Title: Ihminen ja yli-ihminen - Komedia ja filosofia
Author: Shaw, Bernard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Ihminen ja yli-ihminen - Komedia ja filosofia" ***


IHMINEN JA YLI-IHMINEN

Komedia ja filosofia

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän kieltämättä suomentanut

Aino Malmberg



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.



Suomentajan huomautus.


Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä
liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen
herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don
Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don
Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat
ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja
nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat
suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin
pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan.
Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.



Ensimäinen näytös.


Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia
kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä
varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän
selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi
kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän
säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu:
aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle
kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään
muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet
saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan
kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on
lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen
menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen
tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti
kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten
päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten
raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata
karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin
selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin
se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten
mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit
ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan
tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet
sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole
vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan,
saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen
että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä
ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee
ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme
oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä,
taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka
saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla
itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin
oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa
edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman
kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa
aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt
v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka
vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka
kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä
ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan
ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja
tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen
vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly.
Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä.
Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla:
vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer.
Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista
ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot,
sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo
taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta
ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen
puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria
miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu
perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta
tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja
nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

_Ramsden_. Saata hänet tänne.

_Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa._

_Kamarineitsyt_. Herra Robinson.

_Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy
väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä
otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa
kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku,
pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön,
kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu
kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen,
hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi
suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on
rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta
myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus
ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on
luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat
Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme
muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe
sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän
surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha
mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä,
hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä
surusta._

_Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen)_. Semmoista se
on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran
kokea. Istuppas alas.

_Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin
omaansa._

_Octavius_. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden.
Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän
kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi
elänyt.

_Ramsden_. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

_Octavius_. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä
sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä!
Minä aina aioin kiittää häntä -- ilmaista hänelle että en ollut
pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin
poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän
on kuollut -- poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa
tietää mitä minä tunsin. _(Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee
teeskentelemättä)._

_Ramsden_. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen.
Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin _(Octavius voittaa
itsensä ja panee pois nenäliinansa)_. Se on oikein. Ja nyt minä
kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet --
tässä samassa huoneessa -- hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika,
oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on
pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän
on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

_Octavius_. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että
hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen
perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

_Ramsden_. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin
vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta.
Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

_Octavius_. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

_Ramsden_. Se koski hänen tytärtään.

_Octavius (kiihkeästi)_ Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra
Ramsden.

_Ramsden_. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että
sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta
ja Annista kerran -- _(Octavius punastuu selvästi)_ Hm, ehkei minun
olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

_Octavius_. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän,
herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset
sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan
voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin
luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän
on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole
kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani,
hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri
millään alalla.

_Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan)_.
Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä
hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta?
_(Vakavammin)_. Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär.
Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka
kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen
omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä
tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut
virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen
täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

_Octavius (pudistaen päätään)_. Minä en voi vaatia häntä vaimokseni
siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

_Ramsden_. Hm -- ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen
ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi
on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin
omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

_Octavius (suruisalla ilomielisyydellä)_. Ainakin lupaan etten
koskaan kosi ketään toista.

_Ramsden_. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni -- vaikka
_(hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi)_ sinulla on yksi suuri paha
puoli.

_Octavius (levottomasti)_. Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun
pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

_Ramsden_. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä
punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta,
häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on
jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan
likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä
sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle.
_(Hän lukee sen)_. Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri,
kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.

_Octavius (hymyillen)_. Mutta Jack --

_Ramsden (äreästi)_. Elä taivaan nimessä sano häntä Jackiksi minun
kattoni alla _(hän heittää kirjan vihaisesti pöydälle. Hiukan
rauhoittuneena hän sitten astuu pöydän ohi Octaviuksen luo ja puhuu
hänelle läheltä ja vakavasti)_. Minä tiedän, Octavius, että ystävä
vainajani oli oikeassa sanoessaan sinua kunnon pojaksi. Minä tiedän
myöskin että tämä mies oli sinun koulutoverisi, ja että sinä pidät
velvollisuutenasi puoltaa häntä siitä syystä että olitte ystäviä
ennen poikavuosina. Mutta minä pyydän sinua nyt ottamaan huomioon
muuttuneet olosuhteet. Sinua kohdeltiin kuin omaa poikaa ystäväni
talossa. Sinä asuit siellä ja tietysti oli mahdotonta ajaa ulos
talosta sinun ystäviäsi. Tämä mies, Tanner, kävi siellä kuin kotonaan
sinua tervehtimässä melkein lapsuudestaan asti. Hän kutsuu Annia
Anniksi yhtä tuttavallisesti kuin sinäkin. Niin kauan kuin Annin
isä oli elossa, se oli hänen asiansa eikä minun. Hän piti Tanneria
vain lapsellisena poikanulikkana, jonka mielipiteille saattoi nauraa
niinkuin aikamiehen lakille lapsen päässä. Mutta nyt on Tanner
aikamies ja Anni täysikasvanut nainen. Ja Annin isä on kuollut. Me
emme vielä tunne hänen testamenttiaan, mutta hän puheli siitä usein
minun kanssani, enkä minä epäile enemmän kuin sinun olemassa oloasi
tuossa tuolilla, että hän on määrännyt minut Annin holhoojaksi.
_(Voimakkaasti)_. Sanon sen sinulle, että en voi enkä tahdo asettaa
Annia sellaiseen asemaan, että hänen täytyy sinun tähtesi kärsiä
tuommoisen Tannerin tuttavuutta. Se ei ole kaunista, se ei ole
oikein, eikä hyvin. Mitä aiot siis tehdä?

_Octavius_. Mutta Anna itse on sanonut Jackille että olkootpa hänen
mielipiteensä mitkä tahansa, on hän aina tervetullut, sillä hän tunsi
Annan rakkaan isä vainajan.

_Ramsden (kärsimättömästi)_. Se tyttö on vallan hullu pelkästä
velvollisuudentunnosta vanhempiaan kohtaan. _(Hän hypähtää kuin
piiskalla isketty härkä John Brightiä kohti, jonka kasvot eivät
ilmaise mitään osanottoa. Puhuessaan hän syöksähtää sitten Herbert
Spenceriin päin, joka vastaanottaa hänet vielä kylmemmin)_. Anteeksi,
Octavius, mutta yhteiskunnallisella sietäväisyydelläkin on rajansa.
Tiedäthän että minä en ole mikään ahdasmielinen enkä ennakkoluuloinen
mies. Tiedäthän että minä olen vain yksinkertaisesti Roebuck Ramsden,
vaikka moni mies, joka on toimittanut vähemmän, on saanut liittää
kaikenlaisia arvonimiä nimeensä, sillä minä olen aina puoltanut
yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta, silloin kun nuo toiset
hyörivät kirkon ja ylimysten helmoissa. Whitefield ja minä menetimme
toisen tilaisuuden toisensa perään vapaamielisen vakuutuksemme
tähden. Mutta minä asetan rajan anarkismia ja vapaata rakkautta ja
sen semmoista vastaan. Jos minusta tulee Annin holhooja, on hänen
opittava että hänellä on velvollisuuksia minuakin kohtaan. Minä en
siedä mitään semmoista. Hänen täytyy sulkea ovensa John Tannerilta,
ja sinun täytyy tehdä samoin.

_Kamarineitsyt palaa._

_Octavius_. Mutta --

_Palvelija_. Herra Tanner pyytää tavata teitä, herra.

_Ramsden_. Herra Tanner!

_Octavius_. Jack!

_Ramsden_. Kuinka herra Tanner uskaltaa tulla minua tapaamaan! Sano
että minä en tahdo häntä nähdä.

_Octavius (loukkaantuneena)_. Olen kovin pahoillani että ajatte
ystäväni tuolla lailla pois oveltanne.

_Palvelija (tyyneesti)_. Hän ei ole ovella, herra. Hän on salissa
yläkerrassa neiti Ramsdenin kanssa. Hän tuli rouva Whitefieldin ja
Anna neidin ja neiti Robinsonin kanssa.

_Ramsdenin tunteita ei voi kuvata._

_Octavius (hymyillen)_. Se on juuri Jackin tapaista, herra Ramsden.
Teidän täytyy tavata hänet, vaikkapa vain ajaaksenne hänet ulos.

_Ramsden (pusertaen esiin sanansa masennetulla raivolla)_. Mene
yläkertaan ja pyydä herra Tanneria hyväntahtoisesti laskeutumaan
tänne alas minun luokseni. _(Palvelija menee ja Ramsden palaa
uunin luo, ikäänkuin linnoitettuun asemaan)_. Se on kerrassaan
hävyttömyyden huippu -- mutta nämä kai ovat anarkistitapoja ja sinä
kai pidät niistä. Ja Anni hänen seurassaan! Anni! A-- _(hän on
tukehtua)_.

_Octavius_. Niin, se minuakin ihmetyttää. Hän pelkää Annaa niin
hirmuisesti. Jotain on varmaan tapahtunut.

_Herra John Tanner avaa äkkiä oven ja astuu sisään. Hän on liian
nuori, jotta häntä voisi sanoa vain isoksi, parrakkaaksi mieheksi.
Mutta nytkin jo on vallan selvää että hän keski-ijällä tulee
kuulumaan siihen luokkaan. Hänessä on vielä nuoruuden solakkuutta,
mutta nuorekkaisuus ei ole se vaikutus, jonka hän koettaa
aikaansaada. Hänen pitkätakkinsa olisi sopiva vaikka pääministerille,
ja erityinen kohorintainen olkapäitten asento sekä pään ylpeä
keno ja tuo olympolainen majesteettisuus millä tuuhea, ruskea
tukka on työnnetty pois mahtavalta otsalta, muistuttavat enemmän
Jupiteria kuin Apolloa. Hänellä on tavattoman liukas puhelahja,
ja hän on rauhaton, hermostunut (huomaa värähteleviä sieraimia ja
liikkuvia, sinisiä, hiukkasen liian avoimia silmiä), ehkä hiukan
hullu. Hän on huolellisesti puettu, ei turhamaisuudesta, joka ei
voi vastustaa koristelemista, vaan siksi että hän pitää kaikkia
tekojaan niin tärkeinä että hän panee yhtä paljon arvoa tavalliseen
vieraissa käyntiin, kuin toinen mies naimismatkaansa tai jonkun
peruskiven laskemiseen. Tunteellinen, herkkä, liioitteleva, totinen
mies, suuruudenhullu, joka olisi hukassa, ellei hänellä olisi
huumorintunnetta._

_Juuri nyt huumorintunne hänessä ei ole hereillä. Jos sanomme, että
hän on kiihtynyt, emme vielä ole sanoneet mitään, sillä kaikki hänen
mielialansa ovat kiihtymystiloja. Hän on nyt raivotilassa ja hän
astuu suoraan Ramsdenin luo ikäänkuin ampuakseen hänet hänen omalla
uunimatollaan. Mutta hän ei vedäkään povitaskustaan pistoolia, vaan
neliskulmaiseksi taitetun paperin, jonka hän työntää Ramsdenin
loukkaantuneen nenän alle huutaen --_

_Tanner_. Ramsden, tiedättekö mikä tämä on?

_Ramsden (ylhäisesti)_. En, hyvä herra.

_Tanner_. Se on jäljennös Whitefieldin testamentista. Anna sai sen
tänä aamuna.

_Ramsden_. Puhuessanne Annasta tarkoitatte kaiketi neiti Whitefieldiä.

_Tanner_. Minä tarkoitan meidän Annaa, teidän Annaa, Tavyn Annaa ja
nyt, taivas minua auttakoon, myöskin minun Annaani!

_Octavius (nousten ylös hyvin kalpeana)_. Mitä tarkoitat?

_Tanner_. Mitäkö tarkoitan! _(Hän kohottaa testamentin)_. Tiedätkö
kuka on määrätty Annan holhoojaksi?

_Ramsden (kylmästi)_. Arvattavasti minä.

_Tanner_. Te! Te ja minä, ihminen kuuletteko! Minä, minä, minä! Me
molemmat! _(Hän heittää testamentin kirjoituspöydälle)_.

_Ramsden_. Te! Se on mahdotonta!

_Tanner_. Se on liiankin kamalasti totta. _(Hän heittäytyy
Octaviuksen tuolille)_. Ramsden, pelastakaa minut tästä joten kuten.
Te tunnette Annan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän tulee tekemään
kaikki rikokset, mitä kunnioitettava nainen suinkin voi tehdä, ja
hän on jokaista puolustava sanomalla että se oli hänen holhoojiensa
toivomus. Hän tulee syyttämään meitä kaikesta ja meillä ei tule
olemaan sen enempää valtaa hänen ylitsensä kuin hiiriparilla on
kissan yli.

_Octavius_. Jack! Soisin ettet puhuisi tuolla lailla Annasta.

_Tanner_. Tuo poikanen on rakastunut häneen -- siinä uusi vaikeus.
Joko hän tulee antamaan Tavylle rukkaset ja sanomaan että minä en
sitä liittoa hyväksynyt, taikka tulee hän naimaan hänet, ja sanomaan
että te käskitte häntä. Sen sanon että tämä on pahin isku mikä voi
koskaan kohdata minun ikäistäni ja minun luontoistani miestä.

_Ramsden_. Näyttäkää minulle testamentti. _(Hän astuu kirjoituspöydän
luo ja ottaa sen)_. En voi uskoa että vanha ystäväni Whitefield on
osoittanut semmoista epäluottamusta minulle että hän olisi määrännyt
teidät toiseksi. -- _(Hänen kasvonsa venyvät lukiessa)_.

_Tanner_. Ja kaikki on oma syyni. Sehän se on kohtalon ivaa. Hän
kertoi minulle eräänä päivänä että teistä piti tulla Annan holhooja,
ja minä hullu rupesin hänelle selittämään kuinka mieletöntä oli
jättää nuori nainen vanhan miehen huostaan, jonka mielipiteet ovat
vallan vanhanaikuiset.

_Ramsden (jäykkänä hämmästyksestä)_. Minunko mielipiteeni
vanhanaikuiset!!!!!!

_Tanner_. Perinpohjin. Olin juuri lopettanut kirjoituksen, jonka nimi
oli Alas harmaapäisten hallinto ja siksi olin täynnä perustelmia ja
todistelmia. Sanoin että parasta oli yhdistää vanhan käden kokemus
ja nuoren käden elinvoima. Se on totinen tosi että hän on tarttunut
kiinni sanoihini ja muuttanut testamenttinsa -- se on päivätty
ainoastaan pari viikkoa keskustelumme jälkeen -- ja määrännyt minut
toiseksi holhoojaksi!

_Ramsden (kalpeana ja päättäväisenä)_. Minä kieltäydyn toimesta.

_Tanner_. Mitä se hyödyttäisi? Minä olen kieltäytynyt koko matkan
Richmondista tänne, mutta Anna sanoo sanomistaan että tietysti
hän on vain orpo raukka, eikä hän voi pyytää että ne henkilöt,
jotka mielellään kävivät hänen kodissaan isän eläessä nyt enää
välittäisivät hänestä. Se on hänen viimeistä huviaan. Orpo
tosiaankin! On vallan kuin kuulisi panssarilaivan valittelevan
olevansa tuulten ja aaltojen armoilla.

_Octavius_. Tuo ei ole kaunista, Jack. Hän on orpo. Ja sinun tulisi
tukea häntä.

_Tanner_. Tukea häntä! Mikä vaara häntä siis uhkaa? Hänellä on laki
puolellaan, yleinen myötätuntoisuus puolellaan. Hänellä on paljon
rahaa eikä mitään omaatuntoa. Hän ei tarvitse minua mihinkään muuhun
kuin kuormittaakseen kaiken siveellisen vastuunalaisuutensa minun
niskoilleni ja toimiakseen sitten niinkuin itse tahtoo minun maineeni
kustannuksella. Minä en voi häntä johtaa, mutta hän voi saattaa minut
mihin välikäteen tahansa. Yhtä hyvin voisin olla hänen aviomiehensä.

_Ramsden_. Te voitte kieltäytyä rupeamasta hänen holhoojakseen.
Minä ainakin tulen kieltäytymään rupeamasta siihen yhdessä teidän
kanssanne.

_Tanner_. Niinpä kyllä. Ja mitä hän siihen vastaa? Mitä hän on
vastannut? Ei muuta kuin että hänen isänsä tahto on hänelle pyhä
ja että hän on aina kunnioittava minua holhoojanaan, välitinpä
sitten vastuunalaisuudesta tai en. Kieltäytyä! Yhtä hyvin voisi
kieltäytyä vastaanottamasta boa constrictorin syleilyä, kun se jo on
kiertäytynyt kaulan ympäri.

_Octavius_. Tuollainen puhe ei ole ystävällistä minua kohtaan, Jack.

_Tanner (nousten ja mennen Octaviuksen luo häntä lohduttamaan, mutta
yhä vielä valittaen)_. Jos hän tahtoi nuoren holhoojan, miksi hän ei
määrännyt Tavya?

_Ramsden_. Niin, miksi hän tosiaankaan ei sitä tehnyt.

_Octavius_. Kerron teille miksi. Hän tunnusteli minun mielipidettäni
siitä, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin Annaa. Minulla ei
ollut oikeutta antaa hänen isänsä pakoittaa minua hänelle holhoojana.
Herra Whitefield puhui siitä Annalle, ja Anna sanoi että minä olin
oikeassa. Tiedättehän että rakastan häntä herra Ramsden, ja Jack
tietää sen myöskin. Jos Jack rakastaisi jotain naista, en koskaan
vertaisi häntä boa constrictoriin Jackin läsnäollessa, vaikka hän
olisi minulle kuinka vastenmielinen tahansa _(hän istuu rintakuvien
väliin ja kääntää päänsä seinään päin)_.

_Ramsden_. En usko että Whitefield oli täydessä järjessään tehdessään
testamenttinsa. Te myönnätte että hän teki sen teidän vaikutuksenne
alaisena.

_Tanner_. Teidän tulisi kiittää minua siitä vaikutuksesta. Hän määrää
teille kaksituhatta viisisataa puntaa vaivoistanne. Tavylle hän
määrää viisituhatta puntaa sekä myötäjäiset hänen sisarelleen.

_Octavius (kyyneleet vuotaen uudestaan)_. Minä en voi vastaanottaa
sitä. Hän oli liian hyvä meille.

_Tanner_. Sinä et saakaan sitä, poikaseni, jos Ramsden tekee
testamentin mitättömäksi.

_Ramsden_. Kas niin! Kyllä ymmärrän. Te olette saaneet minut satimeen.

_Tanner_. Minulle hän ei määrää muuta kuin huolenpidon Annan
siveellisestä kasvatuksesta, siksi että minulla jo on enemmän rahoja
kuin on terveellistä ihmiselle. Se osoittaa että hänen järkensä oli
vallan selvä, vai mitä?

_Ramsden (happamesti)_. Myönnän sen.

_Octavius (nousten ja astuen esiin turvapaikastaan seinän luona)_.
Herra Ramsden, luulen että teillä on ennakkoluuloja Jackia vastaan.
Hän on kunnon mies, eikä voi --

_Tanner_. Elä puhu tyhjiä, Tavy, rupean voimaan pahoin. Minä en ole
kunnon mies. En mikään muu kuin mies, johon kuollut käsi on iskenyt.
Tavy, sinun täytyy sittenkin naida hänet ja ottaa hänet pois minun
käsistäni. Ja minä kun olin päättänyt pelastaa sinut hänestä!

_Octavius_. Voi Jack, sinä puhut minun pelastamisestani suurimmasta
onnestani.

_Tanner_. Niin kyllä, elinkautisesta onnesta. Jos olisi kysymys vain
ensimäisen puolentunnin onnesta, Tavy, ostaisin sen sinulle vaikka
viimeisellä pennilläni. Mutta elinkautinen onni! Ei ainoakaan mies
jaksaisi sitä kestää. Se olisi helvetti maan päällä.

_Ramsden (raivoisasti)_. Puhukaa järkeä, taikka saatte mennä jonkun
toisen aikaa kuluttamaan. Minulla on parempaakin tehtävää kuin
kuunnella teidän mielettömyyksiänne _(hän melkein potkimalla astuu
pöydän luo ja istuu tuolilleen)_.

_Tanner_. Kuuletko häntä, Tavy? Ei ainoatakaan aatetta päässä
myöhemmältä ajalta kuin kahdeksantoistasataa-kuusikymmenluvulta. Emme
voi jättää Annaa yksinomaa hänen huostaansa.

_Ramsden_. Olen ylpeä teidän ylenkatseestanne luonnettani ja
mielipiteitäni kohtaan, hyvä herra. Omanne esiintyvät arvattavasti
tässä kirjassa.

_Tanner (astuen vilkkaasti pöydän luo)_. Mitä! Teillä on minun
kirjani! Mitä arvelette siitä?

_Ramsden_. Luuletteko että ikinä lukisin semmoista kirjaa?

_Tanner_. Miksi olette siis ostanut sen?

_Ramsden_. Minä en ole sitä ostanut. Joku hupakko nainen, joka
näyttää ihailevan mielipiteitänne, on sen minulle lähettänyt.
Minun piti juuri panna se oikeaan paikkaansa, kun Octavius tuli ja
keskeytti minut. Ehkä sallitte, että teen sen nyt. _(Hän viskaa
kirjan paperikoriin semmoisella kiihkolla, että Tanner luulee
saavansa sen päähänsä)_.

_Tanner_. Teillä ei ole enemmän seuratapoja kuin minullakaan. Mutta
se säästääkin meiltä kaikki seremoniat. _(Hän istautuu jälleen)_.
Mitä aiotte tehdä tähän testamenttiin nähden?

_Octavius_. Saanko minä esittää jotain?

_Ramsden_. Tietysti Octavius.

_Octavius_. Emmekö kokonaan ole unohtaneet että Annalla itselläänkin
voisi olla toivomuksia siinä asiassa?

_Ramsden_. Minä olen kyllä aikonut ottaa Annan toivomukset huomioon
järkevällä tavalla. Mutta hän on vain nainen, vieläpä nuori ja
kokematon nainen.

_Tanner_. Ramsden, minä alan sääliä teitä.

_Ramsden (kuumasti)_. En tahdo tietää tunteistanne minua kohtaan,
herra Tanner.

_Tanner_. Anna tulee tekemään juuri mitä hän itse haluaa. Ja sen
lisäksi hän tulee pakoittamaan meidät neuvomaan häntä tekemään, mitä
hän tahtoo, ja sitten hän syyttää meitä, jos käy huonosti. Siis,
koska Tavy ikävöi nähdä häntä --

_Octavius (arasti)_. Minä en ikävöi, Jack.

_Tanner_. Nyt sinä valehtelet Tavy, sillä sinä ikävöit. Siis,
tuottakaamme hänet alas salista ja kuulkaamme mitä hän aikoo
saattaa meidät tekemään. Mars Tavy hakemaan häntä. _(Tavy kääntyy
mennäkseen)_. Ja elä viivy kauan, sillä kireä suhde herra Ramsdenin
ja minun välilläni saattaa odotusajan kiusalliseksi. _(Ramsden
pusertaa huulensa yhteen eikä sano mitään)_.

_Octavius_. Elkää välittäkö hänestä, herra Ramsden. Hän ei puhu
vakavasti. _(Hän menee)_.

_Ramsden (hyvin kylmästi)_. Herra Tanner, te olette hävyttömin
ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

_Tanner (vakavasti)_. Tiedän sen, Ramsden. Mutta minäkään en voi
kokonaan voittaa häpeän tunnetta. Me elämme häpeäilmastossa. Me
häpeämme kaikkea, mikä on todellista ympärillämme. Me häpeämme
itseämme, sukulaisiamme, tulojamme, puhetapaamme, mielipiteitämme,
kokemustamme, aivan niinkuin häpeämme alastonta ruumistamme. Hyvä
Jumala, Ramsden, me häpeämme kävellä, häpeämme ajaa omnibussissa,
häpeämme käyttää vuokra-ajuria omien vaunujen asemesta, häpeämme
pitää yhtä hevosta kahden asemesta ja yhtä ainoata renkiä
kuskin ja lakeijan asemesta. Jota enemmän ihminen häpeää, sitä
kunnioitettavampi hän on. Niin, te häpeätte ostaa minun kirjani ja
häpeätte lukea sitä. Ainoa, jota te ette häpeä, on arvostella sitä
lukematta, ja sekään ei merkitse muuta kuin että te häpeätte sitä,
että teillä on kerettiläiset mielipiteet. Katsokaa minkä vaikutuksen
minä aikaansaan siksi vain että kummi-haltiattareni kielsi minulta
häpeän lahjan. Minulla on kaikki muut inhimilliset avut paitsi --

_Ramsden_. Hauskaa kuulla että ajattelette niin hyvää itsestänne.

_Tanner_. Tuolla ette tarkoita muuta kuin että minun pitäisi hävetä
puhumista omista avuistani. Te ette tarkoita että minulla ei ole
avuja. Tiedätte vallan hyvin että minä olen yhtä raitis ja rehellinen
kansalainen kuin tekin, yhtä totuutta rakastava personallisesti ja
paljoa enemmän totuutta rakastava valtiollisesti ja siveellisesti.

_Ramsden (jonka herkimpään kohtaan on koskettu)_. Sen kiellän. Minä
en salli kenenkään kohtelevan minua ikäänkuin olisin tavallinen
brittiläisen yleisön jäsen. Minä inhoan sen ennakkoluuloja.
Ylenkatson sen ahdasmielisyyttä. Vaadin itselleni oikeuden ajatella
itsenäisesti. Te olette olevinanne vapaamielinen mies. Tietäkää siis
että minä olin vapaamielinen mies ennenkuin te synnyitte maailmaan.

_Tanner_. Tiesin kyllä että siitä oli pitkä aika.

_Ramsden_. Nyt olen yhtä vapaamielinen kuin ikinä ennen. Sanokaappa
milloinka olen lipustani luopunut. Olen vapaamielisempi kuin koskaan.
Olen päivä päivältä edistynyt.

_Tanner_. Edistynyt vuosissa, Polonius.

_Ramsden_. Polonius! Te olette arvatenkin siis Hamlet.

_Tanner_. En. Minä olen vain hävyttömin ihminen, jonka koskaan olette
tuntenut. Se on teidän käsityksenne läpeensä huonosta luonteesta.
Kun te tahdotte ilmaista minulle mielipiteenne, kysytte itseltänne
rehellisenä ja suorana miehenä, mitä pahinta te voitte syystä
sanoa minusta. Varas, valehtelija, petturi, viettelijä, kavaltaja,
hekumoitsija, juoppo? Ei, ei ainoakaan noista nimityksistä sovellu
minulle. Teidän täytyy palata minun häpeänpuutteeseeni. No hyvä,
myönnän sen. Vieläpä onnittelen itseäni siitä. Sillä jos minä
häpeäisin oikeata itseäni, olisin yhtä hupsu kuin kuka tahansa
teistä. Harjoittakaa hiukan hävyttömyyttä, Ramsden, niin teistä tulee
varsin huomattava mies.

_Ramsden_. Minulla ei ole mitään --

_Tanner_. Teillä ei ole mitään halua hankkia senlaatuista
kuuluisuutta. Siunatkoon! Tiesin että saisin sen vastauksen, yhtä
varmasti kuin tiedän saavani tulitikkulaatikon pudottamalla pennin
automaattiin. Te häpeäisitte vastata muulla tavalla.

_Masentava vastaus, jota varten Ramsden nähtävästi kokoaa voimiaan,
häviää ikipäiviksi, sillä juuri sillä hetkellä Octavius palaa neiti
Anna Whitefieldin ja hänen äitinsä kanssa, ja Ramsden hyppää ylös ja
kiirehtii ovelle vastaanottamaan heitä. Riippuu maustanne pidättekö
Annaa kauniina vai ei, ja ehkä myöskin pääasiallisesti iästänne
ja sukupuolestanne. Octaviuksen mielestä hän on lumoavan kaunis
nainen, jonka läsnäolo muuttaa koko maailman ja saattaa yksilöllisen
tietoisuuden ahtaat rajat laajenemaan äärettömiin asti, herättämällä
salaperäisiä muistoja rodun koko elämästä aina alkuaikoihin asti
idässä, taikka paratiisiinkin asti, missä se lankesi. Hän on
Octaviuksen mielestä romanssin todellisuus, mitättömyyden sisäinen
järkevyys, silmien avautuminen, sielun vapautuminen, ajan, paikan ja
olosuhteitten katoaminen, veren kuohahtaminen vuolaiksi virroiksi,
missä itse elämän vesi kuohuaa, kaikkien salaisuuksien ilmaisu ja
kaikkien dogmien pyhitys. Annan äidin mielestä hän on, puhuaksemme
niin lievästi kuin suinkin, jotain vallan toista. Eipä siltä että
Octaviuksen ihailu olisi ollenkaan naurettavaa tai käsittämätöntä.
Anna on kaunismuotoinen olento, ja täydellisesti ladymainen, täynnä
suloa ja viehätystä, tukka ja silmät kietovan kauniit. Paitsi sitä
hän ei ole pukeutunut silmiä särkevään pukuun kuten hänen äitinsä,
vaan on teettänyt itselleen surupuvun mustasta ja sinipunervasta
silkistä, joka kunnioittaa isä vainajan muistoa ja samalla ilmaisee
perheen uljaan välinpitämättömyyden ulkonaisista muodoista, jota
Ramsden niin suuresti ihailee._

_Mutta kaikki tämä ei selitä pääasiaa Annan viehätysvoimassa. Vaikka
kääntäisi hänen nenänsä hiukan pystyyn ja silmät hiukan kieroon
ja pukisi hänet mustan ja sinipunervan silkin asemesta esiliinaan
ja kukkain myyjättären höyhenkoristuksiin, niin sittenkin Anna
panisi miehet uneksimaan. Elinvoima on yhtä yleistä kuin ihmisyys,
mutta vallan samoin kuin ihmisyyskin sekin joskus kohoaa neroksi,
ja Anna oli tuommoinen elinvoimanero. Ei ollenkaan liioiteltu
sukupuoli-olento: se olisi ollut elinvoiman puutetta, eikä tosi
lisäystä. Hän on täysin kunnioitettava, täysin itsensähillitsevä
nainen, ja näyttääkin semmoiselta, vaikka hänen asentonsa on
muodikkaan rohkea ja vaikuttava. Hän herättää luottamusta niinkuin
ainakin semmoinen ihminen, joka ei tee mitään sellaista, jota hän ei
tarkoita tehdä, ja myöskin ehkä hiukan pelkoa semmoisena naisena,
joka luultavasti tekee kaiken sen mitä hän tarkoittaa tehdä,
huolimatta muista ihmisistä sen enempää kuin on välttämätöntä ja
hän itse katsoo oikeaksi. Sanalla sanoen, hän on semmoinen olento
jommoista heikommat jäsenet hänen omaa sukupuoltaan tavallisesti
sanovat marakatiksi._

_Ei mikään voi olla sulavampaa ja arvokkaampaa kuin hänen astumisensa
huoneeseen, ja se tapa jolla Ramsden vastaanottaa häntä ja hänen
tapansa suudella Ramsdenia. Herra Whitefield vainajata tyydyttäisi
varmaan vallan sietämättömyyteen saakka miesten pitkät naamat (paitsi
Tannerin, joka on levoton), äänettömät kädenpuristukset, tuolien
osanottava asetteleminen, lesken nyykähtäminen ja kosteat silmät
tyttärellä, jonka sydän nähtävästi ei salli kielen puheta sanoihin.
Ramsden ja Octavius ottavat molemmat tuolit seinän luota ja asettavat
ne molemmille naisille, mutta Anna astuu Tannerin luo ja ottaa hänen
tuolinsa, jonka Tanner tarjoo jyrkän nopealla liikkeellä, vapautuen
sitten kiihtymystilastaan istumalla kirjoituspöydän kulmalle
itsetietoisella sopimattomuudella. Octavius tuo rouva Whitefieldille
tuolin Annan viereen ja asettuu itse tyhjälle tuolille, jonka Ramsden
on asettanut Herbert Spencerin patsaan nenän alle._

_Rouva Whitefield on ohimennen sanoen pikkuinen nainen, jonka
lakastuneet keltaiset hiukset näyttävät munan päähän kiinnitetyiltä
oljenkorsilta. Hänessä on tukahdutettua viekkautta, värähdys
vastustusta äänessä, ja omituinen ilme ikäänkuin hän koko ajan
koettaisi työntää syrjään jotain suurempaa henkilöä, joka pusertaa
häntä nurkkaan. Saattaa arvata että hän on niitä naisia, jotka
tuntevat että heitä kohdellaan hupakkoina ja mitättöminä, ja jotka,
vaikkei heillä ole kyllin voimaa saadakseen oman itsensä esiin,
eivät ainakaan koskaan alistu kohtaloonsa. Octaviuksen huolellisessa
kohteliaisuudessa häntä kohtaan on vivahdus ritarillisuutta,
silloinkin kun koko hänen sielunsa on sulautunut Annaan._

_Ramsden astuu juhlallisesti takaisin päällikkösijalleen
kirjoituspöydän ääressä välittämättä Tannerista ja alkaa toimituksen._

_Ramsden_. Olen pahoillani, Anniseni, että minun täytyy tyrkyttää
sinulle asiahuolia tämmöisenä surullisena aikana. Mutta rakkaan
isävainajasi testamentti on herättänyt hyvin vakavia kysymyksiä. Olet
kai lukenut sen?

_Anna nyökäyttää päätään ja henkäsee syvään, liian liikutettuna
puhuakseen._

Minua hämmästyttää tosiaankin nähdessäni herra Tannerin nimen omani
rinnalla sinun ja Rhodan holhoojana. _(Paussi. Kaikki näyttävät
arvokkailta, mutta heillä ei ole mitään sanomista. Ramsden, hiukan
rauhattomana, kun kukaan ei vastaa, jatkaa)_. Minä en käsitä kuinka
saattaisin suostua siihen toimeen sellaisilla ehdoilla. Herra
Tannerilla on tietääkseni myöskin sitä vastaan, vaikka en luule
ymmärtäväni hänen kieltonsa syytä. Hän tulee epäilemättä itse
puhumaan puolestaan. Mutta me olemme yhtä mieltä siinä ettemme voi
mitään päättää ennenkuin tiedämme sinun ajatuksesi asiasta. Pelkään
että minun täytyy pyytää sinua valitsemaan joko minut tai herra
Tannerin yksin holhoojaksesi, sillä uskon että meidän on aivan
mahdotonta toimia yhdessä.

_Anna (matalalla äänellä)_. Mamma? --

_Rouva Whitefield (nopeasti)_. Kas niin Anna, minä pyydän ettet nyt
syytä minua. Minulla ei ole mitään mielipidettä siinä asiassa, ja jos
olisikin, ei sitä luultavasti otettaisi huomioon. Minä olen vallan
tyytyväinen, päätätpä asian miten tahansa.

_Tanner kääntää päätään ja katsoo tarkoittavasti Ramsdeniin, joka
vihaisesti kieltäytyy vastaanottamasta tuota äänetöntä viestiä._

_Anna (jatkaen samalla hellällä äänellä ja ottamatta huomioon äitinsä
huonoa aistia)_. Mamma tietää ettei hän ole kyllin vahva kantaakseen
koko vastuunalaisuutta Rhodasta ja minusta ilman mitään apua ja
neuvoja. Rhodalla täytyy olla holhooja, ja vaikka minä olenkin
vanhempi, en luule että ketään nuorta naimatonta naista pitäisi
jättää vallan oman johtonsa nojaan. Olettehan samaa mieltä ukki?

_Tanner (säpsähtäen)_. Ukki! Aiotko kutsua holhoojiasi ukiksi?

_Anna_. Elä ole tyhmä, Jack. Herra Ramsden on aina ollut isoisä
Roebuck minulle. Minä olen ukin Anni ja hän on Annin ukki. Siksi minä
ristin hänet heti puhumaan opittuani.

_Ramsden (ivallisesti)_. Toivon että olette tyydytetty, herra Tanner.
Jatka Anniseni, olen vallan samaa mieltä kuin sinä.

_Anna_. Jos minulla siis täytyy olla holhooja, kuinka voin syrjäyttää
ketään, jonka rakas isäni on valinnut minulle?

_Ramsden (purren huultaan)_. Sinä hyväksyt siis isäsi vaalin?

_Anna_. Ei minun sovi hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minä tyydyn
siihen. Isäni rakasti minua ja ymmärsi parhaiten mikä oli minulle
edullista.

_Ramsden_. Tietysti ymmärrän tunteesi, Anniseni. Juuri sitä odotinkin
sinulta, ja se on sinulle kunniaksi. Mutta se ei ratkaise asiaa
niin täydellisesti kuin otaksut. Koetan selittää mitä tarkoitan.
Otaksuppas esimerkiksi, että huomaisit minun tehneeni jonkun
kunnottoman teon -- etten olisikaan se mies, jona rakas isä vainajasi
minua piti. Pitäisitkö silloinkin oikeana että olisin Rhodan
holhoojana?

_Anna_. Minä en voi kuvitella teitä tekemässä mitään kunnotonta
tekoa, ukki.

_Tanner (Ramsdenille)_. Ette kai ole mitään semmoista tehnyt, vai
mitä?

_Ramsden (suuttuneena)_. En, hyvä herra.

_Rouva Whitefield (tyyneesti)_. No miksi siis otaksuisimme semmoista?

_Anna_. Siinä näette ukki, mamma ei tahdo että otaksun mitään
sellaista.

_Ramsden (hyvin nolona)_. Te olette molemmat niin täynnä luonnollista
ja hellää tunnetta näissä perheasioissa, että on hyvin vaikeata
selittää tätä asemaa oikein teille.

_Tanner_. Paitsi sitä, hyvä ystävä, te ette ole selittänyt oikein
tätä asemaa.

_Ramsden (tuskastuneena)_. No, selittäkää itse sitten.

_Tanner_. Sen teen. Anna, Ramsden arvelee että minä en ole sopiva
holhoojaksi, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Hän otaksuu
että jos isäsi olisi lukenut minun kirjani, hän ei olisi valinnut
minua. Tämä kirja se on se kunnoton teko, josta Ramsden puhui. Hän
arvelee että sinun velvollisuutesi on Rhodan tähden pyytää häntä
rupeamaan yksin holhoojaksi ja minua luopumaan. Sano vain sana, niin
luovun.

_Anna_. Mutta minä en ole lukenut kirjaasi, Jack.

_Tanner (kaivaen paperikorissa ja onkien sen esiin sieltä sekä
ojentaen sen Annalle)_. Tässä se on. Lue heti ja päätä.

_Ramsden (kiihkeästi)_. Jos minun pitää ruveta holhoojaksesi, niin
kiellän ehdottomasti sinut lukemasta sitä kirjaa, Anni. _(Hän iskee
nyrkkinsä pöytään ja nousee seisomaan)_.

_Tanner_. Jos toinen holhooja kieltää sinua lukemasta toisen
holhoojan kirjaa, kuinka selvitämme pulman? Otaksuppas että minä
käsken sinua lukemaan sen. Mikä on velvollisuutesi minua kohtaan?

_Anna (lempeästi)_. Tiedän varmaan ettet koskaan pakottaisi minua
niin kiusalliseen asemaan, Jack.

_Ramsden (hermostuneesti)_. Niin kyllä, Anniseni, tämä on kaikki
vallan oikein ja luonnollista ja kaunista, kuten jo sanoin. Mutta
sinun täytyy valita joko niin tai näin. Me olemme yhtä pahassa
pulassa kuin sinäkin.

_Anna_. Tunnen että olen liian nuori ja liian kokematon päättääkseni.
Isäni tahto on minulle pyhä.

_Rouva Whitefield_. Jos te kaksi miestä ette voi siitä asiasta sopia,
tuntuu minusta todellakin hyvin väärältä siirtää vastuunalaisuutta
Annalle. Minusta näyttää siltä kuin ihmiset aina tahtoisivat työntää
kaikki asiat toisten niskoille tässä mailmassa.

_Ramsden_. Olen pahoillani että käsitätte tämän asian siten.

_Anna (liikuttavasti)_. Ettekö huoli minusta holhokiksenne, ukki?

_Ramsden_. Sitä en ole koskaan sanonut. Minä vain en voi olla
yhteistyössä herra Tannerin kanssa. Siinä kaikki.

_Rouva Whitefield_. Miksi? Mikä Jack raukassa on vikana?

_Tanner_. Minun mielipiteeni ovat liian vapaamieliset hänelle.

_Ramsden (kiihkeästi)_. Se ei ole totta. Sitä ne eivät ole.

_Anna_. Tietysti eivät. Mitä tyhjiä! Ei kukaan voi olla
vapaamielisempi kuin ukki. Olen varma siitä että Jack itse on pannut
toimeen koko tämän häiriön. Kas niin, Jack. Ole nyt ystävällinen
minulle surussani. Ethän kieltäydy pitämästä minua holhokkinasi?

_Tanner (synkästi)._ En. Oma syynihän se on. Täytyy kai minun se
kestää siis. _(Hän kääntyy kirjahyllyyn päin ja alkaa synkkänä tutkia
kirjojen nimiä.)_

_Anna (nousten ylös ja säteillen hillittyä mutta pulppuavaa iloa.)_
Siis me olemme kaikki yksimieliset, ja rakkaan isä vainajan tahto
tulee täytetyksi. Te ette aavista mikä ilo se on minulle ja äidille!
_(Hän astuu Ramsdenin luo ja puristan molempia hänen käsiään sanoen)
_Ja minun rakas ukkiseni auttaa ja neuvoo minua. _(Hän vilkaisee
olkansa yli Tanneriin.)_ Ja Jack jättiläistensurma. _(Hän kulkee
äitinsä ohi Octaviuksen luo)_. Ja Jackin eroittamaton ystävä
Ricki-ticki-tavy. _(Octavius punastuu ja näyttää sanomattoman
hupsulta)_.

_Rouva Whitefield (nousten ja pudistellen suoraksi lesken pukunsa)_.
Nyt kun Anna on teidän holhokkinne, herra Ramsden, toivoisin että
puhuisitte hänelle hänen tavastaan antaa ihmisille lisänimiä. Kaikki
eivät varmaankaan pidä siitä. _(Hän astuu ovelle päin)_.

_Anna_. Kuinka voit sanoa semmoista, mamma! _(Hehkuen hellää
katumusta)_. Ah -- ehkäpä olet sentään oikeassa. Olenko minä
todellakin ollut epäkohtelias? _(Hän kääntyy Octaviukseen joka
istuu kääntyneenä tuolin selkämykseen ja nojaa siihen käsivarsiaan.
Asettaen kätensä Octaviuksen otsalle Anna kääntää hänen päänsä äkkiä
ylös päin)_. Täytyykö minun kohdella sinua kuin aikamiestä ja kutsua
sinua vasta herra Robinsoniksi?

_Octavius (vakavasti)_. Kutsu minua aina Ricki-ticki-tavyksi. "Herra
Robinson" loukkaisi minua kovasti. _(Anna nauraa ja taputtaa hänen
poskeaan sormellaan sekä palaa sitten herra Ramsdenin luo)_.

_Anna_. Minä todellakin olen pelännyt että ukki kuuluu tuhmalta,
mutta en sentään koskaan uneksinutkaan sen loukkaavan.

_Ramsden (iloisesti ja taputtaen Annaa selkään)_. Elä puhu tyhjiä,
Anniseni. Minä vaadin ukki nimeä. En vastaa ollenkaan mihinkään
muuhun nimeen kuin "Annin ukki".

_Anna (kiitollisena)_. Te kaikki hemmottelette minua, paitsi Jack.

_Tanner (olkansa yli kirjahyllyn luota)_. Minä mieluummin soisin että
kutsuisit minua herra Tanneriksi.

_Anna (hellästi)_. Ethän Jack. Tuota sinä vain sanot kiusottaaksesi
minua. Ne jotka tuntevat sinut, eivät välitä siitä. Mutta jos tahdot
voin kutsua sinua kuuluisan esi-isäsi nimellä: Don Juan!

_Ramsden_. Don Juan!

_Anna (viattomasti)_. Niin. Onko siinä mitään pahaa? Sitä en
aavistanut. Enhän toki sitten kutsu sinua semmoisella nimellä. Saanko
sanoa Jack, kunnes keksin jotain muuta?

_Tanner_. Oh -- taivaan tähden elä koeta keksiä mitään pahempaa. Minä
alistun. Suostun Jack nimeen ihastuksella. Tässä loppuu ensimäinen ja
viimeinen kokeeni saada valtani tunnustetuksi.

_Anna_. Näethän, mamma, että he kaikki todellakin pitävät
lempinimistä.

_Rouva Whitefield_. Minusta tuntuu kuin voisit olla niitä käyttämättä
ainakin kunnes suruaikamme loppuu.

_Anna (moittien ja sieluun saakka loukkaantuneena)_. Kuinka sinä
saatoit muistuttaa minua, mamma! _(Hän poistuu nopeasti huoneesta
salaamaan liikutustaan)_.

_Rouva Whitefield_. Tietysti minun syyni kuten tavallista! _(Hän
seuraa Annaa)_.

_Tanner (palaten kirjahyllyn luota)_. Ramsden, me olemme voitetut --
masennetut -- lamautetut, aivan kuten hänen äitinsäkin.

_Ramsden_. Tyhjää puhetta. _(Hän seuraa rouva Whitefieldiä ulos
huoneesta)_.

_Tanner (jääden yksin Octaviuksen kanssa tuijottaa häneen
oikullisesti)_. Tavy, tahtoisitko tulla miksikään tässä maailmassa.

_Octavius_. Tahtoisin tulla runoilijaksi. Tahtoisin kirjoittaa suuren
näytelmän.

_Tanner_. Annako sankarittarena?

_Octavius_. Niin -- myönnän sen.

_Tanner_. Varo itseäsi, Tavy. Näytelmää vastaan, jossa Anna on
sankarittarena, ei ole mitään sanomista. Mutta ellet ole hyvin
varovainen, nai hän sinut.

_Octavius (huoaten)_. Jospa sellainen onni olisi mahdollinen!

_Tanner_. Mies raukka, pääsi on leijonan kidassa. Sinä olet jo
puoleksi nielty -- kolmena palana -- ensimäinen pala, Ricki -- toinen
pala, Ticki -- kolmas pala, Tavy, ja sinne mies meni.

_Octavius_. Hän on samanlainen kaikille, Jack. Tunnethan hänen
tapansa.

_Tanner_. Tunnen. Hän murtaa jokaisen selkärangan käpälänsä iskulla,
mutta kysymys on nyt siitä, kummanko meistä hän nielee. Minun
mielipiteeni on se, että hän aikoo niellä sinut.

_Octavius (nousten ärtyisästi)_. On hirveätä puhua hänestä
tällälailla, kun hän itse on yläkerrassa itkemässä isäänsä. Mutta
minä toivon niin hartaasti että hän nielisi minut, että annan
anteeksi karkeutesi, sillä sekin antaa minulle toivoa.

_Tanner_. Tavy, se se on juuri pirullisinta naisten viehätysvoimassa,
että se panee meidät itse toivomaan omaa turmiotamme.

_Octavius_. Mutta se ei ole turmiota, se on täytäntöä.

_Tanner_. Niin, hänen tarkoituksensa täytäntöä. Ja tuo tarkoitus ei
ole hänen eikä sinun onnesi, vaan luonnon. Elinvoima naisessa on
sokeata luomisraivoa. Hän uhraa itsensä sen tähden: uskotko sinä että
hän epäröisi uhrata sinut?

_Octavius_. Juuri siksi että hän on itsensäuhraavainen, hän ei uhraa
niitä, joita hän rakastaa.

_Tanner_. Tuo on mitä perinpohjaisin erehdys, Tavy. Juuri
itsensäuhraavaiset naiset uhraavat toisia vähääkään epäröimättä.
Siksi että he ovat epäitsekkäitä, he ovat ystävällisiä pikku
asioissa. Siksi että heillä on tarkoitus, joka ei ole heidän oma
tarkoituksensa, vaan koko luomakunnan tarkoitus, ei mies ole heille
mitään muuta kuin keino tuon tarkoituksen saavuttamiseksi.

_Octavius_. Elä ole epäjalo, Jack. He pitävät meistä mitä hellintä
huolta.

_Tanner_. Niin pitävät. Vallan niinkuin sotilas pitää huolta
kivääristään tai soittoniekka viulustaan. Mutta sallivatko he
meille mitään omaa tarkoitusta tai vapautta? Lainaavatko he meitä
toisillemme? Voiko voimakkainkaan mies paeta heitä, jos he kerran
ovat merkinneet hänet saaliikseen? He vapisevat, jos me olemme
vaarassa, ja itkevät, jos me kuolemme, mutta nuo kyyneleet eivät
koske meitä vaan hukkaan joutunutta isää, menetettyä pojan siittäjää.
He syyttävät meitä siitä että kohtelemme heitä vain välikappaleina
hankkiaksemme itsellemme huvia, mutta kuinka voisi niin mitätön ja
satunnainen vähäpätöisyys kuin miehen itsekäs huvitus orjuuttaa
naista yhtä paljon kuin luonnon koko tarkoitus, persoonoituna
naisessa voi orjuuttaa miehen?

_Octavius_. Vähät siitä, jos kerran tuo orjuus saattaa meidät
onnellisiksi?

_Tanner_. Niin, vähätpä siitä, jos sinulla ei ole mitään omaa
tarkoitusta, vaan olet kuten useimmat miehet pelkkä leivänhankkija.
Mutta sinä Tavy olet taiteilija, se on, sinulla on tarkoitus, joka on
yhtä nielevä ja epäröimätön kuin naisen tarkoitus.

_Octavius_. Ei nielevä.

_Tanner_. Vallan kaikki nielevä. Oikea taiteilija antaa vaimonsa
nähdä nälkää, lastensa juosta paljainjaloin ja äitinsä huolehtia
elatuksestaan seitsenkymmen vuotisena ennemmin kuin ryhtyy
muuhun työhön kuin taiteeseen. Naisia kohtaan hän on puoleksi
elävänäkiduttaja, puoleksi vampyyri. Hän antautuu läheisiin
suhteisiin heidän kanssaan tutkiakseen heitä, riistääkseen heiltä
ulkonaisten tapojen naamarin, yllättääkseen heidän sisimmät
salaisuutensa, tietäen että heillä on voimaa herättää hänen
syvimmän luovan kykynsä, pelastaa hänet kylmän järjen vallasta,
saattaa hänet näkemään näkyjä ja uneksimaan unelmia, innostamaan
häntä, kuten hän sitä nimittää. Hän uskottelee naisille, että he
saavat tehdä kaiken tuon täyttääkseen omaa tarkoitustaan, vaikka
hän oikeastaan tahtoo, että he täyttäisivät hänen tarkoituksensa.
Hän varastaa äidin maidon ja mustaa sen painomusteeksi ivatakseen
häntä ja ylistääkseen ideali-naisia. Hän on säälivinään naista ja
säästävinään häneltä lapsensynnytystuskat, jotta hän saisi itselleen
kaiken sen hellyyden ja hoidon, joka oikeudenmukaisesti kuuluu
lapsille. Avioliiton alusta asti tiedetään että suuri taiteilija on
huono aviomies. Mutta hän on paljoa pahempi: hän on lasten ryöstäjä,
verenimijä, ulkokullattu ja petturi. Hävitköön rotu ja lakastukoon
tuhat naista jos vain heidän uhraamisensa auttaa häntä näyttelemään
Hamletia paremmin, tai maalaamaan paremman taulun, tai kirjoittamaan
syvemmän runon, suuremman näytelmän, viisaampaa filosofiaa! Sillä
huomaappas, Tavy, taiteilijan työn tarkoitus on osoittaa meille
itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Meidän ymmärryksemme ei
ole mitään muuta kuin itsemme tuntemista, ja se joka lisää hiukankaan
tuohon tuntemiseen, hän luo uuden ymmärryksen yhtä varmasti kuin
nainen luo uusia miehiä. Tuossa luomisraivossa mies on yhtä armoton
kuin nainen, yhtä vaarallinen naiselle, kuin nainen hänelle, ja yhtä
hirvittävän viehättävä. Kaikista ihmistaisteluista ei mikään ole
niin petollinen ja säälitön kuin taistelu taiteilijan ja äiti-naisen
välillä. Kumpi on kuluttava toisen? Siitä on kysymys. Ja taistelu
on sitä huolettavampi siksi että he, puhuakseni sinun romantisella
kielelläsi, rakastavat toisiaan.

_Octavius_. Jospa niin olisikin -- vaikken hetkeäkään myönnä sitä --
on asia myöskin niin, että kuolettavimmista taisteluista sukeutuvat
jaloimmat luonteet.

_Tanner_. Muistappas tuota, kun ensi kerran tapaat amerikkalaisen
karhun tai bengalilaisen tiikerin, Tavy.

_Octavius_. Minä tarkoitin sellaisia tapauksia, missä rakkaus on
mukana.

_Tanner_. Tiikeri rakastaa sinua. Ei mikään rakkaus ole
vilpittömämpää kuin ruuan rakkaus. Luulen Annankin rakastavan sinua
sillä lailla. Hän taputteli poskeasi aivan niinkuin se olisi ollut
parhaiksi paistettu kotletti.

_Octavius_. Jack, sinä tiedät että olisin aikoja juossut tieheni
luotasi ellei minulla olisi järkähtämättömänä sääntönä etten koskaan
välitä mistään puheistasi. Joskus todellakin sanot vallan inhoittavia
asioita.

_Ramsden palaa Annan kanssa. He astuvat sisään nopeasti, ja äskeinen
tyyni, arvokkaan surun ilme heidän kasvoissaan on muuttunut
todelliseksi huoleksi, Ramsdenin kasvoissa aivan tuskastuneeksi. Hän
astuu molempien miesten väliin aikoen puhua Octaviukselle, mutta
pysähtyy äkkiä huomatessaan Tannerin._

_Ramsden_. En luullut tapaavani teitä enää täällä, herra Tanner.

_Tanner_. Olenko tiellä? Hyvästi holhooja-kumppalini _(hän astuu
ovelle)_.

_Anna_. Pysähdy, Jack. Ukki! hänen täytyy saada se tietää ennemmin
tai myöhemmin.

_Ramsden_. Octavius, minulla on vakava uutinen sinulle. Se on hyvin
yksityistä ja arkaa laatua -- ja mitä kiusallisinta laatua myöskin,
ikävä sanoa. Tahdotko että herra Tanner on läsnä kun selitän sen
sinulle?

_Octavius (kalveten)_. Minulla ei ole mitään salaisuuksia Jackilta.

_Ramsden_. Ennenkuin päätät lopullisesti salli minun sanoa että
uutinen koskee sisartasi, ja että se on kamala uutinen.

_Octavius_. Violet! Mikä on tapahtunut! Onko hän -- kuollut?

_Ramsden_. En ole varma eikö tämä ole pahempaa kuin kuolema.

_Octavius_. Onko hän pahasti loukkaantunut? Onko häntä kohdannut
tapaturma?

_Ramsden_. Ei. Ei mitään sellaista.

_Tanner_. Anna, eikö sinulla ole sen verran tavallista ihmisyyttä
että kerrot meille mikä häntä vaivaa?

_Anna_ (puoleksi kuiskaten). En minä voi. Violet on tehnyt jotain
kauheata. Meidän täytyy lähettää hänet pois jonnekin. _(Hän liehuu
kirjoituspöydän luo ja istuu Ramsdenin tuolille jättäen miehet
selittämään asian keskenään)_.

_Octavius (ymmärtäen)_. Sitäkö te tarkoitatte, herra Ramsden?

_Ramsden_. Sitä. _(Octavius vaipuu tuolille masentuneena)_. Pelkään
ettei ole epäilystäkään siitä että Violet ei mennytkään Eastbourneen
kolme viikkoa sitten, vaikka me luulimme hänen olleen siellä Parry
Whitefieldin perheen kanssa. Eilen hän kävi omituisen tohtorin
luona, sormessaan vihkisormus. Rouva Parry Whitefield kohtasi hänet
portaissa ja siten koko asia tuli ilmi.

_Octavius (nousten nyrkit puserrettuina)_. Kuka on se konna?

_Anna_. Hän ei tahdo ilmaista sitä meille.

_Octavius (vaipuen taas tuolilleen)_. Kuinka hirveätä!

_Tanner (suuttuneella ivalla)_. Kamalata! Kauhistuttavaa! Pahempaa
kuin kuolema, kuten Ramsden sanoi. _(Hän astuu Octaviuksen
luo)_. Mitä antaisitkaan, Tavy, jos saisit sen muutetuksi
rautatieonnettomuudeksi, jossa kaikki hänen luunsa olisivat
murtuneet, tai joksikin muuksi yhtä kunnioitettavaksi ja osanottoamme
ansaitsevaksi?

_Octavius_. Elä ole raaka, Jack.

_Tanner_. Raaka! Hyvä Jumala, mies, mitä sinä itket? Siinä on
nainen, jonka me kaikki luulimme maalailevan huonoja akvarelleja,
harjoittelevan Griegiä ja Brahmsia, juoksentelevan konserteissa ja
iltamissa ja tuhlailevan elämäänsä ja rahojaan. Äkkiä saamme kuulla
että hän on kääntynyt pois järjettömyyksistään korkeinta tehtäväänsä
täyttämään -- lisääntymään ja täyttämään maata. Ja sen sijaan että
ihailisimme hänen rohkeuttaan ja iloitsisimme hänen vaistostaan, sen
sijaan että kohottaisimme riemulaulun: "Lapsi meille on syntynyt,
poika meille on annettu", -- sen sijaan te kaikki, -- jotka olette
iloiset kuin heinäsirkat surressanne kuollutta -- nyt venytätte
naamanne pitkäksi ja näytätte häpeästä nääntyviltä, aivan kuin tyttö
olisi tehnyt mitä pahimman rikoksen.

_Ramsden (kirkuen raivosta)_. Minä en salli tuommoista häpeämätöntä
puhetta oman kattoni alla _(hän iskee nyrkkinsä kirjoituspöytään)_.

_Tanner_. Kas niin. Jos te vielä loukkaatte minua, pidän kiinni
sanoistanne ja lähden talostanne. Anna, missä Violet on nyt?

_Anna_. Mitenkä niin? Aiotko mennä hänen luokseen?

_Tanner_. Tietysti menen hänen luokseen. Hän tarvitsee apua, hän
tarvitsee rahaa, hän tarvitsee kunnioitusta ja onnitteluja, hän
tarvitsee kaikki hyvät mahdollisuudet lapselleen. Nähtävästi hän ei
saa mitään noista teiltä, siis hän on saapa ne minulta. Missä hän on?

_Anna_. Elä ole noin jyrkkä, Jack. Hän on yläkerrassa.

_Tanner_. Mitä? Ramsdenin pyhän katon alla! Menkää toimittamaan
surullinen velvollisuutenne, Ramsden. Ajakaa hänet kadulle.
Puhdistakaa kynnyksenne hänen saastastaan. Puolustakaa englantilaisen
kotinne puhtautta. Minä lähden hakemaan ajuria.

_Anna (hätääntyneenä)_. Ei, ukki, ettehän tee sitä.

_Ramsden (loukkaantuneena)_. Enhän muuta tahdo kuin auttaa häntä.
_(Kääntyen Tanneriin)_. Kuinka te uskallatte edellyttää minulla niin
inhoittavia aikeita? Minä vastustan sitä. Olen valmis uhraamaan
vaikka viimeisen pennini pelastaakseni hänet joutumasta teidän
turvattavaksenne.

_Tanner (istautuen)_. Hyvä on. Ramsden ei siis aio toimia
periaatteittensa mukaan. Olemme yhtä mieltä että Violetia on autettava.

_Octavius_. Mutta kuka on se mies? Hänen täytyy parantaa asia
ottamalla Violetin vaimokseen. Hänen täytyy, taikka muutoin hän saa
vastata asiasta minulle.

_Ramsden_. Hänen täytyy, Octavius. Nyt sinä puhut kuin mies.

_Tanner_. Siis ette pidäkään häntä konnana?

_Octavius_. Emmekö pidä häntä konnana! Hän on sydämmetön konna!

_Ramsden_. Kirottu konna. Anteeksi Anniseni, mutta en voi sanoa
lievemmin.

_Tanner_. Siis meidän tulee naittaa Violet kirotulle konnalle,
jalostaaksemme hänen luonnettaan. Taivas meitä hallitkoon! Luulen
että olette hulluja jok'ikinen.

_Anna_. Elä ole järjetön, Jack. Tietysti sinä olet vallan oikeassa,
Tavy, mutta emmehän tiedä kuka se mies on. Violet ei sano.

_Tanner_. Mitä ihmettä se koskee ketään, kuka hän on. Mies on tehnyt
tehtävänsä, nyt on Violetin vuoro.

_Ramsden (poissa suunniltaan)_. Roskaa! Hulluutta! Keskessämme on
roisto, viettelijä, pahempi konna kuin murhaaja, ja me emme saa
tietää kuka hän on! Tietämättömyydessämme me ehkä puristamme hänen
kättään, tuomme hänet kotiimme, sallimme tyttäriemme seurustella
hänen kanssaan, vieläpä -- vieläpä --

_Anna (hyväillen)_. Ukki kulta, ei saa puhua niin kovaa. Se on
hirveätä, senhän myönnämme kaikki. Mutta ellei Violet kerro, niin
minkä me sille mahdamme? Emme mitään.

_Ramsden_. Hm. En ole niin aivan varma siitä. Jos joku mies on
osoittanut Violetille tavallista suurempaa huomaavaisuutta, saamme
sen pian selville. Jos seassamme on joku mies, jonka periaatteet ovat
tunnetun löyhät --

_Tanner_. Ahaa!

_Ramsden (korottaen ääntään)_. Juuri niin, hyvä herra. Sanon sen
vielä kerran, että jos seassamme on joku mies, jolla on tunnetun
löyhät periaatteet --

_Tanner_. Tai joku, jolla on tunnetun vähän itsensähillitsemiskykyä.

_Ramsden (kauhulla)_. Uskallatteko viitata, että semmoinen teko olisi
mahdollinen minulle?

_Tanner_. Hyvä Ramsden, semmoinen teko on mahdollinen kenelle
miehelle tahansa. Semmoista se on kun joutuu ristiriitaan luonnon
kanssa. Epäluulo, jonka äsken tähtäsitte minuun, kohtaa meitä
kaikkia. Se on semmoista tahraa, joka tarttuu tuomarin viittaan ja
kardinalin kaapuun yhtä helposti kuin kerjäläisen ryysyihin. Kas
niin, Tavy! Elä näytä noin kauhistuneelta! Saatoin olla minä, saattoi
olla Ramsden, saattoi olla kuka tahansa toinen. Olkoon kuka tahansa,
hän ei voi muuta kuin valehdella ja kieltää -- niinkuin Ramsden nyt
aikoo kieltää.

_Ramsden (miltei tukehtuen)_. Minä -- mi -- mi --

_Tanner_. Itse ilmeinen rikos ei voisi änkyttää hämmästyneempänä. Ja
kumminkin sinä tiedät vallan hyvin, Tavy, että hän on viaton.

_Ramsden (hengästyneenä)_. Olen iloinen että myönnätte sen. Myönnän
itse että siinä mitä sanotte on hiukkasen totuutta, vaikkakin
te väännätte sen niin karkealla tavalla tyydyttääksenne ilkeätä
huumorianne. Toivon, Octavius, ettei mielessäsi ole vähääkään
epäilystä minua kohtaan.

_Octavius_. Teitä kohtaan! Ei ikinä.

_Tanner (kuivasti)_. Minua aavistuttaa että hän epäilee minua juuri
hiukkasen.

_Octavius_. Jack, sinä et olisi voinut -- et olisi --

_Tanner_. Miksikä en?

_Octavius (kalveten)_. Miksikä!

_Tanner_. No niin, sanon sinulle miksi en. Ensiksikin sinä olisit
pitänyt velvollisuutenasi rakentaa riitaa kanssani. Toiseksi Violet
ei pidä minusta. Kolmanneksi, jos minulla olisi kunnia olla Violetin
lapsen isä, kehuisin sillä enkä kieltäisi sitä. Ole siis rauhassa,
ystävyytemme ei ole vaarassa.

_Octavius_. Olisin kauhulla työntänyt luotani pienimmänkin epäluulon,
jos sinä vain voisit ajatella ja tuntea luonnollisella tavalla.
Anteeksi, Jack!

_Tanner_. Minulta pyydät anteeksi! Tyhjiä! Istukaamme siis pitämään
perheneuvottelua. _(Hän istuu. Muut seuraavat hänen esimerkkiään,
enemmän tai vähemmän vastustellen)_. Violet on tekevä valtiolle
palveluksen, siis meidän tulee lähettää hänet maasta pois niinkuin
rikollisen, kunnes kaikki on ohi. Mitä yläkerrassa neuvotellaan?

_Anna_. Violet on taloudenhoitajan huoneessa -- itsekseen, tietysti.

_Tanner_. Miksi ei salissa?

_Anna_. Elä ole järjetön, Jack. Neiti Ramsden on salissa äidin kanssa
tuumimassa mitä on tehtävä.

_Tanner_. Ahaa! Taloudenhoitajan huone on jonkunmoinen kurituskoppi,
ja vanki saa odottaa siellä tuomariensa päätöstä. Senkin vanhat
marakatit!

_Anna_. Jack!

_Ramsden_. Te olette parastaikaa juuri tuon toisen vanhan marakatin
katon alla, hyvä herra. Minun sisareni on tämän talon emäntä.

_Tanner_. Ja hän panisi minutkin taloudenhoitajan huoneeseen, jos
hän vain uskaltaisi, Ramsden. Mutta kaikissa tapauksissa otan
takaisin marakattinimen. Marakateilla olisi enemmän järkeä. -- Anna,
holhoojanasi käsken sinut heti menemään Violetin luo ja olemaan
hänelle erityisen ystävällinen.

_Anna_. Minä olen ollut hänen luonaan, Jack. Ikävä sanoa, pelkään
että hän tulee hyvin itsepäisesti vastustamaan menemistä ulkomaille.
Minusta Tavyn pitäisi puhua hänelle siitä.

_Octavius_. Kuinka minä voisin puhua hänelle semmoisista asioista?
_(hän masentuu)_.

_Anna_. Elä masennu noin, Ricki. Koeta kestää sitä kaikkien meidän
tähden.

_Ramsden_. Elämä ei ole leikkiä ja runoutta vain, Octavius. Kas niin!
Koeta kärsiä se kuin mies.

_Tanner (kiihtyen taas)_. Veli raukka! Rakkaat perheen ystävä
raukat! Rakkaat kaikki raukat paitsi se nainen, joka uskaltaa
henkensä luodakseen uuden hengen! Tavy elä ole itsekäs aasi. Mars
heti puhumaan Violetin kanssa ja tuomaan hänet tänne alas, jos hän
välittää tulla. _(Octavius nousee)_. Sano hänelle, että me puollamme
häntä.

_Ramsden (nousten)_. Ei, herra --

_Tanner (nousten myöskin ja keskeyttäen hänet)_. Oo kyllä ymmärrämme.
Se on omaatuntoanne vastaan, mutta te puollatte kumminkin.

_Octavius_. Vakuutan kunniasanallani teille kaikille, etten tahtonut
olla itsekäs. On niin vaikeata ymmärtää kuinka on menetteleminen,
vaikka koko sydämestään tahtoisi tehdä oikein.

_Tanner_. Hyvä Tavyseni, sinun hurskas englantilainen vakuutuksesi,
jonka mukaan maailma on siveellinen voimistelulaitos, rakennettu
vartavasten sinun luonteesi vahvistamiseksi, tuon tuostakin panee
sinut miettimään omia kirottuja periaatteitasi, silloin kun sinun
pitäisi yksinomaa ajatella toisten tarpeita. Tämän hetken vaatimus
on: onnellinen äiti ja terve lapsi. Käytä voimasi siihen, niin olet
kyllä selvään näkevä mitä on tehtävä.

_Octavius hyvin nolona menee pois_.

_Ramsden (katsoen Tanneriin hyvin tuikeasti)_. Entä siveellisyys,
hyvä herra? Kuinka sen käy?

_Tanner_. Tarkoitatte kai itkevää Magdalenaa ja viatonta, hänen
häpeällään tahrattua lasta? Paljon kiitoksia! Ei kelpaa meille.
Siveellisyys saa palata isänsä paholaisen luo.

_Ramsden_. Sen juuri arvasinkin. Siveellisyys saa mennä paholaisen
luo, jotta meidän mies- ja naisirstailijamme voisivat elää
mukavammin. Sekö on oleva Englannin tulevaisuus?

_Tanner_. Oo -- Englanti kestää kai masentumatta teidän
paheksumisenne. Asiasta toiseen, olettehan yhtä mieltä minun kanssani
käytännöllisiin toimenpiteisiin nähden, joihin nyt on ryhdyttävä?

_Ramsden_. En teidän hengessänne, enkä teidän perussyittenne tähden.

_Tanner_. Senhän voitte selittää, jos joku vaatii teitä tilille
täällä taikka tulevassa elämässä. _(Hän kääntyy pois ja asettautuu
vastapäätä Herbert Spenceriä, johon hän tuijottaa synkkänä)_.

_Anna (nousten ja asettuen Ramsdenin luo)_. Ukki kulta, eikö olisi
paras jos menisit ylös saliin kertomaan heille mitä aiomme tehdä?

_Ramsden (katsoen terävästi Tanneriin)_. En mielelläni jätä sinua
kahdenkesken tuon herran kanssa. Etkö tule kanssani?

_Anna_. Neiti Ramsden ei tahdo puhua siitä minun kuulteni, ukki.
Minun ei sovi olla läsnä.

_Ramsden_. Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Sinä olet
hyvä tyttö, Anniseni.

_(Hän taputtaa Annaa olalle. Anna katsoo häneen säteilevin silmin
ja hän poistuu liikutettuna. Päästyään Ramsdenista Anna katsoo
Tanneriin. Koska Tanner istuu selin häneen, hän ensin käyttää hetken
tarkastaakseen ulkoasuaan. Sitten hän astuu hiljaa Tannerin luo ja
puhuu melkein hänen korvaansa)_.

_Anna_. Jack! _(Tanner kääntyy äkkiä vavahtaen)_ Oletko mielelläsi
holhoojanani? Tahdothan olla vastuunalainen minusta, eikö totta?

_Tanner_. Uusin lisäys syntipukki-kokoelmaasi, eikö niin?

_Anna_. Että sinä viitsit kertoa tuota vanhaa, typerää
leikkipuhettasi! Unohda nyt se jo! Miksi sinä aina sanot semmoista,
jonka tiedät kiusaavan minua? Minä koetan miellyttää sinua niin hyvin
kuin voin, Jack. Saanhan nyt sanoa sen suoraan, Jack, kun olet kerran
holhoojani. Olen niin onneton ellet rupea ystäväkseni.

_Tanner (katsellen häntä yhtä synkästi kuin äsken kuvapatsasta)_.
Sinun ei tarvitse pyytää minun suosiotani. Kuinka perusteettomia
meidän siveelliset arvostelumme ovat! Minusta tuntuu kuin sinulla
ei olisi hiukkaistakaan omaatuntoa -- ei mitään muuta kuin
ulkokultaisuutta. Mutta sinä et ymmärrä eroitusta. Ja kumminkin
sinussa on jotain viehättävää. Minä olen kaikesta huolimatta aina
kiintynyt sinuun. Kaipaisin sinua, jos kadottaisin sinut.

_Anna (tyynesti pistäen kätensä Tannerin käsivarteen ja astuen hänen
kanssaan edestakaisin)_. Mutta onhan se vallan luonnollista, Jack.
Olemmehan tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Muistatko kun --

_Tanner (äkkiä irroittautuen)_. Seis! Minä muistan _kaikki_.

_Anna_. Oh, me olimme usein hyvin hupsuja, mutta --

_Tanner_. En tahdo kuulla siitä, Anna. En ole enää mikään koulupoika,
enkä vielä liioin yhdeksänkymmenvuotias narrikaan, jommoiseksi
tietysti tulen jos elän kyllin kauan. Se on ollutta ja mennyttä.
Salli minun unohtaa.

_Anna_. Eikö se ollut onnellista aikaa? _(Hän koettaa taas tarttuu
Tannerin käsivarteen)_.

_Tanner_. Istu alas ja käyttäydy säädyllisesti. _(Hän asettaa Annan
istumaan tuolille kirjoituspöydän viereen)_. Se oli epäilemättä
onnellinen aika sinulle. Sinä olit hyvä tyttö etkä koskaan joutunut
pulaan. Ja kumminkaan ei pahinkaan lapsi, joka ikinä on välttänyt
selkäsaunaa, olisi voinut nauttia enempää. Voin ymmärtää millä
menestyksellä petit toisia tyttöjä. Sinun hyvät avusi tekivät
mahtavan vaikutuksen heihin. Mutta sanoppas minulle, oletko koskaan
tuntenut hyvää poikaa?

