Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Cyrano de Bergerac - Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä
Author: Rostand, Edmond
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Cyrano de Bergerac - Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



CYRANO DE BERGERAC

Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä

Kirj.

EDMOND ROSTAND

Suomentanut Aukusti Simelius



Helsingissä,
Edistysseurojen Kustannus-O.Y.,
1918.



HENKILÖT:

 Cyrano de Bergerac.
 Christian de Neuvillette.
 Kreivi de Guiche.
 Ragueneau.
 Le Bret.
 Carbon de Castel-Jaloux.
 Gaskonjalaissotilaita.
 Lignière.
 De Valvert.
 I Markiisi.
 II Markiisi.
 III Markiisi.
 Montfleury.
 Bellerose.
 Jodelet.
 Cuigy.
 Brissaille.
 Tungetteleva mies.
 I Muskettisoturi.
 II Muskettisoturi.
 Espanjalainen upseeri.
 Rakuuna.
 Ovenvartia.
 Porvari.
 Hänen poikansa.
 Taskuvaras.
 Katsoja.
 Kaartilainen.
 Huilunsoittaja Bertrandou.
 Kapusiinimunkki.
 Kaksi soittajaa.
 Runoilijoita.
 Sokerileipureita.
 Roxane.
 Sisar Marthe.
 Lise.
 Virvokkeiden myyjätär.
 Äiti Marguerite.
 Seuralaisnainen.
 Sisar Claire.
 Näyttelijätär.
 Kamarineito.
 Paashipoikia.
 Kukkastyttö.

Kansaa, porvareita, muskettisotureja, taskuvarkaita, sokerileipureita,
runoilijoita, gaskonjalaissotilaita, näyttelijöitä, viulunsoittajia,
paashipoikia, lapsia, sotilaita, espanjalaisia, katsojia,
näyttelijättäriä, porvarinaisia, nunnia y.m.

Neljä ensimäistä näytöstä v. 1640, viides v. 1655.



ENSIMÄINEN NÄYTÖS


Näytäntö Bourgognen hotellissa.

Hotelli Bourgognen sali, v. 1640. Jonkunlainen pallopelihuone, joka on
siistitty ja järjestetty näytäntöjä varten.

Sali on pitkulainen; se näkyy syrjittäin, siten että yksi sen sivuista
muodostaa taustan, joka lähtee etualalta, oikealta, ja jatkuu
vasemmalle taka-alalle, tehden kulman näyttämön kanssa.

Tällä näyttämöllä, josta näkyy yksi nurkkaus, on pitkin kulisseja
asetettuja penkkejä. Esirippu on laitettu kahdesta kuvakudosmatosta,
jotka voi vetää syrjään. Koristeverhokkeen yläpuolella kuningassuvun
vaakunoita. Lavalta johtavat leveät portaat saliin. Portaiden molemmin
puolin viulunsoittajien paikat. Reunustavalona kynttilöitä.

Kaksi riviä katsojapaikkoja, päälletysten. Ylärivi on jaettu aitioihin.
Permannolla, joka on teatterin näyttämö, ei ole istuimia; tämän
permannon taustassa, se on: oikealla, etunäyttämö, muutamia
porrasmaisesti kohoavia penkkirivejä sekä aitioihin johtavien,
ainoastaan osittain näkyvissä olevien portaiden alapäässä jonkunlainen
myymäpöytä, jolla on pieniä kynttilöitä, kukkamaljakolta,
kristallipikareita, leivoslautasia, pulloja j.n.e.

Taustassa, keskellä, aitioiden alla, teatterin sisäänkäytävä. Suuri ovi
raollaan, jotta katsojat pääsisivät kulkemaan. Ovipuoliskoissa,
myymäläpöydän yläpuolella sekä monissa muissa paikoissa punaisia
ilmoituslehtiä, joissa on sanat _La Clorise_.

Esiripun noustessa sali on hämärä ja vielä tyhjä. Kynttiläkruunut on
laskettu permannolle, jossa odottavat sytyttämistä.


I KOHTAUS

    Yleisöä, jota saapuu vähitellen. Sotilaita porvareita,
    lakeijoita, paashipoikia, taskuvarkaita, ovenvartia y.m.,
    sitten markiiseja, CUIGY, BRISSAILLE, virvokkeiden
    myyjätär, viulunsoittajia j.n.e.

    Oven takaa kuuluu äänten kohua, sitten muuan sotilas
    tulee kiivaasti sisään.

OVENVARTIA, ajaen häntä takaa.
Hoi, maksu myös!

SOTILAS.
                 Ma tulen ilmaiseksi!

OVENVARTIA.
                                      Miksi?

SOTILAS.
No! Tunnet kai sä minut kaartin soturiksi!

OVENVARTIA, toiselle sisääntulevalle sotilaalle.
Te?

TOINEN SOTILAS.
    Maksa en!

OVENVARTIA.
              Vaan... kuinka?...

TOINEN SOTILAS.
                                 Musketööri oon.

I SOTILAS, toiselle.
Se alkaa vasta kello kaksi. Katsomoon
ei ketään viel' oo tullut. Hiukan miekkailkaamme.

    Miekkailevat mukanansa tuomillaan floreteilla.

LAKEIJA.
Pst!

II LAKEIJA, jo saapunut.
     Samppanjaa?

I LAKEIJA, näyttäen hänelle pelivehkeitä, joita ottaa nuttunsa
taskuista.
                 Kas, nopat, kortit! Pelin saamme
nyt käyntiin.

    Istuutuu lattialle.

II LAKEIJA, istuutuen myöskin lattialle.
             Niinpä niin, sa vanha veikko!

I LAKEIJA, vetää taskustaan kynttilänpätkän, jonka sytyttää ja
kiinnittää tiputtamalla talia lattiaan.
                                           Kukaan
ei näe pimeässä. Siksi otin mukaan
mä kynttilän... sain salaa taskuun pistetyksi.

II LAKEIJA.
Käy kiinni! Ruutua!

TOINEN MIEKKAILIJOISTA.
                    Hei! Varuillasi! Yksi...

KAARTILAINEN, ajaen kukkastyttöä takaa.
Voi pimeässä saada saaliin...

    Koettaa ottaa tyttöä vyötäisiltä kiinni.

KUKKASTYTTÖ, irrottautuen.
                              Sangen niukan!

KAARTILAINEN, seuraten yhä tyttöä.
Suo suukko!

KUKKASTYTTÖ, pois pujahtaen.
            Näkevät!...

KAARTILAINEN, vetäen hänet pimeään nurkkaan.
                        Ei vaaraa!

ERÄS MIES, istuutuen permannolle yhdessä muitten kanssa, joilla,
kuten hänelläkin, on ruokaa muassaan.
                                   Syödään hiukan!
On aikaa!

PORVARI, saattaen poikaansa.
          Istutaanpas tähän, poikaseni.

TOINEN PELAAJISTA.
Kas, tuoss' on mulla ässä! Näätkös, tikkis meni!

ERÄS MIES, vetäen pullon vaippansa alta ja istuutuen hänkin.
Näin juon bourgognea...

    Juo.

                        Bourgognessa! Hih! Heisaa!

PORVARI, pojalleen.
Tää, kuule, ehkä joku huono paikka lie?
    (Katsoo ympärilleen.)
Suupaltit...
    Keskeyttää, kun muuan sotilas tyrkkää häntä.
             peliveikot...
    Kaatuu pelaajien keskelle.
                           juopot...

    Nousee nopeasti.

KAARTILAINEN, hänen takanaan, kiusaten yhä tyttöä.
                                     Suukko!

KUKKASTYTTÖ, torjuen.
                                             Ei saa!

PORVARI, vieden nopeasti pois poikaansa.
Ei tajuta vois tässä, -- totta vieköön! -- ei,
ett' ohjelmassa on Rotrou!

NUORUKAINEN.
                           Ja myös Corneille!

JOUKKO PAASHIPOIKIA, tulee käsitysten, tanssien ja laulaen.
Tra la la la la la!

OVENVARTIA, vakavasti.
                    Hoi, kuka siellä veisaa!?
Pois kujeet!...

I PAASHIPOIKA, loukkautuneen-arvokkaasti.
                Loukkaatte meit' aina epäilyllä!

    Vilkkaasti toiselle heti kun ovenvartia on kääntänyt selkänsä.

Sull' onko lankaa?

II PAASHIPOIKA.
                   On, ja koukkujakin!

I PAASHIPOIKA.
                                       Kyllä
taas meidän onkiimme käy peruukkeja!

TASKUVARAS, epäilyttävän näköisiä miehiä ympärillään.
                                              Tänne
toin teidät oppimaan. Nyt neuvon tehtävänne:
kun varastatte...

II PAASHIPOIKA, huutaen toisille paashipojille, jotka jo
ovat asettuneet parvelle.
                  Missä putket lieneekään?

III PAASHIPOIKA, parvelta.
Ja herneet?

    Puhaltaa herneitä katsomoon.

NUORUKAINEN, isälleen.
            Mitä täällä tänään näytellään?

PORVARI.
Clorise.

NUORUKAINEN.
         Ja kirjoittaja?

PORVARI.
                         Balthasar Baro.

TASKUVARAS, kumppaneilleen.
Jos pitsi riippuu, sit' ei vedettävä oo,
se täytyy leikata!

ERÄS KATSOJA, näyttäen toiselle syrjäistä paikkaa.
                   Kun täällä ensi kertaa
Cid näyteltiin, ma istuin tuolla.

TASKUVARAS.
                                  Kellon sulta
näin sieppaan...

    Näyttää.

PORVARI, pojalleen.
                 Näyttelijät, joill' ei ole vertaa,
on täällä...

TASKUVARAS, tehden pieniä salakähmäisiä vetoliikkeitä.
             Nenäliinat...

PORVARI.
                           Montfleury...

KATSOJA, huutaen parvelta.
                                         Hoi! Tulta!

PORVARI.
... Bellerose, l'Epy, la Beaupré, Jodelet!

PAASHIPOIKA, permannolla.
Kas, myyjätär on tuolla!

MYYJÄTÄR, myymäpöytänsä takana.
                         Appelsiiniä...
ja maitoa... ja hyvää marjaviiniä...

    Hälinää ovella.

FALSETTIÄÄNI.
Pois tieltä, roskaväki!

ERÄS LAKEIJA, hämmästyksissään.
                        Tokko aikonee
markiisit permannolle!?

ERÄS TOINEN LAKEIJA.
                        Kauaa ei he ole!

    Markiisit tulevat.

ERÄS MARKIISI, nähdessään salin olevan miltei tyhjän.

He! Näinkö tyhjää tääll' on, ettei ketään pole
ees varpaille! Ei tuota häiriötä! Niin
kuin moukat aikaisin me tänne saavuttiin!
Ah! hyi! hyi! hyi!

    Huomaa olevansa muiden vähää ennen
    saapuneiden aatelismiesten edessä.

                   Cuigy! Brissaille!

    Syleilyä.

CUIGY.
                                      Oh, onpa täällä
nyt pimeää!

MARKIISI.
            Siks oonkin pahalla mä päällä.

II MARKIISI.
Nyt sytyttäjä saapuu! Sali valaistaan.

YLEISÖ, tervehtien kynttilänsytyttäjän tuloa.
Ah!...

Ryhmitytään sytytettävien kynttiläin ympärille. Joitakuita henkilöitä
on asettunut parvelle. Lignière tulee permannolle käsikkäin Christian
de Neuvilletten kanssa. Lignière hiukan huolettomassa asussa, juopon,
mutta silti hienon näköinen. Christian, joka on hienosti, vaikka hieman
vanhanaikaisesti puettu, näyttää olevan omiin ajatuksiinsa kiintyneenä
ja katselee aitioihin päin.


II KOHTAUS

    Samat, CHRISTIAN, LIGNIÈRE, sitten RAGUENEAU ja LE BRET.

CUIGY.
        Lignière!

BRISSAILLE, nauraen.
                  Ja vielä selvänä.

LIGNIÈRE, hiljaa Christianille.
                                    Kai saan
mä teidät esittää?
    Saatuaan Christianilta myöntävän viittauksen.
                   Parooni Neuvillette.

    Tervehtivät toisiaan.

YLEISÖ, ensimäistä sytytettyä kynttiläkruunua nostettaessa.
Ah!

CUIGY, Brissaillelle, katsoen Christiania.
    Hän on kaunis mies!

I MARKIISI, joka on kuullut.
                        Pyh!

LIGNIÈRE, esittäen Christianille.
                             Herrat de Brissaille,
Cuigy ja...

CHRISTIAN, kumartaen.
            Hauska tutustua.

I MARKIISI, toiselle.
                             Myöntänet:
hän kaunis on, vaikk' ovat vaatteet vanhaan muotiin!

LIGNIÈRE, Cuigylle.
Tourainesta hän aivan äsken tänne tuotiin.

CHRISTIAN.
Jo viikko tutkia mun Pariisia suotiin,
ja huomenna ma liityn kaartiin.

I MARKIISI, katsoen aitioihin saapuvia ihmisiä.
                                Tunnet kai
sa presidentti Aubryn?

MYYJÄTÄR.
                       Hoi! Hedelmiä, maitoa...

VIULUNSOITTAJAT, virittäen koneitaan.
La... la...

CUIGY, Christianille, viitaten täyttyvään saliin.
            On väkeä!

CHRISTIAN.
                      On!

I MARKIISI.
                          Kauneutta ja taitoa!

    Tarkastavat naisia, jotka, koreihin vaatteisiin puettuina,
    saapuvat aitioihin. Tervehdyksiä, hymyilyä.

II MARKIISI.
Kas, neidit de Guéméné...

CUIGY.
                          Bois-Dauphin...

I MARKIISI.
                                          Me heitä
olemme lempineet...

BRISSAILLE.
                    De Chavigny...

II MARKIISI.
                                   Hän meitä
nyt pitää leikkinään; -- me oomme lemmen-hullut!

LIGNIÈRE.
Kas, herra de Corneille Rouenista on tullut!

NUORUKAINEN, isälleen.
Tääll' akateemikkoja myös kai nähdä saa?

PORVARI.
Tuoll' on Cureau de la Chambre, Boudu ja Boissat,
Porchères, Colomby, Bourzeys, Bourdon, Arbaud...
Jos kuolevat, ei nimi silti kuollut oo.

I MARKIISI.
Kas, tuolla sinisukkain parvi tiedokas:
Barthénoïde, Urimédonte, Cassandace,
Félixérie...

II MARKIISI, ihmetellen.
             No hitto, sull' on muistossas
nuo kaikki nimet?

I MARKIISI.
                  Kaikki!

LIGNIÈRE, vieden Christianin syrjään.
                          Tulin seurassanne,
mä että nähdä saisin tuntemattomanne.
Vaan hän ei saavu. Lähden krouviin, täältä pois.

CHRISTIAN, pyytäen.
Ei, älkää! Nimeään en silloin kuulla vois!
Sen mulle sanotte; siks' ootte täällä tovin:
te tunnettehan koko kaupungin ja hovin.

SOITONJOHTAJA, lyöden jousellaan nuottitelineensä laitaan.
No, herrat viuluniekat!...

    Nostaa jousen.

MYYJÄTÄR.
                   Tulkaa ostamaan!
On makaroonia ja...

    Viuluniekat rupeavat soittamaan.

CHRISTIAN.
                    Kun ei vain hän ois
niin kärkäs kieleltään kuin kaikki täällä ovat.
Mä pelkään, mull' on oikein syämen tuskat kovat:
en tohdi kirjoittaa, en tohdi haastaakaan.
Ma oon vain sotilas, ja puhetaidoton.
    Näyttää taustaan oikealle.
-- Hän tuossa aitiossa joka kerta on.

LIGNIÈRE, aikoen lähteä.
Mä lähden.

CHRISTIAN, pidättäen häntä yhä.
           Jääkää, pyydän!

LIGNIÈRE.
                           D'Assoucy mua vuottaa.
Ja jano mulle täällä aivan surman tuottaa.
Oih!

MYYJÄTÄR, kulkee hänen ohitseen tarjointa kantain.
     Mehuvettä?

LIGNIÈRE.
                Hyi!

MYYJÄTÄR.
                     Tai maitoa?

LIGNIÈRE.
                                 Hyi hiis!

MYYJÄTÄR.
Rivesaltea?

LIGNIÈRE.
            Häh!
    Christianille.
                 Hetken vielä viivyn siis.
-- En pitkään aikaan tätä...
    Ottaa pullon käteensä.
                             ...maistanutkaan oo.

    Istuutuu myymäpöydän lähelle. Myyjätär kaataa
    hänelle rivesaltea.

HUUTOJA, pienen pyylevän ja rattoisan miehen saapuessa.
Ragueneau! Ah!

LIGNIÈRE, Christianille.
               Herkkutaidon mestari Ragueneau.

RAGUENEAU, sokerileipurin pyhäpuvussa, tullen vilkkaasti
Lignièreä kohti.
Tääll' ehkä viel' ei ole herra Cyrano?

LIGNIÈRE, esittäen Ragueneauta Christianille.
Täss' oivin leipoja ja torttuin täyttelijä;
sen vannoo runoilija, vannoo näyttelijä.

RAGUENEAU. hämillään.
Oh! Ei!

LIGNIERE.
        Te, mesenaatti, muka arastelkaa!

RAGUENEAU.
He syövät luonani...

LIGNIÈRE.
                     Ja jäävät teille velkaa.

RAGUENEAU.
Se kunniaksi mulle...

LIGNIÈRE.
                      Itse runoilette!

RAGUENEAU.
Niin, joskus, sanoivat, ma onnistuin...

LIGNIÈRE.
                                         Oh, ette
vain joskus! Taiteelle te uhrejanne kannatte.

RAGUENEAU.
Mä kyllä sonetista...

LIGNIÈRE.
                      Kaakun aina annatte.

RAGUENEAU.
Vain tortun...

LIGNIÈRE.
               Turhaan ootte vaatimaton noin.
Ja ballaadista -- jos ma oikein muistaa voin! --
annatte...

RAGUENEAU.
           Mesileivän.

LIGNIÈRE, vakavasti.
                       Oikein sokeroidun.
-- Ja teatteri, sitä...

RAGUENEAU.
                        Siitä haltioidun.

LIGNIÈRE.
Te pääsyliput aina leivoksilla saatte.
Ne mitä tänään maksaa? Kuulkaa, kertokaatte
näin meidän kesken!

RAGUENEAU.
                    Neljä munavanukasta
ja kaalipiirakkaa.
    Katsoo kaikkiin suuntiin.
                   Tää ihmettä on vasta,
etten nää Cyranota täällä!

LIGNIÈRE.
                           Niinkö! Miksi?

RAGUENEAU.
Nyt näytteleehän Montfleury, -- kas, siin' on niksi!

LIGNIÈRE.
Niin, lieneepihän sillä tynnyrillä tänään
Phédonin osa kyllä esitettävänään,
vaan mitä Cyrano voi siitä välittää?

RAGUENEAU.
Siis ette ole kuullut?

LIGNIÈRE.
                       En.

RAGUENEAU.
                           No, tietäkää:
hän Montfleurytä vihaa, eikä tämän sallis
hän esiintyä, kun on taide hälle kallis.

LIGNIÈRE, tyhjentäen neljättä lasia.
No, entä sitten?

RAGUENEAU.
                 Sentään Montfleury...

CUIGY, joka on tullut lähemmäksi.
                                       Niin kyllä,
hän näyttelee. Ei häneen kaikkein kiellot yllä.

RAGUENEAU.
Vai ei! No, nähdään!

I MARKIISI.
                     Ken on Cyrano?

CUIGY.
                                    Hän on
mies muuan... yhtä, toista... hurja, huoleton.

II MARKIISI.
Kai aatelia?

CUIGY.
             Kyllä. Kuuluu kaartiin hänkin.
    Näyttää erästä aatelismiestä, joka kulkee
    salissa kuin jotain etsien.
Tuoll' on Le Bret. Hän teille kertoo enemmänkin.
    Kutsuu.
Le Bret!
    Le Bret tulee heitä kohden.
Te Cyranota haette?

LE BRET.
                    Niin haen.
Oon levoton!...

CUIGY.
                Hän on kai merkillinen mies?

LE BRET, vakuuttavasti.
Ei hänen vertaistaan oo alla taivaan laen.

RAGUENEAU.
Hän runoilija on!

CUIGY.
                  Ja sanaseppä!

LE BRET.
                                Niin,
ja soittoniekka!

BRISSAILLE.
                 Fyysikko!

LIGNIÈRE.
                           Ja Herra ties,
miks' oudon-kummat piirteet hälle annettiin!

RAGUENEAU.
Niin, totta, luulen kyllä, kasvoillaan ei voisi
hän lumota, ei seuran kaunisteena oisi,
mut ylväin oikkuinensa, siitä varma oon,
ois oivin henkilö hän ollut Jacques Gallot'n,
tää riitelijä, vilkas, hupsu töyhtölakki,
joll' aina päällänsä kuusliepeinen on takki;
-- sit' ylpeänä hän kuin kukko sulkiansa
ain' ilmaan nostaa takaa... täältä!... huotrallansa --
niin arka arvostaan kuin koskaan kukaan muu,
ken ylpeästä Gaskonjasta polveutuu;
ja nenä sitten -- sitä saattaa kuvitella,
kun muistaa, millainen on armas Pulcinella. --
Kun ohi käydään, sitä aina arvioidaan
ja sanotaan: "Kas kuinka liiotella voidaan!"
tai nauretaan: "Pois kohta pannaan nenä tuo!"
Mut Cyrano sen siinä aina olla suo.

LE BRET, kohauttaen päätään.
Jos sen sa huomaat vain, on silloin henkes halpa.

RAGUENEAU, ylpeästi.
Kuin kuolon miekka iskee silloin miehen kalpa.

I MARKIISI, olkapäitään kohauttaen.
Hän tule ei.

RAGUENEAU.
             Hän tulee. Vetoako lyödään.
Te saatte kanan...

I MARKIISI, nauraen.
                   Hyvä! -- Milloinkas se syödään? --

    Ihastuksen hälinää salissa. Roxane ilmestyy aitioonsa.
    Hän istuutuu eteen; hänen seuralaisnaisensa asettuu taakse.
    Christian, joka par'aikaa maksaa myyjättärelle, ei katso
    sinnepäin.

II MARKIISI, huudahtaen.
Ah, herrat, hän on aivan lumoava!

I MARKIISI.
                                  Näen:
hän on kuin mansikka, kuin marja viinimäen!

II MARKIISI.
Niin viileä ja raitis, että pelkoon häätyy:
jos liki käy, niin varmaan sydän-parka jäätyy.

CHRISTIAN, nostaa päätään, huomaa Roxanen ja tarttuu
kiivaasti Lignièren käsivarteen.
Se hän on!

LIGNIÈRE, katsoen.
           Hänkö?

CHRISTIAN.
                  Hän. Nyt nimen kuulla saanen!
Mä pelkään niin!

LIGNIÈRE, maistellen viiniään.
                 Magdeleine Robin. Vaan hän Roxanen
nimeä käyttää. -- Sinisukka!

CHRISTIAN.
                             Oih!

LIGNIÈRE.
                                  Hän vapaa
on. Orpo. Serkku Cyranon...

CHRISTIAN.
                            Vai sillä tapaa!
    Tällä hetkellä tulee aitioon hieno herrasmies, jonka kaulassa
    on sininen ritarinauha, ja haastelee hetkisen, seisten,
    Roxanen kanssa. Christian hätkähtää.
                                             Ken?

LIGNIÈRE, alkaa juopua, vilkuttaa silmiään.
Kreivi... heh... De Guiche! Roxanea hän lempii,
vaan naimisiss' on -- siksi epäilee ja empii:
-- on kardinaali hänen rouvallensa sukua.
No, kreivi osaa hyvin järjestää ja laittaa:
Roxanen alikreivi Valvertille hän naittaa.
Valvert on tyytyväinen, tytöstä ei lukua:
vähätpä, iloinen hän olkoon taikka sureva!
De Guiche on mahtimies. He, he! Hän temput tietää!
-- Vaan siit' oon tehnyt komman... hyvän... kuulla sietää!
Sen loppu varsinkin on onnistunut... pureva!

    Nousee hoiperrellen, nostaa lasiaan, valmiina lausumaan.

CHRISTIAN.
Ei! Jääkää hyvästi!

LIGNIÈRE.
                    Te lähdettekö?

CHRISTIAN.
                                   Lähden
Valvertin luokse!

LIGNIÈRE.
                  Älkää! Älkää Herran tähden!
Hän tappaa teidät!
    Viittaa silmäniskulla Roxaneen.
                   Jääkää! Teitä katsotaan!

CHRISTIAN.
Mä jään!

    On mietteissään. Taskuvarasjoukko, nähdessään hänen seisovan
    ajatuksissaan, pää pystyssä, suu auki, lähestyy häntä.

LIGNIÈRE.
         Ja minä menen. Ehkä juoda saan
taas kerrankin. Mua jano vaivaa. Kapakassa
mua odotetaan.

    Menee hoippuen.

LE BRET, joka on kiertänyt salin, tulee Ragueneauta
kohden; levollisesti.
              Hän on poissa.

RAGUENEAU, epäillen.
                             Vuotan tovin...

LE BRET.
Ehk'ei hän tiedä mitä tääll' on ohjelmassa!

YLEISÖ.
Hoi! Alkakaa jo! Heti! Myöhä on jo kovin!


III KOHTAUS

    Samat, paitsi Lignière; DE GUICHE, VALVERT, sitten MONTFLEURY.

ERÄS MARKIISI, nähden De Guichen, joka, tullen Roxanen aitiosta,
kulkee permannon halki liehakoitsevien herrain ympäröimänä; joukossa
on m.m. alikreivi De Valvert.
De Guiche, hän kustantaapi itsellensä hovin.

ERÄS TOINEN.
Hyi!... Hän on Gaskonjasta. Sen voi nähdä vielä.

I MARKIISI.
Vaan hän on kylmä, viekas. Eespäin arvon tiellä
hän kulkee... Parast' että häntä tervehdimme.

    Menevät De Guicheä kohti.

II MARKIISI.
Noin kauniit nauhat! Mitä värit merkinnevät?
"Suo-suukko-armaani?" vai: "Nyt-on-lemmen-kevät?"

DE GUICHE.
Ei. "Sairast' Espanjaa" me niillä muistelimme.

I MARKIISI.
Ne värit tosiaan ei valehtele. Pahoin
käy Espanjan. Se Flanderista ehein nahoin
ei pääse, kiitos teidän!

DE GUICHE.
                         Ehkä lähtisimme
jo näyttämölle?
    Suuntaa askeleensa, kaikkien markiisien ja aatelismiesten
    seuraamana, näyttämölle. Kääntyy ja huutaa.
                Hoi, Valvert!

CHRISTIAN, joka kuuntelee heitä ja pitää silmällä,
hätkähtää tämän nimen kuullessaan.
                              Mä pyydän heittää
päin kasvojanne...
    Pistää käden taskuunsa ja saa kiinni sitä tyhjentämässä
    olevan taskuvarkaan kädestä. Kääntyy.
                  Mitä!?

TASKUVARAS.
                         Ai! Ai!

CHRISTIAN, irti päästämättä.
                                 Hansikasta
ma etsin...

TASKUVARAS, surkeasti hymyillen.
            Löysittekin käden!

CHRISTIAN.
                               Tääpä vasta!...

TASKUVARAS, käytöstapaa muuttaen; nopeasti, hiljaa.
Voi, päästäkää! Mä kerron kaikki! Mitään peittää
en tahdo...

CHRISTIAN, yhä pitäen hänestä kiinni.
            Kerrotte? Ja mitä?

TASKUVARAS.
                               Salaisuuden.
Lignière, ken jätti teidät, varomattomuuden
on suuren tehnyt...

CHRISTIAN, kuten ennen.
                    Minkä?

TASKUVARAS.
                           Jotain runoilullaan
on loukannut. Se hälle kostamaan nyt tullaan.
Hän hetken päästä voidaan kuoliaaksi piestä.
Par'aikaa vuottamassa hänt' on sata miestä.

CHRISTIAN.
Mi... mitä? Sata!? Missä?

TASKUVARAS.
                          Hiljaa!

CHRISTIAN, olkapäitään kohauttaen.
                                  Oh!

TASKUVARAS, tärkeän näköisenä.
                                      Hsst!

CHRISTIAN.
                                            Missä?
Mä...

TASKUVARAS.
      Neslen portilla. Te häntä varottakaa!

CHRISTIAN, joka vihdoinkin irrottaa kätensä hänen ranteestaan.
Niin, jos mä hänet löydän. Mutta ken sen takaa!

TASKUVARAS.
Te käykää kapakoissa: "Viiniämpärissä"
ja "Männynkävyssä" ja "Kultasiivilässä"
ja muissa sellaisissa häntä etsimässä; --
ja jos te ette häntä silloin niissä nää,
niin sana asiasta aina jättäkää.

CHRISTIAN.
Ma juoksen! Oh, nuo roistot! Sata yhtä vastaan!
    Katsoo rakkaasti Roxaneen.
Vaan hän!
    Katsoo kiukustuneena Valvertia.
          Ja hän!... -- Ei, nyt on minun ainoastaan
Lignièreä muistettava. Pelastamaan hänet!

    Poistuu juosten. -- De Guiche, alikreivi, markiisit, kaikki
    aatelismiehet ovat menneet näyttämölle, asettuakseen siellä
    oleville istuimille. Permanto on aivan täynnä. Aitioissakaan
    ei ole yhtään tyhjää paikkaa.

YLEISÖ.
Hoi, alkakaa!

ERÄS PORVARI, jonka peruukki nousee ilmaan, tartuttuaan
parvella olevan paashipojan onkeen.
              Mun peruukkini!

ILOISIA ÄÄNIÄ.
                              Kaljupää!...
Ha! ha! ha!... Hyvin pojat!... Tää on hauskaa, tää!

PORVARI, raivoissaan, heristäen nyrkkiään.
Hyi, senkin rakki! Vielä tämän hyvittänet!

NAURUA JA HUUTOJA, jotka alkavat äänekkäästi, mutta hiljenevät.
HA! HA! HA! ha! ha! ha!

    Täydellinen hiljaisuus.

LE BRET, hämmästyneenä.
                        Tää äänettömyys miksi?
    Muuan katsoja puhuu hänelle hiljaa.
Ah!

KATSOJA.
    Arveluni käyvät yhä varmemmiksi.

ÄÄNTEN PORINAA.
Hst! -- Hän on tuolla! -- Ei! -- On. -- Nurkka-aitiossa. --
Ken? -- Kardinaali. -- Niinkö? -- Kardinaali? -- Niin!

PAASHIPOIKA.
Hyi, hitto! Ryhtyä ei nyt voi kujeisiin!...

    Näyttämöltä kuuluu lyöntejä. Kaikki liikkumattomina
    paikoillaan. -- Odotusta.

MARKIISIN ÄÄNI, hiljaisuudessa, esiripun takaa.
Hoi, niistäkää tää kynttilä!

II MARKIISI, pistäen päänsä esiripun aukosta.
                             Hoi, tuoli, jossa
saan istua!

    Tuoli lähetetään päiden ylitse, siirtämällä sitä kädestä
    käteen. Markiisi katoaa näkyvistä, heitettyään
    lentosuukkosia aitioihin.;

KATSOJA.
            Ma vaadin hiljaisuutta!

    Kolme lyöntiä. Esirippu avautuu. Kuvaelma. Markiisit istuvat
    näyttämön sivuilla huolettomissa asennoissa. Tausta esittää
    sinertävään värituntuun viritettyä ihanteellista maisemaa.
    Neljä pientä kristallikruunua valaisee näyttämöä. Viulut
    soivat hiljaa.

LE BRET, hiljaa Ragueneaulle.
                                    Nyt
se alkaa. Montfleurykö?

RAGUENEAU, hänkin hiljaa.
                        Niin. Hän ensimmäisnä.

LE BRET.
Ei Cyrano oo täällä.

RAGUENEAU.
                     Siispä hävinnyt
oon vedon.

LE BRET.
           Hyvä ettei tullut hurjapäisnä.

    Kuuluu kansansävel ja Montfleury ilmestyy näyttämölle; hän on
    luonnottoman lihava, paimenpuvussa, ruusuilla koristettu hattu
    päässä, toiselle korvalle kallellaan; puhaltaa säkkipilliä.

PERMANNOLLA OLIJAT, käsiään taputtaen.
Hei, Montfleury!

ÄÄNI.
                 Oot hyvin aina näytellyt!

MONTFLEURY, tervehdittyään, näyttelee Phédonin osaa.
"Ah, onnekas, ken jätti kauas hovin melun
ja hiljaisuudess' alkoi aatos-askartelun,
ken, tuulen leikkiessä veessä, maassa, puussa..."

MUUAN ÄÄNI, permannon keskeltä.
Sa lurjus, sanoinhan, sa ettet tässä kuussa
saa näytellä!

    Hämmästys. Kaikki kääntyvät katsomaan. Hälinää.

ERI ÄÄNIÄ.
              Hä? -- Mitä? -- Kuka?...

    Aitioissa istujat nousevat seisomaan, nähdäkseen.

CUIGY.
                                        Hän se on!

LE BRET, pelästyen.
Oh! Cyrano!

ÄÄNI.
            Sä narrein narri! Katsomon
saat jättää rauhaan! Alas sieltä!

YLEISÖ, Ioukkautuneena.
                                  Oh!

MONTFLEURY.
Vaan minä...

ÄÄNI.
             Vai ettet tottele?! Vai niskottelet sinä?!

ERI ÄÄNIÄ, permannolta, aitioista.
Hst! -- Riittää! -- Montfleury, te näytelkää! -- Pois pelko!

MONTFLEURY, epävarmalla äänellä.

"Ah, onnekas, ken jätti..."

ÄÄNI, uhkaavasti.
                             Eikö sull' oo selko
mun käskystäni? Taikka ehkä tahdot kuulla,
mitenkä huminaa voi korviin saada -- puulla!?

    Keppi näkyy ilmassa päiden yläpuolella.

MONTFLEURY, yhä heikommalla äänellä.

"Ah, onnekas, ken..."

    Keppi heiluu.

ÄÄNI.
                      Ulos!

PERMANNOLLA OLIJAT.
                            Oh!

MONTFLEURY, tukahtuvalla äänellä.
                                "Ah, onnekas..."

CYRANO, nousee seisomaan tuolille, käsivarret ristissä rinnalla, hattu
toisella korvalla, viikset ylös kierrettyinä; hirveä nenä.
Sa suututat mun itsepintaisuudellas!

    Hänen esiintymisensä aiheuttaa hämmennystä.


IV KOHTAUS

    Samat, CYRANO, sitten BELLEROSE, JODELET.

MONTFLEURY, markiiseille.
Mua tulkaa auttamaan!

ERÄS MARKIISI, välinpitämättömästi.
                      No, näytelkäähän!

CYRANO.
                                        Pelkään:
jos poistu et, mun täytyy antaa sulle selkään.

MARKIISI.
Jo riittää!

CYRANO.
            Markiisit, jos vaikene jo ette,
niin kanssa miekkani te kohta haastelette!

KAIKKI MARKIISIT, nousten seisomaan.
Tää liikaa on jo... Liikaa!... Montfleury...

CYRANO.
                                             Jos hän
ei mene, hänet, totta vieköön, höyhennän!

MUUAN ÄÄNI.
Vaan...

CYRANO.
        Pois, ja pian!

TOINEN ÄÄNI.
                       Mutta...

CYRANO.
                                Viipyykö hän vielä?
    Tekee sellaisen liikkeen kuin käärisi hihojaan ylös.
No, menen näyttämölle! Saatanhan ma siellä
tuon paksun rasvaruhon kyllä paloittaa.

MONTFLEURY, kooten kaiken arvokkuutensa.
Ken mua loukkaa, loukkaa itse Thaliaa!

CYRANO, hyvin kohteliaasti.
Jos Thalia vain tuntis herra Montfleuryn,
ken häntä loukkaa, -- varmaan nähdä saataisiin,
hän että koturninsa antais jonkun kerran
koskettaa jotain paikkaa tämän arvon herran.

PERMANNOLLA OLIJAT.
Montfleury! Montfleury! Clorise!

CYRANO, niille, jotka huutavat hänen ympärillään.
                                 Mä pyydän, armahtakaa
mun huotraani! Jos jatkuu tää, niin min' en takaa,
se vaikka sisältänsä säilän sinkauttaisi!

    Piiri laajenee.

JOUKKO, väistyen.
Heh!

CYRANO, Montfleurylle.
     Poistu!

JOUKKO, lähestyen ja mutisten.
             Ohhoh!

CYRANO, kääntyen nopeasti.
                    Häntä enkö pois ma saisi!

    Hänestä etäännytään taas.

ERÄS ÄÄNI. laulaa taustassa.

        Cyrano valtioi;
        no, ei se haittaa ketään:
        hän sill' ei mitään voi,
        Clorise se esitetään.

KAIKKI, laulavat.

        Clorise! Clorise!

CYRANO.
Jos joku uskaltaa tuon laulun vielä laulaa,
niin hänet siihen paikkaan tämä miekka naulaa!

ERÄS PORVARI.
Oh, ette ole Simson!

CYRANO.
                     Aasin leukaluu
ois teillä ehkä antaa?

ERÄS NAINEN, aitioisa.
                       Tää on hirveätä!

ERÄS HERRA.
En tällaist' ole nähnyt!

II NAINEN.
                         Tätä kauhistuu!

PORVARI.
Hyi! Häpeänä täytyy minun pitää tätä!

PAASHIPOIKA.
Hei, tää on hauskaa!

PERMANNOLLA OLIJAT.
                    Kas! -- Montfleury! -- Cyrano!

CYRANO.
Ma vaadin hiljaisuutta!

PERMANNOLLA OLIJAT.
                        Oh! Mää! Muuh! Huu! Hoo!

CYRANO.
Mä käs...

PAASHIPOIKA.
          Miau!

CYRANO.
               Mä käsken teidän vaiti olla!
Ja taistoon vaadin kaikki tässä, permannolla.
-- Nimenne, pyydän! -- Tänne, nuoret urhot, käykää!
Jokainen vuorollaan. No, pian järjestäykää! --
Ken tahtoo alkaa leikin? Hän, sen vannon, saa
nyt oikein komeasti manaan matkustaa!
Te, herra? Ette? Te? Ei! Ymmällä mä oon.
-- Ken kuolla tahtoo nyt, hän sormen nostakoon!
    Äänettömyys.
Heh! Kainojako oisi täällä nyt niin monta,
jotk' eivät kehtaa nähdä miekkaa alastonta?
Ei yhtään nimeä? -- Ei sormea? -- Siis näen,
ett' asiaan saan käydä.
    Kääntyen näyttämöön päin, jossa Montfleury odottaa hädissään.
                        Aiot siellä seistä?
Oot paise, joka' täytyy saada kiirehtäen
pois näyttämöltä...
    Käsi miekankahvassa.
                    -- toivon: ilman leikkuuveistä.

MONTFLEURY.
Mä...

CYRANO, laskeutuu alas tuolilta, istuutuu muodostuneen
piirin keskelle, kuin olisi kotonaan.
      Kolme kertaa lyön nyt yhteen käsiäni.
Sa kolmannella poistut!

PERMANTOYLEISÖ, huvitettuna.
                        Hyvä! Hah, hah!

CYRANO, lyöden yhteen käsiään.
                                        Yksi!

MONTFLEURY.
Mä...

ÄÄNI, aitiosta.
      Jääkää!

ÄÄNIÄ, permannolta.
              Hän ei jää! -- Hän jää! -- Oon ihmeissäni! --
Tää miten päättyneekään!?...

MONTFLEURY.
                             Ehkä vältetyksi
mä...

CYRANO.
      Kaksi!

MONTFLEURY.
            Luulen että järkevämpää vois
kai olla...

CYRANO.
           Kolme!

    Montfleury katoaa kuin laskuluukun kautta. Naurun,
    vihellysten, huutojen myrsky.

ÄÄNIÄ YLEISÖN JOUKOSTA.
                 Eipä tuota luullut ois! --
Huh! -- Raukka! -- Takaisin!

CYRANO, mielissään, heittäytyy selkänojaan tuolilleen
ja panee jalkansa päälletysten ristiin.
                            Hän tuskin kuuntelee.

