Title: Selvään veteen - Runoja ja tunnuslauseita
Author: Siljo, Juhani
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Selvään veteen - Runoja ja tunnuslauseita" ***


SELVÄÄN VETEEN

Runoja ja tunnuslauseita

Kirj.

J. SILJO



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.

J. Simelius'en perillisten kirjapaino.



SISÄLLYS:

Julkaisijan esipuhe.

Selvään veteen.

 Ruudinhajua.
 Perisynti.
 Häkkilintu 1-2.
 Sotaliitto.
 Juhannuksen alla.
 Erämaan opetus.
 Ruustinna ja kulkuri.
 Teppo Tyhjänen.
 Kaks unta.
 Leijonamieli.
 Golgatalla.
 Pan-parka.
 Häkkilintu 3-4.
 Mutatis mutandis.
 Tapaninajoa.
 Oudot häät.
 Taikurin tupa.
 Madon matka.
 Maailman kirja.
 Walther von der Vogehveide: Ero maailmasta.
 Nietzsche: Käärmeen kevät.
 Maailmansotaa.
 Viime kevät.
 Kevätitkua.
 Kuin laineet allin lasta.
 Ens ilta heinäkuun.
 Mit' itkettävää ihanuutta.
 Kahden puolen aitaa.
 Loitsu.
 Kiertokulkua.
 Tuttu kyynel.
 Musikaalisia koiria.
 Tuutulaulu lapselleni.
 Selvään veteen.
 Tepon tie.
 Aamusarastus.
 Kesäkuun laulu.
 Napue.
 Lappiin.
 Yksinvaltaani.
 Nemesis.
 Sinettejä.
 Vastavirtaan.
 Tulikaste.

Muita runoja.

 Majatalo.
 Spitaali.
 "Myrskylinnun" laulajalle.
 Labyrintissä.
 Katkelma Lapin laulusta.

Germaanista lyriikkaa.

 Ilonpäivä (Otto Ernst).
 Isän viulu (Otto Ernst).
 Kaupunki (Jacob Tegengren).
 Kuollut maa (Carl Spitteler).
 Sydänyön lapsi (J. J. Wecksell).
 Aadamin lepo (Carl Spitteler).
 Ikeen alla (Hamsun).
 Hymni (Novalis).
 Poissa kotoa (Adolf Bartels).
 Hautakirjoitus (Jacob Frese).

Tunnuslauseita.

 Tunnuslauseita.



JULKAISIJAN ESIPUHE.


Niin raskaana kuin nyt ei kynä parka ole koskaan kädessäni painanut,
-- kuin kivi se on! Vain änkyttämällä ja sammaltelemalla voin nämä
rivit Siljon joutsenlauluun kirjoittaa. Sen lisäksi on tuskaa
lisäämässä jyrkkä ja painostava ristiriita sen välillä, mitä tiedän
ja mitä voin sanoa, mitä julkisuuden ja elämän kauheuden takia
täytyy jättää. Sillä totuuden tästäkin ihmiskohtalosta kestänee
vain jälkimaailma, jolloin elävien intohimot, hyvät ja huonot, ovat
mullassa maatuneet --

Mutta jotain kuitenkin. Allekirjoittaneen osaksi lankesi arpa tietää
Siljosta, mitä hänestä enin tiedetään -- osakseni lankesi jo hänen
eläissään hänen ainoa avomielisyytensä, mille osalleni en mitään
voi! Yli kaksi vuotta kestäneen ystävyyden jälkeen sain seistä noin
kolme neljä viikkoa milloin toivossa milloin epätoivossa hänen
haavavuoteensa ääressä, jota kaikkiaan oli kestänyt lähemmä kaksi
kuukautta. Muistissani säilyy horjumaton vakaumus tämän samaisen
vuoteen vaiheista, -- valmis olen jättämään nämäkin havaintoni kerran
ikuisuuden arvosteltaviksi, kun aika minulle voimia tuo runoilijan
intiimimmän elämäkerran kirjoittamiseen. Siljon murhenäytelmä ei
kuitenkaan alkanut sairashuoneessa, -- siellä se päättyi! -- se ei
alkanut edes vapautussodasta, vaan sen myrkyllinen itu oli yksityistä
laatua, lukien ensi näytöksensä syksyltä 1917. Silloin ulkoapäin
punotut juonet viskasivat ensi verkon hänen ylevän ihmisensä ylle,
verkon, josta silmu silmun jälkeen kiertyi hänen kaulaansa hänet
lopulta kuristaakseen. Kokonainen liuta tympeitä tekijöitä ja
olioita oli vetämässä häntä "maan puoleen", hänen uljuutensa koskaan
uskomatta, että ne saattoivat tulla hänen tuhoksensa -- --

Muuten oli Siljolla verissään peloittavan varma aavistus
lähenevästä kuolemastaan. Kuolemanaavistus kaikuu alati palautuvana
kertosäkeenä hänen runoistaan, aforismeistaan, hänen sanonnastaan
jokapäiväisessä elämässä. Kerrottuaan jonkun tapahtuman nuoruudestaan
saattoi hän lisätä: "että sen tiedät, sillä sinun pitää olla
historioitsijani...!" Eikä vain yhden kerran, vaan, muistellessani
hänen menonsa jälkeen, hämmästyttävän monasti. Yhtä tarkka oli hän
siitä, että huolellisesti säilytin jokaisen hänen lahjoittamansa
runon, käsikirjoituksen tai muun lappusen. Toisinaan näille lopun
ennustuksille melkein naurahdin, toisinaan korvallani pahasti
kuulostelin, varsinkin kun lisäksi tulivat omat turmanenteiset uneni,
joiden tapa jo vuosikausia on ollut toteutua... Barbaarien sotahan
riehui maailmassa paraikaa, ja Siljo sen hyvin tiesi, että jos
Suomessa mylläkkä nousisi, oli hän niitä miehiä, jotka luonteensa
pakosta joutuivat mukaan isänmaan puolesta ennemmin tai myöhemmin.
Siitä huolimatta joutui hän mukaan ennen alkuperäistä aiettansa -- --

Mutta kun kuolema sitten tuli, ei Siljo sitä kuolemaksi tuntenut eikä
kukaan häntä siitä varoittanut. Eihän hänellä nyt ollut mitään halua
lähteä maailmasta pois! Venäjän vallankumouksen jälkeen oli hänen
elämänhalunsa suunnattomasti paisunut, hän unelmoi ja suunnitteli
omansa kuten koko maan kulttuurin nousua. Hän vapautui ja kasvoi
entisestä stoalaisesta kristillisvivahteisesta kielteisyydestään,
hänestä oli tullut melkein epikuurolaisesti innostunut kuten nuori
renesanssiruhtinas ainakin! Walther von der Vogelweide oli palannut
rouva Maailman luo --! -- -- -- Kun hänet kahdeksan tienoissa eräänä
sunnuntai-iltana nuoren toukokuun alussa leikattiin, nukahti hän
yöllä kahtakymmentä vailla kolme tajuttomana morfiiniseen uneen
-- -- -- siinä uskossa, että kaikki oli hyvin, kuten hänelle hoettiin,
että hän siitä suoriutuisi!

Voi sanoa, ettei Siljo tänä päivänä tiedä kuolleensa, -- ei
mitään jäähyväisiä hän ottanut elämältä, ei ainoatakaan viimeistä
toivomustaan lausunut!

Jouluna 1916 sain runoilijalta lahjaksi kokoelman hänen uusia
runojaan ja aforismejaan, jotka olivat omistetut "Helmiina Rossille".
Ihastuneena pahoittelin, milloin nämä voisivat nähdä päivänvalon.
Hän vastasi taas: "julkaiset ne kuolemani jälkeen!" Ja kun näistä
runoista uudelleen tuli puhe, toisti hän saman, aina vain:
"-- kuolemani jälkeen..."! Sairashuoneessa sitten kertoi hän laittaneensa
minulle käärön, josta oli etsittävä joku esine, jota hän kaipasi.
Käärön suojaksi oli se osoitettu pienellä kirjelappusella Jyväskylän
kansakoulun johtajalle herra Martti Korpilahdelle. Kun hänen
kuolemansa jälkeen kirje avattiin, oli siinä vain lyhyt kehoitus
jättämään paketti allekirjoittaneen huostaan. Tuon kohtalokkaan
käärön pääsisällys oli juuri tässä julkaistavat runot ja aforismit.
Se käärö oli hänen ainoa toimenpiteensä ennen sotaanlähtöään -- --
kuitenkin kuin kaikkien mahdollisuuksien varalle -- --

Kokoelmasta "Selvään veteen", joka tarkoin on järjestetty Siljon
laatiman sisällysluettelon mukaan, on sonetti "Aikamme uros"
jätetty pois kovin vaillinaisen puhtaaksikirjoituksen takia.
Luettelossa mainittujen "Elokuun kuutamo 1917" [ehkä sama
kuin "Majatalo"], "Yksinäinen jumala", "Ma napisin jumalaani
vastaan" ja "Ylösnousemususkoa" runojen käsikirjoituksia ei ollut
missään, kuten ei myöskään ollut mainittu niitä missään lehdessä
julkaistuiksi. Samaten olen jättänyt pois Siljon tekemät sulkumerkit
vielä arvelemainsa sanojen ja kohtien ympäriltä. Mielestäni ne
häiritsisivät runon rytmeistä nauttivaa lukijaa, talletettavissa
käsikirjoituksissa ne sen sijaan jäävät kirjallisuudentutkijalle,
jolla niistä enin mielenkiintoa on.

Se tappio, jonka kirjallisuutemme ja henkinen elämämme kärsi Siljon,
nuoren johtajansa kadottamisesta, ei ole korvattavissa tämän
taiteilijapolven aikana. Sitä hengen ja ruumiin, pään ja sydämen,
elämän ja opin sopusointua ei ole nyt kellään meistä. Ei sitä
objektiivisuutta ja rehellisyyttä, sitä runsasta hedelmällisyyttä
ja teräksistä itsekuria kuin oli hänessä! Siljon jälkeen ovatkin
muutamat kirjailijaimme ja arvostelijaimme ainekset, joista totisesti
voi sanoa, ettei henkinen punakaartilaisuus heistä kaukana ole,
taas häikäilemättä suunsa avanneet. Meillä -- kuten herra paratkoon
muuallakin! -- on olemassa niin paljon hermotylsää, tunteetonta,
antiartistista verta kirjallisessa työssä. Reklameeratuin
kirjallisuuden laji on meillä jo vuosia ollut ilkeä romanttinen
alhaiso-maalaus, joka silloin tällöin itkee krokodiilinkyyneliään
Aleksis Kiven inhimillisten paarien ääressä.

Suomi kaipaa nykyään terveitä, voimakkaita, kauniita
kirjailijapersoonallisuuksia, toisin sanoen, kirkkautta, intohimoa,
miehiä. Sillä naiset eivät voi muuta kuin heijastella...

Tampereella, 5 p. toukok. 1919, Siljon kuolinpäivän aattona.

                                Ain' _Elisabet Pennanen_.



SELVÄÄN VETEEN



RUUDINHAJUA.


    I.

    Kaksi meit' on kunnon naapuria,
    kaksi nuorta, oivaa perheenisää,
    (aviossa kaikkein toivorikkaimpia,
    mikä yhteisymmärrystä lisää);
    tosin suutari vain hän,
    -- minä koulumaisteri, -- siis arvolt' enemmän.

    Mutta arvoeroista me viisi,
    hartaat veljekset ain olemme:
    samat halut loihtii meihin joskus Hiisi,
    samat polut silloin polemme,
    -- unhoittuupa kallis koti, perhe,
    päiväks pariksi pois katoamme;
    sattuu, -- sattuu ehkä pieni erhe,
    mut on nuoruutemme puolellamme!

    Yhteen vetää meitä vielä muu:
    luontoon meillä sydän lumoutuu,
    niinkuin vainen armaihimme, -- aina,
    milloin mielt' ei ainut suru paina,
    kohtalomme ainut, pieni ilkku:
    hän on hiukan kuuro, minä hieman nilkku.

    Yhteen vetää muukin luonteenlaatu:
    hengen hurma, -- suutarin kai saatu
    tuiman pikilangan laulusta,
    minun -- kirjoista ja koulusta;
    se on: tarve sankaruuden tajuun,
    kaipuu kunniaan, -- niin, vaikka ruudinhajuun!


    II.

    Ruudinhaju! -- Huumaten se kulki
    yli vanhan, raihnaan maailman,
    niinkuin myrkky -- toisista kuin pihkantuoksu -- sulki
    lännest' itään syliins' Euroopan.
    Nenää kutitteli, maksaa kouri:
    Viime tuomiosta heikot sielut houri,
    -- eikä suotta, vaikka vanhan tavan mukaan.
    -- Mutta ylevästi me, jos kukaan,
    suutari ja minä, kuuntelimme
    sodan alkavata jylinää.
    (Tosin kauas siit' on kaupunkimme
    jäänyt, ja myös toivon mukaan jää.)

    "Hyvä syntyy!" meillä se ol' usko.
    "Pois on kansoista koht' unteluus,
    kuka kestää, sen on päivä uus,
    sen on nousu taas kuin aamurusko!
    Veriin sukupolven huomisen
    syttyy miehuus sankar'aikojen!"

    (Hm! -- jo aviossaan kuhertelu-ajat
    molemmilt' ol' ohi; köynnösmajat,
    tanssit, lemmen hip! ja hellerei!
    enää meitä tyydyttäneet ei;
    se on: olimme sill' astehella,
    jolloin kohtaa jälkipolvien
    tanut miehet alkaa ajatella,
    mutta löyhät luonteet naukkaella
    vanhaan tapaan niinkuin mettinen.)

    Luoda sekä hävittää -- kas siinä
    miehen toimi on ja tarkoitus;
    ainahan se historiasta nähdään:
    rappeutumisaikoina vain, niinä,
    jolloin sylikoira miehest' tehdään,
    vallass' on vain veltto rakkaus.
    Mut on miehuuden taas vuoro nousta:
    jälleen käsi tapaa peistä, jousta,
    jälleen liikahtaa on miehen halu,
    tuliluikku taas on taikakalu,
    kallis niinkuin muinen morsian
    eessä yljän isäks aikovan;
    jälleen riistan kaatoon rinta halaa,
    -- vaimon lempeen väsähtää jo salaa,
    oikoo jäsenensä kytketyt,
    nukkuu levotonna yöt, -- niin mekin nyt.

    Vissin määrän sodan taktiikkaa
    ymmärsin mä nykyaikaista,
    mut en vähän vähää praktiikkaa:
    miten tähdätä ja laukaista.
    -- Suutari ne paremminkin ties,
    vihjaan: "Kerran metsällekin, mies!"

    "Entä pyssyt?" -- "Pyykköskältä lainaa,
    yksi riittää, sopu neuvot suo!"
    Itse Pyykkönen jo oli vainaa,
    suuri riistansaaja tuo,
    mut ol' lesken lupa lainaella
    hänen pyssyään pois roposella.

    Päätetty -- ja päälle kättäkin,
    kaksi kättä kuumin jäntehin:
    toinen kalvas, sini-suonikas,
    toinen tumma, kova, -- maatias.

    -- Uneton ja tunnetäysi yö,
    ihmeen täytenä myös sydän sykkii...
    Kello kehrää, -- viittä kai jo lyö --.
    Kahta! Hiton laiskasti se lykkii.

    Vihdoin kuusi huomisaamuna --.
    Armas parhaimmallaan siki nukkuu;
    portaille ma puikin haamuna:
    koko maailmahan sumuun hukkuu...
    "Entä..." -- haistan, säpsähdän -- "jos tää --"
    -- haistan -- "ruudinhajua jos --". "-- Pihkaa!"
    -- pihakoira pärskii, äimistää.
    "Kiitos taivaan!" tuumin salavihkaa.
    "Koti kallis rauhaan jää!"

    Heikko vihellys. Se on: "All right?
    Joko viime varustelus teit?"
    Tavan mukaan suutarikin on
    tutkimassa ilmaa, tuulen suuntaa,
    minkä värisenä päivä puuntaa:
    kuumeinen? -- vai tyly, hehkuton --?

    "Heti!" -- Epäröinti tipotiessään.
    Laukku selkään, miekka -- ei, vain puukko
    vyölle, -- huomiseen jää aamusuukko,
    kun saa kallis takaisin mun miessään --.
    "Tellu, Tellu se! Kai evään vartiointiin
    vielä kelpaat, katsoin selkäs vointiin!"