_Anna_. Tietysti. Kaikki pojat ovat joskus hupsuja, mutta Tavy oli
aina todellakin hyvä poika.

_Tanner (älyten sanat todeksi)_. Niin. Olet oikeassa. Syystä tai
toisesta et koskaan vietellyt Tavya.

_Anna_. Vietellyt! Jack!

_Tanner_. Niin juuri, hyvä neiti Mefistofeles, vietellyt. Sinä olit
loppumattoman utelias saamaan selville kuinka pitkälle poika saattoi
mennä ja pirullisen viisas yllättämään hänet ja saamaan selville
hänen sisimmät salaisuutensa.

_Anna_. Mitä tyhjiä sinä puhut! Siksi että sinulla oli tapana
kertoa minulle pitkiä juttuja kaikenlaisista pahoista töistä, joita
muka olit tehnyt -- poika hupakon temppuja! Ja mitä sinä nimität
sisimmiksi salaisuuksiksi! Poikien salaisuudet ovat juuri samanlaisia
kuin miestenkin. Ja tiedäthän millaisia ne ovat.

_Tanner (jyrkästi)_. Ei, en tiedä. Millaisia ne ovat, kerrohan.

_Anna_. Sellaisia, joita he kertovat jokaiselle, tietysti.

_Tanner_. Mutta minä vannon että kerroin sinulle asioita, joita en
koskaan kertonut kenellekään muulle. Sinä houkuttelit minut liittoon,
jonka nojalla meidän ei pitänyt salata mitään toisiltamme. Meidän
piti kertoa toisillemme vallan kaikki. Mutta minä en muista että sinä
koskaan kerroit minulle mitään.

_Anna_. Sinä et tahtonut puhua minusta, Jack. Sinä tahdoit aina puhua
itsestäsi.

_Tanner_. Se on totta, hirvittävän totta. Mutta mikä piru sinä
mahdoit olla, kun sait selville tuon heikkouden ja käytit sitä
hyväksesi tyydyttääksesi uteliaisuuttasi! Minä tahdoin kerskailla
sinulle tehdäkseni itseni intresantiksi. Koetin keksiä kaikenlaisia
vallattomuuksia siksi vain että minulla olisi jotain kerrottavaa
sinulle. Tappelin poikien kanssa, joita en vihannut, valehtelin,
vaikka vallan yhtä hyvin olisin voinut puhua totta, varastin
esineitä, joita en tahtonut, suutelin pikku tyttöjä, joista en
välittänyt. Se oli kaikki vain kerskailua, intohimotonta ja siis
epätotta.

_Anna_ En koskaan kertonut sinusta muille, Jack.

_Tanner_. Et. Mutta jos olisit tahtonut hillitä minua, olisit
kertonut. Sinä tahdoit minua jatkamaan.

_Anna (kiihkeästi)_. Se ei ole totta. Se ei ole totta, Jack. Minä
en koskaan tahtonut sinua tekemään noita ikäviä, epämiellyttäviä,
raakoja, tyhmiä, vulgääriä temppuja. Minä aina toivoin että kerrankin
tekisit jotain sankarillista. _(Malttaen mielensä)_. Anteeksi, Jack,
mutta kaikki se mitä teit, ei ollut vähääkään sellaista mitä toivoin
sinun tekevän. Usein olin hyvin pahoillani, mutta en voinut kertoa
sinusta ja saattaa sinulle ikävyyksiä. Ja olithan vain poikanen.
Tiesin että kerran kasvaisit mieheksi ja jättäisit poikamaisuudet.
Ehkä olin väärässä.

_Tanner (ivallisesti)_. Elä anna valtaa huolillesi, Anna. Ainakin
yhdeksän kymmenettäosaa kaikista urostöistä, joita sulle tunnustin,
olivat pelkkiä valeita. Sain varsin pian selville, että sinä et
pitänyt tosista kertomuksista.

_Anna_. Tietysti ymmärsin että kaikki ei voinut olla totta. Mutta --

_Tanner_. Aiot muistuttaa minulle, että muutamat kaikkein
häpeällisimmistä olivat tosia.

_Anna (hellästi, Tannerin suureksi kauhuksi)_. En tahdo muistuttaa
sinua mistään. Mutta minä tunsin henkilöt, joille ne tapahtuivat ja
kuulin niistä.

_Tanner_. Niin. Mutta todetkin jutut minä koristelin kertoessani.
Tunteellisen pojan nöyryytykset voivat naurattaa kovasti tavallisia
paksunahkaisia aikaihmisiä, mutta pojalle itselleen ne ovat niin
kipeitä, niin häpeällisiä, että hän ei voi tunnustaa niitä -- hän
ei voi muuta kuin kieltää ne kiihkeästi. Oli miten oli, ehkäpä oli
hyväkin minulle hiukan koristella asioita, sillä kerran kun kerroin
totuuden uhkasit sanoa sen muille.

_Anna_. En ikinä. En ainoatakaan kertaa.

_Tanner_. Uhkasitpa kerran. Muistatko kuka oli se mustasilmäinen
tyttö, Rachel Rosetree? _(Annan kulmakarvat vavahtavat kerran
tahtomattaan)_. Minä panin toimeen rakkausseikkailun hänen kanssaan.
Tapasimme toisemme eräänä iltana puutarhassa ja kävelimme hyvin
epämukavasti käsivarret toistemme vyötäisillä ja suutelimme toisiamme
erotessa ja olimme erittäin tunnollisesti romantisia. Jos tuota
rakkausjuttua olisi jatkunut, olisin kyllästynyt kuoliaaksi, mutta
sitä ei jatkunutkaan, sillä vallan pian Rachel jätti minut, koska
hän huomasi että olin kertonut asiasta sinulle. Kuinka hän sai sen
tietää? Sinulta tietysti. Sinä menit hänen luokseen ja kerroit
hänelle hänen rikollisen salaisuutensa sekä pidit häntä kauhun ja
nöyryytyksen vallassa uhaten kannella.

_Anna_. Se oli hyvin terveellistä hänelle. Velvollisuuteni oli estää
häntä käyttäytymästä huonosti, ja nyt hän on siitä kiitollinen
minulle.

_Tanner_. Onko hän?

_Anna_. Ainakin hänen pitäisi olla.

_Tanner_. Velvollisuutesi ei pakoittanut sinua estämään minua
käyttäytymästä huonosti, vai mitä?

_Anna_. Minä estin sinua samalla kuin estin häntä.

_Tanner_. Oletko varma siitä? Sinä estit minua kertomasta sinulle
seikkailuistani, mutta mistä tiedät estäneesi seikkailuni?

_Anna_. Tarkoitatko sillä että jatkoit samaan tapaan toisten tyttöjen
kanssa.

_Tanner_. En. Sain vallan tarpeekseni romantisesta hassutuksesta
Rachelin kanssa.

_Anna (epäillen)_. Miksi sinä siis rikoit luottamussuhteemme ja tulit
vallan vieraaksi minulle?

_Tanner (salaperäisesti)_. Tapahtui silloin että sain jotain, jonka
tahdoin pitää vallan yksin, jakamatta sitä sinun kanssasi.

_Anna_. Olen varma etten olisi tahtonut sitä, jos olisit kieltänyt.

_Tanner_. Se ei ollut laatikollinen makeisia, Anna. Se oli jotain,
jota sinä et koskaan olisi sallinut minun kutsua omakseni.

_Anna (epäillen)_. Mitä?

_Tanner_. Sieluni.

_Anna_. Oh -- ole nyt järkevä, Jack. Tiedäthän että nyt puhut tyhjiä.

_Tanner_. Tämä on tosinta totta, Anna. Sinä et huomannut siihen
aikaan että sinäkin sait sielun. Mutta sinä sait sen kumminkin. Ei
se ollut vallan turhanpäiten, kun äkkiä huomasit että siveellinen
velvollisuutesi pakoitti sinua puhdistamaan ja parantamaan Rachelia.
Siihen saakka olit toiminut varsin laajasti hyvän lapsen varjon alla,
mutta ei koskaan johtunut mieleesi että sinulla oli velvollisuuksia
toisia kohtaan. -- Silloin minullekin tuli velvollisuuksia.
Siihen saakka olin leikkinyt rosvosilla ilman enempää omaatuntoa
kuin ketulla kanatarhassa. Mutta nyt aloin epäröidä, tuntea
velvollisuutta, käsittää että totuus ja kunnia eivät enää olleet vain
äiteliä sanoja aikaihmisten suussa, vaan pakoittavia periaatteita
minussa itsessäni.

_Anna (hiljaa)_. Niin. Olet kai oikeassa. Sinä aloit kehittyä
mieheksi, minä naiseksi.

_Tanner_. Oletko varma ettemme alkaneet kehittyä joksikin enemmäksi
vielä? Mitä miehuuden ja naisellisuuden alkaminen merkitsee useimpien
ihmisten suussa? Tiedäthän: se merkitsee rakkauden alkamista. Mutta
rakkaus alkoi minulle aikoja ennen. Rakkaudella oli osansa kaikkein
aikaisimmissa unelmissa ja hullutuksissa ja mielikuvitelmissa mitä
voin muistaa -- saanko sanoa mitä me voimme muistaa? -- vaikka me
emme sitä silloin ymmärtäneet. Ei, se muutos, joka minussa tapahtui,
oli siveellisen tunteen syntyminen minussa, ja kokemukseeni nojaten
uskon että siveellinen tunne on ainoa todellinen tunne.

_Anna_. Kaikkien tunteiden tulisi olla siveellisiä, Jack.

_Tanner_. Tulisi! Luuletko että mikään on kyllin voimakas
pakoittaakseen tunnetta, paitsi vielä voimakkaampi tunne?

_Anna_. Siveystuntomme hallitsee tunnetta, Jack. Elä ole tyhmä.

_Tanner_. Siveystuntomme! Ja eikö se muka ole tunnetta? Pitääkö
paholaisen saada kaikki tunteet aivan niinkuin hyvät tuuletkin? Ellei
se ole tunnetta -- ellei se olisi mahtavin kaikista tunteista niin
toiset tunteet lakaseisivat sen pois niinkuin hurrikanimyrsky kuivan
lehden. Se on juuri tuon tunteen syntyminen, joka muuttaa lapsen
mieheksi.

_Anna_. On muitakin tunteita, Jack. Hyvin voimakkaita.

_Tanner_. Kaikki muut tunteet olivat minussa jo sitä ennen, mutta ne
olivat mitättömiä ja ilman päämäärää -- vain lapsellista ahneutta
ja julmuutta, uteliaisuutta ja kuvittelua, tapoja ja taikauskoa --
muodotonta ja naurettavaa täysikasvuiselle järjelle. Kun ne kaikki
äkkiä alkoivat loistaa kuin vasta sytytetyt liekit, ei valo ollut
heidän omansa, vaan koittavan siveellisen tunteen paistetta. Se antoi
niille arvoa, se antoi niille tietoisuuden ja merkityksen, se antoi
niille ruokahalun ja järjesti ne tarkoitus- ja periaatearmeijoiksi.
Sieluni syntyi siitä tunteesta.

_Anna_. Huomasin että kävit järkevämmäksi. Sinä olit tavattoman
hävittävä olento sitä ennen.

_Tanner_. Hävittävä! Eikö mitä. En ollut muuta kuin vallaton.

_Anna_. Olit kyllä, Jack, juuri hävittävä sinä olit. Sinä turmelit
kaikki vesat katkomalla oksien päät puumiekalla. Sinä särit lasit
kurkkulavoista lingollasi. Sinä pistit tuleen heinäsuovan ja poliisi
otti kiinni Tavyn, joka juoksi pakoon, kun hän ei saanut sinua
estetyksi. Sinä --

_Tanner_. Huh! huh! huh! Nuo olivat kaikki tappeluita, piirityksiä,
sotatemppuja, jotta saattaisimme suojella skalppejamme punaisilta
indianeilta! Sinulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta, Anna. Minä olen
kymmenen kertaa hävittävämpi nyt kuin silloin. Siveellinen tunne on
ottanut johtaakseen hävittäväisyyttäni siveellisiä päämääriä kohti.
Minusta on tullut reformaattori, ja kuten kaikki reformaattorit,
minäkin olen kuvienhävittäjä. Minä en enää säre kurkkulavojen laseja
enkä polta heinäsuovia: minä sären uskontoja ja turmelen epäjumalia.

_Anna (ikävystyneenä)_. Pelkään että olen liian naisellinen
nähdäkseni mitään järkeä hävityksessä, hävittäminen ei voi muuta kuin
hävittää.

_Tanner_. Niin, sepä se juuri onkin hyödyllistä. Rakentaminen ahtaa
maan täyteen kaikenlaisia laitoksia, joita ahertajat keksivät.
Hävittäminen puhdistaa sen ja hankkii meille hengittämistilaa ja
vapautta.

_Anna_. Tuosta ei ole mitään hyötyä, Jack. Ei kukaan nainen ole yhtä
mieltä kuin sinä.

_Tanner_. Se johtuu siitä että te sekoitatte rakentamisen ja
hävittämisen luomiseen ja murhaan. Ne ovat vallan eri asioita.
Minä jumaloin luomista ja inhoan murhaa. Niin, minä jumaloin sitä
puissa ja kukkasissa, linnuissa ja petoeläimissä, ja sinussakin,
Anna _(Tyytyväisyyden ilme äkkiä poistaa kasvavan ouduksumisen ja
ikävystymisen ilmeen Annan kasvoilta)_. Se oli juuri luova vaisto,
joka pani sinut kiinnittänään minut itseesi siteillä, joitten jäljet
tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Niin Anna, tuo vanha lapsellinen
liitto välillämme oli tietämättämme lemmenliitto --

_Anna_. Jack!

_Tanner_. Oo -- elä säikähdä!

_Anna_. Minä en säikähdä!

_Tanner (oikullisesti)_. Mutta sinun pitäisi säikähtää. Missä ovat
periaatteesi?

_Anna_. Jack, puhutko sinä vakavasti vai etkö?

_Tanner_. Siveellisestä tunteestako?

_Anna_. Ei, ei, mutta siitä toisesta. _(Hämillään)_. Oh, sinä olet
niin hupsu. Ei milloinkaan voi tietää kuinka sinua tulee ymmärtää.

_Tanner_. Sinun tulee ymmärtää minut vallan vakavasti. Minä olen
sinun holhoojasi ja velvollisuuteni on parantaa sinun luonnettasi.

_Anna_. Lemmenliitto on siis ohi, eikö niin? Sinä kai kyllästyit
minuun?

_Tanner_. En. Mutta siveellinen tunne saattoi lapsellisen suhteemme
mahdottomaksi. Mustasukkainen tunne omasta yksilöllisyydestäni heräsi
minussa --

_Anna_. Sinä et sietänyt että sinua kohdeltiin kuin poikaa enää. Jack
raukka!

_Tanner_. Niin -- sillä poikana kohteleminen oli asettamista entiseen
asemaan. Minusta oli tullut uusi henkilö, ja ne, jotka tunsivat
vanhan itseni, nauroivat minulle. Ainoa ihminen, joka käyttäytyi
järkevästi, oli räätälini. Hän otti uuden mitan minusta joka kerta,
vaikka kaikki muut käyttivät vanhoja mittoja ja otaksuivat niitten
sopivan.

_Anna_. Sinusta tuli hirvittävän itsetietoinen.

_Tanner_. Kun sinä pääset taivaaseen, Anna, tulet olemaan äärettömän
itsetietoinen siivistäsi ensimäisenä vuotena. Kun tapaat siellä
sukulaisiasi ja he yhä vain tahtovat kohdella sinua ikäänkuin vielä
olisit kuolevainen, et voi sietää heitä, koetat päästä sellaiseen
piiriin, jossa sinua ei ole koskaan tunnettu muuna kuin enkelinä.

_Anna_. Turhamaisuutesi vain siis sai sinut pakenemaan meitä.

_Tanner_. Niin, turhamaisuuteni vain, kuten sinä sitä nimität.

_Anna_. Sinun ei olisi tarvinnut siitä syystä paeta _minua_.

_Tanner_. Sinua ennen kaikkia. Sinä taistelit kovemmin kuin kukaan
vapautustani vastaan.

_Anna (vakavasti)_. Kuinka väärässä sinä olet! Minä olisin tehnyt
vaikka mitä tähtesi.

_Tanner_. Vaikka mitä, paitsi päästänyt minut irti sinusta.
Silloinkin kuin vaistosi oli opettanut sinulle tuon kirotun naisten
tempun koota velvollisuuksia miehen niskoille, ja heittää itsensä
täydellisesti ja avuttomasti hänen armoilleen, kunnes mies vihdoin
ei uskalla astua askeltakaan juoksematta ensin kysymään lupaa siltä
samalta naiselta. Tunnen poika raukan, jonka hartain toivo on juosta
pakoon vaimostaan. Vaimo estää häntä uhkaamalla heittäytyä sen
veturin muserrettavaksi, joka vetää karkurin junaa. Niin tekevät
kaikki naiset. Jos me koetamme mennä jonnekin, jonne eivät tahdo
päästää meitä, ei mikään laki ole meitä estämässä, mutta kun astumme
ensimäisen askeleen on heidän rintansa jalkaimme alla, heidän
ruumiinsa pyörien alla lähtiessämme. Ei mikään nainen ole koskaan
minua orjuuttava sillä lailla.

_Anna_. Mutta Jack, ethän voi kulkea maailman läpi ottamatta huomioon
muitakin ihmisiä hiukan.

_Tanner_. Tietysti. Mutta mitä muita ihmisiä? Tuo muuten ihmisten
huomioonottaminen - tai oikeastaan halpamainen pelko, jota me
sanomme huomioonottamiseksi -- se juuri tekee meistä sentimentaalia
orjia. Sinun ottaminen huomioon, esimerkiksi, merkitsee samaa kuin
luopuminen omasta tahdostaan sinun tahtosi hyväksi. Entäpäs jos sinun
tahtosi olisi huonompi kuin minun? Opetetaanko naisia paremmin kuin
miehiä, vai huonomminko? Opetetaanko äänestäjäjoukkioita paremmin
kuin valtiomiehiä, vai huonomminko? Huonommin tietysti kummassakin
tapauksessa. Ja millaiseksi maailma muuttuu kun valtiomiehet ottavat
huomioon äänestäjälaumojaan ja yksityiset miehet vaimojaan? Mitä
merkitsevät kirkko ja valtio tähän aikaan? Samaa kuin nainen ja
veronmaksaja.

_Anna (tyynesti)_. Minusta on niin hauska että ymmärrät politiikkaa,
Jack. Siitä on sinulle varmaan paljon hyötyä, jos pääset
parlamenttiin. _(Tanner lyyhistyy kohoon niinkuin puhkaistu rakko)_.
Mutta minusta on ikävää että arvelit minun vaikutustani huonoksi.

_Tanner_. En sanonut sitä huonoksi. Huono tai hyvä -- minä en
tahtonut mukaantua sen alaiseksi, enkä tahdo nytkään.

_Anna_. Eihän kukaan sitä pyydäkään Jack. Minä vakuutan -- todellakin
vakuutan -- etten välitä omituisista mielipiteistäsi vähääkään.
Tiedäthän että me kaikki olemme kasvatetut vapaamieliseen suuntaan.
Miksi sinä siis välttämättömästi tahdot pitää minua ahdasmielisenä?

_Tanner_. Siinähän vaara juuri onkin. Minä tiedän että sinä et
välitä, siitä syystä että olet saanut selville ettei se tee
mitään. Boa constrictor ei välitä vähääkään härän mielipiteistä
kietouduttuaan sen ympärille.

_Anna (nousten ja äkkiä ymmärtäen)_. Oo-oo-oo! Nyt minä ymmärrän
miksi varoitit Tavya kutsumalla minua boa constrictoriksi. Ukki
kertoi minulle. _(Hän nauraa ja heittää boansa Tannerin kaulaan)_.
Eikö se tunnu suloiselta ja pehmeältä Jack?

_Tanner_. Sinä kauhea nainen! Aiotko heittää pois
ulkokullaisuutesikin?

_Anna_. En ole koskaan ulkokullattu sinun kanssasi, Jack. Oletko
suuttunut? _(Hän vetää pois boan ja heittää sen tuolille)_. Ehkä
minun ei olisi pitänyt tehdä sitä.

_Tanner (ylenkatseellisesti)_. Hyh! teeskentelyä! Miksi et olisi
tehnyt niin, jos se kerran huvitti sinua?

_Anna (kevyesti)_. Siksi -- siksi että luulen sinun tarkoittaneen boa
constrictorilla oikeastaan tätä _(hän kietoo käsivartensa Tannerin
kaulaan)_.

_Tanner (tuijottaen häneen)_. Suurenmoinen julkeus! _(Anna nauraa
ja taputtaa hänen poskiaan)_. Ja ajatteleppas että jos mainitseisin
tästä kohtauksesta, ei ainoakaan sielu uskoisi minua, mutta jos sinä
syyttäisit siitä minua, ei kukaan uskoisi vastaväitteitäni.

_Anna (siirtäen pois käsivartensa hyvin arvokkaasti)_. Sinä olet
parantumaton Jack. Mutta sinun ei pitäisi laskea leikkiä meidän
mieltymyksestämme toisiimme. Ei kukaan voi ymmärtää sitä väärin.
Ethän sinä ainakaan ymmärrä sitä väärin, toivon mä.

_Tanner_. Vereni selittää sen minulle, Anna. Raukka, raukka Ricky
Ticky Tavy!

_Anna (katsahtaen häneen äkkiä aivan kuin tämä olisi uusi
näkökohta)_. Ethän vain lienee kyllin typerä ollaksesi mustasukkainen
Tavylle?

_Tanner_. Mustasukkainen! Mistä syystä? Mutta minä en ihmettele että
kahlehdit häntä niin lujasti. Minäkin tunnen kahleitten kiristyvän
ympärilläni, vaikka sinä vain leikit kanssani.

_Anna_. Luuletko että minulla on tosi tarkoituksia Tavyyn nähden?

_Tanner_. Tiedän että sinulla on.

_Anna (vakavasti)_. Ole varuillasi, Jack. Sinä teet Tavyn hyvin
onnettomaksi, jos annat hänelle väärän käsityksen minusta.

_Tanner_. Ole huoleti, ei hän enää pääse sinua pakoon.

_Anna_. Usein mietin että oletkohan sinä todellakin viisas mies.

_Tanner_. Kas niin. Mistä tämä äkkinäinen epäluulo?

_Anna_. Sinä näytät ymmärtävän kaikki, jota minä en ymmärrä, mutta
sinä olet täydellinen kehtolapsi niissä asioissa, joita minä
tosiaankin ymmärrän.

_Tanner_. Sen saat ainakin uskoa, että minä ymmärrän, mitä Tavy
tuntee sinua kohtaan.

_Anna_. Ja luuletko myöskin ymmärtäväsi, mitä minä tunnen Tavya
kohtaan?

_Tanner_. Minä tiedän liiankin hyvin kuinka Tavy raukan käy.

_Anna_. Minä nauraisin sinulle Jack, ellen muistaisi isä vainajata.
Muista se! Tavysta tulee hyvin onneton.

_Tanner_. Niin tulee, mutta hän ei tule itse tietämään sitä, poika
raukka. Hän on tuhat kertaa liian hyvä sinulle. Siitä on johtuva
hänen elämänsä suurin erehdys sinun suhteesi.

_Anna_. Luulen että miehet erehtyvät enemmän siksi että he ovat
liian viisaita, kuin siksi että he ovat liian hyviä _(hän istuutuu
ja osoittaa ylenkatsettaan koko miessukua kohtaan olkapäitten soman
sorealla asennolla)_.

_Tanner_. Tiedän vallan hyvin ettet välitä paljoa Tavysta. Mutta
maailmassa on aina niin että toinen suutelee ja toinen sallii
itseään suudeltavan. Tavy suutelee, ja sinä vain käännät poskesi
suudeltavaksi, ja sitten heität hänet pois, jos tapaat paremman.

_Anna (loukkaantuneena)_. Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa
tuommoista minulle, Jack. Se ei ole totta eikä se ole hienotuntoista.
Jos sinä ja Tavy tahdotte ymmärtää minut väärin, ei syy ole minun.

_Tanner (katuvana)_. Anteeksi minun karkeuteni, Anna. Se kohdistuu
pahaan maailmaan, ei sinuun. _(Anna katsahtaa häneen tyytyväisenä ja
anteeksiantavana. Tanner muuttuu heti varovaksi)_. Sama se. Toivoisin
vain että Ramsden palaisi. En koskaan tunne itseäni varmaksi sinun
seurassasi. Sinussa on semmoinen pirullinen viehätys -- ei, ei se
ole viehätystä vaan kekseliästä voimaa. _(Anna nauraa)_. Juuri noin
-- sinä tiedät sen itse ja ylpeilet siitä. Julkisesti, häpeämättä
ylpeilet siitä.

_Anna_. Mikä kauhea liehakoitsija sinä olet, Jack!

_Tanner_. Liehakoitsija!! Minä!!!

_Anna_. Niin juuri liehakoitsija. Sinä koetat aina suututtaa ja
loukata ihmisiä, mutta sinä et koskaan todella aio päästää heitä irti
itsestäsi.

_Tanner_. Nyt minä soitan kelloa. Tämä keskustelu on mennyt
pitemmälle kuin aioin.

_Ramsden ja Octavius palaavat takaisin neiti Ramsdenin kanssa, joka
on älykäs vanha neiti yksinkertaisessa ruskeassa silkkipuvussa,
sormissa ja kaulassa kylliksi sormuksia, lukkoneuloja ja vitjoja
osoittamaan että hänen pukunsa yksinkertaisuuteen ovat syynä
periaatteet eikä köyhyys. Hän astuu huoneeseen hyvin päättävästi.
Molemmat miehet, nolostuneina ja masentuneina, seuraavat häntä. Anna
nousee ja astuu innokkaasti häntä vastaan. Tanner vetäytyy seinän
luo kuvapatsaitten väliin ja on katselevinaan kuvia. Ramsden astuu
pöytänsä luo, kuten tavallista, ja Octavius pysyttelee Tannerin
läheisyydessä._

_Neiti Ramsden (Melkein työntäen Annaa kylkeen astuessaan rouva
Whitefieldin tuolin luo ja istuessaan siihen päättävästi)_. Minä
pesen käteni koko tässä asiassa.

_Octavius (hyvin onnettomana)_. Tiedän että tahdotte minun viemään
pois Violetin. Sen teen. _(Hän kääntyy epäröiden ovea kohti)_.

_Ramsden_. Ei, ei --

_Neiti Ramsden_. Miksi sinä sanot ei, Roebuck? Octavius ymmärtää että
minä en ajaisi pois ketään todellisesti katuvaa naista. Muita kun
nainen ei ole ainoastaan paha, vaan aikoo jatkaa pahuuttaan, silloin
minä eroan.

_Anna_. Voi, neiti Ramsden, mitä te tarkoitatte? Mitä Violet on
sanonut?

_Ramsden_. Violet on kovin itsepäinen. Hän ei tahdo lähteä Lontoosta.
En ymmärrä häntä.

_Neiti Ramsden_. Minäpä ymmärrän. Asia on päivän selvä, hyvä Roebuck.
Hän ei tahdo mennä, sillä hän ei tahdo erota tuosta miehestä, kuka
hän sitten lieneekään.

_Anna_. Niin, tietysti. Octavius, puhuitko sinä hänen kanssaan?

_Octavius_. Hän ei tahdo kertoa meille mitään. Eikä hän suostu
mihinkään ennenkuin hän on sopinut jonkun toisen kanssa. Tietysti sen
konnan kanssa, joka on hänet pettänyt.

_Tanner (Octaviukselle)_. Anna heidän siis sopia keskenään. Mies
tulee iloitsemaan saadessaan hänet lähetetyksi ulkomaille. Mikä siis
on niin vaikeata tässä asiassa?

_Neiti Ramsden (ottaen sanat Octaviuksen suusta)_. Vaikeatako? Se,
että kun minä tarjouduin häntä auttamaan, en tietysti tarjoutunut
hänen rikostoverikseen. Hänen täytyy joko pyhästi luvata, ettei hän
ikinä enää tapaa tuota miestä, taikka sitten täytyy hänen hankkia
itselleen uusia ystäviä. Jota pikemmin sitä parempi.

_Kamarineitsyt ilmestyy ovelle. Anna istuu nopeasti näyttäen niin
välinpitämättömältä kuin suinkin. Octavius tietämättään matkii häntä_.

_Kamarineitsyt_. Vaunut ovat ovella, neiti.

_Neiti Ramsden_. Mitkä vaunut?

_Kamarineitsyt_. Neiti Robinsonille.

_Neiti Ramsden_. Ooh! _(Tointuen)_. Hyvä on. _(Kamarineitsyt
poistuu)_. Hän on lähettänyt hakemaan vaunuja.

_Tanner_. Minä tahdoin jo puoli tuntia sitten lähettää hakemaan
vaunuja.

_Neiti Ramsden_. Olen iloinen että hän ymmärtää millaiseen asemaan
hän on itsensä asettanut.

_Ramsden_. En pidä siitä että hän lähtee pois tuolla lailla, Susanna.
Ei meidän pitäisi olla liian kiihkeitä.

_Octavius_. Kiitos, tuhat kiitosta siitä! Mutta neiti Ramsden on
vallan oikeassa, Violet ei voi viipyä kauemmin.

_Anna_. Etkö sinä Tavy voisi mennä hänen kanssaan?

_Octavius_. Hän ei huoli minusta kanssaan.

_Neiti Ramsden_. Tietysti ei. Hän menee suoraa päätä tuon miehen luo.

_Tanner_. Luonnollisena seurauksena siitä siveästä kohtelusta, joka
täällä on tullut hänen osakseen.

_Ramsden (hyvin huolissaan_). Kas niin Susanna! Siinä sen kuulet! Ja
siinä on jonkun verran totta. Toivoisin että periaatteesi sallisivat
sinun olla hiukan kärsivällinen tuota tyttö raukkaa kohtaan. Hän on
hyvin nuori, ja kaikella on aikansa.

_Neiti Ramsden_. Oo, kyllä hän saa tarpeeksi myötätuntoisuutta
miehiltä. Minua hämmästyttää sinun puheesi, Roebuck.

_Tanner_. Minua myöskin, erittäin iloisesti.

_Violet ilmestyy ovelle. Hän on niin katumaton ja itsetietoinen
nuori nainen kuin suinkin voi löytää kaikkein moitteettomimmin
käyttäytyneiden naisten seassa. Hänen pieni päänsä ja pienoinen,
päättävä suunsa, hänen puheensa ylpeä joustavuus ja hänen ryhtinsä
huolellisuus, hänen pukunsa moitteeton komeus, johon kuuluu hyvin
siro hattu sekä siinä kuollut lintu -- kaikki todistaa että siinä on
personallisuus, joka on yhtä vaarallinen kuin harvinaisen kaunis.
Hän ei ole sireeni niinkuin Anna. Ihailu tulee hänen osakseen ilman
mitään ponnistuksia hänen puoleltaan, ilman että hän siitä edes
valittaakaan. Annassa on paljon veitikkamaisuutta, Violetissa ei
yhtään, ja ehkei hänessä ole myöskään armoa. Ainoa mikä ehkä sitoo
häntä, on järki ja ylpeys, vaan ei sääli. Hänen ääntään voisi
luulla opettajattaren ääneksi, joka toruu pahasti käyttäytynyttä
tyttöluokkaa, kun hän täydellisesti itseään halliten ja hiukan
ylenkatseellisesti alkaa sanoa sanottavansa._

_Violet_. Tulin vain sanomaan neiti Ramsdenille että hän on löytävä
minulle antamansa syntymäpäivälahjan, filigrani-rannerenkaan,
taloudenhoitajan huoneessa.

_Tanner_. Tule sisään, Violet, ja puhele järkevästi meille.

_Violet_. Kiitos. Olen saanut vallan tarpeeksi perhekeskustelusta
tänään. Samoin äitisi, Anna. Hän läksi itkien kotiin. Mutta kaikissa
tapauksissa olen saanut selville minkä arvoiset muutamat niin sanotut
ystävät ovat. Hyvästi.

_Tanner_. Ei, odota hetkinen. Minun täytyy sanoa jotain, jota
pyydän sinua kuuntelemaan. _(Violet katsoo häneen ilman vähänkään
uteliaisuutta, mutta odottaa kumminkin, nähtävästi yhtä paljon
vetääkseen käteensä toisen hansikkaansa, kuin kuunnellakseen
Tanneria)_. Minä olen täydellisesti sinun puolellasi tässä asiassa.
Onnittelen sinua syvimmällä kunnioituksella, siksi että sinulla on
ollut niin paljon rohkeutta. Sinä olet vallan oikeassa ja perhe on
vallan väärässä.

_Hämmästystä. Anna ja neiti Ramsden nousevat ja kääntyvät Violetia
ja Tanneria kohti. Violet hämmästyneempänä kuin kukaan, unohtaa
hansikkaansa ja astuu keskelle huonetta nolona ja pahoillaan.
Octavius yksin ei liiku eikä kohota päätään: hän on häpeän masentama_.

_Anna (rukoilevasti, jotta Tanner käyttäytyisi ihmisiksi)_. Jack!

_Neiti Ramsden (raivossa)_. No sen minä sanon!

_Violet (terävällä äänellä Tannerille)_. Kuka kertoi sen sinulle?

_Tanner_. Ramsden ja Tavy tietysti. Miksi he eivät olisi saaneet?

_Violet_. Sillä he eivät tiedä.

_Tanner_. Tiedä? Mitä?

_Violet_. He eivät tiedä että minä olen oikeassa.

_Tanner_. Oo - kyllä he sen tietävät sydämessään, vaikka heidän
hullut taikauskonsa siveydestä ja soveliaisuudesta ja sen semmoisessa
saattaa heidät moittimaan sinua. Mutta minä tiedän ja muu maailma
oikeastaan myöskin tietää, vaikkei se uskalla sitä tunnustaa, että
sinulla oli oikeus seurata vaistoasi, että elinvoima ja rohkeus
ovat suurimmat ominaisuudet naisessa ja äitiys hänen juhlallinen
vihkimisensä naisellisuuteen, ja että se seikka, että et ole
laillisesti vihitty, ei hiukkaistakaan vähennä sinun arvoasi eikä
meidän kunnioitustamme sinua kohtaan.

_Violet (punastuen harmista)_. Sinä siis pidät minua huonona
naisena, kuten nuo muutkin. Ja sinä luulet, että minä en ole
ainoastaan menetellyt kunnottomasti, vaan vieläpä hyväksyn sinun
innoittavat mielipiteesikin. Neiti Ramsden, minä olen sietänyt teidän
kovat sananne siksi että tiesin teidän kerran katuvan niitä kun
saitte kuulla totuuden, mutta minä en siedä semmoista inhoittavaa
loukkausta, että Jack onnittelee minua siitä, että muka olen yksi
noita kurjia olentoja, joita hän hyväksyy. Minä olen salannut
avioliittoni mieheni tähden. Mutta nyt minä vaadin laillisen
aviovaimon oikeudella että minua ei loukata.

_Octavius (kohottaen päänsä sanomattomalla helpoituksen tunteella)_.
Sinä olet naimisissa!

_Violet_. Niin olen. Ja teidän olisi pitänyt arvata se. Mikä
syy teillä oli epäillä että minulla ei ollut oikeutta kantaa
vihkisormusta? Ei kukaan teistä koskaan kysynytkään minulta. Sitä en
voi unohtaa.

_Tanner (rauniona)_. Olen täydellisesti masennettu. Tarkoitin hyvää.
Pyydän anteeksi -- ryömien pyydän anteeksi.

_Violet_. Toivon että vasta olet varovampi puheissasi. Tietysti ei
kukaan ota niitä täydellä todella, mutta ne ovat epämiellyttäviä ja
todistavat huonoa aistia.

_Tanner (taipuen myrskyn alla)_. En voi puolustautua. Olen vasta
varovampi puolustaessani naisia. Pelkään että olemme kaikki
alentuneet sinun silmissäsi, paitsi Anna. Annan tähden suo meille
anteeksi.

_Violet_. Niin, Anna on ollut hyvin ystävällinen. Mutta hän tiesi.

_Tanner_. Ahaa.

_Neiti Ramsden (jäykästi)_. Ja kuka on se herrasmies, joka ei
tunnusta vaimoaan?

_Violet (nopeasti)_. Se on minun asiani, neiti Ramsden, eikä teidän.
Minulla on omat syyni pitää avioliittoni salassa tällä haavaa.

_Ramsden_. En voi sanoa muuta kuin että olen kovin pahoillani,
Violet. Minua vallan kauhistaa muistella kuinka olemme sinua
kohdelleet.

_Octavius (nolona)_. Anteeksi, Violet. En voi sanoa muuta.

_Neiti Ramsden (yhä vielä haluttomana antautumaan)_. Tietysti se
minkä nyt kerroit, muuttaa asiat kokonaan. Joka tapauksessa on
velvollisuuteni itseäni kohtaan --

_Violet (keskeyttäen hänet)_. Velvollisuutenne minua kohtaan on
pyytää anteeksi. Se on velvollisuutenne sekä itseänne että minua
kohtaan. Jos itse olisitte naimisissa oleva vaimo, ette suinkaan
tahtoisi istua taloudenhoitajan huoneessa ja tulla kohdelluksi kuin
pahankurinen lapsi. Siten juuri nuoret neidit ja vanhat eukot, joilla
ei ole mitään vakavia velvollisuuksia, minua kohtelivat.

_Tanner_. Elä iske meihin, kun olemme masennetut, Violet. Minä luulin
että teimme itsemme naurunalaisiksi, mutta oikeastaan onkin niin että
sinä teit meidät naurunalaisiksi.

_Violet_. Ainakaan se ei ollut sinun asiasi, Jack.

_Tanner_. Eikö ollut minun asiani? Vaikka Ramsden melkein suoraan
syytti minua tuoksi tuntemattomaksi herrasmieheksi.

_Ramsden vastustaa kiihkeästi, mutta Violetin kylmä suuttumus
sammuttaa hänen kiihkonsa_.

_Violet_. Sinua! Kuinka inhoittavaa! Kuinka ilettävää! Kuinka
halveksittavasti te olette puhuneet minusta! Jos mieheni tietäisi
tuon, ei hän sallisi minun ikinä enää virkkaa sanakaan teille.
_(Ramsdenille)_. Tämän viimeisen te todellakin olisitte voinut
säästää minulta.

_Ramsden_. Minä vakuutan etten koskaan -- ainakin se on sanojeni
hirveätä väärentämistä --

_Neiti Ramsden_. Sinun ei tarvitse selittää, Roebuck. Hän oli itse
syynä kaikkeen. Hänen asiansa on pyytää anteeksi että hän petti
meidät.

_Violet_. Voin antaa teille anteeksi, neiti Ramsden, sillä te ette
voi ymmärtää, kuinka tunnen tämmöisissä asioissa, vaikka kyllä olisin
odottanut enemmän järkeä henkilöiltä, joilla on suurempi kokemus.
Minä ymmärrän kuitenkin että olette joutunut hyvin kiusalliseen
asemaan ja paras minkä voin tehdä, on poistua heti. Hyvästi.

_Hän menee jättäen heidät tuijottamaan_.

_Neiti Ramsden_. No sen minä sanon!

_Ramsden (valittaen)_. Kyllä hän nyt on meille hyvin suuttunut.

_Tanner_. Teidän täytyy lyyhistyä kokoon vihkisormuksen edessä,
Ramsden, kuten meidän muidenkin. Häpeämme malja on täysi.



Toinen näytös.


Ajotiellä maatalon puistossa lähellä Richmondia moottorivaunu on
joutunut epäkuntoon. Se seisoo puuryhmän edessä, jonka ympäri tie
kiertää taloon, joka osittain näkyy puitten läpi. Tanner seisoen
tiellä moottorivaunun vasemmalla puolella, voisi selvään nähdä talon
läntisen nurkan, ellei hänen huomionsa olisi kokonaan kiintynyt
selällään makaavaan, sinisiin housuihin puettuna sääripariin,
joka pistää esiin koneen alta. Hän katselee niitä tarkasti, selkä
kumarassa ja kädet polviin nojaten. Hänen nahkatakkinsa ja suippo
lakkinsa osoittavat että hän on moottorivaunun matkustajia.

_Sääret_. Ahaa! Nyt se on tehty.

_Tanner_. Onko kaikki kunnossa nyt?

_Sääret_. Kaikki hyvin!

_Tanner kumartuu tarttuen kiinni säärien nilkkaan ja vetäen esiin
kuin työntökärryt säärien omistajan, joka kulkee käsillään pitäen
vasaraa hampaissaan. Hän on nuori mies siistissä sinisessä puvussa,
puhtaaksi ajettu leuka, tummat silmät, lyhyt hyvin harjattu tukka
ja hiukan säännöttömät, epäluuloisesti kaarevat kulmakarvat. Kun
hän korjaa vaunua ovat hänen liikkeensä nopeat ja odottamattomat,
mutta kumminkin tarkat ja huolelliset. Tanneria ja Tannerin ystäviä
kohtaan hänen käytöksensä ei ole ollenkaan alamainen, vaan kylmä
ja jäykkä, pitäen heidät jonkun matkan päässä, mutta antamatta
kumminkaan koskaan aihetta valituksiin. Siitä huolimatta hän koko
ajan pitää heitä silmällä jotenkin kyynillisesti, niinkuin ainakin
mies joka tuntee maailman nurean puolen. Hän puhuu hitaasti ja hieman
ivallisesti eikä ollenkaan koeta saada puhettaan herrasmaiseksi.
Saattaa arvata että hänen siro ulkoasunsa on merkkinä kunnioituksesta
häntä itseään ja omaa luokkaansa kohtaan, eikä niitä kohtaan, joitten
palveluksessa hän on._

_Hän astuu nyt moottorivaunuun koettaakseen koneistoa ja panee
taas lakin päähänsä ja päällystakin yllensä. Tanner riisuu pois
nahkaisen päällystakkinsa ja heittää sen vaunuun. Kuljettaja
(taikka automobilisti, taikka moottoriniekka, taikka miksi tahansa
nimittänemmekään häntä) katselee ympärilleen kysyvästi, työntäen
samalla vasaransa vaunuun._

_Kuljettaja_. Joko saitte tarpeeksi, vai?

_Tanner_. Voin yhtä hyvin kävellä taloon ja ojentaa jalkojani hiukan
sekä tyynnyttää hermojani. _(Katsoen kelloaan)._ Tiedätte kai että
olemme tulleet Hyde Park Cornerista Richmondiin kahdessakymmenessä
yhdessä minuutissa.

_Kuljettaja_. Viidessätoista minuutissa minä sen vertaisen matkan
olisin pyörähyttänyt, jos olisi ollut selvä tie.

_Tanner_. Mutta mistä syystä? Rakkaudesta urheiluunko, vai
saadaksenne ilon kauhistuttaa onnetonta isäntäänne?

_Kuljettaja_. Mikä se teitä pelottaa?

_Tanner_. Poliisi ja niskani mahdollinen taittuminen.

_Kuljettaja_. Soo. Mutta jos tykkäätte kulkea hiljakseen niin
voittehan mennä omnibussissa. Se on halvempaa. Te maksatte minulle
että minä säästäisin teiltä aikaa ja hankkisin teille hyötyä tuhannen
punnan moottorivaunusta. _(Hän istuutuu tyynesti)._

_Tanner_. Minä olen moottorivaunun sekä teidän orjanne. Joka yö minä
uneksin siitä kirotusta kapineesta.

_Kuljettaja_. Kyllä se semmoinen haihtuu. Jos menette taloon niin
saanko kysyä kuinka kauan meinaatte viipyä siellä? Siitä syystä vain
että jos meinailette jutella koko aamupäivän rouvasväen kanssa, niin
panen vaunun talliin ja lähden omiin hommiini. Muutoin annan sen
seistä tässä odottamassa.

_Tanner_. Paras on odottaa tässä. En viivy kauan. Tänne pitäisi tulla
nuori amerikkalainen herrasmies, eräs herra Malone yhdessä herra
Robinsonin kanssa uudessa amerikkalaisessa höyryvaunussaan.

_Kuljettaja (hypäten ylös ja kiirehtien vaunusta Tannerin luo)._
Amerikkalaisessa höyryvaunussa! Kilpaa meidän kanssa Lontoosta!

_Tanner_. Ehkä he ovat jo täällä.

_Kuljettaja_. Olisinpa minä sen tiennyt! _(Syvästi moittien)_.
Miksette kertonut siitä, herra Tanner?

_Tanner_. Sillä minulle on ilmoitettu että tällä vaunulla voi ajaa
84 penikulmaa tunnissa, ja minä tiedän kokemuksesta kuinka paljon
_te_ voitte ajaa, jos tiellä sattuu olemaan kilpailija. Katsokaappas
Henry, on asioita, joita teidän ei ole terveellistä tietää, ja
tämä asia oli yksi niitä. Rauhoittukaa nyt kumminkin, kohta saatte
nauttia kylliksenne. Aiomme ajella koko päivän. Amerikkalainen ottaa
vaunuunsa herra Robinsonin, hänen sisarensa ja neiti Whitefieldin. Me
otamme neiti Rhodan.

_Kuljettaja (tyydytettynä, miettii toista asiaa)._ Neiti Rhoda on
neiti Whitefieldin sisar, vai mitä?

_Tanner_. Niin on.

_Kuljettaja_. Ja neiti Whitefield itse menee toiseen vaunuun? Ei
teidän kanssanne?

_Tanner_. Mitä hittoja hän minun kanssani tulisi? Herra Robinsonhan
on toisessa vaunussa. _(Kuljettaja katselee Tanneria kylmällä
epäluulolla ja kääntää vaunun viheltäen hiljaa tunnettua nuottia.
Tanner, hiukan levottomana, aikoo jatkaa samaa ainetta, mutta kuulee
samalla Octaviuksen askeleet käytävällä. Octavius tulee talosta päin,
puettuna moottoripukuun, mutta ilman päällystakkia.)_ Me olemme
menettäneet, kiitos luojan. Tuossa on herra Robinson. Hei, Tavy, onko
höyryvaunu onnistunut?

_Octavius_. On varmaan. Me tulimme Hyde Park Corneristä tänne
seitsemässätoista minuutissa. _(Kuljettaja on raivoissaan ja
potkaisee vaunua muristen suuttumuksesta)._ Kauanko te viivyitte?

_Tanner_. Noin kolme neljännes tuntia, tai niille paikoin.

_Kuljettaja (vastustaen)_. So, soh, herra Tanner! Helposti olisimme
ennättäneet vähemmässä kuin viidessätoista minuutissa.

_Tanner_. Ohimennen, saanko esitellä teidät? Herra Octavius Robinson
ja herra Enry Straker.

_Straker_. Hauska tavata, herra Robinson. Herra Tanner pilkkaa Enry
nimeä. Herrat sanovat aina Hhenry. Mutta en suinkaan minä välitä.

[Lontoon alhaison murteen huomattavimpia ominaisuuksia on se, että h
jätetään pois sellaisten sanojen alusta, missä sen tulisi olla, ja
lausutaan usein sanojen alussa, jossa sitä ei ole. Suoment. muist.]

_Tanner_. Sinä luulet vain että se todistaa huonoa aistia minussa,
kun kiusottelen Strakeria, Tavy. Mutta sinä olet vallan väärässä.
Tämä mies näkee enemmän vaivaa jättääkseen pois h:t kielestään, kuin
hänen isänsä ennen, saadakseen ne kieleensä. Se on luokkamerkkinä
hänessä. En ole elämässäni tavannut ketään, joka on niin pöhöttynyt
luokkaylpeydestä kuin Enry.

_Straker_. So, soh, herra Tanner. Hiukan moderatsionia!

_Tanner_. Moderatsionia! Kuulitko Tavy? _Sinä_ olisit sanonut että
vähempi riittää. Mutta tämä mies on saanut sivistystä ja hän tietää
että me emme ole. Mikä olikaan teidän kansakoulunne, Straker?

_Straker_. Sherbrooke Road.

_Tanner_. Sherbrooke Road! Sanoisiko kukaan meistä Rugby! Harrow!
Eton! tuommoisella henkisellä ylpeydellä? Sherbrooke Road on paikka,
jossa pojat oppivat jotain. Eton on poikatarha, jonne meidät
lähetetään siitä syystä että olemme kiusana kotona, ja siksi että
myöhemmin elämässä aina kun jonkun herttuan nimi mainitaan, voimme
sanoa että hän on entinen koulutoverimme.

_Straker_. Te ette ymmärrä yhtään niitä asioita, herra Tanner. Ei
kansakoulussa opi, vaan teollisuuskoulussa.

_Tanner_. Se on hänen yliopistonsa, Octavius. Ei Oxford, eikä
Cambridge, tai Durham, Dublin, tai Glasgow. Ei edes mikään noista
lahkolaispesistä Walesissakään. Ei, Tavy. Regent Street, Chelsea
Borough -- en muista puoliakaan niitten nimistä -- ne ovat _hänen_
yliopistojaan. Ne eivät ole vain luokkarajoitusten myymälöitä, kuten
meidän yliopistomme. _Te_ ylenkatsotte Oxfordia, Enry, eikö niin?

_Straker_. En ollenkaan. Se on vallan nätti paikka semmoisille, jotka
sellaisista tykkäävät. Siellä opetetaan herraksi. Teollisuuskoulussa
opetetaan konemestariksi tai muuksi sellaiseksi.

_Tanner_. Ivaa, Tavy, pelkää ivaa! Jospa sinä voisit katsoa Enryn
sieluun ja näkisit koko sen ylenkatseen syvyyden, jota hän tuntee
herroja kohtaan, ja hänen ylpeytensä huipun siitä että hän on
konemestari, niin kalpenisit. Hän suorastaan nauttii aina kun tämä
moottorivaunu joutuu epäkuntoon, sillä se saattaa näkyviin minun
herrasmaisen avuttomuuteni ja hänen työläismäisen taitonsa ja
kekseliäisyytensä.

_Straker_. Elkää välittäkö hänestä, herra Robinson. Hän rakastaa
puhumista. Mutta mehän tunnemme hänet.

_Octavius (vakavasti)_. Mutta hänen puheessaan on paljon totta
pohjalla. Minä uskon mitä hartaimmin työn ylevyyteen.

_Straker (tyyneesti)_. Siksi että te ette ole koskaan tehnyt mitään
työtä herra Robinson. Minun tehtäväni on poistaa työ. Teillä on
enemmän hyötyä minusta ja yhdestä koneesta kuin kahdestakymmenestä
työmiehestä.

_Tanner_. Herran nimessä, Tavy, elä houkuttele häntä puhumaan
valtiotaloudesta. Hän tietää kaikki siitä, mutta me emme tiedä. Sinä
olet vain runollinen sosialisti, Tavy. Hän on tieteellinen.

_Straker (joutumatta hämilleen)_. Niin. Tämä keskustelu on kyllä
hyvin opettavaa, mutta minun täytyy pitää huolta koneesta ja te
kai tahdotte puhella tytöistänne. Kyllä minä ymmärrän. _(Hän alkaa
puuhailla koneen luona ja lähtee sitten astumaan taloa kohti)._

_Tanner_. Se on hyvin tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö.

_Octavius_. Mikä?

_Tanner_. Straker. Tässä me kirjalliset ja sivistyneet henkilöt
olemme vuosikausia huutaneet uutta naista, joka kerta kuin joku
harvinaisen vanhanaikuinen naishenkilö joutui ilmapiiriimme, emmekä
koskaan huomanneet että uusi mies oli tullut. Straker on uusi mies.

_Octavius_. Minä en huomaa hänessä mitään uutta, paitsi sinun
hulluttelusi hänen kanssaan. Mutta en minä nyt viitsi puhua hänestä,
vaan Annasta.

_Tanner_. Straker tiesi senkin. Luultavasti hän oppi senkin
teollisuuskoulussa. No, mikä Annalla on hätänä? Oletko kosinut häntä?

_Octavius (itseään syyttäen)_. Minä olin kyllin petomainen ja tein
sen eilisiltana.

_Tanner_. Kyllin petomainen! Mitä tarkoitat?

_Octavius (dityrambimaisesti)_. Jack, me miehet olemme kaikki
raakoja. Me emme koskaan ymmärrä kuinka äärettömän herkkä naisen
tunne-elämä on. Kuinka minä saatoinkaan sen tehdä!

_Tanner_. Tehdä mitä, sinä itkusuinen idiootti?

_Octavius_. Niin, minä olen idiootti, Jack. Jospa olisit kuullut
hänen äänensä ja nähnyt hänen kyyneleensä! Minä olen valvonut koko
yön ajatellen niitä. Jos hän olisi moittinut minua, olisin kestänyt
sen paremmin.

_Tanner_. Kyyneleitä! Se on vaarallista. Mitä hän sanoi.

_Octavius_. Hän kysyi minulta kuinka saatoin nyt ajatella muuta kuin
hänen rakasta isä-vainajaansa. Hän tukahdutti nyyhkytyksen -- _(hän
masentuu)_.

_Tanner (taputtaen häntä selkään)_. Koeta kestää se miehen tavoin,
Tavy, vaikka sinusta tuntuisikin kuin olisit aasi. Se on sitä vanhaa
peliä. Hän ei ole väsynyt vielä leikkiin sinun kanssasi.

_Octavius (kärsimättömästi)_. Oh, elä puhu tyhmyyksiä aina, Jack.
Luuletko tosiaankin että tuo sinun iän ikuinen ontto kyynillisyytesi
ollenkaan kykenee käsittämään hänen kaltaistaan luonnetta.

_Tanner_. Hm! Sanoiko hän muuta?

_Octavius_. Sanoi. Ja siksi juuri minä asetankin sekä hänet että
itseni sinun pilkattavaksesi kertomalla siitä.

_Tanner (katuvana)_. Ei pilkattavaksi, hyvä Tavy, ei totta
tosiaankaan. No, vähät siitä. Jatka.

_Octavius_. Hänen velvollisuudentuntonsa on niin harras, niin
täydellinen, niin --

_Tanner_. Niin on. Jatka.

_Octavius_. Katsohan, näissä uusissa oloissa sinä ja Ramsden olette
hänen holhoojiaan, ja hänen mielestään kaikki se velvollisuudentunto,
joka ennen kohdistui hänen isäänsä, on nyt tuleva teille. Hän sanoi
arvelevansa että minun olisi pitänyt ensin puhua siitä teidän
molempien kanssa. Tietysti hän on oikeassa, mutta en voi auttaa
että minusta tuntuu oudolta tulla sinulta juhlallisesti kosimaan
holhokkisi kättä.

_Tanner_. Olen iloinen että rakkaus ei ole kokonaan sammuttanut
huumorintunnetta sinussa.

_Octavius_. Tuo vastaus ei tule tyydyttämään häntä.

_Tanner_. Virallinen vastaukseni on tietysti: Siunaukseni teille,
lapseni, olkaa onnelliset!

_Octavius_. Tahtoisin että lakkaisit laskemasta leikkiä tässä
asiassa. Vaikkei se ole täyttä totta sinulle, on se kumminkin minulle
ja hänelle.

_Tanner_. Tiedäthän vallan hyvin että hän on yhtä vapaa valitsemaan
kuin sinäkin.

_Octavius_. Hän ei ajattele niin.

_Tanner_. Eikö tosiaankaan! No, mitä siis tahdot minun tekemään?

_Octavius_. Tahdon että sanot hänelle vilpittömästi ja vakavasti mitä
ajattelet minusta. Sano että voit uskoa hänet minulle -- nimittäin
jos luulet voivasi.

_Tanner_. En ollenkaan epäile voivani uskoa hänet sinulle. Mutta
minua huolestuttaa ajatus uskoa sinut hänelle. Oletko sinä lukenut
Maeterlinckin kirjan mehiläisestä?

_Octavius (vaivoin hilliten suuttumustaan)_. Minun ei tee mieli
keskustella kirjallisuudesta tällä hetkellä.

_Tanner_. Ole hiukan kärsivällinen vain. En minäkään puhu
kirjallisuudesta. Kirja mehiläisestä on luonnonhistoriaa. Se on
kamala opetus ihmiskunnalle. Sinä luulet olevasi Annan kosija,
luulet että sinä olet takaa-ajaja, hän takaa-ajettu, että sinun
asiasi on kosia, pyytää, voittaa, valloittaa. Hullu! Sinä itse olet
takaa-ajettu, merkitty otus, määrätty saalis. Sinun ei tarvitse istua
ja luoda ikävöiviä silmäyksiä syöttiin loukun lankojen takana. Loukun
ovi on auki, ja se sulkeutuu vasta silloin kun sinä olet loukussa, ja
sulkeutuu silloin iäksi.

_Octavius_. Jospa voisin sen uskoa -- vaikka sanotkin sen
pahankuriseen tapaasi.

_Tanner_. Hyvä mies, mitä muuta tekemistä hänellä on tässä elämässä
kuin hankkia itselleen mies? Naisen täytyy koettaa päästä naimisin
niin pian kuin suinkin ja miehen täytyy koettaa pysyä naimattomana
niin kauan kuin suinkin. Sinulla on runosi ja murhenäytelmäsi
tehtävänä, Annalla ei mitään.

_Octavius_. En voi kirjoittaa ilman innostusta. Eikä sitä voi kukaan
muu minussa synnyttää kuin Anna.

_Tanner_. Mutta eikö sinun olisi varmempi hankkia sitä jonkun
matkan päässä hänestä? Petrarca ei nähnyt puoleksikaan niin
usein Lauraa eikä Dante Beatriceä, kuin sinä tapaat Annan, ja
kumminkin he kirjoittivat ensi luokan runoutta -- ainakin minulle
on kerrottu niin. He eivät koskaan panneet epäjumalanpalvelustaan
perhetuttavuuden koetuksen alaiseksi, ja sitä kesti kuolemaan asti.
Mene naimisiin Annan kanssa, ja viikon perästä hän ei tuota sinulle
enempää innostusta kuin lautasellinen pannukakkuja.

_Octavius_. Luulet minun kyllästyvän häneen!

_Tanner_. En ollenkaan. Ethän sinä kyllästy pannukakkuihinkaan.
Mutta ne eivät innostuta sinua. Eikä hän liioin innostuta sinua,
kun hän lakkaa olemasta runoilijan unelmana ja muuttuu tanakaksi
kuudenkymmenen kilon rouvaksi. Sinun täytyy silloin pakosta uneksia
jostakin toisesta, ja silloin syntyy jymy.

_Octavius_. Ei maksa vaivaa puhua tuolla lailla, Jack. Sinä et
ymmärrä. Sinä et ole koskaan ollut rakastunut.

_Tanner_. Minäkö! En ole koskaan ollut rakastumatta. Minä olen
rakastunut itse Annaankin. Mutta minä en ole rakkauden orja enkä
rakkauden narri. Katso mehiläistä, oi runoilija: mieti sen tapoja
ja ole järkevä. Herran nimessä, Tavy, jos naiset tulisivat toimeen
ilman meidän työtämme ja me söisimme heidän lastensa leipää emmekä
hankkisi sitä, niin he surmaisisivat meidät niinkuin hämähäkki surmaa
toverinsa, tai mehiläinen kuhnurit. Ja he olisivat vallan oikeassa,
ellemme kelpaisi muuhun kuin rakastamaan.

_Octavius_. Jospa vain olisimme kyllin hyviä rakkaudelle! Ei ole
mitään rakkauden vertaista! Ei ole olemassa muuta kuin rakkaus. Ilman
sitä maailma olisi synkän kauhun unelma vain!

_Tanner_. Ja tuo -- tuo on se mies, joka minulta anoo holhokkini
kättä! Tavy, luulen että meidät vaihdettiin kehdossa ja että sinä
olet oikea Don Juanin jälkeläinen.

_Octavius_. Elä vain sano semmoista Annalle.

_Tanner_. Ole huoleti. Hän on merkinnyt sinut omakseen, eikä mikään
voi enää pidättää häntä. Sinä olet tuomittu. _(Straker palaa
sanomalehti kädessä)._ Tässä tulee uusi mies turmellen itseään puolen
pennyn lehdellä kuten tavallista.

_Straker_. Voitteko uskoa, herra Robinson, että kun ajelemme
moottorivaunussa ostamme aina kaksi lehteä: Times hänelle ja Leader
tai Echo minulle. Mutta luuletteko että minä saan vilaistakaan
lehteeni? Ee-ei. Hän ryöstää aina Leaderin itselleen ja antaa minun
niellä Timesinsä.

_Octavius_. Eikö Times mainitse vetojen voittajia?

_Tanner_. Enry ei välitä vedonlyönnistä, Tavy. Moottoriennätykset
ovat hänen heikkoutensa. Mikä on viimeisin?

_Straker_. Parisista Biskraan, neljäkymmentä penikulmaa tunnissa
keskimäärin, lukuunottamatta Välimerta.

_Tanner_. Kuinka monta tapettu?

_Straker_. Kaksi tyhmää lammasta vain. Mitä se tekee! Lampaat
eivät maksa paljon. Omistajat olivat iloissaan kun saivat hinnan
tarvitsematta raastaa niitä teurastajalle. Mutta totta vissiin siitä
nostetaan juttu, ja sitten Ranskan hallitus kieltää koko ajon, ja
meiltä on tilaisuus mennyt. Harmittaa niin vietävästi, kun herra
Tanner ei lähde kunnolliselle matkalle niin kauan kuin vielä saa.

_Tanner_. Tavy, muistatko sinä eno Jamesin?

_Octavius_. Muistan kyllä. Kuinka niin?

_Tanner_. Eno Jamesilla oli ensi luokan kokki ja hän ei voinut
sulattaa mitään muuta ruokaa, kuin sen kokin keittämää. Mies parka
oli ujo ja vihasi seuraelämää. Mutta kokki oli ylpeä taidostaan ja
tahtoi laittaa päivällisiä prinsseille ja ulkovaltojen lähettiläille.
Estääkseen kokkia lähtemästä toisen palvelukseen vanhan eno raukan
täytyi panna toimeen suuret päivälliskutsut kahdesti kuukaudessa ja
kärsiä kaikki nolouden tuskat. Tässä on nyt sama asia minun ja Enry
Strakerin, tämän uuden miehen, välillä. Minä inhoan matkustamista,
mutta minä pidän aika paljon Enrystä. Hän taas ei välitä mistään
muusta koko maailmassa kuin kiitämisestä eteenpäin nahkatakissa ja
moottorilakissa, ympärillään tuuman paksulta tomua, kuusikymmentä
penikulmaa tunnissa oman henkensä ja minun henkeni kaupalla. Paitsi
ei silloin tietysti, kun hän makaa selällään loassa koneen alla
koettaen saada selville mikä paikka on ratkennut. No niin, ellen minä
päästä häntä ajamaan ainakin tuhat penikulmaa, joka toinen viikko,
jättää hän minut oman onneni nojaan ja menee jonkun amerikkalaisen
biljonäärin palvelukseen. Ja minä saan hankkia itselleni kiltin ja
kunnioittavan tallirengin, joka nostaa lakkiaan ja tietää oikean
asemansa. Minä olen Enryn orja, aivan niinkuin eno James oli kokkinsa
orja.

_Straker (suuttuneena)_. Toivoisin tosiaankin että minulla olisi
kone, joka kulkisi yhtä nopeaan kuin te voitte puhua, herra Tanner.
Olen vain sanonut että menetätte rahaa moottorillanne ellette pidä
sitä työssä. Yhtä hyvinhän voisitte hankkia itsellenne lastenvaunut
ja hoitajattaren niitä työntämään, kuin moottorivaunun ja minut jos
ette käytä meitä viimeiseen pisaraan asti.

_Tanner (tyynnyttäen)_. Hyvä on, Henry, hyvä on. Kohta lähdemme taas
puolen tunnin matkalle.

_Straker (ylenkatseellisesti)_. Puolen tunnin! _(Hän palaa koneen
luo, istautuu ja kääntää uuden sivun sanomalehdestään hakien lisää
uutisia)._

_Octavius_. Siitä muistan, minulla on sinulle kirje Rhodalta.

_Tanner (avaten sen)_. Arvaan että Rhoda vainuaa riitaa Annan kanssa.
Tavallisesti ei ole muuta kuin yksi henkilö, jota englantilainen
tyttö vihaa enemmän kuin äitiään, ja se on hänen vanhin sisarensa.
Rhoda pitää paljon enemmän äidistään kuin Annasta. Hän --
_(harmilla)_ -- No sen minä sanon!

_Octavius_. Mikä nyt?

_Tanner_. Rhodan piti tulla minun kanssani ajelemaan
moottorivaunullani, mutta hän sanoo että Anna on sen kieltänyt.

_Straker rupeaa äkkiä viheltämään lempinuottiaan huomiota
herättävällä ponnella. Hämmästyneinä tuosta leivomaisesta säveleestä
ja hiukan tuskastuneina ivallisesta vivahduksesta sen riemussa, he
kääntyvät Strakeriin päin ja katsovat häneen kysyvästi. Mutta Straker
on syventynyt sanomalehteensä, ja heidän liikkeensä ei hiota mitään
tuloksia._

-- 30 --

_Octavius (tointuen taas)_. Mainitseeko hän mitään syytä?

_Tanner_. Syytä! Loukkaus ei koskaan hae syytä. Anna kieltää häntä
olemasta kahden kesken kanssani millään ehdolla. Sanoo että olen
vallan sopimaton henkilö seurustelemaan nuoren tytön kanssa. Mitä
arvelet nyt ihanteestasi?

_Octavius_. Sinun tulee muistaa mikä raskas vastuunalaisuus nyt on
Annan niskoilla, kun hänen isänsä on kuollut. Rouva Whitefield on
liian heikko johtamaan Rhodaa.

_Tanner_ (tuijottaen häneen). Toisin sanoen, sinä olet samaa mieltä
kuin Anna.

_Octavius_. En. Mutta luulen ymmärtäväni hänet. Täytyyhän sinun
myöntää että mielipiteesi eivät ole juuri soveliaita muodostamaan
nuoren tytön mieltä ja luonnetta.

_Tanner_. En ikinä myönnä mitään sellaista. Sen myönnän että nuoren
tytön mieltä ja luonnetta tavallisesti muodostetaan kertomalla
hänelle valheita; mutta minä vastustan nyt sitä erityistä valetta
että minulla olisi tapana väärinkäyttää tyttöjen luottamusta.

_Octavius_. Sitä Anna ei sanokaan, Jack.

_Tanner_. Mitäs muuta hän tarkoittaa?

_Straker (huomaten Annan tulevan talosta päin)_. Neiti Whitefield,
hyvät herrat. _(Hän astuu alas moottorivaunusta ja kävelee alas
käytävää, kuten ainakin mies, joka tietää ettei häntä enää tarvita)_.

_Anna (astuen Octaviuksen ja Tannerin väliin)_. Hyvää huomenta, Jack.
Tulin sanomaan sinulle että Rhoda paralla on semmoinen päänkivistys,
ettei hän voi tulla kanssasi tänään ajelemaan. On niin sääli häntä,
lapsi raukkaa.

_Tanner_. Mitä sanot nyt, Tavy?

_Octavius_. Ethän voi sitä väärin ymmärtää, Jack. Anna osoittaa sulle
mitä ystävällisintä huomaavaisuutta, vaikkapa hänen siitä syystä
täytyisi pettää sinua.

_Anna_. Mitä tarkoitatte?

_Tanner_. Tahtoisitko parantaa Rhodan päänkivistyksen, Anna?

_Anna_. Tietysti.

_Tanner_. Sanoppas hänelle siis kaikki se minkä äsken sanoit minulle,
ja lisää vielä että satuit tulemaan kaksi minuuttia sen jälkeen kun
olin vastaanottanut Rhodan kirjeen ja lukenut sen.

_Anna_. Rhoda on kirjoittanut sinulle!

_Tanner_. Ja selittänyt kaikki.

_Octavius_. Elä välitä hänestä, Anna. Sinä olit oikeassa -- vallan
oikeassa. Anna teki ainoastaan velvollisuutensa, Jack, ja sinä tiedät
sen. Teki sen niin ystävällisesti sinua kohtaan kuin suinkin.

_Anna (mennen Octaviuksen luo)_. Kuinka hyvä sinä olet, Tavy, ja
kuinka avulias! Kuinka hyvin sinä ymmärrät!

_Octavius säteilee._

_Tanner_. Sillä lailla! Kiristää kahleita. Rakastathan häntä, Tavy,
eikö niin?

_Octavius_. Hän tietää sen.

_Anna_. Hsh. Häpeä nyt, Tavy!

_Tanner_. Oh, minä annan luvan. Olenhan holhoojasi. Ja minä luovutan
sinut Tavyn huostaan seuraavaksi tunniksi. Itse lähden ajelemaan
moottorivaunulla.

_Anna_. Ei Jack. Minun täytyy puhua sinulle Rhodasta. Ricky, menetkö
sisälle pitämään seuraa amerikkalaiselle ystävällesi. Hän on hiukan
mamman tiellä näin aikaisin aamupäivällä. Mamman täytyy saada
lopettaa taloustoimensa.

_Octavius_. Kiirehdin sinne heti, Anna rakas _(hän suutelee Annan
kättä)_.

_Anna (hellästi)_. Ricky Ticky Tavy!

_Octavius_ katsoo Annaan paljon sanovalla punastuksella ja kiirehtii
pois.

_Tanner (jyrkästi)_. Kuuleppas nyt Anna. Nyt sinä ajoit karille. Ja
jos Tavy ei olisi niin pelastumattomasti rakastunut sinuun, olisi hän
huomannut mikä parantumaton valehtelija sinä olet.

_Anna_. Sinä ymmärrät asian väärin, Jack. Minä en uskaltanut sanoa
Tavylle totuutta.

_Tanner_. Et. Sinun uskalluksesi menee tavallisesti päinvastaiseen
suuntaan. Mitä pirua sinä tarkoitit sanomalla Rhodalle että minä
olen liian turmeltunut seurustellakseni hänen kanssaan? Kuinka minun
suhteeni häneen ikinä enää voi tulla siedettäväksi, kun sinä olet
myrkyttänyt hänen mielensä noin inhoittavalla tavalla.

_Anna_. Minä tiedän ettet koskaan voisi käyttäytyä huonosti --

_Tanner_. Miksi siis valehtelit hänelle?

_Anna_. Minun täytyi.

_Tanner_. Täytyi!

_Anna_. Äiti käski.

_Tanner (silmät välähtäen)_. Ahaa! Olisihan minun pitänyt ymmärtää
se. Äiti! Aina vain äiti!

_Anna_. Se on tuo sinun hirveä kirjasi. Tiedäthän kuinka kaino äiti
on. Kaikki kainot naiset ovat riippuvaisia ulkonaisista tavoista.
Meidän _täytyy_ olla, Jack, muutoin meidät ymmärretään niin
sydämettömästi, niin hirvittävästi väärin. Sinäkin, joka olet mies,
et voi sanoa suoraan ajatuksiasi herättämättä väärinkäsitystä ja
saamatta sanojasi selitetyiksi mitä huonoimmalla tavalla. Myönnän,
että minäkin olen selittänyt sanojasi huonosti. Tahtoisitko että
Rhoda parkaa käsitettäisi väärin ja että hänestä puhuttaisi pahaa
samalla lailla? Olisiko oikein, jos äiti sallisi hänen antautua
sellaisen kohtelun alaiseksi, ennenkuin hän on kyllin vanha itse
päättämään omissa asioissaan?

_Tanner_. Toisin sanoin, se joka tahtoo välttää väärinkäsitystä,
valehdelkoon, juorutkoon, loukatkoon, teeskennelköön niin paljon kuin
suinkin jaksaa. Siihen johtaa kuuliaisuus äitiäsi kohtaan.

_Anna_. Minä rakastan äitiäni, Jack.