ERÄS PORVARI.
Puhuja!
    Bellerose tulee esiin ja tervehtii.
        Ah!... Bellerose!

BELLEROSE, hienosti.
                          Kun, herrat...

PERMANTOYLEISÖ.
                                         Ei! -- Jodelet!

JODELET, tulee esiin, puhuu nenä-äänellä.
Te, karjalauma!

PERMANTOYLEISÖ.
                Hyvä! Oikein alotat sa!

JODELET.
Se suuri taiteilija, joll' on suuri vatsa,
ja joka juuri siksi tääll' on suosiossa,
on tuntenut, ett' täytyy tuossa tuokiossa...

PERMANTOYLEISÖ.
Se raukka!

JODELET.
           ... hänen päästä ulos...

PERMANTOYLEISÖ.
                                    Takaisin
hän tulkoon!

JOTKUT.
            Ei!

TOISET.
               Hän tulkoon!

NUORUKAINEN, Cyranolle.
                           Mutta tietenkin
teill' on kai joku syy vihata Montfleurytä?

CYRANO, kohteliaasti, yhä istuen.
Te nuori ankanpoika, onhan mulla niitä:
On kaksi, vaikka yksi riittäis hyvin. Nähkää:
Pro primo: hän on kurja näyttelijä, ähkää
ja puhkaa; runoa hän lausuu läähättäen
kuin nousis taakkaa kantain päälle jyrkän mäen!
-- Secundo: se on salaisuus...

VANHA PORVARI, hänen takanaan.
                               Vaan kaikki luuli
tääll' että näytellään, ja te...

CYRANO, kääntäen tuolinsa porvariin päin; kunnioittavasti.
                                 Te vanha muuli!
Keskeytin Montfleuryn, ja mun on hyvä olla.
Baro!? Hm! Arvoltaan hän yhtä on kuin nolla!

NEITOSET, aitioissa.
Baro! -- Oh, taivas! -- Miten sanoakaan voidaan?! --
Ah! -- Oh! -- Sa kuulitko? -- Me häntä jumaloidaan!

CYRANO, kääntäen istuimensa aitioita kohti, sirosti.
Te rakkaat kaunottaret! Kukoistakaa aina,
säteilkää, olkaa meille taivaan kallein laina,
ihanaks' elomme ja unelmamme luokaa,
iloitkaa! -- mutta meidän arvostella suokaa.

BELLEROSE.
Vaan ken suo hyvityksen meille tappioista?

CYRANO, kääntäen tuolinsa näyttämöön päin.
Se oli viisas sana. En oo kuullut toista
mä tänään.
    Nousee, heittää rahakukkaron näyttämölle.
           Thespiin vaippa jääköön eheäksi,
Tän ehkä tällä kertaa näätte riittäväksi.

YLEISÖ, häikäistynä.
Ah!... Oh!...

JODELET, siepaten vikkelästi rahapussin ja punniten sitä kädessään.
              Te tähän hintaan saatte milloin vaan
Clorisen esityksen kesken loppumaan!

YLEISÖ.
Huu!... Huu!...

JODELET.
                Niin! Huutakaa, on siitä laiha tulos!

BELLEROSE.
Nyt sali tyhjäksi!...

JODELET.
                      Niin! -- Menkää! Kaikki ulos!

    Ruvetaan tekemään lähtöä, Cyranon katsellessa tyytyväisenä.
    Mutta yleisö pysähtyy piankin kuuntelemaan seuraavaa keskustelua,
    ja lähtö keskeytyy. Aitioissa istuvat naiset, jotka jo olivat
    nousseet seisomaan ja ottaneet vaippansa hartioilleen, pysähtyvät
    kuuntelemaan ja istuutuvat viimein uudestaan.

LE BRET, Cyranolle.
Tää oli hassua!

TUNGETTELEVA MIES, joka on lähestynyt Cyranota.
                Noin Montfleuryn te pois
ajoitte, mutta häll' on suuri suosijansa,
Candalen herttua! Vaan ehkä teillä kanssa
on suojelija?

CYRANO.
              Ei!

TUNGETTELEVA.
                  Ei ketään, joka vois
suurella nimellään...?

CYRANO.
                       Ei!

TUNGETTELEVA.
                           Eikö?

CYRANO, tuskastuneesta
                                 Kaksi kertaa
sen sanoin jo. En sitä kolmannesti kertaa.
    Käsi miekankahvassa.
Ja sentään monellakaan ei niin oivallista
oo suojelijaa!

TUNGETTELEVA.
               Mutta teidät kaupungista
pois karkotetaan.

CYRANO.
                  Tuskin sentään teen sen matkan!

TUNGETTELEVA.
Vaan käsi herttuan ulottuu kauas!

CYRANO.
                                  Kyllä!
Vaan s'ei niin pitkälle kuin tämä käsi yllä.
jos varsinkin ma sitä tällä...
    Osottaa miekkaansa.
                               ... hiukan jatkan.

TUNGETTELEVA.
Vaan ette vaatine kai...?

CYRANO.
                          Vaadin.

TUNGETTELEVA.
                                  Mutta...

CYRANO.
                                           Nyt
täyskäännös! Ulos!

TUNGETTELEVA.
                   Mutta...

CYRANO.
                            Teitä sietänyt
oon liian kauan. Mitä siinä tirkistätte?
Mun nenäänikö?

TUNGETTELEVA, typertyneenä.
Minä... min' en tietänyt...

CYRANO.
                             Vai ette?...

TUNGETTELEVA.
Min' en tiedä, muista...

CYRANO, astuen häntä kohti.
                         Virkistätte
kai vielä muistoanne! -- Mikä nenässäni
niin hämmästyttää?

TUNGETTELEVA, peräytyen.
                   Enhän...

CYRANO.
                            Ehkä, ystäväni,
se heiluu, häilyy niin kuin vyöllä ruutisarvi?

TUNGETTELEVA, kuten äsken.
En...

CYRANO.
      Ehkä nenälläni marssii kärpäsparvi?

TUNGETTELEVA.
Vaan...

CYRANO.
        Ehkä siin' on joku liika kasvannainen?

TUNGETTELEVA.
Ma...

CYRANO.
      Ehk' on liian käyrä, pöllön noukan lainen?

TUNGETTELEVA.
Ei suinkaan...

CYRANO.
               Mitä sitten siin' on tavatonta?

TUNGETTELEVA.
Oh...

CYRANO.
      Lienee luonnon-oikku, joit' ei ole monta?

TUNGETTELEVA.
Oon koettanut olla katsomatta sitä.

CYRANO.
Vai koettanut! Eikö miellytä se? Mitä?

TUNGETTELEVA.
Vaan, herra...

CYRANO.
               Väri ehk' on mielestänne huono?
Tai muoto? Ehkä oon kuin mikä sarvikuono?

TUNGETTELEVA.
Ei, ei...

CYRANO.
          No miksi sitten töllistellen seistä? --
Kenties se lienee aivan liian suuri teistä?

TUNGETTELEVA, änkyttäen.
Ei, se on pieni, pienen-pieni!

CYRANO.
                               Tätä nenää
sanotte pieneksi! Mua tuskin voisi enää
pahemmin pilkata!...

TUNGETTELEVA.

                      Oh, taivas!

CYRANO.
                                  Niin, niin juuri!
Mun nenäni on suuri. Kuuletteko? Suuri!
Te lattanokka, tyhmä, tyhjä, kaistapää,
mä nenästäni ylpeilen, se tietäkää!
Se merkkinä on aina mielen hyvyydestä
ja neron lennosta ja hengen syvyydestä;
se vapaamieliseksi, suoraksi mun näyttää
ja rohkeaksi, kun on tarvis miekkaa käyttää,
niin, semmoiseksi, että itsestänne ette
voi milloinkaan -- ja sen te hyvin tietänette! --
sellaista ajatella. Mutta teistä hohtaa,
te narrimainen lurjus, juuri tuolta kohtaa...

    Lyö korvalle.

TUNGETTELEVA.
Ai!...

CYRANO.

        ... Kasvoiltanne, puute tiedon, älyn, neron,
ja se se juuri tekee kahden miehen eron!
    Kääntää hänet ympäri olkapäistä, antaa teon seurata
    seuraavia sanoja.
Ja nenänykerönne on vain aihe huoleen:
se nytkin tuottaa teille potkun takapuoleen.

TUNGETTELEVA.
Ai, apuun!

CYRANO.
           Tietäköön, ken töllistelee mua,
ken nenän vuoksi tahtoo mua halveksua,
jos hän on kunnon mies, niin näin en häntä päästä:
saa potku kyllä jäädä, mutt' en miekkaa säästä!

DE GUICHE, joka on tullut näyttämöltä markiisien kanssa.
Tää käy jo ikäväksi.

DE VALVERT, olkapäitään kohauttaen.
                     Tyhjää kerskailua!

DE GUICHE.
Vaan miks' ei kukaan hälle vastaa?...

DE VALVERT.

                                       Eikö kukaan!
No, eihän vastausta oo vielä tarvittukaan.
Vaan nyt hän saa sen, kunhan odotatte tovin.
    Lähestyy Cyranota, asettuu hänen eteensä ja tarkastelee
    häntä tyhmän-ylpeästi.
Hm. Teidän nenänne on kovin suuri.

CYRANO, hyvin vakavasti.
                                   Kovin.

DE VALVERT, nauraen.
Haa!

CYRANO, järkähtämättömän levollisesti.
     Eikö muuta?...

DE VALVERT.
                    Mutta...

CYRANO.
                             Tuo ei suinkaan riitä!
Niin kovin paljonhan on sanomista siitä. --
Vois mahtipontisesti lausua: "Jos saisin
ma moisen nenän, pois sen kohta leikkauttaisin!"
Ja ystävällisesti: "Katso toki tarkkaan,
sun nenäs ettei mene juodessasi sarkkaan!"
Tai kertoin: "Se on kuokka, särkkä, niemenkärki;
ei, niemimaa se on, -- sen sanoo selvä järki!"
Ja ihmetellen: "Kumma on tuo lippaan laatu:
kai siihen mahtumaan on musteet, kynät saatu!"
Hienosti: "Lienette kai lintuin suojelija,
kun mukananne ain' on niille leposija!"
Tai hurjasti: "Kun teidän tupakoidessanne
savua nousee tuosta savupiipustanne,
niin ette ihmetelle, vaikka naapurinne
tois, sammuttaakseen palon, sangon vettä sinne."
Ja varottaen: "Kuulkaa, kuulkaa! Katsokaahan,
tuon nenän paino ettei kaada teitä maahan!"
Tai hellästi: "Te tehkää päivänvarjo, jotta
nenänne kaunis väri säilyis vauriotta!"
Pedanttisesti näin: "Aristophanes keksi
sanoa hippocampelephantcamelokseksi
eläintä, joka on kuin pelkkää luuta ihan:
se kärsäänsä ois hyvin tarvinnut tuon lihan."
Tai seuramiessä: "Tuo lie viime muodin mukaan;
se oiva hattunaula, sit' ei kiellä kukaan!"
Tai liiotellen: "Ei tuon läpi tuulet pääse;
se ei siis kylmene, ja nuhattakin jää se!"
Tai draamallisesti: "Kas, tuohon mahtuu meri;
sen kantajaa ei veessä koskaan hukka peri."
Tai ihaillen: "Ma uskon: hajuvesipuotiin
kai nimikilveksi tuo uljas nenä luotiin."
Tai lyyrillisesti: "Tuo raakunkuori lienee
mi vedenhaltiaansa aaltoin yli vienee."
Tai naivisti: "Viivyn hetken mielin herkin
mä eessä tämän kauniin, jalon muistomerkin."
Tai kunnioittain: "Teill' on soma huvimaja;
te vasta ootte oikein talonomistaja!"
Tai maalaismaisesti: "Kas, tuoko nenä oisi!
Ei, kenties lanttu se tai nauris olla voisi!"
Tai sotilaallisesti: "Joukko ratsuväen
tuon tykin eestä lähtee pakoon säikähtäen."
Tai käytöllisesti: "Se pankaa arvontahan;
ken voittaa sen ja myy, saa varmaan suuren rahan."
Tai muka valitellen vuoksi onnettuuden:
"Tuo nenä riistää kasvoin sopusuhtaisuuden,
vaan niinpä onkin se noin punainen, kun siten
se isäntäänsä pettää aivan pahimmiten".
-- Noin, kutakuinkin, virkkaa olisitte voinut,
jos neron, taidon ääni hiukan teiss' ois soinut;
vaan milloinkaan ei nero, taito tyhmyreissä
oo sellaisissa saanut kotiaan kuin teissä.
Kirjallisuudesta te ehkä tietänette
kirjaimet t, y, h, m, ä, vaan muuta ette!
Ja jos ei kykyäkään teilt' ois puuttunut
huvittaa tällä tavoin näitä kuulijoita,
niin, ennenkuin te osan viisauksia noita
oisitte lausunut, ma oisin suuttunut
ja keskeyttänyt! -- Kyllä itseltäni kuulla
voin tuollaista. Vaan muilta!? Turha sit' on luulla!

DE GUICHE, tahtoen viedä pois De Valvertin, joka on kuin kivettynyt.
Pois tulkaa!

DE VALVERT, kuohuksissaan.
Tuo... tuo houkko... jaaritella julkee,
Tuo junkkari, ken ilman hansikkaita kulkee,
kell' ei oo ruusukkeita, röyhelöitä...

CYRANO.
                                        Niin,
mun täytyy tyytyä vain hengen kauneuksiin!
En pynttää itseäni niinkuin muotihullut:
ei koristeista koskaan miehen mieltä tullut.
Mä ylpeänä ylös otsan kirkkaan nostan
ja solvaajilleni ma solvaukset kostan.
Enemmän kammottaa mua kaikki syrjähypyt
pois kunniasta, kuin mun vaatteitteni rypyt.
Ei kullan kiiltoa mun puvussani tapaa,
vaan oonhan mieleltäni uljas, ylväs, vapaa.
En ruumistani pue muodin pakkopaitaan,
vaan hengen vainion ma jaloudella aitaan.
On rehellisyys mulle otsanauha oivin,
käyn vastaan valhetta ma sanoin salamoivin;
kun tietäni mä kuljen, korkealla pääni,
niin toden voittoa soi kannustinten ääni.

DE VALVERT.
Vaan, herra...

CYRANO.
               Sanoitte: ei mull' oo hansikkaita.
On yks -- niin, pariton, vaan ei se mitään haita.
Voin silläkin kai jotain tehdä, jollei muuta,
niin saatanhan sen heittää vasten jonkun suuta!

DE VALVERT.
Oh! -- Lurjus, vintiö, suupaltti, lörppähuuli...

CYRANO, nostaen lakkiaan ja tervehtien niinkuin De Valvert
olisi esittänyt itsensä.
Ah! -- Cyrano Savinien de Bergerac.

    Naurua.

DE VALVERT, vimmastuneena.
                                     Te muuli,
te nauta, narri...

CYRANO, huudahtaen kuin kivusta.
                   Ai!...

DE VALVERT, ollen menossa poispäin, kääntyy.
                          No, mitä vielä?

CYRANO, onnettoman-näköisesti irvistellen.
                                           Käyttää
mun täytyy sitä, muuten turtuvan se näyttää.
Ai!

DE VALVERT.
    Mikä teill' on?

CYRANO.
                     Pois se pyrkii huotrastansa,
tää miekka.

DE VALVERT, paljastaen miekkansa.
            Sama mulle! Mullakin on miekka!

CYRANO.
Jo sitä epäilinkin. Totta tosiansa!
Te saatte multa kauniin piston!

DE VALVERT, halveksien.
Runoniekka!...

CYRANO.
               Niin, runoniekka, niin. Sellainen, että kun
hän miekkailee, niin siinä, kesken miekkailun,
ballaadin sepittää hän!

DE VALVERT.
                        Mitä!?

CYRANO.
                                Epäilette!

DE VALVERT.
Vaan...

CYRANO.
        Että: eikö aikaa? Että: usko ette!
Ma kolme säkeistöä sorvaan, jokaiseen
kahdeksan säettä.

DE VALVERT, jalkaa polkien.
                  Oh!

CYRANO, jatkaa entiseen tapaansa.
                      Sitten vielä teen
mä loppuun omistuksen.

DE VALVERT.
                       Te...

CYRANO.
                             Ja sitten vasta,
kun loppu tulee, pistän!

DE VALVERT.
                         Kyllä kerskaamasta
te kohta lakkaatte!

CYRANO.
                    Vai kerskaamasta!

DE VALVERT.
                                      Niin!

CYRANO, lausuen.
"Baliaadi taistelusta herra Bergeracin
ja alikreivi Rakin."

DE VALVERT.
                     No, mitä nyt?

CYRANO.
Mä nimen vain tein ballaadiin!

YLEISÖ, kiihottuneena.
"Hei! -- Tehkää tilaa! -- Hiljaa! -- Hauskaa nähdä saamme!"

    Yleisö muodostaa piirin permannolle; markiisit ja upseerit
    joutuvat porvarien ja rahvaan sekaan; paashipojat kiipeevät
    olkapäille paremmin nähdäkseen. Kaikki naiset seisovat
    aitioissa. Oikealla De Guiche ja hänen seurueensa. Vasemmalla
    Le Bret, Ragueneau, Cuigy y.m.

CYRANO, sulkien hetkiseksi silmänsä.
Mä mietin hiukan... Olen valmis. Alkakaamme!

    Tekee niinkuin seuraavassa sanoo.

Näin kauniisti pois otan lakin,
ja hitaasti liikehtäin
mä irroitan päältäni takin,
vedän miekkani huotrasta näin.
Pari askelta astun päin,
ja -- en sitä suinkaan peitä! --
olen iloinen sydämessäin,
kun lopuksi pistän teitä.

    Miekkailevat.

Miks ääneti ollut ette?
Mihin teille ma haavan teen?
Sen rintaanko toivonette?
Vai kaulaanko? Vai sydämeen?
Moni kerskuvi koruineen. --
Ei miekkani työtään heitä,
käy kohti se täsmälleen:
mä lopuksi pistän teitä!

Voi kohtalo olla nurja.
Joko katsotte kalventuin?
Oh, olette pelkuri kurja,
joka kulkevi suurin suin.
Ma puhtaaksi turkkinne puin.
On liiaksi monta meitä.
Ei vaalia muuta, kuin:
ma lopuksi pistän teitä.

    Ilmoittaa juhlallisesti.
            Omistus:

Hyvä prinssi, te outoja teitä
pian käytte, sen sanoa voin.
Suon anteeksi teille. Ja...
    Asettuu hyökkäysasentoon.
                            ... noin!...
    De Valvert horjuu. Cyrano tervehtii.
ma lopuksi pistän teitä!

Hyväksymishuutoja. Aitioissa taputetaan käsiä; kukkasia ja
nenäliinoja heitetään. Upseerit ympäröivät Cyranon ja onnittelevat
häntä. Ragueneau hyppii ihastuksissaan. Le Bret on onnellinen ja
liikutettu. De Valvertin ystävät vievät hänet pois.

YLEISÖ, huutaa pitkään.
Ah!

ERÄS NAINEN.
    Kaunista!

RATSUMIES.
              Niin suuremmoista!

RAGUENEAU.
                                 Loistavaa!

ERÄS MARKIISI.
Ja uutta!

LE BRET.
          Mieletöntä!

ÄÄNIÄ YLEISÖSTÄ, joka tungeksii Cyranon ympärillä.
                      Harvoin moista saa
ees kuulla! -- Saati nähdä! -- Onnittelen!

NAISEN ÄÄNI.
                                           Hän
on sankari.

ERÄS MUSKETTISOTILAS, tulee nopeasti Cyranota kohti,
käsi ojennettuna.
            Mun suokaa... Teitä tervehdän!
Teiss' itseni mä tunsin. Aivan haltioiduin.
Ma katsoin, poljin jalkaa, huusin, nauroin, noiduin...

    Poistuu.

CYRANO.
Ken on hän?

CUIGY.
            D'Artagnan.

LE BRET, Cyranolle, käyden hänen käsivarteensa.
                        Nyt hiukan haastellaanko?

CYRANO.
Kun väki vähenee.
    Belleroselle.
                  Bellerose, mä jäädä saanko?

BELLEROSE, kunnioittavasti.
No, tietystikin, herra...!

    Ulkoa kuuluu huutoa.

JODELET, joka on katsonut.
                           Montfleury se siellä...

BELLEROSE, juhlallisesti.
Sic transit!...
    Muuttaa ääntään; ovenvartialle ja kynttiläinsytyttäjälle.
                Lakaiskaa ja sulkekaa. Vaan vielä
ei tarvis sammuttaa. Kun kohta palajamme,
niin pienen harjoituksen pitää halajamme.

    Jodelet ja Bellerose menevät, juhlallisesti
    tervehdittyään Cyranota.

OVENVARTIA, Cyranolle.
No, ettekö te syö?

CYRANO.
                   En.

    Ovenvartia poistuu.

LE BRET, Cyranolle.
                       Miksi?

CYRANO.
                              Siksi, että...
    Muuttaa ääntään nähdessään ovenvartian olevan loitolla.
... siks' ettei mull' oo rahaa!...

LE BRET, tekee sellaisen liikkeen kuin heittäisi rahapussia.
                                    Mutta äsken näytti...
Sun kukkarosi...?

CYRANO.
                  Niin, sen kuukausraha täytti!

LE BRET.
Ja millä elät nyt tän kuukauden?

CYRANO, nauraen.
                                 Juon vettä!

LE BRET.
Sa naurat. Hassu oot. Sun olis itselleki...

CYRANO, keskeyttäen.
Niin, mutta noin se vasta vaikutuksen teki!...

MYYJÄTÄR, yskähtää pöytänsä takana.
Hm!...
    Cyrano ja Le Bret kääntyvät. Myyjätär lähestyy arasti.
       Herra... ruoattako jäätte?... sitä sietää
en toki saata.
    Osottaen myymäpöytäänsä.
               Tässä kaikkea on mulla.
    Innokkaasti.
Oi, ottakaa!

CYRANO, ottaen lakin päästään.
             Sä rakas lapsi, ehkä tietää
et voi sa, että siten autetuksi tulla
mies Gaskonjan ei tahdo; ylpeä hän on.
Vaan ehkä kielto loukkais sua! Mahdoton
siis olla ottamatta...
    Menee pöydän ääreen ja valitsee.
                       Rypäleitä, kas!
    Tyttö tahtoo antaa hänelle rypäletertun,
    hän ottaa vain yhden marjan.
Ei, yksi marja vain!... Ja sitten puolikas
hunajaleipää!...
    Taittaa, panee takaisin toisen puolikkaan.
                 Noin! Ja...
    Ottaa lasin, tyttö aikoo kaataa siihen viiniä.
                             Ei! Vain vettä lasi!

MYYJÄTÄR.
Oh, eikö vielä jotain?

LE BRET.
                       Oih sun hupsuuttasi!

CYRANO.
Niin vielä jotain. Saanko suudella ma kättä?

    Suutelee tytön ojentamaa kättä kuin se olisi prinsessan käsi.

MYYJÄTÄR.
Ah, kiitos, herra!
    Niiaus.
                   Hyvää yötä!

    Menee.


V KOHTAUS

    CYRANO, LE BRET, sitten Ovenvartia.

CYRANO, Le Bret'lle.
                               Kieltämättä
mun nälkä on. Vaan eihän tässä mitään puutu!
    Asettuu myymäpöydän eteen ja panee eteensä mesileivän puolikkaan.
Kas, eturuoka!...
    ... vesilasin...
                  Juoma!
    ... viinirypälemarjan.
                         Jälkiruoka!
    Istuutuu.
                                     Syömään
siis!
    Syöden.
      Nyt voit haastella; ma kuulen.

LE BRET.
                                     Et kai suutu,
jos sua varotan. Nuo hupsut narrit pian
sun arvostelukykyä vie, kun heitä kuulet.
Oot silloin valmis vaikka pääsi seinään lyömään.
Sä nytkin minkälaisen vaikutuksen luulet
esiintymises tehneen?

CYRANO, syöden mesileipänsä.
                      Aivan suuremmoisen!

LE BRET.
Vaan aivan varmaan sentään moni myöskin toisen
sai ajatuksen siitä. Kardinaali...

CYRANO, ilahtuen.
                                   Hän
siis oli täällä?

LE BRET.
                  Hänen mielestään...

CYRANO.
                                      Hän soi sen
niin kernaasti!

LE BRET.
                Vaan...?

CYRANO.
                         Hän on itse kirjailija;
siks usko en, hän että toisten teoksia
sois rääkättävän...

LE BRET
                    Näin sä yhä enemmän
saat vihamiehiä!

CYRANO, syöden rypälemarjansa.
                 No, kuinka monta niitä
sain nyt?

LE BRET.
          Kuusviidettä.

CYRANO.
                        Vähempi eikö riitä?
No, laske!

LE BRET,
           Montfleury, De Guiche, Valvert, Baro,
akatemiia...

CYRANO.
             Kuule, tuo ei muuta oo
kuin ylistystä!

LE BRET.
                Mutta mihin joudut näin sä?
Sä mitä ajattelet? Eihän tuo käy päinsä!

CYRANO.
Oh, mulla montakin on järjestelmää, joita
voin seurata; on niissä aivan mainioita.

LE BRET.
Ja mitä niistä seuraat?

CYRANO.
                        Yksinkertaisinta.
Niin menetellä tahdon, että ihmetellään
mua aina, kaikessa!

LE BRET, olkapäitään kohauttaen.
                    Vai niin. -- Vaan eihän kellään
lie syytä vihata kuin vihaat Montfleurytä!

CYRANO, nousten.
Oh, sillä miehellä on paksu pää ja pinta,
ja paksu muutenkin hän niin on, ettei tapaa,
jos kuinka koettaa, hän sormellansa napaa.
Ja sentään, aatteles, tuo tynnyri on niitä,
jotk' uskaltavat luulla, että kaikki naiset
on heihin ihastuneet muka. Kaikellaiset
ne tässä! Silmätkin on niinkuin sammakolla.
Ja tuonnoin rohkeni niin röyhkeä hän olla,
ett' antoi katseensa hän suuntautua häneen...
Oh, etanan oon joskus nähnyt viivähtäneen
ma kukkasessa...

LE BRET, ällistyneenä.
                 Oisko mahdollista? Sinä...

CYRANO, katkerasti hymyillen.
Mä lemmin. Niin, niin! Katso!
    Syvän vakavasti.
                              Minä. Juuri minä.

LE BRET.
Ja saako tietää...? Mulle et oo mitään tästä...

CYRANO.
En... Mua kyll' ei estä mikään lempimästä,
vaan kuka mua lempis, kuka, tämmöisenä,
kun kulkuani aina kuuluttaa tää nenä:
ei kaikkein ruminkaan, ei kaikkein viheliäisin!
Niin, ketäkö mä lemmin?... Kuinka selittäisin!
Hän kaunein on!

LE BRET.
                Oh! Niinkö!

CYRANO.
                            Niin! Kuin kedon kukka,
niin hieno, loistava, niin puhdas.
    Painokkaasti.
                                   Kultatukka!

LE BRET.
Ah, taivas! Ken hän on?...

CYRANO.
                           Hän!? Kruunu kaikkien naisten
ja tietämättään vaara meidän, kuolevaisten;
niin, luonnon luoma ansa ihmislasten tiellä!
Hän ruusu on, miss' asuu Amor nuolinensa:
käy liki, katsahda, jo joudut uhriksensa!
Ah, täydellisempää et nähnyt koskaan vielä!
Diana, kulkiessaan teitään, ei niin norja,
ja Venus, noustessansa purteen, ei niin sorja
kuin hän, kun kantotuoliin astuu...

LE BRET.
                                     Arvaavani
jo luulen!

CYRANO.
           Niin, se kävi ilmi sanoistani.

LE BRET.
Magdeleine Robin, sun serkkus!

CYRANO.
                               Juuri hän. Roxane.

LE BRET.
No hyvä. Kuuleppas, ma mitä ehdotan:
käy hänen luokseen, sano häntä lempiväsi,
hän sädekehän näkee ympärilläs tänään.

CYRANO.
Oh! Katsos mua, virka, onko mielestäsi
tää ulkomuoto mulle hyvää tietävänään!
Ei, min' en luulottele! -- Sattuu joskus kyllä,
kun nenä-parkoineni olen kävelyllä
ja kevät-ilta ilmaan tuoksujansa valaa
ja tähdet uneksivin, himmein loistein palaa,
kuun hohdetta kun kaikki välkkyy hopeaista,
ma puistoss' että huomaan kaksi kulkevaista:
mies tukee naista, nainen miehen puoleen taipuu,
he astuu hiljalleen, he onnen-uniin vaipuu --
niin, sattuu joskus silloin, että minäkin
voin hetkeks' unhottua lemmentoiveihin,
vaan pian herään niistä, pintaan puiston muurin
kun kuvastuupi nenä-raukka piirtein suurin.

LE BRET, liikutettuna.
Mun kelpo ystäväni!

CYRANO.
                    Tuntee toisinansa
niin ruma, hyljätty, niin yksin olevansa...

LE BRET, tarttuen hänen käteensä.
Sä itket?

CYRANO.
          Minäkö? En! Tuskin koskaan itkin!
Ei! Naurettavaa ois, jos tätä nenää pitkin
sais kyynel vierrä. Minun mielestäni yhä
on kyynel jotain suurta; se on kaunis, pyhä.
En tahdo samentaa sen loistetta ma niin,
se että aiheeks' ivan, pilkan tehtäisiin,
ja siksi joutuis se, jos...

LE BRET.
                            Pelkos heitä, veli!
Ma kuulin sanotun: on lempi uhkapeli.

CYRANO, pudistaen päätään.
Jos lemmin Cleopatraa, silt' en Cesar oo.
Tai Bereniceä, en Titus...

LE BRET.
                           Cyrano,
nuo puheet jätä! Entä neros! Rohkeutesi!
Sä näitkös: tyttönen, mi sinun syödäksesi
toi, mitä hällä oli, äsken katseellaan
sua ihaili -- sen saattoi nähdä kuka vaan!

CYRANO, liikutettuna.
Niin, se on totta.

LE BRET.
                   Ja Roxane, -- hän kalpeana
sun miekkailuas katsoi!

CYRANO.
                        Niinkö!?

LE BRET.
                                 Tosi sana!
Hän hämmästynyt on ja ihastunut; enää
vain puhua on tarvis...

CYRANO.
                        Jotta vasten nenää
hän naurais!... Muuta pelkää en kuin sitä vainen.

OVENVARTIA, saattaen jotakin Cyranon luoksi.
Teit' etsitään...

CYRANO.
                  No, ken?
    Nähden seuralaisnaisen.
                           Roxanen seura-nainen!


VI KOHTAUS

    CYRANO, LE BRET, Seuralaisnainen.

SEURALAISNAINEN, kohteliain tervehdyksin.
Uljaalta serkulta nyt kuulla haluttaisi,
milloinka hänet yksin, salaa, nähdä saisi.

CYRANO, ymmällä.
Minutko nähdä?!

SEURALAISNAINEN, niiaten.
                Teidät. -- Olis asiaa.

CYRANO.
Ois... Mitä...?

SEURALAISNAINEN, taas niiaten.
                Asiaa.

CYRANO, epäröiden.
                       Ah, taivas!

SEURALAISNAINEN.
                                   Aamusella
Saint-Rochin kirkkoon mennään...

CYRANO, Le Bret'lle.
                                 Taivas!
    Seuralaisnaiselle.
                                         Missä saa...

SEURALAISNAINEN.
Niin, missä haastella vois hetken? Sanokaa!

CYRANO, ihastuksissaan.
Niin, missä? Missä?

SEURALAISNAINEN.
                    Pian!

CYRANO.
                          Koen ajatella!...

SEURALAISNAINEN.
No?!...

CYRANO.
        Niin... Ragueneaun kai luona paras lie...

SEURALAISNAINEN.
Se missä?

CYRANO.
          Saint-Honorén -- ah, taivas! -- varrella...!

SEURALAISNAINEN, nousten.
                                                       Hyv' on.
Siell' ollaan. Tulkaa sinne. Kello seitsemältä!

CYRANO.
Ma tulen varmaan. Tulen.

    Seuralaisnainen poistuu.


VII KOHTAUS

    CYRANO, LE BRET, sitten Näyttelijöitä, Näyttelijättäriä,
    CUIGY, BRISSAILLE, LIGNIÈRE, Ovenvartia, Viulunsoittajia.

CYRANO, heittäytyen syleilemään Le Bret'tä.
                         Ah, on mahdoton
mun tätä uskoa! Sain kutsun hältä, hältä!...

LE BRET.
Viel' ootko surullinen?

CYRANO.
                        Tuskin ihmisissä
lie onnellisempaa! Hän huomannut on minut!

LE BRET.
Niin, tiesinhän mä sen. Oot turhaan murehtinut!

CYRANO, ilosta suunniltaan.
Ah, on kuin syleillä mun täytyis maailmoita.
Nyt, tiedän, minua ei armeijatkaan voita!
Niin sykkii suoneni kuin tyrskyt vaahtopäiset.
Ei riitä ihmiset nyt mulle...
    Huutaa täyttä kurkkua.
                              Jättiläiset
ma taistoon vaadin.

    Vähää ennen on näyttämölle, taustalle, ilmautunut näyttelijöitä
    ja näyttelijättäriä ja sieltä on ruvennut kuulumaan kuiskailua:
    harjoitus alkaa. Viulunsoittajat asettuvat paikoilleen.

ÄÄNI, näyttämöltä.
                    Hst! Hst! Täällä näytellään!

CYRANO, nauraen.
Me lähdemmekin pois!

    Nousee; suuresta taustaovesta tulevat Cuigy, Brissaille, useita
    upseereja, jotka tukevat aivan juopunutta Lignièreä.

CUIGY, Cyranolle.
                     Hoi, kuule!

CYRANO.
                                 Mikä hätä?

CUIGY.
Sua muuan juoppolalli etsii!

CYRANO.
                             Enhän nää...

CUIGY.
Hän tässä on!

CYRANO, tuntien Lignièren.
              Lignière! Vaan enhän lainkaan tätä
voi ymmärtää. Hän miksi tulee?

BRISSAILLE.
                               Kun ei saa
hän mennä kotiinsa!

CYRANO.
                    Miks'ei?

BRISSAILLE.
                             No kertokaa!

LIGNIÈRE, soperrellen ja näyttäen aivan rypistynyttä paperia.
Sain kirjeen... sata miestä... Neslen portin luoksi
on tullut... vaanimaan mua... pienen runon vuoksi...
En kotiin muuta tietä pääse... Ehkä saan
sun luokses tulla... täksi... yöksi... nukkumaan.

CYRANO.
Sa sanoit: sata miestä! Hyvä: kodissasi
sa nukut!

LIGNIÈRE, kauhistuen.
          Mutta...

CYRANO, pelottavalla äänellä, näyttäen hänelle sytytettyä lyhtyä,
jota ovenvartia pitelee kuunnellen kummastuneena keskustelua.
                   Tuossa lyhty!
    Lignière ottaa kiireesti lyhdyn.
                                 Saattajasi
ma aion olla. Mars!
    Upseereille.
                    Te, herrat, seuratkaatte,
niin todistajinani siellä olla saatte!

CUIGY.
Vaan: sata miestä!?

CYRANO.
                    Tänään vähempi ei riitä!

    Näyttelijät ja näyttelijättäret ovat tulleet näyttämöltä
    erilaisissa puvuissaan.

LE BRET.
Vaan miksi suojella...?

CYRANO.
                        Sa torutko, Le Bret!

LE BRET.
... tuollaista juoppoa! Ei kukaan siitä kiitä!

CYRANO, lyöden Lignièreä olkapäille.
Vaan tämä juoppo, tämä viinaleili teki
niin kauniin teon, ettei monet moista tee!
Rakastamansa naisen messussa hän näki
sormensa kostuttavan hiukan vihkiveteen.
Hän, veden halveksija, astui maljan eteen,
sen nosti huulilleen, ja viime tippaan asti
sen joi hän tyhjäksi!

ERÄS NÄYTTELIJÄTÄR, kamarineidon puvussa.
                      Ah, kuinka ihanasti
se oli tehty!

CYRANO.
              Eikö totta!

NÄYTTELIJÄTÄR, toiselle.
                          Miksi vainoo
nuo sata miestä tuota runoilija-parkaa?

CYRANO.
Lähdemme!
    Upseereille.
          Katsoa te saatte. Ykskään ainoo
ei apuun käydä saa, kun päälleni he karkaa!

II NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä.
Mä lähden...

CYRANO.
             Tulkaa!

III NÄYTTELIJÄTÄR, juosten näyttämöltä; vanhalle näyttelijälle.
                     Lähde sinäkin, Cassandre!...

CYRANO.
Niin, kaikki, tohtori ja Isabelle, Leandre,
te kaikki! Äsken täällä huvinäytelmää
mä näyttelin, nyt katsomaan te lähtekää,
mitenkä onnistun ma murhenäytelmässä.
On helyin ympäröimä aina tamburiini;
niin puheenne on hely näihin näytelmiini!...

KAIKKI NAISET, ilosta hypähdellen.
Niin, mennään! -- Heti! -- Hyvä! -- Takkini? -- Kas tässä!

JODELET.
Siis mukaan kaikki!

CYRANO, viulunsoittajille.
                    Ja te, herrat, viulut soimaan!
    Viulunsoittajat liittyvät muodostuvaan kulkueeseen. Näyttämön
    reunustalta otetaan sytytetyt kynttilät ja jaetaan ne
    yleisölle. Muodostuu soihtukulkue.
Kas, hyvä niin! Ma kuljen hiukan eeltäpäin,
    Asettuu joukon etunenään.
mä yksin, luottain omaan miehuuteen ja voimaan
päin pystyin, hatun sulka liehumassa
    Heiluttaa hattuaan.
                                     näin,
ylväänä, kunniassaan. Liekkivänä povi
ja sydän hehkuen! Nyt mennään! Auki ovi!
    Ovenvartia avaa molemmat ovenpuoliskot. Näkyy hauska
    kolkka vanhaa Pariisia kuun valaisemana.
Kas, öinen Pariisi niin kiehtovana hohtaa,
kuun silta alhaalta pois pilvein piiriin johtaa
ja Seinen vaippana on kimmelteinen sumu;
työ taukos, melu laantui, päättyi päivän humu.
-- Niin kauniin näyttämön mä leikilleni saan!

KAIKKI.
Siis Neslen portille!

CYRANO, seisten kynnyksellä.
                      Niin, sinne kuljetaan!
    Kääntyy ennen lähtöään I näyttelijättären puoleen.
Te kysyitte, miks' yhtä runoilijaa vastaan
käy sata miestä. Hyvä neiti, mielelläni
sen teille sanon. Siksi...
    Vetää miekkansa huotrasta; levollisesti.
                           siksi ainoastaan,
ett' on tuo runoilija minun ystäväni!

    Lähtee. Kulkue -- Lignière hoiperrellen edellä, -- sitten
    näyttelijättäret upseerien käsivarsiin nojaten, -- senjälkeen
    näyttelijät hypähdellen, -- lähtee liikkeelle yöhön viulujen
    soidessa, kynttiläin lekkuvassa valossa.



TOINEN NÄYTÖS


RUNOILIJAIN RUOKAPAIKKA

Sokerileipuri Ragueneaun myymälä, avara huone Saint-Honoré ja
l'Arbre-Sec katujen kulmauksessa. Viimemainittu katu näkyy taustassa
oven lasien lävitse aamuruskon ensimäisten säteiden valossa.

Vasemmalla, etualalla, myymäpöytä ja sen yläpuolella taidetakoinen
rautakaari, jossa riippuu hanhia, ankkoja, kalkkunoita. Suurissa
fajanssimaljakoissa suuria kukkakimppuja, etupäässä keltaisia
päivännoutoja. Samalla sivulla, taempana, laaja takka, jonka edessä,
suurien, pikku kasareita kannattavien rautakoukkujen välissä, paistit
ovat vartaissa pannujen yläpuolella.

Oikealla, etualalla, ovi. Taka-alalla portaat, jotka johtavat
pieneen korokkeella olevaan huoneeseen; sen sisustus näkyy
avoimista oviluukuista; pöytä, jolla on hieno flanderilainen
kynttiläkruunu huonetta valaisemassa; huoneessa on tapana
syödä ja juoda. Portaiden jatkona oleva puinen pylväskäytävä
näyttää johtavan toisiin samallaisiin huoneisiin.

