaan.
Mutta", jatkoi hän, päätään pudistaen, "hän on varmaan jo kauan
sitten kuollut."

Kaukana näköpiirin luona huomasimme nyt ryhmän majoja, joita
ympäröi korkea paalutus ja syvä kaivanto. Infadus viittasi näihin
rakennuksiin. "Katso tuonne, valtiaani", sanoi hän. "Siinä on kraali,
jossa murhatun kuninkaan vaimo ja poika viimeksi nähtiin.

"Siellä me nukumme tänä yönä, jos nimittäin", lisäsi hän epäröiden ja
kasvonsa olivat kuin suuri kysymysmerkki: "Nukkuvatko valtiaani maan
päällä oleskellessaan?"

"Kyllä, ystäväni Infadus, kun olemme kukualaisten maassa, elämme
kuten kukualaisetkin", vastasin minä majesteetillisesti. Tämän
sanottuani käännyin äkkiä puhutellakseni Godia, joka unisena
tallusteli takanani ja näytti hyvin happamelta, hänellä oli täysi työ
pidellä paidanliepeitään, joita iltatuuli tuon tuostakin liehautti
ylös. Godin rinnalla kulki Umbopa. Hän oli nähtävästi suurella
tarkkuudella seurannut keskusteluani, vanhan päällikön kanssa ja
hänen kasvoillaan oli vakava ja samalla iloinen ilme. Hänen katseensa
oli tähdätty kauas etäisyyteen. Näki selvästi, että hänen ajatuksensa
liikkuivat menneissä ajoissa, ja että hän koetti muistella asioita
ja tapahtumia, jotka jo olivat puoleksi unohtuneet, mutta nyt olivat
heränneet uuteen eloon... Ihmeellinen mies, tuo Umbopa!

Koko ajan olimme kulkeneet hyvää vauhtia maakylän majoja kohti.
Vuoret, joiden yli olimme kiivenneet, olivat jo kaukana takanamme,
ja tiheämpänä, yhä tiheämpänä verhosi sumuhuntu Sheban poven.
Mitä edemmäksi saavuimme sitä kauniimmaksi kävi maa. Kasvullisuus
oli rehevä, mutta ei silti troopillisen ylenpalttinen. Aurinko
oli kirkas ja lämmin, mutta ei paahtava, ja vuoriseudulta puhalsi
raitis, vilpoisa tuuli, siveli viileästi hiuksiamme ja leikitteli
vallattomasti God raukan paidalla. -- --

Tämä uusi maa oli todella maallinen paratiisi. En koskaan ole nähnyt
sen vertaista kauneudessa ja hedelmällisyydessä. Transvaal on kaunis
maa, mutta sitä ei voi verrata kukualaisten valtakuntaan.

Heti kun läksimme matkaan, oli Infadus lähettänyt pikajuoksijan
kylään ilmoittamaan tulostamme. Mies lähti laukkaamaan tavattoman
nopeasti, ja Infadus selitti meille, että hän tulisi juoksemaan samaa
vauhtia koko ajan. Pikajuoksu oli näet suosituin urheilu kukualaisten
kesken, ja he olivatkin erinomaisen taitavat siinä. Saavuttuamme
puolen peninkulman päähän kylästä, huomasimme siellä vilkasta
liikettä ja eloa aivan kuin muurahaispesässä. Majojen välissä vilisi
toimeliaita ihmisiä, ja kyläpaalutuksen portista astui joukottain
alku-asukkaita meitä vastaan. Joka mies oli kiireestä kantapäähän
asti aseissa, näytti siltä, kuin saisimme lämpimän vastaanoton.
Curtis laski hieman levottomana kätensä minun käsivarrelleni
huomauttaen, että asema tuntui uhkaavalta.

Infadus ymmärsi, että me epäilimme pahaa. Hän pudisti päätään ja
kiirehti vakuuttamaan:

"Valtiasteni ei tarvitse pelätä. Sydämessäni ei ole petosta. Minä
olen näiden soturien päällikkö, minun käskystäni he tulevat teitä
tervehtimään!"

Tämä kuului rauhoittavalta, ja minä nyökäytin hänelle tyynesti päätä.
Mutta aivan levollisia emme kuitenkaan olleet.

Noin neljänneksen päässä kylän suurimmasta portista oli pitkähkö
mäki, joka vietti tasaisesti Salomon suurelle tielle. Mäen viheriälle
rinteelle asettuivat sotilaat riviin, osasto osaston viereen ja rivi
rivin taa. Komealta näytti, kun tällainen 300 miehen suuruinen osasto
tasaisessa, nopeassa vauhdissa marssi mäenrinnettä ylös, välkkyvin
peitsin ja liehuvin sulkatöyhdöin ja asettui paikoilleen. Kun viimein
saavuimme mäen juurelle, oli kokonaista kaksitoista osastoa -- siis
3,600 miestä -- asettunut tien viereen lausuakseen yliluonnolliset
vieraansa tervetulleiksi kukualaisten maahan ja valtakuntaan.

Nyt olimme saapuneet ensimäisen osaston luo. Kuljimme niin läheltä,
että helposti saatoimme tarkastaa jokaista yksityistä miestä. Kuinka
voimakkaita ja kookkaita he kaikki olivat! Sellaista sotajoukkoa
en ole eläissäni nähnyt. He olivat kaikki keski-ikäisiä, lyhyimmät
heistä olivat noin kolmen kyynärän pituiset, ei yksikään siitä
alle, Päässä oli heillä samanlainen suuri sulkatöyhtö kuin meidän
seuralaisillammekin. Vyötäisten ja oikean säären ympäri, juuri
polven alapuolelle oli sidottu valkoisia häränhäntiä ja vasemmalla
käsivarrellaan kantoi joka mies pyöreätä kilpeä. Se oli melkein
kyynärän levyinen poikkimitaten ja hyvin omituisen näköinen,
etu-osa oli hyvin ohuista rautalevyistä, joiden yli oli levitetty
liidunvalkoinen härän nahka. Soturien aseet olivat yksinkertaiset,
mutta hyvin tarpeenmukaiset. Joka miehellä oli ensiksikin lyhyt
ja raskas kaksikärkinen keihäs, jonka terä oli noin kuusi tuumaa
läpimitaten leveimmältä kohdaltaan. Näitä keihäitä ei käytetä
heittoaseina -- kukualaiset iskevät ne vastustajaansa. (Selkääni
karmii ajatellessani mitä kauheita haavoja moiset aseet iskevät)!
Sitäpaitsi oli jokaisella soturilla kolme pitkää, raskasta veistä,
noin 2 naulan painavia kukin -- yksi riippui vyöllä, toiset kaksi
kilven takana. Näitä keihäitä kutsuivat kukualaiset nimellä "Tollas".
Kukualaissotilas voi tällaisella veitsellä osata tähdättäväänsä
viidenkymmenen askeleen päästä, ja he alkavat tavallisesti taistelun
lähettämällä oikean luotituiskun näitä murha-aseita vihollisiinsa,
ennenkuin ahdistavat heitä keihäillään.

Sotilaat seisoivat hiljaa ja liikkumatta, kuin olisivat he olleet
kivipatsaita eikä ihmisiä, mutta vain siksi, kunnes me olimme
saapuneet heidän eteensä. Samassa tuokiossa he kaikki yhtenä miehenä
kohottivat peitsensä ilmaan ja kunnioittivat meitä huutaen: "Kuhm!
Kuhm!" Niin pian kuin olimme sivuuttaneet kunkin osaston, yhtyi se
seuraamaan takanamme saattaen meitä kylään. Viimein marssi koko
joukko, siis 3,600 miestä, takanamme, niin että askelten töminä
kaikui virstojen päähän ja maa tärisi. Myöhemmin jouduimme hyvinkin
paljon tekemisiin näiden kahdentoista osaston kanssa, mutta siitä
kerron sittemmin. Infaduksen osasto oli kukualaisen sotajoukon ydin
ja niitä kutsuttiin -- kilpiensä värin mukaan -- "valkoisiksi".

Me poikkesimme nyt valtatieltä ja saavuimme leveätä siltaa myöten
kaivannon yli kylään. Se näytti olevan rakennettu harvinaisen
säännöllisesti; suoraan sen halki kulki leveä tie, jonka poikkikadut
leikkasivat suorakulmaisesti; siten tuli koko kylä jaetuksi
kahteentoista yhtä suureen nelikulmioon; jokaisessa nelikulmiossa
oli niin monta majaa, että juuri yksi "valkoisten" kahdestatoista
osastosta saattoi asua siinä. Majat olivat kekomaisesti pajun oksista
rakennetut ja ruohopeittoiset. Ne muistuttivat suuresti zululaisten
majoja, mutta sekä oviaukot että mökit itsekin olivat suuremmat.
Jokaiseen majaan johti leveä, kovaksi poljettu savikäytävä.
Molemmat puolet pääkatua olivat mustanaan naisia, jotka uteliaina
töllistivät meihin. He olivat oikein somia ollakseen neekereitä.
He olivat pitkiä, solakoita ja hyvin siroja. Tukka oli lyhyt,
mutta ei villainen kuten neekerien, vaan vapaasti aaltoileva.
Kasvojenjuonteet eivät myöskään olleet tavallista afrikalaista
mallia; pikemmin muistuttivat heidän kaarevanenäiset piirteensä
seemiläistä kansanrotua. Mutta enimmin kummastutti meitä heidän
tyyni hiljainen käytöksensä. He olivat omalla tavallaan yhtä hyvin
kasvatetut kuin konsanaan hienot salonkinaiset. Siinä suhteessa
he suuresti eroavat zulunaisista, jotka ovat sangen ilettäviä ja
tunkeilevia olentoja. Väsyneinä ja uuvuksissa tallustelimme kylän
läpi, sadat naiset tarkastivat olentoamme kiireestä kantapäähän,
mutta ei ainoatakaan raakaa tai säädytöntä sanaa kuulunut tiellämme.
-- Äänettöminä ja sopivan välimatkan päässä seurasivat he kulkuamme.
Eivät he silloinkaan, kun vanha Infadus merkitsevästi viittasi
suureen ihmeeseen, God ystävämme "kauniisiin, valkoisiin sääriin",
puhuneet mitään, vaikka helposti saattoi nähdä, että tämä harvinainen
näky herätti heissä tavatonta kummastusta. Ihastuneina he vain
tuijottivat mustilla säihkyvillä silmillään Godin sääriin, (jotka
sivumennen sanoen olivat harvinaisen valkoiset). Mutta tämä riitti
hyvin nostamaan veret Godin poskille, hän oli näet varsin häveliäs
luonnoltaan.

Saavuttuamme keskelle kylää pysähtyi Infadus suuren majan luo, joka
sijaitsi hiukan erillään muista majoista.

Ovella hän lausui kovalla äänellä.

"Astukaa sisään, te tähtien pojat, ja suvaitkaa viivähtää hetkinen
matalassa majassani. Heti paikalla tarjotaan teille ravintoa --
maallista ruokaa ja juomaa -- niin ettei teidän tarvitse kiristää
vöitänne nälästä. Te saatte hunajaa ja maitoa ja härän sekä muutamia
lampaita -- se ei ole paljon, valtiaani, mutta meillä ei ole sen
parempaa."

"Hyvä, Infadus", sanoin minä. "Me levähdämme mielellämme, pitkä
retkemme ilman halki taivaasta maahan on väsyttänyt meitä."

Me astuimme majaan, joka nähtävästi oli järjestetty meitä varten.
Parkituista nahoista oli valmistettu mainioita vuoteita ja pesua
varten oli vettä yllin kyllin.

Äkkiä kuulimme huutoa ulkopuolelta. Avasimme oven, kurkistimme ulos
ja näimme joukon nuoria tyttöjä, jotka kantoivat maitoruukkuja,
hunajaa ja paistettuja kakkuja. Heidän jälessään talutti pari nuorta
miestä nuorta lihavaa härkää. Yht'äkkiä sivalsi toinen veitsensä ja
leikkasi näppärästi eläimeltä kaulan. Muutamassa minutissa oli härkä
nyletty ja paloitettu. Maukkain osa lihaa pantiin meidän varallemme,
jäännökset jaoin omasta ja toverieni puolesta ympärillämme seisoville
sotureille. He taas vuorostaan paloittelivat lihan pienemmäksi ja
jakoivat sen kansalle. Se oli "valkoisten miesten lahja".

Umbopa ja nuori kaunis kukualaisnainen alkoivat kiireesti valmistaa
ruokaa. He keittivät lihan suuressa savipadassa, joka ripustettiin
majan ulkopuolelle sytytetyn nuotion päälle. Kun ruoka oli
valmistumaisillaan, lähetimme sanan Infadukselle kutsuen häntä ja
Skraggaa aterioimaan kanssamme.

He tulivat heti ja me istuimme pienille jakkaroille -- zululaiset
istua kyyköttävät yleensä kantapäillään, mutta kukualaiset eivät
tee niin. Söimme hyvällä ruokahalulla ja pääsimme taas vähitellen
voimiimme. Kylläpä siitä olikin viikkoja vierinyt, kun niin hyvän
aterian olimme syöneet!... Infadus oli hyvin puhelias ja kohtelias
meille; sitä vastoin huomasimme, että Skragga katseli meitä
epäluuloisesti. Hän kuten hänen seuralaisensa oli ensin kauhistunut
valkoista ihoamme ja taikatemppujamme luullen meitä mahtaviksikin
poppamiehiksi. Mutta kun hän näki meidän syövän, ja juovan aivan
kuin muutkin kuolevaiset, näytti hän vähitellen muuttavan mieltään.
Aterioidessamme näin hänen koko ajan salaa luovan meihin sangen pahaa
ennustavia silmäyksiä. Lyhyesti sanoen: herra Skraggan käytös ei
lainkaan miellyttänyt minua.

Aterian aikana huomautti Curtis minulle, että meidän pitäisi ottaa
selkoa siitä, tietäisikö vieraanvarainen isäntämme mitään hänen
veljensä kohtalosta. Mutta minä sain hänet siitä estetyksi, pidin
ylimalkaan viisaimpana odottaa sopivaa tilaisuutta, ennenkuin
kävisimme siihen kysymykseen käsiksi.

Päivällisen jälkeen otimme esille piippumme ja vedimme aika sauhut
Infaduksen ja Skraggan suureksi kummaksi. Ihmeellistä kyllä,
viljelevät kukualaiset tupakkaa sangen suuressa määrässä, mutta
tupakanpolton jumalallinen taito on heille tuntematon. He käyttävät
tupakkaa vain nuuskaksi; ei vanha päällikkö eikä Skragga tunteneet
sitä samaksi aineeksi, jolla me täytimme piippumme.

Viimein kysyin Infadukselta, koska hän luuli meidän voivan jatkaa
matkaamme, ja suureksi ilokseni hän vastasi, että seuraavana aamuna
lähtisimme kulkemaan. Hän oli jo lähettänyt kaksi sanansaattajaa
ilmoittamaan kuningas Twalalle tulostamme. Twala oleskeli nykyään
Luh nimisessä pääkaupungissaan, jossa piakkoin kesäkuun alkupäivinä,
aiottiin viettää kukualaisten suurta jokavuotista juhlaa. Tähän
tilaisuuteen kokoontuivat kaikki valtakunnan soturit; ja kuningas
piti sotaväen tarkastuksen; vaan muutamia osastoja jätettiin
vartioimaan maan pohjoisrajaa. Juhlan yhteydessä vietettiin
niinkutsuttu "noita-ajo", josta vielä aion kertoa tarkemmin.

Infadus ilmoitti siis meille, että meidän tuli lähteä
aamunkoitteessa. Hän aikoi seurata meitä ja arveli, että me kyllä
voisimme saapua Luhiin parin vuorokauden kuluttua, ellei jotain
erityistä estettä sattuisi tiellä; voisihan esimerkiksi joku virta
tulvata yli reunainsa, kuten usein tapahtui, ja silloin olisi vaikea
päästä yli.

Sitten toivottivat Infadus ja Skragga meille hyvää yötä ja menivät
matkoihinsa. Samassa tuokiossa heittäysimme vuoteillemme ja olimme,
pian sikeässä unessa.

Emme kuitenkaan kaikki neljä, yksi meistä valvoi. Eihän voinut
tietää, mitä nämä kukualaiset -- ystävällisyydestään huolimatta --
saattoivat keksiä.

Mutta Jumalan kiitos -- pelkomme oli aiheeton. Yö kului hiljaa ja
rauhallisesti; ei meille tapahtunut mitään pahaa.



YHDEKSÄS LUKU.

Kuningas Twala.


Minä en ryhdy seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkea mitä saimme kokea
matkallamme Luhiin. Matka kesti aivan oikein kaksi päivää ja kävi
koko ajan pitkin "suurta maantietä" -- Salomon tietä, joka leikkaa
kukualaisten maan kahtia. Maa tuli yhä viljavammaksi ja kauniimmaksi,
mitä kauemmaksi kuljimme, yhä tiheämpään kohosi suuria, väkirikkaita,
vihantien vainioiden ympäröimiä kyliä.

Kaikki nämät kylät olivat rakennetut saman suunnitelman mukaan, ne
olivat aivan yhtäläiset kuin ensimäinen, johon olimme saapuneet,
jokaista kylää vartioi vahva sotajoukko. Kuningas Twalan
valtakunnassa oli näet jokainen sotakuntoinen mies soturi, ja
koko miespuolinen osa kukualaiskansaa oli valmis milloin tahansa
lähtemään taisteluun. Matkallamme tapasimme tuhansittain sotilaita,
jotka myös aikoivat pääkaupunkiin ollakseen läsnä suuressa sotaväen
tarkastuksessa ja vuosijuhlassa.

Seuraavan päivän illalla lepäsimme hetkisen eräällä mäen harjalla,
jonka yli tie kulki. Täällä näimme kauniin, viheriän, hedelmällisen
tasangon. Tasangon keskellä kohosi Luh. Ollakseen afrikalainen kraali
oli se varsin suuri, se oli ainakin peninkulman ympärimitaten, sitä
ympäröi koko joukko pienempiä kraaleja. Nämä esikaupungit olivat
tavallisesti tyhjät, ainoastaan juhlallisissa tilaisuuksissa -- kuten
nyt vuosijuhlan aikana -- majoitettiin niihin pääkaupunkiin tulvivat
sotilaat. Kylän takana puoli peninkulmaa pohjoiseen päin, saatoimme
nähdä hevosenkengänmuotoisen kummun, jolle kohtalo oli määrännyt
tärkeän osan minun ja toverieni vaarallisella seikkailuretkellä
kukualaisten maassa. Luh oli erinomaisen kauniilla paikalla,
kaupungin läpi juoksi suuri virta, kenties sama, josta olimme nähneet
välähdyksen seistessämme korkealla Sheban povella.

Kauempana pohjoisessa, noin 14-15 peninkulmaa Luhista, kohosi kolme
suurta lumivuorta, aivan kolmikannassa keskenään. Ne eivät olleet
pyöreät ja tasaiset kuten Sheban povi vaan jyrkät ja rosoiset.

En saanut silmiäni käännetyksi näistä kolmesta lumipeitteisestä
kukkulasta -- ja samoin oli totta vie myös Curtisin ja Godin laita.
Infadus huomasi, että katselimme niitä, ja virkkoi:

"Te katselette noita kaukaisia vuoria? Me olemme antaneet niille
nimen 'Kolme noitaa', ja niiden luona päättyy suuri maantie."

"Miksi se päättyy?" kysyin.

"Elkää sitä minulta kysykö!" sanoi vanhus olkapäitään kohottaen.
"Vuoret ovat täynnä onkaloita ja niiden sisimmässä sisuksessa on syvä
luola. Sinne menivät muinoin viisaat miehet hakemaan sitä, jonka
vuoksi he olivat tulleet tähän maahan. Ja sinne haudataan nykyään
meidän kuninkaamme. Paikka kutsutaan 'Kuoleman asunnoksi'."

"Mitä etsivät viisaat miehet täältä?" kysyin minä innokkaasti.

"En tiedä. Valtiaani, jotka tulevat tähdistä, tietänevät sen", sanoi
hän luoden ovelan silmäyksen meihin. Nähtävästi hän tiesi jotain,
vaikka ei tahtonut puhua sen enempää tästä kysymyksestä.

Minä tekeydyin hirveän viisaan näköiseksi ja sanoin: "Olet oikeassa,
Infadus. Ylhäältä tähdistä näemme melkein kaikki, mitä täällä maan
päällä tapahtuu. Ja mitä me emme näe, siitä kuulemme. Siten olen
esimerkiksi kuullut, että muinaisajan viisaat miehet tulivat tähän
maahan ja noille vuorille löytääkseen välkkyviä kiviä ja keltaista
metallia..."

"Valtiaani on viisas", kuului vastaus. Ja vanha päällikkö jatkoi
varovasti kylmällä äänellä. "Minä olen vain maanlapsi enkä tunne
moisia asioita. Mutta Gagul tietää -- vanha Gagul, joka ei koskaan
kuole. Puhukoon valtiaani hänen kanssaan, kun saavumme kuninkaan
kaupunkiin; hän on melkein yhtä viisas kuin te." Näin sanoen hän
pyörähti kantapäällään ja meni matkoihinsa.

Heti kun hän oli mennyt, käännyin minä matkakumppanieni puoleen ja
sanoin viitaten vuoriin: "_Siinä ovat kuningas Salomon kaivokset_."

Umbopa seisoi vieressämme uneksivana, kuten usein viime päivien
kuluessa. Hän kuuli sanani ja hänen silmänsä välkähtivät.

"Niin, Makumazahn!" sanoi hän zulukielellään. "Siinä ovat kaivokset
ja niissä timantit. Ja te olette saavat nuo välkkyvät kivet ja
punaisen kullan, koska te valkoiset miehet nyt kerran olette niin
ahneet leluille ja rahoille."

Hänen nenäkkäisyytensä harmitti minua ja minä tiuskaisin hänelle:
"Mitä sinä siitä tiedät, Umbopa?"

"Tiedänkö?" toisti hän, "en minä mitään tiedä, minä näin vain unta
viime yönä!" Ja sitten hänkin meni matkoihinsa.

"Mikä hänen on?" virkkoi Curtis. "Mitähän ajatuksia musta ystävämme
mahtanee hautoa mielessään? Hän on mielestäni niin salaperäinen ja
tietää varmaan enemmän kuin hän tahtoo ilmaista. Se on totta, Allan,
onko Umbopa kuullut mitään veljestäni?"

"Ei, hän ei sano kuulleensa mitään. Hän on kysynyt jokaiselta
kukualaiselta, johon hän on tutustunut, mutta kaikki sanovat, että
me olemme ensimäiset valkoiset ihmiset, jotka ovat astuneet jalkansa
tähän maahan."

"Luuletko ylipäänsä, että hän on voinut päästä tänne asti?" kysyi God
ystävältään. "Meidän matkamme kyllä onnistui, mutta sehän oli sula
ihme. Kuinka hän olisi voinut löytää tien vuorten yli ilman karttaa?"

"En tiedä", vastasi Curtis synkästi, "mutta jollain tavalla minä
kyllä hänet löydän".

Päivä laski hitaasti mailleen ja samassa kun sen viimeinen valo
sammui näköpiirin taa, syöksyi pimeys kätköstään kuin myrskytuuli
ja kattoi mustana ja paksuna pääkaupungin ja koko maan. Toisena
silmänräpäyksenä oli päivä, toisena yö -- hämärän hiljaisia hetkiä ei
näillä leveysasteilla tunneta. Valo ja pimeys vaihtuvat kuin elämä ja
kuolema. Aurinko laskee ja maa peittyy varjoon, mutta pimeyden viitta
ei kauankaan verhonnut maan hartioita: pian hiipi vieno valonsäde
idästäpäin -- ja kas! Nyt näkyi kapea hopeareuna, ja viimein kohosi
puolikuu taivaalle. Sen kalpeat säteet valaisivat suuren, hiljaisen
tasangon, ja kaukana vuorilla loisti lumi kuin puhdas hopea.

Hiljaa ja ääneti ihailimme tätä hurmaavaa satuihanuutta. Tähdet
kalpenivat kalpenemistaan -- kuun valo himmensi ne, omituinen lämmin
ja onnellinen tunne valtasi meidät nähdessämme edessämme leviävät
suuremoiset ja kauniit seudut. En osaa kuvailla minkä vaikutuksen
tämä kuutamoinen yö teki mieleemme, tiedän vaan, että minä --
niin, kuten lukija tietää, olen vaan tavallinen, yksinkertainen
norsunpyytäjä eikä elämäni suinkaan ole ollut pelkässä kauneudessa
kahlaamista, mutta jotain _kaunistakin_ olen sentään nähnyt, ja
kauniimpia hetkiä elämässäni oli kuutamo-yö kukualaisten maassa.

Mutta äkkiä häirittiin meitä unelmissamme. Kohtelias ystävämme
Infadus astui luoksemme ja ehdotti, että me nyt jo jatkaisimme
matkaamme pääkaupunkiin, missä meille oli varattu yömaja.

"Kuu paistaa nyt niin kirkkaasti", sanoi hän, "että me emme kompastu
tiellä".

Sanottu ja tehty. Läksimme matkaan ja tunnin kuluttua olimme
saapuneet erääseen Luhin esikaupungeista. Kaupunki itse näytti
suurenmoiselta; ylt'ympäri sitä leimusi nuotio nuotion vieressä
-- ikäänkuin valtava tulikehä. Nyt saavuimme vallihaudalle;
nostosillalla seisoi soturi vartioimassa. Tuimalla äänellä huusi
hän vastaamme: "Ken siellä?" Infadus lausui tunnussanan, jolloin
nostosilta laskettiin, ja me pääsimme yli. Tulimme kaupungin
pääkadulle, mutta vielä emme pysähtyneet; vasta kun olimme astuneet
puoli tuntia ja kulkeneet satojen majojen ohi, seisahtui Infadus
vihdoin kapealle portille. Sen sisäpuolella oli koko joukko majoja,
jotka ympäröivät pientä pihamaata. Siinä oli meidän asuntomme.

Me astuimme pihalle. Huomasimme nyt, että jokainen meistä oli saanut
oman majansa itseään varten, vieläpä oikein tilavan ja mukavan;
lattialle oli levitetty useampia kerroksia tuoksuvia heiniä ja niiden
päälle parkittuja nahkoja. Ensi työksemme peseydyimme, kun se oli
tehty, tuli joukko nuoria tyttöjä luoksemme. He toivat paistettua
lihaa ja paahdettuja jauhokokkareita puulautasilla.

Iskimme hyvällä ruokahalulla kiinni alku-asukkaiden herkkuihin, ja
kun olimme syöneet ja juoneet, nostatimme kaikki vuoteet samaan
majaan ja heittäysimme sitten makuulle. Eipä kestänyt montakaan
silmänräpäystä ennenkuin vaivuimme sikeään uneen, väsyneet ja uniset
kun olimme rasittavan päivämatkan jälkeen.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, kun viimein heräsimme. Vuoteemme
ääressä seisoivat eilisiltaset ystävämme, heidät oli lähetetty
auttamaan meitä pukeutumisessa.

Olisittepa nähneet miltä God tällä hetkellä näytti. "Pukeutumisessa!"
toruskeli hän. "Pukeutumisessa? Tätäkö he kutsuvat pukeutumiseksi?
Kun ei ihmisellä ole muita vaatteita kuin villapaita ja saapaspari,
niin ei todellakaan kannata tulla puhumaan pukeutumisesta... Ettekö
voisi pyytää näitä tyttösiä tuomaan housuni, Allan?"

Minä tein niin, mutta housut eivät olleet saatavissa. Ne olivat kuten
mitkäkin pyhät esineet heti viety kuninkaalle. Muuten ilmoittivat
neitoset, että kuningas suvaitsi vastaanottaa meidät aamupäivällä.

Neitosten suureksi kummaksi ja mielipahaksi pyysimme heidät
poistumaan kunnes olimme pukeutuneet. God parka näki sittenkin
eniten vaivaa, vaikka hän ei tarvinnut monta minuuttia ennenkuin oli
vaatteissa. Hänen täytyi näet ajaa partansa toisin sanoen oikean
posken parta. Vasempaa kielsimme häntä Herran nimessä veitsellään
koskemasta, siinä kasvoi nyt oikein muhkea poskiparta.

Me toiset tyydyimme vähempään, pesimme ja harjasimme itsemme vain
oikein perinpohjaisesti. Curtisin kullankeltaiset hiukset olivat
kasvaneet niin pitkiksi, että ne ulottuivat melkein hartioille, ja
hän muistutti nyt enemmän kuin koskaan ennen muinaisajan viikinkiä.
Minäkin olin saanut aimo parran; harmaat viikseni eivät tavallisesti
ole puolta tuumaa pitemmät, mutta nyt ne olivat kokonaisen tuuman
pituiset.

Kun olimme syöneet aamiaisemme ja polttaneet piipullisen tupakkaa,
tuli Infadus ilmoittamaan, että kuningas Twala oli valmis
vastaanottamaan meitä.

Me vastasimme, että mieluummin odottaisimme, kunnes aurinko oli
korkeammalla, olimme vielä väsyneet matkan jälkeen j.n.e. Kun olet
tekemisessä villien tai puolivillien ihmisten kanssa, on paras antaa
heidän odottaa. Jos olet liian kohtelias ja huomaavainen, luulevat
he, että heitä pelkäät. Sen vuoksi jäimme rauhallisesti majaamme
ja istuimme vielä kokonaisen tunnin jutellen niitä näitä, vaikka
varmasti olimme yhtä uteliaita näkemään kuningas Twalaa kuin hän
meitä. Odottaessamme otimme esille muutamia lahjoja, joilla aioimme
ilahuttaa kuningasta, hänen vaimojaan ja hoviväkeään. Paljon ei
meillä ollut, mutta jotain sentään saimme kerätyksi kokoon; nimittäin
Tuulihattu raukan Winchesterpyssyn ja muutamia helminauhoja.

Viimein ilmoitimme Infadukselle, että olimme valmiit lähtemään
kuninkaan luo, ja sitten läksimme kaikki matkaan Infaduksen
seuraamina, Umbopa kantoi pyssyä ja helmiä.

Kuljettuamme pari sataa askelta saavuimme melkein samanlaiselle
aituukselle, kuin mikä meidän majojamme ympäröi -- se oli vain
viisikymmentä kertaa suurempi, mikäli arvioin, neljä-viisi
tynnyrinalaa läpimitaten. Ylt'ympärillä pitkin aituusta kohosi maja
toisensa vieressä, niissä asuivat kuninkaan vaimot. Vastapäätä
porttia pihan perällä kohosi suuri maja, ja se oli kuninkaan
"linna". Aukealla kentällä joka tavallisissa oloissa oli tyhjä, oli
nyt eloa ja liikettä; se vilisi näet kukualaisia sotamiesosastoja,
ja luullakseni oli siellä ainakin 7000-8000 sotilasta. Meidän
täytyi kulkea rivien välitse astuessamme kuninkaan majalle,
ja siten saatoimme oikein selvästi nähdä, kuinka muhkeilta
sotilaat näyttivät seisoessaan siinä riveissään liikkumatta kuin
kuvapatsaat. Sulkatöyhdöt liehuivat tuulessa, keihäät ja valkoiset
härännahkakilvet välkkyivät päivänpaisteessa. Se oli komea näky.

Kuninkaan majan lähin ympärys oli vapaa ja pitkin seinää oli asetettu
jakkaroita, joille me Infaduksen viittauksesta istuimme. Umbopa
asettui taaksemme ja vanha Infadus seisoi majan ovella.

Kului viisi minuuttia -- kului kymmenen -- vieläpä kaksitoistakin.

Raskas hiljaisuus vallitsi suurella kentällä. Me tunsimme miten
tuhansien aseellisten miesten katseet olivat meihin tähdätyt, ja
kaikesta sydämestämme toivoimme, että tapahtuisi jotain; tämähän oli
melkein sietämätöntä -- pahempaa kuin tulikokeet keskiajalla. Emme
kuitenkaan olleet tietääksemme, näytimme vaan hyvin arvokkailta ja
levollisilta. Ja yhä kesti hiljaisuutta. Viimein avaantui ovi ja ulos
astui jättiläisolento tiikerintalja hartioilla. Häntä seurasivat
Skragga ja kummallisen näköinen kuvatus, joka oli kuin kuivunut
marakatti, päästä jalkoihin asti kiedottuna nahoista ommeltuun
vaippaan. Jättiläinen eli kuningas Twala istui jakkaralle, Skragga
asettui hänen taakseen, ja marakatti (vai mikä lie ollut) ryömi
nelinkontin majan siimekseen.

Yhä vallitsi sama äänettömyys.

Jättiläinen kohosi nyt seisaalleen ja heitti tiikerintaljan
hartioiltaan, niin että selvästi saatoimme nähdä, kuinka
inhoittavalta, raa'alta ja ilkeältä hän näytti. En koskaan ole
nähnyt ilkeämpiä ja vastemielisempiä kasvoja. Kukualaisilla oli
ylipäänsä kauniit kapeat huulet, mutta heidän kuninkaallaan
oli paksut neekerihuulet, leveä litteä nenä ja vain yksi musta
luimisteleva silmä; toisen sijalla oli kamala ammottava aukko; ja
hänen kasvoillaan oli julma, eläimellinen ilme. Tämän mustanruskean
hirviön päässä liehui komea töyhtö valkoisia kamelikurjen sulkia,
välkkyvä rintahaarniska peitti vartalon ja vyötäisillä ja oikean
polven ympärillä oli hänellä kuten hänen sotilaillaankin valkoisia
häränhäntiä. Oikeassa kädessään hän piteli suunnattoman suurta
keihästä. Kaulaa ympäröi paksu kultarengas ja hänen otsallaan
hohti ja välkkyi yksi ainoa mahdottoman suuri hiomaton timantti...
luultavasti Salomon kaivoksen aarteita...

Vielä kesti äänettömyyttä mutta ei kauan. Kuningas heilutti raskasta
keihästään, ja samassa silmänräpäyksessä heiluttivat kaikki 8,000
soturia keihäitänsä vastaukseksi ja 8,000 kurkkua kohotti yht'aikaa
tervehdyshuudon. "Kuhm!" kaikui yli laajan kentän, ja "Kuhm! Kuhm!"
vielä toisen ja kolmannen kerran. Se jyrisi kuin ukkonen ja sai maan
tärisemään.

Äkkiä kuulimme vikisevän äänen mankuvan jotain. Mistä se ääni tuli?
Marakattiko tuolta majan siimeksestä puhui?

"Nöyryyttäkää itsenne, oo kukualaiset miehet!" kuului käheä ääni.
"Tässä on kuninkaanne!"

Ja 8,000 kurkusta kajahti vastaukseksi: "Kuningas! Nöyryyttäkää
itsenne kuninkaanne edessä!"

Sitten vallitsi taas hiljaisuus, painostava kuolonhiljaisuus. Mutta
äkkiä se katkesi; yksi sotilaista sattui pudottamaan kilpensä.
Kolisten ja rämisten se putosi kovalle kalkkikivelle, jolla pihamaa
oli laskettu.

Twalan musta silmä säkenöi; hän käänsi päänsä siihen suuntaan, mistä
melu kuului.

Sitten hän raa'alla, käheällä äänellä huusi: "Tule tänne, koira!"

Nuori kaunis mies astui kuninkaan eteen.

"Haa, sinäkö pudotit kiipesi, kurja tomppeli. Uskallatko häväistä
minua tähdistä tulleitten vieraittemme silmissä? Millä voit itseäsi
puolustaa?"

Näimme, miten miesraukka mustasta ihostaan huolimatta kalpeni.

"Anna kuulua!" ärjäisi Twala.

"Se vierähti kädestäni vahingossa", änkytti soturi. "Minä en voinut
sille mitään, oo sinä mustan lehmän vasikka!"

"Sen tapaturman saat sinä maksaa! Sinä olet saattanut minut
naurunalaiseksi. Sinun pitää kuoleman!"

Nuorukainen tiesi, etteivät rukoukset auttaisi. "Minä olen kuninkaan
härkä", kuiskasi hän melkein kuulumattomasti.

Nyt kutsui kuningas poikansa Skraggan luokseen. "Näytä minulle
taitoasi", sanoi hän kamalasti hymyillen. "Heiluta keihästäsi ja tapa
tämä kurja koira".

Skraggan irvistys oli yhtä inhoittava kuin hänen ilkeän isänsä. Hän
kohotti keihäänsä, nuori soturi parka peitti käsillään silmänsä ja
odotti vavisten loppuaan. Me olimme kauhusta kivettyneet nähdessämme
moista raakuutta.