_Tanner (kiihoittaen itsensä yhteiskunnalliseen raivoon)_. Onko se
pätevä syy, jonka tähden et saa pitää omaa sieluasi omanasi. Oh, en
kärsi tuota nuoruuden rikollista alistumista vanhuudelle. Katseleppas
muodissa olevaa seurapiiriä semmoisena kuin tunnet sen. Mitä se
on olevinaan? Ihanaa keijukaistanssia. Ja mitä se oikeastaan on?
Hirvittävä kulkue kurjia tyttöjä, jokainen kyynillisen, kavalan,
ahneen, toiveitten pettämän, tyhmästi kokeneen, alhaismielisen vaimon
kynsissä, jota hän nimittää äidikseen, ja jonka velvollisuus on
myrkyttää tyttären mieli ja myydä hänet sitten enimmin tarjoovalle.
Miksi nuo onnettomat orjat naivat kenen tahansa, olkoonpa hän
kuinka vanha ja kurja tahansa, ennemmin kuin jäävät naimatta? Sillä
avioliitto on ainoa keino, joka pelastaa heidät noitten elähtäneitten
ystävien vallasta, jotka peittävät itsekkäät aikeensa ja kateellisen
vihansa nuoriin kilpailijoihin äidillisen velvollisuuden ja
perheystävyyden naamarin alle. Kaikki tuo on inhoittavaa, ja luonnon
ääni vaatii tyttärelle isän hoitoa ja pojalle äidin. Isän ja pojan ja
äidin ja tyttären laki ei ole rakkauden laki. Se on vallankumouksen
ja vapautuksen laki, joka on siirtävä nuoret ja kykenevät vanhojen
ja kuluneitten sijalle. Sen sanon sinulle että miehuuden ja
naisellisuuden ensimäinen velvollisuus on itsenäisyyden julistus. Se
mies, joka vetoaa isänsä valtaan, ei ole mikään mies. Se nainen, joka
vetoaa äitinsä valtaan, ei ansaitse vapaan kansalaisen nimeä.

_Anna (katsellen häntä tyynellä uteliaisuudella)_. Sinä rupeat
varmaan vielä täydellä todella politikoitsijaksi, Jack.

_Tanner (vallan masennettuna)_. Mi-mitä? Mitä? _(kooten
ajatuksensa)_. Mitä sillä on tekemistä sen kanssa mitä sanoin?

_Anna_. Sinä puhut niin hyvin.

_Tanner_. Puhut! Puhut! Se ei ole mitään muuta sinulle kuin puhetta.
Mene siis takaisin äitisi luo ja auta häntä myrkyttämään Rhodan
mielikuvitusta niinkuin hän jo on myrkyttänyt sinun. Kesyt elefantit
juuri nautinnolla vangitsevat villejä.

_Anna_. Minä edistyn. Eilen olin boa constrictor, tänään olen
elefantti.

_Tanner_. Niin olet. Siis mene matkoihisi. Minulla ei ole muuta
sanottavaa.

_Anna_. Sinä olet niin äärettömän järjetön ja epäkäytännöllinen. Mitä
voin tehdä?

_Tanner_. Tehdäkö? Murra kahleesi! Kulje elämäsi oman omantuntosi
johtamana eikä äitisi. Puhdistaa ja elähytä mielesi, ja opi
nauttimaan reippaasta matkasta moottorivaunussa, sen sijaan että
nyt et näe siinä muuta kuin välikappaleen inhoittavaan juoneen.
Lähde kanssani Marseillesiin ja Algieriin ja Biskraan, kuusikymmentä
penikulmaa tunnissa. Mennään vaikka alas Capeen saakka, jos haluat.
Se on itsenäisyyden julistus ja kosto samalla. Sinä voit jälestäpäin
kirjoittaa kirjan siitä. Se tekee lopun äidistäsi ja sinusta naisen.

_Anna (miettivänä)_. En luule että siinä olisi mitään sopimatonta
Jack. Sinä olet holhoojani ja siis isäni asemassa hänen omasta
tahdostaan. Ei kellään olisi mitään sanomista siitä että matkustamme
yhdessä. Se olisi äärettömän hauskaa. Kiitos, Jack, tuhat kiitosta!
Minä tulen.

_Tanner (kauhistuen)_. Sinä tulet!!!

_Anna_. Tietysti.

_Tanner_. Mutta -- _(hän vaikenee aivan onnettomana, sitten jatkaa
heikosti)_. Katsoppas nyt, Anna. Jos siinä ei ole mitään sopimatonta,
niin ei myöskään maksa vaivaa tehdä sitä.

_Anna_. Kuinka järjetön sinä olet! Sinä et koskaan tahtoisi panna
minua huonoon valoon, sen tiedän.

_Tanner_. Juuri sitä tahdoin. Se oli syynä ehdotukseeni.

_Anna_. Kuinka sinä jaksat puhua tyhmyyksiä! Et ikinä tekisi mitään,
joka vahingoittaisi minua.

_Tanner_. Ellet tahdo joutua huonoon valoon, niin elä tule.

_Anna (koruttomalla vakavuudella)_. Minä tulen, Jack, koska sinä
tahdot. Sinä olet holhoojani ja arvelen että meidän pitäisi
tavata toisiamme enemmän ja oppia tuntemaan toisemme paremmin.
_(Kiitollisesti)_. Oli niin kovin ystävällistä, Jack, tarjota minulle
tuollainen hauska matka, varsinkin sen perästä mitä sanoin Rhodasta.
Sinä olet tosiaankin hyvä -- paljoa parempi kuin luuletkaan. Milloin
lähdemme?

_Tanner_. Mutta --

_Keskustelu keskeytyy, sillä rouva Whitefield tulee talosta. Hänen
vieressään kulkee amerikkalainen herra ja hänen jälessään Ramsden ja
Octavius._

_Hector Malone on itä-amerikkalainen, mutta hän ei ollenkaan häpeä
kansallisuuttaan. Siitä syystä Englannin hienosto on hänelle
suosiollinen ja pitää häntä nuorena miehenä, joka on kyllin
miehekäs tunnustaakseen tuon selvän varjopuolen yrittämättä sitä
peitellä tai laimentaa. He ymmärtävät ettei saa antaa hänen kärsiä
asiasta, joka tietysti ei ole hänen syynsä, ja pitävät erityisen
tärkeänä velvollisuutenaan kohdella häntä hyvin ystävällisesti.
Hänen ritarillinen kohteliaisuutensa naisille ja hänen ylevät
siveelliset mielipiteensä, jotka ovat sekä aiheettomia että
harvinaisia, oudoksuttavat ehkä hieman epäsuotuisasti, ja vaikka
hienon yleisön mielestä hänen hyväntahtoinen huumorinsa on jotenkin
huvittavaa, sitten kun se on lakannut heitä hämmästyttämästä (se
ensin aina saattaa heidät ymmälle), on heidän täytynyt pakottaa
hänet ymmärtämään että hänen ei mitenkään sovi kertoa kaskuja,
elleivät ne ole selvästi personallisia ja purevia, ja myöskin että
kaunopuheisuus on taito, joka kuuluu alhaisempaan sivistysasteeseen
kuin tässä maassa vallitsevaan. Näistä seikoista Hector ei ole vielä
vallan vakuutettu. Hän arvelee yhä vielä että brittiläiset ovat
taipuvaisia pitämään typeryyksiään avuina ja esittämään kaikenlaista
kykenemättömyyttään hyvänä kasvatuksena. Englantilainen elämä
kaipaa hänen mielestään ylentävää puhetaitoa (jota hän nimittää
siveelliseksi sävyksi). Englantilainen käytöstapa ei osoita täyttä
kunnioitusta naisille. Englannin hienosto puhuu kaikenlaisista
asioista niin peittelemättä että se melkein tuntuu raakuudelta.
Ja englantilaista seurustelua pitäisi elähdyttää leikeillä ja
kertomuksilla ja muulla ajanvietolla. Hänen ei siis tee mieli oppia
näitä vajavaisuuksia, koska hän näki paljon vaivaa hankkiakseen
itselleen ensi luokan sivistyksen ennenkuin hän uskalsi lähteä
Atlantin yli. Hän huomaa että englantilaiset joko eivät ollenkaan
välitä siitä hänen sivistyksestään, eivätkä ylipäänsä mistään
sivistyksestä, tai pysyttelevät kohteliaasti välttelevällä kannalla.
Oikeastaan syy on siinä että Hectorin sivistys ei ole mitään muuta
kuin täyteen täyttymistä sillä kirjallisuudella, joka kolmekymmentä
vuotta sitten levisi Englannista ulospäin, ja jonka hän nyt on
tuonut takasin ja on valmis ammentamaan esiin heti paikalla kun
tulee puhe kirjallisuudesta, tieteestä tai taiteesta. Se hämmästys,
jota nuo hänen hyökkäyksensä herättävät, on omiaan vahvistamaan
hänen luuloaan, että hän kasvattaa Englantia. Kuullessaan ihmisten
viattomasti puheskelevan Anatole Francesta ja Nietzschestä hän
kukistaa heidät Matthew Arnoldilla ja vieläpä Macauleyllakin.
Ollen sydämensä syvyydessä harras uskonnollinen, hän aina ensin
johtaa varomattomat humoristisella uskottomuudella jättämään
syrjään yleistajuisen teologian keskustellessaan hänen kanssaan
siveyskysymyksistä, ja sitten hän äkkiä saattaa heidät ymmälle
kysymällä eikö siis ihanne-käytöksen toteuttaminen ollut päivän
selvään Jumalan kaikkivaltiaan tarkoituksena, kun hän loi rehellisiä
miehiä ja puhtaita naisia. Hänen personallisuutensa miellyttävä
tuoreus ja hänen sivistyksensä mykäksi hämmästyttävä vanhuus
saattavat tavattoman vaikeaksi päättää ansaitseeko vaivaa tutustua
häneen, sillä vaikka hänen seuransa on kieltämättä hauskaa ja
elähyttävää, ei hänestä voi löytää mitään henkisesti uutta, varsinkin
koska hän inhoaa politiikkaa eikä koskaan puhu kauppa-asioista,
joista hän varmaan tietää paljon enemmän kuin hänen englantilaiset
ystävänsä. Hän viihtyy parhaiten romantillisten kristittyjen
seurassa, joilla on taipumusta rakkauteen. Siitä ystävyys, joka on
syntynyt hänen ja Octaviuksen välillä._

_Ulkomuodoltaan Hector on kaunisrakenteinen nuori mies, noin
neljänkolmatta vanha, musta parta lyhyeksi leikattu ja hyvin
hoidettu, kirkkaat, kaunismuotoiset silmät ja miellyttävän vilkas
ilme kasvoissa. Hän on muotikannalta nähden moitteettomasti
puettu. Astuessaan käytävätä rouva Whitefieldin rinnalla hän
koettaa hartaasti olla miellyttävä ja hauska, asettaen siten rouva
Whitefieldin pienoiselle järjelle raskaamman taakan kuin se kantaa
jaksaa. Englantilainen jättäisi rouvan yksin pitäen luonnollisena
että ikävyys ja välinpitämättömyys on oleva hänen kaltaistensa
kohtalo. Rouva rukka itse tahtoisi että hänet joko jätettäisi yksin
tai annettaisi puhua asioista, jotka häntä huvittavat._

_Ramsden astuu tutkimaan moottorivaunua. Octavius liittyy Hectoriin._

_Anna (syösten iloisesti äitinsä kimppuun)_. Kuuletko, kuuletko
mamma! Jack vie minut Nizzaan moottorivaunullaan. Eikö se ole
suloista? Minä olen onnellisin ihminen Lontoossa!

_Tanner (epätoivoisesti)_. Rouva Whitefield vastustaa sitä. Olen
varma että hän vastustaa. Eikö totta Ramsden?

_Ramsden_. Luulen tosiaankin, että hän vastustaa.

_Anna_. Ethän vastusta äiti, vai mitä?

_Rouva Whitefield_. Minäkö vastustaisin! Mistä syystä? Luulen että se
on hyvä Annalle. _(Astuen Tannerin luo)_. Aioin muutoin pyytää sinua
joskus viemään Rhodan ajelemaan. Hän on liian vähän ulkona. Mutta
senhän voit tehdä palattuasi.

_Tanner_. Voi sitä petollisuuden syvyyksien syvyyttä!

_Anna (nopeasti, johtaakseen pois huomion Tannerin huudahduksesta)_.
Ai, minä unohdin! Ethän ole tavannut herra Malonea ennen. Herra
Tanner, holhoojani -- herra Hector Malone.

_Hector_. Hauska tutustua, herra Tanner. Enkö saisi esittää että
matkaseuruetta Nizzaan hiukan laajennettaisi?

_Anna_. Niin juuri, me tulemme kaikki. Onhan se siis päätetty?

_Hector_. Minäkin olen moottorivaunun vaatimaton omistaja. Ehkä neiti
Robinson sallisi minulle ilon tarjota vaununi hänen käytettäväkseen.

_Octavius_. Violet!

_Yleinen hämilläolo_.

_Anna (alamaisesti)_. Tule äiti, meidän täytyy jättää heidät
keskustelemaan matkasta. Minun pitää panna kuntoon matkapukuni.

_Rouva Whitefield näyttää hämmästyneeltä, mutta Anna vie hänet pois,
ja he poistuvat taloon päin._

_Hector_. Luulen voivani otaksua neiti Robinsonin suostuvan.

_Hämilläolo kasvaa._

_Octavius_. Pelkään että meidän täytyy jättää Violet tänne. On
olosuhteita, jotka saattavat mahdottomaksi hänen tulonsa sellaiselle
retkelle.

_Hector (huvitettuna mutta ei ollenkaan vakuutettuna)_. Liian
amerikkalaistako? Täytyykö neidillä olla kaitsija?

_Octavius_. Ei Malone -- ei aivan niinkään.

_Hector_. Eikö? No mikä siis on syynä vastustukseen?

_Tanner (kärsimättömästi)_. Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle. Me emme
ikinä voi säilyttää sitä salaisuutta, ellei jokainen tiedä sitä.
Herra Malone, jos te menette Nizzaan Violetin kanssa, menette toisen
miehen vaimon kanssa. Hän on naimisissa.

_Hector (kuin ukkosen iskemänä)_. Mitä te sanotte.

_Tanner_. Sanomme sen salaisuutena.

_Ramsden (arvokkaan näköisenä, jotta Malone ei epäilisi
mesallianssia)_. Hänen avioliittoaan ei ole julaistu, sillä hän
tahtoo ettei siitä mainita mitään vielä.

_Hector_. Osaan antaa arvoa hänen toivomuksilleen. Onko liian
tunkeilevaa kysyä kuka on hänen miehensä, jos ehkä voisin puhua
hänenkin kanssaan tästä matkasta?

_Tanner_. Me emme tiedä kuka hän on.

_Hector (vetäytyen kuoreensa hyvin huomattavalla tavalla)_. Siinä
tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää.

_Hämilläolo käy entistä tuskallisemmaksi._

_Octavius_. Se tuntuu teistä varmaan hyvin omituiselta.

_Hector_. Hiukan kummalliselta. Anteeksi että sanon sen.

_Ramsden (puoleksi anteeksi pyytäen, puoleksi harmissaan)_. Hän meni
naimisiin salaisesti, ja hänen miehensä on nähtävästi kieltänyt
häntä ilmoittamasta hänen nimeään. On luonnollista että kerromme sen
teille, koska näytätte tuntevan intressiä neiti -- hm -- Violetia
kohtaan.

_Octavius (herttaisesti)_. Toivon että tämä ei tuottanut teille
pettymystä.

_Hector (pehmiten, tullen esiin kuorestaan taas)_. Niin -- se on paha
isku. Tuskin voin käsittää, että mies voi jättää vaimonsa sellaiseen
tilaan. Se ei ole miehekästä. Eikä hienotuntoista.

_Octavius_. Me tunnemme sen hyvin syvästi, kuten arvannette.

_Ramsden (kiukkuisesti)_. Se on joku nuori narri, joka ei ymmärrä
mihin tuollainen salaperäisyys vie.

_Hector (selvästi osoittaen siveellistä inhoa)_. Toivon sitä.
Miehen pitää olla hyvin nuori ja hyvin narrimainen, ennenkuin voi
hänelle antaa anteeksi sellaisen käytöksen. Te katsotte asiaa
hyvin laimeasti, herra Ramsden. Liian laimeasti minun mielestäni.
Avioliiton pitäisi todellakin jalostaman miestä.

_Tanner (ivallisesti)_. Soo-oh.

_Hector_. Tuleeko minun ymmärtää teidän hymähdyksenne siten että ette
ole samaa mieltä kuin minä, herra Tanner?

_Tanner (kuivasti)_. Menkää! naimisiin ja koettakaa. Se ehkä tuntuu
teistä hauskalta jonkun aikaa, mutta aivan varmaan ei jalostavalta.
Miehen ja vaimon yhteinen suurin mitta ei välttämättömästi ole
suurempi kuin miehen mitta yksinään.

_Hector_. Me arvelemme Amerikassa että naisen siveellinen kanta on
korkeampi kuin miehen, ja että naisen puhtaampi luonne kohottaa
miehen ja tekee hänet paremmaksi kuin hän oli ennen.

_Octavius (vakuutuksella)_. Niin se onkin.

_Tanner_. Eipä ihme että amerikkalaiset naiset mieluummin elävät
Europassa! Se on mukavampaa kuin seistä koko elinikänsä alttarilla ja
tulla jumaloiduksi. Oli miten oli, Violetin mies ei ole jalostunut.
Mitä siis voimme tehdä?

_Hector (pudistaen päätään)_. En voi unohtaa tuon miehen käytöstä
niin vähällä kuin te herra Tanner. En tahdo kumminkaan sanoa sen
enempää. Olkoon hän kuka tahansa, on hän kuitenkin neiti Robinsonin
mies, ja hänen tähtensä tahtoisin uskoa hyvää miehestä.

_Octavius (liikutettuna, sillä hän aavistaa salaisen surun)_. Olen
niin pahoillani, Malone. Hyvin pahoillani.

_Hector (kiitollisena)_. Te olette hyvä poika, Robinson. Kiitos.

_Tanner_. Puhukaa muusta. Violet on tulossa tänne.

_Hector_. Pitäisin suurena ystävyytenä, hyvät herrat, jos sallisitte
minun puhua pari sanaa kahden kesken neidin kanssa. Täytyy puhua
tästä matkasta -- ja se on hiukan vaikeata --

_Ramsden (iloissaan, päästessään pakoon)_. Ei sen enempää. Tulkaa
Tanner ja Tavy. _(Hän lähtee puistoon Octaviuksen ja Tannerin kanssa
moottorivaunun ohi)_.

_Violet tulee tietä pitkin Hectorin luo._

_Violet_. Näkeekö kukaan?

_Hector_. Ei.

_Violet suutelee häntä._

_Violet_. Onko sinun pitänyt valehdella minun tähteni?

_Hector_. Valehdella! Sitä ei voi enää sanoa valehtelemiseksikaan. Se
on paljoa pahempaa. Minä olin aivan petoksen innostuksen vallassa.
Violet, anna minun tunnustaa koko asia.

_Violet (heti muuttuen vakavaksi ja päättäväksi)_. Ei, ei, Hector.
Sinähän lupasit minulle ettet kerro.

_Hector_. Minä pidän lupaukseni, kunnes sinä minut siitä vapautat.
Mutta minusta on niin alhaista valehdella noille ihmisille ja
kieltäytyä tunnustamasta vaimoani. Se on konnamaista.

_Violet_. Toivoisin ettei isäsi olisi niin järjetön.

_Hector_. Hän ei ole järjetön. Hän on vallan oikeassa omalta
katsantokannaltaan nähden. Hän epäilee Englannin keskisäätyä.

_Violet_. Se on kovin naurettavaa. Tiedäthän kuinka epämielelläni
sanon semmoista sinulle, Hector, mutta jos minun pitäisi -- hm -- no
ei sen enempää.

_Hector_. Tiedän mitä aiot sanoa. Jos sinun pitäisi naida
englantilaisen konttori-huonekalujen tekijän poika, pitäisivät
ystäväsi sitä mesallianssina. Ja minun vanha isä hupakkoni, joka
on suurin konttorihuonekalujen tehtailija maailmassa, ajaisi minut
ovelle vaikka olen nainut suloisimman tytön koko Englannissa, mutta
tytöllä ei ole aatelista arvonimeä. Tietysti se on hullua. Mutta
sanon sulle Violet etten mielelläni petä häntä. Tuntuu aivan kuin
varastaisin hänen rahansa. Miksi sinä et anna minun tunnustaa.

_Violet_. Meillä ei ole vaaraa siihen. Sinä saat olla kuinka
romantillinen tahansa rakkausasioissa, mutta ei koskaan raha-asioissa.

_Hector (taistellen tohvelisankariutensa ja tavallisten ylevien
siveellisten tunteittensa välillä)_. Tuo on hyvin englantilaista.
_(Äkkiä vedoten häneen)_. Violet, isän täytyy saada se selville
jonakin päivänä.

_Violet_. Tietysti, myöhemmin. Mutta elkäämme puhuko tästä joka kerta
kun tapaamme, kultaseni. Sinä lupasit --

_Hector_. Hyvä on. Minä --

_Violet (ei anna itseään keskeyttää)_. Minähän tästä kärsin etkä
sinä. Ja mitä tulee taisteluun köyhyyden ja sen semmoisen kanssa,
niin sitä vallan yksinkertaisesti en tahdo. Se olisi liian järjetöntä.

_Hector_. Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin lainata rahat ensin
isältäni, kunnes voin seistä omilla jaloillani. Sitten kun rupean
ansaitsemaan, maksan ne takaisin.

_Violet (hämmästyneenä ja pahoillaan)_. Aiotko ruveta tekemään työtä?
Tahdotko turmella avioliittomme?

_Hector_. En aio antaa avioliiton turmella luonnettani. Ystäväsi
herra Tanner jo hiukan nauroi minulle, ja --

_Violet_. Se peto! Minä vihaan Jack Tanneria.

_Hector (urhoollisesti)_. Oo -- hän on vallan oikeassa. Hän tarvitsee
vain hyvän naisen rakkauden jalostuakseen. Paitsi sitä hän on
ehdottanut että läksisimme moottoriretkelle Nizzaan, ja minä olen
aikonut viedä sinut mukana.

_Violet_. Kuinka hauskaa!

_Hector_. Niin. Mutta kuinka voimme järjestää sen asian? Katsoppas,
he jo varoittivat minua lähtemästä sinun kanssasi. Kertoivat
minulle salaisuutena että olet naimisissa. Sehän tietysti oli mitä
hämmästyttävin salaisuus jonka he minulle uskoivat.

_Tanner palaa Strakerin kanssa, joka astuu moottorivaunun luo._

_Tanner_. Teidän vaununne on erittäin onnistunut, herra Malone.
Kuljettajanne näyttelee sitä juuri herra Ramsdenille.

_Hector (innoissaan, unohtaen asemansa)_. Mennään Vi----

_Violet (kylmästi, varoittaen häntä silmäniskuin)_. Anteeksi, herra
Malone, en kuullut mitä --

_Hector (toipuen)_. Pyydän että sallitte minulle ilon näyttää teille
pientä amerikkalaista höyryvaunuani, neiti Robinson.

_Violet_. Se olisi hyvin hauskaa. _(He menevät yhdessä alas tietä)_.

_Tanner_. Kuulitteko jo matkasta, Straker?

_Straker (puuhaillen koneen luona)_. Mitä?

_Tanner_. Neiti Whitefield taitaa tulla minun kanssani.

_Straker_. Sen arvaan.

_Tanner_. Herra Robinson tulee myöskin matkalle.

_Straker_. Vai niin.

_Tanner_. Jos te voitte puuhailla hyvin paljon minun kanssani, ja
jättää herra Robinson puuhailemaan hyvin paljon neiti Whitefieldin
kanssa, on hän teille erittäin kiitollinen.

_Straker (katsahtaen ympärilleen)_. Nähtävästi.

_Tanner_. "Nähtävästi!" Isoisänne olisi vain nyökäyttänyt päätään.

_Straker_. Isoisäni olisi nostanut lakkiaan.

_Tanner_. Ja minä olisin antanut teidän hyvälle, kohteliaalle
isoisällenne punnan juomarahaa.

_Straker_. Viisi shillingiä tuntuu luultavammalta. _(Hän astuu
Tannerin luo)_. Ja mitä mieltä on neiti?

_Tanner_. Hän on yhtä iloinen saadessaan olla herra Robinsonin kanssa
kuin herra Robinson hänen kanssaan. _(Straker katsoo isäntäänsä
kylmällä epäluulolla, kääntyy sitten vaunuun päin ja alkaa viheltää
lempinuottiaan)_. Lopettakaa jo tuo kamala melu. Mitä sillä
oikeastaan tarkoitatte? _(Straker tyynesti jatkaa ja lopettaa nuotin.
Tanner kuuntelee kohteliaasti loppuun ennenkuin hän taas alkaa
puhua, ja sanoo sitten juhlallisen vakavasti)_. Enry, minä olen aina
lämpimästi puolustanut musiikin levittämistä rahvaan piiriin, mutta
minä vastustan että tarjootte sitä seurueellemme joka kerta kun neiti
Whitefieldin nimi mainitaan. Samoin teitte tänä aamuna.

_Straker (itsepäisesti)_. Ei maksa vaivaa. Herra Robinson voisi yhtä
hyvin heti luopua yrittämästä.

_Tanner_. Miksi?

_Straker_. Miksi! Kyllä te sen ymmärrätte. Tietysti se ei ole minun
asiani, mutta teidän ei tarvitse koettaa pettää minua.

_Tanner_. En minä koetakaan pettää teitä. En ymmärrä mitä tarkoitatte.

_Straker (iloisen happamasti)_. Hyvä on. Eihän se minuun kuulu.

_Tanner (painavasti)_. Ymmärrän, Enry, suhteemme isäntänä ja
kuljettajana, ja tiedän pysytellä sopivan matkan päässä tunkematta
omia asioitani teille. Keskinäiset sopimuksemmekin ovat alistettavat
teidän ammattiyhdistyksenne hyväksyttäviksi. Mutta elkää käyttäkö
väärin etujanne. Sallikaa minun muistuttaa että Voltaire sanoi että
sen, mikä oli liian typerää sanottavaksi, saattoi aina laulaa.

_Straker_. Ei se ollut Voltaire, se oli Boumaarshai.

_Tanner_. Totta. Se oli Beaumarchais tietysti. Te näytätte
ajattelevan että se mikä on liian arkaluontoista sanottavaksi,
voidaan aina viheltää. Ikävä kyllä vihellyksenne, huolimatta säveleen
ihanuudesta, on aivan selittämätöntä. Kas niin, nyt ei kukaan
kuuntele, ei kukaan minun hienoista sukulaisistani, eikä teidän
ammattiyhdistyksenne sihteeri. Vastatkaa siis niinkuin mies vastaa
miehelle, miksi luulette että ystävälläni ei ole mitään toiveita
neiti Whitefieldiin nähden?

_Straker_. Siksi että neiti tahtoo toista.

_Tanner_. Mitä tyhjiä! Ketä toista?

_Straker_. Teitä.

_Tanner_. Minua!!!

_Straker_. Ettekö ole tietävinänne sitä? Jo nyt jotain, herra Tanner.

_Tanner (ankaralla vakavuudella)_. Hullutteletteko vai tarkoitatteko
täyttä totta?

_Straker (kiukkuisesti)_. Minä en koskaan hulluttele.
_(Rauhallisemmin)_. Se on selvä kuin nenä päässänne. Jos ette ole
sitä huomannut, niin ette tosiaankaan ymmärrä paljoa niistä asioista.
_(Juhlallisena jälleen)_. Anteeksi, herra Tanner, mutta te kysyitte
niinkuin mies kysyy mieheltä ja minä vastasin samalla tavalla.

_Tanner (hurjasti vedoten taivaaseen)_. Siis minä, minä olen
mehiläinen, hämähäkki, merkitty uhri, määrätty otus!

_Straker_. En tiedä mitään mehiläisestä enkä hämähäkistä. Mutta
merkitty otus, se te olette, siitä ei ole epäilystä. Ja helkkarin
hyvä juttu se on teille, sen minä sanon.

_Tanner (äkkiä)_. Henry Straker: elämänne kultainen hetki on
koittanut.

_Straker_. Mitä tarkoitatte?

_Tanner_. Sitä ennätystä Biskraan.

_Straker (kiihkeästi)_. Mitä?

_Tanner_. Voittakaa se.

_Straker (tuntien tehtävänsä koko tärkeyden)_. Tarkoitatteko
tosiaankin?

_Tanner_. Tarkoitan.

_Straker_. Koska?

_Tanner_. Nyt heti. Onko kone kunnossa matkaan?

_Straker (masentuneena)_. Mutta ettehän voi --

_Tanner (keskeyttäen puheen ja istuen vaunuun)_. Nyt lähdemme! Ensin
pankkiin ottamaan rahaa, sitten kotiini hakemaan matkalaukkuani,
sitten teidän kotiinne hakemaan teidän matkatarpeitanne ja sitten
voittamaan parhaan ennätyksen Lontoosta Doveriin tai Folkestoneen.
Sitten kanavan yli ja sitten hurjinta kyytiä Marseillesiin,
Gibralttariin, Genovaan, mihin satamaan tahansa, josta pääsemme
purjehtimaan mahomettiläiseen maahan, missä miehet ovat suojatut
naisilta.

_Straker_. Nyt te laskette leikkiä.

_Tanner (päättävästi)_. Jääkää tänne sitten. Ellette tule, lähden
yksin. _(Hän panee moottorin käymään)_.

_Straker (juosten hänen jälessään)_. Seis! Herra! Puoli minuttia
vain! Kas niin! _(Hän hyppää vaunuun sen kulkiessa)_.



Kolmas näytös.


Ilta Sierra Nevadassa. Ruskeita vuorenrinteitä; viljellyillä
paikoilla öljypuita omenapuiden asemesta, ja viljelemättömillä
paikoilla viikuna-kaktuksia kultayrtin ja sananjalkojen asemesta.
Ylempänä korkeita vuorenhuippuja ja jyrkänteitä, kaikki kauniita
ja kuuluisia. Ei mitään villiä luontoa, vaan ennemmin erittäin
ylimyksellinen vuorimaisema, vaativan taiteilija-luojan luoma. Ei
mitään vulgääriä kasvullisuuden runsautta; jonkunmoinen kuivuus
kentillä ja kivillä. Espanjalaista komeutta ja espanjalaista
säästäväisyyttä kaikkialla.

Ei vallan kaukana pohjoispuolella sitä paikkaa, missä korkea tie
kulkee Malagan ja Granadan välisen rautatien tunnelin yli, on yksi
Sierra vuoriston amfiteaattereita. Edestäpäin katsoen näkee hiukan
oikealla, jyrkänteen edessä romantillisen luolan, joka oikeastaan
on autioksi jäänyt kaivos, ja vasemmalla pienen kukkulan, josta voi
vartioida tietä, joka kulkee pitkin amfiteaatterin vasenta reunaa,
ja jonka korkeimpia osia multavallit tukevat ja siellä täällä joku
kiviholvi. Kukkulalla, katsellen tietä seisoo mies, joka on joko
espanjalainen tai skotlantilainen. Luultavasti espanjalainen,
koska hän on puettu espanjalaiseen vuohenpaimenen pukuun ja näkyy
olevan Sierra Nevadassa kuin kotonaan. Mutta hyvin hän on muutoin
skotlantilaisenkin näköinen. Rinteellä lähellä luolaa on tusinan
verran miehiä loikoillen mukavasti hiipuvan, lakastuneista lehdistä
ja risuista palaneen valkoisen tuhkan ympärillä. Heidän kasvojensa
ilmeestä näkee että he pitävät itseään taiteellisen näköisinä
roistoina, jotka kunnioittavat Sierraa käyttämällä sitä vaikuttavana
taustana. Itse asiassa he eivät ole taiteellisen näköisiä, ja
vuoristo sietää heidän läsnäoloaan samalla lailla kuin jalopeura
sietää syöpäläisiä. Englantilainen poliisi tai köyhäinhoidon
tarkastaja tuntisi heti, että siinä on valikoima maankiertäjiä ja
vahvaruumiisia kerjäläisiä.

Tämä kuvaus heistä ei ole kokonaan ylenkatseellinen. Jokainen,
joka on järjellisesti tarkannut maankiertäjiä tai käynyt
katsomassa vaivaistalon tanakkaa holhokkia, myöntää, että meidän
yhteiskunnalliset hylkiömme eivät kaikki ole juoppoja tai
velttiöitä. Muutamat heistä ovat henkilöitä, jotka eivät sovellu
siihen luokkaan mihin he ovat syntyneet. Aivan samat ominaisuudet,
jotka tekevät sivistyneestä herrasmiehestä taiteilijan, voivat
tehdä sivistymättömästä työmiehestä vankkaruumiisen kerjäläisen.
On miehiä, jotka avuttomina vajoavat vaivaistaloihin siitä syystä
että he eivät kelpaa mihinkään, mutta on myöskin semmoisia jotka
joutuvat sinne siksi että he ovat kyllin viisaita ollakseen
välittämättä yhteiskunnallisista tavoista (eivätkä liion katso
veronmaksajien etuja), jotka vaativat ihmistä tekemään raskasta
ja huonosti palkattua työtä, vaikka hän yhtä hyvin voisi marssia
vaivaistaloon ilmoittaen olevansa lopen köyhä henkilö ja lain nojalla
vaatia hoitajia ruokkimaan, pukemaan ja suojustamaan häntä paljoa
paremmin kuin hän itse olisi voinut ruokkia, pukea ja suojustaa
itseään ilman suuria ponnistuksia. Kun mies, joka on syntynyt
runoilijaksi, kieltäytyy istumasta kauppiaan konttorissa ja näkee
nälkää ullakkokamarissa, eläen köyhän vuokraemäntänsä, tai ystäviensä
ja sukulaistensa kustannuksilla, ennemmin kuin rupeaa työhön vasten
taipumustaan, taikka kun hieno neiti, siitä syystä että hän on hieno
neiti, ennemmin kärsii äärimmäisintä loisen riippuvaisuusasemaa,
kuin rupeaa kokiksi tai sisäköksi, niin annamme heille anteeksi.
Samanlaiseen anteeksisaantiin ovat tanakkaruumiinen kerjäläinen ja
hänen vaelteleva hengenheimolaisensa, maankiertäjä, oikeutetut.

Paitsi sitä, jotta mielikuvituksella varustettu mies voisi saada
elämänsä jotakuinkin siedettäväksi, täytyy hänellä olla aikaa
kertoa itselleen tarinoita, ja semmoinen asema että se soveltuu
haaveelliseksi dekoratsiooniksi. Karkea työ ei tarjoa semmoista
asemaa. Me käytämme hirvittävässä määrässä väärin työntekijöitämme.
Kun sitten joku kieltäytyy antamasta itseään käyttää väärin,
ei meillä ole oikeutta sanoa että hän kieltäytyy rehellisestä
työstä. Olkaamme rehellisiä tässä kysymyksessä, ennenkuin jatkamme
näytelmäämme, jotta voimme nauttia siitä ilman tekopyhyyttä. Jos me
olisimme ajattelevia, etäälle näkeviä ihmisiä, neljä viidettäosaa
meistä menisi suoraa päätä vaivaistaloon ja särkisi siten koko
yhteiskunnallisen järjestelmän palasiksi, saaden aikaan erittäin
hyödyllisiä ja uudestaan rakentavia seurauksia. Syy miksi emme tee
niin on siinä, että teemme työtä niinkuin mehiläiset ja muurahaiset,
vaistosta tai tavasta, emmekä siksi että mietimme asiaa ollenkaan.
Siitäpä syystä, kun ilmaantuu mies, joka sekä voi että tahtoo
tuumia ja joka sovelluttaen Kantin oppia menettelyynsä, voi syystä
sanoa meille: "Jos jokainen tekisi niinkuin minä, täytyisi maailman
muuttua elinkeinoihin nähden sekä hävittää orjuus ja kurjuus,
jotka ovat olemassa ainoastaan siitä syystä että kaikki tekevät
niinkuin te teette" -- silloin kunnioittakaamme tuota miestä ja
tuumikaamme vakavasti eikö olisi syytä seurata hänen esimerkkiään.
Vahvaruumiinen, selväjärkinen kerjäläinen on juuri semmoinen
mies. Jos hän olisi herrasmies, joka käyttäisi kaiken kykynsä
hankkiakseen itselleen eläkkeen tai laiskanviran sen sijaan että hän
rupeisi katulakaisijaksi, ei kukaan ihminen moittisi häntä siitä
johtopäätöksestä, johon hän on tullut, nimittäin että jos ihmisellä
on vara valita tahtooko hän elää pääasiallisesti yhteiskunnan
kustannuksella, vaiko antaa yhteiskunnan elää hänen kustannuksellaan,
olisi hulluutta valita se mikä hänelle personallisesti olisi suurempi
paha.

Ajatelkaamme siis Sierran maankiertäjiä ilman ennakkoluuloja,
myöntäen iloisesti että meidän tarkoituksemme -- lyhyesti sanoen,
olla rikkaita herrasmiehiä -- on jotensakin sama kuin heidänkin, ja
eroitus asemassamme ja menettelytavassamme on vallan satunnaista
laatua. Pari kolme heistä ehkä on sitä laatua, että olisi viisainta
surmata heidät ystävällisellä ja rehellisellä tavalla. On näet
olemassa kaksijalkaisia aivan kuten nelijalkaisiakin, jotka
ovat liian vaarallisia saadakseen kuljeksia ilman kahleita ja
kuonokoppaa, eikä voi vaatia että toiset ihmiset tuhlaavat elämänsä
vartioidakseen heitä. Mutta koska yhteiskunnalla ei ole rohkeutta
surmata heitä, ja koska se ottaessaan heidät kiinni ainoastaan
asettaa heidät kaikenlaisten taikauskoisesti sovittavien kidutus- ja
alentamismenojen alaisiksi ja sitten päästää heidät taas irralleen
enentyneillä mahdollisuuksilla pahuuteen, on juuri yhtä onnellista,
että he ovat valloillaan Sierrassa, sekä semmoisen päällikön käsissä,
joka näyttää siltä kuin hän ärsytettäessä ehkä voisi määrätä heidät
ammuttaviksikin.

Tämä päällikkö, joka istuu keskellä ryhmää neliskulmaisella,
louhoksesta otetulla kivellä, on pitkä, voimakas mies, nenä
papukaijamainen, tukka kiiltävän musta, suippoparta, viikset ylöspäin
käännetyt ja koko olennossa mefistomainen teeskentely, joka on
jotenkin vaikuttavaa, siitä syystä ehkä, että ympäristö täällä sallii
suurempaa kerskailemista kuin Piccadillyllä, tai ehkä siksi että
miehessä samalla on jotain tunteellista, joka antaa hänelle juuri
sen verran miellyttäväisyyden vivahdusta, että voi suoda anteeksi
tahallisen tekotaiteellisuuden. Hänen silmänsä ja suunsa eivät ole
ollenkaan rosvomaiset, hänellä on miellyttävä ääni ja sukkela järki,
ja ainakin hän näyttää vahvimmalta mieheltä joukossa, lieneekö sitten
vai ei. Ainakin hän on parhaiten ravittu ja parhaiten puettu ja
parhaiten harjoitettu. Se seikka että hän puhuu englannin kieltä,
ei hämmästytä, huolimatta espanjalaisesta ympäristöstä, sillä
lukuunottamatta yhtä miestä, joka näyttää juoppouden turmelemalta
härkätaistelijalta ja toista, joka selvästi on ranskalainen, ovat
kaikki muut joko lontoolaisia tai amerikkalaisia. Siitä syystä he
tässä viittojen ja sombrerojen maassa käyttävät enimmäkseen kuluneita
päällystakkeja, villaisia kaulahuiveja, kovia, pyöreitä hattuja ja
likaisia ruskeita hansikkaita. Ainoastaan ani harvat pukeutuvat
johtajansa mukaisesti, jonka leveä, kukonhöyhenellä koristettu
sombrero ja laaja, pitkävartisiin saappaisiin asti ulottuva viitta
ovat niin epäenglantilaisia kuin suinkin. Ei kukaan ole asestettu, ja
ne joilla ei ole hansikkaita, työntävät kätensä syvälle taskuihin,
sillä heidän kansallinen uskonsa sanoo, että ulkoilma varmaankin on
vaarallisen kylmää näin yön suussa. (Nyt on niin lämmin ilta kuin
kukaan järkevä mies voi toivoa).

Paitsi juoppoa härkätaistelijaa ei koko seurueessa ole muuta kuin
yksi, joka näyttää olevan vanhempi kuin noin kolmekymmentä kolme
vuotta. Hän on pieni punapartainen, heikkosilmäinen, huolestuneen
näköinen mies, joka näyttää rahapulassa olevalta ammattilaiselta.
Hän on ainoa, jolla on päässä iso hattu. Se hohtaa auringonlaskussa
kuuden pencen patentti kiillokkeesta, jota nähtävästi on usein
käytetty, joka kerta aikaansaaden entistä pahempia seurauksia
hatturaunion pinnalla, jota sen piti parantaa. Hänellä on
selluloidi kaulus ja mansetit, ja hänen ruskea, samettikauluksinen
päällystakkinsa on vielä välttävässä kunnossa. Hän on ennen kaikkia
seurueen kunnioitettava jäsen ja iältään varmaan yli neljänkymmenen,
ehkä yli viidenkymmenen. Hän istuu oikealla puolen johtajaa ja
vastapäätä häntä johtajasta vasempaan päin on kolme miestä, joilla on
punaiset kaulahuivit. Yksi näistä on ranskalainen. Toiset kaksi ovat
molemmat englantilaisia, toinen väittelyyn valmis, juhlallinen ja
itsepäinen, toinen hurja ja pahanilkinen.

Johtaja, heittäen komeasti viittansa kulman vasemman olkansa yli,
nousee puhumaan heille. Kättentaputukset, joilla häntä tervehditään,
osoittavat että hän on suosittu puhuja.

_Päällikkö_. Ystävät ja rosvotoverit. Minulla on ehdoitus tähän
kokoukseen. Me olemme nyt viettäneet kolme iltaa keskustelemalla
kysymyksestä: kellä on enemmän personallista rohkeutta,
anarkisteillako vai sosialidemokraateilla? Me olemme syventyneet
anarkismin ja sosialidemokratian periaatteisiin. Anarkiaa on
oivallisesti edustanut meidän ainoa anarkistimme, joka ei tiedä mitä
anarkia merkitse _(naurua)_ --

_Anarkisti (nousten)_. Yksi säännöistä, Mendoza, sanoo --

_Mendoza (kovasti)_. Ei helkkarissa! Viimeinen sääntösi vei puoli
tuntia. Ja paitsi sitä anarkistit eivät usko sääntöihin.

_Anarkisti (lempeästi ja kohteliaasti, mutta itsepäisesti. Hän
on juuri äskeinen kunnioitettavan näköinen, vanhanpuoleinen mies
selluloidi kauluksessa ja manseteissa)_. Se on tyhmä erehdys. Voin
todistaa että --

_Mendoza_. Järjestykseen! Järjestykseen!

_Toiset (huutaen)_. Järjestykseen! Järjestykseen! Istu!
Puheenjohtaja! Vaiti!

_Anarkisti on masennettu._

_Mendoza_. Meillä on myöskin kolme sosialidemokraattia seassamme.
He ovat keskenään kovassa riidassa, ja he ovat selittäneet meille
sosialidemokratian periaatteet kolmella aivan ristiriitaisella
tavalla.

_Kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit_. 1. Herra
puheenjohtaja, minä vastustan. Personallinen selitykseni -- 2. Se on
vale. En ole ikinä sanonut niin. Oleppas puolueeton, Mendoza. 3. Je
demande la parole. C'est absolument faux. C'est faux! faux! faux!
Assas-s-s-sin!!!!!!

_Mendoza_. Järjestykseen! Järjestykseen!

_Toiset_. Järjestykseen! Järjestykseen! Järjestykseen!

_Sosiaalidemokraatit ovat masennetut._

_Mendoza_. Me suvaitsemme kaikkia mielipiteitä täällä. Mutta kaikesta
huolimatta toverit, suuri enemmistö meistä ei ole anarkisteja eikä
sosialidemokraatteja, vaan herroja ja kristityitä.

_Enemmistö (huutaen hyväksyvästi)_. Niin ollaan! Se on oikein.

_Hurja sosialidemokraatti (raivoisassa masennustilassa)_. Mokomia
kristityitä. Juutalaissikoja!

_Mendoza (masentavalla ylevyydellä)_. Ystäväni! _Minä_ olen
poikkeus kaikista säännöistä. Totta on että minulla on kunnia olla
juutalainen, ja kun sionistit tarvitsevat johtajaa, joka kerää
rotumme sen historialliseen kotiin, Palestinaan, Mendoza on oleva
ensimäisenä tarjoamassa palvelustaan _(suosiollisia kättentaputuksia
-- hyvä! hyvä! j.n.e.)_ Mutta minä en ole mikään taikauskon orja.
Olen itseeni sulattanut kaikki uskontunnustukset, sosialisminkin.
Toiselta puolen kyllä voi sanoa että joka kerran on sosialisti, on
aina sosialisti.

_Sosialidemokraatit_. Hyvä! Hyvä!

_Mendoza_. Mutta käsitän hyvin että tavallinen mies -- ja tavallinen
rosvokin, jota tuskin voinee sanoa tavalliseksi mieheksi (hyvä!
hyvä!) -- ei ole filosoofi. Tavallinen järki riittää hänelle.
Ja meidän asioissamme tavallinen järki riittää minulle. Mikä on
siis meidän tehtävämme täällä Sierra Nevadassa jonka maurilaiset
valitsivat Espanjan ihanimpana seutuna? Onko meidän tehtävämme
keskustella vaikeita valtiotaloudellisia asioita? Ei. Meidän
tehtävämme on pidättää moottorivaunuja sekä pitää huolta rikkauden
tasaisemmasta jaosta.

_Totinen sosialidemokraatti_. Kaikki työllä hankittua, muistakaa se.

_Mendoza (kohteliaasti)_. Epäilemättä. Kaikki työllä hankittua
rikkautta, jota rikkaat maankiertäjät aikovat hävittää rikoksen
luolissa, jotka rumentavat aurinkoisen Välimeren rantoja. Me
anastamme tuon rikkauden. Me panemme sen liikkeeseen sen luokan
keskuudessa, joka on sen synnyttänyt, ja joka parhaiten sitä
tarvitsee -- nimittäin työväen. Me teemme sen henkemme ja vapautemme
uhalla, harjoittamalla kaikenlaisia hyveitä, rohkeutta, kestävyyttä,
viisautta ja kohtuutta -- ennen kaikkia kohtuutta. Minä itse en
ole kolmeen päivään syönyt muuta kuin viikunakaktuksia ja hiilillä
paistettua kaniininlihaa.

_Totinen sosialidemokraatti_. Ei kukaan meistäkään.

_Mendoza (loukkaantuneesti)_. Olenko ottanut enemmän kuin osani?

_Totinen sosialidemokraatti (tyyneenä)_. Olisiko pitänyt ottaa
enemmän?

_Anarkisti_. Miksei hän olisi ottanut, jos olisi tahtonut? Jokaiselle
tarpeen mukaan, jokaiselta varojen mukaan.

_Ranskalainen (puiden nyrkkiä anarkistille)_. Fumiste!

_Mendoza (viisaasti)_. Olen samaa mieltä kuin te molemmat.

_Tosi englantilaiset rosvot_. Hyvä! Hyvä! Bravo, Mendoza!

_Mendoza_. Sitä vain tahdoin sanoa että kohdelkaamme toisiamme kuin
gentlemannit ja osoittakaamme personallista rohkeutta ainoastaan
vihollista vastaan.

_Hurja sosialidemokraatti (ylenkatseellisesti)_. Mistä tuokin oli
lainattu?

_Vuohenpaimen kukkulalla viheltää. Hän hypähtää ylös ja osoittaa
kiihkeästi pohjoiseen päin tielle._

_Vuohenpaimen_. Automobiili! automobiili! _(Hän syöksyy alas
kukkulalta ja yhtyy toisiin, jotka kaikki ovat nousseet seisomaan)_.

_Mendoza (kovalla äänellä)_. Aseisiin! Kellä on pyssy?

_Totinen sosialidemokraatti (ojentaen pyssyn Mendozalle)_. Tässä on.

_Mendoza_. Onko nauloja levitetty tielle?

_Hurja sosialidemokraatti_. On kyllä.

_Mendoza_. Hyvä on! _(Ranskalaiselle)_ Tule tänne, Duval. Jos naulat
eivät tee tehtävätään, tulee sinun ampua rikki pyörärenkaat. _(Hän
ojentaa pyssyn Duvalille, joka seuraa häntä kukkulalle. Mendoza ottaa
esille oopperakiikarin. Toiset kiiruhtavat pitkin tietä ja häviävät
pohjoiseen)._

_Mendoza (kukkulalla käyttäen kiikariaan)_. Kaksi vain, kapitalisti
ja hänen kuljettajansa. Näyttävät englantilaisilta.

_Duval_. Englantilaisia! Oo yes, Cochons! _(Ojentaa pyssyn)._ Faut
tirer, n'est-ce-pas?

_Mendoza_. Ei. Naulat ovat tehneet tehtävänsä. Pyörärenkaat ovat
rikki. He seisahtuvat.

_Duval (huutaen toisille)_. Fondez sur eux, nom de Dieu!

_Mendoza (tyynnyttäen hänen kiihkoaan)_. Du calme, Duval, ole hiljaa.
He ottavat asian tyynesti. Menkäämme alas vastaanottamaan heitä.

_Mendoza astuu alas kulkien tulen ohi ja astuen etualalle, kun Tanner
ja Straker moottoripuvuissa, nahkatakissa ja moottorilakki päässä
astuvat rosvojen taluttamina tieltä._

_Tanner_. Tätä herrasmiestäkö te sanotte päälliköksemme? Puhuuko hän
englantia?

_Hurja sosialidemokraatti_. Tietysti. Ette kai luule että me
englantilaiset antaisimme espanjalaisrahjuksen johtaa meitä.

_Mendoza (arvokkaasti)_. Sallikaa minun esittää itseni: Mendoza,
Sierran liiton presidentti. _(Komeasti ylvästellen)_. Minä olen
rosvo! Elän ryöstämällä rikkaita.

_Tanner (epäröimättä)_. Minä olen herrasmies. Elän ryöstämällä
köyhiä. Lyökäämme siis kättä.

_Englantilaiset sosialidemokraatit_. Hyvä! Hyvä!

_Yleistä naurua ja hyvää tuulta. Tanner ja Mendoza lyövät kättä.
Rosvot asettuvat entisille paikoilleen._

_Straker_. Entäs minä?

_Tanner (esitellen)_. Ystäväni ja kuljettajani.

_Totinen sosialidemokraatti (epäluuloisesti)_. Kumpiko? Ystäväkö vai
kuljettaja? Siinä on suuri ero.

_Mendoza (selittäen)_. Me vaatisimme lunnaita ystävästä. Kuljettaja
on vapaa vuoristossa. Vieläpä hän saa pienen prosentinkin isäntänsä
lunnaista, jos hän suvaitsee vastaanottaa.

_Straker_. Kyllä ymmärrän. Jotta tulisin toisenkin kerran samaa
tietä. Hyvä on, sietää tuumailla asiaa.

_Duval (innokkaasti syösten Strakerin luo)_. Mon frère? _(Hän
syleilee Strakeria kiihkeästi ja suutelee hänen molempia poskiaan)._

_Straker (harmilla)_. Pois, mies. Elkää olko hullu! Kuka olette?

_Duval_. Duval, sosialidemokraatti.

_Straker_. Soo, vai sosialidemokraatti.

_Anarkisti_. Hän tarkoittaa että hän on myynyt oikeutensa
parlamentti-humbugille ja porvaristolle. Kompromissi! Siinä hänen
uskonsa.

_Duval (raivoissaan)_. En ymmärrä. Hän sanoo porvaristo, kompromissi.
Jamais de la vie! Miserable menteur --

_Straker_. Hoi siellä, kapteeni Mendoza! Paljonko täällä vielä
tarjotaan tätä sorttia? Laitetaanko tästä huviretki vuoristossa, vai
sosialisti-kokous?

_Enemmistö_. Hyvä! Hyvä! Suu kiinni! Pois tieltä! Istu alas!
_(Sosialidemokraatti ja anarkisti työnnetään taka-alaan. Straker,
katseltuaan Sitä toimitusta hyväksyvästi, asettuu Mendozan vasemmalle
puolen. Tanner istuu hänen oikealta puolellaan)._

_Mendoza_. Saammeko tarjota teille jotain? Hiilillä paistettua
kaniinia ja viikuna-kaktuksia --

_Tanner_. Kiitos, olemme jo syöneet.

_Mendoza (seuraajilleen)_. Hyvät herrat, tämän päivän toimet ovat
lopussa. Menkää minne haluatte aamuun asti.

_Rosvot asettuvat ryhmiin laiskasti. Muutamat menevät luolaan.
Toiset jäävät istumaan tai asettuvat maata taivasalle. Jotkut
ottavat esiin korttipakan ja astuvat tielle päin. He tietävät että
moottorivaunuissa aina on lyhdyt, jotka voidaan kääntää valaisemaan
korttipeliä._

_Straker (huutaen heille)_. Seis siellä! Ei saa ruveta rehkimään
moottorivaunun kanssa, kuuletteko?

_Mendoza_. Ei ole pelkoa, herra kuljettaja. Ensimmäinen
moottorivaunu, jonka anastimme, paransi meidät siitä taudista.

_Straker (huvitettuna)_. Kuinka niin?

_Mendoza_. Se vei kolme urhoollista toveriamme, jotka eivät osanneet
sitä seisahduttaa, Granadaan ja kaatoi heidät suoraan poliisiaseman
eteen. Sen perästä emme koskaan koske niihin turvautumatta
kuljettajan apuun. Puhelemmeko hiukan kaikessa rauhassa?

_Tanner_. Tietysti, tietysti.

_Tanner, Mendoza ja Straker istuutuvat turpeille tulen ääreen.
Mendoza kohteliaasti luopuu presidentti-oikeudestaan, joka sallii
hänen istua neliskulmaisella kivellä, ja laskeutuu istumaan maahan,
kuten hänen vieraansakin._

_Mendoza_. Espanjassa on aina tapana siirtää asiahommat seuraavaan
päivään, ja paitsi sitä te olette saapuneetkin konttori-ajan jälkeen.
Mutta jos kumminkin mieluummin haluaisitte sopia lunnaista heti, olen
nöyrin palvelijanne.

_Tanner_. Huomenna ennätetään. Olen kyllin rikas maksamaan
järjelliset vaatimukset.

_Mendoza (kunnioittavasti ja hyvin hämmästyen tuota tunnustusta)_.
Te olette ihmeellinen mies, hyvä herra. Vieraamme tavallisesti aina
väittävät olevansa kurjan köyhiä.

_Tanner_. Pyh! Kurjan köyhillä ihmisillä ei ole moottorivaunuja.

_Mendoza_. Juuri niin mekin sanomme.

_Tanner_. Kohdelkaa meitä hyvin. Saatte palkan.

_Straker_. Ei pidä tarjota enää viikuna-kaktuksia ja hiilillä
kärvennettyjä kaniineja. Elkää koettako uskotella ettei teillä muka
ole parempaa antaa.

_Mendoza_. Viiniä, vuohia, maitoa, juustoa ja leipää voi saada
selvällä rahalla.

_Straker (armollisesti)_. Nyt puhutte järkevästi.

_Tanner_. Saanko kysyä oletteko kaikki täällä sosialisteja?

_Mendoza (vastustaen tuota nöyryyttävää väärinkäsitystä)_.
Eihän toki, ei. Vakuutan, ei sinne päinkään! Tietysti meillä on
uudenaikaiset mielipiteet omaisuuden nykyisestä väärästä jaosta,
muutoin menettäisimme itsekunnioituksen. Mutta muutoin ei ole
seassamme ketään pahennusta herättävää, lukuunottamatta paria kolmea
narria.

_Tanner_. Ei mitenkään ollut aikomukseni loukata. Olen itse hieman
sosialismiin taipuva.

_Straker (kuivasti)_. Useimmat rikkaat miehet ovat.

_Mendoza_. Aivan niin. Se on levinnyt tännekin asti. Myönnän sen. Se
on vuosisatamme ilmassa.

_Straker_. Sosialismi mahtaa olla kasvamassa päin, koska teidänkin
miehet alkavat siihen kääntyä.

_Mendoza_. Aivan niin, hyvä herra. Semmoinen liike, joka rajoittuu
filosoofeihin ja rehellisiin miehiin, ei koskaan voi saada
varsinaista valtiollista vaikutusvaltaa. Heitä on liian vähän. Vasta
sitten kun liike osoittaa voivansa levitä rosvojenkin sekaan, se voi
toivoa valtiollista enemmistöä.

_Tanner_. Mutta ovatko teidän rosvonne oikeastaan vähemmän rehellisiä
kuin tavalliset kansalaiset?

_Mendoza_. Hyvä herra, puhun teille suoraa kieltä. Rosvoaminen on
säännötöntä. Säännöttömät toimet houkuttelevat kahdenlaisia ihmisiä:
niitä jotka eivät ole kyllin hyviä säännölliseen porvarilliseen
elämään, ja niitä jotka ovat liian hyviä. Me olemme joko pohjamutaa
tai vaahtoa. Pohjamuta on hyvin likaista, vaahto erinomaista.

_Straker_. Varokaa! Joku pohjamutaan kuuluva voisi kuulla.

_Mendoza_. Ei tee mitään. Jokainen rosvo luulee kuuluvansa vaahtoon
ja mielellään kuulee toisia nimitettävän pohjamudaksi.

_Tanner_. Te olette sukkela mies _(Mendoza kumartaa hyvillään)_.
Saanko kysyä suoran kysymyksen?

_Mendoza_. Niin suoran kuin haluatte.

_Tanner_. Kuinka teidän kaltaisenne viisaan miehen kannattaa
paimentaa tuollaista laumaa ja syöttää heille viikuna-kaktuksia ja
paistettuja kaniineja? Olen nähnyt paljoa tyhmempien ja aivan varmaan
paljoa vähemmän rehellisten miesten istuvan Savoy hotellissa syömässä
foi gras'ia ja juomassa samppanjaa.

_Mendoza_. Ooh! Ne ovat kaikki ennen syöneet kaniinipaistia, aivan
niinkuin minä taas kerran tulen istumaan Savoyssa. Muutoin olen
siellä jo ennen ollutkin -- viinurina.

_Tanner_. Viinurina! Te hämmästytätte minua!

_Mendoza (miettivästi)_. Niin -- minä Sierran Mendoza, olin
viinurina. Siitä ehkä johtuu yleiskansallisuuteni. _(Äkkiä ja
painavasti)._ Kerronko teille elämäni tarinan?

_Straker (levottomana)_. Ellei se ole kovin pitkä, vanha veikko --

_Tanner (keskeyttäen hänet)_. Tsh! Te olette poroporvarillinen,
Henry, ilman vähääkään romantiikkaa. _(Mendozalle)_. Te herätätte
minussa mitä syvintä mielenkiintoa, herra presidentti. Elkää
välittäkö Henrystä, hän voi panna maata.

_Mendoza_. Nainen, jota rakastin --

_Straker_. Aa, se on rakkausjuttu. Hyvä on. Jatkakaa. Minä vain
pelkäsin että kertoisitte itsestänne.

_Mendoza_. Itsestäni! Itsestäni olen luopunut hänen tähtensä. Siksi
olen täällä. Vähätpä siitä. Koko maailmasta olen luopunut hänen
tähtensä. Hänellä oli, sen vannon, ihanin tukka mitä ikinä olen
nähnyt. Hänessä oli veitikkamaisuutta, hänessä oli viisautta, hänen
keittotaitonsa oli täydellinen ja hänen kiihkeä luonteensa teki hänet
epävakavaksi, aavistamattomaksi, vaihtelevaiseksi, oikulliseksi,
julmaksi, sanalla sanoen lumoavaksi.

_Straker_. Sankaritar kuuden shillingin romaanissa, paitsi
keittotaitoa. Hänen nimensä oli lady Gladys Plantagenet, eikö niin?

_Mendoza_. Ee-ei, hyvä herra. Hän ei ollut mikään kreivitär.
Valokuvista kuvalehdissä tunnen Englannin aateliston tyttäret,
ja sen voin vakuuttaa että mielelläni olisin myynyt koko parven
myötäjäisineen, komeuksineen, arvonimineen päivineen yhdestä ainoasta
hymystä siltä tytöltä. Kansannainen hän oli, työläinen, muutoin --
sallikaa minun sanoa yhtä suorasti - olisin ylenkatsonut häntä.

_Tanner_. Hyvin järkevätä. Rakastiko hänkin teitä?

_Mendoza_. Olisinko täällä, jos hän olisi minua rakastanut? Hän ei
tahtonut naida juutalaista.

_Tanner_. Uskonnollisistako syistä?

_Mendoza_. Ei. Hän oli vapaa-ajattelija. Hän sanoi että jokainen
juutalainen sydämensä syvyydessä pitää englantilaisia likaisina
tavoiltaan.

_Tanner (hämmästyneenä)_. Likaisina!

_Mendoza_. Se osoitti kuinka harvinaisen hyvin hän tunsi maailman,
sillä se on epäilemättä totta. Meidän tarkat terveyssääntömme
saattavat meidät mitä syvimmin halveksimaan uskottomia.

_Tanner_. Oletteko koskaan kuullut semmoista, Henry?

_Straker_. Sisareni kertoi minulle semmoista. Hän oli kokkina
juutalaisessa perheessä kerran.

_Mendoza_. En voinut kieltää sitä. Enkä myöskään voinut poistaa
sen vaikutusta hänen mieleensä. Olisin voinut kiertää minkä muun
vastustuksen tahansa, mutta ei kukaan nainen siedä että häntä
personallisesti epäillään epäpuhtaudesta. Kaikki houkutteluni oli
turhaa, hän vastasi aina vain että hän ei ollut kyllin hyvä minulle
ja neuvoi minua ottamaan vaimokseni erään kirotun ravintolatytön,
jonka nimi oli Rebekka Lazarus, ja jota minä inhosin. Minä
puhuin itsemurhasta. Hän tarjosi minulle sitä varten heti käärön
torakanmyrkkyä. Viittasin siihen että surmaisin hänet. Hän sai
hermokohtauksen. Sitten läksin Amerikkaan, jotta hän voisi nukkua
rauhassa uneksimatta että minä hiivin ylös portaita katkaisemaan
hänen kurkkuaan. Amerikassa menin länteen ja lyöttäydyin yhteen
miehen kanssa, jota poliisit etsivät siitä syystä että hänellä
oli tapana pidättää rautatiejunia. Hän se keksi että läksisimme
etelä-Europaan pidättämään moottorivaunuja. Se oli tervetullut
keksintö epätoivoiselle ja pettyneelle miehelle. Hän antoi minulle
arvokkaita suosituksia kapitalisteille oikeata lajia. Minä
muodostin yhtiön ja tämä on tuloksena. Minusta tuli johtaja, sillä
juutalaisesta tulee aina johtaja järkensä ja mielikuvituksensa
tähden. Mutta huolimatta rotuylpeydestäni antaisin kaiken omaisuuteni
ollakseni englantilainen. Olen kuin pikku poika, leikkaan hänen
nimensä puihin ja piirrän sen ruohikkoon. Ollessani yksin revin
kurjaa tukkaani ja huudan Louisa --

_Straker (säpsähtäen)_. Louisa!

_Mendoza_. Se on hänen nimensä -- Louisa -- Louisa Straker --

_Tanner_. Straker!

_Straker (kömpien polvilleen hyvin suuttuneena)_. Louisa Straker on
minun sisareni, kuulitteko! Mitä se on olevinaan, että tuolla lailla
kerskaatte hänestä? Mitä hänellä on tekemistä teidän kanssanne?

_Mendoza_. Mikä draamallinen sattuma! Te olette siis Enry, hänen
suosikki veljensä!

_Straker_. Ketä te nimitätte Enryksi? Kuka on antanut teille luvan
käyttää minun nimeäni ja hänen? Minä voisi musertaa teidän paksun
pääkallonne milloin tahansa.

_Mendoza (suuremmoisella tyyneydellä)_. Jos annan teidän musertaa
pääkalloni, lupaatteko kehua sillä hänelle? Se muistuttaisi hänelle
Mendozaa. Muuta en pyydä.

_Tanner_. Tämä on oikeata rakkautta, Henry. Teidän tulisi kunnioittaa
sitä.

_Straker_ (kiivaasti). Pelkoa se on kaikesta päättäen.

_Mendoza (hypäten pystyyn)_. Pelkoa! Nuorukainen, minä polveudun
kuuluisasta tappelija-suvusta, ja kuten sisarenne hyvin tietää, te
voisitte taistella kanssani juuri yhtä suurella menestyksellä kuin
lastenrattaat moottorivaunun kanssa.

_Straker (salaisesti peläten, mutta nousten polviltaan rohkean
tappeluhaluisen näköisenä)_. En minä pelkää. Louisa! Louisa! Niinkuin
ei neiti Straker kelpaisi teille.

_Mendoza_. Toivon että voisitte saada hänet ajattelemaan samoin.

_Straker (raivoissaan)_. Kas niin --

_Tanner (nousten nopeasti ja astuen väliin)_. Rauhoittukaa, Henry.
Jos voisittekin taistella presidenttiä vastaan, ette voi taistella
koko seuruetta vastaan. Istukaa ja olkaa ystäviä! Katsoihan kattikin
kuninkaan silmiin, miksi siis rosvopäällikkö ei saisi katsella
sisartanne? Tuollainen sukuylpeys on kovin vanhanaikuista.

_Straker (masennettuna mutta muristen)_. Katsokoon vain häntä. Mutta
elköön luulotelko että sisareni koskaan katsoi häneen. _(Hitaasti
laskeutuen taas turpeelle)_. Kun kuulee hänen kerskuvan luulisi että
sisareni on pitänyt seuraa hänen kanssaan. _(Hän kääntyy selin heihin
ja rupeaa nukkumaan)_.

_Mendoza (Tannerille, käyden tuttavallisemmaksi huomatessaan
olevansa vallan kahden kesken osaaottavan kuuntelijan kanssa
vuoriston hiljaisessa tähtiyössä. Kaikki muut ovat nukuksissa)_.
Juuri semmoinen oli hänkin. Hänen järkensä ulottui eteenpäin
kahdenteenkymmenenteen vuosisataan ja hänen yhteiskunnalliset
ennakkoluulonsa ja perhetunteensa taaksepäin keskiaikaan asti.
Oo, kuinka Shakespearin sanat näkyvät sopivan kaikkiin tunteemme
vivahduksiin.

    Louisaa lemmin! Tuhantenkin veljein
    Rakkaus ei yhteensä voi täyttää
    Mun lempen määrää --

Ja niin edespäin. Olen unohtanut lopun. Minä olen kykenevä mies.
Olen voimakas mies. Kymmenessä vuodessa olisin omistanut ensi luokan
hotellin. Silloin tapasin hänet ja -- tässä näette! Olen rosvo,
lainhylky. Ei Shakespearkaan voi täysin ymmärtää mitä tunnen Louisaa
kohtaan. Sallikaa minun lukea teille muutamia rivejä, joita itse
olen kirjoittanut hänestä. Olkoonpa niiden taidearvo kuinka pieni
tahansa, ne kumminkin ilmaisevat paremmin kuin mitkään satunnaiset
sanat mitä tunnen. _(Hän vetää esiin pakan hotellilaskuja, jotka
hän on täyttänyt käsikirjoituksellaan ja laskeutuu polvilleen tulen
ääreen koettaen saada selkoa niistä. Ensin hän kohentaa tulta kepillä
saadakseen sen hehkumaan)_.

_Tanner (taputtaen häntä epäkohteliaasti olalle)_. Heittäkää ne
tuleen, presidentti.

_Mendoza (hämmästyneenä)_. Mitä?

_Tanner_. Te uhraatte uranne monomanian tähden.

_Mendoza_. Sen tiedän.

_Tanner_. Te ette tiedä. Ei kukaan mies tekisi semmoista rikosta
itseään kohtaan, jos hän todella ymmärtäisi mitä hän tekee. Kuinka
voitte katsella näitä majesteettisia vuoria, tätä korkeata taivasta,
kuinka voitte hengittää tätä hienon viileätä ilmaa ja samalla puhua
kuin kirjailija-narri jossakin Bloomsburyssä?

_Mendoza (pudistaen päätään)_. Sierra ei ole sen parempi kuin
Bloomsburykään, kun se on kadottanut uutuuden viehätyksen. Paitsi
sitä nämä vuoret herättävät unelmia naisista -- naisista, joilla on
komean loistava tukka.

_Tanner_. Louisasta, toisin sanoin. Ne eivät tule herättämään minussa
mitään unelmia naisista. Minun sydämeni on terve.

_Mendoza_. Elkää kehuko ennen aamua. Tämä on omituinen unelmien maa.

_Tanner_. No, saadaan nähdä. Hyvää yötä. _(Hän laskeutuu maahan
nukkuakseen)_.

_Mendoza huoahtaen seuraa hänen esimerkkiään ja muutaman minuutin
ajan on rauha Sierrassa. Sitten Mendoza äkkiä nousee istumaan ja
sanoo rukoilevasti Tannerille --_

_Mendoza_. Sallikaa minun lukea edes pari riviä teille ennenkuin
nukutte. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla teidän arvostelunne.

_Tanner (unisesti)_. Lukekaa. Minä kuuntelen.

_Mendoza_.

    Näin ensi kerran sun helluntaina
    Louisa, Louisa --

_Tanner (koettaen herätä)_. Hyvä presidentti, Louisa on sangen sievä
nimi, mutta helluntaina ei ole oikein hyvä loppusointu sille.

_Mendoza_. Tietysti ei. Louisahan tässä on refrenginä.

_Tanner (myöntyvästi)_. Jassoo. Vai refrenginä. Anteeksi. Jatkakaa.

_Mendoza_. Ehkette välitä siitä runosta. Luulen että pidätte enemmän
tästä. _(Hän lukee pehmeällä, sointuvalla äänellä ja hitaasti)_.

    Louisa, mä lemmin!
    Sua lemmin Louisa!
    Louisa, Louisa, Louisa, mä lemmin!
    Sun nimes on sieluni sointu Louisa
    Sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa!

    Mendoza, hän lempii,
    Sua lempii Mendoza!
    Mendoza hän elää vain sulle Louisa.
    Sua ainoona onnenaan pitää Mendoza,
    Sua lempii Mendoza, Louisa, Louisa!

_(Liikutettuna)_. Ei ole vaikeata kirjoittaa kauniita runoja
semmoisesta nimestä. Louisa on suloinen nimi, eikö totta?

_Tanner (puoli nukuksissa vastaa heikolla murinalla)_.

_Mendoza_.

    Jos oisit Louisa
    Nyt vaimo Mendozan,
    Mendozan Louisa, Louisan Mendoza!
    Ois autuas aina Louisan Mendoza
    Ja lempisi kaivattuansa Louisaa.

Se on oikeata runoutta -- sydämestä pursunutta -- syvimmästä
sydämestä. Luuletteko että se liikuttaa häntä?

_Ei mitään vastausta_.

_(Alistuen kohtaloonsa)_. Nukuksissa kuten tavallista. Tyhjää
renkutusta maailmalle -- taivaallista musiikkia minulle. Hullu
olin kuin tuolla lailla paljastin sydämeni! _(Hän asettautuu maata
mutisten)_. Louisa, mä lemmin, sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa --

_Straker kuorsaa ja kääntyy toiselle kyljelle sekä vajoaa uneen.
Hiljaisuus leviää yli Sierran ja pimeys mustenee. Tuli on taas
muuttunut valkoiseksi tuhkaksi ja lakannut hehkumasta. Kukkulat
näyttävät kumman tummilta tähtitaivasta vastaan, mutta vähitellen
himmenevät tähdet ja häviävät. Taivaankannen luulisi kokonaan
katoavaa luomakunnasta. Sierran asemesta on olemassa vain
tyhjyyttä, kaikkialla läsnäolevaa tyhjyyttä. Ei ole taivaankantta,
ei kukkuloita, ei valoa, ei ääntä, ei aikaa eikä paikkaa, kaikki
tyhjyyttä vain. Sitten alkaa jossakin häämöttää kalpea valo, ja
kuuluu heikko, värisevä hyminä, ikäänkuin aaveentapainen violonsello
värähyttäisi samaa ääntä loppumattomiin. Pari aavemaista viulua
kohta yhtyy siihen näin [musiikkia] ja silloin kalpeassa valossa
näkyy mies tyhjyydessä, ruumiiton, mutta näkyväinen mies, istuen,
omituista kyllä, tyhjällä. Hetken verran hän kohottaa päätään,
kun musiikki kulkee hänen ohitseen. Sitten hän syvästi huoahtaen
vajoaa toivottomuuteen. Viulut masentuneina alkavat taas nuottinsa
epätoivolla ja sitten lopettavat sen kokonaan, haihtuen kamalien
puhallussoittimien valitukseen [musiikkia]:_

_Kaikki on hyvin omituista. Voi tuntea Mozartin säveleen. Muutamien
sinipunervien kipinöiden syttyessä kalpeassa valossa näkyy että
miehen puku on samanlainen kuin espanjalaisilla aatelismiehillä
XV-XVI vuosisadalla. Don Juan tietysti. Mutta missä, miksi, kuinka?
Kun hän äkkiä nostaa päätään, jota hattu varjostaa, muistuttaa hän
omituisesti Tanneria. Kasvot kriitillisemmät, herkemmät, kauniimmat,
kalpeammat ja kylmemmät, ilman Tannerin kiihkeätä herkkäuskoisuutta
ja innostusta, ja ilman hänen rahavaltaista vulgäärisuuttaan, mutta
kumminkin aivan Tannerin kasvojen näköiset. Nimetkin, Don Juan
Tenorio ja John Tanner. Mihin maailmassa -- tai muualla -- olemme
tulleet XX-vuosisadasta ja Sierrasta?_

_Toinen kalpea valo alkaa hohtaa tyhjyydessä, tällä kertaa ei
sinipunervana, vaan epämiellyttävänä, savuisen keltaisena. Samalla
kuuluu klarinetin kuiskaus, kääntäen tämän säveleen äärettömään
surumielisyyteen [musiikkia]:_

_Kellahtava valo liikkuu, ja vanha eukko näkyy kulkevan tyhjyydessä,
kumarassa ja hampaattomana, puettuna, kuten saatamme aavistaa, jonkun
nunnakunnan karkeaan ruskeeseen viittaan. Hän kulkee kulkemistaan
yksitoikkoisesti ja toivottomasti, jokseenkin niinkuin ampiainen
lentää touhuavalla tavallaan, kunnes hän hoipertelee sitä vastaan,
jota hän hakee, nimittäin toveria. Tyytyväisyyden nyyhkytyksellä
eukko raukka tarttuu miehen läsnäoloon ja puhuu hänelle kuivalla,
epämiellyttävällä äänellään, joka vielä voi ilmaista ylpeyttä ja
päättäväisyyttä sekä kärsimystä_.