Myymälän keskellä on suuri rautarengas, jonka voi nuoralla laskea
alas ja johon on kiinnitetty paisteja; se muodostaa jonkunmoisen
metsänriistakruunun.

Portaiden alta, hämärästä, näkyy paistinuunin punertava tuli.
Kupariastiat välkkyvät. Paistinvartaita käännellään. Leivoksia
kasoittain. Liikkiöitä riippumassa. Aamukiire. Hätäiset kyökkipojat,
lihavat keittäjät ja pienet pojat tungeksivat toistensa ympärillä.
Päähineissä kanan sulkia ja helmikanan siipiä. Tarjottimilla ja
vasuissa kannetaan monenkaltaisia leivoksia.

Pöydillä kaakkuja ja eri ruokalajeja. Toiset pöydät, joiden ympärillä
on istuimia, ovat valmiit vastaanottamaan syöjiä ja juojia. Eräässä
nurkassa on pieni pöytä, joka on paperien peittämä. Esiripun noustessa
Ragueneau istuu sen ääressä; hän kirjoittaa.


I KOHTAUS

    RAGUENEAU, leipojia, sitten LISE; Ragueneau kirjoittaa
    pienen pöydän ääressä intoutuneen näköisenä, laskien sormillaan.

I LEIPURI, kantaen suurta vatia.
Voikuorrutusta!

II LEIPURI, kulho tarjottimella.
                Parsaa!

III LEIPURI, tuoden metallivatia.
                        Paistettua sientä!

IV LEIPURI, kantaen kristallimaljaa.
Vadelmahyytelöä.

V LEIPURI, kulho lautasella.
                 Häränhäntälientä!

RAGUENEAU, lakaten kirjoittamasta ja nostaen päätään.
Kas, aamuruskon hohde kasareissa kiiltää.
Ragueneau, jo jätä runos, vaikka syäntäs viiltää.
Käy työhös, paista, keitä taaskin ahkerasti.
    Nousee. Eräälle keittäjälle, kastia maistettuaan.
Tää liian kirpelää on. Mausta tämä kasti!

KEITTÄJÄ.
Mitenkä paljon siihen?...

RAGUENEAU, taas runojaan ajatellen.
                          Kolme runojalkaa...
    Laskee sormillaan.

KEITTÄJÄ.
Häh?!

RAGUENEAU.
      ... lisää panen...

KEITTÄJÄ.
                         Kastiin?

RAGUENEAU, mennen eteenpäin.
                                  Näin se luistaa alkaa.

I LEIPURI.
Omenavanukasta!

II KEITTÄJÄ.
                Kaalikääryleitä!

II LEIPURI.
Sokerikaakku!

RAGUENEAU, takan ääressä.
              Ei! -- Runotar, silmäs peitä;
ne täällä samentaa vois käryävä hiillos!
    Eräälle leipurille, näyttäen leivoksia.
Kas, tuohon leipään tuli väärään paikkaan viillos!
Se tehdään keskelle. Niin runon säkeeseen
sesuurin keskelle mä myöskin aina teen!
    Toiselle leipurille, näyttäen krokaania.
Sun krokaaniisi tuohon pitäis torni panna!
    Oppipojalle, joka paistaa lintuja vartaissa.
Ja sinä siinä oot niin kovin ahkerana.
Se hyvä! Niinhän paistuu makeaksi kana.
Niin, vuoroin paistua sa aina kahden anna,
tuon suuren ja tuon pienen. Niinhän lauluissaan
Malherbe myös vuoroin eri runomittaa käyttää;
se vaihtelua tuo, ja hauskalta se näyttää!

II OPPIPOIKA, lähestyy, tuoden liinalla peitettyä tarjotinta.
Kun teitä aattelin, niin tätä leipomaan
ma ryhdyin...

    Ottaa liinan pois; näkyy suuri leivoslyyry.

RAGUENEAU, ihastuneena.
              Lyyry!

OPPIPOIKA.
                     Niin. Se miellyttääkö teitä?
Se torttutaikinaa on!...

RAGUENEAU, liikutettuna.
                         Heelmäleikkeleitä
on koristeina...

OPPIPOIKA.
                 Kielet laitoin sokerista!

RAGUENEAU, antaen hänelle rahaa.
Kas tuossa! Mene, juo mun onnekseni!
    Huomaa Lisen, joka tulee.
                                     Jätä
nyt minut! Piiloon raha! Vaimoni!
    Liselle, näyttäen hänelle lyyryä.
                                  Kas tätä,
tää eikö ole kaunis!?

LISE.
                      Naurettava.

    Panee myymäpöydälle paperitötteröitä.

RAGUENEAU.
                                          Mutta!... --
    Huomaa tötteröt.
Ah, tötteröitä! -- Taivas! Runovihkosista
oot repinyt... Niin monta herkkää neron heelmää,
niin monta kaunista, niin ihanata teelmää,
niin syämen syvyyksistä suoraan kummunnutta!
Tää bakkantit ja Orfeuksen mieleen tuo!

LISE, kuivasti.
Niit' enkö muka saisi käyttää hyödyksemme!
Sun runoveikkos syövät täällä, mutta emme
saa muuta maksua! No, edes...

RAGUENEAU.
                               Ampiainen!
Sa herjaat! Runoilu on lahja taivahainen!

LISE.
Ois parempi, kuin että ruo'illasi täytät
nuo taivaalliset, pois sun jättää kaikki nuo
ainaiset soimaukset!

RAGUENEAU.
                     Vaan ettet olla suo
ees runojen! Kun niille halveksuntaa näytät...

LISE.
No mitä?

RAGUENEAU.
         Miten sitten enää proosaa käytät?


II KOHTAUS

    Samat, kaksi lasta, jotka tulevat myymälään.

RAGUENEAU.
Te mitä haluatte?

I LAPSI.
                  Kolme piirakkaa.

RAGUENEAU, antaen.
Kas tässä kolme oikein hyvää, ruskeaa.

II LAPSI.
Ne saisko paperiin?

RAGUENEAU, hämmästyneenä, itsekseen.
                    Yks tötteröistä!!
    Lapsiin katsoen.
                                      Että
siis paperiin!?
    Ottaa yhden tötterön, ja aikoessaan panna siihen piirakat, lukee.
                "Kun yksin Penelope..." -- Ei,
ei tätä!
    Panee sen syrjään ja ottaa toisen. Ruvetessaan panemaan
    siihen piirakoita lukee.
         "Kultakutri Phoibos..." -- Eikä tätä!
    Laskee syrjään.

LISE, kärsimättömänä.
No, mitä vitkastelet? Turhaa viivykettä...!

RAGUENEAU.
Kas tässä on...
    Ottaa kolmannen ja alistuu.
                "Philis"...
    Itsekseen.
                            Nyt sonetin ne vei!

LISE, olkapäitään kohauttaen.
Kai niin on, että ken sen sai, ei sill' oo hätä?!

    Rupeaa järjestämään lautasia eräälle pöydälle.

RAGUENEAU, käyttäen tilaisuutta hyväkseen, kun Lise on kääntänyt
selkänsä, huutaa jo ovelle ehtineet lapset takaisin.
Pst! -- Lapset! -- Piirakoita saatte vaikka viis,
jos mulle tötterön vain annatte!

    Lapset antavat hänelle takaisin tötterön, ottavat nopeasti
    leivokset ja poistuvat. Ragueneau suoristaa paperin ja
    rupeaa ääneen lukemaan

                                 "Philis".
Sun nimees rasvatahra...!

    Cyrano tulee hätäisesti sisään.


III KOHTAUS

    RAGUENEAU, LISE, CYRANO, sitten muskettisoturi.

CYRANO.
                          Mitä kello?

RAGUENEAU, tervehtien touhukkaasti.
                                      Kuusi.

CYRANO, levottomasti.
Siis tunnin päästä!...

    Kulkee edestakaisin myymälässä.

RAGUENEAU, seuraten häntä.
                       Bravo! Minä nä'in...

CYRANO.
                                            Mitä?

RAGUENEAU.
Sen miekkailunne!

CYRANO.
                  Kumman?

RAGUENEAU.
                          On siis ollut uusi?
Sen, hotellissa... eilen... ajattelin sitä.

CYRANO, ylenkatseellisesti.
Ah!... Senkö!...

RAGUENEAU, ihaillen.
                 Osasitte uljaan runon laittaa!

LISE.
Nyt siitä vain hän puhuu.

CYRANO.
                          No, se ei kai haittaa!

RAGUENEAU, asettuen miekkailuasentoon ja ottaen aseekseen
paistinvartaan.
"Mä lopuksi pistän teitä..." "Lopuksi pistän teitä..."
    Yhä enemmän innostuen.
"Mä lopuksi..."

CYRANO.
                Mitä kello?

RAGUENEAU, jää miekkailuasentoon ja katsoo kelloa.
                            Viisi minuuttia
on yli kuuden... "... pistän teitä!"
    Vaihtaa asentoa.
                                     Suuremmoista!
Yht'aikaa miekkailla ja tehdä ballaadia!

LISE, Cyranolle, joka hänen ohitsensa mennessään on hajamielisesti
puristanut hänen kättään.
Kas, mit' on kädessänne?

CYRANO.
                         Turha naarmu.

LISE, sormeaan heristäen.
                                       Meitä
te varmaan...

RAGUENEAU.
              Vaarassako ootte ollut?

CYRANO.
                                      Toista
on vaara!

LISE, jatkaen; kuten äsken.
... varmaan uskotellette!...

CYRANO.
                             No miksi
ma uskottelisin! Sen nenä vakuuttaako?
Ken uskottelee, hän näin suuren nenän saako?
    Ääntään muuttaen.
Ma vuotan erästä. Näin varhain tulin siksi.
Mun täytyy hänen kanssaan saada yksin olla.

RAGUENEAU.
Ei... ei se nyt... kun runoilijat...

LISE, ivallisesti.
                                     Syövät hänet
niin, hänet!... köyhdyttävät!

CYRANO.
                              Tällä permannolla
en silloin tahdo muita nähdä. Ymmärtänet!
Ma merkin annan sitten... -- Mitä kello?

RAGUENEAU.
                                          Vain
kymmentä yli kuuden.

CYRANO, istuutuen hermostuneesti Ragueneaun pöydän ääreen ja
ottaen paperia.
                     Kynä...?

RAGUENEAU, antaen hänelle kynän, joka on hänen korvansa takana.
                              Tässä! Tää
on joutsenesta!

MUSKETTISOTURI, suuriviiksinen, tulee ja sanoo jylisevällä äänellä.
                Päivää!

    Lise, menee vilkkaasti häntä vastaan.

CYRANO, kääntyen.
                       Kuka?

RAGUENEAU.
                             Kerran sain
jo teille kertoa... Hän mua hirvittää...
vaan vaimoani... hm...

CYRANO, loitontaen Ragueneaun viittauksella.
                       Hst!... Kirjoitanko hälle?...
Ja pyydän...?
    Itsekseen.
              Mitä tehdä arkuudelle tälle?!
    Heittäen pois kynän.
En tohdi puhua, en kirjoittaakaan!...
    Ragueneaulle.
                                      Mitä
lie kello?

RAGUENEAU.
           Neljännestä yli kuuden!...

CYRANO, lyöden rintaansa.
                                      ... sitä,
mit' usein, hyvin usein, mietin...
    Tarttuen kynään.
                                   Aatteissani
sen käsi sadasti jo paperille pani,
Ja sanat hellät jäi mun sydämeeni soimaan,
niin että tarvis on vain käydä kopioimaan.
-- Siis kirjoitan!

    Hän kirjoittaa. -- Oven lasien lävitse näkyy ulkopuolella
    kulkevien laihojen ja empivien ihmisten varjoja.


IV KOHTAUS

    RAGUENEAU, LISE, Muskettisoturi, CYRANO pienen
    pöydän ääressä kirjoittaen. Runoilijoita, mustissa,
    tahraisissa vaatteissa, sukat syltyssä.

LISE, tullen Ragueneaun luokse.
Kas, eikös tuossa taas sun roskajoukkos tulle!

I RUNOILIJA, tulee sisään; Ragueneaulle.
Hei, kunnon runoveikko!

II RUNOILIJA, samoin; puristaa Ragueneaun käsiä.
                        Terve, terve sulle!

III RUNOILIJA.
Sa kotka leipojain!
    Haistellen.
                    Tää tuoksuu suloisalta!

IV RUNOILIJA.
Sa Phoibos-paistaja!

V RUNOILIJA.
                     On suuri taitos valta,
Apollo keittäjä!

    Ragueneau on runoilijain ympäröimänä, häntä syleillään,
    hänen käsiään pudistetaan.

RAGUENEAU.
                 Oh, teidän seurassanne
on hyvä, hauska olla! -- Tervetultuanne!

II RUNOILIJA.
Me myöhästyimme hiukan. Neslen portin luoksi
niin paljon kansaa oli tullut.

RAGUENEAU.
                               Minkä vuoksi?

II RUNOILIJA.
Kahdeksan miestä siellä -- lurjuksiksi kuulin
ma heitä sanottavan -- kuoliaina makaa!

CYRANO, hetkeksi kohottaen päätään.
Ei! Seitsemän kai niitä oli vain! Niin luulin.

    Jatkaa kirjoittamistaan.

RAGUENEAU, Cyranolle.
Ja ehkä tunnette sen sankarinkin, ken...?

CYRANO, välinpitämättömästi.
Minäkö? En. En suinkaan!

LISE, muskettisoturille.
                         Entä te?

MUSKETTISOTURI, kiertäen viiksiään.
                                  Ken takaa!

CYRANO, kirjoittaen; ääntää joskus itsekseen.
Mä lemmin teitä...

I RUNOILIJA.
                   Siellä kansanjoukko ties,
ett' oli sata miestä pakoon yksi mies
ajanut...

II RUNOILIJA.
          Siellä oli maahan, sinne tänne,
heitetty aseita jos jotain!...

CYRANO.
                               ... silmiänne...

III RUNOILIJA.
Ja hattuja, niit' oli...

CYRANO, äskeiseen tapaan.
                         ... huulienne hurmaa...

III RUNOILIJA.
... jos kuinka kaukana!...

I RUNOILIJA.
                           Ken tuolla tavoin surmaa,
on varmaan pelottava jättiläinen. Selko
hänestä olis hauska saada!

CYRANO, kuten ennen.
                           Minut pelko
saa heti valtaansa, kun vain ma teidät näen!

II RUNOILIJA, leivosta haukaten.
Ragueneau, taas säihkynyt kai lie sun neros säen,
vai kuinka?

CYRANO, kuten ennen.
           ... hän ken lempii teitä...

    Pysähtyy aikoessaan kirjoittaa nimensä alle,
    nousee ja panee kirjeen taskuunsa.

                                       Turha tähän
on panna nimeäni! Itse jättämähän
sen tulen hälle.

RAGUENEAU, II:lle runoilijalle.
                 Olen runomuotoon pukea
kokenut erään reseptin...

III RUNOILIJA, asettuen kermaleivosten lähelle.
                          Kai meille lukea
sen tahdotte!...

IV RUNOILIJA, katsoen erästä leivosta.
                 Tän kaakun vaahtolakki vähän
on vinossa!...

    Haukkaa "vaahtolakin" pois.

I RUNOILIJA.
               Kas, tämä mesileipä varmaan
voi helpommaksi tehdä runonteon vaivan,
kun mantelitkin välkkyy niinkuin silmät armaan!

    Haukkaa mesileipää.

II RUNOILIJA.
Me kuuntelemme!

III RUNOILIJA, ottaen leivoksen sormiensa väliin.
                Tästä kerma kuohuu aivan.
Tää leivos nauraa!

II RUNOILIJA, leikaten leivoslyyryä.
                   Tälle päivälle ei vertaa.
Mua lyyry ravitsee nyt ensimäistä kertaa.

RAGUENEAU, valmistuu lukemaan runoaan, yskäsee,
laittaa päähinettään, asettuu asentoon.
Se runoresepti...

II RUNOILIJA, ensimäiselle, tyrkäten häntä kyynärpäällään.
                  Sä syöt kai aamiaista?!

I RUNOILIJA, toiselle.
Ja sinä päivällistä!?

III RUNOILIJA.
                      Se lie harvinaista!

RAGUENEAU.
Näin taikina sa tee ja sitten leivo, paista:

        Sokeri ja munat vatkattava on
               ensin vaahtohon.
             Siihen sopii sekottaa
             pisaraisen sitruunaa.
           Manteleita vielä sekaan,
           niin ei muuta tarvitsekaan.

        Taikinan kun olet valmistanut näin,
               muotin kiirehtäin
             otat, voilla voidat sen,
             siihen kaadat seoksen,
           viet sen paikkaan lämpimähän,
           siinä annat nousta vähän.

        Hetken päästä uuniin nosta muotti tuo,
             siellä olla suo
           paistumassa hiljalleen,
           kunnes huomaat kypsyneen.
         Tarjottava hillon kanssa
         kylmänä tai kuumiltansa.

RUNOILIJAT, suu täynnä.
Oh, mainiota! Hienon-hienoa!

ERÄS RUNOILIJA, niellen niin että on tukehtua.
                             Hhh!

CYRANO.
                                  Kuule!
Sä näitkö, miten vieraas ahmivat? En luule!

RAGUENEAU, hiljaa hymyillen.
Näin kyllä -- katsomatta! Heitä henno en
mä häiritä. He maksaa hyvin, kuunnellen
mun runojani. Niin, ja tunnen tyydytystä,
kun nerot nälkäiset voi multa saada ruokaa.

CYRANO, lyöden häntä olkapäälle.
Mä pidän sinusta!

    Ragueneau liittyy ystäviensä seuraan.

    Cyrano seuraa häntä katseellaan,
    sanoo sitten hiukan tiukasti:

                  Lise!

    Lise, joka on vilkkaassa keskustelussa muskettisoturin
    kanssa, hätkähtää ja tulee Cyranota kohti.

                        Kysyä mun suokaa:
tuo upseeri, hän teitä..?

LISE, loukattuna.

                          Oh! Mä viettelystä
kyll' osaan välttää!... Tiedän voittaa katseellani!

CYRANO.
Se katse juuri minut epäilemään pani,
ett' ootte voitettu...

LISE, kuohuksissaan.
                       Vaan...

CYRANO, jyrkästi.
                               Ystäväni on
Ragueneau! En hälle siksi naurettavan sallis.
Ja nimen kunnia on jokaiselle kallis!

LISE.
Vaan...

CYRANO, kohottaen ääntään sen verran että muskettisoturi kuulee.
        Väärin ymmärtää lie teidän mahdoton!...

    Tervehtii muskettisoturia ja menee taustaovelle,
    kelloa katsottuaan, ja rupeaa katselemaan ulos.

LISE, muskettisoturille, joka yksinkertaisesti on vastannut
Cyranon tervehdykseen.
Mä oikein hämmästyn. Teit' ymmärrä en enää.
Vastatkaa... ivatkaahan nenää...

MUSKETTISOTURI.
                                 Nenää... nenää...

    Poistuu nopeasti; Lise seuraa.

CYRANO, taustaovelta, tehden Ragueneaulle merkin,
että hänen on vietävä runoilijat pois.
Pst!

RAGUENEAU, osoittaen runoilijoille oikeata ovea.
     Paras mennä tuonne!...

CYRANO, kärsimättömästi.
                            Pst! Pst!...

RAGUENEAU, vieden pois runoilijat.
                                         Siellä saamme
lukea runoja...

I RUNOILIJA, epätoivossaan, suu täynnä.
                Vaan kaakut!...

II RUNOILIJA.
                                Ottakaamme
ne mukaan!

    He menevät kaikki Ragueneaun jälestä, kuin juhlasaatossa,
    tyhjennettyään tarjottimia.


V KOHTAUS

    CYRANO, ROXANE, Seuralaisnainen.

CYRANO.
           Toivoa jos huomaan olevaksi,
niin otan kirjeen esiin.

    Roxane naamioituna, seuralaisnainen mukanaan, näkyy oven
    lasien takaa. Cyrano avaa nopeasti oven.

                         Sisään!...

    Menee seuralaisnaisen luo.

                                    Sanaa kaksi
vain!

SEURALAISNAINEN.
      Vaikka neljä!

CYRANO.
                    Kuulkaa, tokko makeisista
te pitänette?

SEURALAISNAINEN.
              Pidän! Oikein kuollakseni.

CYRANO, sieppaa paperitötteröitä myymäpöydältä.
Kas, Benseradin runo!...

SEURALAISNAINEN, surkean näköisenä.
                         Oih!...

CYRANO, täyttää tötterön.
                                 Niin, sinne meni
kaneelikaakku!

SEURALAISNAINEN, muotoaan muuttaen.
               Ah!

CYRANO.
                   Ja hillopiirahista
te pidättekö?

SEURALAISNAINEN.
              Oi, en parempaa ma tiedä!

CYRANO.
Chapelainin lauluihin ma niitä kuusi panen.
Ja Saint-Amantin runoon kolme uskaltanen
sokeriässää...?

SEURALAISNAINEN.
                Luulen: enempää en siedä!

CYRANO.
Jokunen leivos?... Eikö?!
    Ojentaa hänelle täysinäiset tötteröt.
                          Ehkä menisitte
nyt hetkiseksi!

SEURALAISNAINEN.
                Mutta...

CYRANO, työntäen häntä ulos.
                         Tulkaa vasta sitte,
kun kaikki ootte syönyt!

    Sulkee oven, kääntyy Roxaneen päin ja pysähtyy,
    lakki kädessä, kunnioittavan välimatkan päähän.


VI KOHTAUS

    CYRANO, ROXANE, SEURALAISNAINEN, hetkisen.

CYRANO.
                         Siunaan riemuisana
ma tätä hetkeä, kun näen, että ette
mua unhottanut, vaan mua joskus aattelette!
Tulitte kysymään... puhumaan...?

ROXANE, joka on poistanut naamionsa.
                                 Ensin sana
vain kiitokseksi siitä, mitä eilen teitte.
Tuon hupsun, josta miekkailussa voiton veitte,
on muuan suuri herra, joka minuun muka
on ihastunut...

CYRANO.
                Niin, de Guiche!

ROXANE, katsoen maahan.
                                 ... mun miehekseni
määrännyt... Ois kai pakko ottaa mun jos kuka!

CYRANO, kumartaen.
Siis kun ma silloin hiukan leikin miekkoineni,
ei tapahtunut se vain suuren nenän vuoksi.
Ei! Silmienne loiston tähden verta juoksi!

ROXANE.
Ja sitten... tahtoisin... Vaan jotta tehdä voisin
sen, mitä aion, taas ma olevani soisin
kuin sisar teille... niinkuin lasna, silloin kuin
me puistossanne juostiin leikein, kisailuin...

CYRANO.
Kotiini joka kesä silloin tulitte!...

ROXANE.
Puumiekoin taistelitte silloin urhon lailla!...

CYRANO.
Te kukka kutreissanne aina kulitte...

ROXANE.
Se oli leikin aikaa...

CYRANO.
                        Aikaa huolta vailla...

ROXANE.
Jos mitä pyysin, teitte aina riemuiten...

CYRANO.
Te lyhyin hamein silloin olitte Madeleine...

ROXANE.
Olinko kaunis silloin?

CYRANO.
                       Ette ollut ruma.

ROXANE.
On mielessäni vielä moni tapahtuma,
mi tuolloin sattui. Jos te haavan saitte milloin,
ma muka äitinänne olin aina silloin
ja sanoin ankarasti:
    Tarttuen Cyranon käteen.
                     "Jokos taas sait haavan!"
    Vaikenee hämmästyneenä.
Oh! Mitä?!
    Cyrano tahtoo vetää pois kätensä.
           Ei, mä katson!... Enpä luullut saavan
nyt, tällä kertaa... -- Mitä merkitsee tää tässä?

CYRANO.
Ma Neslen postill' olin hiukan leikkimässä.

ROXANE, istuutuu pöydälle, kastaa nenäliinansa vesilasissa.
Mun suokaa!...

CYRANO, istuutuen hänkin.
               Oh, niin hellä, äidillinen, hyvä!

ROXANE.
Tää haavahan on oikein vaarallinen, syvä!
Sanokaa, kuinka monta oli teitä vastaan!

CYRANO.
Ei kovin monta. Ehkä sata ainoastaan.

ROXANE.
Mi... mitä!? Kertokaa!

CYRANO.
                       Ei. Ensin kertonette
te mulle sen, mit' äsken uskaltanut ette!

ROXANE, päästämättä hänen kättään.
Niin, äsken tosiaankin arvelutti mua.
Nyt lapsuusmuistoista oon saanut rohkaisua.
Mä lemmin...

CYRANO.
             Ah!

ROXANE.
                 Vaan hän ei tiedä sitä vielä.

CYRANO.
Ah!

ROXANE.
    Tuskin aavistaakaan...

CYRANO.
                           Ah!

ROXANE.
                               Vaan kohta saa
hän tietää sen.

CYRANO.
                Ah!

ROXANE.
                    Hän mua, tiedän, rakastaa,
vaan salaa multa sitä yhä pelkomiellä.

CYRANO.
Ah!

ROXANE.
    Teidän kädessänne kuumetta on varmaan!
-- Vaan usein katseestaan luin tunnustuksen armaan.

CYRANO.
Ah!

ROXANE, saaden valmiiksi nenäliinasta tekemänsä siteen.
    Ajatelkaapas, hän samaan rykmenttiin,
kuin tekin, kuuluu...

CYRANO.
                      Ah!

ROXANE, nauraen.
                          Niin mulle kerrottiin.
Ja samaan komppaniaan...

CYRANO.
                         Ah!

ROXANE.
                             Hän, tietkää, on
niin viisas, nerokas, niin nuori, pelvoton
ja kaunis...

CYRANO, nousee aivan kalpeana.
             Kaunis!

ROXANE.
                     Mitä!? Mikä teille tuli?

CYRANO.
Ei mitään... Ei...
    Näyttää kättänsä. Hymyillen.
                   Tää haava!

ROXANE.
                              Sydämeni suli,
kun hänet näin! -- Oi niin, en tunne häntä, vain
.. niin... näytännöissä vain mä hänet nähdä sain!

CYRANO.
Siis ette haastelleetkaan ole?

ROXANE.
                               Katseillamme
vain!

CYRANO.
      Kuinka sitten tietää voitte...?

ROXANE.
                                      Kulkeissamme
me usein kuulemme, kun puhutaan.

CYRANO.
                                 Hän siis
-- vai kuinka? -- kuuluu kaartiin?

ROXANE.
                                   Niin.

CYRANO.
                                         Ja nimeltään?

ROXANE.
Christian de Neuvillette.

CYRANO.
                          Ei kaartiin sittenkään
hän kuulu!

ROXANE.
           Kapteeni Carbon de Castel-Jaloux
niin sanoi.

CYRANO.
            Siis hän kuuluu. -- Mutta siitä viis! --
Nyt lemmenpaula hälle pian valmistuu!
-- Vaan te...

SEURALAISNAINEN, avaten taustaoven.
              Ne loppuivat.

CYRANO.
                            Vaan jäihän pusseihinne
runoja, tarkemmin jos katsahdatte sinne!

SEURALAISNAINEN.
Ah, niin...

    Poistuu.

CYRANO.
            Te rakastatte puhetta, mi sois
suloa, olis neron tulkki. Vaan jos ois
hän tyhmä!

ROXANE.
           Epäilyksen tuon jo kutrit poistaa!
D'Urfénkaan sankareilla niin ei voi ne loistaa!

CYRANO.
Vaan ehkä sanoiltaan hän -- kukapa sen takaa! --
on yhtä ruma kuin on kaunis kutreiltansa!

ROXANE.
Ei, -- puheensa on niinkuin runoa! Se vakaa
on uskoni!

CYRANO.
           Niin, niin, kun viikset vain on somat,
niin silloin miehellä on taidot tavattomat!
-- Vaan jos hän sittenkin ois tyhmä?...

ROXANE, jalkaa polkien.
                                        Tosiansa!
Se kuolemani ois!

CYRANO, hetken kuluttua.
                  Te kutsutitte tänne
mun teitä kuulemaan. Vaan miksi mielestänne
mun tämä tietää piti?

ROXANE.
                      Sanottu on mulle,
kaikk' että miehet teidän komppaniassanne
lie Gaskonjasta...

CYRANO.
                   Sekä ettei ketään tulle
tuon joukon pariin, ilman ettei siellä panne
he häntä tiukalle, jos vain ei Gaskonjasta
hän ole. Niinhän?

ROXANE.
                  Juuri niin. Ja senpä vuoksi
mä hänen takiansa pelkäsin!

CYRANO, hammasta purren.
                            Ei syyttä!

ROXANE.
Vaan silloin ajattelin: lähden teidän luoksi;
kun teille puhun, ette pientä ystävyyttä
te multa kiellä -- te, jok' eilen olevanne
näytitte voimakas ja suuri taidoltanne,
kun pöyhkyriä kurititte! -- vaan te hälle
apua suotte.

CYRANO.
             Hyvä! Serkun ystävälle
ma lupaan puolustaja olla!

ROXANE.
                           Kiitos! Teihin
ma aina kiintymystä tunsin.

CYRANO.
                            Niin, niin, meihin!

ROXANE.
Te hänen ystävänsä ootte?

CYRANO.
                          Jos ei muun,
niin teidän vuoksi!

ROXANE.
                    Hän ei kaksintaisteluun
kai joudu? Estättehän!?

CYRANO.
                        Kyllä! Sen ma takaan!

ROXANE.
Mä pidän teistä paljon!
    Panee nopeasti kasvoilleen naamion ja harson; hajamielisesti.
                        Mutta todellakaan
te ette kertonut oo siitä yöllisestä!..
Ei! Minun täytyy mennä! Varmaan kamalata
se oli kovin! Ajatella, että sata...!
Sanokaa hänelle, hän että kirjoittaisi...
    Heittää hänelle lentosuukkosen.
Oh, pidän teistä paljon!

CYRANO.
                         Niin, niin!

ROXANE.
                                     Ettei kestä
vain kauaa, ennenkuin ma kirjeen saan! -- Me kaksi,
me oomme ystäviä. Niinhän!?

CYRANO.
                            Niin, niin!

ROXANE.
                                        Taisi
jo tulla viivytyksi liikaa. -- Rohkeaksi
oon teidät tiennyt. Mutta sata miestä! En
nyt kuitenkaan ma ehdi... Vaan niin uljast' ette
lie toista työtä tehnyt! Sen kai myöntänette!

CYRANO, kumartaen.
Kentiesi uljaampi on työni viimeinen!

    Roxane menee. Cyrano jää liikkumattomana paikoilleen, katse
    maahan luotuna. Hiljaisuus. Oikeanpuoleinen ovi avautuu.
    Ragueneau pistää siitä päänsä.


VII KOHTAUS

    CYRANO, RAGUENEAU, Runoilijat, CARBON DE CASTEL-JALOUX,
    Sotureita, Kansaa y.m., sitten DE GUICHE.

RAGUENEAU.
Jo saako tulla?

CYRANO, liikahtamatta.
                Saa.

    Ragueneau antaa merkin ja hänen ystävänsä tulevat sisään.
    Samassa näkyy taustaovella Carbon de Castel-Jaloux kaartin
    kapteenin puvussa. Huomatessaan Cyranon hän rupeaa viittomaan.

CARBON DE CASTEL-JALOUX.
                     Hän tääll' on!

CYRANO, päätään nostaen.
                                    Kapteenini!...

CARBON, riemuissaan.
Me kaikki tiedämme! Sa urho! Upseerini
sua oottavat. Noin kolmekymmentä on meitä.

CYRANO, epäröiden.
Vaan...

CARBON.
        Tule mukaan; kovin ilahdutat heitä!
    Tahtoen viedä hänet muassaan.
No, tule!

CYRANO.
          En!

CARBON.
              He ovat tuossa vastapäätä
Kultaisen Tähden kapakassa. Pian päätä!

CYRANO.
En tule!

CARBON, menee ovelle ja huutaa siitä ulos jylisevällä äänellä.
         Sankarimme kieltäytyy. Siis tänne
te tulkaa!

ÄÄNI, ulkoa.
           Mainiota!

    Ulkoa kuuluu lähestyvää hälyä, miekkojen kalinaa ja
    saappaiden kolinaa.

CARBON, käsiään hykertäen.
                     Kuule, ystäväsi
jo käyvät yli kadun!...

GASKONJALAIS-UPSEERIT, tullen myymälään.
                         Suurta! -- Suuremmoista! --
Hei! -- Urho! -- Miesten mies! -- Ei vertaistaan oo toista! --

RAGUENEAU, Cyranolle, peloissaan.
Kaikk' onko Gaskonjasta teidän ystävänne?

UPSEERIT.
On! Kaikki!

ERÄS UPSEERI, Cyranolle.
            Hyvä!

CYRANO.
                  Herra parooni!

II UPSEERI, pudistaen Cyranon kättä.
                                 Tää käsi
puristaa saako...?

CYRANO.
                   Herra...!

III UPSEERI.
                             Kaikki kerrassansa:
eläköön!

IV UPSEERI.
         Syleillä mun suokaa teitä nyt!

CYRANO.
Oo, herra parooni!

V UPSEERI.
                   Te kaikkein syleilyt
nyt saatte ottaa vastaan!

    Syleilyä.

CYRANO, tietämättä kenelle vastata.
                          Parooni!... ah, minä...!

RAGUENEAU.
Kaikk' ootte paroneita?

UPSEERIT.
                        Kaikki!

RAGUENEAU.
                                Tosiansa!

I UPSEERI.
Ritarikilvistämme torni tulis!

LE BRET, tulee sisään ja rientää Cyranon luokse.
                               Kansa
sua etsii. Kaikki ovat aivan innoissansa!
Ne eell' on, jotka yöllä kanssas oli...

CYRANO, pelästyneenä.
                                        Sinä
et kai oo sanonut, mä missä olen...?

LE BRET, käsiään hykertäen.
                                     Kyllä!

ERÄS PORVARI, tulee sisään useiden seuraamana.
Marais'sta tuomme teille... koko korttelista...
sulimmat kiitokset! Me ihailemme teitä,
me kaikki!

    Ulkopuolella oleva katu tulee täyteen ihmisiä. Kantotuoleja
    ja vaunuja pysähtyy sinne.

LE BRET, hymyillen, matalalla äänellä Cyranolle.
           Ja Roxane!

CYRANO, nopeasti.
                      Sä kysymykses heitä!

KANSANJOUKKO, huutaa ulkopuolella.
Hoi! Cyrano!

    Meluava väkijoukko tunkeutuu myymälään. Tungosta. Huudahduksia.

RAGUENEAU, seisoo pöydällä.
             Heh! Puoti täyttyy katsojista!
He särkee kaikki! Suuremmoista!

ERI HENKILÖITÄ, Cyranon ympärillä.
                                Ystäväni!...
Mun ystäväni!...

CYRANO.
                 On niin kummaa mielestäni,
ett' on näin paljon tänään ystäviä mulla!...

LE BRET, ihastuneena.
Sun suuri tekos...!

NUORI MARKIISI, kädet ojona.
                    Jospa tiedossa ois sulla...!

CYRANO.
Vai sulla!... Sulla!... Millä ihmeen ilveilyllä
mua kummastutatte...!

II MARKIISI.
                      Ois eräs nainen, kellä
ois halu... Esittäisin...

CYRANO, kylmästi.
                          Kuka esitellä
saa teidät?

LE BRET, ällistyneenä.
            Mutta...!

CYRANO.
                      Vaiti!

KYNÄNIEKKA, kirjoitusneuvoineen,
                             Ehkä tohtia
vois tiedustella joitakuita kohtia!?

CYRANO.
Ei! Turha vaiva!

LE BRET, nykäisten häntä kyynärpäästä.
                 Se on Théophraste Renaudot,
sanoman julkaisija...

CYRANO.
                      Minä siitä viis!

LE BRET.
... paperin, joss' on uutisia! Etkö oo
sa kuullut siitä? Se on varmaan aate, jolla
on tulevaisuus eessään!

RUNOILIJA, lähentyen Cyranota.
                        Herra...

CYRANO.
Vielä siis!

RUNOILIJA.
            Niin rohkea ma olen uskaltanut olla,
ett' olen pentacrostikonin nimellenne
runoillut...

JOKU, lähentyen.
             Herra...

CYRANO.
                      Riittää jo!

    Liikettä. Järjestäydytään. De Guiche tulee upseerien
    saattamana, Cuigy Brissaille, upseerit jotka lähtivät
    Cyranon mukaan ensi näytöksen alussa. Cuigy tulee
    nopeasti Cyranon luokse.

CUIGY.
                                   De Guiche!
    Mutinaa. Kaikki riveissä.
                                              Hän lie
marsalkka Gastionin puolesta...

DE GUICHE, tervehtien Cyranota.
                                Niin, sain
sen tänne tulla tuomaan teidän tiedoksenne,
hän että ihaileepi suurta urhotyötä,
jost' on hän kuullut...

KANSA.
                        Hyvä!

CYRANO, kumartaen.
                              Siinä tuntee kai
hän oman urhoutensa!

DE GUICHE.
                     Jollei olleet myötä
nää herrat olis, tuskin uskonut hän ois,
ett' on se lainkaan totta!

CUIGY.
                           Mutta nyt ei vois
hän epäillä!

LE BRET, Cyranolle, joka näyttää olevan omissa ajatuksissaan.
             Vaan...

CYRANO.
                     Vaiti!

LE BRET.
                            Tuskin ymmärtänen,
ett' annat kärsiväsi noin sä nähdä hänen.

CYRANO, vavahtaen ja suoristautuen.
Ett' annan?! Tuskani tuon esiin kaikkein nähden!?
    Käy kärsimättömäksi; pullistaa rintaansa.
Saat nähdä!

DE GUICHE, jonka korvaan Cuigy on supattanut.
            Tämän suuren urhotyönne tähden
te varmaan ylenette upseerina. -- Niinkö
lie, että Gaskonjasta ootte?

ERÄS UPSEERI, jylhällä äänellä.
                             Totta vie!

CYRANO.
Niin on!

DE GUICHE, katsoen gaskonjalaisia, jotka ovat ryhmittyneet Cyranon
taakse.
         Siis totta heihin, noihin ylpeisiinkö
te kuulutte? Se joukko hupsu on...

II UPSEERI, uhkaavasti.
                                   Vai on!

DE GUICHE.
Ah, ah! Nää herrat kaikki lienevätkin heitä,
kosk' eivät uhmakasta mieltään nytkään peitä?...

UPSEERI.
Niin oomme!

CARBON.
            Cyrano!

CYRANO.
                    Kapteeni?

CARBON.
                              Outohon
on seuraan, näen, kreivi tullut. Ehkä siksi
sä tahdot esitellä... tehdä tuttaviksi!

CYRANO, astuu pari askelta De Guicheä kohti, näyttää tovereitaan.

    Täm' on Gaskonjan poikien joukko,
    meill' on kapteeni Castel-Jaloux.
    Ne sanovat: hupsu ja houkko
    on Gaskonjan poikien joukko!
    Vaan vaikka sen valheet saarti,
    se sentään on kunnian kaarti
    tämä Gaskonjan poikien joukko,
    joll' on kapteeni Castel-Jaloux.

    Näkö kotkan ja kontion hampaat,
    jalat haikaran meillä on.
    Pois väistyvät konnat kuin lampaat,
    näkö kotkan ja kontion hampaat
    kun uhkaa, -- kun töyhtömme häilyy
    ja miekkamme päivässä päilyy.
    Näkö kotkan ja kontion hampaat
    on vastustus voittamaton.

    Ne sättivät moukiksi meitä,
    nimet öykkärin, uhmarin suo.
    Vaan vaikka ne sättivät meitä,
    ei varjoa meihin se heitä;
    ja jos joku hampaita näyttää,
    niin miekkaamme taidamme käyttää;
    sitä huotraansa emme me peitä,
    se puhdasta jälkeä luo!

    Moni lemmenkateeksi tullut
    on vuoksemme aviomies.
    Ovat naiset meihin kuin hullut.
    Moni lemmenkateeksi tullut
    on siksi. Meist' uljuus hohtaa,
    se ei vastusta missään kohtaa!
    Moni lemmenkateeks' on tullut!
    ken oletkin, tiedä ties!