Kahdesti heilautti kuninkaanpoika keihästään ja heitti sitten
raskaan murha-aseensa uhriaan kohti. Se osui nuorukaista sydämeen ja
tunkeutui selästä lävitse. Hän ponnahti kohoksi, levitti käsivartensa
ja kaatui kuolleena maahan. Sotajoukossa kuului hiljainen mutina,
se vyöryi rivistä riviin ja kuoli viimein. Rikos oli tehty, ruumis
makasi maassa, ennenkuin edes olimme oikein ennättäneet tajuta mistä
oli kysymys. Curtis hypähti pystyyn vihasta vavisten, mutta istuutui
jälleen -- mitäpä hän olisi voinut tehdä?

"Se oli mainio heitto", sanoi kuningas. "Viekää ruumis pois!"

Neljä miestä astui esille, he nostivat kaatuneen toverinsa ja
kantoivat hänet syrjään.

Nyt vinkui marakatti taas: "Peittäkää verijäljet! Kuningas on
langettanut tuomionsa. Kuningas on rangaissut pahantekijän."

Heti astui muuan nainen esille majan takaa kantaen ruukkua, joka oli
täynnä kalkkikivijauhoa. Hän siroitti sitä veripilkuille, kunnes ne
peittyivät näkymättömiin.

Curtis istui kuin hehkuvilla hiilillä -- ja me muut samoin. Moista
julmuutta emme olleet koskaan nähneet ja Curtis kiehui vihasta, niin
raivostunut hän oli petomaiseen kuninkaaseen. Töin tuskin sain hänet
hillityksi.

"Istukaa levollisesti", täytyi minun hänelle yhtämittaa kuiskata.
"Muuten olemme hukassa."

Viimein sain hänet käsittämään, että meidän ei pitänyt olla
tietääksemme koko asiasta, jos mielimme pelastaa nahkamme.

Kun verilätäköt oli täydellisesti peitetty, kääntyi Twala puoleemme.

"Valkoiset miehet!" sanoi hän, "te, jotka olette tulleet tänne mistä
ja mitä varten, sitä en tiedä, -- minä tervehdin teitä".

"Ja me tervehdimme sinua, Twala, kukualaisten kuningas!" vastasin
minä.

"Valkoiset miehet, mistä te tulette ja mitä etsitte täältä?"

"Me tulemme tähdistä. Mutta elä kysy meiltä, millä tavalla olemme
kulkeneet tämän pitkän matkan. Minkä vuoksi olemme tulleet? Katsomaan
tätä maata?"

"Täällä ei ole paljon näkemistä!" arveli kuningas. "Entä tuo mies,
joka on seurassanne", jatkoi hän viitaten Umbopaan, "tuleeko hänkin
tähdistä?"

"Tulee hänkin. Taivaassa elää kyllä hänenkin värisiään miehiä. Mutta
miksi kysyt tällaisia asioita, kuningas Twala? Kaikki nämä seikat
ovat liian ylhäisiä sinun laisellesi maanlapselle."

"Sinä olet suurisuinen, tähtimies", vastasi Twala silmäkulmiaan
rypistäen. "Tähdet ovat kaukana täältä -- mitä jos antaisin teille
saman lopun kuin tuolle miehelle, joka äsken kannettiin pois."

Minä purskahdin raikuvaan nauruun, vaikka en suinkaan ollut
naurutuulella. Asemamme näytti perin uhkaavalta.

"Varo itseäsi, oo kuningas! Kulje varovasti, kun astut kuumilla
kivillä -- muuten poltat jalkasi. Ja pitele keihästäsi varresta,
ettet haavoita kättäsi sen purevaan terään. Jos riistät
hiuskarvankaan päästämme, olet hukassa ja kuoleman oma. Eivätkö
nämä kaksi miestä", näin sanoen viittasin Infadukseen ja Skraggaan,
joka parhaillaan pyyhki verta keihäästään, "ole kertoneet sinulle,
mitä miehiä me olemme ja mihin kykenemme? Oletko koskaan nähnyt
meidän kaltaisiamme olentoja? Oletko nähnyt ketään hänen laistaan?"
Minä viittasin Godiin -- tiesin että hyvällä omallatunnolla saatoin
esittää hänet ainoana lajiaan.

"En, siinä olet oikeassa", virkkoi kuningas.

Minä jatkoin: "Eivätkö he ole kertoneet sinulle, kuinka meidän
kätemme lähettää surman pitkän matkan päästä?"

"He ovat kertoneet, mutta minä en usko heitä. Tahdon sen itse nähdä,
ennenkuin uskon", sanoi hän. "Tapa joku noista sotilaista, jotka
seisovat tuolla", -- hän viittasi kentän tuolle puolen -- "ja minä
uskon".

"Ei", sanoin minä päättävästi, "Ihmisiä me emme tapa, paitsi silloin
kun he ansaitsevat kuolemanrangaistuksen. Mutta jos sinua haluttaa
nähdä taitoamme, niin anna palvelijaisi tuoda tänne härkä, sen minä
tapan."

Mutta kuningas vain hymyili ivallisesti. "Ei, teidän pitää tappaa
mies. Ennen en teitä usko."

"Niinkuin tahdot, kuningas Twala", virkoin minä. "Pyydän siis
sinua menemään tämän suuren pihan poikki. Silloin on elämäsi valo
sammutettu, ennenkuin jalkasi ovat saavuttaneet portin. Tai... ellet
itse tahdo, niin anna poikasi Skraggan koettaa..." Yllämainitun
nuoren verihurtan olisin mielihyvällä passittanut toiseen maailmaan.

En koskaan unhoita, minkä kauhean karjunnan Skragga päästi
kuullessaan ehdotukseni. Hänen kuninkaallinen korkeutensa hypähti
pystyyn, kuin käärme olisi häntä purrut, ja katosi yks kaks kuninkaan
majaan.

Ei Twalakaan pitänyt ehdotuksestani; hän rypisti kulmakarvojaan ja
vaipui mietteisiin. Sitten hän huusi:

"Tuokaa tänne nuori härkä!"

Kaksi miestä kiiti nuolen nopeudella täyttämään kuninkaan käskyä.
Minä löin Curtisia olalle sanoen hänelle:

"Tällä kertaa, Sir Henry, saatte te ampua. Näyttäkää tuolle mustalle
hirviölle, etten minä ole ainoa velho joukossamme."

Curtis otti pyssynsä ja valmistautui ampumaan.

"Kunpa en vain ampuisi väärään", sanoi hän.

"Teidän täytyy osua", kuiskasin hänelle. "Ja joskin ensimäisen
laukauksen kävisi hullusti, on teillä vielä toinen kuula jälellä.
Laukaiskaa se sitten heti. Mutta elkää ampuko, ennenkuin härkä
kääntää kylkensä".

Kesti tuokion aikaa, ennenkuin näimme härän, joka juoksi täyttä
vauhtia aituuksen porttia kohti. Mutta tuskin se oli päässyt portin
sisäpuolelle, kun se pysähtyi ällistyneenä. Se nosti turpansa ilmaan
ja mylvi. Nähtävästi se pelkäsi suurta ihmisjoukkoa, eikä tiennyt
minnepäin kääntyä.

"Nyt on paras hetki!" kuiskasin minä Curtisille. Hän nosti pyssyn
poskelleen -- tuima laukaus -- ja härkä kellahti selälleen. Kuula
oli osunut kylkiluiden väliin ja tehnyt perinpohjin tehtävänsä.
Hämmästyksen huuto kaikui yli kentän, kuiskailtiin ja mutistiin;
moista temppua ei oltu kukualaisten maassa nähty eikä kuultu.

Levollisesti käännyin Twalan puoleen.

"Olenko valehdellut, kuningas?"

"Et", täytyi hänen vapisevalla äänellä myöntää, "sinä olet puhunut
totta, valkoinen mies." Oli huvittavaa kuulla, kuinka nöyrältä hänen
äänensä, joka äsken oli ollut niin kopea, nyt kuului.

"Kuule nyt, mitä sinulle sanomme, Twala!" jatkoin minä. "Me emme
tule sodan, vaan rauhan tuojina. Kas tässä", näin sanoen viittasin
Winchesterpyssyyn -- "tämän onton sauvan annamme sinulle. Se antaa
sinulle vallan tappaa, niinkuin me tapamme. Mutta minä olen loihtinut
taikasanalla sauvan, sen vuoksi sanon sinulle: elä tapa ketään
ihmistä sillä. Jos annat sen puhua hirvittävää kieltään jollekin
ihmiselle, niin tuottaa se surman sinulle itsellesi. Maltahan,
niin saat nähdä jotain uutta... Käske jonkun sotilaistasi asettua
viidenkymmenen askeleen päähän minusta, ja työntää keihäänsä maahan
terä ylöspäin, niin että lappea kääntyy meihin päin."

Parissa silmänräpäyksessä oli kaikki tehty.

"Kas niin! Nyt minä pirstaan keihään."

Tähtäsin tarkkaan ja laukaisin. Kuula sattui terään ja pirstasi sen
kappaleiksi.

Taas kuului hämmästyksen kohina. Minä käännyin Twalan puoleen
ojentaen hänelle pyssyn.

"Tämän velhoputken annamme siis sinulle. Sittemmin opetan sinua
sitä käyttämään. Mutta kuten sanottu, varo käyttämästä tähtien
lahjoittamaa lahjaa maallisia miehiä vastaan."

Kuningas vastaanotti varovasti pyssyn ja laski sen pelonsekaisella
kunnioituksella jalkainsa juureen. Samassa huomasin kokoonkuivuneen
apinaolennon ryömivän huoneen vierustalta päivänpaisteeseen.
Saavuttuaan kuninkaan istuimen luo se kohosi pystyyn ja avasi
turkkiviittansa, niin että saatoimme nähdä sen kasvot. Ja nekös
kasvot! Ilkeämpää ja inhoittavampaa naamaa en ole ikipäivinäni
nähnyt. Apinaolento oli nähtävästi ikivanha vaimo; hänen ruumiinsa
oli niin näivettynyt ja kuihtunut, että se tuskin oli suurempi
kuin seitsenvuotisen lapsen ruumis, ja kasvot olivat pelkkää
ryppyä, kurttu kurtussa kiinni. Töin tuskin saattoi niissä eroittaa
sisäänpainuneen uurteen, joka oli olevinaan suu, sen alta pisti
esiin pitkä terävä leuka. Olihan hänellä nenäkin, mutta se oli niin
sisäänpainunut, että sitä tuskin saattoi huomata. Lyhyesti sanoen:
koko ämmä olisi ollut kuin kuivunut ruumis, ellei hänellä olisi
ollut kaksi suurta mustaa silmää, jotka säkenöivät tulta ja älyä ja
vilkkuivat ilkeästi lumivalkoisten silmäkulmien alta. Näissä silmissä
asui koko hänen elinvoimansa. Hänen päänsä oli kalju ja keltainen ja
esiinpistävä otsa oli pergamentin värinen.

Tämä kammottava hirviö, jonka näky pani meidät kauhusta vapisemaan,
seisoi silmänräpäyksen liikkumatta. Sitten hän äkkiä ojensi luuksi
kuivettuneen käden, jonka sormet tuumanpituisineen kynsineen
harottivat kuin haukan koura, ja laski sen kuningas Twalan olkapäälle
lausuen kimeällä läpitunkevalla äänellään:

"Kuule minua, oo kuningas! Kuuntele, oo kansa! Kuunnelkaa, kaikki
vuoret, vainiot ja virrat! Kuuntele, koko kukualaisten maa! Kuuntele
kaikki, mikä elää ja kuolee. Kuuntele, kaikki mikä on kuollutta ja
nousee elämään taas kuollakseen! Kuuntele! Kuuntele! Elämän henki on
minussa. Minä ennustan! Minä ennustan! Minä ennustan!"

Hänen sanansa häipyivät heikkoon vaikerrukseen, ja läsnäolijat, me
muiden mukana, olivat kauhun vallassa. Vanha vaimo oli hirveä.

Hän jatkoi:

"Verta! Verta! Verta! Verta virtanaan! Verta kaikkialla! Minä näen
sen, minä tunnen sen, minä maistan sitä -- se on suolaista, se valuu
punaisena maassa, sitä sataa taivaasta.

"Askeleita! Askeleita! Askeleita! Kuulen valkoisen miehen askeleita
kaukaisista maista. Maa tärisee, se vapisee herrainsa alla.

"Veri on hyvää -- punainen, virtaava veri. Leijonat nuolevat sitä ja
kiljuvat korpit huutavat ilosta.

"Minä olen vanha -- vanha! Olen nähnyt paljon verta. Mutta minä näen
enemmän verta, ennenkuin kuolen. Kuinka vanhaksi minua luulette? Te
ette tiedä. Mutta te tiedätte, että teidän isänne tunsivat minut ja
heidän isänsä ja heidän isäinsä isät. Minä olen nähnyt valkoisen
miehen ja tiedän, mitä hän himoitsee. Olen vanha, mutta vuoret ovat
vielä vanhemmat. Sanokaa, kuka rakensi suuren tien? Sanokaa, kuka
kaiversi kuvat kallioon? Sanokaa, kuka kohotti tuonne nuo kolme
mykkää, jotka tuijottavat kuiluun?" Näin sanoen hän viittasi noihin
kolmeen vuoreen, jotka me edellisenä iltana olimme huomanneet.

"Te ette tiedä", jatkoi hän, "mutta minä tiedän. Ne olivat valkoisia
miehiä, suuri valkoinen kansa oli täällä ennen teitä, ja tulee
olemaan täällä teidän jälkeenne, se imee teistä ytimen ja hävittää
teidät. Niin! Niin! Niin!

"Ja miksi he tulivat tänne, nuo valkoiset miehet noitakeinoineen? Mitä
he etsivät tästä maasta, nuo väkevät mahtavat miehet? Mikä on tuo
välkkyvä kivi, joka otsallasi säihkyy, kuningas Twala? Mitkä kädet
kutoivat haarniskan, joka suojaa rintaasi? Sinä et sitä tiedä, ei
kukaan sitä tiedä -- ei kukaan muu kuin minä, vanha, viisas, Isanusi
(noitavaimo)!"

Nyt käänsi hirviö kamalat kasvonsa meihin päin.

"Mitä etsitte, valkoiset tähtien miehet? Tähtien --! Etsittekö
ketä kadonnutta? Te ette löydä häntä täältä. Hän ei ole täällä.
Ihmispolvia on tullut ja ihmispolvia on mennyt; mutta ei ainoakaan
valkoinen jalka ole polkenut maatamme -- vain yhden miehen, mutta
hän matkasi kuoleman maille. Te tulette etsimään kiiltäviä kiviä --
minä tiedän sen kyllä. Ja te löydätte ne, kun veri on kuivunut. Mutta
palaatteko takaisin sinne, mistä tulitte vai jäättekö minun luokseni?
Hä, hä hää!

"Entä sinä, ylpeäryhtinen mustanahka", kirkui hän viitaten Umbopaan.
"Ken olet sinä ja mitä sinä etsit? Et kiiltäviä kiviä, et keltaista
metallia, joka välkkyy -- ne jätät sinä valkoisille tähtimiehille.
Luulen tuntevani sinut, luulen tuntevani veren hajun suonissasi -- --
Tempaa vyösi pois -- -- Tempaa se -- --."

Mutta sen enempää ei noita jaksanut. Kiihoitus nousi yli hänen
voimainsa, hänen kasvonsa vääntyivät ja hän vaipui maahan. Muutamat
miehet nostivat hänet ylös ja kantoivat hänet majaan.

Kuningas nousi vavisten seisaalleen. Hän viittasi kädellään ja
samassa silmänräpäyksessä alkoivat sotajoukon eri osastot lähteä
pois. Kymmenen minuutin kuluttua ei suurella kentällä ollut muita
kuin me neljä, kuningas ja muutamia palvelijoita.

"Valkoiset miehet!" sanoi kuningas Twala. "Sydämeni neuvoo minua
surmaamaan teidät. Gagul puhui kummallisia sanoja. Mitä sanotte te?"

Minä nauroin taas ääneen. "Ole varovainen, kuningas! Ei ole helppo
surmata meitä. Sinä näit, miten kävi härän, tahdotko kuolla samalla
lailla kuin se?"

Twala rypisti silmäkulmiaan. "Te uskallatte uhata minua -- minua
kuningasta!" karjui hän.

"Uhata!" toistin minä. "Me emme uhkaa, me vain vastaamme. Koeta
koskea meihin, kuningas Twala, niin saat nähdä..."

Jättiläinen nosti käden otsalleen.

"Menkää rauhassa", sanoi hän viimein. "Yöllä tanssitaan suuri tanssi.
Teidän pitää nähdä se. Elkää peljätkö, että viritän teille ansoja. Ei
kukaan tee teille pahaa. Minä ajattelen huomiseen."

Levollisesti ja tyynesti kohosin minä istuimeltani: ja sanoin: "Hyvä
on, kuningas Twala!"

Sitten astuimme Infaduksen seuraamina takaisin majoihimme.



KYMMENES LUKU.

Umbopan salaisuus.


Kun olimme saapuneet asunnollemme, pyysin Infadusta astumaan
kanssamme sisään. Majaan päästyämme sanoin:

"Infadus, me tahdomme puhua kanssasi."

"Puhukoot valtiaani."

"Näyttää siltä kuin olisi kuninkaanne Twala julma mies."

"Niin on, valtiaani. Maa vaikeroi hänen julmuuttaan. Ensi yönä
saatte nähdä. Silloin on suuri noidan-ajo. Monta syytetään silloin
noituudesta, ja moni joutuu silloin kuoleman saaliiksi. Ei kukaan
ole varma hengestään. Jos kuningas himoitsee jonkun karjaa tai
henkeä, tai jos hän pelkää jotakuta ja epäilee jonkun voivan
kapinoida, silloin iskevät Gagul tai joku noituutta vainuava vaimo
kyntensä häneen, ja hänet surmataan noitana. Moni mies on heittävä
henkensä, ennenkuin kuu väistyy aamuaurinkoa. Ja niin tapahtuu
usein. Ehkä minutkin surmataan. Tähän asti on henkeäni säästetty,
koska olen harjaantunut sodankäyntiin ja aseisiin, ja koska soturit
minua rakastavat -- mutta kuka tietää kuinka kauan saan elää...
Niin, oikeassa olet, Makumazahn! Twalan ies painaa raskaana kansan
hartioita. Kukualaiset ovat väsyneet julmaan kuninkaaseen ja hänen
veritöihinsä."

"Mutta miksi ei siis kansa häntä kukista ja heitä hänen iestään
niskoiltaan?" kysyin.

"Ei, valtiaani, hän on kuningas, ja jos hänet surmattaisiin, tulisi
Skragga hänen jälkeensä kuninkaaksi, ja hän on sata kertaa julmempi
isänsä. Skraggan sydän on mustempi kuin Twalan, ja jos hän olisi
kuninkaamme, olisi ikeemme vielä raskaampi kuin Twalan aikana.
Ellei Imotu olisi tullut murhatuksi, tai jos hänen poikansa Ignosi
olisi elänyt, olisi kaikki ollut toisin tässä maassa. Mutta he ovat
molemmat kuolleet."

"Kuinka tiedät, että Ignosi on kuollut? Kuka sen on sanonut?" kuului
ääni takanamme. Hämmästyneinä käännyimme katsomaan, kuka se oli, joka
sekaantui puheeseemme. Se oli Umbopa.

"Mitä tarkoitat, nuorukainen?" kysyi Infadus. "Kuka on käskenyt sinun
puhua?"

"Kuule minua, päällikkö!" sanoi kookas palvelijamme kolealla äänellä.
"Minä kerron sinulle tarinan naisesta ja hänen lapsestaan. -- Kerran,
monta vuotta sitten, surmattiin Imotu, kukualaisten kuningas, ja
hänen vaimonsa pakeni vieden poikansa Ignosin mukaansa. Eikö totta?"

"Totta, totta!"

"Kerrottiin sekä hänen että pojan saaneen surmansa vuorilla -- eikö
totta?"

"Totta, totta!" vastasi Infadus taaskin päätään nyökäyttäen.

"Mutta he eivät kuolleet. He vaelsivat vuorten yli ja parvi
kierteleviä ihmisiä vei heidät erämaan poikki, kunnes he saapuivat
seuduille, missä taas oli vettä ja ruohoa ja puita."

"Mistä sen tiedät?"

Umbopa ei ollut kuulevinaan vanhuksen kysymystä, hän kertoi edelleen:
"He vaelsivat lakkaamatta eteenpäin, yhä eteenpäin, kuukausittain.
Viimein he saapuivat maahan, jossa asuu amazulu niminen kansa, joka
on kukualaisheimoa ja elättää itseänsä sodankäynnillä. He elivät
siellä monta vuotta, kunnes äiti kuoli. Hänen poikansa Ignosi lähti
taas vaeltamaan kaukaisia maita. Viimein hän saapui ihmeelliseen
maahan, jossa asui valkoisia ihmisiä, sinne hän asettui asumaan ja
oppi monta vuotta viisautta valkoisilta."

Infadus pudisti päätään ja mutisi epäilevän näköisenä että "se oli
kaunista satua...", mutta Umbopa jatkoi:

"Monta, monta vuotta hän eli valkoisten joukossa. Milloin hän oli
palvelija, milloin soturi, mutta syvälle sydämeensä hän oli kätkenyt
kaikki, mitä hänen äitinsä oli kertonut hänelle isänmaastaan, ja
yöt päivät oli hänellä vain yksi ajatus: kuinka hän löytäisi tien
takaisin vuorten yli kotiin kansansa luo ja isänsä huoneeseen.
Hän odotti uskollisesti monta vuotta ja viimein tuli oikea hetki,
niinkuin se aina tulee sille, joka hartaasti sitä odottaa. Hän tapasi
kolme valkoista miestä, jotka aikoivat matkata tähän tuntemattomaan
maahan etsimään erästä, joka oli kadonnut. Hän liittyi heihin, vaelsi
heidän kanssaan paahtavan erämaan halki, kiipesi lumipeittoisten
vuorten yli ja tuli kukualaisten maahan ja valtakuntaan. Ja täällä,
Infadus, täällä hän tapasi sinut!"

"Varmaankin on mielesi sairas ja ajatuksesi sokaistut, koska noin
puhut", virkkoi vanha päällikkö.

"Niinkö arvelet? Ei Infadus! Katso ja ihmettele, mitä näytän sinulle,
oo isäni veli! _Minä olen Ignosi, kukualaisten oikea kuningas_!"

Nopeasti tempasi hän vyönsä pois ja seisoi alastonna edessämme.

"Katso!" sanoi hän ja viittasi käärmeen kuvaan, joka oli sinisellä
värillä tatueerattu hänen vyötäisiinsä. "Tunnetko merkin?"

Infadus tuijotti siihen hetken aikaa kiinteästi, silmät jäykkinä
hämmästyksestä. Sitten hän heittäysi Umbopan tai oikeammin Ignosin
eteen polvilleen ja huusi: "Kuhm! Kuhm! Sinä olet veljeni poika! Sinä
olet kuninkaamme!"

"Enkö sitä sanonut, isäni veli. Nouse ylös, minä en vielä ole
kuninkaasi, mutta minä voin siksi tulla, jos sinä ja nämä urheat
valkoiset miehet tahdotte minua auttaa. Mutta Gagul noita oli
oikeassa, ensin täytyy paljon verta vuotaa. Ja hän on saava
rangaistuksensa, sillä hän tappoi isäni sanoillaan ja ajoi äitini
pois... Valitse nyt, Infadus! Tahdotko laskea kätesi minun käsieni
väliin ja tulla minun miehekseni? Tahdotko seurata minua vaaroihin
ja auttaa minua kukistamaan tuon hirviön, Twalan? Vai etkö tahdo?
Valitse nyt!"

Vanhus nosti käden otsalleen ja istui kauan hiljaa ja miettiväisenä.
Viimein hän nousi ylös, astui nuoren kuninkaanpojan luo, laskeutui
polvilleen hänen eteensä ja tarttui hänen käteensä.

"Ignosi", sanoi hän juhlallisesti, "Ignosi, sinä, joka olet syntynyt
hallitsemaan kukualaisten maata ja valtakuntaa! Katso, minä lasken
käteni sinun käsiesi väliin ja olen sinun miehesi kuoleman hetkeen
asti. Kun olit pieni lapsi, kannoin sinua usein käsivarrellani; sama
käsivarsi, joka kantoi sinua, taistelee nyt sinun puolestasi -- sinun
ja vapauden puolesta."

"Hyvä, Infadus! Jos voitan, olet sinä ensimäinen mies valtakunnassa
lähinnä kuningasta. Jos taas Twala voittaa -- kuolemaa pahempaa ei
hän voi sinulle antaa, ja sinähän olet jo vanha, niin että -- --.
Mutta nouse nyt pystyyn, isäni veli, eläkä ole kauemmin polvillasi."

Sitten kääntyi Ignosi, entinen palvelijamme, puoleemme.

"Entä te, valkoiset miehet", sanoi hän. "Inkubu, Makumazahn, ja
Bougwan! Tahdotteko auttaa minua? Te saatte -- -- niin, mitä voin
teille luvata? Kiiltäviä säkenöiviä kiviä saatte, jos minä voitan.
Niin paljon kuin voitte kantaa! Riittääkö se?"

Minä tulkitsin hänen sanansa tovereilleni.

Curtis vastasi: "Sano Ignosille, ettei hän oikein tunne valkoisia
miehiä. Rikkaus on hyvä asia, ja jos se sattuu tiellemme, korjaamme
sen. Mutta rehellinen mies ei myy itseänsä kullasta eikä timanteista.
Ja sano hänelle minun puolestani, että olen aina pitänyt paljon
Umbopasta, ja että senvuoksi mielelläni autan Ignosia, mikäli voin.
Mieluista on minulle päästä tilintekoon julman Twala roiston kanssa.
Mutta mitä arvelet sinä, God? Ja te, Allan?"

"No niin", arveli God, "käyttääkseni kuvakieltä, johon kaikki tässä
maassa näkyvät olevan niin ihastuneet, niin voitte sanoa hänelle,
että souturetki ei olisi hullumpaa, se lämmittää sydänlihaksia, ja
mitä minuun tulee, olen mielelläni hänen veneessään. Umbopa osaa
kyllä hoitaa peräsintä. Mutta yhdellä ehdolla: minä tahdon saada
housuni takaisin."

Minä käänsin hänen sanansa.

"Hyvä, ystäväni", sanoi Ignosi, entinen Umbopa. "Hyvä! Entä sinä
Makumazahn? Oletko sinäkin minun miehiäni, sinä vanha metsämies,
haavoittunutta puhvelia viekkaampi?"

Minä raapaisin tuumivana korvan taustani. Ehdotus ei minua oikein
miellyttänyt.

"Umb... tai, mitä minun piti sanoa, Ignosi, minä en suosi meteleitä.
Minä olen rauhallinen mies ja vähän niinkuin pelkuri." Umbopa veti
suunsa hymyyn. -- "Mutta toiseltapuolen olen sitoutunut seuraamaan
ystäviäni... ja... No niin, suoraan sanoen, Ignosi! Sinä olet ollut
uskollinen kumppanimme ja olet aina käyttäytynyt kuin mies, minäkin
tahdon olla uskollinen sinulle. Mutta muista, että olen kauppamies
enkä suinkaan varakas; sen vuoksi lausun sulimmat kiitokset
tarjoumuksestasi mitä timantteihin tulee -- jos nimittäin koskaan
saamme ne käsiimme, ja jollemme sitä ennen ole henkeämme heittäneet.
Ja vielä yksi seikka: sinä tiedät, että me oikeastaan olemme tulleet
hakemaan Inkubun veljeä. Sinun pitää auttaman meitä hankkeessamme."

"Sen teen", lupasi Ignosi. "Kuule, Infadus, vyötäisilläni olevan
pyhän käärmeenmerkin nimessä, sano minulle totuus: Onko kukaan
valkoinen mies ennen näitä astunut jalkaansa tähän maahan?"

"Ei kukaan, Ignosi."

"Oletko varma siitä, että sinä olisit saanut sen tietää, _jos_ täällä
olisi ollut joku?"

"Olisin aivan varmaan tiennyt sen."

"Sinä kuulet, Inkubu", sanoi kuninkaanpoika. "Veljesi ei ole ollut
täällä."

Curtis huokasi. "Niin -- niin", sanoi hän, "poika raukka ei siis ole
päässyt perille. Veli parka! Kaikki vaivamme on siis ollut turha...
Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

"Nyt asiaan", aloin minä päästäksemme näistä surullisista
ajatuksista. "On kyllä hyvä olla kuningas jumalallisen lain nojalla,
Ignosi, mutta miten aiot päästä todelliseksi kuninkaaksi."

"En tiedä. Infadus, voitko sinä keksiä mitään neuvoa?"

"Ignosi, Ukkosen poika!" sanoi vanhus, "tänä yönä tanssitaan suuri
tanssi, ja toimitetaan noita-ajo. Moni heittää tänä yönä henkensä,
ja monen sydämessä vallitsee suru ja viha kuningas Twalaa kohtaan.
Kun tanssi on päättynyt, puhuttelen minä muutamia mahtavimpia
päälliköitä, ja jos saan heidät puolellemme, puhuvat he puolestaan
joukoillensa. Minä puhun heille varovasti ja valitsen sanani
hyvästi. Ensin todistan heille, että sinä yksin olet kukualaisten
oikea kuningas. Ja luulenpa silloin, että kun aurinko taas nousee
taivaalle tuoden uuden päivän maalle, niin kaksikymmentätuhatta
välkkyvää keihästä tottelee Ignosin käskyjä!... Mutta nyt minun
täytyy mennä... Minun täytyy saattaa kaikki järjestykseen, käyttää
korviani ja kuunnella kansan ääntä ja arvata sen salatut ajatukset...
Kun kuolintanssi on lopussa, kohtaan sinut täällä, jos vielä elän, ja
jos me kaikki elämme, ja silloin puhumme enemmän. Luulen, että syttyy
sota."

Samassa keskeytettiin neuvottelumme. Majan ulkopuolelta ilmoitettiin
kuuluvalla äänellä, että kuninkaan lähettiläät seisoivat ulkona
ja pyysivät päästä sisään. Me annoimme heidän astua majaan, ja
silmänräpäyksen kuluttua seisoi kolme kuninkaan ylhäisintä päällikköä
edessämme ja ojensivat meille -- Curtisille, Godille ja minulle
-- kullekin välkkyvän rautapaidan ja suunnattoman suuren, leveän
sotakirveen.

"Lahjoja kuninkaalta valkoisille tähtimiehille!" huudahti yksi heistä
juhlallisella äänellä. Me käskimme heidän kiittää kuningasta, he
kumarsivat kunnioittaen maahan ja läksivät majasta.

Heti, kun he olivat ulkopuolella, aloimme me uteliaina tarkastaa
taidokkaasti valmistettuja rautapaitoja. Ei kukaan meistä ollut
koskaan nähnyt moista taitavaa asesepäntyötä. Ja ihmeellisintä oli,
että ne olivat niin tavattoman pienet, että kun rutistimme sen kokoon
saattoi koko rautapaita mahtua käsiimme.

"Valmistetaanko tässä maassa näitä tällaisia?" kysyin Infadukselta.
"Ne ovat hyvää tekoa."

"Ei, valtiaani, ne ovat kulkeneet meille perintönä, esi-isiltämme.
Me emme tiedä, kuka ne on tehnyt, ja vain muutamia niistä on enää
jälellä. Ei kukaan muu kuin ne, joiden suonissa virtaa kuninkaallista
verta, saa niitä käyttää. Ne ovat lumottuja mekkoja, joiden läpi
ei mikään keihäs voi tunkeutua. Se, jolla on tällainen rautapaita
yllään, on haavoittumaton taistelussa. Kuningas lienee teille varsin
suosiollinen tai sitten hän pelkää teitä kovasti, koska hän on
lähettänyt ne teille. Pukeutukaa niihin vielä tänä yönä."

Näin sanoen lähti Infadus pois.

Loppu-osan päivää pysyimme rauhassa majassamme neuvotellen
asemastamme, joka oli varsin jännittävä. Viimein joutui ilta,
kaikkialla kaupungissa sytytettiin nuotio nuotion viereen ja kautta
pimeyden kuulimme jalkojen töminää ja satojen keihästen kalsketta,
sotajoukon osastot marssivat näet toinen toisensa jälkeen majamme ohi
ollakseen määrätyillä paikoillaan, kun suuri tanssi kuninkaan majan
edustalla alkoi.

Kymmenen ajoissa nousi kuu. Me seisoimme juuri katselemassa, kuinka
kauniisti sen kirkkaat säteet valaisivat suurta kaupunkia, kun
Infadus täydessä sota-asussa saapui majallemme noutamaan meitä
tanssijuhlaan. Häntä seurasi kaksikymmentä pulskaa soturia, jotka
kuningas oli komentanut meille henkivartioiksi.

Olimme seuranneet vanhuksen neuvoa ja pukeutuneet rautapaitoihimme;
me pidimme ne tavallisten vaatteidemme alla ja ne olivat suureksi
kummaksemme sekä kevyet että mukavat. Ne olivat nähtävästi
valmistetut miehille, joilla oli paljoa rotevammat jäsenet kuin
nykyajan ihmisillä, ja sen vuoksi ne riippuivatkin vähän höllällänsä
Godin ja minun päälläni. Curtisin rautapaita sitävastoin oli
ruumiinmukainen kuin olisi se ollut valettu.

Lopuksi pistimme revolverit vyöhön ja otimme käteemme suuret
sotakirveet, jotka kuningas oli meille lahjoittanut, ja niin läksimme
kukualaisten juhlaan.



YHDESTOISTA LUKU.

Kuolintanssi.


Saavuttuamme samaan suureen kraaliin, jossa ensikerran olimme
puhutelleet kuningas Twalaa huomasimme, että aitaus oli täynnä
sotureita; yli kaksikymmentätuhatta miestä seisoi siellä
järjestettyinä pieniin osastoihin, joka osaston väliin oli jätetty
kapea käytävä, jotta "noitain etsijät" voisivat paremmin päästä
kulkemaan.

Mahdotonta on kuvailla mahtavampaa näkyä, kuin minkä tämä suuri,
hyvin järjestetty sotajoukko tarjosi. Liikkumatta ja mykkinä kuin
kuvapatsaat seisoivat voimakkaat miehet riveissään, ja kirkas kuu
valoi hohdettaan välkkyville keihäille, liehuville sulkatöyhdöille
ja kirjaville kilville. Minne tahansa silmämme käänsimme, kohtasi
katseemme rivin toisensa jälkeen reippaita, pelottavia miehiä, jotka
seisoivat lujina kuin muuri, ja heidän päänsä päällä kiiltävän
keihäsmetsän.

"Varmaan on koko teidän sotavoimanne tässä koolla?" kysyin Infadus
vanhukselta.

"Ei, Makumazahn, vain kolmas osa siitä. Yksi kolmasosa on joka vuosi
läsnä tässä tanssissa, toinen kolmasosa muodostaa piirin kuninkaan
majan ulkopuolella ylläpitääkseen järjestystä, jos aituuksen sisällä
olevat soturit asettuisivat vastarintaan, kun surmatyö alkaa,
kymmenentuhatta vartioi kaupungin ulkopuolella, ja loput ovat
kraaleissaan maanrajoja vartioimassa. Tästä näet, että olemme suuri
kansa," selitti Infadus.

"Kuinka he ovat hiljaa", sanoi God. Ja siinä hän oli oikeassa.
Minusta oli kerrassaan käsittämätöntä, että sellainen suuri
ihmisjoukko ylipäänsä voi olla niin hiljaa, kuin kukualaiset sotilaat
sinä iltana olivat. Haudan äänettömyys vallitsi tuhansiin nousevassa
ihmisjoukossa.

"Mitä Bougwan sanoo?" kysyi Infadus. "Ettäkö he ovat niin hiljaa?
Ne, joiden yllä kuoleman varjo liikkuu, ovat hiljaa", vastasi ukko
synkästi.

"Tuleeko moni surmatuksi?"

"Moni, kovin moni."

"Näyttää siltä", sanoin minä toisille, "kuin saisimme nähdä
jonkinlaisen miekkailutaistelun, paljoa julmemman ja verisemmän kuin
ne, mitä vanhat roomalaiset toimeenpanivat."

Curtisia värisytti ja God sanoi toivovansa, että meidän ei tarvitsisi
olla läsnä verileikissä.

"Sano minulle", kysyin Infadukselta, "onko meidän henkemme vaarassa?"

"En tiedä, valtiaani, toivon, ettei niin ole, mutta olkaa vaan
rohkeat ja kylmäveriset kuninkaan edessä, vaikka kuinkakin uhkaavalta
näyttäisi. Jos hengissä pääsette tämän yön verileikistä, olemme
hyvällä tolalla", arveli hän. "Soturit vihaavat kuningas Twalaa ja
odottavat vaan viittausta hyökätäkseen hänen kimppuunsa."