_Vanha eukko_. Anteeksi, mutta olen niin yksin, ja tämä paikka on
niin kauhea.

_Don Juan_. Uusi tulokasko?

_Vanha eukko_. Niin. Luullakseni kuolin tänä aamuna. Tunnustin
syntini, sain viimeisen voiteluksen, makasin vuoteellani perheeni
ympäröimänä ja katseeni kiinnitettynä ristiin. Sitten tuli pimeä,
ja kun taas näin valon, oli se tätä valoa, jossa kävelen näkemättä
mitään. Olen kulkenut tuntimääriä kamalan yksin.

_Don Juan (huoahtaen)_. Ah -- te ette ole vielä kadottanut käsitystä
ajasta. Se kyllä katoaa iankaikkisuudessa.

_Vanha eukko_. Missä me olemme?

_Don Juan_. Helvetissä.

_Vanha eukko (ylpeästi)_. Helvetissä! Kuinka te uskallatte?

_Don Juan (tyyneesti)_. Miksemme olisi Señora?

_Vanha eukko_. Ette tiedä kelle puhutte. Minä olen vallasnainen,
kirkon uskollinen tytär.

_Don Juan_. En epäile sitä ollenkaan.

_Vanha eukko_. Mutta kuinka siis voisin olla helvetissä? Ehkä
kiirastulessa. En ole ollut täydellinen -- kukapa olisikaan! Mutta
helvetissä! Ooh -- te ette puhu totta.

_Don Juan_. Helvetissä, Señora, sen vakuutan teille. Kaikkein
paraimmassa osassa helvettiä, se on, kaikkein yksinäisimmässä -- vai
ehkä te pitäisitte enemmän seurasta.

_Vanha eukko_. Mutta minä olen vilpittömästi katunut. Olen
tunnustanut --

_Don Juan_. Kuinka paljon?

_Vanha eukko_. Enemmän syntejä kuin koskaan teinkään. Minä nautin
tunnustamisesta.

_Don Juan_. Aa -- se on yhtä paha kuin tunnustaa liian vähän.
Kaikissa tapauksissa, Señora, joko erehdyksestä tai tieten tahtoen
olette tuomittu aivan niinkuin minäkin, eikä tässä ole muuta neuvoa
kuin koettaa asettaa asiansa niin hyvin kuin voi.

_Vanha eukko (suuttuneena)_. Oh, ja minä olisin voinut olla niin
paljoa pahempi! Kaikki hyvät tekoni ovat hukkaan menneet! Se on
vääryyttä!

_Don Juan_. Eikö mitä. Teitä varoitettiin vallan selvästi
edeltäkäsin. Pahoista teoistanne anteeksianto toisen ansiosta, armo
ilman oikeutta. Hyvistä töistänne oikeus ilman armoa. Täällä on
paljon hyvää väkeä.

_Vanha eukko_. Olitteko te hyvä mies?

_Don Juan_. Olin murhaaja.

_Vanha eukko_. Murhaaja! Oo -- kuinka he uskaltavat lähettää minut
murhaajien seuraan! Minä en ansainnut sitä, olin hyvä nainen. Tässä on
joku erehdys. Missä voin saada sen korjatuksi?

_Don Juan_. En tiedä saadaanko erehdyksiä korjatuksi täällä.
Luultavasti eivät myönnä erehtyneensä, vaikka olisivatkin.

_Vanha eukko_. Mutta keltä voisin kysyä?

_Don Juan_. Minä kysyisin Paholaiselta, Señora. Hän tietää parhaiten
tämän paikan tavat. Minä en koskaan ole niitä oikein oppinut.

_Vanha eukko_. Paholaiselta? _Minäkö_ puhuisin paholaiselle!

_Don Juan_. Helvetissä, Señora, Paholainen on kaikkein paraimman
seurapiirin johtaja.

_Vanha eukko_. Minä sanon teille kurja olento, että tiedän varmaan
etten ole helvetissä.

_Don Juan_. Mistä sen tiedätte?

_Vanha eukko_. Sillä en tunne mitään tuskaa.

_Don Juan_. Ahaa -- silloin ei ole epäilemistäkään. Te olette tieten
tahtoen tuomittu.

_Vanha eukko_. Miksi sanotte niin?

_Don Juan_. Sillä helvetti, Señora, on juuri pahojen paikka. Pahat
viihtyvät täällä hyvin, sillä tämä on heitä varten laitettu. Sanotte
ettette tunne tuskaa, Siitä päätän että olette juuri niitä, joita
varten helvetti on olemassa.

_Vanha eukko_. Tunnetteko te tuskaa?

_Don Juan_. Minä en kuulu pahojen joukkoon. Siitä syystä tämä paikka
ikävystyttää minua enemmän kuin voin sanoin kuvata.

_Vanha eukko_. Ette kuulu pahojen joukkoon! Tehän sanoitte olevanne
murhaaja!

_Don Juan_. Kaksintaistelu vain. Työnsin miekkani vanhaan mieheen,
joka koetti työntää oman miekkansa minuun.

_Vanha eukko_. Jos olitte herrasmies, niin sehän ei ollut murha.

_Don Juan_. Vanha mies sanoi sitä murhaksi, sillä hän väitti
puolustavansa tyttärensä kunniaa. Sillä hän tarkoitti että koska minä
olin hurjasti rakastunut tyttöön ja sanoin sen hänelle, tyttö rupesi
huutamaan. Isä koetti surmata minut syydettyään minulle ensin koko
joukon herjausnimiä.

_Vanha eukko_. Samanlaisia kaikki miehet! Hurjistelijoita ja
murhaajia kaikki, kaikki, kaikki!

_Don Juan_. Ja kumminkin tapaamme toisemme täällä, rouva kulta.

_Vanha eukko_. Kuunnelkaa minua! Juuri teidän kaltaisenne konna
surmasi minunkin isäni kaksintaistelussa ja samasta syystä. Minäkin
huusin, se oli velvollisuuteni. Isäni manasi taisteluun loukkaajan,
sillä hänen kunniansa vaati sen. Isäni kaatui. Se oli kunnian palkka.
Täällä olen minä -- helvetissä, kuten väitätte. Se on hyveen palkka.
Onko taivaassa mitään oikeutta?

_Don Juan_. Ei. Mutta helvetissä on oikeutta. Taivas on paljoa
ylempänä semmoisia mitättömiä inhimillisiä mieskohtaisuuksia. Te
tulette olemaan tervetullut helvettiin, Señora. Helvetti on kunnian,
velvollisuuden, oikeuden ja muiden seitsemän kuolonhyveen koti.
Kaikki pahuus maan päällä tehdään niiden nimessä. Missä siis muualla
kuin helvetissä ne saisivat palkkansa? Enkö ole sanonut teille, että
todellisesti tuomitut juuri ovat onnellisia helvetissä?

_Vanha eukko_. Oletteko te onnellinen täällä?

_Don Juan (juosten seisalleen)_. En! Sitä arvoitustahan alati mietin
pimeydessä. Miksi olen täällä? Minä joka herjasin kaikkia hyveitä,
poljin kunnian jalkoihini ja nauroin vääryydelle?

_Vanha eukko_. Voi, mitä välitän minä siitä miksi te olette täällä?
Mutta miksi minä olen täällä, minä joka uhrasin kaikki haluni
naisellisten hyveitten ja soveliaisuuden tähden!

_Don Juan_. Kärsivällisyyttä, Señora. Te tulette täysin onnelliseksi
täällä ja kotiudutte pian. Niinkuin runoilija sanoo: "Helvetti on
kaupunki, jokseenkin kuin Sevilla".

_Vanha eukko_. Onnelliseksi! Täällä! Missä minä en ole mitään, en
mitään!

_Don Juan_. Ei suinkaan! Te olette vallasnainen, ja missä ikinä
vallasnaiset ovat, siellä on helvetti. Elkää hämmästykö tai
kauhistuko. Täällä olette löytävä kaikki mitä vallasnainen voi
toivoa, siihen luettuna joukko piruja, jotka tulevat teitä
palvelemaan pelkästä palvelemisen rakkaudesta, ja suurentelemaan
arvoanne, korottaakseen siten palvelemisen arvoa. He ovat mitä
oivallisimpia palvelijoita.

_Vanha eukko_. Minun palvelijoinani piruja!

_Don Juan_. Onko teillä koskaan ollut palvelijoita, jotka eivät
olleet piruja!

_Vanha eukko_. Ei koskaan! He olivat piruja, pelkkiä piruja
jok'ikinen. Mutta sehän on vain puhetapa. Luulin että tarkoititte
sitä että palvelijani täällä tulisivat olemaan todellisia piruja.

_Don Juan_. Ei sen todellisempia piruja, kuin te olette todellinen
vallasnainen. Ei mikään ole todellista täällä. Se on juuri kirouksen
kauhistus.

_Vanha eukko_. Tämä kaikki on hulluutta. Pahempaa kuin tuli ja
käärmeet.

_Don Juan_. Teille ehkä on olemassa lohdutuskin. Esimerkiksi: kuinka
vanha olitte muuttaessanne ajasta iankaikkisuuteen?

_Vanha eukko_. Elkää kysykö minulta kuinka vanha olin -- aivan
niinkuin minä olisin olento menneisyydessä. Minä _olen_ 77.

_Don Juan_. Kypsä ikä, Señora. Mutta helvetissä ei siedetä vanhuutta.
Se on liian todellista. Täällä me palvelemme rakkautta ja kauneutta.
Koska sielumme ovat ikuisesti kirotut, viljelemme sydäntämme.
77-vuotisella naisella ei olisi ainoatakaan tuttavaa helvetissä.

_Vanha eukko_. Minkä minä iälleni mahdan, mies? Don Juan. Te
unohdatte että olette jättänyt ikänne ajan valtakuntaan. Te ette ole
sen enempää 77 kuin 7 tai 17 tai 27.

_Vanha eukko_. Tyhjää puhetta!

_Don Juan_. Miettikääppä, Señora. Eikö tämä ollut totta myöskin
eläessänne maan päällä? Kun olitte 70, olitteko oikeastaan ryppyjenne
ja harmaitten hiuksienne alla vanhempi kuin ollessanne 30?

_Vanha eukko_. En. Olin nuorempi. 30-vuotiaana olin hupsu. Mutta mitä
hyödyttää tuntea itsensä nuoreksi kun kumminkin näyttää vanhalta?

_Don Juan_. Siinä näette, Señora, että ulkomuoto on vain harhakuva.
Ryppynne valehtelivat aivan niinkuin usein tyhmän 17-vuotiaan hieno
hipiä valehtelee peittäessään typerää mieltä, vanhettuneita aatteita
ja hänen iälleen sopimattomia valheita. Täällä meillä ei ole mitään
ruumista. Me näemme toisemme ruumiillisina siksi vain että olemme
tottuneet kuvittelemaan toisiamme semmoisina eläessämme, ja me yhä
vieläkin kuvittelemme samalla lailla, koska emme tunne mitään muuta
tapaa. Mutta me voimme ilmestyä toisillemme minkä ikäisinä itse
haluamme. Teidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa entinen ulkomuotonne
takaisin, niin se tulee.

_Vanha eukko_. Se ei voi olla totta.

_Don Juan_. Koettakaa.

_Vanha eukko_. Seitsemäntoista!

_Don Juan_. Odottakaa! Ennenkuin päätätte pitää minun kertoa, että
tämä on muotiasiana täällä. Silloin tällöin meillä on aivan 17-raivo
täällä, mutta sitä ei koskaan kestä kauan. Nykyjään on muoti-ikä 40,
tai sanokaamme 37, mutta näyttää siltä kuin se kohta muuttuisi. Jos
olitte ollenkaan kaunis 27-vuotiaana, ehdotan että koetatte sitä
ikää, ja alatte siten uuden muodin.

_Vanha eukko_. En usko sanaakaan. Mutta olkoon menneeksi, 27! _(Sht!
Vanha vaimo muuttuu nuoreksi ja niin kauniiksi että valon loistossa,
joksi himmeä keltainen hohde äkkiä on kirkastunut, voisi melkein
erehtyä ja luulla häntä Anna Whitefieldiksi)_.

_Don Juan_. Doña Ana de Ulloa!

_Ana_. Mitä! Te tunnette minut!

_Don Juan_. Ja te olette unohtanut minut!

_Ana_. En voi nähdä kasvojanne. _(Don Juan nostaa hattuaan)_. Don
Juan Tenorio! Hirviö! Isäni surmaaja! Vielä täälläkin te ahdistelette
minua.

_Don Juan_. En suinkaan. Sallikaa minun poistua. _(Yrittää mennä)_.

_Ana (tarttuen hänen käsivarteensa)_. Ette saa jättää minua yksin
tässä hirveässä paikassa.

_Don Juan_. Sillä ehdolla että läsnäoloani ei käsitetä
ahdistelemiseksi.

_Ana_ _(päästäen irti hänen käsivartensa)_. Teitä kai ihmetyttää että
voin ollenkaan sietää läsnäoloanne. Rakas, rakas isäni!

_Don Juan_. Tahtoisitteko tavata häntä?

_Ana_. Isäni _täällä!!!_

_Don Juan_. Ei, hän on taivaassa.

_Ana_. Sen tiesinkin. Jalo isäni! Hän katselee alas tänne nyt. Mitä
hän mahtaneekaan tuntea nähdessään tyttärensä tämmöisessä paikassa ja
keskustelemassa hänen murhaajansa kanssa!

_Don Juan_. Ohimennen sanoen, jos sattuisimme tapaamaan hänet --

_Ana_. Kuinka voisimme tavata häntä? Hänhän on taivaassa.

_Don Juan_. Hän laskeutuu tuon tuostakin tänne tervehtimään meitä.
Taivas ikävystyttää häntä. Siis sallikaa minun varoittaa teitä,
ettette suinkaan tavatessanne häntä puhu minusta hänen murhaajanaan,
sillä se loukkaisi häntä mitä syvimmin. Hän väittää olleensa paljoa
parempi miekkailija kuin minä, kehuen että ellei hänen jalkansa olisi
luiskahtanut, olisi hän varmaan surmannut minut. Epäilemättä hän on
oikeassa. Minä en ollut taitava miekkailija. En koskaan väittele
hänen kanssaan siitä asiasta, ja me olemmekin siksi erinomaisen hyvät
ystävät.

_Ana_. Ei sotilaan ole häpeä ylpeillä miekkailutaidostaan.

_Don Juan_. Arvattavasti ette soisi tapaavanne häntä?

_Ana_. Kuinka uskallatte otaksua semmoista?

_Don Juan_. Oo -- se on tavallinen tunne täällä. Muistatte kai että
maan päällä -- vaikkemme tietysti koskaan sitä tunnustaneet --
jokaisen tuttavan kuolema, semmoistenkin, joista enin pidimme, tuotti
samalla jonkunmoista tyydytyksen tunnetta, kun lopullisesti olimme
päässeet heistä.

_Ana_. Hirviö! Ei ikinä! Ei ikinä!

_Don Juan (tyyneesti)_. Huomaan että tunnette sen tunteen. Niin,
hautajaiset olivat aina juhlatilaisuuksia mustissa, varsinkin
sukulaisen hautajaiset. Oli miten oli, sukulaissiteistä ei välitetä
paljon täällä. Isänne on aivan tottunut siihen eikä odota mitään
hellyyttä teiltä.

_Ana_. Konna! Minä käytin surupukua hänen tähtensä koko lopun ikäni.

_Don Juan_. Niin. Se puki teitä. Mutta elämä surupuvussa on toista
kuin iäisyys surupuvussa. Paitsi sitä te olette täällä yhtä kuollut
kuin hänkin. Voiko ajatella mitään hullunkurisempaa kuin toinen
vainaja suremassa toista? Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta, Ana
kulta, ja elkää peljätkö. Helvetissä on paljon humbugia (tuskin
täällä mitään muuta onkaan), mutta kuoleman ja iän ja muuttumisen
humbugista on luovuttu siitä syystä, että täällä me olemme kaikki
vainajia ja kaikki iankaikkisia. Kyllä te kohta totutte meidän
tapoihimme.

_Ana_. Nimittävätkö kaikki miehet täällä minua Ana kullaksi?

_Don Juan_. Ei. Se meni erehdyksessä. Pyydän anteeksi.

_Ana (melkein hellästi)_. Juan, rakastitteko minua tosiaankin, kun
käyttäydyitte niin inhoittavasti minua kohtaan?

_Don Juan (kärsimättömästi)_. Oo -- rukoilen ettette rupea puhumaan
rakkaudesta. Täällä ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta --
sen ihanuudesta, sen pyhyydestä, sen henkevyydestä, sen piru tiesi
mistä! -- Anteeksi, mutta olen siihen niin lopen väsynyt. He eivät
tiedä mistä he puhuvat, mutta minä tiedän. He luulevat saavuttaneensa
rakkauden täydellisyyden siksi että heillä ei ole ruumiita. Pelkkää
kekseliästä petosta! Huh!

_Ana_. Eikö kuolemakaan ole hienontanut teidän sieluanne, Juan? Eikö
se kamala tuomiokaan, jonka toimeenpanijana isäni kuvapatsas oli, ole
opettanut teille mitään kunnioitusta?

_Don Juan_. Kuinka onkaan tuon imartelevan kuvapatsaan laita? Vieläkö
se tulee illalliselle pahanilkisten henkilöitten luo ja syöksee
heidät tähän pohjattomaan kuiluun.

_Ana_. Se on tuottanut minulle paljon kustannuksia. Pojat
luostarikoulussa eivät antaneet sille rauhaa. Vallattomat särkivät
sitä ja ahkerat kirjoittivat nimensä siihen. Kolme uutta nenää
kahdessa vuodessa ja lukemattomia sormia. Minun täytyi lopulta
heittää se oman onnensa nojaan, ja nyt pelkään että se on surkean
huonossa kunnossa. Isä raukkani!

_Don Juan_. Hst! Kuunnelkaa! _(Kaksi suurta akordia vyöryen
synkoperatuilla sävelaalloilla, puhkeaa esiin: D-molli ja sen
dominantti: hirveän ilon ääni kaikkien säveltäjien mielestä)_. Oo
-- Mozartin kuvapatsas-musiikkia. Se on isänne. Teidän olisi paras
kadota kunnes valmistan häntä. _(Ana katoaa)_.

_Tyhjyydestä ilmestyy elävä kuvapatsas valkoisesta marmorista,
kuvaavaa majesteettista vanhaa miestä. Mutta hän luopuu
majesteettisuudestaan erittäin armollisesti, astuu keveillä
askeleilla ja antaa ryppyjen kuluneissa sankarikasvoissaan loistaa
oikeata lupapäiväiloa. Kuvanveistäjäänsä hän saa kiittää erittäin
sopusuhtaisesta vartalosta, jonka ryhti on suora ja muhkea. Viiksien
päät kiertyvät ylöspäin kuin kellon vieterit, antaen kasvoille
semmoisen ilmeen, että ellei se olisi espanjalaista oman arvon
tuntoa, sitä pitäisi sanoa keikarimaiseksi. Hän on mitä hauskimmassa
ystävyyssuhteessa Don Juaniin. Hänen äänensä, lukuunottamatta hyvin
selvää äänentapaamista, on niin Roebuck Ramsdenin äänen kaltainen,
että tulee huomanneeksi kuinka paljon he ulkonäöltäänkin muistuttavat
toisiaan, huolimatta aivan erilaisesta parran muodosta._

_Don Juan_. Kas, te olette täällä ystäväni. Miksi ette opettele
laulamaan sitä erinomaista musiikkia, jonka Mozart on kirjoittanut
teille?

_Kuvapatsas_. Hän on ikävä kyllä kirjoittanut sen bassolle. Minun
ääneni on kontra tenori. No, joko olette katunut?

_Don Juan_. Kohteliaisuudesta teitä kohtaan en voi katua, Don
Gonzalo. Jos katuisin, ei teillä olisi mitään syytä tulla taivaasta
väittelemään kanssani.

_Kuvapatsas_. Se on totta. Pysykää paatuneena, poikaseni. Toivon
että olisin surmannut teidät, niinkuin varmaan olisinkin, ilman
sitä tapaturmaa. Silloin minä olisin tullut tänne ja teillä olisi
kuvapatsas ja hurskauden maine ylläpidettävänä. Kuuluuko mitään uutta.

_Don Juan_. Kuuluu. Tyttärenne on kuollut.

_Kuvapatsas (ymmällään)_. Tyttäreni? _(Muistaen)_. Niin, niin! Sekö
johon te olitte rakastunut? Mikä hänen nimensä olikaan?

_Don Juan_. Ana.

_Kuvapatsas_. Niin, niin tottakin. Anahan se oli. Sievännäköinen
tyttö, ellen muista väärin. Oletteko varoittaneet -- mikä hänen
nimensä nyt onkaan? -- hänen miestään?

_Don Juan_. Ystävääni Ottaviota? En. En ole tavannut häntä Anan tulon
jälkeen. Ana tulee suuttuneena näkyviin.

_Ana_. Mitä tämä merkitsee? Ottavio täällä ja teidän ystävänne!
Ja sinä isä, unohtanut nimenikin! Olet todellakin muuttunut
kivipatsaaksi!

_Kuvapatsas_. Rakkaani, minua ihaillaan niin paljon enemmän
marmorissa kuin koskaan ollessani oma itseni, että olen päättänyt
esiintyä siinä muodossa minkä kuvanveistäjä minulle antoi. Hän oli
aikakautensa ensimäisiä miehiä, muistappas se.

_Ana_. Isä! Turhamielisyyttä! Personallista turhamielisyyttä! Sinussa!

_Kuvapatsas_. Sinä olet elänyt sen heikkouden yli tyttäreni.
Sinun kai pitäisi olla lähes 80 tähän aikaan. Minut temmattiin
pois (tapaturmaisesti) 64:llä ikävuodellani. Olen siis sinua koko
joukon nuorempi. Paitsi sitä lapseni, tässä paikassa ei välitetä
ollenkaan siitä, mitä tämä kevytmielinen ystävämme varmaan nimittäisi
vanhempain viisauden ilvenäytelmäksi. Pidä minua toveri-olentona,
tyttöni, eikä isänä.

_Ana_. Sinä puhut samalla lailla kuin tämä ilkiökin.

_Kuvapatsas_. Juan on selväjärkinen ajattelija Ana. Huono miekkailija
mutta selvä ajattelija.

_Ana (kauhun valtaamana)_. Nyt alan ymmärtää. Nämä ovat piruja jotka
pilkkaavat minua. Minun täytyy rukoilla.

_Kuvapatsas (tyynnyttäen häntä)_. Elä, elä, elä lapseni, elä rukoile.
Jos sen teet luovut tämän paikan pääedusta. Portin yläpuolella täällä
on kirjoitettu: "Jättäkää kaikki toivo ulkopuolelle, te jotka astutte
sisään". Ajatteleppas mikä helpoitus se on! Sillä mitä on toivo?
Siveellisen vastuunalaisuuden muoto. Täällä ei ole mitään toivoa eikä
siis myöskään mitään velvollisuutta, ei mitään työtä, ei mitään, jota
voi rukouksella saavuttaa, ei mitään jota voi menettää tekemällä mitä
itse haluaa. Helvetti on lyhyesti sanoen semmoinen paikka, jossa ei
kellään ole muuta tehtävää kuin huvitella _(Don Juan huokaa syvään)_.
Te huokaatte ystäväni Juan, mutta jos te asuisitte taivaassa niinkuin
minä, ymmärtäisitte panna arvoa tämän paikan eduille.

_Don Juan_ Te olette hyvällä tuulella tänään komendantti. Vallan
säkenöivä. Mikä on syynä siihen?

_Kuvapatsas_. Olen päättänyt jotain hyvin tärkeätä poikaseni. Mutta
missä on ystävämme Paholainen? Minun pitäisi kysyä hänen neuvoaan
ensin. Ja Ana varmaankin tahtoisi tutustua häneen.

_Ana_. Aiotte valmistaa jotain kidutusta minulle.

_Don Juan_. Taikauskoa, Ana. Rauhoittukaa. Muistakaa että piru ei ole
niin musta kuin maalataan.

_Kuvapatsas_. Kutsukaamme häntä.

_Kuvapatsaan huojuttaessa kättään suuret akordit vyöryvät taas, mutta
tällä kertaa Mozartin musiikkiin on raa'alla tavalla sekaantunut
Gounodin musiikkia. Punainen valo alkaa hohtaa ja siitä nousee
Paholainen, hyvin mefistofelesmaisena ja jokseenkin Mendozan
näköisenä, vaikkei niin hauskana. Paholainen näyttää vanhemmalta
ja alkaa olla ennen aikojaan kaljupää. Huolimatta tuhlaavaisesta
hyvänluontoisuudesta ja ystävyydestä, hän on kärttyisä ja herkästi
suuttuva, ellei hänen ystävyyteensä vastata samalla mitalla. Hän ei
herätä paljoa luottamusta työkykyynsä ja kestävyyteensä nähden ja
näyttää yleensä epämiellyttävän itserakkaalta henkilöltä. Mutta hän
on viisas ja hauska, vaikka selvästi vähemmän sivistynyt kuin nuo
kaksi muuta miestä, ja äärettömän paljoa vähemmän elinvoimainen kuin
nainen._

_Paholainen (sydämellisesti)_. Onko minulla taas ilo vastaanottaa
luonani mainio Calastravan komendantti? _(Kylmästi)_. Don Juan,
palvelijanne. _(Kohteliaasti)_. Ja vieras neiti? Olkaa tervetullut,
Señora.

_Ana_. Oletteko --

_Paholainen (kumartaen)_. Lucifer, palvelijanne.

_Ana_. Tulen hulluksi.

_Paholainen (ritarillisesti)_. Ah, Señora, elkää pelätkö. Te tulette
meille maan päältä, tuosta pappien turmelemasta pesästä. Olette
kuullut minua paneteltavan, ja kumminkin, uskokaa minua, minulla on
laumottain ystäviä siellä.

_Ana_. Niin. Te hallitsette heidän sydämiään.

_Paholainen (pudistaen päätään)_. Te imartelette, Señora, ja te
erehdytte. Totta on että maailma ei voi tulla toimeen ilman minua,
mutta se ei koskaan anna minulle tunnustusta siitä. Sydämessään
se epäilee ja vihaa minua. Sen myötätuntoisuus kohdistuu kokonaan
kurjuuteen, köyhyyteen, ruumiin ja sydämen nääntymiseen. Minä pyydän
sitä rakastamaan iloa, rakkautta, onnea, kauneutta --

_Don Juan (pahoinvoipana)_. Anteeksi, nyt minä lähden. Tiedättehän
etten voi kestää tuota.

_Paholainen (suuttuneena)_. Niin, minä tiedän että te ette ole
ystäväni.

_Kuvapatsas_. Mitä pahaa hän tekee teille Juan? Minusta tuntui että
hän puhui erittäin järkevästi, kun keskeytitte hänet.

_Paholainen (lämpimästi pudistaen kuvapatsaan kättä)_. Kiitos
ystäväni, kiitos. Te olette aina ymmärtänyt minua. Hän on aina
moittinut ja välttänyt minua.

_Don Juan_. Olen aina kohdellut teitä moitteettoman kohteliaasti.

_Paholainen_. Kohteliaasti! Mitä on kohteliaisuus? Minä en välitä
mitään kohteliaisuudesta. Pyydän sydämen lämpöä, tosi uskollisuutta,
myötätuntoisuuden, rakkauden, ilon liittoa --

_Don Juan_. Te panette minut voimaan pahoin.

_Paholainen_. Kas niin! _(Vedoten kuvapatsaaseen)_. Siinä kuulitte
taas! Mikä kohtalon iva onkaan lähettänyt tuon kylmän itsekkään
olennon minun valtakuntaani ja teidät taivaan jäisille tuville!

_Kuvapatsas_. En voi valittaa. Olin ulkokullattu, ja ansaitsin tulla
lähetetyksi taivaaseen.

_Paholainen_. Mutta miksi ette liity meihin nyt ja luovu tuosta
ilmapiiristä, johon luoteenne on liian miellyttävä, sydämenne liian
lämmin, iloitsemiskykynne liian suuri?

_Kuvapatsas_. Olen jo päättänyt luopua siitä. Tulevaisuudessa, jalo
Aamuruskon Poika, olen teidän. Olen lähtenyt taivaasta ikipäiviksi.

_Paholainen (taas tarttuen hänen käteensä)_. Mikä kunnia minulle!
Minä voitto asiallemme! Kiitos, kiitos siitä! Ja nyt ystäväni --
saanhan nimittää teitä niin vihdoinkin -- ettekö voisi saada _häntä_
lähtemään sille sijalle, joka jäi tyhjäksi teidän jälkeenne siellä
ylhäällä?

_Kuvapatsas (pudistaen päätään)_. En voi hyvällä omallatunnolla
kehoittaa ketään ystävääni tahallaan tekemään asemaansa ikäväksi ja
epämukavaksi.

_Paholainen_. Tietysti ette. Mutta oletteko varma että hänen olisi
siellä ikävä? Tietysti te ymmärrätte sen parhaiten, tehän hänet
alkujaan tänne saatoittekin, ja meillä oli mitä suurimmat toiveet
hänestä. Meidän paras seurapiirimme suosi hänen mielipiteitään
erittäin suuresti. Ja muistattehan kuinka hyvin hän lauloi?
_(Paholainen alkaa laulaa nenä-äänisellä ooppera-baritonilla, joka
värisee siksi että hän on ikuisista ajoista asti käyttänyt väärin
ranskalaista laulutapaa)._

    Vivan le femmine!
    Viva il buon vino!

_Kuvapatsas (tarttuen samaan nuottiin oktavia ylempänä kontra
tenorillaan)_.

    Sostegno e gloria
    D'umanità.

_Paholainen_. Juuri niin. Nyt hän ei koskaan enää laula meille.

_Don Juan_. Sitä ei siedä valittaa. Helvetti on täynnä musiikin
harrastajia. Musiikki on tuomittujen viina. Eikö yksi kadotettu sielu
saisi olla ehdoton raitis?

_Paholainen_. Te pilkkaatte taiteista jalointa!

_Don Juan (kylmällä ylenkatseella)_. Te puhutte kuin hysteerinen
nainen, joka koettaa imarrella viulun vinguttajaa.

_Paholainen_. En suutu. Minä vain säälin teitä. Teillä ei ole mitään
sielua ettekä ymmärrä ollenkaan mitä menetätte. Te taasen herra
komendantti, olette syntynyt säveltaiteilijaksi. Kuinka ihanasti te
laulatte! Mozart ihastuisi, jos hän vielä olisi täällä, mutta hänkin
tyhmistyi ja läksi taivaaseen. On vallan omituista kuinka nuo viisaat
miehet, joiden olisi varmaan luullut saavuttavan yleistä suosiota
täällä, ovat näyttäytyneet yhteiskunnallisesti epäonnistuneiksi,
aivan niinkuin Don Juan.

_Don Juan_. Olen todellakin pahoillani että olen yhteiskunnallisesti
epäonnistunut.

_Paholainen_. Eipä siltä ettemme myöntäisi lahjakkaisuuttanne.
Sen kyllä myönnämme. Mutta minä katselen asiaa teidän omalta
näkökannaltanne. Te ette viihdy täällä. Tämä paikka ei sovellu
teille. Syy on siinä että teillä ei ole -- en tahdo sanoa sydäntä,
sillä tiedämmehän että teeskennellyn kyynillisyytenne alla teillä
sykkii lämmin --

_Don Juan (peljästyen)_. Elkää herran tähden, elkää.

_Paholainen (loukkaantuneena)_. Teillä ei ole iloitsemiskykyä.
Tyydyttääkö se teitä?

_Don Juan_. Se on hiukan siedettävämpi muoto lörpötyksestänne. Mutta
jos sallitte, pakenen yksinäisyyteen kuten tavallista.

_Paholainen_. Miksi ette pakene taivaaseen? Se olisi sovelias paikka
teille. _(Analle)_. Ettekö te Señora voisi saada häntä käsittämään
että ilmanvaihdos olisi hyödyllistä hänelle?

_Ana_. Mutta voisiko hän siis mennä taivaaseen, jos hän tahtoisi?

_Paholainen_. Mikä estäisi?

_Ana_. Voiko kuka tahansa -- voisinko _minä_ mennä taivaaseen, jos
tahtoisin?

_Paholainen (jokseenkin ylenkatseellisesti)_. Tietysti, jos teillä on
sellainen maku.

_Ana_. Mutta miksi ei jokainen siis mene taivaaseen?

_Kuvapatsas (nauraen)_. _Minä_ voin sen selittää kultaseni. Siitä
syystä että taivas on mitä enkelimäisimmin ikävä paikka koko
luomakunnassa. Siitä syystä he eivät mene.

_Paholainen_. Hänen ylhäisyytensä komendantti sanoo sen
sotilaallisella suoruudella. Mutta totta onkin että taivaassa
eläminen on sietämättömän ikävää. Kerrotaan että minut ajettiin
sieltä pois, mutta asia oli se, ettei mikään mahti olisi saanut minua
pysymään siellä kauemmin. Minä läksin sieltä muitta mutkitta ja
järjestin tämän paikan.

_Kuvapatsas_. Sitä en tosiaankaan ihmettele. Ei kukaan voisi kestää
iankaikkisuutta taivaassa.

_Paholainen_. Ooh -- se sopii muutamille. Olkaamme rehellisiä herra
komendantti, se on temperamentti-kysymys. Minä en ihaile taivaallista
temperamenttia. En ymmärrä sitä. Enkä tiedä tokko juuri tahtoisinkaan
ymmärtää sitä. Mutta kaikenlaiset ainekset ovat tarpeen maailman
kokoonpanossa. Eikä mausta voi kiistellä. Minä luulen että Don Juan
pitäisi siitä.

_Don Juan_. Mutta -- anteeksi suorapuheisuuteni -- voisitteko
todellakin palata takaisin sinne, jos tahtoisitte; vai sanotteko
rypäleitä happamiksi?

_Paholainen_. Takaisinko sinne? Menen usein takaisin sinne. Ettekö
ole koskaan lukenut Jobin kirjaa? Onko teillä mitään kanoonista
todistusta siitä että meidän piirimme ja sen toisen piirin välillä on
mitään aitauksia?

_Ana_. Mutta ylipääsemätön juopa on ainakin niiden välillä.

_Paholainen_. Hyvä Señora, vertausta ei pidä ymmärtää
sananmukaisesti, juopa tarkoittaa eroitusta enkelimäisen ja
pirullisen temperamentin välillä. Mikä sen suurempi juopa voisi olla
olemassa? Muistakaa mitä olette nähnyt maan päällä. Ei ole mitään
aineellista muuria filosoofin opetussalin ja härkätaistelulavan
välillä, mutta härkätaistelijat eivät silti ikinä mene opetussaliin.
Oletteko koskaan ollut siinä maassa missä minulla on lukuisimmat
seuraajani -- tarkoitan Englannissa? Siellä pidetään suuria
kilpa-ajoja ja siellä on myöskin laajoja konserttisaleja, missä
soitetaan hänen ylhäisyytensä ystävän, Mozartin säveltämää
klassillista musiikkia. Kilpa-ajoissa kulkijat voisivat aivan
hyvin pysyä poissa niistä ja mennä sen sijaan klassillisiin
konsertteihin. Ei mikään laki heitä estä. Englantilaiset eivät
koskaan rupea orjiksi. He saavat vapaasti tehdä kaikkea mitä
hallitus ja yleinen mielipide sallii. Klassillisten konserttien
myönnetään olevan korkeampaakin ja sivistyneempää, runollisempaa,
henkevämpää, jalostavampaa huvia kuin kilpa-ajot. Mutta luopuvatko
kilpailun ihailijat urheilustaan mennäkseen konserttisaliin?
Ei ikinä. Heitä kiusaisi siellä samanlainen ikävyys kuin herra
komendanttia taivaassa. Siinä juuri on se vertauksellinen syvä
juopa näitten molempien paikkojen välillä. Aineellisen juovan yli
voisi rakentaa sillan, ainakin minä voisin sen rakentaa heille
(maa on täynnä Paholaisen siltoja), mutta vastenmielisyyden juopa
on ylitsepääsemätön ja iankaikkinen. Ja se juuri eroittaa ystäväni
täällä niistä, joita typerästi kyllä nimitetään autuaiksi.

_Ana_. Minä lähden taivaaseen heti paikalla.

_Kuvapatsas_. Lapseni, kuule ensin varoituksen sana. Salli minun
täydentää ystäväni Luciferin vertausta klassillisesta konsertista.
Jokaisessa semmoisessa konsertissa Englannissa näet rivittäin
väsyneitä ihmisiä, jotka ovat siellä, ei siitä syystä että he
tosiaankin rakastavat klassillista musiikkia, vaan siitä syystä
että he arvelevat että heidän pitäisi rakastaa sitä. Sama on asian
laita taivaassa. Koko joukko väkeä istuu siellä kunnian loistossa,
ei siitä syystä että he ovat onnellisia siten, vaan siksi että he
arvelevat asemansa taivaassa vaativan sen. He ovat melkein kaikki
englantilaisia.

_Paholainen_. Niin ovat. Etelämaalaiset tavallisesti jättävät koko
laitoksen ja tulevat tänne juuri niinkuin tekin. Mutta englantilaiset
eivät todellakaan näy tietävän milloin he ovat tuiki onnettomia.
Englantilainen aina luulee olevansa siveellinen, kun hän onkin vain
ikävystynyt.

_Kuvapatsas_. Sanalla sanoen tyttäreni, jos menet taivaaseen ilman
sopivia ominaisuuksia, ei sinulla tule olemaan hauskaa.

_Ana_. Ja kuka uskaltaa väittää että minulla ei ole sopivia
ominaisuuksia taivaaseen? Kaikkein arvokkaimmat kirkkoruhtinaat eivät
koskaan ole sitä epäilleet. Velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii
minua heti lähtemään tästä paikasta.

_Paholainen (loukkaantuneena)_. Kuten suvaitsette Señora. Olisin
luullut teillä olevan enemmän aistia.

_Ana_. Isä, toivon että seuraat minua. Et voi jäädä tänne. Mitä
ihmiset sanoisivat?

_Kuvapatsas_. Ihmiset! Paraat ihmiset ovat täällä -- kirkkoruhtinaat
ja muut. Niin harva menee taivaaseen ja niin monta tulee tänne että
autuaat, joita muinoin nimitettiin taivaallisiksi sotajoukoiksi,
nykyjään ovat vähenemistään vähentyvänä vähemmistönä. Pyhimykset,
kirkkoisät ja entisten aikojen valitut ovat nykyajan tyhmyreitä,
intoilijoita, epäsuosiossa olevia.

_Paholainen_. Se on totta. Alusta alkaen tiesin että ajan pitkään
pääsisin voitolle pelkästään yleisen mielipiteen painosta, huolimatta
pitkästä panettelusodasta jota käytiin vastaani. Luomakunta on
pohjaltaan perustuslaillinen, ja kun on niin suuri enemmistö kuin
minulla, ei minua voida iankaiken pitää erillään hallituksesta.

_Don Juan_. Arvelen Ana, että teidän on paras pysyä täällä.

_Ana (mustasukkaisesti)_. Ette siis tahdo minua tulemaan kanssanne.

_Don Juan_. Ettehän toki tahtone astua taivaaseen minun kaltaiseni
kadotetun olennon seurassa!

_Ana_. Kaikki sielut ovat yhtä kalliita. Kaduttehan, eikö niin?

_Don Juan_. Ana hyvä, te olette typerä. Luuletteko että taivas on
niin kuin maa, jossa ihmiset uskottelevat itseään että se mikä on
tehty voidaan saada tekemättömäksi katumuksella, että se mikä on
sanottu voidaan saada sanomattomaksi peruuttamalla, että se mikä
on totta voidaan kieltää julistamalla se yhteisellä sopimuksella
valheeksi? Ei, taivas on todellisuuden mestarien koti. Siitä syystä
aion mennä sinne.

_Ana_. Kiitos. Minä aion mennä taivaaseen hakemaan onnea. Maan päällä
sain vallan tarpeeksi todellisuutta.

_Don Juan_. Silloin teidän täytyy jäädä tänne, sillä helvetti on
epätodellisuuden ja onnen etsijäin koti. Se on ainoa turvapaikka,
jonne voi paeta taivaasta, joka on, kuten sanoin, todellisuuden
mestarien koti, sekä maan päältä, joka on todellisuuden orjien
koti. Maa on lastenkamari, jossa miehet ja naiset ovat olevinaan
sankareita ja sankarittaria, pyhimyksiä ja syntisiä. Mutta ruumis
särkee mielikuvat aina. Nälkä ja kylmä ja jano, ikä ja lakastuminen
ja sairaus sekä ennen kaikkia kuolema tekee heistä todellisuuden
orjia. Kolme kertaa päivässä pitää syödä ja sulattaa, kolme kertaa
vuosisadassa uusi sukupolvi on synnytettävä. Uskonnon, romantiikan
ja tieteen aikakaudet yhtyvät lopulta pakosta samaan rukoukseen:
"Tee minusta terve eläin!" Mutta täällä olemme päässeet tuosta
lihan hirmuvallasta, sillä täällä me emme ole ollenkaan eläimiä,
vaan henkiä, ilmiöitä, mielikuvia, tapoja, kuolemattomia, iättömiä,
sanalla sanoen ruumiittomia. Täällä ei ole yhteiskunnallisia
kysymyksiä, ei valtiollisia kysymyksiä, ei uskonnollisia kysymyksiä
eikä -- mikä ehkä on paras kaikesta -- terveydellisiä kysymyksiä.
Täällä nimitätte ilmausmuotoanne kauneudeksi, tunteitanne
rakkaudeksi, tunnelmianne jaloudeksi, halujanne avuiksi, juuri
niinkuin ennen maan päällä, mutta täällä ei ole mitään ankaria
tosiseikkoja vastustamassa teitä, ei mitään ivallisia tarpeitten ja
vaatimusten vastakohtia, ei mitään inhimillistä ilveilynäytelmää, ei
mitään muuta kuin ikuista romanttisuutta, yleistä melodraamaa. Tai
kuten saksalainen ystävämme sanoo runossaan: "runollinen järjettömyys
on täällä järkeä ja iki-naisellinen vetää meitä yhä ylöspäin ja
eteenpäin" -- emmekä kumminkaan pääse askeltakaan kauemmaksi. Ja
kumminkin tahdotte jättää tämän paratiisin!

_Ana_. Mutta jos helvetti on niin ihana, kuinka hurmaava onkaan
sitten taivas!

_Paholainen, Kuvapatsas ja Don Juan kaikki alkavat yhtaikaa puhua
kiihkeästi vastustaen. Sitten vaikenevat noloina._

_Don Juan_. Anteeksi.

_Paholainen_. Eihän toki. Minä keskeytin teidät.

_Kuvapatsas_. Aiotte sanoa jotain.

_Don Juan_. Teidän jälkeenne hyvät herrat.

_Paholainen (Don Juanille)_. Te olette niin kaunopuheisesti
selittänyt valtakuntani etuja että jätän teidän tehtäväksenne kuvata
yhtä puolueettomasti toisen laitoksen varjopuolet.

_Don Juan_. Taivaassa, sikäli kuin osaan sitä kuvitella hyvä Señora,
eletään ja tehdään työtä leikin ja kuvittelun asemesta. Siellä on
asioita katsottava semmoisina kuin ne ovat. Siellä ei voi paeta muuta
kuin lumousta, ja lujuus sekä vaara ovat kunniaa. Jos näyttelemistä
yhä jatkuu täällä ja maan päällä ja koko maailma on näyttämö,
taivas on ainakin kulissien takana. Mutta taivasta ei voi kuvata
vertauksellisesti. Lähden sinne kohta, sillä toivon ainakin pääseväni
valheesta ja ikävästä, vulgääristä onnen etsinnästä viettääkseni
aikakausia mietinnässä --

_Kuvapatsas_. Huh!

_Don Juan_. Herra komendantti, en moiti teitä ylenkatseestanne.
Taulugalleria on ikävä paikka sokealle miehelle. Mutta juuri samoin
kuin te nautitte sellaisista romantillisista heijastuksista kuin
kauneudesta ja riemusta, samoin minä nauttisin saadessani miettiä
sitä mikä enin kiinnittää mieltäni, nimittäin elämää: tuota voimaa,
joka iäti pyrkii saavuttamaan yhä suurempaa kykyä tutkistelemaan
itseään. Mikä synnytti aivoni? Ei suinkaan jäsenieni liikuttamisen
tarve. Hiirellä ei ole kuin puolet sen vertaa aivoja, mutta se
liikuttaa jäseniään yhtä hyvin kuin minä. Ei siis tekemisen tarve,
vaan tarve tietää mitä teen, etten sokeassa elämisen yrityksessä
surmaisi itseäni.

_Kuvapatsas_. Te olisitte varmaan surmannut itsenne sokeassa
miekkailemis-yrityksessänne, ellei jalkani olisi luiskahtanut, hyvä
ystävä.

_Don Juan_. Te vanha irstailija, naurunne loppuu sietämättömään
ikävyyteen ennen huomenta.

_Kuvapatsas_. Ha, ha haa! Muistatteko kuinka minä pelotin teitä
sanomalla teille melkein samaa patsaaltani Sevillassa? Se kuuluu
jokseenkin nerottomalta ilman minun pasuunoitani.

_Don Juan_. Olen kuullut sanottavan että se kuuluu jokseenkin
nerottomalta pasuunainkin säestyksellä, herra komendantti.

_Ana_. Oh, elä keskeytä häntä tuollaisilla tyhjänpäiväisyyksillä isä.
Eikö taivaassa ole mitään muuta kuin tutkistelemista?

_Don Juan_. Siinä taivaassa, jota minä haen, ei ole muuta iloa. Mutta
siellä on työtä elämän auttamiseksi sen pyrkimyksessä ylöspäin.
Ajatelkaappa kuinka se tuhlaa ja hajoittaa itseään, kuinka se
rakentaa esteitä itselleen ja hävittää itsensä tietämättömyydessään
ja sokeudessaan. Se tarvitsee aivoja, tuo vastustamaton voima,
ettei se tietämättömyydessään rupea itseään vastustamaan. Kuinka
ihmeellinen tekele ihminen on! sanoo runoilija. Niin on, mutta
mikä hölmö! Hänen rakenteensa on suurin ihme, minkä elämä on
aikaansaanut, kaikkein elävin elävä olento olemuksien seassa,
kaikkein itsetietoisin kaikista elimistöistä -- ja kumminkin, kuinka
kurjat hänen aivonsa ovat! Tyhmyys, joka vaivannäön ja köyhyyden
opettaman todellisuuden vaikutuksesta on käynyt halpamaiseksi ja
julmaksi, mielikuvitus, joka on ennemmin päättänyt nääntyä kuin
katsoa tuota todellisuutta silmästä silmään, joka kerää valhekuvia
peittääkseen sitä, ja joka nimittää itseään viisaudeksi, neroksi! Ja
kumpikin syyttää toinen toistaan oman itsensä puutteellisuudesta:
tyhmyys syyttää mielikuvitusta hulluudesta, ja mielikuvitus syyttää
tyhmyyttä tietämättömyydestä, -- surkeata kyllä, tyhmyydellä on
kaikki tieto, ja mielikuvituksella on kaikki viisaus.

_Paholainen_. Ja hyvän sopan ne siitä yhdessä keittävät. Enkös minä
sanonut silloin kuin järjestin sen Faustin jutun, että ihmisen
järki ei ole tehnyt mitään muuta hänelle, kuin kehittänyt hänet
petomaisemmaksi kuin mikään peto. Yksi ainoa oivallinen ruumis
on enemmän arvoinen kuin sadan huonoa ruuansulatusta kärsivän ja
tyhjästä pullistuneen filosofin aivot.

_Don Juan_. Te unohdatte että on koetettu aivotonta ruumiin
mahtavuutta. Joka suhteessa paitsi aivoihin nähden, äärettömän
paljon suurempia olentoja kuin ihminen on ollut olemassa ja
hävinnyt. Megatherium, ichthyosaurus ovat mittailleet maata
jättiläisaskeleillaan ja peittäneet auringon, pilviä tavoittelevilla
siivillään. Missä ne ovat nyt? Kivettyneinä museoissa, ja niin
harvoja ja epätäydellisiä sielläkin että yhtä ainoata nivelluuta tai
hammasta niistä pidetään enemmän arvoisena kuin tuhannen sotamiehen
elämää. Nuo olennot elivät ja tahtoivat elää, mutta aivojen
puutteessa ne eivät tienneet kuinka niiden piti täyttää tahtoansa, ja
niin ne hävittivät itsensä.

_Paholainen_. Ja eikö siis ihminen hävitä itseään yhtä paljon
huolimatta kehutuista aivoistaan? Oletteko äskettäin käyneet maan
päällä? Minä olen. Ja olen myöskin tutkinut ihmisen ihmeellisiä
keksintöjä. Voin teille vakuuttaa että elämää edistävillä aloilla
ihminen ei keksi mitään, mutta kuolemaa edistävillä aloilla hän
voittaa luonnonkin ja tuottaa kemian ja koneitten avulla yhtä
paljon kuolemaa kuin maanvaivat, rutto ja nälkä. Talonpoika, jota
tänään johdatan kiusaukseen, syö ja juo jokseenkin samaa kuin
talonpojat tuhat vuotta sitten, ja rakennus, jossa hän asuu, ei ole
tuhannessa vuodessa muuttunut niinkään paljon kuin naisten hattumuoti
muutamassa viikossa. Mutta kun hän menee tappotantereelle, on hänellä
olallaan mekanismin ihme, joka hänen sormensa kosketuksesta päästää
valloilleen kaikki molekylien salatut voimat ja voittaa monin
kertaisesti hänen esi-isäinsä heittokeihään, nuolen ja piiskan.
Rauhan keksinnöissä ihminen on suuri hutilus. Olen nähnyt hänen
pumpulitehtaitaan ja muita semmoisia laitoksia. Niitten koneistoa
voisi yhtä hyvin luulla ahneen koiran keksimäksi, joka tahtoo
rahaa eikä ruokaa. Tunnen hyvin hänen kömpelöt kirjoituskoneensa
ja puhkivat veturinsa ja ikävät polkupyöränsä. Ne ovat lasten
leikkikaluja verrattuina Maxim kanunaan tai vedenalaiseen
torpedolaivaan. Ihmisen teollisuuskoneissa ei ilmaannu muuta kuin
hänen ahneutensa ja laiskuutensa -- hänen sydämensä on hänen
aseissaan. Tuo ihmeellinen Elämän Voima, jolla te kehutte, on
kuoleman voimaa. Ihminen mittaa voimaansa hävityskykynsä mukaan.
Mitä on hänen uskontonsa? Veruke, jonka nojalla hän vihaa minua.
Mitä ovat hänen lakinsa? Verukkeita, joitten nojalla hän hirttää
teidät. Mitä on hänen siveytensä? Pakanuutta! Veruke, jonka nojalla
hän voi kuluttaa tuottamatta. Mitä on hänen taiteensa? Veruke, jonka
nojalla hän voi ahmia surmakuvia. Mitä on hänen politiikkansa? Joko
itsevaltiaan ihailua, siksi että itsevaltias voi surmata, taikka
parlamentaarista kukkotaistelua. Vietin äskettäin illan eräässä
kuuluisassa lakiasäätävässä kokouksessa ja kuulin padan soimailevan
kattilaa mustuudesta ja ministerien vastailevan kysymyksiin. Pois
lähtiessäni kirjoitin ovelle tuon vanhan lastenkamari-sananparren:
"Elkää kysykö mitään niin teille ei valehdella." Ostin kuuden
pencen perhelehden ja näin että se oli täynnä kuvia nuorista
miehistä, jotka ampuivat ja iskivät toisiaan kuoliaaksi. Näin
miehen kuolevan. Hän oli lontoolainen muurari, jolla oli seitsemän
lasta. Hän jätti jälkeensä seitsemäntoista puntaa, jotka hänen
vaimonsa tuhlasi loppuun hänen hautajaisiinsa ja meni seuraavana
päivänä lapsineen vaivaistaloon. Hän ei olisi antanut seitsemän
penceäkään lastensa kouluuttamiseksi, lain täytyi pakoittaa hänet
antamaan ne opetettaviksi ilmaiseksi, mutta kuoleman sattuessa hän
tuhlasi kaikki mitä hänellä oli. Ihmisten mielikuvitus hehkuu,
heidän kykynsä kohoaa, kun he ajattelevat kuolemaa. He rakastavat
sitä, ja jota julmempi se on, sitä enemmän he nauttivat. Helvetti
on paljoa ylempänä heidän käsityskykyään. Käsityksensä siitä he
ovat saaneet kahdelta mitä suurimmalta hupsulta ihmiskunnassa:
eräältä italialaiselta ja eräältä englantilaiselta. Italialainen
selitti että helvetissä on vain mutaa, pakkasta, likaa, tulta ja
myrkyllisiä käärmeitä, kaikki kidutusta vain. Aina kun tuo aasi
ei valehdellut minusta, hän höpisi eräästä naishenkilöstä, jonka
hän oli nähnyt kerran kadulla. Englantilainen taasen kertoi kuinka
minut oli karkoitettu taivaasta kanuunoilla ja ruudilla, ja tänäkin
päivänä jok'ikinen brittiläinen uskoo että koko tuo hassu juttu
on raamatussa. En tiedä mitä muuta sama englantilainen sanonee,
sillä runo on liian pitkä, jotta minä tai kukaan muu olisi jaksanut
kahlata sen läpi. Sama juttu kaikkialla. Kirjallisuuden korkein
muoto on tragedia, näytelmä, jonka lopussa kaikki surmataan.
Vanhoissa aikakirjoissa luetaan maanjäristyksistä ja ruttotaudeista,
ja sanotaan että nämä ilmaisivat Jumalan voimaa ja suuruutta ja
ihmisen pienuutta. Nykyaikana kertovat aikakirjat tappeluista.
Tappelussa kaksi miesjoukkoa ampuu toisiaan kuulilla ja räjähtävillä
pommeilla, kunnes toinen joukko juoksee pakoon, jolloin toinen
ajaa sitä takaa hevosen selässä ja hakkaa pakenijat palasiksi.
Tämä, niin päättävät aikakirjat, osoittaa keisarikuntien suuruutta
ja mahtia ja voitettujen mitättömyyttä. Semmoisten tappelujen
jälkeen ihmiset juoksevat kaduilla ulvoen ilosta ja kiihoittavat
hallituksiaan tuhlaamaan satoja miljoonia rahaa teurastukseen,
kun taas voimakkainkaan ministeristö ei uskaltaisi antaa puolta
penniäkään ylimääräistä menoa sen kurjuuden ja ruton vähentämiseksi,
jonka he joka päivä näkevät edessään. Voisin mainita teille tuhansia
esimerkkejä, mutta kaikki johtavat samaan tulokseen: Se voima, joka
hallitsee maata, ei ole elämän voima vaan kuoleman, ja se sisäinen
tarve, joka on terästänyt elämän ponnistuksiin muodostaakseen itsensä
ihmisolennoksi, ei ole korkeamman elämän tarve, vaan tarve hankkia
vaikuttavampi hävityksen välikappale. Rutto, nälkä, maanjäristys,
myrsky olivat liian satunnaisia toiminnassaan, tiikeri ja krokodiili
liian helposti tyydytetyt eivätkä kyllin julmia. Tarvittiin jotain
kestävämpää, julmempaa, kekseliäämmin hävittävää, ja tuo tarvittava
"jotain" oli ihminen, piinapenkin, marttyyripaalun, hirsipuun
ja sähkötuolin keksijä, miekan ja kanuunan keksijä, ja ennen
kaikkia oikeuden, velvollisuuden, patriotismin ja kaikkein muiden
-ismien keksijä, joitten avulla nekin, jotka ovat kyllin viisaita
omistaakseen jalompia taipumuksia, saadaan houkutelluiksi muuttumaan
kaikkein hävittävimmiksi kaikista hävittäjistä.

_Don Juan_. Hyh! Tuo kaikki on vanhaa. Teidän heikko puolenne,
perkeleellinen ystäväni, on siinä, että te aina olette ollut hieman
yksinkertainen. Te tuomitsette ihmistä hänen omalla mitallaan. Ei
mikään voisi hivellä hänen mieltään enemmän kuin teidän arvostelunne
hänestä. Nimittäkää häntä tyranniksi, murhaajaksi, merirosvoksi,
pomoksi, niin hän ihailee teitä ja kerskailee sanoistanne, tuntien
vanhojen merikuninkaitten veren virtaavan suonissaan. Sanokaa häntä
valhettelijaksi ja varkaaksi, niin hän vain nostaa kanteen teitä
vastaan kunnianloukkauksesta. Mutta sanokaappa häntä pelkuriksi,
niin hän tulee hulluksi raivosta ja heittäytyy surman suuhun
todistaakseen valheeksi tuon pistävän totuuden. Ihminen selittää
menetystapansa kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi yhdellä, hän
puolustaa rikoksiaan kaikilla syillä, paitsi yhdellä, hän puoltaa
turvallisuuttaan jos jollakin varjolla, paitsi yhdellä -- ja tämä
yksi on pelkuruus. Ja kumminkin koko hänen sivistyksensä perustuu
hänen pelkuruuteensa, hänen halpamaiseen kesyyteensä, jota hän
sanoo kunnioitettavaisuudekseen. Muulin ja aasin kestäväisyydellä on
rajansa, mutta ihminen kestää nöyryyttämistä niin kauan kunnes hänen
halpamaisuutensa käy niin ilettäväksi hänen sortajilleen, että heidän
itsensä täytyy parantaa se.

_Paholainen_. Juuri niin. Ja noissa olennoissa te muka löydätte sitä
mitä nimitätte Elämän Voimaksi!

_Don Juan_. Löydän. Sillä nyt seuraa hämmästyttävin osa koko asiasta.

_Kuvapatsas_. Mikä se on?

_Don Juan_. Se, että voitte muuttaa kenen tahansa noista pelkureista
urhoolliseksi panemalla hänen päähänsä jonkun aatteen.

_Kuvapatsas_. Tyhjiä! Vanhana soturina minä myönnän pelkuruuden. Se
on yhtä yleistä kuin meritauti, eikä ole sen vaarallisempaakaan.
Mutta aatteen paneminen ihmisen päähän on tyhjää puhetta. Taistelussa
ei tarvitse muuta ollakseen rohkea kuin hiukan kuumaa verta ja tieto
siitä että on vaarallisempi menettää kuin voittaa.

_Don Juan_. Ehkäpä juuri siitä syystä tappelut ovatkin niin
hyödyttömiä. Mutta ihmiset eivät koskaan todella voita pelkoaan
ennenkuin he luulevat taistelevansa yleisen tarkoituksen puolesta --
aatteen puolesta, kuten he sitä nimittävät. Miksi ristiretkeilijä oli
urhoollisempi merirosvoa? Sillä hän ei taistellut itsensä edestä vaan
ristin edestä. Mikä voima se oli, joka kohtasi häntä yhtä suurella
urhoollisuudella kuin hänen omansa? Niitten miesten voima, jotka
eivät taistelleet itsensä puolesta vaan islamin. He ottivat Espanjan
meiltä, vaikka me taistelimme kotimme ja kontumme puolesta, mutta
sitten kun mekin rupesimme taistelemaan mahtavan aatteen, katolisen
kirkon puolesta, ajoimme heidät takasin Afrikaan.

_Paholainen (ivallisesti)_. Mitä! Oletteko katolilainen Señor Don
Juan! Hurskas! Onnittelen teitä!

_Kuvapatsas_ (vakavasti). So-soh! Sotilaana minä en siedä että
kirkkoa pilkataan.

_Don Juan_. Olkaa huoleti, herra komendantti. Katolisen kirkon aate
tulee elämään kauemmin kuin islam, kauemmin kuin risti, kauemmin kuin
tuo typerien, koulupoikamaisten tappelijain vulgääri korujoukko, jota
te nimitätte armeijaksi.

_Kuvapatsas_. Juan, te pakoitatte minun vaatimaan teitä vastaamaan
sanoistanne.

_Don Juan_. Se on turhaa. En osaa miekkailla. Jokainen aate,
jonka edestä ihminen on valmis kuolemaan, on katolinen aate.
Kun espanjalainen vihdoinkin oppii ettei hän ole sen parempi
kuin sarasenilainen, eikä hänen profeettansa sen parempi kuin
Mahomet, silloin hän nousee katolisempana kuin koskaan ja antaa
henkensä maailman vapauden ja yhdenvertaisuuden edestä, taistellen
barrikaadilla, joka on rakennettu sen likaisen hökkelin yli, missä
hän ennen näki nälkää.

_Kuvapatsas_. Tyhjää puhetta!

_Don Juan_. Se mitä sanotte tyhjäksi puheeksi, on ainoa jonka edestä
ihmiset ovat valmiit kuolemaan. Myöhemmin vapaus ei tule enää olemaan
kyllin katolista. Silloin ihmiset antavat henkensä inhimillisen
täydellisyyden edestä ja uhraavat mielellään vapautensakin sen
hyväksi.

_Paholainen_. Niinpä kyllä. Kyllä he aina keksivät syitä tappaa
toisiaan.

_Don Juan_. Entä sitten? Ei se ole kuolema, joka jotain merkitsee,
vaan kuoleman pelko. Ei tappaminen eikä kuoleminen meitä alenna, vaan
halpamainen elämä ja alentumistilan tuottamien palkkojen ja etujen
vastaanottaminen. Ennemmin kymmenen kuollutta miestä kuin yksi elävä
orja ja hänen herransa! Kerran tulee aika, jolloin ihmiset nousevat
taisteluun, isä poikaa vastaan ja veli veljeä vastaan, ja surmaavat
toisensa tuon suuren katolisen aatteen, orjuuden poistamisen hyväksi.

_Paholainen_. Niin -- silloin kun se vapaus ja yhdenvertaisuus, josta
te tässä saarnailette on saattanut vapaat valkoiset kristityt yhtä
halvoiksi työmarkkinoilla, kuin mustat orjapakanat, joita nyt myydään
tukuttain huutokaupalla.

_Don Juan_. Ei ole pelkoa! Valkoisella työmiehellä tulee myös
olemaan aikansa. Mutta nyt en aio puolustaa tämän suuren aatteen
mahdollisia muotoja tulevaisuudessa. Mainitsen vain esimerkkejä siitä
tosiseikasta, että tämä luotu olento, mies, joka omissa itsekkäissä
asioissaan on perinpohjainen pelkuri, taistelee sankarin tavoin
aatteen edestä. Hän voi olla ryömivä kansalaisena, mutta hän on
vaarallinen intoilijana. Hän saattaa olla orjana ainoastaan niin
kauan kun hän on henkisesti kyllin heikko kuunnellakseen järjen
ääntä. Sanon teille hyvät herrat että jos voitte antaa miehen
tehtäväksi sellaisen työn, jota hän nyt nimittää Jumalan työksi, ja
jota hän myöhemmin tulee nimittämään monella uudella nimellä, voitte
saada hänet täysin välinpitämättömäksi kaikista seurauksista, jotka
mahdollisesti saattavat kohdata hänen omaa itseään.

_Ana_. Niin -- hän pudistaa pois kaiken vastuunalaisuuden omilta
hartioiltaan ja jättää sen vaimonsa ja lastensa hoidettavaksi.

_Kuvapatsas_. Hyvin sanottu, tyttäreni. Elä anna hänen puheillaan
villitä selvää järkeäsi.

_Paholainen_. Voi, herra komendantti, nyt kun jouduimme puhumaan
naisesta, hän tulee saarnaamaan entistä enemmän. Myönnän tosin että
se aine minustakin on kaikkein hauskin.

_Don Juan_. Naista kohtaan, Señora, miehen velvollisuudet ja
vastuunalaisuudet alkavat ja loppuvat leivän hankinnassa hänen
lapsilleen. Naiselle mies on ainoastaan välikappale lasten
hankkimiseen ja elättämiseen.

_Ana_. Tuoko on teidän käsityksenne naisen mielipiteestä? Se on
suoraan sanoen kyynillistä ja ilettävää aineellisuutta.

_Don Juan_. Anteeksi, Ana, en puhunut mitään naisen mielipiteistä
yleensä. Puhuin vain hänen mielipiteestään miehestä eri sukupuolena.
Eikä se ole sen kyynillisempi kuin hänen mielipiteensä omasta
itsestään ennen kaikkea äitinä. Sukupuolikannalta katsoen nainen
on luonnon välikappale, jolla se ikuistuttaa suurimman tekonsa.
Sukupuolikannalta katsoen mies on naisen välikappale luonnon
käskyn täyttämiseksi taloudellisimmalla tavalla. Nainen tietää
vaistomaisesti että etäällä menneisyydessä, kehityksen tapahtuessa
hän keksi miehen, eroitti hänet itsestään, loi hänet, voidakseen
sitten aikaansaada jotain parempaa kuin yksi-sukupuolinen toiminta
voi tuottaa. Täyttäessään sitä tarkoitusta jota varten nainen loi
miehen, hän saa mielellään uneksia unelmiaan, pitää heikkouksiaan,
ihanteitaan, urhoollisuuttaan, kunhan vain kaikessa on pohjasäveleenä
naisen, äitiyden, perheen, kotilieden jumaloiminen. Mutta kuinka
ajattelematonta ja vaarallista olikaan luoda erityinen olento,
jonka ainoana tarkoituksena oli naisen hedelmöittäminen! Sillä
huomatkaappa mitä on tapahtunut. Ensiksikin mies on monistunut naisen
käsissä niin että on olemassa yhtä monta miestä kuin naistakin.
Naisen on käynyt mahdottomaksi käyttää tarkoitukseensa muuta kuin
pienen pieni osa sitä ääretöntä voimaa, jonka hän on jättänyt miehen
itsensä käytettäväksi säästämällä miestä raskaudenajan rasittavasta
kärsimyksestä. Tuo ylimääräinen voima on mennyt miehen aivoihin
ja lihaksiin. Hän on tullut liian väkeväksi naisen ruumiillisesti
hallita, ja häneen on kehittynyt liian paljon mielikuvitusta ja
liian paljon henkistä voimaa voidakseen tyytyä pelkkään oman itsensä
monistamiseen. Hän on luonut sivistyksen, kysymättä neuvoa naiselta,
pitäen naisen kotityötä aivan itsestään selvänä perustuksena siihen.

_Ana_. Tuo on ainakin totta.

_Paholainen_. Niin -- mutta entäs tuo sivistys! Mitä se oikeastaan on?

_Don Juan_. Se on varsin hyvä naula, johon voi ripustaa kaikki
kyynilliset typeryytensä, mutta ennen kaikkia se on miehen yritys
tehdä itsestään jotain enempää kuin pelkän välikappaleen naisen
tarkoituksen täyttämiseksi. Mutta tulos elämän alituisista
ponnistuksista ei ainoastaan itsensä ylläpitämiseksi, vaan yhä
korkeampien elimistöjen ja täydellisemmän itsetietoisuuden
saavuttamiseksi on enintäinkin epäilyttävä taistelu sen omien voimien
ja kuoleman sekä sukuhuononnuksen voimien välillä. Tappelut tässä
sotaretkessä ovat pelkkiä erehdyksiä, ja niissä voitetaan, kuten
oikeissa sotatappeluissakin, enimmäkseen huolimatta johtajista.

_Kuvapatsas_. Tuo oli pistos minulle. Sama se. Jatkakaa.

_Don Juan_. Se oli pistos paljoa korkeammille vallanpitäjille kuin
te, herra komendantti. Mutta onhan kai teidänkin pitänyt huomata
toimessanne, että tyhmäkin kenraali voi voittaa tappelussa, jos
vastapuolueen kenraali on vielä vähän tyhmempi.

_Kuvapatsas (hyvin vakavasti)_. Hyvin totta Juan, hyvin totta.
Muutamilla aaseilla on merkillinen onni.

_Don Juan_. Elämän Voima on tyhmä, mutta se ei ole niin tyhmä kuin
kuoleman ja sukuhuononnuksen voima. Paitsi sitä, nämä ovat koko ajan
Elämän Voiman palveluksessa. Ja siis elämä voittaa tavallaan. Kaiken
mitä pelkkä hedelmällisyyden suuruus voi hankkia ja pelkkä ahneus
säästää, sen me omistamme. Kaikkien sivistystuotteiden, parhaiden
pyssyjen ja parhaiten hoidettujen pyssymiesten pysyväisyys tuleviin
aikoihin on taattu.

_Paholainen_. Juuri niin! Ei elämän aseiden vaan vaikuttavimpien
kuoleman aseiden pysyväisyys! Te palaatte aina minun tulokseeni
huolimatta kiemurtelemisistanne ja väittelemisestänne ja
viisasteluistanne, puhumattakaan teidän esityksienne sietämättömästä
pituudesta.

_Don Juan_. So, soh! Kuka se oli, joka alkoi pitää pitkiä puheita?
Mutta muutoin, jos minä rasitan liiaksi teidän järkeänne, niin
voitte jättää meidät ja siirtyä rakkauden ja kauneuden ja muiden
lempi-ikävyyksienne seuraan.

_Paholainen (hyvin loukkaantuneena)_. Tuo ei ole kaunista, Don
Juan, eikä kohteliasta. Minä olen samalla henkisellä tasalla. Ei
kukaan voi panna enemmän arvoa siihen kuin minä. Minä väittelen
kanssanne rehellisesti ja luullakseni kumoan kaikki teidän väitteenne
perinpohjin. Jatketaan vain vieläkin tunti, jos haluatte.

_Don Juan_. Hyvä on. Jatketaan.

_Kuvapatsas_. Eipä silti että minä uskoisin teidän pääsevän
milloinkaan erityiselle katsantokannalle Juan. Mutta täällähän meidän
täytyy kuolettaa iankaikkisuutta eikä vain aikaa. Eteenpäin siis!

_Don Juan (hiukan kärsimättömästi)_. Minun katsantokantani,
te marmoripäinen vanha mestariteos, on askelta edellä teistä.
Olemmeko yhtä mieltä siinä että elämä on voima, joka on kokeillut
lukemattomalla tavalla itsensä rakentamista, että mammut ja ihminen,
hiiri ja megatherium, kärpäset ja kirput ja kirkkoisät ovat kaikki
enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita, joitten tarkoitus
on rakentaa tuo raaka voima yhä korkeammiksi yksilöiksi, kohti
ihanne-yksilöä, joka on kaikkivoipa, kaikkitietävä, erehtymätön ja
sen lisäksi täydellisesti, pettymättömästi itsetietoinen, sanalla
sanoen jumala?

_Paholainen_. Minä myönnän, päästäksemme johtopäätöksiin.

_Kuvapatsas_. Ja minä myönnän välttääkseni johtopäätöksiä.

_Ana_. Minä vastustan sitä mitä jyrkimmin kirkko-isiin nähden, ja
minun täytyy pyytää ettette sekoita heitä ollenkaan päätelmiinne.

