Title: Vanhanpojan moraali
Author: Locke, William John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vanhanpojan moraali" ***


VANHANPOJAN MORAALI

Kirj.

WILLIAM J. LOCKE

Suomensi K. B.



Helsingissä,
Kustannusliike Minerva O.-Y.,
1920.

Suomalainen Kirjapaino Osakeyhtiö.



I OSA.



I LUKU.


Syistä, jotka myöhemmin tahdon selvitellä, istun täällä Veronassa ja
kirjoitan ihmeellisten seikkailujeni tarinaa. Aion täydentää lyhyet
päiväkirjamuistiinpanoni, jotka ovat pöydällä edessäni, ja alotan
onnellisesta toukokuun iltapäivästä kuusi kuukautta sitten.

                                                 Toukok. 20 p.

Lontoossa. Tänään on vankeudesta vapautumiseni seitsemäs vuosipäivä.
Jokaisena tulevanakin vuonna olen äärettömästä kiitollisuudesta
huoahtaen merkitsevä sen päivän päiväkirjaani. Seitsemän pitkän
siunatun vuoden aikana olen ollut vapaana Jones Juniorin ja Euklideksen
ensimmäisen kirjan alentavasta vaikutuksesta. On olemassa ihmisiä,
jotka pitävät uudenaikaista englantilaista poikaa mielenkiintoisena ja
vanhoja egyptiläisiä huvittavina. Mutta sellaiset ovat syntyneet
koulumestareiksi ja koulunopettajiksi, aivan kuin runoilijat _nascuntur
non fiunt_ [syntyvät (runoilijoiksi), eivät tule (sellaisiksi)]. Miksi
minä olen syntynyt, sitä ei järkeni jaksa käsittää. En missään
tapauksessa koulumestariksi -- eivätkä pitkät opetusvuotenikaan voineet
tehdä minusta sellaista. Ne tekivät minusta vain tahdottoman koneen,
jota minä itse pelkäsin, jota opettajatoverini pitivät pilkkansa
esineenä ja jolle pojat toisinaan osottivat hyväntahtoista
suvaitsevaisuutta.

Seitsemän vuotta sitten tuli asianajajan kirje. Posti saapui
tavallisesti juuri ennen tunnin alkua. Minä aukasin kirjeen
luokkahuoneessa ja vaivuin kauhun jäätämänä istumaan pöytäni ääreen.
Tiedonanto, että kaikki sukulaiseni olivat joutuneet tapaturman
uhreiksi teki minuun suorastaan lamauttavan vaikutuksen. Aavemaisista
kasvoistani luokka kai ymmärsi, että jotakin oli tapahtunut -- kaikki
kolmekymmentä poikaa istui hiiskahtamatta ja odotti, että alkaisin
tunnin. Muistaakseni he odottivat koko tunnin ajan. Kun se oli lopussa,
menin käytävää pitkin huoneeseeni. Kuulin, miten eräs pojistani, joka
juosta livisti edessäni, huusi toverilleen:

"Hän on varmaankin saanut potkut!"

Samassa hän kääntyi ja huomasi minut. Hän lensi kalkkunanpunaiseksi.
Minä nauroin ääneen. _Olin todella saanut eron_, vaikka en siten, kuin
hän luuli. Minun ei koskaan enää tarvitsisi opettaa häntä ratkaisemaan
toisen asteen yhtälöitä. Minä saisin ainaiseksi kääntää selkäni näille
vihatuille muureille ja näille vielä inhoittavimmille leikkikentille.
Eikä minun tarvitsisi lähteä vankilastani -- kuten pari kertaa
aikaisemmin olin tehnyt -- vain jatkaakseni jossakin muualla
orjanelämääni. Minä olin vapaa. Saatoin mennä ulos auringonpaisteeseen
ja katsella kanssaihmisiäni silmiin vapaana siitä kiusallisesta,
turmelevasta kyvyttömyydentunteesta, joka siihen asti oli vaivannut
minua. Olin vapaa. Vasta nuo pojan huutamat sanat saivat minut
ymmärtämään sen. Olin niin hermostunut, että hampaani kalisivat.

Onneksi oli seuraava tunti vapaa. Käytin suurimman osan siitä
tasapainoni jälleen saavuttamiseen. Kun olin saavuttanut sen, menin
johtajan luo. Hän oli pieni, pyöreä herra, jolla oli pallonmuotoinen
vartalo, pallonmuotoiset kasvot ja isot pyöreät kultasankaiset
silmälasit. Hän muistutti erästä kuviota Euklideen kolmannesta
kirjasta. Mutta hänen silmänsä kimaltelivat kuin lasipalaset
auringossa.

"No, Ordeyne?" hän kysyi ja nosti katseensa kirjeistään.

"Minä olen tullut pyytämään eroani", minä sanoin. "Tahtoisin kernaasti
jättää virkani nyt heti."

"No no, no no, niin pahasti kai eivät asiat kuitenkaan ole", hän sanoi
ystävällisesti.

Minä tuijotin häneen hetken ajan kuin mielipuoli.

"Minä tiedän, että teille on sattunut jokunen luokka, joka tuottaa
teille hankaluuksia", hän jatkoi.

Silloin minä säpsähdin. Hänen olettamuksensa loukkasi minua syvästi.

"Ei nyt ole kysymys kykenemättömyydestäni", minä keskeytin.

"Mistä sitten on kysymys?"

"Isoisäni, kaksi setää, kaksi serkkua ja eräs palvelija hukkuivat pari
päivää sitten Välimereen", vastasin minä tyynesti.

Sittemmin olen ymmärtänyt, miten kyynillisesti annoin hänelle tämän
tiedon. Esimieheltäni jäi suu auki.

"Otan vilpittömästi osaa suruunne", hän vihdoin sanoi.

"Kiitos!" sanoin minä.

"Kauhea tapaturma. Eipä ihme, että olette suunniltanne. Kamalaa! Kuusi
ihmishenkeä! Kolme sukupolvea!"

"Niin juuri", minä sanoin. "Kolme sukupolvea minun perhettäni kuin
lakaistu pois maailmasta. Siten minä nyt olen suvun päämies."

Samassa johtajan rouva hyökkäsi huoneeseen aamulehti kädessä. Minut
nähdessään hän syöksyi luokseni.

"Oletteko saanut mitään surullisia tietoja?"

"Olen. Puhutaanko siitä sanomalehdessä?"

"Minä tulin juuri näyttääkseni sen miehelleni. Nimi on harvinainen.
Ajattelin, ehkä he olivat teidän sukulaisianne."

Minä nyökäytin päätäni myöntymisen merkiksi. Johtaja luki artikkelin,
jota hänen vaimonsa osotti; sitten hän katsahti minuun.

"Minulla ei ollut aavistustakaan --" hän sanoi. "Mutta nyt -- nyt te
olette Sir Marcus Ordeyne!"

"Se kuuluu tavattoman typerältä, eikö totta?" sanoin minä hymyillen.
"Mutta kyllä kai se nyt on nimeni!"

Tällainen oli vapautumiseni vankeudesta. Kauhea tapaturma teki minuun
syvän vaikutuksen, mutta olisi pelkkää teeskentelyä, jos väittäisin,
että tunsin henkilökohtaista surua. En ollut tuntenut ainoatakaan
näistä kuolleista -- ja luulen totisesti, että palvelija oli heistä
paras. Isoisäni ja setäni eivät olleet olleet tietävinäänkään, että
minua oli olemassa. Ei kukaan ollut ojentanut auttavaa kättä köyhälle
äiti raukalleni, kun hän jäi leskeksi.

Ordeynein perhe ei näytä olleen erikoisen rakastettava. Millainen minun
isäni -- nuorin poika -- oli, siitä minulla ei ole aavistustakaan,
koska hän kuoli minun ollessani kahden vuoden vanha, mutta äitini, joka
oli ankara puritaani, puhui hänestä suunnilleen samalla tavalla kuin
hän, äiti, olisi puhunut profeetta Joelista, jos olisi tuntenut hänet
mieskohtaisesti.

Seitsemän vuotta olen nyt ollut vapaa mies.

Koska sydämessäni olin tyytyväinen koko maailmaan, menin tänään
iltapäivällä tervehtimään Jessica tätiä, rouva Ordeyneä, joka ei ole
vihastunut minuun, siksi että minä nyt olen sillä paikalla, jossa hänen
miehensä ja hänen poikansa oikeastaan pitäisi olla. Hän on päinvastoin
ehdottanut, että hän ottaisi minut ottopojakseen, opastaisi minua ja
näyttäisi minulle, mitkä minun velvollisuuteni perheen päämiehenä ovat.
Jos en suostu rupeamaan ottopojaksi, jos en huoli opastuksesta ja jos
laiminlyön velvollisuuteni, ei se riipu siitä, että häneltä puuttuisi
hyvää tahtoa. Hän on hyvin säilynyt viisikymmentäviisivuotias nainen ja
on alkanut värjätä tukkaansa. Toivon, että voisin pitää hänestä. Mutta
sitä en voi. Nyt hän kehrää. Tunnen, että hän jonakin kauniina päivänä
vielä raapii. Nyt hän hymyili minulle sangen armollisesti.

"Hyvä Marcus! Vihdoinkin! Etkä tiennyt, että minä olen ollut
kaupungissa pääsiäisestä saakka?"

"En", sanoin minä. "Pelkään, etten ole tiennyt sitä." Ja se oli totta.
"Miksi ette ole ilmottanut sitä minulle?"

"Minä olisin pyytänyt sinua syömään päivällistä kanssamme, mutta
sinähän et koskaan tahdo tulla. Eikä taas päähäni pälkähtänytkään
lähettää sinulle kutsumakortteja iltakutsuihimme. Se olisi
postimerkkien tuhlailemista."

"Te olisitte voinut kirjottaa minulle pienen kirjeen, joka ei olisi
sisältänyt mitään erikoista", ehdotin minä.

"Jotta sinä olisit voinut sanoa: Mitä ihminen tarkottaa tyhmillä
kirjeillään? Minä tiedän millaiset te miehet olette!" Hän hymyili
viekkaan näköisenä.

Niin minä juuri olisin sanonutkin. Koska en ole mikään kekseliäs
valehtelija, saatoin vain hymyillä raukeasti. Minä en koskaan ole
hyvillä mielin Jessica tädin seurassa. Hänen kutsuistaan minä en
välitä. Minä en kuulu hänen hienoon maailmaansa, ja jos minulla
olisikin halua -- siitä minut jumalat muuten varjelkoot -- niin eivät
tuloni kuitenkaan sallisi minun esiintyä niin ylellisesti kuin siellä
vaaditaan. Lisätäkseen perheen "vähentynyttä" rikkautta setäni
erityisten yritysten perustajana kokosi suunnattoman rikkauden, jota
vastoin minä, joka olen perinyt arvonimen, olen täysin tyytyväinen
vähentyneeseen rikkauteen. Tädillä ja minulla on tuskin ainoatakaan
yhteistä ajatusta tai mielipidettä. Itse asiassa minä varmaankin
kiusaan häntä tavattomasti. Sen hän kuitenkin peittää säteilevän
hymyilyn alle ja koettaa saada minut uskomaan, että minun seurani
tuottaa hänelle sanomatonta iloa. Ihmettelen, mistä syystä. --

Aina hän tahtoo opastaa ja neuvoa minua ja esiintyä suojelijanani.
Siitä en pidä. Neljänkymmenenvuotias mies ei tarvitse typeränlaisen,
vanhanpuoleisen naisen neuvoja. Minä luulen, että muutamat naiset ovat
varmasti vakuutettuja siitä, että jo yksistään heidän sukupuolensa
edellyttää heissä kaikenlaisia neronlahjoja. Tänään täti ehdotti, että
minun pitäisi mennä naimisiin. Minä kysyin, minkävuoksi? Se näyttää
olevan joka miehen velvollisuus.

"Miltä näkökannalta?" minä kysyin. "Siksikö vain, että hänen kauttaan
ihmiskunta lisääntyisi, tai siksikö, että joku hyödytön nuori nainen
saisi elatuksensa? Mitä edelliseen tapaukseen tulee, on minun
mielestäni jo aivan liian paljon ihmisiä maailmassa; ja jos taas
ajattelen jälkimmäistä, pelkään, etten ole tarpeeksi epäitsekäs."

"Miten _lystikäs_ sinä olet!" sanoi tätini ja nauroi.

Omasta mielestäni en ollut ollenkaan lystikäs.

"Mutta puhuaksemme vakavasti", hän lisäsi, "sinun _täytyy_ mennä
naimisiin."

Tuo hänen alituinen alleviivailunsa on kiusallista. "Tiedätkö, että jos
et saa mitään poikaa, katoaa arvonimesi sinun mukanasi?"

"Ja jos se katoaisikin", minä huudahdin, "kuka maailmassa välittää
siitä hitustakaan?"

Minä alan väsyä arvonimeen. Alussa se tuotti minulle huvia. Nyt näyttää
siltä, kuin olisi se pantu taivaan kanslian rekistereihin ja asetettu
jumalallisten käskysanojen turviin. Äskettäinkin muuan tuntematon pappi
pyysi minua panemaan toimeen myyjäiset kirkollisia tarkoituksia varten
ja esiintyi aivan kuin olisi hän saanut ohjesääntönsä suoraan
Kaikkivaltiaalta.

"Mutta -- _kaikki ihmiset_ välittäisivät siitä", huudahti täti
närkästyneenä. "Se olisi _kamalaa_. Sinulla on velvollisuuksia sekä
jälkeläisiäsi että esi-isiäsi kohtaan. Mene naimisiin saadaksesi
_rahoja_."