Kaikesta tästä puhellen astuimme hitaasti pihan yli. Sen keskelle
oli asetettu joukko jakkaroita. Lähestyessämme niitä, näimme, että
vastakkaiselta puolelta, kuninkaan majasta, läheni toinen pieni
joukko.

"Siinä tulevat kuningas Twala itse, hänen poikansa Skragga ja vanha
ilkeä Gagul, ja heidän jälessään kulkevat ne, jotka surmaavat." Näin
sanoen viittasi Infadus kymmenkuntaan jättiläiskokoiseen mieheen,
jotka olivat varustetut keihäillä ja nuijilla.

Kuningas asettui istumaan keskimmäiselle jakkaralle, Gagul kyyristyi
hänen jalkoihinsa, ja toiset asettuivat taakse.

"Terve teille, valkoiset miehet!" huudahti Twala. "Istukaa, elkää
tuhlatko kallista aikaa. Yö on lyhyt, ja työ, joka on suoritettava,
on suuri. Te olette saapuneet maahamme onnellisella hetkellä, jolloin
saatte nähdä suurenmoisen näytelmän. Katsokaa ympärillenne", -- Twala
loi ilkeän silmänsä osastosta toiseen -- "ja sanokaa minulle, ovatko
silmänne tähdissä kohdanneet tämän vertaista näkyä? Katsokaa kuinka
he vapisevat ja kauhistuvat, kaikki ne, joiden sydämet ovat pahat --
kaikki ne, jotka pelkäävät taivaan tuomiota."

"Alkakaa! Alkakaa!" kirkui Gagul kimeällä äänellään, "hyenat ovat
nälissään. Alkakaa! Alkakaa!"

Silmänräpäyksen kesti vielä kammottavaa hiljaisuutta, mutta
nyt heilutti kuningas peitseään, ja samassa tuokiossa polkaisi
kaksikymmentätuhatta jalkaa tannerta sellaisella töminällä, että
koko maa ylt'ympärillä tärisi. Kolme kertaa tämä uudistui, sitten
seurasi taas syvä hiljaisuus, kunnes kumea ääni kaukaa sotajoukon
äärimmäisestä päästä, viritti hitaan, surumielisen laulun, jonka
loppusävel aina uudistui:

"_Mikä kohtalo odottaa jokaista vaimosta syntynyttä_?"

Ja pauhaavan ukkosen lailla kuului vastaus joka miehen suusta:

"_Kuolema_!"

Vähitellen yhtyi osasto toisensa jälkeen lauluun, kunnes viimein
koko sotajoukko lauloi mukana. En enää voinut erottaa tämän hurjan
korvia-repivän laulun sanoja, siitä ymmärsin vain sen verran, että
se kuvasi tuskaa, uhmaa ja iloa. Milloin soivat säveleet hyväilevinä
kuin lemmenlaulu, milloin voimakkaina kuin mahtava sotalaulu
vaihtuakseen senjälkeen surulliseen hautavirteen ja viimein päättyen
sydäntä-särkevään valitushuutoon, joka vähitellen sammui yön
pimeyteen...

Taas levisi hiljaisuus yli kentän. Mutta kuningas kohotti kätensä,
ja samassa kuului askelten sipsutusta kymmenen kummallisen näköistä
olentoa hyökkäsi meihin päin. Kun he tulivat lähemmäksi, näimme,
että he olivat naisia, enimmäkseen vanhoja akkoja joiden valkoisiin
hapsiin oli punottu kalansuomuja. Heidän kasvoihinsa oli maalattu
valkoisia ja keltaisia juovia, ja kurttuisessa kädessään oli
jokaisella pajunoksa.

Saavuttuaan meidän kohdallemme ne seisahtuivat, yksi heistä viittasi
pajunoksalla Gaguliin, ja kaikki huusivat yhteen ääneen:

"Äiti, äiti vanha, tässä olemme!"

"Hyvä! Hyvä! Hyvä!" kirkui ilkeä noita-akka. "Ovatko silmänne
terävät? Voitteko nähdä sen, mikä on pimeyteen kätketty."

"Äiti, ne ovat terävät."

"Hyvä! Hyvä! Hyvä! Tahdotteko puhdistaa maan pahansuovista ihmisistä,
jotka hautovat salaisia juonia kuningasta ja naapureitansa vastaan?
Oletteko valmiit täyttämään taivaan tuomion, te, jotka olette syöneet
viisauteni leipää ja juoneet noituuteni vettä? Oletteko valmiit?"

"Äiti, me olemme valmiit?"

"Ryhtykää siis työhönne. Valkoiset miehet, jotka ovat tulleet kaukaa,
tahtovat nähdä kuinka kukualaisten maassa oikeutta harjoitetaan.
Kiiruhtakaa!"

Hurjasti kirkuen hajosi noitaparvi eri suunnille. Me emme voineet
pimeältä nähdä kaikkia vaan seurasimme katseillamme sitä Isanusia
(noitaa), joka oli meitä lähinnä. Kun hän oli tullut jonkun askeleen
päähän sotureista, pysähtyi hän ja alkoi pyöriä hurjassa tanssissa
laulaen samalla: "Minä olen löytänyt hänet! Hänet, joka varasti
veljensä härän! Minä kuulen hänen ajatuksensa, joka ajatteli pahaa
kuninkaasta! Hän on lähelläni!"

Yhä rajummaksi kävi hänen tanssinsa, yht'äkkiä hän seisahtui ja
hiipi lähemmäksi sotureita, jotka arkoina väistyivät häntä. Me
puolestamme seurasimme hänen liikkeitään äärettömällä jännityksellä.
Hän hiiviskeli ja vainusi kuin koira, pysähtyi äkkiä ja kosketti
sitten hurjasti kirkaisten pajunoksallaan erästä kookasta soturia.
Tämän vieruskumppanit tarttuivat heti käsiksi kuolemaan tuomittuun ja
taluttivat hänen kuninkaan luo.

"Tappakaa hänet", sanoi kuningas.

"Tappakaa hänet", vinkui Gagul.

Ja "tappakaa hänet", toisti Skraggakin.

Silmänräpäyksen kuluttua oli miesparka menettänyt henkensä.

"Yksi", laski Twala, ja ruumis vietiin syrjään.

Tuskin oli tämä tehty, kun jo toinen uhri raahattiin kuninkaan luo.
Leopardinnahkaisesta vaipasta päättäen oli tämä mies maan mahtavia.
Taas kaikui julma käsky: "Tappakaa hänet!" ja uhri lankesi kuolleena
maahan.

"Kaksi", laski kuningas.

Ja näin jatkui tätä inhoittavaa näytelmää, kunnes noin sata
ruumista makasi takanamme. Olen kuullut puhuttavan roomalaisten
gladiaattorinäytelmistä ja espanjalaisista härkätaisteluista, mutta
uskallanpa väittää, etteivät ne olleet puoleksikaan niin julmia
kuin kukualaisten noidan-ajo. Me olimme niin kauhistuneet, ettemme
osanneet hillitä itseämme, vaan nousimme kerran ylös ja koetimme
keskeyttää verisen näytelmän.

Mutta Twala vastasi tuimalla äänellä:

"Antakaa oikeuden täyttää tehtävänsä. Nuo koirat ovat velhoja ja
pahantekijöitä -- ja heidän täytyy kuolla!" Ja siihen täytyi meidän
tyytyä.

Keskiyön aikana keskeytettiin kammottava ajo. Luulimme jo, että
kaikki oli lopussa, mutta erehdyimme. Ihmeeksemme näimme vanhan
Gagulin nousevan kyyrysiltään ja horjuvan sauvan nojassa aukealle
paikalle. Oli ihmeellistä nähdä, kuinka tämä kamala korppimainen
olento vähitellen sai voimia, niin että hän, vaikka olikin ikivanha,
lopulta syöksyi eteenpäin melkein yhtä ketterästi kuin hänen tuhoa
tuottavat toverinsakin. Hän juoksi edestakaisin itsekseen hyräillen.
Äkkiä hän harppasi erään päällikön luo, joka seisoi sotilaittensa
edessä ja sivalsi häntä vitsallaan. Kun miehistö näki tämän, kuului
hillitty murina, mutta ei mikään auttanut -- hänkin raastettiin
kuninkaan eteen ja surmattiin. Ja hän oli kuitenkin rikas ja arvossa
pidetty mies ja sen lisäksi kuninkaan serkku.

Hän surmattiin niinkuin sanottu, ja kuningas laski satayksi. Gagul
hyppeli edes takaisin, vähitellen hän lähenemistään läheni meitä.

"Saattepa nähdä, että tuo vanha velho aikoo harjoittaa temppujaan
meidänkin suhteemme", huudahti God kauhistuneena.

"Lörpötystä", sanoi Curtis.

Mutta se ei ollut niinkään vaan lörpötystä. Minun täytyy tunnustaa,
että sydän kurkussa seurasin vanhan noidan hyppyjä, sillä lähemmäksi,
yhä lähemmäksi meitä hän tanssi. Muistelin kaatuneitten sankkaa
joukkoa ja selkäpiitäni karmi.

Nyt oli Gagul aivan edessämme. Hän muistutti koukeroista sauvaa, joka
oli saanut eloa, hänen ilkeät silmänsä kiiluivat. Mitä hän aikoi?
Koko tuo suunnattoman suuri ihmisjoukko seurasi hänen liikkeitään
henkeään vetämättä. Mitä oli tapahtuva? Viimein hän pysähtyi ja
viittasi.

"Keneen hän viittaa?" sanoi Curtis hiljaa. Silmänräpäyksen kuluttua
ei siitä ollut epäilystä. Noita harppasi välitsemme Umbopan eli
Ignosin luo koskettaen häntä oksallaan.

"Minä tunnen hänet!" huusi hän. "Lyökää hänet kuoliaaksi! Hän on
täynnä pahoja ajatuksia, tappakaa hänet, tappakaa muukalainen,
ennenkuin veri vuotaa hänen tähtensä. Tapa hänet, kuningas Twala!"

Hän keskeytti puheensa ja minä käytin tilaisuutta hyväkseni
lausuakseni:

"Kuningas, tämä mies on vieraittesi palvelija, hän on heidän
koiransa, se joka vuodattaa hänen vertaan, vuodattaa _meidänkin_
vertamme. Vieraanvaraisuuden nimessä vaadin minä, että hänen henkeään
suojellaan."

Twala loi minuun ilkeän silmänsä ja vastasi vihaisesti: "Gagul,
noitavaimojen äiti, on vainunut hänet, hänen täytyy kuolla, valkoiset
miehet."

Nyt minä suutuin: "Ei, hänen ei pidä kuoleman", huusin. "Jokaisen,
joka uskaltaa koskea häneen, surmaan minä heti paikalla."

"Ottakaa kiinni hänet!" karjui Twala ympärillään seisoville
pyöveleilleen.

He ottivat askeleen meitä kohti, mutta eivät uskaltaneet tehdä
mitään. Ignosi heilutti peistään, hän oli valmis puolustamaan
henkeään viimeiseen asti.

"Takaisin koirat", kiljasin minä. "Takaisin, jos tahdotte nähdä
huomispäivän koittavan. Jos te katkaisette hiuskarvankaan tämän
miehen päästä, on kuninkaanne kuoleman oma!" näin sanoen tähtäsin
suoraan Twalan rintaan. Curtis ja God sieppasivat samoin revolverinsa
esille tähdäten edellinen pyövelien johtajaan, joka läheni tuomiota
täyttämään, jälkimäinen taas Gaguliin.

Twalan rohkeus aleni huomattavasti, hän vapisi nähdessään revolverin
uhkaavan suun.

"Kas niin, Twala", sanoin minä kärsimättömästi, "miten käy?"

"Laskekaa noitaputkenne alas!" ärjäisi hän. "Te olette vedonneet
minuun vieraanvaraisuuden nimessä. Sen vuoksi lahjoitan
palvelijallenne hänen henkensä. -- Mutta teitä ja teidän
taikatemppujanne en pelkää", lisäsi hän pöyhistellen. "Menkää
rauhassa!"

"Hyvä", vastasin minä levollisesti. "Nyt olemme kyllästyneet murhiin
ja tahdomme levätä. Onko _tanssi_ päättynyt?"

"Se on päättynyt", vastasi hän jurosti. Sitten hän heilutti peistään,
ja hiljaa ja ääneti alkoi sotajoukko marssia pois kraalin portin
kautta.

Mekin nousimme, kumarsimme kuninkaalle, joka tuskin oli sitä
huomaavinaan, ja lähdimme takaisin majoihimme.

Ensi työksemme sytytimme lamppumme. Se oli sulatetulla virtahevosen
rasvalla täytetty saviruukku, johon oli pistetty palmulehden
syistä punottu sydän. Sitten istuimme ja juttelimme yön kauheista
tapahtumista.

"Kuinka teistä on?" kysyi Curtis. "Minua ilettää, ilettää kauheasti."

"Niin", myönsi God, "en ole eläissäni kokenut mitään inhoittavampaa.
Ja tämän yön jälkeen minä oikein kuohun halusta auttaa Umbopaa
voittoon ja saada löylyttää noita roistoja. Minulla oli täysi työ
pysyä hiljaa ilkitöiden aikana. Koetin sulkea silmäni, mutta ne
avaantuivat tahtomattani. -- -- Missähän Infadus oleskelee?...
Kuuleppas, Umbopa, sinä voit syystä olla kiitollinen meille, sillä
olitpa totta vie jotenkin vähällä saada reiän nahkaasi, ellemme olisi
olleet saapuvilla noitaputkinemme."

Minä käänsin Godin sanat Ignosille. "Niin", sanoi hän, "minä olenkin
kiitollinen, Bougwan. En koskaan unohda tätä yötä enkä sitä, että te
minut pelastitte. Te kaipaatte Infadusta. Hän tulee kyllä niin pian
kuin voi. Meidän täytyy odottaa."

Sytytimme siis piippumme ja istuimme odottamaan.



KAHDESTOISTA LUKU.

Me teemme merkkejä ja ihmeitä.


Yölliset veritapahtumat olivat niin kammottavasti vaikuttaneet
mieliimme, että pian kadotimme halun pitempiin keskusteluihin.
Vähitellen vaikenimme tykkönään, istuimme vain hiljaa ja poltimme.
Näin kului yli kaksi tuntia. Viimein, juuri kuin aioimme lähteä
nukkumaan -- idässä häämötti näet kapea valojuova -- kuulimme
askelten ääntä ovemme ulkopuolelta. Vartia huusi: "Ken siellä", ja
sai vastauksen kysymykseensä, silmänräpäyksen kuluttua astui Infadus
meidän luoksemme kuuden päällikön seuraamana.

"Valtiaani", sanoi hän, "olen tullut, kuten teille lupasin. Te
valkoiset miehet ja sinä Ignosi, kukualaisten oikea kuningas! Nämä
miehet olen tuonut mukanani. He ovat kaikki maan mahtimiehiä, ja
jokainen heistä johtaa kolmentuhannen miehen suuruista joukkoa, joka
tottelee heidän pienintäkin viittaustaan ja seuraa ainoastaan heidän
ja kuninkaan käskyjä. Olen kertonut näille päälliköille, mitä omin
silmin olen nähnyt ja omin korvin kuullut. Salli heidänkin nyt,
Ignosi, nähdä pyhä käärme, joka kiertää vyötäisiäsi, anna heidänkin
kuulla elämänvaiheesi, sinä veljeni poika, jotta he voisivat sanoa
meille, tahtovatko he auttaa sinua taistelussa kuningas Twalaa
vastaan."

Sanaakaan sanomatta Ignosi irroitti vyönsä ja näytti vieraille
käärmeen kuvan. Päälliköt astuivat toinen toisensa jälkeen hänen
luokseen ja tutkivat lampun himmeässä valossa käärmettä; he eivät
sanoneet sanaakaan.

Kun he kaikki olivat nähneet, mitä näkemistä oli, kiinnitti Ignosi
taas vyön vyötäisilleen ja alkoi kertoa tarinaansa -- saman, jonka me
jo aamulla olimme kuulleet.

"Siinä kuulette", virkkoi Infadus, heti kun nuori kuninkaanpoika oli
lopettanut kertomuksensa. "Mitä nyt sanotte, päälliköt? Tahdotteko
tukea tätä miestä ja taistella hänen puolestaan, kunnes hän voittaa
isänsä valtakunnan? Vai tahdotteko olla Twalan miehiä? Maa huutaa
kovalla äänellä Twalaa vastaan, ja kansan veri virtaa kuin purot
keväällä. Muistakaa mitä tapahtui tänä yönä. Olin päättänyt puhutella
vielä kahta päällikköä, mutta missä ovat he nyt? Hyenat ulvovat
heidän ruumiittensa ääressä. Pian olette te niinkuin he, ellette
asetu vastarintaan. Valitkaa, veljeni, valitkaa! --"

Vanhin kuudesta päälliköstä, lyhyt, tanakka valkotukkainen sotilas,
ryhtyi puheeseen ja virkkoi omasta ja toveriensa puolesta:

"Sinä puhut totta, Infadus! Maa valittaa. Oma veljeni oli niiden
joukossa, jotka tänä iltana kaatuivat. Mutta ehdotuksesi on
vaarallinen, ja uskomattomalta tuntuvat seikat, joita korvamme ovat
kuulleet. Sinä tahdot, että meidän pitää heiluttaa keihästämme tuon
nuoren miehen puolesta. Mutta kuka takaa meille, ettei hän ole
petturi? Ja vaikka liittyisimmekin häneen ja taistelisimme hänen
puolestaan, ei asia sillä ole päätetty. Moni on seuraava Twalaa,
sillä ihmiset palvelevat mieluummin sitä aurinkoa, joka kirkkaana
loistaa taivaalla kuin sitä, joka ei vielä ole taivaalle kohonnut.
Paljon verta täytyy vuotaa ennenkuin voitto on saavutettu -- -- _jos
se saavutetaan_. Mutta", jatkoi vanha kukualainen luoden meihin
silmäyksen, "näiden valkoisten tähtimiesten noitavoima on suuri,
ja Ignosi on heidän siipiensä suojassa. Senvuoksi sanon minä -- me
sanomme kaikki; Jos sinä, Ignosi, olet oikea kuninkaamme, niin anna
meille merkki, anna merkki koko kansalle, niin että me ja kaikki muut
voimme nähdä kenen puolella totuus on. Silloin ovat soturit liittyvät
meihin ja mahtaviin tähtimiehiin, sillä he tietävät, että valkoisten
miesten noitavoima tukee heitä."

"Entä käärmeenmerkki?" sanoin minä. "Olettehan jo nähneet sen?"

"Valtiaani, se ei riitä. Käärmeen on joku voinut piirtää miehen ihoon
paljoa myöhemmin kuin hän on syntynyt. Näyttäkää meille merkki. Me
emme ryhdy mihinkään ilman merkkiä."

Toiset olivat aivan samaa mieltä kuin vanhuskin. Nyt olivat hyvät
neuvot kalliit. Mitä ihmettä saatoimme nyt näin yks kaks keksiä?
Neuvotonna käännyin Godin ja Curtisin puoleen selitellen heille
aseman ja kysyin heidän mieltään.

"Minä tiedän", huudahti God hetken aikaa tuumittuaan. "Hurraa!
Käskekää heidän vaan odottaa hetki aikaa."

Sen tein, ja päälliköt astuivat majan ulkopuolelle. Yks kaks
meni God pienen lippaan luo, jossa hän säilytti lääkkeensä ja
muuta pikkutavaraa, avasi sen ja otti esille taskukirjan, jonka
ensimäisellä sivulla oli allakka.

"Katsokaa tänne, hyvät ystävät! Huomenna on neljäs päivä kesäkuuta,
eikö totta?"

Me olimme tarkasti seuranneet ajankulkua ja saatoimme siis
myöntävästi vastata hänen kysymykseensä.

"Mainiota! Kuulkaapas, mitä tässä sanotaan: 4 p. kesäkuuta,
_täydellinen auringonpimennys_; alkaa Grenwichin luona kello 11.15,
näkyy Englannissa, Ranskassa, Espanjassa, annappas olla -- -- niin,
Afrikassa -- Afrikassa! Siinähän on merkki, joka vetelee. Sanokaa
heille, että me huomenna pimennämme auringon!"

Se oli mainio keksintö, oli vain hiukan arveluttavaa tokko Godin
allakka oli luotettava. Jos me esiintyisimme väärinä profeettoina,
menisi meiltä noitamiehen arvo ja nimi ikiajoiksi, ja silloin oli
Ignosin turha pyrkiä kukualaisten kuninkaaksi.

"Mutta jos allakka olisi virheellinen", sanoi Curtis Godille, joka
uutterasti kirjoitti numeroita kirjan kannen sisäpuolelle.

"Minulla ei ole mitään syytä otaksua sellaista", kuului hänen
vastauksensa. "Auringonpimennykset ovat aina täsmälliset, ja koska
tässä erityisesti sanotaan, että se näkyy Afrikassa, niin se näkyy.
Saattepa nähdä, että tämä käy kuin voideltu. Olen nyt jotakuinkin
suunnilleen laskenut, koska pimennys alkaa. En tosin aivan tarkoin
voi määritellä tämän valtakunnan ja kylän asemaa maanpallolla, mutta
en usko kuitenkaan kovin erehtyväni kun sanon, että pimennys tapahtuu
kello yhden ajoissa huomenna. Se kestää noin puoli kolmeen ja runsaan
puoli tuntisen pysyy aurinko aivan peitossa."

"Olkoon menneeksi", sanoi Curtis, "lienee siis parasta, että koetamme
onneamme."

Minäkin annoin suostumukseni, vaikka hiukan epäillen, pelkäsin näet
vähän, miten auringon-loihtimisemme kävisi. Lähetimme siis Umbopan
-- meidän oli vaikea tottua kutsumaan häntä Ignosiksi -- kutsumaan
päälliköt sisään. He tulivat heti ja minä puhuttelin heitä vakavalla
äänellä seuraavasti:

"Kukualaisten päämiehet ja sinä, Infadus, kuulkaa minua! Sangen
vastenmielisesti näytämme teille valtaamme. Sillä se, mihin aiomme
ryhtyä, häiritsee päivän, tuntien ja luonnon tasaista kulkua ja
herättää koko maailmassa pelkoa ja hämmennystä. Mutta koska vakava
asia on kysymyksessä ja koska me olemme vihastuneet kuninkaaseen
hänen julmuutensa tähden sekä Isanusi Gaguliin, joka ilkeillä
tempuillaan tahtoi saattaa ystävämme Ignosin hengiltä, niin olemme
päättäneet tehdä ihmeen ja antaa teille merkin, johon kaikkien täytyy
uskoa, koska kaikki voivat sen nähdä. Tulkaa tänne." Minä johdatin
heidät ovelle ja viittasin aurinkoon, joka juuri tällä hetkellä
hehkuvana kohosi näköpiirin yli. "Mitä näette?"

"Nousevan auringon", vastasi päällikköjen johtaja.

"Hyvä sanokaa nyt minulle: Voiko kukaan sammuttaa tämän auringon,
niin että pimeys keskipäivällä peittää maan mustaan viittaansa.
Vastatkaa minulle."

Päälliköt hymyilivät ja yksi heistä sanoi: "Ei, valtiaani, sitä ei
kukaan voi. Aurinko on voimakas -- voimakkaampi kuin me kaikki, jotka
elämme sen säteiden valossa."

Huolimatta heidän epäuskoisesta hymystään jatkoin minä juhlallisella
äänellä selittäen heille, että me tänään, tunti sen jälkeen, kun
aurinko oli korkeimmillaan, tahdoimme sammuttaa sen ja kätkeä sen
valon ihmisiltä melkein tunnin ajaksi. "Ajatelkaa, kokonaisen tunnin
kattaa pimeys maita valtamme merkiksi ja merkiksi siitä, että Ignosi
eikä kukaan muu on kukualaisten oikea kuningas. Tämän merkin annamme
teille. Tyydyttekö siihen?"

"Kyllä, ankara valtiaani", vastasi valkotukkainen päällikkö. "Jos te
voitte tehdä sellaisen ihmeen, silloin me totisesti uskomme teitä."

He nyökäyttivät kaikki hymyillen päätään ilmoittaakseen
suostumuksensa, mutta enpä tahdo väittää, että siltä näytti, kuin
olisivat he suuresti luottaneet lupauksiimme.

"Mitä olen luvannut, se tapahtuu", sanoin minä. "Me kolme, Inkubu,
norsu, Bougwan, kiiltosilmäinen, ja Makumazahn, joka öisin valvoo,
-- me kolme olemme sen sanoneet ja me kolme sen teemme. Kuuletko,
Infadus?"

"Kuulen, valtiaani, kuulen, että aiotte tehdä ihmeellisen teon,
sammuttaa auringon, kaikkien luotujen isän, joka valaisee
iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen!"

"Sen aiomme, Infadus!" sanoin minä -- aivan yhtä levollisesti, kuin
jos olisimme luvanneet haukata palasen voileipää.

"Hyvä, valtiaani! Tänään päivällisaikaan lähettää Twala teille
sanan. Hän kutsuu teidät vieraikseen _neitojen tanssiin_. Tunnin
ajan kestää tanssi suurella kentällä kuninkaan majan ulkopuolella,
ja sitten saa se neito, joka Twalan mielestä on kaunein, surmansa
Skraggan kädestä. Hän kuolee uhrina 'mykille', kivikuville, jotka
vartioivat noita vuoria -- --" Näin sanoen Infadus viittasi kolmeen
kummalliseen kukkulaan, joiden luona Salomon suuri tie päättyi. "Sillä
hetkellä kun Skragga valmistautuu keihäällään lävistämään onnettoman
tytön ruumiin, tulee teidän astua esille, sammuttaa auringon valo
ja pelastaa tytön henki, ja silloin ihmettelee koko kansa ja uskoo
teidän voimaanne!"

"Niin, niin!" virkkoivat toiset päällikötkin. "Tehkää se, niin me
uskomme."

Infadus jatkoi: "Kappaleen matkaa Luhista on kukkula, joka kaartuu
kuin puolikuu. Se on linnoitus, jossa minun sotilaani ja kolme
muuta näiden päälliköiden johtamaa sotajoukon osastoa majailee.
Jonkun tekosyyn nojalla koetan asettaa niin, että sinne vielä ennen
päivällistä lähetetään kolme muuta osastoa. Jos te nyt todellakin
voitte pimittää auringon, te valkoiset miehet, johdan minä teidän
askeleenne Luhista puolikuukukkulalle, jossa voitte olla turvassa.
Sieltä käymme sotaa kuningas Twalaa vastaan."

"Hyvä!" sanoin minä. "Mutta jättäkää nyt meidät yksin. Me tahdomme
nukkua tuokion ja sitten valmistautua suureen ihmetyöhömme."

Infadus nousi ylös; tervehti meitä ja läksi pois toisten päälliköiden
seurassa.

Ignosi ei tiennyt mitä ajatella koko asiasta. "Ystäväni", hän sanoi,
heti kun ovi oli sulkeutunut kukualaisten päälliköiden jälestä,
"vastatkaa minulle rehellisesti: Voitteko todella tehdä tämän ihmeen?
Vai oliko lupauksenne vain turhaa puhetta ja tyhjiä sanoja?"

"Me pidämme, mitä olemme luvanneet Umb -- -- Ignosi, aioin sanoa."

"Ihmeellistä!" huudahti hän. "Ellette olisi englantilaisia, en sitä
uskoisi, mutta te ja teidän maamiehenne pysytte aina sanassanne. Jos
aikeemme onnistuvat ja me pääsemme hengissä taistelusta, niin en
suinkaan unohda, mitä olette puolestani tehneet -- luottakaa siihen!"

"Kuuleppas, Ignosi", sanoi Curtis. "Lupaa minulle jotain!"

"Minä lupaan, Inbuku ystäväni, ennenkuin olen kuullutkaan mitä
tahdot", sanoi Ignosi.

"Lupaa minulle, ettet sinä, jos saavutat tarkoituksesi ja tulet tämän
maan kuninkaaksi, koskaan käyttäydy niin, kuin tänä yönä olemme
nähneet Twalan tekevän. Lupaa minulle, ettet koskaan hallitukseen
päästyäsi, pane toimeen 'noidan-ajoja'. Lupaa minulle, ettet tapa
ketään ihmistä, ennenkuin ensin kuulet, millä hän voi itseään
puolustaa."

Ignosi katseli hetkisen miettivästi eteensä, kuin olin kääntänyt
hänelle Curtisin sanat. Sitten hän vastasi hitaasti ja ajattelevasti:

"Musta mies ja valkoinen mies eivät ajattele samalla lailla, Inkubu.
Me emme myöskään pidä elämää samassa arvossa kuin te. Kuitenkin minä
lupaan sinulle, että mikäli minusta riippuu, eivät 'noitain hakijat'
koskaan enää saa harjoittaa veristä ammattiaan kukualaisten maassa,
eikä kukaan mies ole heittävä henkeänsä tuomiotta."

"Se on siis päätetty!" sanoi Curtis puristaen Ignosin kättä, "ja nyt
levätkäämme hetkinen."

Me heittäytyimme nyt vuoteillemme lepäämään ja läpiväsyneet kun
olimme, vaivuimme pian sikeään uneen ja nukuimme, kunnes Ignosi
yhdentoista ajoissa meidät herätti. Yks kaks hieroimme unen
silmistämme, peseydyimme ja söimme vankan aterian -- kuka ties koska
taas saisimme syödäksemme. Sitten menimme alas raikkaaseen ilmaan
ja katselimme miltä aurinko näytti. Suureksi suruksemme se paistaa
helotti kirkkaasti ja näytti erittäin tyytyväiseltä. Eipä siltä
näyttänyt, kuin aikoisi pimetä.

"Toivoisinpa, ettet ole saattanut meitä pulaan, God", sanoi Curtis.
"Väärille profetoille käy hyvin usein hullusti."

"Jos ei se pimene, olemme hukassa", sanoin minä surullisesti, "sillä
niin totta kuin tässä seisomme, kertoo joku päälliköistä koko jutun
kuninkaalle ja silloin tapahtuu toisenlainen auringonpimennys, joka
ei liene meille kovinkaan mieluinen, siitä saatte olla varmat. Niin,
niin, tämä ei ole leikin asia."

Me palasimme majaamme ja pukeuduimme rautapaitoihin, jotka hänen
majesteettinsa oli meille antanut; niiden päälle puimme tavalliset
vaatteet. Tuskin olimme saaneet vaatteet yllemme, kun Twalalta tuli
sanansaattaja, joka käski meidän tulla kuninkaan kraaliin. Tyttöjen
tanssi oli alkamaisillaan.

Me otimme pyssymme ja pistimme taskuihimme runsaasti ampumavaroja,
ettemme olisi aseettomia, jos meidän, kuten Infadus oli arvellut,
täytyisi paeta pois kaupungista. Näin varustettuina läksimme juhlaan,
näöltämme levollisina ja tyyninä, mutta oikeastaan sangen levottomina
ja pamppailevin sydämin.

Suuri kenttä kuninkaan majan edustalla oli nyt aivan toisennäköinen
kuin eilisiltana. Tuimien soturien sankat parvet olivat kadonneet, ja
heidän paikoillaan seisoi nyt suuret ryhmät nuoria, jotenkin kevyesti
puettuja kukualaistyttöjä. Jokaisella oli kukkakiehkura hiuksissa ja
toisessa kädessä palmunoksa, toisessa suuri valkoinen lilja. Tämän
kukoistavan naisjoukon keskellä istui Twala Gagul jalkainsa juuressa;
häntä ympäröivät hänen armas poikansa Skragga ja parikymmentä
valtakunnan ylimystä, joiden joukossa huomasimme myöskin Infaduksen;
joka komensi henkivartiastoa -- sekä useimmat niistä päälliköistä,
jotka yöllä olivat olleet puheillamme.

Twala tervehti meitä teeskennellyn ystävällisesti -- mutta kun
hän luuli ettemme nähneet, heitti hän kavalia ja ilkeitä katseita
Ignosiin.

"Terve teille!" hän huudahti. "Terve teille, te valkeat tähtimiehet.
Nyt näkevät silmänne täällä aivan toisenlaisen sotajoukon kuin viime
yönä kuutamossa. Mikä nyt on parempi, ja mikä kauniimpi? Miesten
joukko, sanon minä. Suudelmat ja naisen lempeät sanat ilahuttavat
sydäntä, mutta miesten keihästen kalske ja punainen verivirta ovat
kuitenkin suloisemmat... Haluatteko saada vaimoja meidän kansastamme,
valkoiset miehet? Valitkaa kauneimmat neidoistamme, ja te saatte niin
monta kuin haluatte."

Minä pelkäsin, että God heti suostuisi kuninkaan tarjoukseen -- God
ei näet suotta ollut merimies, ja ne ovat tunteellista väkeä. Minä
siis vanhana kokeneena miehenä kiiruhdin vastaamaan kaikkien kolmen
puolesta. Sepä olisi puuttunut, että tässä kaiken päätteeksi vielä
olisimme saaneet naisväkeä niskoillemme! Ei, minä sanoin suoraan
Twalalle:

"Kiitän sinua, oo suuri kuningas, ystävällisestä tarjouksestasi!
Mutta me valkoiset miehet otamme vaimoksemme vain naisia, jotka ovat
valkoiset kuin me itse. Teidän neitonne ovat kauniit, mutta he eivät
voi tulla vaimoksemme!"

Kuningas nauroi ääneen: "Kuten tahdotte", sanoi hän. "Meidän
maassamme sanoo sananlasku: 'Naisen silmät ovat aina kirkkaat, oli
hän minkävärinen tahansa', ja toinen sananparsi sanoo: 'Rakasta
sitä, joka on lähellä, se, joka kaukana on, pettää sinut'... Mutta
ehkä te tähdissä ajattelette toisin kuin me täällä maan päällä.
Sellaisessa maassa, missä ihmiset ovat valkoiset, ei mikään ole
mahdotonta. En suinkaan tahdo teitä pakottaa valkoiset miehet.
Minä lausun taas teidät tervetulleiksi joukkoomme. Sinutkin, tumma
mies. Jos Gagul olisi saanut päättää, olisit nyt kylmä ja kankea.
Mutta sinähän tulet myöskin tähdistä ja siitä saat kiittää onneasi.
Tähdistä! Ha, ha, haa!" Ja näin sanoen hän nauraa hohotti, että hänen
lihavat poskensa lelluivat.

Ignosi vastasi tyynesti ja rauhallisesti: "Ennenkuin sinun keihääsi,
kuningas Twala minut kaataa, olet itse vaipuva maahan."

Vihasta vavisten hypähti kuningas pystyyn. "Hillitse suutasi,
nulikka!" karjui hän. "Varo, ettet röyhkeällä puheellasi minua
liiaksi ärsytä!"

"Suuni puhuu totuutta. Miksi sitä hillitsisin? Totuus on terävä
keihäs -- se osuu kauas ja sattuu aina oikeaan. Se tuo sanoman
tähdistä, kuningas."

Twala rypisti silmäkulmiaan ja heitti meihin hurjan katseen ainoasta
silmästään; mutta hän hillitsi vihansa eikä vastannut mitään.

"Pankaa tanssi alkuun!" huusi hän. "Miksi ette tanssi?"

Samassa silmänräpäyksessä juoksivat seppelöidyt tytöt esille,
he muodostivat pitkiä ketjuja ja tanssivat kevein askelin meitä
kohti laulaen vienolla äänellä ja heiluttaen hentoja palmunoksia
ja valkoisia liljoja. Pian oli tanssi täydessä kulussa; tytöt
pyörähtelivät kevyesti toistensa sivuitse, kaartelivat edes takaisin,
riensivät toisiaan vastaan ja palasivat taas paikoilleen sulavin
liikkein tepastellen. Viimein he pysähtyivät, ja nyt astui suloinen
nuori tyttö toisten joukosta kuninkaan eteen ja alkoi tanssia
yksin. Hän tanssi erittäin viehättävästi; hän oli pitkä, hoikka ja
sulavaliikkeinen ja notkea kuin ruoko. Hän tanssi kauan; viimein hän
uupuneena lopetti, ja silloin astui toinen nuori tyttö näyttämään
taitoaan, hänen jälkeensä kolmas, ja sitten yhä uusia. Mutta ei
kukaan heistä ollut niin kaunis ja viehättävä kuin ensimäinen.

Kuningas kohotti kätensä, kääntyi meihin ja kysyi: "Kuka oli teidän
mielestänne kaunein, valkoiset miehet?".

"Ensimäinen", vastasin minä varomattomasti. Samassa silmänräpäyksessä
kaduin, että olin sen sanonut, sillä muistin Infaduksen sanat, että
kaunein nainen uhrattaisiin "mykille".