_Don Juan_. Mainitsin heidät yksinomaa alkusoinnun tähden, Ana,
enkä tule enää viittaamaan heihin. Ja nyt, koska me olemme tuota
poikkeusta lukuunottamatta, samaa mieltä tähän asti, ettekö myöskin
ole samaa mieltä kuin minä siinä, että elämä ei ole mitannut
jumaluutta tähtäävien pyrkimyksiensä onnistumista tuloksien,
kauneuden tai ruumiillisen täydellisyyden mukaan, sillä näissä
molemmissa suhteissa linnut, kuten ystävämme Aristophanes jo aikoja
sitten osoitti, ovat niin paljoa ylemmällä kannalla lentotaitoineen,
ihanine höyhenineen ja sanoisinpa vielä runollisine lemmentapoineen
ja pesineen, että on mahdotonta käsittää kuinka elämä, joka
kerran oli linnut tuottanut, olisi sitten -- jos nimittäin sen
tarkoitusperänä oli rakkaus ja kauneus -- muovaellut semmoisia
kömpelöitä olentoja kuin elefantit ja niin kamalan rumia kuin apinat,
joitten lastenlasten lapsia me olemme?

_Ana_. Aristophanes oli pakana, ja te Juan, ette ole, pelkään mä,
paljoa parempi.

_Paholainen_. Te päätätte siis että elämän tarkoituksena oli
kömpelyys ja rumuus?

_Don Juan_. En ollenkaan, te paatunut piru, tuhat kertaa en. Elämä
tähtää pyrkimyksensä järkeen, ja sen lempi-tarkoituksena on semmoinen
elin, jonka avulla se voi saavuttaa ei ainoastaan itsetietoisuutta
vaan myöskin itsensä ymmärtämistä.

_Kuvapatsas_. Tuo on metafysiikkaa Juan. Mitä pirua se --
_(Paholaiselle)_ anteeksi.

_Paholainen_. Ei tee mitään. Olen aina pitänyt nimeni mainitsemista
tunteen vahvikkeeksi suurena kohteliaisuutena itseäni kohtaan. Se on
vapaasti käytettävänänne, herra komendantti.

_Kuvapatsas_. Kiitos. Se on erittäin ystävällistä. Taivaassakaan
en oikein ollut päästä vanhoista sotilastavoistani keskusteluissa.
Aioin vain kysyä Juanilta miksi elämä ahertaa niin paljon saadakseen
itselleen aivot. Miksi sen pitää ymmärtää itseään? Miksi se ei voisi
olla tyytyväinen osatessaan nauttia itsestään?

_Don Juan_. Ilman aivoja, herra komendantti, te nauttisitte
tietämättä että nautitte, ja siten menettäisitte koko lystin.

_Kuvapatsas_. Se on totta, hyvin totta. Mutta minä olen täysin
tyytyväinen, jos minulla on kylliksi aivoja tietääkseni että nautin.
En pyrikkään ymmärtämään miksi. Suoraan sanoen olen mieluummin
ymmärtämättä. Kokemukseni on opettanut että meidän huvituksemme eivät
kestä miettimistä.

_Don Juan_. Siitä syystä järki onkin niin vähän suosiossa.
Mutta elämälle, tuolle ihmistä pönkittävälle voimalle, järki on
välttämätöntä, sillä ilman sitä elämä erehtyisi kuolemaan. Aivan
niinkuin elämä aikakausia ponnisteltuaan kehitti silmän, tuon
merkillisen ruumiin elimen, jolla elävä elimistö näkee minne se
kulkee ja mikä sitä auttaa tai uhkaa, voiden siten välttää tuhansia
vaaroja, jotka ennen sitä kohtasivat, samalla lailla se tänä päivänä
kehittää hengen silmää, joka on näkevä, ei aineellista maailmaa,
vaan elämän tarkoitusta, auttaakseen siten yksilöä työskentelemään
tuon tarkoituksen hyväksi, estämättä sitä ja pettämättä sitä, kuten
tätä nykyä, kun yksilö asettaa etualaan lyhytnäköiset personalliset
päämääränsä. Nykyisissäkin oloissa ainoastaan yhden laatuinen mies
on koskaan ollut onnellinen, on koskaan saanut osakseen yleistä
kunnioitusta kaikissa etujen ja mielikuvien ristiriidoissa.

_Kuvapatsas_. Tarkoitatte sotilasta.

_Don Juan_. Herra komendantti, minä _en_ tarkoita sotilasta.
Sotamiehen lähestyessä maailma pistää lusikkansa lukon taakse ja
lähettää pois naisväkensä. Ei, minä en ylistä aseita ja sankaria,
vaan filosofia, häntä, joka koettaa tutkistelemalla saada selville
maailman sisäisen tahdon, keksiä keinoja tuon tahdon täyttämiseksi
ja sitten täyttää tuota tahtoa siten keksimillään keinoilla.
Kaikenlaisiin muihin miehiin olen väsynyt. He ovat kaikki ikäviä ja
epäonnistuneita. Ollessani maan päällä, kaikenlaisia professoreita
tunkeili ympärilläni hakien sairasta paikkaa minussa, johon he
voisivat tarttua kiinni. Lääkärit käskivät minua miettimään mitä
minun tuli tehdä, jotta pelastaisin ruumiini turmiosta, ja ehdottivat
kaikenlaisia puoskarikeinoja kuviteltujen tautien parantamiseksi.
Vastasin etten ole luulosairas. Silloin he sanoivat minua typeräksi
ja menivät matkoihinsa. Jumaluusopin tohtorit käskivät minua
miettimään mitä minun tuli tehdä pelastaakseni sieluni. Mutta minä en
ollut henkinen luulosairas enemmän kuin ruumiillinenkaan. Siksi he
sanoivat minua ateistiksi ja menivät matkoihinsa. Heidän jälkeensä
tuli politikoitsija, joka sanoi että luonnolla oli ainoastaan yksi
tarkoitus: hänen saattamisensa parlamenttiin. Sanoin hänelle etten
välittänyt tuliko hän parlamenttiin vai ei. Silloin hän nimitti minua
puolueluopioksi ja meni matkoihinsa. Sitten tuli romantillinen mies,
taiteilija, ja hänen kanssaan lempilaulut, taulut ja runoelmat. Hänen
kanssaan nautin suurta iloa monta vuotta, ja hiukan hyötyäkin, sillä
minä viljelin aistimiani hänen tähtensä. Hänen laulunsa opettivat
minua kuulemaan tarkemmin, hänen taulunsa näkemään selvemmin ja hänen
runonsa tuntemaan syvemmin. Mutta lopulta hän johti minut jumaloimaan
naista.

_Ana_. Juan!

_Don Juan_. Niin, minä rupesin uskomaan että hänen äänessään oli
laulun koko sointu, hänen kasvoissaan maalauksen koko kauneus ja
hänen sielussaan runoelman koko tunne.

_Ana_. Ja petyitte tietysti. Oliko se hänen syynsä että edellytitte
hänessä löytyvän kaikki nuo täydellisyydet?

_Don Juan_. Osittain oli. Sillä ihmettelevällä vaistomaisella
viisaudella hän oli vaiti ja antoi minun ihaella itseään, antoi
minun luulla omia kuvitelmiani, ajatuksiani ja tunteitani hänen
henkensä omaisuudeksi. Ystäväni, romantillinen mies, oli useinkin
liian köyhä tai liian kaino lähestyäkseen niitä naisia, jotka olivat
kyllin kauniita tai kyllin hienoja, jotta saattoi luulla heidän
vastaavan hänen ihannettaan -- ja niinpä hän meni hautaan yhä uskoen
unelmaansa. Mutta minua olivat luonto ja olosuhteet suosineet
enemmän. Olin jalosukuinen ja rikas, ja silloinkin kun olentoni
ei miellyttänyt, hiveli puheeni sydäntä, vaikka useimmiten kyllä
onnistuin kummassakin suhteessa.

_Kuvapatsas_. Turhamainen narri!

_Don Juan_. Niinpä kyllä. Mutta narrimaisuutenikin herätti
mieltymystä. Kun huomasin että olin koskettanut naisen
mielikuvitusta, antoi hän minun luulotella itseäni että hän rakasti
minua. Mutta kun tahtoni oli täytetty, hän ei koskaan sanonut: "olen
onnellinen, lempeni on tyydytetty", vaan hän sanoi ensin: "vihdoinkin
aidat ovat murretut", ja sitten: "milloin tulet takaisin?"

_Ana_. Sillä lailla juuri miehet sanovat.

_Don Juan_. Väitän etten ikinä sanonut niin. Mutta kaikki naiset
sanovat niin. Nuo kaksi lausetta aina peloittivat minua, sillä
ensimäinen merkitsi sitä, että naisen tarkoitus oli ollut kokonaan
murtaa varustukseni ja valloittaa linnoitukseni, ja toinen ilmoitti
suoraan että hän tästälähtien piti minua omaisuutenaan ja laski että
aikani oli kokonaan hänen käytettävänään.

_Paholainen_. Siinä juuri näkyy että teillä ei ole sydäntä.

_Kuvapatsas (pudistaen päätään)_. Teidän ei pitäisi kertoa mitä
naiset ovat sanoneet teille, Juan.

_Ana (vakavasti)_. Se olisi pidettävä pyhänä.

_Kuvapatsas_. Muutoin he kyllä aina sanovat niin. Minä en koskaan
välittänyt aidoista, mutta se toinen lause aina hiukan säikähdytti
minua, ellen ollut varsin pahasti rakastunut.

_Don Juan_. Sitten nainen, joka oli ollut vallan onnellinen ja
huoleton ennen, muuttui levottomaksi, ajatteli alituiseen minua,
sommitteli juonia, vehkeili, vainosi, vartioitsi, suunnaten kaikki
ponnistuksensa saaliinsa kiinnipitämiseen -- minä tietysti olin
saalis. Tuollaista minä en ollut tahtonut. Se oli ehkä hyvin oikeata
ja hyvin luonnollista, mutta se ei ollut musiikkia, maalaustaidetta,
runoutta eikä iloa ihanan naisen haahmossa. Minä pakenin pois.
Pakenin pois hyvin usein. Totta puhuen tulin kuuluisaksi lukuisista
pakenemisistani.

_Ana_. Surkean kuuluisaksi, tarkoitatte.

_Don Juan_. Minä en paennut teidän luotanne. Moititteko minua siitä
että pakenin toisten luota?

_Ana_. Tyhjää puhetta. Te puhutte nyt 77-vuötiselle naiselle. Jos
teillä olisi ollut tilaisuutta, olisitte paennut minunkin luotani --
jos olisin päästänyt. Te ette olisi voinut pidellä minua aivan yhtä
helposti kuin muutamia muita. Elleivät miehet tahdo olla uskollisia
kodilleen ja velvollisuuksilleen, täytyy heidät pakoittaa siihen.
Tietysti te kaikki tahdotte vaimoksenne itse ilmeisen musiikin ja
maalaustaiteen ja runouden. Mutta se on mahdotonta, sillä semmoista
naista ei ole olemassa. Ellei liha ja veri kelpaa, täytyy teidän
olla ilman, siinä kaikki. Naisen täytyy tyytyä liha-ja-veri -mieheen
-- ja hyvin vähän sitäkin joskus. Samoin täytyy teidänkin tyytyä
liha-ja-veri -vaimoon. _(Paholainen näyttää epäilevältä. Kuvapatsas
vääntää naamaansa)_. Huomaan että sanani eivät miellytä, mutta ne
ovat tosia siitä huolimatta. Ja ellette pidä niistä, saatte olla
pitämättä.

_Don Juan_. Hyvä rouva, te olette muutamilla sanoilla sanonut kaikki
mitä minulla oli romanttisuutta vastaan. Juuri siksi käänsin selkäni
romantilliselle miehelle, jolla oli taiteilijaluonne -- siksi hän
nimitti hulluuttaan. Kiitin häntä siitä että hän oli opettanut
minua käyttämään silmiäni ja korviani, mutta sanoin hänelle samalla
että hänen kauneuden ihailunsa ja onnen etsintänsä ja naisten
jumaloimisensa ei ollut minkään arvoinen elämän filosofiana. Silloin
hän nimitti minua poroporvariksi ja meni matkoihinsa.

_Ana_. Minusta näyttää siltä kuin nainenkin olisi opettanut teille
jotain, huolimatta kaikista puutteellisuuksistaan.

_Don Juan_. Enemmänkin kuin opetti. Hän selitti minulle kaikki muut
opetukset. Ooh ystäväni, kun aidat ensi kerran murtuivat, mikä
hämmästyttävä selkeys! Olin valmistautunut hulluuteen, juopumukseen,
kaikkiin nuoren lemmen unelmakuviin. Ja katso! Ei koskaan käsitykseni
ollut selvempi eikä arvosteluni ankarampi. Lemmittyni kiihkein
kadehtija ei ikinä saattanut nähdä kaikkia vikoja hänessä sen
selvemmin kuin minä. En ollut soaistu. Otin hänet ilman kloroformia.

_Ana_. Mutta otitte hänet kumminkin.

_Don Juan_. Se olikin minulle ilmestys. Siihen hetkeen saakka en
koskaan ollut kadottanut tunnetta siitä että olin oma herrani, enkä
koskaan ollut astunut askeltakaan ennenkuin järkeni oli tutkinut ja
hyväksynyt sen. Olin ruvennut uskomaan että olin ainoastaan järkevä
olento, ajattelija! Sanoin samoin kuin se narrimainen filosoofi:
"ajattelen, siis olen". Nainen opetti minua sanomaan: "olen, siis
ajattelen". Ja myöskin: "tahtoisin ajatella enemmän, siksi minun
pitää olla enemmän".

_Kuvapatsas_. Tuo on liian abstraktia ja metafyysillistä Juan. Jos
pysyisitte konkreettisemmissa asioissa ja kertoisitte havaintojanne
hauskoina kaskuina lemmenseikkailuistanne olisi paljoa helpompi
seurata keskustelua.

_Don Juan_. Mitä minun pitäisi muka lisätä? Ettekö ymmärrä,
kun seisoin silmästä silmään naisen kanssa, jok'ikinen säie
kirkkaan kriitillisissä aivoissani varoitti minua säästämään
häntä ja pelastamaan itseni. Siveyteni kielsi. Omatuntoni kielsi.
Ritarillisuuteni ja säälini häntä kohtaan kielsivät. Oma ylpeyteni
kielsi. Korvani, joka oli teroittunut tuhansia lauluja ja symfonioja
kuunnellessa, ja silmäni joka oli harjaantunut tuhansia taideluomia
tutkiessa, repivät hänen äänensä, hänen kasvonsa, hänen värinsä
pirstaleiksi. Minä huomasin kaikki nuo pienet isän ja äidin
näköisyydet, jotka antoivat minun aavistaa minkä näköinen hän tulisi
olemaan kolmenkymmenen vuoden perästä. Minä huomasin kultaisen paikan
kimmeltelevän rikkinäisessä hampaassa hänen nauravassa suussaan. Minä
huomasin hermojen synnyttämän oudon tuoksun. Romantilliset unelmani,
joissa olin astellut taivaan tantereita kuolottoman, iättömän,
korallista ja norsunluusta luodun olennon rinnalla, hävisivät
sinä suurena hetkenä. Koetin muistella niitä ja herättää eloon
mielikuvani, mutta ne näyttivät minusta typö tyhjiltä keksinnöiltä
vain. Arvostelukykyni ei ottanut turmeltuakseen. Järkeni kielsi
kieltämistään. Ja kun aloin selitellen vetäytyä pois, otti elämä
minut ja heitti minut hänen syliinsä, niinkuin merimies heittää kalan
palasen merilinnun suuhun.

_Kuvapatsas_. Yhtä hyvin olisitte voinut mennä hyvällä, ajattelematta
sitä niin paljon, Juan. Te olette samanlainen kuin kaikki viisaat
miehet. Teillä on enemmän järkeä kuin on terveellistä ihmiselle.

_Paholainen_. Ja ettekö ollut onnellisempi sen kokemuksen jälkeen,
Señor Don Juan?

_Don Juan_. Onnellisempiko? En. Mutta viisaampi olin. Sillä hetkellä
opin ensi kerran tuntemaan itseni ja itseni kautta koko maailman.
Näin kuinka turhaa on säätää ehtoja elämän vastustamattomalle
voimalle, saarnata varovaisuutta, huolellista valikoimista, avuja,
kunniaa, siveyttä --

_Ana_. Don Juan! Jos sanotte sanankaan siveyttä vastaan, loukkaatte
minua.

_Don Juan_. En sano mitään teidän siveyttänne vastaan, Señora,
varsinkin koska se ilmestyi muodossa: yksi mies ja kaksitoista lasta.
Mitä enempää olisitte voinut aikaansaada, vaikka olisitte ollut
turmeltuneista turmeltunein nainen?

_Ana_. Minulla olisi voinut olla kaksitoista miestä eikä yhtään
lasta, sen olisin voinut aikaansaada, Juan. Ja sallikaa minun
huomauttaa teille, että eroitus olisi kohdannut maata, jonka
täyttämistä minä edistin.

_Kuvapatsas_. Hyvä! Hyvä! Ana. Juan te olette nolattu, masennettu,
lamautettu.

_Don Juan_. En ollenkaan. Sillä vaikka tuo eroitus on tosi
oleellinen eroitus -- Doña Ana, sen myönnän, on iskenyt suoraan
asian ytimeen -- se ei ole eroitus rakkaudessa eikä siveydessä eikä
edes uskollisuudessakaan, sillä kaksitoista kahdentoista eri miehen
lasta täyttäisi ehkä maata vaikuttavammin. Otaksukaappa että ystäväni
Ottavio olisi kuollut kun olitte 30-vuotias ette ikinä olisi pysynyt
leskenä. Siksi olitte liian kaunis. Otaksukaa että Ottavion seuraaja
olisi kuollut, kun olitte 40-vuotias. Olisitte vielä silloinkin ollut
vastustamaton. Ja nainen, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa,
menee varmaan kolmannenkin kerran naimisiin, jos hänellä on siihen
tilaisuutta. Kaksitoista laillista lasta, korkeasti kunnioitettavan
rouvan synnyttämät kolmelle eri isälle, ei ole mahdottomuus eikä sitä
myöskään yleinen mielipide tuomitse. Epäilemättä sellainen rouva on
lainkuuliaisempi kuin tyttö raukka, jonka me työnsimme katuojaan
siitä syystä että hän oli synnyttänyt yhden laittoman lapsen
maailmaan, mutta uskallatteko sanoa että hän on ankarampi itseään
kohtaan?

_Ana_. Hän on siveämpi. Se riittää.

_Don Juan_. Siinä tapauksessa, mitä on siveys muuta kuin naimisissa
olevain ammattiyhdistystä? Katsokaamme asioita suoraan silmiin, hyvä
Ana. Elämän Voima antaa arvoa avioliitolle ainoastaan siksi, että se
on keksintö, joka takaa suurimman määrän lapsia ja niille parhaan
hoidon. Kunniasta, siveydestä ja muista semmoisista se ei välitä tuon
taivaallisempaa. Avioliitto on kaikkein irstaisin inhimillinen
laitos --

_Ana_. Juan!

_Kuvapatsas (vastustaen)_. Tosiaankin! --

_Don Juan (päättävästi)_. Sanon vielä, kaikkein irstaisin
inhimillinen laitos. Siinä syy, miksi se on niin suuressa
suosiossa. Ja miestä etsivä nainen on kaikkein tunnottomin
kaikista petoeläimistä. Avioliitto- ja siveellisyyskäsitteiden
sekoittaminen toisiinsa on turmellut ihmissuvun omaatuntoa enemmän
kuin mikään muu yksityinen erehdys. Kas niin Ana! Elkää näyttäkö
noin kauhistuneelta. Tiedättehän paremmin kuin kukaan meistä että
avioliitto on miehenloukku, johon on syöteiksi pantu luuloteltuja
taitoja ja pettäviä ihanteluja. Kun nykyjään autuas äitinne toralla
ja rangaistuksilla pakoitti teidät oppimaan kuinka kymmenkunta
kappaletta oli soitettava spinetillä -- jota hän vihasi yhtä paljon
kuin tekin -- oliko hänellä silloin mitään muuta tarkoitusta kuin
uskotella kosijoillenne että tuleva miehenne saisi kotiinsa enkelin,
joka täyttäisi sen sävelillä, tai joka ainakin soitolla tuudittaisi
hänet uneen päivällisen jälkeen? Te valitsitte ystäväni Ottavion.
Avasitteko spinetin sen tunnin jälkeen kun teidät oli kirkossa
yhdistetty?

_Ana_. Te olette typerä Juan. Nuorella aviovaimolla on muutakin
tekemistä kuin istua spinetin ääressä selkämyksettömällä tuolilla.
Sitten häneltä unohtuu koko tapa.

_Don Juan_. Ei unohdu, jos hän rakastaa musiikkia. Uskokaa minua, hän
heittää vain pois syötiin, kun lintu on häkissä.

_Ana (katkerasti)_. Mutta miehet eivät tietenkään koskaan heitä pois
naamaria, kun heidän lintunsa on häkissä. Ei kai aviomies koskaan
muutu välinpitämättömäksi, itsekkääksi, raa'aksi -- ei tietysti!

_Don Juan_. Mitä nuo syytökset todistavat, Ana? Ainoastaan sitä, että
sankari on yhtä karkea petos kuin sankaritar.

_Ana_. Tuo on turhaa puhetta kaikki. Useimmat avioliitot ovat
täydellisesti onnellisia.

_Don Juan_. "Täydellisesti" on voimakas sana Ana. Tarkoitatte
kaiketi, että järkevät ihmiset koettavat saada yhdessäolonsa niin
siedettäväksi kuin suinkin. Jos minut lähetetään kalerivankilaan
ja kahlehditaan lurjukseen, jonka numero sattuu olemaan lähinnä
minun numeroani, täytyy minun tyytyä välttämättömyyteen ja kestää
sitä toveriutta niin hyvin kuin voin. Olen kuullut että semmoinen
toverius usein kehittyy liikuttavan helläksi, ja useimmiten se on
ainakin verraten ystävällistä. Mutta se ei muuta kahleita halutuiksi
koristeiksi eikä kalereja autuuden asuinsijoiksi. Juuri ne jotka
enin puhuvat avioliiton siunauksesta ja sen valojen kestävyydestä,
ovat ensimäisinä selittämässä että jos kahleet murrettaisi ja vangit
saisivat valita vapaasti, särkyisi koko yhteiskunnallinen kudelma.
Ette voi käyttää samaa todistuskeinoa kummassakin tapauksessa. Jos
vanki on onnellinen, miksi hänet on lukittava koppiin? Jos hän ei ole
onnellinen, miksi pitää uskotella, että hän on?

_Ana_. Kaikissa tapauksissa sallikaa minun taas käyttää vanhan vaimon
oikeutta ja sanoa suoraan, että avioliitto kansoja lisäännyttää eikä
irstaisuus.

_Don Juan_. Entäpä jos tulee aika, jolloin tuo ei ole enää totta.
Ettekö tiedä että jos on tahtoa, on myöskin taitoa -- että
tahtokoonpa ihminen mitä tahansa täydellä todella, hän myöskin
lopulta keksii keinon tahtonsa täyttämiseksi? Te siveät naiset olette
tehneet voitavanne kääntääksenne miehen mielen kokonaan kunniallista
rakkautta kohti pitäen sitä korkeimpana hyvänä, ja kunniallisella
rakkaudella olette tarkoittaneet romanttisuutta, kauneutta ja
onnea ihanan, hienon, hennon, hellän naisen omistamisessa. Te
olette opettaneet naista panemaan arvoa omalle nuoruudelleen,
terveydelleen, muodolleen ja hienontumiselleen ennen kaikkea. Mutta
mitä tekemistä on kirkuvilla lapsilla ja taloushuolilla tuossa
täydellisessä aistien ja tunteitten paratiisissa? Eikö tuosta
kaikesta ole selvänä seurauksena, että ihmistahto tulee sanomaan
ihmisjärjelle: Keksi minulle keinoja, jotta voin saada rakkautta,
kauneutta, romanttisuutta, tunteita, intohimoja ilman niitten kurjia
rangaistuksia, ilman kustannuksia, harmia, koettelemuksia, sairautta,
tuskia ja kuoleman uhkaa, ilman palvelijajoukkoja ja lastenhoitajia
ja tohtoreita ja opettajia.

_Paholainen_. Kaikki tuo, Señor Don Juan, on toteutettu täällä minun
valtakunnassani.

_Don Juan_. Niin on, kuoleman hinnasta. Mutta mies ei tahdo maksaa
siitä sitä hintaa. Hän vaatii helvettinne romantillisia nautintoja
jo ollessaan maan päällä. Ja hän on keksivä keinot. Aivot eivät
petä, kun tahto on aivan tosissaan. Se päivä koittaa, jolloin suuret
kansakunnat huomaavat asukaslukunsa vähentyvän vähentymistään.
Silloin pienen huvilan vuokra nousee kalliimmaksi kuin perheasunnon,
ja rikollisesti huolimattomat köyhät sekä tyhmän hurskaat rikkaat
viivyttävät rodun kuolemista sukupuuttoon ainoastaan vetämällä
sitä alaspäin, kun taasen ylpeän siveät, säästäväisen itsekkäät
ja kunnianarat, haaveelliset ja runolliset, rahan ja mukavuuden
rakastajat, menestyksen, taiteitten ja lemmen ihailijat, kaikki
tulevat asettamaan hedelmättömyyden Elämän Voimaa vastaan.

_Kuvapatsas_. Tuo on varsin kaunopuheista, nuori ystäväni, mutta
jos olisitte elänyt Anan ikään, tai vaikkapa vain minunkin ikäni,
olisitte varmaan oppinut että sellaiset ihmiset, joitten ei tarvitse
pelätä köyhyyttä eikä lapsia eikä perhehuolia, ja voisivat siis
rauhassa nauttia olemuksestaan, sen sijaan vain antavat mielensä
alttiiksi vanhuuden, rumuuden, raihnaisuuden ja kuoleman pelolle.
Lapsetonta työmiestä kiusaa enemmän vaimonsa laiskuus ja alituinen
huvittelemishimo kuin kaksikymmentä lasta, ja hänen vaimonsa on vielä
häntäkin onnettomampi. On minullakin ollut turhamielisyyteni, sillä
nuorena minua ihailivat naiset ja kuvapatsaana taidearvostelijat
minua kiittävät. Mutta tunnustan suoraan, että ellen olisi
löytänyt muuta tekemistä maailmassa kuin tuollaisissa nautinnoissa
viertämistä, olisin katkaissut kaulani. Kun nain Anan äidin -- taikka
ehkä minun pitäisi, puhuakseni täyttä totta, sanoa, kun vihdoinkin
sallin Anan äidin naida minut -- tiesin että kylvin ohdakkeita
tielleni, ja avioliitto merkitsi minulle, ylpeälle, nuorelle, tähän
asti voittamattomalle upseerille samaa kuin tappio ja vankeus.

_Ana (kauhistuneena)_. Isä!

_Kuvapatsas_. Olen pahoillani, jos kauhistutan sinua, kultaseni,
mutta koska Juan on repinyt pois kaikki säädyllisyyden repaleetkin
keskustelusta, voinen minäkin julkilausua kylmän totuuden.

_Ana_. Hm! Minä kai olin yksi ohdakkeista.

_Kuvapatsas_. Et suinkaan. Olit usein ruusunen. Katsoppas, äidilläsi
oli suurin huoli sinusta.

_Don Juan_. Saanko siis kysyä, herra komendantti, miksi olette
lähtenyt taivaasta tänne viertääkseenne nautinnoissa, kuten sanotte,
hentomielisessä onnessa, joka kerran -- senhän tunnustitte -- olisi
saattanut teidät katkaisemaan kaulanne.

_Kuvapatsas (ymmällään)_. Niin -- se on totta.

_Paholainen (levottomana)_. Mitä! Aiotteko rikkoa sananne! _(Don
Juanille)_. Ja koko teidän viisastelunne on ollut vain naamarina
käännytyskiihkolle! _(Kuvapatsaalle)_. Oletteko jo unohtanut sen
kamalan ikävyyden, josta pakenitte tänne minun turviini? _(Don
Juanille)_. Ja johtavatko teidän ennustuksenne tulevasta ihmissuvun
hedelmättömyydestä ja sammumisesta mihinkään parempaan kuin siihen,
että tulee parhaan kykynsä mukaan nauttia taiteesta ja lemmestä,
jotka, kuten itsekin myönnätte, ovat hienontaneet, jalostaneet ja
kehittäneet teitä?

_Don Juan_. En koskaan ennustanut ihmissuvun sammumista. Elämä ei
voi tahtoa omaa sammumistaan, ei entisessä sokeassa muodottomassa
tilassaan, eikä missään muodossa, johon se on ruvennut. En ollut
vielä lopettanut sanottavaani, kun komendantti minut keskeytti.

_Kuvapatsas_. Alan epäillä tokko koskaan lopetatte, ystäväni. Te
olette kovin ihastunut oman puheenne kuuntelemiseen.

_Don Juan_. Se on totta. Mutta koska olette kestäneet näin
kauan, täytyy teidän kestää loppuun asti. Aikoja ennenkuin tuo
hedelmättömyys, jonka kuvasin, kehittyy muuksi kuin selvästi
aavistetuksi mahdollisuudeksi, vastatoiminta alkaa. Suuri
ydintarkoitus, rodun kehittäminen, niin, rodun kehittäminen
semmoiseen täydellisyyteen, jota nyt sanomme yli-inhimilliseksi, se
tarkoitus, joka nyt on rakkauden ja romantiikan ja säädyllisyyden
ja vaativaisuuden myrkyllisten pilvien peitossa, on puhkeava esiin
kirkkaassa päiväpaisteessa tarkoituksena, jota ei sen kauemmin
saa sekoittaa personallisten mielitekojen tyydyttämiseen, poikien
ja tyttöjen mahdottomien autuus-unelmien toteuttamiseen tai
vanhempien henkilöiden toiveisiin saada itselleen seuranpitäjiä
ja rahaa. Aikaisten kirkkokuntien suorapuheisia avioliittokaavoja
ei enää lyhennellä eikä poisteta puolittain, liian sopimattomina.
Raitis siveys, vakavuus ja varmuus niiden selityksessä avioliiton
oikeasta tarkoituksesta tulee kunnioitetuksi ja hyväksytyksi,
kun taaskin niitten romantilliset valat ja lupaukset ja
kuolemaanasti-uskollisuudet ja sen semmoiset poistetaan
sietämättöminä tyhmyyksinä. Myöntäkää sukupuoleni kunniaksi,
Señora, että me olemme aina käsittäneet että sukupuolisuhde ei ole
personallista eikä ystävällistä suhdetta.

_Ana_. Ei personallista eikä ystävällistä suhdetta! Mikä suhde on
personallisempaa, loukkaamattomampaa, pyhempää?

_Don Juan_. Loukkaamatonta ja pyhää, jos niin tahdotte Ana, mutta ei
personallisen ystävällistä. Suhteenne Jumalaan on loukkaamatonta ja
pyhää, mutta uskallatteko sanoa sitä personallisesti ystävälliseksi?
Sukusuhteessa yleinen luova voima, jonka avuttomia välikappaleita
molemmat asianomaiset ovat, voittaa ja pyyhkii pois kaiken
personallisen säälin ja hävittää kaikki personalliset suhteet,
Pariskunta voi olla vallan vieras toisilleen, puhua eri kieliä,
olla eri rotua ja väriä, eri ikää, eri luonnetta, ilman mitään
muuta sidettä kuin hedelmällisyyden mahdollisuus, jonka tähden
Elämän Voima heittää heidät toistensa syliin ensi silmäyksen
jälkeen. Emmekö myönnä sitä silloin kun sallimme vanhempien päättää
avioliitoista kysymättä naisen mieltä? Ettekö usein ole julkilausunut
paheksumistanne Englannin kansaa kohtaan, missä jalosukuiset miehet
ja naiset tutustuvat toisiinsa ja liehakoivat kuin talonpojat?
Ja kuinka paljon talonpoikakaan tuntee morsiantaan tai morsian
häntä ennenkuin he kihlautuvat? Ette ikinä suostuisi ottamaan
miestä asianajajaksenne tai perhelääkäriksenne, ellette tuntisi
häntä paremmin kuin sen miehen, johon voitte rakastua ja ottaa
aviomieheksenne!

_Ana_. Niin Juan, kyllä tunnemme tuon irstailijain viisastelun. Ei
koskaan oteta huomioon seurauksia naiselle.

_Don Juan_. Seurauksia, niin. Ne juuri oikeuttavat hänen niin lujasti
iskemään kiini mieheen. Mutta ettehän sanone semmoista kiintymistä
tunteelliseksi. Yhtä hyvin voisimme nimittää poliisin tarttumista
vankiinsa rakkaussuhteeksi.

_Ana_. Teidän täytyy siis tunnustaa että avioliitto on välttämätön,
vaikka, kuten te näytte arvelevan, rakkaus onkin vähäpätöisin
kaikista suhteista.

_Don Juan_. Mistä tiedätte että se ei ole suurin kaikista suhteista?
Liian suuri ollakseen ainoastaan personallista laatua. Olisiko isänne
voinut palvella maataan, jos hän olisi kieltäytynyt surmaamasta
yhtään Espanjan vihollista, ellei hän itse personallisesti vihannut
häntä. Voiko nainen palvella maataan, jos hän kieltäytyy ottamasta
miehekseen ketään, jota hän ei personallisesti rakasta? Tiedätte
että asian laita ei ole niin. Jalosukuinen nainen menee naimisiin
aivan samoin kuin jalosukuinen mies taistelee, valtiollisista ja
perhe-syistä, ei personallisista.

_Kuvapatsas (huvitettuna)_. Tuo on hyvin viisas näkökohta, Juan.
Minun täytyy miettiä sitä, Te olette todellakin täynnä ajatuksia.
Kuinka te tuonkin keksitte?

_Don Juan_. Kokemus opetti sen minulle. Ollessani maan päällä ja
kosiskellessani naisia, jotka seikkailut, vaikkakin niitä yleisesti
tuomitaan, ovat tehneet minusta niin intresantin satujen sankarin,
minulle usein vastattiin että kysymyksessäoleva neitonen lupasi
suosiollisesti suvaita lähentelemistäni, jos tarkoitukseni olivat
kunnialliset. Kysyessäni mitä tuo pykälä sisälsi, sain tietää että
sillä tarkoitettiin, että minä ehdotin ottaa huostaani neitosen
omaisuuden, jos hänellä semmoista oli, tai pitää huolta hänen
loppuiästään, ellei hänellä ollut omaisuutta; että minä halusin
hänen jatkuvaa seuraansa, neuvojaan ja keskusteluaan elämäni loppuun
asti ja lupasin rangaistuksen uhalla aina hurmaantua niistä; ja
ennen kaikkea, että ikipäiviksi kääntäisin selkäni kaikille muille
naisille hänen tähtensä. En vastustanut noita ehtoja siitä syystä
että ne olivat liiallisia ja epäinhimillisiä. Se oli niitten
täydellinen asiaan kuulumattomuus joka minua tympeytti. Joka kerta
vastasin täysin rehellisesti etten ollut koskaan uneksinutkaan noista
asioista; että, ellei neidin luonne ja järki olleet samalla tasolla
tai ylempänä omaa luonnettani ja järkeäni, hänen keskustelunsa tulisi
vetämään minua alaspäin ja hänen neuvonsa johtamaan minua harhaan;
että hänen alituinen seuransa voisi, mikäli tunsin itseäni, käydä
minulle vallan sietämättömäksi; että en voinut taata tunteitani
viikkoakaan eteenpäin, vielä vähemmin elämäni loppuun asti; että
luonnollisen ja vapaan seurustelun estäminen toisten ihmisten kanssa
tekisi minusta ahdasmielisen ja nurjan; ja että, lopuksi, esitykseni
hänelle ei ollut missään yhteydessä yhteenkään näistä seikoista, vaan
oli ainoastaan miehuuteni täysin selvä ilmaus hänen naisellisuuttaan
kohtaan.

_Ana_. Tarkoitatte tietysti että se oli epäsiveellinen ilmaus.

_Don Juan_. Luonto, hyvä rouva, on sellainen, jota sanotte
epäsiveelliseksi. Minä punastun sen puolesta, mutta en voi sitä
auttaa. Luonto on parittelija, aika on turmelija ja kuolema on
murhaaja. Olen aina koettanut katsoa noita asioita suoraan silmiin
ja järjestää toimeni sen mukaan. Te mieluummin suosittelette
noita kolmea paholaista julistaen heidän puhtauttaan heidän
toimeliaisuuttaan ja heidän rakastavaa ystävyyttään, sekä perustatte
toimintanne noihin imarteluihin. Onko kumma ellei tuollainen toiminta
ota menestyäkseen?

_Kuvapatsas_. Mitä naiset teille vastasivat, Juan?

_Don Juan_. So soh! Luottamus luottamuksesta. Kertokaa te ensin mitä
teidän oli tapana sanoa naisille.

_Kuvapatsas_. Minunko? Minä vannoin uskollisuutta kuolemaan asti.
Sanoin että kuolisin, jos hän hylkäisi minut. Vakuutin ettei kukaan
nainen ikinä voinut olla minulle sitä mitä hän oli --

_Ana_. Kuka hän?

_Kuvapatsas_. Se josta silloin sattui olemaan kysymys, kultaseni.
Minä sanoin aina muutamia määrättyjä asioita. Yksi niistä oli se,
että vaikka olisin 80-vuotias, yksi ainoa valkoinen hiuskarva
lemmityn naisen suortuvista saisi minut värähtämään enemmän kuin
uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa päässä. Toinen oli se että en
sietänyt ajatella ketään toista lasteni äitinä.

_Don Juan (vastenmielisyydellä)_. Te vanha lurjus.

_Kuvapatsas_. En ollenkaan lurjus. Minä uskoin koko sielullani sinä
hetkenä mitä sanoin. Minulla oli sydän. En ollut niinkuin te. Tämä
vilpittömyys juuri tuotti minulle niin paljon menestystä.

_Don Juan_. Vilpittömyys! Jos on kyllin hullu uskoakseen selvää,
julkeata, kirkuvata valetta, niin se on vilpittömyyttä! Jos ahnehtii
naista niin paljon että pettää itsensä kiihkoillessaan pettääkseen
häntä, niin se on vilpittömyyttä!

_Kuvapatsas_. Hitto vieköön teidän viisastelunne! Minä olin
rakastunut mies enkä asianajaja. Ja naiset rakastivat minua siksi,
siunatut olennot!

_Don Juan_. He uskottelivat sitä teille. Mitä sanotte siitä että
vaikka minä menettelin jyrkästi kuin asianajaja, uskottelivat he
samaa minulle? Minullakin oli hulluudenpuuskia, jolloin latelin
tyhjiä ja uskoin itse. Joskus taas heräsi minussa niin suuri halu
sanoa miellyttäviä asioita, että sanoin niitä tieten tahtoen. Toisin
vuoroin taas puhuin omaa itseäni vastaan pirullisella kylmyydellä,
joka nostatti kyyneleet silmiin. Mutta aina oli yhtä vaikea päästä
pakoon. Kun naisen vaisto oli kiintynyt minuun, ei minulla ollut
muuta neuvoa kun antautua iki päiviksi orjuuteen tai paeta.

_Ana_. Te uskallatte kehua minun ja isäni kuullen, että kaikki naiset
pitivät teitä vastustamattomana.

_Don Juan_. Onko se kehumista? Minusta näyttää kuin minä aina olisin
ollut säälittävin kaikista. Paitsi sitä minä sanoinkin: "Kun naisen
vaisto oli kiintynyt minuun". Ei asia aina ollut niin. Ja silloin, oi
taivas! Sitä siveellistä suuttumusta! Sitä kunnottoman viettelijän
pohjatonta ylenkatsomista! Sitä Imogenen ja Iachimon kohtausta!

_Ana_. Minä en pannut toimeen mitään kohtausta. Huusin vain isääni.

_Don Juan_. Ja hän tuli miekka kädessä pelastamaan loukattua kunniaa
ja siveyttä murhaamalla minut.

_Kuvapatsas_. Murhaamalla! Mitä tarkoitatte? Minäkö murhasin teidät
vai te minut?

_Don Juan_. Kuka meistä oli parempi miekkailija?

_Kuvapatsas_. Minä.

_Don Juan_. Tietysti. Ja kumminkin te, kaikenlaisten sopimattomien
seikkailujen sankari, joista juuri olette meille kertonut, te olitte
kyllin julkea esiintymään loukatun siveyden kostajana tuomiten minut
kuolemaan! Sillä tapaturmahan vain esti teitä surmaamasta minut.

_Kuvapatsas_. Minulta vaadittiin semmoista menettelyä, Juan. Sillä
lailla asiat ovat järjestetyt maan päällä. Minä en ollut mikään
yhteiskunnan parantaja ja menettelin aina niinkuin gentlemannien oli
tapana.

_Don Juan_. Sillä voitte ehkä puolustaa sitä että hyökkäsitte
kimppuuni, mutta ette ikinä sitä julkeata ulkokultaisuutta, että yhä
vieläkin esiinnytte kuvapatsaana.

_Kuvapatsas_. Se on kaikki seurauksena menostani taivaaseen.

_Paholainen_. En vieläkään käsitä, Señor Don Juan, että nuo
kohtaukset teidän ja herra komendantin maallisessa elämässä mitenkään
saattavat häpeään minun mielipiteitäni elämästä. Sanon vielä kerran,
että täällä teillä on kaikki mitä etsitte, eikä mitään siitä, joka
oli teille vastenmielistä.

_Don Juan_. Päinvastoin, minulla on täällä kaikki, joka oli minulle
vastenmielistä, eikä mitään, jota en olisi koettanut ja kevyeksi
löytänyt. Sanon teille että niin kauan kuin voin aavistaa jotain
parempaa kuin oma itseni, en voi saada rauhaa ellen koeta saada
sitä esiin tai ainakin raivata tietä sille. Se on minun elämäni
laki. Siten minussa työskentelee elämän lakkaamaton pyrintö
korkeampaan ilmaisumuotoon, laajempaan, syvempään, voimakkaampaan
itsetietoisuuteen ja selvempään itsensä ymmärtämiseen. Tuon
tarkoituksen ylemmyys se oli, joka supisti rakkauden minulle
pelkäksi hetken huviksi, taiteen pelkäksi aistimieni kouluksi ja
uskonnon laiskuuden puolustukseksi, koska se oli asettanut meille
Jumalan, joka katsoi maailmaa ja näki että se oli sangen hyvä,
vaikka toiselta puolen minun vaistoni, joka katsoi minun silmilläni
maailmaa, näki että sitä saattoi parantaa. Sanon teille, että oman
iloni, oman terveyteni, oman menestykseni haussa en ole koskaan
tuntenut onnea. Ei se ollut lempi, joka syöksi minut naisen käsiin,
vaan väsymys, nääntymys. Kun lapsena löin pääni kiveen, juoksin
lähimmän naisen luo ja itkin pois tuskani hänen esiliinaansa. Kun
kasvoin aikamieheksi ja satutin sieluni raakuuksiin ja tyhmyyksiin,
joitten kanssa minun piti taistella, menettelin juuri samoin kuin
lapsena. Olen nauttinut myöskin lepoajastani, voimistumisajastani,
rauhastani, vieläpä nääntymisajastanikin taistelun jälkeen, mutta
mieluummin kahlaisin kaikkien osastojen läpi tuossa mielettömässä
italialaisessa infernossa, kuin Europan huvituksien läpi. Siksi
tämä ikuisen hauskuuden asuinpaikka on käynyt niin kuolettavaksi
minulle. Se on tuon vaiston puute teissä, joka on tehnyt teistä sen
omituisen epäsikiön, jota nimitetään Paholaiseksi. Nimenne Kiusaaja,
olette saanut siitä menestyksestä, jolla olette vetänyt ihmisten
huomion pois heidän oikeasta tarkoituksestaan -- tarkoituksesta, joka
jossakin määrin on sama kuin minunkin -- teidän tarkoitukseenne. Se
seikka juuri, että he täyttävät teidän tahtonne, tai oikeammin sanoen
huojuvat teidän tahdottomuutenne mukana, eivätkä täytä omaa tahtoaan,
on tehnyt heistä tuollaisia tyytymättömiä, petollisia, rauhattomia,
teeskenteleviä, kärttyisiä, kurjia olentoja.

_Paholainen (loukkaantuneena)_. Señor Don Juan te olette epäkohtelias
ystävilleni.

_Don Juan_. Hyh! Miksi minun pitäisi olla kohtelias heille tai
teille? Tässä valheen pesässä pari totuutta ei haittaa. Teidän
ystävänne ovat kaikki typeristä typerimpiä. He eivät ole kauniita,
he ovat vain koristeltuja. He eivät ole puhtaita, he ovat vain
parturin silittämiä ja tärkkipaitaisia. He eivät ole arvokkaita, he
ovat vain muodikkaasti puettuja. He eivät ole sivistyneitä, he ovat
ainoastaan tutkintojen suorittaneita. He eivät ole uskonnollisia,
he ovat vain kirkossa kävijöitä. He eivät ole siveellisiä, he ovat
vain ulkonaisia tapoja noudattavia. He eivät ole hyväavuisia, he
ovat ainoastaan pelkureita. He eivät ole edes pahojakaan, he ovat
vain raihnaisia. He eivät ole taiteellisia, he ovat ainoastaan
hekumallisia. He eivät ole menestyviä, he ovat vain rikkaita. He
eivät ole uskollisia, he ovat vain palvelevia; ei tunnollisia, vaan
ainoastaan lammasmaisia; ei yleishengen elähyttämiä, vaan ainoastaan
isänmaallisia; ei urhoollisia, vaan ainoastaan riidanhaluisia; ei
päättäväisiä, vaan ainoastaan itsepäisiä; ei voimakkaita, vaan
ainoastaan vallanhaluisia; ei itsensä hillitseviä, vaan ainoastaan
tylsiä; ei itseään kunnioittavia, vaan ainoastaan turhamielisiä;
ei yhteiskunnallisia, vaan ainoastaan seuraelämää hakevia; ei
osanottavia, vaan ainoastaan kohteliaita; ei viisaita, vaan
ainoastaan mielipiteillä täytettyjä; ei edistystä rakastavia, vaan
ainoastaan kapinallisia; ei mielikuvitusta omistavia, vaan ainoastaan
taikauskoisia; ei oikeutta hakevia, vaan ainoastaan kostonhaluisia;
ei jalomielisiä, vaan ainoastaan sovinnollisia; ei järjestykseen
harjaantuneita, vaan ainoastaan masennettuja; eikä vähääkään
vilpittömiä -- jok'ikinen heistä on valehtelija sielunsa ytimeen asti.

_Kuvapatsas_. Teidän sanatulvanne on vallan hämmästyttävä, Juan.
Olisinpa minä voinut puhua tuolla lailla sotureilleni!

_Paholainen_. Ja kumminkin se on pelkkää lorua vain. Kaikkea tuota on
ennen sanottu, mutta mitä muutoksia se on tuottanut? Paljonko maailma
siitä on välittänyt?

_Don Juan_. Niin, se on pelkkää lorua. Mutta miksi se on pelkkää
lorua? Siitä syystä, ystäväni, että kauneus, puhtaus, rehellisyys,
uskonto, siveys, taide, isänmaallisuus, urhoollisuus ja paljon
muuta ovat ainoastaan sanoja, joita minä tai kuka muu tahansa voi
kääntää nurin niinkuin hansikkaan. Jos ne olisivat tosiasioita,
täytyisi teidän myöntää syytökseni todeksi, mutta onneksi teidän
itsekunnioituksellenne, perkeleellinen ystäväni, ne eivät ole
tosiasioita. Kuten sanotte, ne ovat pelkkiä sanoja vain, hyödyllisiä,
koska niillä voi houkutella raakalaisia sivistykseen ja sivistyneitä
köyhiä alistumaan ryöstettäviksi ja orjuutettaviksi. Siinä on
hallitsevan luokan perhesalaisuus, ja jos me, jotka kuulumme
tuohon luokkaan, koettaisimme hankkia enemmän elämää maailmalle,
sen sijaan että nyt koetamme hankkia enemmän valtaa ja mukavuutta
kurjille itsellemme, niin tuo salaisuus tekisi meidät suuriksi.
Koska minä nyt aatelismiehenä olen osallinen tuossa salaisuudessa,
ajatelkaappa kuinka väsyttävältä minusta täytyy tuntua teidän ikuinen
veisunne kaikista noista koruavuista, ja kuinka likaisen kamalaa
on uhrata henkeään semmoisen edestä! Jos te edes itse uskoisitte
siveysnäytelmäänne siksi paljon, että osaisitte näytellä taitavasti,
olisi sitä edes hauska katsella. Mutta te ette usko. Te petätte joka
tempussa, ja jos vastustajanne pettää vielä enemmän, hyökkäätte hänen
päällensä ja koetatte surmata hänet.

_Paholainen_. Maan päällä tuo on jonkun verran totta, sillä ihmiset
ovat sivistymättömiä, eivätkä ymmärrä panna arvoa minun rakkaus- ja
kauneususkonnolleni, mutta täällä --

_Don Juan_. Kyllä tiedän. Täällä ei ole mitään muuta kuin
rakkautta ja kauneutta. Huh! Se on vallan samanlaista kuin istuisi
iankaikkisesti katselemassa muotinäytelmän ensimäistä näytöstä,
ennenkuin selkkaukset alkavat. En ikinä kaikkein hirvittävimpinäkään
taikauskoisen kauhun hetkinä kuvitellut helvettiä näin kamalaksi.
Elän niinkuin hiusten kähertäjä alituisessa kauneuden tutkistelemisessa,
leikkien kultakutreilla. Hengitän suloista ilmaa niinkuin puotipoika
sokerileipomossa. Herra komendantti, onko taivaassa yhtään kaunista
naista?

_Kuvapatsas_. Ei. Ei ainoatakaan. Kaikki variksenpelättejä. Huonosti
puettuja ja ilman jalokiviä. Niinkuin 50-vuotiaat miehet.

_Don Juan_. Palan kärsimättömyydestä päästä sinne. Puhutaanko siellä
koskaan kauneudesta, ja onko siellä mitään taiteellista väkeä?

_Kuvapatsas_. Vakuutan että he eivät edes ymmärrä ihaella kaunista
kuvapatsasta, vaikka se kulkee heidän ohitsensa.

_Don Juan_. Sinne menen.

_Paholainen_. Don Juan, pitääkö minun puhua teille suoraan?

_Don Juan_. Ettekö ennen puhunut suoraan?

_Paholainen_. Puhuin, sen verran kuin puhuin. Mutta nyt tahdon
sanoa lisää ja tunnustaa teille, että ihmiset kyllästyvät kaikkeen,
niin taivaaseen kuin helvettiinkin. Historia ei ole mitään muuta
kuin maailman heilumista noitten molempien äärimmäisyyksien välillä
Aikakausi on vain heilurin heilahdus, ja kaikki sukupolvet uskovat
maailman edistyvän siitä syystä että se on alituisessa liikkeessä.
Mutta kun olette elänyt minun ikäisekseni, kun olette tuhat kertaa
kyllästynyt taivaaseen niinkuin minä ja herra komendantti, ja
tuhat kertaa kyllästynyt helvettiin, niinkuin nyt kyllästytte,
silloin ette enää kuvittele että jokainen heilahdus taivaasta
helvettiin on vapautus, jokainen heilahdus helvetistä taivaaseen
kehitys. Siinä missä nyt näette parannusta, edistystä, ylemmän
aatteen toteuttamista, ihmisen loppumatonta astumista ylöspäin
oman kuoletetun itsensä portaita myöten yhä korkeampiin asioihin,
siinä ette tule näkemään muuta kuin harhakuvien ikuista leikkiä. Te
huomaatte ystäväni Kohelethin lausunnon syvän totuuden, ettei ole
mitään uutta auringon alla. Vanitas vanitatum --

_Don Juan (kärsimättömänä)_. Taivasten taivaat, tämä on pahempaa kuin
mitkään veisunne rakkaudesta ja kauneudesta! Sanokaa siis, viisas
piru mikä olettekin, eikö ihminen ole parempi kuin mato, tai koira,
tai susi, siksi että hän kyllästyy kaikkeen? Pitääkö hänen luopua
syömästä siitä syystä että hän turmelee ruokahalunsa tyydyttämällä
sen? Onko kenttä hedelmätön kun sitä ei viljellä? Voiko komendantti
tuhlata helvetillistä voimaansa täällä kokoamatta taivaallista
voimaa seuraavaa autuuskauttansa varten? Otaksutaan että suuri
Elämän Voima on keksinyt ruveta heiluriksi ja käyttää maapalloa
heilurin levynä; että jokaisen heilahduksen historia, joka tuntuu
meistä toimimiehistä niin uudelta, oli vain edellisen heilahduksen
historian kertausta; että sen lisäksi ajan käsittämättömässä
äärettömyydessä aurinko heittää sylistään maan ja ottaa sen takaisin
tuhansia kertoja niinkuin sirkustaiteilija heittelee palloa, ja että
kaikkien kausiemme loppusumma on vain se hetki, joka kuluu heiton ja
takaisin-oton välillä -- eikö tuolla äärettömällä koneistolla ole
mitään tarkoitusta?

_Paholainen_. Ei mitään, ystäväni. Te arvelette että koska teillä on
tarkoitus, pitää luonnollakin olla. Yhtä hyvin voisitte otaksua että
luonnollakin on sormet ja varpaat, koska teilläkin on.

_Don Juan_. Mutta minulla ei olisi sormia eikä varpaita, ellei
niillä olisi mitään tarkoitusta. Ja minä, hyvä ystävä, olen yhtä
paljon osa luonnosta, kuin omat sormeni ovat osa minusta. Niinkuin
sormeni on se elin jolla tartun miekkaan ja mandoliniin, ovat aivoni
se elin, jolla luonto koettaa ymmärtää itseään. Koirani aivot
palvelevat ainoastaan koirani tarkoituksia, mutta _minun_ aivoni
työskentelevät saavuttaakseen tietoa, joka ei minua personallisesti
hyödytä ollenkaan, vaan saattaa ruumiini minulle katkeraksi ja
huononemiseni sekä kuolemani onnettomuudeksi. Ellei minulla olisi
tarkoitusta itseni ulkopuolella, olisi minun parempi olla kyntömies
kuin filosofi, sillä kyntömies elää yhtä kauan kuin filosofi,
syö enemmän, nukkuu paremmin ja nauttii valitsemastaan vaimosta
vähemmällä epäluulolla. Tuohon on syynä se että filosofi on Elämän
Voiman kourissa. Tämä Elämän Voima sanoo hänelle: "Minä olen tehnyt
tuhansia ihmeellisiä asioita tietämättäni, ainoastaan tahtomalla
elää ja seuraamalla vähimmän vastustuksen johtamaa tietä. Nyt minä
tahdon tuntea itseni ja tarkoitukseni ja valita tieni. Siksi minä
olen tehnyt erityiset aivot -- filosofin aivot -- tarttumaan kiinni
tuohon tietoon, aivan niinkuin maamiehen käsi tarttuu auran kurkeen
minun puolestani. Siksi", niin sanoo Elämän Voima filosofille, "sinun
täytyy koettaa tehdä työtä kuolemaasi asti, jolloin luon toiset aivot
ja toisen filosofin jatkamaan työtä".

_Paholainen_. Mitä hyötyä on tiedosta?

_Don Juan_. Jotta voisi valita edullisimman tien, eikä vain pienimmän
vastustuksen tietä. Eikö laiva purjehdi paremmin määräpaikkaansa,
kuin pölkky uiskentelee tuuliajona sinne tänne? Filosofi on luonnon
luotsi. Ja siinä juuri on ero meidän välillämme; olo helvetissä on
uiskentelemista tuuliajona, olo taivaassa ohjaamista.

_Paholainen_. Karille luultavasti.

Don Juan. Mikä laiva useimmin joutuu karille tai pohjaan --
tuuliajonako uiskenteleva, vai sekö jota luotsi ohjaa?

_Paholainen_. Hyvä, menkää menojanne Señor Don Juan. Minä olen
mieluummin oma herrani, kuin minkään erehtyvän yleisen voiman
heiteltävä. Minä tiedän että kauneus on hyvää katsella, musiikki
hyvää kuunnella, rakkaus hyvää tuntea ja kaikki nämä hyviä ajatella
ja hyvä on niistä puhella. Ja minä tiedän että hyvä harjaantuminen
noissa tunnelmissa, tunteissa ja mietelmissä on samaa kuin
hienontunut ja sivistynyt olento. Sanokoot minusta mitä tahansa
maailman kirkoissa, niin tiedän että joka paikassa hienoissa
seuroissa myönnetään, että pimeyden ruhtinas on gentlemanni. Se
riittää minulle. Mitä tulee tuohon Elämän Voimaanne, jota te
luulette vastustamattomaksi, on se hyvin helposti vastustettavissa,
jos miehessä on vähääkään luonteen lujuutta. Mutta jos te olette
luonnostanne vulgääri ja herkkäuskoinen, kuten kaikki reformaattorit,
niin se heittää teidät ensin uskonnon helmaan, jossa te valelette
vettä lasten päähän pelastaaksenne heidän sielunsa minun
vallastani. Sitten se ajaa teidät uskonnosta tieteeseen, jossa te
sieppaatte lapset pois vedenvalamisesta ja istutatte niihin tauteja
pelastaaksenne heitä saamasta samoja tauteja satunnaisesti. Sitten
se vie teidät politiikkaan, jossa teistä tulee turmeltuneitten
virkailijoiden narri, tai kunnianhimoisten humbugien lakeija. Ja
lopuksi seuraa epätoivo ja sortuminen, murtuneet hermot ja pettyneet
toiveet, turha katumus tuosta pahimmasta ja tyhmimmästä tuhlauksesta
ja uhrauksesta: nauttimiskyvyn tuhlauksesta ja uhrauksesta. Sanalla
sanoen, rangaistus hullulle, joka ajaa takaa parempaa, ennenkuin hän
on löytänyt hyvän.

_Don Juan_. Mutta ainakaan minun ei tule ikävä. Elämän Voiman
palveluksella on siis etunsa kumminkin. Senpä tähden hyvästi Señor
Paholainen.

_Paholainen (ystävällisesti)_. Hyvästi, Don Juan. Tulen usein
muistelemaan hauskoja puheitanne asioista yleensä. Toivotan teille
paljon onnea. Taivas, kuten jo ennenkin sanoin, sopii muutamille.
Mutta jos muuttaisitte mieltänne, niin elkää unohtako että portit
tänne aina ovat avoinna katuvalle tuhlaajapojalle. Jos joskus
tuntisitte sydämen lämpöä, harrasta, välitöntä rakkautta, viatonta
iloa ja lämmintä, henkivää, sykkivää todellisuutta --

_Don Juan_. Sanokaamme lihaa ja verta yksin tein, vaikka olemmekin
jättäneet nuo epäsiistit ainekset maan päälle.

_Paholainen (suuttuneena)_. Te heitätte siis ystävällisen
hyvästijättöni minulle takaisin vasten hampaita, niinkö Don Juan?

_Don Juan_. Enhän toki. Mutta vaikka onkin paljon oppimista
kyynillisestä Paholaisesta, en jaksa mitenkään kestää hempeätuntoista
pirua. Señor komendantti, te tiedätte tien taivaan rajoille. Olkaa
hyvä ja neuvokaa mihin suuntaan.

_Kuvapatsas_. Oh -- raja on ainoastaan eroitus katsantokantojen
välillä. Mikä tie tahansa vie teidät sinne, jos todella tahdotte
sinne päästä.

_Don Juan_. Hyvä on. _(Kumartaa Doña Analle)_. Señora -- palvelijanne.

_Ana_. Mutta minähän tulen teidän kanssanne.

_Don Juan_. Voin löytää oman tieni taivaaseen, Ana, mutta en teidän.
_(Hän katoaa)_.

_Ana_. Kuinka harmillista!

_Kuvapatsas (huutaen hänen jälkeensä)_. Bon voyage, Juan! _(Hän
lähettää loppusäveleen vyöryvästä akordistaan Don Juanin jälkeen
hyvästiksi. Heikko kaiku ensimäisestä aavemaisesta soinnusta
vastaa)_. Ah! Tuolla hän menee. _(Puhaltaen pitkän henkäyksen
huuliensa läpi)_. Hjuuh! Kyllä hän jaksaa puhua! He eivät ikinä tule
kestämään sitä taivaassa.

_Paholainen (synkkänä)_. Hänen lähtönsä on poliitillinen tappio.
Minä en voi pidättää noita elämää jumaloivia. He menevät kaikki.
Tämä on suurin tappio, mikä minua on kohdannut sen jälkeen kun se
hollantilainen maalari läksi. Se poika saattoi maalata 70-vuotisen
peikon yhtä suurella riemulla kuin 20-vuotisen Venuksen.

_Kuvapatsas_. Kyllä muistan. Hän tuli taivaaseen. Rembrandt.

_Paholainen_. Niin juuri, Rembrandt. Heissä on jotain
epäluonnollista. Elkää kuunnelko heidän evankeliumiansa, Señor
komendantti. Se on vaarallista. Karttakaa yli-inhimillisen etsimistä.
Se johtaa vain järjettömästi halveksimaan inhimillistä. Ihmiselle
hevoset ja koirat ja kissat ovat ainoastaan lajeja ulkopuolella
siveellistä maailmaa. Yli-ihmiselle miehet ja naiset ovat myöskin
ainoastaan lajeja, ja myöskin ulkopuolella siveellistä maailmaa. Tämä
Don Juan oli ystävällinen naisille ja kohtelias miehille niinkuin
teidän tyttärenne tässä oli ystävällinen suosikki kissoilleen
ja koirilleen. Mutta sen laatuinen ystävällisyys on puhtaasti
inhimillisen luonteen ja sielun kieltämistä.

_Kuvapatsas_. Ja kuka helkkarissa on yli-ihminen?

_Paholainen_. Oh -- hän on Elämän Voiman intoilijain viimeinen
muotikeksintö. Ettekö tavannut taivaassa uusien tulokkaiden seassa
erästä saksalaispuolalaista hullua -- mikä hänen nimensä nyt olikaan?
Nietzsche?

_Kuvapatsas_. En ole koskaan kuullut hänestä.

_Paholainen_. Hän tuli tänne ensin, ennenkuin hän oli saanut
takaisin järkensä. Minulla oli hiukan toivoa hänestä, mutta hän oli
piintynyt Elämän Voiman jumaloitsija. Se oli hän, joka ensin rapsi
kokoon yli-ihmisen -- joka on yhtä vanha kuin Prometheus. Ja nyt
20:s vuosisata juoksee tuon vanhan hulluuden uusimman muodon perässä
väsyttyään maailmaan ja lihaan ja minuun, nöyrimpään palvelijaanne.

_Kuvapatsas_. Yli-ihminen on hyvä mahtisana, ja hyvä mahtisana on
kuin puoli voittoa. Tahtoisin mielelläni tavata tuon Nietzschen.

_Paholainen_. Pahaksi onneksi hän tapasi täällä Wagnerin ja joutui
riitaan hänen kanssaan.

_Kuvapatsas_. Siinä hän oli oikeassa. Mozart on minun mieheni!

_Paholainen_. Oh, se ei koskenut musiikkia. Wagner oli ennen
hairahtunut Elämän Voiman jumaloimiseen ja sommitteli yli-ihmisen,
jota hän nimitti Siegfriediksi. Mutta hän tuli järkiinsä jälleen
myöhemmin. Kun hän sitten täällä tapasi Nietzschen, soimasi tämä
häntä luopioksi, ja Wagner kirjoitti lentokirjasen todistaakseen
että Nietzsche oli juutalainen. Juttu loppui siten että Nietzsche
vihapäissään läksi taivaaseen. Ja hyvä oli että hänestä pääsimme.
Mutta nyt ystäväni, kiiruhtakaamme palatsiini, jossa tahdon viettää
tuloanne suurella konsertilla.

_Kuvapatsas_. Ilolla. Te olette kovin ystävällinen.

_Paholainen_ Tätä tietä, herra komendantti. Me astumme alas vanhoja
muuttoportaita pitkin _(hän asettuu portaille)_.

_Kuvapatsas_. Hyvä on. _(Miettien)_. Yli-ihminen on kumminkin hyvä
keksintö. Siinä on jotain kuvapatsasmaista. _(Hän asettuu portaille
Paholaisen viereen. Ne alkavat laskeutua hitaasti. Punaista hehkua
alhaalta)_. Ah, tämä muistuttaa entis-aikoja.

_Paholainen_. Minulle myöskin.

_Ana_. Seis! _(Portaat seisahtuvat)_.

_Paholainen_. Te Señora ette voi tulla tätä tietä! Teidät julistetaan
jumalalliseksi. Mutta te ennätätte palatsiin ennen meitä.

_Ana_. En seisahduttanut teitä siitä syystä. Sanokaa minulle, missä
löydän yli-ihmisen?

_Paholainen_. Häntä ei ole vielä luotu, Señora.

_Kuvapatsas_. Ja tuskin luodaankaan. Menkäämme jo. Tuo punainen tuli
panee minut aivastamaan. _(He laskeutuvat)_.

_Ana_. Ei vielä luotu! Siis minun työni ei ole vielä tehty. _(Ristien
itseään hartaasti)_. Minä uskon tulevaan elämään. _(Huutaen
avaruuteen)_. Isä -- isä yli-ihmiselle!

_ Hän katoaa tyhjyyteen ja kaikki on tyhjää taas. Kaikki olemus
näyttää kadonneen iankaikkisiksi ajoiksi. Sitten kuuluu kuin
elävä ihmisääni huutaisi hiljaa jossakin. Hämmästykseksemme alkaa
vuoren huippu häämöttää valoisampaa taustaa vastaan. Taivaankansi
on palannut takaisin, ja me muistamme äkkiä missä olemme. Huuto
käy selvemmäksi ja me eroltamme sanat: automobiili, automobiili.
Todellisuus palaa yht'äkkiä kokonaan. Silmänräpäyksessä on aamu
Sierrassa. Rosvot nousevat pystyyn ja astuvat tietä kohti.
Vuohenpaimen juoksee alas kukkulalta ja ilmoittaa toisen moottorin
saapumisesta. Tanner ja Mendoza nousevat hämmästyneinä ja tuijottavat
toisiinsa aivan ymmällään. Straker istuu ja haukottelee hetkisen,
ennenkuin nousee seisomaan, pitäen asiaan kuuluvana olla osoittamatta
mitään sopimatonta osanottoa rosvojen kiihkoon. Mendoza katsoo
nopeasti ovatko miehet kaikki varuillaan ja vaihtaa sitten pari sanaa
yksityisesti Tannerin kanssa._

_Mendoza_. Näittekö unta?

_Tanner_. Pirullisesti. Entä te?

_Mendoza_. Minä myös. Olen unohtanut mitä se oli. Te olitte myös
siinä.

_Tanner_. Samoin te. Merkillistä!

_Mendoza_. Minähän varoitin teitä. _(Tieltä kuuluu laukaus)_.
Tyhmyrit! Eivät malta olla leikkimättä pyssyllä. _(Rosvot tulevat
juosten ja peloissaan)_. Kuka ampui tuon laukauksen? _(Duvalille)_.
Sinäkö?

_Duval_ _(hengästyneenä)_. Minä en ole ampunut. He ampuivat ensin.

_Anarkisti_. Sanoinhan että ensin on valtio murrettava. Nyt olemme
hukassa.

_Hurja sosialidemokraatti (juosten amfiteaatterin poikki)_. Juoskaa
pakoon kaikki.

_Mendoza (tarttuen häntä kaulukseen ja heittäen hänet kumoon sekä
vetäen esiin puukon)_. Surmaan heti sen joka liikahtaa. _(Sulkee
tien. Liike lakkaa)_. Mikä on tapahtunut?

_Totinen sosialidemokraatti_. Moottori --

_Anarkisti_. Kolme miestä --

_Duval_. Deux femmes --

_Mendoza_. Kolme miestä ja kaksi naista! Miksi ette ole tuonut heitä
tänne? Pelkäättekö?

_Hurja sosialidemokraatti (nousten ylös)_. Heillä on suojelusväkeä.

_Totinen sosialidemokraatti_. Kaksi varustettua vaunua täynnä
sotamiehiä laakson päässä.

_Anarkisti_. Laukaus ammuttiin ilmaan. Se oli merkki.

_Straker viheltää lempinuottiaan, joka kaikuu rosvojen korvissa kuin
hautausmarssi_.

_Tanner_. Ei se ole suojelusväkeä, vaan sotilaita, joita on lähetetty
teitä kiinniottamaan. Meitä neuvottiin odottamaan heitä, mutta
minulla oli kiire.

_Hurja sosialidemokraatti (kauhulla)_. Ja tässä me, hyvä jumala,
odotamme heitä. Joudutaan pois vuoristoon!

_Mendoza_. Hullu! Mitä sinä tiedät vuoristosta? Oletko espanjalainen?
Ensimäinen paimenpoika sinut ilmiantaisi. Paitsi sitä me olemme jo
pyssynkantaman sisäpuolella.

_Hurja sosialidemokraatti_. Mutta --

_Mendoza_. Vaiti! Antakaa minun pitää huolta tästä _(Tannerille)_.
Toveri, ettehän petä meitä.

_Straker_. Ketä te sanotte toveriksi?

_Mendoza_. Eilisiltana edut olivat minun puolellani. Köyhien rosvo
oli rikkaitten rosvon armoilla. Te tarjositte kätenne. Otin sen.

_Tanner_. En aio syyttää teitä, toveri. Meillä on ollut hauska ilta
yhdessä. Siinä kaikki.

_Straker_. Minä vain en anna kättäni mokomille.

_Mendoza (kääntyen häneen, painavasti)_. Nuorukainen, jos
minut vedetään oikeuteen, tulen julistetuksi syylliseksi, ja
silloin selitän mikä ajoi minut pois Englannista, kodistani ja
velvollisuuksistani. Tahdotteko että kunnioitettu Straker nimi
tulee laahatuksi Espanjan tuomioistuimen loassa? Poliisi on tutkiva
minut. He löytävät Louisan valokuvan. Se painatetaan kuvalehtiin. Te
kalpenette. Muistakaa että olette itse syypää siihen.

_Straker (tuhahdetulla raivolla)_. En minä välitä tuomioistuimesta.
Mutta en siedä että nimeämme mainitaan yhdessä teidän nimenne kanssa,
senkin mustanaamainen sika.

_Mendoza_. Sopimatonta kieltä Louisan veljelle. Mutta vähät siitä.
Teillä on nyt kuonokoppa. Muuta en pyydä. _(Hän kääntyy omien
miestensä puoleen, jotka vetäytyvät levottomasti luolaan päin hänen
taakseen, kun uusi seurue moottoripuvuissa tulee tieltä vallattomalla
tuulella. Anna, joka suuntaa kulkunsa suoraan Tanneria kohti,
kulkee ensimäisenä. Sitten seuraa Violet, joka kulkee epätasaisella
maalla siten että Hector taluttaa häntä oikeasta kädestä ja Ramsden
vasemmasta. Mendoza istuutuu tyynesti presidentti-kivelleen ja
miehistö ryhmittyy hänen taakseen. Hänen esikuntansa asettuu
hänen ympärilleen, Duval ja anarkisti oikealle puolen ja molemmat
sosialidemokraatit vasemmalle)_.

_Anna_. Se on Jack!

_Tanner_. Kiinni!

_Hector_. Niinpä tosiaankin! Sanoin että siinä on Tanner.
Pyörärenkaan puhkeaminen pakoitti meidät seisahtumaan. Tie on täynnä
nauloja.

_Violet_. Mitä te täällä teette kaikkien noiden miesten kanssa?

_Anna_. Miksi läksitte pois sanomatta mitään?

_Hector_. Minä vaadin sen ruusuvihkon, neiti Whitefield.
_(Tannerille)_. Kun huomasimme että olitte lähtenyt, neiti Whitefield
tahtoi minua lyömään vetoa ruusuvihosta, että muka minun moottorini
ei saavuta teitä ennenkuin ennätätte Monte Carloon.

_Tanner_. Mutta eihän tämä tie vie Monte Carloon.

_Hector_. Vähät siitä. Neiti Whitefield sai selville kulkunne joka
pysähdysasemalla. Hän on täydellinen Sherlock Holmes.

_Tanner_. Elämän Voima! Minä olen hukassa!

_Octavius (hypäten iloisesti tieltä amfiteaatteriin ja astuen
Tannerin ja Strakerin väliin)_. Hauska että olet hyvässä tallessa
vanha veikko. Pelkäsimme että rosvot olivat sinut ryöstäneet.

