Title: Kuoleman rajoilla - Kertomus
Author: Lassila, Maiju
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuoleman rajoilla - Kertomus" ***


KUOLEMAN RAJOILLA

Kertomus


Kirj.

IRMARI RANTAMALA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



I


Jo pari kolme viikkoa oli hän elänyt hirttonuora alati valmiina
taskussa, eikä hän kuitenkaan koskaan tajunnut, miten tämä
itsemurha-ajatus oli hänessä syntynyt. Se oli alkanut hiljaa, aivan
huomaamatta, jo vähän ennen vaimon kuolemaa. Vaimon kuoltua se tuntui
hänessä vain ikäänkuin juurtuvan syvemmä. Lie se alkanut jo sen ainoan,
viimeisen lapsen kuolemasta, sillä hän oli ollut siihen lapseensa
kiintynyt, ja sitten olivat osuneet ne muut onnettomuudet, jotka olivat
vieneet pikkusäästöt.

Sillä todellakin ne säästöt olivat pieniä. Oli kuitenkin ollut kerran
jo yli kaksisataa säästöpankissa, ja näin köyhän tehtaalaisväen kesken
se oli jo tavallaan omaisuus, sillä elettiin kädestä suuhun. Lisäksi
oli Juho Kokon vaimokin kitunut. Oli ollut menoja lapsista. Neljähän
niitä oli syntynyt, mutta ainoastaan tämä viimeinen oli elänyt
kahdeksanvuotiaaksi.

       *       *       *       *       *

Niin oli hän nyt elänyt jo pari kuukautta, yhä vain itsemurhaa hautoen.
Hän oli ihan herpautunut kaikelle. Kaikki mitä hän yrittikin, oli
oikeastaan ja pohjaltaan sairaalloista, vaikka ei hän sitä itse
tajunnut. Entisen talouden jäännöksistäkään ei ollut enää muistoakaan
jälellä. Vaimon kuoltua oli tulipalo hävittänyt kaiken tuon
vakuuttamattoman, vähäisen perun. Ainoastaan vanha puuhuilu oli
säästynyt. Oli sattunut silloin kävelyllä ollessa olemaan povitaskussa.

       *       *       *       *       *

Se oli kuivaa, kuumaa kevätkesää. Tehtaalla oli lakko. Se lakko oli
kestänyt jo kauan. Monesta se oli tuntunut ihan loppumattomalta.

Sillä kun sitä lakkoa ja koko sen menoa, kaikkea tuota painostavaa,
aina ajatteli -- varsinkin köyhimmät kun sitä ajattelivat --, niin se
tuntui matavan kuin pitkä, laiska mato. Ei eloa, ei iloa. Ainoastaan se
lakon eloton, yksitoikkoinen mataminen päivästä toiseen, viikosta
viikkoon. Oli kuin se olisi matelullaan ja yksitoikkoisuudellaan
väsyttänyt silmää ja raukaissut mieltä. Juho Kokkokin oli lakkolaisia,
ja se tuo vielä lie hänen sairaalloisuuttansa ikäänkuin syventänyt.
Vaimon kuoltua, ennen lakkoa, oli hän kolmatta kuukautta maannut
sairaana. Jo silloin olivat loppuneet varojen jäännökset, ja se
samainen tauti lie kaiken muun lisänä heikontanut häntä koko tämän
pitkän lakon kestäessä.

Ja niinpä olikin hän jo nämä viime ajat elänyt kuin toisten armoilla.
Aivan huomaamattansa oli hän tullut ikäänkuin veltoksi, tai oikeastaan
voimattomaksi. Viime ajat hän oli asuksinut ruokamiehenä Tiupan luona.
Sen eukko näet toimeentuloikseen piti ruokalaisia. Samaisen Tiupan
tuparähjän ullakolla hän oli tämän kevätkorvan, jo kohta kaksi
kuukautta, asuksinutkin. Olihan siellä huoneentapainen siksi korkea,
että sopi paraiksi seisomaan. Tavarakomero se oikeastaan oli, ei
asuinhuone, mutta oli siinä toki akkuna ja saattoi siinä näin
kesäaikana asua.

Niin päivästä toiseen ja kolmanteen. Tänään hän istui siellä taas
yksin. Oli jo yli aamiaisajan, kuiva, poutainen kesäpäivä, mutta ei hän
ollut vielä huoneesta ulos poistunut. Pienestä pojasta lähtien oli hän
soitellut puuhuilua, maalaamatonta, kansantekoista puusoitinta. Se
vanha huilu oli halki elämän ollut hänelle kuin joku rakas pikkukapine.
Samoin oli sitä soittanut jo se hänen viimeinen kahdeksanvuotias
poika-vainajansa, ja siksi kai hän olikin ollut siihen poikaansa
erikoisemmin kiintynyt.

Nytkin hän taas sen muisti. Siinä yksin oleillessansa oli hän näet taas
johtunut tapansa mukaan soittelemaan.

    "Muista joskus kotis veräjää,
    moni miete silloin heräjää."

Sitä hän osui soittamaan. Sitä oli soitellut se hänen
poika-vainaansakin. Ja aina oli hän itse sitä soittaessaan tai
kuullessaan muistanut synnyinmökkinsä veräjää, jonka korvassa koivu oli
kesäisin viheriöinyt.

Hän soitti kauan. Ympärillä oli hiljaista. Hän unohti, ettei ollut
eilen syönyt. Päivä kiipesi yhä korkeammalle tehdasrakennusten ja
pihojen yli, ja mieleen alkoi taas hiipiä se ainainen pimeä
kuoleman-ajatus.

Lopulta hän, tajuamatta miksi, nousi, otti hattunsa ja lähti jyrkkiä,
pimeitä porraspahasia myöten astumaan alas.

       *       *       *       *       *

Nyt hän oli jo kokonaisen kuukauden syönyt ja elellyt velaksi, ja
Tiupan väki, varsinkin vaimo, alkoi jo äänekkäästi marista. Niillähän
oli itselläänkin siinä köyhyys. Tiuppakin oli lakon vuoksi työtön.
Tekihän vain mitä tilapäisesti töikseen sai: korjaili herrasväen
huonekaluja, autteli vaimoaan ja muuta semmoista koetti hommata, mutta
ei tuota sitäkään työtä usein ollut. Köyhyys siinä pyrki tulemaan.
Lapsia oli kahdeksan, vuosi kunkin väliä, ja pari niistä vielä
kivulloista.

Nyt oli jo puolipäivä, Juho ei ollut syönyt mitään. Ei hän viime
aikoina yleensäkään ollut uskaltanut säännöllisesti käydä syömässä. Oli
ihan kartellut koko taloa, elänyt joskus päiväkauden aivan syömättä, ja
milloin oli uskaltanut, niin olihan vain haukannut jotain, ei pöydässä,
vaan penkillä istuksien ja tupakoiden ja ihan kuin varoen, ettei Tiupan
Maija sitä pitäisi syömisenä, vaan ainoastaan pureksimisena. Kai se on
muualla syönyt ja nyt ajatuksissaan vain siinä pureksii -- niin hän
luuli Maijan hänen syöntinsä käsittävän. Se syöntivelka se teki araksi.

Niin oli hän nytkin siinä tupakoidessaan jotain palan toisen pureksia
natustanut. Mutta sittenkin Maija toraili. Kivulloisen lapsensa kanssa
puuhaillen se nureksi kuin muka itsekseen:

"Tahtovat vain... Nekin Hypiläisen miehet... Kolmen päivän syönnös on
jo maksamatta..."

Juho Kokko arvasi, että se oli oikeastaan hänelle tarkoitettu. Hän
herkesi natustelemasta, tupakoi kuin ajatuksissaan, mieli painuksissa.
Sairas lapsi vaikeroi jotain, mutta hiljaa tuo toki. Oltiin ääneti.

"Se on...", tapaili Juho Kokko lopulta jotain sanottavaa, mutta
käänsikin sitten ikäänkuin joksikin muuksi ja puheli:

"Mutta vähänkös sitä maailmassa runoillaan... Ne kun ovat nämä
yhteiskunnalliset olotkin semmoiset."

Hän puhua hapuili sitä tosin kuin peitelläkseen, että oli kuullut ja
ymmärtänyt Maijan äskeisen nurinan. Ei kukaan kuitenkaan tarttunut
hänen puheluunsa. Tiuppakin näkyi puuhailevan lasta syliinsä.

Ja silloin alkoi taas hänen mieltänsä hiukaista se ainainen salainen
ajatus. Hän muisti taas, että hänellä on hirttonuora taskussa. Hän
painui kumaraisemmaksi, sulkeutui aivan äänettömäksi. Joku kuva eläytyi
mieleen: hän muisti sen aikoinaan vanhaa puuhuilua soitelleen
poika-vainaansa ja istui ja tupakoi ihan ääneti, kumarassa, katse
lattiassa.

"Jaa... Yhteiskuntaolot... Tahtovathan nekin olla", puheli lopulta
vasta pitkän ajan kuluttua Tiuppa, nyt pikku lapsi käsivarrellaan
seisoksien, tuon Juhon äskeisen puheen vastaukseksi. Ei näet tuntunut
hänestä oikein sopivalta olla mitään vastaamatta.

Mutta ei se puhe sen pitemmältä Tiupaltakaan sujunut. Hän veteli lapsen
paidanhelmaa sen alapuolen suojaksi ja aivan kuin puheli jotain sille
asialle.

Lopulta Juho Kokko nousi ja poistui ääneti. Maija puuhaili
eteispahasessa ruokakomeron ovella, selin eteiseen. Oli kulettava sen
ohi. Hän koki päästä pois kuin varkain, käveli hyvin varovasti, ettei
Maija huomaisi hänen siitä ohi hiipivän. Tuntuikin tuo hiipiminen
onnistuneen. Hän pääsi asumusrähjän kartanolle, missä vastaan hengähti
kuiva, kuuma ja tyven kesäpäivä ja pölyisen tehdaselämän ominainen
tuntu.



II


Anna Suni oli tehtaan lapsia, ja niin oli tavallaan Juho Kokkokin. Jo
kymmenvuotiaana oli hänkin tullut torpastaan häädetyn isänsä kanssa
tehtaalle. Siitä lähtien oli hän ahertanut joka päivä tehtaan
työläisenä.

Ja niin oli Anna Sunikin: pikkutyttösestä aina
kahdeksantoistavuotiaaksi oli hän elänyt tehtaan töissä ja leivissä.
Kahdeksantoistavuotiaana oli sitten joutunut työttömäksi. Töiden
vähyyden takia oli erotettu silloin lähes puolet työläisistä. Hän oli
joutunut maailmalle, ajautunut kaupunkiin, viipynyt siellä vuosikausia
ja palannut tehtaalle takaisin noin vuosi sitten. Oli vuokrannut
huoneen ja ansaitsi toimeentulonsa pesulla ja silityksellä.

       *       *       *       *       *

Juho Kokko oli kiintynyt Annaan jo ennen hänen tehtaalta-lähtöään, Anna
oli ollut tehtaalaisten lauluseuran paraita laulajia, kuten Juho
itsekin. Ja niiltä ajoilta oli hiljainen, äänetön ystävyys jatkunut.
Nyt vaimon ja lempilapsen kuoltua tuntui Anna ainoalta omaiselta.

Ja sitten lakon puhjettua, kun Juho Kokko jo kulki
itsemurha-ajatuksissa, olivat he yhdessä joutuneet lakon
johtohenkilöiksi. Tosinhan Juho Kokko oli sitä ainoastaan nimeksi.
Lakon johto, kuten kaikki muukin, oli itse asiassa luisunut pois hänen
käsistänsä, vaikka toiset eivät sitä huomanneetkaan, Mutta jo se
seikka, että hän oli lakkojohtokunnassa, vahvisti sittenkin tuon
johtokunnan toimia, sillä työväestö piti Juho Kokkoa yhtenä
luotetuimmistansa. Henkisen terveytensä aikoina hän olikin ollut
ensimäisiä puuhaajia. Aina hän nytkin oli tuon johtokunnan kokouksissa
läsnä, joskus puhuikin jotain, mutta itse asiassa hän tuskin
kaikistellen tajusikaan mistä ja mitä päätettiin. Hän oli kaikelle jo
väsynyt ja hervonnut.

Mutta Anna puuhasi sitä terveemmin. Vanha lauluseurojen aikuinen
ystävyys oli näissä kokouksissa ja puuhissa hiljaa verestynyt. Miltei
ihan ajatuksettomana, hirttonuora taskussa, yksin tehtaalta kulkiessaan
Juho Kokko oli monesti aivan huomaamattansa johtunut kävelemään Annan
luo, istuksinut siellä Annan työssään puuhaillessa ja poistunut aina
mieli raskaana.

Niin.

Mutta työläiset, varsinkin vaimot, jotka näkivät Juhon niin usein
käyvän Annan luona, puhuivat ja kuiskailivat, että hän on Annaan
rakastunut. Siitä rakkaudesta -- niin arveltiin -- johtuu sekin Juhon
omituinen olo, ettei hän ole enää sama kuin oli ollut aina ennen.

Ja todellakin siinä oli rakkautta. Hiljainen mieltymys oli Juhon
vallannut ihan tyyten. Siellä Annan pienessä huoneessa oli niin
puhdasta ja siistiä kuten aina silittäjättärien työhuoneessa. Siellä
istuksiessaan ja kokiessaan puhella oli hän aina herkistynyt ja tullut
surulliseksi ajatellessaan, että ei se Anna kuitenkaan hänestä
välitä, ja silloin oli taas mieli alkanut painua ja se ainainen
itsemurha-ajatus päästä yhä enemmän valtaan.

Se oli sekaisin kuoleman ja rakkauden runoutta: Kesä on mennyt, mutta
pilkahtelee ihana syyspäivä. On satanut hieman ensi lunta, mutta
hiljainen päivänpaiste on sulattanut sen paikotellen pois, niin että
näkyy ruohopälviä, jotka syyspäivän kaihoisessa paisteessa vihannoivat
keskellä hienoisia ensi lumia ja haastavat surullisesti siitä kesästä,
joka on ollut ja mennyt.

Niitä semmoisia hetkiä Juho Kokko eli Annan luona, ja se hiljainen
rakkaus oli yhä ja yhä ikäänkuin riiputtanut häntä elämässä. Se se oli
myös kaihollansa toiselta puolen kehittänyt hänen itsemurhaajille
ominaista, salattua ja hiljaista sairaalloisuuttansa.

Mutta ei Anna tiennyt millä miettein Juho Kokko aina hänen luonansa
istuksi. Suri, sen hän näki, mutta vähänkös oli syytä: vaimon ja lapsen
ei kaukainen kuolema, lakko, köyhyys, äskeiset sairaudet, yleinen
raskas mieliala, joka varsinkin näinä lakon viime aikoina oli alkanut
painostaa koko tätä köyhää työläisväestöä.

Oli siinä surulle syytä. Hiljaisella osanotolla koki Anna elää Juhon
mukana. Työn ja ahertelun lomassa hapuilemallaan puheella hän koki aina
virkistää ja rohkaista mieltä, kun Juho hänen luonansa masentuneen
näköisenä istuksi.

       *       *       *       *       *

Ja sinne Annan luo häntä nytkin Tiupan tuvasta Maijan selän taitse
eteispahasen läpi hiivittyään oli alkanut kulku johtaa, hänen sitä edes
huomaamattansa. Pouta oli kuivannut tehdaspihojen noen ja teiden pölyn
kuivimmilleen. Jo astunnastakin se pölähteli, mutta pouta kun oli aivan
tyyni, ei pöly voinut ajelehtia, vaan painui oitis takaisin
paikoilleen.

Hiosti. Kuumuus ihan raukaisi. Pölyinen tie kulki tehdasasutuksen
halki. Pienoisia työläishökkelejä vain molemmin puolin ihan kuin
jossain rähjäisessä esikaupungissa. Jossain perunamaa akkunan alla,
jossain pensas, pari.

Ei eloa. Painostavan lakkoajan ja kesäisen, poutaisen puolipäivän
elotonta tunnelmaa kaikkialla. Erään hökkelin piha-aidalla kiekaisi
kukko kertasen käheähkösti. Juho Kokko näki tuon kaiken epäselvänä,
ylimalkaisena kuvana. Vastaan ajoi loppumattoman pitkältä tuntuva jono
hiilikuormia. Maalaiset näkyivät tuovan hiiliä. Joko kaupaksi tai jo
myötyjä. Hevoset astuksivat hiljaa, kuin helteen uuvuttamina. Miehistä
toiset istuivat kuin torkuksissa korkeiden hiilikuormiensa päällä,
toiset kävellä tarpoivat kuorman rinnalla aivan kuin elottomina. Juho
Kokko tajusi senkin näyn ainoastaan ylimalkaisesti: ikäänkuin
epäselvästi hän erotti, kuinka tuo vastaan tuleva jono suoltui ohi kuin
elottomasti, helteestä uupuneena, miehet hieman nokisina.
Kuoppapaikoissa lompsahtelivat kärrien pyörät rummuissa, ja hiilikuorma
ja sen päällä torkkuva ajaja aina ikäänkuin nyökähti.

Ja sitten taas samaa ja samaa epämääräistä matamista. Kärrien
kuivettuneet pyörät tuntuivat rummuissa lotisevan. Juho Kokon päässä
alkoivat kaikki nuo näyt ja huomiot käydä yhä epäselvemmiksi, sikäli
kuin tuota ohi lotuuttavaa jonoa jatkui. Hänen oma käyntinsä tuntui
kuten soutajasta vastaantulevan laivan ohi soutaessa: vaikka koki astua
siellä tievieressä, niin tuntui siinä kuumuudessa ja epäselvyydessä,
kuin ei hän pääsisi sen etemmä, vaan suoltuisi se kuormajono vain ohi,
hänen itsensä yhä samalla paikalla astua yrittäessä.