    Väleen polku metsään vetää alkaa,
    siellä suutari jo tutkii asettaan.
    "Tahti tarmokas ja yhtäjalkaa!"
    Sydän tuskin kestää intoaan.
    Toinen kantaa pyssyn, toinen laukun.
    -- Väleen vatsaa vaatii palan ynnä naukun.


    III.

    "Turkaseenko tuhantinen hoppu --?
    Poikki mult' on kohta polkimet."
    "Vähemmäll' ei tiestä tule loppu,
    jalka jaksaa, suus kun voitelet.

    Kaikki linnut puista maahan painuu;
    mikä jälet jussinkin jo kohta vainuu --?"
    -- Vetää saan ma jalan-kampuraa,
    kuuro suutar' astuu touhuaa.

    Mutta kaikki loppuu aikanaan.
    Koivumäen loivan rintehellä
    vihdoin seisahtaa hän menostaan.
    "Tässähän jo kelpaa lepäellä!"
    Ja hän katsoo, iki-ihastuu:
    "Uskotkos, mua maisema ei toinen
    ihastuta näin.
                         -- Mut eipä muu
    murhetakaan näin; nyt tääll' oon loinen,
    vaikk' ois käydä voinut toisin,
    vaikka herra nyt tääll' olla voisin...
    Minun ois tuo talo punapääty
    järven rannassa ja hyvyys sen,
    isäni jos oisi ollut sääty
    suurempi kuin rengin halpasen;
    hiukan kuuro jos en ollut ois,
    -- multa nenän eest' ei sitä viety pois..."
    -- "Pihkaa! Annas olla, saamme naukun!"
    Maahan laskee pyssyn hän, mä laukun.

    Mutta jälleen vaatii ryyppy palan,
    -- saaliillehan laukku tarvitaan:
    aimo kiire tapaa suolakalan,
    sillin, kylmän lahnan puolikkaan,
    näkkileivän, limpun, voin ja juuston,
    punajuuren, nakkimakkaran
    ynnä verileipäkakkaran,
    kanan -- josta koira saa vain luuston --
    maidon, -- pannukakun, -- omenan.

    Moinen eine jälleen vaatii maukseen
    "Iris"-torpeedonkin aikamoisen,
    sikaari taas imee osalleen
    vielä yhden naukun -- ynnä toisen.

    -- Välill' armaan maan ja tyynen taivaan
    aatos autuaasti karehtii:
    milloin nousee poutapilvilaivaan,
    milloin veden välkkeess' uneksii...
    Uuvuta ei keskikesän helle,
    raukaisee vain syvä tyytymys.
    Mik' on suuruus suotu ihmiselle,
    mikä herruus, mikä viihdytys!

    "Suutari, nyt meidän maljamme!
    Kättä yli maan voin ojentaa:
    tässä meidän on tää kaikki maa,
    se on saaliimme, on Kolkhis-taljamme!
    Mitä pyytäisimme voittaa vielä!
    Suutari, sun karvas tappiosi
    ennen syntymääs jo säädettiin,
    -- vaan sen kärsit, kestit, niin,
    voitokseskin käänsit elon tiellä!
    Muinen mieles yhtä neitiä kosi,
    yhteen taloon tyytyi; -- näet nyt:
    luonnon herroiks oomme säädetyt.
    Meidän kunniaksi taivaat ylenevät,
    loistaa päivä, vedet väräjää,
    tuhlaa syys, min säästi kaino kevät:
    purppuraa ja kultaa kellervää;
    meidän kunniaksi koivu tuolla
    vaihtaa hamettaan, ja haapa punertaa,
    niinkuin verevinnään kaipais kuolla...
    Eikös paista metson poski tuolla,
    toista lehto teiren huhuntaa,
    meidän mieliksemme..."
                           Laukun luona
    kuorsaa koira, väsynyt kuin vuona.
    Kuuro suutari vain lallattaa...

    Mutta hss! Mi siellä suhajaa --?
    Mikä ripsaa --, mikä kuukkii sieltä --?
    "Hiljaa, hiton suutari! -- Hei, maltas,
    jänis! Kohta kuulet sodan kieltä --.
    Ojennahan, lalli, pyssy altas --!"

    -- Niinkuin vanha rauha maassa ois,
    pupu tuskin polunpohjaa vainuu,
    sitten mäen rintaan mättähäksi painuu,
    niinkuin kehtoon nukkuis pois.
    "Otusparka! -- Mut ei auta muu:
    aika tää jo tietää täytymyksen,
    hylkää tunteen hempeyden, sen viettelyksen,
    uhraa niinkuin itse uhrautuu.
    Satuit, polo, tielle vahvempas..."
    Ja ma polvilleni kohoan
    ja ma tähtäilen ja huohotan.
    Mutta suutari -- hän, mukamas,
    osaa muutakin kuin lallattaa:
    hän se taitaa pyssypraktiikkaa --!
    "Honkiin menee! Pyssy tänne, hiis!"
    Närkästyn, mut enpä riitaa haasta,
    pyssyn luovutan, ja tyydyn siis
    taktiikkaa vain hieman neuvomaan:
    miten pensaan piiloon kaarretaan,
    miten varma tuki saadaan maasta,
    -- sitten vasta tähdätään -- ja laukaistaan.
    -- Hetken tuumii hän, mut uskoo mua,
    ryömii, kokee pehkoon piiloutua;
    samassapa jussin silmät aukes,
    suutar' ärähti -- ja pyssy laukes,
    -- pum! Mut toinen panos -- eikös satu!
    Säikytetty armaist' unistaan
    metsän lapsi karkaa kauhuissaan,
    pääsee vähäisen, jää punalatu --.
    -- "Kovin pien' on polo, sietäis säästää!"
    anoo syömeni, mut: "Johan se sen päästää!"
    karskisti mä ääneen kiraisen.
    Mutta tulisesti toimien
    valmis suutar' on taas rynnäkköön.
    "Porokuulan lasken heittiöön!"
    Ja sen viereen syöksyy hän -- ja pau!
    siihen paikkaan pupu suoristau...

    Voitto! -- Vaan on pahanen se pataan,
    kovin repaleinen keittiöön...
    "Haudattakoon, maa sen periköön,
    jatkakoon siell' unta alkamataan!"
    -- Sodassakin poveen voittomaan
    kuollut vastustaja hoivataan...


    IV.

    Tämä oikeastaan loppu onkin:
    -- hautajaisten jälkeen lepäillään,
    vainajata kaiholl' ajatellaan,
    luonnon suurta rauhaa siunaellaan,
    harvaan haastellaan -- ja ryypätään,
    Tämä retken loppu on kuin onkin.

    Mutta lopun loppu? -- Vartoohan
    meitä jälleen pieni rippinäytös,
    pari mykkää päivää kotonamme,
    -- "kosk' on taas meill' ollut tuhma käytös!"
    Vaan sen armahammat anteet saammehan...
    Tuomitseisko hekään -- nuoruuttamme!



PERISYNTI.


    Et pahuudella sä väärin tehnyt,
    teit väärin hyvyydellä:
    kun kylmä olla sun oisi tullut,
    olit hyvä ja hellä.

    Ja se vääryys korkoa korolle kasvaa,
    joka kevät se versoo ja itää:
    joka syys perisyntisi karvaan kasvun
    saat satonas pitää...



HÄKKILINTU.


    1.

    Olit häkkilintunen hento.
    Mua väsytti määrätön lento,
    ja mä vierees pyytelin.

    Olin kyllin jo kaarreksinut...
    Vaan luotas sa torjuit minut
    yhä kevään kisoihin.

    Yhä vapauteen minut torjuit.
    Vaan oudoin tuntein sa horjuit
    kun luotas ma painuin pois.

    Ja mä liitelin liki maata,
    pyys syömeni lyömästä laata,
    kuin laannut jo elämä ois.


    2.

    Mut tuskasta tuiman kevään
    mua lentoon ylenevään
    syys saapuva virittää.

    Ja on murhe ainoa mulla:
    "Ois häkissä sulho jo sulla,
    jok' iäksi vierees jää!"



SOTALIITTO.


    Erämaiset taipaleet,
    pitkät Lapin ladut,
    sinisiinto-harjanteet,
    hankiöiden sadut;

    nousee tuiman tunturin
    yöhön säteilevään,
    -- Talven laulu kirkkahin
    lähetessä Kevään --:

    Sotaliittoon suojaksein
    käykää, käykää kaikin
    -- taikka Surma suorin tein
    minut sai kuin saikin;

    taikka kurja kuolla saan
    muistoon lemmen -- rastaan!
    Sotaliittoon ankaraan
    muiston valtaa vastaan!



JUHANNUKSEN ALLA.


    Haukka liiteli, laateli
    Lapin vaaran yllä.
    Olipa taivaalla tilaa sille
    ja maassa saalista kyllä.

    Käki katseli, kuunteli
    oksalla hongankelon.
    Kukahti, vaikeni, taivaalle tähyi
    vaiheilla kaihon ja pelon:

    "Haukalle kaikki on kotipihaa,
    maa ja taivas ja ilmanpieli,
    iskee maasta itselleen
    kaiken, mitä ei jättää mieli.

    Unta vainko on suvi mulle,
    Kotikaihoa Lapin mailla --?
    Mut, ah, muutosta aavistan:
    haukanretkiä huolta vailla.

    Kevään mentyä, kerrotaanhan --
    käkeen muuttuvi haukan mieli,
    kukunta siltä ja kaihot jää,
    koti on maa, koti ilmanpieli!"

    -- -- --

    Haukka saalista iski ja söi.
    vaaralla huutain pitkään.
    Kukahti käki, -- ei auttaneet
    viel' aavistukset mitkään.



ERÄMAAN OPETUS.


    Hyvin opetti mua
    kivet, puut ja kannot:
    -- Tule terveeksi täällä,
    jätä heikkojen saaliiksi
    elon sylinannot!

    Hyvin opetti mua
    suur' erämaa:
    -- Elon autuus on sun:
    sitä katsoa saat, et koskea saa!

    Tulin terveeksi siellä
    ja ihmisiin
    tulen taas, erämaasta
    suurkaupunkiin.

    Elon autuutta katson:
    se onhan mun --,
    näen uhkeat, muhkeat
    maailmannaiset,
    ilot, ihmistaidot
    näen kaikkinaiset,
    mua läikät lyö
    elon aaltoilun.

    Ja ma noudatan oppia
    terveellistä
    ja vailla kaunaa
    suon muiden noppia
    elon marjat, ne mistä
    he löytää vain.

    Oi erämaa!
    Sua kuollessain
    mun sieluni autuus kumartaa:
    oli mulle oppisi
    terveellinen,
    -- hyvin elämä kuontui,
    hyvin kuoleminen,
    mun ruumiini tervennä
    kuololle säilyi,
    mun sieluni peilissä
    elo kirkkaana päilyi.

    Oi erämaa!
    Sinun lihaas oon, sinun vertas vain,
    sinun ylvään autuutes ma sain,
    -- ja ma katsoa saan, mit' en koskea saa!



RUUSTINNA JA KULKURI.


    Oli ruustinna kerran, ja kulkurimies.
    Ja he vastakkain tuli kirkkotiellä.
    Oli ruustinna leuto kuin kotoinen lies,
    jok' ei kulkukoiralta lämpöä kiellä.

    Ja kulkukoira sen koki, se mies...
    Araks itsensä tunsi hän templin luona,
    kovin huonoksi löi hänet tunnon ies.
    -- Vaan niinkuin emonsa jäljissä vuona,

    kävi ruustinnan jäljissä kirkkoon mies...
    Oli siellä hällekin valmiina sija.
    Hymys ruustinna hälle, se lempeä lies,
    ja hän rohkeena kuunteli rovastia.

    Ja ruustinna veisas, ja veisas mies,
    yli käytävän katsoi he toisiansa.
    Ja ken kirkkaimmin veisasi, taivas ties, --
    vaan lukkarin ääntä ei kuullut kansa.

    Ja roposen heitti haaviin mies,
    -- teon ruustinna huomas ja hymyllä siunas.
    "Pian keventyköön sinun elosi ies,
    -- sinä kauniisti käytit viimeisen riunas."

           *     *     *

    Niin lapsuususkonsa taas sai mies...
    Ja kauniin kasvun se riuna kantoi,
    ja helppo on hälle nyt elämän ies,
    min taipalen alussa taivas antoi.

    Viran iestä vain nyt kantaa mies,
    Lapin lapsia uskon alkeihin ohjaa.
    Yhä hälle on ruustinna kuin kotilies
    ja uskon lähde, vaill' äärtä ja pohjaa.



TEPPO TYHJÄNEN.


    Isä, hatara nuttu
    ol' eloni tää,
    se kylmän pitää,
    ei lämpimää,
    ja ainut antis
    oli nuttu tää.

    Ylen hajallansa
    sen päällys on,
    ja tasku puhki
    ja pohjaton,
    -- paha sinne säästää
    mun mitään on.

    Isä, käskevät paikata
    nuttua mun...
    Ah, paikkuutyöhönkö
    poikas sun --!
    Ja jok'ainut tilkku
    tulis kerjätä mun...

    Ja nuttu paikaten
    pahenis vain --.
    Ei, sellaisna kannan
    kuin sulta sen sain
    -- ja ihmiskummana
    kuljen vain,

    kunis poliisi Kuolema
    tulee ja vie,
    -- käsipuolessani
    hän piankin lie, --
    minut oljille korjaa,
    nutun nurkkaan vie.

    -- Mut aamuna uunna
    puvun uuden saan.
    Ken verhoa vanhaa
    nyt paikkaamaan,
    kun kohta uuden,
    Isä, sulta saan!



KAKS UNTA


    Kaks unta... Armas uni: yö.
    Ja päivä: karsas peikko-uni.
    Yö: läsnäolo kaivattuni.
    Ja päivä: syömen pakkotyö.



LEIJONAMIELI.


    Sun salaisuutes tiedän, kuulen, näen:
    petoa elätät sä sisälläsi,
    kuin leijona juo öin se veres väen
    ja raivoss' ahdistelee sydäntäsi,
    kuin leijona se isoo ihmislihaa,
    ja ruokon vuoks sua, isäntäänsä, vihaa.

    Niin elos erämaassa parhaintasi
    sa turhaan tuhlaat tyytymättömälle:
    yöt pitkät ärjyy se sun kahleissasi
    ja aukoo hirmuleuat leveälle;
    löis leikkiä se hengill' ihmisien,
    se mässäis parvessa maan tyttärien.

    Ja sadoittain kun nuorta naista, lasta
    se pitoihinsa sais, se vasta tyytyis,
    ja ellei veresi jo virtaamasta
    ois lakannut, sen ärjyntään se hyytyis.
    Niin, öin sun aatoksesi kammoon hyytyy,
    -- vaan päivin peto kissanruokiin tyytyy:

    Kun neuvotonna viet sen päivänvaloon
    ja ihmisparviin ohjaat eineen hakuun
    ja rikkaimpaan sen neuvot pitotaloon
    -- mik' onkaan enää leijonasi makuun:
    se päivää arkoo, ihmisiä kaihtaa,
    se taljansa vois kissannahkaan vaihtaa;

    se kauan silmiänsä sipristelee
    ja katein katsoo kadun joka Moppeen,
    ravitun mirrin ääntä tapaelee,
    mut eineen pyytää syrjäisimpään soppeen,
    se puree kaakun, latkii maitotilkan,
    ja nielee päälle myrkyt itse-pilkan.

    -- Ja öin ne myrkyt sakoo siinä jälleen,
    ja jälleen tuomittuna tuntos värjyy,
    öin pitkin kuoloos saakka isännälleen
    sun leijonasi kosken äänin ärjyy.
    -- Vaan päivää arkoo se, ja rohkeimmillaan
    se mirrein karkeloon käy varpaisillaan.



GOLGATALLA.

(Kipuvuorella.)


    Löin itse ristille rakkauteni,
    oman taivastieni viitaksi löin.
    Sun nähtes naulitsin rakkauteni,
    -- vaan maahan lasken sen tummin öin.
        Se päivin ristillä riippuu,
        vaan maahan lasken sen tummin öin!

    Sun nähtes päivin mun rakkauteni
    hymyhuulin paastoo, juo etikkaa.
    Öin ristinsä juurella rakkauteni
    sun rakkauttasi janoaa.
        Se päivin ristillä riippuu,
        öin tomussa maan sua janoaa.

    Ja jok'ainoa aamu ma rakkauteni
    taas jalkaisi jäljiltä nostaa saan.
    Ja jok' yö otan ristiltä rakkauteni
    sult' anteeksi nöyrästi anelemaan.
        Se päivin ristillä riippuu,
        mut öin sua vartovi tomussa maan!



