| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Kalevala (1862) - Lyhennetty laitos
Author: Various
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala (1862) - Lyhennetty laitos" ***
KALEVALA (1862)
Lyhennetty laitos
Tärkeimmillä selityksillä koulujen tarpeeksi varustanut
ELIAS LÖNNROT
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 27 Osa.
Helsingissä,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa,
1862.
Imprimatur: C. R. Lindberg.
Alkulause
Kun vuonna 1849 toimitettua Kalevalaa ei enää tavata kirjakaupassa,
niin annetaan tässä uusi, kouluin tarpeeksi lyhennetty laitos
Kalevalan runoista. Lyhennys on sillä tavoin toimitettu, että
siihen on otettu ainoastaan pää-asiaiset tarinat, jonka kautta,
syrjätapausten pois jättämällä, nykyisen laitoksen värsyistä ei tule
paljo päälle neljän joka kymmentä värsyä vastaan entisessä, niinkuin
seuraava osotus sen vielä tarkemmin selittää. [Värsyluku: S:a Entis.
22796, Nykyis. 9732.]
Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan
toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä
saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista,
joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden
valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu,
vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin
on saatu paremmin mukautumaan.
Kerake d, jota Karjalan kielimurteessa ei tavata ollenkaan, on näistä
Kalevalanki runoista pois jätetty. Vaikka semmoisen poisjäännön
hoksaamiseen ei paljo tarvita tottumista, niin ei toki haitanne
juuri vasta alkavain johdoksi luetella muutamia erinäisiä, näissä
runoissa tavattavia sanoja, joissa t, tahi sen sijainen d, sillä
tavoin vastoin tavallista kirjakieltä on katoomaan tullut. [Ahin =
Ahdin, Ahon = Ahdon, aian = aidan ... yhen = yhden, yheksi = yhdeksi,
yheksällä = yhdeksällä.]
Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä
t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät
kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan,
lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan,
lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja
Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon,
pa'assa, lehossa jne.).
Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin
monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa
härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen,
kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä
tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja
tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka
tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so.
itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.
Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät
kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat
oa:ksi ja eä:ksi:
a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.
[aikoa = aikaa, aloa = alaa, haavoa = haavaa ... vajoa = vajaa,
vertoani = vertaani, äijeä = äijää.]
b) tekosanain i-mäisen nimitapa-lajin translativossa ja infinitivossa.
[ajoa = ajaa, eleä = elää, hiihteä = hiihtää ... soutoa = soutaa,
työnteä = työntää, veteä = vetää.]
c) toisen luokan tekosanain varressa ja johdoksissa.
[arvoan = arvaan, harjoava = harjaava, hoiloa - hoilaa ... osoajaksi
= osaajaksi, osoamatta = osaamatta, vastoavi = vastaapi.]
Kaikissa muissa tiloissa ääntiöt jakauvat muuttumattomina erilleen ja
saavat tavallisesti b:n väliinsä. Niin esim. tulee kaksitavuisista
sanoista: keihään, kotiin, käyään (käydään), kylään, melkein, pahaan,
saatiin, sotaan, taloon, usein, veneen, veteen, kolmitavuisia:
keihä'än, kotihin, käyähän, kylähän, melke'in, paha'an, saatihin,
sotahan, talohon, use'in, venehen, vetehen, ja kolmitavuisista:
hopeita, keihäille, kätkyille, kaotkoot (kadotkoot), olalleen,
rekeille, sivullaan, nelitavuisia: hope'ita, keihä'ille, kätky'ille,
kaotkohot, olallehen, rehe'ille, sivullahan; nelitavuisista:
sanelemaan, uu'istuneen (uudistuneen), viisitavuisia: sanelemahan,
uuistunehen jne.
Suora- ja mutkatapaisten (modus indicativus ja concessivus)
tekosanain kolmas yksikön asema Venäjän-Karjalan murteessa pitkittyy
liitteellä vi, vastaava meidän tavalliselle pi, virolaiselle b.
Semmoisia ovat: ajattelevi, astuvi, elelevi, kapaloivi, kumottanevi,
laativi, menevi, paistanevi, tiennevi (tietänevi), yllättävi jne.,
jotka meillä sanotaan: ajattelee eli ajatteleepi, astuu eli astuupi,
elelee eli eleleepi, kapaloi eli kapaloipi (kapaloitsee), jne.
Ainoastaan yksitavuisista sanotaan aina: luopi, saapi, uipi jne.
Itsekohtaisista tekosanoista, joita suomen kielessä kaikin paikoin ei
käytetä, voipi niihin tottumaton seuraavain esimerkkien kautta jotain
johtoa saada:
[ajoihe = ajoi itsensä, annoime = annoin itseni, astuikse = astuu
itsensä ... veäite = vedä itsesi, ylenteleikse = ylentelee itsensä,
itseänsä, ärtelihet = ärtelit itsesi, itseänsä.]
Yleisiä kielessämme ovat äänimukaiset tekosanat, jotka usein
yhteydestänsä toisten sanain kanssa saavat parhaan selityksensä.
Senlaisia esim. ovat: suihkii, piukkii, loruu, noruu, kamuaa,
remuaa, nuhajaa, sohajaa, ratisee, vatisee, ärähtää, sorahtaa,
sirettää, hyräytyy, viehkuroi, kääperöitsee, häiläyttää nauskauttaa,
tölläyttää, tuivertaa, kaivertaa, karittelee, kahattelee, suhuttelee,
siuottelee, luskuttelee, juhmuttelee, käärämöittelee jne. Jonkun
toisen tekosanan vieressä ne osottavat tarkemmin sillä merkityn
toimituksen erityistä ääntä tai liikuntotapaa, esim. lyödä
lynnähyttelee = lyö niin että helähtelee, itkeä hyryttelee = itkee
hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa = huutaa raikkaalla äänellä,
käydä kulleroittelee = käy keveästi ja ripsaasti, astua lykyttelee
= astuu joutusasti, hiihtää kivittää = hiihtää uutteraan, juosta
puikkii = juoksee liukkaasti. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia
nimi- ja laatusanojaki, esim. huitukka, haitukka, ressukka, rehvana,
röyhetyinen, källeröinen, jotka samoin kuin senlaiset tekosanatki
usein ovat helpommat ymmärtää, kun tarkalleen muilla sanoilla
selittää.
Tekosana-johdoksia: käännältää, väännältää, veältää, (vedältää),
sivaltaa, työnnältää, nostakaa, painaltaa, murraltaa jne., jotka
osiksi ovat tavalliselle kirjakielelle oudompia, käytetään runoissa
joksensaki tavallisesti. Niillä osotetaan toimituksen kiivautta
(kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti
eli äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinään merkitään
toisella johtolajilla, jota laatua ovat: vetäisee, tarpaisee,
sitaisee, kutaisee, tahkaisee, parkaisee, = vetää, tarpoo, sitoo,
kutoo, tahkoo, parkuu yht'äkkiä. Eri lajia taas ovat seuraavat
johdokset: aukoo, halkoo, katkoo, laukoo, leikkoo, lohkoo, pilkkoo,
ratkoo, seuroo, tempoo, viskoo, ja huiskii, jyskii, lykkii, ryyppii,
tuiskii jne., jotka tarkoittavat sievennettyä tahi vähennettyä
toimitusta.
Aivan omituinen Aunuksen ja erittäinki Vepsän murteelle on mutka- ja
ehtotavan (modus concessivus ja conditionalis) yhdistys, jota
yhdistystä voisi arvelotavaksi sanoa. Jälkiä siitä löytyy näissä
runoissakin, esim. (XXIII: 187, 188) suuttuneisi = ehkä suuttuisi,
taitaisi suuttua, ja kamaltuneisi = ehkä kamaltuisi, voisi kamaltua.
Vepsän kielessä tavataan myös erityinen laji tekosana-johdoksia
päätteellä -ksennan, -ksentaa (-kseta), joka tarkoittaa toimituksen
alottamista eli siihen rupeemista. Kalevalan runoissa löytyy niin
ikään jälkiä siitäki lajista, esim. (XXVII: 213, 214) syännyksenti =
alkoi syäntyä (sydäntyä), ja suutuksenti = rupesi suuttumaan.
Kun tahdotaan toista kohteliaammasti jotain tekemään käskeä,
käytetään runoissa yleisesti kehotustapaa (modus optativus),
esim. katso'ote, kukkuos, liikkuos, luistaellos, tehkös, tullos,
uiksennellos, ve'ellös (vedellös), viitsiöte jne., = tehkää niin
hyvin ja katsokaa, ole hyvä ja kuku jne.
Kieltävissä lauseissa runo omaan laatuunsa usein asettaa kieltosanan
tekosanan jälkeen, esim. anna en sulle piikoani, huoli en haahen
haljakoista, maha et lausua lapiksi, oisi en paljoa pitänyt, ole
et joki juoksemahan, pääse en neitipäiviltäni, saanut ei paljo
saalihiksi, taia en sampoa takoa, tullut ei illalla kotihin jne.
Tavallisessa puheessa sanottaisi: en anna -- -- --, en huoli -- -- --,
et maha (mahda) -- -- --, en oisi, jne.
Asemallinen tekosana (verbum personale) välistä jääpi koko
lauseesta pois, esim. emo tuosta itkemähän = rupesi itkemään, heti
tuonne hiihtämähän = läksi hiihtämään, kaikki kattilan pesohon =
lähtekööt pesoon, kenpä sanan saatantahan = läksi tahi lähtisi sanan
saatantaan, Lapin koirat haukkumahan = rupesivat haukkumaan, mie
tuota sanelemahan = käännyin sanelemaan, miksi neittä korjahasi =
pyydät eli tahdot neittä, miten olla, kuin eleä = pitäisi eli tulisi
olla, siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan = kääntyi eli rupesi
anelemaan.
Nimi- ja laatusanat runokielessä hyvin tavallisesti saavat semmoisia
erilaisia johdepäätteitä, jotka antavat niille somistavaisen,
suosittelevaisen eli miellyttäväisen lisämerkinnön, esim.
[anoppi = anoppinen, emä = emo, emonen, emyt, halko = halkonen ...
vesi = vetonen, veyt, vetyinen, vyö = vyöhyt, vyöhykkäinen, yö =
yöhyt.]
Monikossa on Karjalan ja Savon murteella ynnä tavallisten päätetten
kanssa myös toiset omalaatuisensa, esim. helmilöitä, jokiloina,
kuoriloiksi, käärylöihin, lastuloita, lukkoloita, mahtiloita,
pilvilöiksi, ristilöitä, tähtilöinä jne., jotka usein tavataan näissä
runoissa. Ne eivät merkitse muuta, kuin yleensä tavalliset: helmiä,
jokina, kuoriksi, kääryihin, lastuja, lukkoja, mahtia, pilviksi,
ristejä, tähtinä. A:lla ja ä:llä päättyvissä sanoissa niitä ei
ollenkaan tavata.
Sanaa on, vastaava tavallisille jälkiliitteille -han, -hän, -pa,
-pä, usein käytetään ikään kuin lauseen lujitteeksi eli täytteeksi,
välillä melkein joutonaisesti, esim. eip' on ilmalla Jumalan, eip'
on mennyt Päivälähän, kenp' on veistäisi venosen, kun on ammut
Väinämöisen, lampiveet on laskemassa, luon on merta luutimahan, mies
on nousevi merestä, oi on vanha Väinämöinen, onp' on Hiiessä hiottu,
takoi -- -- -- laitahan on jauhomyllyn, tuop' on päätyvi pihalla,
uip' on vielä yötä kolme, jne.
Muista Kalevalan kielen erinomaisuuksista, jotka jollain tavalla
poikkeevat tavallisesta kirjakielestä, erittäinki raamatun suomesta,
antanee seuraava erinäisten sanain luettelo jotain viittausta:
[annituus = annittomuus, ensinkänä = ensinkään, hanka rauta =
rauta-hanka ... vyö vaski = vaskivyö, vaskivöinen, väänti = väänsi,
väätä = vääntää.]
Sanarakentonsa puolesta joka runovärsyllä on neljä polvea eli mittaa,
esim.
aisa tarttui aisan päähän;
yksin meillä yöt tu- levat,
ja itse-kuki polvi on kaksitavuinen, paitsi ensimäinen, jossa voipi
olla kolme, vieläpä ehkä neljäki tavutta, esim.
mene jo myöten myöty neiti;
ääni oli kaunis ja so- rea.
Ensimäiseen polveen sopii kaksi lyhyttäki tavutta, esim.
lähe kanssa laula- mahan,
mutta sitä seuraavain polvien tavuista pitää edellisen olla pitkä,
jälkimäisen lyhyt, esim.
oli ennen aikoi- nansa,
kuitenki niin ymmärtäen, että lyhytääntiöisetki tavuet, paitsi sanan
alussa, taidetaan pitkiksi lukea, jos ovat korottomia, esim.
tule- vi jo- ki tu- linen;
satu- ja sa- nele- mahan,
ja välistä korollisinaki, esim.
tyttä- reni nuorem- pani;
kysyt- teli lausut- teli.
Sanaselitykseen eli sanastoon on otettu ainoastaan oudompia,
erittäinki länsi-Suomelle vähemmin tuttuja sanoja, ja vieraskielisten
sukulais-sanain osotuksella on tahdottu antaa jotain viittausta
vertailevasta kieli-tutkinnosta. Nimija laatu-sanoista saadaan
genitivo- ja tekosanoista infinitivo-sija niiden viimeisen tavuen
muuttamalla sen jälkeisen osotuksen mukaan. Merkki + muistuttaa sanan
varren samassa pehmenevän, s.t.s. että siinä löytyvät kk, lk, nk, rk,
p, lp, mp, pp, rp, t, ht, lt, nt, rt, tt tulevat olemaan k, l, ng, r,
v, lv, mm, p, rv, d, h, ll, nn, rr, t, ja k peräti katoomaan.
Muutamia pieniä painovirheitä on tullut tähänki kirjaan [korjattu].
Siihen lisäksi tavataan myös paikoin epävakaisuutta semmoisten
sanain kirjoittamisessa, kun esim. suvaitsen, tuuvitella, laskija,
onneton, tutkaimen, hopeinen, käyppä, pääsnekkänä. Lukija siis
suokoon anteeksi, jos jossa kussa paikassa niiden sijasta tapaisi
suaitsen, tuu'itella, laskia, onnetoin, tutkamen, hopeainen, käy'pä,
pääsne'känä.
Helsingistä helmikuussa 1862.
E. L.
Ensimäinen runo
Laulaja kehottaa toista kanssansa laulamaan ja nimittää laulun
erinomaisimmat aineet; vv. 1-22. -- Ilman tytär, kave Luonnotar,
ikävystyy yksinäiseen elämäänsä ilmassa, laskeikse sieltä mereen,
joutuu tuulen ja veden vaikuttamasta raskaaksi ja kuljeksii
kauvan aikaa aalloissa; vv. 23-54. -- Sotka lentää, laatii pesän
Ilmattaren polvelle, munii siihen, munat vierähtävät veteen ja
särkyvät palasiksi, jotka muuttuvat maaksi, taivaaksi, auringoksi,
kuuksi, tähdiksi ja pilviksi; vv. 55-102. -- Ilmatar yhä uiskentelee
merellä ja luopi viimein ympärillensä rantoja, niemiä, saaria,
luotoja ja muita paikkoja; vv. 103-136. -- Lopulta Ilmatar synnyttää
Väinämöisen, joka ensin jääpi aaltoin varaan, kunnes viimein
seisottuu muutaman saaren rannalle merellä; vv. 137-170.
Veli kulta veikkoseni,
Kaunis kasvin-kumppalini!
Lähe kanssa laulamahan,
Saa kera sanelemahan,
Noita saamia sanoja, 5
Virsiä virittämiä,
Vyöltä vanhan Väinämöisen,
Alta ahjon Ilmarisen,
Päästä kalvan Kaukomielen,
Joukahaisen jousen tiestä, 10
Pohjan peltojen periltä,
Kalevalan kankahilta.
Niit' ennen isoni lauloi
Kirvesvartta vuollessansa,
Niitä äitini opetti 15
Väätessänsä värttinätä;
Sampo ei puuttunut sanoja,
Eikä Louhi luottehia.
Vanheni sanoihin sampo,
Katoi Louhi luottehisin, 20
Virsihin Vipunen kuoli,
Lemminkäinen leikkilöihin.
Noin kuulin saneltavaksi,
Tiesin virttä tehtäväksi:
Yksin meillä yöt tulevat, 25
Yksin päivät valkeavat,
Yksin syntyi Väinämöinen,
Ilmestyi iki runoja,
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta. 30
Olipa impi ilman tyttö,
Kave Luonnotar korea;
Ikävystyi aikojansa,
Ouostui elämätänsä,
Aina yksin ollessansa, 35
Impenä eläessänsä,
Ilman pitkillä pihoilla,
Avaroilla autioilla.
Jop' on astuiksen alemma,
Laskeusi lainehille, 40
Meren selvälle selälle,
Ulapallen aukealle.
Tuuli neittä tuuvitteli,
Aalto impeä ajeli,
Ympäri selän sinisen, 45
Lakkipäien lainehien;
Tuuli tuuli kohtuiseksi,
Meri paksuksi panevi.
Kantoi kohtua kovoa,
Vatsan täyttä vaikeata, 50
Vuotta seitsemän satoa,
Yheksän yrön ikeä;
Eikä synny syntyminen,
Luovu luomaton sikiö.
Tuli sotka suora lintu, 55
Lenteä lekuttelevi
Etsien pesän sijoa,
Asunmaata arvaellen.
Ei löyä sitä sijoa,
Kuhun laatisi pesänsä 60
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla.
Liitelevi, laatelevi,
Arvelee, ajattelevi:
"Teenkö tuulehen tupani, 65
Aalloillen asunsijani,
Tuuli kaatavi tupasen,
Aalto vie asunsijani."
Niin silloin veen emonen,
Nosti polvea merestä, 70
Sotkalle pesän sijaksi,
Asunmaaksi armahaksi.
Tuo sotka sorea lintu
Keksi polven veen emosen
Luuli heinä-mättähäksi, 75
Tuoreheksi turpeheksi,
Siihen laativi pesänsä,
Muni kultaiset munansa.
Alkoi hautoa munia,
Päätä polven lämmitellä; 80
Jopa tuosta veen emonen,
Veen emonen, ilman impi,
Tunsi polvensa palavan,
Kaikki suonensa sulavan.
Vavahutti polveansa, 85
Munat vierähti vetehen,
Karskahti munat muruiksi,
Katkieli kappaleiksi.
Muuttuivat murut hyviksi,
Kappalehet kaunosiksi: 90
Munasen alainen puoli
Alaiseksi maa-emäksi,
Munasen yläinen puoli
Yläiseksi taivahaksi,
Yläpuoli ruskeaista 95
Päivöseksi paistamahan,
Yläpuoli valkeaista
Se kuuksi kumottamahan;
Mi munassa kirjavaista,
Ne tähiksi taivahalle, 100
Mi munassa mustukaista,
Se on ilman pilvilöiksi.
Ajat eellehen menevät,
Vuoet tuota tuonnemmaksi,
Uuen päivän paistaessa, 105
Uuen kuun kumottaessa;
Aina uipi veen emonen,
Veen emonen, ilman impi,
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla, 110
Eessänsä vesi vetelä,
Takanansa taivas selvä.
Jo vuonna yheksäntenä,
Kymmenentenä kesänä,
Nosti päätänsä merestä, 115
Kohottavi kokkoansa,
Alkoi luoa luomiansa,
Saautella saamiansa.
Kussa kättä käännähytti,
Siihen niemet siivoeli; 120
Kussa pohjasi jalalla,
Kalahauat kaivaeli;
Kussa ilman kuplistihe,
Siihen syöverit syventi.
Kylin maahan kääntelihe, 125
Siihen sai sileät rannat;
Jaloin maahan kääntelihe,
Siihen loi lohi-apajat;
Päin päätyi maata vasten,
Siihen laitteli lahelmat. 130
Ui siitä ulomma maasta,
Seisattelihe selälle;
Luopi luotoja merehen,
Kasvatti salakaria,
Laivan laskema-sijaksi, 135
Merimiesten pään menoksi.
Jo oli saaret siivottuna,
Luotu luotoset merehen,
Ilman pielet pistettynä,
Maat ja manteret sanottu, 140
Viel' ei synny Väinämöinen,
Ilmau iki runoja.
Vaka vanha Väinämöinen
Kulki äitinsä kohussa
Kolmekymmentä keseä, 145
Yhen verran talviaki,
Noilla vienoilla vesillä,
Utuisilla lainehilla.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 150
"Kuu keritä, Päivyt päästä,
Otava yhä opeta,
Saata maille matkamiestä,
Ilmoillen inehmon lasta!"
Kuu keritti, Päivyt päästi, 155
Otava yhä opetti,
Suisti miehen suin merehen,
Käsin käänti lainehesen;
Jääpi mies ve'en varahan,
Uros aaltojen sekahan. 160
Virui siellä viisi vuotta,
Sekä viisi, jotta kuusi,
Vuotta seitsemän kaheksan;
Seisottui selälle viimein,
Niemelle nimettömälle, 165
Manterelle puuttomalle.
Se oli synty Väinämöisen,
Rotu rohkean urohon,
Kapehesta kantajasta,
Ilmattaresta emosta. 170
Toinen runo
Väinämöinen nousee maalle ja laittaa Sampsa Pellervoisen puita
kylvämään; vv. 1-32. -- Tammi ei ota taimiaksensa tavallisella
maalla, mutta sitte Meritursaan polttamiin tuhkiin kylvettynä se
sievään nousee, leviää yli koko maan ja estää lehvillänsä kuun
sekä auringon näkymästä; vv. 33-64. -- Väinämöinen rukoilee apua
äitiltänsä, ja merestä nousee pieni peukalon pituinen mies tammea
kaatamaan. Se mies maalla yhtäkkiä muuttuu hirveän suureksi
jättiläiseksi ja kaataa tammen kolmella lyönnillä; vv. 65-124.
-- Tammen kaadettua päivä taas pääsee maalle paistamaan, linnut
laulelevat iloisesti, puut, kukat, ruohot ja marjat kasvavat
kauniisti; ohran kasvia ainoastansa ei vielä löydy; vv. 125-144. --
Väinämöinen löytää meren rannalta muutamia jyvän siemeniä, kaataa
suuren kasken, saapi kotkalta tulta ja polttaa kasken; vv. 145-174.
-- Väinämöinen kylvää löytöjyväsensä palomaahan, rukoilee Mannun
eukolta ja Ukolta kasvuonnea ja näkee jonkun ajan päästä ohran mitä
parahimman halmeessansa kasvavan. Käkeä, joka samalla aikaa puussa
kukahteli, pyytää ainaki onnea paikoillensa kukkumaan; vv. 175-232.
Nousi siitä Väinämöinen
Jalan kahen kankahalle,
Saarehen selällisehen,
Manterehen puuttomahan.
Arvelee ajattelevi, 5
Pitkin päätänsä pitävi:
Kenpä maita kylvämähän,
Toukoja tihittämähän.
Pellervoinen pellon poika,
Sampsa poika pikkarainen, 10
Sep' on maita kylvämähän,
Toukoja tihittämähän.
Kylvi maita kyyhätteli,
Kylvi maita, kylvi soita,
Kylvi auhtoja ahoja, 15
Panettavi paasikoita.
Mäet kylvi männiköiksi,
Kummut kylvi kuusikoiksi,
Kankahat kanervikoiksi,
Notkot nuoriksi vesoiksi. 20
Läksi puut ylenemähän,
Vesat nuoret nousemahan,
Kasvoi kuuset kukkalatvat,
Lautui lakkapäät petäjät,
Koivuset noroille nousi, 25
Lepät maille leyhke'ille,
Raiat maille raikkahille,
Pihlajat pyhille maille,
Tuomet maille tuorehille,
Katajat karuperille, 30
Tuomehen hyvä he'elmä,
Katajahan kaunis marja.
Vaka vanha Väinämöinen
Kävi tuota katsomahan,
Sampsan siemenen aloa, 35
Pellervoisen kylvämiä.
Näki puut ylenneheksi,
Vesat nuoret nousneheksi;
Yks' on tammi taimimatta,
Juurtumatta puu Jumalan. 40
Niin näkevi neljä neittä,
Viisi veen on morsianta,
Sininurmen niitännässä,
Kastekorren katkonnassa,
Nenässä utuisen niemen, 45
Päässä saaren terhenisen.
Tulipa merestä Tursas,
Uros aalloista yleni,
Tunki heinäset tulehen,
Ilmi valkean väkehen, 50
Ne kaikki poroksi poltti,
Kypeniksi kyyätteli.
Tuli tuhkia läjänen,
Koko kuivia poroja;
Saip' on siihen lemmen lehti, 55
Lemmen lehti, tammen terho,
Josta kasvoi kaunis taimi,
Yleni vihanta virpi.
Ojenteli oksiansa,
Levitteli lehviänsä, 60
Latva täytti taivahalle,
Lehvät ilmoille levisi,
Peitti päivän paistamasta,
Kuuhuen kumottamasta.
Ikävä imehnon olla, 65
Kamala kalojen uia,
Ilman päivän paistamatta,
Kuuhuen kumottamatta;
Eik' ole sitä urosta,
Ei ni miestä urheata, 70
Joka taisi tammen kaata,
Satalatvan langettoa.
Silloin vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kave äiti, kantajani, 75
Luonnotar ylentäjäni!
Laita'pa veen väkeä,
Veessä on väkeä paljo,
Tämä tammi taittamahan,
Puu paha hävittämähän, 80
Eestä päivän paistavaisen,
Tieltä kuun kumottavaisen."
Nousipa merestä miesi,
Uros aalloista yleni,
Miehen peukalon pituinen, 85
Vaimon vaaksan korkeuinen.
Vaskivyöhyt vyölle vyötty,
Vaskikirves vyön takana.
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 90
"Mi sinä ollet miehiäsi,
Ku kurja urohiasi,
Vähän kuollutta parempi,
Katonutta kaunihimpi?"
Sai toki sanoneheksi, 95
Katsahtavi vielä kerran,
Näki miehen muuttunehen,
Uu'istunehen urohon:
Jalka maassa teutaroivi,
Päähyt pilviä pitävi, 100
Parta on eessä polven päällä,
Hivus kannoilla takana,
Syltä silmien välitse,
Syltä housut lahkehesta.
Astui kerran keikahutti 105
Hienoiselle hietikolle,
Astui toisen torkahutti
Maalle maksan karvaiselle,
Kolmannenki koikahutti
Juurelle tulisen tammen. 110
Iski puuta kirvehellä,
Tarpaisi tasaterällä,
Iski kerran, iski toisen,
Kohta kolmannen tavotti;
Tuli tuiski kirvehestä, 115
Panu tammesta pakeni.
Niin kerralla kolmannella
Jopa taisi tammen kaata,
Ruhtoa rutimo-raian,
Satalatvan lasketella; 120
Tyven työntävi itähän,
Latvan loi on luotehesen,
Lehvät suurehen suvehen,
Oksat puolin pohjoisehen.
Kun oli tammi taittununna, 125
Kaatununna puu kamala,
Pääsi päivät paistamahan,
Pääsi kuut kumottamahan,
Pilvet pitkin juoksemahan,
Taivon kaaret kaartamahan, 130
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen.
Siit' alkoi salot silota,
Metsät mielin kasvaella,
Lehti puuhun, ruoho maahan, 135
Linnut puuhun laulamahan,
Rastahat iloitsemahan,
Käki päälle kukkumahan.
Kasvoi maahan marjanvarret,
Kukat kultaiset keolle; 140
Ruohot kasvoi kaikenlaiset,
Monenmuotoiset sikesi;
Yksi on ohra nousematta,
Touko kallis kasvamatta.
Vaka vanha Väinämöinen 145
Astuvi, ajattelevi,
Löyti kuusia jyviä,
Seitsemiä siemeniä,
Rannalta merelliseltä,
Hienoiselta hietikolta. 150
Teetti kirvehen terävän,
Siitä kaatoi kasken suuren;
Kaikki sorti puut soreat,
Yhen jätti koivahaisen.
Lenti kokko halki taivon, 155
Tuli tuota katsomahan:
"Miksipä on tuo jätetty
Puu sorea seisomahan?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty, 160
Sinulle lepuu-sijoiksi,
Itsellesi istumiksi."
Sanoi kokko ilman lintu:
"Hyvinpä sinäki laait,
Heitit koivun kasvamahan, 165
Puun sorean seisomahan,
Linnuille lepuu-sijoiksi,
Itselleni istumiksi."
Tulta iski ilman lintu,
Valahutti valkeaista; 170
Pohjaistuuli kasken poltti,
Koillinen kovin porotti,
Poltti kaikki puut poroksi,
Kypeniksi kyyätteli.
Siitä vanha Väinämöinen 175
Läksi maata kylvämähän,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Minä kylvän kyyhättelen
Luojan sormien lomitse,
Käen kautta kaikkivallan." 180
"Akka manteren alainen,
Mannun eukko, maan emäntä!
Pane nyt turve tunkemahan,
Maa väkevä vääntämähän,
Tuhansin neniä nosta, 185
Saoin haaroja hajota,
Kynnöstäni, kylvöstäni,
Varsin vaivani näöstä."
"Oi Ukko ylijumala,
Tahi taatto taivahinen, 190
Vallan pilvissä pitäjä,
Hattarojen hallitsia!
Vihmo vettä taivosesta,
Mettä pilvistä pirota,
Orahille nouseville, 195
Touvoille tohiseville."
Tuo Ukko ylijumala,
Taatto taivon valtiainen,
I'ätti iästä pilvet,
Toiset lännestä lähetti, 200
Etelästä ennätteli,
Vihmoi vettä taivosesta,
Mettä pilvistä pirotti,
Orahille nouseville.
Jopa tuosta toisna päänä, 205
Kahen kolmen yön perästä,
Vaka vanha Väinämöinen
Kävi tuota katsomahan,
Kyntöänsä, kylvöänsä:
Kasvoi ohra mieltä myöten, 210
Tähkät kuuella taholla,
Korret kolmisolmuisena.
Siinä vanha Väinämöinen
Katseleikse, käänteleikse,
Niin tuli kevätkäkönen, 215
Näki koivun kasvavaksi:
"Miksipä on tuo jätetty
Koivahainen kaatamatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Siksipä on tuo jätetty 220
Koivahainen kasvamahan,
Sinulle kukunta-puuksi;
Siinä kukkuos käkönen,
Helkyttele hietarinta,
Hoiloa hopearinta, 225
Tinarinta riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
Kerran keskipäivälläki,
Ihanoiksi ilmojani,
Mieluisiksi metsiäni, 230
Rahaisiksi rantojani,
Viljaisiksi vieriäni!"
Kolmas runo
Nuori Joukahainen, kun oli kuullut Väinämöistä kiitettävän paremmaksi
laulajaksi, kun hän itse oli, lähtee häntä tiedoissa voittelemaan,
tapaa hänen tiellä ja vaatii lauluille; vv. 1-64. -- Väinämöinen
käskee Joukahaisen sanomaan, mitä luuli itsensä yli muista tietävän,
ja kun Joukahainen ensin muita loruttuansa viimein kerskuu maan ja
taivaan luomisessa apuna olleensa, soimaa Väinämöinen häntä julki
valehteliaksi; vv. 65-140. -- Joukahainen, kun havaitsee tiedoissa
ei voittavansa Väinämöistä, vaatii häntä miekkasille, josta
ylimielisyydestä ja muusta Joukahaisen hävyttömyydestä Väinämöinen
suuttuu niin, että laulaa hänen kainaloihin saakka maan sisään; vv.
141-174. -- Joukahainen rukoilee Väinämöistä peräyttämään lauseensa
ja päästämään häntä siitä surkeasta tilasta. Lupaa hänelle ensin
muita lunnahia ja viimein kovin hätäytyneenä ainoan sisarensa; vv.
175-222. -- Joukahainen sisarensa Väinämöiselle luvattua pääsee
jälleen vapaaksi, lähtee pahoilla mielin kotia ja kertoo äitillensä,
miten hänen oli täytynyt sisarensa Väinämöiselle luvata. Äiti siitä
ihastuu, kun kuulee Väinämöisen vävyksensä saavan; vv. 223-264. --
Joukahaisen sisar ei suuresti ihastu kuullen itsensä Väinämöiselle
luvatuksi, jonka tähden itkeä vetistelee, ja kun äiti tiedustelee
syytä hänen itkuunsa, sanoo sitä itkevänsä, jos täytyisi niin nuorena
marjaisilta ahoilta ja ihanilta seuduiltansa pois lähteä; vv. 265-300.
Vaka vanha Väinämöinen
Elelevi aikojansa
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Laulelevi virsiänsä, 5
Laulelevi, taitelevi.
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
Kuuli kummia sanoja,
Väinämöistä laulajaksi, 10
Paremmaksi itseänsä;
Tuo tuosta kovin pahastui,
Lähteäksensä käkesi,
Tullaksensa toivotteli,
Noille Väinölän tuville, 15
Kera Väinön voitteloille.
Valjasti tulisen ruunan
Korjan kultaisen etehen,
Itse istuvi rekehen,
Kohennaikse korjahansa, 20
Iski virkkua vitsalla,
Heitti helmiruoskasella;
Läksi virkku vieremähän,
Hevoinen helettämähän.
Ajoa suhuttelevi, 25
Jo päivänä kolmantena
Päätyi Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille;
Tuli tiellä vastatusten
Kera vanhan Väinämöisen, 30
Aisa tarttui aisan päähän,
Vemmel vempelen nenähän.
Kysyi vanha Väinämöinen:
"Kuit' olet sinä sukua,
Kun tulit tuhmasti etehen, 35
Vastahan varattomasti;
Säret länget länkäpuiset,
Vesapuiset vempelehet?"
Silloin nuori Joukahainen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 40
"Mie olen nuori Joukahainen,
Vaan sano oma sukusi,
Kuit' olet sinä sukua,
Kuta kurja joukkioa?"
Vaka vanha Väinämöinen 45
Jo tuossa nimittelihe,
Sai siitä sanoneheksi:
"Kun liet nuori Joukahainen,
Veäite syrjähän vähäisen,
Sie olet nuorempi minua!" 50
Silloin nuori Joukahainen
Sanan vastaten sanovi:
"Vähä on miehen nuoruuesta,
Nuoruuesta, vanhuuesta,
Kumpi on tieoilta parempi, 55
Muistannalta mahtavampi,
Sep' on tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirtykähän!"
"Lienet vanha Väinämöinen,
Laulaja iän ikuinen, 60
Ruvetkamme laulamahan,
Saakamme sanelemahan,
Mies on miestä oppimahan,
Toinen toista voittamahan."
Vaka vanha Väinämöinen 65
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Kun ollet tieolta parempi,
Muisteloilta mahtavampi,
Sano korvin kuullakseni,
Mielin mittaellakseni, 70
Mitä tietänet enemmän,
Yli muien ymmärtänet!"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Tieänpä minä jotaki,
Tieän puut Pisan mäellä, 75
Hongat Hornan kalliolla,
Kolme koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla, 80
Hämehessä Hälläpyörän,
Kaatrakosken Karjalassa;
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Yli käynyttä Imatran."
Vaka vanha Väinämöinen 85
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon;
Sano syntyjä syviä,
Asioita ainoisia!" 90
Se on nuori Joukahainen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieän mä tiasen synnyn;
Vanhin on lintuja tianen,
Kyy viherä käärmehiä, 95
Kiiskinen veen kaloja."
"Vesi on vanhin voitehista,
Kosken kuohu katsehista,
Itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista." 100
"Mätäs on märkä maita vanhin,
Paju puita ensimmäinen,
Hongan juuri huonehia,
Paatonen patarania."
Vaka vanha Väinämöinen 105
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mitä enemmin,
Vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Tieän vieläki vähäisen, 110
Muistanpa ajan mokoman,
Kun olin merta kyntämässä
Meren kolkot kuokkimassa,
Kalahauat kaivamassa,
Syänveet syventämässä, 115
Lampiveet on laskemassa,
Mäet mylleröittämässä,
Louhet luomassa kokohon."
"Viel' olin miesnä kuuentena,
Seitsemäntenä urosna, 120
Tätä maata saataessa,
Ilmoa suettaessa
Ilman pieltä pistämässä,
Taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen: 125
"Sen varsin valehtelitki;
Ei sinua silloin nähty,
Kun on merta kynnettihin,
Meren kolkot kuokittihin,
Kalahauat kaivettihin, 130
Syänveet syvennettihin,
Lampiveet on laskettihin,
Mäet mylleröitettihin,
Louhet luotihin kokohon."
"Eikä lie sinua nähty, 135
Ei lie nähty, eikä kuultu,
Tätä maata saataessa,
Ilmoa suettaessa,
Ilman pieltä pistettäissä,
Taivoa tähitettäissä." 140
Se on nuori Joukahainen
Tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani:
Oi on vanha Väinämöinen, 145
Laulaja lavea-suinen,
Lähe miekan mittelöhön,
Käy'pä kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En noita pahoin pelänne 150
Miekkojasi, mieliäsi,
Tuumiasi, tuuriasi,
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Lähe en miekan mittelöhön
Sinun kanssasi katala, 155
Kerallasi kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen
Murti suuta, väänti päätä,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käyne miekkasille, 160
Sen minä siaksi laulan,
Alakärsäksi asetan."
"Panen semmoiset urohot,
Sen sikäli, tuon täkäli,
Sorran sontatunkioille, 165
Läävän nurkkihin nutistan."
Siitä suuttui Väinämöinen,
Siitä suuttui ja häpesi;
Jopa loihe laulamahan,
Sai itse sanelemahan, 170
Lauloi nuoren Joukahaisen,
Lauloi suohon suonivöistä,
Niittyhyn nivuslihoista,
Kankahasen kainaloista.
Siitä nuoren Joukahaisen 175
Jopa tuskaksi tulevi,
Läylemmäksi lankeavi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen,
Tietäjä iän ikuinen! 180
Pyörrytä pyhät sanasi,
Peräytä lausehesi,
Annan kultia kypärin,
Hopeita huovan täyen,
Isoni soasta saamat, 185
Taluttamat tappelosta."
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kulkuna omatki kullat,
Lasten leikkinä hopeat;" 190
Lauloi nuoren Joukahaisen,
Lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästä, 195
Tästä seikasta selitä;
Annan ainoat eloni,
Heitän hietapeltoseni,
Oman pääni päästimeksi,
Itseni lunastimeksi." 200
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Omat on elot paremmat,
Omat pellot armahammat;"
Lauloi nuoren Joukahaisen, 205
Lauloi ainakin alemma.
Jo nyt nuori Joukahainen
Tiesi tielle tullehensa,
Voittelohon, laulelohon,
Kera vanhan Väinämöisen. 210
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen!
Heitä vielä heikko henki,
Päästä pois minua tästä;
Virta jo jalkoa vetävi, 215
Hiekka silmiä hiovi."
"Kun pyörrät pyhät sanasi,
Luovuttelet luottehesi,
Annan Aino siskoseni,
Lainoan emoni lapsen 220
Sulle pirtin pyyhkiäksi,
Lattian lakaisiaksi."
Siitä vanha Väinämöinen
Ihastui iki hyväksi,
Kun sai neion Joukahaisen 225
Vanhan päivänsä varaksi;
Pyörti pois pyhät sanansa,
Perin laski lausehensa.
Pääsi nuori Joukahainen,
Pääsi leuan liettehestä. 230
Parran paikasta pahasta;
Kohoeli korjahansa,
Läksi mielellä pahalla,
Syämmellä synkeällä,
Luoksi armahan emonsa, 235
Tykö valtavanhempansa.
Ajoi kummasti kotihin,
Itkeä vetistelevi
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin. 240
Emo ennätti kysyä,
Vaivan nähnyt vaaitella:
"Mitä itket poikueni,
Nuorna saamani nureksit,
Olet huulin hyypynyisin, 245
Nenän suulle langennuisen?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on maammo kantajani!
Jo on syytä syntynynnä,
Taikoja tapahtununna: 250
Annoin Aino siskoseni,
Lupasin emoni lapsen,
Väinämöiselle varaksi,
Suojaksi sopen kululle."
Emo kahta kämmentänsä, 255
Hykersi molempiansa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elä itke poikueni!
Ei ole it'ettäviä;
Tuota toivoin tuon ikäni, 260
Puhki polveni halasin,
Sukuhuni suurta miestä,
Vävykseni Väinämöistä,
Laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen 265
Itse itkullen apeutui;
Itki suuresta surusta,
Apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan:
"Mitä itket Ainoseni, 270
Kun olet saava suuren sulhon,
Miehen korkean kotihin,
Ikkunoillen istujaksi,
Lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki: 275
"Oi emoni kantajani!
Jo minä jotakin itken,
Noita maita marjaisia,
Mansikkaisia ahoja;
Itken päivän armautta, 280
Suloutta kuun komean,
Ihanuutta ilman kaiken,
Jos onpi nuorna jättäminen,
Lapsena unohtaminen,
Veikon veistotanterille, 285
Ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytölle,
Lausui vanhin lapsellensa:
"Mene huima huolinesi,
Epätieto itkuinesi! 290
Paistavi Jumalan päivä
Muuallaki maailmassa,
Ei isosi ikkunoilla,
Veikkosi veräjän suulla,
Myös on marjoja mäellä, 295
Ahomailla mansikoita,
Poimia sinun poloisen
Ilmassa etäämpänäki,
Ei aina ison ahoilla,
Veikon viertokankahilla." 300
Neljäs runo
Väinämöinen tapaa Joukahaisen sisaren vastaksia taittamassa ja pyytää
häntä puolisoksensa. Neiti vastaa, ei huolivansa hänestä eikä muista
ja lähtee itkien kotiin, kertoen sitte asian äitillensä; vv. 1-62.
-- Äiti kieltää tyttärensä millänsäkään olemasta, käskee hänen mennä
aittahan ja siellä pukeutua koreammaksi, kun ennen olikaan. Mutta
tytär yhä itkee ja, äitin uudelleen kysyttyä, viimein sanoo oikean
syyn itkuunsa: ei tahtovansa vanhalle miehelle mennä; vv. 63-116. --
Tytär lähtee sitte kävelylle, huolissansa astuu kauvan aikaa, tulee
viimein meren rannalle, viehättäytyy siellä uimaan, uipi ulommaksi
rannasta kiven kuvalle ja hukkuu; vv. 117-154. Sanan saatua äiti
itkee hukkunutta tytärtänsä jotta kyynäleet oikein jokena juoksivat.
Itkiessänsä myös varottaa muita vanhempia naittamasta tyttäriänsä
vastoin heidän omaa mieltänsä ja tahtoansa; vv. 155-232.
Tuopa Aino, neito nuori,
Sisar nuoren Joukahaisen,
Läksi luutoa lehosta,
Vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa, 5
Toisen taittoi maammollensa,
Kokoeli kolmattaki,
Verevälle veiollensa.
Tuli vanha Väinämöinen,
Näki neitosen lehossa, 10
Hienohelman heinikossa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille neiti nuori,
Kun minulle neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä, 15
Sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"En sinulle enkä muille
Kanna kaulan helmilöitä,
Päätä silkillä sitaise; 20
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa,
Tykönä hyvän isoni, 25
Kanssa armahan emoni."
Riisti silkit silmiltänsä,
Helmet kaulasta karisti,
Jätti maalle maan hyviksi,
Lehtohon lehon hyviksi, 30
Meni itkien kotihin,
Kallotellen kartanolle.
Emo aitan portahalla
Kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket tytti raukka, 35
Tytti raukka, neiti nuori?"
"Oi emo imettäjäni!
Onp' on syytä itkiällä,
Sitä itken äiti rukka,
Sitä maammoni valitan: 40
Taitoin luutoa lehosta,
Vastan päitä varvikosta,
Osmoinen orosta virkkoi,
Kalevainen kaskesmailta:
'Eläpä muille neiti rukka, 45
Kun minulle neiti rukka,
Kanna kaulan helmilöitä,
Sio silkillä hivusta!'
Riistin silkit silmiltäni,
Helmet kaulasta karistin, 50
Heitin maalle maan hyväksi,
Lehtohon lehon hyväksi,
Itse tuon sanoiksi virkin:
'En sinulle, enkä muille,
Kanna kaulan helmilöitä, 55
Päätä silkillä sitaise;
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa, 60
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni'".
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke tyttäreni!
Astu aittahan mäelle, 65
Aukaise parahin arkku,
Sio silkit silmillesi,
Kullat kulmille kohenna,
Kaulahan heleät helmet,
Kullan ristit rinnoillesi; 70
Niin tulet tupahan tuolta,
Astut aitasta sisälle,
Ehompana entistäsi,
Parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki, 75
Senpä lausui lapsellensa;
Ei tytär totellut tuota,
Ei kuullut emon sanoja.
Meni itkien pihalle,
Kaihotellen kartanolle, 80
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Parempi minun poloisen
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta,
Näille päiville pahoille, 85
Ilmoillen ilottomille;
Oisin kuollut kolmi-öisnä,
Kaonnut kapalo-lasna,
Oisi en paljoa pitänyt:
Vaaksan palttina-paloa, 90
Pikkaraisen pientaretta,
Emon itkua vähäisen,
Ison vieläki vähemmän,
Veikon ei väheäkänä."
Siinä itki impi rukka, 95
Itki päivän, itki toisen,
Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Emo päätyvi pihalle,
Sai emo kyselemähän: 100
"Mitä itket impi rukka,
Kuta vaivainen valitat!"
"Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan,
Kun annoit minun poloisen, 105
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolellen iloksi;
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien, 110
Parempi meressä olla,
Alla aaltojen asua,
Sisarena siikasilla,
Veikkona ve'en kaloilla,
Kun on vanhalla varana, 115
Turvana tulisialla."
Läksi siitä astumahan,
Ahon poikki, toisen pitkin,
Itse lausui mennessänsä,
Virkki vieriellessänsä: 120
"Syäntäni tuimelevi,
Päätäni pahoin panevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinki, 125
Katkeaisinki katala,
Näiltä suurilta suruilta,
Apeilta mielaloilta."
Astui päivän, astui toisen,
Päivänäpä kolmantena 130
Ennätti meri etehen,
Ruokoranta vastahansa;
Tuohon yöhyt yllättävi,
Pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, 135
Kaiken yötä kaikerteli;
Aamulla ani varahin
Katsoi tuonne niemen päähän:
Kolme oli neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä, 140
Aino neiti neljänneksi,
Vitsan varpa viienneksi.
Kivi oli kirjava selällä,
Paasi kullan paistavainen;
Neiet uimahan kivelle, 145
Aino neiti neljäntenä.
Sitte sinne saatuansa,
Asetaiksen istumahan
Kirjavaiselle kivelle,
Paistavalle paaterelle; 150
Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni,
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.
Se oli surma nuoren neien, 155
Loppu kaunihin kanasen;
Kenpä sanan saatantahan,
Kielikerran kerrontahan,
Neien kuuluhun kotihin,
Kaunihisen kartanohon? 160
Jänö sanan saatantahan,
Kielikerran kerrontahan,
Neien kuuluhun kotihin,
Kaunihisen kartanohon.
Läksi jänis juoksemahan, 165
Vääräsääri vääntämähän,
Ristisuu ripottamahan;
Juoksi saunan kynnykselle.
Sauna täynnä neitosia,
Vasta käessä vastoavat: 170
"Saitko kiero keittimiksi,
Paltsasilmä paistimiksi,
Isännälle iltaiseksi,
Emännälle eineheksi?"
Jänis saattavi sanoa, 175
Kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä
Kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan,
Kielikerran kerrontahan: 180
Jop' on kaunis kaatununna,
Tinarinta riutununna,
Sortunna hopeasolki,
Vyövaski valahtanunna,
Mennyt lietohon merehen, 185
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi siikasille,
Kaimaksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän,
Kyynelvierus vieremähän; 190
Sai siitä sanelemahan:
"Elkätte emo-poloiset
Sinä ilmoisna ikänä
Tuuitelko tyttöjänne,
Lapsianne liekutelko, 195
Vastoin mieltä miehelähän!"
Emo itki, kyynel vieri,
Vieri vetrehet vetensä,
Vieri maahan maan hyväksi,
Vetehen ve'en hyväksi. 200
Ve'et maahan tultuansa
Alkoivat jokena juosta,
Kasvoipa jokea kolme
Itkemistänsä vesistä.
Kasvoipa joka jokehen, 205
Kolme luotoa kohosi,
Kunki luo'on kunnahalle
Kasvoi kolme koivahaista,
Kunki koivun latvasehen
Kolme kullaista käkeä. 210
Yksi kukkui lemmen, lemmen,
Sep' on kukkui kuuta kolme
Lemmettömälle tytölle,
Meressä makoavalle;
Toinen kukkui sulon, sulon, 215
Sep' on kukkui kuusi kuuta
Sulholle sulottomalle,
Ikävissä istuvalle;
Kolmas kukkui auon, auon,
Se kukkui ikänsä kaiken 220
Auottomalle emolle,
I'än päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki:
"Elköhöt emo poloiset
Kauan kuunnelko käkeä! 225
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Itku silmähän tulevi,
Ve'et poskille valuvat,
Kyynärän ikä kuluvi, 230
Vaaksan varsi vanhenevi,
Kuultua kevät-käkösen."
Viides runo
Väinämöinen pahoilla mielin Ainon hukkumasta tiedustelee Untamolta
hänen nykyistä olopaikkaansa meren pohjassa; vv. 1-24. -- Väinämöinen
lähtee kadonnutta tytärtä meren pohjasta pyytämään ja saapi
muutamana päivänä oudonlaisen kalan onkeensa; vv. 25-48. -- Kala
juuri leikattamaisillaan puikahtaa mereen ja ilmoittaa sieltä ei
olleensakaan kala, vaan sama Joukahaisen sisar, jota Väinämöinen
hartaasti oli pyytänyt. Sen jälkeen katosi pois näkyvistä, vaikka
Väinämöinen kyllä rukoilee häntä toiste tulemaan; vv. 49-92.
-- Väinämöinen vielä kokee nuotalla kadonnutta tyttöä jälleen
saada, mutta kun näkee yrityksensä tyhjäksi, pahoittelee omaa
mielettömyyttänsä, kun sillä tavoin oli hänen veneestänsä laskenut;
vv. 93-120. -- Alakuloisna kotiin astuessansa Väinämöinen muistelee
äitiänsä ja arvelee, jos olisi elossa, siltä toki saisi jonkun
hyvän neuvon huolissansa. Äiti haudastansa kuulee pojan valituksen
ja kehoittaa häntä lähtemään Pohjolaan, Pohjan kaunista tytärtä
kosimaan, vv. 121-156.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuo tuosta pahoin pahastui,
Kun oli kaunis kaatununna,
Neitonen nukahtanunna,
Mennyt lietohon merehen, 5
Alle aaltojen syvien.
Astui huolien, huokaellen,
Syämmellä synkeällä,
Rannalle meren sinisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 10
"Sano nyt Untamo unesi,
Maku'usi maan venyjä:
Missä Ahtola asuvi,
Neiot Vellamon venyvi?"
Sanoi Untamo unensa, 15
Maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi,
Neiot Vellamon venyvi,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen, 20
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien,
Kiven kirjavan kylessä,
Paaen paksun palleassa."
Siitä vanha Väinämöinen 25
Vetihe vene-sijoille,
Otti ongen taskuhunsa,
Väkärauan väskyhynsä;
Soutoa melastelevi,
Päähän saaren saavuttavi. 30
Siin' oli ongella olija,
Aina siimalla asuja,
Käeksellä kääntelijä;
Ongitteli, orhitteli,
Vapa vaskinen vapisi, 35
Hopeinen siima siukui.
Jo päivänä muutamana
Kala otti onkehensa;
Sen veti venosehensa,
Talui talkapohjahansa. 40
Katselevi, kääntelevi,
Ei tunne kaloa tuota:
Sileähk' on siikaseksi,
Kuleahka kuujaseksi,
Haleahka haukiseksi, 45
Evätön emäkalaksi;
Luopuisin meriloheksi,
Syvän aallon ahveneksi.
Vaka vanha Väinämöinen
Veti veitsen viereltänsä, 50
Huotrastansa pää-hopean,
Alkoi lohta leikkaella;
Lohi loimahti merehen,
Kala kirjo kimmeltihe,
Pohjasta punaisen purren, 55
Venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti,
Oikeata olkapäätä,
Vihurilla viiennellä,
Kupahalla kuuennella, 60
Sieltä tuon sanoiksi virkki,
Itse kielin kerskaeli:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
En ollut minä tuleva
Lohi leikkaellaksesi, 65
Kala palstoin pannaksesi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva
Sulle pirtin pyyhkijäksi, 70
Lattian lakaisijaksi,
Leivän paksun paistajaksi,
Olutkannun kantajaksi,
Atrian asettajaksi."
"Ohoh sinua ukko utra, 75
Vähämieli Väinämöinen!
Kun et tuntenut piteä
Ve'en viimeistä tytärtä,
Kuta pyyit kuun ikäsi,
Puhki polvesi halasit: 80
Mie olin Aino, neiti nuori,
Sisar nuoren Joukahaisen."
Sanoi vanha Väinämöinen
Alla päin, pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen! 85
Voit sie tulla toisen kerran."
Eip' on toiste tullutkana,
Ei toiste sinä ikänä;
Jo vetihe, vierähtihe,
Ve'en kalvosta katosi, 90
Kiven kirjavan sisähän,
Maksankarvaisen malohon.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuop' on tuosta arvelevi,
Miten olla, kuin eleä; 95
Jo kutaisi sulkkunuotan,
Veti vettä ristin rastin,
Salmen pitkin, toisen poikki.
Ei saanut sitä kalaista,
Mitä mielensä pitävi, 100
Vellamon vetistä neittä,
Ahon lasta ainokaista.
Siitä vanha Väinämöinen
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin, 105
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Olipa minulla mieltä,
Oli ennen aikoinansa,
Vaanpa nyt tätä nykyä,
Tällä inhalla iällä, 110
Kaikki on mieli melkeässä,
Ajatukset arvoisessa."
"Kuta vuotin kuun ikäni,
Kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä, 115
Ve'en on viimeistä tytärtä,
Se osasi onkeheni,
Vierähti venoseheni,
Minä en tuntenut piteä,
En kotihin korjaella." 120
Vaka vanha Väinämöinen
Astui huolien, huokaellen,
Kulkevi kotia kohti,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En nyt tuota tieäkänä, 125
Miten olla, kuin eleä,
Tällä ilmalla asua,
Näillä mailla matkaella."
"Oisiko emo elossa,
Vanhempani valvehella, 130
Sepä saattaisi sanoa,
Miten pystössä pysyä,
Murehisin murtumatta,
Huolihin katoamatta,
Näissä päivissä pahoissa, 135
Apeissa mielaloissa."
Emo hauasta havasi,
Alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
Vanhempasi valvehella, 140
Joka saattavi sanoa,
Miten olla oikeana,
Murehisin murtumatta,
Huolihin hupenematta."
"Mene Pohjan tyttärihin, 145
Siell' on tyttäret somemmat,
Neiet kahta kaunihimmat,
Viittä kuutta virkeämmät,
Ei Joukon jorottaria,
Lapin lapsi-lönttäreitä." 150
"Sieltä naios poikaseni
Paras Pohjan tyttäristä,
Jok' on sievä silmiltänsä,
Kaunis katsannoisiltansa,
Aina joutuisa jalalta, 155
Sekä liukas liikunnolta!"
Kuudes runo
Väinämöinen valmistaikse Pohjolaan, ottaa hevosensa ja lähtee
ratsahin matkalle; vv. 1-20. -- Joukahainen vanhaa vihaa Väinämöisen
päälle kantaen varustaikse ja odottaa tilaisuutta saada kostaaksensa
häntä; vv. 21-38. -- Jopa muutamana päivänä Joukahainen keksii
Väinämöisen hevosen selässä sivu ajavan ja koppaa jousen ampuaksensa
häntä; vv. 39-56. -- Äiti Joukahaisen tiedon saatua poikansa
hankkeesta kieltää häntä ampumasta, varoen kaikki ilolaulut
Väinämöisen kanssa maasta katoavan; vv. 57-84. -- Joukahainen vähän
äitinsä kiellosta huolien toki päättää ampua ja osasiki kolmannella
nuolellansa Väinämöisen hevoseen; vv. 85-112. -- Väinämöinen
hevosen altansa ammuttua sortuu veteen ja kova tuuli kantaa hänen
meren selälle, josta Joukahainen suuresti ihastuu; vv. 113-128. --
Joukahainen kertoo äitillensä kerskuen, mitenkä oli Väinämöisen
menettänyt, josta työstä äiti häntä ei varsin kiitä; vv. 129-156.
Vaka vanha Väinämöinen
Lähteäksensä käkesi
Tuonne kylmähän kylähän,
Pimeähän Pohjolahan.
Otti olkisen orihin, 5
Hiirenkarvaisen hevosen,
Pisti suitset kullan suuhun,
Päitsensä hopean päähän,
Itse istuvi selälle,
Löihe reisin ratsahille. 10
Ajoa hyryttelevi,
Matkoansa mittelevi,
Ajoi Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia;
Hepo juoksi, matka joutui, 15
Koti jääpi, tie lyheni.
Jo ajoi meren selälle,
Ulapalle aukealle,
Kapioisen kastumatta,
Vuohisen vajoumatta. 20
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
Piti viikoista vihoa,
Ylen kauaista kaetta,
Kera vanhan Väinämöisen, 25
Päälle laulajan ikuisen.
Laativi tulisen jousen,
Jalon kaaren kaunistavi,
Vuoli piiliä pinosen,
Kolmisulkia kokosen; 30
Siitä vuotti Väinämöistä,
Saavaksi suvantolaista.
Vuotti illan, vuotti aamun,
Vuotti kerran keskipäivän,
Kuunnellen kujan perällä, 35
Vahtaellen vainiolla,
Hyvä kaari kainalossa,
Viini nuolia selässä.
Jo päivänä muutamana,
Huomenna moniahana, 40
Keksi mustasen merellä,
Sinerväisen lainehilla:
Onko se i'ässä pilvi,
Päivän koite koillisessa?
Ei ole i'ässä pilvi, 45
Päivän koite koillisessa;
Onpi vanha Väinämöinen,
Laulaja iän ikuinen,
Matkoava Pohjolahan,
Kulkeva Pimentolahan. 50
Tuop' on nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
Jou'utti tulisen jousen,
Koppoi kaaren kaunihimman,
Pään varalle Väinämöisen, 55
Surmaksi suvantolaisen.
Ennätti emo kysyä,
Vanhempansa tutkaella:
"Kellen jousta jouahutat,
Kaarta rauta rauahutat?" 60
Tuop' on nuori Joukahainen
Sanan virkkoi noin nimesi:
"Tuohon jousta jouahutan,
Kaarta rauta rauahutan,
Pään varalle Väinämöisen, 65
Surmaksi suvantolaisen;
Ammun vanhan Väinämöisen,
Lasken laulajan ikuisen,
Luon on merta luutimahan,
Lainetta lakaisemahan." 70
Emo kielti ampumasta,
Emo kielti ja epäsi:
"Elä ammu Väinämöistä,
Kaota Kalevalaista!
Väinö on sukua suurta, 75
Lankoni sisaren poika."
"Ampuisitko Väinämöisen,
Kaataisit Kalevalaisen,
Ilo ilmalta katoisi,
Laulu maalta lankeaisi; 80
Ilo on ilmalla parempi,
Laulu maalla laatusampi,
Kun onpi Manalan mailla,
Noilla Tuonelan tuvilla."
Tuossa nuori Joukahainen 85
Jo vähän ajattelevi,
Käsi käski ampumahan,
Käsi käski, toinen kielti.
Virkki viimeinki sanoiksi,
Itse lausui, noin nimesi: 90
"Kaotkohot jos kahesti
Kaikki ilmaiset ilomme,
Kaikki laulut langetkohot;
Varsin ammun, en varanne."
Jännitti tulisen jousen, 95
Veti vaskisen vekaran,
Vasten polvea vasenta,
Jalan alta oikeansa;
Veti viinestä vasaman,
Sulan kolmikoipisesta, 100
Tuon on juonelle asetti,
Liitti liina-jäntehelle.
Oikaisi tulisen jousen
Olailehen oikealle,
Ampui nuolen ensimäisen, 105
Se meni kovan ylätse;
Ampui toisen nuoliansa,
Se meni kovan alatse;
Ampui kohta kolmannenki,
Kävi kohti kolmannesti, 110
Ampui olkisen orihin
Alta vanhan Väinämöisen.
Siitä vanha Väinämöinen
Sormin suistuvi vetehen,
Käsin kääntyi lainehesen, 115
Kourin kuohu'un kohahti,
Selästä hyvän hevosen,
Hyvän laukin lautasilta.
Nousi siitä suuri tuuli,
Kantoi vanhan Väinämöisen 120
Noille väljille vesille,
Ulapalle aukealle.
Siinä nuori Joukahainen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kupli nyt siellä kuusi vuotta, 125
Seuro seitsemän kesyttä,
Tuulen tuuviteltavana,
Aaltojen ajeltavana!"
Siitä pistihen sisälle,
Sai emo kysyneheksi: 130
"Joko ammuit Väinämöisen,
Kaotit Kalevan poian?"
Tuop' on nuori Joukahainen
Itse kielin kerskaeli:
"Ei nyt vanha Väinämöinen 135
Enämpi elävin silmin
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Astu Väinölän ahoja,
Kalevalan kankahia." 140
"Ammuin vanhan Väinämöisen,
Laskin laulajan ikuisen,
Läpi syämmen, maksan kautta,
Halki hartiolihojen;
Sortui ukko sormillehen, 145
Kääntyi kämmenyisillehen,
Siitä kyykertyi kylelle,
Selällehen seisottihe,
Aaltojen ajeltavaksi,
Tyrskyn tyyräeltäväksi." 150
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Pahoin teit sinä poloinen,
Kun on ammuit Väinämöisen,
Kaotit Kalevalaisen,
Suvantolan suuren miehen, 155
Kalevalan kaunihimman."
Seitsemäs runo
Väinämöinen uipi useampia vuorokausia aavalla merellä ja alkaa
viimen onnetonta tilaisuuttansa valittaa; vv. 1-20. -- Kokko ilmassa
lentäen näkee Väinämöisen aaltoin varassa ja kysyy, mitä oli
meressä tekevä. Väinämöinen hänelle sitten kertoo onnettomuutensa
ja epätoivonsa; vv. 21-46. -- Kokko vielä sitä muistellen, kun
Väinämöinen kaskessansa oli koivun häntä varten kasvamaan jättänyt,
nyt ottaa hänen selkäänsä ja viepi Pohjolaan; vv. 47-66. -- Pohjolan
piika aamulla ulkona käydessänsä kuulee joen takana itkettävän,
ja emäntä itse kuulemaan lähdettyänsä päättää sitä partasuu-uroon
itkuksi; vv. 67-102. -- Pohjolan emäntä, Louhi, ottaa veneen, soutaa
Väinämöisen luoksi ja kysyy, mitä miehiä oli, johon toinen vastaa,
tuskin itsekään tietävänsä, mi jo oli, ennen laulaja Väinölässä
oltuansa; vv. 103-134. -- Louhi saattaa Väinämöisen Pohjolaan,
hyvittelee häntä ruualla, juomalla ja lääkkeillä, ja kysyy, mitä
itki. Väinämöinen sanoo sitä ainian itkevänsä, kun oli kotimaalta
lähtenyt ja vieraalle maalle tullut; vv. 135-160. -- Louhi kieltää
häntä itkemästä, sanoo hyvän olla Pohjolassa elää, mutta Väinämöinen
kuitenkin arvelee kotoista elämää paremmaksi; vv. 161-180. -- Louhi
kysyy Väinämöiseltä, eikö taitaisi hänelle sampoa takoa, niin antaisi
tyttärensä palkaksi ja saattaisi hänen kotimaallensa. Väinämöinen
sanoo ei taitavansa, mutta lupaa kotiin päästyä laittaa seppo
Ilmarisen niin sampoa, kuin tyttöäki, varten; vv. 181-208. -- Louhi
vieläki vakuuttaa tytön sammon takojalle antavansa, hankkii hevosen
ja laittaa Väinämöisen matkalle kotimaillensa; vv. 209-238.
Vaka vanha Väinämöinen
Uipi aaltoja syviä
Kuusi päiveä kesäistä,
Kuusi yötä järkiähän,
Eessänsä vesi vetelä, 5
Takanansa taivas kirkas.
Uip' on vielä yötä kaksi,
Kaksi päiveä pisintä,
Niin yönä yheksäntenä
Itse tuon sanoiksi virkki: 10
"Voi poloinen päiviäni,
Kun läksin omilta mailta,
I'äkseni ilman alle,
Kuuksi päiväksi kululle!"
"En nyt tuota tunnekana, 15
Miten olla, kuin eleä;
Teenkö tuulehen tupani,
Ei ole tuulessa tukea,
Vetehenkö saunan salvan,
Vesi viepi salvokseni." 20
Lentipä Lapista lintu,
Tuli kokko koillisesta,
Näki vanhan Väinämöisen
Selällä meren sinisen:
"Mit' olet meressä miesi, 25
Uros aaltojen seassa?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sit' olen minä meressä,
Läksin neittä Pohjolasta,
Impeä Pimentolasta; 30
Tulin Luotolan lähelle,
Joukolan jokivesille,
Hepo alta ammuttihin,
Itseäni mielittihin."
"Siitä jäin ve'en varahan, 35
Tuli tuuli luotehesta,
Se mun kauas kannatteli,
Aallot rannalta ajeli,
Näille väljille vesille,
Ulapoille aukeille." 40
"En nyt tuota tunnekana,
Eeltä arvata osoa,
Kumpi kuoloksi tulevi,
Kumpi ennen ennättävi,
Nälkähänkö nääntyminen, 45
Vai vetehen vaipuminen."
Sanoi kokko ilman lintu:
"Ellos olko milläskänä!
Seisotaite selkähäni,
Mie sinun merestä kannan. 50
Vielä muistan muunki päivän,
Kun ajoit Kalevan kasken,
Heitit koivun kasvamahan
Istunpuuksi itselleni."