Polviensa hän vain tajusi siinä elottomassa kuumuudessa astuessa
tasaisesti notkahtelevan. Kai se lie heikkouttakin ollut. Kai myös
mielen painostuksesta johtunutta.



III


Kotona se Anna oli. Asui tehdasasutuksen laidassa, ja siellä oli jo
kartanollakin hieman kylän luonnon tuntua: akkunapuolikas oli auki ja
sen alla kukki sireeni.

Sanaakaan puhumatta oli hän tullut ja istahtanut ja jäänyt siihen
tupakoimaan, vaikka ei tuo piippukaan oikeastaan palanut. Katse oli
kiintynyt johonkin lattianrakoon, ja tuskin hän huomasi Annan
puuhailuakaan.

Ei selvää ajatusta. Ei Annakaan nyt puhunut. Se äskeisen ajaa
lotuuttavan kuormajonon vaikutus oli matanut jo lopen ohi, ja hän istui
aivan tyhjänä. Ei tuo nyt haluttanut erin puheen alkuakaan hapuilla.
Anna nouti uuden raudan liedeltä ja ryhtyi jatkamaan silitystänsä.

"No mitä, Juho?" alotti nyt vihdoinkin Anna puhelun ja lisäsi:

"Niin että mitäs kuuluu?"

Se tuli nyt, vasta nyt, kuin tervehdykseksi. Juho hidasteli:

"Eipä tässä mitään erikoisia", tapaili hän, oli imaisevinaan savut ja
lisäsi muun puutteessa:

"Ne nää yhteiskunnalliset olot kun rupeavat kärjistymään, niin..."

Hän puhui sitä aivan kuin osoittaakseen, että muka oli sitä asiaa siinä
äänettömänä istuessaan punninnut.

Mutta siihen se loppuikin. Ei ollut millä jatkaa.

"Niin mitä sitten?" tarttui silitystään puuhaileva Anna tovin kuluttua,
kuin puhetta vireillä pitääksensä. Juho tapaili:

"Ka ei mitään erin... Se vain Tiuppa siinä lähtiessä otti puheeksi ja
arveli, että... jos ne olisivat toisin..."

Mutta siinä taas loppui kaikki ja sekoittui. Taas tuntui olo ikäänkuin
raskaalta.

"Mutta mitäpä niistä", käänsikin hän puheensa äkkiä, äänikin aivan kuin
masennuksissa, ja nyt hän koki alkaa uutta, puhellen:

"Minä taisin olla paraiksi kymmenvuotiaaksi tulossa silloin, kun
isä-vainajan mökillä viimeistä kesää asuttiin."

Omituista! Varsinkin sen viimeisen kesän hän nyt näinä viime aikoina
oli niin selvästi muistanut ja lisäksi erään toisen: sen, jolloin oli
opetellut huilua soittamaan, noin seitsenvuotiaana.

"Oli silloinkin tämmöinen hyvä kesä", koki hän siinä kumarassansa
jatkaa ja lisäili, katse yhä siinä sillanraossa:

"Meidän tuvan rapuilta oli pihanurmikkoa pitkin järven rantaan ehkä sen
verran kuin tästä tuohon Hilapan tuvalle."

Miten vaivalloiselta, raskaalta hänestä nyt tämä puhuminenkin tuntui.
Hän muisti, kuinka oli silloin poikasena soitellut ison pihlajan
juurella, mutta vielä useammin pihaveräjällä, jonne mökin kaksi lehmää
vasikoinensa illoin saapuivat. Nyt se kuva tuli mieleen tavallista
elävämpänä, ja hänestä tuntui, kuin istuisi siellä veräjällä nyt hänen
poika-vainajansa, istuisi ja soittelisi puuhuilua, kuten hän silloin,
äidin lypsäessä karjapihalla.

Ei, ei ottanut nyt puhe sujuaksensa. Annakin vaikeni.

"Mutta mitäpä niistä... Vanhoista muistoista", lopettikin hän äkkiä,
tovin vaiettuansa, ja aivan toiseen asiaan mennäkseen hän nyt uudelleen
ikäänkuin siitä puheensa alkuosasta alkaen puheli:

"Meitä kuitenkin painavat nämä kärjistyneet yhteiskuntaolot niinkuin
eloton rautaharkko... Jos sitä yritätkin mitä, niin se vaan painaa!"

Ja taas äänettömyys. Annaakin alkoi painostaa. Hän koki uurastaa
työssään ja aikoi puhua jotain eloisampaa, mutta ei tuo tahtonut puhe
lähteä.

Ja silloin tuntui, kuin olisi häneltä päässyt hiljainen huokaus.

       *       *       *       *       *

Oikeastaan Anna puuhaili Ameriikkaan-lähtöä, vaikka ei ollut siitä
vielä kellekään puhunut, ei Juhollekaan. Olo tuntuikin kotimaassa
käyvän työlääksi. Herrasväki, kun tiesi hänen olevan lakon
puuhahenkilöltä, ei antanut hänelle enää pesua. Työväellä taas ei ollut
millä pesettää. Lakkolaisten voimat tuntuivat nääntyvän. Kaikki
painosti. Oli hänellä jo koottuna niukat matkarahatkin.

Mutta nyt, Juhon siinä masennuksissaan istuessa, varustautui hän
ilmoittamaan tuosta aikeestansa lähteä Ameriikkaan. Juhon tavallistakin
painostavampi masentuminen alkoi hänessä, kuten usein ennen, herättää
sääliä ja osanottoa. Kuin saadakseen raskaan painostajaisen huoneesta
pois karkoitetuksi oli hän puuhannut kahvikupit ja valmiin kahvin
siihen silityspöytänsä kulmalle, kaasi Juholle kupin ja kehotti:

"Juho... Juo nyt!"

Miten puhtaalta se Anna tuntuikin nyt taas Juhosta siinä, valkea
silittäjättären esiliina yllään puuhatessaan. Aivan hänen mielensä taas
virkistyi.

"Ota nyt leipääkin!" kehotteli Anna silityspuuhissaan ahertaen. Juho
istui penkillä kumarassa. Kuin kehotusta totellakseen hän kurotti
leivoksen reunasta irtaantuneen murusen, alkoi sitä pureksia
natustella, kuten äsken Tiupan tuvassa sitä murustansa, ja samalla
puheli:

"Olisipa tässä leivättäkin välttänyt... Juuri äsken söin aamiaisenkin."

Häntä ujostutti sanoa totuus: ettei ollut eilenkään syönyt. Ja jos Anna
olisi nyt miten pyytänyt häntä syömään enemmän, ei hän olisi sitä
tehnyt. Häntä painosti tämä köyhyyden tunne.

Mutta samalla hän alkoi hiljaa herkkyä. Annan ystävyys sai taas hänen
herkän sielunsa värähtelemään. Taas sekoittui hänessä se ainainen
rakkauden ja kuoleman runous, punoutui samaksi rihmaksi. Hän muisti
hirttonuoransa, ja miten lie ollutkin, herkkyi hän siinä jotain
puhuakseen äkkiä kysäisemään:

"Surisitko, Anna, jos yhtenä päivänä niinkuin... sanoisin jäähyväiset
koko tehtaalle?"

Sitä itsemurhaansa hän tarkoitti. Mutta ei Anna ymmärtänyt. Luuli Juhon
aikovan lähteä työnhakuun muualle ja puhuvan niistä jäähyväisistä.

"Surisitko, Anna?" toisti Juho. Annasta tuntui Juho nyt ihan
omituiselta, kaihoisalta. Silitystään asetellen hän tapaili:

"Mitä sinä nyt, Juho... Eihän tässä mitä..."

Hänenkin mieltänsä aivan herkytti tämä Juhon mielenmasennus.
Vaistomaisesti hän sen tajusi. Kuin mielialaansa peitelläkseen hän
jatkoksi tapaili:

"Kuka tässä tietää kuka meistä ensiksi jäähyväiset sanoo..."

Hän tarkoitti sitä omaa lähtöänsä, Ameriikkaan-menoansa.

Mutta siihen oli puhelu tauota. Sen aiotun matkankin takia tuo lie
ollut Annan mieli nyt niin herkkä. Hän syventyi työhönsä. Juho istuksi,
oli tupakoivinaan. Ajatus ei ottanut tehdäksensä työtä. Katse kiintyi
taaskin siihen samaiseen sillanrakoon. Hyvä tovi oltiin aivan ääneti.

Mutta lopulta hän, ikäänkuin olisi virkistynyt, kohentautui ja
kaihoili:

"Ei... Et sinä, Anna, surisi... Et, et sinä surisi, Anna!"

Anna ihan heltyi.

"Hyvä isä... Mitä sinä nyt, Juho, tuolla tavalla!" koki hän tapailla ja
ollen ihan altis kaikelle aikoi ilmoittaa sen oman matkansa, puhellen:

"Kun nämä todellakin, nämä yhteiskunnalliset olot... ovat niin kierot."

Hän oli ihan kuin helteinen, näppäsi kostealla sormella silitysrautaa,
sen kuumuutta koetellen, ja kuin hajanaisena jatkoi:

"Niiden takia tässä minäkin tulin jo ajatelleeksi, että jos tästä
poistuisi Ameriikkaan... Ei se köyhän isänmaa ole enemmän täällä kuin
muuallakaan maailmassa."

       *       *       *       *       *

Oli alkanut hiljaisuus. Tämä Annan ilmoitus tuli Juholle ihan
odottamatta. Se koski häneen. Oli kuin ainoa ystävä olisi ilmoittanut
hänet jättävänsä. Hän painautui kumaraansa ja istui ja koki saada
jotain ajatuksen tapaista kiinni.

Ja niin loppumattomiin. Anna silitti. Kuului raudan pehmeä suhahtelu
puhtaalla paidalla. Annankin mieli ikäänkuin herposi. Puseron kaulus
tuntui puristavan omituisesta herkkymisestä helteiseksi käynyttä
kaulaa. Hän vetäisi sitä nopeasti väljemmäksi. Oli kuin olisi kurkkua
kuivannut.

Ei ääntä. Sireenin tuore, kukkiva oksa pisti avonaisesta
akkunapuoliskosta hieman huoneeseen. Miten lie mieleen silloin lopulta
elpynyt se Juhon ja hänen poika-vainajansa huilulla niin monesti
soittelema "Kotilaulu". Kuin oloa virkistääkseen, ja kuitenkin enemmän
sisällisestä kaihosta, johtui hän silloin siinä silityspuuhassaan
hyräilemään sen paria säettä:

    "Kun kotiportin muisto mieleen saa,
    on niinkuin satais' lunta leppoisaa."

Mutta siihen loppui kaikki ja alkoi äänettömyys. Kuului tehdaselämän
mykkä, etäinen jymy. Osa tehdasta kävi jo rikkurien avulla. Juho Kokko
istui yhä ennallaan. Hänen päässänsä kuvastui taas se äskeinen
lohduttoman pitkältä tuntuva hiilikuormajono silloin tällöin
lompsahtelevine ja lotisevine pyörineen, ja sen taustana kuvastui
tehdasasutuksen laaja hökkelialue, jolla vallitsi poutaisen sydänpäivän
hiljaisuus, ilman muuta eloa kuin se aidanselällä kertasen kiekaiseva
kukko.

Mieli painui. Taas hän muisti taskussaan olevan nuoran, nousi ja
poistui hiljaa hiipien, aivan kuin varkain, kuten äsken Tiupan tuvasta.



IV


Viime aikoina oli alkanut ilmestyä yhä useampia rikkureita, Lakko
tuntui ikäänkuin kuoleva potilas herpaantuvan. Isoperheisillä oli hätä
käsissä. Kaikki oli syöty, kaikki myöty. Lakossa oli sama tuntu kuin
kuolevassa raukeus kuoleman edellä.

Mutta taas ja taas ilmestyi viimeisiä elonmerkkejä, epätoivoisia
tavallaan. Lakossa yhä pysyvien ja työhön palanneiden välit
kiristyivät. Oli kuulunut jo uhkauksia. Oli yritetty jo
väkivaltaisuuksiakin. Tehtaan puolesta oli senvuoksi hankittu lisää
poliisivoimaa.

Mutta se oli yhäti katkeroittanut jyrkimpien mieliä. Moni nuori oli
menettänyt malttinsa. Uhkaukset kävivät yhä julkisemmiksi. Jos siis
yhtäällä, jopa pääasiassa, kaikki herposi kuten kuoleman edellä, niin
jännittyi sensijaan toisaalla kaikki entistäkin kireämmäksi, jopa aivan
äärimmilleen.

       *       *       *       *       *

Ei tuulenhenkäystäkään. Päivä tuntui yhä kuumenevan.

Annan luota lähdettyään oli Juho Kokko kävellyt pitkin tehtaan
pölyisiä pihoja ja kujia ihan ilman määrää. Annan äskeinen ilmoitus
Ameriikkaan-menosta tuntui tyhjentäneen häneltä maailmasta loputkin.
Eivät vielä koskaan ennen olleet tehdaspihat tuntuneet hänestä niin
elottoman autioilta kuin nyt. Ei hän tajunnut nyt tehtaan kosken
jymyäkään. Jossain hääri miehiä kivilouhimossa, mutta ei hän sitäkään
kuvaa aistinut muuta kuin epäselvästi: Oli kuin tuo kuumuudessa
ahertava miesjoukko olisi huojunut siellä työnsä tahdissa verkkaan,
kuten kuumuuden savujen läpi himmeästi häämöttävä kuva.

Niin saapui hän kosken yläpuolelle jokirantaan, "möljän" luo. Siinä
pari miestä purki lastia kalkkiproomusta. Kuuma ilma oli harmaana
kalkinpölystä. Virran aalto loiskahteli joskus proomua vasten.
Nostoranan rautahaalain ja vitjat rumahtelivat, ja miehet, kalkista
valkoisina kuin myllärit, huutelivat haalaimen täytettyään lapioihinsa
nojaten ranan hoitajalle pitkää, puhuvaa:

"Hiiii-jop!"

Siihen laiturille, eräälle pölkylle, istahti Juho Kokko ja jäi ääneti
katsomaan miesten työtä. Tehtaan jyminä kantautui tänne entistä
tummempana, ja sen raskasta voimaa lisäsi etäisen kosken jykevä,
tasainen pauhu. Ohi kulki muutamia lakkolaisia, nuoria miehiä. Eräs
niistä soitteli hanuria. Pysähtyivät hetkeksi, katsoivat.

"Rikkureita!" äänsi sitten hanurin soittaja, Aapo Pusa,
tarkoituksellisesti.

Mutta eivät nuo sen enempää. Lähtivät ääneti jatkamaan kulkuansa, ja
Juho Kokko istui olojansa.

       *       *       *       *       *

Mutta proomun kalkkilastia purkavat miehet olivat kuulleet äskeisen
"rikkuri"-sanan. Uhkaukseksi he senkin käsittivät. Olot olivat jo niin
kireät.

Ja niinpä he alkoivat epäluuloisina katsahdella siinä rannalla
pölkyntyvellä istuksivaa Juho Kokkoa. Kai se on siinä jonain
lakkovahtina. Sehän on niitä lakon johtokuntalaisia. Kauan aikaa he
kuitenkin olivat vaiti.

Mutta lopultakin pakkasi johtamaan puheisille. Juhon olo ihan jo
harmitti. Oli levähdyshetki, Nostoranan vipu heilui höllällä nuoransa
varassa. Kuului vain puisten väkipyöräin kuiva natina ja kitinä.

"Mitäs se Juho Kokko?" virkkoikin lopulta Antti Närhi tupakkaa siinä
pannessaan.

Juho ei vastannut hyvään toviin. Hänen sairaalloinen ajatuksensa oli
kiintynyt siihen höllällä vaappuvaan ranan vipuun ja pyörien natinaan.
Se natina kun muistutti sitä äskeistä hiilikärrien pyörien lotinaa ja
lompsetta. Juhon äänettömyys lisäsi miesten epäluuloja.

"Vahtii... urkkii!" arveli silloin jo lopulta proomun hoitaja Taavi
Uski. Ihan Juhoa härnätäksensä hän sen, muka muille puhuakseen, arveli.

Ja Juho loukkaantuikin siitä urkkimissanasta. Hän aikoi jotain sanoa,
mutta ajatus oli niin raukea ja kaikelle turtunut, että ei tullut
suoraan sanotuksi. Sensijaan hän alkoi, tosin kuin vastaukseksi, puhua
niistä nostoranan vivun pyöristä ja muusta. Hän tapaili:

"Istun tässä vaan muuten ja katselen."

Ei tiennyt miten jatkaa. Välipä tuolla.

"Mitä katselet?" tarttui Uski jo hieman ynseänä, ja nyt jatkoi Juho:

"Noita rissoja... Kun ne natisevat ja loki loksahtelee niinkuin olisi
koko laitos rempallaan."

Se tuntui joltain salaperäiseltä uhittelulta, vihjailulta. Miehet
vaikenivat. Juhon väsyneet ajatukset saivat vapaasti kiintyä siihen
omaan asiaansa. Kaikki sekoittui hänessä taas sairaalloiseksi,
ylimalkaiseksi kuvaksi. Hän muisti taas ne lotisevat pyörät ja puheli
ylimalkaisesti:

"Mutta se on oikeastaan koko tämä yhteiskuntajärjestys semmoinen...
Kaikki lotisee ja lompsahtelee, ja kuitenkin se vielä mataa
eteenpäin... kuten pitkä rahtikuormajono... Vaikka tosin hevosetkin jo
ovat uuvuksissa."