Minä hymyilin ja pudistin päätäni. En luule, että täti on mielissään,
kun hymyilen ja pudistan päätäni -- näin, että hänen silmänsä
välähtivät. "_Ei_, täti hyvä, sitä en tee! Minusta se ei ollenkaan
olisi hauskaa. Raha, se on jotakin kovaa, kylmää ja särmikästä! Hyi!"

Täti nauroi taas.

"Mitä sinä sitten tahdot?"

"En mitään. Mutta jos minulla välttämättä pitää olla jotakin -- olkoon
se sitten lihaa ja verta!"

"Sinä ihmissyöjä!" sanoi täti.

Me nauroimme molemmat.

"Mutta sinä voit saada sekä lihaa ja verta että rahoja, jos vain
tahdot", intti hän, mutta samassa molemmat serkkuni, Dora ja Gwendolen,
astuivat sisään saliin ja keskeyttivät keskustelun. He ovat molemmat
reippaita, punaposkisia tyttöjä, iältään hiukan yli kahdenkymmenen. He
ratsastavat ja ampuvat ja pyöräilevät ja pelaavat golf-peliä ja
tanssivat, ja vanhempi kirjoittaa pieniä kertomuksia sanomalehtiin.
Koska minä en tee mitään sentapaista, olen vakuutettu siitä, että
heillä on hyvin alhainen käsitys minusta. Kun he ojentavat minulle
kupillisen teetä, odotan melkein, että he taputtaisivat minua päälaelle
ja sanoisivat: "Kiltti poika!" Minä olen pitkä, laiha, likinäköinen,
minä kävelen selkä kumarassa, minulla on terävät, kapeat kasvot,
koukkunenä. En ole ollenkaan niin rivakka kuin hauskat, nuoret
pörssimiehet, joiden kanssa he seurustelevat. He herättävät minussa
melkein pelkoa. Sitäpaitsi heidän on onnistunut koota suunnaton varasto
aivan vääriä tietoja kaikesta, mitä on auringon alla, ja niitä he
rakeina lennättävät korviini. Se panee pääni pyörälle ja tekee kaiken
keskustelun mahdottomaksi.

Koska en ollut nähnyt Doraa siitä asti, kun hän palasi Roomasta, missä
hän oli viettänyt kevään, minä epäröiden kysyin, mitä hän piti siitä.
Ja ennenkuin arvasinkaan, sain sulatettavakseni Pietarinkirkkoa
koskevan esitelmän. Hän kertoi minulle, että Michel Angelo oli sen
rakentanut. Minä huomautin, että hiukan ansiota sen suhteen kai oli
myöskin Bramantella, puhumattakaan Rosellinosta, Baldassare Peruzzista
ja Antonio de Sangallosta.

"Oh", sanoi nuori neiti opettavaisesti, "Michel Angelo se teki
piirustukset. _Toiset vain sitten paikkailivat sitä_."

Saatuani tämän tiilikiven päähäni, sanoin jäähyväiset.

                                                Toukok. 21 p.

Koko aamun istuin avonaisen ikkunani ääressä ja tein työtä.

Minä asun pienessä talossa Lindfield Terracen varrella Regent's Parkin
pohjoisella puolella; salini, joka on ensimmäisessä kerroksessa, on
etelään päin. Näinä viimeisinä päivinä ilma on ollut lämmintä ja
aurinkoista, ja jalavat ja plataanit, jotka kasvavat käytävän toisella
puolella, alkavat komeilla vihreissä pukimissaan, aivan kuin olisi
kevään kultainen viini hurmannut ne. Parvekkeen ovet ovat auki, ja
parvekkeella liikkuu auringon muodostama kolmikulma hitaasti ympäri,
sen mukaan kuin aamu kuluu. Työpöytäni on vedetty ikkunan luo. Minulla
on kiire, sillä tahdon saada valmiiksi "Renessanssin moraalin
historian" ensi osan -- sitä koskevat muistiinpanoni olen jo saanut
valmiiksi. Minusta tuntuu hyvältä olla näin eristettynä maailmasta.
Tuolla puiden latvojen yläpuolella kaareutuu vaaleanpunainen taivas, ja
sen alla on Lontoo kaikkine kilvotteluineen, kurjuuksineen, paheineen
ja turhuuksineen. Kahdessakymmenessä minuutissa saatan tulla sinne. Ja
jos tahtoisin, voisin olla yhtä kilvottelevainen, yhtä kurja, yhtä
pahansuopa, yhtä turhamainen kuin konsaan joku muu. Voisin harjottaa
pörssikeinottelua tai sekaantua politiikkaan tai kaupitella
kallisarvoista arvonimeäni Lontoon hienojen seurapiirien nuorille
naisille. Jessica täti sanoi minulle kerran, että minulla oli Lontoo
jalkojeni juuressa. Minä annan sen aivan kernaasti olla siinä, missä se
on. Minä pelkään sitä suunnilleen yhtä paljon kuin raivoavaa merta. Jos
antautuisin sen kuljetettavaksi, heittelisi se minua sinne tänne,
kunnes ruhjoutuisin kallioita vastaan ja menehtyisin. Mieluummin pysyn
loitolla ja katselen sitä. Jos luonto olisi suonut minulle hiukan
enemmän rohkeutta, voisin saada jotakin aikaan. Pelkään, että olen vain
kuhnuri maailman isossa mehiläispesässä. Mutta sen sijaan, että kohtalo
olisi heittänyt minut rikkaläjään, se hyväntahtoisesti on suojellut
minua, ehkä asettanut minut lasikuvun alle omaan museoonsa
jonkinlaisena merkillisyytenä. No niin, minä olen onnellinen suojatussa
nurkassani.

Työni keskeytyi sen kautta, että Antoinette, keittäjättäreni ja
emännöitsijäni, astui huoneeseen. Hänestä oli ikävää, että hänen täytyi
häiritä minua, mutta pitikö herra happamista ruuista? Hän laittoi juuri
erästä hapanta ruokaa aamiaiseksi, ja Stenson (minun miespalvelijani)
oli väittänyt, että se oli inhottavaa ja ettei herra sitä syönyt.

"Antoinette", sanoin minä, "menkää te sanomaan Stensonille, että
niinkuin hän pitää huolta ulkoasustani, niin pidätte te huolta
sisäisestä ihmisestäni, ja että minulla on rajaton luottamus teihin
molempiin -- kumpaankin omalla alallaan."

"Mutta pitääkö herra happamista ruuista?" kysyi Antoinette huolissaan.

"Minä vallan jumaloin niitä", sanoin minä, ja Antoinette poistui
voitonriemuisena.

Miten kunnioitettavan suuressa määrin ranskalaiset palvelijattaret
huolehtivatkaan isäntiensä sisäisestä ihmisestä! Se on toisinaan
liikuttavaa. Monta kertaa on tapahtunut, että minä olen heittänyt
makupaloja tuleen, ainoastaan ollakseni loukkaamatta Antoinetten
tunteita.

Löysin hänet kolme vuotta sitten Loiren maakunnassa sijaitsevan
pikkukaupungin pienestä ravintolasta. Hän valmisti päivällisen ja
keskusteli sitten siitä sellaisella tavalla, että meidät pian yhdisti
mitä hellin ystävyydenside. Sitten sattui siellä muuan rahavarkaus.
Antoinettea syytettiin siitä ja hänet erotettiin heti toimestaan. Minä
epäilin suuresti erästä toista henkilöä varkaaksi -- epäilykseni
osottautuivat sittemmin aivan oikeiksi -- ja otin puolustaakseni
Antoinettea.

Mutta Antoinette oli kotoisin kylästä, joka oli kahdeksankymmenen
peninkulman päässä sieltä, ja hän oli aivan outo paikkakunnalla. Asia
päättyi siten, että tarjouduin ottamaan hänet mukaani Englantiin,
vapauden maahan ja sorrettujen turvapaikkaan, ja lupasin ottaa hänet
emännöitsijäkseni. Hän suostui itkien ja hymyillen. Ja hänen hymyilynsä
olivat leveät, ne kalvoivat ryppyjä koko hänen paksuihin punaisiin
kasvoihinsa, ja niitä ryppyjä myöten valuivat lakkaamatta suuret,
kirkkaat kyyneleet puroina alas. Hän oli yksin maailmassa. Hänen ainoa
poikansa oli kuollut Madagaskarilla suorittaessaan sotapalvelustaan.
Vaikka hänen miehensä oli kuollut, ei laki tahtonut pitää häntä
leskenä, koska hän ei koskaan ollut naimisissa ollut, eikä se siis
suostunut vapauttamaan hänen ainoaa poikaansa sotapalveluksesta.
"Ainoastaan yhden kerran ihminen on nuori, eikö totta, herra?" sanoi
Antoinette puolustaakseen nuoruutensa harha-askelta.

"Ja Jean-Marie", hän lisäsi, "oli niin kunnon mies ja niin hellä poika,
kuin olisi minut vihkinyt itse Isä Jumala."

Minä tein torjuvan kädenliikkeen ja sanoin hänelle, ettei se tehnyt
ollenkaan mitään. -- Sellainen oli juuri della Scalan perheen
syntyperä, ja sen perheen jäsenet olivat kuitenkin monen sukupolven
aikana Veronan hallitsijoina. Jopa Vilhelm Valittajakin --

"Niinkö todella!" Antoinette lohdutettuna keskeytti, "ja hänhän on
Saksan keisarinna -- hän ja Bismarck!"

Antoinetten historialliset tiedot ovat puutteellisia. En sittemmin ole
koettanut kehittää niitä.

Kun sitten saavuin kotiin Lingfieldiin mukanani tämä ulkomaalaisen
sorron uhri, luulen, että Stenson oli vähällä pyörtyä. Stenson on
maailman moitteettomin palvelija, ja hänen ainoa paheensa on
luullakseni hanuri, ja sillä hän soittelee sieviä virrensäveliä, kun
minä en ole kotona. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän kohteliaasti
kysyi, miten he voisivat ymmärtää toisiaan. Minä selitin, että hänen
piti joko oppia puhumaan ranskaa tai opettaa Antoinettelle englantia.
Mutta sen sijaan he ovat keksineet jonkunlaisen kauhean sekoituksen, ja
sen avulla he nähtävästi erinomaisesti ymmärtävät toisiaan. Joskus he
ovat eri mieltä, kuten esim. tänään, ja riitelevät minun maustani,
mutta yleensä he elävät hyvässä sovussa, ja Antoinette pitää Stensonia
hyvällä tuulella.

Sama velvollisuudentunto, joka eilen sai minut käymään toista tätiäni
tervehtimässä, ohjasi tänään iltapäivällä askeleeni toisen, rouva Ralph
Ordeynen luo. Hän on aivan toisenlainen ihminen kuin hänen kälynsä; hän
on nimittäin hurskas katolinen, ja tuon kaksi vuotta sitten tapahtuneen
kauhean koettelemuksen jälkeen hän kokonaan oli antautunut
uskonnollisten velvollisuuksiensa täyttämiseen. Hän asuu pienessä,
synkässä talossa auringottoman syrjäkadun varrella Kensingtonissa.
Rosalie-serkku oli yksin kotona. Hän tarjosi minulle haaleaa teetä ja
keskusteli eräästä näyttelystä, jossa hän ei ollut käynyt, ja uudesta
romaanista, jota hän ei ollut lukenut. Turhaan minä koetin saada
keskustelua elpymään. En luule, että mikään herättää hänessä
mielenkiintoa.

Minä tunnen tavatonta sääliä häntä kohtaan. Hän on laiha,
kolmekymmenvuotias, väritön, lapseton. Olin vähällä sanoa tunteeton --
oikein luotu vanhaksi piiaksi. Hän ei koskaan ole juonut lämmintä teetä
eikä oleskellut auringonpaisteessa eikä nauranut sydämensä pohjasta. Ja
hänelle ovat hänen kumminsa antaneet nimeksi Rosalie! Yhtä hyvin olisin
minä voinut saada nimekseni Herkules tai Puck.

Hän kertoi, että hänen äitinsä aikoi kutsua minut päivälliselle jonakin
päivänä ensi viikolla. Milloin olin vapaa? Valitsin torstain. Kumma
kyllä mielelläni syön päivällistä siellä, vaikka seurustelumme on hyvin
muodollista ja vaikkemme koskaan ole päässeet sen pitemmälle, kuin että
nimitämme toisiamme "Sir Marcukseksi ja rouva Ordeyneksi." Mutta sekä
äiti että tytär ovat hienoja maailmannaisia, ja sellaisia tapaa niin
vähän, niin kovin vähän nykyajan naisten joukossa.

Palasin kotiin kuuden aikaan, ja siellä minua odotti sähkösanoma.

"En ikävä kyllä voi tarjota sinulle päivällistä. Keittäjätär hulluna.
Tule myöhemmin, Judith."

Minun täytyy tunnustaa, että minulta pääsi helpotuksen huokaus. Minä
pidän Judithista ja otan osaa hänen taloushuoliinsa, vaikka käykin yli
ymmärrykseni, miksi hän yhä vielä sietää tuota juopottelevaa petoa
keittiössään. Yhtä naiset eivät ainakaan osaa: valita, opettaa ja
kohdella palvelijoita. Mies suoriutuu paljoa paremmin. Mutta muuten
asia on niin, että Antoinette on siinä määrin pilannut minut hyvällä
raolla, etten mitenkään voi hyväksyä Judithin keittäjättären
keittotaitoa. Minulta pääsi kuten sanottu helpotuksen huokaus, ja minä
ilmoitin Stensonille, että aion syödä päivällisen kotona.

Päivällisen aikana tuli iso kirjapaketti kirjakaupasta.