PAN-PARKA.


    Pan-parka: tänään rakastaa
    sä kerjäät, kerjäilet -- et saa...
    Yön tuiman kestät tuskalla:
    jo aamu lemmen armon sois,
    -- kuin armonisku vain se sois,
    et vastaan ottaa uskalla...!



HÄKKILINTU


    3.

    Jo teilleni tahdoit,
    vaan jälkeeni jäit.
    Mitä siivilles mahdoit,
    -- sä jälkeeni jäit...

    Olin palannut luokses,
    -- sinä vaalisi teit.
    Minä vavahdin vuokses,
    kun vaalisi teit...

    Mua vaativat taivaat,
    -- sä jälkeen jäät.
    Yhä siipiäs vaivaat,
    -- yhä jälkeen jäät...


    4.

    Emos siipeen pääsi jo peitä,
    syystuulen tanhuat heitä,
    emos siipeen pääsi jo peitä,
    pesäs suojassa untasi nää!

    Ja jos unessa havinan kuulet,
    kun vie mua tuiskut ja tuulet,
    ja jos unessa havinan kuulet,
    hymyhuulin sä lämpöösi jää!

    Hymy syyttömän huulilla viihtyy,
    -- syyn polte lennossa kiihtyy --,
    hymy syyttömän huulilla viihtyy,
    -- ja on synkeä syyllinen vain.

    Mitä tekemättäni teinkään?
    Ja mit' ottamattani veinkään?
    Mitä vein, mitä väärin mä teinkään
    mut tuomion, tuomion sain!

    Sinä köyhdyitkö höyhenen vertaa?
    Sit' et myöntänyt ainutta kertaa --
    et köyhtynyt höyhenen vertaa,
    minut kaikesta vapaaks sa soit.

    Mut on vapaus tuomio mulle,
    -- osa onnellisempi jäi sulle, --
    on vapaus tuomio mulle,
    -- sinä siteissä viihtyä voit.

    Yhä ilmojen teille ma palaan,
    -- ja ma pois, pois sieltä jo halaan --.
    yhä vapauteeni ma palaan,
    johon luotu ja tuomittu oon.

    Sinä pääs emon siipeen peitä,
    ja mun syyni sä mulle heitä,
    emos siipeen pääsi jo peitä,
    se sun untasi suojelkoon!



MUTATIS MUTANDIS


    Mutatis mutandis -- ma vaadin sua,
    kuten Hamlet vaati Ofeliaa:
    Mene toiselle, mene, en ennen saa
    elon ilveilystä mä irtaantua!

    Ja jos luostari sulla sen toisen luona,
    vain luostari ois, sekö turmio ois --:
    vain maallinen kaihosi haihtuis pois,
    vain haavehes kullasta synnin kuona...!



TAPANINAJOA.


    Tapanin aamuna ajelitte
    omalla orhillanne.
    Maanko ja taivaan aavistitte
    katsovan kulkuanne --.

    Häitäkö helkkyi maailma teille,
    välkkyi pakkanen parhain --.
    -- Häitänne soitti se kulkureille
    Tapanin aamuna varhain.

           *     *     *

    Orhin ohjissa käsi toinen,
    toinen ympäri armaan:
    ihana nähtynä onni moinen,
    -- ihanampi varmaan,

    yhä ylväämpi omananne,
    kun ei näe kukaan,
    kun ei ehdi kerallanne
    maailma varkain mukaan...

           *     *     *

    Näinpä se kulkuri kuvitteli
    omiksi iloiksensa,
    onnenne ylvään jo varkain eli,
    ainoan autuutensa --,

    Tapanin teitä kun ajelitte,
    ohitse orhillanne,
    kevättä kohti kun kiiruhditte
    talven koruissanne.

    Kaksi ylvästä onnen lasta
    yhtenä onnen reessä:
    pois vain, poispäin maailmasta,
    -- oma maailma eessä!

    Kaksi yhtenä kaunokaista
    huurteisten salojen syliin,
    katua hohtavan hopeaista
    kaukovaarojen kyliin,

    päiväntaipalen taakse kuuden,
    uuteen honkalinnaan,
    -- sinne onnenne, ehon ja uuden,
    viette nyt valkosinnaan.

    Huurre huntuna morsiolla,
    kruununa tähtikiteet:
    kaunispa sulhona sulhon olla,
    silmillä kuuran siteet.



OUDOT HÄÄT.


    Sepä juupelin juhla, kun mull' on häät!

    -- Oli aikomus porsaat paistina syödä,
    härät tuumin viinien hinnaksi myödä...

    Häiss' ylinnä nyökkyvät nautain päät!

    Härät istuvat pöydässä hännällään,
    vesisankoista juhannusmahloja juoden!

    Härän silmiin hiutuvan katseen luoden
    sitä morsian sietävi vieressään...

    Emäporsaat sulhasen polkkaan vei
    minut piiriinsä saarti ne permannolle
    -- Hus olkoon, häät meni hunningolle.

    Minä kylläni sain jo, ne vieraat ei!



TAIKURIN TUPA.


    Hei, oves sulje, koolla vieraas ovat!
    Ken ulos jäi, pois juhlasta sai jäädä.
    Odotus, ovenvahti, portaallaan
    vain seistä saakoon, saakoon käskyt kovat:
    "Yön selkään kaikki kuokkavieraat häädä,
    jo kaikki kutsutut on paikoillaan!"

    Maailma mataa pois jo kemuistansa,
    -- sun juhlas syttyy juuri parhaimmilleen:
    kuin kemujaan he juhlin jatkaa voisi
    -- Jo saithan saatavasi, kemukansa,
    -- -- -- -- -- -- -- --
    nyt myöhä on, käy kärkkymästä pois!

[Toisesta värssystä puuttuu viides säe. Julkaisijan huomautus.]

    Hei, kuule kuinka mennessään ne morkkaa:
    "Noin ylpeäks ken uskoi kyssäselkää!"
    Maailma vuoteisiin jo madelkoon,
    sen veret värjyy kateuden horkkaa,
    sun tupas tulia se himoo, pelkää,
    se katein pälyy taikakammioon!

    Yön syliin vain sen ylpeämmät soihdut:
    sun taivasnäkyjesi taikalyhdyt,
    sun haavees kymmenhaarakynttilät!
    Yön säveliin kun liittyy rintas loihdut,
    yön sydämeen kuin armaas lempeen yhdyt,
    ja taivaat ikiliittos vihkivät!

    Laesta lattiaan häävirret helkkää,
    häätanssin tahti toistuu seinähonkaan,
    -- ah, sadun norsunluuta seinät on!
    Ja pöydät, penkit muiston kultaa pelkkää!
    Ja kaipuun köynnökset kuin tuoreet onkaan!
    kuin silennyt on silta kammion!

    Ja pitkään, pitenevään vieraspöytään
    jo eikö astu kanta-ystäväsi,
    -- sun Ikävuotes, kauan kadonneet!
    Ne tarkkaan katsoin vainaiks ehkä löytään,
    vaan uskollisin vainajan on käsi,
    vähimmän kateet kuolleen askeleet!

    Ja palvelevat henget parvekkeilta
    jo eikö astu -- sukus palvelijat:
    tuolt' Usko, Toivo, täältä Rakkaus!
    Ja vainailta suut aukee vaienneilta,
    iloa pitää pitkät istuinsijat:
    -- Nyt oves tarkoin valvo, Odotus!

    Hei, taajemmin vain kutsu käskyläitä,
    suun tahtia sen mukaan taajennetaan.
    -- sun varastoihis, kuoma, luotetaan!
    Noin, noinpa taikurit ne viettää häitä,
    suut runon taatelein noin
    noin henget taiteen juomin juotetaan!

    Ja katso, vieraasi nuo tuhkanharmaat,
    luurangot äsken, paisuu nyt kuin leilit
    ja punertaa ja palpattaa ja juo.
    Ja kuule, korvaas kuiskii huulet armaat
    -- ja silmät päilyvät kuin taikapeilit
    tulevat riemus sun jo nähdä suo.

    Ja laet laulaa, karkelo se kiihtyy,
    siniset sähkölauseet seinää kiertää,
    all' askeleesi honka helisee.
    Ja kattos alla kaikki vieraas viihtyy,
    yön tuuli yksin kaihonvirttä viertää,
    muu untaan maailma jo uinailee.

    Vaan katso, kynttiläs jo himmenevät,
    syysaamu sarastaa, ja ensi lunta
    tuul' ikkunasi ohi tuiskuttaa.
    Puut pihan talvi verhoaa, ei kevät,
    -- ja vihdoin portahillas koiranunta
    Odotus, ovenvahti, maistaa saa.

    Ja karkeloiva piiri hiljaa hajoo,
    ja hiljemmin sun sykkii sydämesi,
    ja vieraas istuimiltaan vaipuvat --
    -- ja viime vieras pöydän alle vajoo --.
    Sä yksin istut, puhut itseksesi,
    -- sun puus, sun tuntees talveen taipuvat.



MADON MATKA.


    -- Oi, katso, kristiveli,
    ma mato veljes oon.
    Näin alhaalla ken eli,
    ei vaadi aurinkoon,
    näin heikkona ken eli,
    häll' yks on pyyntö vain
    käy ohi, kristiveli,
    hänt' älä huomaa lain!

    Ja kaikki kristikansa
    se kuuli pyynnön sen,
    ja veljen, heikompansa,
    armahti ihminen.
    Ja veli heikompansa
    kun polki polullaan,
    taas kuuli kristikansa
    kuin ääntä mustan maan:

    -- Oi kiitos, kristiveli,
    jo ohi tuska on:
    elonsa mato eli,
    niin, -- madon kohtalon!
    Näin alhaalla ken eli,
    häll' yks on armo vain:
    oi kuolla, kristiveli,
    sun huomaamattas sain!



MAAILMAN KIRJA.


    Joka kerta, kun tuulet toukokuun
    kesän viestiä tuovat, jok'ainoa kerta,
    kun aukeevat järvemme aaltoiluun,
    joet tulvien etsivät emoa, merta,
    on silloin kuin sana saapunut ois,
    kova käynyt käsky: "nyt nouse matkaan,
    nyt kotoa, homehtumasta, pois!"

    -- Miten vaatien viestit ne saapuvatkaan!
    "Lue kirjaa luonnon ja maailman!"
    -- elos toukokuussa kun silmäsi avaat,
    näet elämän kirjan aukeevan,
    rivi riviltä kuljet, tavaat ja tavaat.
    Kuin löytäjä uusien maitten oot,
    uus Robinson sinä tahdot olla:
    "kotirannat kauaksi vaipukoot,
    ilo mennä näin meren vainiolla!"

    Rivin selväksi saat -- se jo vuoden vei;
    sivun puoleen saat -- meni elosi kevät.
    Näet: näin ei elämä riitä, ei!
    Ja sun silmäs kuumina värisevät:
    opit maailman kirjan aakkoset,
    -- yhä riittää outoja kirjaimia;
    elon merellä näit suven kuukaudet,
    -- yhä meriä näät, yhä aavempia.

    Ja sun katsees kääntyvi sisäänpäin,
    sa muistoihin uinahdat ulapalla:
    "kai lasna jo kuulin, min matkalla näin
    ei uutt' ole mitään auringon alla."
    Ja paperikirjoista nuoruutes
    sä lukuja tuttuja muistossa kertaat,
    sa vaiheita omien retkies
    sukupolvien sankariretkiin vertaat.

    Ja on kuin oisivat kertoneet
    ne paperikirjat jo ammoin sulle
    sun omien kaihojes taipaleet,
    ne, joiden päähän et ikinä tulle...
    Ja kirjoja niitä sä tulkitset:
    uus Robinson sinä sentään olet,
    kuten etsijäsielut ne entiset,
    joko meriä menet tai maita polet.

    Joka paperikirja se käsitti vain
    sivun, lauseen tai tavun kirjasta siitä,
    mihin mahtuu kohtalot maailmain,
    mitä käsittämään elo yks ei riitä,
    miss' sun oma kohtalos oleva on
    sivu, lause tai tavu, mittasi mukaan,
    mikä auki on aina all' auringon,
    mitä miljoonat lukee -- vaikk'ei läpi kukaan.

    Ja sä näät: joka kerta kun toukokuu
    sukupolven uuden ylitse soittaa,
    se silloin matkaan tempautuu,
    sukupolvi se kevään: sen täytyy voittaa
    oma paikkansa lehdillä kirjan sen,
    joka auki on maailman ulapalla,
    mitä opettikin sana viisauden:
    "ei uutt' ole mitään auringon alla."

    Mut keskellä aukeinta ulappaa
    kun uupuvat jälleen kulkijat uudet,
    ne paperikirjat ne todistaa:
    "joka taholle riittää rajattomuudet,
    sama etsintä elämät miljoonat
    jo ammoin vei, saman palkan antoi,
    -- eri laivat er' aikoja kantoivat,
    samat aallot kaikkia laivoja kantoi!"

    Ja ne pienet kirjat ne haastelee,
    ja se puhuu painettu ihmissana.
    Yö merten yllä jo hiljenee,
    kupu taivaan kaartuvi tummempana.
    Mut on kuin vuossadat haasteleis
    sun kanssas kaihoista yhteisistä,
    kuin maailman kirjaan sun matkasi veis
    joku ulapan hengettäristä.



WALTHER VON DER VOGELWEIDE: ERO MAAILMASTA.


    Walther:

    Nyt, rouva Maailma, en velkaa
    ma ole enää isännälle,
    te kanssaan laskut tarkastelkaa:
    kaikk' olen hyvittänyt hälle.
    Ket' auttoi hän, silt' ilo meni.
    Mä ennen juutalaistakin kuin häntä etsin avukseni.
    Hän vait' on aikaa kotvasen,
    mut sitten lunnaan kiristää, kun maksaa ei voi poloinen.

    Maailma:

    Oot suotta, Walther, vihoissas,
    ja turhaan pois sa aiotkin.
    Mult' aina saithan kunnias,
    sun tahtos aina tyydytin,
    kun jotain pyysit itsellesi.
    Ja surin vain, kuin puoleeni niin harvoin käännyit pyyntöinesi.
    Sä mieles malta, hyvinhän
    tääll' elät, vaan jos jätät mun, saat syömen ikisynkän.

    Walther:

    Aik' on jo, Rouva, vieroittua
    mun imemästä rintojas.
    Sun lempes katse petti mua,
    niin armas mulle, autuas.
    Kun silmästä näin silmään sinut:
    ihana olit, konsanaan en kauneuttas halveksinut.
    Mut kun näin sinut takaapäin,
    ma kauhistuin, ja iäksi sun moittijakses vihdoin jäin.

    Maailma:

    Siis sulle tahtos jättäen
    tok' yhden pyynnön tehdä saan:
    mont' ilon päivää muistellen
    mua palaa joskus katsomaan,
    kun ikävystyy sydämes.

    Walther:

    Sen ilomielin tekisin, jos voisin pelolt' ansojes,
    monihan niihin sortuikin.
    Hyv' yötä, rouva Maailma! Mä etsin ensi kievarin.



NIETZSCHE: KÄÄRMEEN KEVÄT.

(Bei der dritten Häufung.)


    Jo tielle nahkani ma kai
    luon, kuorin kolmannesti.
    Kyy jälleen himon multaan sai,
    -- sit' iän syödä kesti.

    Jo kivikoissa kiemuroin,
    -- voi isoomast' en laata,
    mill' yksin kesät elää voin:
    kyyn ruokaa, mustaa maata!



MAAILMANSOTAA.


    Maailmansota
    rinnoissa riehuu,
    lippuja vastaan
    liput uudet liehuu,

    tunne-urhot
    kun kiitää ja kaatuu,
    -- kunnes ne sydämet
    makaa, maatuu.

    -- Taas horjahti Mars
    Maan sykkivän puoleen
    muut tähdet kaikki
    nyt hukkuu huoleen,

    Maa yksin ja Mars
    avaruuksien merta
    niin keveinä keinuu
    kuin lapsina kerta;

    kuin ei sydänpuolikas
    toinen toistaan
    heiss' uhkais häätää
    ulos kammioistaan;

    kuin kesken kevään
    ei maailmansota
    Maan rinnassa riehuis,
    ei tuskan ota

    sydänsyihin Marsin
    tuimana syöpyis,
    kuin säikyntä heille
    ei veriin yöpyis...

    -- Vaan kauniisti liput
    liehuu, läikkyy,
    ja sodan tulet
    kevätyössä väikkyy,

    kun tuuman horjahti
    Mars radaltansa,
    kun sykähti Maa
    lepotiloillansa.