       *       *       *       *       *

Ja siitä se alkoi hiljaa kehittyä. Epäluuloiset miehet luulivat Juhon
tuolla omituisella puheellaan vihjailevan jotain salaperäistä, kostoa
tai muuta väkivaltaa. Antti Närhi, joka oli hänen vanha työtoverinsa,
koki nyt ihan puolustautua, selittäen: "Mitä sinä, Juho, joutavia!" Ja
hän jatkoi ihan kuin masentuneena: "Minullakin kun on siinä seitsemän
pientä lasta ja kivulloinen vaimo, niin ei siinä jaksa kaikkia kovia
kestää."

Ne äskeiset miehet olivat kiertäneet toiselle rannalle ja soittelivat
siellä metsikön varjossa hanuriansa. Juho varustautui Närhille jotain
oikaisuksi sanomaan, selittääkseen, että ei hän ole tarkoittanut mitään
moittia, mutta ei ehtinyt alkaa, kun Närhi jo masentuneena jatkoi, kuin
itsekseen puhellen nurkui:

"On tässä... Kohtalo tämä."

Aivan hänen äänensä tuntui värähtelevän.

Toiset miehet tupakoivat vakavina. Närhi jatkoi:

"Elät... Koetat pyrkiä ja pysyä leivässä... Mutta mitenkä lykästää?"

Ja itse hän riensi vastaamaan:

"Ketä lykästää, ken sortuu... Rimpuilet siinä ja pinnistät voimiasi,
mutta surutonta päivää et elä."

Se tuli niin masentuneesti. Juho Kokon mieli painui yhäti maahan, sinne
kuhun katsekin. Ihan ajatuksettomana hän tapaili:

"Ne ovat olot... Parantunevatko nuo sitten sillä, että työtä tekee..."

Mutta silloin kivahti Taavi Uski. Hän luuli Juhon noilla viimeisillä
sanoillaan pistäneen rikkuriudesta. Työnantajana -- hän oli työnjohtaja
-- hän ihan sähähti ja tiuskaisi vihaisesti:

"No korjaa sinä sitten olosi sillä, että jouten maleksit."

Ja ennenkuin Juho ehti mitään sanoa, jatkoi hän ynseillen:

"Että työtä tekee!... Pahus!... Työttäkö luulet näin kylmässä maassa
elettävän!"

Se oli ilmi vihaa, riitaa.

"Elä suutu", virkistyi Juho Kokko ja yritti puhella:

"Minä olen tasan viisineljättä vuotta tehdasta palvellut, mutta..."

"Elä pölötä!" keskeytti Uski kiivastuneena lapio kädessä jotain
puuhaillen ja toisti ynseänä:

"Viisineljättä!"

Ihan hän viskasi lapionsa kalkkiproomuun, niin että pehmeä, kuiva
kalkki tupsahti, ja jouduttautui panemaan taas nostoranaa käyntiin.

Mutta Juho Kokko alkoi painua entiseen raukeuteensa. Joku ylimalkainen
mielenmasennus valtasi hänet taas. Kuin itsekseen puhellen hän tapaili:

"Mutta mitäpä näistä kinoista... Mikä kerran lotisee rikkinäisenä, se
särkyy ja romahtaa kerran kuin itsekseen, ja sen alle voi voimakaskin
sortua!"

Mutta taas he käsittävät sen salaperäiseksi uhitteluksi. Uski
kiivastui:

"Pois siitä!... Paikalla pois, tahi poliisin haetan!"

Ja nostoranan kuivat pyörät taas kitisivät ja natisivat, ja kuivan
kalkkipölyn jauhoamat miehet ryhtyivät työhönsä. Juho Kokko istui
hetkisen, nousi sitten ääneti ja alkoi poistua. Jalat vain
notkahtelivat polvista raukeina kuin velttouden tai väsymyksen
johdosta, ja hänen poistuessaan tehtaan pillin kuiva huuto leikkasi
tyyntä, poutaista ilmaa.



V


Hän oli aikoinansa, kuten muutkin tehtaan työmiehet, varsinkin
vanhemmat, visusti muistanut tehtaan palvelukseen tulonsa vuosipäivän.
Ne olivat niitä vanhoja aikoja, jolloin pitkäaikaista palvelusta
pidettiin kunniana ja jolloin ylpeiltiin jokaisesta täyttyneestä
vuosikymmenestä. Olivathan ne pikkupalkintoinensa juhlia
tehtaalaiselämän alati harmaassa yksitoikkoisuudessa.

Nyt olivat ajat tosin muuttuneet. Mutta sittenkin hän tänä aamuna
muisti, että tänään on kulunut viisineljättä vuotta siitä, kun hän
kymmenvuotiaana tuli tehtaan työhön, joksikin oppipojaksi tai
semmoiseksi. Siitä asti oli hän joka päivä ollut työnsä ääressä aina
viime sairauteensa ja tähän nykyiseen lakkoon asti.

Ja yritti hän sitä tuloansa muistellakin. Tehtaan pilli oli juuri
huutanut. Sieltä vinnikomeronsa akkunantapaisesta hän voi nähdä yli
koko tehtaan. Näkyi se tiekin, jota myöten hän oli isänsä jälestä
kävellen saapunut. Kaikki hänestä oli ollut silloin niin outoa,
suurenmoista, että hän oli aluksi siihen kaikkeen uteliaana kiintynyt,
kunnes oli alkanut vaivata rauhallisen kotimökin ikävä. Hän muisti sen
tulopäivänkin. Se oli ollut ihan tällainen kuuma ja tyyni kuin tämäkin.

       *       *       *       *       *

Mutta ei se muisto nyt häntä kauan viehättänyt. Se hävisi aivan
itsestään. Aivan huomaamattansa hän alkoi taas sensijaan muistella sitä
samaista kotimökkiänsä. Se se viime aikoina olikin niin usein mieleen
sukeltanut.

Mutta pian haihtui sekin muistelo, hävisi kuin hetkisen aikaa edessä
lennellyt perhonen. Ties miten hän taas tapansa mukaan oli saanut
käsiinsä sen vanhan puuhuilunsa, istui kyykkysillään vinnikomeronsa
nurkassa ja soitteli mitä sattui.

Mutta kuului ääniä. Tiupan Maija tuo tuntui siellä alhaalla puhelevan.
Ihan tuntui äkäilevän. Juho muisti taas sen ruokavelkansa. Hiljaa hän
laskeutui alas ja koki päästä eteisestä ulos, niin etteivät
tuvassaolijat sitä huomaisikaan. Huilukin oli unehtunut tulemaan
matkaan. Hän pisti sen povitaskuunsa ja lähti tavallisille
tarkoituksettomille kiertelyillensä.

Niin hän maleksi ja kierteli. Lopulta hän lähti valssiosastolle. Juuri
siellä hän oli nämä kolmekymmentäviisi vuottansa uurastanut. Sinne hän
oli suorastaan poikasena joutunut. Työt näkyivät siellä olevan jo
miltei täydessä käynnissä. Oli työhön palanneita entisiä lakkolaisia,
oli muualta hankittua väkeä. Jo kaukaa, ovea lähestyessään, hän näki
miten tulipunaisena hehkuvat rautatangot kiisivät valssausrullien
välitse notkeina kuin tuliset käärmeet, ja kuului se ainainen raskas
koneiden jymy. Hän lähestyi aivan ajatuksettomana.

Mutta ovea etemmä hän ei päässyt. Erityisellä huolella vartioitiin,
etteivät lakkolaiset pääsisi missään yllyttämään jo työhön ryhtyneitä,
jopa turmelemaan koneita. Ovella jouduttautuikin työnjohtaja Hiili
vastaan. Ystävällisesti tuo toki koetti tehtävänsä suorittaa. Juuri kun
Juho Kokko aikoi astua ovesta sisään, asettui hän eteen ja puheli,
siivosti tosin:

"Elä nyt, Juho, viitsi tulla tänne... Isännistön puolesta kun se
kuitenkin on kerran kielletty."

Silloin tuntui Juho Kokon mieltä hieman ikäänkuin kirpaisevan. Hän
pysähtyi ääneti, seisoi lyhyen hetken, mutta istahti sitten
kumaraiseksi jollekin harkolle siihen ihan ovipieleen. Hän muisti nyt
taas, kuinka hän silloin kymmenvuotiaana poikana oli juuri tästä ovesta
ensi kerran tehtaan työhön astunut.

Ja niin sitä oli sitten jatkunut vuodesta vuoteen, joka päivä,
yksitoikkoisesti, kuten pitkän heilurin ainainen, säännöllinen
loikkuminen kellossa. Hiili seisoi yhä ovella. Vaiettiin.

Mutta lopulta tuli Hiili siihen, varustautui ihan tupakkaa tarjoomaan
ja asiaa pois painaaksensa samalla puheli:

"Tässä onkin meillä kiireitä töitä."

"Ka", äännähti Juho Kokko ja yritti jatkaa:

"Poikkesin tässä vain muuten..."

"Niin... niin... niin no", ehätti Hiili sotkemaan ja sitä menoaan
toisti:

"Kunpa se nyt on kerran kielletty, niin... Ei sille mitään voi... Pane
nyt tästä tupakka, Juho", tarjosi ihan sikarin.

Juho viivytteli.

"Olkoon!... Palaa tässä vielä... piipussa", kieltäytyi hän lopultakin
ottamasta. Hiilikin jäi äänettömäksi. Hän oli aina pitänyt Juhosta. Hän
seisoi hetkisen ja poistui ääneti.

Ja yhtä ääneti nousi yksin jäänyt Juho Kokkokin hetkisen siinä katse
maassa istuttuaan ja poistui jatkaaksensa taas samaa määrätöntä
vaelteluansa. Päivä paahtoi kuumimmillansa. Muutamassa seinässä sylkeä
puhkutti eräs torvenpää kuumaa höyryä ulos, ja toisaalla imeä kurnutti
iso letku vettä tehtaaseen, ryyppäillen sitä säännöllisillä
kurahteluilla. Ja hilpeä naakkaparvi lennellä kisaili muutaman pihan
yllä poudassa, erään korkeahkon päädyn seutuvilla.

       *       *       *       *       *

Niin saapui hän eräälle kivilouhimolle. Joukko hikisiä miehiä uurasti
siinä kankineen pelottavan isojen kivilohkareiden kimpussa. Näkyivät
vääntävän niitä raitiotien vaunuun. Joku sähköllä käypä väkipyörä
hinasi apuna, ja sen iso peukalorauta loksahti rattaan hampaalta
hampaalle säännöllisesti, hyvin verkkaisessa tahdissa. Juho Kokko
istahti siihen kuin työtä ja menoa katsomaan.

Ja juuri paraiksi saapui siihen nyt se kalkkiproomun hoitajana toimiva
työnjohtaja Taavi Uski. Pari tuon proomun lastin purkajaa oli muuttanut
tänne työhön, ja hän tuli maksamaan niille palkkoja purkamistyöstä.
Hänellä oli isohko lompakko rahaa täynnä. Näkivät sen kaikki miehet,
kun hän siitä maksoi.

Mutta Uski oli viimeisestä kinastaan harmistunut Juho Kokkoon. Jo oitis
tullessaan hän vilkaisi siihen äkäisesti. Ja palkat nopeasti
maksettuaan kysäisi aivan vihaisesti:

"Mitä sinä täällä taas?... Yllyttämässä?"

"Eipä tässä mitä", tapaili kumarassa tupakoiva Juho Kokko, katse yhä
maassa, ja lisäili:

"Mietin vain kahta tehtaalle-tuloani... ensimäistä ja viimeistä,
sillä..."

Löysi hän toki sanat ja lopetti: "Ensimäisellä kerralla ovi avattiin.
Viimeisellä kerralla se sulettiin."

Mutta Taavi Uski ei halunnut jatkaa. Lyhyesti käski hän erään miehen
mennä noutamaan poliisia viemään Juho Kokon pois, ja sitä menoaan hän
poistui paikalta.

Juho Kokko istuksi vielä hyvän tovin aivan ääneti, synkkänä. Mutta
lopulta hän, jo ennen poliisin tuloa, nousi ja ihan uhittelevasti
puheli umpimähkään:

"Loksaan... Niinkuin tuo väkipyörän peukalorauta vielä kerran loksaan!"

Ja kun hän sen sanottuaan poistui, tuntuivat hänen polvensa tavallista
syvemmä notkahtelevan, eikä hänen mielensä ollut vielä koskaan elämässä
ollut niin katkera ja raskas kuin nyt.

Mutta miehet katsoivat ääneti hänen poistumistansa. Uhitteluksi he
kaikki sen loksaamisen nyt käsittivät.



VI


Hän oli nyt, louhimolta lähdettyään, yksin harhaillut pitkät ajat.
Oikeastaan koko tuo tapaus oli jo hänen sielussaan ylimalkaistunut
joksikin epäselväksi, himmeäksi: poudan autereiden ja päivänsavujen
läpi siinsi hänelle ainoastaan hämärä kuva kivilouhimosta, jossa miehet
hikisinä huojuivat, ja valssiosastosta, josta kuului painostava, tumma
jymy. Mielen oli vain täyttänyt katkeruuden tunne.

Ja kuitenkaan hän ei ollut katkera kenellekään erityisesti. Mieli oli
vain muutoin karvas ja raskas ja väsynyt kaikelle elämässä. Yhä ja yhä
uudestaan hiipi mieleen se kuoleman asia, ja hän ihan kopeloi jo sitä
taskussa olevaa hirttonuoraa. Oli hän siinä kuleksiessansa yrittänyt
poiketa Annan luo, mutta se ei ollut kotona. Seinän takana asujat
sanoivat sen lähteneen hankkimaan passia Ameriikkaan-lahtöä varten.

Siis taas Annakin kohta poissa.

       *       *       *       *       *

Niin saapui hän tuossa jo lähellä illansuuta Antti Närhin
asumusrähjälle. Hän muisti sen kalkkiproomussa puhumat puolustelut:
puheet sairaasta vaimosta ja seitsemästä pienestä lapsesta, joiden
takia oli ollut pakko luopua lakosta. Hän pysähtyi, nojaili piha-aitaa
vasten ja koki miettiä sitä kaikkea.

Eikä hän silloin voinut olla menemättä Närhin vaimon luo puhumaan,
ikäänkuin pyytämään anteeksi jotain. Hänestä oli yleensä alkanut
tuntua, kuin olisi hänen suhtautumisensa kaikkiin ihmisiin jo hiljaista
hyvästijättöä. Aivan huomaamatta olivat hänessä näinä viime aikoina
väsyneet kaikki elävän maailman tunteet: väsynyt oli viha, rauennut
kaikki.

Ainoastaan se Annaan suhtautuminen oli vielä tunteista eleillä. Se oli
kuin viimeinen liina, joka huiskutti poistuvalle jotain --
jäähyväisiäkö, kutsuako takaisin elämään, luo?

Ei sitä tajunnut.

Hämärtyi vain, yhä hämärtyi, ja yhä huiskutti se Annan etäinen
valkoinen liina, se viimeinen liina.

       *       *       *       *       *

Ja kotona tuo Närhin Kaisa olikin. Sairasti hivuttavaa tautia ja oli jo
riutunut ihan elämän ja kuoleman rajoille. Silmät olivat painuneet
syvälle kuoppiinsa. Ei niissä enää leimunnut elämä, vaan kuolema niistä
katsoi. Istuksi vuoteessa, yski ja puheli, neuvoksi jotain lapsille.

Ja miten lie ollutkaan, alkoi Juhosta tuntua siltä, kuin olisi hänellä
nyt toveri kuoleman matkalle. Hän istui, tupakoi ja koki mietiksiä.

Mutta ajatus oli turta. Ei hän saanut sitä työhön. Kuumoitti vain
sielussa kuva jostain salaperäisestä tiestä, jota hän vaeltaa tämän
kuoliaaksi kuihtuneen vaimon kanssa, vaimon, joka katsoo häneen
lasittuneilla silmillänsä. Hän ihan kuin eli siinä maailmassa. Niin
istui hän kauan ääneti.

"Mitä Juholle kuuluu?" tervehti lopulta sairas vaimo, saatuaan lapset
neuvotuiksi. Juho ikäänkuin heräsi, koki puhua.

"Eipä tässä mitä kuulumisia", tapaili hän ja koki sovitella sitä
kalkkiproomutapausta, ikäänkuin Kaisa olisi sen tiennyt.

"Minä siinä Antille", puheli hän, "tulin kalkkia purkaessa sanoneeksi,
niin hän käsitti sen väärin ja luuli minun soimaavan.... Vaikka ei se
sitä ollut."

Mutta ei se Kaisa niistä asioista tiennyt. Ei myös näyttänyt mistään
semmoisesta enää välittävän. Hengitti raskaasti huohottaen ja puheli:

"Mitäpä me niistä... kalkkiproomuasioista... Aikamme täällä elämme ja
kidumme ja... kuolemassahan me kaikki saamme rauhan."

Eikä Juho tiennyt mitä siihen sanoa. Hän painui yhä syvempään kumaraan
ja vaikeni. Kaisa oli hapuillut kirjan ja alkoi lukea ääneen.

-- -- --

"Jeesus sanoi: ottakaat kivi pois. Sanoi hänelle Martta, sen sisar,
joka kuollut oli: Herra, jo hän haisee; sillä hän on neljä päivää
kuolleena ollut.

"Jeesus sanoi hänelle: enkö minä sinulle sanonut; jos sinä uskoisit,
niin sinä näkisit Jumalan kunnian. -- -- --

"Ja kun hän nämät sanonut oli, huusi hän suurella äänellä: Latsarus,
tule ulos!