"Ensimäinen", toisti Twala, "siis ovat minun ajatukseni kuten teidän
ajatuksenne, ja minun silmäni näkee kuten teidän silmänne. Hän on
kaunein -- ja siksi hänen täytyy kuolla!"

"Niin kuolla! Hänen täytyy kuolla!" vinkui Gagul ja tuijotti
terävillä silmillään tyttöraukkaan, joka ei vielä aavistanut julmaa
kohtaloaan. Hän seisoi 20-30 askeleen päässä meistä leikkitoveriensa
joukossa ja nyppi ajatuksissaan rikki kukkaa, jonka oli irroittanut
seppeleestään. Lehti lehdeltä se hajosi tuuleen...

"Mitä kuulen, kuningas Twala?" huudahdin minä. "Pitääkö hänen kuolla?
Kuolla, -- siksi että hän on tanssinut niin somasti. Olisihan julmaa
palkita hänet kuolemalla."

"Julmaa!" toisti Twala purskahtaen nauruun. "Kuka puhuu julmuudesta?
Hänen täytyy kuolla, sillä nuo kivi-olennot tuolla (hän viittasi
kolmeen kaukaiseen vuorenkukkulaan) vaativat uhrinsa. Elleivät he
saa kauneinta tyttöä, on onnettomuus ja kuolema kohtaava minua ja
minun taloani. Näin kuuluu kansamme vanha ennustus. Ellei kuningas
neitotanssin päivänä uhraa kauneinta neitoa vanhoille, jotka
suojaavat ja vartioivat vuoria, silloin kukistuu hänen huoneensa!
Veljeni, joka oli ennen minua kuningas, ei uhrannut, naisen kyyneleet
liikuttivat häntä -- sen vuoksi kohtasi onnettomuus häntä ja koko
hänen huonettaan ja minä tulin kuninkaaksi -- hänen sijaansa. Ei
hänen täytyy kuolla!" Hän kääntyi vartioihinsa huudahtaen: "Tuokaa
hänet tänne!" Sitten hän huusi Skraggalle: "Teroita keihääsi!"

Kaksi kookasta sotilasta astui nuoren tytön luo. Nyt vasta hän
huomasi, mikä kohtalo häntä uhkasi. Hän päästi sydäntä särkevän
huudon ja hypähti notkeasti sivulle paetakseen sotamiesten kouria.
Mutta nämä estivät hänen pakonsa, tarttuivat karkein käsin hänen
hentoon ruumiiseensa ja kuljettivat itkevän tytön kuninkaan jalkain
juureen.

"Mikä on nimesi, tyttö?" kähisi Gagul. "Häh, etkö aio vastata? Onko
kielesi sijoiltaan? Vai tahdotko, että kuninkaan poika heti lennättää
keihäänsä?"

Skragga, joka oli tavallista ilkeämmän näköinen, astui askeleen
eteenpäin pirullisesti nauraen; hän kohotti keihäänsä, ja samassa
näin Curtisin käden tarttuvan revolveriin. Kyynelten lävitse näkivät
tyttöraukan silmät vilahduksen keihään leveästä terästä, hän
kangistui kauhusta. Hän ei enää asettunut vastarintaan, pani vaan
kätensä ristiin ja seisoi kiireestä kantapäähän väristen.

"Kas, kuinka hän värisee!" irvisti Skragga. "Hän pelkää pientä
leluani, ennenkuin olen häneen koskenutkaan." Näin sanoen hän taputti
leveätä keihäänterää.

"Annas kun joudut minun käsiini, konna", mutisi God hampaittensa
välissä. "Kalliisti saat silloin tämän maksaa."

Gagul jatkoi yhä edelleen pilkallisia huudahduksiaan: "Sanohan toki
nimesi, ystäväni! Tule, puhu vain pelkäämättä eläkä ujostele."

"Äiti! Äiti!" vastasi lapsi raukka. "Nimeni on Fulata, Sukon sukua.
Ah, miksi täytyy minun kuolla? Mitä olen tehnyt?" Hän purskahti taas
itkuun ja väänteli käsiään.

"Sinä itket!" kähisi Gagul. "Etkö tiedä, että sinä joudut vanhojen
luo, jotka tuolla kaukana vartioivat? Etkö tiedä, että on suloisempi
levätä yön pimeydessä kuin raataa päivän paahteessa? Etkö tiedä,
että on parempi kuolla kuin elää? Jollet sitä tiedä, niin Gagul sen
sinulle sanoo. Ja muista, että saat surmaniskun kuninkaan oman pojan
kädestä."

Mutta noidan julmat sanat eivät antaneet Fulatalle lohdutusta. Hän
väänteli epätoivoissaan käsiään ja huusi ääneen: "Ah, kuinka julmaa!
Olen vielä niin nuori! Mitä olen tehnyt, koska en enää milloinkaan
saa nähdä auringon kohoavan yön sylistä ja tähtien seuraavan sen
jälkiä iltaisin. Enkö enää koskaan saa poimia kirjavia kukkia, joilla
kaste päilyy? Enkö enää kuunnella puron hilpeätä lorinaa? Voi, minua
tyttö raukkaa! Nyt en enää koskaan saa nähdä isäni majaa, äitini ei
minua koskaan enää suutele, entä sairas karitsa -- kuka nyt hoitaa
sitä? Voitteko olla niin julmat? Voitteko?"

Taas hän väänteli käsiään, kohotti taivasta kohti kyyneleiset
kasvonsa ja heittäytyi polvilleen tunnottomien pyöveliensä eteen.
Mutta Twala ja Gagulin ja Skragga eivät heltyneet, he tahtoivat nähdä
hänet kuoliaana... Kaikki muut, päälliköt, vieläpä henkivartiatkin,
katselivat surkutellen nuorta suloista tyttöä, Godista puhumattakaan!
Hän oli joka silmänräpäys hypähtämäisillään paikoiltaan ja vapisi
vihasta, odotin vaan, milloin hän hyökkäisi tytön luo puolustamaan
häntä kuningasta ja hänen kätyreitään vastaan. Tyttö raukka oli myös
huomannut Godin levottoman käytöksen; naisen nopealla vaistolla hän
ymmärsi, että muukalainen oli hänen ystävänsä. Yht'äkkiä hän riensi
hänen luokseen, heittäytyi hänen eteensä ja kietoi käsivartensa hänen
sääriensä -- hänen "kauniiden, valkoisten sääriensä" ympäri.

"Valkoinen tähtimies!" huusi hän. "Auta minua! Pelasta minut! Sinä
olet väkevä, sinä olet suuri -- väkevämpi ja suurempi kuin Twala ja
Gagul ja Skragga! Suojele minua heiltä!"

"Ole rauhassa, lapseni!" sanoi God englanninkielellä. Tyttö ei
ymmärtänyt sanoja, mutta hän ymmärsi lempeän äänensävyn. "Nouse vaan
ylös ja asetu tänne taaksemme, tyttöseni." Näin sanoen hän tarttui
tyttöä käteen nostaen hänet ylös maasta.

Twala kääntyi ja viittasi pojalleen, joka astui eteemme keihäs kohona
kädessä.

"Nyt on meidän vuoromme!" kuiskasi Henry Curtis minulle. "Mitä
odotatte?"

"Pimennystä", vastasin minä. "Viimeisen puolituntia olen tarkannut
aurinkoa, mutta se säteilee entistä kirkkaammin."

"Se ei saa estää meitä! Meidän täytyy nyt ryhtyä asiaan -- tehkää,
mitä voitte, muuten he tappavat tytön. Katsokaa Twalaa, hän on vihan
vimmoissaan."

Curtis oli oikeassa -- nyt meidän täytyi asettua noiden hirviöiden
tielle. Heitin vielä kerran toivottoman silmäyksen auringon
kultaiseen kehrään, mutta ei jälkeäkään pimennyksestä. Sitten astuin
reippaasti esiin ja asetuin niin arvokkaan näköisenä kuin mahdollista
polvistuvan tytön ja Skraggan väliin.

"Kuningas!" sanoin tyynellä äänellä. "Me emme kärsi tällaista
julmuutta. Jättäkää tyttö rauhaan!"

Tyrmistyneenä ja raivosta puhisten hypähti Twala istuimeltaan. Ja
päälliköiden ja tyttöjen sangassa parvessa, joka vähitellen oli
tunkeutunut meitä lähemmäksi kuului hämmästyksen hälinä.

"Ette kärsi! Ette kärsi! Haukkuuko valkoinen koira jalopeuraa sen
omassa luolassa? Ette kärsi, sanot sinä. Oletko mieletön? Varo, ettet
sinä ja toverisi joudu saman kohtalon uhriksi kuin tämä kananpoika.
Kuka olet sinä, joka 'et kärsi'...? Pois tieltä sanon minä! Skragga
surmaa hänet! Kuulkaa, vartiat, tarttukaa noihin julkeihin miehiin!"

Heti tuli kokonainen liuta aseilla varustettuja miehiä juosten talon
takaa, jonne he nähtävästi olivat jo ennakolta kätkeytyneet ollakseen
tarvittaissa saapuvilla.

Curtis, God ja Ignosi asettuivat rinnalleni, ja siinä seisoimme
rivissä pyssyt kohona.

"Elkää koskeko meihin!" huusin minä ukkosen äänellä. Polveni
vapisivat kuin haavan lehti, mutta tiesin, että olisimme kuoleman
omat, jos kadottaisimme rohkeutemme. "Elkää koskeko meihin! Me
valkoiset tähtimiehet sanomme sinulle vielä kerran: me emme sitä
kärsi! Tulkaa lähellemme, jos uskallatte, minä sammutan auringon ja
peitän koko maan pimeyteen! Te saatte kokea noitavoimamme valtaa."

Uhkaukseni vaikutti silmänräpäyksessä. Kuninkaan soturit pysähtyivät
ja Skragga seisoi hiljaa keihäs kädessä.

"Kuuletteko?" ulisi Gagul. "Kuuletteko valehtelijaa? Hänkö
sammuttaisi auringon -- ha -- haa! -- sammuttaisi auringon kuin
lampun! Tee se!" kähisi hän minulle, "tee se, niin tyttö pelastuu!
Mutta sinä et voi, et voi! Ja senvuoksi ei tyttökään pääse, te
kuolette molemmat -- sekä sinä että hän..." kirkui ilkiä velho, "ja
hekin, jotka sinua seuraavat."

Minä katsahdin salaa aurinkoon nähdäkseni, mitä se virkkoi. Ja
kylläpä riemastuin, kun huomasin, että pimennys nyt vähitellen teki
tuloaan. Kirkkaan päivänterän reunalla näin kapean, hyvin kapean
varjon.

Juhlallisesti kohotin käteni taivasta kohti -- samoin tekivät God
ja Curtis -- ja sitten aloin kovalla äänellä lausua säkeitä eräästä
runosta, jonka nuoruudessani olin oppinut ja vieläkin osasin ulkoa.
Lausuin niin mahtipontisesti kuin suinkin saatoin, eivätkä molemmat
toverini suinkaan jääneet minusta jälelle. Henry Curtis lausui
pari säettä vanhasta testamentista, ja God -- niin hän tervehti
säteilevää päivän kuningasta vallan kauhealla sanatulvalla, siinä
oli merimiessukkeluuksia, kirouksia ja jos mitä, kaikki vaan yhteen
menoon.

Hitaasti levisi musta varjo loistavan päivänkehrän yli, ja meitä
ympäröivästä ihmisjoukosta kuului pelon ja tuskan voihkina.

Nyt oli paras takoa, niin kauan kuin rauta oli kuuma. "Katso,
kuningas Twala!" huudahdin jyrisevällä äänellä. "Katso, Gagul!
Katsokaa, suuret päälliköt ja kaikki te kukualaiset miehet ja naiset!
Katsokaa, auringon valo sammuu! Olemmeko me valkoiset tähtimiehet
pitäneet sanamme? Vai uskallatteko vielä kutsua meitä valehtelijoiksi?

"Aurinko on pimenevä, yhä pimenevä -- se sammuu silmienne edessä. Pian
peittää yö raskaana ja painostavana keskipäivän valossa säteilevän
maan. Te pyysitte merkkiä -- tässä on merkki -- tässä on merkki!
Pimene, sinä kultainen aurinko! Ota pois kirkas valosi, taivuta
ylpeät sydämet tomuun. Sulje koko maailma pimeyteen ja yöhön!"

Kaikki kukualaiset alkoivat yhdestä suusta huutaa ja vaikeroida.
Muutamat seisoivat pelosta jäykistyneinä, toiset heittäytyivät
polvilleen ja väänsivät käsiään ääneen valittaen.

Twala itse istui jakkarallaan liikkumatta; hän puri hampaat yhteen
eikä lausunut sanaakaan, mutta hän kalpeni tummasta ihostaan
huolimatta. Gagul yksin ei kadottanut rohkeuttaan; häntä ei auringon
pimennyskään lannistanut. Hän soitti suutaan minkä kerkesi.

"Se menee ohi!" huusi hän. "Olen ennenkin nähnyt sellaista. Ei kukaan
voi sammuttaa aurinkoa, se on pelkkää valetta! Ei kukaan ihminen maan
päällä voi sitä tehdä! Elkää peljätkö pysykää rauhallisina, varjo
katoaa kyllä taas."

"Ei!" huusin minä joukon yli, "ei, se ei katoa! Katsokaa, katsokaa!"
ja minä osotin yhä aurinkoon. "Jatkakaa, God, minä en enää muista
mitään runoa. Antakaa tulla vaikka kirosanoja, niin teette meille
suuren palveluksen."

Sitä ei tarvinnut Godille kahdesti sanoa. Tuota pikaa hän alkoi
ladella voimasanoja ja haukkumanimiä sellaiset määrät, että minua
kauhistutti. Kyllä olen aina tietänyt, että meripojat ovat pahoja
kiroomaan, mutta en kuuna päivinä ollut aavistanut, että heillä
olisi sellainen suunnaton varasto manauksia. Kymmenen minuuttia hän
yhtämittaa haukkui ja noitui, ja aina vaan tulvi uusia sanoja kuin
vettä valaen. Kukualaiset eivät tietysti ymmärtäneet hölyn pölyä, he
luulivat vaan hänen lukevan loihtujaan.

Ja yhä leveni musta laikka auringossa. Kummalliset varjot himmensivät
päivänvalon, ja ihmisjoukko vaikeni sanomattoman kauhun valtaamana.
Linnutkin visersivät pelokkaasti, mutta vaikenivat pian. Siellä
täällä kiekui kukko kovalla äänellä.

Musta varjo hiipi lakkaamatta eteenpäin, nyt se jo peitti enemmän
kuin puolet auringon punaisesta pyörästä, ja -- nyt peitti pimeys
niin sakeana maan, että töin tuskin saattoi nähdä tuhansiin nousevan
ihmisjoukon, joka oli koossa kentällä. Ei kuulunut ääntäkään
lukuunottamatta Godin mahtavaa noitumista. Nyt hänkin vaikeni ja
synkkä hiljaisuus vallitsi.

Äkkiä katkaisi kova kirkuna hiljaisuuden. "Aurinko kuolee!
Noitamiehet ovat sammuttaneet auringon!" ulvoi Skragga. "Meidän
täytyy kuolla pimeyteen!" Ja näin sanoen hän vihan ja pelon
huumaamana kohotti raskaan keihäänsä ja syöksi sen kaikin voimin
Henry Curtisia kohti. Keihään terä osui uljaan ystävämme rintaan,
mutta kimmahti takaisin ja putosi kilahtaen maahan. Kelpo ystävämme,
Skragga, oli unohtanut, että Curtisilla oli vaatteittensa alla mainio
rautapaita, jonka kuningas armossansa oli meille lahjoittanut.
Skragga kumartui heti nostamaan keihästä maasta, uudistaakseen
heittonsa, mutta Curtis oli häntä nopeampi; hän tempasi keihään
Skraggan kädestä ja syöksi sen kuninkaanpoikaan. Tämä vaipui
kuolleena maahan.

Kauhuissaan Skraggan kuolemasta ja pimeydestä, joka yhä vain
synkkeni, joutuivat nuoret tytöt suunniltaan. He syöksyivät
hurjassa paossa aituuksen portille. Samassa tuokiossa oli koko muu
ihmisjoukko hajaantunut eri suunnille. Kuningas Twala itse teki
koko käännöksen ja pötki majaansa niin nopeaan, kuin säärillään
pääsi. Henkivartiat ja muutamat päälliköt ynnä Gagul, joka mennä
kuppuroi ihmeellisen ketterästi, seurasivat häntä. Lyhyesti sanoen:
Silmänräpäys sen jälkeen kuin Curtisin käsi oli kaatanut Skraggan, ei
suurella kentällä ollut muita kuin me neljä -- Curtis, God, Ignosi
ja minä -- sekä Infadus ja päälliköt, jotka viime yönä olivat olleet
puheillamme. Ja tosiaan, elkäämme unohtako Fulataa, nuorta tyttöä,
jonka olimme temmanneet julman kuninkaan ja hänen ilkeän noitansa
käsistä.

"Päälliköt", sanoin minä. "Te pyysitte merkkiä; olemme antaneet sen
teille. Arvelen, että nyt olette tyydytetyt, ja sen vuoksi ehdotan
teille, että nyt heti lähdemme yhdessä paikalle, josta sinä Infadus
olet puhunut. Loihtimaamme ihmettä ei enää voi peräyttää; tunnin ajan
peittää pimeys Luhin ja kukualaisten metsät ja maat. Ja juuri tämä
pimeys on paras turvamme."

Infadus oli valmis. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja alkoi astua
eteenpäin. Me tartuimme toistemme käsiin ja olimme pian aitauksen
ulkopuolella, pääkaupungin kapeilla, mutkikkailla kaduilla.

Juuri kun olimme saapuneet ulkopuolelle kraalin porttia, sammui
auringon valo tykkönään.

Käsi kädessä hapuilimme eteenpäin pilkko-pimeässä.



KOLMASTOISTA LUKU.

Ennen taistelua.


Onneksi tunsivat Infadus ja päälliköt kaikki kaupungin kadut ja
kujat, niin että me pimeästä huolimatta pääsimme hyvää vauhtia
kulkemaan.

En osaa tarkalleen sanoa, kauanko vaelluksemme kesti. Kenties tunnin.
Joka tapauksessa oli pimennys kohonnut huippuunsa ja alkoi nyt
vähitellen haihtua -- auringonterän yksi reuna kurkisti jo esiin
pimeästä. Hetken kuluttua oli niin valoisa, että saatoimme nähdä
ympäristöämme. Huomasimme olevamme ulkopuolella kaupunkia lähellä
ylänköä, jota kohden ripein askelin suuntasimme kulkumme. Ylänkö
oli noin puoli peninkulmaa ympärimitaten, hevosenkengän muotoinen
ja hyvin jyrkkärinteinen. Se oli jotenkin matala, korkein huippu
kohosi kaksisataa jalkaa korkeuteen. Tämä kukkula oli erittäin sopiva
leiripaikaksi, siksipä siellä majailikin ympäri vuoden sotaväkeä.
3,000 kukualaista sotilasta eli tavallisesti tässä luonnon tekemässä
linnoituksessa; mutta tänään oli sinne kokoontunut ainakin kuusi
kertaa niin monta aseilla varustettua miestä.

Kiivetessämme ylös jyrkkää rinnettä myöten huomasimme, että soturit
seisoivat ryhmissä silmät aurinkoon luotuina. He olivat hämmästyneet
ja peloissaan ihmeellisestä luonnonilmiöstä, joka heidän silmäinsä
edessä tapahtui.

Me kuljimme heidän ohitsensa sanaakaan sanomatta ja saavuimme pian
pieneen majaan, joka sijaitsi keskellä ylänköä. Suureksi iloksemme
kohtasimme siellä kaksi miestä, jotka olivat lähetetyt edeltäkäsin
tuomaan tavaroitamme; kiireessä emme näet ennättäneet ottaa niitä
mukaamme Luhista.

"Minä lähetin hakemaan kapineenne. Annoin heidän myöskin tuoda nämä",
näin sanoen veti Infadus esille Godin kauan kaivatut housut muitten
tavaroitten joukosta.

"Hurraa!" huusi God ja tuossa tuokiossa hän tempasi housut käteensä
ja alkoi vetää niitä jalkaansa.

"Ei suinkaan valtiaani aio kätkeä kauniita valkoisia sääriään
meiltä?" kysyi vanha päällikkö surullisella äänellä.

Mutta God ei häntä kuullut. Infaduksen rukoukset kaikuivat kuuroille
korville. God oli itsepäinen -- hän tahtoi saada housunsa. Ja siitä
päivin saivat kukualaiset suureksi surukseen vain yhden ainoan
kerran ihailla hänen "kauniita, valkoisia sääriään", mutta siitä
tuonenpana... Tästä lähtien nuo kelpo ihmiset saivat tyytyä hänen
toiseen poskipartaansa, hänen lasisilmäänsä ja noitahampaisiinsa.

Suloisiin muistoihin vaipuneena tuijotti Infadus Godin sääriin,
kunnes viimeinenkin välähdys niiden valkoisesta nahasta oli kadonnut
housuihin; näytti siltä, kuin olisi päällikkö tahtonut painaa
mieleensä, miltä ne näyttivät, nuo ihmeelliset sääret. Sitten hän
ilmoitti meille kutsuneensa sotajoukon kokoon julistaakseen heille,
että päälliköt olivat yhteisestä suostumuksesta päättäneet nostaa
kapinan julmaa Twalaa vastaan. Samalla he aikoivat esittää sotilaille
valtakunnan laillisen perijän, Ignosin.

Puolen tunnin kuluttua seisoi koko sotavoimamme, kaikkiaan noin
20,000 miestä, kukualaisten parhaimmat sotilaat, rivissä suurella
aukealla paikalla, jonne mekin ohjasimme askeleemme. Olkapää
olkapäätä vasten seisoivat sotilaat pitkissä riveissä, jotka
muodostivat puolipiirin ympärillemme. Meidän rinnallamme seisoivat
sotajoukon päälliköt ja päällysmiehet.

Infadus korotti äänensä ja alkoi puhua. Sujuvalla kaunopuheisuudella
hän kuvaili kokoontuneille kukualaisille, kuinka julmasti Twala oli
surmannut Ignosin isän, ja kuinka hänen vaimonsa ja pikkupoikansa
oli täytynyt paeta erämaahan. Sitten hän kuvaili, kuinka maa
huokaili ja kärsi Twalan hallituksen ikeessä -- kertoi edellisen
yön juhlasta, jossa niin moni maan parhaimmasta pojasta oli saanut
surmansa kuninkaan ja hänen kätyriensä kädestä. Vielä kertoi Infadus
valkoisista tähtimiehistä, jotka olivat nähneet kukualaisten
kurjuuden ja päättäneet rientää onnettoman kansan avuksi. He olivat
-- sanoi vanhus -- ottaneet mukaansa maan oikean kuninkaan, Ignosin,
ja olivat johdattaneet hänen jalkansa taivaan korkuisten vuorten yli.
Näyttääkseen valtaansa ja pelastaakseen Fulatan nuoren elämän he
olivat käyttäneet loihtutaitoaan ja sammuttaneet auringon valon; he
olivat surmanneet kuningas Twalan ilkeän pojan Skraggan; ja nyt he
olivat luvanneet auttaa kukualaisia kukistamaan Twalan ja korottamaan
Ignosin kukualaisten kuninkaaksi.

Infaduksen puhe herätti vilkasta hyväksymistä. Sen jälkeen astui
Ignosi esille ja alkoi puhua. Hän puhui samaan henkeen kuin hänen
setänsäkin ja lopetti näillä sanoin:

"Päälliköt ja sotilaat! Te tunnette nyt ajatukseni ja olette
kuulleet sanani. Valitkaa nyt minun ja hänen välillään, hänen, joka
istuu minun valta-istuimellani, joka surmasi oman veljensä ja ajoi
hänen turvattoman vaimonsa ja pienokaisensa erämaahan, nälkään ja
puutteeseen. Minä olen kuninkaanne -- sen tietävät nämä päälliköt,
jotka ovat nähneet käärmeen merkin kiemurtelevan uumillani. Jos
en olisi oikea kuninkaanne, vaan julkea valehtelija, luuletteko
näiden valkoisten miesten loihtukeinoineen silloin minua auttavan?
Oo päälliköt ja sotilaat! Te näette vielä pimeyden, joka laskeutui
maahan peittääkseen pakoamme Twalan ilkeältä silmältä."

"Me näemme sen!" huusivat soturit.

"Minä olen kuninkaanne, minä sanon teille, minä olen kuningas",
jatkoi Ignosi ja ojensi samalla kookasta vartaloaan kohottaen
välkkyvää sotakirvestään päänsä yli. "Jos joku teistä sanoo, etten
minä ole kuningas, hän astukoon rivistä ja taistelkoon kanssani.
Hänen verensä olkoon vielä yksi todistus siitä, että puheeni on
tosi. Astukoon hän esiin! Astukoon esiin!" Ja Ignosi heilutti
raskasta kirvestään, niin että sen terä päivänpaisteessa välkkyi kuin
hopearengas hänen päänsä päällä.

Mutta ei kukaan astunut esiin -- ei kukaan epäillyt hänen sanojensa
totuutta, ja Ignosi jatkoi:

"Niin, minä olen teidän kuninkaanne, ja jos tahdotte taistella
rinnallani, niin palkitsen teille runsaasti, jos voitamme. Jos
kaadutte kaadun minä kanssanne! Ja tämän lupauksen teen teille: Kun
minä istun isäni valta-istuimella, silloin on murhien ja väkivallan
aika kukualaisten maassa ohi. Ei koskaan tarvitse teidän niinkuin
nyt huutaa oikeutta ja saada väkivaltaa, väkivaltaa ja uudestaan
väkivaltaa. Noitainhakijat eivät enää milloinkaan ole saattavat teitä
surman suuhun. Ei kukaan ole koskaan heittävä henkeään, ellei hän
ole rikkonut maan lakia vastaan. Jokainen mies ja jokainen vaimo on
turvallisena nukkuva majassaan. Oletteko valinneet, päälliköt ja
sotilaat?"

"Me olemme valinneet, kuningas!" kajahti tuhansiin nousevan
sotajoukon vastaus.

"Hyvä!" sanoi Ignosi. "Kääntäkää päänne ja katsokaa, kuinka
Twalan sanansaattajat lähtevät ulos suuresta kaupungista itään ja
länteen, pohjoiseen ja etelään, kootakseen suuren sotajoukon. Kuten
aamuauringon säteet löytävät he tien kaikkiin maailman kolkkiin, he
tuovat mukanaan kaikki ne, jotka tahtovat seurata verikoiraa, ja
huomenna tai ylihuomenna on suunnaton sotajoukko hyökkäävä vastaamme
meitä kukistaakseen. Silloin kysytään, tahdotteko uskollisina pysyä
minun puolellani. Jos sen teette, en unhoita teitä, kun taistelu
on päättynyt, ja maa on saanut rauhan. Olen puhunut, päälliköt ja
soturit! Menköön nyt kukin majaansa ja valmistautukoon taisteluun."

Silmänräpäyksen ajan vallitsi syvä hiljaisuus. Sitten kohotti eräs
päälliköistä keihäänsä ja ukkosen lailla kajahti 20,000 kurkusta
kuninkaantervehdys: Kuhm! Kuhm! -- Siten tervehtivät sotajoukot
_kuningas Ignosia_.

Senjälkeen marssivat soturit pois osasto toisensa jälkeen.

Vähän myöhemmin pidimme sotaneuvottelua päälliköiden kera.
Tiesimmehän, että pian joutuisimme tekemisiin Twalan ja hänen
joukkonsa kanssa. Kysymys oli nyt: kuinka suuri oli hänen
sotajoukkonsa? Meidän puolellamme oli noin parikymmentätuhatta miestä
-- seitsemän kukualaisen sotajoukon parasta osastoa -- mutta Infadus,
joka parhaiten tunsi maan sota-asiat, oli varma siitä, että Twalan
sotavoima nousi ainakin 30-40,000 mieheen, kenties yli siitäkin.
Muutamia hänen sotureistaan saattoi tosin karata meidän puolellemme,
mutta sellaisiin luopioihin ei ollut paljonkaan luottamista.

Silminnähtävästi aikoi Twala panna kaikki voimansa liikkeelle
kukistaakseen kapinan. Minne tahansa loimme silmämme, näimme hänen
sota-osastojaan. Varsinkin kukkulan juurella vilisi joukottain
kookkaita sotilaita, jotka olivat aseissa kiireestä kantapäähän.
Infadus arveli kuitenkin, että seuraava yö kuluisi rauhassa ja
levossa; vasta seuraavana aamuna tulisi taistelu alkamaan. Ja siinä
hän oli oikeassa.

Arvata saattaa, että emme nyt ennättäneet laiskottelemaan. Työtä
oli yllin kyllin. Melkein kaikki soturit saivat ryhtyä toimeen ja
niiden parin tunnin kuluessa, jotka vielä olivat jälellä, ennenkuin
aurinko laski, saatiin suuria aikaan. Kaikki kukkulalle johtavat tiet
suljettiin tarkoin suurilla kivilohkareilla; siellä täällä ladottiin
suuri kiviröykkiö, josta tarpeen vaatiessa saattoi vierittää kiviä
vihollisten päälle; jokainen osasto sai oman määrätyn paikkansa,
jota sen tuli suojella j.n.e. Lyhyesti sanoen: kaikki, varustukset,
jotka yksissä neuvoin keksimme linnoituksemme suojaamiseksi, pantiin
toimeen.

Vähän ennen auringon laskua näimme muutamien miesten lähtevän Luhista
ja lähestyvän kukkulata. Etunenässä kulki pitkä Goliat, jonka
hartioita peitti leopardinnahka. Hän kantoi kädessään palmupuunoksaa
merkiksi siitä, että hän tuli sanansaattajana neuvottelemaan.

Ignosi, Infadus ja pari päällikköä ynnä me kolme englantilaista,
astuimme kukkulan juurelle kohtaamaan sanansaattajaa.

"Terve teille!" huusi hän vastaamme. "Kuningas lähettää
tervehdyksensä niille, jotka petollisesti nousevat häntä vastaan
kapinoimaan. Hän tervehtii heitä niinkuin jalopeura tervehtii
shakaaleja, jotka ulvoen kiertävät sen kintereillä."

"Puhu!" sanoin minä.

"Näin kuuluvat kuninkaan sanat: Antautukaa kuninkaalle, ennenkuin
hän tulee ja kukistaa teidät kaikki! Jo on lapaluu reväisty mustasta
härjästä ja kuningas taluttaa veristä elukkaa ympäri kaupunkia."
(Tämä julma tapa ei vallitse yksin kukualaisten kesken, vaan useissa
muissakin afrikalaisissa kansanheimoissa. Se ilmoittaa, että sota on
maassa).

"Mitkä ovat Twalan ehdot?" kysyin minä -- en siksi, että joku meistä
olisi aikonut niihin suostua, mutta minua halutti kuulla, mitä
miehellä oli sanottavana.

"Hänen ehtonsa ovat lempeät kuten suuren kuninkaan arvolle sopii.
Näin sanoo Twala, yksisilmäinen, tuhansien vaimojen puoliso,
kukualaisten päämies ja tämän maan laillinen hallitsija, suuren
tien ylläpitäjä, vihollisen hirmu, mestari velhotaidossa, satojen
tuhansien soturien päällikkö -- Twala -- yksisilmäinen -- mustan
lehmän vasikka -- peljättävä. Näin sanoo Twala: minä tahdon armahtaa
ja tyydyn vähään vereen. Joka kymmenes mies on kuoleva, muut pääskööt
hengissä, mutta Inkubu, joka on tappanut poikani Skraggan, ja hänen
musta palvelijansa, joka pyrkii maan kuninkaaksi ynnä Infadus, joka
on noussut kapinaan veljeään vastaan, -- nämä kolme miestä uhrataan
'kolmen mykän' kunniaksi. Näin kuuluvat kuningas Twalan armolliset
sanat."

Minä vaihdoin pari sanaa toisten kanssa ja vastasin sitten niin
kovalla äänellä, että kaikki soturit saattoivat kuulla:

"Mene takaisin hänen luokseen, joka sinut lähetti, koira! Sano
hänelle, että me -- Ignosi, kukualaisten oikea kuningas, Inkubu,
Bougwan ja Makumazahn, tähtien valkoiset tietäjät, Infadus, kuninkaan
jälkeläinen ja kaikki sotajoukon päälliköt, päällysmiehet ja soturit
-- tunnemme vain yhden vastauksen hänen ehdotuksensa ja se vastaus
kuuluu näin: 'Emme ikinä antaudu! Emme ikinä! Mutta ennenkuin
aurinko kahdesti on mennyt mailleen, on Twala makaava kuolleena ja
kankeana oman majansa edustalla, ja Ignosi on oleva kuninkaana hänen
sijallaan!'... Mutta mene nyt matkoihisi, ennenkuin ajamme sinut
ruoskalla. Ja varokaa tarttumasta aseisiin meidän kaltaisiamme miehiä
vastaan."

Kuninkaan lähetti purskahti kovaan nauruun: "Ha haa", nauroi hän,
"luuletteko pelottavanne aikamiehiä mokomalla jaarituksella! Saapa
nähdä, oletteko huomenna yhtä pulskia. -- Kerskatkaa, taistelkaa
ja riemuitkaa, sillä huomenna nokkivat korpit luitanne, kunnes ne
ovat yhtä valkoiset kuin naamanne. Jääkää hyvästi! Ehkä tapaamme
taistelussa!"

Näin sanoen käänsivät hän ja hänen seuralaisensa meille selkänsä ja
lähtivät kotiinpäin. Melkein heti sen jälkeen meni aurinko mailleen.
Mutta tänä iltana ei nukkuminen tullut kysymykseenkään; joka mies
sai ryhtyä työhön, ja kuun valossa työskentelimme niin hyvin kuin
saatoimme. Noin tunti keskiyön jälkeen olimme vihdoin kaikin puolin
valmiit vastaanottamaan vihollista oikein lämpimästi. Pian oli koko
leiri unen vallassa; vain joku satakunta soturia vartioitsi monien
tuhansien turvallisuutta. Henry Curtis, Ignosi, muuan päälliköistä
ja minä menimme kukkulan juurelle tarkastamaan etuvartioita, joiden
terävät, leveät keihäänterät siellä täällä välähtivät kuutamossa.
Kierrettyämme koko kukkulan käännyimme takaisin majallemme;
kaikkialla pitkin rinteitä nukkuivat sotilaamme rauhallisessa unessa,
vaikka ei kukaan heistä tietänyt, oliko tämä yö hänen viimeisensä.

Kuuvalo kimalteli kuin hopea heidän kirkkailla aseillaan, ja viileä
yötuuli leikitteli heidän suurilla kirjavilla sulkatöyhdöillään.

"Kuinka monen näistä luulette huomenna tähän aikaan olevan hengissä?"
kysyi Sir Henry.

Minä pudistin vain päätäni vastaukseksi ja heitin silmäyksen
nukkuviin sotureihin. Kiihoittuneessa mielikuvituksessani
näin jo kuoleman armottoman käden painaneen heihin merkkinsä.
Surumielisenä ajattelin elämän suurta salaisuutta, sen syvää tuskaa
ja katoavaisuutta. Tänä yönä he nukkuvat sikeässä unessa, huomenna
ehkä he ja monet muut heidän kanssaan, kenties me itsekin, lepäämme
kankeina ja kylminä...

"Curtis", virkoin, "minua pelottaa, pelottaa kovin." -- Ystäväni
siveli pehmeätä vaaleata partaansa ja vastasi hymyillen:

"Te sanotte niin usein, että teitä pelottaa -- ja kuitenkin olette
te, kun niiksi tulee, uljain meistä kaikista."

"Niin, mutta tällä kertaa tarkoitan täyttä totta", arvelin minä.
"Sillä näin pahassa pinteessä emme ole ennen olleet. Suokaa minun
sanoa, että suuresti epäilen, tokko meistä kukaan huomisiltana on
hengissä. Ajatelkaa, minkälaisen ylivoiman kanssa meidän täytyy
taistella."

"Niin, niin, monelta mieheltä siinä henki menee. Mutta kelpo löylyn
heille ensin annamme, sen takaan. Olette kyllä oikeassa, tämä näyttää
jotenkin uhkaavalta -- mutta mitäs siitä! Me olemme nyt kerran
antautuneet leikkiin ja saamme siis myöskin kestää sen. Ja sitäpaitsi
ei minusta ole niinkään huonoa kaatua taistelutantereella. Nyt, kun
enää en voi toivoa löytäväni veljeäni, ei minua kuolema kovinkaan
kauhistuta. Mutta onni suosii uskaliasta, voimmehan me voittaakin.
Tiedättekö, Allan, meissä kolmessa on miestä kyllä, kun niiksi tulee.
Ja muistakaamme, että meidän tulee ylläpitää hyvää nimeämme ja
mainettamme kukualaisten maassa. Jos huomenna pysymme piilossa, sen
sijaan että näyttäytyisimme siinä, missä taistelu on tulisin, niin..."