Pelkään, että saavuin jonkun verran myöhään Judithin luo.



II LUKU.


                                             Toukok. 22 p.

Mietin toisinaan, olisinko ehkä nyt onnellisempi, jos olisin asunut
yliskamarissa, "kun olin vuotta yksi kolmatta", jos olisin käynyt
köyhyyden koulua, jos minulla olisi ollut "hurja tyttö, reimat ystävät
ja laulumieli" ja jos iloisena olisin kiivennyt asuntooni viidenteen
kerrokseen. Olen elänyt vaatimattomasti, se on totta; mutta ei minun
koskaan ole tarvinnut tuumia, mistä saisin seuraavan ateriani, ja aina
olen nauttinut sitä mukavuutta, joka kuuluu ylempien luokkien
etuoikeuksiin; eikä mikään Lisette koskaan ole asettanut shaaliaan
rullauutimeksi ikkunani eteen. Toisinaan melkein toivon, että hän olisi
sen tehnyt. En koskaan ole uneksinut kunniasta, rakkaudesta, huveista,
hullutuksista tai tuhonnut onneani yhdessä silmänräpäyksessä, kuten
kuolemattomassa laulussa kerrotaan laulajan tehneen. Usein minulla on
ollut niin ikävä, että hetket ovat tuntuneet minusta ihmiselämän
pituisilta.

Ja nyt, kun olen neljäkymmentä vuotta vanha, on asiaa liian myöhäistä
korjata. Hyviä ystäviä minulla, Jumalan kiitos, ei ole -- heidän
sietämätön sydämellisyytensä tekisi minut hulluksi. Mitä taas "hurjaan
tyttöön" tulee, käy hän aivan yksinkertaisesti yli kuvittelukykyni.

"Mitä sinä ajattelet?" Judith kysyi.

"Minä ajattelin, millaiseksi elämäni olisi muodostunut, jos olisin
noudattanut periaatetta, että 'kun kaksikymmentä on vuotta vain, on
ullakolla hyvä asustaa'", vastasin totuudenmukaisesti, sillä ylläolevat
mietteet olivat juuri pyörineet päässäni.

Judith nauroi.

"_Sinäkö_ ullakkohuoneessa! Mutta eihän sinulla ole mitään
temperamenttia!"

Ei kai minulla sellaista ole. Sitä minä en milloinkaan ennen ole
ajatellut.

"Se on erotus meidän välillämme", hän lisäsi seuraavassa
silmänräpäyksessä. "Minulla on temperamenttia, mutta sinulla ei."

"Toivon, että sinulla on paljon iloa siitä."

"Se on vielä tuhat kertaa ikävämpi ominaisuus kuin omatunto. Se on
elämän kirous."

"Miksi sitten olet niin ylpeä siitä?"

"Sitä sinä et ymmärtäisi jos sanoisinkin sen sinulle", Judith vastasi.

Minä nousin paikaltani ja menin ikkunan luo ja katselin miettiväisenä
sadetta, joka piiskasi pientä ikävää katua. Judith asuu Tottenham
Mansionissa, lähellä Tottenham Court Roadia. Ensimmäisessä kerroksessa
on ravintola, ja kevätiltoina saattaa istua avonaisen ikkunan ääressä
ja hengittää keuhkoihinsa terveellisiä olut- ja viinihöyryjä ja
kuunnella kuljeksivien soittajien ihania säveliä. Kun uudet
varallisuussuhteeni tekivät minulle mahdolliseksi antaa hänen muuttaa
mukavampaan huoneustoon, hänellä oli kaikki Lontoon monet huoneustot
valittavinaan. Miksi hän välttämättä tahtoi vuokrata tämän inhottavan
asumuksen, sitä en koskaan ole voinut ymmärtää. Huoneusto ei suinkaan
ole erikoisen huokea; se seikka, että alakerrassa on ravintola, näyttää
korottavan vuokraa. Hän selitti, että hän piti portinläpän muodosta ja
kylpyhuoneen hanojen mallista. Minulla on hämärä käsitys siitä, että
tällä kaikella on jotakin tekemistä temperamentin kanssa.

"Näyttää siltä, että aina sataa, kun meillä on aikomus lähteä
huvimatkalle. Tämä on neljäs kerta pääsiäisen jälkeen", minä huomautin.

Olimme suunnitelleet pientä huvimatkaa maalle, mutta koska satoi
taivaan täydeltä, jäimme kotiin.

"Ehkä hyvä Jumala sillä tavalla tahtoo ilmaista tyytymättömyyttään
meitä kohtaan", sanoi Judith.

"Miksi hän olisi tyytymätön meihin?" kysyin minä.

Judith kohautti olkapäitään ja samassa vilunväristys puistatti hänen
ruumistaan.

"Hyi, miten minua palelee!"

"Rakas lapsi", minä huudahdin, "minkä ihmeen vuoksi sinä et lämmitä
huonetta?"

"Kun viimeksi lämmitin, väitit sinä, että täällä oli tukahduttavan
kuuma."

"Mutta silloinhan oli loistava auringonpaiste, sinä epäjohdonmukainen
pikku ihminen", minä huudahdin ja etsin taskuistani tulitikkulaatikkoa.

Raapaisin tulta. Minun täytyi laskeutua polvilleni sytyttääkseni tulen
uuniin. Hän ojensi kätensä -- hänellä on kauniit valkeat kädet ja ohuet
sormet -- ja kosketti hiljaa päätäni.

"Kauanko olemme tunteneet toisemme?" hän kysyi.

"Kahdeksan vuotta suunnilleen."

"Ja kuinka kauan tuttavuutemme on jatkuva?"

"Niin kauan kuin tahdot", sanoin minä, ajatukset sytyttämishommissa.

Judith veti pois kätensä. Minä olin yhä polvillani, kunnes tuli syttyi
leimuamaan.

"Tämä uuninristikko on erinomainen", sanoin iloisesti ja vedin esille
mukavan nojatuolin.

"Erinomainen", vastasi hän kylmästi.

Seurasi pitkä hiljaisuus. Minun mielestäni se on melkein hauskinta,
mitä elämä tarjoo. Eikö kerrota, että Tennyson ja Carlyle
viettivät miellyttävimmät iltansa istuen vastakkain uunin ääressä
läpitunkemattoman äänettömyyden ja tupakansavun ympäröimänä?

Tarjosin Judithille paperossin. Hän pudisti päätään. Minä sytytin
omani, nojauduin taaksepäin tuoliini ja katselin sivultapäin hänen
kasvojaan. Useimmat ihmiset pitäisivät häntä rumana. Minä en oikein voi
päästä selville siitä, onko hän sitä vai eikö. Hän on vaaleaverinen --
voisi sanoa väritön, se on, hänellä on hyvin vaalea tukka (hyvin runsas
-- se on yksi hänen sulojaan), harmaan kalpea iho ja tummansiniset
silmät. Hänen kasvonsa ovat laihat, hiukan riutuneen näköiset; niistä
näkyy, että hän on kärsinyt -- taaskin temperamenttia! Kuu hän nyt
istui siinä ja tuijotti tuleen, oli hänellä suupielet alaspäin
vedettyinä. Hänen vartalonsa on solakka ja notkea. Hänellä on kauniit
jalat. Toinen jalka pisti esiin hameen alta, ja siinä viippui kenkä.
Viimein tämä kenkä putosi maahan. Minä tiesin, että sen piti pudota.
Hän on hyvin ihastunut, kun hänellä on niin vähän ainesta kuin suinkin
kengissään -- suunnilleen tuuman verran nahkaa (otaksun sen olevan
nahkaa) varpaasta laskien. Nostin lattialta tämän turhanpäiväisen
kapineen ja pujotin sen takaisin sukanterälle.

"Oletko tekevä noin myös kahdeksan vuoden kuluttua?" Judith kysyi.

"Lapsi kulta, luultavasti, niinkuin olen tehnyt kahdeksantuhatta kertaa
viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana", vastasin minä nauraen.
"Minä olen tottumuksen orja."

"Sinä voit ehkä mennä naimisiin, Marcus."

"Herra varjelkoon sellaisesta!" minä huudahdin.

"Jonkun kauniin, nuoren tytön kanssa."

"Minä inhoan kauniita, nuoria tyttöjä. Yhtä hyvin voisin keskustella
kapalolapsen kanssa, jota työnnetään lastenvaunuissa."

"Ei ole sanottu, että miehet menevät naimisiin niiden naisten kanssa,
joiden kanssa heistä on hauska keskustella", Judith sanoi.

Minä sytytin uuden paperossin. "Luulen, että naittamishulluus on
villinnyt koko naissukupuolen", huudahdin hiukan kiivastuneena.
"Toissapäivänä Jessica täti kiusasi minua. -- Ikäänkuin se häntä
liikuttaisi!"

Judith nauroi ja nimitti minua tyhmeliiniksi.

"Miksi?" minä kysyin.

"Siksi, ettei sinussa ole temperamenttia."

Se oli tyhmästi sanottu; se ei ollut mikään vastaus. Sen minä sanoinkin
hänelle. Hän vastasi, että hän oli minua paljon vanhempi ja tiesi
enemmän. Minä huomautin, että hän oli paljon nuorempi.

"Montako sydämentykytystä sinulla on ollut elämässäsi -- oikeita
rajuja, hillittömiä sydämentykytyksiä -- ikuisuuksia yhden tunnin
rajojen sisäpuolella?"

"Tuon sinä olet lukenut jostakin Blaken teoksesta", minä mutisin.

"Sen tiedän. Vastaa kysymykseeni!"

"Se on tyhmä kysymys."

"Eikä ole. Kun vastedes näet kapalolapsen, jota työnnetään
lastenvaunuissa, niin paljasta kunnioittaen pääsi!"

Pelkään, etten yleensä osaa suoriutua sanasodassa.

"Ja kun vastedes otat palvelukseesi keittäjättären, Judith hyvä", minä
sanoin, "niin kysy neuvoa joltakin mieheltä!"

Hän punastui. Minä pyysin tuhat kertaa anteeksi. Hänen loukatut
tunteensa vaativat varovaista käsittelyä. Asia oli hiukan omituinen.
Hän ei ollut epäröinyt hyökätessään luonteeni sisimpien heikkouksien
kimppuun, mutta kun minä sitten kostin moittimalla aivan ulkonaisia
seikkoja, hän syvästi loukkaantui ja sai minut tuntemaan itseni
kurjaksi konnaksi. Luulen tosiaankin, että jos Lisette olisi asettanut
tuon rullauutimen ikkunani eteen, niin olisin oppinut tuntemaan naisten
luonteen hiukan paremmin. Mutta Judith on ainoa nainen, jonka koko
elämäni aikana olen läheisesti tuntenut, ja kuitenkin ihmettelen
toisinaan, opinko hänet koskaan tuntemaan. Sen sanoin hänelle kerran.
Hän vastasi: "Jos sinä rakastaisit minua, niin tuntisit minut."
Luultavasti hän oli oikeassa. Suoraan sanoen -- minä en rakasta
Judithia. Minä olen tottunut häneen. Hän on hieno nainen sormenpäitään
myöten. Hän on sivistynyt ja tuntee oikein älykästä harrastusta
renesanssia kohtaan. Itse asiassa hän osaa arvostella venezialaista
maalauskoulua hienommin kuin minä itsekin. Hän on kaikin tavoin
miellyttävä ja huvittava. Ja jos tungen syvemmälle, ihmisvaiston
juuriin saakka, huomaan, että hän minun elämässäni -- kohtalo on niin
määrännyt -- edustaa tuota ikuisesti naisellista, jota mies tarvitsee
täydennyksekseen, jotta hänen elämänsä olisi normaalielämää. Mutta mitä
siihen tulee, että tuo ikuisesti naisellinen vetäisi minut puoleensa --
ei. Se ei voisi houkutella minua pois minun omasta piiristäni. Minä en
koskaan voisi tehdä mitään hulluutta jonkun naisen vuoksi.

En ymmärrä Judithia. Se ei paljoa merkitse. On olemassa niin monta
seikkaa, joita minä en ymmärrä; niinpä en ymmärrä sellaisen älykkään
ilveilijän henkistä kantaa, joka kohdistaa elämänsä koko tarmon nenälle
asetetun sauvan tasapainossa pitämiseen. Mutta minä tiedän, että Judith
ymmärtää minut, ja siinäpä tuttavuutemme viehätys onkin. Hän mittailee
ystävyydentunteeni syvyyttä suorastaan naurettavan tarkasti. Hän on
todella verraton nainen. On monta, jotka tahtovat pitää rauhallista
mieltymystä polttavana intohimona. Judithissa ei ole mitään
teatterimaisuutta.

Tänään hän kuitenkin tuntui olevan hiukan kärttyisä ja hermostunut. Hän
keskeytti miellyttävän hiljaisuuden, joka oli seurannut minulle
myönnettyä anteeksiantoa, huutamalla minua äkkiä nimeltä.

"No?" sanoin minä kysyvästi.

"Minä tahtoisin kertoa sinulle jotakin. Ole hyvä, lupaa minulle, ettet
suutu!"

"Hyvä Judith", sanoin minä, "suuri keisarillinen kaimani, jonka
mietelmät aina ovat suoneet minulle sanomatonta lohdutusta, sanoo näin:
'_Jos jotkut ulkonaiset seikat harmittavat sinua, niin huomaa, ettei
itse asia sinua suututa, vaan sinun käsityksesi siitä, ja tästä voit
heti vapautua, jos tahdot_!' Lupaan siis vapautua kaikista niistä
käsityksistä, jotka harmilliset tiedonantosi voivat minussa herättää,
enkä suuttua."