    Ja heleinä soivat
    avaruudet,
    kun liput kaatuu
    ja nousee uudet,

    kun tunne-urhot
    kiivaina kaatuu
    -- kunis tähti-sydämet
    makaa, maatuu.



VIIME KEVÄT.


    "Sun viime kevääs", sanoit,
    ja kevään lahjaa anoit
    ja viime kukintaas.

    Mit' anoit, kevät täytti...
    Se armon kättä käytti
    maan martaan yli taas.

    Puut verhos lehteen, kukkaan
    maan nurmet mesinukkaan
    se kuumin toukokuus.

    Ja suoniis tulet sytti
    ja rintaas sykähdytti
    sen kevään kaihoisuus.

    Sai päivät soittaa sulla,
    yöt aavistuksin tulla
    sai lupaas tulvien.

    Ja aatto sulle lauloi
    ja lemmen leikkiin pauloi
    sua tuuli keväinen.

    -- Mit' anoit, kevät antoi
    sua aamun aatto kantoi,
    sua tuuti tuuli yön.

    Ja murhees kahle laukes
    sydämes urvut aukes
    kautt' ihmeen, armotyön.

    Niin kuuli kevät lastaan.
    Vaan kevään ainoastaan
    laps suuri, anoit, sait.

    Mut eessä suven uksen
    täys tuskaa odotuksen
    saat vartoa sa vait'.

    Jok' aamu tuntees herää,
    -- ei tähkää tee, ei terää,
    se kasvaa vartta vain.

    Öin pitkin veres palaa
    -- pois kevään lahjan salaa
    jo tarjoot vaikertain...



KEVÄTITKUA.


    On itkua täynnä pääni,
    kuin tippuvesiluola se on.
    En elä elämääni,
    vain vaalin ikävääni,
    vain kaikuna soi läpi pääni
    ilo juhlist' auringon.

    Vain heijastuksena hohtaa
    valo sinne siunatun keväimen.
    Se itkun vihmaa kohtaa,
    se muistojen joukkoja johtaa,
    ja se kaihojen loimina hohtaa
    läpi kyynelkuteiden.



KUIN LAINEET ALLIN LASTA


    Kuin laineet allin lasta
    sua tunteeni tuudittaa,
    kun avaruuden aaltoiluun
    unimielin uupuu maa.

    Ah, sairas aallon armas,
    näin yö meit' yhdistää:
    jos luotani et lentää voi,
    mun lapsekseni jää!



ENS ILTA HEINÄKUUN...

[Vaillinainen. Julk. huom.]


    Ens ilta heinäkuun. Ruis tekee terää,
    peruna vartta vain, mut aikoo kukkaa.
    Yökasteen niitty keltanoihin kerää,
    ja kaalimaani -- sata taimirukkaa,
    joist' eloon ehkä neljäsosa jää... --
    kuin korviansa salaa ylentää.

    Ma siunaan niitä -- siunaan niitä syyttäin
    syypäät on iloihini, itkuihini
    ne tähkät, varret, taimet -- ikävyyttäin
    ne illoin ruokkii, kuinka aamuihini
    ne lapsen ilomieltä lainaakin.

    Ja nyt sen tajuan: nyt nousee hiljaa
    maan tunteet juuriin, varsiin, teriin maasta,
    öin keinuttaa ne vaikenevaa viljaa,
    -- ei päivin tähkät salaisuuttaan haasta,
    ma vasta verissäni tunsin vain:
    maan tuskan myös maan hedelmistä sain.

    Ja näen, kuulen nyt: nyt tuska suurin
    paraisiin varsiin, taimiin nousee tuolla,
    ne imee vahvoin, vahvenevin juurin,
    ne vettä vaatii, saa -- ei saa ne kuolla,
    mun kasvattini, -- -- -- -- -- -- -- --
    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

    Maan kipein murhe -- noin se tähkät täyttää
    mun varalleni, kallis kipusisar, -- -- --
    -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --



MIT' ITKETTÄVÄÄ IHANUUTTA


    Mit' itkettävää ihanuutta
    täys onkaan aamu heinäkuun!
    Veet heijastelee avaruutta,
    maa herää päivän suuteluun.
    Jo raudan terään tahko kalkkaa,
    apila tuntee laulun sen:
    käsistä suven korjaa palkkaa,
    ken uhras syliin keväimen.

    Ja vana valkolaivan kiiltää
    yl' ulapan, päin etelää:
    ja sydämeen sen välke viiltää
    ja katse laivan jälkeen jää.
    Vain päivän lapset pääsi matkaan,
    maan lehtolapsi yksin ei:
    kuin vilppaat viestit saapuvatkaan,
    yö hältä lähtömielen vei.

    Maan lehtolasta, lemmen orjaa,
    vain itkettää kaikk' ihanuus!
    Ken vieraan maasta viljaa korjaa
    Vain muita vartoo sato uus.
    Ken tunteet uniin uhrattuaan
    viel' aamun laivaan nousta vois --
    Vain katseluaan, kuunteluaan
    häll' iän jatkaa mieli ois --



KAHDEN PUOLEN AITAA.


    Kahden puolen aitaa
    vielä heiluu heinä,
    vielä viljaa tuuli tuutii
    suven säveleinä.

    Vielä lehto laulaa
    kahden puolen aitaa.
    -- Tuska vahtii aidaspuulla
    lemmentietä kaitaa --.

    Kahden puolen aitaa
    kaksi hylkylasta --
    onneensa juur' arimmillaan
    luopuu uskomasta --.

    Kaksi tuskan kuvaa
    kahden puolen aitaa:
    tuskan tuliaita leikkaa
    lemmentietä kaitaa.



LOITSU.


    Joet, taapäin kaikki virratkaa!
    Ala kiertää idästä länteen, Maa!
    Ja Aika, vainajas mulle anna,
    sylilapsina luokseni vuodet kanna!

    -- -- --

    Nyt kalleintani
    ma esiin manaan,
    nyt tahtoni kaiken
    panen kahteen sanaan --
    Maan tytär, mulle
    tule kevääs tuomaan,
    sen virrat ohjaan
    ma uuteen uomaan --
    Maan tytti, mulle
    kevättulvas tuo,
    mun koskissani
    sen kohista suo!

    Velon kohtalolta
    vain nuoruuttasi,
    sitä manaan käsistä
    murhaajasi!
    Vaan muistois hornan
    mä heitän heille,
    jotk' opasti lapsen
    elon korpiteille:
    sun kuolontuskas
    he tuntekoot
    -- sun, joka mulle
    osa minusta oot!

    Sun harhas olkoot
    vain houre-uni!
    -- Nyt heräät tervennä,
    kaivattuni!
    Ei väsy sulle
    käet kukkumasta,
    en syksyn syliin
    ma laske lasta.
    en tiedä hornasta
    tuskies,
    en pala tuhkassa
    muistojes!

    -- -- --

    Niin taapäin, Virrat, palatkaa!
    Keri takaisin kierrot tuhannet, Maa!
    Ja mult', Aika, mit' ahmasit, takaisin anna,
    luo, koskematonna mun luokseni kanna!



KIERTOKULKUA.


    Sun "tyyntä ystävyyttäs"
    en enää siedä, en;
    taas kärsiä saat sa syyttäs,
    minä rikon sen!

    Vain sanoithan: "Popu!" ja: "Popu!"
    -- minä sanasen mistä sain --?
    sanat huulten loppuu, ei lopu
    veren lauseet vain --.

    -- Ja "mun rakkauteni tyyni"
    ei tyynnytä sinua, ei!
    Ah, Herra, omako syyni
    minut syteen vei --?

    Toi kiertokulkuun tähän
    oma syymme meidät kai --?
    -- Halun meillä leikkimähän
    vain Luonto sai!



TUTTU KYYNEL.


    Nään jossain kyynelen, kaksi,
    ja kalvaat kasvot nään.
    Sinun tunnenko kalpenevaksi
    ja painavaks armaan pään --

    Vai itse itkenkö siellä
    ja katselen jälkees sun?
    On tuttu se kyynel, en kiellä,
    mut onko se sun vai mun --?



MUSIKAALISIA KOIRIA.


    Talo tumma, ikkuna auki iltaan,
    kuu taivaanrannalta kurkistaa,
    vaan ikkunalaudalta tähtisiltään
    penin katse kaihoten kohoaa.

    Ja soittoa tulvii ylhäältä sieltä,
    ja ikkunalaudalle painuu pää
    ja kohoo jälleen, ja koiran mieltä
    vain ulvonta haikea hellittää.

    Ja jos ulvahdan, hyvä herrasväki,
    minä myös vähän kaihojen kuutamoon.
    -- ken musiikin lumoissa koiran näki,
    suunvuoroni mullekin suvaitkoon!

    Ja uskokaa, hyvät kuulijani,
    ei älynne karkelo kesken jää,
    jos ulvova koira mun sielussani
    päin kuuta kuononsa ylentää;

    jos henkenne juhlien tähtivaloon
    peni pieni pyytävi ulvahtain,
    -- pian jälleen sieluni tummaan taloon
    sen aina ennenkin yöksi sain!



TUUTULAULU LAPSELLENI.

(Sylvesteriniltana 1916.)


    Salliman helmassa kaunis on,
    sielu, sun osaas sietää,
    kehtoon piillä kohtalon,
    kodikses se tietää;

    tähdestä tähteen heilahtaa
    loisteessa Linnunradan,
    vartoa onnea, vaatimaa
    tuhannen vuosisadan!



SELVÄÄN VETEEN.


    Jäätä ja lunta ja jäät' oli vain,
    vaivoin ma laivani lävitse sain.
    -- Saavuinpa selvään veteen:
    aallot vuorina vyöryvät eteen!

    Äsken aavojen äänettömyys,
    yksin kulkijan ikävyys.
    -- Kuulen jo kutsua monta,
    aaltojen lempeä levotonta!

    Ruskuen allemme murtui jää,
    eespäin! se vain oli määränpää.
    -- Vieläkö kestät, keula?
    suoraan näytätkö, suuntaneula?

    Tie meren silmiin vihreisiin
    päin suven tähtiä suunnattiin,
    kestimme tuimalla tiellä.
    -- Ulapat vihreät uhkaa nyt niellä!

    Eespäin! -- Mut minne, ah minne päin?
    Vaalenevan opastähteni jo näin.
    Vain meren pettäväisyys
    varma on -- vain menon yksinäisyys!

    Eespäin, mut eespäin yl' aaltojen vain,
    vaivoin kun laivani sulaan sain!
    Kerranpa taas kokan eteen
    talvi on valkeena hyytyvä veteen...



TEPON TIE.


    Sydän kurkussa, juoksujalkaa
    tään usein riensin mä lemmen tien.
    Joko lempinyt mä liioin lien?
    Vai äitimuori jo lauhtua alkaa?

    En lempinyt liioin, ei lauhtunut muori,
    yhä tuntee jalkani polun tään.
    Sydän muuten raukesi sykkeestään:
    pois maailmalle morsian suori!



AAMUSARASTUS.


    Ken lauloi: "Aamu sarastaa!
    Yön ahtaat portit aukeaa,
    ja kyynelusma unten vain
    maan kasvot vielä verhoaa."

    -- Oi katso, kanssas todistan:
    yön ahtaan nään jo aukeevan,
    ja kukkuloille tumman maan
    käy aamu -- aamu Manalan! --

    Ken luuli: "Herää kuolleet luut
    ja aukee vainajitten suut
    ja meitä vaatii vainiot
    ja kutsuu kalliit suvikuut!"

    -- Oi kuule, kumppaneikseen vain
    meit' ääni vaatii vainajain,
    ja kerran kevät saa, kun luut
    on lahonneet myös laulajain! --

                         V. 1917.



KESÄKUUN LAULU.


    Kaikkihan taas on kuin olla pitää
    läikkyy laine, siemen itää.
    Helpomp' ei hengitys olla vois!
    Kelläpä nyt runon syytä ois --?

    Katsella vain ja kuunnella vainen!
    -- Kuiskii aamu hopeainen.
    Kiertää lehtojen himmeät tiet:
    tuttuna tulluthan taas, suvi, liet --

    Tuoksahti tuuli ja läikähti laine:
    vaivaas maksa ei runon maine!
    Nurmeen nuokahti poika maan:
    maa ja taivas ol' ennallaan!



NAPUE.

19.II.1714-19.II.1914.


    Isojen vihojen maine
    kansamme muistot meille kantaa
    Yhäti nuolee kotimme rantaa
    salavihojen laine.

    Yhäti hukkain parvet
    väsymystämme vuottaa, vuottaa.
    Voittoons' eikö ne voi jo luottaa
    vuosisatojen arvet.

    Kymmenen yhtä vastaan
    aina he tulvivat ylitsemme
    Taistossa tarjos he opiksemme,
    vilpin ainoastaan.

    Mut on muistot meillä
    jalommat kuin voitot noiden:
    kestettyjen tappioiden
    valtamuistot on meillä...

    Napueta monta
    voittaen kesti Suomen kansa
    -- ei suo nauttia voittajansa
    hetkeä murheetonta.



LAPPIIN.


    Taas Lappiinko lie, sydän, lähtö sulla --?
    Taas vaipuiko armaas, maan poveen piiloutui,
    kun maailma kaikki näin usvissa ui
    ja kuoleman kulkuset soi korvissa sulla --?

    Taas valmiina lempeskö vainajasaatto,
    kun sateen suruharsot näin kattaa kaiken maan,
    kun aatokses hiipivät varpaillaan
    ja vaieten kuin Manan varjojen saatto --?

    Taas Haltioko huomenna eessä on sulla,
    koti korppien, sielujen toivottomain --?
    -- Kova alttari, mi karitsas ainoan vain
    pyys aina -- ja aina ol' ainoa sulla!



YKSINVALTAAN!


    Karjuu joukot kaikkialta:
    Hajoittakaa harvainvalta!

    Huutaa harvat toisialta:
    Rajoittakaa joukkovalta!

    -- Yksi yöstä, kukkulalta:
    Kukin oma -- yksinvalta!

                    10.IX.17.



NEMESIS.

Jasnaja Poljanassa syksyllä 1917 (Tolstoin maatilaa hävitettäessä).


    Oi suuri Pyhä Yksinkertaisuus!
    Sä yhä rauhassasi lepää vain,
    nyt uskostasi älä luovu lain:
    sun nimees vannoo aika, vastaisuus.

    Jo rauhan ansainneet on raukeet luus,
    ja sielus unhon suuren sunnuntain:
    elosi elit oikein opettain,
    oi järjen Pyhä Yksinkertaisuus!

    Näin aika oppis sineteillä sulkee:
    sun hautas yli talonpoika kulkee,
    totuuden julistaen tuomioita,
    ja hävittäen maita, vainioita,
    vain "toden kriteerio" olla julkee
    ja ratkoo meille oppis ongelmoita!



SINETTEJÄ.


    Taas koirankuonolaiset peitti maan,
    mi tuskan, inhon alla värisee.
    Ja ihmisveren vainun saatuaan
    kuin hurtat riistaansa he ajelee.

    Vain pyssy, pistin lukee lakiaan,
    kun vainolainen maassa vallitsee.
    Jo paimenetkin pelkää laumojaan,
    vuoks' oman päänsä säikkyin kalpenee.

    Ja hurtilleen he hallitusta laatii,
    maan, kansan valtakirjaa sille vaatii
    ja siveästi sinettejä pyytää --.

    Oh, Suomen kamaraa vain katsokaatte!
    Sinetit punaiset te sieltä saatte:
    yö sinne suomalaista verta hyytää!

                             19.XI.17.



VASTAVIRTAAN.

[Hieman vaillinainen. Julk. huom.]


    Vastavirtaan nousee lohen suku.

    Aallon urho, terässuomupuku,
    meren kehdon keinunnasta läksi
    vihreilt' ulapoilta Pohjaa kohti,
    oma luonto, lohen luonto johti
    ylemmäksi, yhä ylemmäksi,
    missä vedet hopein hohtelee,
    päiväksi miss' yökin vaalenee,
    kevään puhaltaissa yli maan,
    valon palatessa pohjolaan.

    Kohti suita virtain vihiseväin
    vetten urho rientää valkokeväin,
    niinkuin miekka aaltoin läpi viiltää,
    evät kuultaa, suomut kirkkaat kiiltää.
    Poukamassa lepää lyhven hetken,
    kuhinassa meren karjan muun,
    tuntee tuoreet vedet virransuun,
    jättää parven, alkaa kesäretken.