DE GUICHE, huolimattomana istuen nojatuolissa, jonka Ragueneau
nopeasti on tuonut.
Koruna luonansa nyt moni pitää tapaa
runoilijaa. -- Te ehkä siksi ryhtyisitte
mun luokseni?

CYRANO.
              En, kreivi! Tahdon olla vapaa!

DE GUICHE.
Mun enoani, Richelieutä, miellytitte
te eilen. Esittäisin teidät joskus hälle.

LE BRET, häikäistynä.
Ah! Suuri Luoja!

DE GUICHE.
                 Kuulin, että näytelmänkin
te ootte tehnyt?

LE BRET, kuiskaa Cyranolle.
                 Ah, jos "Agrippines" hänkin
sais kuulla!

DE GUICHE.
             Lukekaa se hälle!

CYRANO, kiusausta tuntien, hiukan ihastuneena.
                               Tosiaankin,
jos...

DE GUICHE.
       Hän on mestari. Hän runon tekijälle
voi monet neuvot antaa. Korjata hän voisi...

CYRANO, jonka kasvot ovat heti synkenneet.
Oh, mahdotonta, kreivi! Min' en muuttaa soisi
ees yhtä pilkkua...

DE GUICHE.
                    Vaan hyvä maksamaankin
hän on, jos joku runo häntä miellyttää.

CYRANO.
Mut aina parhaimmaksi palkakseni jää
se, ett' oon tyytyväinen, itsellein kun luen
mä sitä, minkä ensin runopukuun puen.

DE GUICHE.
Te ootte ylpeä!

CYRANO.
                Sen huomaatteko tekin!

GASKONJALAIS-SOTURI, tulee miekkaansa pistettyinä lakkeja, joissa
on rikkinäiset töyhdöt ja jotka ovat tahrautuneita.
Kas, Cyrano! Kas, niitä, joita höyhennitte,
te eilis-iltana näin paljon köyhennitte:
nää hatut, töyhdöt ovat pakenijain...

CARBON.
                                      Sekin
on sotasaalis!

LÄSNÄOLIJAT, nauraen.
               Ah! Ah! Ah!

CUIGY.
                           Kai senkin herran
sisua kirveltänee tänään jonkun verran,
ken järjesti tuon leikin!

BRISSAILLE.
                          Kukahan se lie?

DE GUICHE.
Se olen minä.
    Nauru taukoaa.
              Tahdoin hiukan opettaa
erästä riimiseppää... juoppoa...

    Kiusallinen äänettömyys.

SOTURI, hiljaa Cyranolle, näyttäen saalistaan.
                                 Vaan mitä
me näillä teemme?

CYRANO, ottaen miekan, jossa päähineet ovat, antaa niiden
liukua De Guichen jalkoihin, tekee kunniaa.
                  Ehkä herra kreivi vie
ne ystävilleen! Olkaa hyvä, ottakaa!

DE GUICHE, nousee, jyrkästi.
Mä lähden. Kantajani tänne!
    Cyranolle, rajusti.
                            Sanokaahan...

CYRANO.
No!

ÄÄNI, kadulla, huutaen.
    Kreivin kantajat!

DE GUICHE, joka on saanut itsensä hillityksi, hymyillen.
                      On kirja, jolla on
nimenä "Don Quichotte". Te ette ehkä sitä
oo lukenut?

CYRANO.
            Oon kyllä. On kuin oma suku
siin' esiintyisi!

DE GUICHE.
                  Niinpä ajatelkaa...

KANTAJA, tulee taustalle.
                                      Täällä
on kantotuoli.

DE GUICHE.
               ... tuulimyllyseikkailua!

CYRANO, kunniaa tehden.
Sen muistan aivan hyvin: kolmastoista luku.

DE GUICHE.
Kun sellaisia vastaan alkaa taistelon...

CYRANO.
Nyt luulen, herra kreivi, osuneenne harhaan...
Kai tuulihattuin kanss' en käy mä kamppailua?

DE GUICHE.
... hän aivan arvaamattaan myllyn siiven päällä
voi lentää rapakkoon!...

CYRANO.
                         Tai suoraan tähtitarhaan!

    De Guiche lähtee. Nähdään hänen nousevan kantotuoliin. Hänen
    mukanaan tulleet herrat menevät myöskin, supattaen. Le Bret
    saattelee heitä. Kansanjoukko poistuu.


VIII KOHTAUS

    CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturit, jotka ovat asettuneet
    oikealle ja vasemmalle ja joille tuodaan juotavaa ja syötävää.

CYRANO, tervehtien pilkallisesti lähteviä, jotka eivät uskalla
vastata tervehdyksiin.
Hyvästi, herrat!

LE BRET, palaa saattamasta, murheissaan, kohauttaen käsivarsiaan.
                 Kyll' on siinä koreutta...

CYRANO.
Ma arvaan, että nyt taas moitit!...

LE BRET.
                                    Niin, sa parhaan
suot tilaisuuden aina käsistäsi luistaa.
Sä liiottelet.

CYRANO.
               Niinkö?! Liiottelen! Mutta
sit' enhän kielläkään!

LE BRET, riemuiten.
                       Ah!

CYRANO.
                           Sun vain sopii muistaa,
ett' esimerkki muille on tää liiottelu,
ja mulle periaate -- eikä mikään lelu!

LE BRET.
Soturikorskeutes jos joskus jäädä soisit,
niin suureen maineeseen ja arvoon nousta voisit.

CYRANO.
Kai turvaks' etsittävä mun ois joku, kellä
on valtaa; murattina sitten kiemurrellen
omatta voimattaan niin päästä vähitellen
vois ylöspäin! Ei, kiitos, niin ei menetellä
voi koskaan kunnon mies! Tai ehkä runoin somin
mun pitäis ylistää mies kaikkein arvottomin,
ken kultaa antais? Narriks tulla vähin erin,
ett' ehkä nauramaan sais jonkun ministerin?
Ei, kiitos! Taikka ehkä vatsaa jumaloiden
ja valtain porstuvissa aina pokkuroiden
mun olis näytettävä, miten voittaa pelin
voi kontaten ja kulkein nöyrin, köyrin selin?
Ei, kiitos! Liehakoida siksi mun kai pitäis,
ett' itselleni siitä oiva laiho itäis?
Ei, kiitos! Ajatella: tuo on mustan-musta,
ja hälle tuhlata suloista suitsutusta!
Ei, kiitos! Tungeksia ylemmäksi yhä,
niin ett' on viimein pikku suuruus, tekopyhä!
Tai purjehtia eespäin pulskin runoriimein,
ett' ehkä vanhat naiset hymyn soisi viimein?
Ei, kiitos! Runoistansa maksaa De Sercylle,
hän että painatuksen arvon soisi niille?
Ei, kiitos! Olla paavi niiden, jotka aina
on kapakoissa, -- niiden, joit' ei järki paina?
Ei, kiitos, ei! Sen sijaan, että kannustimen
runoiluun etsis, hakee runollensa nimen?
Ei, kiitos! Kurjille vain näyttää neron voimaa,
pelätä, että joku kynäniekka soimaa;
alati aatteissansa käydä anomaan:
"kun kerran nimensä sais 'Ranskan Sanomaan'!"
Ei, kiitos! Punnita, mi hyvin kannattaisi,
mist' anomuksiin aina parhaan sanan saisi,
ja ajatella, että -- sitä toivotteko! --
vierailut hauskempia on kuin runon teko?
Ei, kiitos! Ei! Ei! Ei! Vaan laulaa, unelmoida
ja naurain käydä, yksin, vapaa olla voida,
terästä katseessa ja sointuvana ääni
ja töyhtö liehumassa päällä pystyn pääni;
mist' asiasta hyvään taistoon vaatia
tai kaikki leikiks' ottaa, laulu laatia!
Työss' olla pyrkimättä kunniaan tai muuhun,
mutt' aatoksissaan tehdä retki vaikka kuuhun!
Vain sitä kirjoittaa, mi lähtee sydämestä,
ja olla iloinen myös aivan vähäisestä:
kukista, hedelmistä, lehdistäkin, jos
ne antimia on sun oman puistikkos!
Jos silloin sattuu, että mainetta saat niittää,
ei ketään Cesaria tarvitse sun kiittää,
et ole loinen, joka nousee toista pitkin,
on omaa työtäsi, jos kauas pääsisitkin;
parempi loitota kuin käydä lähetyksin,
ja paras pyrkiä on yksin -- aivan yksin!

LE BRET.
Niin, aivan yksin! Hyvä! Mutta kaikki vastaan
jos ovat! -- Mikä hitto antoi oikeastaan
tuon taidon sulle: kaikki vihamielisiksi
itselles saada?

CYRANO.
                Kai sen taidon sain ma siksi,
ma etten ystäväksi tahdo teidän lailla
jokaista, jost' en tiedä, vaikk' ois mieltä vailla.
Ei, tervehdyksenäni aina, Herra ties,
ma huudan mieluisammin: uusi vihamies!

LE BRET.
Oh, tuo on erhettä!

CYRANO.
                    Se on mun vikojani.
Miellyttämättä olla on mun ilonani.
Mä pidän siitä, että mua vihataan!
Jos tietäisitte, kuinka hyvä kulkuaan
on tehdä väkipuukon välkkyessä surmaa,
ja kuinka mieltä nostaa, huvittaa ja hurmaa,
kun viha, kademieli lauluansa laulaa!
-- Nuo hupsut ystävät, joill' aina itseänne
te ympäröitte, on kuin röyhelö, mi kaulaa
mukamas koristaapi teidän mielestänne,
vaan joka tekee siitä naisellisen, hennon,
pois peittäin miehevyyden reimakkaan ja rennon;
se mukava on kyllä -- sit' ei kiellä kukaan! --
vaan pään se häilyä suo kaikkein tuulten mukaan.
Kun Viha kylvää tielle kylmyyttään ja jäätään,
mies uljaastipa silloin pystyyn nostaa päätään:
ja joka kerta kun saan vihamiehen uuden,
mä lisääntyvän tunnen voiman, joustavuuden.
Kun kaulukseksesi saat vihan, tiedät työs:
se tautavalle lie, mut sädekehä myös!

LE BRET, hetken hiljaisuuden jälkeen, ottaen Cyranon
käsivarren kainaloonsa.
Voit jatkaa äänekkäästi turhaa juttelua,
vaan hiljaa myönnä, että hän ei lemmi sua!

CYRANO, kiivaasti.
Oh! Vaiti!

    Hetki sitten on Christian tullut. Hän on liittynyt gaskonjalaisten
    joukkoon, mutta kun nämä eivät ole ruvenneet haastelemaan hänen
    kanssaan, on hän lopuksi istuutunut erään pöydän ääreen, johon
    Lise tuo hänelle syötävää.


IX KOHTAUS

    CYRANO, LE BRET, Gaskonjalais-soturi, CHRISTIAN DE NEUVILLETTE.

ERÄS UPSEERI, istuu taustalla pöydän ääressä, lasi kädessä.
           Cyrano!
Cyrano kääntyy.
                   Te kerrotteko?

CYRANO.
                                  Kyllä.

    Jatkaa hiljaa keskustelua Le Bret'n kanssa.

UPSEERI, nousee ja kävelee etualalle.
Hän kertoo taistelustaan. Hyvin opettavaa
se sille on...
    Pysähtyy Christianin pöydän ääreen.
               ... ken vasta aakkosia tavaa!

CHRISTIAN, nostaen päätään.
Häh? Aakkosia?

II UPSEERI.
               Pohjoisseudun raihnaiselle
alottelijalle!

CHRISTIAN.
               Mi... mitä? Kuinka? Kelle?

I UPSEERI, pilkallisesti.
On hyvä teidän tietää: tääll' ei hymyilyllä,
ei liikkeell', eleellä saa erääst' asiasta
huomauttaa...

II UPSEERI.
              Niinpä niin, ma sanon teille suoraan:
hirttäyneen talossa ei viittaustakaan nuoraan!

CHRISTIAN.
No, mikä asia se on?

II UPSEERI, pelottavalla äänellä.
                     Hst! Katsokaahan!
    Koskettaa salaperäisesti kolme kertaa nenäänsä.
Te ymmärrättekö?

CHRISTIAN.
                 Se on...

III UPSEERI.
                          Hst! Sanomasta
ma varotan...
Näyttää Cyranota, joka juttelee taustalla Le Bret'n kanssa.
              Tai muuten hänen kanssaan voitte
te saada tekemistä!

IV UPSEERI, joka, sill'aikaa kuin Christian oli edellisiin
kääntyneenä, on tullut istumaan hänen pöydälleen.
                    Kuoliaina maahan
äskettäin kaatui kaks, kun nenä-ääntä kuuli
hän heidän puheessaan ja pilkaksi sen luuli.

V UPSEERI, kumealla äänellä; -- ilmestyy pöydän alta,
johon on ryöminyt nelinkontin.
Niin, parhaaks ehkä tekin nyt jo arvioitte,
ettette sinnepäin tee pientä viittaustakaan!

VI UPSEERI, pannen kätensä hänen olkapäälleen.
Yks aivastus, yks ele liikaa on, sen takaan:
jos nenäliinan otan, kohta tuossa makaan!

    Hiljaisuus. Kaikki hänen ympärillään, käsivarret ristissä
    rinnalla, häntä katsellen. Hän nousee ja menee Carbem de
    Castel-Jaloux'n luokse, joka keskustelee erään upseerin
    kanssa eikä ole mitään kuulevinaan.

CHRISTIAN.
Mun kapteenini!

CARBON, kääntyen ja mitellen häntä katseillaan.
                Herra?

CHRISTIAN.
                       Siltä hieman näyttää,
nää herrat että liian suurta suuta käyttää,
ja että etelässä...

CARBON.
                    Pohjoismaista verta
kun teiss' on, näyttäkää nyt uljuuttanne kerta!

    Kääntää hänelle selkänsä.

CHRISTIAN.
Mä kiitän.

I UPSEERI, Cyranolle.
           Kertoahan lupasitte.

KAIKKI.
                                Niin,
niin! Kertokaa!

CYRANO, astuen heitä kohden.
                No, hyvä!

    Kaikki siirtävät istuimiaan lähemmäksi, ryhmittyvät hänen
    ympärillensä, kurottavat kaulojaan. Christian on asettunut
    hajareisin eräälle tuolille.

                          Roskakansaa kohti
mä yksin lähdin. Kuu niin loistavana hohti,
se öisen seudun peitti kultasäteisiin.
Se välkkyi niinkuin kellon taulu. Silloin näen,
ett' on kuin kelloseppä saapuis kiirehtäen
ja tumman pilven käteens' ottain tahtois poistaa
pois pienimmätkin pilkut. Se ei voinut loistaa.
Kuin säkiss' olin. Oikein kulku teki tenää.
Vie hitto! Tuskin enää näki...

CHRISTIAN.
                               Omaa nenää.

    Hiljaisuus. Kaikki nousevat hitaasti, katsovat Cyranota
    kauhistuen. -- Cyrano on keskeyttänyt puheensa typertyneenä.
    Odotusta.

CYRANO.
Ken on tuo mies?

ERÄS UPSEERI, hiljaisella äänellä.
                 Hän tänään kuuluu tulleen.

CYRANO, astuen askeleen Christiania kohti.
                                           Vai
niin? Tänään?

CARBON, hiljaisella äänellä.
              Nimeltään Christian de Neuvillette.

CYRANO, vilkkaasti; pysähtyen.
Ah, hyvä...

    Hän kalpenee, punastuu, tekee jälleen liikkeen
    hyökätäkseen Christianin kimppuun.

            Minä...

Sitten hän hillitsee itsensä ja sanoo tukahdutetulla äänellä.

                    Hyvin hyvä...

Alkaa uudestaan kertoa.

                                   Askelet...

    Ääni raivoa väristen.

Niin, piru vieköön!

    Jatkaa tavallisella äänellä. Kaikki ihmeissään;
    istuutuvat jälleen toisiaan katsellen.

                    Sanoin: siinä pimeässä
ma saatoin aatella, ett' olin rientämässä
jotakin suurta herraa vastaan; että saisin
ma...

CHRISTIAN.
      Pitkän nenän!

    Kaikki nousevat, Christian heilutteleikse tuolillaan.

CYRANO, tukahtuvalla äänellä.
                    Kunnon vihamiehen. Tai
mä että rungon ynnä kuoren väliin taisin
nyt pistää...

CHRISTIAN.
              Nenäni...

CYRANO, pyyhkien hikeä kasvoiltaan.
                        Ei! Miekkani! Niin sai
mun kuvittelu valtaansa! -- No, aattelin:
mies Gaskonjan käy aina eespäin kumminkin!
Ma kuljen, kunnes tunnen...

CHRISTIAN.
                            Nenäpiuvin!

CYRANO.
                                         ... että
ma olen...

CHRISTIAN.
           Nenätysten!

CYRANO, hypähtäen Christiania kohti.
                       Tuhat pentelettä!
    Kaikki kiiruhtavat katsomaan. Christianin luokse
    saavuttuaan Cyrano hillitsee itsensä ja jatkaa.
... ma olen aivan liki sataa juopunutta,
ja tunnen viinan tuoksun...

CHRISTIAN.
                            Nenässäni!

CYRANO.
                                       Mutta
kun eespäin ponnistan, pää painuneena, niin...

CHRISTIAN.
Vaan nenä pystyssä!

CYRANO, kalpeana; hymyillen.
                    ... niin miekan iskemiin
heit' oitis sortuu kaksi. Pian kolmannenkin
ma kaadan. Silloin saan ma iskun: paf! Vaan senkin
ma torjun, vastaten...

CHRISTIAN.
                       Tshäh!

CYRANO, jyrkästi.
                              Tuhat tulimaista!
Pois kaikki!

I UPSEERI.
             Tuoss' on jotain jalopeuranlaista!

CYRANO.
Pois! Haastella ma tahdon tämän miehen kanssa!

II UPSEERI.
Hiis vieköön! Hänestä hän tekee hakkelusta!

RAGUENEAU.
Mi... mitä!

II UPSEERI.
            Munakkaaseen teille!

RAGUENEAU.
                                 Tosiansa
ma kalpenen ja tunnen kummaa voipumusta!
Ma taivun kokoon niinkuin servietti!

CARBON.
                                     Paras
on meidän mennä.

III UPSEERI.
                 Varmaan Cyrano ei jätä
ehyttä paikkaa häneen.

IV UPSEERI.
                       Oikein pelkään tätä!

I UPSEERI.
Tää kamalaa on.

II UPSEERI, sulkien oikeata sivuovea.
                Niinpä tiedät pitää varas!

    He ovat kaikki poistuneet, kuka taustalle, kuka sivuille,
    jotkut portaita myöten. Cyrano ja Christian jäävät vastatusten
    ja katsovat hetkisen toisiaan.


X KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO.
Käy syliini!

CHRISTIAN.
             Te, herra...

CYRANO.
                          Hyvä!

CHRISTIAN.
                                Niinkö!? Vaan...

CYRANO.
Oh! Oikein hyvä. Pidän sinusta!

CHRISTIAN.
                                Vaan...

CYRANO.
                                         Saan
kai syleillä?

CHRISTIAN.
              Niin, mutta!...

CYRANO.
                              Etkö sitä tiedä:
oon hänen veljensä!

CHRISTIAN.
                    Siis kenen?

CYRANO.
                                Hänen!

CHRISTIAN.
                                       Kuka
se hän on?

CYRANO.
           Niinkuin et sä sitä tietäis muka!
Roxane!

CHRISTIAN, rientäen hänen luokseen.
        Ah, taivas! Veli!?

CYRANO.
                           Harhaan sua viedä
en tahdo. Serkku olen. Lapsuudesta asti
me niinkuin sisarukset oomme olleet.

CHRISTIAN.
                                     Miten?...
Hän ehkä...?

CYRANO.
             Kertoi kaikki? Vallan varmimmasti!

CHRISTIAN.
Hän mua lempiikö?

CYRANO.
                  Kenties!

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä.
                           Oon onnellinen,
kun teihin tutustuin!

CYRANO.
                      No, onpa sanominen,
se tunne että syntyi aivan pikimiten!

CHRISTIAN.
Ah, anteeksi!

CYRANO, katsoen häntä ja pannen käden hänen olalleen.
              Hän kaunis on, ei kieltää saata!

CHRISTIAN.
Teit' ihailemasta en milloinkaan voi laata!

CYRANO.
Vaan nenästäni äsken...

CHRISTIAN.
                         Tuskaa mulle tuottaa
sit' aatella!

CYRANO.
              Roxane tän'iltana jo vuottaa
kirjettä sulta!

CHRISTIAN.
                Mua onnetonta!

CYRANO.
                               Mitä?!

CHRISTIAN.
Mun hukka perii, jollen vaiti pysy!

CYRANO.
                                    Sitä
en ymmärrä!

CHRISTIAN.
            Mä olen tyhmä!

CYRANO.
                           Etpä vainkaan!
Ei tyhmä koskaan myönnä tyhmä olevansa.
Ja mitä letkauksia äsken sulta sainkaan!

CHRISTIAN.
Niin, kyllä puhua ma osaan miesten kanssa!
Ja äsken! Oli kuin ma taistoon käynyt oisin!
Vaan naisten kanssa! Ei! On silloin kaikki toisin!
Oh! Heidän katseensa, kun kuljen, lupaa mulle...

CYRANO.
... niin paljon hyvää. Ja kun seisot, syämet sulle
vain sykkää!

CHRISTIAN.
             Ei! En ole vielä milloinkaan
kyennyt lemmestä -- sen myönnän! -- puhumaan!

CYRANO.
No, puhumisen lahja mulle kyll' on suotu,
kun hiukan kauniimmaksi vain ma oisin luotu.

CHRISTIAN.
Kun osais kieltään oikein kaunihisti käyttää!

CYRANO.
Kun ohikulkeissaan vois kauniit kasvot näyttää!

CHRISTIAN.
Roxane on vaativainen, ehkä piankin
hän tuntis pettyneensä!

CYRANO, katsoen Christiania.
                        Ah, jos olisin
sun kasvos saanut!

CHRISTIAN, epätoivoisena.
                   Mulla edes hiukan jos
ois puhetaitoa!

CYRANO, äkisti.
                Nyt tiedän! Kohtalos
sa minuun liität. Sin' oot kaunis, mutta minä
taas osaan puhua. Niin, ollen ystävinä,
kaks miestä aivan hyvin tulla sankariksi
voi yhteen romaaniin.

CHRISTIAN.
                      En tajua...

CYRANO.
                                  Ma sulle
jo ennakolta laadin puheet valmihiksi.
Sä sitten sanelet...

CHRISTIAN.
                     Siis ehdotat sa mulle?...

CYRANO.
Roxane ei sillä tavoin pettyneeksi tulle!
Me yksin voimin sinuun suostutamme hänet.
No, mitä sanot? Saako nahkatakkimies
sinulle taitoansa tarjota kenties?

CHRISTIAN.
Vaan, Cyrano!...

CHRISTIAN.
                 Varmaan ymmärtänet,
mä, että...

CYRANO.
            Epäröit ja pelkäät, ehkä luullen,
hän että myöhemmin, sua joskus yksin kuullen,
taas sulle kylmenee. Ei hätää! Onni myötä
on meillä! Mitäs sanot? Tehdään yhteistyötä!

CHRISTIAN.
Sun silmäs säihkyvät.

CYRANO.
                      No, ruvetaanko?

CHRISTIAN.
                                       Sua
siis huvittaisi?...

CYRANO, hurmaantuneena.
                    Niin.
    Hillitymmin.
                          Se huvittaisi mua!
Tämmöinen runoniekkaa huvittaa, jos ketään!
Jos suostut, toistamme me silloin täydennetään
Ma seuraan varjossa, kun polkuas sa polet,
mä henkevyytes oon, sa kauneuteni olet!

CHRISTIAN.
Vaan kirje, joka minun pitäis lähettää!
En osaa...

CYRANO.
           Valmis on se.
    Ottaa esiin kirjoittamansa kirjeen.
                         Ota kirje tää!

CHRISTIAN.
Vaan kuinka?...

CYRANO.
                Osote vain lisää, sillä hyvä.

CHRISTIAN.
Ma...

CYRANO.
      Lähetä se! Hän on siihen mielistyvä.
Se hyvä on!

CHRISTIAN.
            Sull' oli?...

CYRANO.
                          Taskuissamme meillä
on kirjeit' aina. Kelle? Mene tiedä! Heillä
on yhtä se, ett' ovat unten lainaa. Meitä
he eivät tunne; emme tunne mekään heitä!
Nää kirjeet lapsia on runohaaveiluni.
Todellisuudeksi nyt kerran muuta uni!
Tää ota! Heitän näitä lentoon sattumoisin,
sun niille antavan nyt osotteen ma soisin.
No, ota! Nähdä saat, siin' ett' on tulisuutta
ja voimaa, lentoa, ja runon soinnukkuutta!

CHRISTIAN.
Vaan eikö siinä ole jotain muutettavaa?
Hän muuten ehkä huomaa, kun hän kirjeen avaa,
se ettei ole hälle!

CYRANO.
                    Ei! Se sopii kyllä!

CHRISTIAN.
Niin, mutta!...

CYRANO.
                Usko minuun, eikä mitään muttaa...
Näet: lempi itseens' aina kaikki sovelluttaa!

CHRISTIAN.
Ah, ystäväni!

    Syleilee Cyranota. Jäävät syleilyasentoon.


Xl KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN, Gaskonjalaiset, Muskettisoturi, LISE.

ERÄS UPSEERI, ovea raottaen.
              Kuolon hiljaisuus!... En... en...
en tohdi katsoa!
    Pistää päänsä ovesta.
                 Häh? Mitä!?

KAIKKI SOTURIT, tulevat sisään ja näkevät Cyranon ja Christianin
syleilevän toisiaan.
                             Oh!

ERÄS SOTURI.
                                 Se oli...
se oli merkillistä!

    Yleinen hämmästys.

MUSKETTISOTURI, pilkallisesti.
                    Nähkääs!

CARBON.
                             Apostoli
ei olisi lempeämpi. Toisen korvan kääntää
hän kaiketi, jos toiselle lyöt häntä!

MUSKETTISOTURI.
                                      Ääntää
nyt muutkin uskaltaa!
    Kutsuu Lisen luokseen; voitonriemuisella äänellä.
                      Heh! Lise! Saat kuulla pian,
kun perinpohjin nolaan pöyhkän kerskailijan!
    Nuuskii.
Hhm! Täällä tuoksuu.
    Menee Cyranon luo ja katselee hävyttömästi hänen nenäänsä.
                     Teillä lienee hyvä haisti.
Mikähän täällä tuoksuu?

CYRANO, antaen hänelle korvapuustin.
                        Kaihan naudanpaisti!

Iloa. Soturit ovat saaneet takaisin entisen Cyranonsa. Riemuissaan
he tekevät kuperkeikkoja.



KOLMAS NÄYTÖS


ROXANEN SUUDELMA.

Pieni aukea Marais'n korttelissa. Vanhoja taloja. Katuperspektiivejä.
Oikealla Roxanen talo ja hänen puutarhansa muuri, jota peittää tiheä
lehvistö. Oven yläpuolella ikkuna ja parveke. Sisäänkäytävän edessä
penkki.

Muratti kiertää muuria, jasmiinit köynnöstävät parveketta.

Penkin ja muurista ulontuvien kivien avulla voi helposti kiivetä
parvekkeelle.

Vasemmalla, vastapäätä, samantyylinen tiilistä ja hiekkakivestä
rakennettu talo ulko-ovineen, jonka kolkuttimeen on kääritty
pellavakangasta niinkuin kipeän sormen ympärille.

Esiripun auetessa SEURALAISNAINEN istuu penkillä. Roxanen parvekkeen
yläpuolella oleva ikkuna on auki.

Seuralaisnaisen lähellä seisoo RAGUENEAU jonkunlaiseen livreaan
puettuna; hän lopettaa par'aikaa kertomusta, pyyhkien silmiään.


I KOHTAUS

    RAGUENEAU, Seuralaisnainen, sitten ROXANE,
    CYRANO ja kaksi SOITTAJAA.

RAGUENEAU.
... Lise karkas "urhoineen"... se loppu tuli virteen.
Mä, rutiköyhänä ja yksin, menin hirteen
ja jätin mailman... Niin, vaan -- nähkääs! -- siihen juoksi
monsieur de Bergerac; hän köyden katkaisi
ja minut toi -- niin hän sen pulman ratkaisi! --
taloudenhoitajaksi orpanansa luoksi.

SEURALAISNAINEN.
Vaan mitkä olla voi syyt kovan kohtalonne?

RAGUENEAU.
Lise sotureita lempi, minä puolestani
runoilijoita... Niin, niin... Siinähän ne on, ne
syyt... Minkä jätti Mars, Apollo puhtaaks pani.
Se -- ymmärrätte kai! -- ei vienyt kauaakaan.

SEURALAISNAINEN, nousee, huutaa avoimeen ikkunaan päin.
Roxane! On kiire! Tulkaa! Meitä ootetaan.

ROXANEN ÄÄNI ikkunan lävitse.
Ma tulen. Vaipan otan olkapäille vaan!

SEURALAISNAINEN, Ragueneaulle, näyttäen hänelle vastapäätä olevaa ovea.
On aikomuksenamme mennä nyt vain tuonne
Clomiren luokse, kadun yli. Siellä tänään
on puhujalla meille esitettävänään
uus, hauska aihe: "Mikä Hellyyden on luonne!"

RAGUENEAU.
Hellyyden? Niinkö?

SEURALAISNAINEN, veikeästi.
                   Niin!...
    Huutaa ikkunaan.
                            Roxane, jo rientäkää
tai puhe Hellyydestä kuulematta jää!

ROXANEN ÄÄNI.
                                     Ma tulen.

    Kuuluu lähestyvää kielisoitinten rimputusta.

CYRANO, ulkopuolella laulaen.
La! la! la!

SEURALAISNAINEN, hämmästyneenä.
            Oi, soitetaanko meille?

CYRANO, tulee kahden luuttuja kantavan soittajan seuraamana.
Sä hölmö, etkö tiedä, mitä merkitsee,
kun jonkun nuotin eessä risti on tai b?!

I SOITTAJA, ivallisesti.
Musiikin ongelmat siis selvillä on teille?

CYRANO.
Ken oppilas on ollut vanhan Gassendin,
hän osaa soittaakin, sen tietänet!

SOITTAJA, soittaen ja laulaen.
La! laa!

CYRANO, temmaten häneltä soittimen ja jatkaen säveltä.
         La! laa! Ma jatkan itse. Vaiti! Kuunnelkaa!
La! la! La! la!

ROXANE, näyttäytyen parvekkeella.
                Te siellä?

CYRANO, laulaa, jatkaen entistä säveltä.
                           Minä, aivan niin!
Mä tervehtimään teitä, serkku, saavuin tänne,
niin, teitä sekä kukkasry-yh-mi-i-änne!

ROXANE.
Ma tulen!

    Poistuu parvekkeelta.

SEURALAISNAINEN, soittajia osottaen.
          Mistä ovat soittajanne nämä?

CYRANO.
Ne d'Assoucylta voitin vedonlyönnissä mä.
Kun hänet tapasin, niin hetken väittelimme
me kieliopista. Nuo herrat junkkarimme,
nuo heittiöt, jotk' aina häll' on seuranansa,
valmiina rämpyttämään soittokoneitansa,
hän silloin huomasi ja sanoi touhuissansa:
"No, lyödään vetoa! Jos ootte voittajani,
niin päivän saavat soittaa teille soittajani!"
Me löimme vedon. Mutta tieshän kuinka kävisi.
hän vääräss' oli, tietysti, ja siis hän hävisi.
Siks kunnes ratansa on Phoibos kiertänyt,
on kintereilläni nuo soittoniekat nyt,
jos vaikka minne menen, vaikka mitä teen,
he sitä todistamass' ovat soittoineen.
Se ensin hauskaa oli, nyt jo uuvuttaa.
    Soittajille.
Hei, kuulkaa! Menkää, Montfleurylle soittakaa.
    Soittajat alkavat poistua... Seuralaisnaiselle.
Ma neidiltänne tulin taaskin kuulemaan --
    Poistuville soittajille.
Valitkaa kappaleenne aivan mielin määrin,
kun kauan soittanette hälle vain ja -- väärin!
    Seuralaisnaiselle.
... viel' onko sydämensä tunteet ennallaan
ja yhä ystävänsä oiva, moitteeton,
kuin tähän asti.

ROXANE, tullen rakennuksesta.
                 Ah! Hän on niin kallis mulle;
niin kaunis, herttainen, niin nerokas hän on!

CYRANO, hymyillen.
Christianko nerokas?...

ROXANE.
                        Niin, verroille ei tulle
ees teidän älynne!

CYRANO.
                   No niin, en vertailulle
ma pyrikään!

ROXANE.
             Kuin hän ei kukaan haastaa voisi
tuot' turhaa kaunista, jot' ilman elo oisi
niin tuiki ilotonta. Mutta toisinaan
hän hajamielinen on, hänen sivultaan
Runotar väistyy. Sentään aina sanoissaan
hän suuremmoinen on!

CYRANO, epäillen.
                     Oh, niinkö lie?

ROXANE.
                                     En tiedä,
miks kauneus teist' ei koskaan järjen seuraa siedä,
miks kaunis muka ei myös viisas olla voi!

CYRANO.
No, sydämestäänkö hän teille tarinoi?

ROXANE.
Se sana täss' ei sovi lainkaan!

CYRANO.
                                Kirjoittaako?

ROXANE.
Paremmin: runoilee! Oi, koskaan kuulla saako
tän kauniimpaa:
    Lausuen.
                "Kun, armas, otat sydämeni,
niin yhä enemmän se jää mun omakseni!"
    Voitonriemuisena.
Se eikö ihanaa?!

CYRANO.
                 Pyh!

ROXANE.
                      Entä sitten tää:
"Jos sydämeni tahdot tuskilta sä säästää,
niin omas mulle suo, se kärsimästä päästää."

CYRANO.
On liikaa joskus, toiste taaskin vaille jää,
vaan liekö koskaan oikein täsmälleen!

ROXANE, jalkaa polkien.

                                      Oi, elkää
mua kiusatko! -- Ah, tiedän: herra serkku pelkää,
on mustasukkainen...

CYRANO, hätkähtäen.
                     Minäkö?...

ROXANE.
                                Maineestanne
runoilijana! Niin! -- Vaan pahaks' ette panne,
jos vielä erään kauniin kohdan teille luen:
"Oi, lennä, kaipuuni, luo armaan kohoutuen!
Jos voisin suudelmia näin mä lähettää,
lukisit huulillas sa kaikki sanat nää!"

CYRANO, tahtomattaan hymyillen mielihyvästä.
He, he, tuo laatuun käy!...
    Entiseen tapaan halveksuen.
                            Hm!... Jotenkuten luistaa!

ROXANE.
Ja tää...

CYRANO.
          Noin voitteko kaikk' ulkoa te muistaa?

ROXANE.
Voin, aivan kaikki!

CYRANO, viiksiään vääntäen,
                    Sepä imartelevaa!

ROXANE.
Hän mestari on!

CYRANO, vaatimattomasti
                Mestariko?!

ROXANE, päättävästi.
                            Juuri niin,
hän mestari on!

CYRANO, kunniaa tehden.
                No, kai täytyy tunnustaa!

SEURALAISNAINEN, joka oli mennyt yläkertaan, tulee vilkkaasti.
De Guiche!
    Cyranolle, työntäen häntä taloa kohti.
           Te menkää!... sillä jos te näkyviin
nyt jäätte, jos hän teidät neidin luona kohtaa,
se hänet kukatiesi voisi silloin johtaa...

ROXANE, Cyranolle.
... sen ymmärtämään, jota muilta vielä salaan!
Hän mahtava on, lempii mua, saattais siksi
mun vuokseni hän käydä vaikka julmuriksi!

CYRANO, mennen taloon.
Niin, niin! Ma menen kyllä. Ehkä kohta palaan!

    De Guiche tulee.


II KOHTAUS

    ROXANE, DE GUICHE, Seuralaisnainen, syrjässä.

ROXANE, De Guichelle, kumartaen.
Oon lähdössä.

DE GUICHE.
              Jäähyväisille tulin. Tiellä
ma olen...

ROXANE.
           Mihin?

DE GUICHE.
                  Sotaan. Lähden tänään vielä.

ROXANE.
Ah!

DE GUICHE.
    Käskyn sain. Arras nyt juuri, tähän aikaan
on saarrettu.

ROXANE.
              Oh! Niinkö?!

DE GUICHE.
                           Niin. Vaan tuskin saikaan
tää tieto lähdöstäni suruiseksi teitä!

ROXANE.
Oh!

DE GUICHE.
    Toisin minun on... ja tuskaani en peitä:
teit' enään näänkö? milloin? -- Ehkä kerrottiin
jo teille, ett' on minut tehty everstiksi?

ROXANE, välinpitämättömästi.
Ma onnittelen.

DE GUICHE.
               Kaartin rykmenttiin.

ROXANE, rävähtäen.
                                    Vai niin,
vai kaartin!?

DE GUICHE.
              Kaartin, niin, -- sen, jossa palvelee
suursuinen serkkunne... Ah, koston kohdannee
hän siellä viimeinkin!

ROXANE, kauhtuneena.
                       Siis kaarti lähtee mukaan?

DE GUICHE, nauraen.
Tietysti, rykmenttini!

ROXANE, vaipuen istumaan penkille, itsekseen.
                       Oi, Christian!

DE GUICHE.
                                      Mik' on?
Te voitte pahoin?

ROXANE, hyvin liikutettuna.
                  Ei... tuo äkkitieto vaan...
tuo sotaanlähtö koski kovin mieleheni...
kun lähtee sotaan hän, ken sai mun sydämeni...

DE GUICHE, hämmästyneenä ja ihastuneena.
Oi, ensi kertaa teiltä moista kuulla saan
nyt, lähdön päivänä!

ROXANE, ääntään muuttaen ja viuhkaansa leyhyttäen.
                     Siis kosto armoton
mun serkkuani vuottaa?...

DE GUICHE, hymyillen.
                          Teille kallis on
hän varmaankin?

ROXANE.
                Ei suinkaan!

DE GUICHE.
                             Useemmin kun kukaan,
hän käynee täällä?

ROXANE.
                   Harvoin.

DE GUICHE.
                            Aina nykyään
hän seurassa on erään upseerin... kas vaan,
en muista nimeä... Neuvill... Na...

ROXANE.

                                    Näöltään
te hänet tuntenette. Pitkä?

DE GUICHE.
                            Vaalea ja...

ROXANE.
Hiusväri kellertävä?

DE GUICHE.
                     ... kaunis...

ROXANE.
                                   Tosiaan!

DE GUICHE.
.. vaan tyhmä...

ROXANE.
                 Saattaa ehkä näyttää siltä!
    Ääntään muuttaen.
                                             Mutta.
kostonne Cyranolle! Sota olla voi
ei kosto hälle, joka sotaa jumaloi!
Ma koston kuolettavan tiedän.

DE GUICHE.
                              Minkä?

ROXANE.
                                     Konsa
muut sotaan lähtee, hän ja joukko-osastonsa
Pariisiin jättäkää! Te kaartin komentaja
nyt oottehan! -- On hälle kovin kosto tää:
hän vaaraan pääse ei, vaan turvaan tänne jää!

DE GUICHE.
Ah, moista keksiä voi yksin naisen vaisto!

ROXANE.
Te katsoisittepa tuon koston kohdannutta:
hän surren raivois... hän ja hänen ystävänsä,
kun riistettäisiin heiltä täten vaara, taisto!

DE GUICHE, mennen lähemmäs Roxanea.
Siis hiukan rakastatte mua!
    Roxane hymyilee.
                            Kun te noin
mun kostoaikeisiini yhdytte, niin voin
sen lemmen merkkinä kai pitää?

ROXANE.
                               Voitte.

DE GUICHE, näyttäen sinetöityjä kirjeitä.
                                       Tässä
on käskykirjeet... joukoilleni lähtemässä.
Muut lähtevät, vaan yks pysähtyy lähdössänsä..
    Ottaa yhden erilleen.
gaskonjalaisten...
    Panee sen taskuunsa.
                   Nyt se satimeensa juoksi!
    Nauraen.
Ah, hah, hah! Cyrano!... Se tappelija-kukko!
-- Te teette tepposia!...