Siitä vanha Väinämöinen 55
Kohottavi kokkoansa;
Mies on nousevi merestä,
Uros aallosta ajaikse,
Siiville sijoitteleikse,
Kokon kynkkäluun nenille. 60
Tuop' on kokko ilman lintu
Kantoi vanhan Väinämöisen
Pohjan pitkähän perähän,
Summahan Sariolahan;
Siihen heitti Väinämöisen, 65
Itse ilmahan kohosi.
Siinä itki Väinämöinen,
Siinä itki ja urisi,
Pahalla pajupurolla,
Tiheässä tuomikossa, 70
Sata haavoa sivulla,
Tuhat tuulen pieksämätä.
Itki yötä kaksi kolme,
Saman verran päiviäki,
Eikä tiennyt tietä käyä, 75
Outo matkoa osannut,
Noille syntymä-sijoille,
Elomaille entisille.
Pohjan piika pikkarainen
Nousi aivan aikaisehen, 80
Pesi pitkät pyöräpöyät,
Laajat lattiat lakaisi;
Vei pihalle rikkasensa,
Seisattelihe rikoille,
Kuulevi mereltä itkun, 85
Poikki joen juorotuksen.
Juosten joutuvi tupahan,
Pian pirttihin menevi,
Sanoi tuonne saatuansa,
Toimitteli tultuansa: 90
"Kuulin mie mereltä itkun,
Poikki joen juorotuksen."
Louhi Pohjolan emäntä
Pian pistihe pihalle,
Vierähti veräjän suuhun, 95
Perimmäisen pellon päähän;
Siinä korvin kuunteleikse,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole itku lapsen itku,
Eikä vaimojen valitus, 100
Itku on partasuun urohon,
Jouhileuan juorottama."
Louhi Pohjolan emäntä
Työnnälti venon vesille,
Souti luoksi Väinämöisen, 105
Luoksi itkevän urohon,
Puhutteli, lausutteli,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh sinua, ukko utra,
Jo olet maalla vierahalla!" 110
Vaka vanha Väinämöinen
Päätänsä kohottelevi,
Tuosta tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Tietänen mä tuon itsekin, 115
Olen maalla vierahalla;
Maallani olin parempi,
Kotonani korkeampi."
Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi: 120
"Saisiko sanoakseni,
Oisiko lupa kysyä,
Mi sinä olet miehiäsi
Ja kuka urohiasi?"
Vaka vanha Väinämöinen 125
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Mainittihinpa minua,
Arveltihin aikoinansa,
Illoilla ilotsijaksi,
Joka lakson laulajaksi, 130
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla;
Mi jo lienenki katala,
Tuskin tunnen itsekänä."
Louhi Pohjolan emäntä 135
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo norosta miesi,
Uros uuelle uralle,
Haikeasi haastamahan,
Satuja sanelemahan!" 140
Otti miehen itkemästä,
Urohon urisemasta,
Souti poikki Pohjolahan,
Viepi vierahan tupahan.
Syötteli nälästynehen, 145
Kastunehen kuivaeli,
Teki miehen terveheksi,
Urohon paranneheksi,
Kysytteli, lausutteli,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 150
"Mitä itkit Väinämöinen,
Uikutit uvantolainen,
Tuolla paikalla pahalla,
Rannalla meryttä vasten?"
Vaka vanha Väinämöinen 155
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tuota itken tuon ikäni,
Kun ma uin omilta mailta
Näille ouoille oville,
Veräjille vierahille." 160
Louhi Pohjolan emäntä
Siitä tuon sanoiksi saatti:
"Elä itke Väinämöinen,
Uikuta uvantolainen!
Hyvä tääll' on ollaksesi, 165
Armas aikaellaksesi!
Syöä lohta luotaselta,
Sivulta sianlihoa."
Silloin vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 170
"Kylkehen kyläinen syönti
Hyvissäki vierahissa;
Mies on maallansa parempi,
Kotonansa korkeampi."
"Soisipa sula Jumala, 175
Pääsisin omille maille,
Parempi omalla maalla
Vetonenki virsun alta,
Kun on maalla vierahalla
Kultamaljasta metonen." 180
Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Niin mitä minulle annat,
Kun saatan omille maille?"
"Taiatko takoa sammon, 185
Kirjokannen kalkutella,
Joutsenen kynän nenästä,
Maholehmän maitosesta,
Yhen uuhen Villasesta,
Yhen ohrasen jyvästä, 190
Niin annan tytön sinulle,
Panen neien palkastasi,
Saatan sun omille maille,
Oman peltosi perille."
Vaka vanha Väinämöinen 195
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Taia en sampoa takoa,
Kantta kirjo kirjoitella;
Saata mie omille maille,
Työnnän seppo Ilmarisen, 200
Joka samposi takovi,
Neitosi lepyttelevi."
"Se on seppo sen mokoma,
Ylen taitava takoja,
Jok' on taivoa takonut, 205
Ilman kantta kalkutellut,
Ei tunnu vasaran jälki,
Eikä pihtien pitämä."
Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi: 210
"Sille työnnän tyttäreni,
Sille lapseni lupoan,
Joka sampuen takovi,
Kannen kirjo kirjoittavi,
Joutsenen kynän nenästä, 215
Maholehmän maitosesta,
Yhen uuhen Villasesta,
Yhen ohrasen jyvästä."
Pani varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen, 220
Saattoi vanhan Väinämöisen,
Istutti oron rekehen.
Siitä tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Elä päätäsi ylennä, 225
Kohottele kokkoasi,
Kun ei ilta ennättäne,
Tahi ei uupune oronen!
Jospa päätäsi ylennät,
Kohottelet kokkoasi, 230
Jo toki tuho tulevi,
Paha päivä päälle saapi."
Siitä vanha Väinämöinen
Löi orosen juoksemahan,
Harjan liina liikkumahan, 235
Ajoa karittelevi
Pimeästä Pohjolasta,
Summasta Sariolasta.
Kahdeksas runo
Kaunis Pohjan neiti kutoo kangasta taivaan kaarella istuen, jossa
Väinämöinen nähtyä hänen pyytää rekeensä laskeimaan ja häntä
puolisonansa Kalevalaan seuraamaan; vv. 132. -- Neiti vastaa rastaan
hänelle vast'ikään lehdossa laulaneen ja ilmoittaneen tytöillä paljoa
paremman elämän kun miniöillä olevan; vv. 33-60. -- Väinämöinen
päättää lintuin ei mitään tietävän ja yhä kutsuu neittä rekeensä.
Neiti määräelee hänelle tinkatöitä, joista Väinämöinen helposti
täyttää kaksi ensimäistä; vv. 61-98. -- Tyttö kolmanneksi työksi
ehdottelee Väinämöisen venettä särkyneestä kehrävarresta veistämään.
Veistäessä Väinämöinen lyöpi jalkaansa ja haavasta juoksee summatoin
veri maalle; vv. 99-146. -- Väinämöinen valjastaa hevosen ja lähtee
apua etsimään tuskassansa. Tulee taloon ja kysäisee, eikö olisi siinä
ketään veren sulkijata; vv. 147-176.
Tuo oli kaunis Pohjan neiti,
Maan kuulu, ve'en valio
Istui ilman vempelellä,
Taivon kaarella kajotti,
Kultakangasta kutovi, 5
Hopeaista huolittavi.
Vaka vanha Väinämöinen
Ajoa karittelevi,
Ajoi matkoa palasen,
Pikkaraisen piirrätteli, 10
Kuuli sukkulan surinan
Ylähältä päänsä päältä.
Päätä korjasta kohotti,
Katsahtavi taivahalle,
Näki neien taivahalla, 15
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tule neiti korjahani,
Laskeite rekoseheni!"
Neiti tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui ja kysyvi: 20
"Miksi neittä korjahasi,
Tyttöä rekosehesi?"
Vaka vanha Väinämöinen
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Siksi neittä korjahani, 25
Tyttöä rekoseheni:
Mesileivän leipojaksi,
Oluen osoajaksi,
Joka lautsan laulajaksi,
Ikkunan iloitsijaksi, 30
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla."
Neiti tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui ja pakisi:
"Kun kävin matara-maalla 35
Eilen ilta-myöhäsellä,
Lintu lauleli lehossa,
Kyntörastas raksutteli,
Lauleli tytärten mielen
Ja lauloi miniän mielen." 40
"Mie tuota sanelemahan,
Linnulta kyselemähän:
'Oi sie kyntörastahanen!
Laula korvin kuullakseni,
Kumman on parempi olla, 45
Kumman olla kuulusampi:
Tyttärenkö taattolassa,
Vai miniän miehelässä?"
"Tianenpa tieon antoi,
Kyntörastas raksahutti: 50
'Valkea kesäinen päivä,
Neitivalta valkeampi,
Vilu on rauta pakkasessa,
Vilumpi miniävalta;
Niin on neiti taattolassa, 55
Kuin marja hyvällä maalla,
Niin miniä miehelässä,
Kuin on koira kahlehissa,
Harvoin saapi orja lemmen,
Ei miniä milloinkana.'" 60
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tyhjiä tiasen virret,
Rastahasen raksutukset;
Tule neiti korjahani, 65
Laskeite rekoseheni,
En ole mitätöin miesi,
Uros muita untelompi."
Neiti taiten vastaeli,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 70
"Mieheksi sinun sanoisin,
Urohoksi arveleisin,
Jospa jouhen halkaiseisit
Veitsellä kärettömällä,
Munan solmuhun vetäisit, 75
Solmun tuntumattomaksi."
Vaka vanha Väinämöinen
Halki jouhen halkaisevi
Veitsellä kärettömällä,
Tuiki tutkamettomalla, 80
Munan solmuhun vetävi,
Solmun tuntumattomaksi;
Käski neittä korjahansa,
Tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastaeli: 85
"Ehkäpä tulen sinulle,
Kun kiskot kivestä tuohta,
Säret jäästä aiaksia,
Ilman palan pakkumatta,
Pilkkehen pirahtamatta." 90
Vaka vanha Väinämöinen
Ei tuosta kovin hätäy,
Kiskoipa kivestä tuohta,
Särki jäästä järkäleitä,
Ilman palan pakkumatta, 95
Pilkkehen pirahtamatta;
Kutsui neittä korjahansa,
Tyttöä rekosehensa.
Neiti taiten vastoavi,
Sanovi sanalla tuolla: 100
"Sillenpä minä menisin,
Kenp' on veistäisi venosen
Kehrävarteni muruista,
Kalpimeni kappaleista,
Työntäisi venon vesille, 105
Uuen laivan lainehille,
Ilman kouran koskematta,
Käsivarren kääntämättä."
Silloin vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 110
"Liene ei maassa, maailmassa,
Koko ilman kannen alla,
Mointa laivan laatiata,
Vertoani veistäjätä."
Otti värttinän muruja, 115
Kehrävarren kiertimiä,
Läksi veistohon venosen,
Satalauan laittelohon,
Vuorelle teräksiselle,
Rautaiselle kalliolle. 120
Veisti päivän, veisti toisen,
Niin päivällä kolmannella
Hiisi vartta vaapahutti,
Lempo tempasi tereä,
Kävipä kivehen kirves, 125
Kasa kalkkoi kalliohon,
Siitä liuskahti liha'an,
Polvehen pojan pätöisen;
Veri pääsi vuotamahan,
Hurme huppelehtamahan. 130
Vaka vanha Väinämöinen
Loihe siitä loitsimahan,
Luki synnyt syitä myöten,
Luottehet lomia myöten,
Mutt'ei muista muutamia 135
Veren suuria sanoja,
Joista salpa saataisihin
Tulevalle tukkeheksi.
Veri juoksevi jokena,
Hurme koskena kohisi, 140
Peitti maassa marjan varret,
Kanervaiset kankahalla,
Eik' ollut sitä mätästä,
Jok' ei tullut tulvillehen
Noita liikoja veriä, 145
Hurmehia huurovia.
Jo nyt vanhan Väinämöisen
Toki tuskaksi tulevi;
Pani varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen, 150
Siitä reuoikse rekehen,
Kohennaikse korjahansa.
Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisvyöllä,
Virkku juoksi, matka joutui, 155
Reki vieri, tie lyheni;
Jo kohta kylä tulevi,
Tietä kolme kohtoavi.
Ajoa suhauttavi
Ylimmäistä tietä myöten 160
Ylimmäisehen talohon,
Yli kynnyksen kysyvi:
"Oisiko talossa tässä
Rauan raannan katsojata,
Veritulvan tukkijata, 165
Salpoa verisatehen?"
Ukko uunilta urahti,
Halliparta paukutteli:
"Sulettun' on suuremmatki,
Jalommatki jaksettuna, 170
Luojan kolmella sanalla,
Syvän synnyn säätämällä,
Joet suista, järvet päistä,
Virrat niskoilta vihaiset,
Lahet niemien nenistä, 175
Kannakset kapeimmilta."
Yhdeksäs runo
Väinämöinen lähtee tupaan ja verta hänen haavastansa juoksee
summattomasti lattialle; ukkoa asia alkaa jo arveluttaa, kun ei
muista raudan syntyä, jolla saisi veren juoksun pysäytetyksi; vv.
1-22. -- Väinämöinen kertoo ukolle raudan synnystä, mitenkä Ukko
jumala veden, tulen ja maan luomisen jälkeen synnytti itsestänsä
kolme Luonnotarta, jotka ylhältä ilmasta lypsivät raudan ainetta
maalle; vv. 23-56. -- Väinämöinen jatkaa kerrontansa, mitenkä
rauta kävi veljeänsä tulta tervehtimään, ja kun tuli oli polttaa
hänen, pääsi pakoon suolle, jossa piili aikansa, kunnes metsän
eläväin jälissä joutui näkyviin; vv. 57-84. -- Seppo Ilmarinen
ottaa raudan ruosteen suolta ja työntää ahjoonsa, nähdäksensä miksi
tulessa muuttuisi. Rauta rukoilee itseänsä tulesta otettamaan ja,
kun seppo penkoo pahaksi rupeavan, oikein valalla vannoo siivosti
elävänsä; vv. 85-120. -- Ilmarinen tempaa raudan tulesta ja takoo
teräkaluiksi. Niitä karkaistaissa sai Hiiden lintu herhiläinen
vahingollisia aineita varkahin karkaisuveteen sekoitetuksi, ja siitä
tuli rauta pahantapaiseksi; vv. 121-146. -- Ukko kuultua raudan
synnyn muistuttelee sitä entisestä kurjasta olostansa ja vannotusta
valastansa, jonka nyt tuhmasti oli rikkonut; vv. 147-182. Sitte
ukko käskee raudan tulla pahatekonsa korjaamaan ja kiistää verta
asettumaan kovilla sanoilla ja uhkauksilla; vv. 183-226. -- Ukko
lähettää poikansa voiteen tekoon ja poika keittää tammen lastuista ja
ulkomaan ruohoista mahdottoman väkevää voidetta; vv. 227-252. -- Ukko
voiteen saatua pojalta voitelee sillä Väinämöistä, pois manaa kivut
ja käärii siteen haavalle; vv. 253-292. -- Väinämöinen parannuttuansa
kiittää Jumalaa avun saamastansa ja varottaa vastaisia kansoja omiin
voimiinsa luottamasta; vv. 293-32.2.
Siitä vanha Väinämöinen
Heti korjasta kohosi,
Tuosta pirttihin tulevi,
Alle kattojen ajaikse;
Veri juoksevi jokena, 5
Hurme koskena kohisi,
Vuoti tulville tupasen,
Siltalauat lainehille.
Ukko uunilta urahti,
Halliparta paukutteli: 10
"Mi sinä lienet miehiäsi
Ja kuka urohiasi!
Vert' on seitsemän venettä,
Kantokorvoa kaheksan,
Sun poloinen polvestasi 15
Lattialle laskettuna."
"Enkä tuota tunnekana,
Mikä multa mielen otti:
Kaikki muistan muut sanaset,
Vaan en arvoa alusta, 20
Mist' on rauta syntynynnä,
Kasvanunna koito kuona."
Silloin vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse tieän rauan synnyn, 25
Arvoan alun teräksen:
Ilma on emoja ensin,
Vesi vanhin veljeksiä,
Rauta nuorin veljeksiä,
Tuli kerran keskimäinen." 30
"Tuo Ukko ylinen luoja,
Itse ilmojen jumala,
Ilmasta ve'en erotti,
Veestä maati manterehen;
Rauta on raukka syntymättä, 35
Syntymättä, kasvamatta."
"Ukko ilmoinen jumala
Hieroi kahta kämmentänsä,
Mykelti molempiansa,
Vasemmassa polven päässä; 40
Siitä syntyi kolme neittä,
Koko kolme Luonnotarta,
Rauan ruostehen emoiksi,
Suu sinervän siittäjiksi."
"Neiet käyä notkutteli, 45
Astui immet ilman äärtä,
Utarilla uhkuvilla,
Nännillä pakottavilla,
Lypsit maalle maitojansa,
Uhkutit utariansa." 50
"Yksi lypsi mustan maion,
Siitä syntyi melto rauta;
Toinen valkean valutti,
Siitä tehtihin teräkset;
Kolmas puikutti punaisen, 55
Siit' on saatu rääky-rauta."
"Olipa aikoa vähäinen,
Rauta tahteli tavata
Vanhempata veikkoansa,
Käyä tulta tuntemahan." 60
"Tuli tuhmaksi rupesi,
Kasvoi aivan kauheaksi,
Oli polttoa poloisen,
Rauta raukan, veikkosensa."
"Rauta pääsevi pakohon 65
Tuon tuiman tulen käsistä
Suurimmalle suon selälle,
Tuiman tunturin laelle,
Jossa joutsenet munivat,
Hanhi poiat hautelevi." 70
"Siellä sitte rauta piili,
Sekä piili, jotta säilyi,
Piili vuoen, piili toisen,
Piili kohta kolmannenki,
Suolla sorkissa sutosen, 75
Aina karhun askelissa."
"Susi juoksi suota myöten,
Karhu kangasta samosi,
Suo liikkui suen jaloissa,
Kangas karhun kämmenissä, 80
Siihen nousi rauan ruoste
Ja kasvoi teräskaranko,
Suen sorkkien sijoille,
Karhun kannan kaivamille."
"Syntyi seppo Ilmarinen, 85
Sekä syntyi, jotta kasvoi,
Näki rautaiset orahat,
Teräksiset tierottimet,
Suen suurilla jälillä,
Karhun kannan kaivamilla." 90
"Arvelee, ajattelevi:
'Mitä tuostaki tulisi,
Josp' on tunkisin tulehen,
Ahjohon asettelisin."
"Siitä tunkevi tulehen, 95
Alle ahjonsa ajavi;
Lietsoi kerran, lietsoi toisen,
Lietsoi kerran kolmannenki,
Rauta vellinä venyvi,
Kuonana kohaelevi, 100
Sepon suurissa tulissa
Ilmi valkean väessä."
"Siinä huuti rauta raukka:
'Ohoh seppo Ilmarinen,
Ota pois minua täältä 105
Tuskista tulen punaisen!'"
"Sanoi seppo Ilmarinen:
'Jos otan sinun tulesta,
Ehkä kasvat kauheaksi,
Kovin raivoksi rupeat, 110
Vielä veistät veljeäsi,
Lastuat emosi lasta.'"
"Siinä vannoi rauta raukka,
Vannoi vaikean valansa,
Sanovi sanalla tuolla, 115
Lausui tuolla lausehella:
'Onpa puuta purrakseni,
Kiven syäntä syöäkseni,
Etten syö omaa sukua,
Heimoani herjaele.'" 120
"Silloin seppo Ilmarinen
Rauan tempasi tulesta,
Asetti alaisimelle,
Takovi teräkaluiksi,
Keihä'iksi, kirvehiksi, 125
Kaikenlaisiksi kaluiksi."
"Herhiläinen Hiien lintu
Katselevi, kuuntelevi,
Katseli katon rajasta,
Alta tuohen tuiotteli, 130
Rautoja rakettavia,
Teräksiä tehtäviä."
"Lenteä hyrähtelevi,
Kantoi käärmehen kähyjä,
Kusiaisen kutkelmoita, 135
Sammakon salavihoja,
Teräksen teko-mujuihin,
Rauan karkaisu-vetehen."
"Sai siitä teräs pahaksi,
Rauta raivoksi rupesi, 140
Petti vaivainen valansa,
Söi kuin koira kunniansa,
Veisti kehno veljeänsä,
Sukuansa suin piteli,
Veren päästi vuotamahan, 145
Hurmehen hurahtamahan."
Ukko uunilta urahti,
Parta lauloi, pää järähti:
"Jo nyt tieän rauan synnyn,
Arvoan alun teräksen." 150
"Ohoh sinua rauta raukka,
Rauta raukka, koito kuona,
Teräs tenhon päivällinen,
Siitäkö sinä sikesit,
Siitä kasvoit kauheaksi, 155
Ylen suureksi sukesit!"
"Et sä silloin suuri ollut,
Etkä suuri, etkä pieni,
Kun sa maitona makasit,
Rieskasena riuottelit, 160
Nuoren neitosen nisissä,
Kasvoit immen kainalossa."
"Etkä silloin suuri ollut,
Et ollut suuri, etkä pieni,
Kun sua hirvet suolla hieroi, 165
Peurat pieksi kankahalla,
Susi sotki sorkillansa,
Karhu kämmenyisillänsä."
"Etkä silloin suuri ollut,
Et ollut suuri, etkä pieni, 170
Kun sa kuonana kohisit,
Venyit vehnäisnä tahasna,
Alla ahjon Ilmarisen;
Vannoit vaikean valasi
Ahjossa, alaisimella, 175
Vasaroilla, valkkamilla."
"Joko nyt suureksi sukesit,
Äreäksi ärtelihit,
Rikoit vaivainen valasi,
Söit kuin koira kunniasi, 180
Kun sa syrjit syntyäsi,
Sukuasi suin pitelit!"
"Tule nyt työsi tuntemahan,
Pahasi parantamahan,
Ennen kun sanon emolle, 185
Virkan vierin vanhemmalle,
Enemp' on emolla työtä,
Vaiva suuri vanhemmalla,
Kun poika pahoin tekevi,
Lapsi tuhmin turmelevi." 190
"Piäty veri vuotamasta,
Hurme huppelehtamasta;
Veri seiso kuni seinä,
Asu hurme kuni aita,
Kuin miekka meressä seisoi, 195
Saraheinä sammalessa!"
"Vaan jos mieli laatinevi
Liikkua lipeämmästi,
Niin sä liikkuos lihassa,
Sekä luissa luistaellos, 200
Et sä maito maahan joua,
Miesten hempu heinikkohon,
Ole et joki juoksemahan
Suo-hete solottamahan."
"Tyy'y tyyris tippumasta, 205
Punainen putoamasta,
Kun et tyy'y, niin tyrehy!
Tyytyi ennen Tyrjän koski,
Joki Tuonelan tyrehtyi,
Meri kuivi, taivas kuivi, 210
Sinä suurra poutavuonna,
Tulivuonna voimatonna."
"Jos et tuostana totelle,
Huuan Hiiestä patoa,
Jolla verta keitetähän, 215
Hurmetta varistetahan,
Veren maahan vuotamatta,
Hurmehen hurajamatta."
"Kun ei lie minussa miestä,
Urosta ukon pojassa, 220
Onp' on taatto taivahinen,
Pilven päällinen jumala,
Joka miehistä pätevi
Urohista kelpoavi,
Veren suuta sulkemahan, 225
Tulevata tukkimahan."
Sillä sulki suun vereltä,
Tien on telkki hurmehelta,
Pani poikansa pajahan,
Tekemähän voitehia. 230
Läksi poikanen pajahan,
Otti tammen kuoriloita,
Noita heinän helpehiä,
Tuhatlatvan tutkamia,
Joit'ei nähä näillä mailla, 235
Kaikin paikoin kasvaviksi.
Panevi pa'an tulelle,
Laittoi keiton kiehumahan;
Pata kiehui paukutteli
Täynnä tammen lastuloita, 240
Noita heiniä hyviä,
Jotk' oli tuotu toisialta,
Yheksältä loitsijalta,
Sa'an taipalen takoa.
Nostavi pa'an tulelta, 245
Katselevi voitehia,
Onko voitehet vakaiset,
Katsehet alinomaiset.
Olipa voitehet vakaiset,
Katsehet alinomaiset, 250
Vaikka vuoret voitelisi,
Kaikki kalliot yheksi.
Tuli poikanen pajasta
Tekemästä voitehia,
Rasvoja rakentamasta, 255
Ne työnti ukon kätehen.
Voiti ukko Väinämöistä,
Pahoin tullutta paranti,
Voiti alta, voiti päältä,
Kerran keskeä sivalti, 260
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"En liiku omin lihoini,
Liikun luojani lihoilla,
En väiky omin väkini, 265
Väikyn väellä kaikkivallan,
En puhu omalla suulla,
Puhelen Jumalan suulla,
Suloisempi suu Jumalan,
Käsi luojan kaunihimpi." 270
Kun oli voie päälle pantu,
Nuot on katsehet vakaiset,
Pani se puoli-pyörryksihin,
Väinämöisen väännyksihin.
Niin ukko kipuja kiisti, 275
Työnti tuosta tuskapäitä,
Keskelle Kipumäkeä,
Kipuvuoren kukkulalle,
Kiviä kivistämähän,
Paasia pakottamahan. 280
Tukun silkkiä sivalti,
Sen levyiksi leikkelevi,
Sitoi sitte silkillänsä,
Kapaloivi kaunihisti,
Polvea pojan pätöisen, 285
Säärivartta Väinämöisen.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Katso nyt kaunoinen Jumala,
Varjele vakainen luoja, 290
Jott' ei vietäisi vioille,
Vammoille veällettäisi!"
Siitä vanha Väinämöinen
Jo tunsi avun totisen,
Pian pääsi terveheksi, 295
Liha kasvoi kaunihiksi,
Ehommaksi entistänsä,
Paremmaksi tuonnoistansa.
Siirti silmänsä ylemmä,
Katsahtavi taivahalle, 300
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Tuoltapa aina armot käyvät,
Merkit tuttavat tulevat,
Ylähältä taivahasta, 305
Luota luojan kaikkivallan."
"Ole nyt kiitetty Jumala,
Ylistetty luoja yksin,
Kun annoit avun minulle,
Tuotit turvan tuttavasti, 310
Noissa tuskissa kovissa,
Terän rauan raatamissa!"
Siitä vanha Väinämöinen
Vielä tuon sanoiksi virkki:
"Elkätte etinen kansa, 315
Kansa vasta kasvavainen,
Veikaten venettä tehkö,
Uhkaellen ollenkana!
Jumalass' on juoksun määrä,
Luojassa lopun asetus, 320
Ei uron osoannassa,
Vallassa väkevänkänä."
Kymmenes runo
Väinämöinen koti-tienoille tultua laulaa kultalatva-kuusen Osmon
pellon pientarelle ja ajaa siitä Ilmarisen pajalle; vv. 1-36. --
Puheisille tultua Väinämöinen kertoo Pohjolassa kovin korean neiden
olevan, jonka Ilmarinen olisi sammon takomalla voittava, mutta
Ilmarinen ei lupaa milloinkaan Pohjolaan lähteä; vv. 37-67. --
Ilmarinen lähtee Väinämöisen kanssa kukkalatva-kuusta katsomaan ja
nousee sen latvaan. Tuuliaispää tempaisee kuusen korkealle maasta
ja kantaa sen Ilmarinen latvassa Pohjolaan; vv. 65-104. -- Louhi
kummastelee oudonlaista tulokasta ja kysyy, jos tuntisi seppo
Ilmarista, jota kauan oli sammon taontaan odotettu. Ilmarinen sanoo
itsensä saman miehen olevan; vv. 105-128. -- Pohjolan emäntä ensin
ravittuansa Ilmarisen, lupaa hänelle ihanan tyttönsä palkasta, jos
olisi sammon takova; Ilmarinen jo lähteeki työhön; vv. 129-176. --
Sampo ensimäisinä neljänä päivänä ei ota syntyäksensä; sen sijasta
vaan valmistuu muita aineita, jotka Ilmarinen syytää jälleen
ahjoonsa; vv. 177-204. -- Ilmarinen laittaa tuulet lietsomaan ja
niiden avulla toki saapi sammon valmiiksi; vv. 205-238. -- Sammon
taottua Ilmarinen kysyy tyttöä, joka hänelle palkaksi oli luvattu,
mutta tyttö teeskellen esteitä sanoo ei vielä taitavansa hänelle
lähteä; vv. 239-260. -- Ilmarinen pahoilla mielin ikävöipi kotimaille
ja saapiki Pohjolan emännältä purren sinne lähteäksensä. Kotiin
tultua kertoo Väinämöiselle sammon Pohjolassa jo valmiina täydessä
työssä olevan; vv. 261-300.
Vaka vanha Väinämöinen
Pani varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen,
Ajavi karettelevi.
Kulki päivän, kulki toisen, 5
Niin päivällä kolmannella
Tuli pitkän sillan päähän,
Osmon pellon pientarelle.
Siinä tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin pakisi: 10
"Syö susi unen näkijä,
Tapa tauti Lappalainen!
Sanoi ei saavani kotihin
Enämpi elävin silmin
Sinä ilmoisna ikänä, 15
Kuuna kullan valkeana."
Laulelevi, taitelevi,
Lauloi kuusen kukkalatvan,
Kukkalatvan, kultalehvän,
Lauloi kuun kumottamahan 20
Kukkalatva-kuusosehen,
Lauloi oksillen otavan.
Ajavi karettelevi
Kohti kullaista kotia
Alla päin, pahoilla mielin, 25
Kun oli seppo Ilmarisen
Luvannut lunastimeksi,
Oman päänsä päästimeksi,
Pimeähän Pohjolahan,
Summahan Sariolahan. 30
Jopa seisottui oronen
Osmon uuen pellon päähän;
Kuuluvi pajasta pauke,
Hilke hiilihuonehesta,
Siell' on seppo Ilmarinen, 35
Takoa taputtelevi.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oi sie vanha Väinämöinen,
Miss' olet viikon viipynynnä,
Kaiken aikasi asunut?" 40
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Tuoll' olen viikon viipynynnä
Pimeässä Pohjolassa;
Siell' on neiti Pohjolassa,
Jok' ei suostu sulhosihin, 45
Mielly miehi'in hyvihin,
Kiitti puoli Pohjan maata,
Kun onpi kovin korea,
Kuuhut paistoi kulmaluilta,
Päivä rinnoilta risotti." 50
"Sinä seppo Ilmarinen
Lähe nyt neittä noutamahan,
Päätä kassa katsomahan,
Pimeästä Pohjolasta!
Kun saatat takoa sammon, 55
Kannen kirjo kirjaella,
Niin saat neion palkastasi,
Työstäsi tytön ihanan."
Seppo tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi: 60
"En sinä pitkänä ikänä
Lähe Pohjolan tuville,
Miesten syöjille sijoille,
Urosten upottajille."
Siitä vanha Väinämöinen 65
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Viel' on kumma toinen kumma,
Onp' on kuusi kukkalatva,
Kukkalatva, kultalehvä,
Osmon pellon pientarella; 70
Kuuhut latvassa kumotti,
Oksilla otava seisoi."
Lähettihin katsomahan
Tuota kuusta kukkapäätä;
Sitte sinne saatuansa 75
Seppo kuusta kummeksivi,
Kun oli oksilla otava,
Kuuhut kuusen latvasessa.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 80
"Nyt sinä seppo veikkoseni
Nouse kuuta noutamahan,
Otavaista ottamahan,
Kultalatva-kuusosesta!"
Siitä seppo Ilmarinen 85
Nousi kuuta noutamahan,
Otavaista ottamahan,
Kultalatva-kuusosesta.
Silloin vanha Väinämöinen
Lauloa hyrähtelevi, 90
Lauloi tuulen tuppurihin,
Ilman raivohon rakenti.
Nousi tuuli tuppurihin,
Ilma raivohon rakentui,
Otti seppo Ilmarisen 95
Vieä viiletelläksensä
Pimeähän Pohjolahan,
Summahan Sariolahan.
Siinä seppo Ilmarinen
Jopa kulki, jotta joutui, 100
Yli kuun, alatse päivän,
Otavaisten olkapäitse;
Päätyi Pohjolan pihalle,
Sariolan saunatielle.
Louhi Pohjolan emäntä 105
Tuop' on päätyvi pihalle,
Itse ennätti sanoa:
"Mi sinä lienet miehiäsi,
Tulit tänne tuulen tietä,
Ahavan rekiratoa, 110
Eikä koirat kohti hauku,
Villahännät virkkaele?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"En mä tänne tullutkana
Kylän koirien kuluiksi, 115
Villahäntien vihoiksi."
Siitä Pohjolan emäntä
Tutkaeli tullehelta:
"Oletko tullut tuntemahan
Tuota seppo Ilmarista, 120
Jot' on viikon vuotettuna,
Sekä kauan kaivattuna,
Näille Pohjolan perille,
Uuen sammon laa'intahan?"
Se on seppo Ilmarinen 125
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Itse lienen Ilmarinen,
Sekä taitava takoja."
Louhi Pohjolan emäntä
Pian pistihe tupahan, 130
Sanovi sanalla tuolla:
"Neityeni nuorempani!
Pane jo päällesi parasta,
Varrellesi valkeinta.
Ripeintä rinnoillesi, 135
Kaulallesi kaunihinta,
Jo on seppo Ilmarinen
Saanut sammon laa'intahan."
Tuop' on kaunis Pohjan tytti,
Maan kuulu, ve'en valio, 140
Otti vaattehet valitut,
Pukehensa puhtahimmat,
Viitiseikse, vaatiseikse,
Tuli aitasta tupahan,
Kullat rippui rinnoillansa, 145
Päässänsä hopeat hohti.
Siitä Pohjolan emäntä
Syötti miehen syöneheksi,
Juotti miehen juoneheksi,
Sai itse sanelemahan: 150
"Ohoh seppo Ilmarinen,
Takoja iän ikuinen!
Saatatko takoa sammon,
Kannen kirjo kirjaella,
Joutsenen kynän nenästä, 155
Maholehmän maitosesta,
Ohran pienestä jyvästä,
Kesä-uuhen untuvasta,
Niin saat neion palkastasi,
Työstäsi tytön ihanan." 160
Sanoi seppo Ilmarinen,
Itse virkki, noin nimesi:
"Taitanen takoa sammon,
Kirjokannen kalkutella,
Kun olen taivoa takonut, 165
Ilman kantta kalkutellut."
Siitä seppo Ilmarinen,
Takoja iän ikuinen,
Etsi ahjollen alusta,
Leveyttä lietsehelle, 170
Johon painoi palkehensa,
Asetti alasimensa.
Tunki ainehet tulehen,
Takehensa alle ahjon,
Otti orjat lietsomahan, 175
Väkipuolet vääntämähän.
Orjat lietsoi löyhytteli,
Väkipuolet väännätteli,
Kolme päiveä kesäistä
Ja kolme kesäistä yötä. 180
Orjat lietsoi löyhytteli,
Niin päivänä ensimäisnä
Jousi tungeikse tulesta,
Kaari kulta kuumoksesta;
Sen seppo kaheksi murti, 185
Ajoi ahjohon takaisin.
Orjat lietsoi löyhytteli,
Niinpä päivänä jälestä
Veno tungeikse tulesta,
Punapursi kuumoksesta; 190
Seppo sen murenti rikki,
Työnti jällensä tulehen.
Orjat lietsoi löyhytteli,
Niin päivänä kolmantena
Hieho tungeikse tulesta, 195
Sarvi kulta kuumoksesta;
Seppo sen paloiksi leikkoi,
Toiste tunkevi tulehen.
Orjat lietsoi löyhytteli,
Niin päivänä neljäntenä 200
Aura tungeikse tulesta,
Terä kulta kuumoksesta;
Senki seppo murtelevi,
Alle ahjonsa ajavi.
Siitä seppo Ilmarinen, 205
Takoja iän ikuinen,
Laittoi tuulet lietsomahan,
Väkipuuskat vääntämähän.
Lietsoi tuulet löyhytteli,
Itä lietsoi, lietsoi länsi, 210
Etelä enemmin lietsoi,
Pohjonen kovin porotti;
Lietsoi päivän, lietsoi toisen,
Lietsoi kohta kolmannenki,
Tuli tuiski ikkunasta, 215
Säkehet ovesta säykkyi,
Tomu nousi taivahalle,
Savu pilvihin sakeni.
Se on seppo Ilmarinen
Päivän kolmannen perästä 220
Kallistihe katsomahan
Ahjonsa alaista puolta,
Näki sammon syntyväksi,
Kirjokannen kasvavaksi.
Takoi sammon taitavasti, 225
Laitahan on jauhomyllyn,
Toisehen on suolamyllyn,
Rahamyllyn kolmantehen.
Siitä jauhoi uusi sampo,
Kirjokansi kiikutteli; 230
Jauhoi purnun puhtehessa,
Yhen purnun syötäviä,
Toisen jauhoi myötäviä,
Kolmannen kotipitoja.
Niin ihastui Pohjan akka, 235
Saattoi sitte sammon suuren
Pohjolan kivimäkehen,
Yheksän lukon ta'aksi.
Siit' on seppo Ilmarinen
Tyttöä anelemahan, 240
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko nyt minulle neiti,
Kun sai sampo valmihiksi,
Kirjokansi kaunihiksi!"
Tuop' on kaunis Pohjan tyttö, 245
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kukapa tässä toisna vuonna,
Kenpä kolmanna kesänä,
Käkeä kukutteleisi,
Lintusia laulattaisi, 250
Jos minä menisin muunne,
Saisin marja muille maille?"
"Enkä joua ilmankana,
Pääse en neiti-päiviltäni,
Noilta töiltä tehtäviltä, 255
Kesäisiltä kiirehiltä:
Marjat on maalla poimimatta,
Lahen rannat laulamatta,
Astumattani ahoset,
Lehot leikin lyömättäni." 260
Siitä seppo Ilmarinen
Jo tuossa ajattelevi,
Miten kulkea kotihin,
Tulla maille tuttaville,
Pimeästä Pohjolasta, 265
Summasta Sariolasta.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
Laatisiko mieli mennä
Elomaille entisille?" 270
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sinne mieleni tekisi
Kotihini kuolemahan,
Maalleni masenemahan."
Louhi Pohjolan emäntä 275
Syötti miehen, juotti miehen,
Istutti perähän purren,
Melan vaskisen varahan;
Virkki tuulen tuulemahan,
Pohjosen puhaltamahan. 280
Siitä seppo Ilmarinen,
Takoja iän ikuinen,
Matkasi omille maille,
Noille syntymä-sijoille.
Sitte sinne saanehelta 285
Kysyi vanha Väinämöinen,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli seppo Ilmarinen,
Joko laait uuen sammon,
Kirjokannen kirjaelit, 290
Pimeähän Pohjolahan,
Summahan Sariolahan?"
Sanoi seppo Ilmarinen,
Itse laatija pakisi:
"Jopa jauhoi uusi sampo, 295
Kirjokansi kiikutteli;
Jauhoi purnun puhtehessa,
Yhen purnun syötäviä,
Toisen jauhoi myötäviä,
Kolmannen pieltäviä." 300
Yhdestoista runo
Ahti Lemminkäinen kasvaa pulskeaksi, punaveriseksi mieheksi. Saaren
paikalla kukostavaa Kyllikki neittä kositaan turhaan kaikkein
ylhäisimpiinki sukuihin ja loistavimpiin paikkoihin; vv. 1-32. --
Lemminkäinen vastoin äitinsä kieltoa ja varotusta lähtee Saaren
neittä kosiin. Perille päästyänsä ajaa kapahuttaa rekensä kumoon,
josta mieliharmiksensa heti joutuu naisten naurettavaksi; vv. 33-66.
-- Lemminkäinen palkkautuu paimeneksi, käypi päivät paimenessa, yöt
impien iloissa, ja miellyttää pian Saaren neidet itseensä; vv. 67-92.
-- Kylli neito ainoastansa ei suostu Lemminkäiseen, jonkatähden tämä
viimein kisa-kedolta ryöstää hänen rekeensä ja lähtee matkaan; vv.
93-138. -- Kyllikki reessä itkee ja valittaa, kun ei pääse pois.
Lemminkäinen lohdutellen häntä lupaa miekalla suku-arvonsa suurentaa,
jos toinen siitä surisi, ettei ollut kyllä suurta ja ylhäistä sukua;
vv. 139-164. -- Neiti vastaa ja käskee Lemminkäisen, jos mieli
hänestä puolisoa saada, sodat iäksi päiväksi mielestänsä heittämään.
Sen toinen lupaaki ja vannoo, kuitenki sillä ehdolla, että myös
Kyllikki puoleltansa vannoisi, ei milloinkaan kylän kisoihin
lähtevänsä; vv. 165-188. -- Kotiin tultua Lemminkäinen kerskaa
äitillensä, jo saaneensa, mitä oli lähtenytki saamaan. Äiti ihastelee
uutta miniätä ja käskee poikansa hankkimaan suuremmat asunnot, niin
kauniin ja suurisukuisen neidon saatuansa; vv. 189-226.
Aika on Ahtia sanoa,
Veitikkätä vieretellä.
Ahti poika saarelainen,
Tuo on lieto Lemmin poika,
Kasvoi koissa kaunihisti 5
Luona armahan emonsa.
Tuli mies mitä parahin,
Puhkesi punaverinen,
Joka päästänsä pätevi,
Kohastansa kelpoavi, 10
Noien impien iloihin,
Kassapäien karkeloihin.
Kylli oli Saaren neiti,
Saaren neiti, Saaren kukka,
Kasvoi koissa korkeassa, 15
Yleni ylen ehossa.
Kauan kasvoi, kauas kuului,
Kaukoa tuli kosijat
Neien kuuluhun kotihin,
Kaunoisehen kartanohon. 20
Kosi Päivä poiallehen;
Eip' on mennyt Päivälähän,
Päivän luona paistamahan,
Kesäisillä kiirehillä.
Kosi Kuuhut poiallehen; 25
Eip' on mennyt Kuutolahan,
Kuun luona kumottamahan,
Kehät ilman kiertämähän.
Kosi Tähti poiallehen;
Eip' on mennyt Tähtelähän, 30
Pitkin öitä pilkkimähän
Talvisilla taivahilla.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
Itse kaunis Kaukomieli,
Lähteäksensä lupasi 35
Sekä mietti mennäksensä
Saaren kukkoa kosihin,
Saaren mointa morsianta.
Emo kielteä käkesi,
Varotteli vaimo vanha: 40
"Ellös menkö poikaseni
Parempihin itseäsi;
Ei suattane sinua
Saaren suurehen sukuhun."
Sanoi lieto Lemminkäinen: 45
"Jos en oo su'ulta suuri,
Mie valitsen varrellani,
Otan muilla muo'oillani."
Ottavi hyvän orosen,
Valjasti valion varsan, 50
Ajavi karittelevi
Saaren kuuluhun kylähän;
Ajoi korjansa kumohon,
Veräjähän vierähytti.
Nauroi naiset Lemminkäistä, 55
Piiat pisti pilkkojansa,
Kun ajoi kummasti kujalle,
Kamalasti kartanolle.
Siinä lieto Lemminkäinen
Murti suuta, väänti päätä, 60
Murti mustoa haventa,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"En ole tuota ennen nähnyt,
En ole nähnyt, enkä kuullut,
Naisen nauravan minulle, 65
Piian pilkkoja suannut."
Siitä lieto Lemminkäinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko Saarella sijoa,
Maata Saaren manterella, 70
Minun leikki lyöäkseni,
Tanner tanhuellakseni,
Saaren impien iloissa,
Kassapäien karkeloissa?"
Saaren impyet sanovat, 75
Niemen neiet vastoavat:
"Kyll' on Saarella sijoa,
Maata Saaren manterella,
Sinun leikki lyöäksesi,
Tanner tanhuellaksesi, 80
Karjalaisna kaskimailla,
Paimenpoikana paloilla."
Mitä huoli Lemminkäinen,
Palkkasihe paimeneksi;
Kävi päivät paimenessa, 85
Yöt oli impien iloissa,
Noien neitojen kisoissa,
Kassapäien karkeloissa.
Sillä lieto Lemminkäinen,
Tuo on kaunis Kaukomieli, 90
Ihastutti Saaren immet,
Niemen neitoset lepytti.
Yksi on Kyllikki korea,
Saaren kukka kaunokainen,
Jok' ei suostu sulhasehen, 95
Mielly miehe'en hyvähän.
Tuop' on lieto Lemminkäinen,
Itse kaunis Kaukomieli,
Sa'at saappahat kulutti,
Sa'at airot poikki souti, 100
Tuota neittä saaessansa,
Kyllikkiä pyytessänsä.
Jo päivänä muutamana,
Iltana moniahana,
Neitoset kisaelevi 105
Kaunihilla kankahalla,
Kyllikki ylinnä muita,
Saaren kukka kuuluisinna.
Tuli veitikka verevä,
Ajoi lieto Lemminkäinen, 110
Keskelle kisaketoa,
Kaunokaisten karkeloa,
Koppoi neien korjahansa,
Reutoi Kyllikin rekehen.
Siitä läksi liukumahan, 115
Lähtiessänsä sanovi:
"Elkätte minua immet
Ilmi antako ikänä,
Minun täällä käyneheni,
Täältä neien vieneheni!" 120
"Kun ette totelle tuosta,
Niin teille paha paneikse:
Laulan sulhonne sotahan,
Nuoret miehet miekan alle,
Ettei kuulla kuuna päänä, 125
Nähä ilmoisna ikänä,
Kujasilla kulkemassa,
Ahoilla ajelemassa."
Siitä lieto Lemminkäinen
Veti virkkua vitsalla, 130
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jää hyvästi Saaren nurmet,
Joit' olen kesät kävellyt,
Kaiket talvet tallaellut,
Piileskellen pilvis-öillä, 135
Paeten pahoilla säillä,
Tätä pyytä pyytessäni,
Allia ajellessani!"
Kyllä Kyllikki valitti,
Saaren kukka kuikutteli: 140
"Päästä jo minua poies,
Laske lasta vallallensa,
Kotihini kulkemahan,
Luoksi itkevän emoni!"
Virkki lieto Lemminkäinen, 145
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Kyllikki, syän-käpyni,
Minun maire marjueni!
Tuotako sinä sureksit,
Tuota huolien huokaelet, 150
Ettei oo sukuni suuri,
Kovin korkea kotini?"
"Jos en oo su'ulta suuri,
Enkä korkea ko'ilta,
On mulla tulinen miekka, 155
Sakeneva säilärauta,
Se onpi sukua suurta,
Laajoa lajipereä:
Onp' on Hiiessä hiottu,
Jumaloissa kirkastettu, 160
Sillä suurennan sukuni.
Laajennan lajini kaiken,
Miekalla tuliterällä,
Säilällä sakenevalla."
Neiti tuon sanoiksi virkki: 165
"Oi on Ahti Lemmin poika,
Jos tahot minusta neittä
Ikuiseksi ystäväksi,
Sie vanno valat ikuiset,
Ei sotia käyäksesi 170
Kullankana tarpehella,
Hopeankana halulla!"
Siinä lieto Lemminkäinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vannon mie valat ikuiset, 175
Ei sotia käyäkseni
Kullankana tarpehella,
Hopeankana halulla;
Sie itse valasi vanno,
Ei kyliä käyäksesi 180
Hyvänki hypyn halulla,
Tanhujuoksun tarpehella!"
Siitä vannoivat valansa,
Laativat iki lupansa,
Eessä julkisen Jumalan, 185
Alla kasvon kaikkivallan:
Ei Ahin sotia käyä,
Eikä Kyllikin kyliä.
Siitä lieto Lemminkäinen
Jo kohta kotihin saapi, 190
Luoksi armahan emonsa,
Tykö valta vanhempansa.
Emo tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Viikon viivyit poikaseni, 195
Viikon mailla vierahilla!"
Lausui lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, kantajani,
Pane jo patjasi parahat,
Pehme'immät pään-alaiset, 200
Maatani omalla maalla,
Nuoren neiteni keralla;
Mitä läksin, sen jo sainki,
Kuta pyysin, sen tapasin."
Emo tuon sanoiksi virkki: 205
"Ole nyt kiitetty Jumala,
Kun annoit miniän mulle
Vanhan päiväni varaksi!
Itse kiitä onneasi!
Hyvän sait, hyvän tapasit." 210
"Puhas on pulmonen lumella,
Puhtahampi puolellasi;
Valkea merellä vaahti,
Valkeampi valloissasi;
Sorea lähellä sorsa, 215
Soreampi suojassasi;
Kirkas tähti taivahalla,
Kirkkahampi kihloissasi."
"Laai nyt lattiat laveat,
Hanki ikkunat isommat, 220
Seisottele seinät uuet,
Tee koko tupa parempi,
Nuoren neien saatuasi,
Kaunihin katsottuasi,
Paremmaisen itseäsi, 225
Sukuasi suuremmaisen!"
Kahdestoista runo
Kyllikki valaansa muistamatta lähtee kylän kisahan, josta
Lemminkäinen kovasti suuttuneena paikalla alkaa sotaretkelle
Pohjolaan hankkiutua; vv. 1-26. -- Nainen kokee kieltää Lemminkäistä
sotaan lähtemästä, mutta tämä vaan yhä pyytää äitiltä sotavaruksiansa
ja uhkaa lähteä onneansa Pohjolan pönäkän neidon luona kokemaan; vv.
27-60. -- Äiti peljättämälläki kokee estää poikaansa lähtemästä,
mutta Lemminkäinen kerskaa kyllä Pohjan noidille vastaavansa ja
päätään harjatessa viimein suuttuneena paiskaa harjan kädestään
ja sanoo, jo silloin harjasta verta lähtevän, kun hänestäki; vv.
61-98. -- Lemminkäinen lähtee matkalle ja tulee Pohjolaan. Jo ulkoa
kuulee tuvassa laulettavan, soitettavan ja hälistävän, ja sisään
pilkistäissänsä näkee sen väkeä täynnä olevan; vv. 99-140. --
Lemminkäinen Pohjolan tupaan tultua innostuneena alkaa laulaa ja
laulaa miehet minne minki; yhden ainoan sokean ukko raiskan heittää
laulamatta; vv. 141-192.
Siitä Ahti Lemminkäinen,
Tuo on kaunis Kaukomieli,
Aina eellehen eleli
Nuoren neitosen keralla,
Ei itse sotia käynyt, 5
Eikä Kyllikki kyleä.
Niin päivänä muutamana,
Huomenna moniahana,
Lähtevi kalan kutuhun,
Tullut ei illalla kotihin; 10
Jo meni Kyllikki kylähän,
Noien neitojen kisahan.
Ainikki sisar Ahilla,
Sepä saattavi sanoman
Sekä kielen kantelevi: 15
"Armas Ahti, veikkoseni!
Jo kävi Kyllikki kylässä,
Veräjillä vierahilla."
Ahti poika, aino poika,
Tuosta suuttui, tuosta syäntyi, 20
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Jospa paitani pesisit
Mustan käärmehen mujuista,
Mun sotahan mennäkseni, 25
Pohjan poikien tulille."
Kyllikki sanan sanovi,
Nainen ensin ennättävi:
"Ohoh armas Ahtiseni,
Ellös lähtekö sotahan! 30
Näin mä unta maatessani,
Sike'in levätessäni:
Tuli ahjona ajeli
Ahin ikkunan alatse,
Tuosta tuiskahti tupahan, 35
Laikahtihe lattialle."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En usko unia naisten.
Enkä vaimojen valoja;
Oi emoni kantajani, 40
Tuo tänne sotisopani!
Mieleni minun tekevi
Itse korvin kuullakseni,
Nähä näillä silmilläni,
Onko neittä Pohjolassa, 45
Piikoa Pimentolassa,
Jok' ei suostu sulhosihin,
Mielly miehi'in hyvihin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ohoh Ahti poikaseni! 50
Sull' on Kyllikki koi'ssa,
Koti-nainen korkeampi;
Kamala on kaksi naista
Yhen miehen vuotehella."
Sanoi lieto Lemminkäinen: 55
"Kyllikki on kylän käviä,
Juoskohon joka kisassa,
Maatkohon joka majassa,
Kylän impien iloissa,
Kassapäien karkeloissa!" 60
Emo kielteä käkesi,
Varotteli vaimo vanha:
"Ellös vainen poikaseni
Menkö Pohjolan tuville!
Siellä Lappi laulanevi, 65
Tunkenevi Turjalainen,
Suin sytehen, päin savehen,
Kypenihin kyynäsvarsin,
Kourin kuumihin poroihin,
Palavoihin paateroihin." 70
Niin sanovi Lemminkäinen:
"Jo minua noiat noitui,
Koki kolme Lappalaista,
Yhtenä kesäisnä yönä;
Sen verran minusta saivat, 75
Min kirves kivestä saapi,
Järky jäästä iljanesta,
Tuoni tyhjästä tuvasta."
Ainapa emo epäsi
Lähtemästä Lemminkäistä, 80
Tuon emo sanoiksi virkki:
"Tuho ainaki tulevi,
Tuho poikoa pätöistä,
Hukka lieto Lemminkäistä;
Ei sinussa laulajata 85
Pohjan poikien sekahan,
Etkä tunne kieltä Turjan,
Maha et lausua Lapiksi."
Silloin lieto Lemminkäinen
Oli päätänsä sukiva, 90
Hapsiansa harjoava,
Suan seinähän sivalti,
Harjan painoi patsahasen,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Silloin on hukka Lemminkäistä, 95
Tuho poikoa pätöistä,
Kun suka verin valuvi,
Harja hurmehin loruvi."
Siitä lieto Lemminkäinen
Hyöteleikse, vyöteleikse, 100
Rautapaitoihin paneikse,
Otti miekkansa omansa,
Tempasi tuliteränsä;
Sen sivullehen sitovi.
Varsan viiasta vihelsi, 105
Kulokosta kultaharjan;
Pisti varsan valjahisin,
Puikkoihin tulipunaisen,
Itse istuikse rekehen,
Koha'utti korjahansa. 110
Laski virkkua vitsalla,
Karkutti kariperällä;
Virkku juoksi, matka joutui,
Reki vieri, tie lyheni,
Hope'inen hiekka helkki, 115
Kangas kultainen kumisi.
Kulki päivän, kulki toisen,
Kulki kohta kolmannenki;
Päivänäpä kolmantena
Kylä vastahan tulevi. 120
Niin pihalle päästyänsä
Lyöpi maata ruoskallansa,
Utu nousi ruoskan tiestä,
Mies pieni u'un seassa,
Riisumahan rinnuksia, 125
Aisoja alentamahan.
Siitä lieto Lemminkäinen
Itse korvin kuuntelevi:
Kuuli ulkoa runoja,
Läpi sammalen sanoja, 130
Läpi seinän soittajoita,
Läpi lauan laulajoita.
Katsahti tupahan tuosta,
Tupa oli täynnä tuntijoita,
Lautsat täynnä laulajoita, 135
Sivuseinät soittajoita,
Peripenkki tietäjiä,
Karsina karehtijoita;
Lauloivat Lapin runoja,
Hiien virttä vinguttivat. 140
Mitä huoli Lemminkäinen,
Meni ulkoa tupahan,
Sai sisähän salvoksehen,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Hyv' on laulu loppuvasta, 145
Lyhyestä virsi kaunis;
Mieli on jäämähän parempi,
Kuin on kesken kätkemähän."
Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi: 150
"Olipa tässä ennen koira,
Rakki rauan karvallinen,
Lihan syöjä, luun purija,
Veren uuelta vetäjä;
Kuin tulit sinä tupahan 155
Ilman koiran kuulematta?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä tänne tullutkana
Koiriesi syötäväksi,
Haukkujen hakattavaksi." 160
Siitä loihe loitsijaksi,
Laikahtihe laulajaksi;
Tulta iski turkin helmat,
Valoi silmät valkeata,
Lemminkäisen laulaessa, 165
Laulaessa, lausiessa.
Lauloi lieto Lemminkäinen,
Lauloi miehet miekkoinensa,
Urohot asehinensa
Min mikäli, kun kukali; 170
Lauloi nuoret, lauloi vanhat,
Yhen heitti laulamatta,
Karjan paimenen pahaisen,
Ukko vanhan umpisilmän.
Märkähattu karjan paimen 175
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika!
Lauloit nuoret, lauloit vanhat,
Lauloit kerran keski laa'un,
Niin miks'et minua laula?" 180
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Siksi en sinuhun koske,
Kun olet katsoa katala,
Kurja koskemattaniki."
Märkähattu karjan paimen 185
Tuosta suuttui ja vihastui,
Meni ulos usta myöten,
Pellolle pihoa myöten,
Juoksi Tuonelan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle; 190
Siellä katsoi Kaukomieltä,
Vuottelevi Lemminkäistä.
Kolmastoista runo
Lemminkäinen kysyy Pohjolan akalta parasta tyttöä. Akka vastaa
huonolle miehelle ei antavan tytärtänsä; pyytäisikö ensin Hiiden
hirven, sitte taitaisi tyttöä kuulustella; vv. 1-28. -- Lemminkäinen
varustaikse hirven ajoon ja toimittaa itsellensä sitä varten mitä
parahimmat sukset; vv. 29-66. -- Lähtee sitte ylpeästi metsään ja
Hiidet hankkivat eriskummaisen hirven varsin hänen ajaaksensa; vv.
67-94. -- Hirvi juoksee, nostaa aika kahakan Lapissa, Lemminkäinen
sen kuultua hiihtää sinne ja saapi tietää Hiitten hirven siellä
kummia tehneen; vv. 95-134. -- Lemminkäinen paikalla hiihtämään
jälestä, tapaa hirven ja kytkee sen tammisen tarhan sisään; vv.
135-160. -- Alkaa tunnustella taljaa, josta hirvi kiihtyy potkimaan,
särkee tarhan ja juoksee matkaansa, jottei päätäkään näkynyt; vv.
161-198.
Siitä lieto Lemminkäinen
Sanoi Pohjolan akalle:
"Anna nyt akka piikojasi,
Työnnä tänne tyttöjäsi,
Paras parvesta minulle, 5
Pisin piika joukostasi!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Anna en sulle piikoani,
En parasta, en pahinta,
En pisintä, en lyhintä, 10
Sull' on ennen naitu nainen,
Ennen juohettu emäntä."
Se on lieto Lemminkäinen,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Heitän Kyllikin kylähän, 15
Kylän kynnysportahille,
Täältä saan paremman naisen;
Tuo nyt tänne tyttäresi,
Impiparvesta parahin,
Kassapäistä kaunokaisin!" 20
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Mie en anna tyttöäni
Miehille mitättömille,
Urohille joutaville;
Äsken tyttöjä anele, 25
Kuulustele kukkapäitä,
Kun sa hiihät Hiien hirven,
Hiien peltojen periltä."
Siitä lieto Lemminkäinen
Painui Lyylikin pajahan, 30
Kävi Kaupin kartanohon,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Vuojalainen,
Kaunis Kauppi Lappalainen!
Tee mulle sukeat sukset, 35
Kalhut kaunoiset kaverra,
Joilla hiihän Hiien hirven,
Hiien peltojen periltä."
Lyylikki sanan sanovi,
Kauppi kielin kerkiävi: 40
"Suotta lähet Lemminkäinen
Hiien hirveä ajohon:
Saat palan lahoa puuta,
Senki suurella surulla."
Sanoi lieto Lemminkäinen: 45
"Toki lähen, en totelle;
Tee lyly lykittäväksi,
Kalhu kalpoeltavaksi!"
Lyylikki, lylyjen seppä,
Kauppi, kalhujen tekijä, 50
Sai lylyn lykittäväksi,
Kalhun kannan lyötäväksi,
Sauvan varret valmihiksi,
Sompaset sovitetuksi.
Voiti voilla suksiansa, 55
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Liekkö tässä nuorisossa,
Kansassa kasuavassa,
Tuon lylyni lykkijäistä,
Kalhun kannan potkijaista?" 60
Sanoi lieto Lemminkäinen,
Virkki veitikka verevä:
"Kyll' on tässä nuorisossa,
Kansassa kasuavassa,
Tuon lylysi lykkijäistä, 65
Kalhun kannan potkijaista."
Se on lieto Lemminkäinen
Viinen selkähän sitaisi,
Olallehen uuen jousen,
Sauvan survaisi kätehen, 70
Läksi lylyn lykkimähän,
Lähtiessänsä sanovi:
"Eip' on ilmalla Jumalan,
Tämän taivon kannen alla,
Löytyne sitä metsässä 75
Jalan neljän juoksevata,
Kut' ei näillä yllätetä,
Kaunihisti kannateta,
Kalhuilla Kalevan poian,
Liukoimilla Lemminkäisen." 80
Päätyi Hiiet kuulemassa,
Juuttahat tähyämässä;
Hiiet hirveä rakenti,
Juuttahat poroa laati,
Pään panevi pökkelöstä, 85
Sarvet raian haarukasta,
Jalat rannan raippasista,
Muun lihan lahosta puusta.
Hiisi neuvoi hirveänsä,
Porollensa suin puheli: 90
"Nyt sie juokse, Hiitten hirvi,
Jalkoa jalo tevana,
Hiihätä hikehen miestä,
Lemminkäistä liiatenki!"
Siitä juoksi Hiitten hirvi, 95
Poropeura poimetteli,
Pohjan aittojen alatse,
Lapin lasten tanteritse,
Potkasi koasta korvon,
Kaatoi kattilat tulelta, 100
Selin keitot keikahutti,
Vellit lietehen levitti.
Nousi melkoinen meteli
Lapin lasten tanterilla,
Lapin koirat haukkumahan, 105
Lapin lapset itkemähän,
Lapin naiset nauramahan,
Muu väki murajamahan.
Itse lieto Lemminkäinen
Yhä hiihti Hiien maita, 110
Hiihti soita, hiihti maita,
Hiihti aukkoja ahoja,
Tuli suihki suksiloista,
Savu sauvojen nenistä.
Kuuli melkoisen metelin 115
Pohjan pitkästä perästä,
Lapin lasten tanterilta,
Heti tuonne hiihtämähän
Koiran haukunta-sijoille,
Lapin lasten tanterille. 120
Sanoi sinne saatuansa:
"Mitä täällä naiset nauroi,
Naiset nauroi, lapset itki,
Kuta haukkui halli-koirat?"
"Sitä täällä naiset nauroi, 125
Naiset nauroi, lapset itki,
Väki vanha vaikerteli,
Sekä haukkui halli-koirat:
Juoksi tästä Hiitten hirvi,
Silo-sorkka sorkutteli, 130
Potkaisi koasta korvon,
Kaatoi kattilat tulelta,
Lihat tuhkahan tuherti,
Liemet lietehen levitti."
Siitä veitikka verevä, 135
Tuo on lieto Lemminkäinen,
Lykkäsi lylyn lumelle,
Solahutti suopetäjän,
Itse virkki vierressänsä,
Sanoi sauvakätteheltä: 140
"Mi lienee Lapissa miestä,
Kaikki hirven kannantahan,
Mi lienee Lapissa naista,
Kaikki kattilan pesohon,
Mi lienee Lapissa lasta, 145
Kaikki lastun poimintahan,
Mi Lapissa kattiloa,
Kaikki hirven keitäntähän."
Kiinnistihe, jännistihe,
Potkaisihe, ponnistihe; 150
Potkaisihen ensikerran
Silmän siintämättömähän,
Kerran toisen kuopaisihe
Korvan kuulemattomahan,
Kolmannen kohenteleikse 155
Lautasille Hiitten hirven.
Otti vaajan vaahterisen,
Raksin koivuisen rapasi,
Jolla kytki Hiitten hirven
Tarhan tammisen sisähän. 160
Siinä lieto Lemminkäinen
Selkeä silittelevi,
Taljoa taputtelevi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sopisipa tuossa maata 165
Nuoren neitosen keralla."
Siitä kiihtyi Hiien hirvi,
Poropeura potkimahan,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lempo saakohon sinulle 170
Nuorin nei'in maataksesi,
Tyttärin elelläksesi!"
Ponnistihe, jännistihe,
Raksin koivuisen revitti,
Rikkoi vaajan vaahterisen, 175
Tarhan tammisen hajotti.
Sai siitä samoamahan,
Läksi hirvi hippomahan,
Vasten soita, vasten maita,
Vasten varvikko-mäkeä. 180
Siinä veitikka verevä
Kovin suuttui ja vihastui,
Hiihti hirveä jälestä.
Niin kun kerran potkaisevi,
Lysmähti lyly lävestä, 185
Taittui kalhu kannan tiestä,
Itse juoksi Hiien hirvi,
Jott' ei päätänä näkynä.
Siinä lieto Lemminkäinen
Kalujansa katselevi, 190
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elköhön sinä ikänä
Menkö toinen miehiämme
Uhalla metsän ajohon,
Hiien hirven hiihäntähän, 195
Kuin menin minä poloinen,
Hävitin hyvän sivakan,
Kalhun kaunihin kaotin."
Neljästoista runo
Lemminkäinen kun havaitsi ylimielisyydellä ei mitään voittavansa
alkaa tavallisilla rukouksilla metsän haltioita avuksensa pyytää; vv.
1-46. -- Lemminkäinen saapi Hiiden hirven ja viepi sen Pohjolaan.
Pohjan akka ei vieläkään anna tytärtänsä, vaan määrää hänen toiseksi
työkseen Hiiden ruunan suistamaan; vv. 47-86. -- Lemminkäinen
lähtee Hiiden ruunaa suistamaan. Kolmantena päivänä tapaa sen tulen
palavalla harjallansa ja rukoilee Ukko jumalaa sitä jäillä ja
rakeilla jähdyttämään, ennenkun tohtii käsiksi käydä; vv. 87-116.
Lemminkäinen suistaa ruunan, ajaa sillä Pohjolaan ja kysyy tytärtä.
Pohjolan emäntä vielä kolmanneksi ansiotyöksi ehdottelee hänelle,
ampua joutsenen Tuonelan joesta; vv. 117-148. -- Lemminkäinen astuu
Tuonelan joelle, jossa Pohjolan sokea ukko jo kauvan oli odotellut
häntä ja nyt hankkii hänelle varomattoman surman työntäen sitte
pahimpaan virran pyörteesen; vv. 149-202.
Siitä lieto Lemminkäinen
Jopa hiihti hiljallehen
Mieliksi metsän emännän,
Salon impien iloksi.
Sanovi sanalla tuolla, 5
Lausui tuolla lausehella:
"Mielly metsä, kostu korpi,
Taivu ainoinen Tapio,
Saata miestä saarekselle,
Sille kummulle kuleta, 10
Jost' on saalis saatavana,
Erän toimi tuotavana!"