_Ramsden (joka on tuijottanut Mendozaan)_. Minusta tuntuu kuin olisin
ennen nähnyt tämän ystävänne. _(Mendoza nousee kohteliaasti ja astuu
hymyillen Annan ja Ramsdenin väliin)_.

_Hector_. Minusta samoin.

_Octavius_. Minäkin tiedän varmaan tavanneeni teidät, mutta en muista
missä.

_Mendoza (Violetille)_. Muistatteko _te_ minut neiti?

_Violet_. Vallan hyvin, mutta minun on niin vaikea muistaa nimiä.

_Mendoza_. Savoy hotellissa olemme nähneet toisemme. _(Hectorille)_.
Teillä oli tapana käydä tämän neidin _(Violetin)_ kanssa siellä
luncheonia syömässä. _(Octaviukselle)_. Ja te toitte usein tämän
neidin _(Annan)_ ja hänen äitinsä päivällisille mennessänne
Lyceum teaatterin. _(Ramsdenille)_. Te, hyvä herra, tulitte usein
illalliselle _(alentaen äänensä salaperäiseksi mutta vallan
kuuluvaksi kuiskaukseksi)_ monen eri neidin kanssa.

_Ramsden (suuttuneena)_. Mitä se teitä liikuttaa?

_Octavius_. Violet, minä luulin että te tuskin tunsitte toisianne
ennen tätä retkeä, sinä ja Malone.

_Violet (suuttuneena)_. Tuo mies kai oli hotellin johtaja.

_Mendoza_. Viinuri vain. Muistan teitä kaikkia kiitollisuudella.
Päätin siitä suuremmoisesta tavasta, jolla minulle annoitte
juomarahoja, että jokainen teistä nautti käynnistään hotellissa hyvin
paljon.

_Violet_. Kuinka nenäkästä! _(Kääntyy selin häneen ja astuu mäelle
Hectorin kanssa)_.

_Ramsden_. Se riittää, hyvä mies. Ette suinkaan odottane että nämä
neidit kohtelevat teitä tuttavanaan, siitä syystä että olette
palvellut heitä ruokapöydässä.

_Mendoza_. Anteeksi, tehän halusitte minun tuttavuuttani. Neidit
seurasivat teidän esimerkkiänne. Oli miten oli, tämä teidän
säätyluokkanne onnettomien tapojen ilmaisu lopettaa tämän kohtauksen.
Toivon että tästä lähin kohtelette minua sillä kunnioituksella, jota
vieras ja matkatoveri saa vaatia. _(Hän kääntyy ylpeästi ympäri ja
asettuu jälleen presidentti-istuimelleen)_.

_Tanner_. Kas niin! Matkallani löydän yhden ainoan miehen, jonka
kanssa voi järjellisesti keskustella, ja vaistomaisesti te kaikki
loukkaatte häntä. Uusi mieskin on samanlainen kuin te kaikki muut.
Enry, te olette käyttäytynyt kuin kurja herrasmies.

_Straker_. Herrasmies! En ikinä minä.

_Ramsden_. Todellakin Tanner, tuo tapa --

_Anna_. Elkää välittäkö hänestä, ukki. Tunnettehan hänet jo. _(Hän
tarttuu Ramsdenin käsivarteen ja houkuttelee hänet Violetin ja
Hectorin luo. Octavius seuraa häntä kuin koiranpenikka)_.

_Violet (huutaen kukkulalta)_. Sotamiehet ovat täällä jo. He nousevat
juuri pois moottoristaan.

_Duval (kauhistuneena)_. Oh, nom de Dieu!

_Anarkisti_. Hullut! Valtio on musertamaisillaan teidät, siitä syystä
että säästitte sitä porvariston kätyrien käskystä.

_Totinen sosialidemokraatti (vihdoin keksien vastauksen)_.
Päinvastoin, tarttumalla kiinni valtion koneistoon --

_Anarkisti_. Nyt se tarttuu kiinni teihin.

_Hurja sosialidemokraatti (kauhu ylimmillään)_. Ooh! Mitä me
odotamme? Mistä syystä --

_Mendoza (hampaittensa välissä)_. Jatkakaa. Puhukaa politiikkaa,
hullut, ei mikään kuulu arvokkaammalta. Jatkakaa! Minä vaadin sen!

_Sotamiehet miehittävät tien vartioiden amfiteaatteria kivääreillään.
Rosvot, taistellen voimakasta halua vastaan, joka on pakoittaa
heidät piiloutumaan toistensa taakse, koettavat näyttää niin
väliäpitämättömiltä kuin suinkin. Mendoza nousee ylpeänä,
pää pystyssä. Sotilaita komentava upseeri astuu esiin tieltä
amfiteaatteriin. Hän katsoo tuikeasti rosvoihin ja sitten kysyvästi
Tanneriin_.

_Upseeri_. Ketä nämä miehet ovat, Señor Ingles?

_Tanner_. Minun suojelusväkeäni.

_Mendoza, huulilla mefistomainen hymy, kumartaa syvään. Vastustamaton
irvistys välähtää rosvojen kasvoilla. He koskettavat lakkiaan,
paitsi anarkisti, joka osoittaa ylenkatsettaan valtiolle käsivarret
ristissä_.



Neljäs näytös.


Erään huvilan puutarha Granadassa. Joka tahtoo tietää minkä näköinen
se on, menköön Granadaan katsomaan. Vallan proosallisesti voi
kuvitella vuoriryhmän taustassa, siellä täällä huviloita, Alhambra
vuoren kukkulalla ja jotenkin suuri kaupunki laaksossa, jonne
tullaan tomuista, valkoista tietä pitkin, missä lapset ajatellen ja
puuhaillen muita asioita, konemaisesti vinkuvat rahaa ojentaen pienet
ruskeat kouransa vastaanottamaan. Tässä kuvauksessa ei ole muuta
kuin Alhambra, kerjäläiset ja teiden väri, joka ei sopisi Surreyhin
yhtä hyvin kuin Espanjaan. Ero on siinä että Surreyn kukkulat ovat
verraten pienet ja rumat -- niitä pitäisikin oikeastaan sanoa mäiksi
-- mutta nämä Espanjan kukkulat ovat vuoria. Miellyttävä asutus, joka
peittää niiden koon, ei vaikuta niiden arvokkaisuuteen.

Tämä erityinen puutarha on kukkulalla vastapäätä Alhambraa, ja huvila
on niin kallis ja komea kuin suinkin huvilan täytyy olla, jos mielii
saada sen vuokratuksi kalustettuna ja viikkokaupalla rikkaille
amerikkalaisille ja englantilaisille matkailijoille. Jos seisomme
ruohokentällä ja katsomme ylös vuoriin päin, rajoittaa näköpiiriämme
kivinen aitaus kivillä lasketun platformun ympäri kukkulan huipulla
avaruuden laidassa. Meidän ja tuon platformun välillä on kukkatarha,
jonka keskellä on suihkulähde ja pyöreä allas, ja sen ympärillä
säännöllisiä kukkalavoja, hiekkakäytäviä ja leikattuja lehtikuusia
komeassa järjestyksessä. Puutarha on korkeammalla kuin ruohokenttä,
jossa seisomme, ja meidän täytyy astua sinne pieniä portaita myöden
keskellä pengertä. Platformu taas on hiukan korkeammalla puutarhaa,
josta jälleen lyhyet portaat johtavat sinne. Sieltä meillä on
kiviaidan yli kaunis näköala kaupungin ja laakson yli kukkuloille,
jotka etäällä muuttuvat vuoriksi. Vasemmalla meistä on huvila, jonne
päästään portaita myöten puutarhan vasemmasta kulmasta. Jos palaamme
platformulta puutarhan kautta alas ruohokentälle (jolloin huvila on
meidän oikealla puolellamme) näemme että huvilan vuokraajilla on
kirjallisia harrastuksia, sillä ei missään näy lawn-tennis verkkoja
eikä krokettipalloja, mutta vasemmalla meistä on pienellä rautaisella
puutarhapöydällä kirjoja, enimmäkseen keltakantisia, ja pöydän
vieressä tuoli. Oikealla puolella on myöskin tuolilla pari avattua
kirjaa. Ei mitään sanomalehtiä ole näkyvissä, joka seikka, yhdessä
kaikenlaisten pelien puutteen kanssa voisi johtaa järkevän katselijan
syvämielisiin johtopäätöksiin huvilan asukkaisiin nähden. Tällaiset
mietelmät tulevat kumminkin keskeytetyksi tänä erinomaisen ihanana
iltapäivänä, sillä pienelle portille vasemmalla meistä ilmestyy
Henry Straker moottoripuvussa. Hän avaa portin vanhanpuoleiselle
herrasmiehelle ja seuraa häntä ruohokentälle.

Tämä vanhanpuoleinen herrasmies taistelee Espanjan aurinkoa
vastaan mustassa pitkässä takissa, housuissa, joissa tumman
harmaat ja sinipunervat kapeat paidat sulautuvat yhteen erittäin
kunnioitettavaksi väriyhteydeksi, korkeassa mustassa silkkihatussa
ja mustassa kaulahuivissa, joka on köytetty solmuksi moitteettoman
etumuksen yli. Siitä päättäen hän luultavasti on semmoinen mies,
jonka yhteiskunnallinen asema vaatii alituista ja huolellista
vakuuttamista riippumatta ilmanalasta. Hän pukeutuisi siten keskellä
Saharaakin tai Mont Blanc'in huipulla. Ja koska hänessä ei ole sen
luokan leimaa, joka on valinnut elämänsä tehtäväksi ensiluokan
räätäliliikkeiden ja hattukauppojen taitavuuden toitottamisen,
hän näyttää vulgääriltä komeudessaan, vaikka hän missä työpuvussa
tahansa näyttäisi arvokkaalta. Hän on pulloposkinen, punakka mies,
lyhyttukkainen, pikkusilmäinen, suu ankarapiirteinen ja pielistä
alaspäin venyvä, leuka itsepäinen. Ajan tuottama ihon höllyys
ilmaantuu hänellä kaulassa ja poskipelissä, mutta suun yläpuolella
hän on vielä kova kuin omena, niin että kasvojen yläosa näyttää
nuoremmalta kuin alaosa. Hänellä on luottamusta itseensä niinkuin
ainakin semmoisella miehellä, joka on hankkinut paljon rahaa,
mutta samalla hänessä on jotain semmoisen miehen raakalaisuutta,
joka on hankkinut rahaa raaistavassa taistelussa, sillä hänen
kohteliaisuutensa alla on aina selvään huomattava uhka, että kyllä
hänellä on muitakin keinoja käytettävinään. Kaikesta huolimatta
hän on mies, jota pitää jokseenkin sääliä, kun häntä ei tarvitse
pelätä, sillä hänessä on joskus jotain tunteellista, ikäänkuin tuo
ääretön kauppakone, joka on puristanut hänet pitkään takkiin ja
silkkihattuun, ei olisi antanut hänen juuri ollenkaan astua omia
teitään, vaan jättänyt hänen tunteensa nälkäisiksi ja masentuneiksi.
Heti kun hän lausuu ensimäisen sanansa, on selvää että hän on
irlantilainen, jonka syntyperäinen lausumatapa on takertunut
kiinni häneen huolimatta monista paikan ja säädyn muutoksista.
Voimme arvata vain että alkuperäisenä aineksena hänen kielessään
on ollut nyrpeä Kerryn murre, mutta se kielen turmelus, joka
esiintyy Lontoossa, Glasgowissa, Dublinissa ja yleensä suurissa
kaupungeissa, on vaikuttanut häneen niin kauan, ettei kukaan muu kuin
kiihkein cockney [Lontoon sivistymätöntä murretta puhuva. Suoment.
muist.] enää uskaltaisi sanoa hänen kieltään murteeksi, sillä sen
musikaalisuus on vallan hävinnyt, vaikka sen nyrpeys onkin vielä
huomattavissa. Straker, joka on selvä cockney, herättää hänessä
suurta ylenkatsetta englantilaisena, joka ei osaa puhua edes omaa
kieltään. Straker taasen pitää tuon vanhan herrasmiehen lausumistapaa
kompana, jonka kaikesta huolehtiva kaitselmus on erityisesti
valmistanut brittiläisen rodun huvitukseksi, ja kohtelee häntä
säännöllisesti sillä anteeksiantavaisuudella, joka on tuleva alemman
ja onnettomamman ihmislajin osaksi, mutta joskus kumminkin harmistuen
ja hämmästyen huomatessaan, että vanha herrasmies ikäänkuin vaatisi,
että hänen irlantilaista loruaan pidettäisi täytenä totena.

_Straker_. Menen sanomaan neidille. Hän pyysi teitä odottamaan täällä
_(hän lähtee puutarhan läpi huvilaan)_.

_Irlantilainen (joka on katsonut ympärilleen vilkkaalla
uteliaisuudella)_. Neidille? Neiti Violetilleko?

_Straker (seisahtuen äkkiä epäluuloisena)_. Te kai tiedätte sen?

_Irlantilainen_. Tiedänkö minä?

_Straker (suuttuen)_. Tiedättekö vai ettekö tiedä?

_Irlantilainen_. Mitä se teitä liikuttaa?

_Straker, hyvin suuttuneena, astuu alas portaita ja katsoo
vieraaseen_.

_Straker_. Sanon miksi se liikuttaa minua. Neiti Robinson --

_Irlantilainen (keskeyttäen)_. Oo -- hänen nimensä on siis Robinson.
Kiitos.

_Straker_. Ette siis tiedä edes hänen nimeään?

_Irlantilainen_. Tiedän kyllä nyt kun te sen sanoitte.

_Straker (hetken perästä, hämmästyksissään vanhan herran nopeista
vastauksista)_. Mitä tarkoitatte sillä että annatte minun tuoda
teidät tänne moottorivaunulla, ellette ole se henkilö, jolle toin
kirjeen?

_Irlantilainen_. Kelle toiselle olisitte sen antanut?

_Straker_. Minun piti viedä se herra Ector Malonelle neiti Robinsonin
käskystä. Neiti Robinson ei ole emäntäni. Minä vein kirjeen
kohteliaisuudesta häntä kohtaan. Minä tunnen herra Malonen, ja hän ei
ole te, ei sinne päinkään. Hotellissa sanottiin että nimenne on Ector
Malone --

_Malone_. Hector Malone.

_Straker (tyyneellä ylemmyydellä)_. Hector teidän omassa maassanne.
Semmoista se on kun elää ikänsä kaikenlaisissa nurkkapaikoissa,
niinkuin Irlannissa tai Amerikassa. Täällä sanomme Ector. Ellette ole
sitä ennen huomannut, tulette kohta huomaamaan.

_Puheen kasvavan kiihkon tyynnyttää Violet, joka astuu alas huvilasta
puutarhan poikki portaille, tullen hyvään aikaan Malonen ja Strakerin
väliin_.

_Violet (Strakerille)_. Veittekö kirjeeni?

_Straker_. Kyllä neiti. Vein sen hotelliin ja lähetin sisään,
odottaen nuorta herra Malonea. Silloin marssii ulos tämä herra ja
sanoo tulevansa kanssani. Ja koska hotellissa vakuutetaan että hän
on herra Ector Malone, toin hänet tänne. Ja nyt hän puhuu vallan
ristiin. Mutta ellei hän ole se jota tarkoititte, niin sanokaa sana
vain. Kyllä minä hänet takaisin toimitan.

_Malone_. Olisin hyvin kiitollinen jos soisitte minulle lyhyen
keskustelun, neiti. Olen Hectorin isä, kuten tämä nerokas
brittiläinen ehkä olisi arvannut kohtakin.

_Straker (kylmästi vastustaen)_. En iki päivinä sitä olisi arvannut.
Kun olemme saaneet kiillottaa teitä yhtä kauan kuin häntä, tulette
ehkä hiukan saman näköiseksi. Mutta nyt on siihen vielä pitkä matka.
_(Violetille ystävällisesti)_. Te tahdotte puhua hänen kanssaan,
neiti. En häiritse. _(Hän nyökäyttää päätään toverillisesti Malonelle
ja menee ulos pienestä portista)_.

_Violet (hyvin kohteliaasti)_. Olen pahoillani herra Malone, jos tuo
mies on ollut teille epäkohtelias. Mutta mitä voimme tehdä? Hän on
meidän chauffeurimme.

_Malone_. Teidän mikä?

_Violet_. Meidän moottorinkuljettajamme. Hän voi ajaa moottorilla
seitsemänkymmentä penikulmaa tunnissa ja korjata sen, kun se
rikkoontuu. Me olemme riippuvaisia moottorivaunuistamme ja
moottorivaunumme ovat riippuvaisia hänestä, siis mekin tietysti
olemme riippuvaisia hänestä.

_Malone_. Olen huomannut neitiseni, että jokainen tuhat dollaria,
minkä englantilainen ansaitsee, näkyy saattavan hänet riippuvaiseksi
yhdestä henkilöstä enemmän kuin ennen. Mutta teidän ei tarvitse
pyytää anteeksi palvelijanne puolesta. Minä tahallani houkuttelin
hänet puhumaan. Siten sain tietää että olette täällä Granadassa
englantilaisessa seurueena, johon kuulu myöskin poikani Hector.

_Violet (keskusteluäänellä)_. Niin. Aioimme lähteä Nizaan,
mutta meidän piti seurata erästä jokseenkin oikullista jäsentä
seurueessamme, joka läksi edeltäkäsin tänne. Ettekö suvaitse istua?
_(Hän nostaa pois kirjat läheiseltä tuolilta)_.

_Malone (ihastuneena hänen kohteliaisuudestaan)_. Kiitos. _(Hän
istautuu katsellen Violetia uteliaasti tämän mennessä rautapöydän
luo ja laskiessa kirjat sinne. Violetin käännettyä hän sanoo)_. Neiti
Robinson, otaksun mä?

_Violet (istautuen)_. Niin.

_Malone (ottaen kirjeen taskustaan)_. Kirjeenne Hectorille kuuluu
näin. _(Violet ei voi estää pientä vavahdusta. Malone ottaa
rauhallisesti esiin kultasankaiset silmälasit ja asettaa ne
nenälleen)_: "Armaani, kaikki ovat menneet Alhambraan iltapäiväksi.
Minulla oli olevinaan päänkivistys ja olen puutarhassa aivan yksin.
Hyppää Jackin moottoriin, niin Straker lennättää sinut tänne. Pian,
pian, pian lempivän Violetisi luo". _(Malone katsoo Violetiin, mutta
tämä on Jo tyyntynyt ja katsoo tyyneesti hänen silmälasiinsa. Malone
jatkaa hitaasti)_. En tiedä nuorten seuratapoja Englannissa, mutta
Amerikassa tämmöinen kirje edellyttäisi hyvin suurta tuttavuutta.

_Violet_. Niin kyllä. Tunnen poikanne hyvin hyvästi, herra Malone.
Onko teillä mitään sitä vastaan?

_Malone (hiukan nolona)_. E-ei, ei minulla oikeastaan ole sitä
vastaan, kunhan vain tiedätte että poikani on kokonaan riippuvainen
minusta, ja hänen täytyy kysyä minun mieltäni kaikissa tärkeämmissä
asioissa.

_Violet_. Olen varma ettette tule mitenkään kohtuuttomasti häntä
kohtelemaan.

_Malone_. Toivon samaa itsekin. Mutta teidän ikäisistänne tuntuu moni
asia kohtuuttomalta, joka minusta on kohtuullista.

_Violet (hiukan nytkähtäen)_. Mikäpä syy meidän olisi tässä
teeskennellä, herra Malone. Hector tahtoo minua vaimokseen.

_Malone_. Arvasin kirjeestänne asian laidan. Niin, neiti Robinson,
hän on oma herransa, mutta jos hän menee naimisiin teidän kanssanne,
ei hän saa minulta penniäkään. _(Hän ottaa pois silmälasinsa ja
asettaa ne taskuunsa kirjeen kanssa)_.

_Violet (jotenkin synkästi)_. Se ei ole juuri imartelevaa minulle,
herra Malone.

_Malone_. En sano mitään teistä, neiti Robinson. Uskon mielelläni
että olette rakastettava ja suloinen nuori neiti. Mutta minulla on
toisia tuumia Hectoriin nähden.

_Violet_. Mutta ehkä ne eroavat Hectorin omista tuumista, herra
Malone.

_Malone_. Se on mahdollista. Silloin hän saa tulla toimeen ilman
minua, siinä kaikki. Otaksun että olette valmistautunut siihen. Kun
nuori neiti pyytää nuorta miestä kiiruhtamaan luokseen pian, pian,
pian, ei raha tunnu merkitsevän paljoa, mutta rakkaus sitä enemmän.

_Violet (jyrkästi)_. Anteeksi, herra Malone. Minä en ole niin
järjetön. Hectorilla täytyy olla rahaa.

_Malone (epäröiden)_. Oo -- hän kai voi tehdä työtä hankkiakseen
rahaa.

_Violet_. Mitä hyötyä on rahasta, jos pitää tehdä työtä hankkiakseen
sitä? _(Hän nousee ylös kärsimättömästi)_. Se on tyhjää puhetta,
herra Malone. Teidän täytyy tietysti auttaa häntä ylläpitämään
asemaansa. Hän voi sitä vaatia.

_Malone (happamasti)_. En neuvoisi teitä ottamaan häntä sen
vaatimuksen perustuksella, neiti Robinson.

_Violet, joka on melkein menettänyt malttinsa, koettaa hillitä
itsensä, avaa puristetun nyrkkinsä ja istautuu jälleen
itsetietoisella tyyneydellä ja järkevyydellä._

_Violet_. Mitä teillä on minua vastaan? Yhteiskunnallinen asemani on
vähintäin yhtä hyvä kuin Hectorin. Sen hän myöntääkin.

_Malone (viekkaasti)_. Te kai sanotte sen hänelle tuon tuostakin,
vai mitä? Hectorin yhteiskunnallinen asema Englannissa on se, jonka
minä suvaitsen ostaa hänelle. Olen tehnyt hänelle hyvän tarjouksen.
Hakekoon hän historiallisimman linnan tai hovin koko Englannissa.
Samana päivänä kuin hän ilmoittaa minulle että hän tarvitsee sen
vaimolle, joka on sen traditsioonien arvoinen, ostan sen hänelle ja
annan hänelle varoja sen ylläpitämiseksi.

_Violet_. Mitä tarkoitatte vaimolla, joka on sen traditsioonien
arvoinen? Eikö kuka tahansa hyvin kasvatettu neiti voi esiintyä
semmoisen talon emäntänä?

_Malone_. Ei. Hänen pitää olla syntynyt siihen. Violet. Ei Hectorkaan
ole syntynyt siihen, vai mitä?

_Malone_. Hänen isoäitinsä oli paljasjalkainen irlantilais-tyttö,
joka hoiti minua turvevalkean ääressä. Jos Hector nai samanlaisen,
en aio säästää myötäjäisiä. Jos hän kohottaa itseään tai toista
yhteiskunnallisesti minun rahoillani, toisin sanoen, jos siinä on
joku yhteiskunnallinen hyöty saavutettavissa, silloin pidän neuvojani
oikeutettuina. Jollakin täytyy olla hyötyä niistä. Mutta avioliitto
teidän kanssanne jättäisi asiat aivan entiselleen.

_Violet_. Monet sukulaisistani vastustaisivat paljon minun
avioliittoani sivistymättömän naisen pojanpojan kanssa, herra Malone.
Se on ehkä ennakkoluuloa, mutta sitä on myöskin teidän tahtonne
naittaa hänelle aatelisneito.

_Malone (nousten ja katsoen häneen tutkivasti, mutta samalla
osoittaen aika paljon kunnioitusta vasten tahtoaankin)_. Te tunnutte
olevan aika suorapuheinen nuori neito.

_Violet_. En ymmärrä miksi minun pitäisi tulla lopen köyhäksi, siksi
etten voi hankkia hyötyä teille. Miksi tahdotte saattaa Hectorin
onnettomaksi?

_Malone_. Hän tulee kyllä kestämään sen. Miehet kestävät helpommin
pettymyksiä rakkaudessa kuin pettymyksiä raha-asioissa. Arvaan että
pidätte sitä surkeana, mutta minä tunnen nuo seikat. Isäni kuoli
nälkään Irlannissa synkkänä vuonna 47. Olette ehkä kuullut sitä?

_Violet_. Oliko siellä katovuosi?

_Malone (kiihkeällä tunteella)_. Ei, mutta nälkä. Kun maa on täynnä
viljaa, jota se vie muille maille, ei voi puhua katovuodesta. Isäni
kuoli nälkään, ja minut vietiin äitini sylissä nälkää näkemään
Amerikkaan. Englannin laki ajoi minut ja omaiseni pois Irlannista.
Pitäkää nyt Irlantinne. Minä ja minun kaltaiseni tulevat takaisin ja
ostavat Englannin. Me ostamme siitä parhaat osat. En tahdo mitään
keskisäädyn omaisuutta enkä keskisäädyn vaimoa Hectorille. Se on
suoraa puhetta, kuten teidänkin.

_Violet (jäätävästi säälien hänen tunteellisuuttaan)_. Todellako,
herra Malone. Minua hämmästyttää kuulla noin vanhan ja järkevän
miehen puhuvan niin romantillisesti. Luuletteko että Englannin
aatelismiehet myyvät teille linnansa kun vain ojennatte kätenne?

_Malone_. Minulla on jo kaksi Englannin vanhimpia perhelinnoja
tarjolla. Toisella historiallisella omistajalla ei ole varoja pitää
huoneita kunnossa, toinen ei jaksa maksaa veroja. Mitä arvelette
siitä?

_Violet_. Se on tietysti kovin häpeällistä. Mutta tiedättehän
että hallitus varmaan ennemmin tai myöhemmin estää tuollaiset
sosialistiset hyökkäykset omaisuutta vastaan.

_Malone (irvistellen)_. Luuletteko että se ennättää laittaa nuo esteet
ennenkuin minä olen ostanut linnan?

_Violet (jättäen sen aineen jokseenkin kärsimättömästi)_. Oh,
puhukaamme järkeä, herra Malone. Myönnätte kai ettemme vielä ole
sanoneet järkevää sanaakaan.

_Malone_. Sitä en voi myöntää. Tarkoitan mitä olen sanonut.

_Violet_. Sitten ette tunne Hectoria niin hyvin kuin minä. Hän on
romantillinen ja pää täynnä houreita -- sen hän kai on perinyt teiltä
-- ja hänellä täytyy olla sopiva vaimo, joka voi häntä hoitaa. Ei
turhia houraileva ainakaan.

_Malone_. Semmoinen siis kuin te, vai mitä?

_Violet (tyyneesti)_. Niinpä kyllä. Mutta ettehän voi pyytää että
ryhdyn siihen toimeen ilman varoja, joilla voin ylläpitää hänen
asemaansa.

_Malone (hämmästyneenä)_. So, soh, hiukan hiljemmin. Minne me nyt
joudummekaan. En ole tietääkseni pyytänyt teitä ryhtymään mihinkään.

_Violet_. Tietysti, herra Malone, voitte saattaa kaiken keskustelun
mahdottomaksi, jos heti suvaitsette käsittää minut väärin.

_Malone (hiukan nolona)_. En toki tahdo käyttää väärin valtaani,
mutta minusta tuntuu kuin olisimme joutuneet pois asiasta.

_Straker, sen näköisenä kuin hän olisi kiiruhtanut kovasti, avaa
pienen portin ja päästää sisään Hectorin, joka kiehuen suuttumuksesta
astuu ruohokentälle ja suoraan isäänsä kohti. Violet, hyvin
pahoillaan, nousee ylös kiiruhtaen häntä vastaan. Straker ei odota,
ainakaan hän ei ole näkyvissä korvakuulon päässä_.

_Violet_. Kuinka onnetonta! Hector hyvä, elä virka mitään. Mene pois,
kunnes olen lopettanut keskusteluni isäsi kanssa.

_Hector (taipumatonna)_. Ei, Violet. Nyt aion selvittää koko asian.
_(Hän työntää Violetin syrjään ja kulkee hänen ohitseen sekä
tuijottaa isäänsä, jonka kasvot alkavat tummeta, kun irlantilais-veri
rupeaa kiehahtelemaan)_. Isä, tuo ei ollut suoraa peliä.

_Malone_. Mitä tarkoitat?

_Hector_. Olet avannut minulle osoitetun kirjeen. Olet esiintynyt
minuna ja tunkenut tämän neidin luo. Se on kunnotonta.

_Malone (uhkaavasti)_. Oleppas varovainen kun puhelet minulle.
Oleppas varovainen, Hector.

_Hector_. Olen ollut varovainen. Ja olen varovainen. Pidän varovasti
huolta kunniastani ja asemastani englantilaisessa seurapiirissä.

_Malone (kuumasti)_. Sinun asemasi on ostettu minun rahoillani.
Ymmärrätkö sen?

_Hector_. Ja nyt olet turmellut sen avaamalla tuon kirjeen. Kirje
englantilaiselta neidiltä, osoitettu toiselle -- salainen kirje,
arkaluontoinen kirje, yksityinen kirje! Ja isäni avaa sen! Semmoista
vastaan ei kukaan mies voi taistella Englannissa. Jota pikemmin
lähdemme pois, sitä parempi! _(Hän manaa äänettömästi taivasta
todistamaan kahden hylkiön häpeätä ja kurjuutta)_.

_Violet (vaistomaisella vastenmielisyydellä kaikkiin
tunnekohtauksiin)_. Elä ole järjetön Hector. Olihan luonnollista että
herra Malone avasi kirjeen, koska hänen nimensä oli kuoressa.

_Malone_. Siinä sen nyt kuulet, Hector. Sinulla ei ole mitään järkeä.
Kiitän teitä, neiti Robinson.

_Hector_. Minäkin kiitän teitä. Olette hyvin ystävällinen. Isäni ei
ymmärrä parempaa.

_Malone (raivoissaan puristaen nyrkkiään)_. Hector --

_Hector (masentumattomalla siveelliseltä voimalla)_. Ei maksa vaivaa
hektoroida minua. Yksityiskirje on yksityiskirje, siitä ei pääse
puuhun ei pakoon.

_Malone (korottaen ääntään)_. Minä en siedä tuommoista puhetta,
kuuletko?

_Violet_. Ssh! Hiljaa, hiljaa! Tuolla palaavat kaikki.

_Isä ja poika, hillittyinä, tuijottavat ääneti toisiinsa, kun Tanner
astuu Ramsdenin kanssa pienestä portista. Anna ja Octavius seuraavat
heitä._

_Violet_. Takaisin jo!

_Tanner_. Alhambra oli suljettu tänään.

_Violet_. Kuinka harmillista!

_Tanner kulkee eteenpäin ja äkkiä huomaa seisovansa Hectorin ja
tuntemattoman vanhan herran välissä, molemmat nähtävästi melkein
tappelun partaalla. Hän katsoo toisesta toiseen hakien selitystä.
Molemmat välttävät nyrpeästi Tannerin katsetta ja hautovat vihaansa
hiljaisuudessa._

_Ramsden_. Onko hyvä että olet täällä päiväpaisteessa semmoisella
päänkivistyksellä, Violet?

_Tanner_. Joko sinä olet parantunut, Malone?

_Violet_. Oh, minä vallan unohdin. Ette ole tavanneet toisianne
ennen. Herra Malone, ettekö tahdo esitellä isäänne?

_Hector (roomalaisella varmuudella)_. En. Hän ei ole isäni.

_Malone (hyvin suuttuneena)_. Kiellätkö isäsi englantilaisten
tuttaviesi edessä?

_Violet_. Ah, minä rukoilen elkää panko toimeen mitään kohtausta!

_Anna ja Octavius, viivytellen portin lähellä katsovat toisiinsa
hämmästyneinä ja vetäytyvät hienotuntoisesti puutarhaan, jossa he
voivat nauttia hämmingistä sekaantumatta siihen. Ohi kulkiessaan
Anna iskee silmää äänettömällä osanotolla Violetille, joka seisoo
selin pieneen pöytään katsellen avuttomalla suuttumuksella miestään,
joka leijailee yhä ylemmäksi siveellisiin korkeuksiin, välittämättä
vähääkään vanhan herrasmiehen miljoonista._

_Hector_. Olen kovin pahoillani, neiti Robinson, mutta minä taistelen
periaatteen puolesta. Olen poika ja toivoakseni velvollisuutensa
tunteva poika, mutta ennen kaikkea olen _mies!!!_ Ja kun isä pitelee
yksityiskirjeitäni kuin omiaan, ja sanoo että minä en saa ottaa
teitä vaimokseni, jos kerran olen siksi onnellinen, että saan teidän
suostumuksenne, silloin näpsähytän sormiani ja menen matkoihini.

_Tanner_. Violet vaimoksenne!

_Ramsden_. Oletteko menettänyt järkenne?

_Hector (huolettomasti)_. Oh, en välitä siitä mitä kerroitte.

_Ramsden (kauhistuneena)_. Hyh! Kamalata! _(Hän syöksyy portille,
kyynäspäät vavahtaen suuttumuksesta)._

_Tanner_. Toinen hullu! Rakastuneet miehet olisivat teljettävät lukon
taakse. _(Hän luopuu Hectorista toivottomana ja kääntyy puutarhaan,
mutta Malone, loukkaantuneena uuteen suuntaan, seuraa häntä ja
pakoittaa hänet riidanhaluisella äänellään pysähtymään)_.

_Malone_. En ymmärrä tätä. Eikö Hector muka ole kyllin hyvä tälle
neidille?

_Tanner_. Hyvä herra, tämä neiti on jo naimisissa ja Hector tietää
sen, mutta siitä huolimatta hän ei luovu mielettömyydestään. Viekää
hänet kotiin ja pankaa lukon taakse.

_Malone (katkerasti)_. Siis tällaisen ylhäisen yhteiskunnallisen
aseman olen turmellut tietämättömyydelläni ja sopimattomalla
käytökselläni! Liehakoimassa toisen vaimoa siis! _(Hän astuu
suuttuneena Hectorin ja Violetin väliin ja melkein ulvoo seuraavat
sanat Hectorin korvaan)_. Sinä olet siis oppinut Englannin ylhäisön
tapoja, eikö niin?

_Hector_. Rauhoittukaa! Minä vastaan kyllä itse tapojeni
siveellisyydestä.

_Tanner (astuen Hectorin oikealle puolelle säkenöivin silmin)_. Hyvin
sanottu, Malone! Sinä näet siis että avioliittolait eivät ole samaa
kuin siveellisyys. Olen samaa mieltä, mutta ikävä kyllä Violet ei ole.

_Malone_. Uskallan epäillä sitä, hyvä herra. _(Kääntyen Violetiin)_.
Sallikaa minun sanoa teille rouva Robinson, vai mikä lieneekään oikea
nimenne, että teillä ei ollut mitään oikeutta lähettää tätä kirjettä
pojalleni, koska olette toisen miehen vaimo.

_Hector (raivoissaan)_. Nyt on mitta täysi. Isä, sinä olet loukannut
_minun_ vaimoani.

_Malone_. _Sinun_ vaimoasi!

_Tanner_. Sinäkö siis olet se kadonnut aviomies! Toinen siveellinen
petturi! _(Hän lyö otsaansa ja vaipuu Malonen tuolille)._

_Malone_. Olet mennyt naimisiin ilman minun suostumustani!

_Ramsden_. Olette tieten tahtoen pettänyt meitä, hyvä herra!

_Hector_. Kas niin. Olen kuullut vallan tarpeeksi soimauksia
jo. Violet ja minä olemme naimisissa ja sillä hyvä. Sanokaa nyt
sanottavanne jokainen.

_Malone_. Minä kyllä sanon sanottavani. Hän on ottanut miehekseen
kerjäläisen.

_Hector_. Eipäs, vaan _työmiehen_! _(Hänen amerikkalainen
ääntämisensä antaa tuolle sanalle tavattoman vaikuttavan sävyn)_.
Minä alan tehdä työtä elatuksekseni vielä tänä päivänä!

_Malone (irvistäen vihaisesti)_. Helppohan sinun on alkaa, kun lienet
eilen tai tänä aamuna saanut vekselin minulta. Odotahan kunnes olet
sen tuhlannut. Silloin ehkä röyhkeytesi laimentuu.

_Hector (vetää esiin kirjeen lompakostaan)_. Tässä se on. _(Heittää
sen isälleen)_. Vie nyt vekselisi ja itsesi myös pois elämästäni.
En välitä vekseleistäsi enkä itsestäsi. En myy kenellekään oikeutta
loukata vaimoani tuhannesta dollarista.

_Malone (syvästi loukkaantuneena ja täynnä levottomuutta)_. Hector,
sinä et tiedä mitä köyhyys on.

_Hector (kiihkeästi)_. Tahdon oppia tietämään. Tahdon olla mies.
Violet, tule kanssani omaan kotiisi. Minä pidän sinusta huolen.

_Octavius (hypäten puutarhasta ruohokentälle ja juosten Hectorin
vasemmalle puolelle)_. Anna minun puristaa kättäsi ennenkuin menet,
Hector. Ihaelen ja kunnioitan sinua enemmän kuin voin sanoa. _(Hän on
liikutettu melkein kyyneliin puristaessaan Hectorin kättä)_.

_Violet (myöskin miltei kyynelissä, mutta harmista)_. Oh, elä ole
idiootti, Tavy. Hector on juuri yhtä kykenevä työmieheksi kuin
sinäkin.

_Tanner (nousten tuolilta toisella puolen Hectoria)_. Olkaa huoleti,
Hectorin ei tarvitse ruveta maata kuokkimaan, rouva Malone.
_(Hectorille)_. Ei ole hätääkään pääomasta, jolla voit alottaa. Pidä
minua ystävänäsi ja käytä luottoani.

_Octavius (tunteellisesti)_. Ja minun myöskin.

_Malone (kiihkeällä mustasukkaisuudella)_. Kuka teidän mokomia
rahojanne tarvitsee? Miksi hän käyttäisi kenenkään muun luottoa kuin
oman isänsä? _(Tanner ja Octavius vetäytyvät pois, Octavius hiukan
loukkaantuneena, Tanner rauhallisena, koska raha-asiat selvisivät.
Violet katsoo ylös toivokkaana)_. Hector poikaseni, elä ole noin
äkkipikainen. Olen pahoillani sanoistani. En tarkoittanut loukata
Violetia. Peräytän joka sanan. Hän on juuri sopiva puoliso sinulle.

_Hector (taputtaa häntä olalle)_. Hyvä on, isä ukko. Ollaan ystäviä
taas. Mutta rahaa en huoli keltään.

_Malone (rukoillen nöyrästi)_. Elä ole kova minulle Hector. Soisin
mieluummin että riitelisit kanssani ja ottaisit rahani, kuin että
rupeat ystäväksi ja näet nälkää. Et tiedä millainen maailma on, mutta
minä sen tiedän.

_Hector_. En, en, en! Se asia on päätetty eikä muutu. _(Hän kulkee
isänsä ohi Violetin luo)_. Kas niin, rouva Malone, nyt lähdet
kanssani hotelliin ja otat oikean paikkasi maailmankin nähden.

_Violet_. Mutta minun täytyy ensin käskeä Davista pakkaamaan
tavaroitani, kultaseni. Menehän nyt edellä ja koeta saada minulle
huone, jonka ikkunat ovat puutarhaan päin. Puolen tunnin perästä
tulen.

_Hector_. Hyvä on! Syöthän päivällistä kanssamme isä?

_Malone (kiihkeänä sopimaan)_. Tietysti, tietysti.

_Hector_. Tavataan kaikki myöhemmin. _(Hän huojuttaa kättään Annalle,
joka nyt on Tannerin, Octaviuksen ja Ramsdenin kanssa puutarhassa,
ja menee ulos pienestä portista jättäen isänsä ja Violetin
ruohokentälle)_.

_Malone_. Koetathan saada häntä järkiinsä, Violet? Tiedän että koetat.

_Violet_. En aavistanut että hän voi olla noin itsepäinen. Ellei hän
taivu, niin minkä minä voin?

_Malone_. Elä masennu. Taloudelliset huolet ovat ehkä hitaita, mutta
varmoja. Kyllä hän myöntyy. Lupaa että koetat tehdä minkä voit.

_Violet_. Koetan parastani. Tietysti on sulaa hulluutta ruveta tuolla
lailla köyhäksi tieten tahtoen.

_Malone_. Tietysti.

_Violet (hetken mietittyään)_. Ehkä olisi paras antaa se vekseli
minulle. Hän tarvitsee sen hotellilaskuunsa. Koetan saada häntä
ottamaan sen. Ei vielä tietysti, mutta myöhemmin.

_Malone (kiihkeästi)_. Kyllä, kyllä, kyllä. Tässä se on. _(Hän antaa
Violetille tuhannen dollarin vekselin ja lisää viekkaasti)_. Tämä
tietysti vain oli laskettu poikamiehelle, ymmärräthän.

_Violet (kylmästi)_. Tietysti. _(Hän ottaa vekselin)_. Kiitos.
Ohimennen, herra Malone, nuo linnat, joista mainitsitte --

_Malone_. Niin?

_Violet_. Elkää valitko vielä, ennenkuin minä olen ne nähnyt. Sitä ei
koskaan tiedä, mikä niissä voisi olla vikana.

_Malone_. Enhän toki. En tee mitään kysymättä neuvoa sinulta, se on
varma.

_Violet (kohteliaasti, muutta ilman vähintäkään kiitollisuutta)_.
Kiitos. Se onkin parasta. _(Hän menee tyynesti huvilaan ja Malone
seuraa häntä alamaisesti puutarhaan asti)_.

_Tanner (huomauttaen Ramsdenille Malonen alamaista käytöstä, kun hän
sanoo hyvästi Violetille)_. Ja tuo mies rukka on biljonääri! Aikamme
mahtavimpia! Alentuu rakkina juoksemaan ensimäisen tytön perässä,
joka suvaitsee ylenkatsoa häntä! Noinkohan minunkin käy? _(Hän astuu
alas ruohokentälle)_.

_Ramsden (seuraten häntä)_. Sitä parempi jota pikemmin niin käy.

_Malone (lyöden käsiään yhteen palatessaan puutarhan läpi)_. Siinä
on kerrassa komea rouva Hectorille. En vaihtaisi häntä kymmeneen
herttuattareen. _(Hän astuu ruohokentälle Tannerin ja Ramsdenin
väliin)._

_Ramsden (hyvin kohteliaana biljonäärille)_. Odottamaton ilo nähdä
teidät tässä maailman kolkassa, herra Malone. Oletteko tullut
ostamaan Alhambraa?

_Malone_. Eipä se olisi hullumpaa. Ainakin osaisin sitä käyttää
paremmin kuin Espanjan hallitus. Mutta siitä syystä en ole tullut.
Totta puhuen kuulin kuukausi sitten kuinka kaksi miestä väittelivät
osake-tukosta. He eivät sopineet hinnasta, molemmat olivat nuoria
ja ahneita, eivätkä tienneet että jos osakkeet olivat sen arvoiset,
mitä niistä tarjottiin, ne myöskin olivat sen arvoiset, mitä niistä
pyydettiin, sillä hintaero oli liian pieni merkitäkseen mitään.
Huvikseni menin väliin ja ostin koko tukon. Tähän päivään asti en ole
saanut selville mikä liike se on. Pääkonttori on tässä kaupungissa
ja nimi on Mendoza, osakeyhtiö. Mutta lieneekö Mendoza kaivos, vai
höyrylaivalinja, vai pankki, vai patentti-kone --

_Tanner_. Hän on mies. Minä tunnen hänet. Hänen periaatteensa ovat
täysin kauppakannalla. Emmekö lähde kaupungille moottorillani, herra
Malone, niin voimme pistäytyä hänen luonaan?

_Malone_. Paljon kiitoksia. Mutta saanko kysyä kuka --

_Tanner_. Herra Roebuck Ramsden, miniänne hyvin vanha ystävä. --

_Malone_. Hauska tutustua teihin, herra Ramsden.

_Ramsden_. Kiitos. Herra Tanner kuuluu myöskin meidän piiriimme.

_Malone_. Hauska tutustua teihinkin, herra Tanner.

_Tanner_. Kiitos. _(Malone ja Ramsden menevät hyvin hyvinä ystävinä
pienestä portista. Tanner kutsuu Octaviusta, joka kävelee puutarhassa
Annan kanssa)_. Tavy! _(Tavy tulee portaille, Tanner kuiskaa hänelle
äänekkäästi)_. Violet on mennyt naimisiin rosvojen pankkiirin pojan
kanssa. _(Tanner kiiruhtaa pois Ramsdenin ja Malonen jälkeen. Anna
tulee portaille ja hänen päähänsä juolahtaa kiusata Octaviusta)_.

_Anna_. Etkö mene heidän kanssaan, Tavy?

_Octavius (kyyneleet äkkiä nousten silmiin)_. Sinä haavoitat
sydäntäni, kun tahdot minua poistumaan _(hän astuu alas ruohokentälle
peittääkseen kasvojaan Annalta)_.

_Anna (seuraa häntä hellitellen)_. Pikku Ricky Ticky Tavy! Sydän
raukka!

_Octavius_. Se on sinun, Anna. Anna anteeksi, mutta minun täytyy
puhua siitä. Minä rakastan sinua. Tiedäthän että rakastan sinua.

_Anna_. Mitä se hyödyttää, Tavy. Tiedäthän että äiti tahtoo naittaa
minut Jackille.

_Octavius (hämmästyneenä)_. Jackille!

_Anna_. Niin. Eikö se tunnu hullulta?

_Octavius (kasvavalla vastenmielisyydellä)_. Onko siis Jack koko ajan
pitänyt minua narrinaan? Siitäkö syystä hän muka on neuvonut minua
välttämään sinua, että hän itse aikoo naida sinut?

_Anna (säikähtäen)_. Ei, ei, et suinkaan saa sanoa hänelle että olen
siitä sinulle kertonut. En usko hetkeäkään, että Jack tietää oman
mielensä. Mutta isän testamentista näkee selvään että hän tahtoi
naittaa minut Jackille. Ja äiti on sen varmasti päättänyt.

_Octavius_. Mutta ei suinkaan sinun aina täydy uhrautua vanhempiesi
toiveille.

_Anna_. Isäni rakasti minua. Äitini rakastaa minua. Epäilemättä
heidän toiveensa ovat minulle varmempana ohjeena kuin oma
itsekkäisyyteni.

_Octavius_. Voi Anna, minä tiedän kuinka epäitsekäs sinä olet.
Mutta usko minua -- vaikka puhunkin omasta puolestani -- asialla on
toinenkin puoli. Onko oikein Jackia kohtaan että otat hänet ellet
rakasta häntä? Ja onko oikein että säret oman onnesi ja minun, jos
voisit oppia minua rakastamaan?

_Anna (katsellen häntä pienellä säälillä)_. Tavy rakas, sinä olet
herttainen olento -- hyvä poika.

_Octavius (nöyryytettynä)_. Eikö muuta?

_Anna (veitikkamaisesti huolimatta säälistään)_. Se on aika paljon.
Sen vakuutan. Sinä kai aina tulisit jumaloimaan sitä maatakin, jonka
päällä astun?

_Octavius_. Se on totta. Se kuuluu naurettavalta, mutta se ei ole
liioiteltua. Minä jumaloin sitä ja tulen aina jumaloimaan.

_Anna_. Aina on ankara sana, Tavy. Katsoppas minun täytyisi aina
koettaa ylläpitää sinun jumaluuskäsitteitäsi minusta, enkä luule että
jaksaisin, jos menisimme naimisiin. Mutta jos menen naimisiin Jackin
kanssa, et koskaan tule pettymään -- et ainakaan ennenkuin tulen
liian vanhaksi.

_Octavius_. Minäkin tulen vanhaksi Anna. Kun olen 80-vuotias, niin
yksi ainoa valkoinen hiuskarva lemmen naisen suortuvasta saa minut
värähtämään enemmän kuin uhkein kultaletti ihanimmassa nuoressa
päässä.

_Anna (vallan liikutettuna)_. Oh, se on runoutta, Tavy, oikeata
runoutta. Se kajahtaa minulle kuin kaiku entisistä olomuodoista ja
saattaa minut niin omituisesti tuntemaan että meillä on kuolematon
sielu.

_Octavius_. Uskotko että se on totta?

_Anna_. Tavy, jos se on oleva totta, täytyy sinun sekä kadottaa minut
että rakastaa minua.

_Octavius_. Oh! _(Hän istautuu äkkiä pienen pöydän ääreen ja peittää
kasvonsa käsillään)._

_Anna (vakuutuksella)_. Tavy, en tahtoisi mistään hinnasta särkeä
sinun mielikuviasi. Minä en voi ottaa sinua, enkä liion voi antaa
sinun mennä. Näen selvään mikä on paras sinulle. Sinusta täytyy tulla
hempeätuntoinen vanha poika minun tähteni.

_Octavius (epätoivoisena)_. Minä surmaan itseni!

_Anna_. Oo -- sitä et tee, se ei olisi ystävällistä. Sinä et tule
kärsimään paljon. Tulet olemaan hyvin ystävällinen naisille ja käyt
usein oopperassa. Särkynyt sydän on hyvin mukava tauti miehelle
Lontoossa, jos hänellä on hyvät tulot.

_Octavius (koko joukon jäähtyneenä, mutta itse uskoen vain alkavansa
tointua)_. Ymmärrän että tahdot vain olla ystävällinen, Anna. Jack on
uskotellut sinulle että kyynillisyys on paras lääke minulle.

_Anna (viekkaasti katsellen häntä)_. Katsoppas nyt -- nyt jo herätän
sinussa pettymystä. Sitä minä juuri pelkään.

_Octavius_. Mutta sinä et pelkää herättäväsi pettymystä Jackissa.

_Anna (hänen kasvonsa kuvastaen vallatonta intoa -- kuiskaten)_.
En voi. Hänellä ei ole mitään liikoja luuloja minusta. Minä tulen
hämmästyttämään häntä toiseen suuntaan. On paljon helpompi poistaa
liian huono käsitys kuin ylläpitää ihanteellista käsitystä. Oh --
tulen vallan hurmaamaan Jackin joskus.

_Octavius (antautuen jälleen tyyneen epätoivoon ja alkaen jo nauttia
särkyneestä sydämestään ja arasta asemastaan itse tietämättään)_.
Sitä en epäile. Sinä tulet aina hurmaamaan hänet. Ja hän -- mieletön
olento -- luulee tulevansa onnettomaksi!

_Anna_. Niin, siinäpä se vaikeus nyt onkin.

_Octavius (urhoollisesti)_. Sanonko _minä_ hänelle että rakastat
häntä.

_Anna (nopeasti)_. Elä, elä suinkaan. Hän pakenisi taas.

_Octavius (kauhistuneena)_. Anna, tahtoisitko mennä naimisiin miehen
kanssa, joka ei tahdo?

_Anna_. Voi sinua lapsellista olentoa! Mies ei koskaan tahdo, jos
nainen todella tahtoo. _(Hän nauraa pahankurisesti)_. Kauhistutan
sinua varmaankin. Mutta sinähän nyt jo löydät jonkun verran
tyydytystä, kun olet itse vaaratta.

_Octavius (vavahtaen)_. Tyydytystä! _(Moittien)_. Sinä voit puhua
noin minulle!

_Anna_. Ellei se olisi tyydytystä, et kai pyytäisi lisää sitä?

_Octavius_. Olenko minä siis pyytänyt sitä lisää?

_Anna_. Sinä tarjouduit sanomaan Jackille että minä rakastan häntä.
Se on uhrautumista, luulen mä. Mutta siinä on varmaan hiukan
tyydytystä myöskin. Ehkä siksi että olet runoilija. Sinä olet kuin
lintu, joka painaa orjantappuran rintaansa voidakseen laulaa.

_Octavius_. Asia on hyvin yksinkertainen. Minä rakastan sinua ja
toivon onneasi. Sinä et rakasta minua, ja siis minä en voi tehdä
sinua onnelliseksi. Mutta minä voin auttaa toista miestä siihen.

_Anna_. Niin, se näyttää hyvin yksinkertaiselta. Mutta epäilen tokko
me koskaan tiedämme syitä tekoihimme. Ainoa vallan yksinkertainen
asia on mennä suoraan sitä kohti mitä tahtoo ja tarttua siihen.
Otaksun etten rakasta sinua, Tavy, mutta usein minusta tuntuu
kumminkin kuin tahtoisin tehdä miehen sinusta. Sinulla on hyvin
hullut käsitykset naisista.

_Octavius (melkein kylmästi)_. Olen täysin tyytyväinen käsitykseeni.

_Anna_. Silloin sinun pitää pysyä heistä erillään ja ainoastaan
uneksia heistä. En menisi naimisiin sinun kanssasi mistään hinnasta,
Tavy.

_Octavius_. Minulla ei ole mitään toivoa, Anna, minun täytyy tyytyä
kohtalooni. Mutta en usko että vallan ymmärrät, kuinka kipeästi se
koskee.

_Anna_. Sinä olet helläsydäminen. Omituista kuinka toisenlainen sinä
olet kuin Violet. Hän on kova kuin rauta.

_Octavius_. Voi, ei, ei. Olen varma että Violetilla on vallan
naisellinen sydän.

_Anna (hiukan kärsimättömästi)_. Miksi sinä puhut noin? Onko siis
epänaisellista olla huolellinen ja järkevä ja katsoa asioita
kauppakannalta? Tahtoisitko että Violet olisi idiootti, tai jotain
pahempaa -- niinkuin minä?

_Octavius_. Jotain pahempaa -- niinkuin sinä! Mitä tarkoitat Anna?

_Anna_. Ooh -- tietysti en tarkoittanut mitään. Mutta minä kunnioitan
Violetia suuresti. Hän kulkee aina omia teitään.

_Octavius (huokaillen)_. Niinkuin sinäkin.

_Anna_. Niin. Mutta hän saa aikaan kaikki houkuttelematta --
saattamatta ihmisiä hempeätuntoisiksi tähtensä.

_Octavius (veljellisellä tunteettomuudella)_. En luule että kukaan
voisi käydä hempeätuntoiseksi Violetin tähden, vaikka hän onkin
kaunis.

_Anna_. Voisi kyllä, jos hän vain tahtoisi.

_Octavius_. Mutta ei kukaan kunnon tyttö tietysti tahallaan leiki
sillä lailla miesten vaistojen kanssa.

_Anna (kohottaen päätään)_. Voi Tavy, Tavy, Ricky, Ticky, Tavy!
Taivas sitä naista auttakoon joka tulee sinun vaimoksesi!

_Octavius (hänen rakkautensa leimahtaen tuleen taas, kun hän kuulee
tuon nimen)_. Voi miksi, miksi, miksi sinä puhut noin? Elä kiduta
minua. En ymmärrä.

_Anna_. Otaksuppas että hän ei aina puhuisi totta, ja että hän
asettaisi ansoja miehille.

_Octavius_. Luuletko että ikinä ottaisin vaimokseni sellaisen naisen?
Minä, joka olen tuntenut sinut!

_Anna_. Hm! No niin, kaikissa tapauksissa hän ei ikinä rupeaisi
vaimoksesi, jos hän olisi vähänkään viisas. Se asia on nyt päätetty.
Ja minä en voi enää puhua tästä. Sano että annat minulle anteeksi,
niin lopetamme keskustelun tästä aineesta.

_Octavius_ Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa ja se asia on
päättynyt. Ja vaikka haavasta vuotaakin verta, et sinä ainakaan ole
koskaan sitä näkevä.

_Anna_. Runollinen viimeiseen saakka. Hyvästi rakas Tavy! _(Hän
taputtaa Tavya poskelle. Äkkiä hänen tekee mieli suudella Tavya,
mutta sitten yhtä äkkinäinen vastenmielisyys häntä estää. Vihdoin hän
juoksee pois puutarhan läpi huvilaan)_.

_Octavius taas hakee turvaa pöydän luota, painaa päänsä käsivarsiinsa
ja nyyhkyttää hiljaa. Rouva Whitefield, joka on käyskennellyt ympäri
Granadan puodeissa, tulee portista, kädessään verkkopussissa joukko
kääröjä, ja näkee Octaviuksen._

_Rouva Whitefield (kiiruhtaen Octaviuksen luo ja nostaen hänen
päätään)_. Mikä sinua vaivaa, Tavy. Oletko sairas?

_Octavius_. Ei, en, en.

_Rouva Whitefield (yhä vielä pidellen hänen päätään, levottomasti)_.
Mutta sinähän itket. Violetin avioliitonko tähden?

_Octavius_. Ei, ei. Kuka kertoi teille Violetista?

_Rouva Whitefield (jättäen pään jälleen omistajalleen)_. Tapasin
Roebuck Ramsdenin ja tuon hirveän irlantilaisen. Onko varma ettet ole
sairas? Mikä sinua vaivaa?

_Octavius (tunteellisesti)_. Ei se ole mitään ei muuta kuin miehen
särkynyt sydän. Eikö se kuulu naurettavalta?

_Rouva Whitefield_. Mutta mistä syystä? Onko Anna tehnyt mitään?

_Octavius_. Ei se ole Annan syy. Ja elkää suinkaan luulko että moitin
teitä.

_Rouva Whitefield (hämmästyen)_. Mistä sitten?

_Octavius (puristaen hänen kättään lohduttavasti)_. mistään. Sanoinhan
etten moiti _teitä_.

_Rouva Whitefield_. Mutta enhän ole mitään tehnyt. Mitä tämä
merkitsee?

_Octavius (hymyillen surumielisesti)_. Ettekö arvaa? Olette vallan
oikeassa pitäessänne Jackia sopivampana mieheksi Annalle kuin minua,
mutta minä rakastan Annaa, ja se koskee hyvin kipeästi. _(Hän nousee
ja astuu ruohokentän keskelle)_.

_Rouva Whitefield (seuraten häntä nopeasti)_. Sanooko Anna että minä
tahdon häntä naimisiin Jackin kanssa?

_Octavius_. Niin, hän kertoi sen minulle.

_Rouva Whitefield (mietteissään)_. Silloin säälin sinua, Tavy. Hän
sanoo sillä tavalla siksi että hän itse tahtoo naimisiin Jackin
kanssa. Vähät hän siitä välittää mitä minä sanon tai tahdon.

_Octavius_. Mutta hän ei sanoisi semmoista, ellei hän sitä uskoisi.
Ette suinkaan epäile Annaa -- _petoksesta!!_

_Rouva Whitefield_. Vähätpä siitä, Tavy. En tiedä mikä on parempi
nuorelle miehelle, sekö että hän tietää liian vähän, niinkuin sinä,
vaiko liian paljon, niinkuin Jack.

_Tanner palaa._

_Tanner_. Nyt olen saattanut vanhan Malonen perille. Esitin hänet
Mendoza osakeyhtiölle ja jätin molemmat rosvot keskenään sopimaan
asioistaan. Halloo, Tavy! Onko jotain hullusti?

_Octavius_. Minun kai täytyy mennä hautomaan silmiäni. _(Rouva
Whitefieldille)_. Sanokaa hänelle toivonne. _(Tannerille)_. Saat
uskoa minua kun sanon että Anna suostuu siihen.

_Tanner (hämmästyneenä)_. Suostuu! Mihin?

_Octavius_. Siihen mitä rouva Whitefield toivoo. _(Hän astuu
arvokkaasti huvilaan)._

_Tanner (rouva Whitefiieldille)_. Tämä on hyvin salaperäistä. Mitä te
toivotte? Se on täytettävä, olkoon se mitä tahansa.

_Rouva Whitefield (irvistävällä kiitollisuudella)_. Kiitos, Jack.
_(Hän istautuu. Tanner tuo toisen tuolin pöydän luota ja istuu
lähelle häntä nojaten kyynäspäitään polviinsa ja kiinnittäen koko
huomionsa rouva Whitefieldiin)_. En ymmärrä miksi toisten ihmisten
lapset aina ovat niin hyviä minulle vaikka omani välittävät minusta
niin vähän. Ei ole ihme etten näytä kykenevän pitämään huolta
Annasta ja Rhodasta niinkuin sinusta ja Tavysta ja Violetista.
Maailma on hyvin nurinkurinen. Ennen se tuntui niin suoralta ja
yksinkertaiselta, mutta nyt ei kukaan näytä ajattelevan ja tuntevan
niinkuin pitäisi. Ei mikään ole ollut oikeassa kunnossa enää siitä
lähtien kun professori Tyndale piti sen puheensa Belfastissa.

_Tanner_. Niin se on. Elämä on monimutkaisempaa kuin luulimme. Mutta
millä voinkaan palvella teitä?

_Rouva Whitefield_. Siitä minun juuri piti puhua sinulle. Tietysti
sinä nait Annan kysymättä tahdonko vai enkö --

_Tanner (säpsähtäen)_. Minusta tuntuu niinkuin minut naitettaisi
Annalle kysymättä tahdonko minä vai enkö.

_Rouva Whitefield (rauhallisesti)_. Sekin on vallan mahdollista.
Tiedäthän millainen hän on, kun hän on saanut jotain päähänsä. Mutta
elä syytä minua, muuta en pyydä. Tavy kertoi juuri hänen sanoneen,
että minä tahdon häntä naimisiin sinun kanssasi, ja nyt on poika
raukan sydän murtua siitä syystä, sillä Tavy on kovasti rakastunut
Annaan, vaikka taivas yksin tietää mikä häntä Annassa viehättää.
_Minä_ en ainakaan tiedä. Ei maksa vaivaa sanoa Tavylle että Anna
panee asioita ihmisten päähän kertomalla että minä tahdon sitä tai
sitä, vaikkei semmoinen ajatus ikinä ole johtunut mieleenikään. Se
vain kiihoittaa Tavya minua vastaan. Mutta sinä ymmärrät paremmin.
Siis, jos nait hänet, niin elä syytä minua.

_Tanner (painolla)_. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta naida
häntä.

_Rouva Whitefield (hiljaisesti)_. Hän sopisi sinulle paremmin kuin
Tavylle. Sinussa hän löytäisi vertaisensa, Jack. Toivoisin että hän
kerran löytäisi vertaisensa.

_Tanner_. Ei kukaan mies vedä vertoja naiselle paitsi keppi kädessä
ja naulat koroissa. Eikä aina edes silloinkaan. Kaikissa tapauksissa
minä en voisi kohdata häntä keppi kädessä. Olisin suorastaan hänen
orjansa.

_Rouva Whitefield_. Ei. Hän pelkää sinua. Sinä sanoisit hänelle
ainakin totuuden hänestä itsestään. Eikä hän pääsisi siitä yhtä
helposti kuin minun kanssani.

_Tanner_. Jokainen sanoisi minua pedoksi, jos sanoisin Annalle
totuuden hänestä itsestään ja hänen oman siveysoppinsa sanoilla.
Ensiksikin, Anna puhuu asioita, jotka eivät ole täysin tosia.

_Rouva Whitefield_. Olen iloinen että joku edes huomaa, ettei hän ole
enkeli.

_Tanner_. Lyhyesti -- sanoakseni tuon niillä sanoilla, joita
suuttunut aviomies tulisi käyttämään puhuessaan suoraa kieltä -- Anna
on valehtelija. Ja koska hän on rakastuttanut Tavyn suin silmin,
ollenkaan aikomattakaan ottaa häntä, hän on keimailija, käyttääkseni
tavallista keimailijan määritelmää, jonka mukaan keimailija on
nainen, joka koettaa herättää tunteita, joita hän ei aio tyydyttää.
Ja koska hän nyt on saanut teidät niin pitkälle, että melkein olette
valmis uhraamaan minut alttarille saadaksenne jonkun sanomaan
hänelle totuuden vasten kasvoja, niin päätän että hän myöskin on
petturi. Hän ei voi pettää miehiä samalla lailla kuin naisia. Siis
hän tavallisesti epäröimättä käyttää personallista viehätysvoimaansa
saadakseen miehet tottelemaan tahtoaan. Siitä syystä hän on vielä
jotain muuta, jolle en keksi kohteliasta nimitystä.

_Rouva Whitefield (lempeästi moittien)_. Ethän voi pyytää
täydellisyyttä.

_Tanner_. En pyydäkkään. Mutta se minua harmittaa että Anna
vaatii täydellisyyttä. Tiedän varsin hyvin että kaikki tuo puhe
valehtelemisesta ja keikailemisesta ja petoksesta on vain keksitty
siveellinen syytös, jonka voi heittää kenen silmille tahansa. Me
kaikki valehtelemme, me kaikki petämme niin paljon kuin uskallamme,
me kaikki koetamme voittaa ihailua ajattelemattakaan ansaita
sitä, me kaikki koetamme kantaa niin paljon korkoja kuin suinkin
viehätysvoimastamme. Jos Anna myöntäisi tuon, en riitelisi hänen
kanssaan. Mutta hän ei myönnä. Jos hän saa lapsia, käyttää hän heidän
valehtelemistaan huvittaakseen itseään antamalla heille selkään. Jos
joku toinen nainen iskee silmänsä minuun, kieltäytyy Anna kaikesta
tuttavuudesta keimailijan kanssa. Hän tekee itse mitä ikinä tahtoo,
mutta vaatii kaikkien muiden seuraamaan yleisten tapojen määräyksiä.
Sanalla sanoen, voin kestää mitä tahansa paitsi hänen kirottua
ulkokultaisuuttaan. Sitä en kestä.

_Rouva Whitefield (tyytyväisyyden valtaamana kuullessaan oman
mielipiteensä niin voimakkaasti lausuttuna)_. Oo -- hän on
ulkokullattu. Sitä hän on tosiaankin!

_Tanner_. Miksi siis tahdotte minua naimaan hänet?

_Rouva Whitefield (valittavasti)_. Kas niin! Se on sittenkin minun
syyni. En ikinä ajatellutkaan mitään sellaista ennenkuin Tavy kertoi
hänen sanoneen, että minä sitä tahdoin. Mutta tiedäthän että pidän
niin paljon Tavysta. Hän on kuin oma poikani. Enkä minä soisi että
häntä poljettaisi ja saatettaisi onnettomaksi.

_Tanner_. Mutta minusta ei ole lukua, niinkö?

_Rouva Whitefield_. Oo -- sinä olet erilainen. Sinä kyllä pidät
huolta itsestäsi. Sinä pitäisit häntä kurissa. Ja täytyyhän hänen
kumminkin kerran joutua naimisiin.

_Tanner_. Ahaa! Siinä puhuu elämän vaisto. Te vihaatte häntä, mutta
tunnette kumminkin että teidän pitää naittaa hänet.

_Rouva Whitefield (nousten kauhistuksissaan)_. Tarkoitatko että
vihaan omaa tytärtäni! Et suinkaan uskone minua niin hirveäksi ja
luonnottomaksi äidiksi, vaikka näenkin hänen virheensä.

_Tanner (kyynillisesti)_. Te siis rakastatte häntä?

_Rouva Whitefield_. Tietysti. Kuinka omituisesti sinä puhut, Jack!
Emmehän voi sille mitään että rakastamme omaa lihaamme ja vertamme.

_Tanner_. Tuntuu ehkä miellyttävimmältä sanoa niin. Omasta puolestani
epäilen että sukutaulujen luonnollisena pohjana on luonnollinen
vastenmielisyys. _(Hän nousee)._

_Rouva Whitefield_. Sinun ei pitäisi puhua noin, Jack. Toivon ettet
sano Annalle, mitä olen sinulle puhunut. Tahdoin vain saada oman
suhteeni selvitetyksi sinulle ja Tavylle. En voinut sietää että minua
syytettiin kaikesta.

_Tanner (kohteliaasti)_. Juuri niin.

_Rouva Whitefield (tyytymättömänä)_. Ja nyt olen vain pahentanut
asioita. Tavy on suuttunut minuun, koska en jumaloi Annaa. Ja kun
sitten pantiin päähäni että Annan pitäisi mennä naimisiin sinun
kanssasi, niin mitä voin sanoa muuta kuin että se olisi oikein
hänelle.

_Tanner_. Kiitos.

_Rouva Whitefield_. Elä nyt taas väännä sanojani muuksi kuin mitä
tarkoitan. Täytyy olla rehellinen --

_Anna tulee huvilasta Violetin kanssa, joka on ajelupuvussa._

_Anna (astuu äitinsä oikealle puolelle uhkaavalla
kohteliaisuudella)_. No, äiti kultaseni. Sinulla on ollut hauska
puhella Jackin kanssa. Joka sana kuuluu, ympäri taloa.

_Rouva Whitefield (kalveten)_. Oletko sinä kuunnellut --

_Tanner_. Rauhoittukaa. Anna vain -- hm, mehän juuri puhuimme siitä
hänen tavastaan. Hän ei ole kuullut sanaakaan.

_Rouva Whitefield (rohkeasti)_. Sama se, vaikka olisikin kuullut.
Minulla on oikeus sanoa mitä haluan.

_Violet (tullen ruohokentälle rouva Whitefieldin ja Tannerin
väliin)_. Tulin sanomaan hyvästi. Lähden lempiviikkojani viettämään.

_Rouva Whitefield (itkien)_. Voi, elä sano niin, Violet. Ilman häitä,
ilman aamiaiskutsuja, ilman pukuja, ilman mitään.

_Violet (hyväillen häntä)_. En viivy kauan.

_Rouva Whitefield_. Elä anna hänen viedä sinua Amerikkaan. Lupaa
ettet anna.

_Violet (hyvin päättävästi)_. En tosiaankaan. Elkää itkekö, täti.
Minähän menen vain hotelliin.

_Rouva Whitefield_. Mutta kun lähdet tuossa puvussa ja
matkakapineitten kanssa, näyttää -- _(hän ei voi puhua
nyyhkytyksiltä, mutta jatkaa hetken perästä)_. Jospa sinä olisit
minun tyttäreni, Violet!

_Violet (lohduttaen)_. Olenhan minä. Nyt Anna tulee mustasukkaiseksi.

_Rouva Whitefield_. Anna ei välitä minusta vähääkään.

_Anna_. Hyi äiti! Nyt et saa itkeä enää. Tiedäthän että Violet ei
pidä siitä. _(Rouva Whitefield pyyhkii silmänsä ja lyyhistyy kokoon)._

_Violet_. Hyvästi Jack!

_Tanner_. Hyvästi Violet!

_Violet_. Jota pikemmin sinäkin menet naimisiin, sitä parempi. Sinua
ymmärretään paljoa vähemmin väärin sitten.

_Tanner (vastahakoisesti)_. Minä aivan uskon että minut naitetaan
vielä tänä päivänä. Te näytte kaikki päättäneen sen asian.

_Violet_. Hullummin sinulle voisi käydä. _(Rouva Whitefieldille
pannen kätensä hänen vyötäisilleen)._ Tulkaa minun kanssani
hotelliin. Tuo pieni matka virkistää varmaan. Mennään sisään hakemaan
takkia. _(Hän vie rouva Whitefieldin huvilaan päin)_.

_Rouva Whitefield (heidän astuessaan puutarhan läpi)_. En ymmärrä
mitä minun pitää tehdä, kun te kaikki lähdette pois, eikä jää muita
kuin Anna taloon, ja hän on koko ajan herrojen kanssa! Eihän sinun
miehesi tietysti tahdo taloon tällaista vanhaa vaimoa. Oo -- elä
koeta olla kohtelias, kyllä minä tiedän mitä ihmiset ajattelevat --
_(Hän puheskelee itsensä ja Violetin pois kuuluvista ja näkyvistä)._

_Anna miettien Violetin viimeistä satunnaista huomautusta Tannerille,
katselee häntä veitikkamaisesti hetkisen kiireestä kantapäihin.
Vihdoin hän lausuu mielipiteensä._

_Anna_. Violet on vallan oikeassa. Sinun pitäisi mennä naimisiin.

_Tanner (äkkiä)_. Anna, minä en mene naimisiin sinun kanssasi.
Kuuletko? En, en, en, _en tahdo!_

_Anna (tyyneesti)_. Eihän kukaan ole sitä pyytänytkään. Se seikka on
siis päätetty.

_Tanner_. Ei kukaan ole pyytänyt, mutta jokainen pitää asiata
päätettynä. Se on ilmassa. Kun tulemme yhteen, poistuvat toiset jos
jonkin mielettömän syyn nojalla, jättääkseen meidät kahden kesken.
Ramsden ei enää solvaa minua, ja hänen silmänsä loistavat niinkuin
hän jo hengessä antaisi sinut minulle kirkossa. Tavy käskee minun
puhua äitisi kanssa ja antaa minulle siunauksensa. Straker kohtelee
sinua julkisesti tulevana emäntänään. Hän siitä minulle ensin
sanoikin.

_Anna_. Siitäkö syystä sinä läksit pakoon?

_Tanner_. Siitä syystä. Mutta ainoastaan joutuakseni ensin
lemmensairaan rosvon käsiin ja sitten kiinniotetuksi kuin vallaton
koulupoika.

_Anna_. Ellet tahdo mennä naimisiin, niin ole ilman _(hän kääntyy
pois ja istautuu tuolille kaikessa rauhassa)_.