Curtisin kasvot osoittivat varsin selvään, etteivät meidän
noitakeinomme hänen mielestään silloin maksaisi montakaan penniä.
Mutta samalla välähtivät hänen silmänsä eloisasti; näytti siltä, kuin
iloitsisi hän siitä, että sai olla mukana, kun kuningas Twalan ja
Ignosin sotajoukot mittelivät voimiaan.

Laskeuduimme levolle ja nukuimme pari tuntia. Päivänkoitteessa
herätti meidät Infadus, joka kertoi, että vihollinen pian oli
odotettavissa. Kiireimmän kautta varustauduimme taisteluun, ja
pukeuduimme rautapaitoihimme, joista tällä hetkellä olimme hyvin
kiitolliset Twalalle. En ikipäivinäni ole nähnyt muhkeampaa sotilasta
kuin Curtis oli seistessään edessämme täydessä asussaan. "Maassa
maan tavalla!" oli hän arvellut, ja sen mukaan hän oli pukeutunut
kiireestä kantapäähän komeaan sotavarustukseen, jonka Infadus hänelle
oli hankkinut. Hän heitti hartioilleen kauniin leopardinnahkaisen
viitan, kiinnitti päähänsä mustan sulkatöyhdön, ja vyötäisilleen hän
sitoi valkoisen häränhäntävyön. Sen lisäksi oli hänellä anturakengät
ja vuohennahasta kudotut sukat sekä raskas sotakirves, jonka vartena
oli sarvikuonon sarvi, lopuksi vielä kukualaisten tavallinen kilpi
sekä muutamia heittopuukkoja; kaiken päätteeksi hän tietysti vielä
pisti revolverinsa vyöhön.

Ignosin varustus oli samanlainen, ja nähdessäni heidät vieretysten
ajattelin, että toista sellaista paria oli mahdoton tavata. God
ja minä olimme varsin vähäpätöisen näköisiä heidän rinnallaan.
Ensiksikin olivat rautapaidat aivan liian suuret meille -- ja sitten
ajatelkaapa Godia! hän ei millään ehdolla suostunut luopumaan
rakkaista kauan kaivatuista housuistaan, vaan veti ne rautapaidan
päälle, ja se näytti sangen hassunkuriselta. Hänen silmälasistaan,
toisesta sileäksi ajellusta poskestaan ja muista merkillisyyksistä
en puhu mitään. Mitä minuun tulee, annoin housujen olla housuja;
minä päätin mennä paljassäärisenä taisteluun ja vedin vain kengät
jalkaani. Vielä varustin itseni keihäällä, kilvellä, veitsellä ja
revolverilla, ja oikein rehennelläkseni, kiinnitin vielä suunnattoman
suuren sulkatöyhdön vanhan metsästyslakkini lakeen. Niin, ja sen
lisäksi otimme tietysti pyssymme, joita muutamat alkuasukkaat
kantoivat takanamme.

-- Kun olimme valmiit, nielaisimme pari suupalaa ja riensimme
katsomaan, millä kannalla sotajoukko oli. Näimme Infaduksen seisovan
keskellä ylänköä väkensä ympäröimänä. Nämä "valkoiset", kuten
heitä kutsuttiin olivat epäilemättä sotaväen ydin. Heidän oli
määrä ryhtyä taisteluun kaikkein viimeisinä, ja olivat senvuoksi
varsin levolliset, loikoivat nurmikolla ja pitivät silmällä Twalan
sotureita, joita tuhansittain tulvaili ulos pääkaupungin porteista.

Twalan sotajoukko jakaantui heti kolmeen 12,000 miehen suuruiseen
osastoon. Yksi marssi oikealla, toinen vasemmalla ja kolmas tuli
suoraan meitä kohti.

"Kas, kas!" huusi Infadus. "He aikovat siis hyökätä kimppuumme
kolmelta puolelta yht'aikaa."

Hän oli oikeassa, ja tämä huomio oli vähällä lannistaa meidän
kaikkien rohkeuden. Tiesimme nyt, että meidän täytyi hajottaa
sotavoimamme paljoa enemmän kuin mitä ensin olimme aikoneet.

Mihinkähän tämä kaikki oli päättyvä?



NELJÄSTOISTA LUKU.

Ensimäinen hyökkäys.


Nuo kolme kolonnaa, jotka marssivat meitä vastaan, eivät
näyttäneet pitävän erityistä kiirettä, melkein mataen ne etenivät
päivänpaisteisella tasangolla. Kun keskimmäinen joukko oli noin
4-500 askeleen päässä meistä, pysähtyi se, molemmat toiset sivustat
sitävastoin sulkivat meidät piiriin. Heidän tarkoituksensa oli
nähtävästi hyökätä kolmelta puolelta yhtä haavaa.

"Jospa meillä nyt olisi hyvä kuularuisku!" huudahti God. "Kyllä
silloin lakaisisin tasangon puhtaaksi parissakymmenessä minuutissa!"

"Niin, jospa olisi! Siitä emme paljonkaan kostu. Mutta kun ei meillä
nyt ole, niin..."

"Mutta kuulkaapas sitten, Allan! Mitä jos ottaisitte pyssynne ja
lähettäisitte tuolle pitkälle dromedarille tuolla alhaalla luodin
vatsaan! Tuolle päällikölle tuossa! Voitteko nähdä, kuinka hän
pöyhistelee! Noh, mitäs arvelette ehdotuksesta. Panenpa vetoa kaksi
yhtä vastaan, ett'ette osu häneen!"

Godin kiusanteko harmitti minua. Latasin pyssyni, heittäysin
vatsalleni ja tähtäsin. Tiesin pyssyni kantavan tarkasti 1000 jalan
päähän, mutta tässä täytyi minun tähdätä koko joukon korkeammalta ja
jotakuinkin umpimähkään. Laukaisin, mutta miten ollakkaan, God oli
sittenkin oikeassa! Pitkä päällikkö ei kaatunut. Sitävastoin syöksyi
muuan hänen henkivartioistaan kuolleena maahan.

Mutta tämäkös vasta minua ärsytti; varsinkin kun God ei voinut
olla minua kiusaamatta. Juuri kun päällikkö, joka oli kauheasti
säikähtynyt ensimäisestä laukauksestani, lähti pötkimään pakoon
osastonsa turviin, tähtäsin vielä kerran häneen ja laukaisin. Tällä
kertaa oli minulla parempi onni. Hän kaatui ja oli kuollut. Minun
täytyy tunnustaa, että hieman ylpeilin laukauksestani; niin julma voi
ihminen olla pelkästä turhamaisuudesta.

Meidän väkemme ylistivät ääneen riemuiten valkoisen miehen
loihtutaitoa, joka heidän mielestään ennusti voittoa, vihollisvoima
puolestaan alkoi levottomana peräytyä. Nyt tarttuivat Curtis ja
kapteenimmekin pyssyihinsä, mutta samassa kuului huutoa ja melua
sekä oikealla että vasemmalla puolellamme. Twalan väki oli noussut
rinteitä ylös ja hyökkäsi nyt sotureittemme kimppuun. Rajummin,
yhä rajummin kuului heidän sotaulvontansa. "Tsjele! Tsjele! Twala!
Twala!" -- se on "iske, Twala!" kirkui vihollinen, ja meidän väkemme
vastasi "Ignosi! Ignosi! Tsjele! Tsjele!"

Pian riehui taistelu kuumimmillaan. Hyökkääjäin ylivoima oli
niin suuri, että meidän ensimäinen puolustuslinjamme vähitellen
tungettiin taaksepäin, kunnes se vähitellen suli toiseen linjaan. Ja
parinkymmenen minuutin kuluttua täytyi kolmannenkin taistelulinjan
ryhtyä leikkiin. Pian makasi sadoittain ruumiita pitkin ylängön
rinteitä. Toistaiseksi oli vihollisten mieshukka suurempi kuin
meidän, mutta varsin epätietoiselta näytti, miten taistelu päättyisi.
Hetkisen kuluttua olisivat Twalan soturit ehkä päässeet kukkulan
harjalle. Silloin syöksyi Curtis yht'äkkiä esiin ja heittäysi
kuumimpaan taistelun tuoksintaan. God jälessä.

Kun soturit näkivät hänen kookkaan olentonsa keskellään, kohottivat
he kovan huudon. "Inkubu! Inkubu!" huusivat he, ja heidän ääneensä
tuli voitonkaiku.

Tästä hetkestä seurasi onni Ignosin joukkoja. Sillä vihollinen väisti
kauhistuneena Curtisin voimakkaita kirveeniskuja, ja pian syöksyivät
he hurjassa paossa alas jyrkkää mäenrinnettä.

Mutta entäs vasempi sivusta? Miten oli sen laita? Mainiosti. Juuri
nyt tuli muuan viesti juoksujalassa ilmoittamaan, että Twala
sielläkin oli kärsinyt pienen tappion. Lyhyesti sanoen, kaikki kävi
niinkuin pitikin.

Ei kuitenkaan kaikki. Oikealla oli muutamien Twalan uljaampien
soturien onnistunut tunkea meidän sotilaamme taaksepäin ja päästä
ylängölle. Ignosin tarkka silmä keksi samassa tuokiossa, mikä
vaara siinä uhkasi, ja yks kaks hyökkäsivät "valkoiset" torjumaan
vihollista. Puoleksi vasten tahtoani tulin minäkin temmatuksi
otteluun, ja ennenkuin aavistinkaan tappelin kuin villitty
jättiläisliutaa vastaan, joka pani parastaan saattaakseen minut niin
pian kuin mahdollista parempaan maailmaan. Muistan erityisesti erään
pitkän roikaleen, joka yhtäkkiä sukelsi nenäni eteen ja tähtäsi
minuun pitkällä, terävällä keihäällään. Jos hän olisi minuun osunut,
niin enpä, totta vie, nyt kertoisi ihmeellistä seikkailumatkaamme
lukijalle. Mutta kehuakseni itseäni, suoriuduin vallan erinomaisesti
pälkähästä. Heittäysin näet maahan aivan hirviön eteen, ja sitä hän
ei ollut odottanut: hän kompastui ja teki kuperkeikan ruumiini yli.
Ennekuin hän taas oli päässyt jalkeille, olin minä jo pystyssä, ja --
pam -- siinä hän makasi maassa revolverinkuula selässään.

Vähän sen jälkeen antoi joku minulle sellaisen taka-iskun, että
vaivuin maahan, ja sitten en enää tietänyt taistelun kulusta mitään.

Kun taas tulin tajuihini, makasin ylhäällä kukkulalla. God oli
kumartunut ylitseni valellen päähäni vettä ontosta kurpitsasta.

"No, kuinka on laitanne, vanha veikko?" kysyi hän levottomasti.

"Tuossahan menee!" vastasin minä katsellen ympärilleni. Hieman
kovalle otti, ennenkuin pääsin istumaan. "Näkyyhän tuo käyvän."

"Jumalan kiitos. Olin oikein kipeä, kun näin heidän kantavan teitä.
Luulin, että olitte mennyttä miestä."

"Ei, tällä kertaa pääsin hengissä. Mutta kuinka muuten käy?"

God kertoi minulle, että vihollinen kaikkialla oli ajettu takaisin;
hirveän paljon ihmisiä oli kaatunut, pari tuhatta meikäläisiä ja
kolme tuhatta Twalan väkeä. Minne vain silmänsä loi, näki kuolleita.
Se oli kauhea, kammottava näky.

Minä kömmin nyt pystyyn, niin hyvin kuin pääsin ja seurasin Godia
Curtisin luo, joka sotakirves kädessään neuvotteli innokkaasti
Ignosin, Infaduksen ja muutamien päälliköiden kanssa.

"Tulette kuin kutsuttu, Allan!" huusi hän minulle heti minut nähtyään.

"En laisinkaan käsitä, mitä ystävälläni Ignosilla on mielessä. Seikka
on tällainen: Näyttää siltä kuin aikoisi Twala piirittää joukkomme
näännyttääkseen meidät nälkään..."

"Ohoo, se kuuluu pahalta!"

"Niin, ja pahinta on se, että meiltä, kuten Infadus sanoo, puuttuu
vettä."

Infadus nyökkäsi. "Niin on valtiaani", sanoi hän. "Lähde ei riitä
tällaiselle joukolle ja on jo melkein tyhjä. Sen Twala hyvin tietää.
Sen vuoksi hän nyt tahtoo kiertää meidät kuten käärme antilopin,
sillä lailla luulee hän voivansa parhaiten kukistaa meidät. Ignosi ja
kaikki päälliköt ovat sitä mieltä, että meillä on vain kaksi tietä
valittavana: Joko meidän pitää päästä pohjoiseen päin tai myöskin
hyökätä koko voimallamme Twalan kimppuun. Inkubu, suuri taistelija,
tahtoo taistelua, se on norsun tapaista, se on aina valmis heti
ryntäämään päälle. Mitä arvelee nyt, Makumazahn, vanha viekas kettu?
Suo meidän kuulla ajatuksesi, sinä, joka öisin valvot! Ja sinä
Bougwan, kuultavasilmä, suo sinäkin äänesi kuulua."

"Mitä arvelet sinä, Ignosi?" kysyin.

"Ei isäni", vastasi entinen palvelijamme, "puhu sinä, ja anna minun
kuunnella, joka sinun rinnallasi olen vain lapsi viisaudessa."

Minä aloin siis selittää, mitä ajattelin asiasta. Mielestäni olisi
parasta, että me tekisimme rohkean hyökkäyksen Twalan joukkoa
vastaan, ja nyt jo heti, ennenkuin haavamme rupeisivat kirvelemään ja
jäsenemme kangistumaan.

Ignosin oli nyt esitettävä mielipiteensä; hän mietti hetken aikaa ja
sanoi sitten:

"Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, uljaat valkoiset ystäväni! Infadus,
isäni veli! Uskolliset kukualaiset päälliköt! Nyt tiedän mitä
tahdon. Vielä tänä päivänä tahdon taistella Twalan kanssa; tahdon
panna kaikki alttiiksi siinä taistelussa, kuninkaannimeni ja elämäni
-- ja teidän elämänne. Te näette, kuinka ylänkö käyristyy kuin
puolikuu ja kuinka viheriä tasanko pistäytyy kuin kieli puolikuun
molempien sarvien väliin. Nyt on sydänpäivä; kun aurinko laskee,
tulee sinun, Infadus, lähettää väkesi ja yksi osasto meidän väkeämme
alas viheriälle kielekkeelle. Twala huomaa sen ja syöksyy silloin
kimppuumme koko voimallaan; mutta kieleke on kapea, niin että vain
yksi osasto kerrallaan voi taistella teitä vastaan ja senvuoksi ne
myöskin kaadetaan toinen toisensa jälkeen, ja koko Twalan väki näkee
taistelun, jonka vertaista ei kukualaisten maassa ole nähty. Inkubu
on seisova rinnallasi, jotta Twalan rohkeus lannistuisi nähdessään
hänen sotakirveensä välähtelevän 'valkoisten' rivissä. Mutta toista
osastoa -- sitä, joka seuraa 'valkoisia' -- johdan minä itse, ja
minua seuraa viisas Makumazahn."

Infadus nyökkäsi sanoen: "Hyvin puhuttu, kuningas!" -- Kummallista
väkeä nämä kukualaiset! Siinä nyt vanha päällikkö seisoi levollisena
ja kylmäverisenä kuunnellen, kuinka hän ja hänen soturinsa
lähetettiin melkein varmaa kuolemaa kohti. Hän ei hetkeäkään
epäillyt, hän tiesi, että hänen _velvollisuutensa_ oli tehdä,
niinkuin kuningas käski -- ja se riitti hänelle.

Ignosi jatkoi: "Sillä aikaa kun Twalalla on täysi työ taistella
Infaduksen väen kanssa, tulee 6,000 miehen -- kolmannen osan
sotajoukostamme -- hiipiä pitkin kummun oikeata sarvea ja hyökätä
Twalan vasemman sivustan päälle, toinen kolmasosa puolestaan pitää
huolen hänen oikeasta sivustastaan. Ja saattepa silloin nähdä, että
me voitamme! Bougwan, sinua pyydän seuraamaan niitä sotilaita,
jotka kulkevat oikeata sarvea pitkin. Välähdys sinun kiiltävästä
silmästäsi, rohkaisee soturien sydäntä!"

Nyt ryhdyttiin suurella kiireellä valmistuksiin taistelua varten.
Sotilaille jaettiin ruokaa ja juomaa, ja tuskin oli tuntiakaan
kulunut neuvottelustamme, kun jo kaikki ne 18,000 miestä, jotka vielä
olivat hengissä, seisoivat valmiina lähtemään liikkeelle.

God astui Curtisin ja minun luokseni. "Jää hyvästi, Henry!" hän
sanoi. "Ja jääkää hyvästi, Allan. Minä seuraan oikeata sivustaa ja
ellemme enää tapaa toisiamme, niin..." Hän vaikeni ja ojensi meille
kätensä, jota me ääneti puristimme.

Curtisin syvä ääni vavahti hiukan, kun hän sanoi: "Niin, me alotamme
nyt vaarallisen leikin, ja luulen tuskin näkeväni huomispäivän
aurinkoa. Minunhan pitää seurata 'valkoisia', ja me kaadumme ehkä
kaikki yhtenä miehenä. Hyvästi, ystäväni! Hyvästi, God, ja te, Allan.
Jumala teitä siunatkoon! Ja kiitos teille molemmille avustanne.
Toivon, että onnellisesti suoriudutte tästä ja saatte paljon
timantteja. Mutta", lisäsi Curtis, "jos hengissä pääsette, niin
totelkaa neuvoani ja elkää enää koskaan ruvetko tekemisiin ihmisten
kanssa, jotka tahtovat tulla kuninkaaksi."

Vielä kerran puristimme toistemme käsiä. Sen jälkeen meni kukin
omalle taholleen. Henry Curtis seurasi Infadusta asettuen hänen
rinnalleen "valkoisten" etupäähän. God seurasi oikeata sivustaa. Ja
minä liityin raskain mielin kuningas Ignosiin, joka kokosi väkensä
ympärilleen Infaduksen sotilaitten taakse.



VIIDESTOISTA LUKU.

Twalan kuolema.


Kävi niinkuin käydä piti. Ignosi ja minä, jotka seisoimme niin
kutsutun Puhveliosaston kanssa kappaleen matkaa "valkoisten" takana,
näimme kuinka nämä uljaat, voimakkaat miehet rivi riviltä kaatuivat,
sitä myöten kuin taistelu kuumeni.

Kesti kauan, ennenkuin ottelu oikein sai vauhtia -- vihollisella
ei nähtävästi ollut erityistä halua joutua tekemisiin "valkoisten"
kanssa. Viimein näimme kookkaan liehuvatöyhtöisen päällikön
juoksujalkaa rientävän epäröivien soturien luo; hän oli luullakseni
Twala itse. Hän jakeli käskyjä, ja hänen väkensä päästi sotahuudon
ja syöksyi eteenpäin. Silmänräpäyksen kuluttua sinkoili tuhansittain
heittopuukkoja "valkoisten" ensimäisen rivin päälle.

Ääneen huutaen ja keihäitään heiluttaen syöksyivät nämä nyt
vihollisiaan vastaan. Kuului ukkosen kaltainen jyrähdys -- kilvet
iskivät toisiinsa. Edes takaisin lainehtivat nyt taistelijain rivit,
kunnes kahakka äkkiä keskeytyi; "valkoiset" olivat täydellisesti
masentaneet ensimäisen osaston Twalan väkeä, mutta se olikin maksanut
Infadukselle kolmannen osan hänen miehistään.

Nyt oli vain kaksi riviä "valkoisia" jälellä; he seisoivat olkapää
olkapäässä kiinni ja odottivat tyyninä uutta hyökkäystä. Suureksi
ilokseni näin vilahduksen Curtisin keltaisesta parrasta. Hän ei siis
ollut kaatunut -- ei ainakaan vielä!

Vielä kerran kuului kilpien ryske, Infadus ja Curtis ynnä heidän
sotilaansa ottelivat taas ylivoiman kanssa. Silmänräpäyksen näytti
siltä, kuin joutuisivat "valkoiset" tappiolle. Ignosi ja minä
olimme jo hyökkäämäisillämme avuksi, mutta silloin kuului kesken
taistelun melskettä Curtisin syvä ääni. Ja samassa sota-onni kääntyi,
"valkoiset" kokoontuivat Curtisin ympärille, ja joka kerran kun hän
heilautti sotakirvestään, iski se viholliseen. Tälläkin kertaa oli
voitto "valkoisten".

Mutta voi! 3,000 miehestä, jotka vähän aikaa sitten olivat hyökänneet
vihollista vastaan, oli nyt vain viidesosa jälellä.

Mutta nämä 600 veristä sotilasta eivät vielä olleet uuvuksissa.
Hämmästykseksemme näimme heidän yhtäkkiä ryntäävän eteenpäin vinhasti
kuin tuulispää pakenevien vihollisten jälkeen pienelle kummulle,
jossa he pysähtyivät ja asettuivat puolustusasentoon. Ylinnä kummun
harjalla näin Curtisin ja hänen rinnallaan vanhan Infaduksen.

Samassa syöksyivät Twalan soturit joka puolelta ystäviemme kimppuun,
ja taas riehui taistelu. Oli suurenmoista nähdä, kuinka kourallinen
uljaita miehiä torjui tuhansien vihollisten hyökkäyksiä. Viimein
valtasi sodanhimo minutkin, vanhan pelkurin -- olen näet todellakin
aika raukkamainen -- sellaisella voimalla, että käännyin Ignosin
puoleen ja sanoin hänelle:

"Onko aikomuksesi jäädä tänne seisomaan, kunnes kasvamme kiinni
maahan, Umbopa... Ignosi, tarkoitan? Etkö näe, että Twala nielaisee
veljemme tuolla kummulla?"

"Ei, Makumazahn", vastasi hän, "nyt on hedelmä kypsä -- korjatkaamme
se".

Näin sanoen hän kohotti kirveensä, ja "Puhvelit" syöksyivät
taisteluun. Siitä, mitä sitten tapahtui, en kykene paljon kertomaan.
Tiedän vain, että kaikki ympärilläni oli yhtä melskettä; rajua
sekasortoa, keihäiden kalsketta ja verta.

Kun taas tulin tajuihini, huomasin olevani keskellä pientä parvea,
joka oli jäännöksiä "valkoisten" mahtavasta joukosta. Edessäni seisoi
itse Henry Curtis ilmielävänä. Mitenkä olin siihen seuraan joutunut
en itsekään tiedä.

-- -- Rajummin, yhä rajummin riehui ottelu. Keskellä tulisinta
taistelun vimmaa seisoi vanha Infadus yhtä kylmäverisenä kuin
konsanaan, ja Curtis ei väistynyt hänen sivultaan. Ystäväni ei
koskaan ollut niin selvästi muistuttanut muinaisajan viikinkiä
kuin nyt; joku nenäkäs keihäs oli katkaissut hänen liehuvat
kamelikurjensulkansa, ja hänen pitkät keltaiset hiuksensa aaltoilivat
tuulessa, joka puhalsi yli tasangon. Ei kukaan voinut vastustaa hänen
iskujaan. Voimakkaasti hän heilutti sotakirvestään, ja joka lyönnillä
kaatui joku vihollinen maahan. Viimein ei kukaan enää uskaltanut
lähestyä valkoista noitamiestä.

Mutta äkkiä kaikui tuhatääninen huuto. "Twala y Twala!" ulvottiin,
ja taistelevien sekasorrosta syöksyi yksisilmäinen jättiläiskuningas
itse. Hän oli varustettu sotakirveellä ja kilvellä ja puettu
samanlaiseen rautapaitaan kuin Curtis.

"Inkubu!" huusi musta hirviö. "Inkubu, sinä valkoinen mies! Poikani
Skraggan olet tappanut -- mutta minua et kykene kaatamaan!" Näin
sanoen hän viskasi heittopuukkonsa Curtisia kohti; se tunkeutui hänen
kilpeensä.

Mutta samassa syöksyi Twala rajusti kirkuen hänen päälleen ja iski
häneen sellaisella voimalla, että Curtis vaipui polvilleen.

Jo luulin, että ystäväni viimeinen hetki oli tullut, Silmänräpäys
vain -- ja Twala olisi heittäytynyt hänen päälleen halkaistakseen
hänen päänsä. Mutta samassa kohottivat Twalan soturit, jotka
ympäröivät meitä, kauhistuksen huudon, joka keskeytti kaksintaistelun.

Minä käännyin katsomaan ja ymmärsin, miksi vihollinen huusi: molemmat
sivustamme olivat rientäneet avuksemme!

Muutamassa minuutissa oli taistelu lopussa. Oikealla ja vasemmalla
kaatui Twalan sotilaita sadoittain, ja pian hajaantui vihollinen
hurjassa paossa pitkin tasankoa. Me olimme voittaneet, mutta
voittomme hinta oli kallis. Uljaista "valkoisista" oli enää vain
95 miestä elossa, ja toisetkin osastomme olivat kärsineet suuren
mieshukan.

Ensi työkseen Infadus sitoi pahimmat haavansa. Sitten hän tarkasti
sotureittensa harventuneita rivejä ja sanoi heille:

"Te olette taistelleet kuin jalopeurat ja lisänneet 'valkoisten'
mainetta. Tämän päivän taistelu ei milloinkaan unohdu kukualaisten
maassa."

Sitten vanha soturi kääntyi Curtisin puoleen ja tarttui hänen
käteensä sanoen: "Inkubu, sinä olet suuri mies! En koskaan ole sinun
kaltaistasi nähnyt, ja kuitenkin olen vanha ja monta urhoollista
miestä olen eläissäni tuntenut..."

Heti tämän jälkeen tuli Ignosin lähettämä sanansaattaja pyytäen
meitä tulemaan hänen luokseen. Me seurasimme kutsua. Ignosi oli
"Puhveleineen" matkalla Luhiin päin, kukistaakseen perinpohjin
Twalan. Me lupasimme pian seurata häntä, ja jäimme hänestä jälkeen.
Kappaleen matkaa kuljettuamme huomasimme Godin, joka istui
muurahaiskeossa; aivan hänen vieressään makasi eräs Twalan sotureita
kuolleena. Toisin sanoen: me luulimme, että hän oli kuollut. Mutta
juuri kun lähestyimme ystäväämme, näimme kauhuksemme kukualaisen
hyppäävän pystyyn, kaatavan Godin päistikkaa maahan ja pistävän häntä
keihäällään kerran toisensa jälkeen. Riensimme juoksujalkaa avuksi,
ja satuimme parahiksi näkemään, kuinka tuo musta lurjus antoi Godille
viimeisen iskun, jonka jälkeen hän pötki pakoon huutaen: "Pidä
hyvänäsi, noitamies!" God makasi maassa eikä liikuttanut jäsentäkään,
ja me luulimme tietysti, että kukualainen oli ottanut häneltä hengen.

Mutta miten ollakkaan? Kun surullisina kumarrumme katsomaan herra
Bougwania, näemme, että hän tosin on kalmankalpea, mutta siitä
huolimatta hymyilee ystävällisesti lasisilmä lujasti silmäpieleen
puristettuna kuten aina. Sepä vasta miesten mies, tuo God!

"Kerrassaan mainio tämä rautapaita!" kuulimme hänen kuiskaavan. "Hän
tuli sittekin peijatuksi!..." sai hän lisätyksi, mutta sitten hän
vaipui tainnuksiin. Me tutkimme hänet tarkoin ja huomasimme, että
hän taistelussa oli saanut pahan haavan heittopuukosta, jotavastoin
keihään pistokset eivät olleet vahingoittaneet häntä, jonkun
mustelman hän vain oli saanut. Nostimme hänet paareille ja niin
kannettiin hän meidän takanamme pääkaupunkiin.

Koko sotavoimamme marssi nyt kaupungin eri porteista sisään Luhiin.
Pitkin katuja seisoi Twalan voitetuita sotureita rivi rivin vieressä;
joka mies oli heittänyt keihäänsä ja kilpensä maahan jalkainsa
juureen, ja kaikkialla, missä kuljimme, tervehdittiin Ignosia
kuninkaana. Viimein saavuimme aukealle kentälle, jolla pari päivää
sitten olimme katselleet noidanajoa ja tyttöjen tanssia. Nyt oli
paikka autio ja tyhjä -- ei kuitenkaan aivan, sillä majansa edustalla
istui kukistunut kuningas Twala, ja hänen jalkainsa juuressa ryömi
Gagul.

Oli surkeata nähdä näitä molempia: tuota äsken vielä niin mahtavaa
kuningasta ja ilettävää ämmää. Ei yksikään Twalan miehistä ollut
pysynyt hänelle uskollisena, sen jälkeen kuin onnettomuus oli häntä
kohdannut. Nyt ei hänellä ollut ketään muuta kuin Gagul.

Me marssimme sisään kraalin portista ja suuntasimme kulkumme Twalaa
kohti. Noin sadan askeleen päässä hänestä annoimme sotavoimamme
pysähtyä ja lähestyimme majaa henkivartiaston seuraamina.

Gagul tervehti meitä katkerin herjasanoin, ja Twala kohotti päänsä
heittäen meihin raivostuneen katseen mustasta silmästään, joka
säkenöi pirullisesti ja kiilsi kilpaa hänen otsallaan välkkyvän
suuren timantin kanssa.

"Terve sinulle, kuningas!" huusi hän Ignosille. "Sinä olet syönyt
leipääni, ja sitten olet valkoisten noitamiesten avulla voittanut
sotajoukkoni ja ryöstänyt vallan minun kädestäni. Mitä aiot nyt
minulle tehdä?"

"Saman, minkä sinä teit isälleni." vastasi Ignosi kylmästi ja
lyhyesti.

"Hyvä. Minäpä näytän sinulle, kuinka kuningas käy kuolemaan. Näetkös,
aurinko laskee veripunaisena", sanoi Twala viitaten länteen verisellä
kirveellään. "Suo minunkin valoni silloin sammua. Olen valmis
kuolemaan, kuningas Ignosi. Mutta myönnettäköön minulle se oikeus,
mikä meillä kuningassuvun jäsenillä on: minä vaadin saada kuolla
_taistelussa_."

"Suostun vaatimukseesi", kuului Ignosin vastaus. "Valitse itse, kenen
kanssa tahdot taistella. Minä en voi tapella kanssasi, sillä kuningas
ei tappele muuten kuin sodassa."

Twalan luihu silmä harhaili pitkin rivejämme toisesta toiseen;
silmänräpäykseksi se pysähtyi minuun, ja sydämeni hypähti hyvän
matkan kurkkuani kohti ajatellessani, että tuo hirviö ehkä keksisi
vaatia minut kaksintaisteluun. Siitäpä olisi syntynyt kaunis juttu!
Ryhtyä taisteluun mokoman jättiläisen kanssa! -- ei yhtähyvin olisin
voinut ampua kuulan pääni läpi. Sen vaan tiesin, että jos hän
todellakin valitsisi minut, niin kieltäytyisin taistelusta, vaikkapa
koko kukualaiskansa sen johdosta viheltäisikin minut ulos maastaan.

Mutta Twala ei ajatellut minua.

"Inkubu!" karjaisi hän äkkiä. "Sinun kanssasi tahdon taistella. Sinun
kanssasi yksin. Jos kieltäydyt taistelusta, sanon, että olet pelkuri
koira ja valkoinen aina maksaasi myöten!"

Ignosi koetti estää tätä kaksintaistelua. "Ei", sanoi hän. "Inkubun
kanssa et saa taistella."

Mutta Henry Curtis oli ymmärtänyt Twalan pilkkasanat, ja hän huusi
nopeasti: "Minä tahdon taistella hänen kanssaan."

Minä koetin estää ystävääni hänen uhkarohkeasta aikeestaan, mutta
turhaan. Curtis pysyi sanassaan. Hän astui esille kirves kohona ja
sanoi lujalla äänellä: "Olen valmis".

Eivät auttaneet Ignosinkaan rukoukset. Hetken kuluttua seisoivat
molemmat vastustajat silmä silmää vasten laskevan auringon punaisessa
valossa.

Kohotetuin kirvein he kiersivät toisiaan. Sitten hyökkäsi Curtis
äkkiä esiin tähdäten iskunsa Twalaan; mutta musta paholainen väisti
iskun ja maksoi sen korkoineen takaisin. Hän heilutti raskasta
kirvestään päänsä yli ja iski kauhealla voimalla. Se näytti hirveältä
-- mitä jos kirves sattuisi! Mutta niin huonosti ei sentään käynyt.
Ystäväni torjui raskaan kirveeniskun kilvellään, niin että se vain
hiipaisi hänen vasenta olkapäätään, ja hän sai aikaa antaa Twalalle
samalla mitalla. Isku seurasi toistaan, rautakilvet kalskuivat
taukoamatta. Jännitys kävi yhä suuremmaksi, sotaväki, joka katseli
ottelua, tuli yhä lähemmäksi ja kirkui ja ulvoi joka iskulla.
God, joka makasi maassa vieressäni, heräsi nyt tainnoksistaan
ja nähdessään mitä oli tekeillä, hän kohosi pystyyn, tarttui
käsivarteeni ja hypähteli paikasta paikkaan vetäen minua mukanaan ja
rohkaisten Curtisia innokkailla huudahduksilla.

Hetken aikaa kesti taistelua. Sitten Twala äkkiä voimakkaalla
iskulla katkaisi varren vastustajansa kirveestä, niin että raskas
ase kilahtaen putosi maahan. Samassa tuokiossa heitti sankarimme
kilpensä samaa tietä menemään, hyökkäsi Twalan kimppuun ja tarttui
vihollisensa vyötäisiin voimakkailla käsivarsillaan. Muutaman
silmänräpäyksen he temmelsivät hurjassa sylipainissa, puristaen
toisiaan kuin karhut. Joka jänne oli pingoitettu kuin teräsjousi.
Viimein onnistui Twalan kaataa Curtis kumoon. Itse hän keikahti
mukaan, ja siinä pyöriskelivät nyt molemmat väkevät miehet maassa
taistellen elämästä ja kuolemasta. Milloin oli Twala alla, milloin
päällä, ja koko ajan hän tähtäsi kirveellään Curtisin päätä, ja tämä
koetti iskeä tollansa Twalan rautapaidan läpi.

Kauheata oli nähdä moista taistelua. "Tempaa kirves häneltä!" huusi
God. "Tempaa kirves!"

Kenties kuuli Curtis huudon. Joka tapauksessa hän päästi
heittopuukkonsa ja tavoitti Twalan leveäteräistä kirvestä, joka oli
kiinnitetty tämän ranteeseen puhvelinnahkaisella hihnalla. Yht'äkkiä
hihna katkesi, ja kirves oli Sir Henryn rautakourassa. Seuraavassa
tuokiossa hän oli jalkeilla -- Twala samoin. Musta hirviö tarttui
raskaaseen veitseensä ja tähtäsi Curtisin rintaan; mutta rautapaita
ehkäisi piston. Vielä kerran iski Twala -- ja vielä kerran. Mutta
sitten kokosi tanskalaisten viikinkien uljas jälkeläinen koko
suunnattoman voimansa, heilutti kirvestään pari kertaa päänsä päällä
ja iski. Tuhansista kurkuista kuului kauhunhuuto, ja katso -- Twalan
pää vierähti hänen olkapäiltään maahan ja pyöri Ignosin jalkain
juureen. Ruumis kaatui horjuen maahan, ja kultainen kaularengas vieri
kappaleen matkaa maassa. Samassa horjahti voittajakin. Verenhukka
vaikutti, raskaana ja uupuneena hän kaatui kumoon vihollisensa
ruumiille.

"Vettä! Vettä!"

Heti kostuttivat avuliaat kädet hänen kasvojaan kylmällä vedellä.
Hetken kuluttua hän avasi suuret harmaat silmänsä. Henry Curtis ei
ollut kuollut.

Tällä hetkellä heitti aurinko viimeisen välähdyksen näköpiirin takaa.
Minä astuin paikalle, missä Twalan pää virui hiekassa, otin timantin
hänen otsaltaan ja ojensin sen Ignosille sanoen: "Ota se! Sinä olet
kukualaisten laillinen kuningas!"

Ignosi kiinnitti säihkyvän jalokiven otsalleen, astui kansansa eteen
ja kohotti jalkansa kaatuneen vihollisensa rinnalle.

Siinä hän seisoi suorana ja kookkaana ja kohotti voimakkaan kätensä.