"Mielikki metsän emäntä,
Puhas-muoto, muori kaunis!
Pane kulta kulkemahan, 15
Hopea vaeltamahan,
Miehen etsivän etehen,
Anelijan askelille;
Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi, 20
Tätä tyhjänä oloa,
Ajan kaiken annituutta."
"Metsän ukko halliparta,
Havuhattu, naavaturkki,
Pane metsät palttinoihin, 25
Salot verkahan vetele,
Haavat kaikki haljakkoihin,
Lepät lempivaattehisin,
Hope'ihin hongat laita,
Kuuset kultihin rakenna!" 30
"Metsän tyttö, mieli neiti,
Tuulikki, tytär Tapion!
Aja vilja vieremille,
Auke'immille ahoille,
Miehen etsivän etehen, 35
Aina käyvän askelille."
"Tapion talon isäntä,
Metsän kultainen kuningas,
Mimerkki metsän emäntä,
Siniviitta viian eukko! 40
Tule jo kullan muuttelohon,
Hopean vajehtelohon;
Ikävä minun tulevi,
Ikävä tulettelevi,
Kun ei oo kullan muuttajoa, 45
Hopean vajehtajoa."
Niinpä lieto Lemminkäinen
Viikon hiihteä hivutti,
Lauloi virret viian päässä,
Kolmet korven kainalossa, 50
Miellytti metsän emännän,
Itsenki metsän isännän,
Ihastutti metsän immet,
Taivutti tytöt Tapion.
Juoksuttivat, jouvuttivat, 55
Hiien hirven piilostansa
Miehen etsijän etehen,
Sanelijan saataville.
Itse lieto Lemminkäinen
Jopa lämsänsä lähetti 60
Hiien hirven hartioille,
Kaulalle kameli-varsan,
Jottei potkinut pahasti
Selkeä silittäessä.
Siitä lieto Lemminkäinen 65
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Salon herra, maan isäntä,
Mielikki metsän emäntä!
Tule jo kullat ottamahan,
Hopeat valitsemahan, 70
Lempi-liinasi levitä
Alle noien antieni,
Alle kullan kuumottavan,
Alle huohtavan hopean."
Läksi siitä Pohjolahan, 75
Sanoi tuonne tultuansa:
"Tuoss' on sulle Hiien hirvi
Hiien peltojen periltä;
Anna akka tyttöäsi,
Mulle nuorta morsianta!" 80
Louhi Pohjolan emäntä
Tuopa tuohon vastaeli:
"Äsken annan tyttäreni,
Kun sa suistat suuren ruunan,
Hiien ruskean hevoisen, 85
Hiien nurmien periltä."
Silloin lieto Lemminkäinen
Otti kulta ohjaksensa,
Hope'isen marhaminnan,
Lähtevi hevon hakuhun, 90
Kuloharjan kuuntelohon,
Hiien nurmien periltä.
Etsi päivän, etsi toisen,
Niin päivänä kolmantena
Nousi suurelle mäelle, 95
Korkealle kukkulalle,
Iski silmänsä itähän,
Käänti päätä päivän alle,
Näki hiekalla hevoisen,
Kuloharjan kuusikolla; 100
Senpä tukka tulta tuiski,
Harja suihkivi savua.
Niin sanovi Lemminkäinen:
"Oi Ukko ylijumala
Sa'a rautaista raetta, 105
Laske jäistä jäähytintä,
Harjalle hyvän hevoisen,
Hiien laukin lautasille!"
Tuo Ukko ylinen luoja,
Pilven päällinen jumala, 110
Ilman riehoksi revitti,
Taivon kannen kahtaloksi,
Satoi hyytä, satoi jäätä,
Satoi rautaista raetta,
Harjalle hyvän hevoisen, 115
Hiien laukin lautasille.
Siitä lieto Lemminkäinen
Kävi tuota katsomahan,
Likeltä tähyämähän,
Itse tuon sanoiksi virkki: 120
"Hiitolan hyvä hevoinen,
Vuoren varsa vaahtileuka,
Tuo nyt kulta-turpoasi,
Pistä päätäsi hopea,
Kultaisihin koltuskoihin, 125
Hope'isihin helyihin,
Lähe tietä pikkuruisen,
Matkoa ani vähäisen,
Tuonne Pohjolan pihoille,
Luoksi ankaran anopin!" 130
Niinpä lieto Lemminkäinen
Pisti suitset kullan suuhun,
Päitsensä hopean päähän,
Ajoi matkoa vähäisen,
Tuli Pohjolan tuville, 135
Sanoi tuonne tultuansa:
"Jo nyt suistin suuren ruunan,
Hiien varsan valjastelin,
Tuo nyt tänne tyttöäsi,
Mulle nuorta morsianta!" 140
Louhi Pohjolan emäntä
Tuopa tuohon vastaeli:
"Äsken annan tyttäreni,
Sulle nuoren morsiamen,
Kun ammut joutsenen joesta, 145
Virrasta vihannan linnun,
Tuonen mustasta joesta,
Pyhän virran pyörtehestä."
Siitä lieto Lemminkäinen
Astua lykyttelevi 150
Tuonne Tuonelan joelle,
Pyhän virran pyörtehelle,
Jalo jousi olkapäällä,
Viini nuolia selässä.
Märkähattu karjan paimen, 155
Ukko Pohjolan sokea,
Katselevi, kääntelevi,
Tulevaksi Lemminkäistä.
Jo päivänä muutamana
Näki lieto Lemminkäisen 160
Saavaksi, läheneväksi,
Tuonne Tuonelan joelle,
Vierehen vihaisen kosken,
Pyhän virran pyörtehelle.
Vesikyyn ve'estä nosti, 165
Umpiputken lainehista,
Syöksi sen syämmen kautta,
Läpi maksan Lemminkäisen.
Jopa lieto Lemminkäinen
Tunsi koskevan kovasti, 170
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sen mä tein pahinta työtä,
Kun en muistanut kysyä
Emoltani kantajalta,
Miten olla, kuin eleä, 175
Näinä päivinä pahoina:
En tieä vesun vikoa,
Umpiputken ailuhia."
"Oi emoni, vaimo vanha,
Tietäisitkö, tuntisitko, 180
Miss' on poikasi poloisen,
Toki rientäisit avuksi,
Päästäisit pojan poloisen
Tältä tieltä kuolemasta."
Siitä Pohjolan sokea 185
Syöksi lieto Lemminkäisen
Tuonen mustahan jokehen,
Pahimpahan pyörtehesen.
Meni lieto Lemminkäinen,
Meni koskessa kolisten, 190
Myötävirrassa vilisten,
Tuonne Tuonelan tuville.
Tuo verinen Tuonen poika
Iski miestä miekallansa,
Lyöpi viieksi muruksi, 195
Kaheksaksi kappaleksi,
Heitti Tuonelan jokehen,
Manalan alus-vesille.
Se oli loppu Lemminkäisen,
Kuolo ankaran kosijan, 200
Tuonen mustassa joessa,
Manalan alantehessa.
Viidestoista runo
Muutamana päivänä suka Lemminkäisen kodissa alkaa verta vuotaa; se
oli varma merkki Lemminkäisellen onnettomasti käyneen; vv. 1-28.
-- Äiti lähtee hakemaan kadonnutta poikaansa; etsii, etsii, jo
viimein saapi Päivältä tietää, Lemminkäisen Tuonelan joessa kuoliana
makaavan; vv. 29-52. -- Lemminkäisen äiti rientää harava kädessä
Tuonelan joelle. Jokea haravoidessaan saapi ensin pienempiä palasia
ja jo viimein koko ruumiinki kuollutta poikaansa; niistä sitte
laittaa uroon entiselleen; vv. 53-142. -- Lemminkäinen herää kuin
pitkästä unesta, nousee ja kertoo äitillensä, miten oli Tuonelan
jokeen joutunut; vv. 143-174. -- Lemminkäinen uudelleen yrittäisi
joutsenta ampumaan, mutta äiti käskee hänen jo ilmanki onneansa
kiittämään ja häntä kotiin seuraamaan; vv. 175-206.
Äiti lieto Lemminkäisen
Aina koissa arvelevi:
"Minne on saanut Lemminkäinen,
Kunne Kaukoni kaonnut,
Kun ei kuulu jo tulevan 5
Matkoiltansa maailmassa!"
Kyllikki korea nainen
Koissa lieto Lemminkäisen
Katsoi illalla sukoa,
Huomenella harjoansa, 10
Niin päivänä muutamana,
Huomenna moniahana,
Veri vuotavi suasta,
Hurme harjasta norahti.
Kyllikki korea nainen 15
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on mennyt mies minulta,
Kaunis Kaukoni kaonnut,
Veri jo vuotavi suasta,
Hurme harjasta noruvi." 20
Siitä äiti Lemminkäisen
Itse katsovi sukoa,
Itse itkulle apeutui:
"Voi poloisen päiviäni!
Tuho on poikoa pätöistä, 25
Hukka lieto Lemminkäistä,
Jo suka verin valuvi,
Harja hurmehin noruvi."
Rupesihen etsimähän
Kaonnutta poikoansa, 30
Pian juoksi pitkät matkat,
Sekä juoksi, jotta joutui,
Mäet mätkyi mennessänsä,
Norot nousi, vaarat vaipui,
Ylähäiset maat aleni, 35
Alahaiset maat yleni.
Viikon etsi eksynyttä,
Viikon etsi, eikä löyä;
Päivyt vastahan tulevi,
Päivälle kumarteleikse: 40
"Oi Päivyt Jumalan luoma!
Ootko nähnyt poikoani,
Kullaista omenatani,
Hopeaista sauvoani?"
Päivyt taiten vastaeli: 45
"Oonpa nähnyt poikuesi,
Jo on poikasi poloisen
Kaotettu, kuoletettu,
Mennyt koskia kolisten,
Myötävirtoja vilisten, 50
Tuonne Tuonelan perille,
Manalan alantehille."
Siitä äiti Lemminkäisen
Saapi rautaisen haravan,
Jonk' oli piit satoa syltä, 55
Varsi viittä valmistettu,
Juoksi Tuonelan joelle,
Päiveä rukoelevi:
"Oi Päivyt Jumalan luoma,
Nukuttele nuiva kansa, 60
Väsytä väki Manalan,
Tuonen valta vaivuttele!"
Tuo Päivyt Jumalan luoma,
Luoma luojan aurinkoinen,
Paistoi hetken heltehesti, 65
Toisen himmesti hiotti,
Kolmannen koko terältä,
Nukutteli nuivan kansan,
Väsytti väen Manalan,
Nuoret miehet miekoillehen, 70
Vanhat vasten sauvojansa,
Keski-iän keihä'ille.
Siitä äiti Lemminkäisen
Otti rautaisen haravan,
Haravoipi poikoansa 75
Pitkin Tuonelan jokea,
Sekä pitkin, jotta poikki,
Saapi paian poikoansa,
Paian mieliksi pahoiksi,
Sai sukat, hatun tapasi, 80
Sukat suureksi suruksi,
Hatun mieliharmiksensa.
Veti vielä kerran, toisen,
Kerrallapa kolmannella
Elotukku sai etehen, 85
Haravahan rautaisehen.
Elotukku ei se ollut,
Oli lieto Lemminkäinen,
Itse kaunis Kaukomieli,
Vaan oli pikkuista vajalla: 90
Yhtä kättä, puolta päätä,
Siihen henkeä lisäksi.
Emo tuosta arvelevi:
"Vieläkö tästä mies tulisi!"
Päätyi korppi kuulemassa, 95
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ei ole miestä mennehessä,
Työnnä Tuonelan jokehen;
Jo silt' on siika silmät syönyt,
Hauki hartiat halaisnut." 100
Tuopa äiti Lemminkäisen
Eipä heitä poikoansa;
Vetelevi vielä kerran
Haravalla vaskisella
Pitkin Tuonelan jokea, 105
Sekä pitkin, jotta poikki,
Saapi kättä, saapi päätä,
Monta muuta muskulata.
Niistä poikoa rakenti,
Laati lieto Lemminkäistä. 110
Loi miehen, uron sukesi,
Muinaisille muo'oillensa,
Ei saanut sanalliseksi,
Lasta lausehelliseksi.
Niin sanoi sanalla tuolla, 115
Lausui tuolla lausehella:
"Mehiläinen mieli-lintu,
Metsän kukkien kuningas,
Lähe nyt mettä noutamahan
Ylähältä taivosesta, 120
Periltä pyhän Jumalan,
Asunnoilta autuahan!"
Mehiläinen maasta nousi,
Simasiipi mättähältä,
Jopa lenti löyhytteli 125
Yli kuun, alatse päivän,
Lenti luojan kellarihin,
Kamarihin kaikkivallan.
Sai sieltä simoa kyllin,
Metosia mielin määrin, 130
Jo tulla tuhuttelevi
Sata sarvea sylissä,
Missä mettä, kussa vettä,
Kussa voietta parasta.
Siitä äiti Lemminkäisen 135
Itse voiti voipunutta,
Pahoin tullutta paranti,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse jo makoamasta,
Ylene uneksimasta, 140
Näiltä paikoilta pahoilta,
Kovan onnen vuotehilta!"
Nousi mies makoamasta,
Heräsi uneksimasta,
Jop' on saattavi sanoa, 145
Itse kielin kertoella:
"Kauvan malkio makasin,
Viikon utra uinaelin,
Makasin unen makean,
Sikeäisen siuvottelin." 150
Sanoi äiti Lemminkäisen,
Itse lausui ja pakisi:
"Oisit maannut kauvemminki,
Vielä viikomman virunut,
Ilman äitittä pahatta, 155
Katalatta kantajatta."
"Sano nyt poikani polonen,
Kerro korvin kuullakseni,
Mi sinun Manalle saattoi,
Työnti Tuonelan jokehen?" 160
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Untamolan umpisilmä
Se minun Manalle saattoi;
Vesikyyn ve'estä nosti
Vasten vaivaista minua, 165
Enkä tuota tiennytkänä,
En tiennyt vesun vihoa,
Umpiputken ailuhia."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Voipa miestä mieletöintä, 170
Kehuit noiat noituvasi,
Lappalaiset laulavasi,
Et tieä vesun vihoa,
Umpiputken ailuhia!"
Kysyi äiti poialtansa, 175
Jos oli mitä vajoa,
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Äijeä olen vajoa!
Tuolla mieleni makaavi
Noissa Pohjan neitosissa; 180
Home-korva Pohjan eukko
Eip' on anna tyttöänsä
Ilman allin ampumatta,
Joutsenen osoamatta,
Tuosta Tuonelan joesta, 185
Pyhän virran pyörtehestä."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Heitä jo herjat joutsenesi
Tuonen mustahan jokehen,
Sie lähe koti-perille, 190
Vielä kiitä onneasi,
Julkista Jumalatasi,
Kun antoi avun totisen,
Vielä henkihin herätti,
Tuonen teiltä tiettäviltä; 195
En minä mitänä voisi
Ilman armotta Jumalan,
Toimetta totisen luojan."
Siitä lieto Lemminkäinen
Toki lähtevi kotihin 200
Kanssa armahan emonsa,
Kera valta-vanhempansa.
Siihen heitän Lemminkäisen
Virrestäni viikommaksi,
Lasken lauluni välehen, 205
Runon uuelle uralle.
Kuudestoista runo
Väinämöinen laulaen venettä veistäessänsä ja juuri valmiiksi
saamaisillansa ei muista kolmea sitä varten tarvittavaa mahti-sanaa;
vv. 1-24. -- Väinämöinen lähtee Tuonelaan, huutaa salmen rannalla
venettä; Tuonetar kummastelee häntä ja muistuttaa vieläki olevan
paremman Väinämöiselle, jos palaisi kotiinsa; vv. 25-68. -- Tuonetar
viepi veneen Väinämöiselle. Tuonelan emäntä kuultuansa Väinämöisen
asian sanoo Tuonen ei jakelevan tietojansa muille, ja laittaa
Väinämöisen nukkumaan; vv. 69-98. -- Väinämöisen maatessa Tuonelan
väki yöllä laittaa rautaverkkoja ristiin rastiin Tuonelan jokeen,
ettei Väinämöinen uimallakaan pääsisi pakenemaan; vv. 99-124.
-- Väinämöinen muutaikse pienemmäksi ja uipi sillä tavoin läpi
verkoista. Tuonelasta tultuansa toivottaa ei kenenkään sinne omin
mielin lähtevän, kun ei lienekään monta sieltä takaisin tullutta; vv.
125-162.
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Oli veistävä venettä,
Uutta purtta puuhoava,
Nenässä utuisen niemen, 5
Päässä saaren terhenisen.
Teki tieolla venettä,
Laati purtta laulamalla;
Lauloi päivän, pohjan puutti,
Lauloi toisen, liitti laian, 10
Lauloi kohta kolmannenki
Kokkien kohentimilla.
Niin kokat kuvattuansa,
Kaaritettua venosen,
Liitettyä laian liitot, 15
Uupui kolmea sanoa
Pannessansa parraspuita,
Päitä kaarten päätellessä.
Arvelee, ajattelevi,
Mistäpä sanoja saisi, 20
Itse tuon sanoiksi saatti:
"Tuolta saan sa'an sanoja,
Tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan ikimajasta."
Vaka vanha Väinämöinen 25
Läksi Tuonelta sanoja,
Manalalta mahtiloita;
Kävi viikon vitsikkoa,
Viikon toisen tuomikkoa,
Kolmannen katajikkoa, 30
Jo näkyi Manalan saari,
Tuonen kumpu kuumottavi.
Niin huhuta huikahutti
Tuossa Tuonelan joessa:
"Tuo venettä Tuonen tytti, 35
Lauttoa Manalan lapsi,
Yli salmen saa'akseni,
Joen poikki päästäkseni!"
Lyhykäinen Tuonen tytti,
Matala Manalan neiti, 40
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Vene täältä tuotanehe,
Kuni syy sanottanehe,
Mi sinun Manalle saattoi
Ilman tau'in tappamatta, 45
Muun surman musertamatta."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Te'in tieolla venettä,
Laa'in purtta laulamalla,
Niin päivällä kolmannella 50
Rikkoihe reki runoilta,
Jalas taittui lausehilta;
Läksin Tuonelta oroa,
Laulukorjan laatiani."
Kyllä Tuonetar toruvi, 55
Manan neiti riitelevi:
"Oi on hullu hulluuttasi,
Mies on mielesi vähyyttä!
Tulet syyttä Tuonelahan,
Surmatta Manan majoille, 60
Parempi sinun olisi
Palata omille maille:
Paljo on tänne tullehia,
Ei paljo palannehia."
Sanoi vanha Väinämöinen: 65
"Akka tieltä kääntyköhön,
Eip' on mies pahempikana;
Tuo venettä Tuonen tytti!"
Vei venehen Tuonen tytti,
Sillä vanhan Väinämöisen 70
Yli salmen saattelevi,
Joen poikki päästelevi.
Tuop' on Tuonelan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on vanha Väinämöinen! 75
Mitä sie tulit Manalle
Ennen Tuonen tahtomatta,
Manan mailta kutsumatta?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Veistäessäni venoista 80
Uuvuin kolmea sanoa
Peripäätä päätellessä;
Piti tulla Tuonelahan
Saamahan sanoja noita."
Tuopa Tuonelan emäntä 85
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei Tuoni sanoja anna,
Mana mahtia jakele;
Etkä täältä pääsnekänä
Sinä ilmoisna ikänä 90
Kotihisi kulkemahan,
Maillesi matelemahan."
Uuvutti unehen miehen,
Pani maata matkalaisen
Tuonen taljavuotehelle; 95
Siinä mies makaelevi,
Uros unta ottelevi,
Mies makasi, vaate valvoi.
Oli akka Tuonelassa,
Akka vanha käykkäleuka, 100
Rautarihman kehreäjä,
Vaskilankojen valaja,
Kehräsi sataisen nuotan,
Tuhantisen tuuritteli,
Yönä yhtenä kesäisnä, 105
Yhellä vesikivellä.
Oli ukko Tuonelassa,
Se on ukko kolmisormi,
Rautaverkkojen kutoja,
Vaskinuotan valmistaja, 110
Kutovi sataisen nuotan,
Tuhantisen tuikutteli,
Samana kesäisnä yönä,
Samalla vesikivellä.
Tuonen poika rautanäppi, 115
Se veti sataisen nuotan
Poikki Tuonelan joesta,
Sekä poikki, jotta pitkin,
Jott' ei päästä Väinämöisen,
Selvitä Uvantolaisen, 120
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan iki majoista.
Vaka vanha Väinämöinen 125
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Joko lie tuhoni tullut,
Hätäpäivä päälle pääsnyt,
Näillä Tuonelan tuvilla,
Manalan alantehilla!" 130
Pian muuksi muuttelihe,
Ruton toiseksi rupesi,
Matoi rautaisna matona,
Kulki kyynä käärmehenä,
Poikki Tuonelan joesta, 135
Läpi Tuonen verkkoloista.
Siitä vanha Väinämöinen
Tuonelasta tultuansa
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 140
"Elköhön hyvä Jumala,
Elköhön sitä suvaitko,
Itse mennyttä Manalle,
Tuonelahan tunkeinutta!
Äijä on sinne saanehia, 145
Vähä tuolta tullehia,
Tuolta Tuonelan ko'ista,
Manalan iki majoista."
Vielä saatteli sanoiksi,
Itse lausui, noin nimesi, 150
Nuorisolle nousevalle,
Kansalle kasuavalle:
"Elkätte imeisen lapset
Sinä ilmoisna ikänä
Tehkö syytä syyttömälle, 155
Vikoa viattomalle,
Pahoin palkka maksetahan
Tuolla Tuonelan ko'issa:
Sija siell' on syyllisillä,
Vuotehet viallisilla, 160
Alus kuumista kivistä,
Peitto kyistä käärmehistä."
Seitsemästoista runo
Väinämöinen lähtee jo kauan kuolleelta ja maan alla maanneelta
Antero Vipuselta sanoja saamaan, tulee perille ja herättää Vipusen
pitkästä unestansa; vv. 1-50. -- Vipunen unesta herättyänsä nielaisee
Väinämöisen vatsaansa, jossa Väinämöinen alkaa häntä yhdellä ja
toisellaki tavalla kiusata; vv. 51-70. -- Vipunen arvelee, mikä
kumma jo lieneeki hänen mahassansa, rupeaa sitä sitte pois manaamaan
ja uhkaa pahasti pidellä, jos ilman ei lähtisi; vv. 71-106. --
Väinämöinen kiistää ei milloinkaan lähteä, ellei saisi sanoja
Vipuselta, jonka kuultua Vipunen laulaa hänelle kaikki tietonsa; vv.
107-142. -- Yltäkyllin sanoja saatuansa Väinämöinen lähtee jälleen
matkaansa, tulee keskitekoisen veneensä luoksi ja saapi sen sitte
helposti valmiiksi; vv. 143-166.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuonelasta tultuansa
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Taos rautaiset talukset, 5
Tao rauta-rukkahiset,
Paita rautainen rakenna,
Laa'i rautainen korento,
Pane syämmehen teräkset,
Veä päälle melto rauta, 10
Lähen saamahan sanoja,
Ongelmoita ottamahan,
Suusta Antero Vipusen,
Vatsasta vara-väkevän."
Se on seppo Ilmarinen 15
Sanan vastaten sanovi:
"Viikon on Vipunen kuollut,
Kauvan Antero kaonnut,
Vipunsa virittämästä,
Ahtamasta ansatiensä, 20
Et sieltä sanoa saane,
Et sanoa puoltakana."
Vaka vanha Väinämöinen
Toki läksi, ei totellut,
Astui päivän helkytteli 25
Naisten neulojen neniä,
Astui toisen torkutteli
Miesten miekan tutkamia,
Kolmannenki koikutteli
Uron tapparan teriä. 30
Itse virsikäs Vipunen,
Mies vanha vara-väkevä,
Jo oli viikon maassa maannut,
Kauvan kaihossa levännyt,
Haapa kasvoi hartioilla, 35
Koivu kulmilla yleni,
Otsalla oravi-kuusi,
Pajupehko parran päällä.
Jo tulevi Väinämöinen,
Veti miekan, riisti rauan, 40
Kaatoi haavat hartioilta,
Koivut kulmilta kukisti,
Otsalta oravi-kuuset,
Pajupehkot parran päältä.
Syösti rautaisen korennon 45
Suuhun Antero Vipusen,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Nouse pois inehmon orja
Maan alta makoamasta,
Viikon unta ottamasta!" 50
Tuop' on virsikäs Vipunen
Heti herkesi unesta,
Irvisti ikeniänsä,
Leukapielensä levitti,
Nieli miehen miekkoinensa, 55
Kulahutti kulkkuhunsa.
Silloin vanhan Väinämöisen
Piti toisiksi ruveta,
Pani paitansa pajaksi,
Hiat paian palkehiksi, 60
Polvensa alaisimeksi,
Vasaraksi kyynäspäänsä,
Itsensä teki sepoksi,
Rakenteli rautioksi.
Takoa taputtelevi, 65
Lyöä lynnähyttelevi;
Takoi yön lepeämättä,
Päivän pouahuttamatta,
Vatsassa vara-väkevän,
Mahtipontisen povessa. 70
Silloin virsikäs Vipunen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo olen syönyt sa'an urosta,
Tuhonnut tuhannen miestä,
Enpä liene mointa syönyt, 75
En ennen tämän tapaista:
Syet suuhuni tulevat,
Rauan kuonat kulkkuhuni."
"Ulos koira keuhkoistani,
Maan kamala maksoistani! 80
Himmene jo Hiien hurtta,
Raukea Manalan rakki,
Puremasta, jäytämästä,
Syömästä, kaluamasta,
Syömästä syänkäpyä, 85
Pernoani pehkomasta!"
"Luopui ennen luotu Lempo,
Eksyipä emollinenki,
Etkö sie emotoin eksy,
Luovu luonnotoin sikiö, 90
Tämän tunnin tutkaimella,
Tämän kuuhuen kululla!"
"Kun et vääjänne välehen,
Eronne emoton rakki,
Saan minä kokolta kourat, 95
Veren juojalta vekarat,
Joilla konnat kouristelen,
Ilkeät iki asetan,
Pään pärisemättömäksi,
Hengen huokumattomaksi." 100
"Lähe nyt kumma kulkemahan,
Maan paha pakenemahan,
Siirrä pois sijasi konna,
Muuta murha kartanosi,
Ennenkun sanani saapi, 105
Tahi mieli juohtunevi!"
Vaka vanha Väinämöinen
Silloin tuon sanoiksi virkki:
"Etpä pääse päivinäsi,
Selviä sinä ikänä, 110
Kun en saa sanoja kuulla,
Luoa lempi-luottehia;
Ei sanat salahan joua,
Eikä luottehet lovehen,
Mahti ei joua maan rakohon, 115
Vaikka mahtajat menevät."
Silloin virsikäs Vipunen
Aukaisi sanaisen arkun
Lauloaksensa hyviä,
Parahia pannaksensa. 120
Lauloi synnyt syitä myöten,
Luottehet lomia myöten:
Kuinka luojansa luvalla,
Kaikkivallan vaatimalla,
Itsestänsä ilma syntyi, 125
Ilmasta vesi erosi,
Veestä manner maatelihe,
Manterelle kasvut kaikki.
Lauloi kuun kuvoannasta,
Auringon asetannasta, 130
Ilman pielten pistännästä,
Taivosen tähytännästä.
Siinä virsikäs Vipunen
Kyllä lauloi ja osasi,
Ei ole kuultu, eikä nähty, 135
Sinä ilmoisna ikänä
Parempata laulajata,
Tarkempata taitajata;
Suu se syyteli sanoja,
Kieli laski lausehia, 140
Kuni sälkö sääriänsä,
Ratsu jalkoja jaloja.
Siitä vanha Väinämöinen
Kun oli sanoja saanut,
Rupeavi lähtemähän, 145
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie Antero Vipunen!
Avaa suusi suuremmaksi,
Pääsisin mahasta maalle,
Kotihini kulkemahan." 150
Siitä Antero Vipunen
Avoi suunsa suuremmaksi,
Leukapielensä levitti,
Itse vanha Väinämöinen
Läksi suusta suuritieon, 155
Mahtipontisen povesta,
Kuni kultainen orava,
Tahi näätä kultarinta.
Läksi siitä astumahan,
Tulevi venonsa luoksi, 160
Teki tieolla venettä
Tieokkailla tehtahilla.
Sai venonen valmihiksi,
Päät on kaarten päätetyksi,
Veno syntyi veistämättä, 165
Laiva lastun ottamatta.
Kahdeksastoista runo
Väinämöinen uuden laivansa koristettua lähtee sillä Pohjan neittä
kosjomaan. Ilmarisen sisar, Ainikki, pyykkiä rannalla pestessään
havaitsee jotain mustaa merellä häämöttävän ja arvelee sitä jos
miksiki; vv. 1-36. -- Oudon havaitsemansa lähemmäksi tultua tuntee
Väinämöisen laivaksi ja alkaa kysellä Väinämöiseltä, kunne oli
matkalla. Väinämöinen piloillansa ensin mitä kutaki ladeltua jo
viimein sanoo todenki, Pohjan neittä kosjomaan lähteneensä; vv.
37-102. -- Tytär asian kuultuansa heti juoksee ilmoittamaan sen
veljellensä Ilmariselle. Seppo siitä huolella rientää itse jälestä
ja saavuttaa Väinämöisen matkalla. Siinä sopivat keskenänsä, ei
kumpikaan neittä vastoin sen omaa mieltä tahtoa; vv. 103-148. --
Jo tullaan lähemmä matkan määrää, koira Pohjolassa kuulee ja alkaa
haukkua. Pohjolan isäntä käypi katsomaan, mitä koira haukkuisi, ja
näkee vieraita sekä maisin että merisin tulevan. Kysytään arpaa
vieraista ja saadaan tietää, niiden kosjolaisia olevan; vv. 149-200.
-- Pohjolan emäntä tunnettuansa vieraat Väinämöiseksi ja Ilmariseksi,
neuvoo tytärtänsä Väinämöiselle menemään, mutta tytär vastaa, ei
huolivansa semmoisesta vanhasta ukosta; vv. 201-230. -- Väinämöinen
tultuaan tupaan pyytää tyttöä puolisoksensa. Tyttö kysäisee, joko
olisi täyttänyt sen hänelle määrätyn ansiotyön, ja kun Väinämöinen
ei saata sanoa sitä tehneensä, niin tyttökin arvelee, ei hänelle
menevänsä; vv. 231-266.
Vaka vanha Väinämöinen
Arveli, ajattelihe,
Mennä neittä kosjomahan,
Päätä kassa katsomahan,
Pimeästä Pohjolasta, 5
Summasta Sariolasta.
Pani haahen haljakkahan,
Punaisehen pursi-puolen,
Kokat kullalla kuvasi,
Hopealla holvaeli. 10
Nosti päälle purjepuunsa,
Veti puuhun purjehia,
Veti purjehen punaisen,
Toisen purjehen sinisen,
Läksi merta laskemahan, 15
Sinistä sirottamahan.
Annikki oli niemen neiti,
Sisar seppo Ilmarisen,
Joutui sotkut sotkemassa,
Vaattehet viruttamassa, 20
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen.
Keksi mustasen merellä,
Sinervöisen lainehilla,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 25
"Mi olet merellä musta,
Kun sa ollet hanhikarja,
Niin sä lentohon levaha."
"Kun ollet lohinen luoto,
Niin sä uimahan pulaha, 30
Kun ollet vesikivonen,
Vesi päällesi ve'ellös.
Lienet veikkoni venonen,
Niin kohen kotia käänny,
Lienet pursi vento vieras, 35
Ulommaksi uiskennellos."
Ei ollut veno kotoinen,
Eikä pursi vento vieras,
Olipa pursi Väinämöisen,
Laiva laulajan ikuisen, 40
Jo luoksi lähentelihe,
Pakinoille painatteli.
Annikki hyväniminen
Purrelta kyselemähän:
"Kunne läksit Väinämöinen, 45
Suorihit suvannon sulho?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Läksin lohta pyytämähän
Tuonen mustasta joesta,
Syvästä sara-ojasta." 50
Annikki hyväniminen,
Hänpä tuo sanoiksi virkki:
"Tunnen mie toen puhujan,
Sekä keksin kielastajan:
Toisinpa isoni ennen 55
Läksi lohta pyytämähän,
Oli verkkoja venonen,
Laivan täysi laskimia,
Siinä nuotat, siinä nuorat,
Siinä tarpoimet sivulla; 60
Kunne läksit Väinämöinen,
Ulkosit Uvantolainen?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Läksin hanhien hakuhun
Saksan salmilta syviltä, 65
Ulapoilta auke'ilta."
Annikki hyväniminen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Toisinpa isoni ennen
Läksi hanhien ajohon: 70
Jousi oli suuri jäntehessä,
Vetehessä kaari kaunis,
Koira musta kahlehissa,
Kahle kaarehen siottu;
Sano totta Väinämöinen, 75
Kunne kuitenki käkesit?"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Entä jos minä menisin
Noihin suurihin sotihin,
Tasapäihin tappeloihin, 80
Joiss' on verta säärivarsi,
Polven korkeus punaista."
Aina Annikki sanovi,
Tinarinta riukuttavi:
"Elä tyhjiä valehi! 85
Tunnen mie soanki käynnin:
Kun ennen isoni läksi
Noihin suurihin sotihin,
Sata oli miestä soutamassa,
Tuhat ilman istumassa, 90
Nenin jousia nenässä,
Terin miekat teljopuilla;
Sano jo toet totiset,
Valehettomat vakaiset,
Kunne läksit Väinämöinen, 95
Suorihit Suvantolainen!"
Silloin vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Toki ma sanon toetki,
Jos vähän valehtelinki, 100
Läksin neittä Pohjolasta,
Impeä Pimentolasta."
Annikki hyvä-niminen
Kun tunsi toet totiset,
Heti sai samoamahan, 105
Tulevi sepon kotihin:
"Veli seppo Ilmarinen,
Takoja iän-ikuinen!
Taos mulle sukkulainen,
Tao sormukset soreat, 110
Niin sanon toet totiset,
Valehettomat vakaiset:
Jo nyt vievät viekkahammat,
Etevämmät ennättävät,
Ottavat sinun omasi, 115
Anastavat armahasi;
Jo menevi Väinämöinen
Selässä meren sinisen
Pimeähän Pohjolahan,
Summahan Sariolahan." 120
Tunkihe sepolle tuska,
Rautiolle raskas tunti;
Pesi päänsä puhtahaksi,
Valelihe valkeaksi,
Sykysyisistä sysistä, 125
Taonnoista talvisista.
Pukihe, somistelihe,
Vaatettihe, valmistihe,
Pisti varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen, 130
Itse istuikse rekehen,
Otti ohjakset kätehen.
Ajavi, hypittelevi,
Meren hietaharjuloita,
Jo päivänä kolmantena 135
Yllättävi Väinämöisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Tehkämme sula sovinto,
Jos on kilvoin kihlonemme, 140
Kilvoin käynemme kosissa,
Ei neittä väellä vieä."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Teen minä sulan sovinnon,
Ei neittä väellä vieä, 145
Vastoin mieltä miehelähän;
Sille neiti antaminen,
Kelle mielensä tekevi."
Ajoivat e'elle siitä
Matkoansa kumpanenki, 150
Pursi juoksi, ranta roikki,
Oro juoksi, maa jämisi.
Kului aikoa vähäisen,
Pirahteli pikkaraisen,
Jopa haukkui hallikoira, 155
Linnan lukki luskutteli,
Pimeässä Pohjolassa,
Sangassa Sariolassa.
Sanoi Pohjolan isäntä:
"Ei halli valetta hauku, 160
Luppakorva luuhattele,
Joko käynen katsomahan,
Mitä haukkuvi halikka,
Linnan luppa luikuttavi."
Kävi siitä katsomahan 165
Pellolle perimmäiselle,
Katsoi koiran suuta myöten,
Nenävartta valvatteli,
Jo näki toen totisen,
Mitä haukkui hallikoira: 170
Purjehti veno punainen
Selän puolen Lemmenlahta,
Kirjokorja kiiättävi
Maa-puolen Simasaloa.
Tultua tupahan tuolta 175
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo tulevi vierahia
Selällä meren sinisen,
Ajetahan kirjokorjin
Tuon puolen Simasaloa, 180
Lasketahan laivoin suurin
Tämän puolen Lemmenlahta."
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Mistä arpa saatanehe
Tulevista vierahista? -- 185
Oi on pieni piikaseni,
Pane pihlajat tulehen,
Puu valio valkeahan!
Kun on verta vuotanevi,
Niin silloin sota tulevi, 190
Kunp' on vettä vuotanevi,
Aina rauhassa elämme."
Pohjan piika pikkarainen
Pisti pihlajat tulehen:
Vuo'a ei verta, eikä vettä, 195
Läksi mettä vuotamahan.
Virkkoi Suovakko sopesta:
"Puu kun mettä vuotanevi,
Niin mi saapi vierahia,
Se on suuri sulhaiskansa." 200
Siitä Pohjolan emäntä,
Sekä kaunis Pohjan neiti,
Pian pistihe pihalle,
Luoen silmänsä selälle:
Näki tuolta tuon tulevan, 205
Uuen purren purjehtivan,
Näki juoksevan orosen,
Kirjokorjan kiiättävän.
Sanoi Pohjolan emäntä,
Itse lausui lapsellensa: 210
"Ken se haahella tulevi,
Se on vanha Väinämöinen,
Ken se korjalla ajavi,
Se on seppo Ilmarinen."
"Kunp' on tullahan tupahan, 215
Tuoppa on tuopilla olutta,
Kanna kaksikorvaisella,
Työnnä tuoppi sen kätehen,
Kellen on mieli mennäksesi;
Anna Väinölän ukolle, 220
Ku tuo haahella hyvyyttä,
Aluksella aartehia!"
Tyttö tuohon vastoavi:
"Oi emoni, kantajani!
Ei ole neittä ennenkänä, 225
Ei ole myötynä eloihin;
Enkä menne Väinölähän
Iki vanhalle varaksi,
Vaiva vanhasta tulevi,
Ikävä iällisestä." 230
Silloin vanha Väinämöinen
Oli eellä ennättäjä,
Ajoi purtensa punaisen
Teloille teräksisille,
Itse tungeikse tupahan, 235
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuletko minulle neiti
Ikuiseksi ystäväksi?"
Tuopa kaunis Pohjan neiti,
Tuopa tuohon vastoavi: 240
"Joko sie venosen veistit,
Joko laa'it laivan suuren,
Kehrävarteni muruista,
Kalpimeni kappaleista?"
Sanoi vanha Väinämöinen, 245
Itse lausui ja pakisi:
"Jo laa'in hyvänki laivan,
Aivan ankaran venosen,
Jok' on tuulessa tukeva
Ja varava vasta-säällä 250
Halki aaltojen ajella,
Selät vetten seurustella,
Poikki Pohjolan vesien,
Lakkipäien lainehien."
Tuopa kaunis Pohjan tytti 255
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En kiitä meristä miestä,
Aallon laskia-urosta,
Tuuli vie merellä mielen,
Aivot särkevi ahava; 260
Enkä taia tullakana,
En tulla minä sinulle
Ikuiseksi ystäväksi,
Polviseksi puolisoksi,
Sijasi levittäjäksi, 265
Pään-alaisen laskijaksi."
Yhdeksästoista runo
Ilmariselle Pohjolan tupaan tultuansa tuodaan simaa juoda, mutta hän
uhkaa ei märkääkään maistavansa ennenkun saisi morsiamensa nähdä.
Saapi sitten ansiotyökseen käärme-pellon kyntää, jonka tehtyä kysyy
uudelleen tytärtä; vv. 1-38. -- Pohjolan emäntä määrää Ilmariselle
toiseksi ansiotyöksi pyytää Tuonen karhu ja kolmanneksi saada hirveän
suuri hauki Tuonelan joesta; vv. 39-84. -- Ilmarinen takoo tulisen
kokon, lähtee sen kanssa Tuonelan joelle, siellä syntyy kova tappelo
kokon ja hauvin välillä, kokko ensimäisellä ja toisella yrityksellä
ei voita mitään; vv. 85-126. -- Kokko kolmannella kokeella saapi
hauvin, lentää sen kanssa puun latvaan ja alkaa syödä. Ilmarinen
siitä kun nuhtelee häntä, niin kokko suuttuneena lentää matkoihinsa;
vv. 127-152. -- Ilmarinen kantoi hauvin pään Pohjolaan ja kysyy,
joko nyt olisi morsiamensa valmis. Pohjolan emäntä viimeinki lupaa
tyttärensä hänelle; vv. 153-180. -- Pohjolan emäntä kummastelee,
miten Ilmarinen arvasi hänen neittänsä kosjomaan tulla. Syyt siihen
selitetään; vv. 181-226.
Siitä seppo Ilmarinen,
Takoja iän ikuinen,
Itse tungeikse tupahan,
Kaivaikse katoksen alle.
Tuotihin simoa tuoppi 5
Seppo Ilmarin kätehen,
Seppo tuon sanoiksi virkki:
"En ennen sinä ikänä
Juone näitä juomisia,
Kun ma saan nähä omani; 10
Onko valmis valvattini,
Valmis valvateltavani?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Äsken on valmis valvattisi,
Kun sa kynnät kyisen pellon, 15
Käärmehisen käännättelet,
Senpä Hiisi ennen kynti,
Lempo varsinki vakoili."
Silloin seppo Ilmarinen
Meni neitonsa tupahan, 20
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Työ minulle määrättihin
Kynteäni kyisen pellon,
Käärmehisen käännätellä."
Antoi morsian apua, 25
Työnti neito neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Aura kultainen kuvoa,
Sillä kynnät kyisen pellon,
Käärmehisen käännättelet." 30
Siitä seppo Ilmarinen
Auran kultaisen kuvasi,
Sillä kynti kyisen pellon,
Vakoeli maan matoisen,
Sanoi tuolta tultuansa: 35
"Jo nyt kynnin kyisen pellon,
Joko tyttö työnnetähän,
Annetahan ainoiseni?"
Tuop' on Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi: 40
"Äsken neiti annetahan,
Tyttö täältä työnnetähän,
Kun sa tuonet Tuonen karhun,
Suistanet suen Manalan."
Antoi morsian apua, 45
Työnti neiti neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen!
Teräksestä tehkös suitset,
Niillä tuonet Tuonen karhun,
Suistanet suen Manalan." 50
Siitä seppo Ilmarinen
Teräksestä suitti suitset,
Päitset rauasta rakenti,
Kävi sitte suistamahan,
Sai sutosen suitsi suuhun, 55
Karhun rauta-kahlehesen,
Sanoi tuolta tultuansa:
"Anna akka tyttäresi!
Jo olen tuonut Tuonen karhun,
Suistanut suen Manalan." 60
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Äsken alli annetahan,
Sinisotka suoritahan,
Kun saat suuren suomuhauvin,
Liikkuvan kalan lihavan, 65
Tuolta Tuonelan joesta."
Jopa tuskiksi tulevi
Tuon on seppo Ilmarisen,
Meni neitonsa tupahan,
Itse tuon sanoiksi virkki: 70
"Työ minulle määrättihin
Aina entistä parempi,
Saa'a suuri suomuhauki
Tuonen mustasta joesta."
Antoi morsian apua, 75
Työnti neiti neuvokkia:
"Ohoh seppo Ilmarinen,
Ellos olko milläskänä!
Taoppa tulinen kokko,
Vaakalintu valke'inen, 80
Sillä saanet suuren hauvin,
Liikkuvan kalan lihavan,
Tuonen mustasta joesta,
Manalan iki purosta."
Se on seppo Ilmarinen 85
Takovi kokon tulisen,
Siitä neuvoi kokkoansa:
"Kokkoseni, lintuseni,
Menes lennä, kunne käsken,
Tuonen mustalle joelle, 90
Iske suuri suomuhauki,
Liikkuva kala lihava!"
Tuo kokko komea lintu
Lenteä lekuttelevi,
Lenti hauvin pyyäntähän 95
Tuonne Tuonelan joelle,
Yksi siipi vettä viisti,
Toinen taivasta tapasi.
Jo tulevi Tuonen hauki,
Ve'en koira vengottavi, 100
Tahtoi seppoa tavata,
Syöä seppo Ilmarisen.
Tuop' on kokko rautakoura
Keksi suuren suomuhauvin,
Iskevi kaloa tuota, 105
Vasten suomuja sukaisi.
Sillon suuri suomuhauki,
Liikkuja kala lihava,
Painavi kokon kynimen
Alle selvien vesien; 110
Niin kokko kohotteleikse,
Ilmahan ylenteleikse,
Nosti mustia muria
Päälle selvien vesien.
Liiteleikse, laateleikse, 115
Toki toisesti kokevi,
Yhen iski kynsiänsä
Hauvin hirmun hartioihin,
Toisen iski kynsiänsä
Vuorehen teräksisehen. 120
Kilpistyi kivestä kynsi,
Kalpistihe kalliosta,
Jo hauki sukeltelihe,
Ve'en venkale vetihe,
Kynsistä kokon kynimen, 125
Vaakalinnun varpahista.
Siitä kokko rautakoura
Kivastihe vielä kerran,
Siivet välkkyi valkeana,
Silmät selvänä tulena, 130
Saip' on hauvin kynsihinsä,
Ve'en koiran kourihinsa.
Nosti suuren suomuhauvin,
Ve'en venkalan vetävi,
Tuosta Tuonelan joesta, 135
Manalan alantehesta,
Ei vesi ve'elle tullut
Hauvin suuren suomuloista,
Ilma ei ilmalle hajaisnut
Kokon suuren höyhenistä. 140
Kantoi suuren suomuhauvin
Päähän lakkapään petäjän,
Siinä maisteli makoa,
Riipoeli rintapäätä.
Sanoi seppo Ilmarinen: 145
"Oi sinua kurja kokko!
Kun nyt maistelit makoa,
Viillit halki hauvin vatsan."
Tuop' on kokko rautakoura
Siitä syäntyi lentämähän, 150
Ylös ilmahan kohosi,
Pitkän pilven rannan päälle.
Siitä seppo Ilmarinen
Katseli kaloa tuota,
Pään on varsin poikki pahkoi, 155
Itse kantoi pään kaloa
Anopillen anteheksi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' onpi ikuinen istuin
Hyvän Pohjolan tupahan." 160
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Pahoinpa sinäki laa'it,
Kun sa päätä poikki pahkoit,
Kanssa maistelit makoa."
Sanoi seppo Ilmarinen: 165
"Ei saalis viatta saa'a
Paikoilta paremmiltana,
Saati Tuonelan joesta;
Joko on valmis valvattini,
Valmis valvateltavani?" 170
Sanoi Pohjolan emäntä,
Itse lausui, noin nimesi:
"Jo nyt on valmis valvattisi,
Valmis valvateltavasi,
Annettava alliseni, 175
Sorsaseni suorittava,
Ilmariselle sepolle
Ikuiseksi istujaksi,
Polviseksi puolisoksi,
Kainaloiseksi kanaksi." 180
Siitä Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mistä tiesit teltamoinen
Tämän neien kasvavaksi,
Huohtiko hopeat neien, 185
Neien kullat sinne kuului,
Sinne paistoi meiän päivät,
Meiän kuuhuet kumotti?"
Lausui lapsi lattialta:
"Siitä tiesi teltamoinen, 190
Hyvä oli isosta huuto
Laivan suuren laskennalta,
Emosta sitäi parempi
Leivän paksun paistannalta,
Vehnäleivän leivonnalta, 195
Vierahan ravitsennalta."
"Siitä tiesi teltamoinen,
Onnen myyrä tien osasi,
Kun kävi pihatse kerran,
Neiti oli matara-maalla, 200
Paineli puna-patoja,
Keitti kelta-kattiloita."
"Kävi siitä toisen kerran,
Näki neien jauhamassa,
Kivi helmenä helasi, 205
Kivenpuu käkenä kukkui,
Kiven siili sirkkusena,
Laklana kiven lapatta."
"Kävi kerran kolmannenki
Kuuli neitosen kutovan, 210
Niin sen pirta piukkaeli,
Kuin on tikka puun kylessä,
Sukkulainen suikahteli,
Kuin kärppä kiven kolossa,
Käännähteli käärilauta, 215
Kuin orava oksapuussa."
Itse vanha Väinämöinen
Kotihinsa kulkiessa
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin, 220
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elkätte etinen kansa
Menkö uimahan uhalla,
Veikasta vesien päälle,
Kilvoin neittä kosjomahan, 225
Toisen nuoremman keralla!"
Kaksikymmenes runo
Aljetaan häitä valmistaa Pohjolassa, joita varten suuri vallaton
härkä tuodaan Karjalasta. Sen sitte meren ukko saapi teurastetuksi;
vv. 1-54. -- Pohjolan emäntä keittää olutta ja valkeastansa leviää
paksu savu ympäri maata. Lemminkäinen rientää katsomaan, olisiko
sodan valkeita, ja nähtyänsä vaan olutta keitettävän härnää Pohjolan
emäntää salmen takaa; vv. 55-92. -- Oluen keitettyä, käytyä ja
tynnyrihin saatua Pohjolan emäntä alkaa muita ruokia häätarpeiksi
laitella; vv. 93-128. -- Pohjolan emäntä laittaa kansaa häihin
kutsumaan, käskee kutsuttamaan kaikki, Lemminkäisen yksin kutsumatta
jätettämään; vv. 129-182.
Mitä nyt laulamme lajia,
Kuta virttä vieretämme?
Tuota laulamme lajia,
Tuota virttä vieretämme,
Noita Pohjolan pitoja, 5
Jumalisten juominkia.
Mitä tuohon tuotettihin
Ja kuta veätettihin,
Rahvahan ravitsemiksi,
Joukon suuren syömisiksi? 10
Kasvoi härkä Karjalassa,
Sonni Suomessa lihosi,
Ei ollut suuri, eikä pieni,
Oli hän oikea vasikka:
Hämehessä häntä häilyi, 15
Pää keikkui Kemijoella,
Päivän lenti pääskyläinen
Härän sarvien väliä,
Kuun juoksi kesä-orava
Häpähältä hännän päähän. 20
Sepä vallaton vasikka
Karjalasta kaimattihin,
Sata miestä sarviloista,
Tuhat turvasta piteli,
Härkeä taluttaessa, 25
Pohjolahan tuotaessa.
Etsittihin iskijätä,
Maan kamalan kaatajata,
Suomen suurilta tiloilta,
Vienosta Venäjän maasta, 30
Ruotsin maasta rohkeasta,
Lapin laajoilta periltä,
Etsittihin, eipä löytty,
Haettihin, ei havaittu.
Etsittihin iskijätä, 35
Katsottihin kaatajata,
Selvältä meren selältä,
Ulapalta aukealta.
Mies musta merestä nousi,
Uros umpilainehista, 40
Ei tuo ollut suurimpia,
Eikä aivan pienimpiä:
Alle maljan maata mahtui,
Alle seulan seisomahan.
Heti kun näki eränsä, 45
Ruhtoi niskahan rutosti,
Sorti sonnin polvillensa,
Kylen maahan kyykähytti.
Saiko paljo saalihiksi?
Saanut ei paljo saalihiksi: 50
Sata saavia lihoa,
Kuuta kuusi tynnyriä,
Noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkihin.
Siitä Pohjolan emäntä 55
Alkoi keitteä olutta
Uuen puisen uurtehessa,
Korvon koivuisen sisässä.
Nousipa savu sakea,
Auver ilmahan ajoihe, 60
Tuimilta tulisijoilta,
Varavilta valke'ilta,
Täytti puolen Pohjanmaata,
Kaiken Karjalan pimitti.
Tuop' on Ahti Saarelainen, 65
Itse kaunis Kaukomieli,
Näkevi savun sakean
Pohjoisilla maailmoilla,
Arvelee, ajattelevi:
"Mistä tuo savunen saapi, 70
Pieni on soan savuiksi,
Suuri paimosen paloiksi."
Jopa kaaloi katsomahan,
Likeltä tähyämähän,
Ei ollut soan savuja, 75
Eikä paimenen paloja,
Olipa olut-tulia,
Kaljan keitto-valke'ita,
Sariolan salmen suulla,
Niemen kaiskun kainalossa. 80
Siinä Kauko katselevi
Suu vähiten väärällänsä,
Virkki viimein katsellessa,
Poikki salmesta sanovi:
"Oi armas anoppiseni, 85
Pohjan ehtoisa emäntä,
Laitappa oluet oivat,
Keitä kaljat kelvolliset,
Juotavaksi joukon suuren,
Lemminkäisen liiatenki, 90
Noissa häissänsä omissa,
Kera nuoren tyttäresi!"
Itse Pohjolan emäntä
Keitti ohraista olutta,
Mehiläinen mettä kantoi 95
Kukan kultaisen kuvusta
Oluelle käytteheksi,
Kaljalle kohottimeksi.
Siitä nousi nuori juoma
Korvon koivuisen sisässä, 100
Kuohui korvien tasalle,
Ärjyi päälle äyrähien,
Tahtoi maahan tyyräellä,
Lattialle lasketella.
Pantihin olut punainen, 105
Mehu miesten käytettihin,
Maan alle makoamahan
Kivisessä kellarissa.
Tammisessa tynnyrissä,
Tapin vaskisen takana. 110
Siitä Pohjolan emäntä
Laittoi keitot kiehumahan,
Kattilat kamuamahan,
Riehtilät remuamahan.
Leipoi siitä leivät paksut, 115
Suuret talkkunat taputti,
Hyvän rahvahan varaksi,
Joukon suuren syötäviksi.
Saipa leivät leivotuksi,
Talkkunat taputetuksi, 120
Kului aikoa vähäisen,
Pirahteli pikkaraisen,
Olut tykki tynnyrissä,
Kalja keikkui kellarissa:
"Kun et laita laulajata, 125
Kunnollista kukkujata,
Potkin poikki vanteheni,
Ulos pohjani porotan."
Siitä Pohjolan emäntä
Pani kutsut kulkemahan, 130
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh piika pikkarainen,
Kutsu rahvasta kokohon,
Miesten joukko juominkihin,
Kutsu kurjat, kutsu köyhät, 135
Sokeatki, vaivaisetki,
Rammatki, rekirujotki,
Sokeat venehin soua,
Rammat ratsahin ajele,
Rujot re'in remmätellös!" 140
"Kutsu kaikki Pohjan kansa,
Ja kaikki Kalevan kansa,
Kutsu vanha Väinämöinen
Lailliseksi laulajaksi,
Elä kutsu Kaukomieltä, 145
Tuota Ahti Saarelaista!"
Tuop' on piika pikkarainen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks' en kutsu Kaukomieltä,
Yhtä Ahti Saarelaista?" 150
Tuop' on Pohjolan emäntä
Sanan vastaten sanovi:
"Siks' et kutsu Kaukomieltä,
Tuota lieto Lemminkäistä,
Kun se on kaikitse toraisa, 155
Aina tarkka tappelija,
Tehnyt on häissäki häpeät,
Pitoloissa pillat suuret!"
Tuop' on piika pikkarainen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 160
"Mistä tieän Kaukomielen,
Jotta heitän kutsumatta? --
En tunne Ahin kotia,
Kaukomielen kartanoa."
Sanoi Pohjolan emäntä, 165
Itse lausui, noin nimesi:
"Hyvin tunnet Kaukomielen,
Tuon on Ahti Saarelaisen:
Ahti saarella asuvi,
Veitikka vesien luona, 170
Laajimman lahen sivulla,
Kaukoniemen kainalossa."
Siitä piika pikkarainen,
Raataja rahan alainen,
Kantoi kutsut kuusialle, 175
Keruhut kaheksialle,
Kutsui kaiken Pohjan kansan,
Ja kaiken Kalevan kansan,
Nuotki hoikat huonemiehet,
Kaitakauhtanat kasakat, 180
Yks' on aino Ahti poika,
Senpä heitti kutsumatta.
Yhdeskolmatta runo
Sulhoiskansan läheneminen Pohjolaan; vävyn vastaan-otto pihalla; vv.
1-34. -- Vävyn tupaan saatanta; vv. 35-66. -- Sulho käypi sisälle,
tekee tervehyksensä, laitetaan ylimäiseen sijaan; Pohjolan emäntä
alkaa syöttää ja juottaa vierahia; vv. 67-102. -- Väinämöinen oluen
ääressä rakenteleikse laulamaan; vv. 103-150. -- Väinämöinen laulelee
ja lopulta toivottelee onnea ja menestystä Pohjolan väelle; vv.
151-190.
Kuului suolta ruoskan roiske,
Rannalta re'en ratina,
Aisan kalke kaivotieltä;
Tuop' on Pohjolan emäntä
Arvelee, ajattelevi: 5
"Mi tämä väki väjyvi
Minun raukan rannoilleni,
Suurtako sotaväkeä?"
Kaaloi tuota katsomahan,
Likeltä tähyämähän, 10
Ei ollut sotaväkeä,
Oli suuri sulhaiskansa,
Vävy keskellä väkeä,
Hyvän rahvahan raossa.
Itse Pohjolan emäntä 15
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Luulin tuulen tuulevaksi,
Pinon pystyn viereväksi,
Meren rannan roikkivaksi,
Someren karehtivaksi, 20
Eipä tuuli tuullutkana,
Pino pysty vierrytkänä,
Meren ranta rauennunna,
Someret karehtinunna,
Vävyni väki tulevi, 25
Saoin kaksin käänteleikse."
"Pois pojat, ulos urohot,
Pihalle pisimmät miehet,
Rinnuksia riistamahan,
Rahkehia raastamahan, 30
Aisoja alentamahan,
Viemähän vävy tupahan
Hivuksin hatuttomana,
Käsin kintahattomana!"
Siitä Pohjolan emäntä 35
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Vuotas katselen tupoa,
Jos sopii vävy tupahan,
Ilman uksen ottamatta,
Pihtipuolen purkamatta, 40
Kamanan korottamatta,
Kynnyksen alentamatta."
"Ei mahu vävy tupahan,
Hyvä lahja laipiohon,
Vävy on päätänsä pitempi, 45
Korvallista korkeampi."
"Kamanat kohottukohot
Lakin päästä laskematta,
Kynnykset alentukohot
Kengän kannan koskematta, 50
Pihtipuolet välttyköhöt,
Ovet ilman auvetkohot,
Vävyn tullessa tupahan,
Astuessa aimo miehen!"
"Kiitos kaunoisen Jumalan, 55
Jo saapi vävy sisähän!
Vuotas katsahan tupoa,
Silmeän tuvan sisähän,
Onko täällä pöyät pesty,
Lavitsat vesin valeltu, 60
Siivottu sileät sillat,
Lautalattiat la'aistu."
"Onp' on täällä pöyät pesty,
Lavitsat vesin valeltu,
Siivottu sileät sillat, 65
Lautalattiat la'aistu."
Sulho tungeikse tupahan,
Alle kattojen ajaikse,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Terve tänneki Jumala 70
Alle kuulun kurkihirren,
Alle kaunihin katoksen!"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Terve, terve tultuasi
Tänne pienehen pesähän, 75
Matalaisehen majahan,
Honkaisehen huonehesen,
Petäjäisehen pesähän!"
"Kylän pojat, kyyhkyläiset,
Viekätte tätä vävyä 80
Isoimmille istumille,
Ylimmäisille sijoille,
Selin seineä sinistä,
Pä'in pöyteä punaista,
Kohin kutsuvierahia, 85
Rinnoin rahvahan remua!"
Siitä Pohjolan emäntä
Syötti, juotti vierahia,
Syötti lohta luotaselta,
Sivalti sianlihoa, 90
Pirotteli piirahia,
Koki kuore-kokkaroita,
Kultaisihin kuppiloihin,
Hopeaisihin vatihin,
Kupit kukkuraisillehen, 95
Va'it varpe-laitehille.
Sanoi Pohjolan emäntä:
"Oi sie piika pikkarainen,
Tuoppa on tuopilla olutta,
Kanna kaksikorvaisella, 100
Noille kutsuvierahille,
Vävylleni liiatenki!"
Mitä nyt olut osasi,
Virkki viisivantehinen,
Kun oli luona laulajansa, 105
Kunnollinen kukkujansa,
Olipa vanha Väinämöinen,
Virren ponsi polvuhinen,
Laa'ullisna laulajana,
Parahana taitajana. 110
Ensin ottavi olutta,
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Isännät imehtelevät,
Emännät ajattelevat:
Joko on laulut lauvennehet, 115
Ilovirret vierinehet,
Vai panin pahan oluen,
Juoksuttelin juoman kehnon,
Kun ei laula laulajamme,
Hyreksi hyvät runomme, 120
Kuku kulta vierahamme,
Iloitse ilokäkemme."
"Onko tässä nuorisossa,
Koko suuressa suvussa,
Ken saisi sanelemahan, 125
Laikahtaisi laulamahan,
Päivän päätyvän iloksi,
Illan kuulun kunniaksi."
Sanoi ukko uunin päältä:
"Laulelin minäkin ennen, 130
Ääni oli suuri ja sorea,
Säveleni sangen kaunis,
Se silloin jokena juoksi,
Vesi-virtana vilisi;
Vaan en nyt sanoa saata, 135
Mikä sorti suuren äänen,
Äänen armahan alenti,
Ei se nyt jokena juokse,
Lainehina lailattele,
On kuin karhi kaskimailla, 140
Reki rannan hiekkasilla,
Vene kuivilla kivillä."
Silloin vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei toista tullekkana 145
Kerallani laulamahan,
Yksin lähtenen runoille,
Laikahtanen laulamahan,
En kysy kylästä tietä,
Päätä virren vierahalta." 150
Siitä vanha Väinämöinen,
Virren ponsi polvuhinen,
Istuihen ilon teolle,
Laulu-työlle työntelihe.
Lauloi vanha Väinämöinen, 155
Sekä lauloi jotta taitoi,
Ei sanat sanoihin puutu,
Virret veisaten vähene,
Ennen kalliot kiviä,
Umpilammit lumpehia. 160
Siinä lauloi Väinämöinen,
Pitkin iltoa iloitsi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Miehet mielellä hyvällä,
Kuuntelivat, kummeksivat, 165
Väinämöisen väännätystä,
Kun oli kumma kuulijanki,
Ihme ilmankin olijan.
Sanoi vanha Väinämöinen,
Virkki virtensä lopulla: 170
"Annapp' ainaki Jumala,
Toistekki totinen luoja,
Näin näissä eleltäväksi,
Toiste toimieltavaksi,
Näissä Pohjolan pi'oissa, 175
Sariolan juomingissa,
Oloset jokena juosta,
Me'et virtana vilata,
Jotta päivät lauleltaisi,
Illat tehtäisi iloa, 180
Tällä tämän isännän,
Elin-ajalla emännän!"
"Pankohon Jumala palkan,
Luoja koston kostakohon,
Isännälle pöyän päähän, 185
Emännällen aittahansa,
Jott' ei konsana katuisi,
Vuonna toisna voikahtaisi,
Näitä pitkiä pitoja,
Suuren joukon juominkia!" 190
Kahdeskolmatta runo
Häiden lopulla Pohjolan emäntä muistuttaa tytärtänsä mitenkä nyt
iäksi päiväksi tulee entisen kotinsa jättämään ja vieraalle paikalle
muuttamaan; vv. 1-46. -- Morsian huolissansa muistelee, mitenkä monta
kertaa ennen oli tätä nykyistä aikaa toivonut, jonka nyt kuitenki
tuntee kovin raskaaksi; vv. 47-86. -- Vanha akka harmissaan siitä,
kun neiti ei ollut hänen neuvonsa jälkeen miehelle menemättä pysynyt,
nyt kutittelemallansa ja miniän päiviä alentamallansa saattaa
morsiamen vieläki surullisemmaksi; vv. 87-120. -- Morsian kääntyy
itkemään, kertoo toisille tytöille suuren kaihonsa ja kuinka tunsi
nykyisen tilansa toisenlaiseksi, kun miksi ennen oli sitä luulossansa
kuvaellut; vv. 121-160. -- Neittä lohdutetaan, sanotaan hänen toiseen
vielä parempaan paikkaan pääsevän ja toimellisen, hyvin varakkaan
miehen saaneen; vv. 161-192.
Kun oli kyllin häitä juotu,
Pi'etty pitoja noita,
Sanoi Pohjolan emäntä
Ilmariselle vävylle:
"Mit' istut isosukuinen, 5
Maan valio valvattelet,
Istutko ison hyvyyttä,
Vai emonko armautta?"
"Et istu ison hyvyyttä,
Et emosen armautta, 10
Istut impesi hyvyyttä,
Neien nuoren armautta,
Valvattisi valkeutta,
Kassapääsi kauneutta."
"Sulho viljon veljyeni, 15
Viikon vuotit, et väsynyt,
Nyt on valmis valvattisi,
Suorinut iki sopusi.
Mene jo myöten, myöty neiti,
Kanssa kaupattu kananen! 20
Oltua rakas rahoihin,
Käpäs kättä antamahan,
Ole nyt rakas rekehen,
Käpäs käymähän kylähän,
Ori jo suitsia purevi, 25
Reki neittä vuottelevi."
"Hyvä oli sinun eleä
Näillä taattosi tiloilla,
Kasvoit kukkana keolla,
Ahomaalla mansikkana; 30
Lähet nyt toisehen talohon,
Perehesen vierahasen,
Toisin siellä, toisin täällä,
Toisin toisessa talossa,
Toisin siellä torvet soivat, 35
Toisin ukset ulvaisevat,
Toisin vierevät veräjät,
Sanovat sarana-rauat."
"Lähet nyt talosta tästä
Kuuksi päiväksi kululle, 40
Täksi ison majoilta,
Elin-ajaksi emosi;
Askelt' on piha pitempi,
Kynnys hirttä korkeampi,
Sinun toiste tullessasi, 45
Kerran kertoellessasi."
Neiti parka huokaeli,
Itse tuon sanoiksi saatti:
"Noinpa tiesin, noinpa luulin,
Noinpa arvelin ikäni, 50
Et sä neiti neiti olle
Oman vanhemman varassa,
Äskenpä olisit neiti
Miehelähän mennessäsi."