"Ja se kuollut tuli ulos sidottuna käsistä ja jalvoista kääriliinalla,
ja hänen kasvonsa olivat sidotut ympäri hikiliinalla. Jeesus sanoi
heille: päästäkäät häntä ja antakaat hänen mennä.

"Niin monta juutalaista, jotka olivat Marian tykö tulleet, ja näkivät
ne, kuin Jeesus teki, uskoivat hänen päällensä."

Yskiminen siinä katkaisi. Juho istui ennallansa... Sattuikin tämä luku
nyt.

Ja äkkiä hän siinä masentuneena istuessaan Kaisalle arveli, tapaili:

"Niin... Vaikka liekö tuo enää ollut oikein."

Ja kun Kaisa ei vastannut, niin hän sen huohottaessa jatkoi, katse
maassa:

"Kun sitä kuka kerran tästä maailmasta pois lähtee, niin liekö tuo
oikein palata... Vieras ja vainaja sitä silloin kuitenkin täällä
olisi."

Kaisa huokasi syvään, mutta ei virkkanut mitään. Hetken vaiettuansa
alkoi nyt Juho siinä kuin yksikseen mietiksiä ja puhua:

"Kerta tässä eräänä talvena..."

Ei siitä erin monta vuotta ollutkaan. Hän jatkoi:

"Sorsa oli joukostaan häipynyt ja jäänyt tänne ja elätteli itseään
talven yli tuossa alisen kosken suvannossa... Mutta vilu sillä tuntui
täällä olevan, ja näki, että se tunsi itsensä täällä vieraaksi."

Todellakin! Joka päivä hän oli käynyt sitä suvannon reunalla
tervehtimässä, laitellut sille suojapaikkoja pahimman varalta ja
kokenut siitä huolehtia. Olipa hän kerran ihan vartavasten,
talvipakkasessa, soitellut sen huviksi huilua siinä lumisella rannalla.

"Haudankaivaja siihen osui silloin tulemaan", muisti Juho sen kirkkaan
pakkaspäivän, kun hän oli soitellut ja hautuumaalta työstään palaava
haudankaivaja oli tuon oudon soiton kuultuansa poikennut luo ja jäänyt
siihen kummastelemaan ja katsomaan kirkkaan pakkaspäivän talvista
kuvaa. Se sorsa oli tullut Juhon ja sen poika-vainajan lemmikiksi. Se
poika-vainaja oli joka päivä tiedustanut häneltä sorsan vointia, itse
kun ei vielä nuoruutensa vuoksi voinut käydä sitä säännöllisesti
tervehtimässä.

Niin.

Nyt hän muisti sen orpo-sorsan. Hänelle kajasti, miltä kuuluisi hänestä
tämän maailman huilunsoitto, jos hän kerran palaisi kuoleman mailta:
Niin se olisi kuin se talvinen huilunsoitto yksinäiselle sorsa-paralle.

"Niin että eikö tuo lie paras, kun ei enää palaa... Jos on kerran tästä
maailmasta lähtenyt", jatkoi hän hetken vaitiolon jälkeen puheluansa.
Piippu oli tyyten sammunut, mutta pysyttelihe toki ikenessä.

"Sillä kyllä sitä kuitenkin oltaisiin silloin täällä vieläkin
viluisempia ja vieraampia kuin sorsa talvisessa suvannossa...
Pelattaisiin meitä, eikä meille kukaan huiluaan soittaisi", lopetti
hän.

Alkoi vaitiolo. Kaisa hengitti raskaasti. Hänen korvissansa humisi
Juhon puheista jotain siitä maailmasta, jonka ovia hän jo itsellensä
hiljaa aukoi.

"Mitäpä meistä... Herra se meidän tulomme ja menomme kuitenkin
päättää", äänteli hän lopulta, kuin jotain sanoaksensa, alistuaksensa.

Puhelu loppui. Hetken istuttuansa Juho lähti pois ihan ääneti,
muistamatta edes sitä, mitä varten oli tullut.

Mutta Kaisasta tuntui Juho nyt omituisemmalta kuin koskaan ennen. Vasta
nyt yksin jäätyänsä hän sen huomasi ja luuli, että Juholle on jotain
tapahtunut tai että häntä painostaa joku, vaikkapa aikomus jotain outoa
tehdä. Miehensä tultua kotiin hän yritti vaivalloisin sanoin kertoa
tapauksesta, mutta se keskeytyi, kun lapset tulivat ja hälinällänsä
sotkivat kaiken.

       *       *       *       *       *

On jo ilta.

Närhin tuvasta poistuttuaan oli Juho kävellyt jos missä syrjäpoluilla.
Ei häntä haluttanut mennä asumukseensakaan, sinne Tiupan vinnikomeroon.
Ihan se talo jo pelotti sen syömävelan takia. Häntä alkoi taas
valtailla ainainen kaikkeen väsyminen. Se aamullisten tapauksien
synnyttämä mielenmasennus painosti vain kuin mykkä, eloton,
umpimähkäinen voima.

Tehtaan pilli huusi jo viimeisillekin työläisille vapauden. Kului jo
siitäkin tovit, monetkin, mutta yhä hän kierteli. Ja nyt saapui
jo yö. Naakat nukkuivat paikoillansa korkealla katonharjalla jos
räystäälläkin. Yövahti kierteli, yksi siellä, toinen täällä. Varottiin
väkivallantekoja lakkolaisten taholta. Tehdasalue oli tyhjä. Raskas,
iso tehdasrumilas kohosi mykkänä kesäyön hiljaisessa, lienteässä
valossa. Oli jo ohi puoliyön.

Vasta tuossa lähellä päivännousun aikoja saapui Juho Kokko tehtaan
lehtoiselle hautausmaalle. Hän meni poikansa, vaimonsa ja isänsä
haudalle. Kaikki ne olivat siinä rinnatusten, ja ihan siinä pojan
haudan pääpuolessa viheriöi iso, tuuhea koivu, aivan samanlainen kuin
oli aikoinaan se kotimökin veräjänkorvakoivu. Hän istahti siihen
haudalle, istui siinä, istui kauan, kuin ajatuksettomana.

Aurinko jo nousi, kesäinen, varhainen aurinko. Oli kesäisten nukkuvien
paras unen aika. Hän muisti huilunsa. Tuore valo vuoti hiljaa
ruohottuneille haudoille ja hautaristeille.

Ei ääntä. Kaikki nukkuivat. Ainoastaan lintuset tirskuivat. Hänkin oli
väsynyt, painautui pitkäksensä ruohoiselle haudalle ja nukahti siihen.

Kun hän heräsi, paistoi aurinko jo korkealla. Tuore ruoho oli
lakoutunut ja peitti hänen kasvonsa, ja ympärillä rehotti vihanta
heinä, jossa pörisi lihava mehiläinen. Silmiin osui taas se koivu.
Siinä tirskutteli joku eloisa lintu, ja ilmassa tuntui vielä hieman
aamun raikasta tuoreutta. Ei haluttanut nousta. Hän virui vielä tovin
siinä selällään, vihanta ruoho kasvojen varjona, ja katsoi sitä kuvaa.

Kunnes sitten lopulta nousi, kohottautui kyykyllensä. Huilu oli siinä
vieressä. Huomaamattansa hän alkoi taas sitä soitella, soitti kauan,
hautakummun vieressä ruohokossa istuen.

Viimein saapui haudankaivaja. Hän ikäänkuin heräsi sen tulosta ja kuin
jostain syystä puolustautuen puheli:

"Olin kävelyllä... Kun tuli siinä aikaisin noustuksi, niin lähdin
hautoja katsomaan."



VII


Tehtaalla oli tänä päivänä hälinää ja humua. Yöllä oli päästetty se
kalkkiproomu irti rannasta. Se oli ajautunut virran mukana koskeen ja
ruhjoutunut sen kuohuissa mäsäksi. Ainoastaan proomumiesten koppi oli
säilynyt jotenkin eheänä, kelluen suvannossa vedenpinnalla johonkin
esteeseen takertuneena.

Eikä siinä kyllin kauhua. Tuossa samaisessa kopissa oli nukkunut se
työnjohtaja ja proomunhoitaja Taavi Uski. Hänen ruumiinsa löydettiin
kopista.

Mutta ei hukkumisesta kuolleena. Hänet oli ennen proomun irroittamista
murhattu. Pää oli lyöty jollain rauta-aseella mäsäksi. Hänellä oli
ollut palkanmaksuja varten varatuita tehtaan rahoja pari tuhatta, ja ne
oli ryöstetty.

Oli huhua ja kuisketta. Poliisit tutkivat asiaa kiireesti, jälkien
vielä vereksinä ollessa. Tottuneiden vaistojen erinomaisella
hoksaamiskyvyllä he luulivat oitis löytäneensä johtolangan.
Uski-vainajaa ei tietty kenenkään erikoisemmin vihanneen, ei kenenkään
uhitelleen.

Ei muiden kuin yhden. Närhi ja ne toiset kalkkiproomulastin purkajat
samoin kuin kivilouhoksenkin miehet tiesivät nyt kertoa, että Juho
Kokko oli juuri edellisenä päivänä louhoksilla ja sitä edellisenä
siellä möljällä uhitellut jotain salaperäistä: puhunut "loksaamisesta"
ja "lotisevan sortumisesta" ja muusta.

Siinä oli poliisille johtolangan pää. Käytyään Tiupalta tiedustamassa,
oliko Juhon ehkä kuultu viime yönä liikuksivan ulkona, sai hän kuulla,
että Juho oli ollut poissa koko yön.

Asia oli poliisista aivan selvä, Juho Kokko on murhaaja.

Mutta poliisi tekikin aivan odottamattoman ilmoituksen: antoi tiedoksi,
että on päästy jo murhaajan jälille. Murhaaja on muka eräs äsken
vankilasta päässyt mies. Se on paennut, mutta jälillä ollaan.

Se oli eksytystä. Asiaa tutkimaan oli kutsuttu salapoliisi, jota ei
tehtaalla kukaan tuntenut. Se oli käskenyt noin menetellä, että
murhaaja Juho Kokko rauhoittuisi. Hän tekeytyy sen ystäväksi,
heittäytyy salaiseksi rikolliseksi, urkkii kavaluudella. Kenties on
Juholla useita rikostovereita, ja ainoastaan täten voi nekin pyydystää:
hän rauhoittaa ne niin, että jäävät paikoilleen, urkkii sitten niiltä
ovelasti, ystäväksi, veijariksi tekeytyen, ja niin vangitsee kerralla
kaikki.

Mutta tehtaalla oli kuohua ja kuisketta ja kuului arveluita. Poliisin
tarkoituksellinen ilmoitus kyllä tehosi. Ei Juho Kokkoa nyt epäillyt
enää muut kuin itse poliisi, joka oli hänen syyllisyydestänsä varma ja
kietoi vain viisaasti verkkoa hänen ympärillensä.

       *       *       *       *       *

Anna Suni oli saanut passinsa ja alkoi jo hiljaa valmistella lähtöänsä,
lopetella töitänsä ja puuhailla vähien tavaroittensa myömistä. Ei niitä
matkarahojakaan liiaksi ollut, mutta kuitenkin oli toivo selviytyä.
Lisäksi oli eräs kaupunkilaistuttu nyt juuri kirjoittanut ja luvannut
lainata, jos tarvitsee.

Ja miten olikaan, niin alkoi hänestä siinä lähtöä ajatellessa tuntua
hieman vaikealta. Tehdas kaikkine huolinensa oli sittenkin hänen
synnyinpaikkansa. Olihan siellä jokirannoilla, jos missä, aina joku
muisto, joka kertoi jotain, ehkäpä suruista, joskus muutakin. Lapsuuden
ja parhaan nuoruuden muistoja ne sittenkin olivat, vaikkapa kaiken yllä
leijailikin joku tehtaalaiselämän ainainen harmaa pilvi.

Ja erityisemmin vaikealta tuntui nyt erota Juho Kokosta. Aina se oli
ollut hänelle ystävä. Se se oli silloin pikku varojensa aikana auttanut
hänet työttömyysajan painaessa kaupunkiin ja jo sitä ennen kokenut
avustella, aina siitä päivin kuin äiti kuoli. Isänänsä, jonain hyvin
läheisenä, hän oli Juhoa aina pitänyt.

Ja nyt vielä se Juhon säälittävä tila! Annan herkkä silmä oli huomannut
ne monet ihmisluonnon hienot pikkuseikat, jotka työläisen povessa
piilivät syvemmällä kuin muiden. Hänen olonsa kävi vaikeaksi, kun hän
ajatteli, että hänen nyt täytyisi jättää Juho semmoisena.

Niin oli hän nyt poikennut asialle Närhin sairaan vaimon, Kaisan, luo.
Se johtuikin nyt puhumaan siitä Juhon eilisestä olosta, joka hänestä
oli tuntunut niin omituiselta.

"Juho Kokko tässä eilen oli ja puhui... Tuntui niin kummalliselta koko
sen olo", alkoi hän siinä muut puhelut puhuttuaan.

Anna vaikeni. Kaisa yski ysköksensä ja selviydyttyään jatkoi kuin
yskimisestä väsyneenä:

"Mutta sitä lie hänelläkin surunsa... Sitä ei meikäläisen poveen jaksa
nähdä muut kuin Jumala ja me itse... Se tää kova elämä painaa meissä
kaikki niin kovin syvälle."

Herra siunaa! Annasta tuntui, kuin yrittelisi hänen silmiinsä pyrkiä
kyynel. Kaisa makasi vuoteessa ihan voimattomana ja tovin kuluttua
toisteli kuin itsekseen huokaillen:

"Painuu... painuu... Kaikki painuu meissä syvälle..."

Hän koki kääntäytyä tai kohentautua ja lisäsi:

"Sitä kun ei meikäläisellä ole aikaa vaivojansa valitella ja... niitä
pinnalla muiden nähtävänä pysyttää, niin... Eivät ne silloin maailman
silmiä kyyneleisiksi kostuta."

Anna ei ollut jaksaa puhua. Juhon kohtalo kuvastui hänelle nyt aivan
vihlovan säälittävänä. Erityisesti muisti hän, miten Juhon polvet
olivat varsinkin viime aikoina astuessa väsyneinä notkahdelleet ja
miten miltei kaikessa oli kuvastunut joku hajanaisuus.

"Niin... Eihän sitä tiedä... Se on kullakin kohtalonsa... Juholla
niinkuin muillakin", tapaili hän jotain Kaisalle sanoaksensa.

Vaiettiin. Joku köyhä kukka kukki punaisena ja yksin kuin orpo hökkelin
ikkunapahasella, ja vain Kaisan hiljainen, vaivalloinen hengitys kuului
huoneessa.

       *       *       *       *       *

Oli pouta kuten ennenkin. Tehtaan savutorvi purki lihavaa savua, joka
rasvatyynessä ilmassa laajeni ja muodosti kuin pilven tehdasrakennuksen
ylle, ja sen pilven alla lennellä kisailivat nyt naakat.

Ja Annakin tapasi Juhon kohta Närhin tuvasta lähdettyänsä. Se oli
hautausmaalla nukuttuaan ja ruohojen ja vihreyden keskellä herättyään
ikäänkuin hieman virkistynyt. Oli kierrellyt metsissä ja poikennut
johonkin mökkiin ja palasi nyt tehtaalle.

Niin osui hän tulemaan Annaa vastaan Annan mennessä erääseen
lähimökkiin asialle.

"No, Juho!" tervehti Anna häntä ystävällisesti ja lisäsi:

"Tule nyt kävelemään mukaan."

Ja Juho lähti. Polku kulki metsän läpi. Siinä mukana kävellen hän
yritteli jotain puhua. Mutta ei tuossa nyt johtunut mieleen muuta kuin
se hautausmaalla nukkuminen. Siitä hän yritti puhella.

"Nukahdin tässä... haudoilla... Kun ei työtkään esteenä ole", sai hän
sanotuksi. Hän kertoi miten oli herännyt, ja äkkiä alkoi toisin,
puheli:

"Närhin Kaisa siinä eilen luki, että Latsarus, kun hänet kuolleista
herätettiin, niin tuli ulos hikiliinoissa ja kääriliinoissa... Niin
sitä vaan tulee silloin ajatelleeksi..."

"Niin mitä?" tarttui Anna, ja Juho tapaili:

"Niin... sitäpä minä vain ajattelin, että... Jos tuo se poika-vainaja
siinä nukahtaessani olisi Latsaruksen tapaan noussut kuolleista ja
istunut haudan reunalla ja soittanut huilua, kun minä heräsin."

Anna ei vastannut. He kävelivät tovin ääneti. Sitten Juho arveli:

"Mutta mitäpä siitä!... Ei se tapahdu!... Sitä vaan maailmassa
runoillaan, mutta ei se runo elä ja tapahdu tässä maailmassa."

"Niin... Juho", tapaili Anna. He olivat saapuneet veräjälle, josta
Annan tie kääntyi mökille, mihin hän oli matkalla. Arvaten, ettei Juho
tule perille, hän siinä veräjän yli noustessaan puheli:

"Tule nyt, Juho, vielä puhumaan... Olisikin yhtä ja toista sinulle
sanottavaa." Ja hän jatkoi matkaansa. Mutta Juho Kokko seisoi kauan
veräjään nojautuneena ja katsoi Annan poistumista. Vasta sitten kun
Annaa ei enää näkynyt, hän virkosi ajatteluun ja puheluun. Hän muisti
silloin tuonnoin, itsemurhaa tarkoittaen, kysyneensä Annalta, surisiko
se, jos hän yhtäkkiä häviäisi, ja sitä muistellen hän nyt äkkiä
itsekseen suruisesti kaihoili:

"Ei... Ei se Anna surisi minua... Ei, ei se surisi Anna minua!"