Ja pimeydestä, joka äkkiä taajana ja pehmeänä kattoi kaupungin ja sen
tuhannet majat, kajahti tervehdys:

"_Kuhm! Kuhm! Sinä olet kuninkaamme_!"

Näin toteutui siis -- ennustukseni Twalan sanansaattajalle; ennenkuin
kaksi vuorokautta oli kulunut makasi Twalan ruumis tomussa hänen
majansa edustalla.



KUUDESTOISTA LUKU.

God on kuolemankielissä.


Kun kaksintaistelu täten oli onnellisesti päättynyt, kannettiin Henry
Curtis ja God Twalan majaan ja minä seurasin heitä.

Molemmat ystäväni olivat kovin heikot verenvuodosta ja monista
kauheista iskuista, jotka he olivat saaneet taistelussa, ja itsekin
olin perin kurjassa tilassa. Olen tosin jotenkin sitkeätä miestä
mielestäni ja kestän kuta kuinkin paljon lamaan menemättä -- se kai
johtuu siitä, että metsästäjänä olen käynyt kovan ja hyvän koulun, ja
siitä ettei ruumistani liiat lihat rasita -- mutta sinä iltana otti
sentään kovalle. Olin kauhean uuvuksissa, ja kuten aina, kun olen
väsyksissä, alkoi vanhaa haavaani, jonka kerran sain jalopeuralta,
pakottaa. Huh, kuinka se saattoi minua vaivata! Entäs pääni! Sitäkin
kivisti kauheasti aamullisesta iskusta, joka oli vienyt minut
tainnoksiin.

Lyhyesti sanoen: varsin surkea oli se kolmimiehistö joka sinä yönä
makasi Twalan majassa. Mutta saimme kiittää onneamme siitä, että
ylipäänsä ollenkaan olimme hengissä, ja kummallistahan se olikin.

Fulata -- tuo nuori tyttö, jonka hengen olimme pelastaneet
-- oli tarjoutunut palvelukseemme eikä tietänyt miten kyllin
osoittaa kiitollisuuttaan. Hänen avullaan meidän onnistui päästä
rautapaidoistamme. Ja miltä näytimmekään, kun olimme saaneet ne
yltämme! Olimme niin runnellut, että tuskin saatoimme sormellamme
koskettaa ainoatakaan eheää paikkaa ruumiissamme. Varsinkin olivat
God ja Curtis kurjassa tilassa.

Mutta Fulata tiesi keinon. Hän toi muutamia murennettuja viheriäisiä
lehtiä, jotka tuoksuivat väkevälle. Ne hän asetti kipeille paikoille,
ja ne auttoivat erinomaisesti. Entäs haavat ja naarmut! Minä olin
niistä päässyt jotenkin vähällä, mutta Godin "kauniin valkoisen
säären" oli keihäänpistos lävistänyt pohkeen kohdalta, ja Curtis oli
saanut kauhean syvän vaon poskeensa Twalan sotakirveestä.

Kuten ennen olen maininnut, oli Godissa vähän lääkärin vikaa, ja nyt
hänellä oli yllin kyllin työtä. Hän sai neuloa yhteen sekä Curtisin
että omat haavansa ja hieroa niihin parantavaa voidetta, jota hänellä
oli lippaassaan.

Heti kun tämä työ oli suoritettu, toi Fulata meille maljallisen
voimakasta lihalientä, jonka hän oli keittänyt. Ja sekös maistui!
Ahmimme liemen yks kaks ja heittäysimme sitten pehmeille
nahkapeitteille, joita oli levitetty pitkin kuninkaanmajan lattiaa.
Siinä nukkui siis Twalan omalla vuoteella mies, joka oli surmannut
Twalan. Niin kummallisesti saattaa käydä maailmassa.

Ei ollut helppo heti saada unta, sillä meitä ympäröivistä majoista
ja joka paikasta kaupungista kaikui äänekkäitä valitushuutoja;
kukualaiset naiset valittivat puolisojensa, poikainsa tai veljiensä
surmaa. Sitä oli vaikea kuulla. Viimein noin sydänyön aikana -- kävi
hiljaisemmaksi. Vain silloin tällöin kuulimme vihlaisevan ulinan,
joka tuli majastamme, aivan läheisyydestämme.

Se oli Gagul, joka itki Twalan ruumiin ääressä.

Vähitellen sulkeutuivat viimein väsyneet silmäluomeni, mutta kerran
toisensa perään heräsin hätkähtäen -- näin unta, että taistelu taasen
oli käymässä, että uudelleen taistelin uljaiden "valkoisten" keskellä.

Päivän koittaessa kuulin, että molemmat toverini olivat nukkuneet
yhtä huonosti kuin minä. Curtis oli kuitenkin jotenkin reipas, vaikka
hänen ruhjottua poskeansa kivistikin kovin; mutta Godin laita oli
hyvin huonosti, hänellä oli kuumetta, ja hän houraili ja -- mikä oli
pahinta, hän sylki verta, hän oli nähtävästi saanut jonkun sisällisen
vamman.

Kahdeksan ajoissa tuli Infadus meitä tervehtimään. Ihme kyllä, ei
tämä sitkeä, vanha soturi näyttänyt olevan millänsäkään edellisten
päiväin lukuisista vaivoista. Ja kuitenkaan hän ei ollut koko
edellisenä yönä silmäänsä ummistanut. Hän puristi sydämellisesti
käsiämme, mutta näin selvästi, että hänen käytöksensä Curtisia
kohtaan oli aivan toisenlainen kuin meitä muita kohtaan. Näytti
siltä, kuin hän olisi ajatellut: "Niin, te molemmat olette vain
ihmisiä, mutta Inkubu on vähintään puolijumala!"

Sittemmin sain tietää, että se oli kaikkien kukualaisten yksimielinen
käsitys uljaasta ystävästämme. Ei kukaan kuolevainen voi taistella,
niinkuin hän oli taistellut, arvelivat soturit, jotka olivat nähneet
hänen sotivan. Ja vielä vähemmän saattoi kukaan ihminen päälle
päätteeksi kaataa Twalan, maan väkevimmän miehen.

Inkubun ja Twalan välinen kaksintaistelu ja isku, joka katkaisi
hirviön pään, ei ikipäivinä haihdu kukualaisten mielestä. Jo
taistelun jälkeisenä päivänä oli Curtisin väkevyys tullut
sananparreksi heidän joukossaan, ja kun he oikein tahtoivat ylistää
jotain voimannäytettä, kutsuivat he sitä 'Inkubu-iskuksi'.

Aamupäivällä suvaitsi Ignosi -- kuningas Ignosi, aioin sanoa --
käydä luonamme. Kun näin hänen henkivartiainsa saattamana lähestyvän
majaamme, muistui ehdottomasti mieleeni päivä, jolloin hän ensi
kerran astui talooni. Siitähän oli kulunut vain muutama kuukausi,
kun pitkä, "kookas zululainen" Durbanissa kolkutti ovelleni ja pyysi
minua ja tovereitani ottamaan hänet palvelukseemme. Ja nyt hän oli
suuren ja rikkaan maan kuningas!

"Terve sinulle, kuningas!" sanoin nousten seisomaan.

"Niin, Makumazahn, nyt olen siis tullut kuninkaaksi -- teidän
avullanne." Sitten hän kertoi minulle, että kaikki kävi mainiosti;
pian hän aikoi panna toimeen suuren juhlan, ja siinä hän tahtoi
näyttäytyä koko kansallensa.

Entä Gagul! Miten aikoi Ignosi menetellä hänen suhteensa?

"Hän on maan pahahenki", sanoi Ignosi, "hän ja kaikki muut noita-akat
joutuvat kuoleman omiksi."

"Niin, mutta toiselta puolen tietää hän asioita, joita ei kukaan muu
tunne", arvelin minä.

"Tarkoitat, että hän tuntee 'noiden kolmen mykän' salaisuuden,
tuolla, kuningasten lepokammioilla...!"

"Niin, ja sitäpaitsi hän tietää, missä _timantit_ ovat. Elä unhoita
lupaustasi, Ignosi! Salli Gagulin näyttää meille tie kuningas Salomon
kaivoksille, ennenkuin hänet surmaat!"

"Minä en koskaan luovu sanastani, Makumazahn!" sanoi entinen
palvelijani ja puristi kättäni.

Godin terveys oli tuiki huonolla kannalla. Hän houraili kovasti, ja
haavakuume poltti kuin tuli hänen suonissaan. Neljä-viisi päivää
hänen henkensä väikkyi elämän ja kuoleman välillä, eikä kukaan
meistä luullut hänen toipuvan. Mutta Fulata taisteli sitkeästi
hänen henkensä puolesta. Nuori kaunis kukualaistyttö hoiti Godia
liikuttavalla huolenpidolla. Päiväkaudet hän istui hänen vuoteensa
ääressä, ojensi hänelle virvoittavaa juomaa, pyyhki hänen kuumeista
otsaansa ja huiskutti nenäkkäät kärpäset pois hänen poskiltaan.
Ensimäisinä öinä tahdoimme Curtis ja minä valvoa hänen kanssaan,
mutta hän osoitti selvään, että olimme vain hänen tiellään ja me
uskoimme sairaan hänen huostaansa -- me olimme nähtävästi liian
kömpelöt sairaanhoitajiksi kelvataksemme.

Hän yksin toivoi, kun kaikki muut odottivat loppua. "Hän ei kuole",
sanoi hän uudelleen ja yhä uudelleen. "Hän ei _saa_ kuolla."

Viidentenä päivänä senjälkeen kuin God oli sairastunut, menin illalla
myöhään tavallisuuden mukaan katsomaan, miten hän jaksoi, ennenkuin
menin levolle.

Hiljaa ja varovasti hiivin majaan. Lamppu valaisi himmeästi Godia,
hän makasi hiljaa kuin hiiri eikä heittelehtinyt edestakaisin
vuoteellaan, kuten hän oli tehnyt edellisinä vuorokausina.

Minä säikähdin, nyt on kaikki lopussa, ajattelin. Ja rinnastani
kohosi nyyhkytyksen tapainen huokaus.

"Sss! Sss!" kuiskasi Fulata, joka istui pimeässä nurkassa Godin
vuoteen takana.

Minä astuin varpaillani vuoteelle ja näin nyt, ettei hän ollut
kuollut. Hän nukkui rauhallisesti ja tervettä unta pitäen lujasti
kiinni Fulatan hennosta kädestä laihoilla, valkoisilla sormillaan.
Sairaus oli toisin sanoen saanut uuden edullisen käänteen.
Kahdeksantoista tuntia God näin yhteen menoon nukkui ja koko ajan --
kolme neljäsosaa vuorokautta -- istui nuori tyttö hänen vieressään.
Hän ei liikahtanut paikaltaan, ei edes uskaltanut vetää kättään pois:
olisihan hän voinut siitä herätä! Kuvailkaa, mitä kärsi tyttörukka,
väsynyt ja nälkäinen kun oli! Kun God viimein heräsi, oli hän niin
kankea ja uupunut, että hänet täytyi kantamalla viedä pois.

Niin pian kuin kuume oli ajettu ovesta ulos, kävi Godin paraneminen
loistavasti. Kun hän oli tullut aivan terveeksi, kertoi Henry Curtis
hänelle, kuinka paljosta hänen oli kiittäminen Fulataa. Silloin
nousivat Godille liikutuksen kyyneleet silmiin. Hän nousi heti ylös
ja pyysi minua tulemaan kanssaan; hän tahtoi mennä kiittämään Fulataa
-- minun tuli olla tulkkina.

"Sanokaa hänelle!" lausui God, "etten koskaan unohda, että hän on
antanut minulle elämäni takaisin!"

Minä käänsin hänen sanansa, näyttipä siltä kuin olisi nuori
kukualainen kaunotar punastunut tummasta ihostaan huolimatta.

"Valtiaani", hän sanoi hämillään ja silmät nöyrästi maahan luotuina,
"unohda se vain. Sinähän pelastit minun henkeni, olen siis vaan
maksanut velkani."

Niin, sellaista on naisväki! Siinä hän nyt seisoi juttelemassa
Godille, ja Curtis ja minä olimme vain pelkkää ilmaa. Ikäänkuin
emme mekin olisi olleet mukana pelastamassa häntä Twalan kynsistä!
Vaimovainajani oli juuri samanlainen... Muuten tuottivat God ja
Fulata minulle hiukan päänvaivaa. Tiesin, että merimiehillä oli
erityinen taipumus rakastumiseen ja Godilla vielä enemmän kuin muilla.

Kahta seikkaa maan päällä on minun tietääkseni mahdoton ehkäistä: ei
voi estää zululaista tappelemasta eikä merimiestä rakastumasta joka
kerran, kun hameväkeä on lähiseutuvilla.

Muutamia päiviä sen jälkeen kuin God oli parantunut, kokoontui
lähettiläitä eri haaroilta kukualaisten maasta pääkaupunkiin
kunnioittamaan Ignosia kuninkaana. Samalla vietettiin komea juhla.
Ensin pidettiin suuri yleinen sotaväen tarkastus. Tällöin saimme taas
nähdä jäännökset "valkoisten" uljaasta joukosta; joka miehen täytyi
astua esiin kuninkaan eteen, joka koko sotajoukon edessä kiitti
heitä heidän uljuudestaan ja korotti heidät kaikki uuden "valkoisen"
osaston päälliköiksi, joka nyt perustettiin; sen lisäksi he saivat
karjaa ja majoja ja maata palkaksi urhoollisuudestaan.

Mitä meihin -- Curtisiin ja Godiin ja minuun tulee, oli kuningas
antanut julistaa kansalle, että meitä kaikkialla oli kohdeltava ja
vastaanotettava hänen vertaisinaan, niin kauan kuin suvaitsimme
oleskella kukualaisten keskuudessa. Sen lisäksi annettiin meille
kunnianimi: "elämän ja kuoleman valtiaat."

Sen lisäksi toisti Ignosi juhlassa kansallensa Curtisille antamansa
lupauksen; hän vannoi juhlallisesti, ettei täst'edes ketään
surmattaisi ilman lain tuomiota, ja että noidan-ajot lopetettaisiin.

Juhlallisuuksien päätyttyä käännyin minä Ignosin puoleen lausuen,
että pian halusimme lähteä kuningas Salomonin kaivoksiin. Muistutimme
häntä hänen lupauksistansa ja kysyimme, oliko hän saanut tietää
mitään kaivoksista.

Kuningas antoi meille seuraavan vastauksen.

"Olen saanut tietää, että kaivoksien luona istuu kolme olentoa,
joille on annettu nimi 'mykät'; niille aikoi Twala uhrata Fulatan.
Syvällä vuoren sisällä on rotko, johon kukualaisten kuninkaat
saatetaan lepoon; siellä näette Twalan ruumiin muinaisaikojen
kuninkaitten rinnalla. Sitten on siellä kaivos, _äärettömän syvä_,
jonka valkoiset miehet kaivoivat; ehkä he kuten tekin hakivat
välkkyviä kiviä... Ja siellä kuoleman asunnossa on huone, salainen
kammio, josta ei kukaan muu tiedä kuin Gagul ja Twala. Tarina kertoo,
että kerran monta vuotta sitten valkoinen mies tuli vuorten yli
tänne, eräs nainen johdatti hänet salaiseen kammioon, ja siellä
hänen silmänsä näkivät kalliita aarteita, joiden vertaista ei kukaan
ihminen ole nähnyt. Mutta hän ei niitä saanut -- nainen petti hänet,
ja kuningas ajoi hänet maasta pois vuorille. Sittemmin ei kukaan ole
astunut jalkaansa salaiseen kammioon."

"Tarina puhuu totta, Ignosi", sanoin minä. "Vuorenluolassa Sheban
povella näimme, kuten muistat, valkoisen miehen."

"Niin -- ja minä tahdon, että teidän pitää saada aarre. Te saatte
niin monta jalokiveä, kuin jaksatte kantaa... Sillä luultavasti
tahdotte lähteä pois täältä?" lisäsi hän katsellen meitä.

Minä nyökkäsin. "Mutta voimmeko löytää kammion?" kysyin sitten.

"Gagul voi näyttää teille..."

"Mutta _tahtooko_ hän?"

"Hänen _täytyy_. Muuten hänen pitää kuoleman!" Ignosi kääntyi ja
viittasi erään palvelijoistaan luokseen ja käski hänen tuomaan
Gagulin.

Vähän ajan perästä tuli kaksi soturia laahaten Gagulia välissään; hän
ponnisti vastaan kaikin voimin, mutta turhaan.

"Päästäkää hänet!" huusi Ignosi.

Soturit jättivät hänet, ja hän kellahti kumoon kuin mytty, kuin
eloton kääry, hänen silmänsä vain elivät, ne kiiluivat kiukkuisina
kuin käärmeen silmät.

"Mitä minusta tahdotte?" vinkui hän. "Mitä tahdot, Ignosi?
Varokaa minuun koskemasta -- niinä hävitän teidät kaikki rutolla.
Noitakeinoni..."

"Noitakeinosi eivät auttaneet Twalaa, vanha velho", vastasi Ignosi
ääneen nauraen. "Sinun pitää näyttää meille tie kammioon, missä
välkkyvät kivet ovat."

Gagul nauroi -- se kaikui käärmeen sähinältä: "Hi hii! Minä yksin
tunnen tien! Minä yksin! Ja minä en sitä ilmoita! Valkoisten
paholaisten ei pidä saaman mitään -- ei mitään!"

"Silloin täytyy minun pakottaa sinut sanomaan, mitä tiedät", lausui
Ignosi tuimalla äänellä. "Ellet sinä ilmaise meille kaikkea, olet
kuoleman oma."

"Kuoleman!" huusi ilkeä noita. "Kuoleman!" toisti hän ja päästi
kauhun ja raivon ulinan. "Luuletteko te, että voitte minut tappaa?
Tiedättekö, kuka olen? Kuinka vanhaksi luulette minua? Minä tunsin
isänne ja isäinne isät. Minä olen ollut täällä aina ja tulen aina
olemaan. Kuolla! Minä en kuole. Ei kukaan uskalla minuun kajota."

"Kyllä", vastasi Ignosi, "_minä_ uskallan! Ja miksi tahtoisitkaan
elää? Kuoleman pitäisi olla sinulle tervetullut, Gagul."

"Houkkio!" kirkui noita. "Houkkio, joka luulet, että elämä ilahuttaa
vain nuorten sydämiä. Ei, nuoret, he voivat tuntea, he voivat
rakastaa ja kärsiä, he voivat kärsiä tuskaa... Mutta _vanhat_
hymyilevät, kun onnettomuus kohtaa toisia, he iloitsevat, kun pahuus
voittaa. He rakastavat vain yhtä: elämää. Ja mitä on elämä? Aurinko
ja ilma. Lämmin, kirkas aurinko ja raitis, puhdas ilma. Mutta
kylmyyttä uh! -- kylmyyttä ja pimeyttä, niitä vanhat pelkäävät. Huh
niin, kylmyyttä ja pimeyttä -- --"

"Lopeta ilkeä puheesi! Vastaa minulle!" Ignosi tarttui keihääseensä
heiluttaen sitä uhkaavasti ilmassa. "Tahdotko näyttää minulle paikan,
minne aarre on kätketty -- taikka -- --"

Gagul ryömi Ignosin jalkain juureen ja vikisi yhä: "Minä en tee sitä!
En tee sitä!" Hitaasti laski kuningas keihäänsä alaspäin, kunnes sen
kirkas terä viimein kosketti noidan rintaa.

Rajusti kirkaisten tämä ponnahti ylös ja vaipui heti taas maahan,
kieriskellen edes takaisin.

Ja nyt oli toinen ääni kellossa. "Kyllä, kyllä, minä näytän -- minä
näytän kyllä, missä kirkkaat kivet ovat. Kunhan vaan saan elää --
lämpimässä auringossa ja imeä ravintoa -- --"

"Arvasin kyllä että viimein suostuisit, vanha velho!" hymähti
Ignosi. "Kuule nyt: huomenna tulee sinun lähteä sinne Infaduksen
ja valkoisten veljieni seurassa. Mutta varo ettet heitä petä, sen
sinulle sanon!"

Gagul lupasi pyhästi, ettei hän meitä pettäisi. "Minä pysyn aina
sanassani", lausui hän ja nauroi, niin että selkäämme karmi. "Kerran
ennen oli täällä valkoinen mies, joka vietiin aarteen luo; silläkin
kertaa näytti nainen tien -- tien onnettomuuteen. Hänenkin nimensä
oli Gagul", nauroi vanha ämmä. "Kuka tietää -- ehkä se olin minä --
Hi hii!"

"Valehtelet!" sanoin minä. "Se tapahtui jo kymmenen miespolvea
sitten."

"Ehkä -- ehkä. Sitä unohtaa niin pian, kun tulee vanhaksi. Kenties
se oli äidinäitini, joka siitä minulle kertoi. Mutta Gagul oli hänen
nimensä... Kun tulette aarreaittaan, niin saatte nähdä: lattialla
löydätte nahkapussin täynnä kiiltäviä kiviä. Valkoinen mies täytti
pussin, mutta hän ei saanut sitä mukaansa. Kirous kohtasi häntä!
Vielä saamme nähdä heidätkin, jotka kaatuivat taistelussa. Heidän
silmänsä ovat poissa... Hi hii! Ha haa!"



SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kuoleman asunnossa.


Kolme päivää sen keskustelun jälkeen, josta edellisessä luvussa
kerrottiin, majoituimme myöhään illalla muutamiin majoihin niiden
vuorten juurelle, joiden luona Salomon suuri tie päättyy.

Seurueseemme kuului seuraavat henkilöt: ensiksikin me kolme
englantilaista ja vanha Infadus. Sitten Fulata, joka piti huolen
tarpeistamme (pääasiallisesti Godin). Lisäksi Gagul; häntä kannettiin
koko matka Luhista kantotuolissa, josta hän aamusta iltaan heitti
herjaussanoja meille. Ja lopuksi osasto sotilaita ja joukko
palvelijoita. Nuo kolme vuorta tai oikeammin niiden huiput -- olivat
kolmikannassa: yksi kukkula oli vasemmalla, toinen oikealla meistä,
kolmas oli aivan vastapäätä meitä.

Ei koskaan katoa muististani näky, joka kohtasi silmääni, kun
aamuaurinko nousi kullaten vuoren huiput. Korkealle huimaavan
korkealle kohosivat lumipeitteiset kukkulat kohti sinistä taivasta.
Lumirajan alapuolella peitti kukoistava kanerva vuorenrinteet --
näytti siltä kuin olisi purppuraviitta heitetty sankarin hartioille.
Aivan edessämme levisi Salomon suuri tie kuten valkoinen nauha
keskimmäisen vuorenkukkulan juurelle.

Ja niin läksimme nyt astumaan päämäärämme kohti. Vihdoinkin siis
pääsisimme noille tarumaisille kaivoksille, jotka 300 vuotta sitten
olivat houkutelleet portugalilaisen aatelismiehen, ja parikymmentä
vuotta sitten hänen jälkeläisensä luokseen, ja jotka nyt ehkä
saattaisivat meidätkin kuoleman helmaan. Olikohan Henry Curtisin veli
jo kulkenut samaa tietä? Siitä emme mitään tietäneet. Tiesimme vain,
että pian katselisimme silmästä silmään ihmeellisintä salaisuutta
maan päällä. Kohtaisiko kirous meitäkin -- kirous, josta Gagul
lakkaamatta mutisi?

Noin pari tuntia astuimme eteenpäin, meillä oli niin kiire saavuttaa
päämaalimme, että kantajat, jotka kuljettivat Gagulia, töin tuskin
jaksoivat seurata meitä. Viimein käski noita kähisten meitä
seisahtumaan.

"Hitaammin, valkoiset miehet! Hitaammin!" vinkui hän. "Te saavutatte
kyllä ajoissa onnettomuuden. Se kyllä odottaa teitä, saattepa nähdä!"

Vihdoin saavuimme vuorten luo. Edessämme oli suuri, pyöreä aukko,
joka oli noin 3,000 jalkaa ympärimitaten; sen sivut viettivät
kaltevasti pohjaa kohti. Se oli noin 300 jalkaa syvä.

"Voitteko arvata, mikä tämä on?" kysyin minä molemmilta ystäviltäni.

He pudistivat päätään ja tuijottivat ihmetellen syvyyteen.

"Siinä näkee -- te ette tunne Kimberleyn timanttikaivoksia. Siellä
oli aivan tämän näköistä. Vakuutan teille, että kuningas Salomon
timanttikaivos on tässä. Jos me alkaisimme kaivaa täällä, niin
varmaan löytäisimme kiiltoliuskesuonia."

Kaivoksen luona jakaantui tie kahteen haaraan, jotka kulkivat
pitkin kuilun reunaa. Aukon takana näimme kolme suunnattoman suurta
kuvapatsasta. Mitä ne olivat? Me riensimme niiden luo -- ne olivat
tietysti nuo "kolme mykkää", joista kukualaiset olivat niin paljon
puhuneet.

Keskimmäinen näistä "mykistä" oli alaston naisolento;
kasvojenpiirteet olivat hyvin ankarat, mutta kauniit; valitettavasti
oli ajan hammas pahasti kalunnut kiveä ja kuluttanut pois monen
piirteen. Molemmilla ohimoilla oli puolikuun kärjen tapainen sarvi.

Hänen oikealla ja vasemmalla puolellaan seisoi kaksi muuta patsasta;
ne esittivät miestä, jolla oli hirvittävät kasvot -- varsinkin oli
oikeanpuolinen oikein paholaisen näköinen.

Siinä istuivat nämä kolme suurista kallionlohkareista hakatuilla
jalustoillaan, joihin oli kaiverrettu kummallisia, meille
tuntemattomia kirjoituksia -- ja niin he olivat istuneet tuhansia
vuosia. Mikähän kuvanveistäjä oli luonut nämä teokset? Kuka oli
kaivanut kaivoksen? Kuka rakentanut tien?

Äkkiä juolahti mieleeni se kohta raamatussa, missä sanottiin, että
Salomo palveli vieraita jumalia: Sidonilaisten epäjumalaa Astartea,
Ammonilaisten jumalaa Milkomia, ja Moabilaisten epäjumalaa Kamosta.
Näimmeköhän tässä edessämme noiden kolmen väärän jumalan kuvat?

Curtis, jossa oli vähän niinkuin tiedemiehen vikaa, arveli, että olin
oikeassa. Astarten kuvissa, sanoi hän, oli todellakin aina puolikuun
kärki. Kenties olivat foinikialaiset virkamiehet, jotka vartioivat
kaivoksia, pystyttäneet jumalankuvat.

Mutta nyt täytyi meidän mennä eteenpäin. Me panimme vähän ruokaa ja
muutaman vesipullon vasuun, nostimme Gagulin ulos kantotuolista ja
annoimme hänen kömpiä edeltäkäsin vuorenseinää kohti. Seurasimme
häntä kunnes saavuimme ahtaalle aukolle, jonka suulla Gagul meitä
odotti.

"Oletteko valmiit?" vikisi hän. "Oletteko valmiit, te suuret
tähtimiehet?"

"Olemme valmiit", vastasin minä.

"Hyvä! Karaiskaa sydämenne, sillä te saatte nähdä hirvittäviä
asioita. Oletko sinäkin valmis, Infadus, sinä joka petit herrasi ja
kuninkaasi?"

Mutta Infadus ei tahtonut astua vuoreen. "Se ei kuulu minuun", sanoi
hän. "Mutta sinä, Gagul, hillitse kielesi", lisäsi hän tuimasti, "ja
suojele tarkoin näiden miesten henkeä. Jos heille tapahtuu jotain
pahaa, olet sinä kuoleman oma."

Gagulin silmät kiiluivat, hän mutisi itsekseen ja nyykäytti päätään.
Sitten hän veti viittansa alta öljyllä täytetyn maljan, johon oli
pistetty kaislasydän. "Tässä on lamppu", hän sanoi, "tulkaa nyt".

"Tuletko mukaan, Fulata?" kysyi God, joka nuoren kukualaistytön
johdolla oli oppinut vähän mongertamaan kukualaisten kieltä.

"Minä pelkään, valtiaani", vastasi tyttö.

"Annappas siis minulle vasu."

"Ei, valtiaani, minne sinä menet, sinne tahdon minäkin mennä."

"Kaikkea vielä!" ajattelin minä itsekseni, "kylläpä käskisi aina
kuljettaa hameväkeä joukonjatkona."

Gagul ryömi nyt sisään aukosta, ja me seurasimme jälestä. Seisoimme
pimeässä käytävässä, jota myöten saatoimme kulkea parittain ja jossa
meidän täytyi kulkea haparoiden. Noidan kimeä ruikutus oli ainoa
oppaamme.

"Hu huu!" kirkaisi hän äkkiä -- se kuului kammottavalta pimeässä.
"Mikä se oli? Joku löi minua vasten kasvoja."

"Se oli yölepakko", sanoin minä.

Kuljimme eteenpäin, ja pian näimme, että käytävä vähitellen tuli
valoisammaksi. Yks-kaks-kolme kiiruhdimme eteenpäin -- ja silmiämme
kohtasi näky, niin ihmeellinen, ettei sitä kukaan ihminen voi
kuvailla!

Käytävä johti suunnattoman suureen huoneeseen, joka oli suurempi
suurintakin kirkkoa maan päällä. Ikkunoita ei ollut, valo virtasi
niukasti näkymättömistä halkeamista ylhäältä. Pitkin luolaa kulki
pitkät rivit suunnattoman suuria pylväitä, jotka näyttivät olevan
jäästä, todellisuudessa ne olivat sitä ainetta, jota luonnontutkijat
nimittävät tippukiveksi. Toisinsanoen: luola, johon Gagul oli meidät
vienyt, oli tippukiviluola.

Kaikki pylväät eivät vielä olleet päässeet täyteen pituuteensa
laesta lattiaan. Siellä täällä kohosi puolivalmiita pylväitä, jotka
vähitellen sanomattoman hitaasti, mutta varmasti kasvamistaan
kasvoivat, siten että luolan katossa riippuvasta "jääpuikosta"
tippui pisara pisaran jälkeen niille, kunnes ne viimein tulivat niin
suuriksi, että liittyivät pylväisiin, jotka "kasvoivat" ylhäältä
käsin. Huomasin, että pisarat muutamille pylväille putosivat
vain joka toinen tai kolmas minuutti. Jos olisi ollut aikaa ja
kärsivällisyyttä kylliksi, olisi ollut huvittavaa laskea, kauanko
kuluisi, ennenkuin esimerkiksi kahdeksankymmenen jalan pituinen
pylväs ennättäisi muodostua. Tuumaa pitemmältä ne sadassa vuodessa
tuskin lisääntyivät.

Ylt'ympärillä kiertyi ja vääntyi tippukivi kaikenlaisiin ihmeellisiin
muotoihin -- kenties se johtui siitä, että pisarat aikojen kuluessa
olivat muuttaneet suuntaa. Ja pitkin luolan seiniä oli kummallisia
kuvioita, jotka muistuttivat jääkukkia ikkunaruudulla.

Suuresta pääluolasta haarautui monelle suunnalle suurempia ja
pienempiä luolia vuoren sisään; muutamat olivat aivan pieniä,
melkein kuin koirankoppeja. Ja kuitenkin ne olivat sisältä aivan
samannäköiset kuin suuri luola; niissäkin kuului tip-tip, niissäkin
kohosi pylväs pylvään vieressä. Tässä oikein saattoi huomata, kuinka
tarkka luonto on sekä suuressa että pienessä. Kaikkialla se seuraa
samoja lakeja, kaikkialla se vaikuttaa samalla tavalla.

Valitettavasti emme saaneet sen tarkemmin tutkia tämän satuluolan
ihmeellistä rakennetta. Juuri kun olisimme sitä silmäilleet, kiirehti
Gagul meitä eteenpäin.

Hän veti meidät mukaansa luolan läpi sen vastakkaiselle seinälle,
jossa aukeni neliskulmainen suu sysimustaan käytävään.

Vanha velho seisahtui sen luona ja käänsi ilkeät kasvonsa meihin.
"Oletteko valmiit astumaan kuolleitten luo?" vinkui hän.

God vastasi myöntävästi kaikkien puolesta; hän koetti näyttää siltä,
kuin ei ollenkaan olisi pelännyt, mutta hänen äänestään kuuli, ettei
hän ollut rahtuakaan uljaampi kuin me toiset. Fulata vapisi kuin
haavanlehti ja tarttui Godin käsivarteen.

Mutta Gagul harppasi eteenpäin pimeässä käytävässä. Nak, nak! pani
hänen sauvansa käytävän kiviä vastaan, ja hän riensi sellaista
vauhtia, että me tuskin saatoimme seurata häntä. Curtis ja God
olivat yksissä neuvoin työntäneet minut kulkemaan etunenässä, minä
astuin siis ensimäisenä ulos käytävästä ja jouduin taas toiseen
kallioluolaan, joka ei kuitenkaan likimainkaan ollut niin suuri kuin
tippukiviluola.

Mutta niin pian kuin silmäni olivat tottuneet luolassa vallitsevaan
puolipimeään, tein koko käännöksen ja katosin kiireesti samaa tietä,
jota olin tullutkin. Jouduin suoraa päätä Curtisin syliin.

"Halloo! Mitäs nyt, Allan?" huusi hän ja tarttui muitta mutkitta
kaulukseeni. Hän piti lujasti kiinni, ja ellei hän sitä olisi tehnyt,
olisin, totta vie, hyvällä vauhdilla ollut taas vapaan taivaan alla
vuoren ulkopuolella. Niin, vaikkapa kaikki Etelä-Afrikan timantit
olisivat olleet läjässä tuolla sisällä, niin tuskinpa olisin astunut
askeltakaan sisään niitä ottaakseni. Mutta kuten sanottu, nyt ei
auttanut muu -- täytyi tyytyä kohtaloonsa ja pysyä siinä missä oli.

Mitä toisiin tulee eivät he näyttäneet olevan juuri sen rohkeampia
kuin minäkään. Kun Curtis sai nähdä luolan kammottavan sisällön,
nousi kylmä hiki hänen otsalleen. God kirosi kuin turkkilainen, ja
Fulata kätki kasvonsa hänen povelleen kirkaisten kauhusta.

Gagul yksin nauraa hahatti.

Mitä me sitten näimme?

Me näimme -- itse kuoleman. Pitkän kivipöydän päässä istui
mahdottoman iso luuranko pitkä valkoinen keihäs luusormissaan.
Hän piti keihästä korkealla päänsä päällä, ikäänkuin hän aikoisi
lävistää sillä vihollisen. Vasenta kättä nojasi hän pöytään, niinkuin
tekee ihminen, joka aikoo nousta ylös, ja yläruumis oli taivutettu
eteenpäin, niin että hän muljotti meihin tyhjillä silmäkuopillaan.

"Mitä tämä on?" huudahdin minä.

"Niin, entä nuo tuossa? Mitä ihmeellisiä olentoja ne ovat?" kysyi
God viitaten muutamiin valkoisiin haamuihin, jotka istuivat pöydän
ympärillä.

Curtis keksi nyt ruskean olennon, joka istui keskellä pöydän
kivipaatta. "Katsokaa!" huusi hän. "Katsokaa!"

"Hä! Hä! Hä!" nauroi Gagul. "Onnettomuus kohtaa jokaista, joka astuu
kuolleitten asuntoon!" sähisi hän. "Tule, Inkubu!" huusi hän, "tule,
sinä suuri sotija, ja katsele miestä, jonka surmasit."

Näin sanoen iski ämmä kyntensä Curtisin takkiin ja veti hänet
kivipöydän luo. Me toiset seurasimme jälessä.

Ja kenen näimmekään? Twalan!

Niin, siinä istui Twala keskellä pöytää. Pää, jonka Curtis oli
häneltä katkaissut, oli hänen polviensa välissä. Huh, se oli
kauhistuttava näky! Ja vielä kammottavammalta näytti kaatuneen
kuninkaan ruumis, siksi että se ylhäältä alas asti oli ohuen
lasimaisen kalvon peitossa. Emme ensin ymmärtäneet mitä se oli, mutta
viimein huomasimme, että katosta lakkaamatta tippui ruumiin päälle,
siten Twala vähitellen muuttui -- tippukiveksi!

Samalla lailla olivat muodostuneet toisetkin olennot, jotka istuivat
kiviraheilla ympäri pöytää. Nekin olivat -- tai oikeammin sanoen:
olivat olleet ihmisiä; nyt ne olivat kivettymiä. Siten olivat
kukualaiset ikiajoista asti tehneet kuninkaansa kuolemattomiksi.
Laskin, että kaikkiaan kaksikymmentäseitsemän ruumista istui tämän
pöydän ympärillä, missä kuolemalla oli kunniasija; toisin sanoen,
meidän edessämme olivat kuninkaat, jotka 4-500 vuoden kuluessa olivat
kukualaisia hallinneet.