"Tuota toivoin tuon ikäni, 55
Katsoin kaiken kasvin-aian,
Vuotin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa;
Jo nyt on toivoni toeksi,
Lähtöni lähemmä saanut, 60
Enkä tuota tunnekkana,
Mikä multa mielen muutti,
En lähe ilolla mielin,
Enkä riemulla eriä,
Tästä kullasta ko'ista, 65
I'än nuoren istumasta,
Lähen hoikka huolissani,
Ikävissäni eriän,
Kuin syksyisen yön sylihin,
Kevä'isen kierän päälle." 70
"Miten lieki mieli muien,
Mieli muien morsianten,
Tok' ei muut muretta tunne,
Kanna kaihoista syäntä,
Kuin kannan minä katala, 75
Kannan mustoa muretta,
Syäntä syen näköistä,
Huolta hiilen karvallista."
"Niin on mieli miekkosien,
Autuaallisten ajatus, 80
Kuin keväinen päivän nousu,
Kevät-aamun aurinkoinen;
Minun on mieleni poloisen,
Minun synkeä sisuni,
Kuin syksyinen yö pimeä, 85
Talvinen on päivä musta."
Olipa akka askar-vaimo,
Talon ainainen asuja,
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Kutti, kutti neiti nuori! 90
Etkö muista, kuin sanelin,
Sanelin saoinki kerroin:
Elä sulho'on ihastu,
Elä sulhon suun pitohon,
Luota silmän luontehesen, 95
Katso jalkoihin jaloihin!"
"Et sinä sitä totellut,
Et kuullut minun sanoa,
Käeten kävit tulehen,
Tieten tervan keittehesen." 100
"Niinkö luulit neito nuori,
Niinkö kasvava kananen,
Huolet loppui, työt väheni,
Tämän illan istumilla,
Maata sinne vietäväsi, 105
Unille otettavasi?"
"Eip' on maata vieäkkänä,
Unille otetakkana,
Vasta valvoa pitävi,
Vasta huolta hoivatahan, 110
Ajatusta annetahan,
Pannahan pahoa mieltä."
"Mikäs neitosen kotona!
Niin neiti ison ko'issa,
Kuin kuningas linnassansa, 115
Yhtä miekkoa vajoa."
"Toisin tuon miniä raukan:
Niin miniä miehelässä,
Kuin vanki Venäehellä,
Yhtä vahtia vajoa." 120
Neito parka huokaeli,
Huokaeli, henkäeli,
Siitä loihen itkemähän,
Vierähti vetistämähän.
Itki kourin kyyneleitä, 125
Kahmaloin haluvesiä,
Siitä tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Hoi sisaret sirkkuseni,
Entiset ikätoverit, 130
Kaikki kasvinkumppalini,
Kuulkottenpa kuin sanelen!
En nyt tuota tunnekkana,
Mikä lienehe minulle
Iskennä tämän ikävän, 135
Tämän huolen hoivannunna,
Tämän kaihon kantanunna,
Murehen mukaellunna."
"Enemp' on minulla huolta,
Kun on kuusessa käpyjä, 140
Katajassa karpehia,
Oksia pahassa puussa,
Kanervia kankahalla;
Hepo ei jaksaisi veteä,
Rautakisko kingotella, 145
Ilman luokin lotkumatta,
Noita hoikan huoliani,
Mustia mureniani."
"Toisin toivoin tuon ikäni,
Toisin toivoin, toisin luulin, 150
Käkesin käkenä käyä,
Kukahella kukkuroilla,
Näille päivin päästyäni,
Näille tuumin tultuani;
Enpä nyt käkenä käyne, 155
Kukahelle kukkuroilla,
Olen kuin alli aallokossa,
Tavi laajalla lähellä,
Uiessa vilua vettä,
Vettä jäistä järkyttäissä." 160
Lauloi lapsi lattialta,
Kasvavainen karsinasta:
"Mitä neien itkemistä,
Suuresti sureksimista,
Ei sinua suolle vieä, 165
Ojavarrellen oteta;
Vievät viljamättähältä,
Vievät vielä viljemmälle,
Ottavat olut-tuvilta,
Ottavat oluemmille." 170
"Ei ole it'ettäviä,
Suuresti surettavia,
Sait miehen mitä jaloimman,
Urohia uhke'imman,
Ei sen jouset jouten olle, 175
Viinet vaarnoilla venyne,
Koirat ei koissa maanne,
Pennut pehkuilla levänne."
"Mies on joukon jouvuttaja,
Uros karjan kasvattaja, 180
Onpa tällä sulhollamme
Korvet koivin kulkevia,
Sata sarven kantajata,
Tuhat tuojoa utaren,
Aumoja joka aholla, 185
Purnuja joka purolla,
Lepikköiset leipämaina,
Ojavieret ohramaina,
Karivieret kauramaina,
Vesivieret vehnämaina, 190
Kaikki rauniot rahoina,
Kivet pienet penninkinä."
Kolmaskolmatta runo
Morsianta neuvotaan, mitä hänen tulee kotiin heittää, kuinka uudessa
paikassa aamusilla ylös nousta, tuli puhua, läävä lääniä; vv. 1-44.
-- Lapsen katsanto, sillan, pöytäin, lautsain, seinäin, ikkunain
ja muiden paikkain siivonta, astiain peso; vv. 45-86. -- Jauhanta,
seulonta, leivonta, vedellä, pinolla, aitassa käynti, kehrääntä,
kudonta, mallasten teko, saunan lämmitys; vv. 87-146. -- Miehensä,
kydyn, apen, anopin ja vieraan kohteleminen; vv. 147-188. -- Kylässä
käynti, äitinsä mielessä pitäminen uudessaki paikassa; vv. 189-220.
Nyt on neiti neuvominen,
Morsian opastaminen;
Kenpä neittä neuvomahan,
Orpoa opastamahan?
Osmotar oleva vaimo, 5
Kalevatar kaunis vaimo,
Hänpä neittä neuvomahan,
Orpoa opastamahan.
Sanovi sanoilla noilla,
Lausui noilla lausehilla: 10
"Kuules neiti, kuin sanelen,
Kun lähet talosta tästä,
Ne kolme kotihin heitä,
Päivän päälliset unoset,
Emon armahat sanaset, 15
Joka kirnun pettäjäiset!
Tapa on uusi ottaminen,
Entinen unohtaminen,
Piteä sinun pitävi
Pää tarkka, tanea mieli, 20
Iltaisella silmät virkut
Valkeata vaalimahan,
Aamuisella korvat tarkat
Kukon ääntä kuulemahan.
Kun ei kukko laulakkana, 25
Ei äännä isännän lintu,
Piä kuuta kukkonasi,
Otavaista oppinasi!
Konsa oike'in otava,
Sarvet suorahan suvehen, 30
Pursto perin pohjosehen,
Silloin nuorten nousu-aika.
Silloin sieki noustuasi
Sulhon viereltä verevän
Puhu tulta tuhkasista, 35
Päre pihtihin viritä,
Lähe läävä läänimähän,
Raavahat ravitsemahan!
Syötä lehmät leppeästi,
Lammaskarja lauhkeasti, 40
Hevoisille heinät heitä,
Varsoille valitut korret,
Eläkä sioille singu,
Elä potki porsahia!
Kun olet läävän lääninynnä, 45
Jouvu tuiskuna tupahan,
Siell' on lapsi itkemässä,
Ei saata sanoa raukka,
Onko vilu taikka nälkä,
Tahi muu tapahtumainen, 50
Ennen kun tulevi tuttu,
Oman äitin ääni saapi.
Kun saat sillan siivontahan,
Lattian lakaelohon,
Visko vettä lattialle, 55
Elä visko lasten päälle;
Nähnet lapsen lattialla,
Nosta lapsi lautsaselle,
Pese silmät, pää silitä,
Anna leipeä kätehen! 60
Mi on pöyällä pölyä,
Mi tomua ikkunoilla,
Nepä siivellä sipaise,
Vetäise vesitukolla,
Etteipä pöly pölähä, 65
Tomu kattohon tomaha.
Sitte pöyät pestessäsi
Viikon päästä viimeistäki,
Pese pöyät, laiat muista,
Jalkoja elä unoha. 70
Lautsaset vesin valele,
Seinät siivin siivoele,
Karista katosta karstat,
Noet nuoho kiukahasta,
Että tuntuisi tuvaksi, 75
Asunnoksi arvattaisi.
Lähet astian pesohon,
Hulikkojen huuhtelohon,
Pese kannut korvinensa,
Tuopit uurtehuisinensa, 80
Maljat huuho, muista laiat,
Lusikkaiset, muista varret!
Piä lusikat luvussa,
Astiasi arvelussa,
Ettei koirat kohottele, 85
Lapset laittele levälle.
Tultua kivitupahan
Jauhon hienon jauhamahan,
Elä kuku kulkullasi,
Kalju kaulavarrellasi, 90
Kukkuos kiven kamulla,
Lapattaisen laulamalla!
Seulo jauhot siepottele,
Kanna kannella tupahan,
Leivo leivät leppeästi, 95
Vastoa ani visusti,
Jott' ei paikoin jauhot jäisi,
Toisin selkeät seokset.
Näet korvon kallellansa,
Ota korvonen olalle, 100
Vesikappa kainalohon,
Ala astua ve'elle,
Tule tuulena takaisin,
Viikon veellä viipymättä,
Ettei appi arveleisi, 105
Anoppi ajatteleisi,
Kuvoasi katselevan,
Itseäs ihastelevan,
Verevyyttäsi vetehen,
Kauneutta kaivosehen. 110
Menet pitkälle pinolle
Haikosien suollantahan,
Elä halkoa hyleksi,
Ota halko haapainenki,
Heitä halko hiljallensa 115
Kovasti kolajamatta,
Taikka appi arveleisi,
Anoppi ajatteleisi,
Vihoissasi viskelevän,
Kiukuissa kolistelevan. 120
Kun sa astut aittasehen,
Lähet jauhon nouantahan,
Elä aittahan asetu,
Viikon siellä viipyele,
Taikka appi arveleisi, 125
Anoppi ajatteleisi,
Jauhoja jakelevasi,
Antavan kylän akoille.
Kun tulevi kehruu-aika,
Kankahan ku'onta-aika, 130
Itse langat kehräele,
Omin hyppysin kutehet,
Kuo sarka-kauhtanaiset,
Hanki villaiset hamehet,
Kesä-uuhen untuvista, 135
Talvilampahan takuista.
Kun sa ohria imellät,
Ma'ustelet maltahia,
Elä koukulla kohenna,
Kärryksellä käännyttele, 140
Aina kourilla kohenna,
Kämmenillä käännyttele;
Eläkä sure susia,
Pelkeä metsän petoja,
Saunahan samotessasi 145
Syän-yöllä yksinäsi!
Piä herkät hiiren korvat,
Terävät jalat jäniksen,
Niska nuori notkuttele,
Kaula kaunis kaarruttele, 150
Kuni tuore tuomen latva,
Tahi kasvava kataja!
Kyty kynnöltä tulevi,
Appi aitojen panolta,
Urohosi ulkotöiltä, 155
Kaunosi kas'en ajolta,
Vieminen vesi-ropehut,
Käsi-pyyhe kantaminen,
Alaha kumartaminen,
Mielilause lausuminen. 160
Anoppi aitasta tulevi,
Jauhovakka kainalossa,
Juokse vastahan pihalle,
Alaha kumarteleite,
Vaa'i vakka kainalosta, 165
Tuo tupahan vieäksesi!
Iltasaunan saapuessa
Veet vetele, vastat katso,
Hauo vastat valmihiksi
Saunahan savuttomahan, 170
Niin tule tupahan tuolta,
Käske appi kylpemähän:
'Oi on armas appiseni!
Jo on sauna joutununna,
Veet ve'etty, vastat saatu, 175
Kaikki lautaset la'aistu.'
Kun tuli talohon vieras,
Ellös vierasta vihatko,
Käske vieras istumahan,
Lausuttele laaskavasti, 180
Syötä vierasta sanoilla,
Kunnes keitto kerkiävi.
Taas kun lähtevi talosta,
Jäähyväiset jättelevi,
Ellös viekö vierastasi 185
Ulkopuolellen ovea,
Tuosta sulho suuttuneisi,
Kaunosi kamaltuneisi.
Kun sinun halu tulevi
Käyä toisessa talossa, 190
Kysytellen käy kylässä,
Lausutellen vierahissa!
Sitte sinne tultuasi
Piä taitavat tarinat,
Eläkä kotia moiti, 195
Alenna anoppiasi!
Kysyvät kylän miniät,
Tahi muut kyläiset naiset:
'Antoiko anoppi voita,
Kuin ennen emo kotona?' -- 200
Sano aina annettavan,
Kapustalla kannettavan,
Jos kerran kesässä saanet,
Senki toisen talvellista.
Kuules vielä kuin sanelen, 205
Kuin jo virkan viimeiseksi:
Kun menet emon eloilta,
Tulet toisille tulille,
Emoas elä unoha,
Masentele maammoasi, 210
Emo on nähnyt suuren vaivan,
Kantaja kovan kokenut,
Synnytellessä sinua,
Katalaista kantaessa.
Emopa sinun elätti, 215
Imetti ihanat rinnat,
Monet yöt unetta vietti,
Monet atriat unohti,
Tuuvitellessa sinua,
Vaaliessa pienoistansa." 220
Neljäskolmatta runo
Sulhoa varotetaan ei neittä pahoin pitämään, vaan puolustamaan
häntä muiltaki ja neuvomaan häntä kahden-kesken kauniisti; vv.
1-52. -- Morsian huolissaan selittää, kuinka jo tuntuuki hänestä
raskaalta kohta jättää entinen kotinsa, mutta siitä huolimatta
pyytää kuitenki kotiin jäävien häntä ei liiallisesti suremaan ja
kaipaamaan; vv. 53-86. -- Morsian kuvailee mielessään, kuinka hänen
toiste syntymäkotiin tultua kaikki siinä lienee muuttunut, isä, äiti
kuollut, ja hän ehkä kaikille tuntematon; vv. 87-136. -- Morsian
kiitettyä isää, äitiä, veljeä, sisarta ja muita tuttaviansa heidän
entisestä hyvyydestänsä häntä kohtaan, sanoo jäähyväisiä kaikille;
vv. 137-170. -- Ilmarinen kesken jäähyväisten tekoa koppoo morsiamen
rekeen, lausuu joitakuita sanoja itsekki jäähyväisten jatkeeksi,
lähtee ajamaan ja tulee kolmantena päivänä kotiinsa; vv. 171-196.
"Jo nyt on neiti neuvottuna,
Morsian opastettuna,
Vielä virkin veiolleni,
Sulholleni suin puhelen.
Kiitä sulho onneasi, 5
Kun kiität, hyvinki kiitä,
Hyvän sait, hyvän tapasit,
Hyvän luojasi lupasi:
Puhas on neiti puolellasi,
Soreainen suojassasi, 10
Tytär riski rinnallasi,
Vereväinen vieressäsi,
Tytär riski riihen puija,
Pulski poukkujen pesijä,
Kensti rihman kehreäjä, 15
Karski kankahan kutoja.
Sulholainen, nuorukainen,
Miehen kanta kaunokainen!
Ellös viekö neitostasi
Nurkkihin nuhajamahan, 20
Olkileivän leivontahan,
Petäjäisen pieksäntähän;
Vie neittä salitupihin,
Leivän paksun paistajaksi,
Vehnäleivän leipojaksi, 25
Oluen osoajaksi!
Sulho viljon veljyeni
Ellös sie tätä kanoa,
Tätä liina-linnuistasi,
Ikävillä itketelkö! 30
Tulisiko tuhma tunti,
Saisi neiollen ikävä,
Pistä puuru puikkoloihin,
Tahi valkko valjahisin,
Tuo neiti ison kotihin, 35
Emon tuttavan tuville!
Ellös vainen sulho rukka
Neitosta pahoin pi'elkö!
Seiso seinänä e'essä,
Pysy pihtipuolisena, 40
Elä anna anopin lyöä,
Eläkä apen torua,
Elä vierahan vihata,
Talon toisen soimaella!
Neuvo sulho neitoasi, 45
Opeta omenoasi,
Neuvo nelisnurkkaisessa,
Sano sammalhuonehessa,
Elä nurmella nukita,
Pieksä pellon pientarella, 50
Kuuluisi kumu kylähän,
Naisen itku naapurihin."
Neito parka huokaiseikse,
Huokaiseikse, henkäiseikse,
Itse itkulle hyräytyi, 55
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Enpä tuota ennen luullut,
Enkä uskonut ikänä,
En mä luullut luopuvani,
Uskonut eroavani, 60
Tämän linnan liepeheltä,
Tämän harjun hartioilta;
Jo nyt luulen, jotta luovun,
Jopa uskon ja eroan,
Ero- on tuopit tyhjettynä, 65
Ero- juotuna oluet,
Kohta korjat käännettynä
Päin ulos, perin tupahan,
Lappe'in ison latohon,
Kaiten karjahuonehesen. 70
Vaan ellös hyvä isoni,
Ellös ehtoinen emoni,
Tahi muu sukuni suuri,
Heimokuntani heleä,
Tuosta huolelle ruvetko, 75
Saako suurelle surulle,
Jos menenki muille maille,
Kulkenen johon kuhunki!
Paistanevi luojan päivä,
Kuu luojan kumottanevi, 80
Tähet taivon välkkynevi,
Otavat ojentunevi,
Ilmassa etempänäki,
Muuallaki maailmassa,
Ei yksin ison pihoilla, 85
Näillä kasvinkartanoilla.
Lähen jo tästä, kuin lähenki,
Tästä kullasta ko'ista,
Heitän suoni, heitän maani,
Heitän heinikko-pihani, 90
Heitän valkeat veteni,
Heitän hiekka-rantaseni,
Kylpeä kylän akoille,
Pasikoia paimenille.
Sitte toiste tultuani, 95
Kotihini käytyäni,
Ei se äiti ääntä kuulle,
Iso ei itkua tajunne,
Jos ma kulmilla kujerran,
Pää-laella laulattelen, 100
Jo on nousnut nuori nurmi,
Kasvanut kataja-pehko,
Ihollen imettäjäni,
Kasvopäille kantajani.
Minun toiste tullessani 105
Tähän kuuluhun kotihin,
Muut ne ei tuntene minua,
Kun ne kaksi kappaletta:
Alimmainen aian vitsa,
Perimmäinen pellon seiväs, 110
Ne ne piennä pistämäni,
Neitona vitsastamani.
Emoni mahova lehmä,
Minun nuorna juottamani,
Ammoa rikuttelevi 115
Pitkillä piha-rikoilla,
Tuo minua tuntenevi
Kotoiseksi tyttäreksi.
Isoni iki oronen,
Minun piennä syöttämäni, 120
Hirnua rikuttelevi
Pitkillä piha-rikoilla,
Tuo minua tuntenevi
Kotoiseksi tyttäreksi.
Veikkoni kotoinen koira, 125
Minun lasna ruokkimani,
Haukkua rikuttelevi
Pitkillä piha-rikoilla,
Tuo minua tuntenevi
Kotoiseksi tyttäreksi. 130
Muut ne ei minua tunne
Kotihini tultuani,
Vaikk' on vanhat valkamani,
Entiset elosijani,
Paikoillansa saaret, salmet, 135
Asemillansa apajat.
Millä nyt erotessani,
Lähtiessäni katala,
Millä maksan maammon maion,
Sekä taattoni hyvyyen, 140
Millä veikon arma'uen,
Mieli-siivot siskoseni?
Kiitän mä iso sinua
Entisistäni eloista,
Murkinoista muinaisista, 145
Parahimmista paloista.
Kiitän mä emo sinua
Nuorna tuuviteltuasi,
Pienoisna pieltyäsi,
Rinnoin ruokkieltuasi. 150
Vielä kiitän veikkoseni,
Veikkoseni, siskoseni,
Kostelen koko perehen,
Kaikki kasvinkumppalini,
Joien joukossa elelin, 155
Kasvoin kanssa kasvin-aian.
Jää nyt taatto terveheksi,
Jää emoni terveheksi,
Kanssa veikot ja sisaret,
Kaikki kasvinkumppalini! 160
Jätän kaikki terveheksi,
Pirtit lautakattoinensa,
Pihat pihlajaisinensa,
Kujavieret kukkinensa,
Kankahat kanervinensa, 165
Maat ja metsät marjoinensa,
Lehot, laksot lauluinensa,
Hyvät kummut kuusinensa,
Veet satoine saarinensa,
Syvät salmet siikoinensa." 170
Se on seppo Ilmarinen
Koppoi neien korjahansa,
Iski virkkua vitsalla,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jää hyvästi järven rannat, 175
Järven rannat, pellon penkat,
Kaikki kantoset aholla,
Kuivat hongat hongikossa,
Tuomikko tuvan takana,
Katajikko kaivotiellä, 180
Kaikki maassa marjan varret,
Marjan varret, heinän korret,
Pajupehkot, kuusen juuret,
Lepän lehvät, koivun kuoret!"
Läksi Pohjolan pihoilta, 185
Ajoa kahuttelevi,
Ajoi päivän, tuosta toisen,
Ajoi kohta kolmannenki,
Päivänäpä kolmantena,
Aletessa aurinkoisen, 190
Jo sepon koti näkyvi,
Tuvat Ilman tuulottavi,
Noki nousi nuoraisena,
Savu paksuna pakeni,
Tuprusi sepon tuvasta, 195
Ylös täytti taivahalle.
Viideskolmatta runo
Ilmarisen äiti jo kauvan odotettuansa ihasteleikse, kun näkee
poikansa nuoren verevän naisen vieressä kotipihoille ajavan; vv.
1-38. -- Äiti tiedustelee pojaltaan, miten matka oli onnistunut,
käskee siitä nuorta naista tupaan, jossa häntä jo kyllä kauvan oli
ikävöimällä odotettu; vv. 39-78. -- Ilmarista kehoitetaan nuorta
naistansa näyttämään, jota sitte ylistäen kiitetään ja toivotetaan
yhtä kuuluna miniänä miehelässä pysymään, kuin ennen oli tyttönä
vanhempainsa kodissa ollut; vv. 79-114. -- Vieraat syötetään ja
juotetaan yltäkylläisesti. Pitoin lopulla Väinämöinen kiittää
isännän, emännän ja muun väen, jonka tehtyä lähtee kotiinsa; vv.
115-198.
Jopa viikon vuotettihin,
Vuotettihin, katseltihin,
Neion nuotehet tulevan
Seppo Ilmarin kotihin.
Niin iltana muutamana, 5
Päivänä moniahana,
Kumu kuuluvi salolta,
Reen kapina kankahalta,
Lokka luopuisa emäntä,
Kalevatar kaunis vaimo, 10
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Se on poikani rekonen,
Jo tulevi Pohjolasta
Nuoren neitonsa keralla."
Se on seppo Ilmarinen 15
Jo kohta kotihin saapi
Ison saamille pihoille,
Vanhemman varustamille.
Lokka luopuisa emäntä,
Kalevatar kaunis vaimo, 20
Tuossa tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Kylä vuotti uutta kuuta,
Nuoret päivän nousentoa,
Lapset maata mansikkaista, 25
Vesi tervaista venettä;
Mie en kuuta puolinkana,
Päiveä mokominkana,
Minä vuotin veioani,
Veioani, minjoani. 30
Katsoin aamun, katsoin illan,
Päivän päässäni pitelin,
Pääni katsoin kallellehen,
Sykeröni syrjällehen;
Jo tuo viimeinki tulevi, 35
Toki kerran kerkiävi,
Vierellä verevä muoto,
Punaposki puolellansa.
Sulho viljon veljyeni!
Sanele tarinojasi, 40
Matkasitko mainehitta,
Kävit tiesi tervehenä,
Saitko neien, voitit vallan,
Sorritko sotiveräjän,
Langetitko lautalinnan, 45
Levititkö lehmusseinän,
Astuitko anopin sillan,
Istuitko isännän lautsan?
Jo tuon näen kyselemättä,
Arvoan anelematta: 50
Onp' on sotka suojassansa,
Kana kainaloisessansa,
Puhas neiti puolellansa,
Valkeainen valloissansa.
Nouse jo korjasta korea, 55
Hyvä lahja laitiosta,
Astu tietä temminkäistä,
Maata maksan karvallista,
Pole jalka portahalle,
Siitä siirräite sisähän, 60
Alle kuulun kurkihirren,
Alle kaunihin katoksen!
Jo täällä tämänki talven,
Jopa mennehen kesosen,
Silta soitti sorsanluinen 65
Sillallista seisojaista,
Laki kultainen kumisi
Laen alla astujaista,
Ikkunat ilottelihe
Ikkunaisen istujaista. 70
Jo täällä tämänki talven,
Jopa päivän eilisenki,
Vanhat istui ikkunoissa,
Nuoret raittoi rantasilla,
Tytöt seisoi seinuksilla, 75
Pojat porstuan ovilla,
Nuoren vaimon varronnassa,
Morsiamen vuotannassa.
Sulho viljon veljyeni!
Pura pois punaiset paikat, 80
Sivalluta silkkiverhot,
Näytä tuota neitoasi,
Tokko toit, kenen käkesit,
Käkesit käkösen tuoa,
Maalta valkean valita, 85
Vesiltä verevän saa'a.
Jo tuon näen kyselemättä,
Arvoan anelematta,
Toit käkösen tullessasi,
Sinisotkan suojassasi, 90
Vihannimman virven latvan
Vihannasta virvikosta,
Tuorehimman tuomen lehvän
Tuorehesta tuomikosta;
On kuin puola puolikypsi, 95
Kuin on mansikka mäellä,
Tahi kuin käkönen puussa,
Pieni lintu pihlajassa,
Koivussa korea-sulka,
Valorinta vahteressa. 100
Hyvä mutso, kaunis mutso,
Mutso valkean verevä,
Hyvinpä ko'issa kuuluit,
Tyttönä ison ko'issa,
Hyvin kuulu kuun ikäsi 105
Miniänä miehelässä!
Hyvä täss' on neien olla,
Kaunis kasvoa kanasen,
Täss' on laajat saunan lauat
Ja leveät pirtin lautsat, 110
Isännät isosi verrat,
Emännät emosi verrat,
Pojat onpi veikon verrat,
Tyttäret sisaren verrat."
Siitä joukko syötettihin, 115
Syötettihin, juotettihin,
Liioilla lihamuruilla,
Kaunoisilla kakkaroilla;
Olut juoksi ostamaton,
Mesi markoin maksamaton, 120
Olut huulten huuhtimeksi,
Mesi mielen kääntimeksi.
Kun oli kyllin kystä syöty,
Sekä syöty, jotta juotu,
Vaka vanha Väinämöinen 125
Sai tuosta sanelemahan:
"Hyv' on tässä neien olla,
Armas muienkin asua,
Ei tässä surulla syöä,
Ei eletä huolen kanssa, 130
Tällä tämän isännän,
Elin-ajalla emännän.
Kumman tässä ensin kiitän,
Isännänkö vai emännän?
Ainap' entiset urohot 135
Ensin kiittivät isännän,
Ku oli suolta suojan saanut,
Ko'in korvesta kokenut,
Salvanut salosta seinät,
Hirret hirmulta mäeltä, 140
Ruotehet rome'ikolta,
Malat marjakankahalta,
Tuohet tuomivaaran päältä,
Sammalet sulilta soilta.
Jopa vaan tämän isännän 145
Saaessa tätä tupoa
Mont' on tukka tuulta nähnyt,
Hivus säätä hirveätä;
Use'in hyvä isäntä
Aivan aika huomenessa 150
Nousnut on nuotio-tulelta,
Havannut havusijalta,
Havu päänsä harjaellut,
Kaste pesnyt sirkut silmät.
Siitä se hyvä isäntä 155
Saaki tuttua tupahan,
Lautsan täyen laulajoita,
Ikkunat iloitsijoita,
Siltalauat lausujoita,
Karsinat karehtijoita. 160
Isännän esinnä kiitin,
Siitä ehtoisen emännän
Ruokien rakentamasta,
Pitkän pöyän täyttämästä.
Use'in hyvä emäntä, 165
Tuo tarkka taloinen vaimo,
Kuullut on kukotta nousta,
Kanan lapsetta karata,
Näitä häitä hankittaissa,
Teoksia tehtäessä. 170
Hyvin on hyvä emäntä,
Tuo tarkka taloinen vaimo,
Osannut oluet panna,
Makujuomat juoksutella,
Puista imeltyneistä, 175
Make'ista maltahista,
Joit' ei puulla puuhaellut,
Korennolla koukkiellut,
Aina kourilla kohenti,
Kätösillä käännytteli, 180
Saunassa savuttomassa,
La'aistulla lautehilla."
Vaka vanha Väinämöinen,
Virren ponsi polvuhinen,
Vielä kiitti kansan kaiken, 185
Kun oli kansa kaunihina,
Väki vanha vänkeänä,
Sekä nuoriso somana;
Siitä siirtihe rekehen,
Laittelihe laitiohon. 190
Vitsattaki virkku juoksi,
Helmin lyömättä hevonen,
Ainoisillen appehille,
Taannoisille tanterille,
Saattoi vanhan Väinämöisen, 195
Laulajan iän ikuisen,
Oman uksen aukomille,
Oman kynnyksen etehen.
Kuudeskolmatta runo
Lemminkäinen pahasti suutuksissaan siitä, kun häntä ei ollut Pohjolan
häihin kutsuttu, ylimielisyydessään päättää kuitenki lähteä sinne;
vv. 1-26. -- Äiti kieltää poikaansa lähtemästä ja sanoo monta
surmapaikkaa matkalla häntä kohtaavan, kokien silläki tavoin häntä
kotona pidättää. Lemminkäinen kysyy, mitä surmia ne olisivat; vv.
27-56. -- Lemminkäisen äiti nimittää kolme hengen vaaraa, joihin
poika oli matkallansa yhtyvä, mutta tämä niistä ei millänsäkään
aina vaan pyrkii lähtemään; vv. 57-110. -- Äiti yhä poikaansa
pelotellen sanoo hänen vielä Pohjolassaki surmattavan, jos perille
pääsisi. Lemminkäinen kuitenki valmistaikse lähtemään; vv. 111-162.
-- Lemminkäinen lähtee matkaan, tulee ensimäisenä päivänä tulikokon
luoksi, laulaa teiriä kokolle ja pääsee, sen sitä syödessä, sivutse;
vv. 163-198. -- Toisena päivänä joutuu tuliselle kuopalle, saapi Ukon
siihen lunta satamaan ja pääsee vahingotta edelleen; vv. 199-230.
-- Kolmantena päivänä tapaa suden ja karhun Pohjolan veräjän suulla
vastassansa. Niille hän laulaa lampahia syötäväksi ja pääsee niin
Pohjolan pihalle; vv. 231-256.
Ahti oli saarella asuva
Kaukoniemen kainalossa,
Päätyi pellon kynnännässä,
Vainion vakoannassa.
Kuulevi jumun kylältä, 5
Järyn järvien takoa,
Juohtui juoni mielehensä,
Tuuma aivohon osasi:
Häitä Pohjola pitävi,
Salajoukko juominkia. 10
Murti suuta, väänti päätä,
Murti mustoa haventa,
Heti heitti kynnöksensä,
Lähtevi kohin kotia,
Luoksi armahan emonsa, 15
Tykö valta vanhempansa.
Sanoi tuonne saatuansa,
Toimitteli tultuansa:
"Oi emoni, vaimo vanha!
Astu aittahan mäelle, 20
Tuo sieltä somat sopani,
Kanna vaattehet vakaiset,
Jotka päälleni pukisin,
Varustaisin varrelleni,
Lähen Pohjolan pitoihin, 25
Salajoukon juominkihin."
Emo kielti poikoansa
Lähtemästä Pohjolahan,
Noin sanoi emo pojalle:
"Ellös menkö poikueni 30
Noihin Pohjolan pitoihin,
Suuren joukon juominkihin!
Ei sua kutsuttu sinne,
Ei tarkoin tahotakkana."
Tuop' on lieto Lemminkäinen 35
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuoss' on kutsut kuun ikuiset,
Airuhut alin-omaiset,
Miekassa tuliterässä,
Säilässä sakenevassa." 40
Tuop' on äiti Lemminkäisen
Yhä kielteä käkesi:
"Ellös vainen poikueni
Menkö Pohjolan pitoihin!
Monet on kummat matkallasi, 45
Isot tielläsi imehet,
Kolme surmoa kovinta,
Kolme miehen kuolemata."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli: 50
"Ei uros hätäille noita,
Ei varsin varannekkana,
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Sano korvin kuullakseni,
Mi on surma ensimäinen, 55
Ensimäinen, viimeinenki!"
Virkkoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma ensi surma,
Menet matkoa vähäisen,
Pääset tietä päiväyksen. 60
Tulevi joki tulinen
Poikkipuolin vastahasi,
Joess' on tulinen koski,
Koskessa tulinen luoto,
Luo'olla tulinen korko, 65
Korolla tulinen kokko,
Yöt se hammasta hi'ovi,
Päivät kynttä kitkuttavi,
Tulijalle vierahalle,
Saavalle käkeävälle." 70
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Se on surma naisen surma,
Ei ole kuolema urohon;
Oi emoni kantajani 75
Sano surma keskimäinen!"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma toinen surma,
Menet matkoa vähäisen,
Toki toisen päiväyksen, 80
Tulevi tulinen kuoppa,
Se on poikkipuolin tietä,
Täynnä kuumia kiviä,
Palavia paateroita;
Siihen on satoja saanut, 85
Tuhansia tukkueltu."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ei ole siinä miehen surma,
Eikä kuolema urohon; 90
Oi emoni kantajani
Sano surma jälkimäinen!"
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Se on surma kolmas surma,
Menet vieläki vähäisen, 95
Pääset siitä päiväyksen,
Susi päälle suimistaikse,
Karhu toisna kaimistaikse,
Suulla Pohjolan veräjän,
Kapeammassa kujassa; 100
Syönyt on sa'anki miestä,
Tuhonnut tuhat urosta."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Uuhi uunna syötäköhön, 105
Rieskana revittäköhön,
Vaan ei mies pahempikana,
Uros untelompikana;
Tuo tänne somat sopani,
Kanna vaattehet vakaiset!" 110
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ellös vainen poikueni
Menkö Pohjolan pitoihin,
Suuren joukon juominkihin!
Siell' on miehet miekka vyöllä, 115
Urohot sota-aseissa,
Laulavat sinun poloisen
Miekkahan tuliterähän;
Jo on laulettu paremmat,
Jalommatki jaksettuna." 120
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Olen jo ennenkin elellyt
Noilla Pohjolan tuvilla,
Itse lauloin Lappalaisen, 125
Sekä tungin Turjalaisen,
Kivet suuhun syrjin syöstin,
Paaet lappehin latelin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Ohoh poikani poloinen! 130
Jo olet ennenkin elellyt
Noilla Pohjolan tuvilla,
Uinut Tuonen umpilammit,
Mitannut ve'et Manalan,
Siell' oisit tänäki päänä 135
Ilman äitittä pahatta.
Muistapa mitä sanelen:
Tulet Pohjolan tuville,
Mäki on täynnä seipähiä,
Piha täynnä pylvähiä, 140
Ne on täynnä miehen päitä,
Yks' on seiväs päätön seiväs,
Senpä seipähän nenähän
Sinun pääsi leikatahan."
Virkkoi lieto Lemminkäinen, 145
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hurja noita huolinevi,
Epäkelpo keksinevi,
Tuo tänne sotisopani,
Vanhat vaino-vaatteheni, 150
Lähen Pohjolan pitoihin,
Salajoukon juominkihin."
Sai siitä sotisopansa,
Varsin vaino-vaattehensa,
Niin otti isonsa miekan, 155
Tuon taaton sotatoverin,
Senpä siltahan sysäsi,
Terin työnti lattiahan,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuskin on Pohjolan tuvassa 160
Tämän miekan miettijäistä,
Tämän kalvan katsojaista."
Siitä läksi Lemminkäinen
Istuen oron re'essä,
Iski virkkua vitsalla, 165
Heitti helmiruoskasella.
Ajoi aikoa vähäisen,
Näki tiellä teirikarjan,
Teiret lentohon lehahti
Eestä juoksevan hevosen. 170
Jäi hitusen höyheniä,
Tielle teiren sulkasia,
Ne kokosi Lemminkäinen,
Tapaeli taskuhunsa.
Ajoi eellehen vähäisen, 175
Kulki tietä pikkuruisen,
Jo hepo hörösteleikse,
Luppakorva luonteleikse.
Se on lieto Lemminkäinen
Kaarastihe katsomahan: 180
Aivan on joki tulinen
Poikitse hevon e'essä,
Joessa tulinen koski,
Koskessa tulinen luoto,
Luo'olla tulinen korko, 185
Korolla tulinen kokko,
Sillä kulkku tulta kuohui,
Suu valeli valkeata.
Mitä huoli Lemminkäinen,
Tapasip' on taskuhunsa, 190
Otti teiren sulkasia,
Hieroa hitustelevi,
Siitä syntyi teirikarja,
Sen syöksi kokolle suuhun.
Lauloi siitä jäisen sillan 195
Poikitse joen tulisen,
Itse eellehen ajavi,
Pääsi päivän ensimäisen.
Ajoi matkoa vähäisen,
Piirrätteli pikkuruisen, 200
Taas oronen ouostuvi,
Hevonen hörähtelevi.
Kaahistihe katsomahan:
On eessä tulinen kuoppa
Itähän iäti pitkä, 205
Luotehesen loppumaton,
Täynnä kuumoa kiveä,
Palavata paateroa.
Mitä huoli Lemminkäinen,
Ukkoa rukoelevi: 210
"Oi Ukko yli-jumala,
Sa'a lunta sauvan varsi
Noille kuumille kiville,
Palaville paateroille!"
Tuo Ukko yli-jumala, 215
Taatto vanha taivahinen,
Nosti longan luotehelta,
Toisen lännestä lähetti,
Nepä yhtehen yhytti,
Lomakkohon loukahutti, 220
Satoi lunta sauvan varren,
Kiehitteli keihäsvarren,
Noille kuumille kiville,
Palaville paateroille;
Sai siihen luminen lampi, 225
Jäinen järvi muo'ostihe.
Siitä lieto Lemminkäinen
Ajoi poikki jäisen järven,
Sillä sen rovin vaelti,
Pääsi toisen päiväyksen. 230
Laski virkkua vitsalla,
Helähytti helmisellä,
Sai virkku vilettämähän,
Hepo hötkellyttämähän.
Virkku juoksi virstan toisen, 235
Maan paras palan pakeni,
Siitä seisahtui äkisti
Suulla Pohjolan veräjän.
Silloin lieto Lemminkäinen
Kavahtihe katsomahan: 240
On susi veräjän suulla,
Karhu kauhea kujalla.
Tavotteli taskuhunsa,
Otti uuhen villasia,
Hieroa utustelevi, 245
Siitä syntyi uuhikarja.
Puhui kerran kämmenelle,
Uuhet juoksuhun uhahti,
Suet sinne ryömäsihe,
Karhut kanssa kaimasihe. 250
Siitä lieto Lemminkäinen,
Tuo on kaunis Kaukomieli,
Pääsi senki päiväyksen,
Ajoi eelle matkoansa,
Ajoi Pohjolan pihalle, 255
Salakansan kartanolle.
Seitsemäskolmatta runo
Lemminkäinen tupaan tultuansa kysyy ohria hevoiselleen, olutta
itselleen, lähtee röyhkeästi pöydän päähän ja heittäytyy penkille
istumaan; vv. 1-32. -- Lemminkäiselle tuodaan vanhaa pilaunutta
olutta juoda, ja kun hän ei tyydy siihen, vaan vaatii parempaa, niin
Pohjolan isäntä kysyy, mitä varten hän nyt oli tullutki Pohjolaan;
vv. 33-66. -- Pohjolan isäntä kokee loihtutaidollaan Lemminkäistä
hätyyttää, mutta näkee pian kyllä sen kautta ei mitään voittavansa;
vv. 67-108. -- Pohjolan isäntä vaatii Lemminkäistä miekkasille
kanssansa ja Lemminkäisen siihen myönnyttyä alkaa tappelo ensin
tuvassa; vv. 109-144. -- Lemminkäinen arvelee pihalla paremmin
tapella sopivan. Niin mennään ulos pihalle, jossa Lemminkäinen
lopulta lyöpi pään poikki Pohjolan isännältä; vv. 145-196. --
Lemminkäinen asettaa Pohjolan isännän pään seipääsen, lähtee tupaan
käsiänsä pesemään ja havaitsee omanki päänsä pian vaaraan joutuvan;
vv. 197-228.
Nyt onpi saneltavana,
Miten lieto Lemminkäinen
Tuli Pohjolan tupihin,
Sariolan salvoksihin.
Heti kun tuli tupahan, 5
Astui keski lattialle,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oisiko talossa tässä
Ohria orosen purra,
Olutta urohon juoa?" 10
Itse Pohjolan isäntä
Tuop' on tuohon vastoavi:
"Ollevi talossa tässä
Tannerta orosen olla,
Eikä kielletä sinua 15
Oven suussa seisomasta."
Siinä lieto Lemminkäinen
Murti mustoa haventa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eip' ennen minun isoni 20
Seisonut sijalla sillä,
Olipa sijoa silloin,
Tanhua orihin olla,
Tupa pesty miehen tulla;
Miksip' ei ole minulle, 25
Kuin ennen minun isolle?"
Siitä siirtihe ylemmä,
Pyörähtihe pöyän päähän,
Istuihe rahin nenähän,
Petäjäisen penkin päähän, 30
Rahi rautainen rasahti,
Petäjäinen penkki notkui.
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Enpäs liene lempi vieras,
Kun ei tuotane olutta 35
Tulevalle vierahalle."
Ilpotar hyvä emäntä
Hänpä tuon sanoiksi virkki:
"Ohoh piika pikkarainen,
Tuo olutta vierahalle!" 40
Tyttö pieni, tyhjä lapsi,
Toi siitä olutta tuopin
Juoa lieto Lemminkäisen,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Tokko lie sinussa miestä, 45
Juojoa tämän oluen?"
Lemminkäinen lieto poika
Katsoi tuosta tuoppihinsa:
Toukat tuopin pohjukassa,
Maot äärillä mateli. 50
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En mä liene lempi vieras,
Kun ei tuotane olutta,
Parempata juotavata."
Itse Pohjolan isäntä 55
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä sie tulitki tänne,
Ken sinua koolle kutsui?"
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli: 60
"Koira kutsuen tulevi,
Hyvä ilman hyppeleikse:
Kuules poika Pohjolaisen,
Itse Pohjolan isäntä,
Anna ostoa olutta, 65
Juomoa rahan alaista!"
Tuosta Pohjolan isäntä
Kovin suuttui ja vihastui,
Lauloi lammin lattialle,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 70
"Tuoss' on joki juoaksesi,
Lampi laikutellaksesi!"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"En ole härkä hännällinen
Juomahan jokivesiä, 75
Lammikoita lakkimahan."
Itse loihe loitsimahan,
Lauloi sonnin lattialle,
Sepä lammin laikkaeli,
Joi jokosen kuivallehen. 80
Pohjolainen pitkä poika
Suen suustansa sukesi,
Senpä lauloi lattialle
Surmaksi lihavan sonnin.
Lemminkäinen lieto poika 85
Lauloi valkean jäniksen
Lattialle hyppimähän
Sen sutosen suun etehen.
Pohjolainen pitkä poika
Lauloi koiran koukkuleuan 90
Tuon jäniksen tappamahan,
Kierosilmän kiskomahan.
Lemminkäinen lieto poika
Lauloi orrellen oravan,
Orsilla kapahumahan, 95
Koiran tuota haukkumahan.
Silloin Pohjolan isäntä
Itse lausui, noin nimesi:
"Lähe jo tästä Hiien heitto
Luota kaiken ihmiskansan 100
Kotihisi koittamahan,
Maahasi pakenemahan!"
Mitä huoli Lemminkäinen,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei miestä manaten saa'a, 105
Ei miestä pahempatana,
Sijaltansa siirtymähän,
Paikalta pakenemahan."
Silloin Pohjolan isäntä
Miekan seinältä sivalti, 110
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie Ahti Saarelainen,
Mitelkämme miekkojamme,
Katselkamme kalpojamme!"
Sanoi lieto Lemminkäinen: 115
"Mitä minun on miekastani,
Kun on luissa lohkiellut,
Pääkasuissa katkiellut!
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Mitelkämme, katselkamme; 120
Eip' ennen minun isoni
Miekkamittoja varannut,
Pojastako polvi muuttui,
Lapsesta laji väheni."
Otti miekan, riisui rauan, 125
Tempasi tuliteränsä,
Huotrasta huveksisesta,
Vyöstä vennon selkäisestä;
Mittelivät, katselivat
Noien miekkojen pituutta, 130
Olipa pikkuista pitempi
Miekka Pohjolan isännän,
Yhtä kynnen mustuaista,
Puolta ohrasen jyveä.
Sanoi Ahti Saarelainen, 135
Virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Sinunpa pitempi miekka,
Sinun eeltä iskeminen."
Siitä Pohjolan isäntä
Sivalteli, sieppaeli, 140
Tavotteli, ei tavannut
Lemminkäistä päälakehen,
Kerran ortehen osasi,
Kamanahan kapahutti.
Sanoi Ahti Saarelainen, 145
Virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Tukela tora tuvassa,
Tuvan uuen turmelemme,
Lattiat verin panemme,
Käykämme ulos pihalle! 150
Pihalla veret paremmat,
Kartanolla kaunihimmat."
Mentihin ulos pihalle,
Tavattihin lehmän talja,
Levitettihin pihalle, 155
Senp' on päällä seistäksensä.
Sanoi Ahti Saarelainen:
"Kuulesta sa Pohjan poika,
Sinunpa pitempi miekka,
Iske päältä Pohjan poika!" 160
Iski päältä Pohjan poika,
Iski kerran, iski toisen,
Kohta kolmasti rapasi,
Eipä oikein osota,
Lipaise lihoakana, 165
Ota orvas-kettuana.
Sanoi Ahti Saarelainen,
Virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Annappas minäki koitan,
Jo se on vuoroni minunki." 170
Tuopa Pohjolan isäntä
Ei tuosta totella ollut,
Yhä iski, ei epäillyt,
Tarkotteli, ei tavannut.
Tulta tuiski tuima rauta, 175
Terä varsin valkeata,
Käessä lieto Lemminkäisen,
Läksi loiste loitommaksi,
Vasten kauloa valahti
Tuon on pojan Pohjolaisen. 180
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh Pohjolan isäntä!
Niinp' on kaulasi katalan,
Kuni koite ruskeana."
Tuopa poika Pohjolaisen, 185
Itse Pohjolan isäntä,
Sinne siirti silmiänsä
Pä'in kauloa omoa,
Silloin lieto Lemminkäinen
Jopa lyöä lipsahutti, 190
Laski pään on päältä olka,
Kallon kaulalta sivalti,
Vei kun naatin naurihista,
Tahikka tähän olesta;
Päähyt pyörähti pihalle, 195
Miehen kallo kartanolle.
Sata oli seivästä mäellä,
Tuhat pylvästä pihalla,
Saoin päitä seipähissä,
Yksi seiväs ilman päättä; 200
Tuop' on lieto Lemminkäinen
Otti pään pojan pätöisen,
Kantoi kallon kartanolta
Senki seipähän nenähän.
Siitä Ahti Saarelainen, 205
Tuo on kaunis Kaukomieli,
Tupahan palattuansa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuo vettä vihainen piika
Käsiäni pestäkseni 210
Veristä pahan isännän,
Häjyn miehen hurmehista!"
Pohjan akka syännyksenti,
Syännyksenti, suutuksenti,
Lauloi miestä miekallista, 215
Asehellista urosta,
Sata miestä miekallista,
Tuhat kalvan kantajata,
Pään varalle Lemminkäisen,
Kaukomielen kaulan päälle. 220
Jo aika tosin tulevi,
Päivä liitolle lipuvi,
Toki käypi tuskemmaksi,
Läylemmäksi lankeavi,
Asuskella Ahti poian, 225
Lemminkäisen leyhytellä,
Noissa Pohjolan pioissa,
Salajoukon juomingissa.
Kahdeksaskolmatta runo
Lemminkäinen muutaikse kokoksi ja lentää Pohjolasta. Näkee harmaan
havukan itseänsä ilmassa takaa ajavan, jota ei kuitenkaan pahasti
pelkää; vv. 1-46. -- Kotiin tultuansa Lemminkäinen ei juuri näytä
iloiselta. Äitin kysyttyä, mikä häntä vaivaa, sanoo Pohjolan väen
sotaan nousneen häntä yhtä miestä vastaan; vv. 47-80. -- Äiti
muistuttelee Lemminkäiselle, kuinka aikanansa oli varotellut
häntä Pohjolaan lähtemästä ja kysyy, missä luulee nyt tapaavansa
piilopaikan; vv. 81-124. -- Äiti neuvoo poikaansa pakenemaan
kauvas yksinäiselle meren saarelle; siellä oli ennen isänsä kovina
sota-aikoina päänsä säilyttänyt; vv. 125-162.
Jo nyt Ahti Saarelainen,
Itse lieto Lemminkäinen,
Läksi tuiskuna tuvasta,
Savuna pihalle saapi,
Pakohon pahoja töitä, 5
Piilojansa piilemähän.
Niin pihalle tultuansa
Katseleikse, käänteleikse,
Etsi entistä oroa,
Näe ei entistä oroa, 10
Näki paaen pellon päässä,
Pajupehkon pientarella.
Mikäs neuvoksi tulevi,
Mikä neuvon antajaksi,
Jo kumu kujasta kuului, 15
Tomu toisista taloista,
Välkytys kylän väliltä,
Silmän isku ikkunoilta.
Tuossa lieto Lemminkäinen
Piti muiksi muuttai'ta, 20
Kokkona ylös kohosi,
Nousi tuonne taivahalle,
Päivä poltti poskipäitä,
Kuuhut kulmia valaisi.
Siinä lieto Lemminkäinen 25
Ukkoa rukoelevi:
"Oi Ukko hyvä jumala,
Mies on tarkka taivahinen!
Laa'ippa utuinen pilvi,
Luo nyt pilvi pikkarainen, 30
Jonka suojassa menisin,
Kotihini koitteleisin."
Lenteä lekuttelevi,
Katsoi kerran jälkehensä,
Keksi harmoan havukan, 35
Sen silmät paloi tulena,
Kuni pojan Pohjolaisen,
Pohjan entisen isännän.
Sanoi Ahti Saarelainen,
Virkkoi kaunis Kaukomieli: 40
"Havukkani, lintuseni!
Käännäite kohin kotia,
Sano tuonne tultuasi
Pimeähän Pohjolahan:
'Kova on kokko kourin saa'a, 45
Kynälintu kynsin syöä.'"
Siitä lieto Lemminkäinen
Jo kohta kotihin joutui
Suulla surkean-näöllä,
Syämmellä synkeällä. 50
Emo vastahan tulevi
Kulke'issansa kujoa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mi sinulla poikueni? --
On sulle satunen saanut 55
Pohjolassa käyessäsi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Oi emoni, vaimo vanha,
Sääli säkkihin evästä,
Pane jauhot palttinahan! -- 60
Pois tuli pojalle lähtö
Tästä kullasta ko'ista:
Miehet miekkoja hiovat,
Kärestävät keihäitä."
Emo ennätti kysyä, 65
Vaivan nähnyt vaaitella:
"Miksi miekkoja hiovat,
Kärestävät keihäitä?"
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Siksi miekkoja hiovat, 70
Kärestävät keihäitä,
Mun poloisen pään varalle.
Tuli työ, tapahtui seikka,
Noilla Pohjolan pihoilla,
Tapoin pojan Pohjolaisen, 75
Itsen Pohjolan isännän;
Nousi Pohjola sotahan,
Takaturma tappelohon,
Vasten vaivaista minua,
Yksinäisen ympärille." 80
Siitä äiti Lemminkäisen
Itse lausui lapsellensa:
"Jo sanoin minä sinulle,
Jo vainen varottelinki,
Yhä kielteä käkesin 85
Lähtemästä Pohjolahan.
Kunne nyt, poikani poloinen,
Kunne lähet piilemähän,
Ettei pää pahoin menisi,
Kaula kaunis katkeaisi?" 90
"Menet männyksi mäelle,
Katajaksi kankahalle,
Tuho sielläki tulevi,
Kova onni kohtoavi:
Use'in mäkinen mänty 95
Pärepuiksi leikatahan,
Use'in kataja-kangas
Seipähiksi karsitahan."
"Menet metsähän sueksi,
Korpimaille kontioksi, 100
Tuho sielläki tulevi,
Kova onni kohti saapi:
Mies nuori noentolainen
Kärestävi keihä'änsä
Surmataksensa sutosen, 105
Metsän karhun kaataksensa."
"Tahi menet hauviksi merehen,
Siiaksi silajokehen,
Tuho sielläki tulevi,
Kova loppu loukahtavi: 110
Use'in merisen hauvin
Nuoret nuotalla vetävät,
Use'in jokisen siian
Vanhat saavat verkollansa."
Sanoi lieto Lemminkäinen: 115
"Itse tieän ilkeimmät,
Arvoan pahimmat paikat,
Kussa surma suin pitäisi;
Oi emoni kantajani!
Sie sano parempi paikka, 120
Kunne käsket piilemähän,
Aivan on surma suun e'essä,
Yksi päivä miehen päätä,
Tuskin täytehen sitänä."
Silloin äiti Lemminkäisen 125
Itse virkki, noin nimesi:
"Sanon mie hyvänki paikan,
Missä piillä pillomuksen,
Paeta pahan alaisen,
Sie vanno valat ikuiset, 130
Ei sotia käyäksesi
Kuunna kymmennä kesänä,
Hopeankana halulla,
Kullankana tarpehella."
Sanoi lieto Lemminkäinen 135
"Vannon mie valat vakaiset,
Ei kesänä ensimmäisnä
Saa'a suurihin sotihin;
Viel' on haavat hartioissa,
Syvät reiät ryntähissä, 140
Entisistäkin eloista,
Noista miekan melskehistä,
Suurilla sotatiloilla,
Miesten tappotanterilla."
Silloin äiti Lemminkäisen 145
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otappa isosi pursi,
Lähe tuonne piilemähän
Ylitse meren yheksän,
Meri-puolen kymmenettä, 150
Saarehen selällisehen,
Luotohon merellisehen.
Siell' ennen isosi piili,
Sekä piili, jotta säilyi,
Suurina sotakesinä, 155
Vainovuosina kovina;
Hyvä oli siellä ollaksensa,
Armas aikaellaksensa.
Siellä piile vuosi, toinen,
Käy kotihin kolmannella 160
Tutuille ison tuville,
Vanhempasi valkamoille!"
Yhdeksäskolmatta runo
Lemminkäinen työntää laivan vesille, purjehtii kolme kuukautta aavaa
merta, päästen viimein matkansa perille; vv. 1-32. -- Lemminkäinen
kysyy lupaa maalle noustaksensa, jonka tytöt hänelle mielellänsä
suovat; vv. 33-60. -- Elelee sitte liika rohkeasti saaren neitoin
kanssa; siitä miehet suuttuneena päättävät surmata hänen, jonkatähden
Lemminkäisen kerkeämiseen täytyy pakoon lähteä; vv. 61-110. --
Lemminkäinen kotiin tultuansa ei enää näe jälkiäkään entisestä
kartanostaan, ja rupeaa sitte äitiänsä itkemään, jonka jo luulee
kuolleeksi; vv. 111-144. -- Löytää metsässä piileskelevän äitinsä ja
saapi häneltä tietää, Pohjolan väen tuvat polttaneen. Lupaa uudet
vielä paremmat tuvat laittaa ja kertoo elämästänsä saarella; vv.
145-206.
Lemminkäinen lieto poika
Siitä läksi piilemähän,
Sekä läksi, jotta joutui,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Hyvästi hyvä emoni! 5
Kun tulevi Pohjolan kansa,
Pimentolan pitkä joukko,
Päätäni kyselemähän,
Sanoppa samonneheksi,
Minun täältä menneheksi, 10
Saman kasken kaattuani,
Joka jo on leikattuna!"
Vetäisi venon vesille,
Laski laivan lainehille,
Veti puuhun purjehia, 15
Itse istuvi perähän,
Kokan koivuisen nojahan,
Melan vartevan varahan.
Tuuli tuuitti venoista,
Meren tyrsky työnnytteli, 20
Selviä selän vesiä,
Ulapoita aukeita,
Tuuitteli kuuta kaksi,
Kuun on kohta kolmannenki,
Saarelle sanattomalle, 25
Niemelle nimettömälle.
Istui immet niemen päässä
Rannalla meren sinisen,
Ken se vuotti veljeänsä,
Toivoi taattoa tulevan, 30
Sepä vasta varsin vuotti,
Joka vuotti sulhoansa.
Pian lieto Lemminkäinen
Luotti purren luotoselle,
Laski laivan saaren päähän, 35
Saaren niemyen nenähän.
Sanoi tuonne tultuansa:
"Onko saarella sijoa
Veteä venettä maalle,
Purtta kuivalle kumota?" 40
Saaren impyet sanovat:
"Onhan saarella sijoa
Veteä venosi maalle,
Pursi kuivalle kumota:
Tääll' on valkamat varavat, 45
Rannat täynnänsä teloja."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Kysyi kaunis Kaukomieli:
"Onko saarella sijoa,
Maata saaren manterella, 50
Minun laulut laulellani,
Ilovirret vieretellä?"
Saaren impyet sanovat,
Niemen neiet vastoavat:
"Onhan saarella sijoa, 55
Maata saaren manterella,
Sinun laulut laulellasi,
Ilovirret vieretellä,
Lehot leikki lyöäksesi,
Tanner tanhuellaksesi." 60
Siitä lieto Lemminkäinen
Eleä nutustelevi
Saaren impien ilossa,
Kassapäien kauneussa;
Kunnepäin on päätä käänti, 65
Siinä suuta suihkatahan,
Kunne kättänsä kohotti,
Siinä kättä käpsätähän.
Kävi öillä oksimassa,
Syän-öillä yksinänsä; 70
Niinpä kerran käyessänsä
Kulkiessansa kylitse,
Saaren niemen pitkän päähän,
Kymmenentehen kylähän,
Ei nähnyt sitä taloa, 75
Kuss' ei miekkoja hiottu,
Tapparoita tahkaeltu,
Pään varalle Lemminkäisen.
Silloin lieto Lemminkäinen
Jo tunsi tuhon tulevan, 80
Hätäpäivän päälle saavan,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Lempoko yhen urohon
Sovissansa suojelevi
Päälle saa'essa satojen, 85
Tuhansien tunkiessa!"
Astuiksen aluksehensa,
Vierähti venon perähän,
Laski laivansa ulomma;
Tuli tuuli tuon puhalti 90
Ulapalle aukealle,
Jäivät raukat rannikolle,
Saaren immet itkemähän,
Kultaiset kujertamahan.
Sini itki saaren immet, 95
Niemen neiet voikerrehti,
Kuni purjepuu näkyvi,
Rautahankki haimentavi;
Ei he itke purjepuuta,
Rautahankkia haloa, 100
Itki purjepuun alaista,
Rautahankin haltiata.
Itse itki Lemminkäinen,
Sini itki ja sureksi,
Kuni saaren maat näkyvi, 105
Saaren harjut haimentavi;
Ei hän itke saaren maita,
Saaren harjuja haloa,
Itki saaren impyitä,
Noita harjun hanhosia. 110
Siitä lieto Lemminkäinen
Päästyä kotiperille
Tunsi maat on, tunsi rannat,
Sekä saaret, jotta salmet,
Tunsi vanhat valkamansa, 115
Entiset elo-sijansa,
Ei tunne tuvan aloa,
Seinän seisonta-sijoa;
Jo tuossa tuvan sijalla
Nuori tuomikko tohisi, 120
Männikkö tupamäellä,
Katajikko kaivotiellä.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Tuoss' on lehto, jossa liikuin, 125
Kivet tuossa, joilla kiikuin,
Tuossa nurmet nukkeroimat,
Pientarehet piehtaroimat,
Mikä vei tutut tupani,
Kuka kaunihit katokset?" 130
Loihe siitä itkemähän,
Itki päivän, itki toisen
Ei hän itkenyt tupoa,
Eikä aittoa halannut,
Itki tuttua tuvassa, 135
Aitallista armastansa.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Ohoh kaunis kantajani,
Ihana imettäjäni! 140
Jo olet kuollut kantajani,
Mennyt ehtoinen emoni,
Liha mullaksi lahonnut,
Kuuset päälle kasvanehet."
Katseleikse, käänteleikse, 145
Näki jälkiä hitusen,
Ruohossa rutistunutta,
Kanervassa katkennutta,
Läksi tietä tietämähän,
Ojelvoista ottamahan, 150
Tiehyt metsähän vetävi,
Ojelvoinen ottelevi.
Vieri siitä virstan toisen,
Pakeni palasen maata,
Salon synkimmän sisähän, 155
Korven kolkon kainalohon:
Näkevi salaisen saunan
Kahen kallion lomassa,
Siellä ehtoisen emonsa,
Tuon on valta vanhempansa. 160
Siinä lieto Lemminkäinen
Ihastui iki hyväksi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh äiti armahani!
Viel' olet toki elossa, 165
Kun jo luulin kuolleheksi;
Pois itkin ihanat silmät,
Kasvon kaunihin kaotin."
Sanoi äiti Lemminkäisen:
"Viel' olen toki elossa, 170
Vaikkapa piti paeta
Tänne synkkähän salohon:
Suori Pohjola sotoa,
Takajoukko tappeloa,
Poltti huonehet poroksi, 175
Kaiken kartanon hävitti."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ellös olko milläkänä!
Tuvat uuet tehtänehe,
Paremmat osattanehe, 180
Pohjola so'ittanehe,
Lemmon kansa kaattanehe."
Siitä äiti Lemminkäisen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Viikon viivyit poikueni 185
Noilla mailla vierahilla."
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Hyvä oli siellä ollakseni,
Armas aikaellakseni; 190
Siell' oli mäet simaiset,
Kalliot kananmunaiset,
Mettä vuoti kuivat kuuset,
Seipähät valoi olutta."
"Hyvä oli siellä ollakseni, 195
Armas aikaellakseni,
Siitä oli paha elämä,
Siitä outo ollakseni,
Pelkäsivät piikojansa,
Luulivat lutuksiansa, 200
Pahasti piteleväni,
Ylimäärin öitsiväni,
Minä piilin piikasia,
Varoin vaimon tyttäriä,
Kun susi sikoja piili, 205
Havukat kylän kanoja."
Kolmaskymmenes runo
Lemminkäinen muutamana päivänä kuultuansa purren valittavan siitä
kun ei päässyt sotaretkelle, päättää lähteä sotaan ja saapi vanhan
sotatoverinsa Tieran kanssansa lähtemään; vv. 1-38. -- Pohjolan
matkalla kova pakkanen jäätää Lemminkäisen laivan ja hätyyttää jo
Lemminkäistä itseänsäki, joka loihtu-tiedoillaan toki pääsee pakkasen
kynsistä; vv. 39-82. -- Lemminkäinen ja Tiera lähtevät jäisin maalle
astumaan ja tulevat väsyneinä Nälkäniemen kylään meren rannalla; vv.
83-164.
Ahti poika, aino poika,
Lieto poika Lemminkäinen,
Astuihen alusmajoille,
Läksi laivavalkamoille.
Siinä itki puinen pursi, 5
Hanka rauta haikeroitsi:
"Mi minusta laatimasta,
Kurjasta kuvoamasta!
Ei Ahti sotia soua
Kuunna kymmennä kesänä 10
Hopeankana halulla,
Kullankana tarpehella."
Se on lieto Lemminkäinen
Iski purtta vanttuhulla,
Itse tuon sanoiksi virkki: 15
"Elä huoli hongan pinta!
Vielä saat sotia käyä,
Tappeloita tallustella;
Päivän huomenen perästä
Lienet täynnä soutajia." 20
Kulkevi kylitse tuonne,
Teitse Tieran kartanohon,
Sanoi sinne saatuansa:
"Tieraseni, tiettyseni,
Armahani, ainoiseni! 25
Tokko muistat muinaistamme,
Kun ennen kahen kävimme
Suurilla sotatiloilla?
Ei ollut sitä urosta,
Eikä miestä melkeätä, 30
Kuta emme kaatanehet,
Ja kahen kapistanehet."
Tiera arvasi asian,
Työnti Tiera keihä'änsä
Ahin keihojen kes'elle, 35
Sekä läksi, jotta joutui,
Ahille soan avuksi,
Liioin voivalle lisäksi.
Siitä Ahti Saarelainen,
Itse kaunis Kaukomieli, 40
Lykkäsi venon vesille
Kuni kyyn kulonalaisen,
Läksi luoen luotehesen,
Tuolle Pohjolan merelle.
Silloin Pohjolan emäntä 45
Pakkasen pahan lähetti
Tuolle Pohjolan merelle,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Pakko poika pienokainen,
Lähe tuonne, kunne käsken, 50
Kylmä veitikan venonen,
Pursi lieto Lemminkäisen,
Jott' ei pääse päivinänsä,
Selviä sinä ikänä!"
Pakkanen pahan sukuinen, 55
Ja poika pahan tapainen,
Läksi merta kylmämähän,
Aaltoja asettamahan,
Kylmi veitikan venehen,
Ahin laivan lainehille. 60
Aikoi kylmeä Ahinki,
Jääteä jalon urohon,
Siitä suuttui Lemminkäinen,
Kovin suuttui ja pahastui,
Sanovi sanalla tuolla, 65
Lausui tuolla lausehella:
"Pakkanen Puhurin poika,
Talven poika hyyelmöinen,
Elä kylmä kynsiäni,
Vaa'i varpahuisiani, 70
Eläkä koske korviani,
Elä päätäni palele!"
"Tuonne ma sinun manoan
Pohjan pitkähän perähän;
Sitte sinne tultuasi, 75
Kotihisi käytyäsi,
Kylmä kattilat tulelle,
Hiilet uunin lietoselle,
Käet naisen taikinahan,
Poika neitosen povehen, 80
Utarihin uuhen maito,
Vatsahan hevoisen varsa!"
Siitä lieto Lemminkäinen
Jätti laivan jäätehesen,
Sotapurren puutoksehen, 85
Itse eillehen menevi,
Tiera tuossa toisna miesnä
Väänti veitikan jälessä.
Tallasi tasaista tietä,
Sileätä siuvotteli, 90
Astui päivän, tuosta toisen,
Päivänäpä kolmantena
Jo näkyvi Nälkäniemi,
Kylä kurja kuumottavi.