    Kohti tulvaa tulisinta, tuonne,
    miss' on vahvin vastavirran juonne!
    Missä vaahto kuohuu kuumimmin,
    poreet kuplii, pyörteet nousee, vaipuu,
    missä toiset myötävirtaan taipuu,
    -- sinne lohen luonto alttihin!
    Vastamäkeen, tummaa tulvaa vastaan,
    turvana yks tunto ainoastaan:
    tuinmain tulvavetten yläpuolla
    vedet kimaltavat kirkkahinnaan,
    vihisevät virrat hopeisinnaan
    kymen latvoill', ylämailla tuolla,
    yö kuin päivä siell' on seesteinen,
    pohjahiekka -- -- -- -- --

    Ylemmäksi, yhä ylemmäksi!
    Virran mukaan taipuu kaikki muut:
    putoo koskist' alas suuret puut,
    rantaa rauhallista lähemmäksi
    painuu parvet siikain, salakkain,
    -- vastavirtaan nousee lohi vain.
    Kohoo kosket uupumatta evän,
    näkee eessään vuolteen selkenevän,
    virran yllä valon uuden huomaa,
    tuoksutuulahdusta, kesän tuomaa,
    tuntee, suvantoja uidessaan,
    näkee suven saavan Pohjolaan,
    tuntee ilmain rannat ihanammat,
    avaramman taivaan aaltoin yllä,
    ripein evin, pyrstön pyyhkäisyllä,
    solmuvälit tekee nopeammat,
    tiensä aina varmemmaksi tietäin,
    kutsun kuullen yhä lähempää,
    -- -- -- -- tuntein aina vähempää,
    iloll' uoman uudet nousut sietäin.

    -- Eikä lepää koskein urho ennen
    kuin on suven laulavimman mennen
    ennättänyt syksyyn, tähtiöihin,
    jälleen päässyt vesiin vihreöihin,
    turviin tunturien hiljaisuuden,
    alle syksyn suuren avaruuden,
    kuin on täyttänyt hän luomislain,
    kevään käskyn, rakkauden vaiston,
    voittanut on miehuutensa taiston,
    ja on enää eessä talvi vain.
    Silloin senkin luonto lepoon taipuu,
    myötävirtaan lohikin jo vaipuu,
    -- -- -- -- -- -- -- koskiin alempiin,
    meren kehtoon, vesiin yhteisiin,
    kuin ei koskaan luonto sieltä pois
    vastavirtaan sitä vienyt ois!



TULIKASTE.

(Omistetaan maanpuhdistuskaarteillemme.)


    Tulikastetta vailla on vapautemme.
    Vaan kohta, kohtahan enää ei!
    Tulikastetta vailla on vapautemme,
    -- päin tulta jo tuiskivat askelemme,
    tien ankaran auki me lakaisemme,
    nyt Horna hoitonsa maasta vei!

    Kun Suomen mies on syttynyt vihaan,
    mikä sammuttaa sitä liekkiä vois!
    Nyt Suomen mies on syttynyt vihaan:
    tuli horna ja herja jo omaan pihaan!
    Nyt pieni leikkaus omaan lihaan,
    pois paise ruumiista, syöpä pois!

    Es'isät nyt elävät pojissansa,
    vuossadat jo nousivat rintamaan!
    Isät harmaat nuortuivat pojissansa
    ja tuntee juurensa nuori kansa,
    tulikastetta kohti kun vapauttansa
    se kiidättää yli tuiman maan!



MUITA RUNOJA



MAJATALO.


    Kuin ihmetyttää, oudostaa,
    yön jälkeen yön ett' yhä vain
    tuo suihkulähde pulppuaa
    all' ikivanhain vaahterain,

    ja yhä yllä kattojen
    kuin tuoksu kulkee kuutamo
    ja viileydessä ilmojen
    vain jatkuu pilvi-karkelo!

    Tuo kaikki on, tuo kaikki jää,
    -- yön vain sä lepäät, matkamies,
    niin aamuhämyyn häviää
    sun muistos täältä kuten ties.

    Ja joskus jälkeen vuotten tuo
    viel' uni ehkä mielehes
    tään lähteen, portit, katot nuo,
    ja kaiken, mi jäi jälkehes.

    Ne loistaa, viittoo viipymään,
    kuin outo mies, se kotis ois
    -- yön yhden suoja, vieras nimeltään
    sä enää jot' et muistaa vois!

    Kuink' ihmetyttää, oudostaa,
    yön jälkeen yön ett' yhä vain
    tuo suihkulähde pulppuaa
    all' ikivanhain vaahterain.

                      4.XI.17.



SPITAALI.


    Käy spitaalitautiset vapaina meillä!
    Ne mataa lieroina mailla ja teillä,
    pian taivaankannen ne tartuttaa,
    niit' ellei kohta jo niele maa!

    Tuli tauti Idästä -- alhaiso-vapaus.
    Moni uskoi: vaaraton tartunta-tapaus;
    ei Suomen miehen se veriin jää,
    ehk' ihoa hiukan näivettää!

    Ja kuitenkin tauti se tarttui, se varttui,
    ja valkosuomuja ihoon karttui!
    Veri kaikille myrkyille altis jo on,
    koko sielu turta ja tunnoton!

    Tuli Idästä tauti ja Itään kääntyy
    mies Suomen, ja veljeilemään jo vääntyy
    kera tartunnan tuojan saastaisen,
    oman maansa, kuohilas, kavaltaen.

    -- Ulos maasta, Horna! Pois hospitaaliis
    Nevan rannoille, keralla elävän saaliis.
    Ulos, tartunnan saaneet, taivaltakaa!
    Päin Itää! Tai nielköön teidät maa!

                                 12.XI.17.



"MYRSKYLINNUN" LAULAJALLE.

Kasimir Leinolle, 50-vuotiaalle.


    Kun mylvi myrsky ja laine lauloi
    ja rantaan loiskivat kevätveet
    ja yli aaltojen ilmain halki
    soi myrskylintujen säveleet,

    niin laajoiks aukeni taivaan rannat,
    maa kaikki nuortui ja norjistui,
    ja päivän kultia kukkuroillaan
    mert' aavaa päin runopursi ui.

    Mi riemu päästä noin päivää kohti
    ja vetten leikkihin väljempäin!
    Kun taivaan tannerta tuulet pyyhkii
    ja sarjat pilvien kiitäväin,

    mi lumo laulajan mielen täyttää
    ja elon usko ja uskallus!
    Ja illan seesteessä eteen nousee
    maan kauniin, kaukaisen kangastus.

    -- -- --

    On suvi mennyt, on saanut syksy,
    jäänriitta rannoilla helisee.
    Ja talven ankeus mieleen astuu
    ja rantaa laulajat astelee.

    Niin uhkaavaiset on taivaan ääret
    ja pihat pilvein niin kolkot taas,
    ja miehet nuoret syysmyrskyin alta
    runopurtta monta jo maalle kaas.

    Syyssuku nuori nyt rantaa astuu,
    on sillä mielessä talvi vain:
    vaan kevään laulajan silmä seestyy
    "mä kevätmyrskyjä mennä sain!

    Ol' ilo laskea ulapoille,
    kun liian ahtaaksi kävi maa!
    -- se muisto syksynkin murheen alta
    kuin valo auringon vapahtaa!"



LABYRINTISSÄ.


    I.

    Kuin kääpiö, kuin rupikonna,
    joka hetki sun tielles mataa
    elon inho, kohtalon pilkka.
    Vihan kelmeän kehto vain on sun ties.

    Näin harhasit neuvotonna
    kai vuotta jo viisisataa.
    Elon almuna riemun tilkka
    oli ärsytys vain, labyrintin mies.


    II.

    Pois toivotko, sielu, pois auringon valoon.
    Ah, et valon lempeetä rauhaa sa tapaa:
    et itsestäs ole koskaan vapaa,
    kunis painunut oot Manan tummaan taloon.

    Tien löysi jo myrkky sun sydämeesi,
    mi koskaan ei orjuuttas anteeks anna:
    Kain-merkkisi peitä tai julki kanna,
    sydän tyytyis ei, kunis askeleesi

    turun ääreen ohjais, sun maahan heittäis,
    ja ystäväs saapuis ja houkat ja portot
    ja säästäen säälinsä sala-kortot
    sun päällesi sylkis, sun rapaan peittäis.



KATKELMA LAPIN LAULUSTA.

(Vanha Kehno laulaa:)


    Työ tuhma, tehty mun nimissäni,
    nyt liki taivaita ilkkuu, luihkaa:
    nyt mitä, Lappi, sa laulelet,
    mitä miettii aivos, mitä syömes suihkaa?

    Voi, vihaa suihka ei sydän suuri,
    voi, sotaa aivot ei ajattele;
    maa rauhan on Lappi ja lemmen maa,
    sen suonet muuta ei suihkaele.

    Vain yksi jäljellä kotiperu
    sill' on: uni, ruokkima haave-hauteen.
    Se saamiks saamin viel' ilmaisi,
    jot' en vuoteen nähnyt mä kymmenkauteen.

    Niin, uni! Ja unessa viisastuihan
    mies muinen, -- mut on jo sekin toista
    se on helmi, sioille heitetty,
    siit' älyä ei sian silmään loista.

    Yhä sokeemmaksi se tuhraa tursaan,
    yhä pöhöttää totinaaman pahan,
    ja joi'ut maineiksi joutilaan
    se hautoo höyryissä mäskimahan.

    Pää unta kestää, ei järkivähää,
    se siell' on viisainta kokemusta.
    Laps' sietää torttua, vitsaa ei,
    -- se siellä kuria, kasvatusta.

    -- Sä synny poikana pomo-lapin,
    sä kehtoon vierähdä kansalliseen:
    oot maasi ihme ja ihastus,
    jo kehtoos kuulet sen ehtimiseen;

    ens' aivastuksesi kirjaan viedään,
    kun hampaan saat, olet satuprinssi,
    kun parut, huolesta tummenee
    joka setäs, tätisi silmälinssi;

    imet hunajata -- niin, ime, ime! --
    vaan siihen totut sä iäksesi:
    kunis Ruotsin punsseihin rupeat,
    on tutti uskosi, autuutesi.

    Kun koulukirjoista luet kerran:
    "myös lappi petulla muinen eli,
    -- jos selvän rukiin sai syödäkseen,
    voi pahoin siitä, niin oudosteli",

    niin pahoin voit sinä lukemastas:
    sä sian ruuaksi tiedät rukiin,
    -- sun kaakkus vehnää on Venäjän,
    ruis tuskin piioilla menee mukiin.

    Sa katsot valkoista hipiääsi
    ja kirjas tietoa tutkit kummaa:
    es'isäis ollehen sanotaan
    kotakansaa huolesta, savusta tummaa

    -- sa rotus uskoisit uljaammaksi,
    sukujuures taatummin arvoisikses,
    -- kuin sinut voikaan ne versoa,
    kuin sopii nuo esivanhemmikses? --

    Niin elät kuitenkin kaikitenkin,
    kuin oisi suurempi syntyperäs:
    se usko ainoa uskos on,
    se elinhermos, se silmäteräs;

    niin kasvat onnesi kantamoinen,
    et koskaan varvasta kiveen loukkaa:
    hyvin sahviaaneilla suojellaan
    kesin, talvin jalkaasi rotusoukkaa;

    naiskädet vaalivat, vartioivat
    sua puntarpäästä niin harmaapääksi,
    sinut "maasi toivoksi" ristitään,
    (kun synnyit kansasi syöttilääksi).

    Voit joskus unta sä nähdä pahaa,
    es'isäis kauhuista erämailla,
    koet joskus kauhua itsekin,
    kun kuppaa sääski sua lemmon lailla,

    ja ilkunvärveeseen suusi vääntyy,
    -- vaan koht' on lääkitty vaivas, vammas,
    sun luonas piikoja parveilee,
    sun peittää suudelmin pappas, mammas.

    Sa tarhakukkana kasvat, tuoksut,
    on sulle viima ja nälkä vieras,
    -- vaan sielus saa vian, sattumoin
    jos nurmiheinä sua varteen hieras.

    On tarkoin aidattu elos tanhut,
    ties selvä kehdosta hautaan asti,
    -- et eksy tuiskuihin tunturein,
    teet varmaa taivalta vakavasti,

    et koskaan tarhasta metsiin kaipaa,
    vaan kilpaan valon ja valistuksen
    jo lasna syhyy sun sielusi,
    -- suku takaa kilvalles kruunauksen.

    Tien kodin helmasta koulun helmaan
    käyt nauha kaulassa, karitsainen,
    käyt kaulanauhassa kulkunen,
    ja siinä helinä hopeainen:

    "näin astuu kauniisti karitsainen,
    maan armaan toivo ja taivaan lempi:
    ja taivas mulle on matkanpää,
    maan onni määräni läheisempi".

    Maas isäin silmiä palvelemaan
    hyvin kyllä taivutkin, tuota pikaa:
    et ole hurtta, et aitomus,
    ja ryhdissäsi ei mitään vikaa;

    vaan maasi äidit voi kaunaa kantaa,
    kun porsaanrei'istä käymään opit,
    kun tieltä tarhoihin pujahdat
    ja ainoot mansikat suuhus nopit;

    (ne sulle kasvoihan, sepä tietty,
    vaan vaimoin tapa on kaunaa kantaa:
    sua mansikoilleen he haluais,
    vaan niit' ei lahjaksi tahtois antaa).

    Niin, lemmen opit sa opin tiellä,
    kun vielä märkä oot korvais takaa,
    se ensi oppis, se viimeinen,
    pian sielus siinä iki-untaan makaa;

    niin, lemmen opit, jos muut' et mitään,
    sulotemput taitavat lemmenhovin:
    jos äly sinuun ei suostukaan,
    on sulle onnetar aulis kovin;

    sinut jälleen onnetar kätilöipi,
    taas kapaloi sinut eloon uuteen,
    sinut uskoo käsiin maas tytärten,
    -- sa uskot vain osas sankaruuteen;

    suku-uskos säilyy, jos muu ei mikään,
    jos onnen poutaan älys oraat kuolee,
    jos kultavuoria viisauden
    pääs aseet turhaan, iki-turhaan vuolee.

    Ja pyöreäksi käy pieni pääsi,
    ja pieni viisautes pyöristäytyy:
    "kun maani pappoja pokkaa vain,
    mun näenhän hyvin käydä täytyy;

    ja ma pokkaan kyllä, -- kun muut' en mahda,
    ja mun hyvin käy, -- kun ei taida toisin";
    ja porras portaalta ylenet,
    oi pokko, tunnuksin mielienmoisin.

    Niin, tunnuksesi -- sun uskos sukuus,
    ja kannuksesi -- oman nimes kaiku:
    ne kilpa-askeles keventää,
    sun mieltäs nostaa kuin uhrihaiku;

    -- tuo uskos, josta et kilvoitellut,
    tuo nimes, sattumakaupoin saatu,
    jalo kannus, syntymäll' ansaittu,
    -- kas siinä sankarilahjais laatu.

    Ain' auttaa Jumala herrasmiestä!?
    -- sen kuulit kehtoos, sen itse koet,
    kun herrasmiehenä unohdat
    es'isäis kotain nälät, karstat, noet,

    kun koulus käyneenä teikaroiden
    kivikatua mittaat maas "residenssin":
    niin, joutohetkinäs saavutat
    elontyöhös korkeimman "kompetenssin".

    Sä löytään parkettileijonaksi,
    ja tieltä lemmen ja tanssimisen
    näät etees aukeevan piankin,
    min mielit vain, uran kansallisen;

    niin, kansallisen, Lapin-kansallisen:
    mi kunniata ja rahaa takaa,
    mi maksaa syöminkis, juominkis,
    pääs tyhjän pääomast' osingot jakaa.

    Ja kun karkeloinut oot kyllältäsi,
    maan toivontähtenä tuikahdellen,
    suurtöiden urille uhraudut,
    (-- vain maasi pienuutta valitellen),

    tyyssijas, sielusi painopisteen
    pois humusta tanssisalien siirrät:
    saman viivan kodista kapakkaan
    työtuntis tullen joka päivä piirrät;

    käyt tuuma tuumalta uras uljaan,
    kun kiviä astut -- et toki multaa --
    myös aatos päässäsi astelee:
    "viel' oisko kyllältä Lapissa kultaa?"

    Niin, pyöröss' astuvi aatoksesi,
    kun ruhos kasvaa ja pyöristäytyy:
    "kun kultaa kyllin mä kokoon saan,
    niin kumartaa mua kansan täytyy".