_Tanner (seuraten häntä)_. Tahtooko kukaan mennä hirsipuuhun? Ja
kumminkin menevät miehet vastustamatta hirsipuuhun koko iäkseen,
vaikka he edes voisivat iskeä sinimarjan papin silmään. Me täytämme
maailman tahdon emmekä omaamme. Minulla on kamala tunne, että annan
naittaa itseni siksi että maailma tahtoo että sinulla pitää olla mies.

_Anna_. Kai minulle joskus pitää tulla mies.

_Tanner_. Mutta miksi _minä_ -- juuri minä kaikkien miesten
seasta? Avioliitto on minulle uskoni kieltämistä, sieluni pyhätön
solvaisemista, miehuuteni loukkaamista, esikoisoikeuteni myymistä,
häpeällistä antautumista, tappion hyväksymistä. Minä tulen
rappeutumaan niinkuin ainakin esine, joka jo on tehtävänsä tehnyt
ja siis on tarpeeton enää. Sen sijaan että nyt olen mies, jolla
on tulevaisuus, tulee minusta silloin mies, jolla on menneisyys.
Kaikkien muitten aviomiesten rasvaisissa silmissä olen lukeva heidän
tyytyväisyytensä siitä että uusi vanki on saapunut heidän kurjuuttaan
jakamaan. Nuoret miehet tulevat pilkkaamaan minua menneenä miehenä.
Naiset, joille aina olen ollut arvoitus ja mahdollisuus, tulevat
pitämään minua vain toisen omaisuutena, jonkunmoisena toisen luokan
miehenä.

_Anna_. Voihan vaimosi pukeutua myssyyn ja laittaa itsensä rumaksi
tukeakseen sinua siveellisesti, niinkuin minun isoäitini.

_Tanner_. Jotta hän sitä julkeammin näyttäisi voitonriemuaan
heittämällä julkisesti pois syötin, kun saalis on häkissä!

_Anna_. Olisiko eroitus niin suuri? Kauneus on hyvää ensi
katsannolla, mutta katsooko kukaan sitä enää, kun se on ollut kolme
päivää talossa? Minusta meidän taulumme olivat niin kauniit, kun isä
ensin osti ne, mutta vuosikausiin en ole enää vilaissutkaan niihin.
Sinä et yhtään välitä minun ulkomuodostani. Et enempää kuin jos
olisin sateenvarjoteline.

_Tanner_. Se on vale, sinä vampyyri. Se on vale.

_Anna_. Imartelija! Miksi koetat viehättää minua, koska et tahdo
mennä naimisiin kanssani?

_Tanner_. Elämän Voima! Olen Elämän Voiman kourissa!

_Anna_. En ymmärrä ollenkaan.

_Tanner_. Miksi et nai Tavya? Hän on halukas. Etkö voi olla
tyytyväinen, ellet saa ponnistaa voimiasi?

_Anna (kääntyen häneen aivan kuin sanoakseen hänelle salaisuuden)_.
Tavy ei mene koskaan naimisiin. Etkö sinä ole huomannut että
semmoiset miehet eivät koskaan joudu avioliittoon?

_Tanner_. Mitä! Mies joka jumaloi naisia! Joka ei luonnosta löydä
mitään muuta kun runollisia maisemia lemmen duettoja varten! Tavy,
ritarillinen, uskollinen, helläsydäminen, vilpitön Tavy! Tavyko
ei menisi naimisiin? Hän on syntynyt varta vasten hurmaantumaan
ensimäisestä sinisestä silmäparista, joka kadulla sattuu häntä
kohtaamaan.

_Anna_. Niinpä kyllä. Mutta kaikissa tapauksissa semmoiset miehet
aina elävät mukavissa vanhanpojan huoneustoissa särkyneine
sydämineen, talonemäntiensä ihailemina, eivätkä koskaan mene
naimisiin. Mutta semmoiset miehet kuin sinä aina menevät.

_Tanner (lyöden otsaansa)_. Kuinka pelottavan, hirvittävän totta.
Se on koko ikäni tuijottanut silmiini, enkä koskaan ennen ole sitä
nähnyt.

_Anna_. Oo -- naisten laita on sama. Runollinen luonne on hyvin
suloinen, hyvin viaton ja runollinen, mutta se on vanhanpiian luonne.

_Tanner_. Karu. Elämän Voima kulkee sen ohi.

_Anna_. Niinpä kyllä -- jos tarkoitat sitä Elämän Voimalla.

_Tanner_. Etkö sinä välitä Tavysta?

_Anna (katsoo ympärilleen tarkasti, ollakseen varma siitä että Tavy
ei kuule)_. En.

_Tanner_. Ja sinä välität minusta?

_Anna (nousten hiljaa ja pudistaen sormeaan hänelle)_. Kas niin Jack!
Käyttäydy siivosti.

_Tanner_. Hirveä, julkea olento! Piru!

_Anna_. Boa constrictor! Elefantti!

_Tanner_. Ulkokullattu!

_Anna (pehmeästi)_. Täytyy olla tulevan mieheni tähden.

_Tanner_. Minunko tähteni! _(Korjaten sanansa raivoissaan)_.
Tarkoitan hänenkö tähtensä.

_Anna (ei ole huomaavinaan korjausta)_. Niin, sinun tähtesi. Sinun
olisi paras naida ulkokullattu nainen, Jack. Semmoiset naiset, jotka
eivät ole ulkokullattuja, käyskentelevät ympäri reformipuvuissa,
tulevat loukatuiksi ja joutuvat jos jonkinlaiseen kiehuvaan veteen.
Ja heidän miehensä tulevat myöskin vedetyiksi sinne ja elävät kaiken
ikänsä uusien rettelöiden pelossa. Etkö sinä mieluummin tahtoisi
vaimoa, johon voit luottaa?

_Tanner_. En, tuhat kertaa en! Kiehuva vesi juuri on
vallankumouksellisen oikeata elementtiä. Miehiä puhdistetaan samalla
lailla kuin maitokehloja, kalttaamalla varilla vedellä.

_Anna_. Kylmällä vedellä on myöskin hyvät puolensa. Se on
terveellistä.

_Tanner (epätoivoisena)_. Sinä olet sukkela. Päättävällä hetkellä
Elämän Voima antaa sinulle mitä ominaisuuksia tahansa. Hyvä
on. Osaan minäkin olla ulkokullattu. Isäsi testamentti määräsi
minut holhoojaksesi eikä kosijaksesi. Aion pysyä uskollisena
kutsumukselleni.

_Anna (matalalla sireeni-äänellä)_. Hän kysyi minulta ketä tahtoisin
holhoojakseni, ennenkuin hän teki testamenttinsa, ja minä valitsin
sinut.

_Tanner_. Sinun tahtosi siis! Ansa oli viritetty alusta alkaen.

_Anna (kooten koko viehätysvoimansa)_. Alusta alkaen -- lapsuudesta
alkaen -- meille molemmille -- Elämän Voiman virittämä.

_Tanner_. Minä en tahdo mennä naimisiin kanssasi. En tahdo!

_Anna_. Kyllä sinä tahdot.

_Tanner_. En, en, en.

_Anna_. Tahdot, tahdot, tahdot.

_Tanner_. En.

_Anna (houkutellen -- rukoillen -- melkein näännyksissä)_. Tahdothan.
Ennenkuin on liian myöhäistä katua.

_Tanner (säpsähtäen aivan kuin kuulisi kaiun menneisyydestä)_.
Milloin tämä tapahtui minulle ennen? Uneksimmeko molemmat?

_Anna (äkkiä kadottaen rohkeutensa, ja tuskalla jota hän ei peitä)_.
Ei. Me olemme valveilla, ja sinä sanoit _en_. Siinä kaikki.

_Tanner (jyrkästi)_. Entä sitten?

_Anna_. Minä erehdyin, ei muuta. Sinä et rakasta minua.

_Tanner (temmaten hänet syliinsä)_. Se ei ole totta. Minä lemmin
sinua. Elämän Voima hurmaa minut. Pidän koko maailmaa sylissäni,
syleillessäni sinua. Mutta minä taistelen vapauteni, kunniani,
itseni, jakamattoman itseni puolesta.

_Anna_. Onnesi ansaitsee sen uhrin.

_Tanner_. Antaisitko sinä vapauden ja kunnian ja itsesi onnen edestä?

_Anna_. Ei se tule olemaan pelkkää onnea minulle. Ehkä kuolema.

_Tanner (valittaen)_. Se pitää kiinni ja koskee. Mitä olet löytänyt
minussa? Isänkö sydämen ja äidin?

_Anna_. Ole varovainen, Jack. Jos joku sattuisi tulemaan, kun
seisomme näin, täytyisi sinun naida minut.

_Tanner_. Vaikka seisoisimme jyrkänteen reunalla, puristaisin sinua
vain lujemmin ja hyppäisin.

_Anna (läähättäen ja väsymistään väsyen)_. Jack, päästä minut. Olen
uskaltanut niin paljon -- sitä kesti kauemmin kuin luulin. Päästä
minut. En kestä enää.

_Tanner_. En minäkään. Surmatkoon se meidät.

_Anna_. Niin. En välitä. Voimani ovat lopussa. Luulen pyörtyväni.

_Sillä hetkellä Violet ja Octavius tulevat huvilasta rouva
Whitefieldin kanssa, joka on pukeutunut ajoretkeä varten. Samaan
aikaan Malone ja Ramsden Mendozan ja Strakerin seuraamina
ilmestyvät portille. Tanner häpeissään päästää irti Annan, joka
puolipyörryksissä kohottaa käden otsalleen._

_Malone_. Olkaa varovainen. Neiti on sairas.

_Ramsden_. Mitä tämä merkitsee?

_Violet (juosten Annan ja Tannerin väliin)_. Oletko sairas?

_Anna (horjuen, mutta ponnistaen voimiaan)_. Olen luvannut ruveta
Jackin vaimoksi. _(Hän pyörtyy. Violet polvistuu hänen viereensä
ja tarttuu hänen käteensä. Tanner juoksee ja ottaa kiinni hänen
toisesta kädestään koettaen nostaa hänen päätään. Octavius menee
auttamaan Violetia, mutta ei tiedä mitä tehdä. Rouva Whitefield
kiiruhtaa takaisin huvilaan. Octavius, Malone ja Ramsden juoksevat
Annan luo ja kumartuvat hänen ylitsensä auttaakseen. Straker astuu
rauhallisena Annan jalkapuoleen ja Mendoza pääpuoleen, tyyneenä ja
itsetietoisena)._

_Straker_. Hyvät naiset ja herrat. Hän ei tarvitse väkijoukkoa
ympärilleen, vaan ilmaa -- niin paljon kuin suinkin. Olkaa hyvä
ja siirtykää -- _(Malone ja Ramsden sallivat hänen hiljaa työntää
heidät puutarhaan päin, jonne Octavius, tuntien hyödyttömyytensä,
seuraa heitä. Straker mennessään heidän perässään, seisahtuu hetkeksi
opettamaan Tanneria)_. Elkää nostako hänen päätään, herra Tanner.
Antaa sen maata maassa, että veri pääsee virtaamaan siihen.

_Mendoza_. Hän on oikeassa herra Tanner. Luottakaa Sierran ilmaan.
_(Hän vetäytyy hienotuntoisesti puutarhan portaille)._

_Tanner (nousten)_. Alistun suuremman fysiologisen taitonne alle,
Henry. _(Hän vetäytyy ruohokentän nurkkaan ja Octavius rientää heti
hänen luokseen)._

_Octavius (syrjässä Tannerille, tarttuen hänen käteensä)_. Jack! Ole
onnellinen!

_Tanner (syrjässä Tavylle)_. En koskaan kosinut häntä. Tämä on
minulle viritetty ansa. _(Hän astuu puutarhaan päin. Octavius jää
seisomaan kivettyneenä)_.

_Mendoza (mennen rouva Whitefieldiä vastaan, joka tulee huvilasta,
kädessään lasi konjakkia)_. Mitä tuo on, rouva? _(Hän ottaa lasin)._

_Rouva Whitefield_. Hiukan konjakkia.

_Mendoza_. Pahinta mitä voisitte hänelle antaa. Sallikaa minun --
_(Hän nielee sen)_. Luottakaa Sierran ilmaan, hyvä rouva.

_Hetkeksi miehet unohtavat Annan ja tuijottavat Mendozaan._

_Anna (Violetin korvaan, kiertäen kätensä hänen kaulaansa)_. Violet,
sanoiko Jack mitään, kun pyörryin?

_Violet_. Ei.

_Anna_. Ah! _(äänettömällä rauhan ilmeellä hän vaipuu taas alas)._

_Rouva Whitefield_. Voi, nyt hän pyörtyy taas!

_Kaikki ovat taas juoksemaisillaan Annan luo, mutta Mendoza estää
heitä varoittavalla käden liikkeellä._

_Anna (veltosti)_. Ei, en pyörry. Minun on hyvä olla.

_Tanner (äkkiä astuen päättävästi hänen luokseen ja ottaen
hänen kätensä Violetin kädestä, koettaa hänen valtasuontaan)_.
Valtasuonihan vallan jyskyttää. Nouse ylös. Mitä tyhjiä! Ylös heti!
_(Nostaa hänet ylös muitta mutkitta)._

_Anna_. Niin, olen jo toipunut taas. Mutta sinä melkein surmasit
minut, Jack.

_Malone_. Kovakourainen kosija! Mutta ne ovat aina paraat, neiti
Whitefield. Onnittelen teitä, herra Tanner. Ja toivon että saamme
kohta tervehtiä teitä luonamme linnassamme.

_Anna_. Kiitos! _(Hän kulkee Malonen ohi Octaviuksen luo)_. Ricky
Ticky Tavy! Onnittele minua. _(Syrjässä hänelle)_. Tahtoisin sinut
itkemään viimeisen kerran.

_Octavius (lujasti)_. Ei mitään kyyneleitä enää. Olen onnellinen
sinun onnestasi. Ja uskon sinuun kaikesta huolimatta.

_Ramsden (astuen Malonen ja Tannerin väliin)_. Olet onnen poika, Jack
Tanner. Kadehdin sinua.

_Mendoza (tullen Violetin ja Tannerin väliin)_. Hyvä herra, elämässä
on kaksi murhenäytelmää. Toinen on siinä että ihminen ei saa
sydämensä toiveita täytetyiksi. Toinen on siinä että hän saa. Minun
kohtaloni ja teidän.

_Tanner_. Herra Mendoza, minulla ei ole mitään sydämen toiveita.
Ramsden, teidän on hyvin helppo sanoa minua onnen pojaksi. Te olette
vain katsojana. Mutta minä olen toinen asianomaisista ja ymmärrän
asian paremmin. Anna, eläppäs johdata Tavya kiusaukseen, vaan palaa
minun luokseni.

_Anna (myöntyen)_. Kuinka järjetön sinä olet, Jack. _(Hän tarttuu
Tannerin tarjoamaan käsivarteen)_.

_Tanner (jatkaen)_. Minä vakuutan juhlallisesti että en ole onnen
poika. Anna _näyttää_ onnelliselta, mutta hän vain riemuitsee
voitostaan, menestyksestään. Tämä ei ole onnea, vaan se hinta, josta
voimakkaat myyvät onnensa. Tänä iltapäivänä me olemme molemmat
luopuneet onnesta, luopuneet vapaudesta, luopuneet rauhasta ja
ennen kaikkea luopuneet tuntemattoman tulevaisuuden haaveellisista
mahdollisuuksista, antautuaksemme talous- ja perhehuoliin. Pyydän
ettei kukaan mies käytä hyväkseen tätä tilaisuutta ruvetakseen
puolijuovuksiin ja pitääkseen hupsuja puheita sekä lausuakseen
epäonnistuneita sukkeluuksia minun kustannuksellani. Me aiomme
kalustaa kotimme oman makumme mukaan, ja täten ilmoitan että
ne seitsemän tai kahdeksan matkakelloa, ne neljä tai viisi
pukulaatikkoa, vihannesmaljat, lihaveitset ja kalakahvelit,
Tennysonin nahkakansiin sidotut runot ja kaikki muut kapineet, joita
aiotte meille lahjoittaa, myydään heti paikalla ja tuloilla ostetaan
Vallankumouksellisen käsikirjoja vapaasti lainattaviksi. Avioliitto
solmitaan kolme päivää sen jälkeen kun olemme palanneet Englantiin,
erityisen lupakirjan nojalla piirituomarin toimistossa, minun
asianajajani ja hänen apulaisensa läsnä ollessa, jotka herrat, samoin
kuin asianomaiset, ovat puetut tavalliseen kävelypukuun --

_Violet (syvällä vakuutuksella)_. Olet sinä koko peto, Jack.

_Anna (katsoen Tanneriin hellällä ylpeydellä ja hyväillen hänen
käsivarttaan)_. Elä välitä hänestä, kulta. Jatka pakinaasi.

_Tanner_. Pakinaasi!

_Yleistä naurua._



VALLANKUMOUKSELLISEN KÄSIKIRJA JA TASKU-TOVERI

Kirjoittanut

John Tanner, L.R.L.J.

_(Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen)._



Alkulause Vallankumouksellisen Käsikirjaan


"Ei kukaan voi miettiä kansanjoukkojen nykyistä tilaa toivomatta
jotain vallankumouksen tapaista parempaan päin". Sir Robert Giffon.
Essays in Finance, II. s. 393.



Esipuhe.


Vallankumouksellinen on se joka tahtoo poistaa olevan
yhteiskunnallisen tilan ja koettaa toista.

Englannin valtiomuoto on vallankumouksellinen. Venäläiselle tai
anglo-indialaiselle byrokraatille on yleinen äänioikeus yhtä paljon
vallankumousta kuin referendumi tai kansan päätös, missä kansat
taistelevat äänestämisen asemesta. Ranskan vallankumous syöksi pois
yhden hallitsijasarjan ja asetti sen sijaan toisen, jolla oli toiset
intressit ja toisenlainen katsantokanta. Siten voi Englannin kansa
tehdä yleisten vaalien avulla joka seitsemäs vuosi, jos se vain
tahtoo. Vallankumous on siis kansallinen laitos Englannissa, eikä
tarvitse pyytää anteeksi että englantilainen puoltaa sitä.

Jokainen ihminen on vallankumouksellinen siihen asiaan nähden, jota
hän ymmärtää. Jos esimerkiksi joku henkilö on perinpohjin perehtynyt
johonkin ammattiin, on hän aina epäilevällä kannalla siihen nähden ja
siis vallankumouksellinen.

Jokainen todellisesti uskonnollinen ihminen on harhaoppinen ja siis
vallankumouksellinen.

Kaikki jotka saavuttavat todellista huomiota elämässä, alkavat
vallankumouksellisina. Kaikkein huomattavimmat henkilöt käyvät
vanhetessaan vallankumouksellisemmiksi, vaikka yleensä luullaan
heidän käyvän vanhoillisemmiksi, siitä syystä että he ovat
kadottaneet uskonsa tavallisiin parannusmetoodeihin.

Jokainen 30 vuotta nuorempi henkilö, joka tuntee olevat
yhteiskunnalliset olot, mutta ei ole vallankumouksellinen, on typerä.

_Ja kumminkaan_ vallankumous ei ole koskaan keventänyt hirmuvallan
taakkaa, se on ainoastaan siirtänyt sen toisille hartioille.

_John Tanner_.



Vallankumouksellisen Käsikirja.



I.

Hyvästä kasvatuksesta.


Ellei olisi Jumalaa, sanoi kahdeksannentoista vuosisadan deisti,
täytyisi keksiä hänet. Tämä XVIII vuosisadan jumala oli _deus ex
machina_, jumala joka auttoi niitä, jotka eivät voineet auttaa
itseään, laiskojen ja kykenemättömien jumala. Yhdeksästoista
vuosisata päätti että semmoista jumalaa ei totta tosiaan ole
olemassa, ja nyt ihmisen pitää käydä käsiksi kaikkeen siihen työhön,
josta hän ennen luikersi pois rukouksella. Hänen täytyy itse asiassa
itse muuttua tuoksi valtiolliseksi kaitselmukseksi, jota hän ennen
piti jumalana. Semmoinen muutos ei ole ainoastaan mahdollinen,
vaan se on ainoan laatuinen muutos, joka on todellinen. Olojen
pelkkä muodonmuuttaminen, esim. sotilas- ja pappisvallasta kauppa- ja
tiedevaltaan, kauppavallasta köyhälistö-demokratiaan, yleisestä
orjuudesta maaorjuuteen, maaorjuudesta kapitalismiin, yksinvallasta
tasavaltaan, polyteismistä monoteismiin, monoteismistä ateismiin,
ateismista panteistiseen humanismiin, yleisestä tietämättömyydestä
yleiseen tietäväisyyteen, romantiikasta realismiin, realismista
mystillisyyteen, metafysikasta fysikkaan, kaikki tuo on vain
muuttumista Tuppuraisesta Tappuraiseksi: _plus ça change, plus c'est
la mème chose_. Mutta villi-omenan muutos hienoksi maku-omenaksi,
suden ja ketun muutos talonkoiraksi, Henrik V:n sotakonin muutos
oluenpanijan vetohevoseksi tai puhdasveriseksi rotuhevoseksi, on
todellinen muutos, sillä niissä ihminen on näytellyt jumalan osaa
masentaen luonnon valtansa alaiseksi, tarkoitustensa täyttämiseksi
ja jalostaen tahi alentaen elämää saavuttaakseen tarkoittamansa
päämäärän. Sen minkä voi tehdä sudelle, voi myöskin tehdä ihmiselle.
Jos semmoiset hirviöt kuin maankiertäjä ja herrasmies voivat
esiintyä pelkkinä ihmisen yksilöllisen ahneuden ja mielettömyyden
sivutuotteina, mitä voisimmekaan toivoa ihmisen yleisen tahdon
päätuotteena?

Tämä ei ole mikään uusi johtopäätös. Epätoivo oloihin nähden ja tuo
järkähtämätön "teidän täytyy uudesta syntyä", ja siihen lisättynä
rouva Poyserin määräys "ja syntyä erilaisina", uudistuu joka
sukupolvessa. Nietzsche ei alkanut yli-ihmisen kaipuuta, eikä se
myöskään lopu hänen jouduttuaan muodista pois. Mutta joka kerta
tuo kaipuu on saatu vaikenemaan kysymyksellä: millainen olento on
yli-ihminen? Te ette vaadi yliomenaa vaan syötävän omenan, ette
ylihevosta vaan voimakkaamman tai nopeamman hevosen. Ei liioin maksa
vaivaa vaatia yli-ihmistä, vaan täytyy määritellä minkä laatuista
ihmistä on vaadittava. Onnetonta kyllä ette tiedä millaista ihmistä
tahdotte. Jonkunmoista kaunismuotoista filosofi-atleetti-miestä,
jolla on sievännäköinen ja terve nainen toverinaan, ehkä.

Vaikka tuo onkin haparoiva määritelmä, on se kuitenkin suuri
edistys yleisessä täydellisen gentlemannin ja täydellisen naisen
vaatimuksessa. Ja eihän oikeastaan milloinkaan vaatimuksia maailmassa
esitetä täsmällisillä teknillisillä erikoisluetteloilla halutusta
tavarasta. Erinomaista siipikarjaa ja mainioita perunoita kasvatetaan
tyydyttämään sellaisten emäntien vaatimuksia, jotka eivät tunne
teknillistä eroitusta juurimukulan ja kananpojan välillä. Emännät
sanovat että puddingin hyvyyttä voi arvostella syömällä, ja he ovat
oikeassa. Yli-ihmisen oivallisuuden koetuksena tulee olemaan elämä,
ja me tulemme saamaan selville kuinka yli-ihminen on kehitettävä,
jos seuraamme vanhaa kokeiden ja erehdysten tapaa emmekä odota ensin
täydellistä selontekoa kokoonpano-aineksista.

Muutamia yleisiä ja selviä erehdyksiä voimme välttää jo alusta
alkaen. Sopikaamme esim. siitä että tahdomme etevämmän järjen. Mutta
meidän ei silti tarvitse vajota urheilija-hulluuteen ja uskoa että
etevä järki on etevän ruumiin tuote. Jos me taas keikahdamme niin
paljon toiseen suuntaan, että uskomme etevän järjen ilmaantuvan siinä
että rupeaa meidän laatimamme hyveitten ja paheitten siveellisen
järjestelmän narriksi, sanalla sanoen tavaksi käyneen siveellisyyden
orjaksi, niin luiskahdamme urheilija-hulluuden kattilasta
sunnuntaikoulu-pataan. Jos on pakko valita joko atleettirotu tai
"hyväin" ihmisten rotu, niin valitkaamme atleetit. Parempi on Simson
ja Milo kuin Calvin ja Robespierre. Mutta ei kummankaan hyväksi
ansaitse vaivaa muuttua. Simson ei ole enemmän yli-ihminen kuin
Calvinkaan. Mitä siis meidän tulee tehdä?



II.

Omaisuus ja avioliitto.


Kiiruhtakaamme omaisuuden ja avioliiton synnyttämien vastusten yli.
Vallankumoukselliset liioittelevat niitä. Epäilemättä on helppo
osoittaa että omaisuus hävittää yhteiskunnan, ellei yhteiskunta
hävitä omaisuutta. Epäilemättä myöskin omaisuus on tähän asti pitänyt
puoliaan ja turmellut kaikki valtakunnat. Mutta se johtuu siitä että
se pintapuolinen syy, jonka nojalla omaisuutta vastustettiin (se
nimittäin että rikkaus ja yhteiskunnallinen työ on jaettu järjettömän
epätasaisesti), ei uhannut rodun olemassa oloa, vaan ainoastaan
yksilöiden onnea ja lopuksi jonkun mahdottoman valtiollisen muodon
olemassaoloa, semmoisen kuin kansakunnan, keisarikunnan tai muun
samanlaisen. Mutta luonto ei ikinä ole välittänyt onnesta, yhtä
vähän kuin se huolii lipuista ja rajoista, eikä se liioin välitä
hituistakaan onko käytäntöön otettu taloudellinen järjestelmä
läänitysjärjestelmä, vai kapitalistinen, vai kollektivistinen, kunhan
se vain pitää rodun elossa. (Mehiläiskenno tai muurahaispesä on
luonnolle yhtä hyvä kuin Ihannemaa). Ja sosialistien todistukset,
vaikka ovatkin epäämättömiä, eivät koskaan tule tuntuvammin
vaikuttamaan omaisuuteen. Tuon liian tärkeäksi arvatun ilmiön
hautauskellot eivät tule soimaan ennenkuin se joutuu ristiriitaan
suuremman elinkysymyksen kanssa kuin ainoastaan personallisen
vääryyden kanssa taloudellisissa oloissa. Ei mitään semmoista
ristiriitaa huomattu niin kauan kuin yhteiskunta ei vielä ollut
kasvanut yli kansallisten yhteyksien, jotka olivat liian pieniä
ja yksinkertaisia rasittaakseen yli voimain ihmisen rajoitettua
valtiollista kykyä. Mutta nyt olemme saavuttaneet kansainvälisen
järjestelmän aikakauden. Ihmisen ratkaistavaksi pakoitetun probleemin
laajuus ja monimutkaisuus on selvästi liian rasittava ihmisen
valtiolliselle kyvylle. Ja juuri tuona tuskallisena hetkenä hän
huomaa, hakiessaan ylhäältä mahtavampaa järkeä avukseen, että taivaat
ovat tyhjät. Hän on kohta näkevä että se hyljeksitty tunnustus, joka
sanoo ihmistä Pyhän Hengen temppeliksi, onkin sanasta sanaan totta,
ja että ainoastaan hänen omien aivojensa ja kättensä kautta tämä
Pyhä Henki, joka ennen oli kaikkein hämärin persona Kolmiyhteydessä,
mutta nyt ainoa elossa oleva siitä, voi auttaa häntä jollakin tavoin.
Ja siis, jos yli-ihminen on tuleva, on hän syntyvä naisesta miehen
tarkoituksellisen ja hyvin harkitun suunnittelun mukaan. Vakuutus
siitä on murtava kaikki esteet. Omaisuus ja avioliittokin, jotka
nauravat työmiehen vähäpätöiselle valitukselle siitä että häntä
ryöstetään, ja vihkimäsormuksen orjain kotikurjuudelle, joutuvat
itse naurunalaiseksi mitä vähäpätöisimpinä mitättömyyksinä, jos ne
vain asettuvat estämään tuota aatetta, kun se kerran on käynyt rodun
täysin selväksi elintarkoitukseksi.

Että niiden täytyy joutua sitä estämään, käy selväksi sinä hetkenä,
jolloin tunnustamme kuinka mitätöntä on kehittää ihmistä erityisiä
ominaisuuksia varten, niinkuin kehitämme kukkoja taisteluja varten,
koiria metsästystä varten, tai lampaita lihan vuoksi. Se mikä on
todella tärkeätä ihmisessä, on se puoli hänessä, jota me emme vielä
ymmärrä. Suurin osa siitä ei vielä ole meidän tietoisuudessammekaan,
aivan niinkuin meillä normaali-tilassa ei ole tietoisuudessamme, että
sydämen avulla pidämme verta kiertokulussa, vaikka heti kuolemme, jos
laiminlyömme tuon tehtävän. Siitä syystä joudumme pakostakin siihen
johtopäätökseen, että kun olemme kehittäneet valinnan niin pitkälle
kuin olemme voineet, poistamalla kunnollisten vanhempain luettelosta
kaikki henkilöt, jotka eivät herätä mielenkiintoa eivätkä toiveita,
tai joissa on vikoja ilman niitä korvaavia hyveitä, täytyy meidän
vielä sittenkin turvautua mielikuvituksen (_alias_ luonnon äänen)
johtoon sekä kehittäjissä että vanhemmissa, jotta saavuttaisimme
tuon itsetiedottoman puolen ylemmyyden, joka on yli-ihmisen tosi
tunnusmerkki.

Tällä asteella huomaamme kuinka tärkeätä on antaa mielikuvitukselle
mahdollisimmin laaja kenttä. Ihmiskunnan paloitteleminen pieniin
nurkkakuntiin ja yksilön valinnan tarkka rajoittaminen kunkin omaan
nurkkakuntaan on yli-ihmisen syntymän siirtämistä vuosituhansien
päähän, ehkä iki päiviksi. Jokaista henkilöä olisi kasvatettava ja
harjoitettava tulevana isänä tai äitinä, mutta paitsi sitä ei saisi
olla mitään mahdollisuuttakaan semmoisiin luonnollisen valinnan
esteisiin, jotka esim. estävät kreivitärtä rupeamasta käsityöläisen
vaimoksi, tai herttuata naimasta palvelijatarta. Yhdenvertaisuus on
tärkeä ehto hyvälle kehitykselle, ja yhdenvertaisuus taas, kuten
kaikki taloustieteilijät myöntävät, ei sovi yhteen omaisuus käsitteen
kanssa.

Paitsi sitä yhdenvertaisuus on tärkeä ehto huonolle kehitykselle
myöskin, ja huono kehitys on välttämätön ihmissuvun rikkaruohojen
kitkemiselle. Kun perinnöllisyyden käsite sai valtaansa tieteellisen
mielikuvituksen keskipaikoilla viime vuosisataa, julistivat sen
opin tunnustajat että se on rikos, jos mielipuoli nai mielipuolen,
tai keuhkotautinen keuhkotautisen. Mutta pitääkö meidän tosiaankin
koettaa parannella sairasta rotuamme tartuttamalla terveitä? Vallan
selvästi on se vetovoima, jota sairas tuntee toiseen sairaaseen
terveellinen rodulle. Jos kaksi tosi sairasta henkilöä menee
naimisiin, on varsin luultavaa että suuri määrä heidän lapsiaan
kuolee jo alaikäisinä. Tuo on paljoa tyydyttävämpi tulos kuin
terveen ja sairaan henkilön yhteyden murhenäytelmä. Ja vaikka se käy
kalliimmaksi kuin sairaan saattaminen hedelmättömäksi, sillä on se
suuri etu, että silloin kuin käsityksemme terveydestä ja sairaudesta
on väärä (ja varmaan se jossakin määrin onkin väärä) tulee erehdys
korjatuksi kokemuksen avulla, sen sijaan että se välttämällä voisi
päästä vakaantumaan.

Erästä seikkaa täytyy katsoa suoraan silmiin huolimatta
romantillisista hätähuudoista. Ei ole olemassa mitään todistusta
siitä että parhaat kansalaiset ovat sopusointuisten avioliittojen
hedelmiä, tai että luonteiden erilaisuus ei olisi erittäin
tärkeä seikka siinä mitä kasvattajat nimittävät risteytykseksi.
Päinvastoin on todennäköistä että hyviä tuloksia saadaan semmoisista
vanhemmista, jotka olisivat vallan sopimattomia tovereiksi ja
osakkaiksi. Tuo on niinkin todennäköistä että varmaan voinemme
otaksua sen ajan koittavan jolloin erilaisia ihmisiä paritetaan
tahallisesti yhtä usein kuin nykyjään sattumalta. Mutta sellaisten
henkilöiden parittaminen ei tietysti saa merkitä samaa kuin heidän
yhdistämisensä avioliittoon. Parittamisessa kaksi erilaista
henkilöä voivat täydentää toisiensa vaillinaisuuksia, avioliiton
taloudellisessa osakkuudessa he ainoastaan kärsisivät niistä.
Siten esim. roteva, iloinen, hyvällä ruuansulatuksella varustettu
brittiläinen tilanomistaja, jolla on oman luokkansa taipumukset
ja käsitykset, ja viisas, rikastunteinen, henkevä ja hienosti
sivistynyt juutalaisnainen voisivat luoda pojan, joka olisi molempia
vanhempiaan etevämpi, mutta ei ole ollenkaan luultavaa että tämän
juutalaisnaisen mielestä tuollainen maanomistaja olisi hauska toveri,
tai hänen käytöksensä, hänen ystävänsä, hänen kotinsa ja hänen
elämäntapansa puoleensavetävät. Siitä syystä avioliitto, kun se
tehdään parittamisen välttämättömäksi ehdoksi, viivyttää yli-ihmisen
tuloa yhtä vaikuttavasti kuin omaisuus, ja joutuu siitä syystä yhtä
vaikuttavien muutosten alaiseksi sen voiman pakosta, joka vaatii
yli-ihmistä.

Omaisuuden ja avioliiton käytännöllinen poistaminen, semmoisina kuin
ne tätä nykyä ovat, tulee tapahtumaan herättämättä suurta huomiota.
Suurimmalle osalle ihmisiä ei järkevä omaisuuden poistaminen
merkitseisi muuta kuin lisääntynyttä määrää ruokaa, vaatteita,
asuntoja ja mukavuuksia kunkin personallisesti käytettäviksi, sekä
myöskin suurempaa valtaa aikansa ja olosuhteiden yli. Hyvin harvat
henkilöt nykyjään eroittavat täydellisen omaisuuden semmoisesta
omaisuudesta, jota hallitaan niin suuresti kehittyneillä julkisilla
ehdoilla että tulot siitä ovat samalla kannalla kuin papin, upseerin
tai siviili virkamiehen tulot. Maan omistaja voi vieläkin ajaa
miehiä ja naisia maaltaan, sortaa heidän asuntonsa ja sijoittaa
heidän paikoilleen lampaita ja kauriita. Ja järjestymättömillä
liikealoilla yksityinen liikemies voi vielä elää loiselämää
järjestyneitten liikealojen kustannuksella ja uhrata kansan elämää ja
terveyttä yhtä laittomasti kuin manchesteriläinen puuvillatehtailija
viime vuosisadan alussa. Mutta vaikka tehdaslaki toiselta puolen
ja ammattiyhdistys toiselta puolen ovat vielä elossa olevien
henkilöiden elinajalla muuttaneet puuvillatehtailijan entisen
rajattoman omistusvallan tehtaissaan ja puuvillan kehrääjän vallan
työssään pelkäksi liike- tai työ-luvaksi ankarilla julkisilla tai
kollektiivisilla ehdoilla, joita yhteishyvä on pakoittanut esiin,
välittämättä ollenkaan yksityisten vaikeuksista, -- vaikka asia on
niin, puhuvat ihmiset Lancashiressa yhä vieläkin "omaisuudestaan"
vanhaan tapaan, tarkoittaen sillä ainoastaan niitä esineitä joiden
varastamisesta voisi rangaista varasta. Omaisuuden täydellinen
poistaminen ja jokaisen kansalaisen muuttuminen palkkaa kantavaksi
toimitsijaksi julkisessa palveluksessa, ei tuntuisi kansan 99
prosentista suuremmalta muutokselta, kuin jos laivurin poika
siirtyisi laivaston palvelukseen. He nimittäisivät yhä edelleenkin
kellojaan ja sateenvarjojaan ja puutarhojaan omaisuudekseen.

Avioliiton nimi tulee myöskin pysymään vielä kauan aikaa sen jälestä
kun itse tapa on muuttunut. Esimerkiksi nykyinen englantilainen
avioliitto, eromääräysten ja naidun vaimon omaisuuslain muodostamana,
eroaa enemmän XIX vuosisadan alkupuoliskon avioliitosta kuin
Byronin avioliitto Shakespearen avioliitosta. Nykyjään avioliitto
Englannissa eroaa ei ainoastaan avioliitosta Ranskassa, vaan
myöskin skotlantilaisesta avioliitosta. Etelä Dakotan eromääräysten
sovittelemaa avioliittoa sanottaisi Claphamissa sekasorroksi. Ja
kumminkaan amerikkalaiset eivät ollenkaan käsittele avioliittoa
kevytmielisesti ja kyynillisesti, vaan päinvastoin palvelevat
sen ihanteita vakavuudella, joka tuntuu vallan vanhanaikuiselta
Claphamissa. Ei Englannissa eikä Amerikassa hetkeäkään kärsittäisi
semmoista ehdoitusta että avioliitto poistettaisi, ja kumminkin on
aivan varma että molemmissa maissa avioliittokontrahdin muutosta
vapaamieliseen suuntaan jatketaan, kunnes avioliitto ei ole sen
rasittavampi eikä sen murtumattomampi kuin mikä kauppayhtiö tahansa.
Ja vaikka kaikki säädökset poistettaisi, nimittäisivät ihmiset
sittenkin vielä itseään vaimoiksi ja aviomiehiksi, selittäisivät
toveruuttaan avioliitoksi eivätkä ylipäänsä tuntisi olevansa
ollenkaan vähemmän naimisissa kuin Henrik VIII. Sillä vaikka
pieni katsauskin avioliiton lailliseen asemaan eri kristityissä
valtakunnissa osoittaa meille että avioliitto on erilainen eri
rajain sisäpuolella, koti-ilmiö eroaa niin vähän että useimmat
ihmiset uskovat että heidän omat avioliittolakinsa ovat vallalla koko
maailmassa. Siis tässäkin tapauksessa kuten omaisuutta koskevissa
olosuhteissa, yleisön täydellinen luottamus ilmiön nimeen helpoittaa
paljon ilmiön laadun muuttamista.

Ei kumminkaan voi kieltää että yksi niistä yleisen mielipiteen
muutoksista, joita yli-ihmisen tarve pakoittaa esiin, on hyvin
odottamatonta laatua. Se vaatii nimittäin että eroitetaan
avioliittokäsite sukupuoliyhteyskäsitteestä, joita nykyjään pidetään
välttämättömästä yhteenkuuluvina, ja joiden yhdistystä useimmat
naimattomat henkilöt pitävät avioliiton sisimpänä olentona. He
ovat väärässä tietysti. On vallan yhtä lähellä totuutta sanoa että
sukupuoliyhteys on aivan satunnainen avioliiton ehto. Sukupuoliyhteys
ei ole välttämätöntä muuhun kuin rodun ylläpitämiseen, ja heti
kuin siitä ylläpitämisestä on pidetty huolta muulla lailla kuin
avioliittojen avulla, sukupuoliyhteys lakkaa, luonnon näkökannalta
katsoen, olemasta oleellisena ehtona avioliitossa. Mutta avioliiton
ei siltä tarvitse lakata olemasta niin käytännöllisenä, sopivana
ja mukavana laitoksena, että yli-ihminen voisi varmasti lahjoa
avioliittointoilijat tarjoamalla heille kaiken entisen avioliiton
ankaruuden ja murtumattomuuden, lupaamalla poistaa eron ja
vahvistamalla entiset hirvittävät siteet, jotka kahlehtivat
siivoja ihmisiä juoppoihin, rikollisiin ja tuhlareihin, sillä
ainoalla ehdolla vain että puolisot lupaisivat täydellisesti luopua
sukupuoliyhteydestä. Sillä vaikkakin ihmiset eivät voisi muodostaa
kotitoveruutta helpommilla ehdoilla, menisivät he kumminkin
naimisiin. Romalais-katolinen, jonka kirkko estää eroamasta, menee
naimisiin yhtä huolettomasti kuin etelä Dakotan presbyteriläinen,
joka voi vaihtaa aviotoveria niin helposti että vanha maailma
kauhistuu. Ja jos katolinen kirkko uskaltaisi astua vielä askelta
lähemmäksi kristinuskoa ja vaatisi maallikoilta yhtä hyvin kuin
papeiltakin naimattomuutta, niin ihmiset sittenkin solmisivat
avioliittoja perustaakseen koteja, vaikka he samalla pysyisivätkin
kirkollensa täydellisesti kuuliaisina poikina ja tyttärinä. Ei
tarvitse mennä pitemmälle näissä otaksumisissa. Ne ovat tässä
mainitut ainoastaan lukijan avuksi, jotta hänen olisi helpompi jakaa
avioliitto sen kahteen tehtävään jotka ovat: sukupuoliyhteyden
järjestäminen ja kotielämän aikaansaaminen. Nämä kaksi tehtävää
voidaan aivan hyvin eroittaa, ja kotielämä on ainoa noista kahdesta,
joka on oleellinen ehto avioliitolle, sillä sukupuoliyhteys ilman
kotielämää ei ole avioliitto, mutta kotielämä ilman sukupuoliyhteyttä
on avioliittoa. Tämä viimeksi mainittu tila on suorastaan kaikkien
hedelmällisten avioliittojen ehtona pitkinä aikoina niitten
olemassaolosta, muutamissa avioliitoissa koko avioliiton aikana.

Myöntäen siis että omaisuus ja avioliitto, hävittämällä
tasa-arvoisuuden ja siten ehkäisemällä sukupuolivalintaa
epäsuotuisilla ehdoilla, ovat vaarallisia yli-ihmisen kehitykselle,
on meidän helppo ymmärtää, miksi ainoa yleisesti tunnettu
uudenaikainen koe ihmisrodun jalostamiseksi tapahtui semmoisessa
yhteiskunnassa, missä ei ollut olemassa omaisuutta eikä avioliittoa.



III.

Perfektsionistien koe Oneida lahdelmassa.


Vuonna 1848 perustettiin Amerikassa Oneidan yhteiskunta sen päätöksen
mukaan, jonka kourallinen perfektsionistisiä kommunisteja oli
tehnyt, ja jossa sanottiin että "me tahdomme kokonaan pyhittää
elämämme Jumalan valtakunnan perustamiseen". Vaikka Amerikan kansa
selitti että semmoista ei voitu sietää kristillisessä valtakunnassa,
pysyi Oneidan yhteiskunta olemassa yli 30 vuotta, jolla ajalla se
näyttää synnyttäneen terveempiä lapsia ja tehneen sekä kärsineen
vähemmän pahaa kuin mikään muu tunnettu osakeyhtiö. Mutta se olikin
valiojoukkoa, sillä tosi kommunisti (lyhyesti määriteltynä äärettömän
ylpeä henkilö, joka tahtoo rikastuttaa yhteistä kassaa eikä omaansa)
on ylempänä tavallista osakeyhtiö-kapitalistia aivan niinkuin
tavallinen osakeyhtiö-kapitalisti on ylempänä merirosvoa. Paitsi
sitä perfektsionisteillä oli voimakkaana paimenena päällikkönsä
Noyes, yksi noita satunnaisia yli-ihmisyrityksiä, joita syntyy aika
ajoittain, huolimatta ihmisten epäonnistuneiden laitosten asettamista
esteistä. Noyesin olemassaolo saattoi kommunistien kasvatuskysymyksen
yksinkertaisemmaksi, sillä he tiesivät heti millaisen ihmisen he
halusivat kasvattaa, koska oli päivän selvää kuinka toivottavaa
toisen Noyesin kehittäminen oli.

Mutta tuo kourallinen ihmisiä, joka kolmekymmentä vuotta vältettyään
kaikkea sitä tiedotonta lasten surmaa, jota taitamattomat vanhemmat
harjoittavat yksityisissä kodeissa, oli luvultaan ainoastaan 300
henkeä, ei tietysti voinut tehdä paljoa enemmän kuin todistaa että
kommunistit yli-ihmisten johtamina ja "pyhittäen kokonaan elämänsä
Jumalan valtakunnan perustamiseen" sekä välittäen yhtä vähän
omaisuudesta ja avioliitosta kuin camberwelliläinen pappi välittää
Hindu- tai Suttee-kastista, voivat tehdä elämänsä koko joukon
onnellisemmaksi kuin tavalliset ihmiset, joilla on sekä omaisuus
että avioliitto kiusanaan. Ja kumminkin heidän yli-ihmisensä itse
myönsi, että tämä näennäinen menestys oli ainoastaan osa tuota
luonnotonta ilmiötä, että hän, yli-ihminen, oli syntynyt maailmaan.
Sillä kun ikä lopetti hänen voimansa, hän itse johti ja järjesti
kommunistien siirtymisen avioliittoon, kapitalismiin ja tavalliseen
yksityiselämään, siten myöntäen että tosi yhteiskunnallinen ratkaisu
ei syntynyt siten että satunnainen yli-ihminen sai valiojoukon
seuraamaan johtoaan, vaan siten että kokonainen yhteiskunta
yli-ihmisiä pani sen toimeen omasta tahdostaan. Jos Noyesin olisi
pitänyt järjestää kaikki Yhdysvallat eikä vain muutamia tusinoita
perfektsionistejä, niin Amerikka olisi musertanut hänet aivan
niinkuin Englanti musersi Oliver Cromwellin, Ranska Napoleonin, tai
Roma Julius Caesarin. Cromwell oppi katkerasta kokemuksesta, että
Jumala itsekään ei voi kohottaa kansakuntaa yläpuolelle sen omaa
tasoa, ja että vaikka saisikin kansan niin innostetuksi että se on
valmis uhraamaan kaikki halunsa omantuntonsa vaatimuksille, riippuu
tulos kokonaan siitä mitä laatua tuo kansan omatunto on. Napoleon
näyttää lopuksi tulleen siihen käsitykseen, että ihmiskunta on
paljon harmia tuottava koiralauma, jota kannattaa pitää ainoastaan
metsästämistä varten. Caesarin taito taistella ilman vihaa ja
kostonhimoa; tehtiin tyhjäksi siten että hänen sotilaansa päättivät
surmata vihollisensa kentällä, sen sijaan että he olisivat ottaneet
heidät vangeiksi, joita Caesar olisi armahtanut. Hänen ylemmyytensä
kansalaisena taasen oli ostettu lahjomalla romalaisia suunnattomassa
määrin. Mitä suuret johtajat eivät voi aikaansaada, sitä eivät
myöskään lait ja uskonnot voi. Ihminen käsittää kaikki säädökset oman
luonteensa mukaisesti. Jos yli-inhimillinen käsky on kirjoitettu
niin selvillä sanoilla, että ihminen ei voi sitä selittää väärin
oman tahtonsa mukaan, silloin hän selittää sen kapinalliseksi
herjaukseksi, tai pitää sitä muutoin joko mielettömänä tai vallan
käsittämättömänä. Parlamentit ja synodit puuhailkoot niin paljon
kuin mielensä tekee säädöksineen ja uskontoineen, aina sen mukaan
miten olosuhteet muuttavat luokkia ja niitten etuja, ja seurauksena
heidän puuhistaan voi joskus olla näennäinen siveellinen kohoaminen,
niinkuin esim. silloin kun kauppasäädyn voitto sotilassäädyn yli
aikaansaa sen, että kaksintaistelu saa osakseen yhteiskunnallista
paheksumista ja rahasakkoja. Joskus voidaan myöskin huomata
melkoista, aineellista edistystä, niinkuin esim. silloin kun
työtätekevä luokka saa käsiinsä poliitillisen vallan ja uusien
isäntien itsekkäisyys saa aikaan paremman omaisuuden jaon. Mutta
kaikki tämä on ainoastaan uudestaan järjestämistä ja muodostelemista.
Kunnes kansan sydän ja mieli on muuttunut, ei suurinkaan mies uskalla
hallita sillä edellytyksellä, että kaikki ovat yhtä suuria kuin
hän, yhtä vähän kuin karjanpaimen uskaltaa ajaa laumansa tielle
siinä luulossa että se löytää tiensä yhtä hyvin kuin paimenkin.
Ennenkuin joka mies Englannissa on Cromwell, joka mies Ranskassa
Napoleon, joka mies Romassa Caesar, joka mies Saksassa Luther plus
Goethe, sitä ennen sankarit eivät voi parantaa maailmaa enemmän kuin
Cheopsin pyramidi parantaa pientä maalaishuvilaa. Sellaisten kansojen
synnyttäminen on ainoa todellinen muutos, joka on meille mahdollinen.



IV.

Ihmisen vastustaminen omaa parantumistaan.


Mutta siedettäisikö sellaista muutosta, jos kerran ihmisen täytyy
kohota ylemmäksi omaa itseään toivoakseen sitä? Siedettäisi kyllä,
sillä ihminen käsittää väärin sen luonteen. Ihminen tosiaankin
toivoo ihanteellista yli-ihmistä kaikella sillä voimalla mikä
häneltä säästyy elantohuolista, ja hän on kaikkina aikoina ihaellut
parasta yli-ihmisen sijaista, minkä hän suinkin on voinut keksiä.
Hänen vähimmin kykenemätön kenraalinsa on uusi Aleksander, hänen
kuninkaansa on maailman ensimäinen gentlemanni, hänen paavinsa
on pyhimys. Hän ei koskaan viihdy ilman ihmis-epäjumalia,
jotka eivät ole mitään muuta kuin vale-yli-ihmisiä. Sitä
seikkaa, että tosi yli-ihminen tulee näpsähyttämään ylisormiaan
kaikille ihmisen nykyisille tyhjänpäiväisille käsityksille
oikeudesta, velvollisuudesta, kunniasta, uskonnosta ja vieläpä
säädyllisyydestäkin, sekä omaksumaan siveellisiä velvollisuuksia,
jotka ovat ylempänä nykyisen ihmisen kestävyyttä, sitä nykyinen
ihminen ei aavista, eikä hän edes huomaa sitä silloinkaan, kuin
satunnaiset yli-ihmisemme menettelevät niin hänen silmäinsä edessä.
Nykyinen ihminen itsekin tekee samoin joka päivä tietämättään. Hän
ei siis tule vastustamaan semmoisen rodun syntymistä, jota hän
sanoo suuriksi miehiksi tai sankareiksi, sillä hän ei kuvittele
heitä todellisina yli-ihmisinä, vaan semmoisina kuin hän itse on,
sekä varustettuina loppumattomalla viisaudella, loppumattomalla
urhoollisuudella ja loppumattomilla rahoilla.

Huolettavimman vastustuksen synnyttää ihmiskunnan yleinen pelko
siitä että jokainen sekaantuminen meidän sukupuolisuhteisiimme tulee
olemaan sekaantumista meidän iloihimme ja romantillisuuteemme.
Tuo pelko on aina, ottamalla loukkaantuneen siveyden muodon,
säikähdyttänyt semmoisia henkilöitä, jotka eivät ole ottaneet selvää
sen sisäisestä heikkoudesta. Mutta pysyväiseksi se jää ainoastaan
niissä huonontuneissa olennoissa, joissa hedelmällisyyden vaisto
on muuttunut pelkäksi nautinnon hauksi. Uudenaikaiset keksinnöt,
joitten avulla voidaan yhdistää nautinto ja hedelmättömyys, ja
joita jo tunnetaan ja voidaan käyttää kaikkialla, saattavat noille
henkilöille mahdolliseksi riistäytymisen erilleen rodusta -- ja tuo
toiminta onkin jo täydessä vauhdissa. Itsetietoisesti hedelmällisten
jatkuva eloonjäänti merkitsee samaa kuin yli-ihmisen puoluelaisten
eloonjäänti, sillä tietysti on tahdottava asettaa vanhan,
itsetiedottoman, ehdottoman, melkein tajuttoman hedelmällisyyden
sijaan järjellisesti johdettu, itsetietoinen hedelmällisyys, ja
poistettava pelkkä hekumallisuus kehitystoiminnasta.[1] Vaikkapa tätä
valikoivaa toimintaa ei olisi keksittykään, rodun tarkoitus kumminkin
murtaisi inhimillisen vaiston vastustuksen. Mehiläiset ja muurahaiset
eivät ole ainoat jotka tyydyttävät luomisvaistonsa edustajien
avulla, itse avioliittolaitoskin pakoittaa menestyksellä miljoonia
normaalisti kehittyneitä miehiä ja naisia naimattomuuteen. Sanalla
sanoen, vaikka yksilöllistä vaistoa tässä asiassa lyhytnäköisesti
pidetään vastustamattoman voimakkaana, se on itse asiassa seikka,
joka lopullisesti ei tule kysymykseen.

[1] Hekumoitsijan osa kehityskulussa on samaa kuin nykyjään ahmarin
osa. Ahmari s.o. mies, jolla on voimakkaimmin kehittynyt itsensä
ravitsemisen vaisto, näkee aina enemmän vaivaa kuin muut hankkiakseen
ruokaa. Kun ruokaa on niin niukalta että sitä voi ainoastaan
suurilla ponnistuksilla hankkia riittävästi, ahmarin ruuanhalu
kehittää hänen viekkauttaan ja kekseliäisyyttään äärimmäisiin asti
ja hänestä tulee ei ainoastaan parhaiten ravittu vaan myöskin
kykenevin mies yhteiskunnassa. Mutta suotuisammissa ilmanaloissa,
taikka siellä missä yhteiskunnallinen ruuanhankinnan järjestäminen
saattaa ylensyömisen helpoksi jokaiselle, ahmari syö terveytensä
pilalle ja vihdoin hän syö itsensä pois koko olemassaolosta.
Kaikki muut hekumoitsijat menestyvät ja joutuvat turmioon samalla
lailla. Siitä syystä voimakkaampien eloon jäänti lopulta merkitsee
samaa kuin itsensä hallitsevien eloon jäänti, sillä ainoastaan he
voivat mukaantua elinkeinojen edistyksen aiheuttamiin, alituisesti
vaihteleviin olosuhteisiin.



V.

Valtiollinen Yli-ihmisen tarve.


Yli-ihmisen tarve on pakoittavimmassa muodossaan valtiollinen tarve.
Me olemme ajautuneet proletaarisen kansanvaltaisuuden helmaan
kaikkien vaihtelevien järjestelmien epäonnistumisen tähden, sillä
näitten järjestelmien pysyväisyys riippui kokonaan yli-ihmisten
olemassaolosta, yli-ihmisten, joitten piti toimia itsevaltiaina tai
oligarkkeina. Tällaisia yli-ihmisiä ei aina eikä edes useinkaan
syntynyt oikeaan aikaan eikä soveliaaseen yhteiskunnalliseen asemaan,
mutta kun heitä syntyi, he eivät voineet muuta kuin lyhyeksi aikaa
ja siveellisesti surmaavilla pakkokeinoilla tyrkyttää yli-ihmisyyttä
hallittaviinsa laumoihin. Siten pelkästä "ihmisluonnon" pakosta
hallitus hallittavien suostumuksella on astunut entisen järjestelmän
sijaan, jolloin kansalaisia hallittiin kuin koululapsia.

Nyt sietäisi vielä nähdä se mies, joka, vaikka hänellä
on jonkunmoinen käytännöllinen kokemus proletaarisesta
kansanvaltaisuudesta, uskoo vähääkään, että sillä on kykyä ratkaista
suuria, valtiollisia kysymyksiä, tai edes tehdä tavallista
seurakunnallista työtä viisaudella ja käytännöllisesti. Ainoastaan
itsevaltiaitten ja oligarkian aikana on radikaalinen usko "yleiseen
äänioikeuteen" valtiollisena parannuskeinona syntynyt. Se tulee
sammumaan samana hetkenä kun se pannaan käytännöllisen kokeen
alaiseksi, sillä kansanvaltaisuus ei voi kohota ylemmäksi sitä
inhimillistä tasapintaa, jolla sen äänestäjät ovat. Sveitsi tuntuu
onnelliselta verrattuna Venäjään, mutta jos Venäjä olisi yhtä pieni
kuin Sveitsi, ja jos sen yhteiskunnallisia kysymyksiä helpoittamassa
olisi samanlaiset luonnolliset voittamattomat varustukset ja
samanlainen kansainvälisen vaihtelevan ja tuttavallisen seurustelun
kasvattama kansa, ei eroitus ehkä olisi niin suuren suuri. Australia
ja Kanada, jotka ovat itse asiassa suojattuja kansanvaltaisia
tasavaltoja, ja Ranska sekä Yhdysvallat, jotka ovat tunnustettuja
itsenäisiä kansanvaltaisia tasavaltoja, eivät ainakaan ole onnen ja
menestyksen kotipaikkoja ja ne olisivat varmaan vielä huonommassa
tilassa eivätkä suinkaan paremmassa, elleivät heidän suotuisimmat
ministerinsä osaisi leikkiä yleisillä innostuksen puuskilla ja
käyttää hyväkseen yleistä tietämättömyyttä. Valtiomiehet, joitten
ennen täytyi oppia miten parhaiten voisi imarrella kuningasta,
täytyy nyt oppia viehättämään, huvittamaan, hyväilemään, pettämään,
peloittamaan taikka muulla lailla kiihoittamaan valitsijainsa
mielikuvitusta. Ja vaikka edistyneissä uudenaikaisissa valtioissa,
joissa käsityöläinen on paremmin kasvatettu kuin kuningas, täytyy
olla paljon suurempi mies voidakseen olla onnistunut kansanjohtaja
kuin voidakseen olla onnistunut hovimies, niin kumminkin se juuri on
rahvaan mies, joka voimakkaalla jäntevyydellä pitää kiinni yleisistä
kansanomaisista vakuutuksista, kun taasen hienotekoisempi epäilijä,
joka varovasti tunnustelee tietä tulevaan vuosisataan, ei voi päästä
kohoamaan, ellei hänellä samalla satu olemaan puoskarin erityistä
taidelahjaa, jossa tapauksessa hän voi saada ääniä puoskarina, mutta
ei suinkaan edistysmiehenä. Seurauksena siitä kansanjohtaja, vaikka
hän selittää järjestävänsä asiat valitsijainsa enemmistön etujen
mukaisesti, kumminkin vain kiteyttää keskinkertaisuuden, järjestää
ahdasmielisyyden, ylenkatsoo tavattomien ominaisuuksien ilmiöitä ja
ylistää jokapäiväisyyksien näyttelyitä. Hän hoitaa pienet tehtävät
hyvin ja luovailee suurten tehtävien läpi sanatulvan avulla.
Kun suuri valtiollinen liike tapahtuu, ei sitä itsetietoisesti
johdeta eikä järjestetä. Ihmiskunnan itsetiedoton henki murtautuu
tehtävän läpi niinkuin elefantti murtautuu esiin djungelin läpi,
ja valtiomiehet pitävät puheita kaikesta mikä tapahtuu tuossa
prosessissa, jota he -- parhailla tarkoituksilla -- kykynsä
mukaan koettavat estää. Lopuksi, kun yhteiskunnallinen ryhmitys
menee niin pitkälle että se vaatii kansainvälistä järjestämistä,
ennenkuin kansanjohtajat ja valitsijamiehet edes ovat oppineet
kunnollisesti järjestämään maalaispitäjiä, vielä vähemmin saattamaan
Konstantinopolia kansainväliseksi, menee koko valtiollinen laitos
kappaleiksi. Kohta meillä on keisarikuntien raunioita ja kansojen
täydellistä sekasortoa.

Tällaiseen katastrofiin me epäilemättä tulemme taas, ellemme voi
aikaansaada yli-ihmisten muodostamaa kansainvaltaisuutta. Sellaisen
kansanvaltaisuuden luominen on ainoa muutos, joka on kyllin
toivehikas antaakseen meille voimia niihin ponnistuksiin, joita
vallankumous vaatii.



VI.

Valekainouden selitys.


Miksi mehiläiset syöttelevät ja hemmottelevat äitejään, kun me
syöttelemme ja hemmottelemme ainoastaan ooppera-primadonnia,
siinä kysymys, jota sietää miettiä. Meidän käsityksemme siitä miten
äitiä on kohdeltava ei suinkaan ole se että on lisättävä hänen
ravintomääräänsä, vaan se että on kiellettävä häntä tekemästä työtä
tehtaassa kuukauden kuluessa synnyttämisen jälkeen. Kaikki mikä voi
saattaa syntymisen onnettomuudeksi vanhemmille ja vaaraksi äidille,
pannaan huolellisesti toimeen. Kun suuri ranskalainen kirjailija
Emile Zola, levottomana kansansa hedelmättömyydestä, kirjoitti
kaunopuheisen ja voimakkaan kirjan kohottaakseen hedelmällisyyden
arvoa, otaksuttiin heti Englannissa että senluontoinen kirja,
jolla lisäksi oli nimenä "Hedelmällisyys", oli liian inhoittava
käännettäväksi englannin kielelle, ja että jokainen yritys
sukupuolisuhteitten käsittelemiseen muulla lailla kuin hekumalliselta
ja romantilliselta kannalta, on ankarasti masennettava. Jos
tämä otaksuminen todellakin perustuisi yleiseen mielipiteeseen,
osoittaisi se semmoista vihaa ja vastustusta Elämän Voimaa vastaan,
joka voisi syntyä ainoastaan sairaassa ja kuolemaisillaan olevassa
yhteiskunnassa, missä Ibsenin Hedda Gabler olisi tyypillinen
nainen. Mutta siihen ei ole mitään tosi perustusta ollenkaan.
Sanomalehtien valekainous samoin kuin seurapiirin valekainous
johtuu yksinomaa kasvatuksesta ja kielestä. Meitä ei ole kasvatettu
ajattelemaan siveästi niistä asioista, ja seurauksena siitä meillä
ei ole muunlaista kieltä kuin säädytöntä, jolla saatamme niistä
puhua. Meidän täytyy siis selittää että niistä on sopimatonta
julkisesti keskustella, koska ainoat sanat, joita voimme käyttää
keskustelussa, ovat sopimattomia julkisesti käyttää. Fysioloogit,
joilla on oppisanasto käytettävänään, eivät pidä sellaista
keskustelua vaikeana, ja kielimestarit, jotka ajattelevat siveästi,
voivat kirjoittaa suosituita kertomuksia, semmoisia kuin Zolan
Hedelmällisyys ja Tolstoin Ylösnousemus, loukkaamatta vähintäkään
semmoisia lukijoita, jotka myöskin voivat ajatella siveästi. Mutta
tavallinen nykyaikainen sanomalehtimies, joka ei koskaan ole
keskustellut niistä asioista muuta kuin raa'alla tavalla, ei voi
kirjoittaa yksinkertaista huomautusta jostakin avioerosta, ilman
selvästi esiintyvää häpeän tunnetta, tai sellaista vallattomuutta,
joka saattaa mahdottomaksi tuon huomautuksen ääneenlukemisen
seurassa. Kaikki tuo raakuus ja valehäveliäisyys (molemmat ovat sama
asia) ei merkitse sitä että ihmiset eivät tunne siveällä tavalla sitä
asiaa. Päinvastoin juuri tunteemme syvyys ja vakavuus saattaa sen
häväisemisen raa'alla kielellä ja karkealla pilalla sietämättömäksi.
Vihdoin, emme siedä kuulla siitä puhuttavan ollenkaan, sillä
ainoastaan yksi tuhannesta voi puhua siitä loukkaamatta meidän
omanarvontuntoamme, varsinkin naisten omanarvontuntoa. Lisätkäämme
vielä yleisen kielen kauheuteen, yleisen köyhyyden kauheus.
Ahtaassa asutuksessa köyhyys hävittää puhtauden mahdollisuuden, ja
puhtauden puutteessa monet elämän luonnollisista ehdoista muuttuvat
loukkaaviksi ja epäterveellisiksi, sillä seurauksella että vihdoin
epäpuhtauden yhdistys noihin luonnollisiin suhteisiin tulee niin
valtavaksi, että useiden sivistyneiden ihmisten (s.o. ihmisten,
jotka asuvat noissa ahtauden labyrinteissä, joita me nimitämme
kaupungeiksi) ruumiillisen elämän toinen puoli muuttuu rikolliseksi
salaisuudeksi, josta on mahdoton puhua muille kuin hätätilassa
lääkärille -- ja Hedda Gabler ampuu itsensä, koska äitiys on niin
epäkaunista. Lyhyesti sanoen, yleinen valekainous on vain yleisen
likaisuuden ilmaisumuoto. Ne seikat, jotka se julistaa pannaan,
ovat siitä huolimatta kaikkein mieltäkiinnittävimmät ja vakavimmat
kaikista.



VII.

Edistys-harhaluulo.


Onnetonta kyllä harhaluulo edistyksestä vetää vakavia ihmisiä pois
kehityksen polulta. Kuka sosialisti tahansa voi helposti saada meidät
vakuutetuiksi siitä että eroitus nykyisen ihmisen ja tulevaisuuden
ihmisen välillä, semmoisen, jommoiseksi ihminen muuttuu ilman
muuta kehitystä kuin tuhansien vuosien ravitseminen, ympäristö ja
harjoitus, on ääretön. Hän voi osoittaa että omaisuuden ja työn
eroitus ja väärä jako ovat syntyneet epätieteellisen taloudellisen
järjestelmän kautta ja että ihminen, olkoonpa hän kuinka virheellinen
tahansa, ei ole sen enemmän tarkoittanut perustaa sellaista
järjestettyä epäjärjestystä kuin kärpänen tarkoittaa polttaa siipensä
lentäessään kynttilän liekkiin. Hän voi osoittaa että eroitus
akrobaatin voiman ja notkeuden sekä luuvalon murtaman peltomiehen
köyryselän välillä on olosuhteiden eikä luonnon aikaansaama. Hän
voi osoittaa että useimmat innoittavimmista inhimillisistä paheista
eivät ole alkuperäisiä, vaan ainoastaan meidän järjestelmämme
vastavaikutuksia itse hyveisiimme. Anarkistilla, fabianistilla,
pelastusarmeijalaisella, kasvinsyöjällä, lääkärillä, lakimiehellä,
papilla, siveysopin professorilla, voimistelijalla, sotamiehellä,
urheilijalla, keksijällä, valtiollisella ohjelmain laatijalla,
kaikilla on joku ehdoitus meidän parantamistamme varten, ja melkein
kaikki heidän parannuskeinonsa ovat fyysillisesti mahdollisia ja
tähdättyjä yleisesti tunnettuja paheita vastaan. Heidän mielestään
edistyksen raja useinkin on sama kuin kaikkien noiden ehdotettujen
parannusten täytäntö ja kaikkien ihmisten tasoittaminen sille
kannalle missä nyt ruumiillisesti ja henkisesti parhaiten ravitut ja
harjoitetut ihmiset ovat.

Tässä työssä, niin heistä näyttää, on ääretön ala parantajan
tarmolle. Tässä on monta jaloa päämäärää saavutettavissa eri teillä
Vaikeuden Kukkulalle, jonne suuret henget pyrkivät. Mutta onnetonta
kyllä, ihminen, semmoisena kuin me hänet tunnemme, ei ikinä tule
kiipeämään sinne. Ei voi kieltää, että jos me kaikki pyrkisimme
urhoollisesti parantajien päämäärään, parantaisimme maailman
äärettömän suuressa määrin. Mutta se ei ole yhtään enemmän luultavaa
että tämä _"jos"_ tulee tapahtumaan kuin että taivaankansi laskeutuu
alas ja me pyydämme leivosia käsillämme. Me emme tule pyrkimään
tuohon päämäärään, sillä meillä ei ole kylliksi tarmoa. Me emme toivo
kylliksi tuota tulosta, useimmissa tapauksissa me emme ollenkaan
toivo sitä tuntuvalla tavalla. Kysy keltä tahansa tahtoisiko hän
tulla paremmaksi ihmiseksi, niin hän heti vastaa hurskaasti myöntäen.
Kysy häneltä tahtoisiko hän miljoonan markkaa, niin hän myöntää
mitä hartaimmin. Mutta sama hurskas kansalainen, joka tahtoisi
muuttua paremmaksi ihmiseksi, käyttäytyy juuri samalla tavalla
kuin ennenkin. Ja maankulkija, joka tahtoisi omistaa miljoonan,
ei vaivaa itseään ansaitsemaan kymmentä markkaakaan. Lukemattomat
miehet ja naiset, jotka kaikki innolla vastaanottaisivat miljoonan
lahjana, elävät ja kuolevat omistamatta koskaan sataa markkaakaan
samalla kertaa, vaikka löytyy kerjäläisiä, jotka ovat kuolleet
ryysyissä, mutta leväten patjoilla, jotka olivat täytetyt kullalla,
minkä he itse olivat keränneet, siksi että he halusivat sitä kyllin
voimakkaasti, jotta saivat tarmoa sitä hankkimaan ja säilyttämään.
Taloustieteilijät, jotka keksivät että kysyntä synnyttää tuotannon
saivat kohta rajoittaa lauselmansa sanomalla "vaikuttava kysyntä",
joka lopulta huomattiin merkitsevän juuri yhtä paljon kuin tuotanto.
Tämä pitää paikkansa myöskin politiikassa, siveysopissa ja kaikilla
muilla aloilla samoin. Tosi tuotanto on vaikuttavan kysynnän mitta.
Pelkät toivomukset ja vakuutukset eivät tuota mitään. Ei mikään
yhteiskunta ole vielä koskaan päässyt ylemmäksi niitä alkuasteita,
jolloin sen riidanhalu ja kiihko saattoi sille mahdolliseksi
muodostaa kansakunnan, ja sen rahanhimo auttoi sitä kehittämään
kauppasivistyksen. Eikä näitäkään asteita koskaan ole saavutettu
yleishengen avulla, vaan suvaitsemattomalla mielivallalla ja raa'alla
voimalla. Ottakaamme parlamentin muutosta koskeva ehdotus vuodelta
1832 Englannissa esimerkiksi siitä, millainen ristiriita voi syntyä
kahden sivistyneen puolueen välillä valtiollisesta muutoksesta,
jonka tarpeellisuus ja välttämättömyys oli niin silminnähtävä kuin
minkään valtiollisen muutoksen välttämättömyys ikinä on ollut tai
tulee olemaan. Se ehdotus ei mennyt läpi, ennenkuin herrasmiehet
Birminghamissa alkoivat varustautua sotilaallisella tavalla
katkaisemaan kurkut herrasmiehiltä S:t Jamesin kunnassa. Ja tähän
päivään saakka se varmaankaan ei olisi mennyt läpi, ellei sen takana
olisi ollut muuta voimaa kuin utilistien johdonmukaisuus ja vakuutus.

Nykyaikana meillä on utilistien asemesta fabianistien yhdistys
ja sen rauhallinen, perustuslaillinen siveellinen, taloudellinen
sosialisti-politiikka, joka ei tarvitse veretöntä hyödyllistä
toteuttamistaan varten muuta kuin että Englannin kansa ymmärtää
ja hyväksyy sen. Mutta miksi fabianisteja kehutaan semmoisissa
piireissä, missä kolmekymmentä vuotta sitten sosialisti-nimityksen
luultiin merkitsevän samaa kuin kurkunkatkaisija ja murhapolttaja?
Ei suinkaan siitä syystä että yleisöllä olisi pienintäkään aikomusta
tutkia ja omaksua fabianistien politiikkaa, vaan siitä syystä että
he otaksuvat että fabianistit poistamalla uhkaukset ja peloitukset
sosialistisesta agitatsionistaan ovat vetäneet hampaat pois
kapinalliselta köyhyydeltä ja pelastaneet olevat olot tuon ainoan
hyökkäystavan kynsistä, jota ne todella pelkäävät. Tietysti, jos
kansa omaksuisi fabianistien politiikan, panisi se sen toimeen
raa'alla voimalla, juuri niinkuin nykyinen omaisuusjärjestelmä
pannaan toimeen. Siitä tehtäisi laki, ja jokainen joka vastustaisi
sitä, sakotettaisi, saisi poliisit niskaansa, heitettäisi vankilaan
ja viimeisessä tingassa hirtettäisi, aivan niinkuin meille käy,
jos rikomme nykyistä lakia. Mutta meidän kapitalistiluokkamme ei
ollenkaan pelkää että semmoinen kääntymys tulisi tapahtumaan, mutta
sen sijaan se pelkää kovasti siellä täällä esiintyviä murhaajia
ja dynamiitti-hyökkäyksiä, ja koettaa kaikin voimin peittää sitä
tosiseikkaa, että ei ole yhtään mitään siveellistä eroitusta siinä
tavassa, millä se itse pakoittaa kapitaalioikeutensa tunnustetuiksi,
ja siinä tavassa, millä dynamiittimies antaa pontta omalle
vakuutukselleen luonnollisista ihmisoikeuksista. Siitä syystä
fabianisteja taputellaan olkapäälle, aivan niinkuin kristillistä
yhteiskunta-yhdistystä, kun taasen semmoisia sosialisteja, jotka
koristelematta sanovat, että yhteiskunnallinen vallankumous on
tehtävä samalla tavalla kuin muutkin vallankumoukset, nimittäin
siten että ne henkilöt, jotka sitä tahtovat, surmaavat, pakoittavat
ja peloittavat semmoisia henkilöitä, jotka eivät tahdo, sanotaan
kansan yllyttäjiksi ja lukitaan vankilaan pakkotyöhön, jotta
heille osoitettaisi, kuinka täydellä todella heidän vangitsijansa
vastustavat pakkokeinoja.