Astui alle niemen linnan, 95
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko linnassa lihoa
Ja kalaista kartanossa
Urohille uupuneille,
Miehille väsynehille?" 100
Ollut ei linnassa lihoa,
Ei kalaista kartanossa.
Virkkoi lieto Lemminkäinen,
Sanoi kaunis Kaukomieli:
"Tuli polta tuhma linna, 105
Vesi vieköhön mokoman!"
Itse eistyvi etemmä,
Ylös korpehen kohosi,
Matkoille majattomille,
Teille tietämättömille. 110
Siitä lieto Lemminkäinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Tiera veikkoseni!
Jo nyt jouvuimme johonki,
Kuuksi päiväksi kululle, 115
I'äksemme ilman alle."
Tiera tuon sanoiksi virkki,
Itse lausui, noin nimesi:
"Kostohonpa koito raukat
Saimme suurehen sotahan, 120
Oman hengen heitteheksi,
Itsemme iki menoksi."
"Ei emo mitänä tieä
Poloisesta poiastansa;
Noin se itkevi emoni, 125
Valittavi vanhempani:
'Tuoll' on poikani poloisen
Tuonen toukojen panossa;
Saapi jo minun pojalta,
Saapi jouset jouten olla, 130
Lintuset hyvin lihota,
Pyyt lehossa pyrhistellä.'"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
Virkkoi kaunis Kaukomieli:
"Kyllä muistan muinaisenki, 135
Arvoan ajan paremman,
Yöt kävimme öitsilöissä,
Illat impien iloissa,
Ei kuin nyt tätä nykyä,
Tällä inhalla iällä: 140
Yks' on tuuli tuttuamme,
Päivä ennen nähtyämme,
Senki pilvet peittelevät,
Satehet salaelevat."
"Vaan en huoli huolimahan, 145
Suuresti sureksimahan,
Jos immet hyvin eläisi,
Kassapäiset kalkettaisi,
Naiset kaikki naurusuulla,
Mesimielin morsiamet, 150
Ikävissä itkemättä,
Huolihin häviämättä."
"Viel' ei meitä noiat noiu,
Noiat noiu, näe näkiät,
Kuolemahan korven päähän, 155
Kankahalle kaatumahan,
Nuorena nukahtamahan,
Verevänä vieremähän."
Siihen Kaukoni kaotan
Virrestäni viikommaksi, 160
Matkoille majattomille,
Teille tietämättömille,
Itse virren vierähytän,
Panen toiselle tolalle.
Yhdesneljättä runo
Veljekset Untamo ja Kalervo riitautuvat kalavedestä keskenänsä,
jonka riidan ratkaisemiseksi Untamo nostaa sodan veljeänsä Kalervoa
vastaan; vv. 1-28. -- Untamon väki hävittää koko Kalervon joukon,
paitsi yhden raskaan vaimon, jonka viepi sotavankina kanssansa.
Sille sitte syntyy poika Kullervo, joka jo piennä lasna miettii
kostoa vanhempainsa puolesta; vv. 29-66. -- Untamo päättää surmata
pojan; viskauttaa veteen, se ei huku sinne, laittaa tuliroviohon,
se ei pala siinä, hirttäyttää puuhun, se ei kuole hirsipuuhunkaan;
vv. 67-114. -- Untamo kun ei saa poikaa hengiltä, kasvattaa sen
suuremmaksi, panee lasta hoitamaan, se kuolettaa lapsen, laittaa
kaskea hakkaamaan, se kaataa koko Untamon metsän; vv. 115-146.
-- Kolmanneksi työksi Kullervo määrätään aidan panoon. Sen panee
mahdottoman korkeaksi ja puipi sen perästä Untamon rukiit paljaaksi
pölyksi. Untamo viimein suuttuneena myöpi hänen turhasta hinnasta
Ilmariselle; vv. 147-190.
Kasvatti emo kanoja,
Koko joukon joutsenia,
Kanat aiallen asetti,
Joutsenet joelle saattoi;
Tuli kokko, niin kohotti, 5
Tuli haukka, niin hajotti,
Siipilintu, niin sirotti,
Yhen kantoi Karjalahan,
Toisen vei Venäjän maalle,
Kolmannen kotihin heitti. 10
Minkä vei Venäjän maalle,
Siitä kasvoi kaupanmiesi,
Minkä kantoi Karjalahan,
Siitä se Kalervo kasvoi,
Kunkapa kotihin heitti, 15
Se sikesi Untamoinen
Ison päiviksi pahoiksi,
Emon mielimurtehiksi.
Untamoinen verkot laski
Kalervon kalavetehen; 20
Kalervoinen verkot katsoi,
Kalat konttihin kokosi.
Untamo utala miesi
Sepä suuttui ja vihastui,
Laittoi miehet miekka vyölle, 25
Urohot ase kätehen,
Läksi suurehen sotahan,
Vasten veljeä omoa.
Kalervoisen kaunis minjä
Istui ikkunan lähellä, 30
Katsoi ulos ikkunasta,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Onko tuo savu sakea,
Vai onpi pimeä pilvi,
Noien peltojen perillä, 35
Kujan uuen ulkopäässä?"
Ei ollut ume umakka,
Eikäpä savu sakea,
Ne oli Untamon urohot,
Tulla suorivat sotahan. 40
Tulipa Untamon urohot,
Kaatoivat Kalervon joukon,
Talon polttivat poroksi,
Tasottivat tantereksi.
Jäi yksi Kalervon impi 45
Kera vatsan vaivaloisen,
Senpä Untamon urohot
Veivät kanssansa kotihin.
Oli aikoa vähäisen,
Syntyi pieni poikalapsi 50
Emollen osattomalle;
Miksi tuo nimitetähän?
Emo kutsui Kullervoksi,
Untamo sotijaloksi.
Pantihinpa poika pieni 55
Kätkyehen liekkumahan,
Liekkui päivän, liekkui toisen,
Jopa kohta kolmantena
Katkaisi kapalovyönsä,
Särki liekun lehmuksisen. 60
Kasvoi kuuta kaksi kolme,
Jopa kuuna kolmantena
Alkoi poika arvaella:
"Kunpa saisin suuremmaksi,
Kostaisin isoni kohlut, 65
Maksaisin emoni mahlat."
Untamo ajattelevi:
"Tästä saa sukuni surma,
Tästä kasvavi Kalervo,
Kunne tuo tuhottanehe?" 70
Pannahanpa puolikkohon,
Työnnetähän tynnyrihin,
Siitä vieähän vetehen,
Lasketahan lainehesen.
Käyähänpä katsomahan 75
Kahen kolmen yön perästä:
Poika oli pääsnyt puolikosta,
Istui aaltojen selässä,
Onkivi meren kaloja,
Merivettä mittoavi. 80
Untamo ajattelevi,
Mihin poika pantanehe:
Kokosi kovia puita,
Honkia sata-havuja,
Tulen puihin tuiskautti, 85
Roviohon roiskautti,
Pojan siihen paiskautti
Keskelle tulen palavan.
Paloi päivän, tuosta toisen,
Paloi päivän kolmannenki, 90
Käytihin katsastamahan:
Poika oli porossa polvin,
Kypenissä kyynäsvarsin,
Hiilikoukkunen käessä,
Millä tulta kiihottavi, 95
Hiiliä kokoelevi.
Untamo ä'itteleikse,
Mihin poika pantanehe,
Kunne tuo tuhottanehe,
Surma tuolle saatanehe: 100
Poika puuhun hirtetähän,
Tammehen ripustetahan.
Kului yötä kaksi kolme,
Aika on käyä katsomahan,
Joko Kullervo katosi, 105
Kuoli poika hirsipuuhun.
Ei ole Kullervo kaonnut,
Kuollut poika hirsipuuhun;
Poika puuta kirjoittavi
Pieni piikkonen käessä, 110
Koko puu kuvia täynnä,
Täynnä tammi kirjoitusta,
Siinä miehet, siinä miekat,
Siinä keihä'ät sivulla.
Mitä taisi Untamoinen 115
Tuon pojan katalan kanssa;
Piti viimeinki väsyä
Suorimasta surmiansa,
Kasvatella Kullervoinen
Orjapoikana omana. 120
Kun oli Kullervo kohonnut,
Saanut vielä vaaksan vartta,
Tuopa työlle työnnetähän,
Lapsen pienen katsontahan.
Katsoi lasta päivän, kaksi, 125
Siitä kohta kolmannella
Lapsen tau'illa tapatti,
Kätkyen tulella poltti.
Untamo ajattelevi:
"Ei tämä tähän sopiva, 130
Panenko kasken kaa'antahan?"
Pani kasken kaa'antahan.
Kullervo Kalervon poika
Suorihe kasken ajohon,
Parahasen parsikkohon, 135
Hirveähän hirsikköhön.
Niin huhuta heiahutti,
Vihellytti viuahutti,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Sini kaski kaatukohon, 140
Kuni ääni kuulunevi,
Kuni vierrevi vihellys!"
Untamoinen mies utala
Kävi tuota katsomahan:
Ei kaski kas'elle tunnu, 145
Ajamaksi nuoren miehen.
Untamo ajattelevi:
"Ei tämä tähän sopiva,
Hyvän hirsikön pilasi,
Kaatoi parsikon parahan; 150
Panenko aitojen panohon?"
Pani aitojen panohon.
Kullervo Kalervon poika
Läksi aitojen panohon,
Kohastansa kokkahongat 155
Aiaksiksi asettelevi,
Kokonansa korpikuuset
Seipähiksi seisottavi,
Laittoi aian aukottoman,
Veräjättömän kyhäsi. 160
Untamo osaelevi
Tulla tuota katsomahan,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei tämä tähän sopiva,
Aian nosti taivosehen, 165
Ylös pilvihin kohotti,
Ei tuosta ylitse pääse,
Eikä reiästä sisälle;
En tieä, mihin panisin,
Panenko puimahan rukihit?" 170
Kullervo Kalervon poika
Jo on puimassa rukihit,
Pui rukihit ruumeniksi,
Olet kaunoiksi kaotti.
Tulipa isäntä tuohon, 175
Kävi itse katsomahan:
Rukihit on ruumenina,
Olet kaunoina kahisi.
Untamo ä'itteleikse:
"Ei ole tästä raatajasta, 180
Kulle työlle työntänenki,
Työnsä tuhmin turmelevi."
Möi siitä Kalervon poian,
Pani kaupan Karjalahan,
Ilmariselle sepolle, 185
Takojalle taitavalle.
Minpä seppo tuosta antoi?
Äijän seppo tuosta antoi:
Viisi viikate-kulua,
Kuusi kuokan kuolioa. 190
Kahdesneljättä runo
Kullervo Ilmarisen talossa pannaan karjaa paimentamaan. Emäntä nauraa
saadaksensa leipoo ison kiven hänen eväskakkuunsa; vv. 1-22. --
Emäntä karjansa laitumelle laskiessa pyytää Luonnotarten ja metsän
haltiain sille onnea ja menestystä laittamaan; vv. 23-78. -- Hyvällä
puheella ja muillaki sanoilla kokee sitte saada otson rauhassa
elämään; vv. 79-122. -- Viimeiseksi rukoilee Ukon ja Kuippanan
näyttämään kovuutta otsolle, jos hyvistä sanoista ei tottelisi; vv.
123-164.
Kullervo Kalervon poika,
Sinisukka äijä on lapsi,
Jo kohta sepon ko'issa
Kysyi työtä iltaisella,
Kulle työlle työntyminen, 5
Raaolle rakentuminen;
Pantihinpa paimeneksi,
Sepon karjan kaitsijaksi.
Tuopa ilkoinen emäntä,
Sepän akka irvihammas, 10
Leipoi leivän paimenelle,
Kakun paksun paistelevi,
Kauran alle, vehnän päälle,
Keskelle kiven kutovi.
Kakun voiti voi-sulalla, 15
Kuoren rasvalla rakenti,
Pani orjallen osaksi,
Palaseksi paimenelle,
Itse orjoa opasti,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 20
"Ellös tätä ennen syökö
Karjan mentyä metsälle!"
Siitä Ilmarin emäntä
Laittoi karjan laitumelle,
Sanovi sanalla tuolla, 25
Lausui tuolla lausehella:
"Lasken lehmäni leholle,
Maion antajat aholle,
Työnnän kuuta ottamahan,
Talia tavottamahan, 30
Ahomailta auke'ilta,
Leve'iltä lehtomailta,
Korke'ilta koivikoilta,
Hopeisilta saloilta."
"Etelätär luonnon eukko, 35
Suvetar valio vaimo,
Hongatar hyvä emäntä,
Katajatar kaunis neiti,
Pihlajatar piika pieni,
Tuometar tytär Tapion! 40
Katso'ote karjoani,
Viitsiöte viljoani,
Kesä kaikki kaunihisti,
Lehen aika leppeästi,
Jotta karja kaunistuisi, 45
Eistyisi emännän vilja,
Hyvän-suovan mieltä myöten,
Pahan-suovan paitsi mieltä."
"Suvetar valio vaimo,
Etelätär luonnon eukko! 50
Käy nyt, syötä karjoani,
Raavahiani ravitse,
Syöttele metisin syömin,
Juottele metisin juomin,
Heraisilta hettehiltä, 55
Läikkyviltä lähtehiltä,
Kultaisilta kunnahilta,
Hopeisilta ahoilta."
"Mielikki metsän miniä,
Tellervo Tapion neiti! 60
Kaitse karja kaunihisti,
Viitsi vilja virkeästi,
Varjele vahingon teiltä,
Kaitse kaikista pahoista,
Ettei tuskihin tulisi, 65
Häpeähän hämmentyisi,
Sorkka suohon sorkahtaisi,
Hettehesen herkähtäisi."
"Päivän mennessä majoille,
Iltalinnun laulellessa, 70
Saata karjani kotihin
Utarilla uhkuvilla,
Nisillä pakottavilla;
Koissa on hyvä ollaksensa,
Maa imara maataksensa, 75
Vaimot valkean tekevät
Nurmelle mesinukalle,
Maalle marjanvartiselle."
"Otsonen metsän omena,
Mesikämmen käyretyinen! 80
Tehkämme sulat sovinnot,
Rajarauhat rapsakamme,
Ettet sorra sontareittä,
Kaa'a maion kantajata,
Tänä suurena suvena, 85
Luojan lämminnä kesänä."
"Käyös kaarten karjamaita,
Piilten piimäkankahia,
Kierten kellojen remua,
Ääntä paimenen paeten! 90
Kuulisitko kellon äänen,
Tahi torven toitotoksen,
Tunge korvasi kulohon,
Paina pääsi mättähäsen,
Tahi korpehen kokeos, 95
Muille kummuille kuvahu,
Jott' ei kuulu karjan kello,
Eikä paimenen pakina!"
"Kun sulle halu tulevi,
Syöä mielesi tekevi, 100
Syö'ös sieniä metsästä,
Murra muurahais-kekoja,
Juuria punaisen putken,
Metsolan mesipaloja,
Ilman ruoka-ruohoittani, 105
Minun henki-heinittäni!"
"Kun ma otsona olisin,
Mesikämmennä kävisin,
En mä noin asuisikkana
Aina akkojen jaloissa; 110
Onhan maata muuallaki,
Tarhoa ta'empanaki,
Soita kyllin sorkutella,
Viiakkoa viiletellä."
"Niin teemme sulat sovinnot, 115
Iki rauhat ratkoamme;
Vaan jos tahtonet tapella,
Eleä soan tavalla,
Tapelkamme talvikauet,
Lumi-ajat luskailkamme, 120
Sinisen salon sisässä,
Korven kuulun kainalossa!"
Siitä Ilmarin emäntä
Vielä tuon sanoiksi virkki:
"Oi Ukko ylijumala! 125
Kun kuulet toen tulevan,
Muuta muiksi lehmäseni,
Kamahuta karjaseni,
Kiviksi minun omani,
Kantoloiksi kaunoseni, 130
Kumman maita kulkiessa,
Vantturan vaeltaessa."
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kuippana metsän kuningas!
Korjaele koiriasi, 135
Raivaele rakkiasi,
Käske koirasi koloihin,
Rakkisi rapaja kiinni,
Kultaisihin kytky'ihin,
Hihnoihin hope'isihin, 140
Jott' ei piiloa pitäisi,
Häpehiä hämmentäisi."
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Ei vielä sitä varone,
Ukko kultainen kuningas, 145
Hope'inen hallitsia!
Paina panta pihlajainen
Ympäri nenän nykerän,
Kun ei pihlaja pitäne,
Niin sä vaskesta valata, 150
Jos ei vaski vahva liene,
Panta rautainen rakenna!"
"Lepy jo lehto, kostu korpi,
Lempeä salo sininen,
Anna rauha raavahille, 155
Sorkka-säärille sovinto,
Tänä suurena suvena,
Herran hellennä kesänä!"
Siitä Ilmarin emäntä
Lehmät läävästä lähetti, 160
Laski karjan laitumelle,
Pani paimenen perähän,
Orjan lehmien ajohon,
Kullervoisen kaitsentohon.
Kolmasneljättä runo
Kullervo valittelee päiviänsä, kun oli paimenen huonoon virkaan
pantu, ottaa sitte iltapuolella leivän laukustansa, alkaa leikata ja
särkee veitsensä kiveen, jonka emäntä oli sisään leiponut; vv. 1-24.
-- Suuttuneena emännän pilkasta ja veitsensä särkymisestä Kullervo
miettii kostoa ja saapi sekä varikselta että korpilta neuvoa siihen;
vv. 25-54. -- Hävittää Ilmarisen koko karjan, kerää lauman susia ja
karhuja, jotka yöksi ajaa karjan sijasta kotiin ja loihtii Ilmarisen
emännän repimään; vv. 55-82. -- Ilmarisen emäntä kuultua torven
äänen lähtee karjaa vastaan ottamaan ja lypsämään, jossa metsänpedot
paikalla repivät hänen kuoliaksi; vv. 83-120.
Kullervo Kalervon poika
Otti konttihin evästä,
Läksi lehmien ajohon,
Sanan virkki vierressänsä:
"Voi minä polonen poika! 5
Jo minä johonki jouvuin:
Härän hännän paimeneksi,
Vasikkojen vaalijaksi,
Joka suon on sotkijaksi,
Maan pahan mateliaksi." 10
Kulki kangasta kavuten,
Päätyi päivän rintehesen,
Lintunen lehosta lauloi,
Pieni lintu pensahasta:
"Jo oisi aika orjan syöä, 15
Isottoman illastella."
Kullervo Kalervon poika
Ajoi lehmänsä levolle,
Itse istui mättähälle,
Otti leivän laukustansa, 20
Veti veitsensä tupesta,
Leivän leikkaellaksensa,
Veitsi vierähti kivehen,
Kajahutti kalliohon.
Kullervo Kalervon poika 25
Katselevi veitsyttänsä,
Itse päätyi itkemähän,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Yks' oli veitsi veikkoutta,
Yksi rauta rakkautta, 30
Ison saamoa eloa,
Vanhemman varustamoa,
Senki katkaisin kivehen,
Karahutin kalliohon,
Leipähän pahan emännän, 35
Pahan vaimon paistamahan."
"Millä nyt maksan naisen naurun,
Naisen naurun, piian pilkan,
Akan ilkeän evähät,
Pahan vaimon paistannaiset?" 40
Varis vaakkui varvikosta,
Varis vaakkui, korppi koikkui:
"Oi on kurja kullansolki!
Ota vitsa viiakosta,
Aja suolle sorkkasääret, 45
Lehmät liejuhun levitä,
Puolen suurille susille,
Toisen korven kontioille."
"Kaikoa suet kokohon,
Karhut kaikki katrahasen, 50
Aja karjana kotihin,
Kirjavana kartanolle;
Sillä maksat naisen naurun,
Pahan vaimon parjaukset."
Kullervo Kalervon poika 55
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Malta, malta Hiien herja!
Jos itken isoni veistä,
Vielä itkenet itsekin,
Itket lypsy-lehmiäsi." 60
Otti vitsan viiakosta,
Koivun korvesta tapasi,
Ajoi lehmät liettehesen,
Härät murtohon murenti,
Puoliksi susien syöä, 65
Puolen korven kontiojen,
Suet lausui lehmäsiksi,
Karhut karjaksi saneli,
Minkä pisti Pienikiksi,
Kunka Kyytäksi kyhäisi. 70
Lonkui päivä luotehelle,
Kulki kuusikon tasalle,
Tuo pahanen paimen raiska,
Kullervo Kalervon poika,
Ajoi kontiot kotihin, 75
Susikarjan kartanolle,
Vielä neuvoi karhujansa,
Susillensa suin puheli:
"Repäise emännän reisi,
Pure puoli pohkeata, 80
Kun tulevi katsomahan,
Lyykistäikse lypsämähän!"
Kullervo Kalervon poika
Jo kohta kotimäellä
Lujahutti luikullansa, 85
Toitahutti torvellansa,
Kolmasti kotimäellä,
Kuuesti kujoisten suussa.
Tuop' on Ilmarin emäntä,
Sepon akka, selvä nainen, 90
Kuuli soitannan kujalta,
Kajahuksen kankahalta,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Ole kiitetty Jumala! 95
Torvi soipi, karja saapi;
Orja soitellen tulevi,
Toitatellen torvettavi."
Itse pistihe pihalle,
Kaapsahutti kartanolle, 100
Sai siitä savupanolle,
Tuosta lypsylle tulevi.
Lyhmistäikse lypsämähän,
Heitäikse heruttamahan,
Susi päälle suimistihe, 105
Karhu päälle kuopaisihe,
Puri puolen pohkeata,
Katkoi kannan sääriluusta.
Siitä Ilmarin emäntä,
Tuo takojan tarkka nainen, 110
Vieri kohta kuoliaksi,
Kaatui kattila-noeksi,
Oman pirttinsä pihalle,
Kapehille kartanoille.
Se oli meno naisen nuoren, 115
Kanssa kaunihin emännän,
Jot' oli viikon valvateltu,
Vuosin kuusin kuulusteltu
Ilmarin iki iloksi,
Sepon kuulun kunnioiksi. 120
Neljäsneljättä runo
Iloten ja riemuten pakenee Kullervo Ilmarisen kodista. Ilmarinen
tapaa puolisonsa hengettömänä ja tulee siitä kovin surulliseksi;
vv. 1-24. -- Kullervo päivän korpia astuttua illalla valittaa
orpouttansa sekä muuta onnettomuuttansa ja päättää lähteä kostamaan
Untamolle sukunsa surmasta; vv. 25-54. -- Metsän eukko tulee matkalla
Kullervoa vastaan ja kertoo hänen vanhempansa ei vielä kuolleen, vaan
elävän Lapin rajalla, jonne neuvoo häntä matkustamaan; vv. 55-94.
-- Kullervo löytää vanhempansa ja saapi äitiltänsä kuulla vanhemman
sisarensa marjaan lähteneen ja sillä matkalla tietämättömiin
kadonneen; vv. 95-152.
Kullervo Kalervon poika,
Sinisukka äijä on lapsi,
Läksi soitellen seposta,
Ilon lyöen Ilman mailta,
Suo sorahti, maa järähti, 5
Kangas vastahan kajahti,
Kullervoisen soitantoa,
Ilkeän ilon pitoa.
Kuului se sepon pajahan,
Seppo seisottui pajassa, 10
Sai pihalle kuulemahan,
Mikä soitanta salolla.
Jo näki toet totiset,
Valehettomat vakaiset,
Näki naisen nukkunehen, 15
Kaunoisensa kaatunehen,
Kaatunehen kartanolle,
Kellistynehen keolle.
Siihen seppo seisottihen
Syämmellä synkeällä, 20
Puuttui yöksi itkemähän,
Viikoksi vetistämähän,
Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Itse Kullervo käveli, 25
Astui eelle jonne kunne,
Päivän korpia kovia,
Hiien hirsikankahia;
Illan tullen, yön pimeten,
Päätyi maahan mättähälle. 30
Siinä istuvi isoton,
Armoton ajattelevi:
"Kotihinsa muut menevät,
Majoillensa matkoavat;
Mull' on korvessa kotini, 35
Tuulessa tulisijani."
"Piennä mun isoni jätti,
Matalana maammoseni,
Jätti jäisille jälille,
Pyöriville portahille, 40
Joka suohon sortumahan,
Likahan litistymähän."
"Vaan en nyt iällä tällä,
Viel' en suohon sorrukkana;
Enmä sinnes suohon sorru, 45
Kunnes kannan kahta kättä,
Viittä sormea viritän,
Kynttä kymmenen ylennän."
Juohtui juoni mielehensä,
Puuttui aivohon ajatus, 50
Käyä Untamon kylässä,
Kostoa isonsa kohlut,
Ison kohlut, maammon mahlat,
Itsensä pahoin piännät.
Jopa tuosta toisna päänä 55
Kullervo Kalervon poika
Astui eelle matkoansa,
Kohti Untamon kotia,
Tuli akka vastahansa,
Siniviitta viian eukko, 60
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kunne läksit Kullervoinen?"
Kullervo Kalervon poika
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Läksin tuonne toisialle, 65
Tuonne Untamon tuville;
Juohtui juoni mieleheni,
Puuttui aivohon ajatus,
Kostoa isoni kohlut,
Ison kohlut, maammon mahlat, 70
Polttoa tuvat tuhaksi,
Kypeniksi kyyätellä."
Akka tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole surmattu sukusi;
On sulla iso elossa, 75
Maammo mailla tervehenä,
Lapin laajalla rajalla,
Kalalammin laitehella."
"Astut päivän, tuosta toisen,
Astut kohta kolmannenki, 80
Kulet kohti luotehesen,
Vaara vastahan tulevi,
Sie astut alatse vaaran,
Käyt vaaran vasenta puolta;
Tuostapa joki tulevi 85
Oikealle puolellesi,
Käyt siitä joen sivua,
Kolmen kosken kuohumitse,
Tulet niemen tutkamehen,
Pää'yt päähän pitkän kaiskun, 90
Tupa on niemen tutkamessa,
Kalasauna kaiskun päässä,
Siinäpä iso elävi,
Siinä kaunis kantajasi."
Kullervo Kalervon poika 95
Läksi tuosta astumahan,
Astui päivän, tuosta toisen,
Kulki kohti luotehesen,
Tuli niemen tutkamehen,
Päätyi pitkän niemen päähän; 100
Tupa oli niemen tutkamessa,
Kalasauna kaiskun päässä.
Meni hän tupahan tuosta,
Eipä tunneta tuvassa:
"Mistä vieras veen takainen, 105
Kusta kulkija kotosin?"
"Etkö tunne poikoasi,
Muista lastasi omoa,
Jonka Untamon urohot
Veivät kanssansa kotihin, 110
Ison vaaksan varrellisna,
Emon värttinän pituisna?"
Emo ennätti sanoa,
Vaimo vanha lausuella:
"Ohoh poikani poloinen, 115
Ohoh kurja Kullervoni,
Ettäpäs elävin silmin
Näitä maita matkaelet!
Kun jo itkin kuolleheksi,
Jo kauvan kaonneheksi." 120
"Kaks' oli poikoa minulla,
Kaksi kaunoista tytärtä,
Niist' oli osattomalta
Kaksi vanhinta kaonnut,
Poika suurehen sotahan, 125
Tyttö tietämättömihin;
Poikani tuli takaisin,
Tyttö ei se tullekkana."
"Läksi marjahan metsälle,
Alle vaaran vaapukkahan, 130
Sinneppä kana katosi,
Lintu kuoli liioin surmin,
Surmihin sanattomihin,
Nimen tietämättömihin."
"Kenpä tuota etsimähän? 135
Kenpä muu, jos ei emonsa.
Läksin mie emo polonen
Etsimähän tyttöäni,
Etsin päivän, etsin toisen,
Etsin kohta kolmannenki, 140
Nousin suurelle mäelle,
Korkealle kompakolle,
Huusin tuosta tyttöäni,
Kaonnutta kaihoelin.
Vaarat vastaten saneli, 145
Kankahat kajahtelivat:
'Elä huua tyttöäsi,
Elä huua, hoilaele!
Ei se saa sinä ikänä,
Ei paloa polvenansa, 150
Emon entisen tiloille,
Taaton vanhan valkamoille.'"
Viidesneljättä runo
Kullervo vanhempainsa kodissa, samoin kuin ennen Untolassa,
toimittelee töitänsä takaperoisesti; isä sitte viimein laittaa
hänen veronvienti-matkalle; vv. 1-24. -- Palatessansa tapaa tytön
matkallansa, jota pyytää rekeensä, tyttö ei lähde, vaan vastaa
hänelle tylysti; Kullervo väkivallalla koppaa tytön rekeensä ja
houkuttelee sen sitte lahjoillansa yöksi kanssansa jäämään; vv.
25-62. -- Aamulla jälkeen tyttö, kyseltyä oudon sulhonsa sukua,
tulee tuntemaan hänen omaksi veljeksensä ja kauhistuu sitte niin
naimakaupoistansa, että paikalla juoksee ja hukutaikse kuohuvaan
koskeen; vv. 63-92. -- Kullervo mielituskissaan repii rekensä rikki,
ratsastaa sitte kotiin äitillensä kertomaan sitä kauhistusta, kun
oli oman tuntemattoman sisarensa kanssa naimiskauppoihin ruvennut,
ja miettii lopettaa itsensä, mutta samassa muistaa Untamoisen vielä
kostamatta olevan; vv. 93-134.
Kullervo Kalervon poika,
Sinisukka äijä on lapsi,
Sai tuosta elelemähän
Alla varjon vanhempien,
Ei saanut älyämähän, 5
Miehen mieltä ottamahan.
Poika työlle työnteleikse,
Nuotan suuren souantahan,
Souti poikki puiset hangat,
Venon haapaisen hajotti. 10
Sai Kalervo katsomahan,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei sinusta soutajaksi,
Mene nuotan tarvontahan!"
Meni nuotan tarvontahan, 15
Tarpoi nuotan tappuroiksi,
Ruumeniksi pullot rouhi,
Selykset paloin paloitti.
Sai Kalervo katsomahan,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 20
"Ei sinusta tarpojaksi,
Lähe viemähän vetoja,
Maajyviä maksamahan,
Lienet matkassa parempi."
Kullervo Kalervon poika, 25
Vietyä veot perille,
Maksettua maajyväset,
Rekehensä reutoaikse,
Alkoi kulkea kotihin,
Matkata omille maille. 30
Iski virkkua vitsalla,
Heläytti helmivyöllä,
Ajavi karettelevi;
Neiti vastahan tulevi
Noilla Pohjan kankahilla, 35
Lapin laajoilla rajoilla.
Kullervo Kalervon poika
Sanojansa säätelevi:
"Käy neito rekoseheni,
Armas alle vilttieni!" 40
Neiti vastahan sanovi,
Tinarinta riuskuttavi:
"Vilu on olla viltin alla,
Kolkko korjassa eleä."
Kullervo Kalervon poika, 45
Sinisukka äiön lapsi,
Koppoi neion korjahansa,
Reualti rekosehensa.
Neiti tuossa noin sanovi:
"Kun et päästä pois minua, 50
Polen poikki pohjalauat,
Levittelen liistehesi."
Kullervo Kalervon poika
Aukaisi rahaisen arkun,
Näytteli hope'itansa, 55
Verkaliuskoja levitti,
Kultasuita sukkasia,
Vöitänsä hopeapäitä.
Verat veivät neien mielen,
Raha muutti morsiamen, 60
Hopea hukuttelevi,
Kulta kuihauttelevi.
antoi Jumala aamun,
Toi Jumala toisen päivän,
Niin neiti sanoiksi virkki: 65
"Mist' olet sinä sukuisin,
Lienet suurtaki sukua,
Isoa isän aloa?"
Kullervo Kalervon poika
Sanan virkkoi, noin nimesi: 70
"En ole sukua suurta,
Enkä suurta, enkä pientä,
Olen kerran keskimäistä,
Kalervon katala poika;
Vaan sano oma sukusi, 75
Jos olet sukua suurta."
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"Mie olen Kalervon tyttö;
Läksin marjahan metsälle,
Sinne mie kana katosin 80
Kuolemahan korven päähän,
Kaatumahan kankahalle,
Enkä kuollut kuitenkana,
En mä kalkinen kaonnut,
Näille päivin päätymättä, 85
Näille juonin joutumatta!"
Sai toki sanoneheksi,
Heti repsahti re'estä,
Siitä juoksihe jokehen,
Kosken kuohu'un kovahan, 90
Siihen surmansa sukesi,
Kuolemansa kohtaeli.
Kullervo Kalervon poika
Pyyhältihe korjastansa,
Veitsin länkensä levitti, 95
Rauoin rahnoi rahkehensa;
Hyppäsi hyvän selälle,
Ajavi palasen maata,
Päätyvi ison pihoille,
Oman taaton tanterille, 100
Vähän kuollutta parempi,
Kaonnutta kaunihimpi.
Emo päätyvi pihalle,
Ennätti emo kysyä,
Vanhempansa tutkaella: 105
"Mi sinulla poikaseni?
On kuin Tuonelta tulisit,
Manalalta matkoaisit."
Kullervo Kalervon poika
Sanan virkkoi, noin nimesi: 110
"Jo on kummat kuulumassa,
Taikeat tapahtununna,
Kun pi'in oman sisaren,
Turmelin emon tuoman."
"Se jo surmansa sukesi 115
Koskehen kohisevahan,
Itse tuot' en tieäkkänä,
Kunne kurja kuoletaime,
Suuhun ulvovan sutosen,
Vainko vatsahan valahan." 120
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Ellös sinä sinne menkö,
Onpa suurta Suomen nientä,
Sankkoa Savon rajoa,
Piillä miehen piilojansa, 125
Hävetä pahoja töitä."
Kullervo Kalervon poika
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Enkä piile, en pakene,
Viel' on Unto oikeana, 130
Mies katala kaatamatta,
Kostamatta taaton kohlut,
Taaton kohlut, maammon mahlat,
Itseni hyvin piännät."
Kuudesneljättä runo
Kullervo valmistaikse Untolaa sotimaan, enemmin toivomalla kuin
pelkäämällä siinä sodassa itsensäki kaatuvan; vv. 1-24. --
Hyvästi-jättöä tehdessään kysyy ensin isältä, sitte veljeltä ja
sisareltaan, itkisivätkö häntä, jos kuulisivat kuolleeksi; ei kukaan
niistä lupaa häntä itkeä; vv. 25-56. -- Viimeiseksi kysyy äitiänsä,
itkisikö hänkään kuollutta poikaansa. Äiti vastaa kyllä paljonki
itkevänsä, jos kuulisi Kullervonsa kuolleeksi; vv. 57-82. -- Untolan
matkalla saapi Kullervo sanoja toisen toisensa perästä, ensin
isänsä sitte veljensä ja sisarensa kuolleen; niistä huolimatta hän
vaan kulkee edelleen; vv. 83-118. -- Kuultua jo viimein äitinsäki
kuolleen äsken Kullervo tulee kovin surulliseksi ja käskee häntä,
miten parhaiten taidettiin, maahan laittaa; itse hän vaan pitkitti
matkaansa Untolaan; vv. 119-144. -- Perille tultua kaataa Untamon
väkenensä ja palajaa sitte autioon kotiinsa. Jonkun ajan ensin
itkettyänsä lähtee viimein metsästä itselleen ruokaa hankkimaan ja
joutuu matkallansa juuri sille paikalle, jossa oli tuntemattoman
sisarensa kanssa elellyt; vv. 145-176. -- Tempaa miekkansa tupesta,
asettaa sen perin maahan ja syöksee sitte rinnoin kärkeä vasten,
sillä tavoin lopun onnettomasta elämästänsä tehden; vv. 177-202.
Kullervo Kalervon poika,
Sinisukka äijä on lapsi,
Siitä suorikse sotahan,
Valmistaikse vainotielle,
Hetken miekkoa hioen, 5
Kärestäen keihoansa.
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Ellös poikani poloinen
Saako suurehen sotahan,
Menkö miekan melskehesen! 10
Ken suotta sotahan saapi,
Tahallansa tappelohon,
Se soassa surmatahan,
Tapetahan tappelossa."
Kullervo Kalervon poika 15
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En mä silloin suohon sorru,
Enkä kaa'u kankahalle,
Kun sorrun sotatiloille,
Kaa'un miekan kalskehesen; 20
Sorea sotahan kuolla,
Äkin poika pois tulevi,
Potematta pois menevi,
Laihtumatta lankeavi."
Kohta lähtevi ko'ista, 25
Sanovi sanan isolle:
"Hyvästi hyvä isoni!
Itketkö sinä minua,
Koskas kuulet kuolleheksi,
Kansasta kaonneheksi?" 30
Tuon isä sanoiksi virkki:
"En minä sinua itke,
Jospa kuulen kuolleheksi,
Onhan mulla toinen poika,
Poika paljoa parempi, 35
Äijeä älykkähämpi."
Virkkoi siitä veikollensa:
"Jää hyvästi veikkoseni!
Itketkö sinä minua,
Koskas kuulet kuolleheksi?" 40
Veikko tuon sanoiksi virkki:
"En itke minä sinua,
Saan minä mokoman veljen,
Suun savesta, pään kivestä,
Veljen paljoa paremman, 45
Äijeä älykkähämmän."
Virkkoi siitä siskollensa:
"Hyvästi sisarueni!
Itketkö sinä minua,
Koskas kuulet kuolleheksi?" 50
Noin sisar sanoiksi virkki:
"En itke minä sinua,
Josko kuulen kuolleheksi,
Veli on minulla toinen,
Veli paljoa parempi, 55
Kahta mointa kaunihimpi."
Kullervo Kalervon poika
Sanoi siitä äitillensä:
"Äitiseni, armaiseni,
Minun kaunis kantajani! 60
Itketkö sinä minua,
Koskas kuulet kuolleheksi,
Kansasta kaonneheksi,
Sortuneheksi suvusta?"
Tuon emo sanoiksi virkki: 65
"Ohoh poikani poloinen,
Et älyä äitin mieltä,
Et tunne emon syäntä!
Itkenpä minä sinua,
Kun sun kuulen kuolleheksi, 70
Väestä vähenneheksi,
Sortuneheksi suvusta,
Itken tulville tupamme,
Siltalauat lainehille,
Kujat kaikki kuurullani, 75
Läävät länkämöisilläni."
"Mit' en itkeä ilenne,
Kut' en voine voivotella,
Itkeä inehmisissä,
Itken saunassa saloa, 80
Yliset kulasvesille,
Saunan lauat lainehille."
Kullervo Kalervon poika
Kulki soitellen sotahan,
Vieri viestinen jälestä: 85
"Jo iso kotona kuoli,
Käyppäs tuota katsomahan,
Kuinka kuollut hauatahan!"
Kullervo Kalervon poika
Hänpä varsin vastaeli: 90
"Kun lie kuollut kuolkahansa,
On siellä kotona ruuna,
Millä maahan vietäkähän,
Kalmahan katettakahan."
Soitti suolla mennessänsä, 95
Kulahutteli kulossa,
Saatihin sana jälestä:
"Jo veli kotona kuoli,
Käyppäs tuota katsomahan,
Kuten kuollut hauatahan!" 100
Kullervo Kalervon poika
Hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa,
On siellä ori kotona,
Millä maahan vietäkähän, 105
Kalmahan katettakahan."
Soitti suolla mennessänsä,
Kajahutti kankahalla,
Sai sanoma korvihinsa:
"Jo sisar kotona kuoli, 110
Käyppä tuota katsomahan,
Kuten kuollut hauatahan!"
Kullervo Kalervon poika
Hänpä varsin vastaeli:
"Kun lie kuollut, kuolkahansa, 115
On siellä kotona tamma,
Millä maahan vietäkähän,
Kalmahan katettakahan."
Soitti soilla, soitti mailla,
Patakoitteli paloilla, 120
Sai sanoma korvihinsa:
"Kuoli ehtoinen emosi,
Käyppäs tuota katsomahan,
Miten miero hautoavi!"
Kullervo Kalervon poika 125
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minä poloinen poika,
Voi poika polon alainen,
Kun kuoli emo minulta,
Kaatui kaunis kantajani, 130
Enk' ollut luona luopuessa,
Läsnä hengen lähtiessä."
"Kuollut koissa pestäköhön
Saksan saipua-vesillä,
Silkkihin si'eltäköhön, 135
Palttinoihin pantakohon,
Siitä maahan pantakohon,
Kalmahan katettakohon,
Itkuvirsin vietäköhön,
Laulaen las'ettakohon, 140
Itse en kotihin joua,
Viel' on Unto kostamatta,
Mies katala kaatamatta,
Ilkeä hävittämättä."
Meni soitellen sotahan, 145
Ilon lyöen Untolahan,
Kaatoi Untolan urohot,
Tuvat poltteli poroksi,
Kivet jätti kiukahia,
Pitkät pihlajat pihoja. 150
Kääntyvi kotihin tuosta
Ison entisen eloille,
Tupa on tyhjä tultuansa,
Autio avattuansa.
Antoi kättä hiilokselle, 155
Hiilet kylmät hiiloksessa,
Pisti kättä kiukahalle,
Kivet kylmät kiukahassa.
Loihen siitä itkemähän,
Itki päivän, itki toisen, 160
Päivälläpä kolmannella
Ylös korpehen kohosi
Evähiä etsimähän,
Antia anelemahan.
Kävi matkoa vähäisen, 165
Astui tietä pikkaraisen,
Tapahtui sijalle sille,
Tuli tuolle saarekselle,
Kuss' oli piian pillannunna,
Turmellut emonsa tuoman. 170
Siin' itki ihana nurmi,
Aho armahin valitti,
Nuoret heinät hellitteli,
Kuikutti kukat kanervan,
Tuota piian pillamusta, 175
Emon tuoman turmellusta.
Kullervo Kalervon poika
Tempasi terävän miekan,
Tupestansa tuiman rauan;
Katselevi, kääntelevi, 180
Arvelee, ajattelevi,
Tokko tuon tekisi mieli
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa.
Miekka mietti miehen mielen, 185
Arvasi uron pakinan,
Vastasi sanalla tuolla:
"Mikäpä minun olisi
Syöä syyllistä lihoa,
Viallista verta juoa, 190
Syön lihoa syytöntäki,
Juon verta viatontaki."
Kullervo Kalervon poika
Perän painoi kankahasen,
Kären käänti rintahansa, 195
Itse iskihe kärelle,
Siihen surmansa sukesi,
Kuolemansa kohtaeli.
Se oli surma nuoren miehen,
Kuolema Kalervon poian, 200
Loppu ainakin urosta,
Kuolema kova-osaista.
Seitsemäsneljättä runo
Ilmarinen kauvan Tuonelaan joutunutta naistansa itkettyä viimein
päättää kullasta takoa uuden puolison itsellensä. Työ ei kuitenkaan
ensi yrityksellä ota oikein onnistuaksensa; vv. 1-46. -- Äsken
kolmannella yrityksellä toivottu kulta-neito lähtee ahjosta. Sille
seppä sitte takoo kädet, jalat, suun, silmät ja korvat, mutta henkeä
ei saa neitosellensa, ei sanoja suuhun eikä suloa silmään; vv. 47-72.
-- Ilmarinen laittaa kultaneiden yöksi viereensä, mutta havaitsee
pian mieliharmiksensa siitä ei olevan puolisoksi; se kylkensä, joka
oli neittä vasten, pian oli kokonaan vilustua; vv. 73-94. -- Seppo
sitte viepi kultaneitonsa Väinämöiselle, joka heti nähtyänsä sanoo
sen hänellen ei sopivan, ja kehottaa Ilmarista viemään sitä vieraille
maille, siellä kulta ehkä saisi halukkaampia kosijoita; vv. 95-138.
Se on seppo Ilmarinen
Naista itki illat kaiket,
Yöt itki unettomana,
Päivät einehettömänä,
Eikä kääntynyt käessä 5
Vaskinen vasaran varsi,
Kuulunut pajasta kalke
Yhen kuuhuen kululla.
Itki kuuta kaksi, kolme,
Niinpä kuulla neljännellä 10
Poimi kultia mereltä,
Hopehia lainehilta.
Työnti kullat kuumentohon,
Ajoi ahjohon hopeat,
Otti orjat lietsomahan, 15
Palkkalaiset painamahan,
Itse ahjoa kohenti
Hiilikoukkunen käessä,
Pyyti kullaista kuvoa,
Hope'ista morsianta. 20
Katsoi ahjonsa alusta,
Lietsehensä liepehiä,
Mitä ahjosta ajaikse,
Tungeikse tulisijasta.
Uuhi ahjosta ajaikse, 25
Lähetäikse lietsehestä,
Karva kulta, toinen vaski,
Kolmas on hopea karva;
Muut tuota ihastelevi,
Ei ihastu Ilmarinen. 30
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Se susi sinua toivoi!"
Työntävi tulehen uuhen,
Laittoi orjat lietsomahan,
Itse ahjoa kohenti 35
Hiilikoukkunen käessä.
Katsoi ahjonsa alusta,
Lietsehensä liepehiä,
Mitä ahjosta ajaikse,
Tungeikse tulisijasta. 40
Varsa ahjosta ajaikse,
Lähetäikse lietsehestä,
Harja kulta, pää hopea,
Kaikki vaskesta kaviot;
Muut tuota hyvin ihastui, 45
Ei ihastu Ilmarinen.
Siitä seppo Ilmarinen
Varsan työntävi tulehen,
Pani orjat lietsomahan,
Itse ahjoa kohenti. 50
Katsoi ahjonsa alusta,
Lietsehensä liepehiä,
Mitä ahjosta ajaikse,
Lähetäikse lietsehestä.
Neiti ahjosta ajaikse, 55
Letti kulta lietsehestä,
Pää hopea, kassa kulta,
Varsi kaikki kaunokainen;
Muut tuota pahoin pelästyi,
Ei pelästy Ilmarinen. 60
Siitä seppo Ilmarinen
Takoi kullaista kuvoa,
Jalat laati neitoselle,
Jalat laati, käet kuvasi,
Eipä jalka nousekkana, 65
Käänny käet syleilemähän.
Takoi korvat neiollensa,
Eipä korvat kuulekkana,
Niin sovitti suun sorean,
Suun sorean, sirkut silmät, 70
Saanut ei sanoa suuhun,
Eikä silmähän suloa.
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Oisi tuo sorea neito,
Kun oisi sanallisena, 75
Mielellisnä, kielellisnä."
Saattoi siitä neitosensa,
Tuon on kultaisen kuvansa,
Utuisehen uutimehen,
Itse vierehen venähti 80
Sulkkuisille vuotehille,
Pehme'ille pää-aloille.
Siinä yön levätessänsä
Kyllä peitettä kysyvi
Maata kera puolisonsa, 85
Tuon on kultaisen kuvansa:
Se oli kylki kyllä lämmin,
Ku oli vasten vaippoansa,
Se oli jääksi jäätymässä,
Ku oli nuorta neittä vasten. 90
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Ei tämä hyvä minulle;
Vienen neien Väinölähän,
Väinämöiselle varaksi."
Siitä seppo Ilmarinen 95
Viepi neien Väinölähän,
Sanoi sinne saatuansa:
"Oi sie vanha Väinämöinen,
Tuossa on sinulle tyttö
Kovin kaunis katsannolta, 100
Ei ole suuri suun piolta,
Eikä leuoilta leveä."
Vaka vanha Väinämöinen
Katsahti kuvoa tuota,
Luopi silmät kullan päälle, 105
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miksi tuot minulle tuota,
Tuota kullan kummitusta?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Miksi muuksi, kun hyväksi, 110
Ikuiseksi ystäväksi,
Kainaloiseksi kanaksi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Oi on seppo veikkoseni!
Tunge neitosi tulehen, 115
Tao kaikiksi kaluiksi,
Tahi vie Venäehelle,
Saata Saksahan kuvasi,
Rikkahien riian naia,
Suurien soan kosia; 120
Ei sovi minun suvulle,
Ei minullen itselleni,
Naista kullaista kosia,
Hope'ista huolitella."
Siitä kielti Väinämöinen, 125
Epäsi suvannon sulho,
Kullalle kumartamasta,
Hopealle horjumasta;
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 130
"Elkätte pojat poloiset,
Vasta kasvavat urohot,
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana,
Naista kullaista kosiko, 135
Hope'ista huolitelko,
Kylmän kulta kuumottavi,
Vilun huohtavi hopea."
Kahdeksasneljättä runo
Ilmarinen lähtee Pohjolaan, ilmoittaa naisensa kuolleen, pyytää
Pohjolan emännältä sen nuorempaa tytärtä vaimoksensa; vv. 1-32.
-- Pohjolan emäntä pahoillaan siitä, kun oli vanhemmankaan
tyttärensä Ilmariselle antanut, toista ei jo enään lupaakkaan
hänelle. Pahoittavan vastauksen saapi seppo sitte tytöltäki, kun
puhuttelee sitä puolisoksensa; vv. 33-56. -- Tytön mieltä kysymättä
Ilmarinen suutuksissaan ryöstää sen rekeensä ja lähtee matkaan.
Tyttö suruissaan itkee ja toivottelee itseänsä jos minnekki, kun
vaan pääsisi Ilmarisesta erilleen; vv. 57-92. -- Yöpaikkaan tultua
syrjäinen mies Ilmarisen nukkuessa alkaa tytön kanssa hilastella.
Ilmarinen siitä kovin suuttuneena haltioissaan laulaa neiden lokiksi
meren karille; vv. 93-118. -- Kotiin tulleelta Väinämöinen kysyy
Pohjolan elämästä, johon Ilmarinen vastaa, siellä sammon nojassa ei
mitään puutetta olevan, ja selittää sitte, minkätähden niin yksinänsä
palasi Pohjolasta; vv. 119-154.
Tuop' on seppo Ilmarinen,
Takoja iän-ikuinen,
Pisti varsan valjahisin,
Ruskean re'en etehen,
Itse istuvi rekehen, 5
Lähteäksensä lupasi,
Pyytämähän Pohjolasta
Toista Pohjolan tytärtä.
Sai päivän ajaneheksi,
Sekä päivän jotta toisen, 10
Päivälläpä kolmannella
Tuli Pohjolan tuville.
Heti kun tuli tupahan,
Louhi Pohjolan emäntä
Kääntyvi kyselemähän 15
Oman lapsensa oloa
Miniänä miehelässä,
Naisena anoppelassa.
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 20
"Ellös nyt anoppiseni!
Ellös sie kyselkö tuota
Eläntöä tyttäresi,
Asuntoa armahasi,
Maassa on jo marjaseni, 25
Kankahassa kaunoseni;
Läksin toista tyttöäsi,
Neitoasi nuorempata;
Annappa anoppiseni
Tuo on toinen tyttäresi 30
Naisen entisen eloille,
Sijalle sisaruensa."
Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Pahoin tein minä poloinen, 35
Kun ma työnsin toisenkana
Nuorena nukahtamahan,
Verevänä vieremähän,
Annoin kuin susien suuhun,
Karhun kiljuvan kitahan; 40
Enkä toista annakkana
Nokiesi nuoliojaksi."
Se on seppo Ilmarinen
Murti suuta, väänti päätä,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 45
"Tuleppa minulle tyttö
Mesileivän leipojaksi,
Oluen osoajaksi!"
Neiti itse noin saneli
Ilmariselle sepolle: 50
"Tapoit naisen ennen naiun,
Surmasit sisarueni,
Toki tappaisit minunki,
Surmoaisit itseniki;
En lähe minä sinulle, 55
En sepon sysisijoille."
Se on seppo Ilmarinen
Murti suuta, väänti päätä,
Saavutti tytön samassa,
Työnnälti rekosehensa, 60
Itse vierehen venähti,
Läksi kohta kulkemahan.
Neiti itki ja urisi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuule seppo Ilmarinen, 65
Kun et laskene minua,
Potkin korjasi paloiksi,
Sären reen repalehiksi."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Sentähen sepon rekosen 70
Laiat rautahan rakettu,
Jotta potkia pitävi."
Neitonen kujertelevi,
Vyö vaski valittelevi,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 75
"Kun et laskene minua,
Laulaime meren kalaksi,
Syvän aallon siikaseksi."
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 80
"Etpä sinä sinne pääse,
Minä haukina jälessä."
Kulki matkoa palasen,
Ajoi tietä pikkuruisen,
Neiti päätänsä kohotti, 85
Näki jälkiä lumessa,
Huokaiseikse, henkäiseikse,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Voi minua kurja raukka!
Parempi minun olisi 90
Jänön juoksevan jälillä,
Kun tämän kosijan reessä."
Se on seppo Ilmarinen
Puri huulta, väänti päätä,
Ajoa kahattelevi 95
Yöksi uutehen kylähän.
Matkalta väsynehenä
Seppo nukkuvi sike'in,
Toinen naista naurattavi
Mieheltä unekkahalta. 100
Siitä seppo Ilmarinen,
Aamulla havattuansa,
Sekä suuttui, jotta syäntyi,
Kovin suuttui ja vihastui,
Loihe siitä laulamahan, 105
Syäntyi sanelemahan,
Lauloi moisen morsiamen
Meren luo'olle lokiksi,
Luo'oilla lokottamahan,
Kariloilla kaikkumahan, 110
Nenät nienten niukumahan,
Vastatuulet vaapumahan.
Itse istuikse rekehen,
Kohennaikse korjahansa,
Ajoa kahattelevi, 115
Alla päin, pahoilla mielin,
Matkasi omille maille,
Tuli maille tuttaville.
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi 120
Ilmariselle sepolle:
"Veli seppo Ilmarinen!
Mit' olet pahoilla mielin,
Kahta kallella kypärin,
Pohjolasta tullessasi; 125
Miten Pohjola elävi?"
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Mi on Pohjolan eleä,
Kun on sampo jauhamassa,
Kirjokansi kallumassa! 130
Päivän jauhoi syötäviä,
Päivän toisen myötäviä,
Kolmannen kotipitoja;
Jotta sanon, kun sanonki,
Kerran toisen kertaelen: 135
Mi on Pohjolan eleä,
Kun on sampo Pohjolassa!
Siin' on kyntö, siinä kylvö,
Siinä kasvo kaikenlainen,
Siinäpä ikuinen onni." 140
Siitä vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli seppo Ilmarinen!
Minne heitit naisen nuoren,
Kun sa tyhjänä tulitki, 145
Aina naisetta elelet?"
Se on seppo Ilmarinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lauloin mie mokoman naisen
Meren luo'olle lokiksi; 150
Nyt se lokkina lojuvi,
Kajavana kaakahtavi,
Kiljuvi vesikivillä,
Kariloilla kaljahuvi."
Yhdeksäsneljättä runo
Väinämöinen kehoittaa Ilmarista lähtemään kanssansa sampoa Pohjolasta
ryöstämään. Ilmarinen vastaa, ei tahtovansa vaaralliselle Pohjan
merelle lähteä, jonka tähden Väinämöinen suostuu maisinki kulkemaan;
vv. 1-22. -- Hevoista hakiessaan kuulevat veneen rannalla itkevän.
Väinämöisen kysyttyä mitä itki, vene sanoo sitä itkevänsä, kun
häntä ei milloinkaan viety vesille, vaan piti rannalla ikänsä
viettää; vv. 23-86. -- Väinämöinen laittaa veneen vesille ja
väkeä veneesen kaikenlaista. Kokevat soutaa pojat, tytöt, nuoret,
vanhat, mutta matka ei ota edistyäkseen, ennenkun Ilmarinen istuu
soutamaan; vv. 87-114. -- Lemminkäinen rannaltaan näkee oudon purren
merellä, arvelee kenen olisi, ja viimein tunnettuansa Väinämöisen
ja Ilmarisen, kysyy kunne olivat matkalla, johon Väinämöinen
vastaa Pohjolasta sampoa tapaamaan lähteneensä; vv. 115-150. --
Lemminkäinen pyytää yhteen matkaan päästäksensä, ja luvan saatuansa
lähtee Väinämöisen laivaan. Veistetyn veneen laidan tuopi kanssansa,
arvellen Pohjolan merellä usein varalaidanki ei liikaa olevan; vv.
151-182.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Veli seppo, veikkoseni,
Lähtekämme Pohjolahan
Tuon on sammon sa'antahan, 5
Kirjokannen katsontahan;
Laatikamme laiva suuri,
Johon sampo saatetahan
Pohjolan kivimäestä,
Vaaran vaskisen sisästä!" 10
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Vakavampi mainen matka,
Lempo menköhön merelle,
Surma suurelle selälle!"
Sanoi vanha Väinämöinen: 15
"Lysti on venon vesillä,
Purren juosta jolkutella,
Veet väljät välkytellä;
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Kun et mieline merisin, 20
Niin on maisin matkatkamme,
Rantaisin ratustelkamme!"
"Tao nyt mulle uusi miekka,
Tee miekka tuliteräinen,
Jolla hurttia hutelen, 25
Pohjan kansan kaikottelen,
Saaessa otolle sammon,
Kirjokannen katselohon."
Tuo on seppo Ilmarinen
Takoi miekan mieltä myöten, 30
Senp' on kullalla kuvasi,
Hopealla huolitteli.
Vaka vanha Väinämöinen
Sai miekan tuliteräisen
Kätehensä oikeahan, 35
Senpä kuu kärestä paistoi,
Päivä paistoi lappeasta,
Tähet västistä valotti.
Sylkytteli miekkoansa
Vuoren rautaisen raossa, 40
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Jo minä terällä tällä
Vaikka vuoret poikki löisin,
Kalliot kaha jakaisin!"
Lähteä luku tulevi, 45
Liitto käyä kerkiävi;
Yks' on vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Läksivät hevon hakuhun,
Kuloharjan kuuntelohon, 50
Suvikunnan suitset vyöllä,
Varsan valjahat olalla.
Astua ratustelevat
Kahen miehen rantamaita,
Kuului rannalta kujerrus, 55
Valitanta valkamalta.
Vaka vanha Väinämöinen
Meni luota katsomahan,
Näki purren itkemässä,
Venosen valittamassa, 60
Kysytteli, lausutteli:
"Mitä itket puinen pursi,
Itketkö sä puisuuttasi,
Hankauttasi haveksit?"
Pursi puinen vastoavi, 65
Vene hankava sanovi:
"En mä itke puisuuttani,
Hankauttani haveksi;
Itken viejäistä vesille,
Laskiaista lainehille." 70
"Muut purret, pahatki purret,
Ne aina sotia käyvät,
Tuovat täytensä rahoja,
Alustansa aartehia;
Minä lahon lastuillani, 75
Venyn veistännäisilläni;
Pahimmatki maan matoset
Alla kaarteni asuvat,
Linnut ilman ilkeimmät
Pesän pielessä pitävät." 80
Vaka vanha Väinämöinen
Tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke puinen pursi,
Vene hankava havise,
Kohta saat sotia käyä, 85
Tappeloita tallustella!"
Vaka vanha Väinämöinen
Lauloi purren lainehille,
Lauloi ensin laitapuolen
Sukapäitä sulhosia, 90
Lauloi toisen laitapuolen
Tinapäitä tyttäriä,
Lauloi vieläki lisäksi
Teljot täytehen väkeä,
Kuss' oli vähän sijoa, 95
Nuorukaisilta esinnä.
Pani sulhot soutamahan,
Neiet ilman istumahan;
Sulhot souti, airot notkui,
Eipä matka eistykkänä. 100
Pani neiet soutamahan,
Sulhot ilman istumahan;
Neiet souti, sormet notkui,
Eipä matka eistykkänä.
Muutti vanhat soutamahan, 105
Nuoret päältä katsomahan;
Vanhat souti, päät vapisi,
Eipä vielä matka eisty.
Siitä seppo Ilmarinen
Itse istui soutamahan, 110
Jopa juoksi puinen pursi,
Pursi juoksi, matka joutui,
Loitos kuului airon loiske,
Kauvas hankojen hamina.
Ahti saarella asuvi, 115
Kauko niemen kainalossa;
Kalatuutta Kauko itki,
Leivätyyttä Lemminkäinen,
Ahti aitan pieneyttä,
Veitikka osan vähyyttä. 120
Veisti laitoja venehen,
Uuen purren pohjapuuta,
Päässä pitkän nälkäniemen,
Pakalla kylän katalan.
Se oli korvalta korea, 125
Silmältä sitäi parempi,
Näki purren kulkemassa,
Venosen vaeltamassa,
Selvällä meren selällä,
Ulapalla aukealla. 130
Huuti mies nenästä niemen,
Verevä vesien poikki:
"Kenen on vene vesillä,
Kenen laiva lainehilla?"
Miehet purresta puhuvat: 135
"Mi olet mies metsän asuja,
Kun et tunne tuota purtta,
Keksi Väinölän venettä?"
Sanoi lieto Lemminkäinen,
Virkkoi kaunis Kaukomieli: 140
"Jo tunnen perän pitäjän,
Ja älyän airollisen;
Minnekkä menette miehet,
Kunne läksitte urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen: 145
"Kohti pohjoista kulemme
Sampoa tapoamahan,
Kirjokantta katsomahan,
Pohjolan kivimäestä,
Vaaran vaskisen sisästä." 150
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Otappa minua miestä
Urohoksi kolmanneksi,
Kun saat sammon nostantahan, 155
Kirjokannen kannantahan;
Vielä mieki miesnä maksan,
Jos saisi tapella tarve."
Vaka vanha Väinämöinen
Otti miehen matkoihinsa; 160
Se on lieto Lemminkäinen
Jo tulla tuhuttelevi,
Luopi laian tullessansa
Venehesen Väinämöisen.
Sanoi vanha Väinämöinen: 165
"Oisi puuta purressani,
Laitoa venehessäni,
Parahiksi painoaki,
Miksi laitat laitoasi,
Puuta purtehen lisäksi?" 170
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Ei vara venettä kaa'a,
Tuki suovoa tuhoa;
Use'in merellä Pohjan
Tuuli laitoa kysyvi, 175
Vastatuuli varpehia."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Sentähen sotavenosen
Rinta rautahan rakettu
Ja tehty teräsnenähän, 180
Jott' ei tuulen tuiki vieä,
Eikä viskoa vihurin."
Neljäskymmenes runo
Kolme päivää vesiä kulettua vene tarttuu kiini ja havaitaan ison
hauvin hartioilla istuvan; vv. 1-22. -- Lemminkäinen ensin ja sitte
Ilmarinen kokevat päästää venettä, mutta se ei lähde liikkeelle
ennenkun Väinämöinen itse miekallaan lyöpi kalan poikki. Pääpuolen
siitä hän nostaa veneesen; vv. 23-62. -- Hauki keitetään väelle
murkinaksi; sen isosta jääneestä leukaluusta Väinämöinen tekee
kantelen; vv. 63-94. -- Yrittävät toinen toisensa perästä soittaa
uutta kanteletta. Kun soitosta ei tule mitään, arvelee Väinämöinen
laittaa kantelen Pohjolan väelle koitteeksi; vv. 95-122. -- Kantele
laitetaan Pohjolaan, mutta kun ei sielläkään kukaan saa sitä oikein
soimaan, niin se pian jälleen peruutetaan Väinämöisen käteen; vv.
123-150.
Vaka vanha Väinämöinen
Laskea karehtelevi
Tuon on pitkän niemen päästä;
Laski päivän maavesiä,
Päivän toisen suovesiä, 5
Kolmannen kos'en vesiä.
Äsken tuonne tultuansa
Noille väljille vesille
Puuttui pursi juoksemasta,
Venonen pakenemasta. 10
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
Kallistaite katsomahan,
Miss' on pursi puuttumassa, 15
Kivelläkö vai haolla?"
Se on lieto Lemminkäinen
Kallistihe katsomahan,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole veno kivellä, 20
Ei kivellä, ei haolla,
Vene on hauvin hartioilla."
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kun lie hauvin hartioilla, 25
Ve'en koiran koukkuluilla,
Veä miekalla vetehen,
Katkaise kala kaheksi!"
Se on lieto Lemminkäinen
Miekan vyöltänsä vetävi; 30
Veti miekalla meryttä,
Alta laian laskettavi,
Itse vierähti vetehen,
Kourin aaltohon kohahti.
Siitä seppo Ilmarinen 35
Tarttui tukkahan urosta,
Nostalti merestä miehen,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kaikki on mieheksi kyhätty,
Pantu parran kantajaksi, 40
Lisäksi sataluvulle,
Tuhannelle täytteheksi."
Miekan vyöltänsä vetävi,
Jolla kalhaisi kaloa;
Miekka murskaksi mureni, 45
Eipä hauki tiennytkänä.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuossa tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole teissä puolta miestä;
Kun konsa tulevi tarve, 50
Silloin on toimi toisialla,
Väki väljässä tilassa."
Itse miekkansa veälti,
Tempasi terävän rauan,
Veti haukia ve'estä; 55
Hauki katkesi kaheksi,
Pursto pohjahan putosi,
Pää kavahti karpahasen.
Jo otti venonen juosta;
Vaka vanha Väinämöinen 60
Luotti purren luotosehen,
Ravahutti rantasehen.
Siitä hauki keitetähän,
Murkinoiahan muruina,
Jäipä luita luotoselle, 65
Kalan luita kalliolle.
Vaka vanha Väinämöinen
Noita tuossa katselevi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mikä tuostaki tulisi, 70
Noista hauvin hampahista,
Leveästä leukaluusta,
Jos oisi sepon pajassa,
Miehen mahtavan käsissä?"
Sanoi seppo Ilmarinen: 75
"Ei tule tyhjästä mitänä,
Kalan ruotasta kalua,
Ei seponkana pajassa."
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 80
"Noistapa toki tulisi
Kalanluinen kanteloinen,
Kun oisi osoajata,
Soiton luisen laatijata."
Itse loihe laatijaksi, 85
Tekiäksi teentelihe,
Laati soiton hauvinluisen,
Suoritti ilon ikuisen.
Kust' on koppa kanteletta?
Hauvin suuren leukaluusta; 90
Kusta naulat kanteletta?
Ne on hauvin hampahista;
Kusta kielet kanteletta?
Hivuksista Hiien ruunan.
Kun oli soitto suorittuna, 95
Vaka vanha Väinämöinen
Käski nuoren, käski vanhan,
Soittamahan sormillansa
Tuota ruotaista rojua,
Kalanluista kanteletta. 100
Soitti nuoret, soitti vanhat,
Soitti keskikertaisetki,
Ei ilo ilolle nousnut,
Soitto soitollen ylennyt.