    Ja kertomuksesta koulukirjas
    sa muistat hulluutta muinaislapin,
    joka kultarannoilla jokien
    vain kalaa pyys, eli nipin-napin,

    vaan lapsirääsyin vain huviksensa
    joen kultahietaa soi käsin kaivaa,
    -- niin, selvään saamista nähdä saa:
    kun aju nukkuu, näkee ruumis vaivaa.

    Vaan sinä, -- tomppelin pojanpoika --
    sa kullanhuuhdonnan taidat tarkoin,
    vaikk' ethän usein maas jokia nää
    ja kaupungistasi lähdet arkoin:

    vain papereilla sa huuhdot kultaa,
    vain niitä täyttelet, niitä sakkaat
    ja niillä itseäs ikuistat
    ja niistä ruokit sa unes rakkaat;

    näät unta siitä, mill' lasna leikki
    isoisäs, laulaissa suven laineen,
    sä miesnä siitä päämääräs teet,
    sä sillä itselles leikit maineen.

    Ja tarkoin tuiskuilta tuntureiden
    sä nenäs suojaat ja kitas, nielus,
    vaan kultavihmassa tuiskuaa
    pian umpipäihinsä uljas sielus;

    vain salasyntejä sielus hautoo,
    vaan yö se peittää sun tursaan-polkus,
    ja päivin jälleen oot miesten mies,
    ja kansas kuva on tyyni kulkus:

    kun ulkomaisessa peskiss' astut
    ja silkinkiiltävin tornilakein
    ja hevonnahkaisin kallokkain
    ja porsaannaamallas hymy makein,

    ja salkku turpea kainalossa
    ja siinä kansasi tulevaisuus
    -- pääseita ilmetty, Beive oot,
    kai lihaksi tullut uus-lappalaisuus!

    Sua "tirehtööriksi" tittelöidään,
    työs: koota työttäsi voitot, korot,
    ja maasi miehiltä huuhtomoos
    salakähmää suoltaa rahat, konnut, porot,

    ja voimavaunuissa ryntäin rohkein
    sukus ylevyyttä ja kunniata
    ja arvonimeäs edustain
    pääst' ajaa päähän avoin voiton rata.

    Vaan sattui, sattuipa seidallekin
    paha päivä joskus ja kuuma olo,
    hikihetki katveessa Lapin yön,
    pojan laihan kourissa leikki nolo:

    kun saituriksi sen saami keksi,
    sen pahoin peijaavan häntä luuli,
    -- pois siltä kielsi hän kolehdit,
    jopa kimppuun kävi kuin tundran tuuli,

    sen kaasi kallio-alustaltaan,
    suin-päin sen tanteren puoleen heitti,
    kovin hautoi hartialihat sen
    ja solvauksin polon juipin peitti.

    Ja samoin sulle, uus seita, samoin
    voi tunti sattua tuimanlainen,
    ja elos hetkeksi hämmentää
    voi murhenäytelmä kotimainen:

    kun maasi miehiä nypit liioin
    ja liioin luottoos ja nimees luotit,
    -- vaan miehet nousevat närkästyin
    ja tuimat heillä on virren nuotit,

    ja he kysyy sulta sun kunniatas
    ja mitä korska sa tavoittelit,
    ja papereistasi tiedustaa,
    mitk' ovat taitonas taikapelit,

    mik' onnes syy, mikä parhain arpas,
    kun maalle muulle on arpa nurja,
    -- ja he huutaa: "veijari huikea!"
    ja huutaa: "tunnoton, juuttaan turja!"

    Ja pätö syypä on suuren huutoon:
    nimiriimuja muiden sa omin päisi
    ja muiden kassoja käyttelit,
    ne ettei homehtumahan jäisi,

    (ja vanhaa tapaa sa muistit hyvää:
    ken venheen tarvitsi joen poikki,
    omin päin sen lainasi mistä voi,
    ja tyytyväisnä sill' yli soikki);

    lait omat käytit ja kurssit omat,
    pääomas kasvua jouduttaakses,
    (ja muistit: määrääs jos aiot sa,
    muut kumoon aja, älä katso taaksesi).

    Kas siinä syytä on tomppeleiden
    kovin sinuun kauhtua, hermostua,
    sua syntipukkina kovistaa,
    jopa kimppuus käydä ja lyödä sua --.

    Vaan väleen seidalle saami leppyi
    ja kutsui jälleen sen kunniaansa
    ja rasvoin voiti ja hautoi sen,
    taas luotti lasna jo luottamaansa;

    ja väleen luottavat sinuun jälleen
    sun lähimäisesi, koko kansas,
    kun näytät valkeina paperis,
    kun hetkeks syrjään viet verkkos, ansas,

    ja hetken teettelet katumusta
    ja kääntymystäkin kummittelet,
    luot nahkas, uudeksi sukeat,
    tai hetken pillojas piileskelet:

    niin sinuun onnetar suostuu jälleen,
    voit pian heilua profeettana
    työn kotimaisen, työn tuottavan,
    työn-aatteen kansalliskaitsijana,

    lyöt pystyyn yhtiöt, toiminimet,
    ja henkes tulkeiksi lehdet pestaat,
    ja "koko kansaasi" vetoat
    ja julki juhlit sen kera ja kestaat.

    Ja hyvä nimes sua varjoo jälleen,
    ja osaat välttää jo kuperkeikkaa,
    -- ja silti kaakusta kansasi
    kätes varma vahvimman viilun leikka:

    niin edelleen elät kunniassa,
    -- jos ehk'et liialla kunnialla,
    -- jos ehk' on kunnias luonutkin
    sukus suuri, nukkuva nurmen alla;

    ja kuolet tyynesti, -- jos sa kuolet --
    pääs painat vasten täpötäyttä vatsaas;
    ja kuvan porhosta Lapinmaan
    yl' aikain näyttää sun hautapatsaas.



GERMAANISTA LYRIIKKAA



ILONPÄIVÄ.

(Otto Ernst.)


    Niin, piipun ma ostin kuin ostinkin,
    savipiipun oikean, hei!
    Niin, armas, taloussääntömme
    ja järkeni hiisi vei!

    Hehee, savipiipun muhkean
    minä ostin kuin ostinkin;
    sopis suuhun se sokeriparoonin,
    sen Hollannin Mynheerin!

    Niin, naura, vaimo, sa nauraa saat,
    -- mikä oonkaan ma piippumies;
    mut iloissaan mitä muutakaan
    osas tehdä, taivas ties!

    Niin päähäni nous ilo, jälleen kun
    poju kultamme terve on.
    Ja ain' ostanhan jotain, -- mitä vain --,
    kun on mieleni murheeton.

    Ja kun murheetta oon, minä tuhlaan näin,
    kevytmielistä kai se lie.
    Vaan sellaisna synnyin ja kuolen myös,
    ja on sellainen eloni tie.

    Kas niin: siks ostinhan piipunkin.
    Se on muhkea, myönnähän!
    Tosin, Herra nähköön, veikin se,
    vei markan pyöreän!

    Niin kädessä piippu ma kuljeksin
    ja hyräilin vain -- hui-hai!
    Ne töllötti, tyrkki toisiaan
    ja irvisti: "hullu kai!"

    Ja vapaus sullakin, armaani,
    on samoin arvelemaan.
    Poju, tahdotko piippuni hienon tään?
    Ota, lyö se lattiaan!



ISÄN VIULU.

(Otto Ernst.)


    Taas salaa poskeen painan
    ma viulun rakkahan,
    ja kielten yli jousta
    vain salaa kuljetan:

    Jo vaalein tyttäreni
    käy tanssiaskelin,
    ja tummin mukaan laulaa
    jo äänin helkkyvin.

    Ja nuorin nukkeansa
    se tuudittaa: tu-tuu!
    Suursilmä poikaseni
    vait' yksin uneksuu.

    Hän pihan piilipuuta,
    vanhusta katselee.
    Sen latvassa jo untaan
    kai tuuli tuutinee?

    Kai, poikaseni, kuulet
    tään soiton tuulispäät?
    Kai, poikaseni, siinä
    sa rusopilvet näät?

    Mun poikanani oothan
    sa poika kuninkaan!
    Sa aamun purppurassa
    oot prinssi kaukomaan.

    Ja linna merta liki
    siell' uljas mulla on,
    -- ja tervehdyst' on sieltä
    tää tenho soittelon.



KAUPUNKI.

(Jacob Tegengren.)


    Sua vihaan niinkuin verenimijää,
    sua ikinälkäistä, sua petollista,
    jok' uhriesi sydämiä syöt
    ja heidän vertaan juot ja kyyneleitään.
    Sua vihaan -- valheen vaippa vainen jää
    jälelle loistoistasi kalleimmista.
    Ain' äänes huutaa, huumaa, päivät, yöt,
    ja vankis hourein hiipii kauhun-teitään.

    Et nuku konsaan. Suonin kuumeisin
    elämä villi kiehuu sisälläsi,
    ei konsaan uhris sulta rauhaa saa,
    ne rientää, raataa -- vaan ne hautaan halaa.
    Ain' oot sä tyytymätön kuitenkin:
    ain' uutten uhrein himo syömessäsi.
    Et konsaan kyllin polttopuuta saa,
    -- sun liedessäs vain ihmissielut palaa.

    Sä vilpin pesä, aina paisut vain,
    -- min kalpeammiks orjalaumas saavat,
    sen upeammin itse rehoitat --
    sua ruokkii päivä päivält' ihmishiki.
    Ei konsaan seiso grottemylly lain:
    sen uhrit, verens' antain, auki haavat,
    sen kitaan ahmivaiseen hukkuvat,
    -- se kaiken murskaa, syö, mi saapuu liki.

    Suurkaupunki, mi maneetti sä liet:
    mi taikavoima vetää uumeniisi,
    mi mahti sinne imee, vangitsee,
    mi hornan lumo huumaa, sitoo sielut!
    Maan lasten -- rikkaan, köyhän -- kiertyy tiet
    sun luo -- he luottaa onnen-lupauksiisi,
    lumeistas silmät heiltä huikenee,
    -- ei nää he, ett' on auki hautain nielut.

    Pois auran kurjest' otat ihmiset,
    viet tupain rauhan, taivaan valon heiltä,
    viet suorat tavat, luonnon puhtahan,
    ja annat tuskan, hädän, alennuksen.
    Yön merenä sä ylleen aaltoilet,
    vain vainaat rantaan kannat kuohuis tieltä.
    Heit' ajat lailla pedon raivoisan
    ja vihdoin uuvutat luo kuolon uksen.

    Kuink' usein huudon hurjan kuulla sain
    päin taivaita öin kirpoavan maasta,
    pesistä tuskain, teiltä kurjuuden,
    yön lasten, eksyneitten orpoin luota.
    -- Niin parkuu tuomittujen parvi vain,
    vihasta kuohuin kostonhimokkaasta.
    Ah, kuolinhuuto surun lapsien,
    joit' aamunkoi ei enää konsaan vuota!

    Suurkaupunki, sua opin vihaamaan,
    sua porttoa, sua noitaa tunnotonta.
    Sua vihaan ma, kun sinussa ma näin
    vain vampyyrin, mi uhrejansa vainoo.
    -- Pois luotas, luonnon helmaan rauhaisaan,
    nyt tieni kääntyy käymään päivää monta.
    Ma sielunsairaaks, sielunorvoks jäin,
    kun kivimuuris kotini ol' ainoo.



KUOLLUT MAA.

Legenda (Carl Spitteler.)


    Kovin taivaan portteja kolkutetaan:
    tuloss' enkeliparvi on ratsuillaan,
    ulos vaativi vartioita.
    "Mitä nyt, pyhät veljet?" -- "Riemuitkaa!
    Ilon meille salli jo vanha Maa!
    Sitä, soittaja, kaikille soita!"

    Ja kun portit heille aukeevat,
    joka suuntaan nostaa he pasuunat
    ja puhuu täysin palkein:
    "Hoi, kansat, hohoi, hallelujaa!
    Hoi, kuulemaan ilosanomaa,
    heti, juhlavaattein valkein!

    Mit' oomme kiihkeimmin rukoillut,
    kukin kaihonnut, tuskin uskonut,
    todeks saanut on armosta Herran:
    Maan päältä me riennämme riemuiten,
    meno väsähti jo veritähden sen,
    elo tuikahti viimeisen kerran!"

    Ovet, ikkunat oitis auotut on,
    kaikk' autuaat saa joukkohon,
    ja ratsuin tai jaloin paljain
    maapalloa kohti vaikenevaa
    kera pillien, rumpuin he painaltaa,
    kera soittojen, naurujen, naljain.

    Vaan saatossa tähtien välkkyväin
    Maa-vainaan kurjan kun kohtas he näin
    sumuss' uivana, hiiltyneenä,
    jopa pillien piipatus tyrehtyi,
    syvä surku jo nousi, jo hämärtyi
    joka silmä kyyneleenä.

    Ja hiljaa hiipi he varpaillaan
    liki jättiläishautaa, alhoa maan,
    ja kuiski kauhuin ja kammoin
    suvust' edesmenneestä ihmisten,
    sen taistoista, tuskista, turmasta sen,
    ja onnesta, olleesta ammoin.

    Ja he sovitusalttarin rakensivat,
    sen äärellä messuten lauloivat
    papit turman valitusta,
    requiem aeternam soi huulillaan,
    kun vihkivesin he pirskoitti maan,
    pyys taivaan siunausta.

    Ja Siunaus maan yli leijasikin,
    Pyhä vesi se pyrki peltoihin,
    -- vaan nähkääs, nähkääs tuota!
    Pyhä vesi miks arkana kiertää vain,
    -- ja Siunaus lentävi lepattain:
    miks säikkyi se pois maan luota?

    Huus Vihkivesi: "En nää mä, en nää
    maan pinnalla alaa pienimpää,
    mit' ei kyynelin kasteltu oisi!"
    Ja Siunaus: "Paikkaa mä löydä en,
    miss' ei muisto asuisi murhien,
    mit' ei kirous vartioisi!"



SYDÄNYÖN LAPSI.

(J. J. Wecksell.)


    Miks synkeä lapsi mä synnyinkin,
    laps sydänyön, sydänvaivan?
    Minut Luojani loi elon kuohuihin
    kuin hauraan kaarnalaivan.
    Ah, onnen ma sain ja ma tuhlasin
    ja Herran mä hellytin rukoillen:
       Isä, kylmenin sulle!
       Nyt kostat sa mulle:
       maan kylmän et rauhaa
       suo ahdistetulle!
       Isä, mulle armos suo,
       Isä, yöhöni valos luo,
       vuoks poikasi Kristuksen,
       vuoks poikasi Kristuksen!

    Mua helvetin valtaan et jättää voi,
    kuin kietookin se nyt mua.
    Omaks saatanan et mua pettää voi
    verilunnahas sitoo sua.
    En vihassas, Pyhä, Vanhurskas,
    ukonjylyss' en nää koko suuruuttas
       sua on kointähden palo,
       sua päivänsalo
       ja kasteisen aamun lempeä valo!
       Isä, mulle armos suo,
       Isä, yöhöni valos luo,
       vuoks poikasi Kristuksen,
       vuoks poikasi Kristuksen!



AADAMIN LEPO.

(Carl Spitteler.)


    Taas turhaan Aadam käden kiivaan iskenyt
    on porttiin Eedenin, ja maita harhaa nyt.
    Ei vaimon itku, valitus ei lasten
    pidättää häntä lepoon yhteen kohti saata.
    Kuin varmaa asuinpaikkaa välttäis vartavasten
    hän eespäin rientää pitkin, poikin maata.

    Niin kerran päiväll', levätessä Aadamin,
    rukoili Eeva Herraa uhrein palavin:
    "Noin suitsee uhrini sun puolees, Ylin.
    Ma kurja milloin kodin löynnen, rauhan sylin?
    Talossa taivaan kahlett' eikö mitään,
    mi estäis puolisoni riennot länteen, itään?"

    Tään kuuli Herra, nosti käden tulisen
    ja Eevan esikoiseen sytti kuumehen.
    Ei pappi paranna, ei lääke eloon auta,
    ja viikon päästä kedolla jo kaartuu hauta.

    Ja Aadam surren alkaa vaellustaan jatkaa,
    vaan salaa ympyräksi kiertää jalat matkaa.
    Vast' ääreen haudan kierrostaan hän pysähtää,
    luo toisen haudan, kodin tekee, sekä lepoon jää.



IKEEN ALLA.

(Hamsun.)


    Sanot: Jumala hyvyys on.
    Minä luotunsa oon, -- ma vastaan
    ja hän mulle on armoton.

    Sanot: kaiken tietää hän.
    Mua vihansa silti vainoo
    läpi karvaan elämän.