Ja taas alkoi hänen mielensä painua raskaaksi ja ylimalkaiseksi.



VIII


Viki Nykäri oli taitavimpia etsiviä poliiseja. Oli jo saanut ilmi monet
hyvinkin hämärät rikokset. Hän se nyt oli saapunut tutkimaan tätä Uskin
murhaa.

Jo ihan ensi töikseen hän heittäytyi tutuksi Juho Kokon kanssa. Kertoi
olevansa vihoihin joutunut työtön, kuleksivansa eikä välittävänsä enää
mistään.

Ja niinpä hän nytkin seurustui Juho Kokon puhetoveriksi. Oli kuuma
päivä, kuten yleensä oli näinä aikoina ollut. Jokirannassa heittelivät
pikkupojat kiviliuskeilla "voileipiä" vedestä. Juho oli istahtanut
lähettyville metsikön varjoon ja katseli poikasten hilpeää tointa ja
hälyä. Kuului tehtaan ja kosken etäinen, raskas jymy, ja ylempänä
tarpoivat miehet tyhjää proomua vastavirtaan. Viki Nykäri tuli siihen
luo kuin metsissä ilman aikojaan maleksija, puhui sanasen helteestä ja
istahti.

"Piruvie!" alkoi hän puhelun niistä tarpovista miehistä, jatkaen:

"Yhdet siellä vaan saavat helteessä tarpoa, mutta patruunat ne siitäkin
työstä rauhassa lihovat."

Ja kun Juho Kokko ei siihen mitään lisännyt, jatkoi hän, sadatellen:

"Mutta se on nykyisessä yhteiskunnassa köyhän elämä kovaa!"

Ihan hän innostui, vihastui, löi uhkaavasti polviansa ja vannoi:

"Mutta saakelivie!"

Se tuli aivan luonnollisena. Ei siinä olisi kukaan teeskentelyä
huomannut. Hän jatkoi, toisti, uhitteli.

"Saakelivie, sanon minä, tästä täytyy tulla loppu... Köyhyyden pitää
kerran loppua raatajan kodista!" hän ihan julmistui.

Mutta ei Juho Kokko jaksanut enää innostua. Yritti hän kyllä, mutta
mieli oli jo väsynyt.

"Se köyhyys... Se joka on raatajan kodissa", tarttui hän puheluun,
mutta alkoi oitis herpautua niihin omiin haaveisiinsa. Siinä puheen
jatkoksi hän koki tapailla:

"Sen meikäläisen raatajan kotiin se köyhyys ilmestyy aina säännölleen
niinkuin keväällä, joka kevät, kottarainen pihakoivuun."

Hänen äänensä värähteli jo surullisesti. Viki Nykärikin tekeytyi sen
johdosta kuin masentuneeksi, murheelliseksi, köyhän kohtalosta
puhellen:

"Se on tämä kiero yhteiskunta, joka sen saa aikaan."

Senhän myönsi Juhokin. Mutta sittenkin veti hänen mieltänsä se oma
väsymys. Se mieli koki aina vain pysähdellä levähtämään siihen, mikä
oli vanhoilta ajoilta tuttu lepopaikka. Niihin kottaraisiin se taas
kiintyi. Hän puheli:

"Minä ennen aikaan..." Omituista! Ei hän ollut ennen koskaan ollut näin
avomielinen; ei hän ollut kenellekään näitä salaisuuksia ilmoitellut:
sitä, että hän on hiljaa ja salaisuudessa runoillut. Nyt hän avautui ja
raukesi siitä puhumaan, jutellen:

"Niin... Ennen aikaan minä... Siitä raatajan köyhyydestä kun tässä nyt
kerran puhe tuli... Niin minä ennen aikaan yrittelin runoilla... vaikka
eihän se hääviä ollut... ja kyhäsin siitä köyhän köyhyydestä runon...
Kottaraiseen vertasin sitä."

Mutta Viki Nykäri oli kiintynyt vain omiin tutkimuksiinsa. Hän koki
syventyä Juhoon, puheli sopivalla tavalla, ja Juho avautui yhä ja
kertoi:

"Kirjoitin siitä näin."

Ja hän lausui kuin runoa ainakin:

    "Ole, köyhyys, niinkuin kottarainen,
    köyhän majan aina tuttu vieras.
    Viivy, laula, visertele, mutta
    elä laula mieltä suruiseksi.
    Laula niinkuin kevään kottarainen
    laulaa ilot, riemut pihamaalle."

Se oli nyt muisto hänelle, se runo. Mieli levähti siinä, kuten levähtää
väsynyt vanhalla tutulla veräjällä. Hän lisäsi:

"Eivät siinä taida riimit ja soinnut olla niin säällisiä kuin
uloslukeneen runoissa, mutta eipähän se ketään pahenna."

Ja niin jatkui. Nämä vanhat muistot ja se tehtaan raskas etäinen jyminä
alkoivat yhä enemmän painaa Juhon mieltä. Viki Nykäri oli jo oppinut
tuntemaan Juhoa. Haaveilija -- niin hän päätteli. Ne hautovat salassa
suuria, tekevät rikoksia luodakseen niiden avulla pohjan sille
maailmalle, jota uneksivat.

"Mutta mitäpä niistä... köyhän runoilemisista!" päätteli hän siinä
puhetta viritellessään äkkiä, innostui, kuvaili taas, kuinka mahdoton
köyhän on elää runoilun elämää, kun rikkaat imevät kaiken.

"Mutta siinä täytyy tapahtua muutos!" vannoi hän ja meni sitä menoaan
etemmä asiaansa, alkaen:

"Sinä tuota kuulut olevan hyvä huilunsoittajakin... Haudankaivaja
kertoi sinun... eilisaamunako se olikaan vai milloin... soitelleen
hautausmaalla."

Ja Juho kertoi, myönsi soittaneensa, puheli:

"Kuleksin siinä yön ulkosalla... kun ei ollut järin mihin mennäkään,
niin... siinä vähän ennen auringon nousua osuin hautuumaalle ja nukuin
siellä."

Se selitti paljon Nykärille. Haudankaivajallehan Juho oli sanonut
tulleensa sinne juuri silloin, tuossa seitsemän ja kahdeksan välillä,
ja nyt ilmoittaa saapuneensa jo vähän ennen päivän nousua, siis noin
kello kaksi yöllä, ja juuri siinä yhden ja kahden välillä on murha
tapahtunut, koskapa murhatun kello oli ruumiin jouduttua
koskenkuohuihin pysähtynyt 23 minuuttia yli yhden. Hän varmistui
asiastaan, jatkoi, puhui kurjuudesta. Nyt hän ihan ynseili:

"Kottaraiset siinä silloin,.. Mitkä oikeat kottaraiset meille köyhille
visertäisivät!"

Niistä Juhon äskeisistä kottaraispuheista hän sitä johti. Hänen
tekeytymisensä oli aivan järkyttävän todellista. Äkkiä hän heittäytyi
ihan surulliseksi ja puheli:

"Sekin Juho Teppo... Tappoi sen kauppias Roivaan... Ensin aikoi lyödä
kangella, mutta sitten kuitenkin kuristi ja sitoi hirttonuoraan, että
olisi luultu sen itse hirttäytyneen."

Juho Kokko alkoi synkistyä. Se hirttäytymisasia loihti taas hänen
mieleensä omat ajatukset. Taas hän muisti, että taskussa on nuora. Hän
painui syvempään kumaraan. Viki Nykärin tottunut silmä huomasi sen.
Tätä mielenliikutusta hän oli juuri tuolla oudolla puheellansa
urkkinut. Juhon silmissä alkoi virranjuoksu kuvastua kuin joku hitaasti
soluva nuora.

Mutta Viki Nykäri jatkoi ennallansa, sadatteli rikkaita, surkutteli
tämän maailman sortuneita. Äkkiä hän ihan riehahti vihasta. Silmät
kiiluvina hän sieppasi puukon tupesta, löi sen pääpuolen, terä
pystyssä, polveensa ja niiden Juhon kivilouhoksella lausumien
"loksaamis"-uhittelujen johdosta ihan vannoi:

"Mutta loksaan!... Kerta vielä loksaan."

Ja tiukasti katsoi hän Juhoa silmiin, kuten asia vaati, mutta itse
asiassa tutkiakseen siten Juhon ilmeitä, ja samaan tapaan hän tenäsi:

"Ja entäs sinä, Juho?... Niin että loksaisitko, jos milloin niikseen
tulisi?"

Mutta silloin osui tulemaan Antti Närhi. Oli jo lopetettu työt.
Iltarusko alkoi punertua taivaalla. Viki Nykäri lopetti. Ei sitä muka
sopinut Närhin aikana.

Mutta Juho tuskin huomasi mitään, istui ennallansa. Se Nykärin
hirttonuorapuhe oli lennättänyt hänen mielensä toisiin maailmoihin.
Närhi istahti joukkoon, aikoi puhella.

"Mitäpä tässä", tapaili Juho ja jatkoi: "Jos nimittäin hirttonuorakin
ketä kuristaisi..."

Hän puheli tavallaan kuin unessa, lisäsi: "Ystävä aina pettää hädän
hetkellä, mutta hirttonuora ei koskaan."

Se oli nyt jo hänen filosofiaansa. Se oli ikäänkuin oksa, joka oli
vihertynyt hirsipuusta. Siinä oli väriä, mutta ei elämää, ei tämän
maailman elämää.

Mutta eivät toiset sen kaameutta käsittäneet. Nykäri eli omaa
elämäänsä, piti Juhon mielialaa silmällä, ja Närhi tapaili vakavana,
kuin ajatuksissaan:

"Ka se on... Kuolema vaeltaa omia teitään ja kolkuttaa meille
sauvallaan... kullekin omalla ajallaan ja tavallaan."

Mutta oli jo myöhä ilta. Aurinko laski. Iltarusko paloi loistavana.
Etäämpänä purkivat miehet yövuorolla hiililastia, kärräsivät
yksipyöräisillä käsikärryillä hiiliä korkealle telineiden varaan
asetettua lankkua pitkin varastoon. Hiilistä noussut hienonhieno pöly
muodosti miesten ympärille himmeähkön pilven, jonka takana paloi
punainen rusko, ja kärräävät miehet kuvastuivat sitä taustaa vasten
himmeinä kuin liikkuvat varjokuvat. Oli kuin vainajat siellä jossain
toisessa maailmassa olisivat korkeaa lankkusiltaa myöten perätysten
kärryjänsä työntäen vaeltaneet, peittyneinä outoon punaiseen valoon,
johon kohonnut hienonhieno tomu kätki näyt himmeyteensä.

Eivät sitä näkyä tosin muut niin tajunneet kuin Juho Kokko sen tajusi,
ja hänelle viheriöi taas se äskeinen kaamea hirsipuufilosofiansa.

Ja silloin alkoi hän äkkiä puhella ikäänkuin unissaan-puhuja tai
hourailija. Koko tämä elävä ympäristö tuntui häneltä unehtuvan, ja
hänelle kuumoitti vain se punertavien pölyjen himmentämä toinen
maailma, jossa on kaikki punervaa. Hän tapaili kuten yksinpuhuja:

"Arvelin tässä... Kun sinä, Närhi, siitä kuolemasta puhut..."

Siinä hän pysähtyi, jäi kuin miettimään. Nykäri piti salavihkaa visusti
silmällä hänen joka-ikistä kasvonelettänsäkin. Oltiin ääneti.

"Niin... Kuolemasta kun Närhi puhuit", toisti lopulta Juho äkkiä,
lyhyesti.

"Niin mitä?" tarttui nyt Närhi. Ja Juho koki silloin tapailla kuin
jotain tavallaan toista asiaa hapuillen:

"Ei mitään..." Ja tuo iltaruskon punainen kuva yhä mielessä
kuumoittamassa hän jatkoi hajanaista:

"Arvelin vain, että se siellä... Se kuumoittaa punaisena kuoleman
jälkeen... Valo ja kaikki..."

Ja taas yritti hiipiä vaitiolo. Juho istuikin kumaraisena, eli kuin
unessa. Tyyten taas masentuneena, mieli kokonaan maassa hän, kuten
yksinpuhuja, siitä punoittavasta kuvasta vieläkin tapaili, kaihoili:

"Se vain siellä punoittaa... Ei puhuta eikä enää eletä, vain ollaan
siellä kuoleman ahoilla ja... Kukahan meille siellä äänettömyydessä ja
punoituksessa pillillä salaperäisesti soittaa?"

Ja taas vaiettiin. Närhi istuksi vakavana, kuin ajatuksissaan. Mitähän
se Juho nyt noin puhuu? Viki Nykäri piti yhä tarkemmin häntä salaa
silmällä.

"Mutta mitäpä niistä", äänsi Juho lopulta, ikäänkuin havahtuen, nousi
ja poistui puhumatta enempää. Käynti näytti nyt entistäkin
raskaammalta, polvet raukeammilta. Itsekin hän tajusi nyt pieksujensa
rupsahtelun, kun hän siinä kivisen metsikön läpi kävellä kumpsutteli
jonnekin, välittämättä mihin.

"Punoittaa... Se vain himmeästi punoittaa siellä kuoleman ahoilla",
kaihoili hän yhäkin mielihaikeissaan siinä yksikseen ilman määrää
jonnekin pois kävellessänsä.



IX


Viki Nykäri oli tyytyväinen työnsä tuloksiin. Koki hän kyllä
hiljaisuudessa tutkia muitakin, ettei joutuisi harhaan, mutta sittenkin
suuntautuivat kaikki epäluulot Juhoon. Eivät pienimmätkään jälet
viitanneet muihin. Hänelle merkitsi hyvin paljon se, että Juho
puhui hautausmaalle tulemisajastansa ristiin. Samoin hänen
mielenliikutuksensa ja synkistymisensä hirtetyistä puhuttaessa. Eikä
ainoastaan synkistyminen, vaan myös ne Juhon oudot puheet
hirttonuorasta, se lohduton hirttonuorafilosofia. Hän tiesi, että ne
semmoiset puheet voivat lähteä ainoastaan murhan ja kuoleman asioissa
sairastuneesta sielusta.

Ja sitten ne Juhon oudot puhelut Närhin sairaan vaimon luona
murhapäivänä. Viki Nykäri oli urkkinut niistä tiedon, istuksi nyt
Närhin tuvassa, puheli kulkurin eleillä ja menoilla ja koki sitä tietä
perehtyä noihin Juhon puheisiin perinpohjin. Hän oli johtanut puheensa
jo syvälle, tekeytyi nyt Juhon puolustajaksi ja ynseili ihan
vihastuneena:

"Vanhat ämmät!.,. Höpisette vain joutavia!"

Hän imaisi savut ja jatkoi synkkänä: "Luuletteko sitten, että köyhä
mies jaksaisi mitä iloisia viserrellä."

Ja kun Kaisa koki heikosti jotain selitykseksi yritellä, keskeytti hän
ja tenäsi:

"Joutavia juttuja!... Ja mitä outoa hän sitten puhui?" käänsi hän
äkeäksi, muka torjuvaksi kysymykseksi, ja sairas Kaisa koki silloin
selitellä miten voi ja mitä muisti. Se häntä oudostutti eniten, että
Juho puhui silloin tavallaan ynseästi koko ylösnousemisesta, koko
Latsaruksen herättämisestä. Häntä se oli ihan loukannut, ja nyt hän
vaivalloisesti hengittäen ihan nureksi:

"Juhokin... Hänen vaimo-vainajansa uskoi ja luotti Herraan... Miten tuo
mies nyt hänen kuoltuaan niin ynseäksi muuttui!"

Yskäpuuska keskeytti. Juhon vaimo-vainaja olikin ollut hänen hyvä
ystävänsä. Hän suri sen puolesta Juhon takia. Ne tämän väen salaiset
murheet olivat aina syviä, aina vihlovan hienoja kaikessa
vähäisyydessänsä, "Ei meillä köyhillä ole tässä maailmassa muutakaan
murua, mistä surra... Jos tuon sen asian toki sitten säilyttäisimme",
kaihoili sitten sairas vaimo. Viki Nykärikin sisällisesti aivan
järkkyi. Olihan hän näissä asioissa puuhailiessansa nähnytkin ja
kokenut paljon sitä, joka täällä pohjalla piileksi.

Mutta mitäpä siitä! Virka oli hänelle virka, kaikki. Hän kuittasi
sairaan vaimon nureksimiset lyhyesti, kulkurin tapaan ynseillen:

"Murut siinä!... Murut ovat aina muruja!"

Ja aivan synkkänä ja katkerana hän siinä tupakoidessaan lisäsi:

"Ken muruihin tyytyy, sille ei myöskään kannikka käteen lennä!"

Siinä kaikessa oli niin todellinen katkeran elämän tuntu. Se oli
näytelmänäkin todellinen osa tämän väen suuresta elämännäytelmästä.
Viki Nykäri jatkoi hiljaista urkintaansa. Hän vainusi Juholla olevan
rikostovereita. Siitä yhäkin tämä kavala urkkiminen. Ei kenenkään
pitänyt aavistaakaan, että hän oli etsivä poliisi.

Ja uutta valoa, lisävaloa, tuntuikin hänelle tuovan tämä sairaan Kaisan
selittely. Tiesi hän monista kokemuksistaan, että rikoksen poluille
joutuneiden yleisenä piirteenä on ynseys kaikkea sitä kohtaan, mikä
koskee n.s. tulevaista elämää, rangaistusta siinä elämässä. Sen
piirteen löytäminen Juhosta oli hänelle lisätodistus Juhon
syyllisyydestä.