Se on lieto Lemminkäinen 105
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei ole teissä soittajata,
Tuokatte minulle soitto
Kahen polven pystyn päähän,
Kynnen kymmenen nenähän!" 110
Saip' on kantelon käsille,
Soiton alle sormiensa;
Tuota käänti, tuota väänti,
Tuota sormin suoritteli,
Eipä soitto soitakkana, 115
Ei ilo iloakkana.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Ei ole tässä nuorisossa
Tuon on soiton soittajaista,
Joko Pohjola paremmin 120
Saisi soiton soittamahan,
Josp' on laitan Pohjolahan."
Siitä vanha Väinämöinen
Laittoi soiton Pohjolahan;
Soitti pojat Pohjolassa, 125
Soitti pojat, jotta piiat,
Ei ilo ilolle tunnu,
Eikä soitto soitannalle.
Sokea sopesta lausui,
Ukko vanha uunin päältä: 130
"Heretkätte, heittäkätte!
Puhki korvani puhuvi,
Läpi pääni läylentävi,
Viepi viikoksi uneni."
Noin ukko sanoiksi virkki: 135
"Jos ei soitto Suomen kansan
Vasta vaikuta ilolle,
Tahi uuvuta unehen,
Niin vetehen visko'otte,
Aaltoihin upottaotte!" 140
Soitto kielin kerkiävi,
Kantelo sanoin kajahui:
"En vielä vetehen joua,
Alle aaltojen asetu,
Ennen soitan suorijalla, 145
Vangun vaivan nähnehellä."
Soitto vietihin visusti,
Kannettihin kaunihisti,
Miehen laatijan kätehen,
Pyytänehen polvuksille. 150
Yhdesviidettä runo
Väinämöinen ottaa kanteleen polvillensa ja soittaa niin suloisesti,
että ensiksi kaikki metsän eläjät samoavat soittoa kuulemaan; vv.
1-34. -- Myös ilman ja veden eläjät rientävät lähemmäksi, heki
Väinämöisen suloista soittoa kuulemaan; vv. 35-60. -- Kaikki veden
kalatki ja muut veden eläjät samoite vetäyvät soittoa lähemmä; vv.
61-92. -- Väinämöisen soittaessa kaikille tulee vedet silmiin;
itsensä Väinämöisenki silmistä tippuu suuria kyyneleitä, jotka sitte
vierivät mereen ja siellä kasvavat helmiksi; vv. 93-136.
Vaka vanha Väinämöinen
Istuiksen ilo-kivelle,
Hopeaiselle mäelle,
Kultaiselle kunnahalle.
Otti soiton sormillensa, 5
Käänsi käyrän polvillensa,
Kantelen kätensä alle,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tulkohon jo kuulemahan,
Ku ei liene ennen kuullut 10
Iloa iki runojen,
Kajahusta kanteloisen!"
Alkoi soittoa somasti,
Jo kävi ilo ilolle,
Riemu riemulle remahti: 15
Ei ollut sitä metsässä
Jalan neljän juoksevata,
Koivin koikkelehtavata,
Ku ei tullut kuulemahan,
Iloa imehtimähän. 20
Oravat ojentelihe
Lehväseltä lehväselle,
Tuohon kärpät kääntelihe,
Aioillen asettelihe,
Hirvet hyppi kankahilla, 25
Ilvekset piti iloa.
Tapiolan tarkka ukko
Ja kaikki Tapion kansa
Kulki vuoren kukkulalle
Soittoa tajuamahan, 30
Itseki metsän emäntä
Loihe koivun konkelolle
Kanteloista kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Mi oli ilman lintusia, 35
Kahen siiven sirkovia,
Ne tulivat tuiskutellen,
Kiiätellen kiirehtivät,
Soittohon sulan urohon,
Väinämöisen vääntelöhön. 40
Korkealta kokko lenti,
Halki pilvien havukka,
Allit aaltojen seliltä,
Joutsenet sulilta soilta;
Pieniäki peiposia, 45
Sirkkuja sivertäviä,
Leivoja satalukuisin,
Rastahia ratki paljon,
Ilmassa ihastelivat,
Hartioilla haastelivat, 50
Tehessä isän iloa,
Soitellessa Väinämöisen.
Itse ilman Luonnottaret,
Ilman impyet ihanat,
Iloa imehtelivät, 55
Kanteloista kuuntelivat,
Ken se ilman vempelellä,
Taivon kaarella kajotti,
Ken se pienen pilven päällä,
Rusoreunalla rehotti. 60
Ei sitä oloista ollut,
Ei ollut ve'essäkänä,
Evän kuuen kulkevata,
Kaheksan karehtivata,
Ku ei tullut kuulemahan, 65
Iloa imehtimähän.
Uipi hauvit hangotellen,
Ve'en koirat vengotellen,
Lohet luo'oilta samosi,
Siikaset syväntehiltä, 70
Säret pienet, ahvenetki,
Mujehetki, muut kalatki,
Kaikki parvihin panihe,
Tukkupäihin tunkeilihe,
Virttä Väinön kuulemahan, 75
Soittoa tajuamahan.
Ahto aaltojen kuningas,
Ve'en ukko ruohoparta,
Rinnoin aalloillen ajaikse,
Ja lapaikse lainehille; 80
Sisarekset Sotkottaret,
Rannan-ruokoiset kälykset,
Ve'en kalvolle veäikse,
Luikahaikse lumpehelle;
Itseki ve'en emäntä, 85
Ve'en eukko ruokorinta,
Väännäikse vesikivelle,
Vatsalolle vaivoaikse,
Tuota ääntä kuulemahan,
Iloa imehtimähän, 90
Kun oli ääni kummanlainen,
Soitanta ylen sorea.
Siinä vanha Väinämöinen
Soitti päivän, soitti toisen,
Ei ollut sitä urosta, 95
Ollut ei miestä eikä naista,
Kellen ei itkuksi käynyt,
Kenen syäntä ei sulannut.
Itsensäki Väinämöisen
Tippui tilkat silmistänsä, 100
Vierivät vesipisarat,
Kareammat karpaloita,
Hereämmät hernehiä,
Pyöreämmät pyyn munia.
Ve'et pyöri silmistänsä 105
Kaunihille kasvoillensa,
Rehe'ille rinnoillensa,
Päteville polvillensa,
Jalkapöy'ille jaloille,
Maahan alle jalkojensa, 110
Läpi viien villavaipan,
Sarkakauhtanan kaheksan.
Vierivät vesipisarat
Rannalle meren sinisen,
Rannalta meren sinisen 115
Alle selvien vesien.
Olipa sorea sotka
Ve'essä vilotteleiva
Rannalla meren sinisen,
Sanoi vanha Väinämöinen: 120
"Use'in utuinen sotka
Suullasi sukelteleihet
Alle selvien vesien,
Käyppä poimi kyyneleni
Alta selvien vesien, 125
Annan sulle sulkaturkin."
Saipa sotka poimimahan,
Poimi kyynelet merestä,
Alta selvien vesien,
Kantoi Väinölle kätehen: 130
Jo oli muiksi muuttunehet,
Kasvanehet kaunoisiksi,
Helmiksi heristynehet,
Simpsukoiksi siintynehet,
Kuningasten kunnioiksi, 135
Valtojen iki iloiksi.
Kahdesviidettä runo
Pohjolaan tultua Väinämöinen suoraan sanoo millä asialla olivat ja
uhkaa sammon kokonansa viedä, jos ei saisi osaa siitä; vv. 1-40. --
Väinämöinen kantelen soitolla nukuttaa vastaansa nousseen Pohjolan
väen, käypi sitte Ilmarisen ja Lemminkäisen kanssa sampoa kivimäestä
tapaamaan ja saavat sen laivaansa rannalle; vv. 41-66. -- Uroot
lähtevät sampo veneessä paluu-matkalle ja matkaavat ensimäisinä
päivinä Pohjolan väen yhä nukkuessa kyllä onnellisesti; vv. 67-102.
-- Pohjolan emäntä herättyänsä pitkästä unesta näkee sammon viedyksi
ja hankkii kerkiämiseen vastuksia matkalaisille; vv. 103-128. --
Sakea sumu ensin piättää laivan merellä; siitä selvittyä nousee
Iku-Turso aalloista kaatamaan venettä ja hukuttamaan matkalaisia; vv.
129-188. -- Hirveä myrsky viimeiseksi hätyyttelee sammon ryöstäjiä;
siinä tilassa Väinämösen oiva kanteletki häviää meren pohjaan; vv.
189-250.
Vaka vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Kolmas lieto Lemmin poika,
Siitä lähtevät selälle,
Tuonne kylmähän kylähän, 5
Pimeähän Pohjolahan.
Päästyänsä matkan päähän
Vetivät venosen maalle,
Teloille teräksisille,
Valkamoille vaskisille. 10
Astuivat tuville tuosta,
Alle kattojen ajoihe;
Kysyi Pohjolan emäntä,
Tutkaeli tullehilta:
"Mipä miehillä sanoma, 15
Millä matkalla olette?"
Vaka vanha Väinämöinen
Tuopa tuohon vastoavi:
"Sammosta sanomat miesten,
Sillä matkalla olemme: 20
Saimme sampuen jaolle,
Kirjokannen katselulle."
Louhi Pohjolan emäntä
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ei pyyssä kahen jakoa, 25
Oravassa kolmen miehen;
Hyvä on sampuen hyrätä
Pohjolan kivimäessä,
Hyvä olla itseniki
Sammon suuren haltiana." 30
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kun et antane osoa,
Tuota sammon toista puolta,
Niin on kaiken kantanemme, 35
Vienemme venehesemme."
Louhi Pohjolan emäntä
Tuo tuosta pahoin pahastui,
Kutsui Pohjolan kokohon,
Pään varalle Väinämöisen. 40
Vaka vanha Väinämöinen
Kävi kanteloisehensa,
Tuota kaikki kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Väkeä väsyttelevi, 45
Rahvahaista raukaisevi,
Kaikki nukkui kuuntelijat
Väinämöisen soitantohon.
Siitä viisas Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen, 50
Ottavi uniset neulat,
Voiteli unella silmät,
Pani pitkähän unehen
Koko Pohjolan perehen.
Meni sammon sa'antahan, 55
Kirjokannen katsantahan;
Lauloa hyrähtelevi
Vaaran vaskisen ovilla,
Jopa liikkui linnan portit,
Ovet vahvat aukieli. 60
Siitä vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen,
Kolmas lieto Lemmin poika,
Saattelivat sammon suuren,
Veivät sen venosehensa, 65
Latjasivat laivahansa.
Siitä vanha Väinämöinen
Läksi poies Pohjolasta,
Laskea karehtelevi
Selkeä meren sinisen; 70
Laski päivän, laski toisen,
Päivänäpä kolmantena
Tuo on lieto Lemminkäinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Miks'et laula Väinämöinen, 75
Hyrehi hyväntöläinen,
Hyvän sammon saatuamme,
Tien oikein osattuamme?"
Vaka vanha Väinämöinen
Hänpä varman vastaeli: 80
"Varahinen laulannaksi,
Aikainen ilon pioksi;
Äsken laulanta sopisi,
Ilon teentä kelpoaisi,
Kun omat ovet näkyisi, 85
Omat ukset ulvahtaisi."
Sanoi lieto Lemminkäinen:
"Kun et lauloa luvanne,
Itse luome laulamahan,
Heitäme heläjämähän." 90
Sai itse säveltämähän,
Loihe kurja kukkumahan,
Äreällä äänellänsä,
Käreällä kulkullansa.
Kurki istui kannon päässä, 95
Märän mättähän nenässä,
Sepä säikähti kovasti,
Lenti poikki Pohjolahan,
Vielä parkaisi pahasti
Pohjan puolle saatuansa, 100
Sillä Pohjolan herätti,
Pahan vallan valveutti.
Nousi Pohjolan emäntä
Unen pitkän maattuansa,
Kiirehti kivimäelle, 105
Vaaran vaskisen ovelle,
Sanoi tuonne tultuansa:
"Voi polonen päiviäni!
Jop' on täältä sampo saatu,
Kaikki lukot lonkaeltu." 110
Uutarta rukoelevi:
"Utu-tyttö, terhen-neiti,
Seulo seulalla utua
Selvälle meren selälle,
Jott'ei päästä Väinämöisen, 115
Osata Uvantolaisen!"
"Kun ei tuosta kyllin tulle,
Iku-Turso äijä on poika,
Kaataos Kalevan miehet,
Upota Uvantolaiset, 120
Alle aaltojen syvien,
Päälle mustien murien!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Oi Ukko ylijumala,
Rakenna rajuinen ilma, 125
Nosta suuri säien voima
Aivan vastahan venettä,
Kulkematta kunnekkana!"
Utu-tyttö, neiti terhen,
U'un huokuvi merelle, 130
Sumun ilmahan sukesi,
Piti vanhan Väinämöisen
Kokonaista kolme yötä
Sisässä meren sinisen.
Yön kolmen levättyänsä 135
Sisässä sumun sakean
Virkki vanha Väinämöinen:
"Ei ole mies pahempikana
U'ulla upottaminen,
Terhenellä voittaminen." 140
Veti venettä kalvallansa,
Merta miekalla sivalsi:
Nousi talma taivahalle,
Utu ilmoillen yleni,
Selvisi meri sumusta, 145
Meren aalto auteresta.
Oli aikoa vähänen,
Pirahteli pikkarainen,
Jo kuului kova kohina
Viereltä veno-punaisen, 150
Nousi kuohu korkealle
Vasten purtta Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
Loi silmät sivulle purren,
Näki kummoa vähäsen: 155
Iku-Turso äijä on poika
Nosti päätänsä merestä,
Lakkoansa lainehesta.
Siitä vanha Väinämöinen
Saip' on korvat kourihinsa, 160
Kovin korvista piteli,
Kysytteli, lausutteli:
"Iku-Turso äijä on poika,
Miksi sie merestä nousit
Etehen inehmisille, 165
Saanikka Kalevan poian?"
Iku-Turso äijä on poika
Sanan vastaten sanovi:
"Siksi mie merestä nousin,
Oli mielessä minulla 170
Kaata laiva lainehisin,
Surmata suku Kalevan;
Kun nyt heität herjan hengen,
Vielä lasket lainehisin,
Enpä toiste tullekkana 175
Etehen inehmisille."
Silloin vanha Väinämöinen
Heitti herjan lainehisin,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Iku-Turso äijä on poika, 180
Ellös sie merestä nousko,
Ellös aallosta yletkö,
Etehen inehmisille,
Tämän päivyen perästä!"
Senpä päivyen perästä 185
Ei Turso merestä nouse
Etehen inehmisille
Sinä ilmoisna ikänä.
Siitä vanha Väinämöinen
Laski eelle laivoansa; 190
Oli aikoa vähänen,
Jo Ukko ylijumala
Virkki tuulet tuulemahan,
Säät rajut rajuamahan.
Nousi tuulet tuulemahan, 195
Säät rajut rajuamahan,
Kovin läikkyi länsituuli,
Luoe-tuuli tuikutteli,
Etelä enemmän tuuli,
Itä inkui ilkeästi, 200
Kauheasti kaakko karjui,
Pohjonen kovin porasi.
Kovin silloin tuulet tuuli,
Aallot hakkasi alusta,
Veivät harpun hauvinluisen, 205
Kantelon kalan-eväisen,
Väen Vellamon hyväksi,
Ahtolan iki iloksi.
Siinä vanhan Väinämöisen
Ve'et silmihin vetihe, 210
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Sinne sattui saalahani,
Katosi iki iloni,
En tuota enempi saane
Sinä ilmoisna ikänä, 215
Kuuna kullan valkeana."
Sanoi seppo Ilmarinen:
"Voi poloinen päiviäni!
Kun läksin minä poloinen
Näille suurille selille; 220
Jo on tukka tuulta nähnyt,
Hivus säätä hirveätä,
Harvoin lienevi havainnut
Tuulta ennen tuon nä'öistä,
Noita kuohuja kovia, 225
Lakkipäitä lainehia."
Vaka vanha Väinämöinen
Tuopa tuossa arvelevi:
"Ei venossa vieremistä,
Purressa parahtamista, 230
Itku ei hä'ästä päästä,
Parku päivistä pahoista."
Se on lieto Lemminkäinen
Otti laitansa omansa,
Liittelevi liikalaiat, 235
Varppehet varustelevi,
Tuulen tuiman tuikutella,
Aallon ankaran lykätä.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 240
"Nouse jo tuuli taivahalle,
Ylös pilvihin ajaite,
Sukuhusi, syntyhysi,
Heimohon, perehesesi!
Vesi kiellä poikoasi, 245
Laine lastasi epeä,
Ahto aaltoja aseta,
Vellamo ve'en väkeä,
Ettei parsku parraspuille,
Pääse päälle kaarieni!" 250
Kolmasviidettä runo
Louhi varustaa Pohjan väen, lähtee takaa ajamaan ja on jo vähällä
saavuttaa Väinämöisen merellä; vv. 1-48. -- Kun Pohjan pursi yhä
lähenee ja paraskaan soutu ei auta, täytyy Väinämöisen miettiä toinen
keino ja luoda salakari meren pohjaan, johon Pohjolan pursi sitte
puuttuu ja särkyy; vv. 49-84. -- Louhi muutaikse linnuksi, lentää
kokkona Väinämöisen maston päähän, tavottaa sampoa ja saapi sen
veteen kaadetuksi, jossa se särkyy palasiksi. Niitä sitte aalto ajaa
rantaan, mitä meren pohjaan ei uponnut; vv. 85-120. -- Väinämöinen
toki ihastuu, kun näkee muutamia sammon palasia rannalle ajautuvan;
Louhi pahoillaan valtansa menettämisestä palajaa Pohjolaan, ei saaden
koko sammosta paitsi kannen jälelle; vv. 121-148. -- Väinämöinen
maalle noustuansa kokoaa tarkoin kaikki sammon palaset ja saattaa
ne kasvamaan, rukoillen Jumalalta onnea suloiselle Suomellensa; vv.
149-180.
Louhi Pohjolan emäntä
Laittoi miehet miekkoihinsa,
Rakenteli Pohjan purren,
Suoritti sotavenosen,
Siitä läksi laskemahan, 5
Sekä läksi, jotta joutui,
Sampoa tapoamahan,
Venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
Laskevi sinistä merta, 10
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
Nouse purjepuun nenähän!
Katsaise etinen ilma,
Tarkkoa takainen taivas, 15
Onko selvät ilman rannat."
Tuopa lieto Lemminkäinen
Nousi purjepuun nenähän,
Katsoi iät, katsoi lännet,
Katsoi luotehet, etelät, 20
Katsoi poikki pohjan rannan,
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Pieni on pilvi pohjosessa,
Pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Väinämöinen: 25
"Ei se pilvi ollekkana,
Se on pursi purjehinen;
Katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin,
Sanovi sanalla tuolla: 30
"Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä ennättävi,
Havukoita haavat täynnä,
Koivut kirjo-koppeloita."
Sanoi vanha Väinämöinen: 35
"Jo vainen valehtelitki;
Havukoita ei ne olle,
Eikä kirjo-koppeloita,
Ne on Pohjan poikasia;
Katso tarkoin kolmannesti!" 40
Se on lieto Lemminkäinen
Katsoi kerran kolmannenki,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi, 45
Satahanka hakkoavi,
Sata miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa."
Silloin seppo Ilmarinen
Souti kourilla kovilla, 50
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikenlainen;
Lyllyivät melat lyhyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Nenä hyrski hylkehenä, 55
Perä koskena kohisi,
Eipä matka eistykkänä,
Ei pakene puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinen
Jo tunsi tuhon tulevan, 60
Arvelee, ajattelevi,
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
Keksin kummoa vähäsen."
Otti piitä pikkuruisen, 65
Tauloa taki vähäsen,
Ne merehen mestoavi
Yli olkansa vasemman,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 70
"Tuosta tulkohon karinen,
Salasaari kasvakohon,
Johon juosta Pohjan purren,
Satahangan halkiella!"
Se siitä kariksi kasvoi, 75
Loihe luo'oksi merehen,
Itähän pitemmin puolin,
Poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
Halki aallon hakkoavi, 80
Juoksi luotohon lujasti,
Kaaret poikki katkieli,
Meren myrskyn hiertimessä,
Lainehen rapa'imessa.
Louhi Pohjolan emäntä 85
Tohti toisiksi ruveta,
Levitäikse lentämähän,
Kokkona kohotteleikse,
Sata miestä siiven alla,
Tuhat purston tutkaimella, 90
Sata miestä miekallista,
Tuhat ampuja-urosta.
Yllättävi Väinämöisen,
Lenti purjepuun nenähän,
Oli pursi päin pu'ota, 95
Laiva laioin kallistua.
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
Joko saat jaolle sammon 100
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jaolle sammon
Sinun kanssasi katala, 105
Kerallasi Väinämöinen."
Tahtoi sampoa tavata
Venehestä Väinämöisen,
Sammon saatatti vetehen,
Selvälle meren selälle; 110
Siinä sai muruiksi sampo,
Kirjokansi kappaleiksi.
Mi meni muruja noita,
Sammon suuria paloja,
Alle selvien vesien, 115
Ne jäivät ve'en varaksi;
Noita toisia muruja,
Sammon pieniä paloja,
Tuuli maalle työnnytteli,
Aalto rannalle ajeli. 120
Vaka vanha Väinämöinen
Näki tyrskyn työntelevän,
Hyrskyn maalle hylkeävän,
Noita sampuen muruja,
Hän tuosta toki ihastui, 125
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
Alku onnen ainiaisen,
Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
Tuosta kasvu kaikenlainen 130
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille."
Louhi Pohjolan emäntä
Itse tuossa arvelevi:
"Jo minulta valta vaipui, 135
Jo aleni arvioni,
Eloni meni merehen,
Sampo särkyi lainehisin."
Läksi itkien kotihin,
Polotellen pohjosehen, 140
Ei saanut sanottavata
Koko sammosta kotihin;
Veipä kuitenki vähäsen
Sormella nimettömällä,
Kantoi kannen Pohjolahan, 145
Sai rivan Sariolahan;
Siit' on polo Pohjolassa,
Elo leivätön Lapissa.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse maalle mentyänsä 150
Löyti sampuen muruja,
Kirjokannen kappaleita,
Rannalta merelliseltä,
Hienoselta hietikolta.
Saattoi sampuen muruset, 155
Kirjokannen kappalehet,
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen,
Kasvamahan, karttumahan,
Saamahan, satoamahan, 160
Olu'iksi ohraisiksi,
Leiviksi rukihisiksi.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna luoja, suo Jumala, 165
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain' eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme,
Suloisessa Suomen maassa,
Kaunihissa Karjalassa!" 170
"Ole puolla poikiesi,
Aina lastesi apuna,
Aina yöllisnä tukena,
Päivällisnä vartiana,
Vihoin päivän paistamatta, 175
Vihoin kuun kumottamatta,
Vihoin tuulen tuulematta,
Vihoin saamatta satehen,
Pakkasen palelematta,
Kovan ilman koskematta." 180
Neljäsviidettä runo
Väinämöinen surren kadonnutta kantelettansa kuulee muutaman koivun
itkevän ja kysyttyä mitä itki saapi koivulta pitkän vaivainsa
vaikeroimisen vastaukseksi; vv. 1-66. -- Väinämöinen laittaa koivun
kanteleeksi ja kanteleesen naulat tammen oksista, kielet immen
hivuksista; vv. 67-104. -- Uudella kanteleellansa Väinämöinen jo taas
ihastuttaa sekä ihmiset että muut niin hengelliset kuin hengettömät
olennot; vv. 105-168.
Vaka vanha Väinämöinen
Arvelevi aivoissansa:
"Jo nyt soitanto sopisi,
Ilon teentä kelpoaisi,
Vaan on kantele kaonnut, 5
Iloni iäti mennyt,
Tuonne lietohon merehen,
Kalaisehen kartanohon."
Astuessansa ahoa
Kuuli koivun itkeväksi, 10
Jopa luoksi luontelihe,
Lähemmäksi laittelihe,
Kysytteli, lausutteli:
"Mit' itket ihana koivu?"
Koivu taiten vastaeli: 15
"Typeryyttä tyhjä itken,
Vajauttani valitan,
Kun olen osaton raukka,
Tuiki vaivainen varaton,
Näillä paikoilla pahoilla:" 20
"Osalliset, onnelliset,
Tuota toivovat alati,
Kesän kaunihin tulevan,
Suven suuren lämpiävän,
Toisinpa minä typerä; 25
Minä vaivainen varoan
Kuoreni kolottavaksi,
Lehtivarvat vietäväksi."
"Use'in minun utuisen
Lapset kerkeän keväimen 30
Veitsin viisin viiltelevät
Halki mahlaisen mahani,
Paimenet pahat kesällä
Vievät vyöni valkeaisen
Ken lipiksi, ken tupeksi, 35
Kenpä marja-tuohiseksi."
"Use'in minun utuisen
Tytöt allani asuvat,
Lehvät päältä leikkelevät,
Varvat vastoiksi sitovat." 40
"Use'in minä utuinen
Kaaetahan kaskipuiksi,
Pinopuiksi pilkotahan;
Kolmasti tänäi keväinnä
Miehet allani asuivat, 45
Kirvestänsä kitkuttivat,
Mun polosen pään varalle,
Heikon henkeni lahoksi."
"Se oli ilo kesästä,
Riemu suuresta suvesta, 50
Eik' ole talvi sen parempi,
Lumen aika armahampi."
"Jopa aina aikaisehen
Mure muo'on muuttelevi,
Tuuli vie vihannan turkin, 55
Halla kaunihin hamehen,
Niin minä vähävarainen
Jään aivan alastomaksi,
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan." 60
Sanoi vanha Väinämöinen
"Elä itke puu vihanta!
Vielä saat olevan onnen,
Elon uuen armahamman,
Kohta itkenet ilosta, 65
Riemusta remahutellet."
Siitä vanha Väinämöinen
Koivun soitoksi kuvasi,
Sanovi sanalla tuolla:
"Tuoss' on koppa kanteletta, 70
Emäpuu iki iloa,
Mistä tuohon naulat saisin?"
Kasvoi tammi tanhualla,
Tammessa tasaiset oksat,
Joka oksalla omena, 75
Omenalla kultapyörä,
Kultapyörällä käkönen!
Kun käki kukahtelevi,
Kulta suusta kumpuavi
Kultaiselle kunnahalle, 80
Siitä naulat kantelohon,
Vääntimet visaperähän.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Vielä uupuvi vähäsen,
Viittä kieltä kanteloinen; 85
Mistä tuohon kielet saisin?"
Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla,
Ei se itke, ei iloitse,
Ilman lauloi itseksensä, 90
Lauloi iltansa kuluksi,
Auringon ali menoksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.
Vaka vanha Väinämöinen 95
Tuonne hiipi hiljoillehen,
Alkoi hapsia anella:
"Anna impi hapsiasi
Kanteloisen kielosiksi,
Ääniksi ilon ikuisen!" 100
Antoi impi hapsiansa,
Antoi hasta viisi kuusi,
Siit' on kielet kantelossa,
Ääntimet iki ilossa.
Saip' on soitto valmihiksi, 105
Siitä vanha Väinämöinen
Otti kantelon käsille,
Ilon itsensä lähemmä,
Laski kynttä kymmenkunnan,
Viisi sormea viritti, 110
Kielelle kapahumahan,
Sävelille hyppimähän.
Sormin soitti Väinämöinen,
Kielin kantelo kajasi,
Vuoret loukui, paaet paukkui, 115
Kaikki kalliot tärähti,
Kivet laikkui lainehilla,
Somerot vesillä souti,
Petäjät piti iloa,
Kannot hyppi kankahilla. 120
Kälykset Kalevan naiset
Kesken kirjan neulomisen
Tuohon juoksevat jokena,
Miehet virtana vilisi,
Sanoivat samalla suulla, 125
Yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu,
Noin suloista soitantoa,
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana." 130
Mi oli metsän eläintä,
Nelijalkoa jaloa,
Kyykistyivät kynsillehen
Väinämöisen soittaessa;
Ilman linnut lentäväiset 135
Varvuille varustelihe,
Veen kalaiset kaikenlaiset
Rantahan rakentelihe,
Matosetki maan alaiset
Päälle mullan muuttelihe 140
Kanteloista kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Siinä vanha Väinämöinen
Kyllä soitteli somasti,
Kajahutti kaunihisti, 145
Soitti päivän, soitti toisen,
Yhtehen rupeamahan,
Yhen vyönsä vyötäntähän.
Kun hän soitteli kotona,
Huonehessa honkaisessa, 150
Niin katot kajahtelivat,
Permannot pemahtelivat,
Laet lauloi, ukset ulvoi,
Kaikki ikkunat iloitsi,
Kiukoa kivinen liikkui, 155
Patjas patvinen pajahti.
Kun hän kulki kuusikossa,
Vaelti petä'ikössä,
Kuusoset kumartelihe,
Männyt mäellä kääntelihe, 160
Käpöset keolle vieri,
Havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa,
Tahi astahti aholla,
Lehot leikkiä pitivät, 165
Ahot ainaista iloa,
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.
Viidesviidettä runo
Louhi laittaa Tuonelan sokean tyttären synnyttämät ilkeät sikiöt
Kalevalan kansaa surmaamaan; vv. 1-32. -- Väinämöinen lähtee sotaan
tautia vastaan rukoillen ylijumalaa Ukkoa siihen avuksensa; vv.
33-70. -- Kipuja käsketään pois lähtemään, Kiputyttöä rukoillaan
niitä korjaamaan ja Kivutarta laittamaan terveyttä entisellensä; vv.
71-104. -- Päätteeksi Väinämöinen voitelee vikoja, siihenki Jumalalta
apua rukoillen; sillä saa sairaat parantumaan; vv. 105-128.
Louhi Pohjolan emäntä
Sai sanoman korvihinsa,
Väinölän eleleväksi,
Kalevalan kasvavaksi,
ammon suurilla muruilla, 5
Kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti,
Arvelevi aivossansa,
Minkä surman suorittaisi,
Kunka kuoleman kokisi, 10
Tuolle Väinölän väelle,
Kansalle Kalevalaisten.
Tyttö Tuonelan sokea,
Loviatar vaimo vanha,
Pahin Tuonen tyttäriä, 15
Ilke'in Manattaria,
Teki poikoa yheksän
Yhtenä kesäisnä yönä.
Louhi Pohjolan emäntä
Ne on käski käyä tuonne 20
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen,
Tau'illa tapattamahan,
Kuolemalla kaatamahan,
Tuota Väinölän väkeä, 25
Kansoa Kalevalaisten.
Sillä Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
Syyti surmat suunnattomat,
Tavattomat tau'it nosti, 30
Vasten Väinölän väkeä,
Surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Väinölän potevi,
Läsivi Kalevan kansa,
Tautia tavattomia, 35
Nimen tietämättömiä,
Alta lattiat lahovi,
Päältä peite märkänevi.
Silloin vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen, 40
Läksi Tuonelle sotahan,
Kera tau'in tappelohon,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Onko tauti luojan luoma, 45
Surma säätämä Jumalan,
Vai ompi pahan panema,
Surma syrjin synnyttämä?"
"Kun lienee pahan panema,
Surma syrjin synnyttämä, 50
Tok' ei syyttä syötänehe,
Ei luvatta suuren luojan;
Kenpä meitä syyttä söisi,
Suuhunsa omat sanansa,
Päähänsä pahat panonsa, 55
Ajatukset itsehensä!"
"Oi Ukko ylijumala,
Pilven päällinen Jumala,
Tule tänne tarvittaissa,
Ajaite anottaessa, 60
Nämät tuskat tuntemahan,
Hätäpäivät häätämähän,
Rikonnaiset riisumahan,
Puutunnaiset purkamahan!"
"Tuo mulle tulinen miekka, 65
Säkehinen säilä kanna,
Jolla ma pahat pitelen,
Ilkeät iki asetan,
Tuskat tuulen teitä myöten,
Kivut aavoillen ahoille!" 70
Sanoi vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
"Tuonne ma kipuja kiistän,
Tuonne tuskia manoan,
Kivisihin kellareihin, 75
Rautaisihin raunioihin,
Kiviä kivistämähän,
Paasia pakottamahan;
Ei kivi kipuja itke,
Paasi ei vaivoja valita, 85
Vaikka paljo pantahisi,
Määrättä mätettähisi."
"Kiputyttö Tuonen neiti,
Jok' istut kipukivellä,
Jauhaen kipukiveä, 85
Kipuvuorta väännätellen,
Käy kivut kereämähän
Kitahan kiven sinisen,
Tahi vieretä vetehen,
Syytäise meren syvähän, 90
Tuulen tuntumattomahan,
Päivän paistamattomahan!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kivutar hyvä emäntä,
Vammatar valio vaimo, 95
Tule kanssa, käy keralla,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi,
Vammat värjymättömiksi, 100
Jotta saisi sairas maata,
Huono huoletta levätä,
Tuskahinen tunnin olla,
Vikahinen vieretellä."
Siinä vanha Väinämöinen, 105
Tietäjä iän-ikuinen,
Vielä voiteli vikoja,
Noita vammoja valeli,
Yheksillä voitehilla,
Kaheksilla katsehilla; 110
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Tule jo luoja loitsimahan,
Jumala puhelemahan,
Kaikkivalta katsomahan, 115
Tehkös yöllä terveheksi,
Päivällä imanteheksi,
Jott' ei tuska päällä tunnu,
Kipu keskeä kivistä,
Pakko ei syämmehen paneite!" 120
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Sillä riisui rikkehiä,
Purkaeli puuttehia,
Poies poisti poikenluomat, 125
Paranti pahat panoset,
Päästi kansan kuolemasta,
Kalevan katoamasta.
Kuudesviidettä runo
Louhi nostaa kontion Kalevalassa vahingoita tekemään; Väinämöinen
lähtee Ilmarisen takomalla uudella keihäällä sitä kaatamaan, jossa
työssä hyvin onnistuuki; vv. 1-52. -- Väinämöinen tulee metsästä
saaliinensa; kotiväki vastaan ottaa hänen suurella ihastuksella; vv.
53-86. -- Kontio saatetaan tupaan ja sitte, turkin selästä riisuttua,
kattilaan, kattilasta pöydälle; vv. 87-112. -- Väinämöinen kutsuu
Metsolan väkeä kontion pitoihin ja kertoo pöydässä, kuinka helposti
saiki saaliinsa metsästä; vv. 113-140. -- Ruualta päästyä ottaa
kontion pääkallon ja istuttaa sen ylös honkaan mäelle; vv. 141-168.
-- Lopuksi Väinämöinen laulaa, soittaa kantelettansa ja toivottaa
tuleviksi ajoiksi onnea ja iloista elämää Kalevalaan; vv. 169-200.
Sai sanoma Pohjolahan,
Tieto kylmähän kylähän,
Väinölän vironneheksi,
Kalevalan pääsneheksi,
Noista nostanto-vi'oista, 5
Tau'ista tavattomista.
Louhi Pohjolan emäntä
Tuo tuosta kovin pahastui,
Nosti karhun kankahalta,
Kontion kovilta mailta, 10
Noille Väinölän ahoille,
Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli seppo Ilmarinen 15
Taos mulle uusi keihäs!
Ois' otso otettavana
Karjoani kaatamasta."
Seppo keihyen takovi,
Eikä pitkän, ei lyhyen, 20
Takoi keski-laa'ullisen,
Sen susi sulalla seisoi,
Kontio terän kohalla,
Hirvi hiihti suoverossa,
Varsa varrella samosi, 25
Peura potki ponnen päässä.
Siitä vanha Väinämöinen
Läksi miehistä metsälle,
Otsosen tuvan ovelle,
Tasakärsän tanhu'ille; 30
Siinä otsosen tapasi,
Salon kullan saavuttavi,
Säteriset sängyt kaati,
Sijat kultaiset kumosi.
Katselevi kultoansa, 35
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni,
Mesikämmen, kaunoiseni!
Elä suutu suottakana,
En minä sinua kaannut, 40
Itse hairahit havulta
Puhki puiset kaatiosi;
Sykysyiset säät lipeät,
Päivät pilviset pimeät."
"Metsän kultainen käkönen, 45
Kauniskarva röyhetyinen,
Heitä jo kylmille kotosi,
Asunmaasi autiaksi,
Lähe kulta kulkemahan,
Rahan armas astumahan, 50
Urohoisehen väkehen,
Miehisehen joukkiohon!"
Siitä vanha Väinämöinen,
Laulaja iän-ikuinen,
Astui soitellen ahoja 55
Kera kuulun vierahansa;
Jo soitto kotihin kuului,
Alle kattojen kajahus.
Vierähti väki tuvassa,
Lausui kansa kartanolla: 60
"Onko jo kuulu kulkemassa,
Salon auvo astumassa,
Koska soitellen tulevi,
Toitatellen torvettavi?"
Siinä vanha Väinämöinen 65
Jo kohta kotihin saapi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Varo'otte vaimo-raukat,
Ettei karja kammastuisi,
Pieni vilja pillastuisi, 70
Otson tullessa tuville,
Karvaturvan tunkeitessa!"
Vierähti väki tuvasta,
Lausui kansa kartanolta:
"Terve otso tultuasi, 75
Mesikämmen käytyäsi,
Näille pienille pihoille,
Kape'ille kartanoille!
Tuota toivoinkin ikäni,
Katsoin kaiken kasvin-ai'an, 80
Toivoin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa,
Kuni suksi uutta lunta,
Lyly liukasta lipua,
Neiti nuorta sulhokaista, 85
Punaposki puolisoa."
Siitä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lähe jo kuulu kulkemahan,
Armas maata astumahan, 90
Alle kuulun kurkiaisen,
Alle kaunihin katoksen!
Eläkä otso tuosta huoli,
Jos tulevi turkin tunti,
Ei tuhota turkkiasi, 95
Karvojasi ei katsota,
Herjojen hetalehiksi,
Vaivaisien vaattehiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
Otatti otsolta turkin, 100
Pani aitan parven päähän,
Lihat liitti kattilahan,
Kuparihin kullattuhun,
Vaskipohjahan patahan.
Kun oli keitto valmihina, 105
Saatu kattilat tulelta,
Jopa saatti saalihinsa,
Kuletteli kultaisensa,
Päähän pitkän pintalauan,
Kultaisihin kuppiloihin, 110
Simoa sirettämähän,
Olosia ottamahan.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta, 115
Tapion talon isäntä,
Metsän ehtoisa emäntä,
Kanssa muu Tapion kansa,
Tule jo häihin härkösesi,
Pitkävillasi pitoihin! 120
Nyt on kyllin kystä syöä,
Kyllin syöä, kyllin juoa,
Kyllin itsensä piteä,
Kyllin antoa kylälle."
Väki tuossa noin sanovi, 125
Kansa kaunis vieretteli:
"Mitä tehen metsä mieltyi,
Taipui ainoinen Tapio,
Jotta antoi ainokkinsa,
Menetti mesikkisensä; 130
Oliko keihon keksimistä,
Tahi nuolen noutamista?"
Vaka vanha Väinämöinen
Tuopa tuohon vastaeli:
"Ei ollut keihon keksimistä, 135
Ampuen ajelemista,
Itse vieri vempeleltä,
Horjahti havun selältä,
Risut rikkoi rintapäänsä,
Varvut vatsansa hajotti." 140
Kun oli kyllin kystä syöty,
Kyllin syöty, kyllin juotu,
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoseni, 145
Mesikämmen, kaunoiseni!
Viel' on matka käyäksesi,
Retki reiahellaksesi,
Tästä pienestä pesästä,
Matalaisesta majasta, 150
Vasten varvikko-mäkeä,
Kohti vuorta korkeata,
Petäjähän penseähän,
Honkahan havu-satahan;
Hyvä siin' on ollaksesi, 155
Armas aikaellaksesi,
Luona tiukujen tirinän,
Karjan kellon kuuluvilla."
Siitä saatti saalihinsa,
Ehätti erän vähänsä, 160
Kulta-kunnahan kukulle,
Vaskiharjun hartioille;
Pani puuhun puhtahasen,
Honkahan havu-satahan,
Oksallen olovimmalle, 165
Lehvälle leveämmälle,
Iloksi inehmisille,
Kunnioiksi kulkijoille.
Siitä vanha Väinämöinen
Laikahtihe laulamahan 170
Päivän päätyvän iloksi,
Illan kuulun kunniaksi.
Sanoi vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
"Piä nyt pihti valkeata, 175
Jotta lauloa näkisin!
Lauloa luku tulevi,
Suuni soia tahtelevi."
Siinä lauloi, jotta soitti,
Pitkin iltoa iloitsi, 180
Lausui laulunsa lopuksi,
Itse virkki viimeiseksi:
"Anna toistekki Jumala,
Vastaki vakainen luoja,
Näin näissä elettäväksi, 185
Toiste toimiteltavaksi,
Näissä häissä pyyly-poian,
Pitkävillaisen pioissa!"
"Anna ainaki Jumala,
Toistekki totinen luoja, 190
Soivaksi Tapion torven,
Metsän pillin piukovaksi,
Näillä pienillä pihoilla,
Kapeilla kartanoilla!"
"Päivät soisin soitettavan, 195
Illat tehtävän iloa,
Näillä mailla mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla,
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa." 200
Seitsemäsviidettä runo
Kuu ja aurinko laskeutuvat alas Väinämöisen soittoa kuulemaan;
Pohjolan emäntä saapi ne siitä ja sulkee vuoreen, vieläpä saapi
tulenki Kalevalasta katoamaan; vv. 1-32. -- Ukko taivaalla iskee
tulta ja laittaa tytön tuuvittamaan sitä uudeksi kuuksi ja
auringoksi; tuuvittelija vahingossa pudottaa tulen maahan; vv. 33-64.
-- Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät pudonnutta tulta hakemaan,
tulevat isolle joelle, laittavat veneen, lähtevät soutelemaan; vaimo
tulee vastaan ja kysyy, millä matkalla olivat, vastaavat lähteneensä
tulta tiedustamaan; vv. 65-94. -- Vaimo kertoo tulen tekemät tuhotyöt
Tuurin tuvassa, mitenkä se siitä oli Aluen järveen laitettu, kuinka
se oli siellä telmännyt ja vieläki vaivasi kaloja siellä; vv. 95-158.
-- Väinämöinen ja Ilmarinen kokevat verkolla pyytää tulen vaivoissa
valittavan kalan; se työ heillen ei kuitenkaan onnistu; vv. 159-192.
Vaka vanha Väinämöinen
Kauan soitti kanteletta,
Sekä soitti, jotta lauloi,
Jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, 5
Ilo päivän ikkunoille,
Kuu tuvastahan tulevi,
Päivä astui aitastansa,
Kuuhut koivun konkelolle,
Päivä latvahan petäjän, 10
Kanteletta kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Louhi Pohjolan emäntä
Ne tuosta käsin tavotti,
Kätki kuun kumottamasta 15
Kirjarintahan kivehen,
Lauloi päivän paistamasta
Vuorehen teräksisehen,
Lauloi varsin valkeanki,
Tulen Väinölän tuvilta, 20
Sai tuvat tulettomiksi,
Pirtit valkeattomiksi.
Jo oli yö alinomainen,
Pitkä pilkkosen pimeä,
Yö oli Kalevalassa, 25
Noilla Väinölän tuvilla,
Sekä tuolla taivahalla,
Ukon ilman istumilla.
Tukela tuletta olla,
Vaiva suuri valkeatta, 30
Ikävä inehmisien,
Ikävä itsen Ukonki.
Tuo Ukko ylijumala
Alkoi tuota ouostella,
Mikä kumma kuun e'essä, 35
Mikä terhen päivän tiessä,
Kun ei kuu kumotakkana,
Eikä päivä paistakkana.
Astui pilven äärtä myöten,
Taivahan rajoa myöten, 40
Sukassa sinertävässä,
Kirjavassa kaplukassa,
Kävi kuuta etsimähän,
Päiveä tapoamahan;
Eipä kuuta löy'äkkänä, 45
Päiveä tapoakkana.
Tulta iski ilman Ukko
Miekalla tuliterällä,
Antoi neien tuu'itella,
Ilman immen vaapotella, 50
Kuun uuen kuvoamaksi,
Uuen auringon aluksi.
Impi tulta tuu'itteli,
Vaapotteli valkeaista,
Tuli tuhmalta putosi, 55
Valkea varattomalta,
Kätösiltä kääntelijän,
Sormilta somittelijan.
Kirposi tulikipuna,
Putosi punakeränen, 60
Halki tuon ihalan ilman,
Luojan luomilta tiloilta,
Ylähältä taivahasta,
Alaisehen maa-emähän.
Sanoi vanha Väinämöinen: 65
"Veli seppo Ilmarinen,
Lähtekämme katsomahan,
Mikä tuo tuli tulonen
Yläisistä taivosista
Alaisihin maa-emihin!" 70
Läksivät urosta kaksi
Tulen siirtymä-sijoille,
Joki joutuvi etehen,
Melkeän meren tapainen.
Siinä vanha Väinämöinen 75
Alkoi veisteä venettä,
Alla korven kolkutella,
Toinen seppo Ilmarinen
Laati kuusesta meloja,
Petäjästä järkäleitä. 80
Niin veivät venon vesille,
Soutelevat, joutelevat,
Ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevät.
Vaimo vastahan tulevi 85
Puhutellen, lausutellen:
"Minne te menettä miehet,
Kunne läksitte urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
Itse virkki, noin nimesi: 90
"Onp' on matka mielessämme,
Mennä tulta tietämähän,
Jok' on tullut taivahasta,
Puhki pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki: 95
"Tuli on tuima tie'ettävä,
Jo teki tuli tekoset,
Tuikahti tulikipuna
Luojan luomilta tiloilta
Halki tuon ihalan ilman 100
Tuurin uutehen tupahan,
Palvoisen laettomahan."
"Äiti lastansa imetti
Alla reppanan retuisen,
Tuohon tultua tulonen 105
Poltti lapsen kätkyestä,
Se lapsi meni Manalle,
Tuskissa tulen punaisen."
"Emo ei Manalle mennyt,
Se tunsi tulen manata, 110
Valkeaisen vaivutella,
Aaltoihin Aluen järven."
"Tuo ange Aluen järvi
Tuost' oli syttyä tulehen,
Säkehinä säihkyellä, 115
Kuohui kuusien tasalle,
Ärjyi päälle äyrähien,
Tuon tuiman tulen käsissä."
"Kalat tuossa katselevat,
Ahvenet ajattelevat, 120
Miten olla, kuin eleä;
Niin meni sinervä siika,
Nieli tuon tulisorosen,
Vajotteli valkeaisen."
"Oli aikoa vähäsen, 125
Tuli tuska nielijälle,
Vaikea vajottajalle,
Pakko paljon syönehelle."
"Uiskenteli, kuiskenteli,
Ympäri Aluen järven: 130
'Ei ole vienossa ve'essä
Minun kurjan nielijätä,
Näissä tuskissa tulosen,
Vaivannoissa valkeaisen.'"
"Niin tuli kulea kuuja, 135
Nieli tuon sinervän siian;
Oli aikoa vähäsen,
Tuli tuska nielijälle,
Vaikea vajottajalle,
Pakko paljon syönehelle." 140
"Uiskenteli, kuiskenteli,
Ympäri Aluen järven:
'Ei ole vienossa ve'essä
Minun kurjan nielijätä,
Näissä tuskissa tulosen, 145
Vaivannoissa valkeaisen.'"
"Niin tuli halea hauki,
Nieli tuon kulean kuujan;
Oli aikoa vähäsen,
Tuli tuska nielijälle, 150
Vaikea vajottajalle,
Pakko paljon syönehelle."
"Uiskenteli, kuiskenteli,
Ympäri Aluen järven:
'Ei ole vienossa ve'essä 155
Minun kurjan nielijätä,
Näissä tuskissa tulosen,
Vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen, 160
Nuotan niinisen kutovi,
Katajaisen kaikuttavi,
Sen painoi paju-vesillä,
Raian kuorilla rakenti.
Veivät verkkonsa vesille 165
Lahen suihin, luo'on päihin,
Lohiluotojen lomihin,
Siikasaarien sivuihin.
Käestelevät, käänteleivät,
Aina verkoilla asuvat, 170
Vienoilla lahen vesillä,
Saarilla selällisillä;
Ei saa'a kaloa tuota,
Jota tarkoin tarvitahan.
Jo tuossa kalat valitti, 175
Hauki hau'ille sanovi,
Kysyi siika säynähältä,
Lohi toiselta lohelta:
"Joko kuoli kuulut miehet,
Katosi Kalevan poi'at, 180
Liina-nuotan nuikuttajat,
Lankapaulan laa'ittajat,
Suuren tarpoimen talujat,
Pitkän varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Väinämöinen, 185
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole kuollehet urohot,
Kaatunut Kalevan kansa;
Yksi kuoli, kaksi syntyi,
Joill' on tarpoimet paremmat, 190
Varret vaaksoa pitemmät,
Nuotat kahta kauheammat."
Kahdeksasviidettä runo
Laitetaan kerkiämiseen mahdottoman iso nuotta; vv. 1-26. -- Lähdetään
tulen niellyttä kalaa nuotalla pyytämään; lopulta se saadaanki
apajaan; vv. 27-68. -- Tuli samassa kun saadaan siian vatsasta
ilmi puikahtaa käsistä pois, polttaa pahasti Ilmarista ja metsään
kohottuansa hävittää paljon maita; vv. 69-100. -- Väinämöinen
lähtee tulta takaa ajamaan, tapaa sen viimein ja viepi pimeihin
Kalevalan tupiin; vv. 101-132. -- Ilmarinen paranteleikse tulen
polttama-vioista ja tulee jälleen entiseen terveyteensä; vv. 133-178.
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Tuosta tuumille tulevi,
Ajeleikse arveloille,
Nuotan liinaisen kutoa, 5
Satahisen saa'utella.
Sen sisaret kehreävät,
Kälykset kävylle lyövät,
Veljet verkoksi kutovat,
Apet ainoille panevat, 10
Yhtenä kesäisnä yönä,
Kahen päivyen kes'ellä.
Siinäkö käpynen kääntyi,
Palautui painopalko,
Kun sai nuotta valmihiksi, 15
Lankapaula laa'ituksi,
Yhtenä kesäisnä yönä,
Vielä puolessa sitäki.
Saipa nuotta valmihiksi,
Lankapaula laa'ituksi, 20
Perältä satoa syltä,
Siulat seitsentä satoa;
Sen kivestivät somasti,
Lau'ustivat laatusasti,
Yhtenä kesäisnä yönä, 25
Kahen päivyen kes'ellä.
Siitä läksivät urohot,
Veivät verkkonsa vesille,
Yksi siula heitettihin
Saarehen selällisehen, 30
Siula toinen heitettihin
Niittykannan niemeksehen,
Nostin tuonne laa'itahan
Vanhan Väinön valkamahan.
Pohetahan, potketahan, 35
Ve'etähän, vennotahan,
Ve'etähän pitkin vettä,
Pohetahan poiken vettä;
Saa'ahan kaloja kyllin,
Ihveniä, ahvenia, 40
Lahnoja, lohikaloja,
Ei saa'a sitä kaloa,
Kuta vasten nuotta tehty,
Lankapaula laa'ittuna.
Silloin vanha Väinämöinen 45
Vielä verkkoja lisäsi
Viiellä sylisa'alla,
Köyttä saalia seitsemällä,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekämme syville verkot, 50
Vetäkämme vettä vielä,
Toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville,
Ennätettihin etemmä,
Ve'ettihin vettä vielä, 55
Toki toinenkin apajas.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse nuotan nostannassa
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on kalainen karhi 60
Tämän nuotan nostimilla,
Satalauan laskimilla."
Siitä nuotta nostetahan,
Puretahan, puistetahan,
Venehesen Väinämöisen, 65
Saa'ahan kalainen karhi,
Kut' oli vasten nuotta tehty,
Lankapaula laa'ittuna.
Vaka vanha Väinämöinen
Siivosi kalaisen karhin, 70
Sai sieltä halean hau'in,
Kut' oli viikon pyyettynä.
Siitä hauki halkaistahan,
Suu levä levitetähän;
Vatsasta halean hau'in 75
Löytähän kulea kuuja,
Vatsassa kulean kuujan
Siell' oli sileä siika,
Sisällä sileän siian
Siell' oli sinikeränen, 80
Siian suolen soukerossa,
Kolmannessa koukerossa.
Sisältä sinikeräsen
Putosi punakeränen,
Keskeltä punakeräsen 85
Tuikahti tuli-soronen,
Poltti parran Väinämöisen,
Sepolta sitäi pahemmin
Poltti puolen poskipäätä,
Käsiänsä kärventeli. 90
Meni siitä mennessänsä
Aalloitse Aluen järven,
Karkasi katajikolle,
Niin paloi kataja-kangas,
Kohautti kuusikkohon, 95
Poltti kuusikon komean,
Vieri vieläkin etemmä,
Poltti puolen Pohjan maata,
Sakaran Savon rajoa,
Kahen puolen Karjalata. 100
Vaka vanha Väinämöinen
Itse läksi astumahan,
Ylös korpehen kohosi,
Tuon tuiman tulen jälille;
Tapasi tulosen tuolta 105
Kahen kannon juuren alta,
Leppä-pökkelön sisästä,
Lahokannon kainalosta.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 110
"Tulonen Jumalan luoma,
Luoma luojan valkeamme!
Syyttäpä menit syvälle,
Asiatta aivan kauas,
Teet paremmin, kun paloat 115
Kivisehen kiukahasen,
Kytkeihet kypenihisi,
Himmennäihet hiilihisi,
Päivällä pieltäväksi
Kotapuissa koivuisissa, 120
Yöllä piileteltäväksi
Kehän kultaisen kuvussa."
Tempasi tulosen tuolta
Palavoihin pakkuloihin,
Koivun kääpihin kovihin, 125
Vaskisehen kattilahan;
Kantoi tulta kattilassa,
Koivun kuorella kuletti,
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen; 130
Sai tuvat tulellisiksi,
Pirtit valkeallisiksi.
Itse seppo Ilmarinen
Syrjin syöstihe merehen,
Veäikse vesikivelle, 135
Ranta-paaelle paneikse,
Tuskissa tulen palavan,
Vaike'issa valkeaisen.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 140
"Millä nyt tulta tummentelen,
Valkeaista varventelen,
Ettei viikkoa vihoisi,
Kovin kauvan karvastaisi?"
"Tule tytti Turjan maalta, 145
Neiti laskeite Lapista,
Hyyssä sukka, jäässä kenkä,
Hallassa hamehen helmat,
Hyinen kattila käessä,
Jäinen kauha kattilassa; 150
Viskoa vilua vettä,
Riittehistä ripsuttele,
Paikoille palanehille,
Tulen tuimille vioille!"
"Kun ei tuosta kyllin liene, 155
Tule poika Pohjolasta,
Mies pitkä Pimentolasta,
Lapsi täyestä Lapista,
Hyytä kelkalla vetäös,
Jäätä reellä reutoellos, 160
Tuiman tunturin laelta,
Vaaran vankan liepeheltä!
Sillä hyyllä hyy'yttele,
Jää-vilulla jäähyttele,
Tulen tuomia vikoja, 165
Panun tuiki paahtamia!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Oi Ukko ylijumala!
Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
Sa'a voietta hyveä, 170
Paikoille palanehille,
Vian tuiki tullehille!"
Sillä seppo Ilmarinen
Tuota tulta tummenteli,
Valkeata vaimenteli; 175
Sai seppo paranneheksi,
Entisellehen ehoksi,
Muinaisensa muotoiseksi.
Yhdeksäsviidettä runo
Pyydetään Ilmarista takomaan uutta kuuta ja aurinkoa; Ilmarinen ne
takoo, mutta ei saa valaisemaan; vv. 1-26. -- Väinämöinen saapi
arvalta tietää, kuun ja auringon Pohjolan kivimäessä olevan; vv.
27-50. -- Väinämöinen lähtee Pohjolaan, tappelee Pohjan poikain
kanssa ja voittaa ne, mutta ei saa vieläkään kuuta ja aurinkoa
vuoresta ulos; vv. 51-90. -- Kääntyy sieltä kotiin ja pyytää
Ilmarisen takomaan avaimia ja muita aseita, joilla kiskoisi vuoren
auki. Pohjolan emäntä lentää pajalle, kysyy mitä Ilmarinen takoi,
ja saapi vastaukseksi kaularengasta hänelle itsellensä taottavan;
vv. 91-124. -- Pohjolan emäntä menee, laskee kuun ja auringon irti,
lentää sitte uudelleen pajan kynnykselle ja ilmoittaa kuun ja
auringon entisillä sijoillansa taivaalla olevan; vv. 125-150. --
Väinämöinen nähtyänsä kuun ja auringon taivaalla tervehtää niitä
ja toivottaa niiden aina kauniisti paistavan ja saattavan onnea ja
terveyttä ihmisille; vv. 151-190.
Ain' on päivä paistamatta,
Kuu kulta kumottamatta,
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla;
Vilu viljalle tulevi, 5
Karjallen olo kamala,
Kun ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota.
Nuoret neuvoa pitävät,
Ikäpuolet arvelevat, 10
Kuinka kuutta lietänehe,
Päivättä elettänehe;
Päätyvät sepon pajahan,
Sanelevat, saattelevat:
"Nouse seppo seinän alta, 15
Takoja kiven takoa,
Takomahan uutta kuuta,
Uutta auringon keheä!
Pah' on kuun kumottamatta,
Outo päivän paistamatta." 20
Nousi seppo seinän alta,
Takoja kiven takoa,
Kuun on kullasta kuvasi,
Hopeasta päivän laati,
Ei kumota kulta kuuna, 25
Paista ei päivänä hopea.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan käyä,
Miehen merkkiä kysyä, 30
Minne meiltä päivä päätyi,
Kunne meiltä kuu katosi."
Leikkasi lepästä lastut,
Laittoi lastut laa'ullensa,
Kävi arvat kääntämähän, 35
Sormin arvat suortamahan,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Sano totta luojan merkki,
Juttele Jumalan arpa, 40
Minne meiltä päivä päätyi,
Kunne meiltä kuu katosi,
Kun ei ilmoisna ikänä
Nähä noita taivahalla!"
Toi arpa toet sanomat, 45
Varmat liitot liikahutti,
Sanoi päivän saaneheksi,
Kuun tuonne kaonneheksi,
Pohjolan kivimäkehen,
Vaaran vaskisen sisähän. 50
Siitä vanha Väinämöinen
Jopa läksi, jotta joutui,
Pimeähän Pohjolahan,
Summahan Sariolahan.
Tuli Pohjolan tuville, 55
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minnes meiltä päivä päätyi,
Kunnes meiltä kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi,
Paha parvi pauhoavi: 60
"Tuonne teiltä päivä päätyi,
Päivä päätyi, kuu katosi,
Kirjarintahan kivehen,
Rautaisehen kalliohon,
Sielt' ei pääse päästämättä, 65
Selviä selittämättä."
Vaka vanha Väinämöinen
Veti miekan, riisui rauan,
Tempasi tuliteräisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 70
"Mitelkämme miekkojamme,
Katselkamme kalpojamme,
Eikö kuu kivestä pääsne,
Pääsne päivä kalliosta!"
Mentihin ulos pihalle, 75
Käytihin käsirysyhyn,
Ruvettihin miekkasille;
Siitä vanha Väinämöinen
Löip' on kerran leimahutti,
Iski kerran, iski toisen, 80
Listi kuin naurihin napoja
Päitä Pohjan poikasien.
Kävi kuuta katsomahan,
Päiveä kerittämähän,
Kirjarinnasta kivestä, 85
Rautaisesta kalliosta;
Kourin koitteli ovia,
Salpoja sanan väellä,
Ei ovet käsin avau,
Salvat ei sanoista huoli. 90
Silloin vanha Väinämöinen
Kohta kääntyvi kotia,
Meni sepponsa pajahan,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen! 95
Taos kuokka kolmihaara,
Tao tuuria tusina,
Avaimia aika kimppu,
Joilla kuun kivestä päästän,
Päivän päästän kalliosta." 100
Se on seppo Ilmarinen
Takoi miehen tarpehia,
Takoi päivän, tuosta toisen,
Takoi kohta kolmannenki.
Päivälläpä kolmannella 105
Louhi Pohjolan emäntä
Siitti siivet sulkinensa,
Levahutti lentämähän,
Lenti Ilmarin pajalle,
Istui pajan ikkunalle. 110
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet otus hakeva,
Istut lintu ikkunalla?"
Lintu kielelle paneikse, 115
Havukkainen haastelevi:
"Mitä seppo siitä laa'it,
Kuta rautio rakennat?"
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 120
"Taon kaularenkahaista
Tuolle Pohjolan akalle,
Jolla kiinni kytketähän
Vaaran vankan liepehesen."
Louhi Pohjolan emäntä 125
Jo tunsi tuhon tulevan,
Heti loihe lentämähän,
Lenti poies Pohjolahan,
Laski kuun kivestä irti,
Päästi päivän kalliosta; 130
Itse muuksi muutaltihe,
Kyhäisihe kyyhkyseksi,
Lenteä lekuttelevi
Sepon Ilmarin pajahan,
Lenti lintuna ovelle, 135
Kyyhkysenä kynnykselle.
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä lintu tänne lennit,
Tulit kyyhky kynnykselle?" 140
Vastasi otus ovelta,
Virkkoi kyyhky kynnykseltä:
"Tuota lienen kynnyksellä
Sanomata saattamassa,
Jop' on kuu kivestä nousnut, 145
Pääsnyt päivä kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen
Kävi itse katsomahan,
Astuvi pajan ovelle,
Katsoi tarkoin taivahalle, 150
Näki kuun kumottavaksi,
Näki päivän paistavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen
Kävi luoksi Väinämöisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 155
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Käyppä kuuta katsomahan,
Päiveä tähyämähän,
Jo ovat tarkoin taivahalla,
Sijoillansa muinaisilla." 160
Vaka vanha Väinämöinen
Pistihen ulos pihalle,
Katsahtavi taivahalle,
Itse tuon toeksi tunsi:
Kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, 165
Taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Väinämöinen
Sai itse sanelemahan,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 170
"Terve kuu kumottamasta,
Kaunis kasvot näyttämästä,
Päivä kulta koittamasta,
Aurinko ylenemästä!"
"Kuu kulta kivestä pääsit, 175
Päivä kaunis kalliosta,
Nousit kullaisna käkenä,
Hope'isna kyyhkyläisnä,
Elollesi entiselle,
Matkoillesi muinaisille." 180
"Nouse aina aamusilla
Tämän päivänki perästä,
Teeppä meille terveyttä,
Siirrä saama saatavihin,
Pyytö päähän peukalomme, 185
Onni onkemme nenähän!"
"Käy nyt tiesi tervehenä,
Matkasi imantehena,
Päätä kaari kaunihisti,
Pääse illalla lepohon!" 190
Viideskymmenes runo
Marjatta neiti lähtee paimeneen, kuulee marjan mäeltä valittavan,
kenenkään ei hänestä huolivan, menee poimii sen ja syöpi, vv. 1-34.
-- Neiti sikiytyy syödystä marjasta, kantaa ja synnyttää aikanansa
pojan, jota sitte alkaa kauniisti kasvatella; vv. 35-54. -- Ukko,
poikaa ristimään tuotu, ei risti sitä ennen tutkittua ja tuomittua.
Väinämöinen tutkijana päättää pojan menetettäväksi. Pieni lapsi
itse nuhtelee häntä väärin tuomitsemasta; vv. 55-86. -- Väinämöinen
suutuksissaan astuu meren rannalle, laulaa vaskisen veneen, lähtee
sillä maasta pois ennustaen lähtiessänsä häntä toki kerran vielä
kaivattavan ja takaisin toivottavan; vv. 87-122. -- Runo arvelee
lopettaa laulantonsa, semminki kun kuulijansa ovat vennon vieraita,
omaisiansa ei ollenkaan kuulemassa; vv. 123-150. -- Pienoisena
orvoksi jäänyt ja vieraan armoihin joutunut Suomen runo on paljon
kovia päiviä nähnyt ja näkee niitä vieläki; vv. 151-178. -- Pyytää ei
paheksittamaan kehnoa lauluansa: ulompana ei ollut tilaisuutta opissa
käydä, kotona ei voinut paremmaksi päästä; vv. 179-204.
Marjatta korea kuopus
Se kauan kotona kasvoi,
Aina piikoina eleli,
Kassapäänä kainusteli;
Päätyi karjan paimeneksi, 5
Läksi lammasten keralle.
Lampahat meni mäkeä,
Vuonat vuoren kukkulata,
Neiti asteli ahoa,
Lepikköä leyhytteli, 10
Käen kullan kukkuessa,
Hope'isen hoilatessa.
Niin marja mäeltä huuti,
Puolukainen kankahalta:
"Tule neiti noppimahan, 15
Punaposki poimimahan,
Ennen kun etana syöpi,
Mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan,
Sata neittä, tuhat naista, 20
Ei ken koskisi minuhun,
Poimisi poloisen marjan."
Marjatta korea kuopus
Meni marjan katsontahan,
Keksi marjasen mäeltä, 25
Punapuolan kankahalta:
Ylähähkö maasta syöä,
Alahahko puuhun nousta.
Tempoi kartun kankahalta,
Jolla marjan maahan sorti; 30
Niinpä marja maasta nousi,
Nousi asti huulillehen,
Siitä suuhun suikahutti,
Alas vatsahan valahti.
Marjatta korea kuopus 35
Tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
Tuosta paksuksi panihe,
Lihavaksi liittelihe.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 40
"Tule luoja turvakseni,
Avukseni armollinen,
Näissä töissä työlähissä,
Ajoissa ani kovissa!
Päästä piika pintehestä, 45
Vaimo vatsan vääntehestä,
Ettei vaivoihin vajoisi,
Tuskihinsa tummeneisi!"
Siitä meiän Marjatalle
Syntyi pieni poikalapsi; 50
Piiletteli poiuttansa,
Kasvatteli kaunoistansa,
Sylissänsä syöttelevi,
Käsissänsä kääntelevi.
Kasvoi meiän Marjatalle, 55
Kasvoi poika kaunokainen,
Ei tietä nimeä tuolle,
Millä mainita nimellä.
Tuli ukko ristimähän,
Ukko tuon sanoiksi virkki: 60
"En mä risti riivattua,
Kun ei ensin tutkittane."
Kenpä tuohon tutkijaksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
Sepä tuohon tutkijaksi, 65
Tutkijaksi, tuomariksi.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu,
Maalta marjasta siennyt, 70
Poika maahan pantakohon,
Marjamättähän sivulle,
Tahi suolle vietäköhön,
Puulla päähän lyötäköhön."