ROXANE, katsoen häneen.
                          Joskus, leikin vuoksi!

DE GUICHE, aivan lähellä Roxanea.
Te minut lumoatte. Kuulkaa, tänään ois
mun lähdettävä. Ah, ken lähteä nyt vois,
kun teille tuskaa tuo se...
                            Ah, niin! Tosiansa!
On liki kapusiinein luostari... se tuolla
on Orleansin kadulla; sen aikoinansa
perusti Atanasius. Sen portin lukko
ei maallikoille aukee,... mutta ehkä saan
ma piilopaikan siellä. Voivat hihaan kaavun
mun isät pistää, niihin mahtuu. Enoani
he pelkää, Richelieutä, niin ett' ovat kuolla,
ja kenties saan ma siksi heidät auttamaan...
-- Mun luullaan lähteneen, ma naamiossa saavun.
Mä päiväks jään, te armas juonittelijani!...

ROXANE, vilkkaasti.
Vaan teidän maineenne, jos tästä saadaan selko...

DE GUICHE.
Pyh!

ROXANE.
     Entä piiritys! Mä pelkään...

DE GUICHE.
                                  Turha pelko!
Viis piirityksistä! Siis: suokaa!

ROXANE.
                                  En!

DE GUICHE.                                      Oi, suo'!

ROXANE, hellästi.
Velvollisuuteni on kieltää teiltä tuo!

DE GUICHE.
                                       Ah!

ROXANE.
Lähtekää!
    Syrjään.
          Christian, hän jää!
    Ääneen.
                              Oi, Antoine,
te urho olkaa!

DE GUICHE.
               Ah! Tuo sana taivainen
on! Siis te rakastatte...

ROXANE.
                          Sitä rakastan,
kenenkä vuoksi pelkään.

DE GUICHE, ylen onnellisena.
                        Niinpä lähden, lähden!
    Suutelee Roxanen kättä.
Nyt tyytyväinen ootteko?

ROXANE.
                         Oon, ystäväni.

    De Guiche menee.

SEURALAISNAINEN, koomillisesti kumartaen De Guichen selän takana
Oon, ystäväni! Hyvin, hyvin mielissäni!

ROXANE, seuralaisnaiselle.
Se, mitä äsken kuulit, sellaista on, jota
ei Cyrano saa tietää. Suunniltaan sen tähden
hän joutuisi; näin hältä riistetäänhän sota!
    Huutaa taloon päin.
Hoi, serkku!


III KOHTAUS

    ROXANE, Seuralaisnainen, CYRANO.

ROXANE.
            Lähdemme Clomiren luo.
    Osottaa vastapäätä olevaa ovea.
                                   Nyt siellä
Alcandre puhuu sekä Lysimon.

SEURALAISNAINEN, painaen pikkusormeaan korvaansa vastaan.

                             Vaan mulle
tää sormi kuiskaa: ethän liian myöhään tulle!

CYRANO, Roxanelle.
Apinat oottaa. Menkää! Ehtinette vielä!
He ovat tulleet Clomiren ovelle.

SEURALAISNAINEN, ihastuneena.
Oi! nähkää! Kolkutin on tehty pehmoiseksi!...
    Kolkuttimelle.
Ne sitä varten sulle tämän puvun keksi,
ettet vois häiriötä tuottaa juttelulle
hellyyden luonteesta!!

    Nostaa kolkutinta hyvin varovasti ja lyö sillä hiljaa.

ROXANE, ovea avattaessa.
                       Menemme.
    Portailta, Cyranolle.
                                Kohta tänne
Christian kai tulee, hälle silloin sanokaa,
hän että vuottakoon.

CYRANO, vilkkaasti, Roxanen aikoessa poistua.
                     Ah!
    Roxane kääntyy takaisin.
                         Saako tiedustaa,
hän mistä teille tänään runoella saa,
mink' aiheen annatte!

ROXANE.
                      Saa puhua hän...

CYRANO.
                                        Mistä?

ROXANE.
Sen tiedon pidättekö varmaan itsellänne?

CYRANO.
Kuin muuri vaiti oon.

ROXANE.
                      Ma sanon hälle: suokaa
aatosten kohota nyt irti estehistä,
puhukaa, runoilkaa, lemmestä kuva luokaa
sanoja säästämättä!

CYRANO, hymyillen.
                    Hyvä!

ROXANE.
                          Hst!...

CYRANO.
                                  Hst!...

ROXANE.
                                          Tästä
ei sanaakaan!...

    Menee ovesta ja sulkee sen.

CYRANO, kunniaa tehden, suljetun oven edessä.
Roxane, ma kiitän teitä!

    Ovi avautuu ja Roxane pistää siitä päänsä.

ROXANE.
                         ... sillä
hän valmistaisi...

CYRANO.
                   Ei, ei, totta vie!...

MOLEMMAT, yhdessä.
                                         Hst! Hiljaa

    Ovi sulkeutuu.

CYRANO, huutaa.
Christian!


IV KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN.

CYRANO.
Nyt kaikki taas on meillä tiettyvillä.
Valmista muistoas! Saat niittää voiton viljaa!
Pois murjotus! Jo joudu viivyttelemästä!
No, tule, mennään, niin ma opetan...

CHRISTIAN.
                                     En.

CYRANO.
                                         Etkö?

CHRISTIAN.
En. Täällä vuotan.

CYRANO.
                   Ootko hullu? Esteletkö?!
Ei, tule nopeasti!

CHRISTIAN.
                   En! En! Etkö kuule!
Sanojas että aina lainaan, et kai luule!
Sain niitä kyllin jo. Täst' osast' enää en
ma huoli. Ilmitulemista peljäten
sit' aina näyttelin. Ja niinpä oonkin nyt
mä tähän narripeliin tuiki väsynyt.
Se aluks' oli hyvä. Nyt hän lempii mua.
Nyt itse puhun. Enää tarvitse en sua!

CYRANO.
Vai niin.

CHRISTIAN.
          Ja enkö muka osais sitä tehdä!
En lopultakaan tyhmä ole. Sen saat nähdä!
Sä hyvän opetuksen antanut oot mulle,
nyt osaan itse... Ja jos muu ei neuvoks tulle,
voin häntä syleillä -- ja silloin poiss' on hätä!
    Huomaten Roxanen, joka tulee takaisin Clomiren talosta.
Se hän on! -- Cyrano, ei, älä mua jätä!

CYRANO, kunniaa tehden.
Puhukaa yksin nyt!

    Poistuu puutarhan muurin taakse.


V KOHTAUS

    CHRISTIAN, ROXANE, joitakuita Herroja ja Naisia,
    sekä Seuralaisnainen, hetkisen.

ROXANE, tulee Clomiren talosta, hyvästelee seuruettaan.
                   Alcandre, Grémionel --
Barthénoïde!...

SEURALAISNAINEN, epätoivoissaan.
                Oi, meiltä hukkaan mennyt on
tää ilta. Kuultu ei puhetta Hellyydestä!

    Menee Roxanen taloon.

ROXANE.
Urimédonte!... Ja... Näkemiin!...
    Kaikki hyvästelevät Roxanea ja toisiaan, hajautuvat ja
    poistuvat erikaduille. Roxane näkee Christianin.
                                   Ah, tekö!
    Menee Christianin luo.
                                             Ilta
on tullut. Vuottakaa. He poistuu kuuluvilta.
ei ketään kulkijaa. On ilma lämmin. Estä
ei mikään puhettanne. Tähän istukaamme!
Ma kuuntelen.

CHRISTIAN, istuu hänen viereensä penkille; hiljaisuus.
              Ma lemmin teitä.

ROXANE, sulkien silmänsä.
                               Niinpä saamme
siis kuulla lemmestä.

CHRISTIAN.
                      Sua lemmin.

ROXANE.
                                  Aiheenanne
se on. Se kirjailkaa!

CHRISTIAN.
                      Mä teitä...

ROXANE.
                                  Kirjailkaa!

CHRISTIAN.
Sua lemmin niin!

ROXANE.
                 Epäilemättä. Entä sitte?

CHRISTIAN.
Ja sitte... jos te mua myöskin lempisitte,
niin tyytyväinen oisin. Suokaa huuliltanne,
Roxane, se kuulla mun!

ROXANE, nyreästi.
                       Te lientä laimeaa
vain tarjoatte. Mausteit' enkö lainkaan saa?
Sanokaa kuinka lemmitte!

CHRISTIAN.
                         Ma... paljon lemmin.

ROXANE.
Oh, kuvatkaa tuo tunne kaunopuheisemmin!

CHRISTIAN, on lähestynyt, ahmii katseillaan vaaleata niskaa.
Suo kaulaas suudella!

ROXANE.
                      Christian!

CHRISTIAN.
                                 Sua lemmin!

ROXANE, aikoen nousta.
                                             Niin!

CHRISTIAN, vilkkaasti, pidättäen häntä.
Ei, lemmi en!

ROXANE, istuutuen jälleen.
              No, hyvä!

CHRISTIAN.
                        Sua jumaloin!

ROXANE, nousten ja loitoten.
                                      Oh!

CHRISTIAN.
Niin... mä tyhmä olen!...

ROXANE, kuivasti.
                          Se on ikävää,
niin ikävää kuin jos te ruma oisitte.

CHRISTIAN.
Vaan...

ROXANE.
        Kauniit sananne nyt kokoon kerätkää,
ne pakeni...

CHRISTIAN.
             Ma...

ROXANE.
                   Mua lemmitte, sen voin
jo tietää. Hyvästi!

    Menee taloa kohti.

CHRISTIAN.
                    Sanoa soisitte...!

ROXANE, avaa oven, mennäkseen sisään.
... mua että jumaloitte! Tiedän! Näkemiin!

CHRISTIAN.
Vaan...

    Roxane sulkee oven hänen nenänsä edessä.

CYRANO, on joku hetki sitten tullut kenenkään huomaamatta.
        Oivaa menestystä tuossa voitettiin!


VI KOHTAUS

    CHRISTIAN, CYRANO, Soittajat, hetkisen.

CHRISTIAN.
Käy apuun nyt!

CYRANO.
               En, herra.

CHRISTIAN.
                          Kuolen, jollen pääse
taas heti suosioonsa...

CYRANO.
                        Kuinka, hitto vie,
nyt, tässä, opettaa ma voisin...?

CHRISTIAN, käyden kiinni hänen käsivarteensa.
                                  Oh, kas, tuolla!
Parveke-ikkunasta näkyy valoa.

CYRANO, liikutettuna.
                               Hän ikkunassaan!

CHRISTIAN, huutaen.
Niin, hän! Ah, ma tahdon kuolla!

CYRANO.
Hiljemmin!

CHRISTIAN, aivan hiljaa.
           Kuolla!...

CYRANO.
                      Yö on synkkä...

CHRISTIAN.
                                      Mitä?!

CYRANO.
                                             Lie
korjattavissa kaikki. Mutta, tietäkää se,
ei teidän tähden, kurja. Eteen parvekkeen
te käytte... minä alle... kuiskaan sieltä teille.

CHRISTIAN.
Vaan... minä...

CYRANO.
                Vaiti!

SOITTAJAT, tulevat taka-alalle; Cyranolle.
                       Hoi!

CYRANO.
                            Hst!

    Tekee soittajille merkin että he puhuisivat hiljaa.

I SOITTAJA, puoliääneen.
                                 Minkä työn nyt meille
määräätte? Montfleuryltä tullaan!...

CYRANO, hiljaa, nopeasti.
                                     Koitettava
on teidän ilmoittaa, ken tulee tännepäin
    Sijoittaa soittajat, toisen toiselle, toisen
    toiselle puolen näyttämöä.
-- sä menet tuonne noin, sa tulet tänne näin! --
kun näätte kulkijan, on teidän soitettava!

II SOITTAJA.
Ja, herra gassendisti, sävel minkälainen?

CYRANO.
Jos mies, niin suruisaa, -- vaan hauskaa, jos on nainen!
    Soittajat menevät kumpikin taholleen. Christianille.
No, kutsu nyt!

CHRISTIAN.
               Roxane!

CYRANO, poimii pieniä kiviä, joita heittää ikkunaan.
                       Hän esiin saataneen,
kun autan, odotappas, kivillä mä vähän!


VII KOHTAUS

    ROXANE, CHRISTIAN, CYRANO, ensin piilossa parvekkeen alla.

ROXANE, avaten ikkunansa.
Ken kutsui?

CHRISTIAN.
            Minä.

ROXANE.
                  Ken?

CHRISTIAN.
                       Christian.

ROXANE, pilkallisesti.
                                  Vai niin! Vai tekö?!

CHRISTIAN.
Puhua tahtoisin ma teille...

CYRANO, parvekkeen alla, Christianille.
                             Hiljaisemmin
vain. Hyvin tämä käy.

ROXANE.
                      Ei! Pyydän lähtemähän!
Puhutte huonosti!

CHRISTIAN.
                  Se armo suokaa!...

ROXANE.
                                     En!
Te ette lemmi mua!

CHRISTIAN, jolle Cyrano kuiskaa, mitä hänen on sanottava.
                   Väärä syytös! Lemmin!
-- mä lemmin... niin, ett' äsken... puhua... siit' emmin!

ROXANE, joka aikoi sulkea ikkunansa, pysähtyy.
Ah, sehän sointuu hyvin!

CHRISTIAN, äskeiseen tapaan.
                         Multa sydämen...
on Amor... valloittanut... lemmenkujeinensa...
Tuo... julma piltti... luulee... sitä kehdoksensa!

ROXANE, tullen ulommas parvekkeelle.
Parempaa yhä! -- Vaan jos Amor julma on,
hän surmattakoon kolkkaan sydänkammion.

CHRISTIAN, samaten kuin äsken.
Ma sitä... koetin... vaan nä'in... turhan vaivan...
tuo piltti... varttunut on... Herkuleeksi aivan...

ROXANE.
Ah, hyvä!

CHRISTIAN, kuten äsken.
          Surmannut... jo... käärmett' on... se kaksi...
Ylpeyden... Epäilyn...

ROXANE, nojautuen parvekkeen reunukseen.
                       Ah, aina paremmaksi
tää käy. Mut hakkaillen niin lähtee joka sana,
kuin mielikuvitus ois leinin vaivaamana.

CYRANO, vetää Christianin parvekkeen alle ja asettuu hänen paikalleen.
Tää vaikeaksi käy. Hst!

ROXANE.
                        Tänään... miksi lie
puheenne katkonaista?

CYRANO, puhuu puoliääneen, kuten Christian.
                      Yössä löytää tie
on sanain vaikeaa, siks arkaillen ne käy.

ROXANE.
Vaan mulle olevan ei siitä haittaa näy.

CYRANO.
Tien löytää sananne!? -- Oh niin, se tulee siitä,
mä että sydämeeni vastaanotan niitä;
on pieni korvanne, vaan sydän suuri mulla;
ja sanain ylhäältä on helppo tänne tulla,
vaan kiipeäminen käy aina vaikeasti.

ROXANE.
Ne nythän nousevat jo paljon norjemmasti.

CYRANO.
Ne voimisteluaan sai harjoittaa jo tovin.

ROXANE.
Ma varmaan puhunenkin korkealta kovin.

CYRANO.
Niin korkeelt', että sais mun saaliiksensa Mana,
jos syämeen' heitettäis sielt' ykskään kova sana.

ROXANE.
Ma tulen alas.

CYRANO, vilkkaasti.
               Ei!

ROXANE, näyttäen hänelle parvekkeen alla olevaa penkkiä.
                   Penkille kiivetkää!

CYRANO, vetäytyen pelästyneenä varjoon.
Ei!

ROXANE.
    Eikö!

CYRANO, tullen vähitellen yhä enemmän liikutetuksi.
          Käyttäkäämme kallis hetki tää
nyt tulkitaksemme vain lemmentunteitamme
näin näkemättä...

ROXANE.
                  Näkemättä toisiamme?

CYRANO.
Niin ihmeellistä on se. Aavistaa vain toistaan:
mä näen kesäpuvun, valkeuttaan mi loistaa,
te mustan vaipan liikkeen, kun käy tuulahdus.
Ma oon vain varjo yön, te aamun kirkkaus.
Mit' on nää hetket mulle, ymmärrä sit' ette.
Jos joskus runoilin...

ROXANE.
                        Te aina runoilette!

CYRANO.
... niin sanat lähteneet ei suoraan sydämestä...

ROXANE.
Miks' ei?

CYRANO.
          Siks että aina muulloin sanojani
saneli...

ROXANE.
          Kuka?

CYRANO.
                ... vavistus mun tuntemani,
jot' ilman yksikään ei katsettanne kestä.
On kuin ens kertaa teille puhumassa oisin.

ROXANE.
Niin on kuin äänennekin kaikuis aivan toisin.

CYRANO, lähestyen, kuumeisesti.
Niin, toisin -- sillä nyt yön turvin rohkenen
ma olla itseni...
    Pysähtyy, hämmentyneenä.
                  Ah, mitä haastelen!
Oi, älkää tuomitko tunteeni kiihkoisuutta,
tää on niin suloista,... niin uutta mulle!

ROXANE.
                                           Uutta!

CYRANO, hämmennyksissään, sanoja etsien.

Niin, uutta: puhua... näin kaikki... suorin kielin!
Ah, pelkään, kuulija ett' ehk' on pilkkamielin...

ROXANE.
Miks pilkkamielin?

CYRANO.
                   Tunteen kiihkon vuoksi... Aina
siks ovat sydän, järki mulla pelokkaina:
Käy taivaan tähtiin halu, pilkan pelon vuoksi
ma tuskin tohdin käydä pienen kukan luoksi!

ROXANE.
On kaunis kukkakin.

CYRANO.
                    Vaan nyt en niitä kerää.

ROXANE.
Sananne uusia on mulle tällä erää.

CYRANO.
Ah, jääkööt kerrankin pois nuolet, viinet, soihdut,
ja tulkoot turvaksi elämän terveen loihdut!
Ken aina tyytyä vois äitelähän juomaan,
vain pieneen pisaraan, runojen meille suomaan!
Ei! Ehkä kerrankin nyt katse nähdä saisi,
mitenkä henkemme janonsa sammuttaisi
elämän virrassa!

ROXANE.
                 Vaan järki?...

CYRANO.
                                Ensin kyllä
mä hetken huvittaa teit' aioin järkeilyllä,
vaan yönä tällaisna ken sitä tehdä voisi!
Jos tänään sananne kuin Voituren soisi,
se luonnon, hetken tän, yön tuoksuin pilkkaa oisi!
-- Kas, tuolla yllämme yön kirkkaat tähdet loistaa,
ne saakoot kauaksi nyt teennäisyyden poistaa!
Jos terve elämä vain alkemiaan vaihtuu,
niin tunteen tuoreus ja totuus -- pelkään -- haihtuu,
ja hengen kukkaset jo surmaa syksyn tulo,
ja sulon sulo on vain tyhjyys, kulon kulo.

ROXANE.
Vaan järki?...

CYRANO.
               Lemmessä en sitä siedä, en!
On rikos tuhlata pois aikaa järkeillen!
Ei! Kerran saapuvan sen hetken vielä näämme
-- se kelle saavu ei, me häntä säälikäämme! --
me jolloin ymmärrämme korulauseillamme
pois jalon, puhtaan lemmentunteen poistavamme!

ROXANE.
Ja meille jos ois nyt tuo hetki tullut, mitä
te mulle puhuisitte?

CYRANO.
                     Kaikkea, ah, sitä
mi sydämeni täyttää -- teidät peittää mielin
ma lauseryöpyllä, en haastaa korukielin:
ma lemmin teitä, tunnen lemmen tuskan, huolen,
ma tukehdun, sua lemmin, hullu oon, ma kuolen.
Jäi nimes syämeeni kuin hely kulkuseen;
kun sydän värjyy aina lemmentunteitani,
soi kulkunen, ja helkkyy nimes sielussani.
Sua lemmin, muistan sua, jos miss' oon, mitä teen!
Ma viime toukokuusta muistaa kymmenennen
voin päivän; toisin olit kammattu kuin ennen!
Sun hiustes säihke aina silmissäni on
kuin sen, ken liian kauan katsoi valohon:
jos minne silmän luo, hän näkee auringon!
Niin kuljen minäkin, kun pois sun luotas lähden,
sun kirkkauttasi vain kaikkialla nähden.

ROXANE, liikutetulla äänellä.
Oi, se on lempeä...

CYRANO.
                    Niin, totta! Tunne tää,
mi minut valtasi, tää tuli, tämä jää,
tää mielen liikunta ain onnen, tuskan mailla
on lempeä -- vaan sentään itsekkyyttä vailla.
Ah, onnes lunnaiksi mun onneni ma soisin,
ja vaikka siitä et sä mitään tietäisikään,
niin riemun tunnetta ei riistäis multa mikään,
jos onnes naurun vain ees kaukaa kuulla voisin.
-- Sun joka sanasi luo minuun voimaa uutta,
luo uutta hyvettä, luo uutta urhokkuutta.
Ah, ymmärrätkö nyt? Ja tokko tuntees sanoo,
nyt kuinka henkeni sun luokses päästä janoo,
nyt, illan varjossa, tän illan ihanaisen.
Ah! Surmata tää voi, tää onni, sen, ken sai sen!
Sa kuuntelet, ja minä puhua saan sulle
mun tunteistani! Liian paljon on tää mulle!
En vallass' arintenkaan onnenhaaveitteni
näin suurta uskaltanut oottaa osakseni.
Nyt kuolla voisin jo! -- Kas, lausumani sanat
saa lehdet värjymään ja kukkasien vanat.
Ah, sinä värjyt myös, sen tuntea ma voin
-- ei, ei, sun kätes armaan kosketus se noin
vain värinänä saapuu kukkaisvartta pitkin!

    Suutelee tulisesti parvekkeen jasmiiniköynnöstä.

ROXANE.
Ei, kieltää tahdo en, mä värjyin, ja ma itkin,
sua rakastan, sun oon, mun hurmasit...

CYRANO.
                                        Ah, nyt
voit tulla, kuolema! Tuon tunteen hurmion
mä sytytin. -- Vain yksi pyyntö mulla on,
mä pyydän...

CHRISTIAN, parvekkeen alla.
             Suudelmaa.

ROXANE, vetäytyy nopeasti taaksepäin.
                        Te... kuinka...?

CYRANO.
                                         Oh!

ROXANE.
                                             Niin, mitä
te pyysitte?

CYRANO.
             Ma... niin...
    Christianille hiljaa.
                           Tuon toiste ehtinyt
sä kyllä oisit tehdä!

CHRISTIAN.
                      Tunteet häntä huumaa.
On taottava silloin, kun on rauta kuumaa.

CYRANO, Roxanelle.
Ma pyysin äsken... niin, mä pyysin sulta... mutta
nyt pyydän anteeksi ma tuota rohkeutta.

ROXANE, hiukan pettyneenä.
Siis ette enää pyydä?

CYRANO.
                      Pyydän... En... ah, en!
Sua, armas, loukkasin ma sillä mitä sanoin.
Nyt pyydän: ällös suoko mitä sulta anoin!

CHRISTIAN, vetäen Cyranota vaipasta.
Vaan miksi?

CYRANO.
            Vait, Christian!

ROXANE, kumartuen katsomaan.
                             Ken teille haastelee?

CYRANO.
Kun liian pitkälle mä menin, nuhtelen
vain itseäni: vait, Christian!...
    Luuttujen soitto kuuluu.
                                  Ken tullee, ken?

    Roxane sulkee ikkunan. Cyrano kuuntelee luuttuja, joista
    toinen soittaa duuri-, toinen mollisäveltä.

Soi sävel riemukas... nyt surun sävele.
Mit' on se? Miestäkö vai naista merkinnee?
-- Kas, eikös musta munkki tänne kävele!

    Kapusiinimunkki tulee lyhty kädessä, kulkee talolta
    toiselle ja tarkastelee portteja.


VIII KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN, Munkki.

CYRANO, munkille.
Te uus Diogenes, no, minne tienne vie?

MUNKKI.
Ma etsin taloa...

CHRISTIAN.
                  Hän meitä häiritsee!

MUNKKI.
... Magdeleine Robinin...

CHRISTIAN.
                           Mitä mielessänsä lie?

CYRANO, osottaen munkille muuatta katua.
Se tuoll' on, oikealla, menkää eespäin vain...

MUNKKI.
Suur kiitos avustanne. Puolestanne luen
ma monet rukoukset...

    Menee.

CYRANO, hänen jälkeensä.

                       Minä toiveillani
sun rukoustas, munkki, parhaan mukaan tuen.


IX KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN.

CHRISTIAN.
Saat mulle hankkia nyt suudelman.

CYRANO.
                                  En.

CHRISTIAN.
                                      Miksi? --
Ennemmin taikka myöhemmin...

CYRANO.
                              Niin, totta,... niin!
Se hetki saapuu, jolloin suu on vasten suuta...
Kun sull' on viikset kellanvaaleat, ja hällä
on huulet punaiset, niin tarvita ei muuta!
    Itsekseen.
Vaan mieluummin sen soisin tapahtuvan siksi...

    Aukenevien ikkunain kolinaa. Christian kätkeytyy parvekkeen alle.


X KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE.

ROXANE, tullen parvekkeelle.

Siell' ootteko? Me äsken juuri... puhuttiin...

CYRANO.
Niin... Suudelmasta. Tenho sanalla on tällä.
En tiedä, huulenne miks ei nyt sitä soisi,
se niitä polttaa jo... ei syytä kieltoon oisi!
Pois arkuus, pois! Te miltei tiedottanne juuri
siirryitte hymyilystä huokailuun ja sitte
taas kyyneleihin. Ah, ei tuosta askel suuri
oo suudelmaan. Oi, jos sen nyt te ottaisitte,
sen askelen...!

ROXANE.
                Oh! Vaiti!

CYRANO.
                           Suudelma, mit' on se?
On sanattoman pyynnön täyttö sanaton se,
on lujin varmennus se lupausten varmain,
on sydäntunteen tulkki, tiedonanto armain,
i:n ruusupiste, pantu pikku sanaan: lempi,
on valan kaava kallis, muita kaunoisempi,
on kuiske hellä, joka korvaks suumme luulee,
taivainen tuulahdus, min sydämemme kuulee,
ehtoollisviini, lääke tunteen-tuskiemme,
hengähdys vieno, jossa suomme sydämemme,
on pyhä atria, mi käyttää huulten pöytää
-- siin' yhtyy sielumme, ja henki hengen löytää.

ROXANE.
Vait!

CYRANO.
      Kuulkaa, kuunnelkaa, haaveeni haltiatar!
Niin kaunist' on se, että Ranskan valtiatar
soi yhden hälle, ken ol' lordeist' onnekkain!

ROXANE.
Siis...

CYRANO, intomielin.
        Niinkuin Buckingham mä kärsin vaiti vain,
kuin hän, niin jumaloin mä valtiaana sua,
kuin hän mä suruinen ja uskollinen oon...

ROXANE.
Ja kaunis kuten hän!

CYRANO, itsekseen; entisellään.
                     Niin, totta... unhottua
se oli multa!

ROXANE.
              Siis sun lempes ottakoon
nyt palkkansa! Ma vuotan!

CYRANO, työntäen Christiania parveketta kohden.
                          Mene!

ROXANE.
                                Ruusus poimi!
Juo syämen lääke!

CYRANO.
Mene! Nopeasti toimi!

CHRISTIAN, epäröiden.
                      Vaan tuntuu... tuntuu niinkuin olisi se väärin.

ROXANE.
Ehtoollisviinis vuottaa, nauti mielin määrin!

CYRANO, työntäen häntä.
No, mene, hölmö!

CHRISTIAN, nousee penkille, josta pilarin ja oksien avulla
heilauttaa itsensä parvekkeelle.
                 Oi, Roxane!

    Sulkee Roxanen syliinsä ja kumartuu hänen huuliensa ylitse.

CYRANO.
                             Ah, tyynny, rinta!
Oh, toisen kuolema on toisen onnen hinta!
-- Niin, suudelma on lemmen juhla, jossa olla
saan Latsarus. -- Vaan täällä, esikartanolla,
saan murun minäkin,... ma tunnen, että saan
sun sieluas, Roxane: ah, sitä minä sanoin,
sun huules suutelee nyt kuumin lemmenjanoin!
    Luuttujen soittoa kuuluu.
Soi ilon sävel... surun nyt... siis munkki!
    Menee poispäin, palaa nopein askelin, ikäänkuin
    tulisi kaukaa, ja huutaa.
                                            Hoi!

ROXANE.
Ken siellä?

CYRANO.
            Cyrano. Ma ohi kulkemaan
täst' osuin. Vieläkö Christian lie täällä?

CHRISTIAN, on hämmästyvinään.
                                           Kas,
sinäkö?!

ROXANE.
         Hyvää iltaa.

CYRANO, vastaten tervehdykseen.
                      Kuinka serkku voi?

ROXANE.
Ma tulen sinne.

    Katoaa taloon. Taustalta tulee munkki.

CHRISTIAN, huomaten munkin.
                Taas tuo munkki peijakas!

    Seuraa Roxanea..

XI KOHTAUS

    CYRANO, CHRISTIAN, ROXANE, Munkki, RAGUENEAU.

MUNKKI.
Magdeleine Robinin talo tässä on, niin kuulin.

CYRANO.
Rolin te sanoittekin äsken; -- niin ma luulin.

MUNKKI.
Ei: _bin! B, i, n, bin!_

ROXANE, ilmestyy talonsa kynnykselle; häntä seuraa Ragueneau lyhtyä
kantaen sekä Christian.
                         Mit' on se?

MUNKKI.
                                      Kirje.

CHRISTIAN.
                                              Keltä?

MUNKKI.
No, onpahan tuo vain eräältä ylhäiseltä...

ROXANE, Christianille.
Se Guichelt' on!

CHRISTIAN.
                 Hän tohtii?...

MUNKKI, Roxanelle.
                                Varmaan joku pyhä
asia häll' on...

ROXANE, Christianille.
                 Oh! hän vaivaa mua yhä,
vaan kauaa ei.
    Avaten kirjeen.
               Sua lemmin. Jos hän...
    Ragueneaun lyhdyn valossa hän lukee matalalla äänellä, syrjään.

                                      "Neiti!
                                              Soivat
jo rummut. Rykmenttini lähtee. Kaikki voivat
mun luulla lähteneen; vaan minä jään, en lähde,
te vaikka käskitte; jään hymyilynne tähden!
Nyt luostarissa oon, vaan luoksenne ma saavun.
Sen tiedon tuomaan sain ma tyhmän mustakaavun,
jok' ymmärrä ei mitään. Hälle lausukaa
vain, milloin ootte yksin, että tulla saa
hän, jolle anteeksi kai sydämenne soi
jo rohkeutensa, kun ei sotaan mennä voi
hän teitä tapaamatta. Kunnioittain"...
    Munkille.
                                        Tämä
on, pyhä isä, teillekin. Oh, kuulkaa nämä
... asiat pyhät...

    Kaikki lähestyvät, hän lukee ääneen.

                   "Neiti!
                           Käsky kardinaalin
vaikk' olis raskaskin, ei jätä valtaa vaalin,
vaan sit' on toteltava. Sitä teille tuomaan
lähetin viisaan pyhän isän, jonka huomaan
voi salaisuuden jättää. Tahtoni on, että
hän kodissanne heti, ilman viivykettä
suo kirkon siunauksen...
    Kääntää lehteä.
                         ... teidän liitollenne
Christianin kanssa. Hänet määrään mieheksenne.
Hän teit' ei miellytä! Vaan sit' ei sovi näyttää.
Kentiesi onnellaan voi taivas liiton täyttää,
sit' toivokaa... ja olkaa vakuutettu aina,
ett' oomme armossa me... ja niin eespäin"...

MUNKKI, ilosta säteillen.
                                              Paina
ei enää epäilys... Ja hetihän sen ties,
ett' asiata pyhää ajoi suuri mies!...

ROXANE, hiljaa Christianille.
No, osaanko ma lukea?...

CHRISTIAN.
                         Hm!

ROXANE, ääneen, teeskennellen epätoivoa.
                             Vaikeutta
on monta!...

MUNKKI, on suunnannut lyhdyn valon Cyranon kasvoihin.
             Tekö ootte?...

CHRISTIAN.
                            Ei, vaan minä!

MUNKKI, valaisee lyhdyllään Christiania ja huomaa hänen kauneutensa;
kuin epäillen.
                                            Mutta...

ROXANE, vilkkaasti.
Ah, jälkikirjoitus mun suokaa vielä lukea:
"Sadalla frangilla te voitte veljeskuntaa tukea!"

MUNKKI.
Oi, hänen ylhäisyyttään!!
    Roxanelle.
                          Alistukaa!

ROXANE, kärsivän-alistuvaisesti.
                                     Liene
ei muuta neuvoa!

    Ragueneaun avatessa ovea munkille, jota Christian kehottaa
    astumaan sisään, Roxane sanoo hiljaa Cyranolle.

                 Te, serkku, jääkää tänne.
De Guiche kun saapuu, pidättäkää täällä hän ne
minuutit...

CYRANO.
            Ymmärrän!
    Munkille.
                      Ei kauaa teiltä viene
kai vihkiminen?

MUNKKI.
                Viisitoista minuuttia.

CYRANO, työntäen heitä taloa kohti.
No, menkää. Minä jään!

ROXANE.
                       Niin, mennään!
    Christianille.
                                      Tule pian.

    Menevät.


XII KOHTAUS

    CYRANO, yksin.

CYRANO.
Neljännestunti! Kuinka saan sen kulumaan
De Guichen kanssa?
    Luutut rupeavat soimaan surullista säveltä.
                   Nyt ne soittaa... Tosiaan
se tällä kertaa mies on!
    Soitto käy voimakkaaksi.
                         Ho, ho! Kuulen kyllä!
    Rientää penkille, tarkastaa muuria ja parveketta.
Nyt tiedän... Eiköhän käteni tuonne yllä!

    Kiipeää parvekkeelle, vetää lakin silmilleen, irroittaa
    miekkansa, kietoutuu vaippaansa, kumartuu katsomaan alas.
    Nousee parvekkeen suojuspuulle, tarttuu molemmin käsin
    muurin yli ulottuvaan pitkään oksaan, valmiina milloin
    tahansa pudottautumaan.

Kas näin! -- Mä jäin. No niin. Kai jäämään saan ma sunkin!


XIII KOHTAUS

    CYRANO, DE GUICHE.

DE GUICHE, tulee naamioituna, pimeässä haparoiden.
Piruko vienyt lie sen paksupäisen munkin!?

CYRANO.
Vaan ääneni!... Jos hän sen tuntisi!...

    Päästää irti toisen kätensä ja tekee sellaisen liikkeen
    kuin kääntäisi näkymätöntä avainta.

Krik! Krak!
    Juhlallisesti.
            Cyrano, ääntele kuin aito Bergerac!...

DE GUICHE, taloa katsellen.
Täss' on se! Naamio kun nähdä sois mun, muusta
en välittäis!

    Aikoo mennä sisään. Cyrano hyppää parvekkeelta, pitäen kiinni
    taipuvasta oksasta, ja asettuu oven sekä De Guichen väliin;
    on putoavinaan raskaasti, kuin hyvin korkealta, jää makaamaan
    liikkumattomana, ikäänkuin pyörtyneenä.

DE GUICHE, hypähtää taaksepäin.
              Ken se?

    Katsoessaan ylöspäin hän näkee vain taivaan, sillä oksa
    on vetäytynyt takaisin. Hän ei ymmärrä asianlaitaa.

                      Hän mistä tullee?

CYRANO, asettuu istumaan; ääntään muuttaen.
Kuusta!

DE GUICHE.
        Kuu... kuusta?

CYRANO, kuin unessa.
                       Mitä kello?

DE GUICHE.
                                   Lienee mielipuoli!

CYRANO.
Mik' aika? Mikä seutu? Mikä päivä? Hetki?

DE GUICHE.
Vaan...

CYRANO.
        Pyörryksissä olen...

DE GUICHE.
                             Herra...

CYRANO.
                                      Niinkuin nuoli
ma kuusta tulen.

DE GUICHE, kärsimättömästi.
                 Niinkö?!

CYRANO, nousten, huutaa uhkaavasti.
                          Sieltä on nyt retki.

DE GUICHE, vetäytyen taaksepäin.
Niin, olkoon... Hulluksi tuon miehen tuntee suusta.

CYRANO, mennen hänen lähelleen; äskeiseen tapaan.
Ma sananmukaisesti tulen suoraan kuusta.

DE GUICHE.
Vaan...

CYRANO.
        Sata vuottako vai hetken matka kesti,
se mielestäin on mennyt... totta totisesti!
Vaan tuolta keltaisesta pallosta ma tulen!

DE GUICHE, olkapäitään kohauttaen.
Nyt menen...

CYRANO, asettuen eteen.
             Anteeksi, jos hetkeks tienne sulen!
Te mennä tahdotte -- vaan sanonette ensin,
mä mihin seutuun nyt näin ilman halki lensin!

DE GUICHE.
No, hitto...

CYRANO.
             Enhän tiedä, minne lentämällä
näin aina joudunkaan... ja väliäpä tällä!
Tää onko maa vai kuu vai kenties joku tähti,
johonka vetämään mua painovoima lähti?

DE GUICHE.
Vaan minä sanon, herra...

CYRANO, päästäen kauhun-huudon, niin että De Guiche
vetäytyy taaksepäin.
                          Oh, oh! Mitä näen!.
Mä tässä maassa tapaan aivan mustan väen!

DE GUICHE, nostaen käden kasvoilleen.
Mi... mitä?

CYRANO, kauheasti peläten.
            Afrikanko alkuasukkaita?...

DE GUICHE, joka on koskenut naamiotaan.
                                        Tää naamio...

CYRANO, ollen hiukan rauhoittuvinaan,
Ah, niin, -- nyt tiedän, niin on laita:
oon Venetsiassa?...

DE GUICHE, tahtoen mennä.
                    Mua vuottaa eräs nainen!...

CYRANO, täysin rauhoittuneena.
Siis Pariisissa oon? Te ootte ranskalainen?

DE GUICHE, vasten tahtoaankin hymyillen.
On hullu aina hullu!

CYRANO.
                     Hymyilette!

DE GUICHE.
                                 Niin,
vaan mennä tahdon!

CYRANO, riemuissaan.
                   Siis oon tullut Pariisiin!
    Tyytyväisenä, nauraen, pudistaen vaatteitaan.
Sain pilven harjalla mä äsken tänne ajaa.
Mua peittää eetteri kuin tomu matkustajaa.
On silmissäni tähtein tomua. Kas, nähkää:
jäi kannuksiin kaks pyrstötähden häntätähkää.
    Ottaen jotakin hihansa päältä.
Ja kiertotähtein karvoja, kas, pukuun tarttui!...

    Puhaltaen ikäänkuin saadakseen ne lentämään.

DE GUICHE, kärsimättömänä.
Vaan, herra!...

CYRANO, asettaa jalkansa De Guichen eteen juuri kun tämä aikoo mennä
ja on näyttävinään siinä jotakin, pysähdyttäen siten De Guichen.
                Ison Karhun sivuuttaissain tarttui
se nilkkaani, jäi hammas siihen siltä. Niinpä
mä ko'in karttaa Oinasta, vaan yhdyttiinpä:
se puski mua: niin sain hetken Vaakaa käyttää --
sen neula siksi nyt mun painoani näyttää!
    Estää De Guichen menemästä; pitää kiinni hänen takkinsa napista.
Vaan käsissänne, herra, nenäni jos oisi,
niin teille pärskäyttää se vesisuihkun voisi!

DE GUICHE.
Mi... mitä?...

CYRANO.
               Käytyäni pitkin Linnunrataa
Vesimies lähestyi... ja taisi hieman sataa.

DE GUICHE.
Oh, helvetti!

CYRANO.
              Ei! Taivas lähettääpi minut!
    Panee käsivartensa ristiin.
Ah, tietäkää... yö, Sirius, on vaatehtinut
itsensä vaippaan, turbaaniin... Sen näin mä.
    Tuttavallisesti.
On toinen karhu vielä pieni... henkiin jäin mä
sen vuoksi...
    Nauraen.
              Lyyryn läpi tullessani meni
yks kieli poikki!
    Ylpeästi.
                  Mutta tästä vielä teen
ma kirjan! Niin, ja näille kultatähdilleni,
te joiden vaippaan tänne näätte tarttuneen
tien vaaroissa, ma paikan tiedän: niillä täytän
mä tyhjät kohdat, niitä koristeina käytän!