    Ajan lyhven hältä sain,
    ja kun syömeni sykkivä taukoo,
    se tuntee tuskan vain.

    -- -- --

    Sanot, julistat: Jumala on...



HYMNI.

(Novalis.)


    Ei moni tiedä
    salaisuutta rakkauden,
    tunne janoa ikuista
    ja nälkää sammumatonta.
    Pyhä ehtoollinen
    ei arkimielelle
    syvyyttänsä avaa.
    Mutta ken kerran
    hehkusta armasten huulten imi
    hengitystä elämän,
    keltä pyhä tuli
    värinäksi aallon sulas sydämen,
    kenen silmä aukes
    tuntemahan taivaan
    syvyyttä tutkimatonta,
    saa syödä jumal-ruumista
    ja jumal-verta juoda
    iäti.
    Ken lihallisen ruumiin
    tajus jalon arvon?
    Ken voinee sanoa,
    ett' ymmärtää hän veren?

    -- Vain _yhtä_ ruumista
    on kerran kaikki,
    autuutehen aallot
    taivaallisen veren
    keinuttavat ihmisparin silloin.
    Oi jospa maailman meri
    jo punertuisi
    ja kivi lihalliseen, tuoksuvaan
    sulais elämään!
    Ei atria kallis pääty koskaan,
    ei rakkaus kylläiseksi saa;
    ei kyllin syvään, kyllin läheltä
    se autuuttaan voi omistaa.
    Ain' hellemmiks saa huulet
    ja siirtävät nautinnon
    yhä syvemmä sydämeen.
    Kuuma nautinnon väristys
    käy sielun läpi,
    sydän isoo, janoo
    aina enemmän:
    niin kautta ikuisuutten
    jatkuu atria rakkauden.
    Jos kerran vain
    sitä saituri maistoi,
    hän kaiken jätti
    ja viereemme istuutui
    ääreen kaipuun pöydän,
    mi ei koskaan tyhjene.
    Hän rakkauden
    ylivuotavaks tuntee
    ja nauttii ylistäin
    verta ja ruumista.



POISSA KOTOA.

(Adolf Bartels.)


    Jo kotiin vaiti palaisin
    enk' enää kulkis pois.
    Taas nähdä tanhut rakkahin,
    miss' elin lasna, mielen' ois.
    Puutarhaan isän tulla
    taas kera kevään mulla
    ois kaipuu -- ah, jos päästä vois!

    Eess' ikkunani seisoo puu,
    jo aikaa alaston.
    Se muurein väliin piiloutuu
    valosta taivaan, auringon.
    Puu pian kaadetahan,
    ma pian kuihtumahan
    jään yksin tänne, juureton.



HAUTAKIRJOITUS.

(Jacob Frese.)


    Maaemon rintaa painaa hän vielä kuoltuaan,
    hän, jota kohdust' äidin se holhos poikanansa
    niin ylpeänä vaikka hän polki emoaan,
    sen hoiviin vei hän luunsa, silt' etsi lepoansa.
    Niin kuuliaisna poika se painui rintaan maan,
    niin rakkaana niel' emo rakkaimpansa.



TUNNUSLAUSEITA



TUNNUSLAUSEITA.


Non multa -- se on lyriikan tunnus. Lyriikka antaa vain sytykkeen
lukijan mielikuvitukselle, eikä jäsentele sitä maailmaa, mistä se on
kajastusta.

                    *

On kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että
hän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule.

                    *

Parempi jäädä aikansa velkojaksi kuin velalliseksi, joka vaivoin
maksaa edes korkonsa.

                    *

Sanomalehtimies -- ammattivalehtelija.

                    *

Ainoa pahe: heikkous.

                    *

Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani
se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.

                    *

Itseinhoni antoi minulle kerran nimen "yksinäisyyden monomaani". Yhä
minulla on ajoittain monomaniana inhota itseäni.

                    *

Minun sieluni ja ruumiini eivät elä koskaan minkäänlaisessa
avioerossa, kuten monien. Päinvastoin: ne syleilevät toisiaan
ainaisessa avioyhteydessä, niin että ainakin minun tuntoni väittää
niiden olevan yhtä.

                    *

Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla.

                    *

Minä en ole mikään "synnynnäinen runoilija", en mikään "runoilija
Luonnon armosta". Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, Luonto
ei ole lahjoittanut minulle muuta kuin -- oman luontoni. Olen vain
runoilija -- luontoni pakosta.

                    *

Taiteellinen tuotantoni on minun oman minuuteni rakentamisen
historiaa.

Runoudella, joka ei sisimmältään ole sellaista minuuden
rakennushistoriaa, ei ole minulle mitään lopullista arvoa.

                    *

Helmiina! Sinä nureksit minun vaikenemisestani. Voi Helmiina! sillä
kuinkasta minä taitaisin nostaa purjettani siellä, missä en koskaan
arvaa, miltä ilmansuunnalta seuraavana hetkenä tuulee? Eihän minulla
tässäkään ole muuta kuin -- istua ja hengittää.

                    *

Helmiina! Sinusta täytyy aina ottaa -- keskiproportsionaali!

                    *

Aina hiukan vähemmän paavillinen kuin paavi itse!

                    *

Sä itse ole lauluistasi kaunein, runoistas kaikist' ole ainokaisin --!

                    *

"Vapaamielinen" teologia näyttää pitävän huolenaan enemmän
maailmankatsomuksensa moderniseeraamista kuin uskonnon auktoriteetin
tukemista. (Kailan dogmatiikka, Virkkusen vesivelli. -- Ja Mömmö:
oikeata vatsanpohjamämmiä!)

Siitä sen puolinaisuus, "välivärisyys", vanhan jyrkkäpiirteisen ja
patriarkkaalisen uskonnon rinnalla.

                    *

Suuret jumalanmiehet ovat yksinäisyydessään surullisia: A. de Vignyn
Moise, Carduccin Luther, Victor Hugo (Tristesse d'Olympe). Ei suurten
tekojen tyydytys, ei kansojen kiitollisuus, ei maine paina vaa'assa
silloin kun yksinäisyys astuu miehen ja muun ihmiskunnan väliin.

                    *

Työtä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä
suuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan
synnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu.
Silloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa,
ja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa
tilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja
ylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden
täysin onnellisen hetkensä takia poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten
joukossa.

                    *

Te vaaditte minulta tuhoavan monia pikku hyveitänne päästäksenne sen
ainokaisen hyveen läheisyydestä, mikä minulla on, mutta teillä ei,
ja mitä te siis ette siedä: itseyden hyveen.

                    *

Muutamat ihmiset ovat aina juoksevassa tilassa -- ripulilla. He
eivät koskaan ehdi sulattamaan ravinnokseen sitä, mitä sisäänsä
suoltavat. Heidän ruokahalunsa elämään on ahneutta, jonka tuloksena
on -- vetelä vatsa. Heillä on aina auki suu -- ja eräs toinen läpi.

                    *

Puhdas sydän ei lepy koskaan.

                    *

Kuivakin puu palaa yksinään pesässä hieman kitumalla.

                    *

Minulle ei mikään ole liian myöhäistä: siinä vakituinen lohdutukseni.

Ja toinen: kun ei takanapäin ole mitään voittoja, ovat kaikki voitot
edessäpäin.

                    *

Ei kaikki hedelmällisyys ole ilahduttava -- ei ainakaan se, joka on
kuin sontimista.

                    *

Kulttuuri on ainoa leppymätön.

Traagillisinta on, kun nuoren sydämen täytyy tyytyä unen
lohdutukseen.

                    *

"Minunko syyni on, jos putoaa katolta tiilikivi päähäni?" --
Voi Helmiina! sillä elämä ei anna meille anteeksi meidän --
onnettomuuksiammekaan --.

                    *

Niin, kaikki tunteet ovat pian tuhkaa. -- Mutta kaikki tuhka on
parasta lantaa -- uusille tunteillekin?

                    *

Minulla on yhtä suuri taipumus vihaan kuin rakkauteen. Mutta en lue
omaksi syykseni, jos tämä elämä antaa enemmän polttoainetta vihalleni
kuin rakkaudelleni.

                    *

On narrimaista olla ainokainen! On narrimaista olla tässä maailmassa
ainoa, johon kaikki voivat luottaa, kun ei itse voi luottaa
keneenkään yhtä varmasti!

                    *

_Ooppera_.

Armas Launis varmaan uskoo mielihyvin, että oopperan tekeminen on
yhteenlaskua: hänellä on käytettävänään kaksi puolta -- puolet
musiikkia ja puolet runotaidetta -- ja yhteenlaskun avulla hän
saa näistä kahdesta taidepuolesta (tai puolitaiteesta) summaksi
yhden kokonaisen taiteen -- sillä: 1/2 + 1/2 = l.

Minusta näyttää ja kuulostaa oopperan tekeminen kuitenkin olevan
selvää kertolaskua: yksi puolilaide (= sellaiseksi jäänyt
kokotaiteen keskolainen yritys) kerrotaan toisella puolitaiteella,
ja tulos -- niin: 1/2 x 1/2 = 1/4!

Kaikki sekasikiöt syntyvät kahden tai useamman murtoluvun
kertomisesta keskenään.

                    *

Mies säästää kritiikkinsä kunkin elämän tulosten varalle, ei tuhlaa
sitä kenenkään elämän arvostelemiseen.

                    *

Helmiina Rossi! Rikkaalla on varaa pitää takanaan enemmän kuin mitä
hän pitää tarjolla. Olkaamme niin rikkaat, Helmiina -- itsekullakin
on näes vara valita itselleen se rikkaus.

                    *

Jotta elämä pysyy tasapainossaan, on siinä käytettävä
eräänlaista "kaksinkertaista kirjanpitoa": se, joka on jollekin
tehnyt rikoksen, omistaa syyn -- koko syyn -- itselleen; ja se, joka
on kärsinyt tuon rikoksen, omistaa myös koko syyn itselleen. Siten
itse rikoksen rikoksellisuus palaa puhki kahden tunnontulen välissä.

                    *

Vain pragmaattinen totuus on hyvä. Eikä pragmaattista valhettakaan
sovi aivan hylkiä.

                    *

Naisen valloitus on miehelle arvoton tarkoitukseksi -- ja kuinka
vastenmielisen helppo! Naisen omistus on arvokkain miehen
tarkoituksista.

                    *

Muista: similia similibus!

                    *

Sukupuolikysymykseen on vastaukseni: halveksin miestä, epäilen
naista.

                    *

_Naiskysymys_.

Missä minun naiseni? mistä tapaan hänet näiden nais-nautain,
nais-kissojen, nais-vampyyrien, nais-krokotiilien, nais-käärmeitten,
nais-yökköjen, nais-kyyhkyjen ja nais-harakkain Noakin-arkista? --
siinä miehen naiskysymys.

                    *

_Ihmisten tunteminen_ ei ole aina läheskään vielä ihmistuntemusta.
Moni, joka "ei tunne juuri ensinkään ihmisiä", voi tilaisuuden
sattuessa menestyksellä kilpailla jonkun paljon ihmisiä tuntevan
kanssa -- ihmistuntemuksessa.

                    *

Nainen ei tee -- hänelle tehdään, hänelle tapahtuu...

                    *

Viholliseni, menesty maailmassa! Maailman maineeseen ja menestykseen
sinä kaadut varmemmin kuin jos minä virittäisin ansoja sinulle.

                    *

Helmiina, älä muistele enää! Ei ihmisen menneisyys ansaitse
muistelemista, ja Jumalalla ei menneisyyttä ole.

                    *

Pääteokseni? -- Ipse ego.

                    *

Rakkaus on sähköä: elämän punakirjavan myllyn jokapäiväistä
käyttövoimaa.

Ystävyys on radiumia: huikean kallista, vain harvojen hallussa olevaa
taivaanantia, peloittavaa selvänäköisyyttä, jolla voi katsoa
ihmismikrokosmoksen läpi.

Vai tulisiko radiumkin joskus yleiseen käytäntöön --?

                    *

Korkein suvaitsevaisuus on halveksuntaa.

                    *

Kutakin asiaa on puolustettava sen keskipisteestä, jokaista
henkilöä hänen sisimmän salaisuutensa kannalta. Puolustussota on
tuetonta periferiasta käsin. Valloita ensin asian, ihmisen viimeinen
salaisuus, asetu sitten rintamaan hänen vihollisiaan vastaan!

                    *


_Helluntaimietelmä metsässä_ 1917.

Kuinka onnellista osaa elämä yhäkin olla -- ihmisen ulkopuolella!
Ihmiseen siirtyessään ihana jumaluus Luonto alkaa vain kokeilla
luonnottomimmilla itsemurhakeinoilla. Mutta ihmiskunnan ulkopuolella
se elää ikuisuuttaan, elää yhtä suuripiirteisen tyynesti uuden
niinkuin vanhankin ihmisväkivallan aikakaudella.

                    *

_Oveluus ja suoruus_: Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi
vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.

                    *

Oi. -- Kohtalontunnon kivettymäkö kuolemaan asti?

Ikuisestiko, sielu, saat palata Lappiin, askeetin taljoihin
vetäytyneenä?

Damaskuksen tietäkö astut aina, koskaan pääsemättä perille, --
voimatta poiketa syrjäteille?

Ja kohtalosi -- miksei se murra sinua, vaan musertaa muut?

                    *

_Huumori elämänkatsomuksena_ (Totalfølelse -- Høffding): kaarisilta
elämän pauhaavan Niagaran yllä, sateenkaari elämän valtameren yli.
Sateenkaaressa on helein väri tummimman puhetorvi, ja siitä syntyy
ilon kajastetta.

                    *

Tarkoitus voi pyhittää keinoja ja välikappaleita. Mutta se voi myös
epäpyhittää kunniallisiakin keinoja, hyviäkin välikappaleita.

                    *

Porvaristo on ikänsä kaiken suhtautunut köyhälistöön kuten
äpäräpoikaansa, joka sen täytyy tunnustaa omakseen, mutta jolle
se aina on osoittanut penseätä ja marisevaa mieltään. Niinpä
köyhälistö tilaisuuden tullen tekeekin äpärän tekoja, s.o. kostaa.
Eikä liene autettavissa se, että kostot tavallisesti kohtaavat
henkilökohtaisesti syyttömiä, sekä tulevat hetkellä, jolloin
porvaristonkin olisi lupa odottaa mieluummin jonkinlaista kiitosta.

                                                    21.XI.17.

                    *

Sosialismillakin on porvaristonsa -- ovelin, laskevin kaikesta
porvaristosta: se nauttii kaikkia porvarillisen yhteiskunnan etuja,
koko köyhälistön luottamusta ja turvaa, mutta ei asetu vastuuseen
mistään, -- suojaa mainiosti nahkansa joka puolelta.

                                                    21.XI.17.

                    *

Isä Epiktetos! Tällä hetkellä, jolloin kavalat orjat vallitsevat
yhteiskuntaa ja tahtovat valaa sen uusiin muotoihin, tällä hetkellä
on jaloin lohdutus ajatella sinua, orjafilosofia (mutta ei orjain
filosofia!) ja ajatella maailmasta kuten sinä!

                                     "Suurlakkopäivinä" 1917.

                    *

Suomalainen sosialismi yhdistää itseensä saksalaisen teoreettisen
yksipäisyyden sekä venäläisen eläimellisen raakuuden ja vaistojen
sokeuden. Kansallisesti omaa siinä on lisäksi laskeva, julkea,
raukkamainen kostonhimo, kalsea kateus.

Potenseerattu sekasikiö!

                    *

Ihmiskunnan historian aikana on koeteltu kaikkia yhteiskunnallisia
ja poliittisia "-ismejä" -- yksitellen ihmiskunnan pelastavina
periaatteina. Kuinka paljon on vielä kokeiltava, ennenkuin
uskalletaan yhdistää "-ismien" äärimmäisyydet synteesiksi?

-- Ja mikä olisi se synteesi?

_Anarkistinen monarkismi_ -- yksilöitten suvereeninen yksin- ja
itsevaltius!

                                                   XI.17.

                    *

Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan, -- hengenmiehen yleensä,
-- tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida
vastavirtaan, -- ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman
aikansa kanssa.

Runoilija, sinä olet syntynyt maailmaan sitä varten, sitä varten sait
elämän kipinän, jotta maailma ja elämä saa vetää sinua aina nenästä!

                    *

Oletko sinä kenenkään _menneisyyden_ tuomari -- edes omasi?

Kenties hiukan _tulevaisuuden_ tuomari -- tulevaisuutesi --, sikäli
kuin se johtuu nykyisyydestä.