Pitääkö meidän siis luopua fabianistien tavoista ja palata
barrikaadeilla taistelevain ja dynamiittimiesten ja surmaajien
tapoihin? Ei, päinvastoin meidän tulee huomata, kuinka juurta jaksaen
turhia kumpaisetkin metoodit ovat. Näyttää siltä kuin dynamiittimies
nyt voisi helposti sanoa: "Ettekö juuri itse myöntänyt ettei mitään
koskaan ole saatu aikaan ilman fyysillistä pakkoa?" No niin, olisi
mieletöntä ja naurettavaa kieltää sitä. Myöntäkäämme se siis aivan
täydellisesti. Mutta mistä syystä pitäisi valita uhkarohkeita ja
verisiä tapoja varovaisten ja inhimillisten tapojen asemesta? --
Guillotiniä käytettiin Ranskassa niin paljon kuin ihmiset suinkin
saattoivat sietää sekä girondistejä että jakobiineja vastaan.
Fouquier Tinville seurasi Marie Antoinettea mestauslavalle, ja
Marie Antoinette olisi aivan yhtä hyvin kuin Tinville voinut kysyä
ihmislaumalta, tulisiko heidän leipänsä sitten helpommaksi kuin hänen
kaulansa oli katkaistu. Ja mikä oli tuloksena siitä kaikesta? Rougon
Macquart perheen keisarillinen Ranska ja sitten tasavaltainen Ranska
Panama-juttuineen ja Dreyfus-asioineen. Oliko eroitus todellakin
niin suuri että sen tähden ansaitsi mestata kaikki nuo onnettomat
naiset ja miehet, vaikka moni niistä olikin tyhjäntoimittaja
ja vahingollinenkin? Viitsisikö kukaan järkevä ihminen mestata
hiiren poikaistakaan saadakseen aikaan semmoisen tuloksen? Entäs
tasavaltainen Amerikka? Amerikassa ei ole mitään tähtikamaria eikä
läänitysparoneja. Mutta siellä on trustit, renkaat. Ja siellä on
miljoonamiehet, joitten tehtaita suojelemassa on sähköaitoja ja
makasiinikiväärejä, ja jotka olisivat saaneet Reginald Front de
Boeufinkin muuttumaan radikaaliksi. Olisivatko Washington ja Franklin
kohottaneet sormeaankaan Amerikan itsenäisyyden hyväksi, jos he
olisivat aavistaneet millainen todellisuus tuli olemaan?

Ei. Sitä mitä Caesar, Cromwell ja Napoleon eivät voineet tehdä,
vaikka heillä oli valtion fyysillinen voima ja aineellinen kannatus
käsissään, sitä eivät myöskään muutamat innostuneet rikolliset tai
mielipuolet voi tehdä. Juutalaistenkin, jotka Moseksesta aina Marxiin
ja Lassalleen saakka ovat innostuttaneet kaikkiin vallankumouksiin,
on täytynyt myöntää että lopuksi kumminkin koira palaa oman
oksennuksensa luo ja puhtaaksi pesty porsas likakuoppaansa, ja
meidän täytynee myöskin myöntää että ihminen palaa epäjumaliensa
ja himojensa luo, huolimatta kaikista "liikkeistä" ja kaikista
vallankumouksista, kunnes hänen luontonsa on muuttunut. Siihen saakka
hänen aikaisempi menestyksensä rakentaessa kauppasivistysmuotoja
(ja taivas varjelkoon, millaisia sivistysmuotoja!) on ollut vain
alkuasteena myöhäisemmälle asteelle, jota emme voi välttää, ja
joka nyt uhkaa saattaa meitä semmoiselle asteelle, jolloin ne
intohimot, mitkä rakensivat sivistyksen, muuttuvat turmiollisiksi
eikä tuottaviksi, aivan niinkuin samat ominaisuudet, jotka tekevät
jalopeuran metsän kuninkaaksi, aiheuttavat hänen surmansa, jos hän
astuu kaupunkiin. Ei mikään muu voi silloin pelastaa yhteiskuntaa
kuin selvä järki ja laaja tarkoitusperä. Sota ja kilpailu, jotka
ovat voimakkaita valinnan välikappaleita toisella vuosisadalla,
käyvät hävittäviksi huonontumisen välikappaleiksi toisella. Eläimiä
ja kasveja kehittäessä semmoiset muunnokset, jotka ovat syntyneet
monen sukupolven läpi tapahtuneen valinnan kautta, taantuvat
nopeasti alkuperäiseen villiin muotoonsa, jos valinta lakkaa.
Samalla tavalla sivistys, jossa voimakas riidanhalu ja ahneus ovat
lakanneet toimimasta valinnan välikappaleina ja ruvenneet ehkäisemään
ja hävittämään, syöksyy alaspäin ja taaksepäin niin nopeasti, että
katsoja voi hämmästyksellä huomata, kuinka monen vuosisadan jäljet
pyyhitään pois yhden ihmiselämän ajalla. Tämä oli usein tapahtunut
historiallisella ajalla, ja jokaisessa tapauksessa käännekohtaan
on tultu aikoja ennen kuin kaikki ovat ennättäneet, tai kuin edes
on nostettu kysymys heidän ennättämisestään sille asteelle, jossa
parhaiten ravitut ja parhaiten harjoitetut henkilöt ovat.

Siitä syystä meidän täytyy luopua siitä luulosta, että ihminen,
semmoisena kuin hän nyt on olemassa, kykenee ilman muuta edistymään.
Edistyksen harhaluuloa tulee aina olemaan, sillä kun huomaamme
jotain pahaa, korjaamme sen, ja siksi meistä itsestämme näyttää
siltä kuin edistyisimme, ja me unohdamme että useimmat näkemistämme
paheista ovat vaikutuksia, lopulta ankaria, huomaamatta tapahtuneesta
pitkällisestä taantumisesta. Me unohdamme että sovittelevat
parannuskeinomme harvoin täysin parantavat pahan, ja ennen kaikkia
unohdamme, että sillä tiellä missä nyt kuljemme alaspäin, hyvä on
muuttunut pahaksi meidän silmissämme, ja sitä hävitetään edistyksen
nimessä, aivan niinkuin pahaa hävitetään ja asetetaan hyvää sijaan
sillä tiellä, jota myöten me kuljemme ylöspäin. Tämän on todellakin
harhaluulojen harhaluuloa, sillä se ilmaisee meille tuon kamalan
totuuden, että jos valtiollinen turmiomme kerran tulee, innokkaat
uudistajat saavat sen aikaan ja lämpimät isänmaalliset sitä hartaasti
kannattavat, uskoen sitä välttämättömäksi askeleeksi parannusta
kohti. Niinkauan kuin ihminen on sama kuin nyt, ei ole edistystä
odotettava sen asteen yläpuolelle, missä me nyt olemme, ja jossa
kaikki sivistyksen yritykset ovat näyttäytyneet mahdottomiksi. Ja
koska tämäkin kehitysaste on vain kuin puun oksa, johon muutamat
ihmiset ovat kiivenneet ja pysyttelevät kiinni, vapisevassa,
pyörryttävässä pelossa heiluen likaisuuden kuilun yli, ei pitäisi
pelkän edistyksen enää viehättää meitä.



VIII.

Sivistyksen luulottelu.


Edistyksen harhaluulo ei osoita suurta teräväjärkisyyttä. Me alotamme
lukemalla satiireja isiemme ajoilta ja päätämme (usein tietämättämme)
että nuo pilkanalaiset asiat kaikki kuuluvat menneisyyteen. Me
näemme myöskin että turmiollisimmat puutteet usein korjataan vallan
siirtyessä sortajilta sorretuille. Vapaamieliset antavat äänioikeuden
köyhälle miehelle toivoen että hän käyttää sitä vapautuakseen.
Toivo ei täyty. Mutta varattoman miehen elinkautinen velkavankeus
loppuu. Tehdaslakeja syntyy estämään liikaa rasittamista. Koulut
tehdään vapaiksi ja pakollisiksi. Terveyshoitosäädöksiä lisätään
moninkertaisesti. Julkisesti ryhdytään puuhiin köyhien asuntojen
parantamiseksi. Paljasjalkaisille jaetaan kenkiä. Ryysyt käyvät
harvinaisiksi. Kylpyhuoneet ja pianinot, verka ja tärkkikaulukset
leviävät semmoisten ihmisten sekaan, jotka ennen pesemättöminä
soittivat huuliharppua. -- Muutamat näistä muutoksista ovat voittoja,
toiset ovat tappioita. Jotkut eivät ole muutoksia ollenkaan.
Kaikki ovat ainoastaan semmoisia muutoksia, joita raha aikaansaa.
Mutta kumminkin ne synnyttävät mahtavan edistyksen harhailmiön, ja
lukevat luokat päättävät niiden johdosta että Viktorian aikakauden
alkuosan epäkohdat eivät enää ole olemassa muuta kuin hauskoina
kaskuina Dickensin novelleissa. Mutta heti kun haemme edistystä,
joka johtuisi luonteen parantumisesta eikä rahasta, valtiomiesälystä
eikä eduista tai kapinasta, häviävät mielikuvamme. Me esimerkiksi
muistelimme Krimin sodan aikana ilmitullutta huonoa hallintoa
ja kykenemättömyyttä muinaisten aikain olosuhteina, kunnes
Etelä Afrikan sota osoitti että kansa ja sotahallinto ei ollut
mitään oppinut eikä mitään unohtanut. Me olimme tuskin toipuneet
tuon huomion tuottamasta hedelmättömästä tuskastumisesta, kun
pääsi leviämään tieto että upseeriklubissa eräässä parhaimmista
rykmenteistämme oli myöskin piiskausklubi, jonka päällikkönä oli
vanhin luutnantti. Tuo huomio herätti hiukan suuttumusta, kun
tuon koulupoikamaisen turmeluksen erikoiskohdat tulivat ilmi,
mutta ei kukaan hämmästynyt tuota täydellistä käsityksen puutetta
miehen kunniasta ja hyveistä, personallisesta rohkeudesta ja
omanarvontunnosta, tässä ritarillisuuden edustajien eturivissä.
Kristinuskon oppi rangaistuksen hyödyttömyydestä ja koston
huonoudesta ei ole, huolimatta yksinkertaisesta järkevyydestään,
saanut ainoankaan kansakunnan tunnustusta. Kristillisyys ei ole
joukoille muuta kuin kiihoittava julkinen komento, jonka varjon
alla saa pitää kaikenlaista muuta komentoa. Sen nimessä me otamme
kymmenen vuotta varkaan elämästä minuutti minuutilta hitaassa
kurjuudessa ja alennustilassa uudenaikaisesti parannetuissa
vankiloissamme, emmekä kadu sitä sen enempää kuin Laud leikatessaan
korvat Bastwickiltä ja Burtonilta. Me vaadimme kiinalaiset
boksari-ruhtinaat mestattaviksi niinkuin mitkä raakalaiset tahansa
ja meidän sotilas- tai laivasto-lähetystömme, jotka surmaavat,
polttavat ja hävittävät heimoja ja kyläkuntia siitä syystä että
joku on kovakouraisesti koputtanut englantilaista pääkalloa, ovat
niin tavallisia osia kuninkaallisessa hallinnossamme, etteivät ne
herätä senkään vertaa sääliä kuin tulee jokaisen vallassäätyisen
naisrikollisen osaksi. Me otaksumme että kiduttaminen tunnustuksen
esiinpakoittamiseksi on entisten pimeitten aikojen muistoja, mutta
juuri näitä sivuja kirjoitettaessa eräs englantilainen tuomari
tuomitsi väärentäjän kahdenkymmenen vuoden pakkotyöhön, julkisesti
selittäen että tuomio pannaan toimeen kokonaisuudessaan, ellei
rikollinen tunnusta, mihin hän on piilottanut väärentämänsä
setelit. Eikä mitään huomautuksia tehdä siitä eikä myöskään eräästä
toiselta sähkösanomasta, jossa sanotaan että Somalimaan sodassa
vanki antoi muutamia tärkeitä tietoja "rangaistuksen alaisena".
Vaikkapa nuo tiedot olisivat väärätkin, niin jo se seikka että
ne vastaanotetaan ilman vastalausetta vallan luonnollisina ja
sopivina ilmiöinä, todistaa että me olemme vielä aivan yhtä valmis
käyttämään torttyyriä kuin Bacon oli aikoinaan. Kertomukset
valkoisen miehen retkistä Afrikaan kultaa, norsunluuta, timantteja
ja urheilua hakemaan osoittavat että nykyinen europalainen on aivan
samanlainen rosvo kuin nekin, jotka ennen marssivat uusia maailmoita
valloittamaan Aleksanderin, Antoniuksen ja Pizarron johdolla.
Demokraattinen politikoitsija on juuri samanlainen, jommoiseksi
Platon hänet kuvaa; lääkäri on sama herkkäuskoinen petturi ja
oikullinen tieteellinen narri, jota Molière ivasi; opettaja on
vieläkin paraimmassa tapauksessa pikkumainen lasten viljelijä
ja pahimmassa tapauksessa piiskaamishullu; rehelliset miehet
pelkäävät sovinto-oikeuksia enemmän kuin lainkäyntiä; hyväntekijä
elää vieläkin kurjuuden loisena, aivan niinkuin lääkäri elää
sairauden loisena; pappein kavaluuden ihmetyöt eivät ole vähemmin
petollisia ja vahingollisia, siitä syystä että niitä nyt sanotaan
tieteellisiksi kokeiksi ja niitä toimittamassa on professoreita;
taikatemput uudenaikaisessa muodossaan patenttilääkkeinä ja
estävinä ruiskeina ovat kaikkialle levinneet; tilanomistaja jolla
ei enää ole kyllin valtaa asettaakseen ihmisansoja omaisuutensa
suojaamiseksi, rakentaa nyt piikkilanka-aitoja; uudenaikainen
herrasmies, joka on liian laiska voidellakseen kasvonsa punavärillä
urhoollisuuden merkiksi, voiteluttaa pesijättärellään paitansa
tärkkelyksellä puhtauden merkiksi; me pudistamme päätämme
keskiajan likaisuudelle, vaikka itse asumme kaupungeissa, jotka
ovat mustia noesta ja inhoittavia tupakansavusta; suora, julkinen
valehteleminen on kasvanut jättiläismäiseksi, ja siinä suhteessa ovat
aivan samanlaisia sekä taskuvaras poliisiasemalla että ministeri
salkkunsa ääressä ja sanomalehden toimittaja toimistossaan, kauppias
tarjoten myytäväksi täydellisiä polkupyörärenkaita, pappi joka
kirjoittaa nimensä kaikkien uskonpykälien alle ja vivisektori,
joka vakuuttaa kunniasanallaan että fysiologisessa laboratoriossa
leikatut eläimet eivät kärsi vähääkään kipua. Tekopyhyys on
pahimmillaan, sillä me emme vainoa ainoastaan semmoisten voimain
nimessä, joihin uskomme, vaan evankelisen uskon nimessä, jolle
johtajamme hymyilevät aivan niinkuin Italian patrisiot viidennellä
vuosisadalla hymyilivät Jupiterille ja Venukselle. Urheilu on nyt
kuten aina ennenkin murhaavaa kiihoitusta. Tappamisen halu on
yleistä. Kaikkialla pystytetään museoita yllyttämään lapsia ja
vanhanpuoleisia herrasmiehiä laittamaan alkoholissa säilytettyjä
ruumiskokoelmia, ryöstämään lintujen munia ja säilyttämään niitä
niinkuin punanahkaiset indiaanit säilyttävät skalppeja. Vitsan
käyttäminen on yhtä luonnollista englantilaiselle kuin ennen
Salomolle, kun hän sillä turmeli Rehabeamin, vaikka tämä vertaus
ei ole aivan oikeudenmukainen juutalaisia kohtaan, sillä Moseksen
laki kielsi enemmän kuin 40 lyöntiä ihmisyyden nimessä, mutta
Englannissa piiskattiin sotamiehiä tuhannella lyönnillä XVIII:lla
ja XIX:lla vuosisadalla, ja piiskattaisi yhä vieläkin, ellei
politillinen valta olisi siirtynyt yhtä paljon kauppasäädylle ja
köyhälistölle kuin sotilassäädylle. Huolimatta siitä muutoksesta,
piiskaaminen on vieläkin sallittu koulussa, sotilasvankilassa,
koululaivalla ja tuossa pikkumaisuuden koulussa, jota nimitetään
kodiksi. Piiskurikiihkoilijaa, joka julkeasti vaatii enemmän piiskaa,
aivan niinkuin huudetaan enemmän sotaa, enemmän häpeämättömyyttä
ja vähempiä veroja, siedetään, jopa tyydytetäänkin siitä syystä
että koska meillä ei ole mitään siveellistä päämäärää, me olemme
kyllin järkeviä ymmärtääksemme ettei mikään muu kuin raaka voima
voi pakoittaa muita seuraamaan itsekästä tahtoamme. Pelkuruus
on aivan yleistä. Isänmaallisuus, yleinen mielipide, vanhempien
velvollisuus, kuri, uskonto, siveys ovat ainoastaan toisia
nimityksiä peloitukselle; ja julmuus, ahmaaminen ja herkkäuskoisuus
kannattavat pelkuruutta. Me leikkaamme kurkun vasikalta ja ripustamme
sen roikkumaan takajaloista ja kuolemaan verenvuodosta, jotta
vasikkakotlettimme tulisi valkoiseksi. Me naulaamme hanhen lautaan
kiinni ja ahdamme sen täyteen ruokaa, sillä meistä sen maksatauti
maistuu hyvältä. Me revimme pikku linnut kappaleiksi koristaaksemme
neitosiemme hattuja. Me silvomme kotieläimiämme aivan ilman mitään
syytä, seurataksemme julmaa tapaa vain. Ja me asetamme eläimiä mitä
hirvittävimmän kidutuksen alaisiksi toivoen siten löytävämme jonkun
ihme-parannuskeinon omille taudeillemme.

Huomatkaapa vielä että nuo kaikki eivät ole harvinaisia paheitten
kehitysmuotoja, joita kaikki hyvät ihmiset valittavat ja vastustavat.
Tässä emme ole puhuneet sanaakaan Neerojemme julmuuksista, vaikka
meillä tietysti on Neeroja tavallinen prosenttimäärä. Lukuunottamatta
muutamia sotilas-esimerkkejä, jotka mainitsimme ainoastaan
osoittaaksemme että gentlemannin kasvatus ja asema, kunniantunnon,
_esprìt de corps'in_, julkisuuden ja vastuunalaisuuden vahvistamina,
eivät anna suurempia takeita käytökseen nähden kuin suurten
laumojen intohimot - lukuunottamatta noita esimerkkejä, kaikki
muut mainitsemamme tapaukset ovat jokapäiväisyyksiä, poimittuja
sieltä täältä parhaimpien kansalaisiemme tavallisesta elämästä ja
kiihkeästi puolustettuja sanomalehdissämme ja saarnastuoleissamme.
Itse humanitaaritkin, jotka inhoavat niitä, kiihoittuvat niitten
johdosta murhaamaan. Brutuksen ja Ravaillac'in miekat ovat vielä
toiminnassa Caserion ja Lucchenin käsissä, ja pistooli on tullut sen
avuksi Guiteau'n ja Czolgosz'in käsissä. Meidän parannuskeinomme
ovat vielä rajoitetut joko sietämiseen tai surmaamiseen. Ja surmaaja
surmataan vielä lain nojalla, perustuen siihen periaatteeseen että
kaksi mustaa on yhtä kuin yksi valkoinen. Ainoan uutuuden löydämme
metoodeissamme: dynamiitin keksintö on vaihtanut Hamiltonin liiaksi
ladatun kiväärin pommiin. Mutta Ravacholin sydän palaa samalla lailla
kuin Hamiltoninkin. Ne jotka maailman tuntevat, eivät siedä ajatella
sitä, vaikka he ottaisivatkin huomioon mitä laajimmassa määrässä
köyhyyden painon köyhissä ja pelkuruuden rikkaissa.

Puolustukseksemme voimme vain sanoa että ihmisten täytyy elää
ja antaa muitten elää määrättyyn asteeseen asti. Hevonenkin,
töppöhäntäisenä ja kuolaimet suussa, huomaa että sen orjuutta
lieventää se seikka, että jos isäntä kokonaan laiminlöisi sen ruuan
ja levon, täytyisi hänen kustantaa itselleen uusi hevonen joka toinen
päivä, sillä hevosta ei voi käyttää työssä kuoliaaksi ja sitten ottaa
ilmaiseksi toinen hevonen, niinkuin voi tehdä työmiehelle. Mutta
tällä välinpitämättömän itsekkäisyytemme luonnollisella rajoituksella
on myöskin rajansa, osittain meidän lyhytnäköisyydessämme, osittain
tahallisissa laskuissamme, niin että meillä on paitsi miestä, joka
omaksi häviökseen pelkästä ahneudesta lyhentää hevosensa elämän,
myöskin raitiovaunu-yhtiö, joka on laskenut, että vaikka hevonen
voi elää 24 jopa 40 vuotiseksikin, on edullisempaa tappaa se työllä
neljässä vuodessa ja sitten ostaa uusi uhri. Ja ihmisorjuus, joka
on saavuttanut korkeimman tunnetun asteensa meidän aikanamme
vapaan palkkatyön muodossa, on kohdannut samoja personallisia ja
kaupparajoituksia sekä vaikeuttamiseensa että lieventämiseensä
nähden. Nyt kun palkkatyön vapaus on aikaansaanut työvoimain
vähyyden, kuten esim. Etelä Afrikassa, johtava, englantilainen
sanomalehti ja johtava englantilainen viikkolehti ovat julkisesti
ja anteeksi pyytämättä vaatineet palaamista pakkotyöhön, s.o.
rupeamaan käyttämään samoja keinoja, joilla egyptiläiset, kuten
otaksumme, rakensivat pyramiidinsa. Me tiedämme nyt että taistelu
orjuutta vastaan XIX vuosisadalla onnistui yksinomaa siitä syystä
että sellainen orjuus ei ollut vaikuttavin eikä vähimmin inhimillinen
tapa, jolla työtä saatettiin käyttää hyväksi, ja maailma pyrkii nyt
vielä vaikuttavampaa systeemiä kohti, joka on hävittävä työntekijän
vapauden, saattamatta hänen isäntäänsä vastuunalaiseksi hänestä.

On kumminkin aina olemassa hiukan lievennystä: kapinan pelko, ja
myöskin ystävyyden ja mieltymyksen vaikutukset. Sanokaamme siis
vielä kerran ettemme tässä lausu mitään syytöstä maailmaa vastaa
siitä mitä sen rikolliset ja hirviöt tekevät. Inkvisitsionin
polttorovioita sytyttivät vakavasti uskonnolliset ihmiset, jotka
olivat niin ystävällisiä ja hyviä kuin kuka tahansa suinkin. Ja
kun neekeri kastetaan petroleumiin ja pistetään tuleen Amerikassa
meidän päivinämme, niin ei hän suinkaan ole hyvä mies, jonka konnat
lynkkaavat, ei, hän on rikollinen, jonka arvossa pidetyt, ylevät,
armeliaat, siveellisesti loukkaantuneet kansalaiset lynkkaavat.
Ja vaikka nämä kansalaiset toimivat ulkopuolella lakia, ovat he
kumminkin armahtavampia kuin Amerikan vallanpitäjät ja tuomarit,
jotka vielä äskettäin tuomitsivat ihmisiä yksinäiseen koppiin ei
viideksi kuukaudeksi, kuten meillä on tapana, vaan viideksi vuodeksi
tai pitemmäksi ajaksi. Meidän siveellisten hirviöittemme töitä ei
ollenkaan voi verrata Bartolomeus-yöhön tai muihin yhteiskunnallisen
sekasorron satunnaisiin puhkeamisiin. Tuomittakoon meitä vain
parhaimpien piiriemme luvallisten ja arvossa pidettyjen tapojen
mukaan, ja sen, joka tuntee asiat ja on kyllin voimakas katsomaan
niitä suoraan silmiin, täytyy myöntää, että ellei meidän sijaamme
astu ylevämpi olento -- sanalla sanoen yli-ihminen -- pysyy maailma
vaarallisten petojen luolana, jossa meidän satunnaiset yli-ihmisemme,
Shakespearit, Goethet, Shelleyt ja muut samanlaiset, saavat elää
yhtä varovasti kuin jalopeurain kesyttäjät, pitämällä asemansa
koomillisuutta ja ylemmyytensä arvoa korvauksena kauhusta, joka
heillä on toisella puolella, ja yksinäisyydestä toisella.



IX.

Historian tuomio.


Sanottakoon vain että vaikka villi peto murtautuu esiin ihmisissä
syösten hänet aika ajottain barbarisuuteen sotien ja rikosten
kiihoittamana, hänen normaali elämänsä kumminkin on ylempänä hänen
esi-isiensä normaalia elämää. Tämä mielipide on erittäin tyydyttävä
englantilaisille, jotka aina ovat vilpittömästi hyveitten puolella,
niin kauan kuin se ei maksa heille rahaa eikä ajatusta. He tuntevat
syvästi kuinka väärässä muukalaiset ovat, kun he eivät ihaile tuota
yhä jatkuvaa ylevämielisyyttä. Mutta meillä ei ole mitään syytä
luulla etteivät esi-isämme olisi olleet yhtä ylevämielisiä. Kaikkiin
niihin väitteisiin, jotka sanovat että on olemassa siveellinen
edistys, joka on selvästi huomattavissa isoisästä pojanpoikaan,
voidaan vastata siten, että tuhat vuotta tuommoista edistysaikaa
olisi saanut aikaan äärettömiä yhteiskunnallisia muutoksia,
joitten historiallinen todistus olisi mitä valtavin. Mutta ei itse
Macauleykään, vaikka hän olikin mitä innokkain edistyksen uskoja, voi
esittää mitään sellaista todistusta, joka kestäisi ristikuulustelua.
Verratkaamme meidän tapojamme ja lakejamme vanhoissa kirjoituksissa
ja klassikoissa mainittuihin, niin huomaamme ettei ole hiukkaistakaan
syytä otaksua että historiallisena aikana olisi mitään siveellistä
edistystä tapahtunut, huolimatta kaikista historioitsijain
romantillisista kokeista esittää menneisyyttä uudestaan tuon
edellytyksen mukaan. Sen ajan kuluessa kansakunnille on käynyt samoin
kuin yksityisille perheillekin, ne ovat kukoistaneet ja lakastuneet,
katuneet ja paatuneet, alistuneet ja vastustaneet, toimineet ja
touhunneet, horjuneet luonnollisen ja keinotekoisen terveyshoidon
välillä (vanhimmassa talossa koko maailmassa, äskettäin kaivettu
esiin Kreetassa, on vallan uudenaikaiset, terveydelliset laitokset),
ja kokeneet tuhansia muutoksia tuloihin ja väestön kasvuun nähden,
koko ajan lujasti uskoen että ihmiskunta edistyi edistymistään, siksi
että ihmiset olivat yhtämittaisessa touhussa. Ja pelkät tapaturmat
ovat aikaansaaneet joukon satunnaisia keksinnöitä, semmoisia
kuin pyörä, holvi, lukkoneula, ruuti, magneetti, Voltan tapuli
j.n.e., kaikki asioita, joita aivan päinvastoin kuin evankeliumia
ja viisaiden filosofisia esityksiä, tavallisetkin ihmiset voivat
hyödyllisesti ymmärtää ja käyttää hyväkseen, niin että höyrykoneen
käytäntö on mahdollinen, vaikkei koko kansa ole Stephensoneja,
mutta kansallinen kristillisyys on mahdoton ilman että koko kansa
on Kristuksia. -- Mutta uskooko kukaan vakavasti että moottorin
kuljettaja, joka johtaa moottorivaununsa Parisista Berliniin, on
korkeammin kehittynyt mies kuin Akilleksen vaunujen ajaja, tahi että
meidän uudenaikainen pääministerimme on etevämpi hallitsija kuin
Caesar, siitä syystä että hän kirjoittaa määräyksensä sähkövalossa ja
ilmoittaa käskynsä telefoonilla?

Riittää siis jo kaikenmoinen hanhenkaakatos edistyksestä. Ihminen,
semmoisena kuin hän nyt on, ei koskaan tahdo eikä voi lisätä
tuumaakaan kasvuunsa kaikella puoskaroimisellaan, olkoon se sitten
poliitillista, tieteellistä, kasvatuksellista, uskonnollista tai
taiteellista laatua. Mikä mahtanee tapahtua, kun tämä vakuutus
syventyy niitten mieliin, joitten nykyinen usko näihin harhakuviin
on yhteiskunnallisen järjestelmämme sementtinä, sen voivat aavistaa
ainoastaan ne, jotka tietävät kuinka äkkiä se sivistys, mikä
aikoja sitten on lakannut ajattelemasta (tai vanhaan tapaan sanoen
valvomasta ja rukoilemasta), voi ruhjoutua palasiksi, kun vulgääri
usko sen tekopyhyyteen ja petoksiin ei enään voi kestää kaiken
sen epäonnistumisien ja skandaalien edessä. Kun uskonnolliset ja
eetilliset määritelmät käyvät niin vanhanaikuisiksi ettei kukaan
järkevä ihminen voi niihin uskoa, ovat ne myöskin saavuttaneet sen
asteen, jolloin ei kukaan yleväluontoinen henkilö tahdo tunnustaa
niitä, ja siitä hetkestä saakka kunnes ne ovat muodollisesti
hävitetyt, ne seisovat vartioina kaikkien virkojen, kaikkien
julkisten virastojen ovilla, estäen niihin tulemasta ainoatakaan
kykenevää miestä, ellei hän ole sofisti tai valehtelija. Semmoinen
kansa, joka tarkastaa kunnallishallintojaan joka kolmas vuosi, mutta
ei tarkasta uskonnollisia pykäliään kertaakaan kolmessasadassa
vuodessa, vaikka nuo pykälät olisivat todistetusti syntyneet
valtiollisen kompromissin vaikutuksesta, semmoinen kansa olisi
uudestaan synnytettävä.

Ainoa toivomme siis on kehityksessä. Meidän täytyy asettaa
yli-ihminen ihmisen sijaan. On kamalata kansalaiselle nähdä vuosien
vieriessä, kuinka muuttumatta hänen omat aikalaisensa uudistuvat
nuoremmassa sukupolvessa, niin että hän luulee löytävänsä samat
henkilöt, jotka olivat hänen tovereinaan 30 vuotta sitten, jokaisessa
katuryhmässä, ja tuskin voi pidättäytyä tervehtimästä vanhana
tuttunaan nuorta miestä, jolle hän on vain vanhanpuoleinen vieras.
Kaikki edistyksen toivo kuolee hänen sydämessään nähdessään tuota.
Hän tietää että he tulevat tekemään juuri samoin kuin heidän isänsä
tekivät, ja että ne harvat äänet, jotka vielä niinkuin ennenkin
koettavat saada heitä tekemään jotain muuta ja olemaan jotain
parempaa, voivat säästää hengenvetoaan jäähdyttääkseen sillä puuroaan
(jos he voivat saada puuroa mistään). Semmoiset miehet kuin! Ruskin
ja Carlyle tulevat saarnaamaan Pekalle ja Paavolle saarnatakseen
vain, aivan niinkuin pyhä Franciscus saarnasi linnuille ja pyhä
Antonius kaloille. Mutta Pekka ja Paavo pysyvät aivan niinkuin
linnut ja kalatkin, entisellään. Ja runoilijat, jotka suunnittelevat
utopioja ja todistavat ettei tarvitse mitään muuta kuin ihmisen
tahtoa niitten toteuttamiseksi, huomaavat lopuksi kuten Richard
Wagner, että juuri se seikka on otettava huomioon, että ihmiset eivät
voimakkaasti tahdo niitä.

Ja siten särkyy sosialistin unelma tuotantokeinojen järjestämisestä
sosialististen periaatteiden mukaan, positivistin unelma kapitalistin
siveellistyttämisestä, etiikan professorin, vallanpitäjän,
kasvattajan unelma, jonka mukaan käskyjä ja sääntöjä ja
tutkintotodistuksia puetaan miehen päälle, aivan niinkuin suitset
pannaan hevosen suuhun, virkamerkit tuomarin ylle, koru-univormu
sotilaan päälle ja irtotukka näyttelijän päähän, uskotellen
että hänen luonteensa siten on muuttunut. Ainoa perusteellinen
ja mahdollinen sosialismi on siinä että ihmisen vaillinainen
synnyttäminen järjestetään sosialististen periaatteiden mukaan,
toisin sanoen, se on ihmisen kehityksessä. Meidän täytyy päästä
aaseista, muutoin heidän äänensä tulevat särkemään tasavallan.



X.

Metoodi.


Mitä metoodiin tulee, niin mitäpä muuta vielä voi sanoa kuin että
missä on tahtoa, siinä on taitoa. Mutta ellei ole tahtoa, olemme
hukassa. On nimittäin olemassa sekin mahdollisuus meidän pienelle
hupsulle valtakunnallemme, ehkä koko maailmalle, ja koska semmoiset
mahdollisuudet synnyttävät epätoivoa, täytyy meidän pitää kiinni
siitä otaksumisesta, että meillä on vielä kyllin tarmoa ei ainoastaan
elämään, vaan elämään paremmin. Siitä ehkä seuraa, että meidän täytyy
perustaa valtio-osasto kehitystä varten ja valmistaa sen päällikölle
sija ministeristössä sekä määrätä tuloja, joilla ylläpidetään valtion
suoranaisia kokeiluja, sekä annetaan palkkioita yksityisille
henkilöille kehoituksena onnistuneista tuloksista. Se voi ehkä
myöskin merkitä samaa kuin osakeyhtiö ihmisrodun parantamista varten.
Mutta nykyjään se paljoa luultavammin merkitsee samaa kuin sellaisten
ehdotusten kauhistunut leimaaminen siveettömiksi ja epäpuhtaiksi,
mutta samalla ihmistahdon yleinen salainen työntäminen tuohon kauhua
herättävään suuntaan, niin että kaikenlaiset laitokset ja julkiset
vallanpitäjät jos jonkinlaisten tekosyitten nojalla hapuilevat
yli-ihmistä kohti. Herra Graham Wallas, Lontoon kouluhallinnon
puheenjohtaja, on jo uskaltanut viitata siihen että nykyinen
politiikka, jonka mukaan opettajattaret oletetaan hedelmättömiksi,
voi kyllä olla mukavaa kouluhallinnon kannalta katsoen, mutta sietää
kritiikkiä ihmisrodun kasvattamiskannalta nähden. Tämä on yhtä hyvä
esimerkki kuin mikä muu tahansa siitä kuinka liike yli-ihmistä
kohti jatkuu, huolimatta kaikesta tekopyhyydestämme. Yksi asia on
ainakin aluksi selvä. Jos nainen voi huolellisesti valitsemalla
isän lapselleen synnyttää kansalaisen, jolla on hyvät aistimet,
terveet elimet ja kunnollinen ruuansulatus, pitäisi hänelle tietysti
suoda riittävä palkkio tuosta luonnollisesta palveluksesta, jotta
hän suostuisi toisenkin kerran tekemään samoin. Olkoonpa niin että
hän itse kustantaa yrityksensä, tai lapsen isä, tai laskuja tekevä
kapitalisti, tai paikkakunnallinen hallinto, joka säätää että
naiselle pitää erityisissä olosuhteissa suoda vuoden virkavapaus
täydellä palkalla, tai keskushallitus -- tuo kaikki on vallan
samantekevä, kunhan tulos on tyydyttävä.

On surullinen asia, että koska suurimmalla osalla aviopuolisoja
nykyisissä oloissa ei ole kyllin ravintoa, ei pääomaa, ei luottoa
eikä tieteellisiä eikä käytännöllisiä tietoja, joutuisivat he
siinä tapauksessa että valtio suostuisi maksamaan synnytyksistä
samoin kuin se nykyjään maksaa kuolemasta, osakeyhtiöitten haltuun,
jotka koettaisivat hankkia osinkoja aivan niinkuin tavallisessa
teollisuudessakin. Ihmissynnytysosakeyhtiökin (jota hurskaasti voisi
nimittää parannetuksi löytölasten kodiksi tai muuksi semmoiseksi)
voisi vallan hyvin, kunnollisesti johdettuna ja järjestettynä,
tuottaa parempia tuloksia kuin nykyinen riippuvaisuutemme
sekalaisista avioliitoista. Voidaan vastustaa sitä sanomalla että kun
tavallinen urakoitsija toimittaa tavaroita hallitukselle ja hallitus
hylkää ne ala-arvoisina, hylätty tavara joko myydään polkuhinnasta
tai joutuu muutoin roskatavaran joukkoon, mutta jos tavarana sattuisi
olemaan ihmisolentoja, pitäisi heidät joko laskea valloilleen tai
viedä lähimpään vaivaistaloon. Mutta siinähän ei ole mitään uutta
että yksityinen yritteliäisyys työntää ihmishylkyjä joko halvoille
työmarkkinoille tai vaivaistaloon, ja tuon uuden teollisuuden hylyt
olisivat varmaankin paremmin hoidetuita kuin tavallisen köyhyyden
tuotteet. Meidän nykyisessä onnen kaupalla kulkevassa sekasorrossa
kaikkien ihmistuotteiden täytyisi tulla heitetyiksi markkinoille,
olivatpa ne onnistuneita tai onnistumattomia; mutta onnistumattomat
eivät tuottaisi yhtiölle palkintoa ja aikaansaisivat siis suoranaista
tappiota. Käytännöllinen vaikeus kauppa-alalla tässä asiassa olisi
se, että ensimäiset kokeet veisivät paljon aikaa ja rahaa ja
olisivat kovin epävarmoja. Puhtaasti kauppapääoma ei koskettaisi
sellaista urhoollista yritystä sen ensimäisillä kokeiluasteilla, ja
joka tapauksessa semmoiseen tärkeään uuteen yritykseen vaadittavaa
mielenlujuutta ei voisi odottaa pörssiltä. Se on valtiomiesten
käsiteltävä, sellaisten valtiomiesten, joilla on kyllin laaja
luonne sanoakseen meidän demokraateille ja plutokraateille että
valtioviisaus ei näyttäydy siinä että imarrellaan heidän hulluuksiaan
taikka koetellaan sovelluttaa heidän laitakaupunki-käsitystään
omaisuudesta viiden maanosan asioihin. Siihen seikkaan tulee ryhtyä
joko valtio tai joku laitos, joka on kyllin voimakas pakoittamaan
valtiota suomaan sille kunnioituksensa.

Tämmöisen kokeen uutuus tulisi kumminkin olemaan yksinomaa sen
laajuudessa. Yhdessä huomattavassa tapauksessa, nimittäin kun on
kysymys kuninkaallisista henkilöistä, valtio jo valitsee vanhemmat
yksinomaa valtiollisilla perusteilla. Ja ylimystön seassa, vaikka
herttua-arvon perijä on laillisesti vapaa naimaan paimentytön,
yhteiskunnallinen pakko, joka rajoittaa hänen vaalinsa valtiollisesti
ja yhteiskunnallisesti samanarvoisiin naisiin, on niin valtava,
että hän itse asiassa ei ole sen enemmän vapaa menemään naimisiin
paimentytön kanssa kuin Yrjö IV:n oli sallittu ottaa vaimokseen
rouva Fitzherbert, ja herttuan sekä paimentytön avioliitto olisi
mahdollinen ainoastaan seurauksena jälkimäisen tavattomasta
luonteen lujuudesta, joka vaikuttaisi edellisen tavattomaan
luonteen heikkouteen. Kysykööt ne, jotka pitävät koko järjellisen
kehittämisjärjestelmän aatetta mielettömänä ja siveettömänä, miksi
Yrjö IV:n ei sallittu valita omaa vaimoaan, vaikka kuka suutari
tahansa sai naida kenen halusi. Siitä syystä vain että valtiollisesti
oli samantekevä kenen suutari nai, mutta hyvin tärkeätä kenen
kuningas nai. Se tapa, jolla kaikki kuninkaan personallisten
oikeuksien huomioonottaminen, sydämen vaatimukset, avioliittovalan
pyhyys ja romantillinen siveellisyys pannaan väistymään tuon
valtiollisen vaatimuksen tieltä, osoittaa kuinka hyvin voidaan olla
välittämättä kaikista noista näennäisesti kylläkin vastustamattomista
ennakkoluuloista, kun ne joutuvat ristiriitaan semmoisten vaatimusten
kanssa, jotka koskevat hallitsijaimme rotua. Samaa opettaa meille
sotilaan kohtalo. Hänen avioliittoansa, jos sitä ollenkaan sallitaan,
valvotaan itsevaltiaan tavoin, ottamalla huomioon yksinomaa
sotilaallisen sopivaisuuden näkökohtia.

No niin, nykyaikana ei enää hallitse kuningas, vaan suutari. Sotia
hallitsijasukujen välillä ei enää pelätä, eikä liioin panna arvoa
liittoihin hallitsijasukujen kesken. Kuninkaallisten perheitten
avioliitot muuttuvat nopeasti vähemmän valtiollisiksi ja enemmän
kansanomaisiksi, kodikkaiksi ja romantillisiksi. Toiselta puolen
tietoisuus suutarin avioliiton yhteiskunnallisesta merkityksestä
on yhä kasvamassa. Me olemme tehneet yleiseksi kysymykseksi hänen
vaimonsa terveydentilan kuukautta jälkeen synnytyksen. Me olemme
ottaneet hänen lastensa henkisen kehityksen pois hänen käsistään ja
panneet sen valtion kouluopettajan käsiin. Kohta tulemme tekemään
heidän ruumiillisen ravitsemisensa riippumattomaksi hänestä. Mutta he
ovat vielä roskaväkeä, ja valtion heittäminen roskaväen haltuun on
kansallista itsemurhaa, koska roskaväki ei osaa hallita eikä liioin
anna kenenkään muun hallita, paitsi sen, joka tarjoo enin leipää ja
huvituksia. Ei ole olemassa yhtään valtiollista innostelijaa, joka
kahdenkymmenen vuoden käytännöllisen, demokraattisen kokemuksen
jälkeen vielä uskoisi valitsijain valtiolliseen kykeneväisyyteen,
taikka niitten valitsemien johtomiesten kykyyn. Aristokratian
hävittäminen on tehnyt yli-ihmisen välttämättömäksi.

Englantilaiset vihaavat vapautta ja yhdenvertaisuutta liian paljon
voidakseen ymmärtää niitä. Mutta jokainen englantilainen toivoo
itselleen sukuluettelon. Ja hän on oikeassa. Kuningas Demos on
synnytettävä niinkuin muutkin kuninkaat, ja täytymisen kanssa ei voi
väitellä. Yksityisen kynäniekan on turhaa puhua sen enempää niin
suuresta asiasta pienessä kirjasessa. Konferenssi asiaa käsittelemään
on seuraava välttämätön askel. Siihen tulevat ottamaan osaa sellaiset
miehet ja naiset, jotka eivät usko enää elävänsä iankaikkisesti,
ja hakevat siksi kuolematonta työtä, johon he voivat panna parhaan
osan itsestään, ennenkuin heidän ruumiinsa heitetään tuohon suureen
tomunhävittäjään, krematorio-uuniin.



OHJEITA VALLANKUMOUKSELLISILLE.



Ohjeita Vallankumouksellisille.


Kultainen sääntö.


Elä tee toisille sitä mitä toivoisit toisten tekevän sinulle. Maku
voi olla erilainen.

Elä koskaan vastusta kiusausta: Koeta kaikkia, pidä kiinni paraasta.

Elä rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi. Jos olet hyvässä sovussa
itsesi kanssa, olisi se nenäkästä, jos olet pahoissa välin itsesi
kanssa, olisi se vääryyttä.

Kultainen sääntö on se, ettei ole mitään kultaisia sääntöjä.


Epäjumalanpalvelusta.


Hallitustaito on epäjumalanpalveluksen järjestämistä.

Byrokratian muodostavat viranomaiset, aristokratian epäjumalat ja
demokratian epäjumalanpalvelijat.

Väestö ei voi ymmärtää byrokratiaa, se voi ainoastaan jumaloida
kansallisia epäjumalia.

Raakalainen kumartelee puusta ja kivestä tehtyjä epäjumalia.
Sivistynyt mies kumartelee lihasta ja verestä tehtyjä epäjumalia.

Rajoitettu kuningasvalta on keksintö, joka yhdistää puisen epäjumalan
jäykkyyden ja liha-ja-veri -epäjumalan todenmuotoisuuden.

Kun puinen epäjumala ei vastaa talonpojan rukoukseen, antaa
talonpoika sille selkään. Kun liha- ja veri -epäjumala ei tyydytä
sivistynyttä miestä, katkaisee sivistynyt mies siltä pään.

Se joka surmaa kuninkaan ja se joka antaa henkensä kuninkaan edestä
ovat yhtä suuressa määrässä epäjumalanpalvelijoita.


Kuninkaallisuus.


Kuninkaat eivät synny, he ovat keinotekoisen hallusinatsionin
tekemiä. Kun onnettomuudet keskeyttävät tuollaisen tapahtuman
kulkua tärkeänä ikäkautena, kuten esim. Kaarle II:ssa, paranee
hallusinatsionin esine, eikä koskaan enää täydellisesti saa takaisin
kuninkaallisuuttaan.

Hovi on hallitsijain renkitupa.

Vulgäärisyys kuninkaassa hivelee kansan enemmistön sydäntä.

Valtaistuimen kasvattama ryömiväisyys on se hinta, jonka me maksamme
valtaistuimen tuottamasta valtiollisesta mukavuudesta.


Demokraattisuus.


Jos pienempi henki voisi mitata suurempaa henkeä niinkuin metrikeppi
voi mitata pyramiidin, yleinen äänioikeus voisi lopullisesti
päättää kaikki. Asian ollessa tällä lailla valtiollinen ongelma jää
selittämättä.

Demokratia asettaa kykenemättömien monilukuisten valitsemisen
turmeltuneitten harvojen määräämisen sijaan.

Demokraattiset tasavallat voivat yhtä vähän olla ilman kansallisia
epäjumalia kuin monarkkiiat ilman valtion virkamiehiä.

Hallituksella on ainoastaan yksi pulma suoritettava: luotettavan
antropometrisen metoodin keksiminen.


Vapaus ja yhdenvertaisuus.


Se joka luulee valtiollista vapautta vapaudeksi ja valtiollista
tasa-arvoisuutta yhtäläisyydeksi, ei ole koskaan ajatellut viittä
minuuttiakaan kumpaakaan.

Ei mikään voi olla ehdotonta: siis ei mikään voi olla vapaata.

Vapaus on samaa kuin vastuunalaisuus. Siksi useimmat ihmiset
pelkäävät sitä.

Herttua kysyy ylenkatseellisesti onko tosiaankin hänen metsävartiansa
samanarvoinen kuin kuninkaallinen tähteintutkija, mutta hän vaatii
että kumpikin hirtetään tasa-arvoisesti, jos he murhaavat hänet.

Siellä missä tasa-arvoisuus on tunnustettu, siellä on myöskin
käskynalaisuus.

Tasa-arvoisuus on perusehtona kaikissa osissa yhteiskunnallista
järjestystä.

Ylemmän suhde alempaan on esteenä hyville tavoille.


Kasvatus.


Kun ihminen opettaa jotain, jota hän itse ei osaa, toiselle, jolla
ei ole mitään taipumusta siihen, ja antaa sitten taitotodistuksen,
on jälkimäinen suorittanut gentlemannin kasvatukseen vaadittavan
tietomäärän.

Hullun aivot sulattavat filosofian hulluudeksi, tieteen taikauskoksi
ja taiteen turhantarkkuudeksi. Siitä johtuu yleinen kasvatus.

Parhaiten kasvatettuja lapsia, ovat ne, jotka ovat nähneet
vanhempansa semmoisina kuin he ovat. Tekopyhyys ei ole vanhempien
ensimäinen velvollisuus.

Pahin sikiönsurmaaja on se, joka koettaa muodostaa lapsen luonnetta.

Yliopistossa jokainen suuri teos lykätään siksi kunnes sen tekijä
saavuttaa puolueetonta arvostelua ja täydellisiä tietoja. Jos hevonen
voisi odottaa niin kauan kenkiään ja maksaisi niistä edeltäkäsin,
olisivat kaikki sepät meillä yliopistomiehiä.

Se joka osaa, tekee. Se joka ei osaa, opettaa. Oppinut mies on
laiskuri, joka kuolettaa aikaa tutkimalla. Varo väärää tietoa, se on
vaarallisempaa kuin tietämättömyys.

Toiminta on ainoa tie tietoon. Jokainen hullu uskoo, mitä hänen
opettajansa kertoo hänelle, ja nimittää herkkäuskoisuuttaan tieteeksi
tai moraaliksi juuri yhtä luottavasti kuin hänen isänsä nimitti sitä
taivaalliseksi ilmestykseksi.

Ei kukaan, joka ei osaa omaa kieltään, voi hallita toista kieltä.

Ei kukaan voi olla pelkkä spesialisti, olematta täysi idiootti.

Elä anna lapsillesi siveellistä ja uskonnollista kasvatusta, ellet
ole vallan varma siitä että ne eivät ota sitä liian vakavasti.
Parempi on olla Henrik neljännen ja Nell Gwynnen äiti kuin
Robespierren ja kuningatar Maria Tudorin.


Avioliitto.


Avioliitto on suosiossa siitä syystä että se yhdistää suurimman
määrän kiusausta suurimpaan määrään tilaisuutta.

Avioliitto on ainoa laillinen kontrahti, joka poistaa asianomaisten
väliltä kaikki ne lait, jotka suojaavat sitä erityistä suhdetta, jota
avioliitto tarkoittaa.

Avioliiton päätarkoitus on rodun jatkaminen.

Avioliiton satunnainen tarkoitus on ihmisten lemmentunteitten
tyydyttäminen.

Keinotekoinen hedelmättömyys avioliitossa saattaa mahdolliseksi sille
täyttää satunnaisen tarkoituksensa laimiinlyömällä päätarkoituksensa.

XIX vuosisadan vallankumouksellisin keksintö oli avioliiton
keinotekoinen hedelmättömäksi saattaminen.

Jokainen avioliittojärjestelmä, joka pakoittaa kansan enemmistöä
naimattomuuteen, murretaan väkivaltaisesti -- sillä verukkeella että
se muka loukkaa siveellisyyttä.

Monivaimoisuus uudenaikaisissa demokraattisissa oloissa, kuten
Mormonien seassa, hävitetään siksi että vastaan nousevat kaikki ne
ala-arvoiset miehet, jotka siten tuomitaan aviottomuuteen; sillä
äidinvaisto johtaa naista pitämään parempana kymmenettä osaa ensi
luokan miehestä kuin kolmannen luokan miehen koko omistamista.
Monimiehisyyttä ei ole koetettu semmoisissa olosuhteissa.

Kansallisen aviottomuuden vähin määrä (joka saadaan selville, kun
yhteiskunnan miesten lukumäärä jaetaan naisten lukumäärällä ja
osamäärää pidetään sinä vaimojen tai miesten lukumääränä, joka on
suotu jokaiselle hengelle) on Englannissa (jossa osamäärä on 1)
turvattu yksiavioisuuden perustamisella.

Uudenaikainen hempeätunteinen nimitys aviottomuuden kansalliselle
minimi määrälle on puhtaus.

Avioliitto, tai mikä muu yleisen lempivän yksiavioisuuden muoto
tahansa, on onneton suurissa valtioissa, sillä se estää ihmisen
tahallista synnyttämistä valtiollisena olentona.


Rikos ja rangaistus.


Kaikki konnamaisuus on koottuna lauseeseen: "Que Messieurs les
Assassins commencent!"

Mies joka on kohonnut Eton'in [kuuluisa koulu, jossa ylimysten
lapsia kasvatetaan, ja jossa ruumiillinen rangaistus on sallittu.
Suoment. muist.] piiskapenkiltä sille istuimelle, mistä hän tuomitsee
ryöstömurhaajan piiskattavaksi, on samanlainen yhteiskunnan tuote
kuin ryöstömurhaajakin, jota isä on potkinut ja äiti tuuppinut,
kunnes hän on kasvanut kyllin vahvaksi kuristaakseen ja ryöstääkseen
rikkaan kansalaisen, jonka rahoja hän himoitsee.

Vankeus on yhtä peruuttamatonta kuin kuolema.

Rikolliset eivät kuole lain käsissä. Ne kuolevat toisten ihmisten
käsissä.

Surmaaja Czolgosz teki presidentti McKinleystä sankarin surmaamalla
hänet. Amerikan Yhdysvallat tekivät Czolgoszista sankarin
samanlaisella menettelyllä.

Surma teloituslavalla on surman kaikkein huonoin muoto, sillä se
tapahtuu yhteiskunnan suostumuksella.

Teko se on, joka opettaa, eikä se nimi, jonka annamme teolle. Murha
ja mestaus eivät ole vastakohtia, jotka sovittavat toisensa, vaan
samanlaisuuksia, jotka synnyttävät samanlaista.

Rikos on ainoastaan vähittäistavara-osasto siitä mitä
tukkukauppanimityksellä sanomme rikoslaiksi.

Kun mies tahtoo murhata tiikerin, nimittää hän sitä urheiluksi. Kun
tiikeri tahtoo murhata miehen sanoo tämä sitä julmuudeksi. Eroitus
rikoksen ja oikeuden välillä ei ole sitä suurempi.

Niin kauan kuin meillä on vankiloita, on vallan samantekevää ketkä
meistä asuvat kopeissa.

Levottomin mies vankilassa on vankilan johtaja.

Ei ole välttämätöntä korvata mestattua rikollista, mutta
välttämätöntä on korvata mestattu yhteiskunnallinen järjestelmä.


Arvonimet.


Arvonimet tuottavat kunniaa keskiskertaiselle, hämmästyttävät
yläpuolella olevaa, ja ala-arvoinen häpäisee ne.

Suuret miehet kieltäytyvät vastaanottamasta arvonimiä, sillä he
kadehtivat niitä.


Kunnia.


Ei ole olemassa täydellisesti kunniallisia ihmisiä, mutta jokaisella
tosi miehellä on joku kunnian pääkohta ja muutamia pienempiä kohtia.

Te ette voi uskoa kunniaan ennenkuin olette hankkineet sitä. Parempi
on pysyä puhtaana ja kirkkaana: te olette itse se ikkuna, jonka läpi
teidän täytyy katsoa maailmaa.

Teidän sananne ei koskaan voi olla yhtä hyvä kuin takuunne, sillä
muistinne ei voi olla niin luotettava kuin kunnianne.


Omaisuus.


Omaisuus, sanoi Proudhon, on varkautta. Tämä on ainoa täydellinen
selvä totuus, joka siitä aineesta on sanottu.


Palvelijat.

Kun palvelijoita kohdellaan ihmisolentoina, ei maksaa vaivaa pitää
heitä.

Suhde isännän ja palvelijan välillä on edullinen ainoastaan
semmoiselle isännälle, joka ei epäröi käyttää väärin käskyvaltaansa,
ja semmoiselle palvelijalle, joka ei epäröi käyttää väärin luottoaan.

Täydellinen palvelija tuntee isäntänsä lähestyessä häntä
inhimillisellä tavalla, että hänen olemassaoloaan uhataan, ja
kiiruhtaa muuttamaan paikkaa.

Isännät ja palvelijat ovat kumpikin tyranneja, mutta isännät ovat
riippuvampia asemassaan.

Ihminen nauttii siitä mitä hän käyttää, ei siitä mitä hänen
palvelijansa käyttävät.

Ihminen on ainoa eläin, joka laskee rikkauttaan loisiensa lukuisuuden
ja ylellisyyden mukaan.

Vallasnaisten ja gentlemannien on sallittu pitää ystäviä
koirakopissa, mutta ei kyökissä.

Kotipalvelijain täytyy, tehtyään pilattuja lapsia isännistään,
herättää heissä pelkoa, voidakseen elää heidän kanssaan.


Kuinka lapsia on lyötävä.


Jos lyöt lasta, niin pidä huolta siitä että lyöt sitä vihapäissäsi,
vaikkapa siten turmelisit sen koko elämän ajaksi. Tyynellä mielellä
iskettyä lyöntiä ei voi eikä saa antaa anteeksi.

Jos lyöt lasta huviksesi, tulee sinun myöntää se suoraan sekä leikkiä
leikkisi sääntöjen mukaan, niinkuin ketunajaja. Silloin saat aikaan
verraten vähän vahinkoa. Ei kukaan ketunajaja ole niin hupsu, että
hän koettelisi uskotella ajavansa kettua opettaakseen sitä luopumaan
kanoja varastamasta taikka että hän itse kärsii enemmän kuin kettu
kuoleman edessä. Muista että lapsiakin kurittaessa on valittavana
joko urheilijan menestystapa tai lurjuksen menetystapa.


Uskonto.


Varo sitä miestä, jonka jumala on pilvissä.

Miehen uskon voi päättää, ei hänen uskonnostaan, vaan niistä
edellytyksistä, joitten nojalla hän tavallisesti toimii.


Hyveet ja paheet.


Ei mikään erityinen hyve tai pahe edellytä toisen erityisen hyveen
tai paheen olemassaoloa ihmisessä, yhdistäköönpä mielikuvitus ne
kuinka läheisesti tahansa.

Hyve ei ole siinä että pysyy erillään paheesta, vaan siinä, ettei
halua sitä.

Itsensä kieltämys ei ole hyve, se on vain varovaisuuden vaikutus
konnamaisuuteen.

Tottelevaisuus on olevinaan alistumista, aivan niinkuin poliisinpelko
on olevinaan rehellisyyttä.

Tottelemattomuutta, harvinaisinta ja uljainta kaikista hyveistä,
eroitetaan harvoin huolimattomuudesta, joka on vetelin ja tavallisin
kaikista paheista.

Pahe on elämän tuhlaamista. Köyhyys, tottelevaisuus ja naimattomuus
ovat kanooniset paheet.

Säästäväisyys on taito, jolla tehdään enin elämästä.

Säästäväisyydenrakkaus on kaikkien hyveitten juuri.


Suuruus.


Suuruus on vain yksi pienuuden aistimuksista.

Taivaassa enkeli ei ole mitään erinomaista.

Suuruus on toinen nimitys jumalallisuudelle. Molemmat merkitsevät
vallan yksinkertaisesti sitä, mikä on meidän saavutuspiirimme
ulkopuolella.

Jos suuri mies voisi saada meidät ymmärtämään itseään, hirttäisimme
hänet.

Me myönnämme että kun jumaluus, jota palvelimme, teki itsensä
näkyväksi ja tajuttavaksi, ristiinnaulitsimme sen.

Matemaatikolle yksitoista on vain lukuyksikkö; bushmanille, joka
ei voi laskea edemmäksi kymmentä sormeaan, se on käsittämätön
lukemattomuus.

Eroitus tyhjimmän jokapäiväisen henkilön ja syvimmän ajattelijan
välillä tuntuu viimeksi mainitusta mitättömän pieneltä ja edellisestä
äärettömältä.

Tyhmän kansan seassa nero käy jumalaksi: jokainen jumaloi häntä, eikä
kukaan täytä hänen tahtoaan.


Kauneus ja onni, taide ja rikkaus.


Kauneus ja onni ovat sivutuotteita.

Mielettömyys on onnen ja kauneuden suoranaista takaa-ajamista.

Rikkaus ja taide ovat väärennettyjä reseptejä onnen ja kauneuden
valmistamiseksi.

Se joka toivoo elinkautista onnea kauniin naisen rinnalla, toivoo
tuntevansa viinin maun pitämällä suunsa aina täynnä viiniä.

Sietämättömin tuska saadaan syntymään pidentämällä kiihkeintä iloa.

Ihminen, jolla on hammastauti, arvelee kaikkia niitä onnellisiksi,
joilla on terveet hampaat. Köyhä ihminen erehtyy samoin rikkaaseen
nähden.

Jota enemmän ihminen omistaa yli menojensa, sitä enemmän huolet häntä
rasittavat.

Se hirmuvalta, joka estää meitä tekemästä tietä kangella ja lapiolla,
on pahempi kuin se, joka estää meitä ajelemasta pitkin tietä
vaunuilla ja parihevosilla.

Rumassa ja onnettomassa maailmassa rikkainkaan mies ei voi ostaa
muuta kuin rumuutta ja onnettomuutta.

Koettaessaan paeta rumuutta ja onnettomuutta, rikas mies enentää
molempia. Jokainen uusi neliömetri West Endiä synnyttää uuden
neliökilometrin East Endiä.

XIX vuosisata oli taitteitten uskon aikakausi. Tulokset ovat
edessämme.


Todellinen herrasmies.


Meidän päiviemme herrasmies on semmoinen henkilö, jolla kyllin rahaa
tehdäkseen sitä mitä jok'ikinen hullu voisi tehdä, jos vain olisi
varoja, s.o. hän voi kuluttaa tuottamatta.

Uudenaikaisen herrasmaisuuden todellinen määritelmä on loisena olo.

Ei mikään fyysillisen tai siveellisen taidon ylemmyys voi tuottaa
anteeksiantamusta loiselämän synnille.

Uudenaikainen herrasmies on pakosta oman maansa vihollinen.
Sodassakaan hän ei taistele puolustaakseen sitä, vaan estääkseen
omaa ryöstämisvaltaansa joutumasta muukalaisen käsiin. Sellaiset
taistelijat ovat isänmaallisia samassa merkityksessä, kuin kaksi
luupalasta tappelevaa koiraa on eläinystävää.

Pohjois-Amerikan indiani oli urheilija-soturi-herrasmiehen perikuva.
Perikleen aikuinen atenalainen oli henkisesti ja taiteellisesti
harjaantuneen herrasmiehen perikuva. Molemmat olivat valtiollisesti
epäonnistuneita. Nykyisellä herrasmiehenä ei ole edellisen
kestäväisyyttä eikä jälkimäisen sivistystä, mutta hänen ruokahalunsa
on yhtä suuri kuin molempien yhteensä. Hän ei tule onnistumaan siinä
missä edelliset ovat epäonnistuneet.


Kohtuullisuus.


Kohtuullisuutta ei koskaan ylistetä itsensä tähden.

Kohtuullisen rehellinen mies, jolla on kohtuullisen uskollinen vaimo,
molemmat kohtuullisen raittiita ja asuen kohtuullisen terveellisessä
talossa: siinä tosi keskisäätyinen yhteys.


Tiedoton itse.


Tiedoton itse on todellinen nero. Hengittämisenne menee harhaan heti
kun tietoinen itsenne sekaantuu siihen.

Lukuunottamatta sitä yhdeksän kuukauden aikaa, joka kuluu ennenkuin
ihminen vetää ensimäisen henkäyksensä, ei kukaan voi johtaa omia
asioitaan niin hyvin kuin puu.


Järki.


Järkevä mies mukaantuu maailman oloihin. Järjetön koettaa
itsepäisesti mukaannuttaa maailmaa itseensä. Siitä syystä kaikki
edistys riippuu järjettömistä.

Mies, joka kuuntelee järjen ääntä, on hukassa. Järki orjuuttaa
kaikkia, joiden henki ei ole kyllin voimakas hallitsemaan sitä.


Säädyllisyys.


Säädyllisyys on säädyttömyyden vaitiolon sopimus.


Kokemus.


Ihmisten viisauden määrä ei suhteennu heidän kokemuksensa määrään,
vaan siihen kuinka kykeneviä he ovat kokemaan.

Jos pelkkä kokemus voi opettaa, olisivat Lontoon kivet viisaampia
kuin sen viisain mies.


Ajan kosto.


Ne joita me nimitämme pedoiksi, kostivat meille silloin kun Darwin
osoitti että ne ovat meidän serkkujamme.

Varkaat kostivat silloin kun Marx todisti porvarilliset varkaiksi.

Hyvät aikomukset.


Helvetti on kivitetty hyvillä aikomuksilla, ei pahoilla.

Kaikki ihmiset tarkoittavat hyvää.


Luonnolliset oikeudet.


Elämisen oikeutta loukataan, ellei sitä yhtämittaa vaadita.


Faute de mieux.


Lapsuudessani vastustin sitä että erästä neitiä aina sanottiin
kauniiksi neiti A:ksi. Tätini moitti minua sanomalla: "Sinun pitää
muistaa aina että vähimmin ruma sisar on perheen kaunotar."

Ei mikään aikakausi eivätkä mitkään olosuhteet ole ilman sankareita.
Kansan vähimmin kykenemätön kenraali on sen Caesar, sen vähimmin
typerä valtiomies on sen Solon, sen vähimmin höperö ajattelija on sen
Sokrates ja sen vähimmin tyhjänpäiväinen runoilija on sen Shakespeare.


Armeliaisuus.


Armeliaisuus on himokkaisuuden pettävin laatu.

Ne jotka auttavat köyhyyttä ja sairautta, ovat myötäsyyllisiä kahteen
kaikkein pahimpaan rikokseen.

Se joka antaa rahaa, jota hän ei itse ole ansainnut, tuhlaa toisen
ihmisen työtä.

Jokainen todellisesti hyvääsuopa henkilö vihaa almujen antamista ja
kerjäläisyyttä.


Maine.


Elämä tasoittaa kaikki ihmiset, kuolema ilmaisee etevät.


Kuri.


Sotasäädöksiä tarvitsevat ainoastaan upseerit, jotka komentavat ilman
mahtiarvoa. Taivaallinen oikeus ei tarvitse vitsaa.


Naiset kodissa.


Koti on tyttöjen vankila ja vaimojen työpaja.


Sivistys.


Sivistys on sairaus, joka on syntynyt siitä että yhteiskuntia on
rakennettu mädänneistä aineksista.

Ne jotka ihailevat nykyajan sivistystä, arvelevat tavallisesti sen
merkitsevän samaa kuin höyrykone ja sähkölennätin.

Ne jotka ymmärtävät höyrykonetta ja sähkölennätintä, kuluttavat
elämänsä koettamalla keksiä niiden sijaan jotain parempaa.

Mielikuvitus ei voi luoda hirveämpää rikollista kuin semmoisen, joka
rakentaisi toisen Lontoon, samanlaisen kuin nykyinen, eikä suurempaa
hyväntekijää kuin semmoisen, joka hävittäisi sen.


Peli.


Suosituin rikkauden jakamistapa on pelipöydän järjestelmä.

Pelipöytä ei ole kannattava laitos kenellekään muulle kuin
pelihuoneen isännälle. Siitä huolimatta pelihimo on yleinen, mutta
pelihuoneen pitämistä ei himoita.

Peli lupaa köyhille sitä mitä omaisuus tuottaa rikkaille. Siitä
syystä piispat eivät uskalla tuomita sitä perinpohjaisesti.


Yhteiskunnallinen kysymys.


Elkää kuluttako aikaanne yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Se mikä
vaivaa köyhiä, on köyhyys. Se mikä vaivaa rikkaita on hyödyttömyys.


Hajanaisia lauselmia.


Meille on opetettu että kun Jehova loi maailman, näki hän että kaikki
oli sangen hyvä. Mitähän hän nyt sanoisi?

Raakalaisen kääntäminen kristinuskoon on kristinuskon kääntämistä
raakalaisuuteen.

Ei kukaan uskalla sanoa niin paljon omia ajatuksiaan, että hän omasta
mielestään tuntuisi liioittelevalta.

_Mens sana in corpore sano_ on typerä lause. Terve ruumis on terveen
hengen tuote.

Dekadenssi voi saada puoltajia ainoastaan silloin kun se pukee
yllensä edistyksen naamarin.

Edistyksen hetkinä jalot onnistuvat, sillä asiat menevät heidän
suuntaansa. Dekadenssin hetkinä halpamieliset onnistuvat samasta
syystä. Siitä syystä, maailma ei koskaan ole ilahduttavan menestyksen
puutteessa.

Reformaattori, jolle maailma ei ole kyllin hyvä, joutuu seisomaan
vieri vieressä sen kanssa, joka ei ole kyllin hyvä maailmalle.

Jokainen neljäkymmentä vuotta vanhempi mies on lurjus.

Nuoruus, jolle kaikki annetaan anteeksi, ei anna itselleen anteeksi
mitään. Iäkkäisyydelle, joka antaa itselleen kaikki anteeksi, ei
anneta mitään anteeksi.

Kun opitaan laulamaan että brittiläiset eivät koskaan tule olemaan
herroja, silloin lopetamme orjuuden.

Elä usko että vastustat taistelua, vastustaessasi tappioon
joutumista, taikka että vastustat orjuutta, vastustaessa olemistasi
orjana, taikka että vastustat köyhyyttä, vastustaessasi sitä että et
ole niin rikas kuin naapurisi. Pelkuri, huolimaton ja kateellinen
ovat samaa mieltä kuin sinä.

Pidä huolta siitä että saat sen mistä pidät, muutoin sinut
pakoitetaan pitämään siitä, minkä saat. Siellä missä ei ole mitään
uskontoa, tulee tekopyhyys muotiin. Siellä missä ei ole tietoja,
sanotaan tietämättömyyttä tieteeksi.

Jos pahat kukoistavat ja parhaat jäävät eloon, on luonto lurjuksien
jumala.

Jos historia yhä kertautuu ja odottamaton alituiseen tapahtuu, kuinka
kykenemätön onkaan ihminen oppimaan kokemuksesta!

Sääli on epäterveitten toveriustunne.

Ne jotka ymmärtävät pahan, antavat sen anteeksi; ne jotka eivät
ymmärrä, hävittävät sen.

Hankitut käsitykset soveliaisuudesta ovat voimakkaammat kuin
luontainen vaisto. On helpompi saada ihmisiä sulkeutumaan
luostareihin, kuin saada arabialaista naista paljastamaan suutaan
julkisesti, tai englantilaista upseeria kulkemaan urheilija-lakki
päässä Bond Streetillä iltapäivällä toukokuussa.

On vaarallista olla vilpitön, ellei samalla myöskin ole tyhmä.

Kiinalaiset kesyttävät lintuja leikkaamalla niiden siivet, ja
naisia turmelemalla heiltä jalat. Hame nilkkojen ympärillä on yhtä
vaikuttava.

Valtiotalous ja yhteiskunnallinen talous ovat hauskaa henkistä
leikkiä, mutta elämän talous on viisaan kivi.

Kun harhaoppinen tahtoo välttää marttyyriutta, puhuu hän "oikeasta ja
väärästä oikeauskoisuudesta" ja todistaa että hänen harhaoppinsa on
oikeata oikeauskoisuutta.

Varo sitä miestä, joka ei iske takasin, kun lyöt häntä; hän ei anna
sinulle anteeksi eikä liioin salli sinun antaa anteeksi itsellesi.

Jos loukkaat naapuriasi, on parempi että loukkaat häntä perinpohjin
kuin puolittain.

Hempeätuntoisuus johtuu siitä erehdyksestämme, joka saattaa meidät
luulemaan, että anteeksiantoa voidaan suoda tai vastaanottaa
siveellisissä ristiriidoissa.

Kaksi nälkäistä miestä ei voi olla kaksi vertaa nälkäisempää kuin
yksi, mutta kaksi lurjusta voi olla kymmenen kertaa lurjusmaisempaa
kuin yksi.

Tee rististäsi kainalosauva itsellesi, mutta kun näet toisen tekevän
samoin, varo häntä.


Uhrautuminen.


Itsemme uhraaminen saattaa meille mahdolliseksi uhrata muita ihmisiä
punastumatta.

Jos alat uhraamalla itsesi niitten edestä, joita rakastat, lopetat
vihaamalla niitä, joitten edestä olet uhrannut itsesi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Ihminen ja yli-ihminen - Komedia ja filosofia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.