DE GUICHE.
Ei, totta vie, ma...

CYRANO.
                     Teidän lähestyvän huomaan.

DE GUICHE.
Vaan, herra...

CYRANO.
               Pyydätte mun luultavasti suomaan
kuun rakenteesta hieman tietoja, -- ja kai
myös siitä, millaiset sen asujamet! -- Vai?

DE GUICHE.
En. Minä tahdon...

CYRANO.
                   ... tietää kuinka sinne tulin!
Oo, omaa keksintöä käyttämällä kulin!

DE GUICHE, allapäin.
Oih! Hullu!

CYRANO, ylimielisesti.
            Jäljittele en; se ei oo kotka
Regiomontanuksen; -- ja ei se myöskään ole
Archytaan kyyhky!...

DE GUICHE.
                      Siis on hullujakin, jotka
jotakin tietää!

CYRANO.
                Ei, en toisten teitä pole,
se oli omaa!...

    De Guichen on onnistunut mennä Cyranon ohitse; hän kulkee
    Roxanen ovea kohti. Cyrano seuraa häntä, valmiina käymään
    kiinni.

                Kun ma kuljen avaruutta,
voin silloin -- tietäkää! -- mä käyttää tapaa kuutta!

DE GUICHE, kääntyen takaisin.
Vai kuutta!

CYRANO, kielevästi.
            Riisua jos vaatteeni ma voisin,
ja itseni jos pullovyöllä kapaloisin,
panisin joka pullon täyteen kastevettä
ja päivänpaisteess' oisin, niin on varmaa, että
kun päivä itsehensä imis kasteen, niin
myös minä kohoaisin silloin korkeuksiin.

DE GUICHE, hämmästyneenä, astuen askeleen Cyranota kohti.
Hiis vieköön! Yks!

CYRANO, etenee, viedäkseen Guichen kauemmas Roxanen talosta.
                   Ja sitten: väittäneekö kukaan,
ma etten lähteä voi lentoon tuulen mukaan!
Tekisin seetripuisen, lujan tynnyrin,
ja ilmalla sen sitten tarkoin täyttäisin,
icosaedrilla kun ilman ohentaisin,
niin lentää voisin minne vain ma haluaisin!

DE GUICHE, astuen taas askeleen Cyranota kohti.
Kaks!

CYRANO, yhä loitoten.
      Entäs tämä keino: lujan, vahvan jousen
mä teräksestä laitan, pontimelle nousen,
ja ruutipanos vain kun lähtövauhdin antaa,
se kohta minut kauas tähtitarhaan kantaa.

DE GUICHE, seuraa häntä, mitään epäilemättä; laskee sormillaan.
Siis: kolme!

CYRANO.
             Ylöspäin käy aina savun tie:
kun sitä palloon panen tarpeeksi, se vie
mun lentoon!?

DE GUICHE, entiseen tapaan, hämmästyen yhä enemmän.
              Neljä!

CYRANO.
                     Tapana on Phoiboksen
imeä, saadaksensa voimaa, härkäin verta,
-- siis kohoon, itseni kun sillä voitelen!

DE GUICHE, ymmällään.
Viis!

CYRANO, on puhuessaan johtanut De Guichen aukeaman toiselle
puolelle, erään penkin lähelle.
      Sitten tämä neuvo: asettukaa kerta
te teräslevylle, ja ilmaan heittäkäätte
magneetti voimakas, niin kyllä silloin näätte,
se että mukanaan vie rautaa sekä teitä.
Jos heittää taas, ja taas -- ja huonosti ei heitä! --
voi nousta lakkaamatta avaruuksiin!

DE GUICHE.
                                    Kuusi!
Kuus oivaa keinoa!... No, herra, minkä niistä
te valitsitte?

CYRANO.
               Se on taaskin keino uusi,
hm, seitsemäs...

DE GUICHE.
                 On teillä keinoja, en kiistä!

CYRANO.
On, vaikka sata!...

DE GUICHE.
                    Tämä ilta hauskemmaksi
vain käy!

CYRANO, jäljitellen aaltojen pauhua suurin, salaperäisin liikkein.
          U-yy! U-yy!

DE GUICHE.
                      No, mitä!

CYRANO,
                                Arvaatteko?

DE GUICHE.
                                             En.

CYRANO.
Luode ynnä vuoksi! -- Helppo on se teko:
Kuu puoleensa kun vetää vettä, menkää rantaan
ja merikylvyn jälkeen istuutukaa santaan
pää ylöspäin -- niin silloin pian kohoovaksi
itsenne huomaatte, -- näet: hiuksissa on vettä!
Saa lentää enkelinä silloin estehettä
niin hiljaa, suloisesti... kunnes tuntee...

DE GUICHE, uteliaisuuden innostamana istuutuu penkille.
                                             Mitä?

CYRANO, luonnollisella äänellään.
Ei mitään!... Viisitoista minuuttia meni.
He vihitty on! Vapaa ootte! Kiitokseni!

DE GUICHE, hypähtäen seisomaan.
En mitään ymmärrä!... Tuo ääni... enkö sitä
oo kuullut?...

    Talon ovi avautuu; lakeijoita, kantaen sytytettyjä
    haarakynttilöitä. Valoisaa. Cyrano panee hattunsa pöydälle.

               Ja tuo nenä... enkö nähnyt oo?...
Ah, Cyrano?

CYRANO, kunniaa tehden.
            Niin juuri, min' oon Cyrano.
Nyt sormukset on vaihdettu.

DE GUICHE.
                            Kas, mitä siellä?

    Kääntyy. Hämmästys! Lakeijain jäljessä Roxane ja Christian
    käsikkäin. Munkki seuraa heitä hymyillen. Ragueneaukin kantaa
    kynttilää. Seuralaisnainen, hämmästyneenä, puolittain yöpuvussa,
    päättää kulkueen.

Ah, taivas!


XIV KOHTAUS

    Entiset, ROXANE, CHRISTIAN, Munkki, RAGUENEAU,
    Lakeijoita, Seuralaisnainen.

DE GUICHE, Roxanelle.
            Te!
    Ymmällään, tuntiessaan Christianin.
                Ja hän!?
    Tehden ihaillen kunniaa Roxanelle.
                         En koskaan teiltä kiellä
ma ihailuani!
    Cyranolle.
              Ja teille, keksijälle,
myös onnittelut! Paratiisin veräjälle
nuo jutut enkelinkin pysäyttäneet ois.
Ne muistiin pankaa! Niistä kirjan tehdä vois!

CYRANO, kumartaen.
Suur' kiitos, herra kreivi! Seuraan neuvoanne!

MUNKKI, näyttäen rakastavaisia De Guichelle ja sivellen tyytyväisenä
pitkää valkoista partaansa.
On tässä kaunis pari teidän toimestanne!

DE GUICHE, katsoen häneen kylmästi.
Niin on.
    Roxanelle.
         Ja rouvaseni, nyt on aika teidän
jo jättää miehenne. Jäähyväi...

ROXANE.
                                 Oisko meidän
siis erottava?!

DE GUICHE.
                On.
    Christianille.
                    Nyt lähtee rykmenttinne.
Te ilmoittaudutte nyt hetikohta sinne!

ROXANE.
Vaan... ei kai sotaan?

DE GUICHE.
                       Sotaan!

ROXANE.
Mutta juuri äsken...!

DE GUICHE.
Se oli äsken, se. Nyt lähtemään mä käsken.
    Ottaen taskustaan sinne panemansa paperin.
On tässä käskykirje.
    Christianille.
                     Viekää joukollenne!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin.
Christian! Christian!

DE GUICHE, ivallisesti hymyillen, Cyranolle.
                      No, arvatkaapa, eikö menne
mont' aikaa, ennenkuin häävuode noita vuottaa!

CYRANO, syrjään.
Hän luulee kai, se että mulle tuskaa tuottaa!

CHRISTIAN, Roxanelle.
Ah, vielä suudelma!

CYRANO.
                    Jo lähtekäämme! Siedä
ei viivytellä!

CHRISTIAN, yhä suudellen Roxanea.
               Ethän, ystäväni, tiedä,
se kuinka raskast' on nyt juuri... juuri nyt!

CYRANO, koettaen viedä pois Christiania.
Sen tiedän!

    Kaukaa kuuluu rummuilla soitettu marssi.

DE GUICHE, on mennyt perälle.
            Rykmenttini on jo lähtenyt!

ROXANE, Cyranolle, pidättäen Christiania, jota Cyrano koettaa
yhä saada lähtemään.
Oh!... Teille uskon hänet. Kuulkaa, luvatkaa,
hän ettei henkeänsä vaaraan panna saa!

CYRANO.
Hm... koetan, vaan kyllä hieman vaikeaa
on luvata...

ROXANE, äskeiseen tapaan.
             Ett' on hän aina viisas...

CYRANO.
                                         Kyllä,
vaan...

ROXANE, samoin kun äsken.
        Ettei vilustu hän,... että hällä yllä
on kyllin vaatteita...

CYRANO.
                       Teen voitavani...

ROXANE, samoin kuin äsken.

                                          Sitte
myös: etten siellä koskaan aatoksista armaan
ma unohdu.

CYRANO.
           Ma luulen...

ROXANE, äskeiseen tapaan.
                        Jospa lupaisitte,
ett' usein kirjeen saan!

CYRANO, pysähtyy.
                         No, sen, sen lupaan varmaan!



NELJÄS NÄYTÖS


GASKONJAN SOTURIT

Carbon de Castel-Jaloux'n komppanian leiri Arras'n piirityksessä.

Taustalla valli, joka ulottuu näyttämön laidasta laitaan. Sen ylitse
näkyy taistelukenttä piirityksen jättämine merkkeineen. Arras'n
kaupungin muurit ja tornit näkyvät varjoina kaukaa.

Telttejä, hajallaan olevia aseita, rumpuja j.n.e. -- Päivä nousee.
Idästä näkyy sarastus. -- Siellä täällä vahtisotureita. Tulia.

Vaippoihin kietoutuneina Gaskonjan soturit nukkuvat. Carbon de
Castel-Jaloux ja Le Bret valvovat. He ovat sangen kalpeat ja
laihtuneet. Christian nukkuu muiden joukossa etualalla, kaapuunsa
kääriytyneenä; nuotion tuli valaisee hänen kasvojaan. Hiljaisuus.


I KOHTAUS

    CHRISTIAN, CARBON DE CASTEL-JALOUX, LE BRET,
    Soturit, sitten CYRANO.

LE BRET.
Huh, kamalaa!

CARBON.
              On kaikki lopussa.

LE BRET.
                                 Hyi, senkin!...

CARBON, antaen hänelle merkin, että hän puhuisi hiljemmin.
Hst! Miehet herätät! Viet ilon viimeisenkin!
    Sotureille.
Niin, nukkukaa te vain!
    Le Bret'lle.
                        Ken nukkuvi, hän syö!

LE BRET.
Se mua ei ravitse; ma valvon joka yö.
Oih tätä nälkää!

    Kaukaa kuuluu joitakuita laukauksia.

CARBON.
                Hitto! Ampuvathan siellä!
Nyt pojat heräävät!
    Sotureille, jotka nostavat päätään.
                    Ei, nukkukaa te!

    Soturit painautuvat jälleen nukkumaan. Uusia laukauksia lähempää.

SOTILAS, liikahtaen.
                                      Vielä?
Hiis vieköön!

CYRANO.
Ei se mitään. Cyrano vain palaa.

    Päät laskeutuvat jälleen.

VARTIOMIES, ulkopuolella.
Ken siellä?

CYRANON ÄÄNI.
            Bergerac.

VARTIOMIES, vallilla.
                      Ken?

CYRANO, ilmaantuen vallin harjalle.
                           Bergerac. -- Ei valaa
voi hölmöön viisautta kukaan.

    Astuu alas. Le Bret menee häntä vastaan; levottomasti.

LE BRET.
                              Suuri luoja!

CYRANO, tehden hänelle merkin, ettei hän herättäisi ketään.
Hst!

LE BRET.
     Haavan saitko?

CYRANO.
                    Pani parastaan se ruoja,
mutt' ohi ampui taas kuin aina ennenkin.

LE BRET.
On tyhmän-rohkeata aina aamuisin
sun asettaa noin henkes vaaraan alttihiksi
vain pienen kirjeen vuoksi!

CYRANO, pysähtyen Christianin eteen.
                            Tiedät, teen sen siksi,
kun lupasin, hän että usein kirjoittaa.
    Katselee Christiania.
Hän nukkuu. Kalvas on hän. Jospa tietää saa
Roxane, hän että nälkään kuolee täällä!... Mutta
hän kaunis on.

LE BRET.
               Nyt nukkumaan!

CYRANO.
                              Et suuttunutta
saa näytellä!... Mä tiedän paikan rintamassa,
joss' ovat vihollisen miehet humalassa
yöt kaiket. Turha on sun olla tuskissasi.

LE BRET.
Sa voisit joskus tuoda ruokaa mukanasi!

CYRANO.
On kulku hankalaa, kun selässä on taakka.
Mut uusi aika alkaa ensi yöstä saakka:
me joko kuolemme tai saamme syödäksemme.
Mä nä'in...

LE BRET.
            Kerro!

CYRANO.
                   En. Me kohta kokenemme
sen... taikka, en oo varma...

CARBON.
                              Hullua on tämä:
piirittää itse sekä olla piirittämä
espanjalaisten samaan aikaan.

LE BRET.
                              Niinpä niin,
hullumpaa tuskin ennen koskaan koettiin!
Arrasta piiritämme, silloin Espanjasta
infantti-kardinaali saapuu --

CYRANO.
                              Sehän vasta
on hauskaa! Kunpa joku hänet vuorostaan
nyt piirittäisi!

LE BRET.
                 Min' en naura.

CYRANO.
                                Katsos vaan!

LE BRET.
Ja joka päivä vuoksi tyhmän urhokkuuden
sä henkes...
    Nähdessään Cyranon suuntaavan kulkunsa erästä telttiä kohti.
             Minne menet?

CYRANO.
             Kyhään kirjeen uuden.

    Nostaa verhoa ja katoaa.


II KOHTAUS

    Samat, paitsi CYRANO.

    On tullut hiukan valoisampaa. Ruusunpunaista hohtoa Arras'n
    kaupunki kuultaa kullassa taivaanrannalla. Kuuluu tykinlaukaus
    ja sitä seuraa heti rummunlyöntejä kaukaa vasemmalta. Toisia
    rummunlyöntejä läheltä. Patterit vastaavat, pauke lähenee ja
    loittonee jälleen, kulkien taistelukentän ääreltä toiselle.
    Aamusoiton hälinää. Kaukaa upseerien ääniä.

CARBON, huoaten.
Jo aamusoitto.
    Soturit liikahtelevat vaipoissaan. Venytteleivät.
               Loppuu ravitseva uni.
He mitä herätessään huutaa, arveluni
on siitä mulla!

ERÄS SOTURI, asettuen istumaan.
                Mun on nälkä.

TOINEN.
                              Minä näännyn.

KAIKKI.
Oh!

CARBON.
    Nouskaa!

KOLMAS SOTURI.
             Hyvä on, jos hiukan edes käännyn.

IV SOTURI.
En liikahdakaan!

I SOTURI, katsoen kuvaistaan haarniskansa kappaleesta.
                 Mull' on keltaisena kieli:
tän ajan ilmakaan, jos vaikka sitä nieli,
ei sula vatsassa...

ERÄS MUU.
                    Jos ruokaa hiukan saan,
ritarikilpeni oon valmis antamaan.

ERÄS MUU.
Jos aina oltava mun näin on ruokaa vailla,
niin telttiin sulkeudun ma Akilleuksen lailla.

ERÄS MUU.
Niin, leipää!

CARBON, mennen teltille, johon Cyrano on mennyt; hiljaa.
              Cyrano!

MUUT.
                      Me kuolemme!

CARBON, yhäti hiljaa, teltin ovella.
                                   Käy pian
nyt auttamaan! Voit heistä saada iloisia,
siis haasta, juttele!

II SOTURI, lähestyen ensimäistä, joka imee jotain.
                      Sä imet jotain. Kas vaan!

I SOTURI.
Vain rohdintukkoa, mi kastettu on rasvaan,
ja jolla voideltu lie tykin pyörän napaa.
Ei näiltä tienoin juuri metsänriistaa tapaa.

ERÄS MUU, astuen esiin.
Mä kävin metsällä.

ERÄS MUU.
                   Mä ongella.

KAIKKI, nousten ja ympäröiden vastatulleet.
                               Vai niin!
Hei, missä saalis? Tänne! Tuokaa näkyviin!
Kai saitte fasaanin? Tai ehkä taimenen?

ONKIJA.
Ma pienen kiiskin sain.

METSÄSTÄJÄ.
                        Ma laihan varpusen.

KAIKKI, epätoivoissaan.
Jo riittää! -- Kapinaan!

CARBON.
                         Käy apuun, Cyrano!

    On tullut täysi päivä.


III KOHTAUS

    Samat, CYRANO.

CYRANO, tulee teltistään, tyynenä ja kynä korvan takana, kirja kädessä.
No, mitä?
    Ensimäiselle soturille.
          Miksi laahaat? Miks' et suora oo?

SOTURI.
On jotain, joka vetää mua kantapäästä.

CYRANO.
No, mikä?

SOTURI.
          Vatsa.

CYRANO.
                 Ei se minuakaan säästä!

SOTURI.
Se sua vaivaa?

CYRANO.
               Ei, se mua lihottaapi!

TOINEN SOTURI.
On mulla pitkät hampaat!

CYRANO.
                         Paremminhan saapi
paksusta palan niillä.

KOLMAS.
                       Mull' on tyhjä vatsa.

CYRANO.
Heh! Siis, kun hyökätään, niin marssin rummutat sa!

ERÄS MUU.
Mun korvissani soipi.

CYRANO.
                      Valehtelet, kuoma!
Sun vatsassasi soi: hoi, ruoka, tänne, juoma!

ERÄS MUU.
Jos kerran taas sais oikein rustolihaa purra!

CYRANO.
No, pure kynsiäs, niin tarvis ei sun surra!

ERÄS MUU.
Näin kovaan nälkäänsä mies nielis vaikka mitä.

CYRANO, heittäen hänelle kirjan, jota pitää kädessään.
Kas, tuoss' on Iliaadi, ahmi, niele sitä!

ERÄS MUU.
Vaan kardinaali, -- hän se Pariisissa ruokaa
saa kyllikseen!

CYRANO.
                Kai tahdot hälle huutaa: tuokaa
myös mulle paistia!

SAMA.
                    Miks' ei! Ja viiniäkin!

CYRANO.
Hoi, Richelieu, hoi, toimitappas tänne äkin
bourgognea -- nyt heti!

ERÄS MUU.
                        Munkin kanssa lähetä.

CYRANO.
Niin, ettei syömämiesten luku vain vois vähetä.

ERÄS MUU.
Ois kuolla parempi. Tää leikki miest' ei elätä.

CYRANO.
Vähemmän tarvitsee siis kuolemaa sun pelätä.

I SOTURI, olkapäitään kohauttaen.
Sä leikit sanoilla.

CYRANO.
                    Niin leikin, sit' en kiellä!
Ja Manan maahan kuljen riemuisalla miellä,
jos tehdä saan, kun kuulen Kuolon kellon soivan,
vuoks hyvän asian ma sanaleikin oivan.
-- Oh, jospa kuolla sais, kun leiskuu innon lies,
kun taistotantereella miehen kohtaa mies,
jos silloin vaipua sais, sanaleikki kielellä --
ei tautivuotehelle nuutuneella mielellä!

KAIKKI.
On nälkä mulla!

CYRANO, pannen käsivartensa ristiin.
                Se on aina mietteissänne!
-- Hoi, paimen, Bertrandou, tuo huilus, tule tänne
ja noita syömäreitä ravita sa koita.
Sa kotiseudun sävel, vieno, harras, soita!
Se jokaiselle on kuin sisko pieni, hellä,
kuin äänen sointi, joka lumoo lempeydellä,
se nousee korkeuteen kuin sauhu kotituvan
ja loihtii mieleen kirkkaan, viihdyttävän kuvan...
    Vanhus istuutuu ja koettelee huiluaan.
Nyt soikoon riemua sun huilus ääni, jota
jo kauan aikaa on vain soitattanut sota!
Puhalla tanssihin kuin ennen metsätiellä,
kun norsunluut' ei olleet koskettimet vielä,
ja tuokoon soittos mieleen vuoripuroin juoksun
ja maalais-elämän, ja mullan tuoreen tuoksun!
    Vanhus alkaa soittaa languedocilaista säveltä.
Hei, pojat Gaskonjan -- ei taistelua pelkkää
soi enää huilu nyt, se metsäin kieltä helkkää,
ei raiu raivoisaan kuin sodan soitto villi,
vaan hiljaa, lempeään kuin hento paimenpilli...
Kas, nummet, laaksot, metsät kiiltohelmin kastuu,
ja paimenpoikanen nyt soittain kotiin astuu,
Dordonjan lainehet ne rantojansa kaulaa...
"Oh, tää on Gaskonjaa"... Niin huilu teille laulaa!

    Kaikkien päät ovat taipuneet alas, silmiin tullut uneksiva ilme,
    ja hiljaisia kyyneleitä kuivataan hihoihin ja nutun vuoriin.

CARBON, Cyranolle hiljaa.
Saat heidät itkemään!

CYRANO.
                      Sen tekee kotikaipuu.
Se jalo tunne on, -- noin ruumiin tuska haipuu!
Ei heidän mielessään oo nälän tuomat vaivat,
muun kaiken väistymään nyt kodin muistot saivat!

CARBON.
Sä heidät heikennät, kun saatat heltymään.

CYRANO, on tehnyt rummuttajalle merkin, että tämä lähestyisi.
En! Sankaruushan asuu heidän veressään,
se pian herää taas!

    Tekee liikkeen. Rumpu pärisee.

KAIKKI, nousevat ja tarttuvat aseisiinsa.
                    Häh?... Mitä?... Mikä hätä?

CYRANO, hymyillen.
Noin! Tarvittiin vain hiukan rummun pärinätä!
Jää hyvästi nyt uni, kodin, lemmen kaipuu.
Kun rumpu pärisee, muu kaikki unhoon vaipuu.

ERÄS SOTURI, joka katselee taustalle.
Ah! Ah! De Guiche!

KAIKKI, mutisten.
                   Mmm...

CYRANO, hymyillen.
                          Eipä taida hyvää tietää
tuo tervehdys!

ERÄS SOTURI.
               Me emme saata häntä sietää.

TOINEN.
Hän ikävystyttää!

KOLMAS.
                  Tuo muotinukke täällä!
Kas, pitsikaulus häll' on haarniskansa päällä!

ERÄS MUU.
On sekin muoti: peittää rautaa pellavalla!

I SOTURI.
On kaulass' ehkä paise hällä pitsin alla!

II SOTURI.
Hän hovimies on!

ERÄS MUU.
                 Niin, hän sukuunsa on tullut.

CARBON.
Hän Gaskonjasta on.

1 SOTURI.
                    Niin kai. En usko häneen.
Jos pojat Gaskonjan on huimapäät ja hullut,
se laatuun käy, -- vaan hän on viisas, varovainen,
siks sanon hänestä: ken lienet, varo vainen!

LE BRET.
Hän kalvas on!

ERÄS MUU.
               Niin näkyy nälkä kelmentäneen.
Saa nähdä nälkää hän kuin mikä köyhä piru.

ERÄS MUU.
Vaan kas, kun haarniskansa auringossa loistaa,
se miehen kasvoilta voi kalvakkuuden poistaa
vatsankin vaivoissa.

CYRANO, vilkkaasti.
                     Nyt emme tässä viru
me surren! Löytäköön hän meidät miehevinä!
Esille kortit, nopat...

    Kaikki rupeavat nopeasti pelaamaan, käyttäen pöytinään rumpuja,
    jakkaroita, maata, vaippojaan; ja he sytyttävät palturilla
    täytettyjä pitkiä piippujaan.

                         Kirjan otan minä!

    Kävelee edestakaisin ja lukee pientä kirjaa, jonka on ottanut
    taskustaan. De Guiche tulee. Kukaan ei käännä häneen huomiotaan.
    Kaikki ovat tyytyväisen näköisiä. Hän on sangen kalpea. Hän
    menee Carbonia kohti.


IV KOHTAUS

    Samat, DE GUICHE.

DE GUICHE, Carbonille.
Ah! -- Hyvää päivää!
    Tarkastavat toisiaan. Syrjään, tyytyväisenä.
                     Hän on vihreä.

CARBON, itsekseen.
                     Ei muuta
kuin silmiä!

DE GUICHE, katsellen sotureita.
             No, herrat, murratteko suuta
taas mulle!? Kaikkialla, missä kuljenkaan,
ma panettelujanne aina kuulla saan.
Ja siltä minusta jo tuntui monet kerrat,
kuin vuorten aateli, Gaskonjan vapaaherrat,
te, maalaisparoonit, muut' ette tekis, kuin
minua haukkuisitte! Mua suurin suin
väitätte narriksi ja viekastelijaksi
-- ja saattaneehan teitä harmittaakin kyllä,
kun mull' on aina kaunis pitsikaulus yllä,
ja teill' ei ole!... niin, se vielä suuremmaksi
kai saattoi harminne, ett'en oo lurjus, vaikka
on Gaskonjanne myöskin mulle kotipaikka.
    Hiljaisuus. Pelataan. Poltetaan.
Teit' antaisinkohan rankaista kapteeninne?!
En!

CARBON.
    Mun ei mukautua pakko käskyihinne.

DE GUICHE.
Mi... mitä?

CARBON.
            Itse palkkaan joka sotilaan.
Päämaja mitä määrää, sen mä täytän vaan!

DE GUICHE.
Ah?... Niinkö?... Totta vie, jo riittää...
    Kääntyy sotureihin.
                                           Kurjaa pilkkaa
ma halveksin. Se kääntyy kohti omaa nilkkaa.
Ei viitsi peljätä se sanaa sarvipäistä,
ken koskaan taisteluss' ei tosivaaraa väistä.
Ma eilen -- satuitte sen ehkä kuulemaan! --
Bapaumen luona voitin kreivi Bucquoin.
Oh, oisittepa nähneet! Lailla myrskytuulen
ma eespäin rynnistin. Hän muistaa sen, ma luulen.
Löin hänen joukkonsa ma kolmasti; ja lyön ne
viel' uudelleen, jos tarvis on...

CYRANO, nostamatta katsettaan kirjasta.
                                  Vaan teidän vyönne?

DE GUICHE, hämmästyneenä ja tyytyväisenä.
Siis tiedätte jo sen?... Kun taiston tuoksinassa
mä käänsin ratsuni -- ma olin johtamassa
jo toista hyökkäystä! -- niin kuinka käynyt lie,
mä näen: pakenevat muassaan mua vie
ja joudun vihollisten joukkoon. Vaara mulla
nyt oli vangiksi ja ammutuksi tulla.
Vaan mielenmaltillani henkeni mä säästin.
Mä vyöni irroitin ja putoamaan päästin
sen maahan; ken ma olin, tiennyt nyt ei kukaan;
mä pääsin joukkooni niin ettei huomattukaan.
Nyt kolmas hyökkäys, ja voitto myöskin, joskaan
ei lopullinen!... Mitäs sanotte?

    Soturit eivät ole kuuntelevinaan, mutta tällä hetkellä
    kortit ja noppa-astiat jäävät kohotettuihin käsiin,
    tupakan sauhu huulten taakse. Odotusta.

CYRANO.
                                  Ei koskaan
ois Henrik neljäs edes ylivoiman tähden
hyljännyt töyhtöä, mi liehui kaikkein nähden
kypärän kaunisteena!

    Hiljaista riemua. Kortit läiskyvät, nopat vyöryvät,
    tupakan sauhu tupruaa.

DE GUICHE.
                     Olkoon, mutta näin
mun voittaa onnistui!

    Äskeistä odotusta, joka saa pelin ja tupakoimisen taukoamaan.

CYRANO.
                      No niin! Vaan käydä päin
ja olla maalitaulu, jot' ei mikään peitä,
kas, se on kunnia, jot' eivät kaikki heitä!

    Kortit, nopat, tupakan sauhu jälleen kuin ennenkin.
    Yhä suurempaa tyytyväisyyttä.

Jos vyönne pudotessa oisin ollut lässä,
niin -- uljuutemme on kai erilaista tässä!? --
sen heti olisin mä käynyt etsimässä.

DE GUICHE.
Oh, kerskailua!

CYRANO.
                Mitä?! Kerskailua!? Tuokaa
tuo vyönne tänne, mulle lainaksi se suokaa,
niin olkapäähäni sen kiinnittäen käyn
mä hyökkäämään -- ja aina ensimäisnä näyn.

DE GUICHE.
On helppo kerskua. Ei sanat miestä kaada.
Te tiedättehän: vyötä mahdoton on saada!
Se siell' on, kentällä. Siell' luodit lentää, soi.
Ei sitä etsimäänkään kukaan mennä voi.

CYRANO, vetäen taskustaan valkoisen vyön ja ojentaen sitä hänelle.
Se täss' on.

    Hiljaisuus. Sotilaat peittävät nauravat suunsa korteillaan
    ja noppa-astioillaan. De Guiche kääntyy, katsoo heitä: heti he
    tulevat vakaviksi, jatkavat peliään. Yksi heistä viheltelee
    huolimattomasti Bertrandoun soittamaa vuoristolaissäveltä.

DE GUICHE, ottaen vyön.
             Kiitos.

    Menee taustalle, nousee vallille ja heilauttaa vyötä
    useita kertoja ilmassa.

                        Nyt se tehty on. Kas noin!
On merkki annettu, -- vaikk' kauan aprikoin!

KAIKKI.
Häh? Mitä?!

VARTIA, vallilla.
            Muuan mies pois juoksee...

DE GUICHE, tullen alas vallilta.
                                       Vakoilija
vihollisleiristä. Parhaita auttajia!
Vie sinne tiedot, jotka täältä multa saa;
he sitten päätöksiin taas siellä vaikuttaa.

CYRANO.
Siis konna!

DE GUICHE, solmiten huolettomasti vyötään.
            Se on hyvin mukavaa... Niin, mitä
me puhuimmekaan?!... Ah, te ette tiedä sitä!
Viim' yönä marsalkka Dourlensiin lähti; siellä
on muonavarastoja. Ettei häntä tiellä
kohtaisi vaara, otti mukaansa hän sinne
niin paljon sotilaita, että riveihinne
jäi suuri aukko. Nyt jos hyökkää vihollinen,
niin aivan helpoksi käy hälle voittaminen.

CARBON.
Niin, vaarass' olemme -- sit' ajatella sietää.
Vaan vihollinen ehk' ei tiedä...

DE GUICHE.
                                 Kyllä tietää.
Ja hyökkää myös!

CARBON.
                 Oh!

DE GUICHE.
                     Mulle vakoilija äsken
toi sanan siitä. -- Niin, he hyökkää minne käsken.
Hän virkkoi näet mulle: "Paikka valitkaa,
jot' olis teidän kaikkein helpoin puolustaa;
ma sanon heille: siin' ei vastarinta kohtaa,
niin silloin joukkonsa he heti siihen johtaa."
Näin hän. Ma lausuin siihen: "Mistä merkin saatte,
te siihen kohtaan sitte hyökkäys suunnatkaatte!"

CARBON, sotureille.
Siis, herrat, aseisiin!

    Kaikki nousevat. Miekkojen ja hankkilusten kalinaa,
    kun niitä kiinnitetään paikoilleen.

DE GUICHE, Carbonille.
                        On tunti aikaa vielä.

I SOTURI.
Vai tunti vielä! No...

    Kaikki istuutuvat ja jatkavat keskeytynyttä peliään.

DE GUICHE.
                       Ja apujoukko tiellä
on tänne. Tilaisuus on teillä hyvin käyttää
aikanne siihen asti.

CARBON.
                     Miten?

DE GUICHE.
                            Voitte näyttää
nyt, kuinka hupaisaa on olla maalitaulu:
se kunnia on -- niinhän kuului äsken laulu!

CYRANO.
Siis näin te kostatte?

DE GUICHE.
                       En teiltä sitä peitä:
jos teistä pitäisin, niin tuskin oisin teitä
mä valinnut. Vaan kun ei ole, ketä voin
ma teihin urhoudessa verrata, niin valikoin
ma teidät. Samalla kuin kostoani palvon,
näin myöskin kuninkaani parasta ma valvon.

CYRANO, kunniaa tehden.
Te kiitokseni vastaanottaa suvainnette!

DE GUICHE, vastaten Cyranon kunniantekoon.
Mä tiedän, että mieluisimmin taistelette
ei yksi yhtä, ei, vaan yksi sataa vastaan.
Ma varma oon, ett' on se riemu tänään teillä.

    Menee Carbonin kanssa taustalle.

CYRANO, sotureille.
Hei, pojat Gaskonjan! On kilvessämme meillä
kuus taivaansinistä ja kultaist' olkahirttä.
Yks parru, verinen, nyt puuttuu ainoastaan.
Sen tänään noudamme me, laulain riemuvirttä.

    De Guiche puhuu taustalla hiljaa Carbon de Castel-Jaloux'n
    kanssa. Käskyjä annetaan. Vastarintaan valmistaudutaan. Cyrano
    menee kohti Christiania, joka on pysynyt liikkumatta, käsivarret
    ristissä rinnalla, ja panee kätensä hänen olkapäälleen.

Christian?

CHRISTIAN, päätään pudistaen.
           Roxane!

CYRANO.
                   Niin, niin!

CHRISTIAN.
                               Mä vielä kerran hälle
tahtoisin kirjoittaa, -- niin, pikku kirjelmälle
jäähyväistunteheni uskoa...

CYRANO.
                            Sit' että
nyt tarvittaisiin, sen ma arvasin, ja siksi
tän kirjeen...
    Ottaa esille kirjeen.
               ... laadin -- sulta hälle hyvästiksi.

CHRISTIAN.
Ah! Näytä!

CYRANO.
           Tuossa!

    Christian ottaa kirjeen, avaa sen, rupeaa lukemaan, pysähtyy äkkiä.

CHRISTIAN.
                   Mitä!? Katso!

CYRANO.
                                 Kuinka?! -- Miksi?

CHRISTIAN.
On tuossa pilkkuja...

CYRANO, ottaa nopeasti kirjeen, katsoo sitä, naivia teeskellen.
                      Pilkk...

CHRISTIAN.
                               Kaksi kyynelettä.

CYRANO.
Niin... Runoniekka joskus heltyy sanoistaan.
Se suurin viehätys on hänen toimessaan.
Tää kirje... ymmärrät... mua liikutti... ma itkin,
kun kirjoitin...

CHRISTIAN.
                 Sä itkit?...

CYRANO.
                              Poskiani pitkin
tais vierrä joku kyynel. Näes, kuolemaa
en pelkää, tiedät sen, -- se mua kauhistaa,
mä etten häntä enää koskaan nähdä saa,
ett' en...
    Christian katsoo häntä.
           ett' emme...
    Vilkkaasti.
                        ett'et sinä...

CHRISTIAN, sieppaa häneltä kirjeen.
                                       Anna mulle
se kirje!

    Kaukaa kentältä kuuluu kolinaa.

VARTIAN ÄÄNI.
          Hiisi vie! Ken siellä?

    Laukauksia, äänten kohua, kulkusten kilinää.

II VARTIAN ÄÄNI.
                                 Eikö tulle...?

CARBON.
No, mikä?

VARTIA, vallilla.
          Vaunut.

    Kaikki rientävät katsomaan.

HUUTOJA.
                  Mitä? -- Missä? -- Katsos tuota! --
Vaan nehän tulee suoraan vihollisten luota! --
Kas, hitto! -- Ampukaa! -- Ei! -- Kuski puhuu, kuulen!
Hän mitä sanoo? -- Niin! -- Hän sanoo: Kuninkaan
me asioilla oomme!...

    Kaikki ovat nousseet vallille, katsovat ulos.
    Kulkusten kilinä lähenee.

DE GUICHE.
                      Kuninkaan! Ma luulen...

    Soturit tulevat alas vallilta, järjestäytyvät riveihin.

CARBON.
Hoi, lakit päästä pois!

DE GUICHE.
                        Pois tieltä! Nopeaan!
Avatkaa rivit! Pian! Ei saa tietä saartaa,
niin kuski tullessaan voi kaunihisti kaartaa!

    Vaunut saapuvat täyttä ravia. Ne ovat lian ja pölyn peittämät.
    Ikkunoissa verhot. Kaksi lakeijaa takana. Vaunut pysähtyvät
    yht'äkkiä.

CARBON, huutaen.
Nyt rumpu käymään!

    Rummun pärinää. Kaikki soturit paljastavat päänsä.

DE GUICHE.
                   Alas jalustin!
    Kaksi miestä kiiruhtaa esiin.
                                  Kas noin!
    Vaunujen ovi avautuu. Roxane ovella.
Te!?

ROXANE, hypähtäen maahan vaunuista.
     Päivää!

    Naisen äänen kuullessaan kaikki nostavat nopeasti
    kumarruksissa olevat päänsä. Hämmästys.


V KOHTAUS

    Samat, ROXANE.

DE GUICHE.
            Kuninkaanko asioilla?

ROXANE.
                                  Voin
niin sanoa: on Amor kuninkaani nyt!

CYRANO.
Ah! Taivas!

CHRISTIAN, kiirehtien Roxanen luokse.
            Sinä!? Miksi?

ROXANE.
                          Kauan kestänyt
on piiritys.

CHRISTIAN.
             Vaan miksi?...

ROXANE.
                            Sanon sitten!...

CYRANO, joka Roxanen äänen kuullessaan on jäänyt paikalleen kuin kiinni
naulattuna eikä ole uskaltanut kääntää häneen katsettaan.
                                             Vielä
mä hänet nähdä sainko!

DE GUICHE.
                       Täällä ette...

ROXANE, iloisesti.
                                      Tiellä
oon ehkä!

DE GUICHE.
          Ette suinkaan... Mutta vaara...

ROXANE.
                                          Suokaa
siis anteeksi, jos jään! -- Mä pyydän: rumpu tuokaa!
    Istuu rummulle, joka tuodaan.
Näin! Kiitos!
    Nauraa.
              Vaunujani ammuttiin, kun tänne
mä tulin.
    Ylpeästi.
          Muuan vahti.
    Näyttää vaunujaan.
         Eikö mielestänne
ne oo kuin kurpitsa! Ja kuski niinkuin rotta.
Ihan kuin tarinassa. Ihan! Eikö totta!?
    Lähettää huulillaan suudelman Christianille.
Niin, hyvää päivää!
    Katsellen kaikkia.
                    Miksi suruisia tälleen?
-- On tänne pitkä matka. --
    Huomaa Cyranon.
                            Hauska nähdä jälleen!

CYRANO, lähestyen.
Vaan kuinka...?

ROXANE.
                Löysin tänne? Niinkö? -- Ilman vaivaa.
Tää sota autioiksi kaikki seudut raivaa,
tienviitat selvät siin' on. -- Uskoa en vois
ma sodan kamaluutta, jollen nähnyt ois!
Jos kuningastanne näin, herrat, palvelette,
parempi palvella on -- sen te myöntänette! --
mun kuningastani...

CYRANO.
                    Vaan kuinka?... Millä tavoin...?
Tie eihän kaikkialla ole yhtä avoin!

ROXANE.
Ah, viholliset, niinkö? Heidän rintamansa
lävitse kuljin!

I SOTURI.
                Kuulkaa! Totta tosiansa!

II SOTURI.
Te ootte leikkisä!

DE GUICHE.
                   Mä pyydän, kertokaa
mitenkä pääsitte!

LE BRET.
                  Se oli vaikeaa?!

ROXANE.
Ei kovin. Hidalgo jos kulkuani esti,
mä hälle hymyilin ja katsoin suloisesti
-- niin kauniisti kuin voin! -- Ja myöntää täytyy, että
he ritarillisia ovat. Estehettä
sain mennä eteenpäin.

CARBON.
                      Niin, kenpä vastustais,
kun moisen matkalipun nähdäksensä sais!
Vaan teiltä tiedusteltiin myöskin luultavasti,
mihinkä matkustitte?