Puhui poika puolikuinen, 75
Kaksiviikkoinen kajahui:
"Ohoh sinua ukko utra,
Kun olet tuhmin tuominnunna!
Eipä syistä suuremmista,
Töistä tuhmemmistakana, 80
Itseäsi suolle viety,
Eikä puulla päähän lyöty."
Ukko risti ripsahutti,
Kasti lapsen kapsahutti,
Karjalan kuninkahaksi, 85
Kaiken vallan vartiaksi.
Siitä suuttui Väinämöinen,
Jopa suuttui ja häpesi,
Itse läksi astumahan
Rannalle merelliselle; 90
Tuossa loihe laulamahan,
Lauloi kerran viimeisensä,
Lauloi vaskisen venehen,
Kuparisen umpipurren.
Itse istuikse perähän, 95
Läksi selvälle selälle,
Vielä virkki mennessänsä,
Lausui lähtemäisillänsä:
"Nyt minulta valta vaipui,
Arvoni meni alemma, 100
Annappas ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla,
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan,
Uuen sammon saattajaksi, 105
Uuen soiton suorijaksi,
Uuen kuun kulettajaksi,
Uuen päivän päästäjäksi,
Kun ei kuuta, aurinkoa,
Eikä ilmaista iloa." 110
Siitä vanha Väinämöinen
Laskea karehtelevi
Venehellä vaskisella,
Kuutilla kuparisella,
Yläisihin maa-emihin, 115
Alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa,
Vierähti venehinensä,
Jätti kantelon jälille,
Soiton Suomelle sorean, 120
Kansallen ilon ikuisen,
Laulut suuret lapsillensa.
* * *
Suuni jo sulkea pitäisi,
Kiinni kieleni sitoa,
La'ata virren laulannasta, 125
Heretä heläjännästä;
Hevoinenki hengähtävi
Matkan pitkän mentyänsä,
Rautanenki raukeavi
Kesäheinän lyötyänsä, 130
Vetonenki vierähtävi
Joen polven juostuansa,
Tulonenki tuikahtavi
Yön pitkän palettuansa,
Niin miks'ei runo väsyisi, 135
Virret vienot vierähtäisi,
Illan pitkiltä iloilta,
Päivänlaskun laulannoilta?
Niin luonen, lopettanenki,
Herennenki, heittänenki; 140
Mitäpäs tuosta, jos ma laulan,
Jos ma paljonki pajahan,
Ei ole emo elossa,
Vanhempani valvehella,
Eikä kulta kuulemassa, 145
Oma armas oppimassa;
On mua kuuset kuulemassa,
Hongan oksat oppimassa,
Lepät, koivut lempimässä,
Pihlajat pitelemässä. 150
Piennä jäin minä emosta,
Matalana maammostani,
Vaimon vierahan varahan,
Ehtohon emintimäisen;
Se mun karkotti katalan, 155
Ajoi lapsen armottoman,
Tuulipuolelle tupoa,
Pohjoispuolelle kotia,
Vieä tuulen turvatonta,
Ahavaisen armotonta. 160
Sainpa kiuru kiertämähän,
Lintu kurja kulkemahan,
Vieno maita vieremähän,
Vaivainen vaeltamahan,
Joka tuulen tuntemahan, 165
Ärjynnän älyämähän,
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan.
Moni nyt minulla onpi,
Usea olettelevi, 170
Virkkaja vihaisen äänen,
Äänen tuiman tuikuttaja;
Ken se kieltäni kirosi,
Kenpä ääntä ärjähteli,
Soimasi sorisevani, 175
Lausui liioin laulavani,
Pahasti pajattavani,
Väärin virttä vääntäväni.
Elkätte hyvät imeiset
Tuota ou'oksi otelko, 180
Jos ma lapsi liioin lauloin,
Pieni pilpatin pahasti!
En ole opissa ollut,
Käynyt mailla mahtimiesten,
Saanut ulkoa sanoja, 185
Loitompata lausehia.
Muut kaikki oli opissa,
Mie en joutanut kotoa
Vaimon ankaran avusta,
Eloilta emintimäni; 190
Piti oppia kotona,
Oman aitan orren alla,
Senki piennä pikkaraisna,
Paita-ressuna pahaisna.
Vaan kuitenki, kaikitenki, 195
La'un hiihin laulajoille,
La'un hiihin, latvat taitoin,
Oksat karsin, tien osotin;
Siitäpä jo tie menevi,
Ura uusi urkenevi, 200
Laajemmille laulajoille,
Runsahammille runoille,
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa.
Selityksiä
1. RUNO
vv. 3, 4. Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi
laulavat yhdessä, toinen _laulajan, päämiehen_ eli _edeltäjän (edellä
kävijän)_, toinen _puoltajan, säistäjän, kertojan, kerallisen
(keralla laulajan)_ nimellä. Vastatusten tai vieretysten istuessaan
he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja
säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän
laulaa sitte toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla
päämies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas
kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa
loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä
hyvin vakaisen ja miettiväisen näköisenä.
Kertoessaan säistäjä välistä lisää värsyn ensimaiseen polveen, jos
sana siinä päättyy, jonkun pienen sanasen (on, oli, han, hän, ko, kö,
pa, pä, muka, sanoi, jne.) seuraavan osotuksen tapaan:
1. | päämies: veli kulta veikkoseni
| säistäjä: -- -- -koseni
2. säistäjä: veli sanon kulta veikkoseni
3. | päämies: kaunis kasvin-kumppalini
| säistäjä: -- -- -palini
4. säistäjä: kaunis on kasvin-kumppalini jne.
vv. 7-12 ja 17-22. Kalevala-runoin erinomaisimmat aineet.
vv. 19-22. _Sammosta_ oli sanelemista, _Louhesta_ luotteita,
_Vipusesta_ virsiä ja _Lemminkäisestä_ leikkejä (leikillisiä
tarinoita) siksi, että niiden kertomisen ajalla ennättivät vanheta,
kuolla ja kadota, taikka: _Louhella_ oli luotteita, _Vipusella_
virsiä jne. aina loppuunsa asti.
vv. 25-28. Niin mahdotonta, kuin useamman yön ja päivän yhtaikainen
tulo, oli Väinämöisenki rinnalla muiden hänen vertaistensa
ilmestyminen.
vv. 37, 38. Äärettömässä ilman avaruudessa.
v. 46. Oikeemmiten: _laukkipäiden_.
vv. 51, 52. Seitsemän sadan vuoden paikoilla eli noin seitsemän sataa
vuotta; uros-ikä tämän jälkeen tulisi olemaan noin 77 vuotta.
vv. 61, 62. Kaikki vielä oli yhtenä merenä, maata ei missään.
v. 69. Veden emoksi eli emoseksi sanotaan Ilmatarta, kun nykyään oli
meressä ja siinä raskaaksi tullut.
v. 91. Leveämpi pää munan kuoresta.
v. 99. Pilkulliset paikat munan kuoressa.
vv. 111, 112. Edessänsä ei nähnyt, kun varattoman veden, takanansa ei
kun paljaan taivaan.
vv. 135, 136. Joihin laivat puuttuvat ja merimiehet hukkuvat.
v. 139. Maan äärimmäisissä osissa arveltiin pieliä eli pilareita
taivaan kannattimina olevan; katso III: 123.
v. 145. Paripuolisia yksinäis- eli kymmen-lukuja, 3, 5, 7, 9, 30
jne. käytettiin arvoisempia kohtia määrätessä. Kolmiluku niistä on
erittäinki mainittava. Kolme päivää viivyttiin Pohjolaan mennessä,
3 ansiotyötä määrättiin kosijoille, 3 surmaa uhkasi Lemminkäistä,
3 kertaa kysyi Väinämöinen Iku-Tursoa, 3:sta selittämättömästä
arvoituksesta pantiin Hymylään jne.
vv. 151, 152. Kuuta ja aurinkoa arveltiin eläviksi, taikka oli
niillä, kuin kaikilla muillaki kappaleilla, haltiansa, jota
tarvittaissa avuksi huudettiin. Jokaisella ihmiselläkin oli oma
näkymätön haltiansa, joka suojeli häntä ja koki aavistuksilla tahi
muulla tavoin varjella häntä turmion teiltä.
vv. 165, 166. Äsken luoduilla paikoilla ei vielä ollut nimiä, eikä
maalla puita.
2. RUNO
v. 6. Miettii asiata tarkkaan, kauvan aikaa.
v. 39. Suuri-arvoisin oli tammi puista, karhu nelijalkaisista, kotka
linnuista, hauki kaloista.
vv. 41, 42. Neljä eli viisi meren neittä, vedessä tavallisesti
elävää, vaikka välistä maallenki nousevaa tyttöä.
vv. 61-64. Runollinen ylimääräisyys.
v. 66. Päivä ei pääsnyt merellenkään paistamaan.
v. 78. Tarkoittaa yleisesti aaltoin ja koskien voimaa, mutta tässä
veden haltioita erittäin.
vv. 85, 86. Erinomaisen pieni.
v. 88 Kirves pistetty vyön ja lanteen väliin, kuin Karjalassa paikoin
vieläkin on tapana kirvestä pitää.
vv. 97-98. Runo, jotain erinomaista kuvata tahtoessaan, useinkin
ensin esittelee sitä tavalliseksi tahi peräti toisin päin
tavattomaksi, jotta sen yht'äkkiä ilmastuva erinomaisuus sen kautta
tulisi sitä kummemmaksi.
v. 100. Pää koski pilviin ja pidätti ne liikkumasta.
v. 106. Meren hietarannalle.
v. 108. Ruohoiselle maalle.
v. 124. Puolet oksia pohjoseen.
vv. 127, 128. Eri päiväin auringot ja kuut.
v. 129. Pitkin ilmaa eli taivasta.
v. 143. Kuin tammi puista, oli ohra jyväkasveista jaloin
(v. 39) vv. 147, 148. Löysi muutamia veden rannalle ajamia tahi
laivan tuomia jyvän siemeniä.
vv. 153, 154. Niin vieläki kaskea hakattaissa usein heitetään
yksinäisiä puita kasvamaan.
vv. 157, 158. Väinämöinen nähdessään kokon ilmassa lentävän arveli:
"Tuohan se kyllä ihmetellee, miksi yksinäinen puu on seisomaan
jätetty"; sen arvelun runo sitte käänsi kokon sanoiksi; k. VIII:
49-60.
vv. 160-162. Piti järjettömistä luontokappaleistaki huolta pitää.
v. 169. Kiitollisuutensa osotteeksi. Tulta sitä ennen Väinämöisellä
ei liene ollutkaan.
vv. 179, 180. Aina piti Jumalalle kunnia työnsä ja toimensa
menestymisestä antaman, ei kerskaaman omasta voimastansa. Kylvän
luojan sormien lomitse, so. minä en kylvä, vaan luoja itse; k. VIII:
111-114.
vv. 181-196. Lähimmäisiä, alhaisempia haltioita tavallisesti
rukoiltiin ensin, ja sitte, jos niiden epäiltiin voivan tahi tahtovan
auttaa, ylhäisempiä ja itseä ylijumalaa Ukkoaki, jota suorastaan ei
tahdottu vaivata.
vv. 199-201. Kaikilta ilman suunnilta.
vv. 223-232. Käen luultiin kaikenlaista onnea ja menestystä
lähiseuduillensa kukkuvan, iän jatketta vanhoille, naimisonnea
tytöille, muuta hyvää muille; k. IV: 211-222, XXII: 151, 152, XLIV:
81.
3. RUNO
v. 8. Lappalaisen sana alkuansa merkitsi _lapessa_ so. _lappeassa_,
vieressä eli rajalla asuvaista.
v. 11. Samassa kun Väinämöistä kiitettiin hyväksi, Joukahaista
itseänsä lienee moitittu kehnoksi laulajaksi.
v. 16. Kilpalaulannolle.
v. 22. Ruoskan varsi oli helmillä koristettu.
vv. 31, 32. Kaitaisilla talviteillä vastaan tulijat usein sillä
tavoin tarttuvat toisiinsa.
vv. 37, 38. Jomman kumman, minun länkeni ja vempeleni, taikka omasi.
v. 46. Sanoi nimensä hiljalleen, siivosti, ei röyhkeästi.
v. 50. Nuoremman velvollisuus oli vanhemmalle joku parempi arvo eli
kunnian osotus antaa.
vv. 55-58. Ken on oppineempi, sillen on suurempi arvo annettava,
olkaan jos nuorempiki.
vv. 75-84. Tiedän mainittavimmat paikat: _Pisamäen_ pitkillä
puillansa, _Hornankallion_ isoilla hongillansa jne.
vv. 87-90. Sellaisia tietoja on lapsilla ja naisilla; miehen pitäisi
tietää, mitenkä moninaiset aineet mailmassa ovat ensi-alkunsa saaneet.
vv. 101-104. Ensimäinen vedestä nousnut maa kyllä oliki märkään
mättääseeen verrattava, jossa kasvoi ainoastaan pajuja; ihmiset,
ennenkun oppivat huoneita rakentamaan, elelivät honkain suojassa ja
keittivät ruokansa ontevalla paadella eli kivellä.
vv. 112-124. Ikivanhan tietoviisauden jälkiä, joka lienee arvellut,
ihmisen ennen maalle ilmestymistään olleen Jumalan yhteydessä ja niin
hänen töissäänkin avullisna. Joukahainen ei sanokkaan meren kynnäntää
jne. omaksi yksinäiseksi työksensä.
v. 116. Laittamassa eli asettamassa paikkaansa.
v. 118. Korkeat vuoret rakentamassa.
v. 123. Arveltiin maanpiirin äärimmäisissä perissä vahvat pielet
eli patsaat löytyvän, jotka kannattivat ilmaa ja taivasta. Maata
pidettiin litteänä, meret kaikin puolin ympärillä; k. L: 115, 116.
vv. 127-140. Muutamissa ja ehkä enimmissä toisinnoissa Väinämöinen
päättää ne omaksi työksensä sanoilla: "omat on meret kyntämäni" jne.
v. 135. _Sinua_, so. sinun kaltaistasi herjaa.
vv. 144, 145. Jos tiedoilleni et anna suurta arvoa, ehkä tulet
paremman miekalleni antamaan. Miekka jo silloinkin oli riitain
ratkaisija valmis.
vv. 147, 148. Kun kaksi toinen toisensa kanssa rupesivat miekkasille,
piti miekat ensin mitata ja tutkia; sitte määrättiin tappelu-piiri
(k. XXVII: 154-156) ja kumman ensiksi tuli lyödä.
vv. 154-156. En alennaite sinun vertaiseksi.
vv. 160-166. Tahallansa suututtaa Väinämöistä, jotta silläki tavoin
saisi hänen ilmoittamaan mahtinsa, jota vielä ei tietänyt pelätä.
v. 168. Häpesi Joukahaisen hävyttömyyttä.
vv. 182, 183. Takaisin ottamalla sanansa taisi laulaja eli loitsija
niiden vaikutuksen lopettaa. Välistä taisi sen joku toinenki loitsija
tehdä, erittäinki jos tunsi ne loitsuun käytetyt sanat.
vv. 185, 186. Isän hankkimia perutavaroita pidettiin sitä
kalliimmassa arvossa, jos muistuttivat hänen urhoollisuudestansaki.
Vanhat tavarat jo ilmankin olivat rikkauden todistajia ja sentähden
suuri-arvoisia.
vv. 189, 190. Omiaki kultiani ja hopeitani en pidä sen paremmassa
arvossa, kun että saavat lasten leikkikaluina ajelehtia.
v. 215. Joukahainen tunsi jalkansa selvään maan-alaiseen veteen
joutuneen ja pelkäsi sinne kokonaan pian solahtavansa.
v. 216. Oli jo silmistä saakka maahan uponnut.
vv. 230, 231. Pääsi olemasta leuan (leuallaan) lietteessä, parran
(parrallaan) pahassa paikassa.
v. 245. Huulet jäykkinä, kankeina, ei nauruun myhäilevinä.
v. 246. Sanotaan vieläki _pitkän nenän_ saavan, ken saa mielensä
pahaksi.
v. 254. Niin vanha ja voimaton, että sopissa eli nurkissa asuu ja
kuleksii.
v. 256. Ihastuksissa hieroi käsiänsä yhteen.
v. 259. _Itkettäviä_. Venäjän Karjalan murteessa _tk, sk, lk, st_
pehmenneinä ovat: _t, s, ll, ss_ ja sanotaan siis: _matan, kosen,
ollan, issun_, missä meillä sanotaan: _matkan, kosken, olan, istun_.
vv. 273, 274. Ei raskaasen työhön, vaan ikkunoista ulos katselemaan
ja joutilasna laulelemaan; k. VIII: 27-30, XXXVIII: 47, 48.
v. 270. Latelee tekosyitä itkuunsa, kun ei julennut varsinaista
suoraan sanoa.
vv. 289, 290. Heitä mieletön huolesi, en voi kuulla, ymmärtämätön,
itkuasi.
4. RUNO
vv. 3, 4. Osottavat lehden aikaa kesällä; edellisen runon tapaukset
sattuivat talvella rekikelin aikana.
vv. 5-8. Tyttöin työnä oli kylpyvastat perheelle illaksi sitoa,
tavallisesti myös saunaki lämmittää, vesi kantaa jne.
vv. 13-16. Elä koristele itseäsi muita varten.
vv. 21-26. En huoli laivan tuomista (osto-)vaatteista, enkä
vehnäisistä leivistä, tyydyn huonompaanki vanhempaini kodissa.
v. 29. Heitti maahan, etteivät enää toiste viehättäisi Väinämöisen
silmiä.
vv. 73, 74. Äiti ei näytä älynneen oikeata tyttärensä itkun syytä,
luuli näetsä itkevän metsään menetetyitä koristuksiansa.
vv. 97, 98. Mieli katkera kuin terva, musta kuin sysi; surua
kuvattiin mustaksi, iloa valkeaksi.
vv. 109, 110. Parempi, jos olisit käskenyt minun mennä mereen, sinne
hukuttaa itseni.
vv. 113, 114. Kalain kumppalina eli toverina, kalain parvessa.
vv. 123-126. Olisi parempi, jos kerrassaan kuolisin tuskiini.
vv. 139-144. Sekä neitoset että kivi olivat veden väen eli
Ahtolaisten kuvattelemia valhe-haamuja, joilla houkuttelivat Ainoa
veteen.
v. 142. Huolellista kuvataan hoikaksi; vitsan varvan hoikkuus jo siis
osottaakin ylen suurta huolta.
v. 151. Äkillistä uppoamista runo vertaa kilahtamiseksi.
v. 161. Kaukana kun asia tapahtui ihmisten seuduilta, niin muita, kun
metsän eläviä ei sattunut näkemässä olemaan.
vv. 169, 170. Neidet par'aikaa kylpivät saunassa.
vv. 194, 195. Tuuvitellessa ja liekutellessa toivotellaan lapsille
tulevaa onnea ja siitä ne sanat tulevat toivottelemistaki
merkitsemään.
v. 202. Runollinen ylimääräisyys.
vv. 211-222. Käen kukunta muistutti entisten aikain iloisemmista
mietelmistä, joiden rinnalla nykyinen huoli tuntui vielä
raskaammaksi. Joka kerralla käen ennen kukahtaissa nousi lemmen,
sulon ja auvon ajatuksia mieleen, nyt ei kun ainoastaan kaiho niistä;
k. II: 223-232, XXII: 151, 152, XLIV: 81.
vv. 230, 231. Elämän ikää runo kuvailee kyynärin ja vaaksoin, kuin
muutaki pituutta, mitattavaksi, ja arvelee käen kukunnasta enenevän
huolen sitä lyhentelevän.
5. RUNO
vv. 13, 14. Väinämöinen arvelee Ainon veden haltiain luona
pidettävän, mutta missä kohti, sitä ei tiedä.
vv. 70-74. Nimittää emäntäin tavallisimmat askareet, sillä tietää
antaaksensa, että oli aikonut emännäksi Väinämöiselle tulla.
vv. 85, 86. Hän oli tullut veljensä lupauksen täyttämään, ettei
Väinämöisellä olisi syytä Joukahaista sanansa syöjäksi soimata; k.
III: 219-222. Tyttö oli jo kuitenki siksi entisestä ihmismuodostaan
muuttunut, että Väinämöinen ei enää tuntenut häntä: k. v. 41-48.
vv. 111, 112. Neuvottoman tavallinen sanalasku.
vv. 129, 130. Väinämöinen ei näytä muistavan, äitinsä kuolemattomia
Luonnottaria olevan.
v. 137. Ilman tytär, kave Luonnotar; k. I: 31 ja seur., II: 75-82.
v. 145. Tyttärihin, so. tytärten luoksi eli tienoille.
vv. 151-156. Tämä neuvo johdatti Väinämöisen uusiin, tuleviin,
monimutkaisiin onnen vaiheisin.
6. RUNO
v. 5. Keveydestään tahi karvastaan olkeen verrattu.
vv. 17, 18. Meren aavaa hietarantaa runo tavallisella
ylimääräisyydellä sanoo ulapaksi eli aavaksi mereksi; k. VII: 31-34.
vv. 23, 24. Sen vihan alkuperästä katso III runo.
v. 30. Nuolia varustettiin 3:lla sulkarivillä pitkin pituuttansa.
vv. 43, 44. Tavallisessa puheessa sanottaisiin vertauksen lailla:
niinkuin pilven idässä -- -- --; sen runokieli kääntää kysymöksi
sanoen: onko se idässä pilvi -- -- --.
v. 60. Kaarta rauta, so. rautakaarta eli rautakaarista. Runokieli
semmoista sana-osain takaheittoa eli edestakaisuutta usein hyväilee
ja sanoo: _harja liina, bivus kelta, kansi kirjo_ jne., kun oikein
pitäisi olla: _liinaharja, keltahivus, kirjokansi_. Sitä pidettiin
ikään kuin lauseen kaunistimena.
vv. 69, 70. Ympäri merta ajelehtamaan tahi vesi-ajolle.
v. 76. Kun sanoo Väinämöistä langoksensa ja sisarensa pojaksi, tahi
lankonsa sisaren pojaksi, niin sillä ei muuta osottane, kun vanhaa
etäistä sukuperän yhteisyyttä yleisesti.
vv. 79, 80. Väinämöinen oli hyvin kuuluisa laulutaidostansa (k. III:
9-11) ja sitä taitoa piti Joukahaisen äiti suuressa arvossa; k. III:
260, 264.
vv. 83, 84. Vainajain luultiin vanhan luonnon-laatunsa kuta kuinki
Tuonelassa pitävän; k. XXX: 128.
vv. 87, 88. Oli kahden vaiheella; toinen käsi tahtoi Joukahaisen omaa
mieltä, toinen äitinsä kieltoa noudattaa.
vv. 97, 98. Astui oikean jalkansa kaaren päälle maahan ja vetää
pinkotti jännettä pykälälle vasemman polvensa avulla.
v. 110. Vaikeat työt useinki vasta kolmannella yrityksellä
onnistuivat; k. II: 145.
vv. 121, 122. Väinämöinen tähän asti ei ollut ulompana rannasta; k.
vv. 17, 18.
vv. 125-128. Joukahainen näillä sanoilla tahtoi toista iäksi päiväksi
nykyiseen tilaansa kiinnittää.
vv. 143-148. Asian paremmaksi kuvaelmaksi runo usein kertoo ja
selittää pienimmätki seikat.
7. RUNO
vv. 5, 6. Katso I: 111, 112.
vv. 17-20. Turvattoman vieläki tavallisia sanalaskuja.
v. 22. Jos ehkä lieneekin alkuperäisessä tarinassa kokolla
purjehtivaa laivaa kuvailtu.
vv. 31-34. K. VI: 17, 18 ja 110-122.
vv. 43-46. Toinen taikka toinen on epäilemättä lopun tekevä.
vv. 51-54. K. II: 160-162.
vv. 63, 64. Kunne oli kuullut Väinämöisen aikoneen.
vv. 77, 78. Oli kosiotuumat jo kokonaan mielestään heittänyt.
v. 81. Venäjän Karjalassa ovat pyöreät pöydät hyvin tavallisia.
v. 87. Juoksi joko pelosta tahi jotta pikemmin saisi jonkun apuun
lähtemään.
vv. 109, 110. Täällä et liene ennen käynyt, kun et rannalta tiedä
kylään tulla.
vv. 115-118. Vähin närkästyneenä: "tiedän sen jo sanomattasiki, näin
surkeassa tilassa en ollut kotonani."
vv. 121, 122. Havaittuansa toisen närkästyneeksi kokee sanojansa
paremmin sovitella.
vv. 123, 124. Mikä mies sinä olet siitä joukosta, johon kuulut.
vv. 127-132. Nimensä suoraan nimittämistä katsottiin jos ei
vihollisuutta osottavaksi, niin kuitenki liika rökkeydeksi, jonka
tähden Väinämöinen näin kaartaen ilmoittaa itsensä; k. III: 41.
vv. 133, 134. Kokonaan toisenlainen kurja olen tätä nykyä.
v. 138. Parempaan tilaan eli onneen.
v. 140. Kertomaan mitä sinullen on tapahtunut.
vv. 147, 148. Epäilemättäki loitsutaitonsa avulla.
v. 151. Edellisestä viitosta (v. 127-132) Pohjolan emäntä hyvin
arvasi vieraansa nimen.
vv. 157-160. Lieneekö sopimattomaksi katsonut nykyisessä tilassaan
kosioimaan ruveta, kun ei puolella sanallakaan osota sitä varten
lähteneensä; k. v. 77, 78.
vv. 167, 168. Lohi ja sianliha paraita ruokia; olut ja sima paraita
juomia.
vv. 171, 172. Sanalasku. Mies ei kostu ja parane siitä, jos kuinka
hyvin kylissä söisi ja joisi.
vv. 177-180. Sanalasku. Olkoon jos kuinki köyhä kotimaa, kuitenkin on
armahampi vierasta maata.
vv. 183, 184. Vieraan syöttäminen ja juottaminen olivat yleisen tavan
vaatima velvollisuus, muusta hyvänteosta sai palkintoa ehdotella.
vv. 187-190. Sampo oli tehtävä metsän, karjan ja pellon annista,
jotka sen itsensä sitte piti satakertaisesti jällensä antaman.
vv. 191, 192. Näyttää kun olisi itsestänsä arvannut Väinämöisen
tyttöänsä varten tulleen.
v. 198. Kirjokantta eli kirjokansista.
vv. 205-208. Yhtä taitava kun itse taivaan takoja; k. III: 112-124.
vv. 225-228. Pelkäsi Väinämöisen hämmentyvän, jos tulisi ylös
katsahtamaan ja ihanan Pohjan neiden näkemään. Sepä sitte vaan
viivyttäisi hänen kotiin joutumistaan ja luvattua sammon takojan
lähettämistään.
v. 235. K. VI: 60.
8. RUNO
v. 2. Kuuluisa sekä maalla että merellä.
vv. 3, 4. Lienee runollinen ylimääräisyys, osottava ei muuta, kun
luhdin tahi muun huoneen parvea.
v. 13, 14. K. VII: 225-228.
vv. 27-30. Rikkaan talon emännän tavallisille töille, so. semmoisen
talon emännäksi; k. III: 273, 274, XXXVIII: 47-48.
vv. 35-60. Tyttö töykeällä kiellolla ei huolinut toisen mieltä
pahottaa, sentähden säälii sanansa tällä tavoin kohteliaammasti.
vv. 49-60. Omat ajatuksensa panee linnun suuhun. Sillä tavoin runo
useinkin esittelee yhteisiä tahi jonkun erityisiä ajatuksia ja
mielipiteitä. Välistä asetetaan joku lintu ne ilmaisemaan, toisen
kerran pieni lapsi, vanha akka tahi joku puu, pursi, miekka, kukka,
aho, nurmi, kuu, aurinko jne. Arveltiinpa hengettömilläkin olennoilla
haltiansa olevan, joiden kautta taisivat ihmisten asioihin puuttua,
ja niinpä käyttävät vieläki sadut ja pienet lapset leikeissään samaa
tapaa yleisesti. Käypiki sen kautta mielensä ilmoittaminen monessa
tilassa vapaammasti ja sopivammasti.
vv. 71-76. En ennen arvanne sinua oikeaksi mieheksi, kun halkaiset
jne. Se oli ensimäinen määrä- eli ansiotyö. Semmoisia töitä
kosijoille tavallisesti määrättiin kolme, toinen toistansa vaikeampaa.
vv. 87-90. Toinen ansiotyö.
vv. 102-108. Kolmas ansiotyö. Sehän se mahtia ja taitoa kysyi
niin turhasta aineesta vene saada, ja päälle päätteeksi piti se
erinomaisella tavalla tehtailtaan veteen saattaa.
vv. 111-114. Väinämöisen tapa ei ollut omasta voimastansa kerskata.
Sen hän nyt kuitenki kovaksi onneksensa unhotti. Kerskaajalle ja
uhkaajalle haltiat mielellään hankkeivat vastusta ja vahinkoa sen
sijasta kun auttoivat niitä, jotka heihin turvasivat; k. II: 179,
180, IX: 263-270, XIII: 63-66.
vv. 123, 124. Vahingoita pidettiin pahain haltiain saattamina.
vv. 135-138. Loitsu-luvussa on useampia pienempiä osia, joita
nimitetään _sanoiksi_, niin esimerk. raudan luvussa: raudan
syntysanat, herjaus-, pelotus-, uhkaus- ja manaussanat, kipu-,
tuska- ja hätäsanat, apu-, turva-, vara- ja rukoussanat, suonten-,
verensalpaus-, voiteen-, siteen- ja parannussanat, kiitossanat ym.
Kaikkia näitä ei kuitenkaan tässä tavata.
Loitsimalla eli laulamalla hyvän tietäjän luultiin voivan jos
jotaki matkaan saattaa. Sillä hän muutti itsensä tahi jonkun muun
kokonaan toiseksi olennoksi, ilmisaatti kaikenlaisia eläviä, puita
jne., lauloi henkensä ruumiista erille, kulki niin kaukaisia
asioita tiedustelemassa ja palasi sitte jälleen ruumiisensa, muita
mainitsematta.
vv. 139-146. Runo usein poikkee ylellisyyteen kertomisessaan.
v. 154. Helmillä koristettu letku.
v. 162. Kiirut kun oli, niin kysyi jo ennen tupaankaan päästyänsä.
vv. 169-176. Luojan eli Jumalan avulla kyllä sopei kerskata suuriaki
töitä tehneensä; k. VIII: 111-114.
9. RUNO
v. 4. Pirtissä on kaksi kattoa, välikatto ja ulkokatto.
vv. 5-8. K. VIII: 139-146.
v. 21. Raudan syntysanoja ei muistanut; k. VIII: 135-138.
vv. 27-34. K. I: 31 ja seur., ja XVII: 123-128.
v. 32. Alisten sekä ylisten ilmakertain.
vv. 38-42. Si'itti ja synnytti itsestänsä.
v. 59. K. vv. 29, 30.
vv. 71-76. Oli kauvan suossa, kenenkään tietämättä sitä raudaksi.
v. 112. Ihminen oli myös Luonnottarien synnyttämä, ja siitä runo
häntä sanoo raudan veljeksi, suvuksi tahi heimoksi (vv. 119, 120).
v. 127. Vahingolliset elävät arveltiin Hiiden hallittavina olevan.
v. 142. Tarkoittanee vanhaa satua, jonka mukaan koira olisi vannonut
johon kuhun ei koskevansa ja sitte sen kuitenki syödä hotaisnut.
vv. 143, 144. Ihmistä; k. v. 112.
vv. 151-176. Herjaus- eli kehnonsanat, joilla loitsija toivoo jonkun
aineen tahi elävän paremmin vallita taitavansa, kun muistuttaa sitä
entisestä huonoudestansa.
vv. 159, 160. K. vv. 47-56.
vv. 165-168. K. vv. 65-84.
vv. 171-176. K. vv. 95-120.
v. 181. Sitä, joka on yhtä syntyperää sinun kanssasi; k. v. 112.
vv. 183-190. Raudan pelotussanoja.
vv. 191-226. Veren salpaus- ja uhkaussanoja.
vv. 208-212. Jonkun tarinallisen muinaistapauksen muistelmaa.
vv. 213-218. Sanat, jotka luettiin tulikuumalla raudalla haavaa
polttaissa.
v. 232. Tammenkuorella on jumoova eli kokoova, veren ja muissa
vuodoissa avullinen voima, ja sama voima on tuhatlatva- eli
kärsäheinälläki (v. 234).
vv. 235, 236 ja 242-244. Kaukaa ulkomailta saadut aineet jo
silloinkin olivat erinomaisessa arvossa.
v. 243. Monet tietäjät olivat niihin loitsuluvuillansa voimaa
lisänneet, jota eri sanalla nimitettiin voidetten _lukemiseksi_ eli
_katsomiseksi_.
vv. 251, 252. Niin väkeviä, että kallioin halkeematki niillä
voideltuina liittyivät yhteen.
vv. 263-270. Turvasanat. Omiin voimiinsa luottamista pidettiin
vaarallisna; k. VIII: 111-114 ja 169-176.
vv. 275-280. K. XLV: 73-92.
vv. 291, 292. Jotta ei tulisi vikaa eli haittaa jälkeenpäin tuntumaan.
vv. 299-312. Kiitossanoja.
vv. 315-322. Monessa muussaki tilassa Väinämöinen osotti huolta
jälkeisistänsä pitävän.
10. RUNO
vv. 13-16. K. VI: 135-140.
vv. 25-30. Pidettiin kauheana rikoksena, jos ken ei täyttänyt,
vaikkapa vihollisenki hyväksi tehtyä lupaustansa, k. V: 85, 86.
vv. 33-36. Ilmarinen alinomaa oli ahkerasti työssä kiinni, sentähden
aina tavattiinki pajassansa. Työtä pidettiin silloin miehen kunniana,
johon entiseen arvoonsa se nykyaikana taas on ylentymässä, sillä
ainoastaan kelvottomat roistot nyt enää häpeevät työtänsä tehdä.
vv. 49, 50. Kalliita, loistavia koristuksia niin paljo otsassa ja
rinnassa, että vetivät auringolle ja kuulle vertoja.
v. 53. Kassapäätä; k. VI: 60.
v. 56. Kirjokannen, kirjokansisen; k. VI: 60.
vv. 63, 64. Jossa miehet saavat surmansa (miekalla tahi loitsimalla)
ja jonne kulkiessa moni jo matkallaki hukkuu mereen.
v. 90. Tietäjät sanojansa tavallisesti lukivat hiljaisella äänellä,
paitsi kun olivat haltioissaan.
vv. 121-124. K. VII: 200-203.
vv. 127, 128. Suomalainen kohteliaisuuden vuoksi usein käyttää
arvelotapaa selvimmistäkin asioista, niin tässäki: _lienen_, ei:
_olen_.
v. 132. Joka olet nuorempi minua itseäni.
v. 140. K. VIII: 2.
vv. 148, 149. Syötti ja juotti yltäkylläisesti.
vv. 155-158. K. VII: 187-190.
vv. 165, 166. K. III: 112-124 ja VII: 205-208.
v. 179. K. I: 145.
vv. 183, 184. Metsästystilan eduskuva.
v. 183. Kultakaari, kultakaarinen; k. VI: 60.
vv. 189, 190. Kalastaja-elon eduskuva.
vv. 189-202. Uudessa työssä täytyi useampia turhia kokeita tehdä.
vv. 195, 196. Karjastaja-elon eduskuva.
v. 196. Kultasarvi, kultasarvinen; k. VI: 60.
vv. 201, 202. Maaviljelyksen eduskuva.
v. 202. Kultaterä, kultateräinen; k. VI: 60.
vv. 207, 208. Osottaa jo silloinki tuulen voimaa ei yksin
laivaliikkeesen käytetyksi.
vv. 226-234. Sammolla jos lieneeki kuvailtu kaikkia senaikuisia
elinkeinoja yleisesti. Sen piti tuottaa kyllin jauhoja, suoloja ja
rahoja sekä jokapäiväisiksi tarpeiksi että säästettäviksi.
v. 237. Kivimuurin sisään.
vv. 247-260. K. VIII: 35-60.
vv. 257-260. Kyllä tärkeitä töitä, kuin käkienki kukuttaminen ja
lintusten laulattaminen edellä (v. 249, 250).
vv. 261-266. Niin tytön edellinen vastaus, kuin Ilmarisen tyytymys
siihen, jo ovatki jonkun paremman sivistyksen todistuksia; k. VIII:
35-60.
vv. 273, 274. Raskaassa huolessani, kun tyttäreni minun hylkäsi, en
näekkään paitsi selvän kuoleman edessäni.
v. 300. Säästöön pantavia.
11. RUNO
vv. II, 12. Runo näillä sanoilla tarkoittaa hänen häilyväistä,
huikentelevaa luontoansa.
vv. 21-32. Kuvallinen osotus korkeasukuisista, rikkaista kosijoista.
v. 42. Niiden joukkoon, jotka ovat suurempi-sukuisia, kun sinä itse
olet.
v. 44. Vaikka elettiinki niinä aikoina tasavallassa, niin se ei
estänyt ylhäisten ja alhaisten erotusta kansassa.
vv. 46-48. Semmoinen kaunis, muhkea mies, kun minä olen, kyllä saapi
tytöt mieltymään, ettei sukua kysytäkkään.
vv. 53-54. Silmät lienevät enemmän tyttäriin, kun veräjään päin
eläneet.
vv. 60, 61. Suuttumisen merkki.
vv. 81, 82. Tällä vastauksellansa ilmoittivat häntä neitosten
seuroihin ei tahdottavan.
vv. 99, 100. Kulki paljon sekä jalan että venehin.
vv. 123-128. Tämä kova, tytöille varta vasten sovitettu uhkaus jopa
vainen taisiki heidän suunsa tukkia.
vv. 135, 136. Piti Saaren miehiä varoa ja pimeän aikana liikkua.
vv. 137, 138. Tätä tyttöä, joka nyt on omanani.
vv. 159, 160. Hiiden väki oli mainioita seppiä.
vv. 161, 162. Sodassa julistan nimeni suurisukuisten vertaiseksi,
ylenen niiden rinnalle.
vv. 170-172. Sen-aikuiset sodat enimmiten olivat ryöstöretkiä,
saaliin halusta nostetut.
vv. 175-182. Lemminkäinen vertaa miesten sodankäyntiä naisten
tanssipitoihin ja lupaa ei sotaan lähteä, jos toinenki voisi itsensä
tansseista pidättää.
v. 199. Mitä varten eli minkä toivossa läksin matkalleni.
vv. 219-222. Näyttää kun Lemminkäisen tupa olisi kehnon puoleinen
ollut vanhoilla lahonneilla seinillä, pienillä ikkunoilla ja
kaitasilla lattioilla.
12. RUNO
v. 20. Suuttui, kun nainen oli valansa unhottanut, ja ehkä senki
tähden, kun hänen kylänkäyntinsä osotti kyllästymistä koti-elämään.
v. 24. Luultiin sillä tavoin lujemmaksi sota-aseita vastaan tulevan.
vv. 31-36. Nä'in unissani koko tuvan valkean vallassa olevan. Outoin
unien aina luultiin jotain erinomaista ennustavan; k. XLIX: 33-36.
vv. 38, 39. Tällä vertauksella myös komppaa naista valansa
unhottamisesta.
vv. 47, 48. Pohjan neiden kylmyys kosijoita vastaan lienee
Lemminkäistäki harmittanut.
vv. 53, 54. Kummaksi katsottiin niinäki aikoina kaksi- ja
monivaimoisuutta.
vv. 57-60. Joihin oli näyttänyt mielensä tekevän.
vv. 65, 66. _Lapin_ nimellä silloin ymmärrettiin rajakansoja yleisesti,
_Turjan_ sana sitä vastaan lienee Jäämeren rannoilla Skandinavilaista
kansaa osottanut.
vv. 76-78. Eivät voineet pienintäkään vahinkoa minulle saattaa.
vv. 87, 88. Turjan kansalla oli oma, erinäinen kielensä.
v. 92. Nakkasi suan kiivastuneena seinää vasten kädestään, jonne se
puuttui seinän ja patsaan väliin.
vv. 95-98. Yhtä helppo on saada tuosta suasta verta vuotamaan, kun
minustaki. Niillä sanoilla, jotka joku kiivastuneena ja innossaan
lausui, arveltiin aina erinomainen voimansa ja merkityksensä olevan.
v. 105. Kutsui viheltämällä luoksensa.
vv. 115, 116. Kuvaus kevyestä, joudukkaasta kulusta.
v. 124. Maan eli Mannun haltioita.
vv. 129-132. Luultiin sen voitolle pääsevän, joka ensin havaitsi
vastustajansa.
vv. 145-148. Tahtoi riitaa alotella, jotta siitä saisi syytä
kiivastuaksensa ja loitsu-intoon päästäksensä.
vv. 158-160. K. X: 114-116.
vv. 163, 164. Täydessä innossansa eli haltioissaan Lemminkäinen oli
kokonaan toisen näköinen.
v. 174. Umpisilmäksi runo tavanmukaisella ylellisyydellänsä sanoo
vähänäköistä.
vv. 183, 184. Semmoiseen katalaan en tahdo mahtiani menetellä.
vv. 189, 190. Tuonen eli Tuonelan joella, salolla, kankaalla jne.
useinki tarkoitetaan vaarallisia paikkoja yleensä, joissa Tuoni eli
Tuonen väki oli vahtimassa, jos ketään tulisi, joka niissä löytäisi
surmansa. Sen he sitte heti korjasivat Tuonelaan. Sama merkintä voipi
Manan ja Manalan sanoilla olla.
13. RUNO
vv. 11, 12. Tieto siitä oli jo Pohjolaankin ennättänyt.
vv. 15, 16. Avioliiton purkaminen silloin ei tainnut mikään erittäin
tavaton asia olla; k. XII: 57-60.
vv. 27, 28. Ensimäinen ansiotyö; k. VIII: 71-76.
vv. 30, 31. Joku mainio sen-aikuinen suksiseppä.
vv. 43, 44. Hiiden väki lumoo silmäsi, että kun olet kauvan ajanut ja
luulet hirven ampuneesi, et tapaa paikalla kun vanhan lahopökkelön.
vv. 59, 60. Olivat niin sukevat ja liukkaat, että epäili kenenkään
niillä hiihtää tohtivan.
vv. 63-66. Lemminkäisen tapa oli ei koskaan epäillä mahdistansa,
oli tila mikä hyvänsä. Ulomma ajattelematta hän katsoi kaikkia
töitä hyvin helpoiksi ja tavallisesti kerskailiki voimastansa,
peräti vastoin kuin Väinämöisellä oli tapana. Pelkoa hän ei tuntenut
nimeksikään.
vv. 73-80. Ajaton ja onneton kerskaus; k. VIII: 111-114.
vv. 113, 114. Kun semmoisella vauhdilla kulki; k. XII: 115, 116.
vv. 125-134. Lapin väen vastaus.
vv. 141-148. Kun ei ollenkaan epäillyt hirven kohta tavottavansa,
niin määrää kaikille tehtävänsä, ikään kun olisi hirvi jo kädessä
ollut.
v. 145. Valkeaksi kattilan alle.
vv. 151-154. Tuli niin kauvas ensimäisellä potkaisulla, ettei enää
näkynyt, ja toisella niin, ettei kuulunutkaan.
vv. 155-157. Sitoi hirven koivuisesta kytkyestä vaahteriseipääsen.
v. 165. Poron taljoja Venäjän Karjalassa tavallisesti vieläki
levitetään vuoteeksi lattialle.
vv. 170, 171. Lempo sinulle taljasi antakoon, nuorten neitten kanssa
maataksesi.
vv. 185-188. Hiiden väen kosto Lemminkäiselle kerskaamisestansa; k.
vv. 73-80 ja 141-148.
14. RUNO
vv. 3, 4. Kun ei enää luottanut omiin voimiinsa, vaan muisti
haltioitakin avuksensa pyytää.
vv. 7-46. Metsästäjän lukuja,
vv. 15, 16. Metsän kulta ja hopea, so. mikä metsän otus hyvänsä,
mutta Lemminkäinen sillä tarkoittaa Hiiden hirveä.
vv. 25-30. Laita metsä komeimpaan juhlapukuunsa, niinkuin sen
anti-aikoina kuvailtiin olevan.
vv. 41, 42. Anna sinä kultasi ja hopeasi (vv. 15, 16), niin minä sitä
vastaan uhraan sinulle kultaa ja hopeata.
v. 62. Ko'oltansa kamelivarsaan verrattu.
vv. 69-74. Uhrisanat, kun onnellisesta saaliista annettiin haltioille
vähän kulta- tahi hopea-kaavetta.
vv. 84, 85. Toinen ansiotyö.
v. 104. K. II: 181-196.
vv. 121-128. Houkutussanoja.
v. 124. Hopea-päätäsi.
vv. 145-148. Kolmas ja vaikein ansiotyö.
vv. 155-158. K. XII: 185-192.
v. 166. Pitkän putkenmoisen umpipää-elävän.
v. 177. En tiedä, miten vesikäärmeen pisto olisi loitsittava.
15. RUNO
vv. 9, 10. K. XII: 92-98. Harja oli kaiken aikaa liikuttamatta ollut
siinä, mihin Lemminkäisen kädestä nakattua oli puuttunut.
vv. 33-36. Kuvaus kiireestä kulusta; k. XII: 115, 116 ja XIII: 113,
114.
vv. 41, 42. Päivällä eli auringolla, kuin kaikilla muillaki
kappaleilla, oli haltiansa, joka taisi ihmisten onneen puuttua; k.
VIII: 49-60.
v. 56. Viittä sataa syltä.
vv. 70-72. Lienevätkö Lemminkäisen äitiä vastaan itsensä niin
varustaneet.
vv. 79-82. Kun niistä vielä paremmin tuli tietämään Lemminkäisen
hukassa olevan.
vv. 85, 86. Harava tarttui johonki, jota arveli ensin elotukuksi.
vv. 90-92. Runo kokkalauseisesti käyttää sanaa _pikkuista_
vastahakaisella merkinnöllä.
vv. 97-100. Korppi näetsä puhui omaan puoleensa, raadosta ruokaa
saadaksensa; k. VIII: 49-60.
vv. 113, 114. Eikä liene vielä henkeäkään ollut.
v. 118. Itse kauniin kukka tahi kukkain päällikkö.
vv. 139-142. Henkiin saatanto-sanat.
vv. 147-150. Arveli unen näöksi koko mennyttä kuoliotilaansa.
vv. 155, 156. Ilman ylenkatsottua äitiäsi, jonka kiellosta ja
varotuksista et Pohjolaan lähtiessäsi ollut milläsikään; k. XII: 64
ja edell.
vv. 162-168. K. XIV: 155-178.
vv. 171, 172. K. XII: 71-78.
vv. 178-186. Muistui jo mieleen, mitä varten oli Tuonelan joelle
lähtenyt.
v. 197, 198. K. II: 179, 180, VIII: 111-114 ja XIII: 185-188
16. RUNO
vv. 7, 8. Luki eli lauloi kunki eri työn tahi paikan hyväksi ne
tieto- eli mahtisanat, jotka sillen antoivat onnea ja menestystä,
erityiset sanat pohjalle, toiset laidoille, kokille, kaarille jne.
vv. 17, 18. Jo kaikki valmiiksi saatuansa ei muistanut sanoja, joita
juuri viimeisiin töihin tarvittiin.
vv. 22-24. Lieneekö ollut mielessään käydä entisiltä Tuonelaan
menneiltä tietäjiltä niitä kysymään, sillä paljo mahtia ja tietoja
arveltiin vainajoiden kanssa Manalaan joutuneen, kun eivät olleet
niitä eläissään muille ilmoittaneet. Tietäjät silloin pelkäsivät
tietonsa vähenevän heiltä itsiltänsä, jos ilmoittivat sen muille.
vv. 39, 40. Manalaiset olivat ko'oltansa pienenlaatuista väkeä.
vv. 45, 46. Terveitä, voimissaan olevia ihmisiä ei odotettu Manalaan.
vv. 51-54. Kuvailee runoa eläväksi, reellä kulkevaksi olennoksi.
v. 64. Sanoo: _ei paljo_, arvelee: _ei yhtään_.
vv. 66, 67. Vaikeimman ja vaarallisimmanki työn kesken heittäminen
pidettiin häpeällisenä.
vv. 87, 88. Tuonelasta ei annettu tietoja elävillen ihmisille.
v. 89. K. X: 127, 128.
v. 98. Makasi puolivalveella, koiran unta.
v. 106. Monta tärkeätä työtä tietäjät vieläki toimittelevat
yksinäisillä vesikivillä, so. kivillä, joiden ympäri vesi kulkee.
Luulevat semmoisen paikan rikkeitä ja muita loukkauksia vastaan
paremmin vakuuttaa taitavansa.
vv. 131-134. Mahdikkaat tietäjät tositarpeessa taisivat itsensä
muiksi olennoiksi muuttaa; k. VIII: 135-138.
vv. 142, 143. Varjelkoon ketään itse Manalaan menemästä.
vv. 153-162. Joku hämäräinen tieto oli silloinki toisesta elämästä.
vv. 155, 156. Elkäät tehkö pahaa eli vääryyttä viattomille ihmisille;
k. IX: 315-322.
17. RUNO
vv. 13, 14. Joku muinais-aikainen mahtava jättiläis-tietäjä, joka
eteen viritetyillä vivuillansa ja ansoilla (vv. 19, 20) väjyili
ihmisiä ja söi ne sitte suuhunsa (vv. 55, 56 ja 73, 74.)
vv. 26-30. Kuvallinen esitys kovin vaarallisesta matkasta.
Arvattavasti Vipunen ennen eläissänsä oli asuntopaikkansa (linnansa
tahi luolansa) lähelle-pääsemättömäksi varustanut.
vv. 35-38. Vahva metsä oli jo ennättänyt hänen hautakummullensa
kasvaa.
v. 48. Jonka jo pitää ihmistä totella, joka et enää voi ihmiselle
pahaa tehdä.
vv. 59-70. Teki pajan ja alkoi takoa Vipusen mahassa, sillä häntä
vaivataksensa.
vv. 79-92. Pahan poismanaussanat; k. VIII: 135-138.
vv. 81, 82. Hiiden sanalla usein osotetaan jotain _hirveätä,
kauheata_, ja Manalan sanalla _vaarallista_; k. XII: 189, 190.
vv. 93-100. Pelotussanat; k. IX: 183-199.
v. 94. Jolla ei ole emoa, tahi: jonka emoa ei tunneta.
vv. 101-106. Manaussanoja.
vv. 105, 106. Pikemmin kun kerkiän manata ja ajatellakkaan.
vv. 115, 116. Itsekunki pitää tietonsa ja taitonsa jälkeistensä
hyväksi ilmoittaman, ei salassa pitämän.
v. 118. Aukaisi suunsa.
vv. 121, 122. K. VIII: 135-138.
vv. 123-132. K. I: 31-136, III: 101-140 ja IX: 27-56.
v. 162. Joilla tehtailla kuultiin paljo tietosanoja lausuttavan.
vv. 165, 166. Ainoastaan mahtisanain voimalla.
18. RUNO
vv. 2-6. Kolmatta ansiotyötänsä (k. VIII: 102-108) Väinämöinen ei
kyllä ollutkaan oikein täytetyksi saanut, sillä tämä oli uusi pursi
(k. XVI: 4), lähtee kuitenkin onneansa koettamaan.
v. 4. Kassapäätä.
vv. 7-14. Kosiomatkalle lähtiessänsä piti kaikki parhain päin
koristaa.
v. 44. Purren haltialta.
v. 65. Salmilta, joissa saksat eli kauppiaat laivoillaan kulkevat.
vv. 78-80. Ensimäisessä vastauksessaan Väinämöinen vertasi neittä
loheksi, toisessa hanheksi ja tässä kolmannessa muistuttaa sodasta,
joka ehkä oli tarjona Pohjolaan päästyänsä.
vv. 81, 82. Säärivarsi oli muinaisaikoina korkeuden mitta ja samoin
polviki. Muita mittavertoja olivat: kynnen mustukainen, kynsi,
sorminivel, sormi, peukalo, syrjäkämmen, vaaksa, kyynäsvarsi,
kirves-, keihäs- tahi sauvan varsi, syli jne. Korkeusmittoja
tavallisesti osotettiin pystössä olevilla, pituusmittoja maassa
makaavilla esineillä.
v. 91. Jouset valmiina keulassa, jossa ensin tarvittiinki.
vv. 109-111. Lapset ja muutki, kun ovat jotain erinomaista
tietävinänsä, useinki alottavat puheensa kysyen: "mitä annat, niin
sanon -- -- --". Semmoinen palkan kysyntä on kuin kehotteena saamaan
toista tarkemmin kuulemaan.
v. 134. Hietaisia rantoja.
vv. 139-148. Sen-aikuisen sivistyksen todistus; k. X: 261-266.
v. 166. Koira nimittäin haukkui siellä.
vv. 167, 168. Kun itse mitään ei nähnyt eikä kuullut, niin alkoi
tarkastella sinnepäin, kunne koiran nenä osotti.
vv. 171-174. Meri tahi joki oli sulana, vaikka rannoilla oli lunta
rekikeliksi.
vv. 187-192. Pihlajasta tulessa taisi pihkua punaisempaa tahi
valkeampaa nestettä; edellistä tässä verrataan vereksi. Löytyi
kyllä muitakin arpakeinoja, joiden avulla tulevista tahi muista
tietämättömistä asioista pyydettiin selkoa; k. XLIX: 33-36.
vv. 197-200. Meden vuotaminen oli oudompi tapaus, jonka Suovakko
kuitenki tiesi selittää. Sama Suovakko taisi olla joku kulkuakka. Jos
olisi _Suomakko_ tahi _Savakko_, niin sana merkitsisi Suomen tahi
Savon akkaa.
v. 216. Olutta silloin pidettiin jokapäiväisessä elämässä, sillä
vieraita varten sitä ei nytkään ollut tietty panna.
vv. 218, 219. Lienee tapana ollut tytön mielisuosionsa osotteeksi
kosijalle olutta tarita.
vv. 221, 222. Kosiolahjoja.
vv. 225, 226. Osottaa tyttöin mieltänsä myöten saaneen valita, kenen
tahtoivat. Mutta kun silloinki moni tyttö vanhempainsa kehotuksesta
taisi rikkaan kosijan rakkaan sijasta ottaa, niin sitä kehotusta
tahi yllytystä sitte jälkeenpäin, kun katui kauppaansa, vertasi
myymiseksi, josta muutamat ovat päättäneet, vanhemmilla tapana olleen
myydä tyttärensä miehelle.
v. 234. Teräs- tahi rautanavoista pyöriville ja rautavanteisille
teloille.
vv. 237, 238. Kiiruhti kysymään, ennenkun Ilmarinen ennätti paikalle.
Sanoista _ikuinen ystävä, kainaloinen kana_ j.m. voisi päättää
naisten tilan niinä aikoina ei olleenkaan niin kovan, ylenkatsotun ja
orjallisen, kun moni sen on luullut olevan.
vv. 241-244. K. VIII: 101-108.
vv. 247-254. Kokee kaartelemalla vastata; k. vv. 2-6, muist.
vv. 256-266. Tyttö, kun ymmärtää Väinämöisen ei täyttäneenkään
määrätyötänsä, kieltää lähtevänsä hänelle, ja laskee lisäksi muutamia
komppasanoja vastaukseksi Väinämöisen kehumiselle purrestansa.
19. RUNO
v. 5, 6. Väinämöisellen ei liene tarittukaan olutta, koska siitä ei
lausuta mitään.
vv. 8-10. Tyttö lienee pukeimaan mennyt, jonka tähden ei ollut
tuvassa.
vv. 15-18. K. VIII: 71-76, XIII: 27-28.
vv. 17, 18. Nämät sanat lisäsi pelottaaksensa Ilmarista ja
luovuttaaksensa häntä koko tuumasta.
vv. 43, 44. K. XII: 189, 190.
vv. 62, 63. Tyttöin tavallisia lempinimiä olivat: alli, sotka,
sorsa, sinisorsa, kana, hanhi, lintu, lempilintu, marja, mesimarja,
punapuola, mansikka, vaapukka, vesa, lempilehti, kukka, kulta jne.
vv. 79, 80. Laivan voi runokieli kyllä kokoksi kääntää.
vv. 97, 98. Niin hirveän suuri, että parhaiksi mahtui lentämään maan
ja taivaan välissä; runollinen ylimääräisyys.
vv. 113, 114. Hauki oli painanut kokon pohjaan asti.
vv. 117-120. Yhen kynsiänsä, so. kouransa.
vv. 129, 130. Kauhtumisen eli innostumisen kuvaus; k. XII: 163, 164.
vv. 137-140. Vesi oli suomuja täynnä, ilma höyheniä.
v. 142. Havupuiden latvaan kotkilla onki tapa saaliinsa kantaa.
vv. 146-148. Pelkäsi Pohjolan emännän siitä moittimisen syytä saavan.
vv. 158-160. Leikillään tahi harmistuneenaki näistä liikamääräisistä
ansiotöistä, sillä sammon taonnalla (k. X) jo oli kun oliki tytön
ansainnut.
v. 165. Suutuksissaan edellisestä muistutuksesta.
vv. 185-188. Tiedettiinkö sinunki kotipaikoillasi neiden koreudesta
ja meidän hyvistä päivistä kertoa?
vv. 189-216. K. VIII: 49-60.
v. 192. Merikululta, kaupparetkiltä ja niiden kautta ko'otuilta
tavaroilta.
vv. 194-196. Kotitoimilta ja vieraita kestitsemältä.
v. 198. Onnen etsijä tahi kaivaja, onnellinen.
vv. 200-202. Muistutus tytön taidosta. Kaikki tytöt vaan ei
osanneetkaan punaista ja keltaista painaa.
vv. 204-216. Uutteruuden ja ripeyden kuvaus.
vv. 223, 224. K. VIII: 111-114, XIII: 73-80.
20. RUNO
vv. 1, 2. Runolaulajat usein alottavat uudet runonsa näillä sanoilla.
v. 6. Muistuttaisiko Jumalisten nimi vanhaa Permiäläisten Jumalan
kuvaa?
vv. 13, 14. K. II: 97, 98.
vv. 15, 16. Häme ja Kemi, kuin monet muutki, olivat kulkunimiä, jotka
seurasivat Suomalaisia siirtomatkoillansa nykyisille asunnoilleen.
Niitä siis ei voi päättää nykyisiksi saman nimisiksi paikoiksi.
vv. 15-20. Varsin tavaton ylimääräisyys.
vv. 29-32. Ulompana asuvilla arveltiin enemmin voimaa ja mahtia
löytyvän. Niin vieläki turha-uskoiset pitävät Lappalaisia kovin
mahtavina tietäjinä.
vv. 37, 38. Veden haltioita.
vv. 39-44. K. II: 83-88. Runo, tavattoman pienelle voiton tavattoman
suuresta antaessansa, sillä saattaa kertomuksensa vieläki
kummallisemmaksi.
v. 50. K. II: 97, 98.
vv. 56-58. Padat kun olivat pieniä, piti vettä suurempiin tarpeisiin
keittää tahi lämmittää korvossa tahi muussa puu-astiassa, johon
nakattiin tulikuumia kiviä veden sekaan.
vv. 57, 58. Kuumain eli kynäin sijasta monin paikoin vieläki
käytetään korvoja.
vv. 63, 64. Runollinen ylimääräisyys.
v. 71. Muistuttaa niiden aikain epävaraisesta tilasta, kun ei
tiedetty, koska sota oli niskassa. Edeltä-päin sotaa ei julistettu,
vaan paremmin varottiin, ettei toinen ilmankaan saisi tietoa
sotahankkeista; k. XI: 170-172.
vv. 79, 80. Olutta keitettiin rannalla, johon ei tarvinnut vettä ja
kuumennuskiviä kaukaa hakea.
v. 82. Harmissaan.
vv. 85-92. Anopin nimellä ja muillaki sanoilla varta vasten tahtoi
härnätä Pohjolan emäntää. Toki tiesikin häntä itseänsä ei häihin
kutsuttavan; k. XII-XIV.
v. 95. Mehiläisellä vanhoissa runoissa on paljo erinäisiä
toimituksia; k. XV: 117-134.
vv. 135-140. Kaunis sen-aikuinen tapa, joka myös ynnä monen muun
kohdan kanssa todistaa jommoisestaki sivistyksestä. Siitä muistuttaa
esim. kauniit häätavat (k. XXIII), naisten lempinimet, jonkimoinen
kauneustunto (k. XXIV: 90-92), maalatut laiturit, pestyt lattiat,
hyvin siivotut, pihlajia kasvavat pihat jne.; k. XVIII: 139-148.
vv. 149, 150. Orjilla ja palkollisilla toki oli valta tiedustella
syitä tehtäviin töihinsä. Moni sivistynytkin olevinansa ei anna
heille sitäkään valtaa.
vv. 155-158. Tarkoittaa epäilemättä Lemminkäisen edellisiä vehkeitä
Saarella (k. XI) ja Pohjolassa (k. XII).
vv. 161-164. Kun asui kaukana, piika ei tuntenut.
21. RUNO
v. 8. K. XX: 71.
v. 13. Sulholla piti olla edeltäjänsä eli edellä-kulkijansa.
vv. 16-20. Nimittelee paikkoja, joista arveli semmoisen jyryn
nousneen, kun sen ensin kuuli.
vv. 27-34. Pisinten, so. parasten miesten, piti paljain päin sulhoa
pihalla vastaan ottaman.
vv. 43-46. Sulhon suuruus on näin silmin nähtäväksi esitelty.
vv. 47-52. Ovien ja muiden paikkain väljennyssanat.
vv. 57-62. Tällä tavoin saattaa sulhon ja muun tuloväen huomaamaan,
kuinka tupa jo oli häitä varten siivottu; sopimatonta olisi ollut
siitä muulla tavoin muistuttaa.
vv. 65, 66. Huonommissa paikoissa lattiat vielä olivat pyöreistä
puista, taikka itse maaperustaki lattiana.
vv. 75-78. Omaa kiitosta ei katsottu sopivaksi.
v. 79. Kun kyyhkyset siivosti ja hiljaisesti, ei röykkeästi, liikkuen.
v. 84. Ruokapöydän piti jo valmiina odottamassa olla.
v. 108. Virren hallitsija eli tuki.
vv. 113-122. Muistuttaa runoin ja lauluin tavallisuudesta
pitopaikoissa.
vv. 130-142. Taisipa moni muuki samalla lailla estellä itseänsä;
lienevätkö hävenneet Väinämöisen rinnalla laulamaan ruveta.
vv. 133, 134. Vertaus otettu keveäkulkuisista, yhtäläiseen
juoksevista aineista.
vv. 140-142. Jotka kaikki kulkivat vastahakoisesti.
vv. 149, 150. En kaipaa edeltäjää; k. I: 3, 4.
vv. 153, 154. Muuttihe toiselle sijalle, josta paremmin kuuluisi
ympäriinsä.
vv. 159, 160. Verratuita aineita kumpiakin löytyy epälukuisin.
vv. 163, 164. Mitkä lähempänä Väinämöisen ympärillä, mitkä ulompana
seisoen ja istuen tahi askareitaan toimittaen.
vv. 171-190. Jumalalta piti silloinki kaikenlainen oleva onni
rukoiltaman; k. II: 179, 180.
22. RUNO
vv. 7, 8. Runo välistä ihan selviäki kohtia ei nimitä suoraan, vaan
arvelemalla ja muita ensin ehdottelemalla; k. XXI: 16-20.
vv. 19-21. Sulhon lahjoja morsiamen omaisille ja kihloja morsiamelle
itsellensä runo vertaa ostohinnaksi: k. XVIII: 225, 226.
vv. 29, 30. Olit yhtä huoleton ja kaikkein ihasteltu, kun kukat
kedolla ja mansikat ahosilla.
vv. 35-38. Toisenlaisia ääniä tulet siellä kuulemaan.
vv. 39-42. Ei olekkaan tämä matka, kuin ennen pienemmät matkat,
joille mielelläsi läksit.
vv. 43-45. Et hypelle pihalla ja astelle kynnyksissä yhtä sievästi,
kun ennen lapsena ollessasi.
vv. 49-58. Tyttöin tavallisia mielipiteitä ja toivotuksia.
vv. 57, 58. Vertaus ihmisten hartaimmista toivotuksista.
vv. 69, 70. Ettei tiedä mihin menee ja kuinka tulee pystössä pysymään.
vv. 76-78. Muretta kuvattiin mustaksi (vv. 85, 86); k. IV: 97, 98.
vv. 81, 82. Valoisa aika aina on iloisempi, kun pimeä, jona kaikki
makaa levossaan tahi muuten on äänetönnä.
v. 90. Kutittaa siitä, kun hänen neuvoansa oli halveksittu.
vv. 99, 100. Vertaus otettu tukalasta viertämisestä tulen ääressä ja
katkerasta savusta tervaa keittäissä.
vv. 105, 106. Makaamista työntekijä-kansa vieläki tavallisesti pitää
suurimpana onnenansa.
vv. 110-112. Huoli, ajatus ja paha mieli kuvatut käsin pideltäviksi,
annettaviksi aineiksi (vv. 134-138).
vv. 115, 116. Paljo ei puutu kuninkaan onnesta.
vv. 119, 120. Vähän vankia parempi.
vv. 125, 126. Läksi kourat ja kahmalot kyyneliä täyteen poskipäitä
pyyhkiessänsä.
vv. 140-148. Määrättömän paljo luvultansa ja niin raskaita, ettei
niitä hevoinenkaan oikein jaksaisi vetää; k. XXI: 159, 160.
vv. 151, 152. Käkeä pidettiin oikein ilon ja onnen kuvana, kun
arveltiin hänellä laulaminen lämpiminä kevä- ja kesä-aikoina ainoana
työnänsä olevan; k. II: 223-232, IV: 211-222, XLIV: 81.
vv. 157-160. Linnulla kylmässä jäisessä vedessä ei vaan ajateltukaan
vallan hyviä päiviä olevan.
vv. 161, 162. Saatua morsian kylliksi entistä, vanhempainsa kodissa
vietettyä eloansa muistamaan ja sitä tulevaan, tietämättömään
onneensa vertaamaan, moni taas mielellään lohduttelisi häntä siitä
syntyneissä suruissa, jota yhteistä mieli-alaa runo nyt esittelee
lapsen sanoilla; k. XIX: 189-216.
vv. 165, 166. Soilta ja ojavarsilta vehkoja varaleiväksi keräämään.
vv. 175-178. On oivallinen metsästäjä.
vv. 179-192. On suuren karjan elättäjä, mainio maan viljelijä ja
yltäkylläisten tavarain omistaja.
v. 182. Metsät ja korvet karjaa täynnä.
v. 185. Rikkailla vieläkin on monivuotisia elo-aumoja, joita sitte
tarpeen mukaan puidaan eli tapetaan.
v. 186. Jyväsäästöjä ojatörmissä ja penkereissä.
vv. 191, 192. Aarre-kätköjä kivien alla. Rahoja ja jyviäki kätkettiin
vihollisen pelosta metsään.