"Ei kukaan ole sanonut niin typeriä asioita kuin Marcus Aurelius",
sanoi Judith suuttuneena.

Minä nauroin. Oli hyvin hauskaa istua tässä tulen edessä, joka
iloisella tavallaan pani vastalauseen pimeän ulkomaailman synkkyyttä
vastaan, ja hiukan kiusata Judithia.

"Sen minä ymmärrän", minä sanoin. "Mies käyttää hyväkseen filosofian
tarjoamaa lohdutusta; nainen turvautuu uskonnon lohdutukseen."

"Minä en voi tehdä kumpaakaan", vastasi hän ja muutti asentoaan,
tarmokkaasti vetäen hameensa suoraksi. "Jos voisin, niin en tahtoisi
matkustaa tieheni."

"Matkustaa tiehesi?" minä toistin.

"Niin. Et saa suuttua minuun. Minulla ei ole mitään keittäjätärtä --."

"Ei, sen kyllä saattoi huomata aamiaisesta, jonka tarjosit, rakas
ystävä."

Alkohoolia rakastava keittäjätär oli nimittäin edellisenä iltana saanut
pätkiä tiehensä kimpsuineen, kampsuineen, niin pian kuin hän oli
selvinnyt sen verran, että saattoi pysytellä pystyssä.

"Ja sentähden sopisi matka niin hyvin", jatkoi Judith kiinnittämättä
mitään huomiota kohteliaisuuteeni -- ja siinä hän teki aivan oikein;
tuskin olin lausunut sen, kun tulin ajatelleeksi, että hän
luultavasti itse oli käynyt häiritsemässä Tottenham Court Roadin
ruokatavarakauppiaiden sunnuntailepoa hankkiakseen minulle ruokaa.

"Minä voin ilman muuta sulkea huoneuston. En koskaan ole onnellinen
lontoolaisen sesongin alussa. Tiedän, että olen tyhmä", jatkoi hän
kiireisesti. "Jos voisin sietää kauheaa Marcus Aureliustasi, olisin
kyllä järkevämpi -- vuoden muina aikoina en välitä koko asiasta, mutta
sesongin aikana kaikki ihmiset ovat kaupungissa -- sellaiset ihmiset,
jotka ennen tunsin ja joiden kanssa seurustelin; minä tulen heitä
vastaan kaduilla, ja he välttelevät minua ja se -- loukkaa minua -- ja
siksi tahdon matkustaa pois jonnekin, missä saan olla yksin. Kun väsyn
yksinäisyyteen, tulen takaisin."

Omituisen sulavin liikkein, kuten hänen oli tapana, hän laskeutui
polvilleen viereeni ja tarttui käteeni.

"Ole armelias, Marcus, sano, että ymmärrät minua!"

Minä sanoin: "Olen koko iltapäivän käyttäytynyt inhottavan itsekkäästi,
Judith. Enhän aavistanutkaan. Tietysti ymmärrän."

"Ellet sinä sitä tekisi, olisivat meidän asiamme mahdottomalla
kannalla."

"Ole rauhallinen", sanoin hiljaa ja suutelin hänen kättään.

Minä astuin hänen elämäänsä, kun hän katsoi sen olevan ohitse -- hän
oli silloin kaksikymmentäkahdeksan vuotta vanha -- ja kärsivällisesti
tyytyi elämään haudattuna pieneen roomalaiseen täyshoitolaan. Kuinka
kauan tätä kärsivällisyyttä olisi kestänyt, sitä en voi sanoa. Jos
olosuhteet olisivat olleet toisenlaiset, mitä silloin olisi tapahtunut?
sellainen kysymys on kaikista kysymyksistä turhin. Se mikä todella
tapahtui oli, että me molemmat tuuliajolla olevat ihmisraukat jouduimme
yhteen ja sitten jatkoimme yhdessäoloa, siitä yksinkertaisesta syystä,
ettei ollut mitään voimia meitä erottamassa. Hän ei enää välittänyt
hitustakaan yhteiskunnan hyväksymisestä; hyvän maineensa hän jo aikoja
sitten oli katsonut olleeksi ja menneeksi; ja minä, joka olin yksin ja
ilman ystäviä harmaassa maailmassa, miksi minä olisin hylännyt ainoan
ystävällisen käden, joka minulle tarjottiin? Niinkuin iltapäivällä
sanoin hänelle: Minkätähden hyvä Jumala ei meitä hyväksyisi? Sen
kohteliaisuuden olen valmis suomaan hänelle, että luulen häntä
jalomieliseksi Jumalaksi.

Kun minusta yhtäkkiä tuli rikas, huomautti Judith: "Minä olen iloinen,
etten ole vapaa. Jos olisin vapaa, tahtoisit sinä mennä naimisiin minun
kanssani, ja siitä seuraisi vain onnettomuutta."

Miten viisaasti ja järkevästi tuo rakas pieni olento asioita punnitsee!
Kuka olisi pakottanut minua tarjoamaan hänelle avioliittoa -- mutta jos
hän olisi suostunut tarjoukseeni, olisi koko juttu vain johtanut
kurjuuteen.

Avioliitossa on kaksi puolta. Toiselta puolen se voi olla
yhteiskunnallinen sopimus, jonka mukaan toinen asianosainen saa tukea
ja turvaa, elatuksen, yhteiskunnallisen aseman ja kaikenlaista muuta,
toinen taas toisenlaisia etuja. Tai sitten avioliitto voi olla kahden
olennon ainoa mahdollinen olemusmuoto, joiden intohimoinen keskinäinen
rakkaus vaatii, että molempien elämät täydellisesti sulavat yhteen
yhdeksi yhteiseksi elämäksi. No -- niin pitkälle minä en koskaan ole
joutunut, ja koska minulta puuttuu temperamenttia (Jumalan kiitos) en
luultavasti koskaan joudukaan. Sitä myrskytuulta, jota sellainen
edellyttää, minä pelkään yhtä suuresti kuin lontoolaista sesonkia tai
kuohuavaa merta. Luin kerran saksalaisella hautausmaalla seuraavan
hautakirjoituksen: "Minä herään, oi Kristus, kun Sinä kutsut minua;
mutta anna minun nukkua kotvasen aikaa, sillä minä olen hyvin väsynyt!"
Minusta tuntuu, että minun itseni ja tuon kuolleen miehen välillä olisi
voinut syntyä harras ystävyys. Hän rakasti niinkuin minäkin viileää
hiljaista siimestä, mutta ei saanut nauttia sitä täällä maan päällä.
Minä en ehkä koskaan saavuta kaihoamaani rauhaa, mutta missään
tapauksessa ei mikään nainen saa mullistaa koko elämääni. Mitä nyt taas
sellaiseen avioliittoon tulee, joka on yhteiskunnallinen sopimus, niin
en pyydä parempaa emännöitsijää kuin Antoinette, ja koska
päivällispöytäni ääressä ei koskaan ole vieraita, ei siinä myöskään
tarvita emäntää; enkä minä tunne mitään erityistä halua kartuttaa
ihmiskuntaa. _"Jos lasten hankkiminen maailmaan olisi pelkkä järjen
toimitus", sanoo Schopenhauer, "tokkohan ihmiskunta kauankaan eläisi?
Eiköhän ihminen pikemmin tuntisi niin paljon myötätuntoa tulevaa
sukupolvea kohtaan, että hän säästäisi siltä olemassaolon taakan? Tai
ettei hän ainakaan ottaisi vastuulleen sitä, että kylmäverisesti
laskisi tämän taakan sen hartioille."_ Jos sovinnaisavioliiton kautta
hankkisin lapsia maailmaan, laskisin kylmäverisesti elämäntaakan heidän
hartioilleen. Olen samaa mieltä kuin Schopenhauer.

Ja miten hirveästi sellainen avioliitto kahlehtisi vapauttani!
Lähimmässä läheisyydessäni -- sekä ruumiillisesti että henkisesti --
minulla sadankahdeksankymmenenkuuden tunnin aikana viikossa (ja
jokainen tunti olisi täynnä pakollista velvollisuuksienvaihtoa ja
kaikenlaisia uhrauksia) pitäisi olla olento, joka ei olisi ajatusteni
tosi veli eikä unelmieni sisar -- ei, ei koskaan! Ei koskaan
maailmassa!

Judith on verraton nainen, mutta hän ei ole minun ajatusteni veli eikä
minun unelmieni sisar; enkä minä hänen.

Mutta se toveruus, jonka hän minulle tarjoaa, on minulle kuin ruoka ja
juoma, ja minun ystävyyteni taas tyydyttää jotakin hänen luonteensa
tarvetta. Ja näin suhteemme tuottaa meille kumpaisellekin hyötyä.

Avioliitto -- jos se yleensä olisi mahdollinen -- toisi mukanaan vain
onnettomuutta. Miellyttävää, vapaata, kaikilta myrskyiltä säästyvää
suhdettamme pidämme molemmatkin ihanteellisena.

Minkähän vuoksi hän luuli, että hänen ehdotuksensa matkustaa pois
joksikin aikaa suututtaisi minua.

Siihen ajatukseen sisältyy, että minulla olisi jonkinlainen oikeus
kieltää häntä lähtemästä, ja sellainen käsitys ei minua miellytä.
Kaikista inhottavista tavoista, millä mies voi kohdella naista, on
turkkilaisen pashan tapa inhottavin. Mutta naiset uskovat harvoin, että
miehet pitävät sitä niin vastenmielisenä.

Minä suutelin Judithin valkoista kättä ja pyysin häntä luottamaan
ymmärrykseeni. Silloin hän itki hiukkasen.

"Enhän minä tee elämäsi tietä hankalammaksi, Judith?" minä kuiskasin.

Hän hillitsi itkunsa, ja hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti.

"Sinä? Sinä et muuta tee kuin tasottelet sitä."

"Aivan kuin höyryjyrä", sanoin minä.

Hän nauroi, hypähti seisomaan ja veti minut mukanaan keittiöön teetä
laittamaan. Minä avustin siten, että sytytin kaasukeittiön, jonka
päällä oli kastrulli, missä ei ollut vettä. Sitten sysäsin keittiön
pöytää ja katselin sydän kurkussa, miten Judith leikkasi ohuita
leipäviipaleita naisten tavalliseen kömpelöön tapaan. Kerran, kun
kiiltävä terä oli vaarallisen likellä hänen kättään, pidätin
kauhuissani henkeäni.

"Mies ei koskaan menettelisi tuolla tavalla!" huudahdin nuhdellen.

"Tee se sitten omalla tavallasi, ole hyvä", sanoi hän tyynesti ja
ojensi minulle leivän sekä veitsen.

Minä tein sen omalla tavallani ja leikkasin haavan sormeeni.

"Hemmetin veitsi!" minä huudahdin. "Mutta niin se joka tapauksessa on
tehtävä."

Judith ei sanonut mitään, sitoi vain haavani ja alkoi jälleen leikata
leipää. Mutta hänen hymynsä oli kiusoittelevaa.

"Ja koko tällä ajalla", sanoin puoli tuntia myöhemmin, "et ole
maininnut, minne aiot lähteä."

"Parisiin. Aion mennä tervehtimään Delphine Carrèrea."

"Minä olin kuulevinani, että tahdoit olla yksin."

Olen tavannut Delphine Carrèren -- kunnon nainen, jos kukaan, ja
maailman uskollisin sielu, ainoa Judithin entisistä ystävättäristä,
joka ei hitustakaan ole välittänyt siitä, että Judith on menettänyt
hyvän maineensa (kuka tiesi, eikö rakas, kultasydäminen Delphine ehkä
ole saman kohtalon alainen!), mutta ei päähäni juuri ole pälkähtänyt,
että Delphinen koti olisi oikea paikka sille, joka haki luostarimaista
yksinäisyyttä ja rauhaa. Mutta Judith selitti asian.

"Delphine maalaa aamusta iltaan ja huvittelee illasta aamuun. Minä en
mitenkään voi häiritä häntä hänen atelierissaan, hänenhän täytyy olla
hyvin ankarassa työssä -- enkä taas millään muotoa aio ottaa osaa hänen
huveihinsa. Siten saan olla yöt päivät rauhassa ja kenenkään
häiritsemättä."

En sanonut mitään, mutta olen kuitenkin jokseenkin varma, että Judith,
koska hän on Judith, on ottava osaa iloisen Parisin huvituksiin. Hän
puhuu aivan teeskentelemättä, suoraluontoisempaa naista ei ole olemassa
maan päällä -- mutta hän pettää itsensä. Hänen mietiskeleväinen ja
yksinäisyyttä janoava minänsä istui tällä hetkellä tuolin käsipuulla ja
poltti paperossia nauttien silminnähtävästi niistä antimista, joita
tämä maailma tarjoo. Sininen savu, joka kiemurteli hänen vaaleassa
tukassaan, muistutti -- sanoin sen hänelle tyytyväisen miehen veltosti
mietiskeleväiseen tapaan -- suitsutusta, joka kohoaa pyhimyksen
sädekehän läpi. Hän kysyi muka levottomana, eivätkö henkilöt
kykenisi mahdollisesti vuotamaan kuiviin veren mukana, jota tuli
haavottuneesta sormestani. Ei, minä olen vakuutettu siitä, että se
rauhallinen yksinäisyys, jonka Delphinen koti tarjoo, on onnellisin
itsensäpettäminen, minkä alaiseksi Judith milloinkaan on antautunut.
Olen iloinen, tavattoman iloinen. Hänen temperamenttinsa vaatii
huvittelua ja iloa, eikä Lontoo sitä hänelle suo.

"Ja milloin sinä matkustat?"

"Huomenna."

"Huomenna?"