ROXANE.
                     Kyllä. Useasti.
Ma vastasin: "Oon tiellä rakastajan luoksi!"
Upseeri silloin mua auttamahan juoksi,
ja juhlalliset oli eleet, kumarrukset,
kun kiinni painoi hän mun vaunujeni ukset,
ja käskevästi heti, kuten majesteetti,
hän seurueellaan mulle kunniata teetti,
ja kohta tapparat, jo laskeutuneet tanaan,
valmiina saattamaan mua maailmasta Manaan,
pois pantiin, ja kun taas sain kulkuani jatkaa,
niin kuulin: "Señorita, onnellista matkaa!"
ja nä'in sulkahattuin sirot, kauniit kaarrot.

CHRISTIAN.
Roxane...

ROXANE.
          Suo anteeksi, vaan minä vältin saarrot
vain siten, että neidiks' annoin heidän luulla
ma itseäni. Jos he olis saaneet kuulla,
mä että miestäni näin etsin, niin ei kukaan
ois auttanut, ei mua ois tänne laskettukaan.

CHRISTIAN.
Vaan...

ROXANE.
        Mitä?

DE GUICHE.
              Parast' ois, jos poistuisitte!

ROXANE.
                                             Minä!?

CYRANO.
Niin, pian.

LE BRET.
            Aivan heti!

CHRISTIAN.
                        Heti!

ROXANE.
                              Kuinka!? Miksi?

CHRISTIAN, hädissään.
Nyt kohta...

CYRANO, samoin.
             Tunnin päästä...

DE GUICHE, samoin.
                              Pikemminkin...

CARBON, samoin.
                                             Siksi
ois...

LE BRET, samoin.
       Niin, te voisitte...

ROXANE.
                            Mä jään. Te ihmisinä
ja sotilaina silti teette tehtävänne:
te taistelette!

KAIKKI.
                Ei, ei! Menkää!

ROXANE, heittäytyen Christianin syliin.
                                Mielestänne
siis puolisoni kanss' ei lupa mull' ois kuolla!

CHRISTIAN.
Sun katsees loistaa!

ROXANE.
                     Arvaa miksi!

DE GUICHE, epätoivoissaan.
                                  Kukaan puolla
ei päätöstänne. Tää on surman paikka.

    Roxane katsoo kysyvästi.

CYRANO.
                                      Niin,
me kreivin armosta nyt turmaan tuomittiin.

ROXANE, De Guichelle.
Te toivonette, että leskeksi mä jään!

DE GUICHE.
Ma vakuutan...

ROXANE.
               Niin, niin! Ah, mitä mietinkään!
Ja muutoin, tiedättekö, mun on hauska!

CYRANO.
                                       Voi
siis kaunis sinisukka urho olla!

ROXANE.
                                 Elkää
sit' ihmetelkö! Ken on serkkunne, ei pelkää!

MUUAN SOTURI.
Me teitä puolustamme!

ROXANE, kiihtyen.
                      Uskon!

II SOTURI, innoissaan.
                             Mikä toi
tän ruusuin tuoksun!

ROXANE.
                     Mull' on hattu, joka kai
mua pukee taistelussa!
    Katsoen De Guicheä.
                       Eikö kreivin -- vai?
niin, mitä arvelette? -- ois jo aika mennä pois.
Tääll' ehkä kuolon leikki pian alkaa vois!

DE GUICHE.
Oh, tuo on liikaa... Niin, ma menen, mutta kun
oon tarkastanut tykit, palaan tänne sieltä.
Kentiesi silloin ootte muuttanut jo mieltä!

ROXANE.
En! Turha luulla!

    De Guiche menee.


VI KOHTAUS

    Samat, paitsi DE GUICHE.

CHRISTIAN, pyytäen.
Oi, Roxane, mua kuule, sun...

ROXANE.
En!

I SOTURI, toisille.
    Hei, hän jää!

II SOTURI.
                  Hän jää!

III SOTURI.
                           Ei väisty vaaran tieltä!

KAIKKI, malttamattomina, tuuppien toisiaan, siistiytyen.
Mun saippuani! -- Kampa! -- Säärystintä on
mun korjattava: neula missä! -- Mahdoton
on löytää peiliä! -- On kalvostimes tässä! --
Ma nauhaa tarvitsen! -- Ja minä partaveistä!

ROXANE, Cyranolle, joka yhä pyytää häntä poistumaan.
En aio poistua, vaan paikallani seistä!

CARBON, joka samaten kuin toiset on kiristänyt vyötään, harjannut
pukuaan ja lakkiaan, korjannut lakkinsa sulkaa, vetänyt päälleen
kalvostimet, lähestyy Roxanea ja sanoo kohteliaasti.
Kun kerran, hyvä rouva, ootte näkemässä
kun soturini käyvät kuoloon, sallisitte
mun ehkä esitellä joitakuita heistä!
Parooni Peyrescous de Colignac! Ja sitte:
parooni Casterac de Cahuzac! Ja tässä:
de Malgoyre Estressac Lésbas d'Escarabiot! --
Parooni, tulkaa tänne! Parooni Hillot
de Blagnac-Salechan! De Crabioules-Juzet!

ROXANE.
Niin paljon nimiä!

PAROONI HILLOT.
                   Niin, kai ne riittänee!

CARBON, Roxanelle.
Avatkaa käsi, jossa nenäliina teill' on!

ROXANE, avaa kätensä ja nenäliina putoaa maahan.
Vaan miksi?

    Koko komppania tekee liikkeen nostaakseen nenäliinan maasta.

CARBON, ottaa sen kiireesti.
            Liputta me oltiin tähän asti.
Vaan nyt kun saimme tän, nyt lippu myöskin meill' on!
Se taistoon käytäessä liehuu kauneimmasti.

ROXANE, nauraen.
Se hiukan pieni on.

CARBON, kiinnittäen nenäliinan hilparinsa päähän.
                    Vaan pitsiä!

SOTURI, toisille.
                                 Nyt vois
vaikk' kuolla, kun nuo ihmeen kauniit kasvot näki,
jos vatsan täytteenä ees pähkinäkään ois!

CARBON, joka kuulee tämän, harmistuen.
Hyi! Hieno nainen tääll' on, moinen puhe pois!

ROXANE.
Tää ilma hiukaisee; on mulla itselläki
jo nälkä: lintua ja leivoksia, voita,
ja viiniä, ma pyydän!

    Hämmästystä.

ERÄS SOTURI.
                      Kaikkiako noita?

TOINEN SOTURI.
Niin, Luojan tähden, mistä ottaa!?

ROXANE, levollisesti.
                                   Vaunuistani!

KAIKKI.
Mi -- mitä!

ROXANE.
            Katsokaapas hiukan kuskiani!
Hän viinit, paistit, keitot eväiksemme pani
on vaunuissani kaikki valmihina aivan,
jos nähdä tahdotte vain palottelun vaivan!

SOTURIT, tunkeillen vaunujen ympäri.
Ragueneau!
    Huudahduksia:
           Oh! oh!

ROXANE, seuraten heitä katseillaan.
                   Mies parat!

CYRANO, suudellen Roxanea kädelle.
                               Hyvä haltiamme!

RAGUENEAU, nousee seisomaan istuimelle; kuten markkina-ilveilijä.
Niin, hyvät herrat...

    Innostusta.

SOTURIT.
                      Hyvä! Hyvä!

RAGUENEAU.
                                  Vaunuissamme
espanjalaiset näki kauneutta ja suloa,
ei muuta -- niin he auttoi muonavarain tuloa!

    Kättentaputusta.

CYRANO, hiljaa Christianille.
Christian...

RAGUENEAU.
             On heillä kovin herkkä kaunoaisti,
sit' ilahduttaa lintu, vaan ei...
    Ottaa kuskipenkin laatikosta linnun, nostaa sitä.
                                  ... linnunpaisti!
    Kättentaputusta, lintu kulkee kädestä käteen.

CYRANO, hiljaa Christianille.
Vain sana...

RAGUENEAU.
             Venus heidät lumos katseellansa,
niin että Diana sai salaa, tullessansa,
tän kauriin tuoda!

    Näyttää kauriin lapaa. Ihastusta. Ragueneau panee
    paistin käsiin, joita ojennetaan esiin.

CYRANO, hiljaa Christianille.
                   Kanssas puhua nyt saahan!?

ROXANE, sotureille, joilla on kädet täynnä ruokatavaroita.
Niin, olkaa hyvät vain ja pankaa kaikki maahan!

    "Kattaa pöydän" ruoholle kahden vaunujen takana istuneen, koko
    ajan järkähtämättömän vakavana pysyvän lakeijan avulla. Lausuu
    Christianille, juuri kun Cyrano on viemässä häntä syrjään.

No, auta sinäkin!

    Christian rupeaa auttamaan. Cyrano liikehtii levottomasti.

RAGUENEAU.
                  Kas, täss' on kalkkunaa!

I SOTURI, tulee kantaen raskasta lihapalaa.
No, hitto, tarvittu ei jättää maailmaa
nyt aito syömingeittä!
    Huomaa Roxanen, nopeasti.
                       Hm... Hm... Anteeks suokaa.
On hauska että vielä kerran saimme ruokaa.

RAGUENEAU, heittäen alas istuinpatjat.
Hei, pojat, patjat ovat täynnä peltopyytä!

    Melua. Patjat tyhjennetään. Naurua. Iloa.

III SOTURI.
Hiis vieköön!

RAGUENEAU, ojentaen punaviinipulloja.
              Täss' on aito rubiini, ja tää...
    Antaa valkoviinipullon.
... on topaasi!

ROXANE, heittäen pöytäliinan Cyranon kasvoille.
                Te, serkku, heti rientäkää
tää liina levittämään! Luulen, että syytä
on kiiruhtaa!

RAGUENEAU, heiluttaen irrotettua vaununlyhtyä.
              On lyhdyt ruokasäilyjäni!

CYRANO, hiljaa Christianille, heidän asetellessaan yhdessä pöytäliinaa.
Sun kanssas haastella ma tahdon, ystäväni!...

RAGUENEAU, yhä riemastuneemmin.
Tää piiskanvarsi, tää on -- nähkääs! -- makkaraa!

ROXANE, kaataen viiniä, tarjoten.
Kun kohta kuljemme me kohti kuolemaa,
niin tarvis muit' ei muistaa. Kaikki Gaskonjalle!
De Guiche jos saapuu, hän ei meiltä mitään saa.
    Kulkee yhden luota toisen luo.
No, nyt on aika syödä! Herrat, atrialle! --
Ja juokaa myöskin! -- Miksi itkette?

I SOTURI.
                                     Tää... liian...
on hyvää.

ROXANE, Carbon de Castel-Jaloux'lle.
Kapteeni! Toin teille tämän siian!
    Puuhaa emäntänä.
Täss' olis veitsi! -- Leipää! -- Lautasenne! -- Alkaa
on aika teidänkin! -- No, kalaa! -- Linnun jalkaa! --
Ja viiniä!

CYRANO, seuraa Roxanea, kädet täynnä lautasia, ja auttaa tarjoilemaan.
           Mä häntä jumaloin!

ROXANE, mennen Christiania kohden.
                              Ja sulle?

CHRISTIAN.
Ei mitään.

ROXANE.
           Pieni leivos! Tee se ilo mulle!

CHRISTIAN, koettaen pidättää Roxanea.
Roxane, sa miksi tulit tänne?

ROXANE.
                              Tunnon ääni
mun tulla käski. Myöskin toista käskijääni
ma tottelin. Vaan... hst... ma sitten puhun siitä.

LE BRET, joka oli mennyt taustalle, antaakseen keihäänsä kärjessä
leivän vallilla olevalle vartialle.
De Guiche!

CYRANO.
           Pois ruoat, juomat, vadit, kulhot! Niitä
ei näyttää saa! Ja olkaa niinkuin kaikki täällä
ois ennallaan...
    Ragueneaulle.
                 Ragueneau, saat kuskipenkin päällä
taas hetken istua!
                   No, kaikki kai on poissa?

    Kaikki piilotetaan hetkessä teltteihin, vaatteitten,
    takkien ja lakkien alle. -- De Guiche tulee äkkiä --
    pysähtyy, nyrpistää nenäänsä. -- Hiljaisuus.


VII KOHTAUS

    Samat, DE GUICHE.

DE GUICHE.
Ah, mikä tuoksu!

SOTURI, laulaen huolettomasti.
                 To lo lo!...

DE GUICHE, pysähtyen ja katsellen häntä.
                              Mik' ollee noissa!?
-- Te ootte aivan punainen!

SOTURI.
                            Ma? Sit' en usko!
Tai ehk' on poskillani taiston verirusko!

TOINEN.
Pum... pum...

DE GUICHE, kääntyen.
              No mitä?

SOTURI, hieman hutikassa.
                       Pum... Ei mitään... Laulan vain.

DE GUICHE.
On teillä hauskaa, mies!

SOTURI.
                         Niin, onhan vaara Iässä!

DE GUICHE, kutsuen Carbon de Castel-Jaloux'ta antaakseen
hänelle määräyksen.
Mä, kapteeni...
    Pysähtyy hänet nähdessään.
                No hiis... Myös teidät näen tässä
niin naurusuuna...

CARBON, tulipunasena, piilottaen pulloa selkänsä taakse,
kiertelevästi.
                   Oh!

DE GUICHE.
                       Mä tykin tuonne viedä
oon antanut...
    Viittaa taustalle.
               Se ehk' on tarpeen, mene tiedä!

SOTURI, käydä laahustaen
Oo, mikä huomaavaisuus!

TOINEN, hymyten viehkeästi.
                        Huolenpito hellä!

DE GUICHE.
He ovat hulluja!
    Kuivasti.
                 ... Jos halua ei kellä
he käyttää tykkiä, voi käyttää koipiansa.

SOTURI.
Pfft!

DE GUICHE, mennen häntä kohden, raivoissaan.
      Te!

SOTURI.
          Mies Gaskonjan ei väisty paikaltansa!

DE GUICHE, käyden kiinni hänen käsivarrestaan ja ravistaen häntä.
Oot juovuksissa!... Miksi?

SOTURI, ylpeästi.
                           Ruudin tuoksinasta!

DE GUICHE, kohauttaa olkapäitään, jättää hänet ja
menee nopeasti Roxanen luokse.
No, mik' on päätöksenne? -- Ette poistumasta
kai kieltäytyne?

ROXANE.
                 Kyllä! Jään.

DE GUICHE.
                              Ei, paetkaa!

ROXANE.
En!

DE GUICHE.
    Niin jos on, kai täältä ehkä pyssyn saa!

CARBON.
Oh! Mitä?!

DE GUICHE.
           Tänne jään myös minä.

CYRANO.
                                 Kuunnelkaa!
Tuo, herrat, kerrankin on uljuutt' oikeaa!

I SOTURI.
Teiss' ehkä sittenkin on jotain miehenlaista,
vaikk' ootte pitsiniekka...

ROXANE.
                            Kuinka...!

DE GUICHE.
                                       Koskaan naista
en vaaraan jätä!

II SOTURI, ensimäiselle.
                 Kas, no, tuota kuuntelee.
Ma luulen, että hän jo ruokaa ansaitsee.

    Kuin taika-iskulla tulevat ruokavarat näkyviin.

DE GUICHE, jonka silmät välkähtävät.
Kas, herkkuja!

III SOTURI.
               Niin! Oivat meill' on ruoan lähteet!

DE GUICHE, hilliten itsensä, ylevästi.
Ja luuletteko, että mulle kelpais tähteet!?

CYRANO, kunniaa tehden.
Hän edistyy!

DE GUICHE, arvaten Cyranon sanojen pilkan, tulisesti.
             Ken muistais taistelussa ruokaa!

I SOTURI, riemastuksissaan.
Hän meikäläinen on!

    Soturit rupeavat ilosta hyppimään.

CARBON DE CASTEL-JALOUX, joka on hetki sitten poistunut vallin
taakse, nousee vallin harjalle.
                   Mä keihäsmiehet tuonne
asetin. Heill' on jäykkä, järkkymätön luonne!
He eivät väisty!

    Näyttää, kädellään viitaten. Vallin taitse kulkee
    keihäsmiehiä, joiden keihäät näkyvät vallin ylitse.

DE GUICHE, Roxanelle, kumartaen.
                 Rouva, tarjota mun suokaa
käteni teille. Joukot katsastamme.

    Roxane tarttuu De Guichen käsivarteen; he kulkevat vallia kohti.
    Kaikki ottavat lakit päästään ja seuraavat heitä.

CHRISTIAN, mennen Cyranon luo, vilkkaasti.
                                   Nyt
on oiva tilaisuus. Nyt puhu!

    Roxanen ilmestyessä vallille katoavat keihäät näkyvistä, kun
    ne lasketaan alas kunniantekoon, ja tervehdyshuuto kuuluu;
    Roxane kumartaa vastaukseksi.

KEIHÄSMIEHET, ulkopuolella.
                             Eläköön!

CHRISTIAN.
Mit' aiot sanoa? Mit' olet miettinyt?

CYRANO.
Jos, ennenkuin me käymme miekan mittelöön,
Roxane...

CHRISTIAN.
          No, mitä!...

CYRANO.
                       Puhuis sulle kirjeistäsi...

CHRISTIAN.
Niin, niin, mä tiedän...

CYRANO.
                         Älä ole ihmeissäsi...

CHRISTIAN.
Mi..., miksi?

CYRANO.
              Parast' on, sä että kaiken kuulet.
Sä hälle kirjoitit...

CHRISTIAN.
                      No?

CYRANO.
                          Useemmin kuin luulet.

CHRISTIAN.
Vai niin.

CYRANO.
          Niin, niin. Se kävi aivan itsestään.
Ja sitäpaitsi...

CHRISTIAN.
                 Mitä?

CYRANO.
                       Itse tekemään
mun niin sä kehoitit, hän että tuntees tietäis,
enk' aina kertoneeksi tullut, milloin...

CHRISTIAN.
                                         Sietäis
mun sentään saada kuulla, viholliset miten
sä saatoit välttää, kun veit kirjeitäsi...

CYRANO.
                                            Siten,
mä että hämärissä kuljin.

CHRISTIAN, käsivarret rinnan yli.
                          Kaipa sekin
noin aivan itsestänsä käy. Vaan minullekin
sanonet, jotta tarpeen tullen tietää voin,
mitenkä monta kirjettä sä hälle noin
lähetit. Ehkä kaksi viikossa? Tai -- arvaan! --
kentiesi kolmekin?

CYRANO.
                   Ei toki, ei niin harvaan!

CHRISTIAN.
No, neljä?
    Cyrano pudistaa päätään.
           Arvaaminen käy jo vaikeaksi.
Siis: joka päivä?

CYRANO.
                  Niin, niin, joka päivä -- kaksi!

CHRISTIAN, rajusti.
Tuo sinut hurmasi, niin että kuolemaa
sa uhmasit...

CYRANO, huomaten Roxanen palaavan.
              Hst! Hän ei tätä tietää saa!

    Menee kiireesti telttiinsä.


VIII KOHTAUS

    ROXANE, CHRISTIAN; taustalla kulkevat edestakaisin
    soturit. CARBON ja DE GUICHE antavat määräyksiä.

ROXANE, juosten Christianin luo.
Ja nyt, Christian!...

CHRISTIAN, tarttuen hänen käsiinsä.
                      Niin, sano, miksi tänne tulit,
miks sodan kentälle mua tapaamaan sa kulit,
samoten vaarojen ja väijytysten kautta!
Kuink', armas, uskalsit?

ROXANE.
                         Sun kirjeittesi tautta.

CHRISTIAN.
Oh, mitä sanot?

ROXANE.
                Niin, sun kirjeittesi vuoksi
en vaaraa muistanut, vaan rientäin tulin luoksi.
Sun kirjees hurmas mun. Ei niillä ole vertaa!
Ja sinä kirjoitit niin monta, monta kertaa.

CHRISTIAN.
Nuo pienet lemmenkirjeet...

ROXANE.
                            Ymmärrä et tätä!
Sua lemmin enemmän kuin koko elämätä,
siit' illast asti, kun mun parvekkeeni alta
sa puhuit mulle. Äänes oudon-kiehtovalta
soi silloin korviini. Ja kirjeittesi kanssa
sen äänen kaiun saan ma kuulla uudestansa,
sun sielus niissä saapuu luokseni, sun hellä
ja puhdas sielusi. En voinut viivytellä,
mun täytyi lähteä. Ja Penelope varmaan,
jos sellaisia kirjeit' olis saanut, armaan
ois etsinyt, -- ois, jättäin kodin toimet,
unohtain sukkulat ja käämit, kuteet, loimet,
luo Odysseun hän rientänyt...

CHRISTIAN.
                              Vaan...

ROXANE.
                                      Kirjeitäsi,
joiss' annoit tuntea ja nähdä lempeäsi,
ma lu'in, lu'in jälleen. Joka rivi, sana
sun sielus kuiskeena soi mulle armahana,
ja kertoi vilpitöntä, suurta rakkautta.

CHRISTIAN.
Oh, vilpitöntä, suurta...

ROXANE.
                          Valtavata.

CHRISTIAN.
                                     Mutta
tuot' ei kai kirjeistä voi nähdä?

ROXANE.
                                  Voi, ah, voi!
Sen näkee, tuntee myös. Se mielen haltioi.

CHRISTIAN.
Sä tulet...?

ROXANE.
             Niin, ma tulen (ah, Christian, jos tähän
mä etees polvistuisin, siitä kieltämähän
mua kiiruhtaisit -- mutta sit' et estää voi,
sua että henkeni nyt kiittäin ihannoi,
sun etees polvistuen) -- tulen saadakseni
sun anteeks'annostasi rauhan mielelleni.
Niin, anteeks', armas, suo (sit' aika pyytää lie,
kun kohta aueta voi meille kuolon tie),
suo anteeksi -- ah, sitä sanoakin emmin!
ma että ensiksi vain kauneuttasi lemmin!

CHRISTIAN, kauhistuen.
Roxane!

ROXANE.
        Ja sittemmin, kun kirjeesi ma sain,
kun lintuina ne lensi täältä liihottain,
kauneutes lumoissa kun henkes antimia
luin, silloin lempimään niit' opin molempia.

CHRISTIAN.
Ja nyt?

ROXANE.
        Nyt silmät aukes, oikeen arvos nähden
nyt sua rakastan vain jalon sielus tähden.

CHRISTIAN, epäröiden.
Roxane!

ROXANE.
        Oo onnellinen! Kun sua lemmin siksi,
ett' oli luonto luonut sinut kaunihiksi,
sen täytyi loukata sun herkkää sieluasi.
Niin paljon kauniimpi sa olit aatteiltasi,
sun henkes hehkumaan loi suuren neron säen.
Sen näet nyt vain, ja sentään enempi mä näen
kuin ennen!

CHRISTIAN.
            Oh!

ROXANE.
                Sa voittoasi epäiletkö?...

CHRISTIAN, surumielisesti.
Roxane!

ROXANE.
        Ah, etkö luottaa saata, armas, etkö,
sä tähän lempeen...?

CHRISTIAN.
                     Siitä älä puhu mulle!
Mua älä lemmi niin, vaan kuten ennen...

ROXANE.
                                        Sulle
ei riittää voi se lempi, jota tuhlas naiset
sun kauneudelles. Niinkuin suuret, harvinaiset
on henkes lahjat, niin mun uusi rakkauteni
on suuremp', ihanampi kuin mun entiseni.

CHRISTIAN.
Ei, paremp' oli...

ROXANE.
                   Ah, et tahdo kuulla! Ennen
ma lemmin sitä, mikä haihtuu aikain mennen!
nyt sitä, mik' ei muutu.

CHRISTIAN.
                         Vaikene!

ROXANE.
                                  Ja jos
sun rumaks' äkkiä nyt muuttais kohtalos,
niin sua lempisin...

CHRISTIAN.
                     Oh, vaiti!

ROXANE.
                                Armas, vannoin
ma vakuutan: sun sielus kauneudelle annoin
ma lempeni...

CHRISTIAN.
              Vaikk' oisin ruma...?

ROXANE.
                                    Lempimästä
ei estäisi se...

CHRISTIAN.
                 Taivas!

ROXANE.
                         Iloitsethan tästä?!

CHRISTIAN, tukahdutetusti.
Niin... kyllä...

ROXANE.
                 Mitä nyt?

CHRISTIAN, työntäen häntä hellästi pois.
                           Ei mitään... Hetki vain...

ROXANE.
Vaan...

CHRISTIAN, osottaen hänelle taustassa olevaa soturiparvea.
        Lempes vuoksi riensit tänne kiiruhtain.
Ma pyydän: hymylläs käy rohkaisemaan heitä,
jotk' ehkä kulkemaan käy kohta kuolon teitä!

ROXANE, liikutettuna.
Sä rakas!...

    Menee Gaskonjalaisten luokse; he kiiruhtavat
    kunnioittavina hänen ympärilleen.


IX KOHTAUS

    CHRISTIAN, CYRANO, taustalla ROXANE puhuen
    CARBONIN ja muutamien soturien kanssa.

CHRISTIAN, huutaen Cyranon telttiin.
             Cyrano!

CYRANO tulee, asestettuna taistelua varten.
                     No, mitä? Mikä hätä?

CHRISTIAN.
Roxane ei lemmi mua. Oh, en kestä tätä!

CYRANO.
Sä mitä sanot?...

CHRISTIAN.
                  Niin... hän lempii sua... sua!

CYRANO.
Ei!

CHRISTIAN.
    Sieluani vain hän lempii.

CYRANO.
                              Hourailua!

CHRISTIAN.
Siis lempii sua hän. Ja sinä häntä lemmit
myös.

CYRANO.
      Minä?

CHRISTIAN.
            Tiedän sen. Sit' tunnustaako emmit?

CYRANO.
En, myönnän sen.

CHRISTIAN.
                 Kuin hullu lemmit?

CYRANO.
                                    Enemmänkin.

CHRISTIAN.
Se sano hälle, että tietää saa sen hänkin.

CYRANO.
En.

CHRISTIAN.
    Miksi?

CYRANO.
           Ystäväni, katso kasvojani.

CHRISTIAN.
Jos ruma olisin, hän lempis rumuuttani.

CYRANO.
Sen sanoiko hän sulle?

CHRISTIAN.
                       Sanoi.

CYRANO.
                              Hauska kuulla!
Vaan et kai tuollaista voi todeksi sa luulla!
Voin kyllä tyytyväinen olla, kun hän noin
on sanonut, vaan sentään parhaaks' arvioin,
ett' oot se uljas, kaunis mies, sun Luoja joksi
on luonut -- rumuutes ois mulle vahingoksi.

CHRISTIAN.
Sen nähdä haluan.

CYRANO.
                  Ei, ei.

CHRISTIAN.
                          Hän valitkoon!
Käy, kerro hälle.

CYRANO.
                  En! En koskaan! Vaiti oon
kuin muuri. Tuskaa vain tää turhaa meille tuottaa.

CHRISTIAN.
Ja sinä, Cyrano, sa kuinka saatat vuottaa,
ett' onnes surmaisin, siks että sattumoisin
ma kaunis olen. Ei!

CYRANO.
                    Ja kuinka minä oisin
sun lempes tiellä siksi, että syntymähän
yht' aikaa kanssas satuin maailmahan tähän,
ja että ehkä toin ma sanoillani julki
ne tunteet, jotka syämes syvyyteensä sulki!

CHRISTIAN.
Käy, kerro hälle kaikki!

CYRANO.
                         Miksi kiusaat?

CHRISTIAN.
                                        Mua
ei haluta nyt enää jatkaa kilpailua
itseni kanssa!

CYRANO.
               Kuule...!

CHRISTIAN.
                         Liittomme on salaa,
todistajitta tehty, kuulemassa valaa
vain munkki oli; -- jos me vielä eloon jäämme,
sen voipi purkaa, ja...

CYRANO.
                        Tää puhe jättäkäämme!

CHRISTIAN.
En huoli lemmestä, min muitten tähden saan.
-- Jää tänne, minä lähden tuonne katsomaan,
käyn juoksuhaudoissamme. Sa Roxanen kanssa
saat puhua. Kun palaan, kuulen valintansa.

CYRANO.
Hän sinut valitsee.

CHRISTIAN.
                    Ah, niin jos käydä vois!
    Kutsuu Roxanea.
Roxane!

CYRANO.
        Ei, ei!

ROXANE, juosten.
                No, mitä?

CHRISTIAN.
                          Cyranolla ois
sinulle tärkeätä puhumista.

    Roxane menee kiirehtien Cyranon luo. Christian poistuu.


X KOHTAUS

    ROXANE, CYRANO, sitäpaitsi LE BRET, CARBON DE CASTEL-JALOUX,
    Sotilaita, RAGUENEAU, DE GUICHE, j.n.e.

ROXANE.
                           Mulle?
Ja tärkeää!

CYRANO, epätoivoissaan.
            Hän menee!
    Roxanelle.
                       Tälle haastelulle
ei aihett' ole. Erittäinkin tänäpänä
hän näyttää voivan pitää turhaa tärkeänä.

ROXANE, vilkkaasti.
Mä puhuin äsken hälle. Sitä ehkä nyt
hän epäili. Mä tiedän: hän on epäillyt!

CYRANO, ottaen Roxanen käden omaansa.
Hän totuuden sai kuulla teiltä todellakin?

ROXANE.
Mä häntä lempisin...

    Empii hetkisen.

CYRANO, surullisesti hymyten.
                     Ah, turhaa arkailua.
Se sana millään tavoin pahoita ei mua.

ROXANE.
Vaan...

CYRANO.
        Lempisittekö siis häntä rumanakin.

ROXANE.
Niin, rumanakin!
    Yhteislaukaus kuuluu ulkoa.
                 Kuulkaa, siellä ammuttiin.

CYRANO, kiihkoisasti.
Ja kamalana?

ROXANE.
             Niin!!

CYRANO.
                    Tai muodotonna?

ROXANE.
                                    Niin,
mä häntä lempisin.

CYRANO.
                   Vaikk' kaikki naurais hälle?

ROXANE.
Ei toisten naurusta oo esteeks lempivälle.

CYRANO.
Te siitä huolimatta...

ROXANE.
                       Niin, ja senkin vuoksi!

CYRANO, joutuen aivan ymmälle.
Siis totta! Onnetar jo Cyranonkin luoksi
suuntaisko askeleensa! Sekin nähtäisiinkö!

LE BRET, tulee kiiresti sinne, huutaa matalalla äänellä.
Hoi, Cyrano!

CYRANO, kääntyen häneen päin.
             No, mitä?

LE BRET.
                       Hst!

    Sanoo Cyranolle jotakin aivan hiljaa.

CYRANO, päästää Roxanen käden, huutaen.
                            Ah! Niinkö, niinkö!...

ROXANE.
Te säpsähditte...

CYRANO, itsekseen, hämmästyneenä.
                  Niin se loppui...

    Kuuluu uusia laukauksia.

ROXANE.
                                     Kuinka!? Mitä
on tapahtunut! Siellä ammutaan!

    Yrittää nousta kohokkeelle ja katsella ulos.

CYRANO.
                                Oh, sitä
ei pidä ihmetellä!
                   Enää sit' en hälle
voi sanoa!

ROXANE, tahtoen mennä edemmäs.
           Mä tahdon nähdä, nousen tälle.

CYRANO, nopeasti, pidätetysti.
Ei siellä mitään.

    Sotilaat ovat tulleet sinne; he piilottavat jotakin, jota kantavat,
    ja muodostavat ryhmän estääkseen Roxanea lähestymästä sitä.

ROXANE.
                  Nämä miehet...?

CYRANO, pitäen häntä loitommalla.
                                  Niin, on sota!

ROXANE.
Vaan mikä olikaan se asianne, jota
aioitte kertoa...

CYRANO.
                  En muista... vuottakaa!
Ah, niin, ei mitään, ei... Roxane, oh, luottakaa
mun sanaani!
    Juhlallisesti.
             Christian, hän oli suuri sielu,
hän oli...
    Kauhistuneena.
           hän on...

ROXANE.
                     Oli! Taivas!

CYRANO, itsekseen.
                                  Surman nielu
nyt auetkoon!

ROXANE, nähtyään Christianin makaavan päällysviitassaan.
Christian!

LE BRET, Cyranolle.
           Vei hänet kuolon tiehen
ens laukaus!

    Roxane heittäytyy Christianin ruumiin yli. Uusia laukauksia.
    Kalsketta. Väkijoukon melskettä. Rummunpärinää.

CARBON DE CASTEL-JALOUX, miekka kädessä.
            On tarvis käydä joka miehen
jo paikalleen.

    Sotilaitten seuraamana hän siirtyy vallin toiselle puolelle.

ROXANE.
               Christian!
    Carbonin ääni vallin takaa.
                          Jokainen olkoon vakaa!
Nyt alkaa hyökkäys!

ROXANE.
                    Christian!

CARBONIN ÄÄNI.
                               Hei, kiiruhtakaa!

ROXANE.
Christian! Ah!

CARBON.
               Ojennus! Ja ketjuun järjestäykää.

    Ragueneau on palannut tuoden vettä kypärässään.

CHRISTIAN, sammuvalla äänellä.
Roxane!

CYRANO, kuiskaa, hiljaa ja kiireesti Christianin korvaan sillävälin kun
Roxane huumaantuneena ja poissa suunniltaan kostuttaa veteen palasen
liinavaatetta, jonka hän on irroittanut pukunsa rintamuksesta, sillä
hoitaakseen Christianin haavaa.
        Mä kaikki kerroin, sua rakkaimpana
hän pitää!

    Christian sulkee silmänsä.

ROXANE.
           Oma armas!

CARBON.
                      Askel eespäin! Käykää!

ROXANE, Cyranolle.
Hän elää.

CARBON.
          Tuelle kivääri! Auki hana!

ROXANE.
Oi, ei! Hän kuolee! Tunnen: kuolo kylmentää
jo hänen poskiansa.

CARBON.
                    Kaikki: tähdätkää!

ROXANE.
Ah, kirje täällä!
    Avaa sen.
                  Mulle!

CYRANO, itsekseen.
                         Niin, mun kirjeheni!

CARBON.
Nyt: ampukaa!

    Muskettitulta. Huutoja. Taistelun melskettä.

CYRANO, tahtoen irroittaa kättään johon polvistuva Roxane nojautuu.
              Mun mennä täytyy!

ROXANE, estäen.
                                Seurakseni
hetkeksi jääkää! Hän on kuollut. Ystävänne
hän oli. Tiedätte, ei hänen moistaan tänne
jää toista. Jalo hän ja ylväs oli!

    Itkee hiljaa.

CYRANO, pystyssä, paljastetuin päin.
                                   Niin,
Roxane!

ROXANE.
        Hän kuului runoseppiin suurimpiin!

CYRANO.
Niin, niin, Roxane.

ROXANE.
                    Hän oli hellä, uljas, hyvä,
ja suurisieluinen!

CYRANO.
                   Niin!

ROXANE.
                         Luonteeltansa syvä; --
ei aatteissansa ollut arkipäiväisyyttä,
vaan neron lentoa ja hengen ylevyyttä.

CYRANO, varmasti.
Niin, niin, Roxane.

ROXANE, heittäytyen Christianin ruumiin yli.
                    Ja nyt hän kuollut on!

CYRANO, sivulla, vetäen miekkansa.
                                           Ja minä
oon kuoloon valmis. Kyynelvirrat vierii vetrehinä
ja vuokseni, hän vaikk' ei itse sitä tiedä.

    Rumpujen pärinää kuuluu kaukaa.

DE GUICHE, tullen vallille, tukka epäjärjestyksessä, haava otsassa,
jyrisevällä äänellä.
Ei hätää! Meikäläiset muonavarain kanssa.
Jos hetken miehemme vois seistä paikallansa,
niin vihollisten myöhä voittoa ois viedä!

ROXANE.
Kas, hänen kirjeellään on verta, kyyneleitä.

ÄÄNI, ulkoa, huutaen.
Hoi, antautukaa!

SOTURIEN ÄÄNET.
                 Emme!

RAGUENEAU, joka on kiivennyt vaunuihinsa, katsellen
taistelua vallin ylitse.
                       Surma uhkaa meitä!

CYRANO, Guichelle, näyttäen Roxanea.
Pois hänet viekää!

ROXANE, suudellen kirjettä, sortuneella äänellä.
                   Hänen... kyyneleitään, vertaan.

RAGUENEAU, hypäten alas vaunuista, juosten Roxanen luo.
Hän pyörtyy.

DE GUICHE, vallilla, sanoo sotilaille kiihkoisesti.
             Eespäin!

ÄÄNI, ulkoa.
                      Aseet pois!

SOTURIEN ÄÄNIÄ.
                                  Ei!

CYRANO, de Guichelle.
                                      Moneen kertaan
jo uljuutenne näimme; nyt mä pyydän:
    Osottaen Roxanea.
                                     pois
te hänet viekää! Menkää!

DE GUICHE, kiiruhtaen Roxanen luo, jonka nostaa käsivarsilleen.
                         Lähden, enhän vois
ma toisin tehdä! Vielä hetki kestäkäätte,
niin apu saapuu, ja te voittajiksi jäätte.

CYRANO.
Hyv' on!

    Huutaa Roxanelle, joka on pyörtynyt ja jota de Guiche
    Ragueneaun avustamana kantaa pois.

         Jää hyvästi, Roxane!

    Melua. Huutoja. Sotureita tulee haavoittuneina näyttämölle,
    johon kaatuvat. Cyrano, joka kiiruhtaa taisteluun, on pysähtynyt
    vallin harjalle verissään olevan Carbon de Castel-Jaloux'n viereen.

CARBON.
                              Me pakenemme.
Jo kaksi haavaa sain!

CYRANO, huutaa sotureille.
                      Pois pelko! Väisty emme!
    Carbonille, jota hän tukee.
Christianin kuolema ja oman onnen surma
mun kostettava on! Ja sitten tulkoon turma!

    He laskeutuvat vallilta. Cyrano lyö maahan pystyyn keihään,
    jonka päähän Roxanen nenäliina on kiinnitetty.

Sa haasta, lippu, meille: kuole taikka voita!
    Huutaa sotilaille.
Hei miehet, käykää päin! Uus hyökkäys!
    Huilunsoittajalle.
                                       Paimen, soita!

    Huilu soi. Haavoittuneita nousee seisomaan. Sotureita hyökkää
    alas valleilta. He ryhmittyvät Cyranon ja pikku lipun ympärille.
    Vaunut peittyvät ja täyttyvät ihmisistä, niistä tulee jonkunlainen
    rintavarustus.

SOTURI, tulee, peräytyen vallin harjalle, taistelee; huutaa.
He nousee vallille!

    Kaatuu kuolleena maahan.

CYRANO.
                    Me heitä tervehdämme!

    Vallin harjalle ilmenee äkkiä suuria espanjalaisjoukkoja.
    Keisarilliset liput liehuvat.

Nyt ampukaa!
    Laukaus.
             Noin!

HUUTO, vihollisen riveistä.
                   Ampukaa!

    Gaskonjalaisia kaatuu joka puolella.

ESPANJALAINEN UPSEERI, paljastaen päänsä.
                            Ket' edessämme
on tässä, itsensä noin surmata kun soivat,
vaikk' aseet laskien he hengen säästää voivat?

CYRANO, keskellä luotisadetta.
Täm' on Gaskonjan poikien joukko,
Meill' on kapteeni Castel-Jaloux.
    Hyökkää eteenpäin muutamien eloonjääneiden seuraamana.
Ne sanovat: hupsu ja houkko
on Gaskonjan poikien joukko...

    Loppu häipyy taistelun meluun. Esirippu.



VIIDES NÄYTÖS


CYRANON UUTISET.

Viisitoista vuotta myöhemmin, v. 1655. Ristin Sisarten luostarin
puutarha Pariisissa.

Komeita puita ja pensaita. Vasemmalla rakennus; tilava porraspengermä,
johon avautuu useita ovia. Hyvin suuri puu näyttämön keskellä.
Oikealla, etualalla, suurten puksipensaiden varjossa, puolipyöreä
kivisohva.

Taustalla johtaa näyttämön poikki kastanjain reunustama käytävä, joka
päättyy oikealla lehväin välitse näkyvään kappeliin. Tämän käytävän
puiden muodostaman kaksinkertaisen verhon lävitse näkyy ruohokenttiä,
toisia puistokäytäviä, pensaikkoja, taivasta.