Mitä luurankoon tulee, oli se nähtävästi peräsin hämärästä
muinaisuudesta. Se oli hakattu yhdestä ainoasta suuresta tippukivestä
ja oli oikea mestariteos. God, joka tuntee ihmisen sisäisen
ruumiinrakennuksen, sanoi, että mikäli hän tiesi, oli luuranko
luonnontieteellisessä suhteessa täydellinen; jokainen nikamakin oli
juuri siinä, missä sen olla piti.

Mitä varten luuranko oli tehty, en todellakaan saata sanoa. Kenties
se oli asetettu sinne pelotukseksi rosvoille ja varkaille, jotka
himosivat kuningas Salomon aarteita.

Oli miten oli: siinä se istui -- valkoinen kuolema valkoisten
vainajien keskellä.



KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Kuningas Salomon aartehisto.


Hetken aikaa kuljimme ja katselimme kuolemanluolan ihmeellisiä
asioita. Sillä aikaa kävi Gagul omia teitään. Häneen oli yht'äkkiä
tullut niin paljon eloa, että tuskin saattoi häntä tuntea. Notkeana
kuin kissa hän hypähti suurelle kivipöydälle ja tutkiskeli
ystävävainajaansa, kuningas Twalaa. Sitten hän kävellä köpötteli
ympäri luolaa ja nyökkäsi tuttavallisesti päätään muutamille
kivettyneistä pöytävieraista, ja viimein hän heittäytyi että rojahti
pöydälle aivan luurangon eteen ja alkoi lukea rukouksiaan hänelle.

Se oli ilkeätä sekä kuulla että nähdä, ja minä pidin viisaimpana
jouduttaa akkaa -- muutenhan emme ikipäivinä pääsisi aartehistoon.

Kuultuaan minun häntä kutsuvan, kömpi Gagul alas pöydältä, viittasi
meille ja astui suuren kuoleman selän taakse.

"Täällä on sisäänkäytävä kammioon. Sytyttäkää nyt tuli ja menkää
sisään", sanoi hän asettaen lampun lattialle ja nojautui luolan
seinää vasten.

Minä otin taskusta tulitikkulaatikkoni -- viimeisen, joka meillä
vielä oli jälellä... olipa siinä vielä muutamia tulitikkuja. Sitten
sytytin kaislasydämen, jonka jälkeen aloimme etsiä sisäänkäytävää.
Mutta me emme nähneet ovea eikä porttia -- ainoastaan lujan
kallioseinän.

Gagul vain virnisteli. "Tie kulkee siinä, valkoiset miehet!" nauroi
hän.

Mitä hän tarkoitti? Minä annoin hänelle hyvän läksytyksen, mutta hän
intti yhä:

"Katsokaa tänne, valtiaat."

Ja kun nostin lampun lähemmäksi luolan seinää, näimme suureksi
kummaksemme, että osa kiviröykkiöstä hitaasti kohosi ylös kuten
lasku-ovi, niin että suuri aukko tuli näkyviin. Se osa luolan seinää,
joka näin teki pienen ilmaretken, oli 3 jalkaa leveä, 10 jalkaa
korkea ja viisi jalkaa paksu -- siis noin 150 kuutiojalan suuruinen
kivilohkare. Jos otaksumme, että kivi oli noin kolme kertaa niin
raskas kuin sama kuutiosisällys vettä -- ja jos vielä kouluajoiltamme
muistamme, että kuutiojalka vettä painaa 62 naulaa -- niin saatamme
helposti laskea, kuinka paljon tämä merkillinen laskuovi painoi:
nimittäin 27,900 naulaa! Mitä keinoja Gagul käytti nostaakseen tämän
suunnattoman taakan, en tiedä. Arvelen, että seikka oikeastaan oli
varsin yksinkertainen: jossakin luolassa oli kai joku vipu tai muu
sen tapainen, jota velho oli painanut... Oli miten oli, kivi kohosi
hitaasti ylöspäin, ja meidän edessämme oli musta aukko, ovi kuningas
Salomon aartehistoon.

Vihdoinkin! Vihdoinkin aukeni tie eteemme. Meidät valtasi sellainen
jännitys, että koko ruumiimme vapisi -- minä ainakin tärisin
kiireestä kantapäähän. Mitähän nyt saisimme kokea? Mitä jos kaikki
olisikin ollut vain turhaa lörpötystä! Vai olisiko vanha Silvestra
sittenkin ollut oikeassa -- piiliköhän tuolla sisässä todellakin
timanttiläjiä, jotka tekisivät meidät maailman rikkaimmiksi miehiksi?

Gagul asettui aukon suulle. Hän vilkkui meihin ilkeillä silmillään
ja kähisi: "Menkää sisään vaan! Menkäähän toki sisään, te valkoiset
tähtimiehet. Mutta kuulkaa ensin, mitä Gagul, vanha Gagul teille
sanoo! Te saatte nyt nähdä monta, monta säihkyvää kiveä; ne ovat
tuodut kaivoksesta, jota nuo kolme mykkää vartioivat; kuka ne
tänne on kätkenyt, sitä en tiedä. Vain kerran, yhden ainoan kerran
senjälkeen on ihminen tähän kammioon astunut, ja siitä on monta,
monta vuotta kulunut. Ei kukaan tietänyt, missä aartehisto sijaitsi;
laskuoven salaisuus oli joutunut unohduksiin. Mutta sitten tapahtui,
että valkoinen mies -- ehkä hänkin oli tähdistä -- matkusti vuorten
yli kukualaisten maahan. Kuningas vastaanotti hänet hyvästi... sama
kuningas, joka istuu tuossa", näin sanoen hän viittasi viidenteen
niistä kuninkaista, jotka istuivat pöydän ääressä. "Vielä tapahtui,
että tuo valkoinen mies ja muuan kukualainen nainen tulivat yhdessä
tälle vuorelle. Sattumalta keksi nainen laskuoven salaisuuden...
Vaikka te tuhat vuotta eläisitte, ette sittenkään keksisi sitä...
Sitten menivät molemmat aartehistoon, ja valkoinen mies täytti
vuohennahkapussin kiiltävillä kivillä. Ja lähtiessään pois huoneesta
hän otti vielä yhden kiven, yhden, joka oli suurempi kuin kaikki
muut..."

"Entä sitten!" kysyin minä. "Miten kävi Silvestran?"

Silvestran! Huomasin, että nimi vaikutti Gaguliin kuin salamanisku.
Hän säpsähti.

"Kuinka tunnette sen nimen?" huudahti hän. Sitten hän jatkoi: "Minä
tiedän vain tämän: hän peljästyi, heitti pussin luotaan ja pakeni
kammiosta suuri kivi kädessään. Kivi joutui kuninkaan omaksi, se on
sama kivi, jonka sinä Makumazahn, irroitit Twalan otsasta."

"Eikö senjälkeen kukaan ole täällä käynyt?"

"Ei kukaan. Kaikki kukualaiset kuninkaat ovat tietäneet, kuinka ovi
on avattava, mutta ei kukaan heistä ole pyrkinyt tänne. Sillä tarina
kertoo, että jokainen, joka astuu tänne sisään, kuolee -- kuolee
kuten valkoinen mies, jonka tapasitte hengetönnä luolassa tuolla
vuorilla..."

Huh, kuinka selkäpiitäni karmi! Mistä ihmeestä oli tuo vanha noita
saanut kaiken viisautensa?

Hän yhä puheli -- puheli ja irvisti. "Tulkaa tänne sisään! Tulkaa
sisään!" käski hän. "Silloin saatte nähdä, onko vuohennahka, josta
äsken puhuin vielä tallella. Hi hi hii!"

Näin sanoen hän lamppu toisessa kädessä ja sauva toisessa kävellä
köntysteli pimeään huoneeseen.

Entä me! Seuraisimmeko häntä? Vai...?

"Rohkeutta!" huudahti God. "Eteenpäin vaan pää pystyssä ja reippain
askelin! Enpä, hiisi vieköön, annakkaan tuon vanhan kummituksen
itseäni pelottaa."

Ja niin katosi God hyvää vauhtia kammioon Fulata kintereillään;
lapsiraukka vapisi pelosta kuin haavanlehti.

Me muut emme totta puhuen olleet oikeastaan sen rohkeammat, mutta
tallustimme sentään toisten jälestä alas kapeita, kallioon hakatuita
portaita.

Emme olleet ehtineet montakaan porrasta alas, ennenkuin Fulata
pujahti ulos; hän alkoi voida pahoin ja lupasi jäädä vartioimaan
eväskoria.

Kuljettuamme noin kaksikymmentä askelta saavuimme puuovelle, joka
oli maalattu täyteen kirjavia kuvia. Se oli auki ja _kynnyksellä
poikittain oli vuohen nahkainen pussi, joka tuntui olevan täynnä
pikkukiviä_!

Gagul naukui ja kähisi kuin vanha kissa -- se oli kai olevinaan
naurua. Hän valaisi öljylampullaan säkkiä ja sanoi: "Siinä näette!
Siinä on pussi, josta olen puhunut! Naisen pussi, joka hänen täytyi
jättää..."

God kumartui alas ja nosti pussin ylös. Hän ravisti sitä, sen
sisällys kilisi.

"Tuhat tulimmaista", kuiskasi hän vaaleten, "pussi on, totta vie,
täynnä timantteja."

Curtisille tuli kiire. "Tuo tänne lamppu, vanhus!" huusi hän, tempasi
ruukun Gagulin kädestä ja harppasi kynnyksen yli. Me muut jälessä.

Me seisoimme kuningas Salomon timanttikammiossa.

Ensi silmäyksellä huomasimme, että se oli jotenkin pieni huone,
tuskin enemmän kuin kymmenen jalkaa seinästä toiseen. Eräästä
nurkasta loisti jotain valkoista silmiimme, siinä oli suunnaton läjä
norsun hampaita. En tiedä, paljonko niitä oli, noin neljä-viisisataa
kappaletta, luullakseni. Joka tapauksessa riittivät ne tekemään
minusta miljoonainomistajan, jos minua nimittäin olisi haluttanut
käydä käsiksi herkkuihin. Tästä läjästä kai Salomo oli tuottanut
raaka-ainetta norsunluiseen valtaistuimeensa, josta raamatussa
kerrotaan, ja jonka vertaista ei ollut koko avarassa maailmassa.

Vastapäisellä seinällä oli koko joukko punaisiksi maalattuja lippaita.

"Timantit!" huusin minä. "Tuokaa lamppu tänne!"

Mutta ne eivät olleet timantteja. Päällimäisen lippaan kansi
oli puoleksi lahonnut ja sitäpaitsi murrettu auki -- se oli kai
Silvestran työtä -- ja siitä pistin käteni lippaaseen. Kun vedin
sen takaisin, oli se täynnä kultarahoja, joissa oli hebrealainen
kirjoitus.

"Annas, kun katson... kahdeksantoista lipasta ja pari tuhatta
kultakolikkoa kussakin. -- Sehän on varsin sievä summa..."

"Niin, mutta minä en näe missään timantteja", lausui God
kärsimättömästi.

Gagulin pistävät silmät olivat seuranneet meitä, hän arvasi heti mitä
etsimme. Senvuoksi hän nyt sanoi: "Te tahdotte enemmän kiviä? Hyvä
etsikää tuolta pimeimmästä sopesta."

Me riensimme sinne. Siellä oli kolme suurta kiviarkkua; kahdessa oli
kansi suljettu, kolmannen kansi oli auki. Curtis antoi lampun valon
langeta tälle viimeiselle arkulle -- ja me hätkähdimme.

"Näettekö!" huusi Curtis käheästi. "Näettekö!"

Ja me _näimme_. Tai oikeastaan... ensiksi emme saattaneet nähdä juuri
mitään, ei muuta kuin välkettä ja säihkettä, joka huikaisi silmiämme.
Mutta vähitellen tottuivat silmämme, ja nyt näimme, että arkku
oli enemmän kuin puolitiehen täynnä suuria ja pieniä hiomattomia
timantteja.

"Me olemme maailman rikkaimmat miehet!" huudahdin minä.

"Me voimme vallata jalokivimarkkinat timanteillamme!" sanoi God,
jonka löytömme oli saattanut aivan suunniltaan.

Siinä nyt seisoimme, kalpeina ja kuumeisina kuin olisimme olleet
salaliittolaisia, jotka aikoivat tehdä rikoksen. Ja todellisuudessa
olimme oikeastaan kolme onnellisinta ihmistä maan päällä.

Gagul hiipi sillä aikaa ympärillämme kuin hämähäkki. Käheästi nauraen
vinkui hän jälkeemme: "Nyt olette saaneet, mitä haluatte valkoiset
miehet! Ottakaa nyt niin monta jalokiveä kuin haluatte! Syökää niitä!
Juokaa niitä!" Ja näin sanoen purskahti ilkeä ämmä raikuvaan nauruun,
niin että koko vuori kaikui.

Minäkin nauroin. Hän oli tosin kamala, mutta oli niin peräti
hassunkurista, kun hän kehoitti meitä syömään ja juomaan timantteja.
Nauru on tarttuvaista, ja seuraavassa silmänräpäyksessä nauroivat
Curtis ja Godkin täyttä kurkkua.

Niin me nauroimme -- nauroimme seistessämme siinä satumaisen suuren
rikkautemme ääressä, jonka uutterat työmiehet tuhansia vuosia
sitten olivat kaivaneet _meille_. Salomolle eivät ne koskaan olleet
tuottaneet mitään iloa, Silvestra ei myöskään saanut niistä nauttia,
meidän sitävastoin oli suotu saattaa aarre ihmisten ilmoille --
laskea satoja, tuhansia miljoonia liikkeeseen.

"On vielä kaksi arkkua", sanoi Gagul, "kaksi kokonaista arkullista
vielä. Elkää unohtako niitä. Ottakaa kaikki mukaan -- kaikki!"

Me mursimme sinetit, joilla arkkujen kannet olivat lukitut ja
avasimme molemmat suuret kiviarkut. Toinen oli aivan täynnä kalliita
kiviä. Toinen sitävastoin ei sisältänyt niin monta timanttia, mutta
ne olivat suuria kuin kyyhkysenmunat.

       *       *       *       *       *

Mitä se oli?

Katsahtaessani sattumalta taakseni huomasin Gagulin kadonneen. Hän
oli mennyt pois sanomatta hyvästi.

Samassa kajahti korviimme sydäntäsärkevä huuto.

"Bougwan! Bougwan! Apua! Apua! Vuori putoaa!"

Se oli Fulatan ääni. Mutta nyt kuulimme toisen äänen, joka vinkui:
"Päästä minut, päästä minut! Taikka minä..."

"Apua! Apua!" huusi nuori tyttö taaskin.

Me syöksymme ylös portaita ja tulemme juuri parahiksi näkemään,
kuinka Fulata ja Gagul kieriskelevät lattialla; Fulatan rinnassa
on syvä haava, josta vuotaa verta, mutta hän ei sittenkään päästä
noitaa... Hitaasti laskeutuu laskuovi alaspäin. Nyt on raskas
kalliolohkare vain pari kyynärää maasta. Silloin onnistuu Gagulin
riuhtaista itsensä irti Fulatan syleilystä, ja kuten käärme hän
kiemurtelee kiven alle päästäkseen ulos. Liian myöhään! liian myöhään!

Hän väänteleikse kuolemantuskassa, sillä laskuovi saavuttaa hänet,
30,000 naulaa laskeutuu hänen päälleen ja musertaa hänet litteäksi
-- ja hän huutaa, huutaa niinkuin en koskaan eläissäni ole kuullut
kenenkään huutavan. Kauhea jyrähdys ja kivi on taas paikoillaan,
laskuovi on suljettu.

Tämä kaikki on tapahtunut muutamassa silmänräpäyksessä.

Entä Fulata? Tyttö raukka! Terävä tikari oli lävistänyt hänen
rintansa. Hän veti viimeisiä henkäyksiään.

"Oi, Bougwan, minä kuolen!" valitti hän. "Gagul pujahti ulos, ja
sitten kivi alkoi vaipua. Minä tartuin häneen kiinni, mutta silloin
hän iski minuun tikarinsa... Oo, Bougwan, auta minua!"

Mutta miten saattoi God auttaa? Hän ei voinut tehdä muuta kuin
kumartua Fulatan yli ja suudella tyttö raukkaa, joka menetti henkensä
meidän tähtemme. Hän itki.

"Onko Makumazahn täällä?" kysyi Fulata hetkisen kuluttua. "En voi
häntä nähdä, kaikki pimenee..."

"Täällä olen, Fulata."

"Tahdotko puhua puolestani Bougwanille, ennenkuin astun pimeyteen.
Sano hänelle, että minä rakastan häntä. Että olen iloinen siitä, että
nyt kuolen, sillä tiedän hyvin, ettei valo voi liittyä pimeyteen
eikä valkea mies voi naida mustaa naista. Sano hänelle, että odotan
häntä tuolla ylhäällä tähdissä -- _siellä_ en ehkä enää ole musta, ja
sitten... Niin, sano hänelle se... minä rakastan häntä. Oi Bougwan,
tue minua käsivarrellasi!... Bougwan!..."

"Hän on kuollut!" huudahti God ja kohosi pystyyn. Hänen kasvonsa
kuvastivat syvää surua; hänen rehellisistä silmistään virtasivat
kyyneleet viljavina.

"Elä sitä murehdi!" sanoi Curtis.

"Enkö murehtisi? Mitä tarkoitat?"

"Mitäkö tarkoitan. Tarkoitan, ettei se hetki ole kovinkaan kaukana,
jolloin sinä seuraat häntä kuolemaan. Ja me muut sitä paitsi myöskin.
Etkö näe, _että olemme elävinä haudatut_?"

Niin, se oli totta. Suunnaton kalliolohkare oli sulkenut ainoan
uloskäytävän aartehistosta, ja hän, joka kaikista ihmisistä
yksin tiesi, miten laskuovi oli avattava -- nimittäin Gagul --
makasi sen alla ruhjottuna. Niin, jospa meillä olisi ollut vahva
dynamiittipatroona! Mutta nyt olimme valitettavasti väärällä puolella
kiviovea.

Useita minuutteja seisoimme kuin kivettyneet Fulatan ruumiin
ääressä. Rohkeus ja miehen mieli tuntuivat paenneen rinnastamme --
kun ajattelimme hirvittävää kuolemaa, joka meitä odotti, olimme
kokonaan lannistuneet. Nyt ymmärsimme Gagulin koko käytöksen nyt
ymmärsimme, mitä hän tarkoitti sanoessaan, että söisimme ja joisimme
timantteja... Kenties oli vanha Silvestrakin ollut vähällä joutua
sisäänsuljetuksi, ja sen vuoksi hän kai oli heittänyt timantit pois.

Curtis ehdotti, että alkaisimme etsiä koneistoa, jonka avulla
kiviovea saattoi nostaa; meidän oli käyttäminen lamppua, niinkauan
kun se vielä paloi.

Sanottu ja tehty. Me etsimme, etsimme, haparoimme ja tunsimme, mutta
emme löytänee mitään -- ei ainoatakaan nappulaa tai jousta ollut
nähtävissä. Mutta ymmärsimme hyvin, ettei suunnatonta ovea käynytkään
avaaminen sisäpuolelta; silloinhan ei Gagul tietysti olisi pannut
henkeään alttiiksi ryömimällä sen alle.

Käännyimme siis takaisin aartehistoon. Puuovella, käytävän keskellä
sattui jalkani johonkin. Kumarruin katsomaan -- se oli ruokavasumme!
Otin sen mukaani kammioon. God ja Curtis nostivat Fulatan ruumiin
ylös, kantoivat hänet rahalippaitten luo ja asettivat hänet niiden
viereen hellävaroen.

Sitten istuimme lattialle, ja nojasimme selkäämme kiviarkkuja vasten
Timantteihin emme nyt luoneet silmäystäkään.

Jaoimme ruokamme kolmeen osaan; siten sai jokainen niin paljon, että
saatoimme pysyä hengissä pari päivää. Paitsi kuivattua lihaa oli
meillä juomavettä kaikkiaan noin kannun verta.

"Syökäämme ja juokaamme", sanoi Henry Curtis käheällä äänellä. "Sillä
huomenna me kuolemme!"

En juuri voi kehua ruokahaluamme. Mutta me tarvitsimme ruokaa, ja
olimme kuitenkin reippaammalla mielellä saatuamme vähän suuhumme.

Sitten aloimme tutkia kammion seiniä ja lattiaa ristin rastin
löytääksemme jos mahdollista jonkun käytävän -- mutta turhaan. Ja
tuskin aartehistoilla ylimalkaan koskaan oli enemmän kuin yksi ovi.

Lamppu alkoi nyt valaista himmeämmin; öljy oli loppumaisillaan.

"Kuulkaapas, Allan", sanoi ystäväni Curtis, "mitä kello on? Käyhän
teidän kellonne?"

Kello oli kuusi. Ja kello yksitoista olimme astuneet tähän kirottuun
luolaan.

"Eiköhän Infadus tule meitä pelastamaan?" arvelin minä. "Hän aavistaa
pahaa, kun emme palaa illalla, ja huomenna hän kyllä alkaa meitä
hakea."

"Mitä se hyödyttäisi?" sanoi Curtis. "Hän ei koskaan löydä laskuovea,
ja vaikka hän sen löytäisikin, ei hän kuitenkaan saa sitä auki. Ei",
jatkoi hän, "meillä ei ole muuta neuvoa kuin taipua Jumalan tahtoon.
Me emme ole ensimäiset aarteenetsijät, jotka heittävät henkensä
työssään... Mutta mitä se oli!... Kas niin..."

Lamppu leimahti vielä kerran valaisten hetkeksi koko kammion
kirkkaasti. Me näimme vilahdukselta valkoisen norsunluun,
kulta-arkut, Fulatan verisen ruumiin, timanteilla täytetyn
vuohennahan -- ja toistemme kuolonkalpeat kasvot.

Ja me näimme kuoleman, nälkäkuoleman, joka meitä odotti.

Vielä kerran lamppu leimahti, sitten se sammui.



YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Me joudumme epätoivoon.


Me vietimme kamalan yön.

Hitaasti kuin etana matelivat tunnit eteenpäin pikimustassa
pimeydessä, joka meitä ympäröi.

Hiljaisuus oli kammottava.

Väsyneet olimme, kauhean väsyneet, ja huolimatta kuolemanajatuksista,
jotka aivoissamme kummittelivat, sulkeutuivat silmämme silloin
tällöin, ja me uinahdimme hetkeksi. Mutta hiljaisuus oli
_liian_ syvä. Sanomaton tyhjyys, joka meitä ympäröi, painoi
raskaana rintaamme ja herätti meidät joka silmänräpäys. Puhutaan
hiljaisuudesta, joka on niin suuri, ettei äännähdystäkään kuulu,
useimmiten ovat tällaiset sanat liioteltuja, mutta täällä --
kuningas Salomon aartehistossa -- täällä olivat ne täyttä totta.
Ajatelkaa, mehän olimme suunnattoman suuren vuoren sisässä, ja usean
kyynärän paksuinen kallioseinä erotti meidät muista kallioluolista.
Meidän kammiossamme oli vielä hiljaisempaa kuin kuolleitten
kukualaiskuninkaitten salissa.

Korkealla, korkealla päämme päällä, kiiti nyt tuuli lumipeitteisiä
kalliorinteitä kohti -- mutta meidän luoksemme ei ainoakaan
tuulenhenki päässyt, ei vienoinkaan suhina. Niin, vaikkapa koko
maailman kanuunat olisivat ampuneet vankilamme ulkopuolella, tai
ukkonen pannut taivaan ja maan jyrisemään ja tärisemään -- meidän
luonamme olisi kuitenkin haudan hiljaisuus ja äänettömyys vallinnut.
Ja oikeastaan me jo olimmekin kuolleet. Kukapa olisi voinut saattaa
meidät takaisin aurinkoon ja elämään?

Kuinka kamalata oli kaikki! Ympärillämme oli aarteita, niin
suunnattomia, ettei niiden vertaisia ollut ainoankaan maan
valtiokassassa koko maailmassa, ja kaikki nämä rikkaudet olisimme me
kolme ilolla antaneet pois, jos pieninkään pelastuksen mahdollisuus
olisi meille auennut.

Ei kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Istuimme tai makasimme ääneti.
Niin kuluivat yön hetket hitaasti.

Viimein ei Henry Curtis enää kestänyt. "God", sanoi hän -- ja vaikka
hän puhui aivan hiljaa kaikui hänen äänensä kamalalta synkässä
luolassa -- "God, montako tulitikkua vielä on laatikossa?"

"Kahdeksan", vastasi God, "olen juuri laskenut ne."

"Uhraammeko yhden nähdäksemme mitä kello on?"

Rits -- pieni liekki oikein häikäisi silmiämme, jotka jo olivat
tottuneet pimeyteen. Tuskin saatoin erottaa kellon viisareita, niin
huikaistu olin. Viimein näin, että kello oli viisi. Nyt paistoi siis
aamuaurinko lumipeitteisille vuorille, ja viileä aamutuuli puhalsi
laaksoissa. Mutta me istuimme sisäänsuljettuina pimeässä kolkossa
vankilassamme...

"Luulenpa, että on viisainta syödä vähän, jotta pysyisimme voimissa",
sanoin minä.

God arveli, että se oli jotenkin hyödytöntä, mutta Curtis virkkoi.
"Niin kauan kun on elämää, on toivoa!"

Söimme siis ja joimme kulauksen vettä. Ja sitten -- sitten
istuimme taas toimetoinna kuten ennenkin. Vähän ajan perästä
juolahti mieleemme, ettei ehkä olisi hullumpaa, jos joku meistä
asettuisi laskuoven luo ja huutaisi, kukaties -- ehkä se voisi
kuulua ulkopuolelle. -- God oli heti valmis. Kuten useimmilla
merimiehillä niin hänelläkin oli kovin kimakka ääni, ja nyt hän
päästi muutamia niin huikeita huutoja, etten eläissäni ole moista
kirkunaa kuullut. Mutta voi! Seinä oli liian paksu, eivätkä nämä
huudot tehneet syvempää vaikutusta kuin jos kärpänen olisi istunut
jossain kallioseinällä surisemassa. God tuli vaan hirveän janoiseksi
mokomasta ulvomisesta, ja meidän täytyi jättää yrityksemme siihen,
muuten olisi sekin vesitilkka, joka vielä oli jälellä, haihtunut kuin
kaste auringossa.

Kävimme yhä alakuloisemmiksi. Asetuimme vieretysten istumaan ja
nojauduimme onnettomiin timanttiarkkuihin. Minä painoin pääni
Curtisin leveään rintaan ja itkin; niin, tunnustan sen rehellisesti,
itkin niinkuin en koskaan vielä ole itkenyt. Curtis -- kelpo, hyvä
sankari! -- koetti lohduttaa ja rohkaista minua ja sitäpaitsi Godia,
joka hänkin oli epätoivoissaan ja nyyhkytti kilpaa minun kanssani.

Mieleeni muistui äitini. Curtis oli yhtä hellä ja lempeä kohtaani,
kuin hän oli, silloin kun vielä olin pikku poika. Väsymättä hän
kertoi meille ihmisistä, jotka olivat olleet yhtä toivottomassa
asemassa kuin me ja kuitenkin olivat pelastuneet... Ja kun eivät
hänen lohduttavat sanansa tehneet sen suurempaa vaikutusta minuun,
kuvaili hän miehekkäin ja rohkein sanoin, kuinka kaikkien ihmisten
kerran täytyy kuolla -- kuolema kenties vain säästää meidät monesta
onnettomuudesta, jotka vielä voisivat kohdata meitä elämässä -- ja
hän koetti uskotella meitä, ettei nälkään kuoleminen ole niinkään
vaikeata: me vaipuisimme kyllä pian tainnoksiin ja siten ikäänkuin
_nukkuisimme_ kuolemaan. -- Mutta minä tiesin paremmin, kuinka turha
sellainen toivo oli; tiesin, että nälkäkuolema on kauheinta kaikesta!

       *       *       *       *       *

Sekin päivä kului umpeen. Me sytytimme uuden tulitikun. Kello oli
seitsemän.

Söimme nyt vähän ja joimme jonkun pisaran vettä.

Äkkiä juolahti jotain mieleeni.

"Kuulkaa!" huudahdin -- ja ääneni soi niin reippaalta, että sekä
Curtis että God hätkähtivät. "Oletteko ajatellut mistä se johtuu,
että täällä ilma pysyy raittiina?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti God hypähtäen pystyyn. "Olette
oikeassa, Allan! Tänne täytyy siis tulla ilmaa tavalla tai toisella.
Mutta mistä? Kiviovesta sitä ei voi tulla; se on niin visusti
suljettu kuin ovi ikinä olla saattaa. Mutta katsokaamme!"

Toivon kipinä, joka äkkiä leimahti meissä, herätti meihin ihmeellistä
eloa. Miehuuttomuus oli kuin poispyyhkäisty, ja yks kaks ryhdyimme
kaikki yhtenä miehenä vielä kerran tutkimaan kammion lattiaa ja
seiniä niin tarkkaan kuin mahdollista.

Kokonaisen tunnin ryömimme siten ympäri luolaa ja iskimme
senkin seitsemän kertaa otsamme kuhmuihin arkkuja ja lippaita,
norsunhampaita ja muuta moskaa vastaan -- mutta emme mitään
keksineet. Curtis ja minä aloimme jo väsyä leikkiin, mutta God jatkoi
työtään; hän oli nyt kuten aina rautaa, kun kerran oli päässyt
vauhtiin.

Yht'äkkiä hän huudahti. Mitä nyt? "Missä olette?" huusi hän. "Tulkaa
tänne!"

Me haparoimme hänen luoksensa, niin nopeaan kuin sääremme kantoivat.

"Antakaa minulle kätenne, Allan! Koettakaa tuossa! -- mitä se on?
Huomaatteko mitään?"

"Kyllä", sanoin minä, "eikö tunnu siltä, kuin tulisi ilmaa ylöspäin?"

"Aivan niin! Ja kuunnelkaa nyt tarkoin!" God polkaisi kaikin voimin
lattiaa...

_Se kajahti ontosti_.

En voi kieltää, että käteni vapisi aika lailla, kun nyt taas
raapaisin tulta tarkemmin tutkiakseni lattiaa siltä kohdalta.

Me olimme aarrekammion äärimmäisessä sopukassa. Tulitikun valossa
keksimme vaon kivilattiassa, ja oi riemua! huomasimme myös
kivirenkaan, joka oli vajotettu erääseen koloon, niin että sen kehä
oli yhtä tasaa lattian kanssa. Hyvänen aika, kuinka meidän sydämemme
sykki sen keksiessämme. Jospa nyt vaan saisimme renkaan lattiasta
irti, niin että siihen saattoi tarttua. God tempasi veitsensä ja
alkoi kaappia renkaan ympärystä. Ja hyvin kävi! Rengas irrottui
vähitellen. Se oli, Jumalan kiitos, kivinen; jos se olisi ollut
rautarengas, olisi se jo monta vuosisataa sitten ruostunut. Heti kun
rengas oli pystyssä, tarttui God siihen ja veti kaikin voimin, mutta
se ei liikahtanut paikaltaan.

Työnsin hänet syrjään ja kävin itse käsiksi. Mutta minun ei käynyt
sen paremmin.

Sitten koetti Curtis -- sama tulos!

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. God kaapi veitsellään puhtaaksi
uurteen, josta ilmaveto tuli. Sitten hän sanoi:

"Meidän täytyy voida nostaa tämä paasi. Kas tuossa, Curtis, saat
silkkihuivin -- ole hyvä -- kääri se renkaan ympäri. Sitten panet
kaikki voimasi liikkeelle, ja te, Allan, kiedotte käsivartenne
Curtisin ympärille ja vedätte, minkä ikinä jaksatte. Mutta ei ennen
kuin minä sanon!"

Tuumasta toimeen! Henry Curtis kumartui alas ja tarttui suureen
renkaaseen, minä tartuin häneen ja God minuun, ja sitten God luki:

Yks kaks -- _kolme_.

Ja sitten kiskoimme.

"Se antaa perään! Se antaa perään!" ähkyi Curtis, ja hänen leveä
selkänsä rusahteli. Vielä yksi voimakas tempaus, kuului kova ryske
-- ja me kellahdimme kaikki kolme selällemme raskas kivipaasi
jaloillamme. Curtisin jättiläisvoima oli auttanut.

Me tietysti olimme tuossa tuokiossa taas jalkeilla, minä sytytin
tulitikun -- nyt ei ollut useampia kuin kaksi jäljellä -- ja me
kurkistimme aukkoon, jonka kivipaasi oli peittänyt.

Näimme kiviportaiden ensimäiset astuimet.

Jumalan kiitos!

"Entäs sitten?" kysyi God.

"Meillä ei ole muuta neuvoa kuin astua alas portaita ja katsoa, mihin
sitten joudumme", arvelin minä.

"Niin mutta ensin täytyy meidän saada palanen leipää ja vesitilkka.
Sen olemme, totta vie, rehellisesti ansainneet."

Minä juoksin toiselle puolelle kammiota ruokavasua noutamaan. Samassa
iski mieleeni ajatus, että nyt kun oli jonkinmoista toivoa kuitenkin
päästä pois tästä kirotusta luolasta, ei olisi ehkä hullumpaa
ottaa mukaansa vähän timantteja. Täytin siis taskuni umpimähkään
kiiltävillä jalokivillä, onneksi satuin saamaan muutamia suuriakin
kiviä.

"Hei!" huusin tovereilleni. "Ettekö tahdo mukaanne muutamia näistä
leluista?"

"Hiiteen koko moska!" vastasi Curtis. "Ei, niistä en tahdo kuulla
puhuttavankaan!" ja God ei laisinkaan vastailutkaan kysymykseeni. Hän
jätti hyvästi Fulata raukalle, joka niin paljon oli hänestä pitänyt,
ja joka oli kuollut hänen tähtensä.

Useimmat lukijoistani kenties arvelevat, että ystäväni käyttäytyivät
perin tyhmästi. Mutta koettakaapa itse, ensin olla kuoleman kanssa
silmästä silmään kokonaisen vuorokauden ja sitten äkkiä keksiä
pelastuskeino takaisin elämään, valoon ja ilmaan -- tuskinpa tekään
silloin erityisesti himoitsisitte maallista tavaraa. Ja mitä minuun
itseeni tulee, niin vakuutan, että ellen kaiken ikäni olisi tottunut
ottamaan talteen kaikkea, mikä vast'edes ehkä saattaisi olla minulle
hyödyksi, niin enpä totta tosiaan olisi minäkään viitsinyt sulloa
noita elottomia kiviä taskuihin, nyt kun elämä taas valkeni.

Henry Curtis astui jo alas kiviportaita. Me seurasimme jälestä ja
laskimme astuimet.

"Malttakaa!" huusin minä. "Entäs jos allamme on syvä kuilu!"

"Eikö mitä, pikemmin joku luola", arveli Curtis.

Viidestoista porras oli viimeinen.

Entä sitten?

Minä sytytin nyt lähinnä viimeisen tulitikun, ja sen valossa
huomasimme seisovamme kapeassa käytävässä, joka juuri tällä kohdalla
haaraantui kahdeksi: toinen tie vei oikealle, toinen vasemmalle.
Olimme vähällä joutua riitaan siitä, kumpaako näistä kahdesta tiestä
oli viisainta seurata, mutta God ratkaisi riidan. Hän oli huomannut,
että tulitikun liekki puhalsi vasemmalle, ja huomautti meille, että
ilma aina vetää sisäänpäin eikä ulospäin. Toisin sanoen: meidän tuli
kulkea oikealle.

Sen teimmekin. Hitaasti ja varovasti haparoimme eteenpäin pimeässä
käytävässä -- pois kamalasta aartehistosta, missä vielä tänäpäivänä
Gagulin kaislalamppu ja Fulatan luuranko ovat seikkailumme
todistajina.

Neljännestunti kului -- sitten teki käytävä äkkiä mutkan toiseen
suuntaan. Me kuljimme eteenpäin. Vähän ajan perästä muutti tie
taaskin suuntaa, ja tätä jatkui kauan aikaa. Luulen, että samosimme
vuoren vanhassa kaivoskäytävässä useampia tunteja. Viimein olimme
niin läpiväsyneet, ettemme jaksaneet enempää. Pysähdyimme ja nautimme
hiukan ravintoa. Olimme sangen alakuloiset. Näyttihän siltä, kuin
emme iki maailmassa pääsisi minnekään.

Silloin saapui kuuluviini ääni -- hiljainen pulp -- pulp --. Hiljaa
-- niin, nyt saattoivat muutkin sen kuulla, ja tuota pikaa läksimme
taas matkaan sinne päin, mistä ääni kuului. Se johtui varmaankin
juoksevasta vedestä.