Mutta erityisemmin hänen mieltänsä kiinnitti se Juhon silloinen
haaveilu tulevan maailman verisistä valoista, tyhjyydestä, mykkyydestä,
jossa kuuluu ainoastaan yksinäisen elottoman pillinsoittajan soitto.

Sen täytyi olla juuri tuon verisen murhan luoma kuva ja houre. Ei se
muuta voinut olla. Hän tunsi jo Juhon. Hän oli huomannut, että sen
sielunelämä on herkkä. Juuri tuommoisia harhanäkyjä ja haaveita
synnyttää semmoisessa sielussa verinen murha kaikkine kauhuinensa.

Niin päätteli itsekseen Viki Nykäri.

       *       *       *       *       *

Anna oli kuullut nyt niistä Juhon ruokaveloista Tiupalle ja aikoi
tarjota vähistä varoistansa Juholle millä nuo syönnökset maksaa. Oli
käynyt sitä varten Juhoa Tiupalla tapaamassa, mutta Juho oli ollut
poissa. Ei se tohtinutkaan sinne enää niiden velkojen takia usein
poiketa. Se kartteleminen ja muu oli jo Nykärin tiedossa. Kai se oli
ihan luonnollista varovaisuutta, että Juho ei nyt jo heti maksa
velkaansa niillä ryövätyillä rahoilla -- niin hän päätteli.

Mutta Tiupankin joukkoa ahdisti jo suoranainen puute. Ei ollut enää
ruokamiehistäkään turvaa. Lakkolaisilla ei ollut rahaa, ja työhön
menneet pysyivät tietysti erossa talosta, jonka väki oli lakkolaisia.

Ja niin oli köyhyys alkanut hiiviksiä Tiupankin hökkelissä yhä
julkeammin. Kaikki yritteliäisyys ja tarmo oli herpaantunut koko tältä
väeltä. Lakon alussa oli eletty toivossa; ei oltu haettu työtä
toisaalta. Nyt taas oltiin jo raukeita sillekin yritykselle.

Sillä miten olikaan, niin oli tämä tehdas työläisillensä tavallaan kuin
oma koti. Siellä olivat useimmat syntyneet, kasvaneet, eläneet
yksitoikkoisen elämänsä ilot ja surut. Siellä oli perhe, koti, useilla
oma hökkeli. Lähteä sieltä maailmalle oli monesta samaa kuin jättää oma
lapsuudenkoti kylmille ja suoltua itse sieltä talvisille teille. Ne
tavalliset ihmispovessa hiiviksivät tunteet ne tekivät tämänkin väen
povessa työtänsä hiljaa ja salassa kuten karkearakeisen kallion
suonissa hiiviksivä mykkä vesi.

Ja niin oli jouduttu siihen missä oltiin. Tiupankin tupaan ilmestyi jo
köyhyyden ainainen toveri: masennus, hermostuminen ja ärtyisyys. Vaimo,
Maija, se jo oli tuskainen ja kärsimätön sen Iapsijoukkonsakin takia.
Nytkin hän toraili siinä puuhaillessansa. Juho Kokko siinä kun istuksi,
niin hän ihan tarkoituksella nyt lopultakin niiden ruokavelkojen takia
äkäili. Eräs uskovainen vaimo oli juur'ikään käynyt hänelle juoruamassa
siitä uskonnollisesta ynseydestä, jota Juho oli osoittanut Närhin
sairaalle Kaisalle, ja sillä hän nyt siinä puutteesta ja harmista
menehtyneenä koki Juhoa pistellä, vaikka itse ei jumalinen ollutkaan.
Oli jo siinä puuhatessaan ja lapsien hälistessä ja juonitellessa
toraillut kauan ja nyt kuin sen synkkänä tupakoiden istuksivan Juhon
uhalla entisen torailun jatkoksi ynseili: "Ole tässä sitten ja elä!"
Puuhatkin siinä harmissa ja vihastumisessa ihan kuin helisten menivät.
Juho vaikeni, kuunteli. Tiuppa itse puuhaili jotain. Maija jatkoi,
torasi kuin muka yksin puhuen ja riidellen äkäistä:

"Vatkutetaan ja vatkutetaan vaan sitä aina yhtä ja samaa että: ei oo
luojaa... ei oo luojaa... ei oo luojaa!" Hän ihan kuin rääkytti sitä
matkiessaan. Juho tiesi, että se oli pistelyä niiden hänen Närhin
Kaisalle puhumiensa puheluiden johdosta ja samalla kostoa siitä
maksamattomasta ruokavelasta. Häntä painosti.

"Pahus!" äkäili Maija ja ihan kiskaisemalla kiskaisi kattilan liedeltä
kaataakseen siitä veden saaviin.

"Elä nyt, Maija, turhia... kiivastu", yritti Tiuppa sovitella. Mutta
Maija ärtyi siitä tyyten ja tenäsi jo aivan menehtyneenä: "Minä en
voi... en voi... en voi... en voi!" Ja yhä kiihtyneemmin hän vain
tenäsi:

"Minä en voi olla enää puhumatta, kun koko sydän on jo tämän köyhyyden
kanssa tuskasta pakahtua."

Hoiperteleva lapsi lankesi, parahti ja alkoi ihan huutaen itkeä. Tiuppa
riensi sen avuksi, nosti parkuvan lapsen käsivarrellensa ja alkoi sitä
tyynnytellä. Eräs toinen, tätä vähän isompi poikanen oli liannut
itsensä ja yritteli sekin hiljaista itkua.

Ja silloin Maijassakin ikäänkuin ratkesi koko sydän. Häneltä pääsi
itku. Hän peitteli sitä, vetäen huivia alemma silmillensä, ja samalla
vaikeroi:

"Herrasiunaa!... Herrasiunaa tätä köyhän tehtaalaisen elämää!"

Mutta mitäpä se vaikeroiminen auttaa!

Äkkiä hän sen lopettikin, sieppasi sitä itsensä liannutta poikasta
käsipuolesta kiinni ja alkaen sitä kiidättää ulos pestäväksensä äkäili
sille:

"Sukkelaan siitä!... Likaat itsesi kuin porsas!"

Sitä kyytiään hän hävisi poikasta kädestä riiputtaen.

"Eukko siinä... torailee... Köyhyys kun tässä alkaa päälle pakata",
puheli hänen hävittyänsä Tiuppa itse, ikäänkuin Juhoa sovitellakseen.

Juho huokasi. Mitäpä hän voisi sanoakaan. Painosti taas sanomattomasti.

"Ka", tapaili hän, otti jo lakkinsa poistumista varten ja lisäili:

"Minullakin tässä on vielä ne ruokavelat... Mutta tottapahan tässä
vielä selvitään."

Ja nopeasti koki hän jouduttautua ulos, ehtiäkseen päästä eteisen läpi
ennen Maijan paluuta.



X


Oikeastaan hän aikoi mennä Annan luo, kuten aina ennenkin raskaina
hetkinänsä. Anna se kun oli häntä nyt kutsunutkin. Mutta ei tuota
tullut nyt suoraan menneeksi. Mieliala se lie painanut taas kävelylle,
ja niin oli hän joutunut tapansa mukaan kiertelemään pitkin tehtaan
monia pölyisiä pihoja.

Ja poutaa, hiostavaa tyyntä poutaa kesti yhä. Ilma oli tehdasalueille
ominaisen kuivan tunnun tympäisemä, tunnun, jota painosti se koneiden
ja työn ja etempänä raatavan kosken ainainen raskas, kuin salainen
jymy. Vastaan tuli Antti Närhi. Se yritti puhua, valitteli taaskin
perheensä oloja, vaimonsa sairautta, ja jatkoi:

"Ja olotkin tässä kun ovat vielä näin kireät... Kun onnistuisi edes
jonnekin muualle työhön siirtymään, mutta et sitä niin vaan heltiä."

Ja ikäänkuin Juhon perheetöntä oloa kaihoillen hän lisäsi:

"Sinulla tuota, Juho, on toki siinä suhteessa helpompi olo."

"Ka", tapaili Juho.

Mutta äkkiä valtasi taas mielenmasennus. Taas muistui mieleen koko oman
elämän salainen taakka, ja sitä taskussa olevaa hirttonuoraansa
tarkoittaen hän silloin puheli:

"Mitäpä tässä surisikaan... Minulla on jo pitkä passi taskussa...
Ikuinen matkapassi, tarkoitan."

Mutta ei Närhi ymmärtänyt. Jostain tavallisesta passista hän luuli
Juhon puhuvan. He erosivat. Juho jatkoi kiertelyänsä.

Niin saapui hän eräälle pihalle. Pari-kolmekymmentä miestä hinasi siinä
jotain jykevälle puualustalle asetettua raskasta rautaista konetta
pitkin pihaa. Kai ne sitä laivarantaan aikoivat. Pari miestä autteli
rautakangilla takaapäin, mutta koko muu joukko nyhti nuorasta. Selät
ojossa ne kiskoivat, heittäytyen aina koko miesjoukko säännöllisessä,
harvassa tahdissa kuin ryntäillensä olan yli juoksevien vetonuorien
varaan. Kaiken tahdiksi kuului vain kuolettavan yksitoikkoinen huutelu:

"Hii-jop!... Hiiii-op!"

Ja samaa loppumattomiin. Hiostavaa hellettä vain, tuota
hiioppi-huudahtelun ainaista jonotusta ja tahdissa vetonuorien varassa
nyökkyvä iso miesjoukko, kuten joku tehtaan konemainen, kuollut
työvoima. Juho Kokko istahti pihan perälle isolle harkolle ja kiintyi
ajatuksettomana katsomaan menoa.

       *       *       *       *       *

"Ka... Juho!" tervehti häntä äkkiä siihen vartavasten satuttautunut
Viki Nykäri, istahti luo ja alkoi ne ainaiset urkkimisjuttelemisensa.
Hän koki päästä perille niistä otaksutuista Juhon rikostovereista.
Taitavasti, kavalasti, hyvin kaukaa hän alkoi johtaa puhetta asiaa
kohti. Lakosta, sosialismista, kurjuudesta, kaikesta hän otti aihetta.

"Rikkureita... Työläisten vihollisia!" ynseili hän Juholle niitä
kuormaa hinaavia miehiä halveksuen, ihan raapaisi päätänsä ja vannoi
noille rikkureille vihastuneena:

"Ihan tässä veri päässä kiehahtaa!"

Ja sitä mukaa hän johti asiaa edelleen, ja Juho luotti häneen kuten
kaikkiin, ehkäpä enemmänkin kuin moneen muuhun. Kaikessahan tuntui
lakon kuoleman oireet. Niitä oireita se oli tuokin hinaava, hikinen
miesjoukko.

"Ei... Ei onnistu mikään!" kaihoili Juho sitä ajatellessaan, ja mieli
ihan haikeana hän yhäkin kaihoisammalla äänellä lisäili:

"Kaikki kuolee... Lakkokin ja kaikki kuolee... Ei... ei mikään
onnistu."

Lentävä naakkaparvi vaakutti. Kuului taas se kuolettava "hii-jop", ja
ihan kuin suruissaan jatkoi Nykäri:

"Mitä tehdä... Joukossamme ei ole vielä yksimielisyyttä... Ilmestyy
aina petturi, ja ne ne tekevät hallaa."

Ja samaa tovi, toinen. Taas Juho haikaili kuin itsekseen toistellen:

"Kuolee... Lakkokin, kaikki lakastuu ja kuolee."

Miten haikealta hänen äänensäkin kuului! Mutta Nykäri vannoi nyt äkkiä,
rutosti ja hyvin jyrkästi:

"Ei... Meissä ei ole voimaa... Horjumme vain ja petämme toisiamme!"

"Taitaa", epäili Juho hajamielisenä, sai ajatuksesta kiinni ja puheli:

"Mutta mitäpä siitä. Me olemme jo vanhat ja väsyneet, mutta meidän
jälkeemme kasvavat uudet miehet ja ne voittavat."

Tuntui kuin hänen väsynyt äänensä olisi yritellyt virota. Mutta ei se
onnistunut. Oitis jatkoi hän taas entiseen masentuneeseen tapaansa:

"Se tää vanha... Joutaa jo hävitä. Ei sitä kukaan sure."

Ja taas hän kuin tavallaan kaihoillen lisäsi: "Se tää vanha sysätään
vain koskenkuohuihin ruhjoutumaan niinkuin jokin hylyksi joutunut vanha
proomu tai lotja."

Nykäri ihan kuin sykähti sitä kuullessansa. Kuin surullisena jatkoi
Juho:

"Niinhän se meni sekin lotja, jossa tää murhattu Uski-vainaja hukkui."

"Hukkui!... No ann' hukkua!" tekeytyi Nykäri ynseäksi koko asialle, ja
Juho jatkoi, puheli kuin surullisena:

"Minä jo silloin Uski-vainajallekin siitä proomun vivusta ja niistä
puurissojen lotisemisesta sanoin, että ei se kestä tääkään
yhteiskunta... kun se kerran lotisee nivelistään niinkuin ne vivun
rissat... ja että siinä voi väkeväkin silloin sortua mukana...
yhteiskunnan sortuessa. Ja vaikka Uski-vainaja ei sitä silloin ottanut
uskoakseen, niin jopahan ihan lähipäivinä hänellekin niin kävi."

Omituista avautumista! Nykäristä tuntui, kuin hän äkkiä olisi saanut
oven avatuksi Juhon sielun sisimpiin. Hänen tarvitsi nyt vain kurkistaa
sinne, saadakseen tiedon rikostovereista. Siinä mielessä hän äkkiä,
kuin ei muka olisi Juhon äskeisestä puheesta mitään välittänyt, vannoi
vihastuneena:

"Mutta se on saakeli!"

Ja oitis hän jatkoi:

"Ne nää petturit!.,. Ei ole enää montakaan, johon voisi täydellisesti
luottaa!"

Hän ihan raivostui ja huusi:

"Jukolauta, ei ole!"

Ja ennenkuin Juho ehti mitään ajatella, uhitteli hän kuin kiihtynyt,
raivostunutkin:

"Vai onko?... Sano kuka on, johon voi vaikka miten ja vaikka miten
salaisessa asiassa luottaa! Jukolauta, sano kuka on!"

Ja Juho aikoi häntä oikaista. Hän yritti puolustaa syyttömiä, luetella
nimiä, joihin voi luottaa.

"On niitä toki", yritteli hän ja tapaili:

"On esimerkiksi... Jos nyt luettelen, niin..."

Mutta Nykärin pahaksi onneksi saapui juuri silloin se kalkkiproomun ohi
toisten kanssa kulkiessaan hanuria soitellut nuori mies Aapo Pusa. Sen
tulo keskeytti Juhon ilmoittelun jo ennen alkuunpääsyä.

"Hei, Juho! Hih!" tervehti Aapo. Näytti olevan hieman juovuksissa,
vaikka ei tosin piloille asti. Oitis hän ryhtyi härnäämään niitä
hinaavia miehiä. Rikkureiksi hän niitä soimasi, kuten silloin niitäkin
kalkkilastin purkajia. Hän hihkui eräälle niistä:

"Lamperi!.,. Hoi, Lamperi!"

"Paholainen!" kirosi Lamberg jo vastaan, mutta Aapo Pusa vain yltyi,
ihan ilkkui:

"Myöks sä hernerokkas ja?... Kun sä ensin esikoisuutes hernerokasta
möit... Myöks sä?... Vai?" tenäsi hän.

Miesjoukko ryhtyi hänen kanssansa kinaamaan. Haukuttiin molemmin
puolin. Kuului uhkailuja, kirouksia.

Mutta Juho Kokko poistui ääneti, mennäkseen Annan luo. Mennessään hän
vieläkin siinä yksikseen, mieli haikeana, yhä toistellen kaihoili:

"Kuolee... kuolee... Kaikki... kaikki... Lakko ja kaikki kuolee kerran
pois."

Laivarannassa huusi laivan pilli kimakasti. Ihan sen huuto leikkasi
kuivaa poutaa.

Mutta Nykäri oli tyytyväinen. Ensi kerralla Juhon tavatessaan uskoi hän
pääsevänsä jo kaiken perille ja voivansa vangita niin Juhon kuin kaikki
toisetkin.

       *       *       *       *       *

Kotona se Anna oli, ja kaikki sen huoneessa oli vielä ennallaan.
Työssään puuhaili kuten ennen, ja pöydällä oli vaasissa tuoreita,
kukkivia oksia.

"Poikkesin tässä", puheli Juho istahtaessaan tervehdykseksi. Niistä
oksista hän sitten jatkoi:

"Meilläkin siinä aikoinaan... Se vaimo-vainaja tykkäsi pitää kesäisin
aina oksia tai joitain ruohoja pöydällä... niinkuin kukkien asemasta."

Mutta siinä loppui häneltä puhe. Vanhan kotielämän muisto hiipi tuosta
puheesta mieleen, ja hän painui taas omiin synkkiin ajatuksiinsa. Taas
hän muisti senkin, että Anna jo päivän parin päästä on poissa.

"Mutta mitäpä niistä. Ne vanhat muistot siinä vain...", koki hän
kääntää äkkiä puhetta niistä pois. Anna huomasi hänen mielialansa
raskauden ja siinä työnsä lomassa jollain lailla sovitellakseen
tapaili:

"No, Juho... Mitä sinä nyt taas... Suret ja..."