Kappelin sivuovelta johtaa viiniköynnösten kaunistama pylväikkö
oikealle, etualalle, puksipensaiden taakse.

On syksy. Koko lehdistö on kellertävä; ruohokenttä viheriä, samaten
kuin myöskin puksipensasten ja marjakuusien varjossapysyvät osat. Joka
puun alla keltaisia lehtiä. Varisseita lehtiä on pitkin koko näyttämöä,
ne rapisevat käytävillä askelten alla ja peittävät puolittain
porraspengermän ynnä penkit.

Oikealla olevan penkin ja puun välillä on suuri koruompelukehys, jonka
edessä pieni istuin. Koreja, joissa on vyyhtejä ja keriä. Neule on
alettu.

Esiripun noustessa kulkee nunnia edestakaisin puistossa; joitakuita
istuu penkillä vanhemman nunnan ympärillä. Lehdet varisevat.


I KOHTAUS

    Äiti MARGUERITE, sisar MARTHE, sisar CLAIRE, Sisaria.

SISAR MARTHE, äiti Margueritelle.
Claire-sisar kaksi kertaa peilin edessä koitti
mitenkä hattu pukee...

ÄITI MARGUERITE, sisar Clairelle.
                       Niinkö kiusaus voitti!

SISAR CLAIRE.
Vaan sisar Marthe kun tänään leivoksia täytti,
niin söi hän luumun...

ÄITI MARGUERITE, sisar Marthelle.
                       Synti valtaansa taas näytti!

SISAR CLAIRE.
Vain lyhyt silmäys!

SISAR MARTHE.
                    Vain pieni luumu!

ÄITI MARGUERITE, ankarasti.
                                      Niin,...
tän Cyranolle kerron, kun hän tänne tänään
taas tulee.

SISAR CLAIRE, pelästyneenä.
            Ei! Hän siitä uusiin ilveisiin
saa aiheen...

SISAR MARTHE.
              Niin, on siitä muka tietävänään,
ett' oomme koketteja...

SISAR CLAIRE.
                        Herkuttelijoita!

ÄITI MARGUERITE, nauraen.
Ja ettei kiltteydessä teitä kukaan voita!

SISAR CLAIRE.
On kymmennä jo vuonna -- eikö totta? -- aina
hän tullut käymään täällä joka lauantaina.

ÄITI MARGUERITE.
Jo kauemmankin aikaa. Siitä saakka, kuin
serkkunsa, tänne luostariimme piiloutuin,
maailman melun jätti, jätti kodin, suvun,
ja nunnain valkopukuin joukkoon murhepuvun
toi mustan, -- siitä saakka hän on käynyt täällä
-- kuin suuri musta lintu valkoisien luona --
jo kaikkiansa neljänätoista vuonna!

SISAR MARTHE.
Kun hän on täällä, silloin iloisella päällä
on hetken myös Roxane -- hän tietää murheen poistaa.

KAIKKI SISARET.
Hän on niin reima! -- Nerous silmistänsä loistaa! --
Hän kiusottaa! -- Mut on myös aihe hauskuuteemme!
Hän hyvä on! -- Me hälle parhaan tortun teemme!

SISAR MARTHE.
Vaan hän ei varmaan ole oikein uskovainen!

SISAR CLAIRE.
Me hänet käännytämme!

KAIKKI SISARET.
                      Niin! Niin!

ÄITI MARGUERITE, Marthelle.
                                  Lapsukainen,
sua kiellän -- teitä muita myöskin: sitä ette
saa tehdä. Rauhaansa te sillä häiritsette!
Ehk' ei hän sitten tänne tulis -- ajatelkaa!

SISAR MARTHE.
Vaan... Jumala...!

ÄITI MARGUERITE.
                   Niin, Hänen edessänsä velkaa
on jokainen. Hän tuntee kaikki.

SISAR MARTHE.
                                Kyllä, mutta...
kun lauantaisin tapaan tällä Cyranon,
hän sanoo: "eilen taas ma lihaa syönyt oon".

ÄITI MARGUERITE.
Vai niin... ja sittenkään niin paljon paastonnutta
ei monta lie! Hän täällä viimeks ollessaan
ei ollut kahteen päivään syönyt palaakaan!

SISAR MARTHE.
Ah...?

ÄITI MARGUERITE.
       Hän on köyhä.

SISAR MARTHE.
              Niinkö?

ÄITI MARGUERITE.
                      Niin, monsieur le Bret
sen kertoi.

SISAR MARTHE.
            Varmaanpa hän sitten auttanee
myös ystäväänsä!

ÄITI MARGUERITE.
                 Ei, sit' ei hän silti tee,
ei uskalla, se loukkais Cyranota kovin!

    Taustalla näkyy Roxane puettuna mustiin, lesken hunnussa
    ja suruharsoissa; de Guiche komeaan hovipukuun puettuna seuraa
    häntä. He kävelevät hyvin hitaasti. Äiti Marguerite nousee
    seisomaan.

Vaan tuolta joku saapuu tänne nyt -- ma kuulen.
Ah, näenkin: madame Madleine... ja sitten vielä
jokunen vieras... ovat tuolla puiston tiellä
he tulossa...

SISAR MARTHE, hiljaa sisar Clairelle.
              Grammontin herttua?!

SISAR CLAIRE, katsoen.
                                   Niin luulen!

SISAR MARTHE.
On kuukausia siitä kun hän täällä kävi!

SISARET.
Häll' ei oo aikaa. -- Niin -- se menee töissä hovin...
Ja sodan...

SISAR CLAIRE.
            Maiset työt ne häntä pidättävi!

ÄITI MARGUERITE.
No tulkaa!

    Sisaret poistuvat. De Guiche ja Roxane tulevat ääneti ja
    pysähtyvät ompelukehyksen lähelle. Hetkisen äänettömyys.


II KOHTAUS

    ROXANE, GRAMMONTIN HERTTUA, entinen kreivi DE GUICHE,
    sitten LE BRET ja RAGUENEAU.

HERTTUA.
           Täällä siis te oleksitte yhä,
noin suruharsoon peittäin kirkkaan kauneutenne?

ROXANE.
Niin, täällä!

HERTTUA.
              Teille on hän aina yhtä pyhä?

ROXANE.
On, aina!

HERTTUA.
         Yhtä uskollinen ootte!?

ROXANE.
                                 Menne
ei mielestäni murhe enää koskaan...!

HERTTUA, hetken kuluttua.
                                     Mulle
jo anteeks' annoitteko?

ROXANE, yksinkertaisesti, katsoen luostarin ristiä.
                        Ammoin. Tänne tulle
ei se, ken vihaa toista...

    Uusi hiljaisuus.

HERTTUA.
                           Teidän arvoisenne
hän oli siis?...

ROXANE.
                 Ah, niin... Sen tuli tietämähän,
ken hänet tunsi...

HERTTUA.
                   Tunsinkin vain hyvin vähän
mä häntä. -- Entä: hänen viime kirjettään
yhäkö säilytätte povellanne?

ROXANE.
                             Aina
se riippuu tässä, nauhassaan... Kuin taivaan laina
se suotiin mulle kaipuun tuskaa lientämään!

HERTTUA.
Siis teidän lempenne on yhä vainajalla?

ROXANE.
Vaan tuntuu toisinaan niin kuin ei kuolemalla
ois valtaa lempeämme surmata... kuin eläis
hän vielä, ja kuin mulle ääni hellä heläis!

HERTTUA, heidän oltuaan taas hetkisen ääneti.
Tuleeko Cyrano teit' usein katsomaan!

ROXANE.
Ah! tulee! Unhoita ei mua konsanaan
tuo kelpo ystävä. Hän aina lauantaisin
käy mulle kertomassa, mitä tietää uutta.
Hän saapuu säntillensä, kello kun lyö kuutta.
Jos nyt se hetki ois, niin heti kuulla saisin
ma askeleensa! -- niin, ja vaikk' en käänny lainkaan,
niin tiedän: hän se on! -- Hän tulee, saapi tuolin
tuon tammen alle, tiedustelee hellin huolin
mun vointiani, kysyy naurain, tokko sainkaan
ma koskaan valmihiksi neulomusta tätä,
jot' aina silloin neulon... eikä mua jätä
hän ennen kuin on ilta...
    Le Bret näkyy pengermällä.
                          Kas, Le Bret!
    Le Bret laskeutuu alas pengermältä.
                                        No, miten
on ystävänne laita?

LE BRET.
                    Pahoin.

HERTTUA.
                            Oh!

ROXANE, herttualle.
                                Hän siten
vain pelottelee mua!

LE BRET.
                     En. Useinhan jo ennen
ma sanoin, että vielä kerran, aikain mennen,
hän kynällänsä monet vihamiehet saa,
kun sillä kaikkia hän tahtoo kurittaa.
Sa suututat -- niin sanoin hälle! -- hullut, hurskaat,
ja vihdoin, sen saat nähdä, oman pääsi murskaat.
Se nähdään nyt!

ROXANE.
                Hän antaa iskut säkenöivät.
Ne uhkaajien joukot aina pakoon löivät.

HERTTUA, päätään pudistaen.
Ken tietää!?

LE BRET.
             Rouvani, niin tuiki varma älkää
te olko! Enemmän kuin kamppailua moista
nyt sentään pelkäänkin mä jotain aivan toista:
yksinäisyyttä, kylmää talvea ja nälkää!
Kuin susi hiipivät ne hänen luokseen salaa
ja hänen maljaansa ne kuolinmyrkyn valaa.
-- Hän joka päivä saa jo vyötään kiristää,
ja huomanneet te tokko lienettekään nenää:
se on kuin vanhaa norsunluuta, -- niin, ja enää
vain yks on puku hällä...

HERTTUA.
                          Totta kyllä tää,
vaan hänt' ei surkutella tarvis sillä tapaa!

LE BRET, katkerasti hymyillen.
Vaan, herra marsalkka...

HERTTUA.
                         Niin, voittaja on hän:
niin aatoksissaan kuin myös töissään on hän vapaa!

LE BRET, äskeiseen tapaan.
Te, herttua...

HERTTUA, ylevästi.
               Mä tiedän: paljon enemmän
on mulla kuin on hällä. -- Mutta jos mä saisin,
niin kättään mielelläni tässä puristaisin.
    Tehden kunniaa Roxanelle.
Hyvästi jääkää.

ROXANE.
                Seuraan teitä!

    Herttua tervehtii Le Bret'tä ja lähtee Roxanen kanssa
    kulkemaan pengermää kohti.

HERTTUA, pysähtyy, Roxanen noustua pengermälle.
                               Tosiaan
mä häntä kadehtinut olen toisinaan!
-- Niin, nähkääs, kun on ollut onnen lempilasna
ja arvost' aina toiseen noussut voitokasna,
on niinkuin itseänsä häpeäisi, joskaan
ei varsinaista pahaa olis tehnyt koskaan,
niin että rikokset ei tunnonrauhaa riistä.
Kun joutuu käymään valtain portaita, niin niistä
kyll' usein kärpännahkavaipan liepeisiin!
käy kiinni kaikellaista: turhat mielikuvat,
kadonneet kangastukset niihin takertuvat
-- kuin suruvaippaanne, kun käytte puiston teitä,
takertuu lehtiä syystuuleen lentäneitä.

ROXANE, ivallisesti.
Te uneksija, te!?

HERTTUA.
                  Niin, uneksija, niin!
    Aikoessaan lähteä, nopeasti Le Bret'lle.
Le Bret!
    Roxanelle.
         Te sallinette? Sana vain!
    Menee Le Bret'n luo, puhuu hiljaa.
                                   Sen kyllä
mä tiedän, ettei uhka ystäväänne yllä,
ja että tuskin yhtään lie niin pelvotonta,
ett' avoimesti häntä ahdistais. Vaan monta
on hällä vihamiestä. Äsken kun ma tuolla
hovissa olin, joku mulle leikillään
näin lausui; "Saattaisihan aivan äkkiään
Cyrano tapaturmaan -- sattumalta -- kuolla!"

LE BRET.
Ah! kerraksipa siinä kyllä uhkaa piisas.

HERTTUA.
Hän olkoon varovainen sekä viisas.

LE BRET, nostaen käsiään.
                                   Viisas!
... Hän tulee tänne. Kerron hälle kaikki. Vaan...

ROXANE, joka on jäänyt pengermälle, sanoo häntä lähestyvälle sisarelle.
Ken siellä nyt?

SISAR.
                Ragueneau on tullut tapaamaan
taas teitä, rouva.

ROXANE.
                   Tulkoon tänne!
    Herttualle ja Le Bret'lle.
                                  Eikö tulle
hän taaskin kurjuuttansa valittamaan mulle!
Hän yrittänyt on jos jotain. Viikon aikaan
hän oli runoilija, laulaja...

LE BRET.
                              Ja sitte
taas kylvettäjä...

ROXANE.
                   Näyttelijä...

LE BRET.
                                 Niinpä niin,
parturi...

ROXANE.
           Soittaja. -- Ja tiespä minkä saikaan
hän toimen nyt!

RAGUENEAU, tulee hätäisenä, kumartaa.
                Hyv' iltaa!

ROXANE, hymyillen.
                            Ehkä kertoisitte
Le Bret'lle huolenne täll' erää. Näkemiin!

RAGUENEAU.
Vaan, rouva, minä...

    Roxane menee, häntä kuulematta, herttuan kanssa.
    Ragueneau lähestyy Le Bret'tä.


III KOHTAUS

    LE BRET, RAGUENEAU.

RAGUENEAU.
                      No, kun pois hän kerran meni,
lie parast' että teille kerron uutiseni,
niin säästyy hän. -- Juur' äsken lähdin tapaamaan
ma ystäväämme. Vaan jo kaukaa nähdä saan,
hän että menossa on kotoansa pois.
"No, ehkä hänet vielä kiinni saada vois!"
niin mietin, lähdin perään juoksemaan. Hän juuri
on kadun kulmassa. Hän kääntyy. Silloin suuri
puu -- halko! -- ikkunasta putoo korkealta
... en tiedä, heitettynäkö vai sattumalta,
ma lakeijan vaan nään...

LE BRET.
                         Ne roistot!...

RAGUENEAU.
                                         Mutt' en malta
ma häntä tarkastaa, vaan riennän hengen hä'ässä
luo ystävämme. Näen...

LE BRET.
                       Kauheata!

RAGUENEAU.
                                 Näen,
häll' ett' on suuri halon lyömä haava päässä.

LE BRET.
Hän kuollut onko?

RAGUENEAU.
                  Ei, ei. Kannan kiirehtäen
mä hänet huoneeseensa, -- komeroonsa. Siellä
hän nyt on.

LE BRET.
            Tuskia lie hällä?

RAGUENEAU.
                              Ei! Hän vielä
ei liene tajuissaan.

LE BRET.
                     Ja lääkäri?

RAGUENEAU.
                                 Hän sinne
myös heti saatiin.

LE BRET.
                   Niin sun kävi, Cyrano!
... Roxanelle ei tätä ilmaistava oo!...
Niin, niin!... Ja mitä mieltä oli lääkärinne?

RAGUENEAU.
Hän puhui kuumeesta, ja... luulen... aivokalvon
tulehduksesta. -- Jospa nähdä saisitte
nyt Cyranon, niin kaiken koettaisitte
hänt' auttaaksenne tekin. Hän on yksin aivan.
Ah! Tulkaa, mennään sinne! Huojentaa voin vaivan
-- niin luulen -- ensi yön jos hänen luonaan valvon.
Nyt vois hän kuolla pienimmänkin liikkeen tautta.

LE BRET, johtaa Ragueneauta oikealle.
No, tulkaa! Tätä tietä! Mennään kirkon kautta!

ROXANE, ilmestyy pengermälle ja näkee Le Bret'n poistuvan pitkin
pylväskäytävää, joka vie kappelin pikkuportille.
Le Bret!
    Le Bret ja Ragueneau poistuvat vastaamatta.
         Hän kuule ei. Hän vastaamatta poistuu.
-- Ragueneaunkin valituksiin tottuu, kun ne toistuu.

    Astuu alas pengermältä.


IV KOHTAUS

    ROXANE yksin, sitten kaksi Sisarta, hetkisen.

ROXANE.
Niin ihmeen kaunis on tää syyskuun viime ilta.
On niinkuin viestin vienon kevättuulosilta
nyt saisi. Lämpeneepi rinta, poistuu huoli.

    Istuu neulomuksensa ääreen. Kaksi sisarta tulee talosta,
    tuovat suuren nojatuolin, jonka asettavat puun alle.

Kas, siin' on vanhan ystäväni tuttu tuoli.
Siin' istuu hän.

SISAR MARTHE.
                 Se paras onkin, mit' on meillä.

ROXANE.
Oi, kiitos!
    Sisaret poistuvat. Roxane asettuu istumaan. Kellon lyönti kuuluu.
            Kello lyö. -- Nyt koottava on yhteen
taas neuletarpeet. Kas, on on solmu tullut vyhteen.
... Vaan kellohan jo löi!... Mult' onko hukkateillä
taas sormustimeni? Ei, tuossa! -- Tänkään vertaa
hän ei oo myöhästynyt... tää on ensi kertaa. --
Ah... luulen sisar portinvahdin pysäyttäneen
nyt hänet saarnoillaan... vaikkei ne pysty häneen.
    Hetken äänettömyys.
... On varmaan hän sen tehnyt. -- Sakset. Paikoillansa! --
Muu ei ois voinut estää hänen tuloansa.

    Poimii pois neuleelle varisseita lehtiä.

MUUAN SISAR, tulee pengermälle.
De Bergerac!


V KOHTAUS

    ROXANE, CYRANO ja, hetkisen, sisar MARTHE.

ROXANE, kääntymättä.
            Sen tiesinhän!

    Ja Roxane neuloo. Cyrano tulee hyvin kalpeana. Sisar, joka
    on häntä saattanut, poistuu. Cyrano astuu, lakki alas otsalle
    painettuna, hitaasti pengermältä, koettaen, keppiinsä nojautuen,
    suurella vaivalla pysyä suorana. Roxane on työhönsä syventyneenä.

                           Ah, kuinka vois
nuo värit sijoittaa, ne että kauniit ois!
    Cyranolle, ystävällisesti nuhdellen.
Nyt myöhästyitte kerran, serkku hyvä, vaikka
ei ennen sattunut se!

CYRANO, joka on saapunut nojatuolin luokse ja istuutunut siihen,
puhuu iloisella äänellä, joka on jyrkkä vastakohta hänen
ulkomuodolleen.
                      Harmillinen paikka!
Oon suunniltani! Mua tulemasta esti
vierailu...

ROXANE, hajamielisesti, neuloen.
            Ikäväkö?

CYRANO.
                     Eipä totisesti
se hauska ollut!

ROXANE.
                 Vieras sentään poistui?

CYRANO.
                                         Sain
mä hänet lähtemään, kun sanoin: lauantain
on ilta; ehkä voitte tulla tunnin päästä,
mun täytyy juuri nyt pois toiseen paikkaan päästä.

ROXANE, kevyesti.
Ja kun hän silloin saapuu, ei hän teitä tapaa:
niin pian ette suinkaan ole täältä vapaa!

CYRANO, lempeästi.
Kenties mun ennemmin jo täytyy...

ROXANE.
                                   Mitä varten?

    Huomaa Sisar Marthen, joka pengertä pitkin kulkee ohitse;
    tekee hänelle pienen merkin päällään. Sanoo Cyranolle,
    joka on sulkenut silmänsä ja ollut hetkisen vaiti.

No, kiusottelemattako te sisar Marthen
nyt päästätte?

CYRANO, vilkkaasti, avaten silmänsä.
               En suinkaan!
    Liiotellun iloisesti.
                            Sisar! Vuottakaahan!
    Sisar tulee Cyranon lähelle.
Miks kauniit silmänne noin luotte alas maahan!

SISAR MARTHE, kohottaa katseensa, hymyillen.
Vaan, miten...
    Nähdessään Cyranon kasvot tekee hän hämmästyneen liikkeen.
               Oh! Te...

CYRANO, hiljaa, näyttäen Roxanea.
                         Hst! Ei mua vaivaa mikään! --
    Äänekkäästi, kerskaten.
Söin lihaa eilen taas kuin protestantti ikään.

SISAR MARTHE.
Sen tiedän.
    Syrjään.
            Siksi kalvas on hän!
    Nopeasti ja hiljaa.
                                 Ette pientä
kai pyyntöäni hylkää: lähtekää nyt mukaan,
niin teille tarjoan ma kulhon lihalientä.
Ah, tuletteko?

CYRANO.
               Sitten...

SISAR MARTHE.
                         Ette kiivastukaan
nyt, tänään, ette pilkkaa...

ROXANE, kuullessaan heidän kuiskailevan.
                             Joko teidät saa
hän käännetyksi?

SISAR MARTHE.
                 Varon sitä tekemästä!

CYRANO.
Niin, totta! Mitä oikein aattelenkaan tästä,
kun hurskas sisar saarnan tuiki unhottaa!
    Ilveillen.
Mä hämmästyn... Vaan ilman tekään pääse ette.
Ma sallin...
    On etsivinään sopivaa pilaa ja sen löytävinään.
             Ah, te uutta saatte kuulla nyt!...
... ett' eestäni te tänään vielä rukoilette!

ROXANE.
Oh! oh!

CYRANO, nauraen.
        Kas, sisar Marthe on aivan hämmennyt!

SISAR MARTHE, lempeästi.
Sen tehnyt oisin ilman teidän lupaannekin.

    Menee.

CYRANO, mennen taas neuleensa yli kumartuneen Roxanen luokse.
No horna! Aina samaa ompelette tekin!
Ties, valmistuuko koskaan!

ROXANE, päätään nostamatta.
                           Kuultu on siis sekin!

    Samalla tuulen henkäys varisuttaa lehtiä.

CYRANO.
Kas, lehdet!

ROXANE, nostaen päätään ja katsoen loitolle puistokäytäviin.
             Maalle ne niin kauniin vaipan kutoo!
Ne viime matkallaan on.

CYRANO.
                        Sorjasti ne putoo!
On lyhyt niiden tie tuost' oksalt' alas maahan;
vaan kaunein kaartein ne sen lentää. Katsokaahan!
Ja vaikka kauhistuin ne katsoo kuolon tuloon,
niin pelon peittävät ne sorjuuteen ja suloon!

ROXANE.
Te surullinen, te!?

CYRANO, ääntään muuttaen.
                    Oh, turha luulo! En!

ROXANE.
Siis antakaamme vain me lentää lehtien
ja kertokaa nyt mulle tässä kaikenmoista
taas uutta.

CYRANO.
            Alan!

ROXANE.
                  No!

CYRANO, yhä kalpeampana ja taistellen tuskaa vastaan.
                      Lauantai, yhdestoista:
Kuningas, liian paljon soppaa syötyään,
sai kuumeen; lääkäri sen, suonta lyötyään,
pois karkotti -- sai rikos rangaistuksen jälleen,
ja majesteetin suonet kuumeetta on jälleen. --
Sunnuntai: hovibaalit; pimeys vältetyksi
kai saatiin, kuusisataaneljäkymment'yksi
kun tuohust' oli siellä; samaan aikaan, niin
ma luulen, neljä noita-akkaa hirtettiin;
ja sitten, kuinka lienee, sunnuntainakohan
myös voitto saatiin, lyötiin Itävallan Johan;
niin muistan kerrotuksi. -- Sitten maanantai:
Madame d'Athis'n -- hm -- koira peräruiskeen sai...

ROXANE.
Oh, vaiti, serkku, vaiti!

CYRANO.
                          Hiukan emmittyään
tiistaina Lygdamire taas vaihtoi lemmittyään.

ROXANE.
Oh!

CYRANO, jonka kasvot tulevat yhä sairaamman näköisiksi.
    Sitten keskiviikko: huviretki hovin
Fontainebleaun linnaan. -- Torstai: tuohtuneena kovin
Montglat pois kiiruhti, kun sanoin sekä elkein
Fiesquen kreivi hältä rakkautta anoi. --
Perjantai: Mancini maan kuningatar... melkein;
Monglat Fiesqueä jo lempivänsä sanoi. --
Ja sitten tänään...

    Sulkee silmänsä, pää painuu alaspäin. Hiljaisuus.

ROXANE, hämmästyneenä siitä ettei kuule enää mitään, kääntyy,
katsoo häntä ja nousee pelästyksissään.
                    Ah, hän pyörtyi!
    Kiiruhtaa hänen luokseen, huutaen.
                                     Cyrano!

CYRANO, sopertaen.
Mi... mitä?

    Näkee Roxanen ylitseen kumartuneena ja suoristautuu
    äkkiä, säikähtäen, tuolissaan.

            Oh, ei hätää mitään tässä oo!
Voin hyvin!

ROXANE.
            Mutta kuinka...?

CYRANO.
                             Vanha haava vain --
... Arras'nhan luona... sen... ma silloin... kerran... sain --
mua joskus vaivaa...

ROXANE, osanottavaisesti.
                     Kelpo ystäväni!

CYRANO.
                                     Nyt
se päättyy taas...
    Hymyilee väkinäisesti.
                   Se on jo aivan päättynyt!

ROXANE, seisten hänen lähellään.
Niin, kullakin on meillä haavansa; myös mulla.
Sen vaiva milloinkaan ei saata unhoon tulla.
    Panee kätensä rinnalleen.
Se tääll' on, alla vanhan kirjeen, jonka kerta
sain hältä; siin' on vielä kyyneleitä, verta.

    Hämärtyy.

CYRANO.
Ah, hänen kirjeensä!... Te tuonnoin, kauan sitte,
mun kerran lukea tuon kirjeen lupasitte!

ROXANE.
Nyt tahdotteko?

CYRANO.
                Kyllä... tänään... tahdon...

ROXANE, antaen hänelle kaulassaan riippuvan silkkipussin.
                                              Tässä!

CYRANO, ottaen sen.
Sen avatako saan?

ROXANE.
                  Mik' olis estämässä!
Avatkaa... lukekaa!...

    Menee ompelukehyksensä luokse, panee kokoon neuleensa,
    järjestää lankojaan.

CYRANO, lukien.
                       "Roxane, ma kuoloon lähden!..."

ROXANE, pysähtyen työstään, ihmeissään.
Ah, ääneen!?

CYRANO, lukien.
             "Armaani, sen yhden illan tähden...
On raskas rintani. On painamassa siellä
ne tunteet, joit' en sulle kertonut oo vielä.
Ja nyt mä kuolen; peittää tuoni silmät multa.
En enää nähdä saa sun silmiesi tulta..."

ROXANE.
Ah, kuinka luette!

CYRANO, jatkaen.
                   "... Ei saa mun katseheni,
kun onni riemullansa täyttää sydämeni,
sun liikkeittesi suloon painaa suudelmaa,
sun otsaas koskaan nähdä kirkkaan-kaarevaa.
Ma huutaa tahtoisin... ma huudan mielin karmain..."

ROXANE, liikutettuna.
Ah, kuinka luette!

    Ilta pimenee.

CYRANO.
                   "Jää hyvästi!, sa armain!"

ROXANE.
Te luette...

CYRANO.
             "Mun kallein aarteeni..."

ROXANE, uneksien.
                                       Tuo ääni...

CYRANO.
"Mun lempeni..."

ROXANE.
                 Tuo ääni...
    Säpsähtäen.
                             Ah, ei ensi kertaa
tuo äänen sointu tänään kaiu elämääni!

    Lähestyy Cyranota hiljaa, hänen huomaamattaan, asettuu
    tuolin taakse, kumartuu katsomaan kirjettä. -- Pimenee.

CYRANO.
"Et aatteistani jäänyt koskaan hetkeksikään,
mua sinust' erota ei kuolema, ei mikään,
on lempen' ääretön, vain sulle rinta lyö..."

ROXANE, pannen kätensä hänen olalleen.
Te kuinka näättekään nyt lukea? On yö!

    Cyrano vavahtaa, kääntyy, näkee Roxanen aivan lähellään,
    tekee pelästyneen liikkeen, painaa alas päänsä. Pitkä
    äänettömyys. Sitten, aivan pimeässä, hän sanoo hitaasti,
    pannen kätensä ristiin.

Ja neljätoista pitkää vuotta osaa tätä
te näyttelitte: vanhaa kelpo ystävätä!

CYRANO.
Roxane!

ROXANE.
        Te olitte se!

CYRANO.
                      En, Roxane, en, en!

ROXANE.
Oi, arvatahan oisin siitä voinut sen,
mitenkä nimeni te lausuitte!

CYRANO.
                             Ei, minä
en ollut se, en!

ROXANE.
                 Olitte!

CYRANO.
                         Ma vannon, en...

ROXANE.
Te molemmat, te esiinnyitte pettäjinä...
nyt näen petoksenne, serkku, suuremmoisen.
Te kirjeet kirjoititte...

CYRANO.
                          En!

ROXANE.
                              Ah, joka sana,
nuo rakkaat sanat, teidän oli ne...

CYRANO.
                                    Ei, ei!

ROXANE.
Ja ääni, joka yössä kaikui armahana,
se oli...

CYRANO.
         Älkää...

ROXANE.
                  Henki teidän... ei tuon toisen
Ma tiedän, mikä teidät petokseenne vei:
te rakastitte mua!

CYRANO.
                   En!

ROXANE.
                       Rakastitte!

CYRANO.
                                   Miksi
niin väitätte!?
    Taistellen itseään vastaan.
                Ei, hän, Christian, se oli!

ROXANE.
                                            Siksi,
kun te se olitte!

CYRANO, heikommalla äänellä.
                  En.

ROXANE.
                      Hiljempään jo nyt
sen sanotte.

CYRANO.
             En, armas, sua lempinyt!

ROXANE.
Ah, paljon surmasi nää neljätoista vuotta:
te turhaan kärsinyt, ma kaihonnut oon suotta.
Ja kirje tuo... tät' oikein tuskin ymmärtänen...
sen kyyneleet on teidän...

CYRANO, ojentaen hänelle kirjeen.
                           Mutta veri hänen!

ROXANE.
Vaan miksi katkaisitte jalon hiljaisuuden
nyt, tänään?

    Le Bret ja Ragueneau tulevat juosten.


VI KOHTAUS

    Samat, LE BRET ja RAGUENEAU.

LE BRET.
            Arvasin tuon varomattomuuden.
Hän tääll' on!

CYRANO, hymyillen ja suoristautuen.
               Lempo soi!

LE BRET.
                          Nyt, rouva, hän on mennyt
mies; surmaan kulki hän...

ROXANE.
                           Oh, taivaan Luoja. En nyt
niin mitään tajua. Vaan äsken... äsken juuri
täss' istuissamme, kalpeni hän, niinkuin suuri
ois tuska vallannut...

CYRANO.
                       Kas, totta, enhän vielä
ma loppuun uutisia kertonutkaan: tiellä
kodistaan lauantaina, tänään... kello... puoli...
kuus... Cyrano sai iskun, josta sitten kuoli.

    Ottaa hatun päästään; pään ympärillä on kääreitä.

ROXANE.
Hän mitä sanoo? Kääreet miksi? Mitä on
hänelle tehty?

CYRANO.
               Toivoin riehuun taistelon
ma urhon miekan-iskuun kerran kaatuvani,
kun sydänveri punais taistotannertani.
-- Niin toivoin... kohtalo vain nauroi toivolleni.
Sain salaväijytyksen kurjan surmakseni;
mun tappoi lakeija. Ja millä sitten? Puulla,
halolla! Yhtäkaikki! Mutt' en voinut luulla
näin kuolon pettävän, jos petti kaikki muu!

RAGUENEAU.
Ah! Herra!...

CYRANO.
              Itku pois, Ragueneau, ja hymyyn suu
    Ojentaa hänelle kätensä.
No, kuink' on laitas nyt? Sull' onko tointa, töitä?

RAGUENEAU, kyynelten välitse,

Molièren luona nyt... mä... niistän... kynttilöitä.

CYRANO.
Molièren?

RAGUENEAU.
          Niin. Vaan heti hänen luotaan lähden.
Oon loukkautunut hänen varkautensa tähden.
Kun eilen näyteltiin "Scapinin vehkeilyt",
niin eikös ollutkin hän siihen ryöstänyt
teilt' yhtä kohtausta...

LE BRET.
                         Ma olin katsomassa!

RAGUENEAU.
"Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa..."
Se kohtaus se on.

LE BRET, raivoissaan.
                  Niin, sen hän vei, tuo varas!

CYRANO.
Hst! Hst! Ei kiivastuta! Niin kai oli paras!
    Ragueneaulle.
Hän sillä saavutti -- vai kuinka? -- suosion!

RAGUENEAU, nyyhkyttäen.
Oh! Nauru, tirske täytti koko katsomon!

CYRANO.
Niin, ystäväni, niin, -- on kohtaloni tää:
vain olla kuiskaaja, mi unhon varjoon jää.
    Roxanelle.
Roxane, sa vaipunet kai joskus valtaan muiston,
sen illan muistanet, kun, himmetessä puiston,
soi alta parvekkees Christianin hellä ääni;
se ilta kuvastaa mun koko elämääni:
ma alas, varjoon jäin, muut läksi toimimaan,
he maineen suudelmia nousi poimimaan.
Näin, kuollen, todistan: mä tiedän, miss' on ero:
Christian, hän kaunis oli, Molière on nero!

    Tällä hetkellä soi luostarin kello ja nunnia nähdään
    taustalla, lehtikujassa, kulkemassa jumalanpalvelukseen.

On hetki rukoilun. Ma kuulen: kellot kaikaa.

ROXANE, nousee, kutsuakseen nunnia auttamaan.
Sisaret!

CYRANO, pidättäen häntä.
         Etsiä ei heit' oo enää aikaa:
jos täältä poistutte, sill' aikaa ehdin kuolla.
    Nunnat ovat menneet kappeliin, kuuluu urkujen soittoa.
Niin, puuttui sointuja... nyt kaikuvat ne tuolla!

ROXANE.
Mä teitä rakastan, ah, eläkää!

CYRANO.
                               Ei! Ei!
Vain tarinoissa se, kelt' elo kaiken vei,
ken siipirikko on, saa jäntevyyttä käteen,
voi lentoon kohota, kun lailla päivän säteen
nuo sanat viittoo hälle tietä elämään.
Vaan mua ei ne auta: kuolon valtaan jään.

ROXANE.
Ja min' oon ollut syy tään kaiken onnettuuden!

CYRANO.
Päinvastoin: näyttänyt oot mulle onnen uuden.
Ei naisen hellyyttä oo tullut osakseni,
mua oma äiti karttoi vuoksi rumuuteni,
ja siskoja ei ollut. Kaunotar kun hymyin
mua lähestyi, ma pilkkaa aavistaen lymyin.
Roxane, sä ystäväni olit ainokainen,
sä elämässäni oot ollut ainut nainen!

LE BRET, osottaen kuuta, joka loistaa lehvien välitse.
Kas! Toinen ystäväs, joll' ei oo myöskään vertaa!

CYRANO, hymyillen kuulle.
Niin!

ROXANE.
      Armaan ainoan menetän kaksi kertaa!

CYRANO.
Käy kuuhun retkeni nyt ilman vaaraa, vaivaa,
ja tänään tarvita ei siihen ilmalaivaa.

ROXANE.
Te mitä sanotte?

CYRANO.
                 Te käytte ihmeihinne?
Niin, mulle valmistetaan paratiisi sinne.
Ne monta ystävää jo ennen sinne vei:
nään siellä Sokrateen, ja siell' on Galilei!

LE BRET, kuohuksissaan.
Ei! Miss' on oikeus ja järjellisyys? Missä?
Ei hänen vertaistaan oo monta ihmisissä,
niin jalohenkistä, etevää, lahjakasta!
Noin kuoleeko hän nyt, noin eroo maailmasta?

CYRANO.
Le Bret, te mutisette!

LE BRET, kylpien kyynelissä.
                       Kelpo ystäväni!

CYRANO, nousee, sekavin katsein.
Soturit Gaskonjan, kas, tuoss' on edessäni...
-- Oh... alkuaineet... luomus... mailman rakennus...

LE BRET.
Hän tieteestänsä hourii noin!

CYRANO.
                              Copernicus
on sanonut...

ROXANE.
              Oh!

CYRANO.
                  Oot kai ollut katsomassa?
Vaan mitä hittoa hän teki galeijassa?...

      Viimeistä untaan lepäämässä
      monsieur de Bergerac on tässä:
        fyysikko, ilmapurjehtija,
        ja filosoofi, runoilija,
        suur' sanaseppä, soittoniekka,
        mies, jolla oli nopsa miekka
        ja joka suin päin vaaraan juoksi,
        myös lempi -- muiden onnen vuoksi.
      Kaikk' oli hän, ja kuitenkaan
        ei mitään kerrassaan.

... Vaan anteeksi, en enää satu joutamaan:
kuun säde, nähkääs, saapui mua noutamaan!

    On vaipunut istumaan; Roxanen kyyneleet palauttavat
    hänet todellisuuteen, hän hyväilee Roxanen huntua.

Hänt' älkää vähemmän te surko tämän tähden,
hän hyvä, kaunis oli. Mutta kun ma lähden,
kun ruumis kylmenee, kun olen kalman ruokaa,
niin kahta merkitä te suruhunnun suokaa,
mä pyydän: minuakin hiukan!

ROXANE.
                            Vannon sen!

CYRANO, ankaran vilunväristyksen vavistuttamana, nousee äkkiä.
Ei tässä tuolissa! Ei! Ei! Ei istuen...
    Läsnäolijat aikovat kiiruhtaa hänen luokseen.
Ei, älkää auttako!...
    Nojautuu puuta vastaan.
                      Puu vain!...
    Äänettömyys.
                                   Se tulee. Kaappaat
kai minut nyt!? Mull' on jo marmoriset saappaat
ja lyijykintaat. Tulee, että narskuu hiekka!
    Ojentautuu.
No, vuotan seisoen...
    Vetää miekan huotrasta.
                ... ja kädessäni miekka!

LE BRET.
Cyrano!

ROXANE, voipuneena.
        Cyrano!

    Kaikki vetäytyvät kauhuissaan taaksepäin.

CYRANO.
                Tuo lattanoukka, luulen,
nenääni tirkisti ja nauruun veti huulen.
    Nostaa miekkansa.
Tää turhaako? Kai niin! Kai kohta tuossa makaan!
... Vaan voiton toivossa ei aina taistellakaan...
On taisto kauniimpaa, kun tietää: se on turhaa...
-- Kas, tuhat tutkainta tuoss' uhkaa mulle murhaa.
Jo ennalta ne kaikki tuntea ma voin!
Seis, Valhe!
    Iskee ilmaa miekallaan.
             Tuossa sait! -- Ja vääryys, katsos, noin!
    Iskee.
Ennakkoluulot, Kierous... kaikki tulkaa tänne,
ma maksan velkani, varokaa itseänne!
-- Häh? Sovintoako ma hieroisin!? En koskaan!
-- Ja Tyhmyys, sinä siinä, esiin astu! Joskaan
en voita, älkää luulko, että kesken lakkaan!
Ei! Loppuun asti näin mä pistän, isken, hakkaan!
    Huitoo ilmaa, pysähtyy sitten läähättäen.
Te veitte ruusuni, te laakerini veitte,
mut yksi mulle jäi, vaikk' köyhäksi mun teitte,
se kirkas, kaunis on ja vailla vammaa, vikaa,
ei siinä pienintä oo tahraa eikä likaa,
ja tänä iltana, kun Luojani mä näen,
kun taivaan portista käyn sisään tervehtäen,
niin liikkein kaunehin ja siroin uljahasti
se kaartuu alas auerkynnyksehen asti,
ja korvissani kun soi kutsu: sisään tulkaa,
se mull' on...
    Astuu eteenpäin, miekka kohotettuna.
               ... kannan...

    Miekka putoaa hänen kädestään, hän horjuu ja kaatuu
    Le Bret'n ja Ragueneaun käsiin.

ROXANE, kumartuu hänen puoleensa ja suutelee hänen otsaansa.
                             Mitä?

CYRANO, avaa silmänsä, tuntee Roxanen ja sanoo hymyillen.
                                   Hatun töyhtösulkaa.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Cyrano de Bergerac - Viisinäytöksinen runomittainen sankarinäytelmä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home