"Miksei? Minä sähkötin Delphinelle tänä aamuna. Minun täytyi mennä ulos
ostamaan ruokaa aamiaiseksi (otaksumiseni oli siis oikea) ja silloin
ajattelin, että oli parasta mennä raitiovaunulla Charing Crossiin
lähettämään sähkösanoma."

"Mutta milloin aiot laittaa matkalaukkusi kuntoon?"

"Sen tein eilen illalla. Panin maata kello neljä tänä aamuna. Päätin
matkustaa vasta sen jälkeen, kuin sinä olit mennyt", hän lisäsi
arvaten, mikä seuraava kysymykseni olisi ollut.

Parasta on, ettemme ole naimisissa. Tuollaiset äkilliset päätökset
saattaisivat elämäni kokonaan oikealta tolaltaan. Minun henkinen
ryhtini olisi samanlainen kuin automobiilin tiellä seisovan kanan. Kun
matkustan ulkomaille, tahdon ruveta ajattelemaan sitä ainakin pari
viikkoa aikaisemmin. Täytyy sovittaa mielensä uusiin olosuhteisiin,
tehdä suunnitelmia, miettiä iloja, jotka odottavat, totuttaa
ajatuksensa siihen salaperäisyyteen, joka ympäröi kaikkea tuntematonta.
Sellainen ihminen, joka muutamana kauniina aamuna herää huoneistossaan
Lontoossa, raapii päätään ja sanoo: "Mitä minä tänään tekisin?
Hemmetissä! Minä matkustan Timbuktuun!" on minun mielestäni
selittämätön, käsittämätön olento. Häneltä puuttuu esteettinen tajunta.

En uskaltanut sanoa Judithille, että häneltä puuttui esteettistä
tajuntaa. Aivan yhtä hyvin olisin voinut syyttää häntä hopealusikoiden
varastamisesta. Sanoin, että olin kaipaava häntä (kuten epäilemättä
olenkin tekevä) ja lupasin kirjoittaa hänelle kerran viikossa.

"Ja sinulla", minä sanoin, "on varmaankin hyvää aikaa kirjoittaa
minulle: Yksinäisen ja mietteisiin vaipuneen sielun tarina -- mutta
menkäämme nyt jonnekin päivällistä syömään."

Kun tulin kotiin, löysin pöydältäni nimikortin. "Sebastian Pasquale."

Olen pahoillani, etten tavannut Pasqualea. En ole nähnyt häntä
pariin kolmeen vuoteen. Hän on miellyttävä nuori mies, jota on
mielenkiintoista tutkia. Minun pitää pian kutsua hänet tänne kotiin
päivälliselle. Täällä on rauhallisempaa kuin klubissa.



III LUKU.


                                              Toukok. 24 p.

Jotakin on tapahtunut. Jotakin tarumaista, käsittämätöntä. Minä olen
sellaisessa mielentilassa, ettei mikään hämmästyttäisi minua. Jos
noita-akka tulisi ratsastaen luudalla avoimen ikkunani kautta ja
pitäisi minulle esitelmän, olisi hänen käyntinsä minun mielestäni
varsin luonnollinen tapahtuma.

Tuntikausia olen kulkenut edestakaisin täällä kirjastossani kysyen
itseltäni, kumpi oli hullu, minä itsekö vai koko maailma. Toisinaan
nauroin, sillä asia on suorastaan naurettava. Toisinaan kirosin ja
sadattelin koko tapahtumaa. Kerran kompastuin muutamaan Muratorin
kirjaan, joka oli lattialla, ja potkasin sen huoneen toiseen päähän.
Sitten otin ylös sen ja itkin turmeltuneita kansia.

Nyt on kysymys: Mitä maailmassa minun pitää tehdä? Miksi Judith valitsi
juuri tämän ajan sulkeakseen huoneistonsa ja mennäkseen hautautumaan
Pariisiin? Miksi asianajajani määräsivät, että minun juuri tänä aamuna
piti kirjottaa nimeni heidän typeriin papereihinsa? Miksi tulin sinne
kolme tuntia liian myöhään? Miksi kävelin pitkin Thames joen rantaa? Ja
miksi, oi miksi istuuduin puutarhapenkille Kansallis-vapaamielisen
Klubin pengermän alapuolelle?

Eilinen päivä oli elämäni rauhallisimpia ja onnellisimpia päiviä.
Kirjotin hyvällä tuulella kirjaani; puhelin Antoinetten kanssa, joka
tuli sisään pyytämään lupaa, että saisi hankkia itselleen kissan.

"Minkälaisen kissan?" minä kysyin.

"Ehkä herra ei pidä kissoista?" kysyi hän levottomana.

"Vanhat egyptiläiset palvelivat kissaa jumalana", huomautin minä.

"Mutta tällä on vain yksi silmä", sanoi hän kiivaasti.

Antoinetten kanssa on turha keskustella.

Iltapäivällä kävelin Regent's Parkissa; siellä tapasin Mc Murrayn
yhdeksänvuotisen pojan, joka oli uskottu sisäkön huostaan. Sisäköllä
oli kavaljeerina pöllöpäinen henkilö, jolla oli päässä kova hattu. Vein
pojan mukanani Zoologiseen puutarhaan. Tiellä hän riemuiten kertoi
minulle, että hänen saksalaisella kotiopettajallaan oli kaula hyvin
kipeänä, niin että hän oli vuoteen omana; ettei hänellä (pojalla) nyt
ollut mitään oppitunteja; että pöllöpäinen kovahattuinen henkilö oli
Millyn sulhanen, ja että saattoi voida aivan pahoin, kun katseli heitä.
Kun poika oli syönyt kaiken, mikä vain oli syötävää, ja ratsastanut
kaikella, minkä selässä vain saattoi ratsastaa, kyyditsin hänet
kotiinsa ja jätin hänet vanhempiensa turviin. Olen mielelläni lapsen
seurassa pari tuntia, kun lapsi on oikein tyytyväinen ja oikein kiltti.
Ja nautintoa lisää kiitollisuus, jota tunnen siitä syystä, ettei lapsi
ole minun, vaan jonkun toisen.

Illalla lueskelin ja mietin onnellista kohtaloani. Kouluvuosien orjuus
oli jo niin kaukana menneisyydessä, että toisinaan ihmettelin, olinko
minä todella ne elänyt. Minulla ei ollut ainoatakaan huolta, ei
ainoatakaan toivomusta, jota en voinut täyttää. Ajattelin Judithia.
Ajattelin Sebastian Pasqualea. Koetin huvikseni keksiä, minkä
renessanssityypin kaltainen Pasquale oli. Tulin siihen päätökseen, että
sellainen tyyppi oli nuori Olgiati, yksi Gian Galeazzo Sforzan
murhaajista. Niistä sadoista englantilaisista nuorukaisista, joiden
kanssa orjuuteni aikana tulin tekemisiin, on hän ainoa, joka mieheksi
tultuaan on hakenut minun seuraani. Ja omituista kyllä me olimme
yhdessä ainoastaan muutaman kuukauden ajan ensimäisenä opetusvuotenani,
hän oli nimittäin kuudennella luokalla ja vain kolme neljä vuotta minua
nuorempi. Hän oli koulun hulluin, omituisin, pirullisin ja vähitellen
suosittu poika. Opettajakunta, joka tietysti ei voi ihailla mitään
muuta kuin sitä, joka on sääntöjen mukaista, inhosi häntä. Minä yksin
tunsin mieltymystä häneen. Luulen nyt, että se johtui omituisesta
rakkaudestani Italian renessanssiaikaan. Mitä hänen ulkonaisiin
olosuhteisiinsa tulee, on hän yhtä englantilainen kuin minäkin,
englantilaisen äidin kasvattama kuten minäkin, mutta on olemassa
tuhansia hindulaisia, jotka ovat enemmän englantilaisia kuin hän. Herra
ja rouva Mc Murray kertoivat minulle kauheita hänestä tänä iltapäivänä.
Hän oli ihastunut kovasydämiseen wieniläiseen tanssijattareen,
houkutellut hänen kuskinsa juomaan itsensä täysihumalaan, pukeutunut
kuskin vaatteisiin ja pimeässä näytännön jälkeen kyydinnyt kaunottaren
jonnekin laitakaupungille. Mitä siellä oli tapahtunut, sitä ei
herrasväki Mc Murray oikein tietänyt, mutta tietysti se oli synnyttänyt
kauhean skandaalin Wienissä.

Ja kuitenkin: kuulkaapa vain, miten tämä epäjohdonmukainen elostelija
menetteli minun omien silmieni edessä! Me kävelimme yhdessä pitkin
Piccadillyä muutamana iltapäivänä vuonna 1894, tuona kylmänä talvena.
Oli pureva, inhottava pakkanen. Kylmästä värisevä raukka kaupitteli
meille tulitikkuja. Hänen kauheat punaiset varpaansa pistivät esiin
saappaiden rei'istä. "Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" huudahti Pasquale.
"Tätä minä en voi nähdä!" Sitten hän hypähti ohi menevän ajurin
rattaisiin, veti nopeasti jalastaan omat kenkänsä, heitti ne
hämmästyneelle kerjäläiselle ja ajoi kotiin sukkasillaan. Minä seisoin
katukäytävällä ja katselin sekavin tuntein, miten mies, hartaan
katselijajoukon ympäröimänä, mittaili pientä hienokuosista
kengänanturaa isoon jalkaansa, virnistellen pisti kengät kainaloonsa ja
läksi marssimaan lähimpään panttilainakonttoriin. Jos Pasquale olisi
ollut yhtä sääliväinen englantilainen, olisi hän hiukan harkinnut asiaa
ja heittänyt miehelle rahakolikon. _Mutta hänellä ei koskaan ollut
aikaa harkita asioita_. Hän on kuudennentoista vuosisadan lapsi,
Pasquale. Ja siksi minä pidän hänestä.

Olin siis eilen maata pannessani onnellisin kaikista luoduista
olennoista. Kun heräsin tänä aamuna, ei omaatuntoani rasittanut mikään
muu taakka kuin käynti asianajajani luona. Aurinko paistoi. Rastas
lauloi iloisesti isossa jalavassa, joka oli vastapäätä makuuhuoneeni
ikkunoita. Puu nauroi ja ravisteli oksiaan aivan kuin kiemaileva nainen
ja sanoi: 'Kas, miten viheriäksi minä olen muuttunut sunnuntain sateen
jälkeen!' Antoinetten silmäpuoli musta kissa (inhoittava otus) tuli
minua vastaan arkihuoneessa, köyristi selkäänsä ja lausui minut
rakastettavasti tervetulleeksi uuteen kotiinsa. Ja aamiaispöydällä oli
yksi kappale Cristofore da Costan _Elogi della Donne Illustri_ nimisen
teoksen ensimäistä painosta. Olin aivan vaatimattomasti pyytänyt lordi
Carnforthilta, jota en ollenkaan tunne, että saisin silmäillä tätä
kirjaa hänen kirjastossaan, ja lordi Carnforth oli nyt -- suurenmoisen
kohteliaasti, kuten oppineiden on tapana -- lähettänyt sen minulle
vapaasti käytettäväkseni.

Täynnä rauhaa ja hyvää tahtoa koko ihmiskuntaa kohtaan, aivan kuin
olennoitu joulu keskellä toukokuuta, minä tänä aamuna läksin
asianajajani luo. Saavuin sinne noin kolmen aikaan -- viivyteltyäni
tiellä useissa kirjakaupoissa ja syötyäni sitä paitsi murkinan.
Kirjotin nimeni heidän käsittämättömiin papereihinsa ja kävelin sitten
Temple Gardensin läpi ja pitkin rantaa. Tultuani Hungerford Bridgen yli
huomasin, että olin väsynyt ja että minulla oli kuuma, ja Victoria
Embankment Gardens houkutteli minua lepäämään. Kävelin pitkin
siimeksistä käytävää, joka on Kansallis-vapaamielisen Klubin pengermän
alapuolella, ja istuuduin mukavalle penkille. Mustapukuinen nainen
istui siinä jo ennestään. Koska mustapukuiset naiset eivät herätä
minussa erikoista mielenkiintoa, en välittänyt sen enempää tämän naisen
läsnäolosta ja vaivuin katselemaan sieviä kukkassaarekkeita, nurmikkoja,
vihreitä puita, jotka estivät näkemästä joen rumaa Surrey-puolta, sekä
Sir Bartle Freren kuvapatsasta, jonka näin takaapäin. Koska tämä
viimeksimainittu ei ollut mikään erikoisen huvittava näky (kuvapatsas,
joka on meihin selin, on ikävimpiä ilmiöitä, mitä voi ajatella), otin
taskustani pienen ruskeisiin nahkakansiin sidotun kirjan, jonka
omistajaksi olin päässyt maksamalla yhden pennyn: "Uskokien historia,
Amsterdamissa 1705." Unohdetun kansan koko historia yhden pennyn
hinnasta!

Istuin aivan syventyneenä lukemiseen, kun tunsin, että käsivarttani
nykäistiin -- suunnilleen kuin jos huomaamatta jäänyt koiranpentu
raapii käpälällään -- ja siten jouduin takaisin proosalliseen
todellisuuteen. Käänsin kiivaasti päätäni ja kohtasin sulavien,
ruskeiden, rukoilevien koiransilmien katseen, mutta ne silmät eivät
olleet minkään koiranpenikan silmät, vaan mustapukuisen naisen, josta
en ollut välittänyt.

"Tahdotteko olla hyvä, sir, ja sanoa minulle, mitä minun pitää tehdä!"