Mutta ei se Juhon mielestä nyt se vanha muisto lähtenyt. Kuin itsekseen
puhellen hän siinä kumarassansa Annalle vastaukseksi hapuili:

"Ei erin mitään... Tulin vain muistelleeksi vanhoja oloja... Taisin
olla silloin kahdeksanvuotias poika..."

Hän muisti ne ajat nykyään niin elävästi. Hän jatkoi kuin
vaivalloisesti:

"Siitä meidän mökin ohi ajoi silloin talvella joka päivä Simo Tujuri,
ja minä kuuntelin tuvan pienestä jäätyneestä ikkunasta, miten sen
hevosen kulkunen pakkasessa kirkkaasti soi ja aina sitä mukaa heikkeni,
kuin ajaja metsään loittoni... Kunnes lopulta lakkasi."

Anna huokasi hiljaa.

"Niin se kai jokainen muisto yleensäkin lakannee", lisäsi Juho. Anna ei
tiennyt mitä sanoa. Joku tavaton sääli alkoi hänessä taas herätä. Hän
syventyi työhönsä.

Ja taas koki Juho, puheli:

"Arvelin ennen siitä poika-vainajastakin, että jos tuo hänestä tulisi
aikanaan joku... vaikka soittaja-musikantti... Kun ei itselleni kohtalo
sitä suonut... Mutta niin tuo sekin toivo raukesi ja lakkasi kuin se
loittonevan kulkusen kirkas sointi pakkasessa."

Niin, siellä ne olivat ne hiljaiset, salaiset toiveet ja unelmat. Ja
niistä lapsuusajan talvisista kulkusista olivat ne läpi koko elämän
jatkuneet. Alkoi ihan vaitiolo. Avonaisesta akkunasta tuulahteli
kesäisen tehdaselämän tuntu. Joukko miehiä näkyi loitompana
saharannassa läjäävän uitetuita pölkkyjä isoksi hirsivuoreksi. Niin ne
miehet kiipeilivät ja puuhailivat sen hirsivuoren rinteellä kuin
mitkäkin pikku otukset päivänpaahtaman kesäisen vuoren rinteellä.
Kaikkialle niitä työhön saatuja jo riittikin. Ihan se sekin kaikki
masensi mieltä muun lisänä.

       *       *       *       *       *

Ei Annakaan siinä nyt voinut eikä ehtinytkään puhua. Hän ikäänkuin
mietti jotain ratkaisevaa. Lopulta hän, silitettävää vaatetta siinä
kääntäessään, toki yritti tapansa mukaan, virkkoi:

"Niin, Juho..."

Ja siitä alkoi nyt hiljaa johtua uusi asia, uusi puhe.

"Ka", yritteli Juho ja kuin äskeisestä mietteestään eroon päästäkseen
tapaili: "Sitä minä vain tässä..." Mutta ei. Toiseen asiaan hän meni.
Kai se mielenmasennus siihen johti. Hän puheli:

"Tiupan Maija se siinä kun soimasi... Alkoi pistellä sillä, että minä
en ole enää uskovaisia."

Mutta Anna kävi aivan kuin ynseäksi moiselle ja sillä sävyllä äänteli:

"No... Anna sen olla... Koko asian." Ja työtään jatkaen hän edelleen
puheli: "Olleita ja menneitä ne, Juho, meille jo ovat... Ne taivaat ja
jumalat!"

Se oli hänen uusi, terve uskonsa. Työssään yhä puuhaten hän jatkoi ihan
ynseästi: "Jumalat meille, köyhille!... Ovathan vain olleet siinä tähän
asti muun murheen lisänä mieltä rasittamassa ja imemässä pappien
palkoilla viimeisiäkin."

Tiesi hän, että Juho ajatteli aivan samaa. Oli se aikoinaan, ennen
näitä surujansa, siitä hänelle puhunutkin. Hän lisäsi:

"Menneentalvisia lumia ne jumalat ja taivaat meille jo ovat... Elä
viitsi niitä siis enää ruveta luudallakaan pois lakaisemaan... Kun
niitä kerran ei ole."

Ja niin edelleen. Hän puuhasi taas kahvit, sai Juhon ottamaan ne
parikymmentä markkaa, jotka oli velkaa Tiupalle ruuasta ja siitä
ullakkokomerosta, ja siinä puuhassaan jatkoi:

"Isä-vainajakin siinä kertoi... Oli ahertanut ja rehkinyt pappilan
torpparina, niinkuin jo ties-herra miten moni isänisä ennen häntä,
mutta tähänpähän tuo on Jumala palkaksi auttanut... Häädettynä kuuluu
saaneen isäkin torpastaan lähteä."

       *       *       *       *       *

Kahvi oli jo valmista. Anna ihan keskeytti työnsä ja istahti Juhon
seurana juomaan.

Ja siinä nyt istuessa hän äkkiä, miten lie ollutkaan, alkoi taas sääliä
Juhoa, ja se hiljainen vanha ystävyys heräsi. Posket ikäänkuin
helteestä hieman punehtuneina hän silloin äkkiä puheli:

"Kuulehan, Juho... Mitenkähän olisi... Jos sinä nimittäin tulisit minun
kanssani yhtä matkaa Ameriikkaan!"

Ja ennenkuin Juho ehti mitään arvella, jatkoi hän:

"Minulla on jo koossa osa matkarahoja, ja loput saan velaksi kahdelta
tutulta kaupunkilaistytöltä... Niin että riittää sinullekin."

Oli kuin olisi Juhoon alkanut silloin hiljaa virrata jotain raikasta
valoa. Ei se tosin ollut aamuvaloa. Iltavaloa se oli, mutta se oli toki
vilpoisaa, kuten aina kuuman päivän jälkeen illan tullessa. Hän istui,
katse lattiassa, voiden tuskin ajatella.

"Niin, Juho!... Tule vain pois!" päätti Anna nyt jo varmasti.

Istuttiin. Puheltiin tovi, toinen. Juhosta alkoi tuntua olo
helpommalta. Ennallansa siinä istuksien kumarassa, katse maassa, hän
nyt äkkiä johtui muistelemaan jotain vanhaa, puhellen:

"Se taisi olla juuri tähän aikaan kesällä toissa vuonna...
Oltiin silloin valssin uunia korjattaessa muutamia päiviä maalla
vaimo-vainajan sukulaisten mökillä."

Anna jo puuhaili työssään. Juho jatkoi:

"Tuntui niin hyvältä, kun sai iltasella kylvettyään istahtaa saunan luo
viherjyyteen... Ihan se illan raikkaus paistoi mieleen ja teki mieli
himoita itselleen pientä pihlajamajaa, jossa olisi aina niin tuoreet
lehdet."

Mikä unelma, mikä vilvastuvan kesäisen illan tuore rauha! Halki elämän,
aina kotimökiltä pois jouduttua, oli tuo samainen asia, nuo tuoreet
pihlajan lehdet, ollut hänellä unelmana tehtaan ainaisissa pölyissä ja
hajuissa. Nyt se muistelo veti taas mieltä maahan. Kuin alakuloiseksi
painuen, kumarassa ja katse lattiassa, aikoi hän jatkaa, puhellen:

"Sitä et, ihminen, kaikistellen voi hillitä mieltäsi..."

"Hiiii-jop!" kuului silloin huuto sieltä hirsivuorelta, Joukko hirsiä
oli jotenkin irtaantunut vuorestansa ja vieri ruminalla sen rinnettä
alas, ja miehet huusivat varoitushuutoansa siinä alla oleville.

Ameriikkaan-lähtö oli kuitenkin ilman sen enempiä päätöksiä tullut
Juholle jo ihan päätetyksi asiaksi.

Mutta Nykärikin puuhasi, puuhasi yhä hartaammin ja toiveikkaampana kuin
koskaan ennen.



XI


Tehtaan pienehkö, punaiseksi maalattu saha oli joen lahdelman perukassa
viheriöivien koivujen varjossa. Sen keskikokoinen rautainen savutorvi
purki harvahkoa, harmaata savua tyyneen, poutaiseen ilmaan. Sisällä ja
ulkona aherteli hikinen väki, sekaisin miehiä ja helteisiä
vaimoja, huivi myssyksi päähän sidottuna. Niin ne olivat kuivasta
sahajauhotomusta valkeat kuin mitkäkin myllärit myllyssä, ja sahan
poutaisella pihalla laskivat pikkupojat korkean sahajauholäjän
rinteeltä "ruukkia", heittäytyen häränpyllyä läjän päältä pehmeää
rinnettä myöten alas.

Oli työn tuntua ilmassa. Sirkkelisaha puri kuivia rimoja poikki,
huutaen aivan kuin pirun riivaama, ja valmiita lautoja, rimoja ja jos
mitä kantavat vaimot vaelsivat vaellustansa kuin elävät koneet.

       *       *       *       *       *

Nyt oli siellä sahalla se nuori mies Aapo Pusa. Tapansa mukaan oli hän
kinannut näiden työhön ryhtyneiden kanssa, härnännyt ja solvaillut
niitä. Kina oli paraassa käynnissä, kun saapui Juho Kokko ja kohta
senjälkeen alati hänen kintereillänsä pysyttelevä Viki Nykäri.

"Retkua sinä vain!... Ihan joutavaa retuat ja retkuat, kuotus!" riiteli
Aapo Pusalle hänen loukkaamansa leskivaimo Leena. Aapo Pusa ihan
kiivastui:

"Suus kiinni!" huusi hän ynseästi sirkkelisahan korviasärkevän melun
seasta. Mutta toiset vaimot ja miehetkin tarrasivat Leenan avuksi. Ihan
jo uhkailivat Aapoa. Tämä raivostui:

"Jukolavita!" vannoi hän, silmät vihasta kiiluvina, ja uhitteli:

"Jos rimalla vetäisen, saakelivie, ketä päähän, niin ei töräjä enää,
eikä tovereitaan petä!... Häh, Juho Kokko?" hihkaisi hän Juhonkin
puoleen ihan umpimähkään. Juho alkoi häntä asetella, puheli:

"Ka eipä tässä..."

Ja sanat saatuansa hän koki puhella:

"Ei tuo sinultakaan, Aapo, nyt erin viisaasti ole... Kun vielä näin
julkisella paikalla."

Ja hetkisen kuluttua hän vielä lisäsi:

"Ei sitä nyt ihan rimalla jo... Ei tässä niin suurta asiaa ole."

Ja miten olikaan, niin Aapo Pusa alkoi talttua. Leenakin oli masentunut
ja koki selitellä, valitellen:

"Minullakin siinä kun on neljä pientä lasta, eikä isää apuna, niin
millähän tässä elät ja ikäsi lakossa pysyt."

Hän ihan kuivasi silmäkulmastansa siihen kihahtaneen kyyneleen.
Sirkkelisaha repäisi riinatukun poikki ihan helvetillisellä
riemuhuudolla.

"Se repii... Se repii... Elämä repii meitä... niinkuin tuo sirkkelin
terä", puheli Juho siitä kaihoillen. Kuin masennustansa peittääkseen
ynseili Aapo Pusa jotain umpimähkäistä, heittäytyi rennoksi ja kuin
uhkamielisesti hoilasi:

"Kun ma lähdin äidin luota, olin poika pieni."

Mutta nyt sai Aapo Pusa apuväkeä. Tuli muutamia hänen nuoria
tovereitansa, ja yksissä voimin he alkoivat uudelleen härnätä ja
uhitella. Toiset kiivastuivat. Joku haki poliisia. Se saapui. Olikin
osunut siihen ihan sahan pihalle.

"Pois!... Pois täältä kaikki asiattomat!" käski se kuivasti. Täytyi
totella. Nuoret miehet poistuivat uhittelevina. Aapo Pusa hoilasi
poistuessaan rennosti äskeiseen lauluunsa lopun:

    "Ja äidiltä ma perinnöksi
    sain vain mierontieni."

"Ja tekin siinä... Lähtekää pois!" käski poliisi Juhoa ja Nykäriä. Ei
hänkään tiennyt mikä mies Nykäri oli. Molemmat poistuivat. Sahan
pihalle he istahtivat. Juho kertoi siinä, että tämä äskeinen poliisi
oli vielä lakon alussa ollut työläinen ja innokas lakkolainen. Oli
sitten luopunut ja nyt päässyt poliisiksi.

Ja oitis alkoi silloin Nykäri urkkimisensa. Hän sadatteli:

"Näet... Nyt sen näet, että ei ole varmasti luotettavaa", hän ihan jo
uhitteli ja jatkoi:

"Juudas Iskariootteja on."

Juho vaikeni, mietiksi. Nykäri jatkoi:

"Mutta miten kävi Juudas Iskariootille?... Häh?"

Ja itse hän vastasi voitokkaasti, ihan ilkkuen:

"Hän hirtti itsensä."

Mutta Juho Kokko painui silloin syvään kumaraan. Se "hirtti"-sana puhui
taas hänen taskunsa salaisuudesta. Ameriikkaan-lähtö, kaikki unohtui
kuin salaman iskusta. Hän synkistyi.

Mutta ennallaan jatkoi Nykäri, koki urkkia ketä Juho pitää ihan
varmasti luotettavana, koki härnätä hänet se ilmoittamaan.

"Häh, Juho?" hän aivan ilkkui voitokkaana.

"Ka", tapaili Juho ja koki jatkaa:

"Tulin tässä vain arvelleeksi, että... Satuin kerran synkkää
teatteri-näytöstä katsellessani sitä samaa arvelemaan."

Hänen oli ihan vaikea puhua. Hän lopetti:

"Työväen elämää siinä kun kuvattiin, niin tulin arvelleeksi jo silloin,
että me työläiset täällä tehtaalla näyttelemme paljon syvempää
teatteria joka päivä... Vaikka eivät sitä rikkaat kykene näkemään."

Nykärikin silloin vaikeni ja mietiksi jotain. Se sirkkelisaha vain
huuti sitä ainaista, repivää, pirullisen riemuisaa huutoansa, ja
pikkupojat laskea tupsauttelivat hilpeinä "mukkejansa" sahajauholäjältä
alas. Juho Kokon piippu oli sammunut. Kuin elottomana istuksien koki
hän sitä kuitenkin pysytellä suupielessä, ja hänen silmäkulmiinsa
näyttivät vetäytyvän tavallista kuivemmat ja terävämmät rypyt.

       *       *       *       *       *

Mutta oli sen Viki Nykärin onnistunut sittenkin härnätä Juho
luettelemaan kutka ovat aivan luotettavia. Ei Juho sitä tehnyt
salaisuutena. Yhtä hyvin hän sen olisi ilmoittanut, jos kuka hyvänsä
olisi suoraan kysynyt.

Mutta Nykärin härnäilyjen johdosta oli hän ihan noiden parhaiden,
uskotuimpien mainetta puolustaakseen maininnut joitakuita nimiä.
Varsinkin oli hän kehaissut Simo Pelliä.

Ja siinä tuntuikin Nykärille nyt olevan lopullinen selkeys tarjolla.
Simo Pelli oli näet sairastunut juuri tuona murhayönä. Ei voi olla
muulla tavoin kuin niin, että hän on tekeytynyt sairaaksi, päästäkseen
näyttäytymästä kenellekään. Ehkäpä myös peitteli sillä jotain, ehkä
haavojansa, ehkä muuta. Asian salaiset rihmat alkoivat Nykärille nyt
kerrassaan selvitä.

Mutta ei hän eikä kukaan muukaan, paitsi Annaa, tiennyt vielä mitään
Juhon aiotusta Ameriikkaan-lähdöstä. Passia varten tarvittavat paperit
oli jo saatu. Poliisin taholtahan ei oltu huomattu ilmoittaa estettä,
ja niiden paperien antajat eivät tienneet Juhoon kohdistuvista
epäluuloista mitään.

       *       *       *       *       *

On taas päivä, poutainen kuten ennenkin.

Huomenna, viimeistään ylihuomenna, piti Juholle saapua passi. Annan oli
määrä lähteä jo huomisaamuna. Hänen piti matkalla poiketa jonkun
sukulaisen luo, ja he sopivat niin, että tapaavat toisensa Hangossa
laivan lähtiessä.

Ja nyt valmisteli Anna lähtöänsä. Pesulaitoksensa hän oli myönyt
toiselle kaikkine pesuinensa. Nyt hän jokirannassa huuhtoi itse
viimeisiä pesuja, jättääksensä ne iltasella uudelle omistajalle. Juho
puuhaili siinä hänen apunansa.

Oli keskipäivä. Joen toisella rannalla lahdelman pohjassa kävi taas se
saha. Kuului taas sen terien repivä huuto. Savutorvesta noussut savu
oli laajentunut pilveksi, joka tyynessä poudassa pysytteli lahdelman
yllä, peittäen sen harmahtavaan varjoon. Siinä varjossa, tuon läheisen
pilven alla, sauvoi veneessä kaksi miestä tukkeja sauvoimilla rantaa
kohti sysien ja uitellen.

"Niin, Juho", puheli Anna siinä. Niitä matkarahojahan heillä ei ollut
liiaksi, mutta kuitenkin siksi paljon, että voivat perille päästä.

"Tottapahan sitten sieltä taas", jatkoi hän kuin mieli hieman
masentuneena, puhellen:

"On sinne moni muukin tullut, omaisuutena ainoastaan käsivarret... Ja
se omaisuus tuo liekin ainoa, joka ei konkurssia tee."

Ja Juhokin oli nyt aivan kuin virkistynyt. Hän puheli taas jo,
yritteli, lakko- ja muista yhteisistä asioista. Istuksi, näkyi
vuoleksivan jotain ja puhelun jatkona siinä arveli:

"Mutta ne kun ovat nämä yhteiskunnalliset olot epäterveet kerran, niin
sitä sairastuvat ihmisetkin... Epäterveellisessä huoneessa ei kukaan
asujistakaan voi terveenä elää... Ei rikas ei köyhä."