23. RUNO
vv. 1-4. Muinaisena häätapana oli morsiamen juhlallinen neuvominenki
ja varottaminen, miten hänen tulisi itsensä miehelässä käyttää.
Julkisilla, kaiken hääväen kuullessa lausutuilla sanoilla luultiin
olevan parempi vaikutus, kun erinäisillä opetuksilla.
vv. 5-8. Neuvojana taisi joku muuki, kun oma äiti, olla.
vv. 14-16. Kauvan makaamista, oman äitin lempeyttä ja makupaloja elä
muualla odotakkaan.
v. 22. Päreestä palanut karsi niistämään ja uusi päre kuluneen sijaan
muuttamaan tahi takassa eli totossa puita kohentelemaan ja uusia
lisäämään.
vv. 25-28. Selkeinä öinä aika jokseenki tarkkaan arvattiin kuusta ja
Otavasta, pilvisinä ei ollut muuta ajan merkkiä, kun kukon laulu.
vv. 29-32. So.: jo puoli-yön aikana tai varemminki (runollisen
ylimääräisyyden mukaan).
vv. 35, 36. Tulen saanti kun kehnoilla tuluksilla oli vaivaloista,
niin palavia hiiliä illalla maata pannessa visusti mähkittiin
lieteen, jotta tuli niissä säilyisi seuraavaan aamuun ja voitaisiin
päreesen puhaltaa; k. XLVIII: 123-128.
vv. 43, 44. Hoida suopeasti huonoimpiaki.
v. 46. Joutuen ja keveästi.
v. 55. Niinhän vieläki lakaisemaan ruvetessa ripsutellaan vettä,
talvella lunta, lattialle.
v. 56. Kuin huolimattomat usein tekevät.
vv. 69, 70. Leväperäiset pesijät ei aina niin tehneet.
vv. 71-76. Tätä varotusta vieläki monen emännän tarvitsisi mielessään
pitää.
v. 83. Siivottomissa taloissa astioita ei korjattu kissain, koirain
ja lasten käytäviltä.
vv. 89-92. Jauha kiivaasti, eläkä venyttele työtä jauhorunoja
laulelemalla; laulu laiskana pitääpi, virret työtä viivyttääpi.
v. 94. Pöydän puutteessa jauhot seulottiin jonkun tiinun eli muun
astian kumotulle kannelle.
v. 95. Moniki vaimo katsoo leipomista suututtavaksi työksi.
v. 99. Veden loppuessa korvoa piti kallistaa, ja silloin oli aika
lähteä uutta vettä noutamaan.
vv. 107-110. Peilien puutteessa tytöt katselivat muotoansa veteen;
niin tekevät paikoin vieläki päätänsä somistellessa.
v. 111. Pitkiä pinoja luettiin talon kunniaksi ja varallisuuden
merkiksi.
v. 114. "Korjaa kehnoinki halko!" Haapainen puu kyllä rätisee
tulessa, mutta ei lämmitä oikein.
vv. 117-120. Arvelisi sinua vihaiseksi ja kiukkuiseksi, jonkalaisna
vaimon ei sovi olla.
vv. 125-128. Vaimoväki usein teettelee pieniä aputöitä vierailla ja
palkitsee ne salaa jyvillä, jauhoilla tahi muulla tavaralla.
vv. 131, 132. Toimeton emäntä kankaan asetukseen ja kudontaan usein
hankkii apua kylästä; sinä elä kehräytä ja kudotuta kankaitasi
vierailla ihmisillä.
v. 139. Huolimattomasti.
vv. 143-146. Saunat monasti ovat ulompana talosta rannalla tahi
kaivon lähellä, jotta talvella öisinä aikoina kyllä saaki susia
pelätä.
vv. 147-152. Ole herkkä kuulemaan mitä käsketään, liukas
liikunnoillesi ja nöyrä tottelemaan.
vv. 157, 158. Kädet pestäksensä.
vv. 165, 166. Auttele anoppiasi, ettei vanhemmalla ikäpuolella
ollessansa tulisi töissä vaivaumaan.
vv. 172-176. Äkäiset vaimonpuolet eivät siksikään pidä lukua
toisesta, jonka tietävät jotain työtä valmiiksi odottavan, että
antaisivat hänelle tiedon siitä, sitte kun se on toimitetuksi tullut.
vv. 181, 182. Vieläki tavallinen sananlasku; huvittele vierasta
sievillä puheilla, kunnes ruoka saadaan valmiiksi.
vv. 185-188. Elä kohtele liian ystävällisesti.
vv. 191, 192. Lupaa kysyen, ei itsevaltaisesti.
vv. 195, 196. Paha lintu pesänsä hieroo.
v. 202. Runsaasti ja isoissa lohkareissa.
vv. 209, 210. Paljo paremmin, kun nyky-aikoina kaikin paikoin on
tapana, kunnioittivat lapset muinoin vanhempiansa.
v. 216. Menetti ihanuutensa sinun hyväksesi.
24. RUNO
vv. 3, 4. Yksiin häätapoihin edellisen kanssa kuuluu sulhonki
neuvominen.
vv. 9-16. Hyvän miniän osotus.
vv. 19-22. Elä vie häntä huonoon paikkaan, piilossa ja
puutteenalaisuudessa elämään.
vv. 23-26. K. VIII: 27-30.
vv. 28-36. Jos tulisi kovin ikävä, käytä häntä vanhempainsa kodissa.
vv. 39-44. Turvaa ja suojele häntä muiltaki.
vv. 47, 48. Kahdenkesken, muiden kuulematta.
vv. 61, 62. Tästä korkeasta kodista.
vv. 65, 66. Erotuopit ovat tyhjettynä, ero-oluet juotuna. Sillä
tavoin runo toisinaan yhdyssanain väliin pistää jonkun lyhyen muun
sanan erotteeksi.
vv. 67-70. Viimeiset lähtövalmistukset suoritettuna.
vv. 71-76. Oman haikean huolensa unohtaen kokee toisia suruissansa
lohdutella, kuin sivistyneen ihmisen aina tuleeki tehdä.
vv. 79-86. Jumala osottaa hyvyytensä muuallaki; k. III: 291-300.
vv. 90-92. Ruohoisia pihoja, kirkkaita, valkeita vesiä ja hietaisia
rantoja pidettiin silloin erinomaisina paikan kaunistuksina.
Sen-aikuisesta luonnon ihanuuden tunnosta todistaa myös moni muuki
kohta: pihat pihlajaisinensa, kujat kukkavierinensä, lehot, laksot
lauluinensa, veet satoine saarinensa (vv. 163-169). Nykyinen
talonpoikainen kansa semmoisiin ei paljo mieltänsä kiinnitä.
vv. 95-136. Hyvinki liikuttava mielen kuvaelma mahdollisista
muutoksista syntymä-kodissansa.
vv. 97-100. Isä ja äiti jo silloin ehkä makaavat haudassa, eivätkä
kuule, vaikka seisoisin ja valittaisin aivan pään päällä.
vv. 101-104. On jo ruohoja ja pensaitaki äitini haudalle ennättänyt
kasvaa.
vv. 109, 110. Vitsat ylempänä ja seipäät taloa lähempänä arvelee
silloin jo hävinneiksi tahi uudistetuiksi.
v. 115. Ammoo surkeasti, vähissä voimissa.
v. 116. Pitkät rikat ja lastut saavat paikallansa pihalla maata,
kenpä sitä hänen erottuansa enää lakaisisi.
vv. 133-136. Tutut rannat, saaret, salmet ja apajat entisillä
paikoillansa.
v. 162. Lautakatto, kuin lautalattiaki, on pirtin ylistykseksi
sanottu; huonoilla hökkeleillä katot ja lattia eivät olleet
laudoista; k. XXI: 66.
vv. 163-170. Muistutuksia sen-aikuisten tyttöin ihannetunnosta.
vv. 171-184. Ilmarinen ikävystynyt toisen jäähyväisiin keskeyttää
ne yht'äkkiä muutamilla komppalauseilla, joilla ikään kuin tahtoisi
sanoa: jos siihen tapaan rupeat vielä kaikkia kiviä ja kantojaki
hyvästi jättelemään, niin tästä ei tulla koskaan sen edemmäksi.
25. RUNO
vv. 5, 6. K. XXIV: 190.
vv. 23-30. Muilla oli muut hartaat odotuksensa, minulla vaan aina
poikani ja miniäni tulo mielessä; k. XXII: 57, 58.
v. 29. Ylistyssanalla korottaa poikansa veljen kunniaan.
vv. 33, 34. Tarkasti kuunnellessaan piti niin kauvan päätään ja
sykeröään kallella, etteivät siitä enää olleet suoriutua entiselleen.
vv. 43, 44. Muistuttaa vanhoista tavoista, jolloin morsian piti
väkivallalla ryöstää. Niin vieläki muutamissa sivistymättömissä
kansoissa tapa vaatii ryöstämään morsianta, jos kuinka mielellään
ilmanki lähtisi ja vanhempansa myös antaisivat hänen mennä.
v. 46. Lehmuspuiseksi sanottanee seinää siitä, että sen vieressä
kasvoi lehmuspuita.
v. 52. Käsi morsiamen ympäri.
v. 65. Jolle syötäissä usein oli sorsanluita nakeltu.
vv. 65-70. Ääntelivät odotus-aikansa lyhentämiseksi.
vv. 80, 81. Morsiamen kasvot olivat peitteessä.
v. 95. Valkeanverevä.
vv. 95-100. K. XI: 211-218, XIX: 62, 63.
v. 110. Isoissa taloissa on leveät lavitsat eli penkit, joilla sopii
vaikka yönsäki nukkua.
v. 119. Oluen myymäpaikkoja löytyi jo silloinki.
v. 129. Ei tarvitse ruokain loppumista pelätä.
vv. 135, 136. Emäntä siis elköön panko pahaksi, jos hanki seuraa
vanhaa tapaa.
vv. 151, 152. Yönsä metsässä viettänyt.
vv. 153, 154. Ei ole kerinnyt päätänsä harjaamaan ja silmiänsä
pesemään, vaan heti työhön tarttunut.
vv. 155-160. Hyvään taloon kaikki poikkeevat.
vv. 167, 168. Varhaisesta nousennasta kiitettiin isäntää, niin jo
toisilla sanoilla emäntääki.
vv. 177-182. Laiskat vaimot kääntelivät maltaitaan korennolla, kun
eivät kehdanneet kymärryksissä olla ja käsillään sitä tehdä. Eivätkä
myös pitäneet saunan raittiudesta oikeata huolta, ei aina lavankaan
puhdistamisesta, ennenkun mallasjyvänsä sille levittivät; k. XXIII:
139-142.
vv. 191, 192. Hevoisen kunniaksi sanottu.
26. RUNO
vv. 5, 6. Kuuli kaikin puolin matkustavia kulkevan.
v. 10. _Salajoukko_, so. joka salaa hänestä eli häntä kutsumatta piti
häitänsä.
vv. 11, 12. K. XI: 60, 61.
vv. 37-40. Parempata kutsua en tarvitse sinä ikänä, kun tuon miekkani
kehotuksen.
vv. 45-48. Ne Pohjan väki juuri Lemminkäistä vasten lienee
loitsutaidollansa varustanutki. Jos olisivat vanhastaan olleet, niin
Lemminkäinen kyllä ilmankin äitinsä selittämättä olisi ne tietänyt.
v. 61. Tulisella lienee ensin vihaista, kovaa, väkevää osotettu.
v. 73. Semmoisia surmia eli vaarapaikkoja naiset pelätkööt ja
kavattakoot.
vv. 105-108. Arvaatko minun lampaaksi, jonka metsän pedot siltään
söisi!
vv. 123-128. K. XII: 161-171.
vv. 131-134. K. XIV: 185-198 ja XV: 73 ja seur.
v. 136. K. XV: 155.
vv. 139-141. Muistuttaa muinaisesta tavasta, jolloin vihollisten
poikki lyödyt päät pelotukseksi ja urhoollisuuden muistoksi
asetettiin seivästen eli pylvästen päähän. Niin karhun pääkallon
kanssa vieläki tehdään.
vv. 157, 158. Koetti, jos vielä olisi kyllin notkea.
v. 161. Joka tohtisi tätä miekkaa vastaan ruveta.
vv. 171, 172. K. vv. 191, 192.
v. 177. Hevoinen useinki havaitsee vaaran ensimäiseksi.
v. 190. Taskussa eli kukkarossa oli monenlaisia muitakin aineita,
joita loitsiessansa tarvitsi, sillä tyhjästä loitsija ei saanut
mitään. Niistä, joita oli jostain elävästä saatu, hyvä loitsija
helposti taisi koko ilmeisen elävän jälleen saada, muista muita
esineitä; k. VIII: 135-138.
vv. 191-193. Hieromisesta mainitaan luomistyössä muuallaki; k. IX:
38-40.
v. 195. Siihenkin arvattavasti piti vähän jäätä aluksi olla;
laulamalla sai sen sitte, jos kuinka suureksi.
vv. 217, 218. Ukon pilvet tavallisesti yhtyvät useammalta suunnalta.
vv. 221, 222. K. XVIII: 81, 82.
vv. 225, 226. Lumi kuumilla kivillä suli hyhmäksi.
vv. 244-246. K. vv. 191-193.
27. RUNO
v. 6. Tupaan-tulija vieras tavallisesti ei ilman talonväen käskemättä
astu ylemmäksi.
vv. 8-10. Ajaton ja sopimaton kysymys.
vv. 13-16. "Hevosesi voipi seisoa pihalla ja itsellesi on ovensuussa
sijaa." Runo näetsä ei tahdo kaikkea syytä Lemminkäiselle yksinään
antaa, sentähden panee Pohjolan isännän näin loukkaavasti vastaamaan.
vv. 20-26. Homeironki urot kerskaavat isistänsä, eivätkä tahtoneet
heitä kehnommat olla.
vv. 29-32. Aika pöyhkeästi, ei siivon tavalla.
vv. 39, 40. Emännän ei tehnyt mieli Lemminkäistä suututtaa.
vv. 45, 46. Tokko saatat juoda näin kehnoa olutta.
vv. 49, 50. Oli kovin pilaunutta, kelvotonta.
vv. 53, 54. Nämät sanat taas sanoi riitaa alottaaksensa.
vv. 57, 58. Soimaa häntä siitä, kun oli tullut kutsumatta.
vv. 65, 66. Uusi loukkaava anomus.
vv. 69-96. Haltioihin tultuansa loitsijat saattoivat jos mitäkin ilmi
tuottaa.
vv. 74-76. Pidätkö minun härkänä, joka tuosta vesilammikosta ei saisi
selvää ilman juomattaki.
vv. 99-102. Kaikenlaisten liikain vierotus- eli manaussanat; k. XVII:
135-138.
v. 110. Miekat ja jouset rippuivat seinällä sekä näytteeksi että
tarpeenkin vuoksi, jos äkkiä hätä tulisi.
vv. 113, 114. K. III: 147, 148.
vv. 116-124. Miekkansa alentamisella muistutti sen entisistä töistä
ja myös herjasi Pohjolan isäntää, kun niin vikanaisellakin aseella ei
pelännyt häntä vastaan ruveta.
v. 140. Miekkailtiin lyömällä, ei pistämällä.
vv. 154-156. Piiri, jonka sisällä piti tapella, määrättiin tarkoin
ennen työhön rupeamista. Tässä tilassa piti kummanki seisoa yhdellä
lehmän taljalla.
vv. 175-180. Miekalla oli eri haltiansa, joka nyt tulistui ja
kiivastui.
vv. 182-184. Lemminkäinen koko tappelu-ajan oli hätäilemätön,
Pohjolan isäntä päin vastoin.
v. 191. Olkapäältä.
vv. 193, 194. Yhtä helposti, kun jos olisi nauriin listaisnut.
vv. 203, 204. K. XXVI: 139-144.
vv. 210-212. Olivat päätä seipääsen asettaessa veristyneet.
vv. 213, 214. Alkoi sydäntyä ja suuttua.
28. RUNO
vv. II, 12. Pohjolan väki oli hevoisen kiveksi, reen pajupensaaksi
loitsineet, tahi ainakin yhtä liikkumattomiksi, kun neki, saattaneet.
vv. 15-18. Toisista taloista väki jo oli tulemassa, miekat ja keihäät
välkkyivät matkalla ja Lemminkäisellen iskettiin vihaisia silmiä
ikkunoista.
vv. 20, 21. K. XVI: 131-134.
vv. 22-24. Niin korkealle, ettei nuolikaan tapaisi.
v. 34. Ilmassaki lentäessään ei ollut kokonaan vaaratta, sillä
Pohjolan väki ehkä taisi samoin linnuiksi muuttaita ja takaa ajamaan
ruveta.
vv. 35-38. Havukka ehkä oli surmatun Pohjolan isännän henki.
vv. 43-46. Sano: "en tohtinut käsiksi käydä, kun lensi kotkana, ei
muuna pienempänä lintuna."
v. 55. On sinulle tapahtunut jotain erinomaista.
v. 60. Talkkunajauhot. Niitä laitettiin keitetyistä ohrista, jotka
kuivattiin lämmitetyssä uunissa ja sitte jauhettiin karkeiksi
jauhoiksi. Kun olivat jo edeltä keitetyt, niin niistä sitte veden
kanssa pian saatiin valmista huttua eli puuroa.
v. 78. Joka, tuvan takapuolelta tuleva, hankkii turmioa (ovi oli aina
etelään-päin tuvasta).
vv. 83-86. K. XXVI: 26-144.
vv. 91-114. Äiti ei kiirehi pojallensa varsinaista piilopaikkaa
neuvomaan, jotta paremmin tulisi mieleensä johdattamaan tyhmää
käytöstänsä Pohjolassa.
v. 91. Jos menet ja muutat itsesi jne.; k. VIII: 135-138.
vv. 112-114. Nuotanveto on nuorten työ, verkoilla voivat vanhemmatki
käydä.
vv. 122-224. Ei enää päivääkään, niin jo ovat täällä.
vv. 131, 132. K. XI: 170-172.
vv. 136-138. Lemminkäinen kavatti niin pitkäksi ajaksi, kun äiti
tahtoi, itsensä sodasta vannoa, ainoastaan ensimäisen kesän lupasi
poissa olla ja senki puoleksi siitä syystä, että hänellä vielä oli
parantumattomia haavoja entisistä sodista.
v. 139. Nykyiset sotasankarit eivät kyllä mainitsisi haavoista
hartioissansa, eivätpä jalkainsakaan nopeudesta, joka kuitenkin oli
sankari Akilleen tavallisin ylistyssana.
v. 149, 150. Yleinen lause-tapa kaukaisista paikoista.
29. RUNO
v. 7. Pitkässä jonossa kulkeva joukko.
vv. 11, 12. Jo aikoja sitte, eli: siitä kun hän läksi, jo on
ennätetty kaski polttaa, ohra kylvää ja leikatuksiki saada.
vv. 25, 26. Josta sanallakaan ei ole mainittu, jonka nimeä ei tunneta.
vv. 29-32. Kenen oli veli, kenen isä taikka vielä sulhasensaki
merimatkalla (kaupalla).
vv. 38-40. Saako saarelle nousta ja siellä jonkun ajan elää? Pian
jälle lähtevän ei tarvitse venettänsä kumota.
vv. 59, 60. Saat sekä laulella että leikkiä lyödä ja tanssiaki.
v. 64. Tyttöin kauniissa seurassa.
v. 74. Saari oli hyvin asuttu monilla kylillä.
vv. 75-78. Joka paikassa varustettiin sotaa häntä vastaan.
vv. 99-102. Runo leikin vuoksi välistä ottaa selittääksensä jo
ilmanki kyllä selviä asioita; teeskennelty yksinkertaisuus.
vv. 113-122. Kaikki paikat olivat entisellään, tupa ainoastaan
kadonnut ja metsää paikalle kasvanut.
vv. 125-130. Surussaan muistelee entisiä, iloisia aikojansa.
vv. 133-136. Itki kadonnutta äitiänsä; k. vv. 99-102.
vv. 141, 142. Olet jo niin aikoja sitte kuollut, ettei merkkiäkään
sinusta enää ole jälillä.
vv. 146-152. Äiti oli poikaansa kotiin odottaessa jonkun kerran
käväisnyt entisellä asuntopaikallansa. Hänen jälkensä Lemminkäinen
havaitsi ja rupesi niitä seuraamaan.
vv. 155-160. Sinne oli äiti sodan aikana paennut ja siellä siitä
ajoin elellyt.
vv. 166, 167. Se nyt enää ainoana suruna, että oli silmänsä
punaiseksi itkenyt.
v. 174. K. XXVIII: 78.
vv. 179-182. K. XVI: 79.
vv. 191-194. SielP oli sima-astioita ja kananmunia röyköttäin, outoja
mehiläispatsaita, ja olut juoksi seipäiksi verratuista hanikoista.
vv. 203-206. Mielellään olisi itsensä syyttömäksi tehnyt, mutta kun
ei tahtonut valhetellakaan, niin keksi suden ja havukan vertauksensa.
30. RUNO
vv. 5-12. K. XXVIII: 130-138.; Lemminkäisen oma mielenpito, purren
vaikeroimiseksi käännetty; k. VIII: 4960, XIX: 48-60.
v. 16. Honganpintaisista laudoista tehty.
v. 27. Kaksi päämiestä, kumpiki joukkonensa.
v. 35. Keskelle, so. sekaan.
v. 38. Joka jo ilmankin oli kovin voimallinen.
v. 42. Sotapursia tehtiin ennen vanhaan lohikäärmetten muotoisiksi.
v. 49. Pakkasta arveltiin Pohjan akan sikiöksi.
vv. 67-72. Epäys- eli kieltosanat.
vv. 77-82. Kun loitsija paluutti jonkun pahan sinne, josta oli
tullutki, niin hän tavallisesti neuvoi sen siellä tuhotöitänsä
tekemään.
vv. 89, 90. Tasaista, sileätä jäätä.
vv. 101, 102. Linnasta ei annettu, mitä pyysi, ja lienee vielä
muutenki pahasti vastattu, koska Lemminkäinen toivottaa sille kostoa.
v. 106. Paisuva tulvavesi hävittäköön.
vv. 113-116. Lienee enemmin härnäksi, kun toden teolla, nämät sanat
lausunut.
vv. 119-122. Siksi että viimein kosto saavutti.
vv. 123-132. Vanhempiansa, varsinkin äitiänsä, muinaisaikoina useinki
muistelivat.
v. 128. Jo arvelee kuolleeksi. Tuonelassa luultiin vainajain ennen
totutuita töitänsä harjoittelevan; k. VI: 83, 84.
vv. 141-144. Tuuli ja aurinko ovat ainoat tuttavamme, niistäki
jälkimäinen usein katoaa.
vv. 145-152. Luontonsa mukaan Lemminkäinen yht'äkkiä luopi huolet
mielestään ja kääntyy tyttöin elämää muistelemaan.
vv. 153-158. Päättää täydellä turvalla ei vielä kovaa hätää olevan.
31. RUNO
vv. 2, 3. Sai ne jotensaki itsevaraisiksi.
v. 12. Venäläiset jo silloinki harrastelivat kauppaa.
vv. 16-18. Mailmassa mies tulee joksiki, kotinurkissa usein ei
muuksi, kun vanhempainsa ristiksi.
vv. 33-40. K. XXII: 7, 8.
v. 54. Sanoi pilkalla sotijaloksi, kun Kalervon koko sotaväki nyt oli
siihen poikaan supistunut.
vv. 57, 58. Päivän sana välistä näyttää pidempääkin epämääräistä
aikaa osottaneen.
v. 60. Lehmuspuusta tehtiin kapineita, joita tahdottiin sievän
näköisiksi.
vv. 64-66. Untamon pelko lapsen sanoilla osotettu.
v. 66. Äitini kyyneleet.
v. 70. Julmimmatkin ihmiset usein kavattavat suoraan surmata sen,
josta pelkäävät pahaa itselleen, jonka tähden koettavat siitä muulla
tavalla lopun saada.
vv. 79, 80. Ei ollut millänsäkään koko yrityksestä.
vv. 95, 96. Kohenteli valkeata paremmin palamaan.
vv. 109-114. Piirusteli tammeen kuvia sotahaluisen mielensä
osotteeksi.
v. 122. Vaaksan entiselle pituudellensa lisäksi.
vv. 126-128. Huolettomalla hoidollaan saatti lapsen kuolemaan ja
viskoi kätkyen tuleen, kun sitä ei enään tarvittu. Kätkyet silloin
olivat pieniä, halpaisia, tavallisesti yhdestä puusta kaverrettuja
tahi päreistä tehtyjä koppia, jotka ripustettiin orsista kiikkumaan.
vv. 130-132. Syyn itsellensä antaen, kun oli pannut hänen
sopimattomaan työhön, jo kokee laittaa häntä sopivampaan.
vv. 135, 136. Luultavasti peräti toiseen paikkaan, kun mihin oli
neuvottu.
v. 145. Ei ole kasken näköinenkään.
vv. 149, 150. Pahottelee hyvän metsänsä menettämisestä.
vv. 167, 168. En pääse tavalla enkä toisella aitauksen sisään.
vv. 173, 174. Pilasi elot paljaaksi kahuksi.
vv. 188-190. Runo pilkallisesti käyttää _äijän_ sanaa.
32. RUNO
v. 4. Tiedusteli jo illalla ennen.
vv. 11-12. Isommissa pereissä leivottiin joka aamu, mitä päiväksi
tarvittiin; emännän ei siis tarvinnutkaan erittäin Kullervoa varten
leipomaan ruveta.
vv. 15, 16. Laitti kauniimman näköiseksi päältä-päin.
vv. 21, 22. Elä nyt, vaikka näin kauniinki leivän saat, sitä kohta
syömään rupea.
vv. 27-158. Karjanluku monilla erityisillä pienemmillä osilla (k.
VIII: 135-138 muist.). Semmoisia ovat uloslasku-sanat, syöttö-,
kaitsento- ja kotiinsaatto-sanat, otson-sanat jne.
vv. 55-58. Tuoreilta, ruohoisilta paikoilta.
v. 66. Se olisi emännän häpeä ollut, jos parempaa karjaonnea ei olisi
ymmärtänyt loitsia.
v. 76. Kesanto-pellolle tahi nurmelle laitettiin joka ilta karjan
savua eli suitsua lastuista, jotka sytytettiin palamaan ja peitettiin
turpeilla eli mullalla yön ajaksi kytemään. Se tehtiin sääskien
karkottamiseksi, jotka metsästä karjaa seurasivat.
v. 88. Kankaita, joilla lehmät kokoovat piimää (maitoa) utariinsa.
v. 92. Paimenet laitumella soittelevat torveansa, milloin karjan
yhteen kokoomiseksi, milloin metsän petoin säikyttämiseksi, milloin
toistensa huviksi.
vv. 99, 100. Erinomaisen syömähalun saatuasi.
vv. 101-104. Aineita, joita karhu väli-aikoina mielellään syöpi.
vv. 105, 106. Ilman minun lehmittäni.
vv. 107-114. Häväistys-sanat.
vv. 117, 118. Jos tahdot voimaasi ja urhoollisuuttasi osottaa.
vv. 127-130. Lumoo karhun silmät niin, että luulee lehmiäni muiksi
aineiksi.
vv. 135, 136. Metsän petoja vertaa metsän haltian koiriksi.
vv. 153, 154. Metsän väki, korven ja salon haltiat.
33. RUNO
vv. 6-10. Paimenen virkaa katsottiin alhaiseksi, johon
huonokuntoisetkin kelpasivat.
vv. 13-16. K. VIII: 49-60.
vv. 29-32. Muuta sukuperintöä hänellä ei ollut; veitsen arvattavasti
oli äitiltänsä saanut.
vv. 45-48. Lienevätpä vielä omaa saalistansaki tällä neuvollansa
muistaneet; k. XV: 97-100.
vv. 67-70. Muutti loitsutaidollaan lehmäin muotoisiksi, minkä
Pienikki lehmän, kunka Kyytän näköiseksi.
vv. 79, 80. Loitsijan piti määrätä, mihin asti tahtoi työnsä
vaikuttamaan.
vv. 85, 86. Paimenet illalla kotiin tullessa jo ulompana ilmoittavat
tulonsa torvella, jotta vaimoväki tietäisi karjaa vastaan ottamaan
valmistua.
v. 97. Orjia oli kahdenlaisia: _osto-orjia_ ja _palkkalaisia_.
Edellistä lajia oli Kullervo.
v. 101. K. XXXII: 76.
vv. 103, 104. Silmänsä olivat lumotut, ettei vieläkään tuntenut.
vv. 105-108. Pedot eivät ennen, kun vasta lypsylle ruvetessa,
karanneet päälle; niin heitä oli käsketty.
v. 112. Muuttui mustan-näköiseksi.
34. RUNO
v. 4. Iloissaan emännän pilkan kostosta.
vv. 23, 24. K. IV: 97, 98.
v. 26. Yhtä kaikki, minne päätyisi.
vv. 35, 36. Minull' ei ole muuta kotia, kun korpi, jne.
v. 39. Kodittomana jäisiä teitä polkemaan.
vv. 43-48. Huolissaan yht'äkkiä urhastaikse, muistaen jotain vieläki
voivansa.
vv. 52-54. K. XXXI: 41 ja seur.
v. 53. K. XXXI: 66.
vv. 69, 60. Metsän väkeä eli haltioita.
v. 88. Kolmen kuohuvan kosken sivutse.
v. 105. Veden takainen, so. kaukainen, tuntematon.
vv. 110-112. Ei tiedä itsensä vasta Untamolassa syntyneen; k. XXXI:
45-51.
vv. 117, 118. Manalanki hahmot välistä kulkevat ihmisten ilmoilla,
mutta ei elävin silmin.
v. 125. Kun pojan onnettomuus seurasi sodasta, niin siitä äiti vertaa
hänen sotaan kadonneeksi.
vv. 133, 134. Ei tavalliseen surmaan, vaan tietämättömään, josta ei
ollut sanaakaan saatu.
vv. 147-152. Muuta vastausta en saanut, kun vuorten ja kangasten
kajahuksen; k. VIII: 48-60.
35. RUNO
vv. 5, 6. Ei tullut sittenkään entistä mielevämmäksi.
v. 10. Haapaiset veneet olivat kepeimpiä, eivätkä pehkauntuneet
vedessä niin pian, kun mäntyiset.
vv. 16, 17. Repaleiksi ja pirstoiksi.
vv. 22, 23. Osottaa Kalervon veron-alaisella maalla asuneen.
vv. 43, 44. Reessä istujan tulee vilu kylmällä säällä.
vv. 54-58. Jos lieneeki Kullervo veron vientiin lähtiessänsä
arvellut samalla matkalla puolisonkin itsellensä hankkia, koska oli
kihluksilla varustettu.
vv. 71, 72. Löytyy suurempi-sukuisia, kun minä, löytyy kehnompiaki.
vv. 78-86. Tytön hiljainen kertomus onnettomuutensa syystä hyvin
sopii Suomalaisen luontoon. Joku toinen hänen sijassansa olisi
sanaakaan virkkamatta heti tehnyt, mitä hän sitte vasta teki.
vv. 95, 96. Vimmassaan eli raivossaan.
vv. 107, 108. On kun olisit kauvan sairastanut ja siitä vironnut.
vv. 113, 114. Marjatiellä kadonneen, tuntemattoman sisareni.
vv. 119, 120. Tavallista kuolemaa ei nyt minunkaan sovi semmoisen
kauhistavan työn perästä odottaa, mutta en tiedä, menenkö metsään
surmaa hakemaan, vai hukutan itseni meren aaltoihin.
v. 123. Suomi silloin ei ollut yhteinen maan, vaan eri paikkakunnan
nimitys, kuin Savo, Karjala, Häme jne. vieläkin ovat; k. XX: 15, 16.
vv. 129-134. Nyt koston himo taas yht'äkkiä leimahti mieleensä ja
syrjäytti kaikki muut ajatukset.
36. RUNO
vv. 11-14. Sen luultiin pikemmin surmansa saavan, joka ilman
tositarpeetta läksi sotaan; häntä ei jumalatkaan ottaneet
suojellaksensa.
vv. 17-24. Arveltiin vainajain Tuonelassa pysyvän melkein semmoisina,
kun sinne tultuansakin olivat, ja siitäpä syystä ei ollut kuolema
kovin vanhana, heikkona ja riutuneena mikään erittäin toivottava asia.
v. 28. Pidätkö minua enää senkään arvoisena, että edes itkisit minua.
vv. 35, 36. Tämä vertaus ei suinkaan taitanut liioin Kullervon mieltä
ilahuttaa.
v. 44. Rumasuisen ja kovapäisen.
vv. 59-64. Ettei saisi äitiltänsäkin yhtä kovaa vastausta, puhuttelee
häntä hellimmillä sanoilla.
vv. 66-68. Kysymyksesi jo osottaa, sinun ei tuntevan äitin sydäntä.
vv. 75, 76. Suuressa surussani en jaksa suorana olla.
vv. 77-79. Kun pelkään moitittavan itkuani.
v. 84. Sotaväki matkallaan soitteli, niin Kullervokin, vaikka ihan
yksinään kulkiessa.
vv. 92, 104 ja 114. Erilaisia kuolleita lienee erilaisilla hevoisilla
hautaan saatettu.
v. 124. Edellisiä mieron eli vieraan väen ei tarvinnut haudata,
kun emäntä vielä oli elossa, mutta nyt hänenki kuoltuansa, ei enää
ollut ketään omaisistansa, joka olisi hänen maahan laittanut, jos ei
Kullervo ottaisi palataksensa.
v. 134. Ostosaipualla.
v. 139. Itkuvirsiä kuolleelle veisataan erittäinki vuoteelta olille
nostettaissa, pestäissä, liinattaissa, arkkuun pantaissa, maahan
vietäissä jne. Ne virret ovat hyvin vanhoja ja outosanaisia.
Veisaajat eli itkijät ovat joko omaisia tahi vieraita, palkatuita.
vv. 149, 150. Muuta muistomerkkiä entisestä talosta ei jäänyt,
kun kiukaan kivet ja pihlajat pihalla. Pihapihlajat ovat
hyötökasvuisemmat metsäpihlajia.
vv. 155-158. Tunnusteli, vastaisivatko enää vähänkään lämpimältä.
vv. 167-170. K. XXXV: 45-64.
vv. 171-176. Näytti kun olisi koko paikka surrut ja valittanut, kun
ruohot ja kukat eivät enää olisi entisessä ihanuudessansa; k. VIII:
49-60.
vv. 181-184. Arveli, eikö olisi parasta kerrassaan lopettaa koko
onneton elämänsä.
vv. 188-192. Kullervo arveli: monta viatontaki miekka menettää, miksi
ei siis minuaki syyn-alaista? K. VIII: 49-60.
vv. 194-198. Tavallisella pistämällä ei saattanut itseänsä lopettaa
kun miekka oli liian pitkä siihen.
37. RUNO
vv. 2-8. Suuren surun ehkä ylimääräinen kuvaus.
vv. 11, 12. Laivoilta, kauppa-aluksilta.
vv. 25-58. K. X: 182-224.
vv. 29, 30. Orjat ihastelivat kaunista kuvaa, ja ihastuu se jo
ilmanki, joka näkee työnsä menestyvän; he muka luulivat uuhta
tahdottavanki.
v. 32. Susi sinua lienee tahtonut, en minä.
v. 59. Ei liene tavallista ollut ihmisiä kuvailla.
vv. 63-70. Kädet, jalat jne. eivät heti valettaissa tulleet niin
täysivalmiiksi, etteivät tarvinneet jälkiperäistä muodostamista ja
somistamista.
vv. 65, 66 ja 71, 72. Sivumennessään runo muistuttaa siitä, kuinka
saattamaton ihminen on Luojan töitä tekemään.
vv. 93, 94. Lieneekö toivonut, Väinämöisen voivan sille
loitsumahdillaan hengenkin antaa.
vv. 101, 102. Ilkastellen; ei ole avosuinen lärppä.
vv. 104-108. Heti älysi, ei oikein tarvinnut katsoakkaan.
vv. 119, 120. Siellä rikkaat ja suurelliset vielä riitelevät ja
sotivatki siitä.
vv. 125-138. K. IX: 315-322, XVI: 141-162.
vv. 127, 128. Antamasta kullan ja hopean houkutella itsensä.
vv. 131-138. Elkää valitko vaimoa rikkauden tähden, se vaan saattaa
kylmäkiskoisuutta.
38. RUNO
v. 8. Pohjolan emännällä oli muitaki tyttöjä; k. XIII: 3-6.
vv. 16-18. Sanomat silloin eivät kulkeneet väleen, jonka tähden
Pohjolan emäntä ei vielä ollut tietoa saanut tyttärensä useampia
kuukausia (k. XXXVII: 9, 10) sitä ennen tapahtuneesta surmasta.
v. 21. Puhuttelee kaunistus-sanoilla, paremmin toista suosittaaksensa.
vv. 39, 40. Yhtä jos olisin metsän pedoille tyttäreni työntänyt.
vv. 41, 42. Hylättäville kosijoille usein tahallaan annettiin
loukkaavia sanoja.
vv. 46-48. Tytöillä itsellänsäkin oli valitsemisen valta; k. XVIII:
225, 226.
vv. 47, 48. Hyvä-onnisen emännän päiville; k. III: 273, 274, VIII:
27-30.
vv. 51-56. K. vv. 41, 42.
vv. 67, 68. Jalkojaanpa vaan taisiki liikuttaa, seppo kun oli
käsivartensa vartalon ympäri lyönyt; k. XXXV: 51, 52.
vv. 70-72. Ilkastellen toisen uhkausta.
vv. 77, 78. Muistuttaa voivan itsensä kalaksi loitsia; k. VIII:
137-138, XVI: 131-134, XXVIII: 20, 21.
vv. 81, 82. Uhkaa samassa hauviksi muuttaita ja takaa ajamaan lähteä.
v. 91. Jäniksellä usein kuvataan kova-onnista, turvatonta. Koki
mielen taiten suututtaa Ilmarista, jos eikö sitte suuttuneena
heittäisi häntä.
v. 95. _Uusi kylä_ taisi olla paikan eri nimi.
v. 99. Kylän asukas taikka joku toinen matkamies.
v. 102. Taisipa vielä Ilmarisen herättyäki kisata ja hilastella tytön
kanssa.
v. 107. Semmoisen riehkinän, kun tytöllä oli tuntemattoman miehen
kanssa, arveli lokille paremmin sopivan, ja sentähden loitsei hänen
lokiksi.
v. 124. Kahta sen vertaa, kun tavallisesti.
vv. 131-133. Varakkaassa talossa pitääki tavaraa olla sekä
jokapäiväisiksi tarpeiksi että muille myydä ja säästöön panna; k. X:
226-228 ja 231-234.
vv. 138, 139. Ei tarvitse huolta pitää kynnöstä ja kylvöstä, eikä
myös kasvusta surra.
39. RUNO
vv. 1-5. Ilman edellisen runon kertomia tapauksia ei sammon ryöstöstä
olisi tainnut mitään tulla. Ilmarinen siihen ehkä ei olisi myöntynyt,
ja kuitenki taisi olla tarpeellista, että hanki, sammon takoja, yhtyi
siihen.
vv. 31, 32. Laittoi kultakoristeita päälle.
v. 34. Joka loisti eli hohti kuin tulenliekki.
vv. 36-38. Olivat niin kirkkaita, että kuu, aurinko ja tähdet
kuvastuivat niissä, taikkapa varsinaisillaki kuun jne. kuvilla
koristetut.
vv. 51, 52. Nuoren hevoisen, ei sanan jälkeen suvikuntaisen ja varsan.
v. 53. Eri paikoillaan kumpainenki.
vv. 62-86. K. XXX: 5-12, XXXVI: 171-192.
vv. 72-74. Palaavat alinomaa ryöstöretkiltä suurilla tavaroilla; k.
XI: 170-172.
vv. 77-80. Minä, joka saattaisin vihollistenki pelkona olla, nyt olen
niin surkeassa tilassa, ettei minua pelkää huonoimmatkaan elävät.
v. 88. Työnsi purren vesille ja luki siinä tilassa tavalliset
vara- ja onnistussanat.
v. 98. Ilman soutamatta, jouten.
vv. 111-114. Runo juuri sitä varten lieneekin laittanut muut ensin
yrittelemään, jotta Ilmarisen soutu tulisi sitä suurempaan kunniaan.
v. 123. K. XXX: 93, 94.
vv. 136-138. Rantakansa tavallisesti jo kaukaa tuntee lähiseutuiset
veneet, ja erittäinki tunnettava lienee Väinämöisen vene ollut.
v. 163. Sen arvattavasti oli uutta venettä vasten veistänyt, eikä
raskinut nyt vieraalla rannalla lahoomaan jättää.
vv. 172, 173. Tavallinen sanalasku.
40. RUNO
vv. 4-6. Matkattava vesi oli joku pitkä maajärvi tahi leveä joki
ja sen vaiheilla ensin kuivempia maita, sitte veteliä, soisia, ja
lopulta, ennen merelle päästyä, tuli koskia eteen.
v. 22. Voi kyllä olla joku isompikin haukiin verrattu kala.
v. 26. Joka, kuin koira maalla, vedessä ajaa pienempiä kaloja.
vv. 33, 34. Kun täytyi kovin alas kumartua veneen alta kalaan
osataksensa.
vv. 39-42. Sanalasku: huonompiki mies menee joukossa mukiin.
vv. 51, 52. Toimi ei siinä, missä pitäisi, kyky ja mahti missä
kussakin, ei vaan tarvepaikassa.
vv. 70-74. Kun näki ison, leveän leukaluun hampainensa, alkoi heti
miettiä, eiköhän siitä voisi saada jotain tarvekalua.
vv. 81, 82. Olisiko jossain ennen semmoisen kanteleen nähnyt; k. XLI:
10-12.
v. 94. Oli nimittäin _jouhikantele_, joksi väärä kalanleuka ja myös
_käyrän_ nimitys (k. XL: 6) paremmin sopii. Se oli noin kyynärän
pituinen, kolmella jouhikielellä varustettu kapine, jota soitettiin
jousella melkein kuin viulua.
v. 97. Käski kaikkia.
vv. 108-110. K. XIII: 63-66.
vv. 129, 130. Joku kulku-ukko, joka lämpimän tähden oli uunin päälle
kiivennyt.
vv. 141-146. K. VIII: 49-60.
41. RUNO
v. 2. Kivelle, jolta tahtoi iloa herättää.
vv. 9-12. Tunsi nimittäin luonnossaan, jotain erinomaista nyt
voivansa matkaan saattaa.
vv. 14, 15. Edellisessä runossa mainittuin turhain yritysten suhteen
Väinämöisen soitanta oli sitäkin suuremman kunnian ansaitseva; k.
XXXIX: 111-114.
vv. 21-26. Nelijalkaiset ensin yhteisesti nimitetyt, nyt muutamia
niistä erityisesti.
vv. 27-32. Metsän väki kuunteli metsässä, ei lähtenyt sieltä
lähemmäksi.
vv. 41-46. Samoin kuin nelijalkaisista, nimitetään linnuistaki
muutamia erittäin.
v. 50. Pään päällä, hartioiden kohdalla.
vv. 61-90. Ensin nimitettiin maa-elävät, sitte ilman ja nyt
viimeiseksi vedenkin elävät, sekä niiden haltiat, jokaisen laadun
erittäin.
vv. 67-72. K. vv. 21-26 ja 41-48.
vv. 87, 88. Oli vaivaloista siksikään vedestä kohottaita.
vv. 97-101. Suloisen soiton vaikutus. Soiton vaikutuksista katso myös
XL: 132-138, XLII: 45-48, XLIV: 115-168.
vv. 102-116. Runollinen ylimääräisyys.
v. 126. Sotkalla sitä ennen ei liene höyhenverhoa ollut.
vv. 131-136. Soiton korvin kuultava suloisuus oli kyyneleihin yhtynyt
ja silmin nähtäväksi kauneudeksi muodostunut.
42. RUNO
v. 4. Tähän asti olivat kapeampia vesiä kulkeneet; k. XL: 4-6.
v. 5. Kun kylmät pohjoistuulet tulivat Pohjolasta päin, niin siitä
Pohjolaa nimitettiin kylmäksi kyläksi, jos ei muuten olisikkaan ilma
siellä erittäin kylmempi ollut kun Kalevalassaki.
v. 9, 10. K. XVIII: 234.
vv. 15, 16. Tavallisesti kysyy talonväki ensimmäisiksi sanoiksi, mitä
vieras tietää eli mitä vieraalla kuuluu.
vv. 25, 26. Yhtä vähän kun pyytä ja oravaa, käypi sampoa useammalle
jakaa.
vv. 27-30. Nämät sanat lausui ikään kuin härnäämiseksi.
v. 39. Miehet toisista taloista.
vv. 41-48. K. XLI: 97-101.
v. 51. K. XXVI: 190.
vv 52-54. Soiton vaikuttama uni ilman olisi liian aikaiseen loppunut.
v. 57. K. X: 90.
v. 64. Kulettivat vähitellen, ei yhteen menoon.
v. 70. Meri sinisen taivaan kajeelta itseki sinertää.
vv. 81-86. Voipi vielä monta seikkaa sattua, ennenkun kotona olemme.
vv. 105, 106. K. vv. 58-60, X: 237, 238.
v. 124. Ukkoon tavallisesti aina turvattiin viimeiseksi; k. II:
181-196.
vv. 129-131. Usvan ja sumun luultiin Uduttaren hengittämästä tulevan.
Toisin paikoin sanotaan hänen seulovan utua ilmasta alas.
vv. 138-140. Innotus-sanoja.
vv. 157, 158. Päänsä merestä kohottaminen oli Iku-Tursolle vaikeata,
vaivaloista työtä; k. XLI: 87, 88.
vv. 169-172. Hädissään heti tunnusti aikomuksensa.
vv. vv. 181-184. Kiinitys-sanoja.
vv. 197-202. Muinais-aikoina taisi Suomalaisilla vaan kuusi päätuulta
olla, _koillinen_ ja _lounas_ tulivat sitte myöhemmin lisäksi.
vv. 214-216. Erinomaisia mahtitöitä ihminen ei voinut uudistellen
tehdä. Ilmarinenki ei saattanut uutta sampoa Kalevalaan takoa, kun
kerran oli mahtinsa Pohjolan hyväksi menettänyt.
vv. 218-224. K. XXXIX: 12-14.
vv. 229, 230. Veneessä ei pidä hätäytyä ja neuvottomaksi heittäytyä.
vv. 231, 232. Tavallinen sanalasku.
v. 236. Varpe-laudat, noin puolen kyynärän levyiset, nidottiin
vitsoilla veneen laitoihin niiden korotteeksi, ja välistä korotettiin
vielä varppeetki toisilla, ohuilla, rapeiksi sanotuilla laudoilla.
vv. 241-250. Myrskyn asetus-sanoja.
43. RUNO
vv. 14-16. Katso, onko mitään haittaa edessämme tahi näkyykö ketään
jälestä tulevan.
vv. 23, 24. Näki jotain pohjoispuolelta häämöttävän, jota arveli
pieneksi pilveksi.
v. 27. Väinämöinen pelkäsiki takaa ajettavan.
vv. 31-34. Arveli laivaa saareksi ja laivaväkeä linnuiksi.
vv. 49-56. Mielellään eivät olisi ruvenneet sotaan paljo suurempaa
Pohjan joukkoa vastaan; k. XXXVI: 11-14.
vv. 53-56. Vahvan soudun ja venejuoksun kuvaus.
vv. 65, 66. K. XXVI: 190, 195.
vv. 77, 78. Idästä länteen ja poikkipäin Pohjolaan.
vv- 95-96. Johan se voisi vähemmästäki painosta tapahtua.
vv. 100-101. Joko nyt paremmin, kuin ennen kotonasi, tahtoisit sammon
jakoon ruveta?
vv. III, 112. Kovassa aallokossa.
vv. 113-116. Se, mikä oli rautaa tahi kiveä.
vv. 117-120. Mikä oli puuta tahi muuta veden päällä pysyvää ainetta.
vv. 127-132. Tuosta vähästä alusta Suomeen aikaa voittain vielä
karttuu hyväkin onni.
vv. 135-138. Koko valtansa ja arvonsa oli sammossa.
v. 148. K. XII: 55, 56.
vv. 151-154. Aallon kulettamia.
vv. 161, 162. Ohra- ja ruiskasvun menestykseksi.
vv. 167, 168. Aina loppuun asti hyvin ja kunniallisesti elää.
vv. 171, 172. Ihmiset silloinki pitivät itsiänsä Jumalan lapsina.
vv. 175-180. Päiväpaisteen ja muiden ilmavaiheitten varassa oli
ihmisten ajallinen onni.
44. RUNO
vv. 2, 3. Kun matka kuitenki paremmin puolin oli onnistunut.
vv. 5-8. K. XLII: 214-216.
vv. 10-60. K. VIII: 49-60.
vv. 21-24. Koivut, jotka kasvavat paremmilla paikoilla, ulompana
ihmisten tiloilta.
vv. 30-36. Milloin laskevat mahalaa juodaksensa, milloin vuolevat
jälttä syödäksensä, milloin kiskovat tuohta muiksi tarpeiksensa.
vv. 54-56. Lehdet ensin kellastuvat ja kalvettuvat, sitte tuuli ne
kokonaan karistaa maahan.
vv. 65, 66. Kun kanteleena tulet suloisesti soimaan.
v. 70. Onki nyky-aikaisten kanteletten koppa koivusta, lepästä,
kuusesta tahi muusta puusta.
v. 72. Koivu ei kestä nauloina.
v. 81. Käen kukkuminen Suomalaisten korvissa kun kuului suloiselta,
niin runo, suloa kanteleelle ko'otessansa, teettää naulat sen
kukkumasta kullasta; k. II: 223-232, IV: 24 ja 211-222, XXII: 151,
152.
v. 85. Vanhan-aikaisissa vaskikanteleissa oli vaan viisi kieltä,
nyky-aikaisia kanteleita välistä tavataan useammalla kahdeksistollaki
eli oktaavilla.
vv. 87-104. Siitä se Suomen laulanto tuliki ilon- ja surunsekaisen
laatunsa saamaan.
v. 96. Jott'ei ylen rohkealla lähenemisellä säikähyttäisi ja
hämmentäisi neitosta laulussaan.
v. 109. Vaskikanteletta soitetaan molemmilla käsillä, jouhikanteleen
kieliä (k. XL: 94) painettiin vaan vaseman käden sormilla, jousi
oikeassa kädessä.
vv. 115-168. K. XLI: 14-104.
vv. 115-120. Vielä parempi kun entinen kantele, sai tämä
hengettömätki olennot liikkeelle (k. vv. 151-168).
v. 122. Kirjoja, so. kirjavia kuvia, naisilla on tapana neuloa
koristeiksi paitoihin, lakkeihin, kintaisiin, vöihin jne.
vv. 147, 148. Ei syönyt välillä eikä päästänyt vyötään levolle
mennäksensä.
45. RUNO
vv. 9, 10. Millaisen surman voisi laittaa.
vv. 13-18. Synnytti yhdeksän pahaa sikiöä ihmisille surmaksi. Äiti
itse pimeää, ilotonta aikaa viettäen kyllä vähän taisi ihmisiä
säälitellä.
v. 20. Lähetti ne loitsu-mahdillaan.
vv. 37, 38. Sairaat yksillä vuoteillansa, joita ei kenkään enää ollut
korjaamassa, makasivat niin kauvan, että lattia jo alkoi lahota jne.
v. 41. Tuonelasta tulleita tauteja vastaan.
vv. 45-48. Taudit olivat joko Jumalan lähettämiä eli säätämiä (luojan
luomia) tahi pahain ihmisten nostamia (poiken luomia, rikkeitä,
panema-tauteja). Edellisille loitsijat harvoin taisivat mitään voida.
vv. 54-56. Kääntää taudin itseä nostajatansa vastaan; k. XXX: 77-82.
vv. 65, 66. Anna tulinen voima miekalleni.
vv. 79, 80. Niitä ei tarvitse kenenkään sääliä ja armahella.
vv. 84, 85. Joka istuen kipukalliolla jauhat kipuja jauhinkivellä
hienommiksi, lauheammiksi.
v. 96. Kiputytön avuksi.
vv. 109, 110. Loitsijat lukemistensa muassa käyttivät myös
monenlaisia voiteita; k. IX: 229, 230, XV: 136.
vv. 113-120. K. IX: 263-270, XV: 196-198.
vv. 123-128. K. vv. 45-48.
46. RUNO
v. 8. Pahastui, kun ei ollut lähettämillä taudeillansa Kalevalan
väkeä surmatuksi saanut.
vv. 9-12. Loitsijain vallassa oli metsänpetoja toisten vahingoksi
nostaa eli lähettää.
vv. 22-26. Koristus- ja taikakuvia keihään terällä ja varrella; k.
XXXIX: 36-38.
vv. 30-34. Karhua piti hyvillä sanoilla suositella, että antaisi
karjan rauhassa elää; sentähden hänen sijaksensaki ei kelvannut
paitsi kulta ja säteri. Samasta syystä luuloteltiin hänen itsestään
kuoliaaksi kaatuneen (vv. 40-44 ja 135-140). Sillä mielellä häntä
myös mainittiin moninaisilla lempisanoilla (vv. 35, 37, 38, 45, 46,
50, 56, 62, 129, 130) ja hyviteltiin muulla tavalla (k. vv. 95-98,
107-112, 155-158). Niin toivottiin karhun suvun tahi haltiain ei
kostoa hankkivan tapetusta heimolaisestansa.
v. 42. Risuja verrattiin karhun kaadoiksi.
vv. 43, 44. Oma kömpelyytesi siihen ei ollut syynä.
v. 55. Soitti vieraansa (karhun) kunniaksi.
vv. 63, 64. Tyhjänä tulija ei ilotellut.
vv. 68-72. Karja tavallisesti säikähtyy jo karhun vainustaki.
vv. 77, 78. Pienet ja kapeat niin suurelle vieraalle.
vv. 81-86. Hartahien toivotusten somia vertauksia; k. XXV: 23-26. v.
100. Nyletytti nahan karhulta, vv. 111, 112. Karhu itsekin tahi hänen
hengen haltiansa ajatellaan vieraana pöydässä istuvan, kuin ylkä
häissänsä (k. v. 187). vv. 115-124. Karhun pidot eli peijaiset olivat
myös ikään kuin uhri-ateria metsän väelle; k. XIV: 41, 42 ja 69-74.
vv. 127-130. Pitikö kauvanki rukoilla ja suostutella.
vv. 145-158. Sanat karhun pääkalloa metsään viedessä.
vv. 157, 158. Joita ennenki hyväilit.
vv. 161-168. Julkiseen paikkaan ja kauniisen honkaan, josta hyvin
näkyi sivukulkijoille.
vv. 175-178. Leikkipuhe; kyllä pimeässäki laulaa näkisi.
vv. 183-194. K. XV: 196-198.
47. RUNO
vv. 7-12. Runo osaavasti laittaa ne Pohjolan emännän saataville.
vv. 15-18. Entiseen sammon paikkaan; k. X: 237.
vv. 21, 22. Lieneekö sekä tulen että tulukset pois loitsinut.
vv. 34-38. Arveli, mikä syynä, kun näin kauvan viipyvät pilven tahi
muun varjon takana.
vv. 41, 42. Sukat ja kengät olivat ennestään tuttuja, pimeässä niitä
ei kyllä kukaan nähnyt.
vv. 49, 50. Hoidella ja isommaksi kasvatella.
vv. 73, 74. Hyvin iso, leveä joki.
v. 83. Luultavasti joku toinen, kun nykyinen Nevan joki; k. XX: 15,
16.
v. 96. Tulta on vaarallinen etsiä.
v. 99. Luoma-tiloilta.
vv. 119-121. Kalat oudostuivat järven kuohuntaa ja ajattelivat, mikä
jo olisi paras neuvo.
v. 130. Kaikin paikoin, joista toivoi nielijänsä tulevan.
vv. 161, 162. Paremman aineen puutteessa vanhaan aikaan ehkä
kudottiinki verkkoja niinestä ja katajan kuoresta tahi juurista.
vv. 163, 164. Verkkoja painetaan vieläki parkkivedessä, josta tulevat
lujemmiksi, ja sanotaan paremmiksi kalastamaanki tulevan.
vv. 175-180. Runo arvelee, jo kalainki kummastelleen niitä huonoja
pyydyksiä, ja kääntää arvelunsa kalain sanoiksi; k. VIII: 49-60.
vv. 187-192. Ajat eivät huonone, kuin moni lyhytmielinen luulee, vaan
entisten menneitten sijaan tulee uudet kahta paremmat.
48. RUNO
vv. 5, 6. Muistelee ensimäisen liinaisen nuotan hankintaa; k. XLVII:
163, 164.
vv. 11, 12. Kun oli kova kiire; sentähdenpä oliki joka ainoa kynsi
yht'aikaa työssä.
v. 40. Huonoja, kelpaamattomia ahvenia.
v. 76. Leväsuu.
vv. 99, 100. K. XX: 15, 16.
vv. 106-108. Kannon-juurissa tuli vielä kauvan pitkittää kytemistänsä
metsän, kaskien ja soiden palon jälkeen.
vv. 111-122. Kovan puheen sijasta loitsija välistä käyttää hyviä,
imartelevia sanoja.
vv. 121, 122. K. XXIII: 35, 36.
vv. 123-128. Metsä- ja kalastusmatkoilla tulta kuletettiin kotoa
pakkulassa, jota useinki kannettiin kattilan sisässä, ettei
muuten tuulen hengessä virisi riehkeämmästi palamaan. Kattila
ilmankin oli matkalla muassa. Kielessä säilynyt sana _kitkantuli_
eli _kitkanvalkea_ muistuttaa Suomalaisten kitkuttamallaki tulta
synnyttäneen. Sitä sanottiin myös tulen kirnuumiseksi, koska sitä
varten pehmeämpään puuhun oli reikä eli kolo tehty, jossa kovempaa
puuta pyöritettiin siksi kun tuli syntyi. Sitä muistutellaan
seuraavissa tulensynty-runon sanoissa: _Panu poika aurinkoisen
kirnusi tulisen kirnun, säkehisen säilähytti_.
v. 134. Hädässä ei ollut aikaa katsoa, miten tuli.
vv. 141, 142. Tulen ja valkean saattamia kipuja.
vv. 145, 146. Joku ajateltu hengellinen olento.
vv. 156-158. Samoite.
v. 168. Ukossa Ilmarisellaki viimeinen turva.
49. RUNO
vv. 1-4. Vaikka oliki tuli jälleen saatu, niin kuu ja aurinko yhä
olivat kateessa.
vv. 9, 10. Nuoret ja ikäpuolet, so. kaikki ihmiset; k. XL: 97 vv. 15,
16. Seinän vieressä kiukaan takana makaamasta.
vv. 23-26. Ilmarinen, aina valmis takomaan mitä pyydettiin, ei näytä
aina sitä ajatelleen, tulisiko työstänsä mitään.
vv. 29, 30. Epätietoisessa kohdassa arpa tavallisesti tuli neuvon
antajaksi; k. XVIII: 184-196.
vv. 33-36. Arvaksi käytettiin seulan tapaista kapinetta, pohja eri
osiin jaettu ja kukin osa merkitsevä jotain erinäistä ainetta,
paikkaa tahi muuta tiedusteltavaa kohtaa. Niin taisi joku osa merkitä
tuulta, toinen vettä, kolmas metsää, neljäs noitaa jne. Pantiin
sitte kevyt lastu keskelle pohjaa ja juuri samassa, kun kysyttiin,
saatettiin arpa liikahtamaan, josta lastuki tuli liikkeelle ja
kulkemaan jonkun eri osan päälle. Siitä osasta, minkä päälle lastu
seisattui, selitettiin arvan vastaus. -- Monta muutaki tiedon
saamisen keinoa löytyi, esimerk. kaikenlaiset _unet, aaveet ja
enteet_. Korvain suhina eli soiminen tiesi _uusia sanomia_, harakan
risotus, kissan silmiänsä hierominen, kukon tavattomalla ajalla
laulaminen, poskipäiden ja leuvan kutkuminen _tulevia vieraita_,
seinämadon napsutus, hyypiän huudanta, leppälinnun likeinen laulu
_kuolon sanomaa_, jäiden tulo keväällä talon rantaan _häitä_ jne.
vv. 39, 40. Ase, jonka kautta Jumala antaa merkin salaisista asioista.
vv. 47-50. Lastu kulki Pohjolan osalle, ja sitte siitä tieto saatua,
taidettiin arvalta uudelleen kysyä, mihin kuu ja päivä siellä olivat
kätketyt. Osa-piireille sitä varten voitiin uudet merkitykset antaa.
vv. 61-66. Pohvasteleva vastaus.
vv. 65, 66. Ei pääse ilman, kun et tietäne päästö-sanoja. Kun
loitsijat jotain kätkivät tahi kiinnittivät (k. VI: 125-128), niin
tavallisesti samassa määräsivät, mitä sanoja piti käyttää, jos
tahdottiin sitä jälleen irti päästää.
vv. 71, 72. Näillä sanoilla vaatii toista miekkasille.
vv. 81, 82. K. XXVII: 193, 194.
v. 90. Olivat lujitetut loitsusanoja vastaan.
v. 96. Kolmiluku usein muissaki kohdissa vaikuttavaisin (k. I: 145).
vv. 106-110. Pohjolan emännän, kun ei enää ollut entisellään, piti
varulla olla Väinämöistä vastaan.
vv. 121-124. Ei huolinut toista viisaaksi tehdä taonnastaan,
ainoastaan viittomalla osotti sen tarkoitusta.
vv. 135-136. Edellisellä kerralla oli ollut rumempana, väkevämpänä
lintuna, nyt sitä vastoin suotuisempana, vähäväkisenä.
v. 162. Tuvissa niinä aikoina olivat pienet lauta-ikkunat, sentähden
piti ulos pihalle mennä.
vv. 171-190. Tällä herttaisella tervehyksellä ja hartaalla
toivotuksella Väinämöinen osottaa ilonsa kuun ja auringon jälle
ilmaumisesta.
vv. 184-186. Ihmisten parhaita odotuksia kuulta ja auringolta.
50. RUNO
vv. 9, 10. Siivon, kainun tytön ei sopinut mäkiä ja kukkuloita myöten
hypiskellä.
vv. 11, 12. Marjatan huviksi ja onneksi.
vv. 27, 28. Ylempänä, kun että olisi maasta käteensä saanut,
alempana, kun että olisi puuhun kiivetä tarvinnut.
vv. 36-38. Tuli raskaaksi.
vv. 43, 44. Synnyttämisen tuskissa.
vv. 57, 58. Ei tiedetä, mitä sukua oli.
v. 62. Onko elätettävä, vai kadotettava; k. vv. 69-74.
vv. 69-74. Arveli niin oudolla ja eriskummaisella tavalla si'inneestä
ja syntyneestä lapsesta ei ikinä hyvää maalle tulevan.
vv. 79, 80. Niitä suuria syitä ja tuhmia töitä ei sen paremmin
nimitetä. Tarkoitettaisiko Joukahaisen sisaren surmaa, vai Ilmarisen
väkinäistä Pohjolaan lähettämistä, vaiko sammonkin itsevaltaista
ryöstämistä Pohjolasta.
vv. 83-86. Ukko hämmästyksissään puoli-kuisen lapsen puhunnasta,
paikalla ristei hänen ja ennusti hänestä koko maan valtiaan tulevan.
vv. 89-122. Ihmeteltävä on, Väinämöisen vastustelematta luopuneen
entisestä arvostansa ja vallastansa.
vv. 101-110. Suomen nykyiset kansalliset ja kielelliset riennot näitä
Väinämöisen ennustus-sanoja par'aikaa ovat toteumaan saattaneet.
vv. 115, 116. Maan ja taivaan yhtymä-paikkaan asti. "Sieltä hän vielä
kerran ilmi elävänä tulee takaisin tänne", niin ainaki runolaulajat
tavallisesti vakuuttavat; k. III: 123.
v. 129. Viikate käypi tylsäksi.
vv. 131, 132. Vesi, joen mutkasta päästyänsä, kulkee laimeammasti.
vv. 143, 144. Aika, joka synnytti ja kasvatti Suomen laulun, ei ole
enää jälillä.
vv. 147-150. Vieraskielinen vallasväki, joka yhtä paljon kun puut
korvessa suosii lauluani.
vv. 151-154. Tulin varhain vieraan esivallan alle.
vv. 157, 158. Kylmille, pohjoisille maan rajoille.
vv. 173, 174. Yksi tuskastuu suomalaisiin sanoihini, toinen
yksi-ääniseen nuottiini.
vv. 177, 178. Sanoo, ei taitavani laulaa kauniisti ja niin, kuin
oikein pitäisi.
vv. 183-186. En ole, kun vallasväki, käynyt etäämpänä oppia hakemassa.
vv. 188-194. Piti vääntää alinomaa työssä kiinni, etten saanut aikaa
muualta oppia hakemaan lähteä, ja muutenkin olin silloin vielä pieni
ja ymmärtämätön lapsi.
v. 196. Suksimiehistä on sillä vaikein kulku, joka ensin hiihtää
ladun jälettömään lumeen. Valmista latua on toisten paljo huokeampi
kulkea. Jälki jäänehen vetääpi, umpi uuvuttaa hyvänki.
vv. 197, 198. Tietöntä matkaa kulkeva taittelee puiden latvoja ja
karsiskelee oksia puista, jotta toiste jälkeenpäin osattaisi niiden
viittaamalla samaa matkaa paremmin kulkea.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kalevala (1862) - Lyhennetty laitos" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.