Minä katsoa tuijotin häneen. Hän ei ollut lainkaan sellainen kuin miksi
hajamielinen katseeni hänet ensin oli arvioinut. Hän oli hyvin nuori ja
hyvin kaunis. Heti ensi hetkellä huomasin hänen silmänsä, hänen runsaat
ruskeat hiuksensa ja lapsellisen, sievän suun. Mutta hän oli resuisen,
ränstyneen ja rappeutuneen näköinen. Se riippui luultavasti hänen
surkeasta puvustaan. Hänen kätensä -- hänellä ei ollut mitään
hansikkaita -- olivat pesemisen tarpeessa.

"Ainakin voin sanoa teille, mitä niin nuoren tytön kuin teidän ei pidä
tehdä", minä sanoin. "Hänen ei pidä ruveta keskustelemaan herrojen
kanssa julkisissa paikoissa."

"Silloin minun täytyy kuolla", sanoi hän toivottomasti ja siirtyi
minusta jonkun verran loitommaksi.

Hänellä oli sangen pikantti ulkomaalainen ääntämistapa. Katselin häntä
uudelleen tarkemmin ja huomasin, mikä se teki hänet niin kauhean
näköiseksi. Hänellä oli yllään vanha musta puku, joka oli monin verroin
liian iso hänelle. Siellä täällä -- mitä mahdottomimmissa kohdin -- se
oli kiinnitetty nuppineuloilla, joten esimerkiksi koristeet -- mustaa
samettia ja pillihelmiä -- olivat sykerretyt kokoon ihmeelliseksi
sekasorroksi. Vaistomaisesti ymmärsin, että joku keski-ikäinen lihava
juutalaisnainen aikoinaan oli prameillut sillä sunnuntaisin. Solakan
tytönvartalon yllä se oli suorastaan hirvittävän näköinen. Hirvittävä
oli myöskin hänen päähineensä, iso musta hattu, jossa oli kauhea musta
taittunut sulka.

Hänen silmänsä katsoivat minuun soimaavasti ja sitten ne kääntyivät
pois. Sitten hän kohautti olkapäitään ja minä kuulin pienen
päristyksen. Äidilläni oli kerran sisäkkö, joka aina päristi noin,
ennenkuin hän alkoi itkeä. Asemani oli pulmallinen. En voinut istua
liikahtamatta tässä penkillä tuon omituisesti pyntätyn mamsselin
itkiessä; enkä kuolemaksenikaan voinut nousta paikaltani ja mennä hänen
luotaan. Hän katsoi minuun uudestaan. Nuo kyyneliset, rukoilevat silmät
olivat tuskin kuin ihmisen silmät.

Minä antauduin!

"Älkää itkekö! Sanokaa, mitä minä voin tehdä puolestanne", sanoin minä.

Hän siirtyi pari tuumaa lähemmäs.

"Minä tahtoisin saada käsiini Harryn", hän sanoi. "Minä olen kadottanut
hänet."

"Kuka Harry on?" minä luonnollisesti kysyin.

"Minun tuleva mieheni."

"Mikä muu nimi hänellä on kuin Harry?"

"Sen minä olen unohtanut", sanoi hän ja levitti kaikki sormensa
haralleen.

"Ettekö tunne ketään muuta Lontoossa?" minä kysyin.

Hän pudisti surullisesti päätään. "Ja minun alkaa olla niin nälkä."

Minä huomautin, että Lontoossa on ravintoloita.

"Mutta minulla ei ole yhtään rahaa", lausui hän. "Ei yhtään rahaa eikä
mitään muutakaan paitsi tämä." Hän osoitti pukuaan. "Eikö se ole ruma?"

"Kaunis se ei suinkaan ole", minä myönsin.

"No, mitä minun pitää tehdä? Sanokaa minulle se, niin minä teen sen.
Jos ette sano sitä, pitää minun kuolla."

Laskettuaan näin minun hartioilleni koko vastuun olemassaolostaan, hän
tyynesti nojautui taaksepäin. En tiennyt, kumpaako minun eniten tuli
ihailla, hänen erinomaista varmuuttaan vai sitä järkähtämätöntä
tyyneyttä, millä hän odotti kuolemaansa.

"Voin antaa teille vähän rahoja, niin että tulette toimeen pari
päivää", minä sanoin, "mutta miten voin saada käsiini Harryn tietämättä
hänen nimeään, sitä --."

"En minä muuten juuri erikoisesti halua häntä löytääkään", sanoi
hämmästyttävä nuori nainen. "Hän antoi minun olla hytissä koko ajan,
kun olimme laivassa. Ensin minä olin iloinen siitä, sillä laiva kiikkui
ylös ja alas ja toiselta puolelta toiselle, ja minä olin niin kipeä,
että luulin kuolevani; mutta sitten aloin voida paremmin --"

"Mutta mistä te tulitte?" minä keskeytin.

"Alexandrettasta."

"Mitä te siellä teitte?"

"Minä istuin usein puussa ja tirkistelin muurin yli --"

"Minkä muurin?"

"Pihan muurin -- kotona isäni luona. Hän ei ollut minun isäni, mutta
hän meni naimisiin äitini kanssa. Minä olen englantilainen." Tämän hän
ilmoitti jonkun verran ylpeästi.

"Todellako?" sanoin minä.

"Kyllä. Isä ja äiti -- molemmat englantilaisia. Isä oli varakonsuli.
Hän kuoli, ennenkuin minä synnyin. Silloin hänen ystävänsä Hamdi Efendi
meni naimisiin äitini kanssa. Ymmärrättehän?"

Tunnustin, etten ymmärtänyt.

"Ja missä ja milloin Harry ilmestyy elämäänne?"

Hän katsoi minuun kummastellen. "Missä hän ilmestyy?"

Minä kysyin hiukan toisin sanoin.

"Ahaa", huudahti hän vilkkaammin. "Hän käveli usein muurin ohitse, ja
minä puhelin hänen kanssaan, kun ei kukaan nähnyt. Hän oli niin kaunis
-- kauniimpi kuin te", lisäsi hän.

"Onko mahdollista?" sanoin minä pilkallisesti.

"On", vastasi hän vakavasti. "Hänellä oli viikset, mutta hän ei ollut
niin pitkä kuin te."

"No? Te puhelitte Harryn kanssa? Entä sitten?"

Teeskentelemättömään tapaansa hän kertoi. Virkistävä kertomus, yhtä
vanha kuin ristiretket; eurooppalainen valepuku, jonka tuo
kallisarvoinen Harry oli ostanut jostakin romukaupasta, köysi, yöllinen
pako, matkustajaliput englantilaiseen laivaan; ankkuri nostetaan; ja
rakastavaiset ovat vapaina laivan rajotetulla alalla. Sangen virkistävä
juttu! Minä rupesin yhtäkkiä ankaran näköiseksi ja ammuin häneen
kysymyksen aivan kuin kuulan.

"Keksittekö koko tuon jutun -- nuori nainen?"

Hän säpsähti aivan pelästyneen näköisenä.

"Te tarkotatte, että minä valehtelen? En suinkaan. Se on aivan totta.
Miksei se olisi totta? Miten minä muuten olisin tullut tänne?"

Kysymykseen oli mahdoton vastata. Hänen kertomuksensa oli yhtä kauhea
kuin hänen pukunsakin.

Mutta se oli epäilemättä tosi. Katselin häntä kauan suuriin, viattomiin
silmiin. Hän puhui totta. -- Hetken ajan hän vielä jatkoi puheluaan.
Ymmärsin, että hänen isäpuolensa, Hamdi Efendi, oli turkkilainen
virkamies. Tyttö oli viettänyt koko elämänsä haaremissa, josta hän oli
paennut kauniin nuoren englantilaisen kanssa.

-- "Ja mitä minun nyt pitää tehdä?" kysyi hän toistamiseen.

Minä pyysin, että hän antaisi minun miettiä asiaa. Ei ole tavallista,
että tapaa ryöstettyjä haaremikaunottaria Kansallis-vapaamielisen
klubin terassin alapuolella. Tilanne oli todella pulmallinen. Katselin
ympärilleni. Viimeisten kymmenen minuutin aikana ei näyttänyt
tapahtuneen mitään. Kalpea nuorukainen, joka jo tullessani istui
viereisellä penkillä, istui siinä yhä vieläkin lukien likaista
vaaleanpunaista sanomalehteä. Kyyhkyset ja varpuset hyppelivät
hilpeästi ympärillämme. Rattaillaan, jotka näkyivät lehvistön läpi,
istuivat ajurit vaipuneina hajamieliseen toimettomuuteen.

Minkä ihmeen neuvon minä antaisin hänelle? Parasta olisi, jos voisimme
saada käsiimme kirotun Harryn. Kysyin tytöltä, miten hän oli kadottanut
Harryn näkyvistä. Sain selville, että Harry, joka koko matkan kestäessä
tuskin oli välittänyt hänestä ollenkaan, oli vienyt hänet maihin
Southamptonissa, asettanut hänet istumaan rautatievaunuun, antanut
hänelle ankaran käskyn pysyä paikallaan, kunnes hän, Harry, tuli häntä
noutamaan, ja sitten kadonnut avaruuteen.

"Antoiko hän teille lipun?"

"Ei."

"Millainen konna!" minä huudahdin.

"Niin, minä en ollenkaan pidä hänestä", sanoi hän.

Miten tytön oli onnistunut päästä pilettientarkastajasta suoriutumaan,
sitä en oikein saanut selville. Epäilemättä hän uskottavalla tavallaan
kertoi miehelle, että lippu oli Harryllä, ja kun mies ei löytänyt
Harrya junasta ja takaisin tullessaan sanoi sen hänelle, hän varmaankin
katseli kyynelisine, rukoilevine silmineen herkkämielistä nuorukaista,
jonka sydän siitä pehmeni. Waterloon asemalla joku oli sanonut hänelle,
että hänen piti nousta junasta -- hän oli ollut yksin vaunussa -- ja
hän oli nöyrästi totellut. Sitten hän oli mennyt pois asemalta,
kävellyt sillan yli ja tullut tänne puistoon. Sitten hän oli pyytänyt
minua hankkimaan käsiini Harryn. Ja naurettavinta kaikesta oli, ettei
hän tiennyt miehen sukunimeä.

"Nimestä puhuttaessa", sanoin minä, "mikä on _teidän_ nimenne?"

"Carlotta."

"Carlotta mikä?" kysyin minä.

"Ei minulla ole mitään muuta nimeä."

"Oli kai isällänne -- varakonsulilla -- joku nimi?"

Hän rypisti otsaansa hyvin miettiväisen näköisenä.

"Ramsbotham", sanoi hän vihdoin voitonriemuisena.

"Kuulkaa nyt, neiti Ramsbotham -- ei", keskeytin puheeni, "sellainen
puhuttelu on mahdoton, suorastaan naurettava. Minä en voi käyttää sitä.
Minun täytyy nimittää teitä Carlottaksi."

"Mutta minähän olen jo sanonut teille, että nimeni on Carlotta", hän
sanoi viattomasti ja mitään käsittämättä.

"Ja minun nimeni on Sir Marcus Ordeyne. Kun minua puhutellaan, sanotaan
'Sir Marcus'."

"Seer Marcous", sanoi Carlotta. Paroonillinen arvonimeni nähtävästi ei
tehnyt häneen mitään vaikutusta.

"Aivan niin", minä sanoin. "Nyt, Carlotta, on ensi tehtävämme etsiä
käsiimme Harry. Hän on ehkä tullut liian myöhään junalle ja saapunut
myöhemmässä junassa ja juoksentelee nyt ehkä sinne tänne Waterloon
asemalla etsien teitä. Ellemme näe häntä siellä, ajan teidän kanssanne
turkkilaiseen konsulinvirastoon, jätän teidät sinne, ja he saavat
toimittaa teidät takaisin Alexandrettaan. Kunnon Hamdi Efendi on
epäilemättä aivan suunniltaan ja ottaa teidät vastaan avosylin."

Aikomukseni oli olla ystävällinen ja auttavainen.

Hän nousi seisomaan, hänen kasvonsa muuttuivat kalman kalpeiksi, hänen
suuret silmänsä lensivät selkoselälleen, hän aukaisi lapsensuunsa, ja
keskellä puistoa hän lankesi polvilleen minun eteeni ja liitti kätensä
ristiin päänsä ylitse.

"Herran tähden, nouskaa seisomaan!" huusin minä ja koetin vetää hänet
ylös penkille takaisin. "Ette saa käyttäytyä noin. Jos teette sen,
alkaa pian koko Lontoo töllistellä meitä."

Kalpea nuori mies oli todella tytön käytöksen vaikutuksesta herännyt
velttoudentilastaan sen verran, että oli laskenut likaisen
vaaleanpunaisen sanomalehtensä polvilleen. Tartuin Carlottan
ranteisiin. Tyttö alotti sekavan valitusvirren.

"Ette saa lähettää minua takaisin -- Hamdi tappaa minut -- voi, olkaa
hyvä älkääkä lähettäkö minua kotiin -- hän pakottaa minut menemään
naimisiin ystävänsä Mustaphan kanssa -- Mustaphalla on vain kaksi
hammasta -- ja hän on seitsemänkymmentä vuotta vanha -- ja hänellä on
jo yksi vaimo -- minä seurasin Harrya vain päästäkseni Mustaphasta.
Hamdi tappaisi minut, hän löisi minua, hän naittaisi minut
Mustaphalle."

Sen verran ymmärsin hänen puheestaan. Hän oli pelosta aivan
suunniltaan.

"Mutta Turkin konsuli on teidän luonnollinen suojelijanne", sanoin
minä.

"Te ette voi olla niin hirveän julma", hän nyyhkytti, ja hän pyöritteli
"r"-äännettä niin sulosointuisesti kurkussaan, että hänen syytöksensä
tuntui kahta järkyttävämmältä. Hän käänsi onnettomat silmänsä minuun.