       *       *       *       *       *

Mutta miten olikaan, tuntui Annasta nyt tältä jokirannalta lähteminen
hieman raskaalta. Täällä oli hän pikku tyttösenä kesäpäivin toisten
kanssa leikkinyt. Täällä oli hän sittemmin toisten tyttöjen kanssa
usein kesäilloin katsonut auringonlaskua. Täällä oli hän vanhempiensa
ja Juhon perheen kanssa aikoinaan monet kahvit juonut, ja nyt viime
aikoina hän oli täällä monet pyykit pessyt. Kaikki oli täällä kuin
omaa. Kaikkeen liittyi muistoja. Ja nyt hän tiesi täältä lähtevänsä
viimeistä kertaa, ainiaaksi.

Omituista. Hänen mielensä alkoi kuin masentua. Vaatteet olivat jo
vasussa valmiina. Oli lähdettävä.

Ja silloin teki mieli pakostakin jotain puhua. Hän yritteli:

"Niin, Juho..."

Mutta siinä hän pysähtyi. Mitäpä puhua! Joku katkeruuden tunne alkoi
valtailla mieltä. Ei se puhuen paraneisi.

"No... Mitäpä niistä!" lopettikin hän äkkiä, huokasi hiljaa ja tarttuen
vaatevasun toiseen korvaan pyysi Juhoa: "Niin, jos sitten, Juho..."
Juho tarttui toiseen vasun korvaan, ja he poistuivat vasua kantaen,
poistuivat ainiaaksi rannalta, joka oli molemmille rakas.

       *       *       *       *       *

Ja nyt oli jo ilta, Annan viimeinen ilta tehtaalla. Hän kokoili
viimeisiä pikku tavaroitansa matkakodin. Huone oli jo tyhjä. Olihan
vain penkki, tuoli ja tyhjä pöytä, ne ostajalle jäävät vähät. Tiupan
Maija siinä autteli Annaa ja puheli. Niitä omia olojansa hän siinä
huokaili:

"Niin se on... Niin se on meidän elämämme", hän siinä jotain avuksi
puuhatessansa päivitteli ja jatkoi:

"Mutta kun sitä ikäsi tehtaalla elät, niin sitä myös tehdaselämän
tunnet."

Ja samaa pitkältä. Joku saarnaaja oli käynyt heillä ja kokenut puhua ja
käännyttää. Siitä hän nyt puheli:

"Taivaat ja autuudet sanoi olevan tallelle pantuina, kun vain uskoo."

Anna huokasi. Hänkin muisti jotain. Ihan kuin katkerana hän nyt
vuorostaan siinä lisäili:

"Lupaavat!... Vähänkö ovat ennen luvanneet!"

Ja ihan luonnollisena poven äänenä häneltä tuli jatkoksi katkera:

"Taivaan kyllä lupaavat, kun vain saavat itse isot puustellit ja muut
virkatalot ja maat ja mannut täällä maailmassa pitää!"

Oli tulla hiljaisuus. Molemmat tunsivat jotain samaa.

"Mutta mitäpä ne puhuen paranevat", huokasi Anna taaskin lopuksi ja
jatkoi omia puuhiansa.

       *       *       *       *       *

Niin tuli ilta. Tiupan Maija oli jo lähtenyt. Anna oli yksin, istui
avonaisen akkunan ääressä ja katsoi.

Ja siellä se oli tehdas iloinensa, suruinensa. Siellä oli kulunut hänen
elämänsä paras osa. Aurinko laski. Läheisessä metsässä, siinä
pesurannan lehdossa, pitivät nuoret iloa. Sinne ne aina kesäilloin
kokoontuivat. Kuului hanurin soittoakin sieltä. Siellä sitä oli hänkin
vähät ilonsa iloinnut jos myöskin salaisia surujansa surrut.

Niin istui hän kauan. Ei hän tajunnut, miksi mieli nyt väsyi. Huone oli
tyhjä. Se paljas penkki vain ja tyhjä pöytä. Koko elämässä tuntui
olevan jotain sanomattoman autiota ja kaihoisaa.

Ja niin hän raukesi. Hän kallistui penkille pitkäksensä, painoi siihen
kasvonsa ja itki, itki yksin kauan ja katkerasti, kasvot paljasta
puupenkkiä vasten ja tähänastisesta elämästä jälellä ainoastaan tämä jo
puoliautio ja vieraalle jätetty huone.



XII


Nyt oli Anna jo poissa. Juho oli saanut illalla passinsa, ja tänään
tuossa puolenpäivän tienoissa oli hänen määrä lähteä.

Lientyi sateiseksi. Tämä olikin ensimäinen sadepäivä kohtuuttoman
pitkien poutien jälkeen. Hän oli juur'ikään herännyt siellä Tiupan
ullakkokomerossa. Taivas oli jo yleensä harmaassa pilvessä. Hän oli jo
pukeutunut, istui kyykkysillään komeron nurkassa lattialla ja taas
soitteli huiluansa.

Sillä vastaisessa nurkassa, jonkun paperirepaleen takaa pilkistellen,
elehteli pieni hiiri. Sille hän soitteli, pitäen sitä visusti silmällä.
Hän oli sitä jo useita päiviä vaalinut, asetellut sille leivänmuruja
sinne nurkkaan ja sen paperirepaleen suojaksi piilottelua varten.

Taivas yhä lientyi. Hän nousi, pisti huilun poveensa. Nyt hän oli
matkavalmis. Ei hänellä mitään muuta matkalle otettavaa tavaraa
ollut. Ääneti hän laskeutui alas ja lähti viimeiselle kävelyllensä
tehtaalle.

       *       *       *       *       *

Viki Nykärin tutkimukset saivat nyt uuden käänteen. Kun hän oli mennyt
sitä Juhon mainitsemaa sairastelevaa Simo Pelliä tutkimaan, olikin se
tuntenut hänet. Oli toisella paikkakunnalla viime kesänä osunut olemaan
ihan todistajana asiassa, jonka oli juuri tämä Viki Nykäri ilmi
penkonut. Hän arvasi oitis millä asioilla Nykäri oli.

Ja niinpä Nykäri nyt, kerta ilmitultuansa, päätti kiirehtiä. Karkuun ne
muutoin nyt lähtisivät. Lisäksi oli hän vastikään saanut tiedon siitä,
että Juho on saanut passin. Sehän oli lopullinen todistus Juhon
syyllisyydestä. Tänä aamuna hän oli antanut vangitsemismääräyksen, ja
nyt olivat poliisit jo hakemassa Juhoa Tiupan asunnosta.

Mutta Juho oli juuri paraiksi ehtinyt poistua. Poliisit lähtivät häntä
haeskelemaan tehtaalta, mutta ei häntä löytynyt mistään. Luulivat hänen
jo paenneen salaa.

Mutta iltapuolella Juho palasi, mitään pahaa aavistamatta. Tiupan
tuvassa oli vähän salaperäistä. Eivät he olisi voineet Juhosta
semmoista uskoa. Tieto oli levinnyt jo yli tehtaan, ja kaikkialla oli
puhetta, arvelua ja kuiskutusta. Olihan Juho vanhimpia tehtaalaisia ja
yksi tehtaalaisten merkkimiehiä.

Juho istahti. Vasta nyt hän varustautui ilmoittamaan siitä
Ameriikkaan-menostansakin. Se oli hänelle kuin jäähyväisten hetki.

Ja silloin hän alkoi taas herkkyä ja heltyä. Tuntui vaikealta alkaa
tämä jäähyväisjuttelu. Erota tehtaalta, jossa oli ikänsä elänyt, oli
kuin erota osasta omaa elämäänsä. Koko muu maailma oli hänelle nyt
aivan outo ja vieras. Täällä oli se kaikki, mitä hänellä maailmassa
oli.

Niin istui hän kauan, puheen alkuun pääsemättä, tupakoi kumarassa,
alkoi jo hiljaa synkistyä. Ei hän huomannut edes Tiupan joukon
omituista oloa ja mielialaa: ei sitä,, miten ne ihan kuin kuiskaillen
elivät. Sen hänen asiansa takia ne nyt niin tekivät Lapsetkin.
Poliisien lähdettyä olivat nekin ihan kuin nurkissa supatelleet.

Lopulta kuitenkin Juho jo siinä yritteli puhua, mutta siitä tulikin
aiotuiden jäähyväissanojen sijasta ihan toista.

"Ne ovat nämä ihmisen mielialat", hän siinä kuin itsekseen kokien
alkoi, ja lopetteli:

"... ne ovat niinkuin mitäkin levottomia ja arkoja muuttolintuja... Et
niitä sido etkä itse aloillaan pitele."

Siinä häneltä loppui kaikki. Mieli tuntui herkähtävän taas joihinkin
omiin kuviinsa ja näkyihinsä, jotka kuumoittivat tämän arkielämän
harmaudesta.

Taas syntyi äänettömyys.

Ja ulkona samaa harmaata. Lientyi vain lientymistään. Ei satanut,
mutta kaikki alkoi peittyä mitä sakeimpaan harmaaseen sumuun, ja
kosteutta ja vettä tihkui kaikkialta. Juhon synkeys lisäsi Tiupan väen
vaiteliaisuutta. Kai se sitä asiaansa suree, arvelivat he. Alkoi jo
sääli valtailla hiljaa mieltä. Teki mieli puhua joku sana, ehkäpä
varoittaa, että poliisit ovat jo kintereillä.

Oma asiansa sitten, pakeneeko vai ei.

       *       *       *       *       *

Lopulta sitten alkoikin Tiuppa itse puhua. Juuri kun Juho varustautui
vihdoinkin alkamaan, rupesi pienin lapsista itkemään jonkun vahinkonsa
johdosta. Tiuppa nosti sen käsivarrellensa, viihdytteli sitä, ja lapsen
tyynnyttyä puheli nyt Juholle:

"Poliisit ne tässä kun kävivät... Arvelin sinulle siitä ilmoittaa."

Juho ei näyttänyt erin kuulevankaan. Tiuppa selvensi silloin:

"Sinua tapailivat... kuuluvat epäilevän sen Uskin murhan suhteen..."

Juho katsoi häntä silmiin kuin älytön, pelästynyt. Tuskin hän tajusi
mitään selvästi.

"Se täällä kuleksinut Nykäri kuuluu oikeastaan olleenkin salapoliisi...
Oli ollut salaa urkkimassa", jatkoi Tiuppa.

Ja nyt selvisi jo Juholle kaikki hiljaa. Hän painui ihan kuin kokoon,
tupakoi sanaakaan virkkamatta. Tiupan väen valtasi sääli ja osanotto.
Siinä puuhaillessaan koki nyt Maijakin sovitteluksi puhella:

"Tokko tuossa lie perää... Vähänkös ne poliisitkin erehtyvät."

Ei ääntä Juholta. Tiuppa koki nyt, puheli:

"Eihän me tässä... Maijan kanssa... olla sitä alunpitäinkään uskottu."

Ja taas äänettömyys. Joku lapsista yritteli hiljaa itkeä, mutta äiti
ehkäisi sen oitis.

Mutta viimein Juho nousi, teki lähtöä ja tapaillen sanoja puheli:

"Ka... Mitäpä sille, Tiuppa." Hän painoi lakin päähänsä ja jatkoi kuin
vaivalloisesti:

"Tottapahan sitten, kun ollaan jo etäällä, asia selvenee ja... vaikka
sinäkin Tiuppa silloin minun puolestani todistaisit." Sanat olivat
loppua. Hän koki: "Niin... Todistaisit minusta... Elä todista parempaa
eläkä pahempaa... vaan ainoastaan niin kuin asia on..."

Hänen kasvojensa kaikki piirteet tuntuivat kuivuvan ja kutistuvan.
Kaikki sanat olivat nyt kalliita. Ei tahtonut mitään löytää.

"Ka", yritteli Tiuppa, mutta ei sen pitemmälle päässyt.

Mutta Juho lopetti:

"Niin... Todista nyt sitten joskus minusta... Todista ainoastaan se,
että minä olen Juho Kokko... Tehtaan työmies Juho Kokko."

Ja mitään sen enempää puhumatta hän painui hiljaa ulos tuvasta, johon
jäi haudanhiljaisuus hänen jälkeensä.

       *       *       *       *       *

Oli jo ihan ilta. Tehtaan työt olivat jo lopetetut, kun Juho saapui
hautausmaalle poikansa ja muiden omaistensa haudalle. Sumu oli jo niin
sakea, että vain vähäisen matkaa näki eteensä: Vettä tippui puista,
vettä ruohoista.

Ja siinä aivan hänen poikansa haudan lähellä kaivoi haudankaivaja
hautaa. Oli ripustanut pitkän vanhan sarkapalttoonsa sen hänen poikansa
haudan pääpohjassa kasvavan koivun oksaan. Riippui siinä märkänä ja
kuluneen näköisenä. Juho istahti poikansa haudalle ääneti, istui siinä,
oli tupakoivinaan hyvät ajat.

Eikä haudankaivajakaan puhellut. Aherteli vain työssään siellä
haudassa. Hänkin tiesi jo Juhon surullisen asian. Hän oli Juhon ystävä,
ja sääli alkoi päästä hänessä valtaan.

Ei ääntä, ei eloa. Harmaata vain ja sumua. Oli kuin harmaa yö.

Viimein haudankaivaja lopetti työnsä, nousi haudasta, tuli luo, yritti
jotain siinä vielä puuhaillessaan puhuakin.

Mutta ei tuo ottanut sujuakseen puhe. Vasta tovin siinä yriteltyä alkoi
Juho, kumarassa istuen, katse maassa, kuin itsekseenhaaveilija puhella,
puhui jotain vanhoista muistoista tapaillen:

"Se oli silloin talvi."

Lapsuusaikansa päiviä hän muisteli. Miten lie osunutkin. Hän jatkoi:

"Olin niinkuin tää poika-vainaja kuollessaan, kahdeksanvuotias, kun
silloin talvella istuksin mökin tikapuitten puolalla ja soittelin...
Olin hiljan opetellut huilua puhaltamaan."

Ne kirkkaat pakkaspäivät hän nyt muisti. Oli hän ne muistanut joskus
ennenkin, pikkupoikansa aikoinaan soitellessa.

"Joskus oli kuin olisi satanut valkeaa lumihöytyä", eläytyi se puhdas,
kylmä ja valkea kuva mielessä rauhallisena, ja kuului vain se etäinen
huilunsoitto.

"Mutta se nukuttaa." Se talvinen kuva huilunsoittoineen nukuttaa. Siitä
talvestahan oli Annakin äskettäin hyräillyt. Hän aivan kuin yksin
uneksui sitä kaikkea talvista siinä, eikä haudankaivajakaan sanottavaa
löytänyt. Juho muisti -- tai oikeastaan hänelle häämöitti -- miten
kerran tämä samainen haudankaivaja oli kuunnellut, kun hän pakkasessa
jokirannalla sille orvolle, suvannossa uiskentelevalle sorsalle
soitteli.

"Talveahan se oli silloinkin", puheli hän siinä painuksissansa.

Mutta siihen loppui häneltä puhe, kaikki. Hän painui aivan kuin kokoon.
Haudankaivajakin poistui.

Niin istui hän kauan. Ympärillä vain harmaata sumua ja tihkuvaa vettä.
Ainoastaan kymmenisen metriä voi enää eteensä nähdä. Niin sakea oli
sumu. Jossain loitompana takoa kilkutteli joku kivellä lapionsa terää.
Kai se sitä oikoo. Se kilkutus kuului hiljaa, yksitoikkoisena harmaan
sumun takaa.

Ei mitään, ei kerrassaan mitään muuta ääntä, ei eloa. Haudankaivaja oli
unohtanut sarkapalttoonsa koivun oksaan. Se riippui siinä yhä
märempänä.

Ja yhä vain sakeni sumu ja pimeni kaikki.

       *       *       *       *       *

Mutta lopulta haudankaivaja palasi. Tuli noutamaan koivun oksaan
unohtunutta päällystakkiansa.

Mutta hänellä oli myös ilmoitettavana Juholle iloinen uutinen. Aapo
Pusa oli näet, kuultuaan, että Juhoa syytetään murhasta, käynyt itse
tunnustamassa poliisille olevansa yksin murhaaja. Oli tuonut
ryöväämänsä rahatkin takaisin. Haudankaivaja riensi sitä sanomaa
ystävällensä Juholle ilmoittamaan.

Mutta Juhoa ei näkynyt haudalla. Oli kai poistunut. Mitään sen enempää
ajattelematta haudankaivaja tapaili siinä sumun puolipimeydessä
päällystakkiansa koivun oksasta.

Mutta hän hämmästyi sitä tavoittaessansa, sillä ei siinä oksassa
riippunutkaan hänen takkinsa, vaan aivan äsken hirttäytynyt Juho Kokko.

       *       *       *       *       *

Mutta vieraalla maalla harhaili Anna yksin, ilman ystävää, elämä kuin
rikki revittynä. Ei määrää, ei mitään millään. Kaikki viimeinenkin oli
hänelle sammunut Juhon kuolemassa.

Mutta tehtaalla vyöryi elämä ennallaan. Pojat laskivat "mukkia",
heittelivät "voileipiä". Kuolleet koneet jymisivät, ja elävät koneet
vaelsivat työssänsä, ja tehtaan savutorvet purkivat ainaista savuansa
julistaen tehdaselämän -- ja koko ihmiselämän -- ainaista kivikovaa,
armotonta lakia.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuoleman rajoilla - Kertomus" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.