                    *

Kaikkina kohtalokkaina aikoina minusta tuntuu voimakkaasti siltä,
kuin olisi kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, jo tapahtunutkin;
se on kohtalon, t.s. luonteenedellytysten, peruuttamattomien
luonnonsuhteitten, kulloistenkin olotilojen voimakkainta tuntoa.

Niinkuin kaikki olisi jo ennakolta tapahtunut: me emme vain vielä
tiedä, mitä kaikkea ja miten...

                    *

Draaman ensimmäinen esittäjä on sen luoja itse: jos se on "oikea",
persoonallisesti luotu draama, niin hän itse on ensimmäisenä
näytellyt sen, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä,
luodessaan sitä. Hänen on itsensä täytynyt tehdä jokainen ilme,
jokainen ele ja liike, ennenkuin hän voi olla tietoinen sen
kelpoisuudesta näyttämötaiteilijain esitettäväksi. Ja sen ensimmäinen
ja ratkaiseva näyttämömenestys on sen menestyksellinen syntymä
tekijänsä luona.

                    *

Mies ja miehenalku tahtoo näyttää ennen kaikkea vaaralliselta.
Senvuoksi hän lähimmässä tilaisuudessa, ilman sanottavaa tarvettakin,
sitoo nivusilleen miekkavyön, -- vaikkapa ilman miekkaa, -- ripustaa
kupeelleen revolverikotelon -- tyhjiltäänkin --, ja varustautuu muuten
sotaisin merkein -- vaikk'ei ehkä ole syntynytkään rintamasoturiksi
--, jotta heikot sydämet hänen kohdallaan hätkähtäisivät, joko
pelosta tai hurmiosta.

                    *

_Kohtalonlapselle_:

Katso aina kappaleen matkaa eteenpäin. -- Tänään laulavat muut: päivä
nousee, kevät koittaa! Näe sinä syksy ja tuhotulva! -- Tänään
vaipuvat muut maata matavien pilvien alle epätoivon jähmetykseen.
Kohota sinä kohdaltasi pilvien paino ja laula uhmaten keväästä, joka
kerran tulee -- minulle!

                    *

Arvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään.
Minun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.

                    *

Mies on kallio, nainen kallioimarre: se imartelee kalliota, jota
se tietää koristavansa -- ja jonka kupeelta se tietää suojaisen
kasvupaikkansa löytävänsä.

                    *

Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämässäsi
voi laskea leikkiä siitä!

                    *

En voi käännyttää ketään, en voi todistaa mitään totuuksia: minun
sanojeni uskominen edellyttää jo samaa uskoa, samaa uskon pohjaa,
mikä minun sanoissani piilee.

                    *

Naisella ei ole kohtalontuntoa; senvuoksi hän mankuu armoa.

                    *

Meidän "suuret" henkilömme muuttuvat melkein järjestään pelkiksi
dekoratsioneiksi -- missä ovat suuret kohtalot? Kenen elämässä
on sitä yhtenäistä jännitystä, joka tuo näkyviin luonteen suuret
piirteet?

                    *

Ohitsekäymisen taito -- kuinka vaikea se on unhoittaa, kun sen on
kerran oppinut!

                    *

_Fysionominen mielikuvitus_ ohjaa meidän mieskohtaista pyrkimystämme.
Kukin pitää -- ainakin itsetiedottomasti -- ihanteenaan sellaisen
henkilön kasvoja ja kasvojensävyä, jonka kaltaiseksi itse pyrkii
parhaina hetkinään. Omintakeisella miehellä on kaukainen mielikuva
omista kasvoistaan, ja sitä hän tahtoo toteuttaa joka hetki. Hän
pyrkii luonteellisuuden, yksilöllisyyden kauneuteen.

                    *

Hyvä runoilija tekee pian arvostelijansakin runoilijaksi -- tai
ainakin hyvin runolliseksi.

                    *

Todellinen kulttuurihistoria on useimmiten taloudellisen kurjuuden
historiaa.

                    *

Runotekniikka ei noudata sääntöjä, vaan sääntöjen poikkeuksia.

                    *

Lihanhimo voi ja saa ja sen tuleekin olla hyvin voimakas; mutta jos
myös yksilöllinen ylpeys on kyllin suuri, niin se hallitsee himonkin.

                    *

Omat, persoonalliset ajatukset eivät eksy iäksi synnyttäjänsä luota:
ne palaavat takaisin lähtökohtaansa kuten heitetty bumerangi, kuten
sadepisara pilvestä mereen.

                    *

Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on
etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.

                    *

Suuret miehet elättävät tuhansia ihmisiä. Mietiskelijöille he
antavat ajatuksenruokaa, ja yliopistoihmisille väitöskirjanaiheita.

                    *

Jos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-europpalaiseen (Tshehov--Hamlet),
niin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen
arkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon
käänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei
hänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei
ota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole
tasapainossa!

Venäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä,
fenomenejä, -- luonteita tuskin nimeksikään.

Venäläisessä on fyysillistä eloisuutta, -- mutta henki on väljähtynyt.

                    *

Kuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on
itselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin
hän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka
estävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.

                    *

Ihminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän
aavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja
kuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi,
tyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet
mielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt -- ja
myöskin kauneimmat tekonsa.

                    *

Jokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja
yksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän
puolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino,
joka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän
myöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta,
ikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei
ole vain hänestä yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän
saisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman -- vaikka ehkä
epätoivon voiman.

                    *

Kauheata on joutua jumalain vihan esineeksi; eivät he uhriaan armahda
eivätkä häntä hetkeksikään rauhaan jätä. Ja moninaiset ovat heidän
keinonsa, joilla he yksinäisessä pitävät hereillä muistoa siitä
rikoksesta, jonka hän teki valitessaan oman polkunsa, rikoksesta,
jota hän ei kuoleman uhallakaan voinut välttää!

                    *

Kestivätkö jumalat koskaan niitä kärsimyksiä, joita ihmiset?
Ja kuitenkin he ovat muka yläpuolella meitä -- ja tuomitsevat
langenneita ja murtuneita.

                    *

Miehen tehtävä on hävittää ja luoda, ja nauttia siitä, -- mutta ei
nautiskella.

                    *

Runouden arvostelu on käsitteellistä uudelleen-runoilua.

                    *

Tyypillinen meikäläinen kirjallisuusarvostelija rötöstää
"arvostelunsa" joko kirjailijaa varten -- silloin kun se tahtoo olla
mestaroiva tai "musertava" -- tai kustantajaa varten -- silloin
kun hän kaipaa nähdä kustantajan reklaamissa vedottavan oman
nimensä auktoriteettiin --; ja molemmissa tapauksissa itseään varten,
-- saadakseen siinä kuvastella omaa henkevää minäänsä. Yleisön
valistamista hän ei ehdi ajatella.

                    *

Mestauspenkiltä ja jalkapuusta täytyy suomalaisen runouden nousta,
kasvaakseen yli keskinkertaisuuden.

                    *

Rakkaus antaa anteeksi kaiken, se suostuu kaikkeen, -- se ei ole
moraalia. Vain viha tekee puhdasta, -- se on rakkautta totuuteen,
korkeampaan elämään.

                    *

_Maineen kuolemattomuus_: Jos joku haluaa kuolemani jälkeen muistella
minun nimeäni, niin se olkoon hänen ilonsa. Minun autuuteni on silloin
levätä kammiossani.

                    *

Strindberg ja d'Annunzio ovat uudemman kirjallisuuden äärimmäiset
vastakohtatyypit. Edellinen kirjoittaa asioita, joista ihmisen
on elettävä, jälkimmäinen sanoja ja muotokaavoja. Siksi edellisen
kirjallisuus on hänen persoonallisuutensa täyttämä; jälkimmäisen ei.
Edellisellä on elimellistä tyyliä; jälkimmäisellä vain tyylikaavoja.

                    *

Vähäverinen vihaa vihatakseen, koska ei jaksa rakastaa. Terveen
sydämen viha on rakkauden liekin hehkua.

                    *

Keskeisin elämänkysymykseni: miten kasvaa miehenvastukseksi Pirulle.

                    *

Venäläisellä ei ole mitään muita orgaaneja kuin eläimen silmät ja
rasvoittunut sydän -- ja sienimäisesti versova "kuudes aisti".

                    *

Minulla on yksi intohimo: suora viiva.

                    *

Nerokkaat lapset ja monet nerokkaat säveltäjät ovat niinsanoen
syyntakeettomia neroja: on kuin luonnonvoima olisi ottanut
asuinsijansa suojelevilla ja ohjaavilla kyvyillä hyvin huonosti
varustettuun olioon, joka ei siis ole täysin vastuullinen itsestään
ja lahjoistaan.

                    *

Ihmissielu ei suostu lopulliseen rauhaan: välirauhan se tekee --
kuolemassa --, kun sen uskottu, sen aseenkantaja, -- ruumis --,
vaipuu; mutta se on saanut syntymälahjakseen voiton oikeuden ja
velvoituksen, s.o. lupauksen elää olemassaoloa kaikki tappiot:
tappioitaan etsien se voittaa kuolemankin, ja luopuu syntymälahjastaan
vasta viimeksi. Eikä luovu vielä sittenkään: se ei ole koskaan
voittanut viimeistä tappiotaan, -- ihmissielu ei suostu milloinkaan
lopulliseen rauhaan.

                    *

Julkisuuden mies on aina varma maalitaulu; ja jos hän on kunnon mies,
niin hän pitää hyvänään niin oikean kuin vääränkin tuomion nuolet,
haluamatta kostaa; mutta jos hän on heittiö, niin hän lohduttautuu
sillä, että hän on marttyyri kuten kaikki julkisen elämän suuruudet:
lohduttautuu sillä sen vuoksi, ettei voi tyydyttävästi kostaa
maineettomalle syyttäjälleen, joka on vähäpätöinen ja kaukainen
maalitaulu; hänen urotyönsä voisi epäonnistua tai jäädä huomaamatta.

                    *

"Virattomuudessa" ihminen kypsyy viisauteensa. -- Eiköhän
Salomostakin vain ylellinen ajanviete, oleilu ja toimettomuus
hautonut esiin hänen karmaisevaa ja humoristista sananlaskurunouttaan.

                    *

Älä tee säännöksesi hylkiä kaikkea n.s. klassillista.
Säännöllinenkin kauneus on joskus inhimillistä -- ja siinä on
silloin jumalallisuudellakin realiteettia.

                    *

_Ajatusrunoilija_ voi kuulua korkeimman asteen runoilijoihin;
_aaterunoilija_ korkeintaan lähinnä alempaan.

                    *

Runotar on yleensä taipuvaisempi hekumaan kuin hengen raittiuteen;
sen vuoksi se hedelmöittyy helpommin murheesta, joka on hekumaa,
kuin huumorista, joka on hengen raittiutta.

Näin on ainakin meidän leveysasteillamme. Riippuneeko tämäkin seikka
sitten todella leveysasteista?

                    *

    "Suis-je né trop tot ou trop tard?
    Qu'est-ce que je fais dans ce monde?"

kysyin minäkin itseltäni Gaspard Hauserin kanssa, kun olin nuori
ja kärsimätön. En kysy enää. Tunnen, että juuri tämä aika ja tämä
maailma on tullut predestinoidussa järjestyksessään juuri nyt eteeni,
vaatien, että minä elän sen --, vaikkapa vain muistellen menneitä
ja suunnitellen tulevia aikoja ja maailmoita. Minun on kiltisti
myönnettävä tämä hetki edellisen hetken perijäksi, -- ja perintönä
on minun tyytymykseni, minun alttiuteni. Ei aika jätä minua enkä
minä aikaa: minulla on aikani sisässäni, josta minä kerin sitä
esiin tarpeen mukaan, milloin nopeammin milloin hitaammin kuten
hämähäkki verkkolankaansa. Ja se ajan lanka kehiytyy esiin juuri
siinä järjestyksessä missä se syntyykin, -- elämä on jokahetkistä
syntymistä. -- Tämä kaikki ei estä minua kuitenkaan antamasta
sananvuoroa tunteelleni, joka usein valittaa sitä, etten juuri nyt
ole etempänä -- tai paljon taampana tästä elämästä:

    "O vous tous, ma peine est profonde!
    Priez pour le pauvre Gaspard!"

                    *

Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva
sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.

                    *

Jokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää,
mikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: _kutti -- parahiksi_ --!).

                    *

Jos suomalaisessa joskus on ylpeyttä, on sekin passiivista:
kieltäytymistä.

                    *

Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys. Kaikki muu
seuraa sitten itsestään, -- ellei hän ole älynsä lahjoilta aivan
idiootti.

                    *

"_Att göra sig rar_" -- sen itsekunnioituksen oppii nousukas viimeksi.

                    *

Miten helppoa onkaan sanoa: ei elämä ole mitään! Niin sanoo
venäläinen, joka asuu laakeassa maassa ja näkee kaikki samassa
tasapinnassa. Niin sanoo halvattu, joka laski lapsenkelkassa
nöpöttäen matalan kotimäkensä ja joutui kinokseen, ja istuu nyt siinä
ja taivastelee, ja kun ei ole kipu eikä ole nälkä eikä sydän ehtinyt
tuntea myötämäen huimausta, niin hän joutessaan antaa huultensa tehdä
liikuntoharjoituksia, alkaen helpoimmasta: elämä ei ole mitään!
-- ja jatkaen ja päättäen sillä. -- Niin ei sano tervejäseninen
vuorten ja virtain maan mies, joka mittaa ja punnitsee, kumpi on
suurempi suure: painovoiman laki vai hänen uteliaisuutensa nähdä,
miltä ihmisten maailma näyttää korkealta harjanteelta tai väkevän
virran latvoilta katsoen, kumpi on hänelle houkuttelevampi tunne:
vakaumus siitä, ettei putoa pois tasapinnaltaan, vai se huimaus, mikä
käy läpi hänen päänsä ja sydämensä, kun hän kiidättää suksilla alas
harjanteelta tai veneellä koskista. Hänen elämässään vaihtelee kolme
momenttia: tiukka ylämäki -- lepo siellä korkealla -- "das wunderbare
Sehnen dem Abgrund zu", jokaisen kohtalonmiehen rakkain houkutus. --
Hän ei määrittele elämää, tuskin tietää sen käsitettä, hän elää sen.

                    *

Filosofia ei saa olla työtä eikä virkaa, sen pitää olla sydämen ja
älyn yhteinen intohimo. Niinkuin taide.

                    *

Suomalaisen avut ovat läpeensä passiivisia.

                    *

Kaikki aine on ihanaa, sillä siitä voi synnyttää vielä ihanampaa.

                    *

Kaksi lääkettä on ihmiselle annettu: työ ja toimettomuus. Mutta
aherrus ei ole lääke.

                    *

_Hautakirjoitus_:

En jättänyt käyttämättä maailman pienintäkään pitkämielisyyden
osoitusta! En tahtonut rientää sitä iloisesti yllättämään,
esiintyäkseni sen toivomusten mukaisesti ja saadakseni sen säälivän
hyväksymisen uurauteni palkkioksi! En joutunut pois tasapainostani,
kun olin pakoitettu pitämään vakituisesti kiinteässä vireessä sen
salanurpeata kärsivällisyyttä minua kohtaan! Silti juuri silloin
tuntoni oli ylpein ja puhtain ja vapain. Silti -- tai juuri siksi!

                    *

Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme. -- Luotettavimmassa
miehessäkin on jotain neitseellistä: katsannon avoin ja puhdas rauha.

                    *

Saman ajatuksen voi sanoa niin monella tavalla. Se on kirjallisen
luomistyön suurin levottomuus.

                    *

Sitä, jonka huomaan itseäni heikommaksi, rakastan hänen syvimmän
alennuksensa hetkellä, vihaan silloin kun hän on antautumassa
heikkoudelleen, kohtelen muulloin välinpitämättömyydellä.
Voimakkaampaani rakastan sekä hänen suurimman voimansa että
suurimman heikkoutensa hetkellä, vihaan kun näen hänen pieniä
heikkouksiaan, en koskaan kohtele välinpitämättömyydellä.

                    *

Ennen puoli elämää kokonaisesti kuin koko elämä puolinaisesti! --
jokaisen 20-vuotiaan tunnus.

                    *

Helmiina! Meidän on tulevaisuus, niin pitkältä kuin silmämme näkee,
sillä meidän tarkoitusperämme ovat kaukaisemmat kuin muitten! Ja
meidän nuoruutemme näkee vielä tuhat joulua -- ja enemmän!

                                            24.XII.16.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Selvään veteen - Runoja ja tunnuslauseita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.