Lieneeköhän koskaan ollut olemassa niin hullua ihmistä kuin minä?

Minä vannon kunniani kautta, etten jättäisi häntä Turkin
konsulinviraston huostaan.

Otin ajurin ja ajoin hänen kanssaan Waterloon asemalle. Tiellä hän
muistutti minulle, että hänen oli nälkä. Annoin hänen syödä aseman
ravintolassa. Hän antautui innokkaasti syömään kovaksi keitettyjä munia
ja juomaan limonaadia. Näytti siltä, kuin ei hän olisi paljoakaan
välittänyt Harrystä, hän jutteli vain minun kanssani ravintolan
sisustuksesta. Oluthana näytti huvittavan häntä tavattomasti. Minun
täytyi tilata lasillinen, jotta hän saisi nähdä, miten hana toimi, ja
hän purskahti äänekkääseen nauruun. Siistin näköinen, mutta
mielikuvitusta vailla oleva tyttö, joka seisoi tiskin takana, tuijotti
häneen hämmästyneenä. Muut läsnäolijat tuijottivat myöskin.

Olin iloinen, kun sain pelastautua asemasillalle.

Sinne seurasi meitä kuitenkin joukko tyhjäntoimittajia, jotka
asettuivat piiriin ympärillemme, kun pysähdyimme puhumaan erään
rautatienvirkamiehen kanssa. Kaunis pronssitukkainen kirkassilmäinen
nuori nainen kauheassa puvussaan -- en milloinkaan ole nähnyt taitetun
mustan sulan kiikkuvan kamalammalla tavalla -- oli todella
hämmästyttävä näky. Ja minun läsnäoloni lisäsi ehkä kummastusta. Minä
olen pitkä, laiha ja ruma, sen minä tiedän; mutta lohdutukseni on, että
olen moitteettoman ja kunnioitettavan näköinen. Meistä molemmista minä
ehdottomasti olin se, jota yleinen huomio enemmän kiusasi.
Rauhallisesti ja välinpitämättömästi tyttö vastasi kansanjoukon
katseisiin ja näytti olevan hiukan harmissaan siitä, että niin
innokkaasti koetin saada Harryn käsiini. Juuri kun vakavasti
neuvottelin asemapäällikön kanssa, pyysi Carlotta minulta pennyn, jonka
hän voisi pistää karamelliautomaattiin, niinkuin hän oli nähnyt erään
pojan menestyksellisesti tekevän. Minä kielsin lyhyesti ja käännyin
taas asemapäällikön puoleen. Kaikuva naurunrähähdys keskeytti minut.
Carlotta oli ojennetuin käsin ja rukoilevin silmin pyytänyt poikaa
luopumaan tahmeasta karamellipalasesta ja oli nyt juuri pistämäisillään
sen omaan suuhunsa.

"Tulen takaisin huomisaamuna", sanoin kiireisesti asemapäällikölle.
"Jos kyseessä oleva herra saapuisi sillä aikaa, niin pyytäkää häntä
ilmottamaan nimensä ja osotteensa!"

Sitten otin Carlottaa käsivarresta, ja henkivartijajoukkoni ympäröimänä
vein hänet pois ja viskasin hänet ensimäisiin ajurinrattaisiin, jotka
tapasin.

Harrystä ei ollut jälkeä, ei merkkiä. Ei mikään ihana nuori mies
tallustellut alakuloisena asemalla. Ei kukaan ollut epätoivoisena
kysynyt virkamiehiltä eksynyttä naista, joka oli puettuna huonoon
mustaan pukuun. Ei ollut mitään Harrya. Oli siis turha kauemmin tarjota
yleisölle vapaanäytäntöä.

"Ajakaa", sanoin ajurille. "Ajakaa hemmetissä!"

"Minne?"

Minä jäin istumaan suu auki. Minne me ajaisimme? Minulta meni pää
pyörälle.

"Ajakaa vain eteenpäin, kunnes minä käsken teitä pysähtymään!"

Filosofinen kuski ei näyttänyt pitävän minua omituisena, hän läimäytti
ilomielin koniaan piiskalla. Kun olimme ajaneet jyrkkää katua alas ja
päässeet inhottavan aseman läheisyydestä, hengitin vapaammin ja aloin
koota ajatuksiani. Carlotta imi tahmaisia peukaloitaan ja kuivasi ne
hameeseensa.

"Minne me menemme?" hän kysyi.

"Waterloon sillan yli", sanoin minä.

"Minkätähden?"

"Järjestääksemme jollakin tavalla teidän asianne", vastasin nyrpeästi.
"Mutta miten se on tapahtuva, siitä minulla ei ole aavistustakaan. On
olemassa Eksyneiden koirien koti ja Karanneiden kissojen koti ja
Kadotettujen tavaroiden toimisto, mutta koska te ette ole koira ettekä
kissa ettekä sateensuoja, niin ei minulla ole mitään hyötyä niistä
laitoksista."

"Itään vaiko länteen päin?" kysyi kuski.

"Länteen", vastasin umpimähkään.

Ajoimme hitaasti eteenpäin. Ajatukseni olivat epätoivoiset. Vieressäni
istui avuton, koditon, turvaton nuori nainen, jolla ei ollut
ainoatakaan ystävää eikä taskussaan yhtäkään penniä; joka oli kaunis
kuin jumalatar ja sieluton kuin kapalolapsi. Mitä ihmeessä minun piti
tehdä? Katselin häntä epätoivoisena. Hän vastasi katseeseeni
tyytyväisesti hymyillen, aivan kuin olisimme vanhat tuttavat ja menossa
yhdessä päivällisille. Vieraan kaupungin melu ja surina teki häneen
yhtä vähän vaikutusta kuin se olisi tehnyt pieneen koiraan, joka on
löytänyt hyvän isännän.

"Jos antaisin teille vähän rahoja ja antaisin teidän nousta pois
rattaista tässä?" ehdotin minä.

"Silloin minä kuolisin", vastasi hän alistuen kohtaloonsa. "Tai sitten
tapaisin jonkun toisen kiltin herran."

"Tokkohan teillä on jotakin sellaista, jota nimitetään sieluksi?"
huudahdin minä.

Hän nypisteli hamettaan. "Minulla on vain tämä -- ja se on kamala",
huomautti hän. "Minä tahtoisin punaisen hameen."

Ajoimme Trafalgar Squaren yli, ja minä näin parlamentinkellosta, että
kello oli neljännestä vailla kuusi. En iäti voinut ajella pitkin katuja
hänen kanssaan. Sitäpaitsi odotti minua päivällinen kello puoli
seitsemän.

Miksi, oi miksi Judith oli matkustanut Pariisiin? Jos hän olisi ollut
kaupungissa, olisin voinut kyyditä Carlottan hänen luokseen ja kevein
sydämin ajaa kotiin päivällistäni syömään ja Dristoforo da Costà'tani
lukemaan. Judith olisi pitänyt Carlottaa sangen huvittavana. Hän olisi
pessyt tytön ruumiin ja tutkinut hänen sieluaan. Mutta Judith on mennyt
luostariin Delphine Carrèren luo ja jättänyt minun niskoilleni
olemassaolon vastuun -- ja Carlottan.

Ajoimme hitaasti eteenpäin. Olin ajatellut, voisivatko ehkä tätini
pelastaa minut, mutta olin taas hylännyt tämän tuuman. Olin ajatellut
poliisiasemaa, jotakin hotellia, asianajajiani (sinne oli liian
myöhäistä mennä), kalustettua huonetta, sairaalaa. Järkeni ei enää
juossut.

"Missä te asutte?" kysyi Carlotta.

Minä katsoin häneen ja vaikeroin. Se oli ainoa ratkaisu.

"Regent's Parkin seutuvilla", vastasin minä. Tiesin varsin hyvin, ettei
tämä tieto tehnyt häntä paljoa viisaammaksi.

Annoin kuskille osotteen kattoluukun läpi.

"Minä vien teidät mukanani kotiini täksi yöksi", sanoin ankarasti.
"Minulla on erinomainen ranskalainen emännöitsijä, joka saa pitää
huolen teistä. Ja ellemme huomiseen mennessä ole saaneet käsiimme
kirottua n.k. sulhastanne, ei se missään tapauksessa ole englantilaisen
poliisin vika."

Hän laski pienen likaisen kätensä minun kädelleni. Se oli hyvin pehmeä
ja viileä.

"Te olette vihainen minulle. Miksi?"

Minä siirsin pois hänen kätensä.

"Noin te ette saa tehdä", selitin minä. "Ei, minä en ole ollenkaan
vihainen teille. Mutta toivon, että käsitätte, että tämä tapaus on
ainoa laatuaan."

"Mitä merkitsee ainoa laatuaan?" kysyi Carlotta, kompastuen vaikeisiin
sanoihin.

"Se merkitsee, ettei tällaista koskaan ennen ole tapahtunut eikä --
kuten hartaasti toivon -- koskaan enää ole tapahtuva."

Hän oli kääntänyt kasvonsa minuun päin. Alahuuli vapisi hiukan.
Koirankatse loisti taas ihmeellisistä silmistä.

"Aiotte kai olla kiltti minulle?" hän kysyi lapselliseen tapaansa,
pysähtyen jokaisen sanan jälkeen.

Minä tunsin, että olin käyttäytynyt kuin sydämetön konna aina siitä
hetkestä asti, jolloin Waterloon asemalla viskasin hänet rattaisiin.
Kaduin ja aloin nauraa.

"Jos te olette kiltti tyttö ja teette niinkuin käsken", sanoin minä.

"Seer Marcous on minun herrani, ja minä olen hänen orjansa", kuului
hänen hämmästyttävä vastauksensa.

Silloin tulin ajatelleeksi, että hän oli Hamdi Efendin kasvattama.
Haaremikasvatus on kuitenkin terveellistä.

"Hauska kuulla", sanoin minä.

Hän sulki silmänsä. Näin nyt, että hän oli hyvin väsynyt. Ajattelin,
että hän oli nukahtanut, ja tuijotin eteeni syventyneenä probleemiini.
Äkkiä paiskattiin vaunujen ovi auki, ja ellen olisi pidättänyt häntä,
olisi hän hypännyt ulos ajopeleistä.

"Katsokaa!" hän huudahti kiihkeästi. "Tuolla! Se on Harryn nimi!"

Hän osotti edessämme olevia leipurinrattaita, joihin oli isoin
kirjaimin maalattuna "E. Robinson."

Minä tarvitsin koko matkan Oxford Cirkuksesta Portman Squarelle asti
saadakseni hänet ymmärtämään, että Lontoossa oli tuhansia, joiden
nimi oli Robinson, ja ettei mitenkään ollut luultavaa, että
leipurinrattaiden kautta voisimme saada mitään tietoja Harryn
olinpaikasta.

Baker Street aseman luona hän kysyi väsyneesti: "Onko teille pitkä
matka?"

"Ei ole", sanoin lohduttavasti. "Ei kovin pitkä."

"Mutta saattaahan ajaa päiväkausia pitkin Lontoon katuja, ja sittenkin
on vielä katuja ja taloja jäljellä? Sen kuulin Alexandrettassa. Lontoo
on yhtä iso kuin kuu, eikö olekin?"

Minä olin naurettavan hyvilläni. Hän kykeni siis todella ajattelemaan.
Olin alkanut epäillä häntä puolittain tylsämieliseksi. Se tosiseikka,
että hän osasi lukea, oli jo lohduttanut minua.

"Monta tuntia", oikaisin minä, "ei monta päivää. Lontoo tuntuu teistä
suurelta?"

"Kyllä", sanoi hän ja pyyhkäisi kädellä silmiään. "Päätäni pyörryttää.
Jonakin päivänä te ajatte minun kanssani pitkin niitä ihmeellisiä
katuja, eikö totta? Nyt olen liian väsynyt. Päätäni kivistää."

Sitten hän taas sulki silmänsä, eikä avannut niitä, ennenkuin
pysähdyimme kotini edustalle. Ensimäinen käsitykseni hänestä -- ettei
hän voinut vastaanottaa mitään vaikutelmia enemmän kuin eläinkään --
oli muuttunut. Hän oli aivan normaali. Hän on vain joutunut pois
tavallisista oloistaan.

Verraton palvelijani Stenson aukaisi oven ja päästi meidät sisään ilman
että ainoakaan lihas liikkui hänen kasvoissaan. Hän ei ilmaisisi mitään
sopimatonta hämmästystä, jos vaikka toisin siivekkään hevosen mukanani
päivällistä syömään. Minä ihailen hyvin kasvatetun palvelijan
järkähtämätöntä tyyneyttä. Se on hänen itsekunnioituksensa
suojelusenkeli. Käskin hänet lähettämään Antoinetten luokseni.

"Antoinette", sanoin minä, "tämä nuori neiti on matkustanut koko matkan
Vähästä Aasiasta -- missä kunnon apostoli Paavalilla oli niin monta
seikkailua -- riisumatta kertaakaan vaatteita yltään."

"Hyvänen aika, onko se mahdollista?" huudahti Antoinette.

"Antakaa hänelle hyvä, lämmin kylpy, ja ehkä sitten tahdotte lainata
hänelle ne alusvaatteet, joita sukupuolenne käyttää. Asettakaa kuntoon
vierashuone hänelle, koska hän on yötä täällä, ja katsokaa, että
hänellä on kaikki, mitä hän tarvitsee."

"Hyvä", sanoi Antoinette ja katseli ihmetellen Carlottaa.

"Ja heittäkää tuo hattu ja tuo puku tunkiolle!"