Kovemmin, yhä kovemmin kuului lirinä ja solina. Haparoimme eteenpäin
pitkin kallioseiniä -- emme päässeet kyllin nopeasti mielestämme.
Mutta olisihan meidän jo pitänyt saapua veden luo. Se lorisi nyt
niin kovaa ja selvästi, että se keskellä suurta hiljaisuutta, joka
kaikkialla vallitsi, kaikui korvissamme kuin kohiseva vesiputous.

Kunpa emme nyt vaan olisi erehtyneet! Kuinka saattoi maan sisässä
olla juoksevaa vettä?...

"Nyt tunnen veden hajua!" huudahti God, joka kulki etunenässä. Curtis
sai tuskin huudahtaneeksi: "Varo!" kun jo samassa kuulimme molskinaa
ja huutoa. God oli loiskahtanut veteen!

"God! missä olet God?" huusimme Curtis ja minä. Suureksi iloksemme
hän heti vastasi: "Kaikki reilassa! En edes painunut pohjaan. Mutta
sytyttäkääpä tulitikku!"

Nyt meni viimeinen tulitikku menojaan. Godilla ei ollut mitään hätää.
Mustassa purossa, joka virtasi jalkaimme juuressa, saatoimme erottaa
Godin, joka silmälasineen päivineen tarttui kiinni kauhean suureen
kiveen.

"Ottakaa minut vastaan", huusi hän, "niin uin yli teidän luoksenne."

Kuului uusi loiskahdus, ja sitten kuulimme, kuinka God ähkyen ja
pyristellen pyrki meitä kohti virran yli. Tulitikku oli sammunut,
mutta pimeässä onnistui Curtisin ja Godin kuitenkin löytää toistensa
kädet, ja kahden minuutin kuluttua oli ystävämme taas kuivalla
maalla. Ymmärsimme nyt, ettei meillä purosta olisi isoakaan iloa.
Janomme saatoimme kyllä sammuttaa sen vedessä, mutta ei voinut olla
puhettakaan siitä, että olisimme voineet siinä uida ja sillä tavoin
päästä vapauteen, siksi oli virta liian vuolas.

Haparoiden kuljimme eteenpäin ja jouduimme viimein käytävään, joka
johti oikealle.

"Seuratkaamme vaan tätä tietä!" ehdotti Curtis alakuloisella äänellä.
"Sanotaanhan että kaikki tiet vievät Roomaan, ja yhdentekevä lienee,
missä kuljemme tässä kauheassa vuoressa. Eihän meillä ole muutakaan
tekemistä kuin käydä -- käydä, kunnes kaadumme!"

Nyt oli Curtisinkin hyvä tuuli kadonnut. Eikä se ihme ollutkaan.

Niin samosimme siis eteenpäin pitkää pimeätä käytävää, samosimme
tunnin toisensa jälkeen. -- Luoja yksin tietää, montako peninkulmaa
me oikeastaan kuljimme sinä päivänä... Ja yhä vaan turhaan.

Yht'äkkiä pysähtyi Curtis ja viittasi eteensä.

"Erehdynkö?" sanoi hän. "Vai _pilkottaako_ tuolla valoa?"

Se oli valonsäde -- pieni pikkuruikkunen pilkku, joka kuitenkin
vähitellen suureni. Samalla kävi ilma raittiimmaksi. Mutta nyt
muuttui käytävä, jota pitkin kuljimme, niin kapeaksi että meidän
täytyi ryömiä nelinkontan. Hetkinen vielä, ja me huomasimme, että
kallio oli päättynyt, me konttasimme maan läpi.

Niin -- nyt oli enää vaan kysymys siitä, pääsisimmekö ulos! Panimme
kaikki voimat liikkeelle... Viimein onnistui! Hurraa! Tähtitaivas
kaartui yllämme... Mutta emme ennättäneet suuresti sen ihanuudesta
nauttia, sillä samassa pyörimme aika vauhtia jyrkkää rinnettä alas,
läpi pensaiden ja tiheikköjen, yli pehmeän kostean mullan, josta ei
tavannut jalansijaa.

Viimein päättyi tämä ilmaretki, mitä minuun tulee. Siinä venyin
hengästyneenä ja revittynä, aivastaen ja sylkien. Ja kun huusin:
"Hei!" vastasivat toverit huutoon. He makasivat kappaleen matkan
päässä yhtä hengästyneinä ja runneltuina ja aivastivat ja sylkivät
sydämen pohjasta.

Mutta vapaan taivaan alla olimme kaikesta huolimatta, ja hengissä
me myöskin olimme -- ja sehän oli tärkeintä. Vähitellen aloimme
toipua ja tarkastimme nyt ympäristöämme. Koska päivä juuri valkeni,
huomasimme pian, että olimme joutuneet sen suuren kaivoksen pohjaan,
joka sijaitsi vuoren suun edustalla.

Heti kun kykenimme, rupesimme kapuamaan ylöspäin. Se kysyi voimia
aika lailla, ja runsas tunti kului, ennenkuin saavuimme "suurelle
tielle".

Ilomme oli suuri huomatessamme muutamia majoja ja ihmisiä vähän
matkan päässä. Laahustimme niitä kohti, niin hyvin kuin jaksoimme.
Muuan mies, joka juuri astui ulos eräästä majasta, näki meidät.
Samassa tuokiossa hän heittäysi pitkälleen maahan ja päästi sellaisen
kauhunhuudon, että vuoret raikuivat.

Sehän totta tosiaan oli vanha ystävämme Infadus!

Huusimme hänelle, että olimme Inkubu, Bougwan ja Makumazahn, ja
viimein hän rohkeni meitä lähestyä. Ei hän kuitenkaan vielä oikein
voinut uskoa omia silmiään. Olimmeko tosiaan eläviä ihmisiä? Vai
kummituksiako?

Viimein hänelle kuitenkin selvisi, että me todellakin olimme omat
itsemme, että me todellakin -- kuten hän sanoi -- "olimme palanneet
takaisin kuolleitten valtakunnasta."

Ja vanha kukualainen heittäysi maahan eteemme, kiersi käsivartensa
Curtisin jalkain ympäri ja purskahti ilon kyyneliin.



KAHDESKYMMENES LUKU.

Jäähyväiset.


Kymmenen päivän kuluttua ihmeellisestä seikkailustamme ja
onnellisesta pelastumisestamme olimme taas pääkaupungissa ja voimme
mainiosti -- kamalat tapahtumat "mykkien" valtakunnassa eivät olleet
meitä suuresti rasittaneet eikä hyvää tuultamme vieneet. Tosin olivat
hiukseni käyneet hiukan harmaammiksi, ja God oli ehkä tullut vähän
totisemmaksi, senjälkeen kun hänen rakas Fulatansa oli saanut niin
surkean lopun. (Oikeastaan oli hänen kuolemansa minun mielestäni
onneksi sekä Godille että tyttö raukalle itselleen, sillä jos Fulata
olisi elänyt, olisi God ottanut hänet vaimokseen, ja he olisivat
molemmat tulleet onnettomiksi).

Kuningas Salomon aartehistoon emme enää uskaltaneet mennä. Kun
olimme kyllin voimistuneet väsyttävän samoamisemme jälkeen vuoren
eksyttävissä käytävissä, menimme vielä kerran kaivokselle katsomaan,
emmekö löytäisi aukkoa, jonka läpi olimme päässeet vuoresta päivän
valkeuteen; mutta turhaan etsimme, oli näet satanut, ja sade oli
haihduttanut jälkemme. Sen lisäksi oli koko rinne ylhäältä alas asti
täynnä reikiä, joita autiossa erämaassa asuskelevat eläimet olivat
sinne kaivaneet. Meidän oli siis mahdoton saada selkoa siitä, mikä
näistä rei'istä oli se, josta me olimme ryömineet ulos.

Päivää ennen kuin taas palasimme Luhiin, emme kuitenkaan voineet
olla vielä kerran käväisemättä tippukiviluolan kauhistuttavassa
pimeydessä. Meillä oli taaskin kunnia tervehtiä valkoista kuolemaa
-- hän istui siinä kuten ennenkin, tuo kammottava jättiläinen,
keihäs korkealla kädessään muljottaen meihin tyhjillä kamalilla
silmäkuopillaan. Tutkimme myös tarkkaan kallion, jonka takana
muutamia päiviä sitten olimme olleet vangittuina. Tutkimme seinän
ristin rastin, mutta mahdotonta oli keksiä laskuoven salaisuutta.
Emme pienintäkään rakosta voineet huomata kallioseinässä. Luultavasti
pysyy tämä kauhea ja salaperäinen ovi lukittuna tuomiopäivään asti.
En tiedä, mistä se johtuu -- mutta minusta tuntuu kuin eivät nuo
suunnattomat, salaperäisen kalliolohkareen taakse kätketyt aarteet
koskaan tulisi säihkymään eikä välkkymään auringon lämpimässä
valossa... ne jäävät kätköönsä iki ajoiksi kuten Fulata raukan ruumis.

Niin, uskallanpa väittää jotenkin varmasti, että jos meillä
todellakin olisi ollut keinoja millä murtaa kallioseinä ja raivata
tie aartehistoon -- niin emme kuitenkaan olisi astuneet jalkaamme
kauhistuttavaan luolaan; siksi paljon olimme kärsineet sen ahtaiden
seinien sisällä.

Mutta me ihmiset olemme kuitenkin kummallista joukkoa. Sillä
ajatellessani kaikkia niitä suunnattomia rikkauksia, joista ei
kenelläkään ollut iloa eikä hyötyä, olin kaikesta huolimatta harmiin
pakahtua.

Luhissa vastaanotti Ignosi meidät ystävällisesti. Hän oli muuten
ahkerassa työssä näinä päivinä vahvistaakseen valtaansa sekä
uudestaan järjestääkseen niitä sotajoukon osastoja, jotka suuressa
taistelussa Twalaa vastaan olivat kärsineet tuhansiin nousevan
mieshukan.

Nuori kuningas kuunteli suurella hartaudella kuvaustamme
ihmeellisistä seikkailuista joita olimme kokeneet; eniten vaikutti
häneen kuitenkin Gagulin kuolema.

Hän kutsutti luokseen vanhan tietäjän, jolla oli sija hänen
neuvoskunnassaan, ja sanoi hänelle:

"Sinä olet vanha!"

"Niin, herra kuningas!" kuului vastaus.

"Sano minulle, tunsitko pienenä ollessasi Gagulin, noitavaimon?"

"Tunsin, herra kuningas."

"Oliko hän silloin nuori?" kysyi Ignosi edelleen.

"Ei, ei. Nuoriko! Ei, hän oli sellainen kuin nytkin -- vanha ja
kurttuinen, kuihtunut, ruma ja ilkeä..."

"Nyt hän ei enää ole vanha eikä ilkeä", selitti Ignosi. "Häntä ei
enää ole -- hän on _kuollut_."

"Kuollut! Silloin sanon sinulle: Iloitse, kuningas Ignosi! Sillä
lumous on poistettu ja kirous väistynyt kukualaisten maasta."

Näin sanoen kumarsi viisas vanhus syvään kuninkaan edessä ja meni
pois, iloiten kuin lapsi hyvistä uutisista, joita hän oli saanut
kuulla Ignosin suusta.

"Ignosi!" sanoin minä nyt. "Ignosi! Hetki, jolloin meidän on
lähteminen takaisin kotimaahamme, on lähestynyt. Jätämme sinulle
hyvästi, kuningas Ignosi, ja pyydämme, että muistat, mitä meille
lupasit: Ole oikeudessa pysyvä kuningas! Huomenaamulla varhain aiomme
lähteä matkaan, ja toivomme, että annat muutamien sotilaiden seurata
meitä vuorten yli."

Entinen palvelijamme katsoi meihin hämmästyneenä ja surullisesti.
Viimein hän lausui:

"Sydämeni on haavoitettu. Sananne leikkaavat sydämeni kahtia. Mitä
olen teille tehnyt, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan, koska tahdotte
jättää minut yksin? Mitä haluatte -- vaimojako? Valitkaa kenen
tahdotte! Maatako? Koko maa on teidän, ottakaa siitä mitä tahdotte.
Valkoisen miehen talojako? Opettakaa kansaani sellaisia rakentamaan.
Te saatte karjaa ja metsänriistaa mielin määrin, rikkautta ja
kunniaa. Minä annan teille kaikki, mitä vain haluatte."

"Ei Ignosi", vastasin minä. "Me kaipaamme vaan yhtä -- nähdä jälleen
kotimaatamme."

Mutta Ignosi ei vielä ymmärtänyt meitä. Hänen silmänsä salamoivat
surusta ja vihasta hänen lausuessaan: "Nyt sen tiedän! Te rakastatte
kiviä, kiiltäviä kiviä, jotka löysitte, enemmän kuin ystäväänne. Nyt
tahdotte lähteä ulos maailmaan niitä myymään... Minä kiroan niitä
kiviä... kiroan jokaista, joka niitä hakee... Menkää siis, menkää, te
valkoiset miehet!"

Mutta minä en mennyt. Ystävällisesti laskin käteni hänen olkapäälleen
ja sanoin hänelle:

"Ignosi, sinä teet meille väärin. Ajattele, muista, mitenkä sinun
laitasi oli silloin, kun elit valkoisten maassa. Ikävöithän itsekin
äitisi ja isäsi kaukaista maata. Niin on nyt meidänkin."

Nyt ymmärsi Ignosi mitä ajatuksissamme liikkui. "Totta puhut,
Makumazahn", sanoi hän päätään nyökäyttäen; "sen tunnen ja tiedän. Ja
te saatte matkustaa ja seurata sydämenne ääntä. Mutta se tietäkää,
etten kärsi ketään muuta valkoista miestä kukualaisten maassa. Jos
nuo kauppamiehet tulevat pyssyineen ja paloviinoineen -- ajan heidät
pois vaikkapa saisinkin kutsua koko kansani aseisiin sulkeakseni
heiltä tien. Te yksin olette aina rakkaita, tervetulleita vieraita,
sinä, Inkubu, ja sinä, Makumazahn sekä sinä, Bougwan!

"Te tahdotte huomenna lähteä. Hyvä! Infadus ja hänen miehensä tulevat
näyttämään teille helpoimman tien vuorten yli. Jääkää hyvästi, uljaat
miehet! Jääkää hyvästi, te kuningas Ignosin valkoiset veljet! Minä
pyydän, ettette enää puhu minulle -- jättäkää minulle nyt hyvästi, ja
älkäämme sitten enää nähkö toisiamme. Sydämeni vuotaisi verta, jos
uudestaan näkisin teidät. Mutta jotta tietäisitte, kuinka suuresti
teitä rakastan, tahdon julistaa sen lain, että teidän nimiänne --
Inkubu, Makumazahn ja Bougwan -- on kunnioitettava samalla lailla,
kuin me kukualaiset kunnioitamme kuolleitten kuninkaittemme nimiä:
jokainen joka lausuu jonkun näistä nimistä, on kuoleva".

[Tämä omituinen tapa vallitsee useiden kansanheimojen kesken
Afrikassa. Kun täten kielletään mainitsematta erityisiä nimiä ja
sanoja, säilyy näiden nimien muisto, samoin kuin niiden kantajain --
monen monta miespolvea.]

"Minä pyydän siis teitä: Menkää! menkää, ennenkuin silmäni täyttyvät
kyynelillä! Ja kun kerran tulette vanhoiksi ja kyyristytte lieden
ääreen saadaksenne lämpöä, jota ei aurinko enää suo ruumiillenne,
muistelkaa silloin ajatuksissanne niitä ylpeitä päiviä, jolloin
seisoitte Ignosin rinnalla ja taistelitte kovan taistelun Twalan
verenhimoista joukkoa vastaan! Silloin te iloitsette muistellessanne
älyä, jota sinä, Makumazahn, osotit keksiessäsi neuvoja vaaran
hetkellä -- ajatellessanne, kuinka sinä, Bougwan, parvesi etunenässä
hyökkäsit Twalan kimppuun, juuri kun hätämme oli suurin -- te
riemuitsette nähdessänne taas sielunne silmillä, kuinka sinä, Inkubu,
seisoit keskellä 'valkoisia' ja kaadoit vihollisia voimakkaalla
kirveelläsi.

"Jääkää hyvästi, Inkubu, Makumazahn ja Bougwan! Jääkää hyvästi,
uskolliset ystäväni!"

Kukualaisten kuningas vaikeni ja ojensi meille kätensä viimeisen
kerran. Me puristimme sitä sydämellisesti, hän katsoi meihin
liikutettuna ja surumielisesti ja verhosi kasvonsa viittansa
liepeellä.

Me läksimme hänen luotaan sanaakaan sanomatta.

Kun aurinko seuraavana päivänä nousi, läksimme Luhista. Infadus
"Puhveleineen" seurasi meitä. Vaikka aamu vielä oli varhainen,
vilisi pääkadulla ja kaupungin portilla kukualaisia ja kukuattaria,
jotka tervehtivät meitä "Kuhm"-huudoillaan. Naiset sirottivat kukkia
tiellemme. Sanalla sanoen: Ignosin kaupunki heitti meille kauniit
jäähyväiset.

En voi olla kertomatta hauskaa kohtausta, joka tapahtui juuri
lähtiessämme, vaikka tiedänkin, että Godia harmittaa nähdä juttu
painettuna.

Olimme saapuneet aivan kaupungin päähän, kun äkkiä nuori kaunis tyttö
riensi Godin luo -- johon koko maailman naisväki sivumennen sanoen
oli ihastunut. -- Hän ojensi joukon valkoisia liljoja Godille, joka
otti kukat vastaan kiittäen, mutta suloneitonen jäi seisomaan --
hänellä oli pyyntö Godille.

"Entä mikä?"

Niin, hän tahtoi -- sai hän vihdoin sanotuksi -- pyytää Godia
näyttämään "kauniit valkoiset säärensä!" Hän oli, kertoi hän,
saapunut pitkän matkan takaa niitä nähdäkseen. -- Huhu kertoi näet
ettei kukaan maailmassa ollut nähnyt sen kummempaa ihmettä.

God joutui aivan suunniltaan sen kuultuaan. "Sitä en ikipäivänä tee",
huusi hän. Mutta Curtis sai hänet viimein taipumaan, ja kaikkien
kokoontuneitten kukualaisten naisten ja miesten suureksi iloksi hän
viimein suostui käärimään housunlahkeensa polviin asti, niin että
ihme, toisin sanoen "kauniit j.n.e." paljastuivat kaikkien
nähtäviksi -- --.

Noustessamme vuoren rinnettä ylös, saimme Infadukselta tietää,
että meidän sillä tiellä, jota nyt seurasimme vuorenharjanteelle,
oli jokseenkin helppo saapua keitaalle, joka oli kappaleen matkan
päässä, keskellä erämaata. Muutamat "Puhvelit" olivat kerran olleet
metsästämässä niillä seuduin ja tunsivat tarkoin tien.

Keidas ei ollut niinkään pieni, sanoi Infadus, ja se oli hyvin
rehevä ja rikas lähdevedestä; parasta siinä oli kuitenkin se,
että siitä saattoi nähdä monta muuta samanlaista keidasta, jotka
kohosivat siellä täällä erämaassa, kauempana etelässä. -- Arvaan,
että pikku Ignosin äiti kulki juuri tätä tietä paetessaan lapsineen
verenhimoista Twalaa.

Saavuimme vuorenselän harjalle neljännen päivän illalla ja näimme
taas erämaan lakeuksien leviävän eteemme. Ennenkuin lähdimme astumaan
jyrkkää polkua, joka johti vuorta alas, jätti vanha Infadus meille
jäähyväiset. Hän oli niin liikutettu, että oikein itki ja ylisti
taivaaseen asti sankaritekoja, joita me muka olimme tehneet.

Me olimme myöskin sangen surumieliset erotessamme kelpo vanhuksesta
ja yhdessäolomme muistoksi lahjoitti God hänelle -- silmälasinsa.
[Hän ei lahjoittanut omaa silmälasiansa vaan erään toisen, joka
hänellä oli mukana siltä varalta, että hänen oikea silmälasinsa
särkyisi.] Infadus riemastui suuresti: Hei, kylläpä hänen maamiehensä
nyt saavat suuret silmät, kun hän tulee kotiin Luhiin noitasilmineen!
Oli hauska nähdä, kuinka hän ponnisteli saadakseen sen pysymään
silmäpielessä; kovalle näkyi ottavan, mutta viimein toki onnistui.
Hyvänen aika, kuinka hassunkuriselta vanha päällikkö näytti! Sitten
kajahuttivat "Puhvelit" meille yksiäänisen jäähyväistervehdyksen.
Me puristimme Infaduksen kättä ja lähetimme kuningas Ignosille
monenkertaiset terveiset ja niin läksimme astumaan alaspäin. Illalla
seisoimme korkeiden vuorten juurella, jonne asetuimme yöksi.

Syötyämme illallisen lojuimme, kaikessa rauhassa nuotion ääressä
jutellen viime aikojen kokemuksista.

"Tiedättekö mitä", arveli Henry Curtis, "kukualaisten maa ei totta
tosiaan ole huonoimpia paikkoja maailmassa. Vai mitä?"

"Ei suinkaan", sanoi God päättävästi. "Toivoisinpa melkein, että
olisimme siellä vielä", huokasi hän.

Siinä suhteessa minä kuitenkin olin eri mieltä.

Mutta myönnän, että viime kuukausien tapahtumat todellakin olivat
minun mieleeni, varsinkin nyt jälkeenpäin. Kun loppu on hyvä, on
kaikki hyvä! Oli kuitenkin yksi seikka, ei, oli niitä kaksikin, jotka
eivät minua miellyttäneet. Ensiksikin tuo kauhea taistelu Twalaa
vastaan ja toiseksi seikkailumme Salomon aartehistossa. Huh, vieläkin
karmii selkäpiitäni, kun sitä muistelen.

Aamulla alotimme matkamme erämaan halki. Viisi kukualaista seurasi
meitä oppaina ja kolmantena päivänä onnistui meidän saapua
ensimäiselle keitaalle.

Aurinko ei vielä ollut laskenut, kun lähestyimme rehevää palmumetsää,
jossa siellä täällä pieni, hilpeä puro liristen hyppeli kivien
ja kantojen lomitse. Se oli totta tosiaan toista kuin kivinen ja
yksitoikkoinen erämaa.



YHDESKOLMATTA LUKU.

Muuan kohtaus.


Tapahtuma, josta nyt aion kertoa, on kenties ihmeellisin kaikesta
siitä ihmeellisestä, jonka kummallisella matkallamme saimme kokea.

Muistan selvästi, että hiljakseen astelimme eteenpäin pitkin pientä
lirisevää puroa, kun minä -- joka kuljin etumaisena -- äkkiä
pysähdyin ja kummastuneena katselin eteeni. Pettivätkö silmäni?
Vai...?

Oliko tuolla viikunapuun alla todellakin palmumaja?

"Mistä ihmeestä tuo maja on tänne ilmestynyt?" ihmettelin minä. Mutta
kun samassa ovi aukeni, ja valkoinen mies, jolla oli pitkä, musta
parta, astui ulos ovesta, niin jouduin aivan pökerryksiin. Luulin
aivan yksinkertaisesti, että olin tullut höperöksi -- että ehkä olin
saanut auringonpiston... Sillä kuinka olisi valkoinen mies keksinyt
asettua tänne erämaahan asumaan? Ei! Tuijotin siis valkoiseen
mieheen, ja valkoinen mies tuijotti minuun.

Sillä aikaa olivat Curtis ja God saapuneet paikalle.

Minä viittasin majaan ja mieheen ja kysyin: "Sanokaa minulle, olenko
minä tullut hulluksi, vai onko tuo valkoinen mies."

Nyt oli ystävieni vuoro tuijottaa. Mutta yht'äkkiä päästi
mustapartainen kovan huudon; hän juoksi meitä kohti -- hän ontui,
huomasin minä -- mutta puolitiessä hän kaatui ja makasi maassa kuin
hengetön.

Yks kaks oli Henry Curtis hänen luonaan.

"Hyvä Jumala", huudahti hän "Veljeni!"

Hänen veljensä!

Olin vähällä mennä selälleni -- ja ajatelkaa! seuraavassa
silmänräpäyksessä ryntäsi vielä eräs mies -- musta -- ulos majasta,
pyssy kädessä ja ulvoi "Makumazahn", täyttä kurkkua.

Sehän, totta vie, oli Jim -- betsjualainen jota en ollut nähnyt
siitä päivin, kun hän yhdessä "herra Nevillen" kanssa lähti Sitandan
kraalista.

"Oo Makumazahn!" huusi hän. "Minä hävitin paperin, jonka sinä minulle
annoit, ja nyt olemme asuneet täällä melkein kaksi vuotta." Jim
heittäytyi maahan eteeni ja kyyristyi kokoon kuin koira, joka on
käyttäytynyt huonosti.

"Aika selkäsaunan sietäisitkin junkkari", sanoin minä. "Kylläpä
sinä mainiosti asioita toimitat." Sillä aikaa oli mustapartainen
taas tullut tuntoihinsa, ja nyt seisoivat hän ja Henry Curtis ja
puristivat lakkaamatta toistensa käsiä. Kului hetki aikaa, ennenkuin
he saivat puhelahjan takaisin. Mutta vaikka he eivät vielä olleet
vaihtaneet sanaakaan keskenään, saattoi helposti nähdä, että heidän
vanha riitansa oli unohdettu eikä enää koskaan heitä erottaisi.

"Rakas, rakas Georg", sanoi Henry viimein. "Minä kun luulin, että
sinä olit kuollut kauan, kauan sitten!

"Aina Salomon kaivoksissa olemme olleet sinua etsimässä, ja sitten
löydän sinut täällä keskellä erämaata.

"Kuinka ihmeessä...?"

"Kuinkako olen jäänyt tänne vetelehtimään? Niin katsoppas, noin kaksi
vuotta sitten olin matkalla Suliman-vuorille. Pääsin eheänä tähän
keitaaseen, mutta sitten vyöryi suuri kivi jalalleni musertaen sen.
Ja siihen päättyi matkasuunnitelmani; siitä lähtien en ole päässyt
eteen enkä taaksepäin."

Nyt astuin minä hänen luoksensa ja ojensin käteni.

"Hyvää päivää, herra Neville, vieläkö tunnette minut?"

"Mitä ihmettä!" Hän nosti käden otsalleen, "eikö se ole... niin,
sehän on herra Allan. Mutta... minä en ymmärrä... kaikki tulee niin
äkkiarvaamatta, että pääni menee aivan sekasin. Ajatelkaahan: minä
olin jo aikoja sitten kadottanut kaiken toivon, ja kun kaikki tämä
onni nyt saapuu luokseni, valtaa se minut liian suurella voimalla."

Illalla kokoonnuimme nuotion ääreen, ja silloin alkoi Georg Curtis
kertoa kokemiaan; ja me saimme nyt kuulla tapahtumia, jotka eivät
tosin olleet niin ihmeellisiä kuin meidän seikkailumme, mutta jotka
kuitenkin olivat varsin kummallisia.

Paperilippua, jonka olin antanut Jimille ja jossa oli lyhyt ote
vanhan José de Silvestran oppaasta vuorten yli, ei Georg Curtis
koskaan saanut nähdä. Hän ei lähtenyt kulkemaan Sitandan kraalista
Sheban povelle, kuten me, vaan oli seurannut samaa vuoripolkua, jota
myöten Infadus muutamia päiviä sitten oli johdattanut meitä. Muutamat
alkuasukkaat olivat neuvoneet häntä valitsemaan sen tien, se olikin
varmaan paljoa helpompi, kuin se tie, jota Silvestra ja me olimme
kulkeneet.

Mutta samana päivänä kun hän ja Jim olivat saapuneet keitaalle,
sattui ikävä tapaus. Georg Curtis istui puron reunalla, sillä aikaa
kun Jim oli ryöstämässä mehiläispesiä, jotka hän oli keksinyt
ylinnä korkean töyrään reunalla, joka kohosi puron yläpuolella. Kun
Jim tulla kuppuroi saaliineen rinnettä alas, sattui hän kaikeksi
onnettomuudeksi sysäämään suurta kiveä; se irrottui ja lähti
vyörymään rinnettä alas, osui Curtisin sääreen ja musersi sen. Siitä
hetkestä alkaen hän ontui, ja hänen ja hänen palveliansa täytyi jäädä
sinne, missä olivat, parempia aikoja odottamaan.

Heidän elämänsä oli ollut ilotonta ja yksinäistä; mutta he tiesivät,
että oli mahdotonta koittaa lähteä erämaahan -- siellä olisi varma
kuolema heidät kohdannut. Täällä keitaassa he eivät kärsineet mitään
puutetta; ruokaa ja juomaa oli aina yllinkyllin. Heidän tarvitsi vain
öisin asettua väijyksiin puron viereen, niin saattoivat he pyssyllään
kaataa niin paljon metsänriistaa kuin tahtoivat; tai kaivoivat he
salahautoja, joilla pyysivät eläimiä, kun ne menivät rannalle juomaan.

Tällä tavalla he saivat sekä ravintonsa että vaatteensa; he
valmistivat pukunsa eläinten nahoista.

"Niin", sanoi Georg Curtis, "siten olemme me molemmat tulleet
mainiosti toimeen keitaassamme. Tosin on täällä ollut hiukan
yksitoikkoista -- mutta mitäs siitä. Ihmiset eivät oikeastaan
ole niin herttaisia, ettei voisi paria vuotta elää ilman heidän
seuraansa. Jospa minulla vaan ei olisi ollut säärivaivaani...! Se
tuotti minulle kovaa kipua ja aika ajoin sai se minut toivomaan että
joku ihminen eksyisi tänne keitaasen, niin että voisin päästä kotiin
ja saada lääkärinhoitoa.

"Mutta ei kukaan tullut! Jim ja minä elimme erakkoina kuten Robinson
ja hänen ystävänsä Perjantai.

"Muuten olimme juuri alkaneet kyllästyä tähän elämään, ja jonakuna
päivänä olisi Jim lähtenyt Sitandan kraaliin hankkimaan apua. Mutta
nythän olen saanut sinut, Henry ja ystäväsi, eikä nyt enään ole
mitään hätää."

Kun hän näin oli kertonut meille vaiheitaan, maksoimme me samalla
mitalla ja kerroimme, mitä _meille_ oli tapahtunut. Ja kuten
lukija helposti ymmärtää, oli jo jotenkin myöhä, ennenkuin sinä
yönä saatoimme oikoa väsyneitä jäseniämme lattialla Georg Curtisin
yksinkertaisessa majassa.

Näytin uudelle ystävälleni muutamia Salomon aartehistosta otettuja
timantteja. "Kas vaan!" huudahti, hän "Ettepä totta tosiaan
ole turhaan matkustaneet -- tehän olette tuoneet oikein suuria
omaisuuksia itsellenne kukualaisten maasta!"

Hänen veljensä ilmoitti, että timantit olivat minun ja Godin
omaisuutta. Sellaisen välipuheen olimme tehneet, ennenkuin läksimme
vaaralliselle matkallamme.

Mutta minä en voinut siihen suostua eikä God liioin. Juttelin
Curtisin kanssa asiasta ja ehdotin hänelle, että hän saisi kolmannen
osan timanteista, tai saattoi hän myöskin luovuttaa ne veljellensä.
Kauan vastusteltuaan hän viimein myöntyi ehdotukseeni, joka teki
hänen köyhän veljensä rikkaaksi mieheksi.

Mutta sen sai Georg Curtis tietää vasta pitkän ajan jälestä.

       *       *       *       *       *

Tähän lopetan kertomukseni. Saavuimme onnellisesti erämaan halki
Sitandan kraalille, vaikka matka olikin väsyttävä, varsinkin Georg
Curtisille, jonka oikeaa säärtä yhä pakotti.

Kraalissa kohtasi meitä odottamaton ilo, pyssymme ja tavaramme olivat
näet mainiossa kunnossa; vanha veijari, jonka huostaan olimme ne
uskoneet, oli todellakin pitänyt niistä hyvää huolta.

Ja sitten, puoli vuotta myöhemmin, -- niin, silloin istuimme kaikki
neljä reippaina ja tyytyväisinä pienessä talossani Durbanissa. Siellä
syntyi tämä kertomuskin, ja sen vuoksi sanon nyt kaikille niille,
jotka ovat seuranneet minua ja ystäviäni pitkällä, ihmeellisellä ja
vaarallisella matkallamme:

_Jääkää hyvästi!_

Samassa silmänräpäyksessä kun kirjoitin yllämainitut loppusanat,
tulla livisti kafferilainen postintuoja pitkin oranssikujaa, joka
johtaa ovelleni. Hän toi minulle kirjeen; se oli Henry Curtisilta.
Ja koska arvelen, että kirje voisi huvittaa kaikkia niitä, jotka nyt
ovat seuranneet minua ja ystäviäni matkallamme kukualaisten maahan ja
kuningas Salomon kaivoksille, niin painatan sen tähän kirjaan.

Kirje kuului seuraavasti:

    Yorkshiressä.

    Hyvä herra Allan!

    Olette kai saanut kirjeeni, jonka kirjoitin teille pari viikkoa
    sitten, ja jossa ilmoitin, että veljeni, God ja minä onnellisesti
    olemme saapuneet Englantiin. Ette voi kuvailla, kuinka God heti
    seuraavana päivänä herrasteli. Sileäksi ajeltuna, viimeisen
    muodin mukaiseen kävelypukuun puettuna, huikaisevan uusi
    silmälasi silmäpieleen puserrettuna -- lyhyesti sanoen: keikarina
    kiireestä kantapäähän. Minä olen kiusannut häntä aika lailla
    kertomalla parille hänen tuttavalleen jutun hänen "kauniista
    valkoisista sääristään"; se on jo julkaistu kaikissa Lontoon
    sanomalehdissäkin.

    Mitä timantteihin tulee, olemme antaneet muutamien ammattimiesten
    niitä tutkia, ja heidän lausuntonsa mukaan on niiden arvo aivan
    huimaavan korkea. Mikäli tiedetään ei kaupassa vielä koskaan ole
    ollut niin monta suurta timanttia. Kaikki tuntijat sanovat, että
    ne ovat melkein kaikki puhtainta lajia eikä rikkaimmallakaan
    timanttikauppiaana ole varoja ostaa niitä. Minulle tarjottiin 50
    miljoonaa pienestä osasta niitä!

    Toivon, että pian tulette kotia järjestämään raha-asianne, Allan.
    Se on mielestäni viisainta. Pysyttekö yhä vielä anteliaassa
    tarjouksessanne luovuttaa Georg veljelleni kolmannen osan
    timanteista?

    Voin kertoa teille, että God yhä vielä muistelee Fulata raukkaa.
    Hän sanoo, ettei hän ole nähnyt toista hänen vertaistaan sen
    jälkeen kun hän lähti Luhista.

    Lopetan kirjeeni toivomukseen, jonka jo äsken esitin: että pian
    saamme nähdä teidät täällä Englannissa.

    Te tarvitsette kyllä vähän lepoa vanhoilla päivillänne, ja
    täällä läheisyydessä on juuri myytävänä talo, josta Te varmaan
    pitäisitte hyvin paljon! Olisi hauska, jos me neljä afrikalaista
    ystävää voisimme viettää yhdessä joulua. Ja viides hyvä ystävä
    sen lisäksi -- poikanne Harry, jonka nyt olen oppinut tuntemaan,
    ja josta pidän oikein paljon. Toissa päivänä olimme yhdessä
    metsästysretkellä. Hän ampui minua tosin sääreen, mutta veti heti
    kuulan pois ja virkkoi siihen kuivakiskoisesti, että on aina
    hyvä, kun on lääkäri matkassa metsälle mennessä.

    Ja nyt jääkää hyvästi, vanha ystävä! Oikein paljon terveisiä
    lähettää

                             uskollinen ystävänne Henry Curtis.

    J.K. Suuren norsun hampaat, sen, joka tappoi Khivan, koristavat
    salini seinää ja näyttävät komeilta. Kirves, jolla kaasin Twalan,
    riippuu kirjoituspöytäni yläpuolella. On muuten suuri häpeä,
    ettemme saaneet rautapaitoja mukaamme. H.C.

       *       *       *       *       *

Luulenpa todellakin, että seuraan Curtisin neuvoa ja matkustan kotiin.

Perjantaina lähtee höyrylaiva. Jos matkustan sillä, joudun juuri
parahiksi toivottamaan Harrylle "hauskaa joulua!" Ja sitäpaitsi voin
vielä itse valvoa kertomukseni painatusta. Sitä tuskin kukaan muu
saattaa tehdä.

Niin -- luulenpa todella, että matkustan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningas Salomon kaivokset" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.