"Hyvä."

"Ja koska neiti on tuiki väsynyt matkustettuaan koko matkan Vähästä
Aasiasta, on parasta, että hän panee maata niin pian kuin mahdollista."

"Enkeli raukka!" sanoi Antoinette. "Mutta eikö hänen pidä syödä
päivällistä herran kanssa?"

"En luule", sanoin kuivasti.

"Mutta entä ankanpojat, jotka juuri paistuvat herran päivällistä
varten?"

"Jos niitä ei paistettaisi, voisivat ne kerran vielä varttua ankoiksi",
sanoin minä.

"_Oh la la!_" nauroi Antoinette.

"Carlotta", sanoin minä kääntyen nuoren tytön puoleen, joka nöyrästi
oli istuutunut suoraselkäiselle tuolille, "nyt seuraatte Antoinettea ja
teette niinkuin hän sanoo. Hän ei puhu englantia, mutta hän on kyllä
tottunut selviytymään."

"Mutta minä puhun vähän ranskaa", sanoi Carlotta.

"Silloin te kyllä voitatte Antoinetten sydämen, ja hän lainaa teille
parhaan -- hyvää yötä", lopetin äkkiä. "Toivon, että nukutte hyvin."

Hän tarttui ojennettuun käteeni ja saattoi minut aivan hämilleni
painamalla sen huuliaan vastaan. Antoinette katseli kohtausta
kyynelsilmin.

"Enkeli raukka!" hän sanoi uudelleen.

Stensonille tein lyhyesti selkoa siitä, mitä oli tapahtunut. Siihen
maineeni minut velvotti. Sitten menin ylös pukeutumaan päivällistä
varten. Sitä pidin velvollisuutenani Stensonia kohtaan. Kello oli
kahdeksan, kun istuuduin ruokapöytään, mutta Antoinetten ankanpojat
olivat herkulliset ja soivat minulle lohdutusta päivän vaivojen
jälkeen. Olin juuri aukaisemassa sanomalehteäni, jonka aina luen puoli
tuntia päivällisen jälkeen, kun Antoinette tuli sisään tehdäkseen tiliä
toimistaan.

Hän nukkui niin makeasti, lapsi rukka! Voi, miten väsynyt hän oli! Hän
oli syönyt vähän lientä, vähän kalaa ja munakkaan. Miten kaunis hän
oli, lempeä kuin lammas; ja hänen ihonsa -- sitä luulisi silkiksi. Eikö
herra ollut huomannut sitä?

Minä vastasin pontevasti, että sitä minä en ollut tehnyt.

"Herra katselee mieluummin kirjojaan", Antoinette sanoi.

"Se kannattaa tavallisesti paremmin", sanoin minä.

Antoinette ei sanonut mitään; mutta hänen suupielensä nytkähtelivät
naisten tapaan.

Täksi yöksi hänestä siis oli pidetty huoli. Minulta pääsi helpotuksen
huokaus. Huomenna salapoliisin piti ryhtyä hakemaan ilmoihin
haihtunutta Harrya. Hyvä oli, että Carlotta muisti hänen sukunimensä --
se teki etsiskelyn paljon helpommaksi. Sytytin paperossin ja avasin
sanomalehteni.

Joku minuutti sen jälkeen tuijotin pelästyneenä ja pettyneenä eteeni.

Harry oli löytynyt. Tässä ei voinut olla kysymys mistään erehdyksestä.
Harry Robinson nuorempi, Robinson ja Kumpp. toiminimen osakas. Oli
tosiaankin turhaa hakea apua salapoliisilta. Harry oli ampunut itsensä
South Westernin hotellissa Southamptonissa.

Olen lukenut sanomalehtiuutisen moneen kertaan. Ei epäilystäkään, että
tämä on sama Harry.

Ihmisen tiet ovat käsittämättömät. Ihminen, joka houkuttelee tytön
itämaisesta haaremista, pukee hänet kauhistuttavaan pukuun, vie hänet
salaa laivaan, missä hän pitää hänet lukkojen takana eikä välitä
hänestä ollenkaan, pistää hänet ilman lippua ja ilman rahoja Lontooseen
menevään junaan, menee sitten tiehensä ja ampuu itsensä kuoliaaksi.
Mitä järkeä siinä on?

Minä en tunne hitustakaan myötätuntoa Harrya kohtaan. Moinen itsekäs
poikanulikka. Hänen olisi pitänyt ampua itsensä vuosi sitten. Hänen
menettelynsä ei ole puolustettavissa. Millä tavalla minun hänen
mielestään pitää ilmoittaa asia Carlottalle? Hänen itsekkäisyytensä on
kauhea. Siellä hän makaa kaikessa rauhassa South Westernin hotellissa,
eikä Carlottalla suorastaan ole vaateriepua yllään, koska hänen
hirvittävät pukimensa on heitetty likasäiliöön. Kenen hän luulee
antavan Carlottalle ruuan ja asunnon ja punaisen puvun? Minkälaiseksi
hän luulee petetyn tyttöparan kohtalon muodostuvan? En koskaan
elämässäni ole kuullut puhuttavan kyynillisemmästä itsemurhasta.

Olen kulkenut edestakaisin tuntikausia, nauranut ja kiroillut ja
potkinut rikki kallisarvoisen Muratorini kannet. Olen kysynyt
itseltäni, kumpiko on joutunut oikealta tolaltaan, maailmako vaiko minä
itse. Yksi seikka on näet selvinnyt minulle -- Carlotta on täällä, ja
tänne hänen täytyy jäädä.

Miten tuhoavasti se vaikuttaneekin elämäni säännölliseen rauhaan,
täytyy minun ottaa Carlotta turviini. Mitään apua ei ole.



IV LUKU.


                                                Toukok. 25 p.

Syytetäänköhän minua pian siitä, että kätken talossani koko joukon
haaremiorjattaria? Panettelu ja liiottelu kulkevat käsi kädessä
Regent's Parkin pohjoispuolellakin. Jos ne tänä aamuna olisivat nähneet
Carlottan seisovan ikkunassani, olisivat ne menneet Jessica tädin luo
iltapäiväteetä juomaan ja odottaneet rukouskappelin ulkopuolella
tavatakseen rouva Ralph Ordeyneä. Kysymys on: ehtiikö totuus ennen
niitä? Sitä en usko. Jokaisella perheellä on mahdoton, auttamaton,
parantumaton musta lampaansa, joka aina tekee väärin, vaikka
tarkottaisikin parasta. Totuus on musta lammas Hyveiden perheessä.
Toisinaan se panee ne punastumaan ja saattaa ne hämilleen; toisinaan se
lavertelee kuin pahin valehtelija; toisinaan taas se änkyttää kuin
kiinni joutunut varas. Ei koskaan tiedä, miten totuus käyttäytyy;
siksipä en aiokaan sallia, että se käy tervehtimässä sukulaisiani.

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun Carlotta tänä aamuna seisoi
parvekkeelleni johtavassa avonaisessa ovessa, pelkäsin sitä
mahdollisuutta, että nuo ilkeät kumppanukset kulkisivat ohitse. Hän on
todella hävyttömän kaunis. Hän on puettuna tummanpunaiseen silkkiseen
aamupukuun, joka oli avokaulainen ja julkean pariisilainen ja joka
sopeutui hänen ruumiinsa kaikkiin muotoihin. Minä ihmettelen, mistä
kaiken moraalin nimessä hän oli saanut käsiinsä tuon vaatekappaleen.
Sittemmin sain tietää, että se oli Antoinetten ilo ja ylpeys; kerran,
kauan sitten, kun hän oli erään varieteetähden kamarineitsyenä, se oli
verhonnut tämän sulottaren ihania muotoja. Antoinette oli kaikkien
näiden vuosien halki säilyttänyt sammuneen, nyt seitsemänkymmenvuotisen
tähden vanhoja komeuksia, ja nyt ne epämoraalisessa pirullisuudessaan
tekivät Carlottasta uuden ihmisen. Hän oli myös moitteettoman puhtaaksi
pesty. Kun hän liikkui, levisi hänestä tuoksu, jommoista ei minkään
saippuan tai keinotekoisen hajuaineen avulla voida aikaansaada. Hänen
pronssinvärinen tukkansa oli sievästi kammattu. Minä panin merkille
hänen käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin saakka; iho oli
kuin silkkiä. "Ja hänen ihonsa! Sitä luulisi silkiksi!" Peijakkaan
Antoinette! Ja päälle päätteeksi tyttö rohkeni tulla alas avojaloin.
Minä näin jotakin varpaantapaista -- ruusunpunaista ja kerrassaan
viehättävää.

Sanon vieläkin, että hän oli hävyttömän kaunis.
Kahdeksantoistavuotiaalla tyttösellä (niin vanha hän nimittäin kuuluu
olevan) ei ole mitään oikeutta komeilla sellaisella kauneudella, jonka
oikeudenmukaisesti pitäisi olla kahdenkymmenenseitsemänvuotisten
naisten yksinoikeutena. Hänen pitäisi olla vaatimattoman sievä, kuten
hänen kehittymättömälle lapseniälleen sopii. Hän ei sovellu yhteen
vakavien kirjojeni kanssa, ja minä tunsin häntä katsellessani
jonkunlaista harmia. Minä en pidä siitä, mikä on outoa ja omituista.
Kurjenpolvet miellyttävät minua enemmän kuin kämmekät. Minulla on koko
rivillinen edellisiä parvekkeellani. Stensonin, Antoinetten ja minun
yhteiset ponnistukset eivät ole saaneet niitä kukkimaan, mutta minä
rakastan niiden vaatimattomia, samettimaisia lehtiä.

Carlotta on korea kämmekkä, joka vaikuttaa hermostuttavasti silmieni
verkkokalvoon.

Kerroin hänelle surulliset uutiset niin säälivästi kuin saatoin.

Olin saanut tietoja Harrystä, sanoin vakavasti. Carlotta näytti vain
uteliaalta ja kysyi, milloin Harry aikoi tulla.

"Pelkään, ettei hän tule milloinkaan", sanoin minä.

"Jos hän ei tule, saanko silloin jäädä teidän luoksenne?"

Hänen silmissään ilmeni jonkun verran levottomuutta. En
kuolemaksenikaan voinut olla olematta ivallinen.

"Jos suvaitsette oleskella vaatimattoman kattoni alla perheeni
jäsenenä."

Iva jäi häneltä huomaamatta. Hän huudahti ilosta ja ojensi molemmat
kätensä minua kohti. Hänen silmänsä kimaltelivat.

"Voi, miten iloinen minä olen, ettei hän tule! Minä en enää pidä
hänestä. Minä tahdon jäädä tänne teidän luoksenne."

Minä tartuin hänen molempiin käsiinsä. Ei kukaan kuolevainen olisi
voinut menetellä toisin.

"Voitteko arvata, miksei Harry koskaan tule?"

Hän pudisti kaunista päätään, pani sen kallelleen ja kohotti
kulmakarvojaan, aivan kuin tarkkaavainen koiranpentu.

"Onko hän kuollut?"

"Olisitteko pahoillanne, jos niin olisi?"

"E-en", vastasi hän miettivästi.

"No niin", sanoin minä, päästin irti hänen kätensä ja käännyin pois,
"Harry on kuollut!"

Hän seisoi pari minuuttia ääneti katsellen ruusunpunaista varvasriviä,
joka pisti esiin aamupuvun alta. Vihdoin huokaus kohotti hänen poveaan.
Hän loi minuun suloisen katseen.

"Minä olen niin iloinen", hän sanoi.

Siinä kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa onnettomasta nuoresta
miehestä. "Hän oli niin iloinen!" Hän ei edes kysynyt, miten hän oli
kuollut. Hän tyytyi minun tiedonantooni. Harry on kuollut, hävinnyt
hänen elämästään, niinkuin eilispäivän auringonpaiste tai eilispäivän
koristeet. Jos olisin kertonut hänelle, että eilispäivän
ajurinhevonen oli katkaissut niskansa, ei tämä uutinen olisi voinut
tehdä häneen vähempää vaikutusta. Harry ei ollut kohdellut häntä
kiltisti. Hän oli sulkenut hänet hyttiin, missä hän oli ollut kipeänä,
ja pannut hänet kaikenlaisille muille ikävyyksille alttiiksi. Minä
sitävastoin olin antanut hänen nauttia ylellisyydestä ja mukavuudesta
ja pukenut hänet punaiseen silkkiin. Hän miltei pelkäsi Harryn tuloa.
Kun hän sai tietää, ettei ollut otaksuttavaa, että Harry palaisi, hän
tunsi helpotusta. Harryn kuolema oli tehnyt paluun mahdottomaksi. Sillä
oli asia lopussa. Hän oli niin iloinen.

Oli kai heidän suhteensa heidän lyhyen tuttavuutensa aikana kuitenkin
joskus ollut helläkin. Kun he pakenivat kotoa laivaan, oli Harry
varmaankin suudellut häntä. Carlottan nuoret suonet olivat varmaankin
sykkineet hiukan tavallista nopeammin, kun hän katseli nuoren miehen
kauniita kasvoja.

Minkä tarumaisen henkilön olinkaan ottanut asumaan kattoni alle. Tuliko
hän ollenkaan Hamdi Efendin haaremista? Eikö hän pikemmin ollut joku
kummallinen meriolento, joka oli tarttunut kiinni laivaan ja lumonnut
onnettoman nuoren miehen, imenyt häneltä sielun ja ajanut hänet
perikatoon? Tai oliko hän vampyyri? Tahi metsänneito? Tai salamanderi?

Sen voin vannoa -- ihminen hän ei ole.

Kunpa Judith vain olisi täällä neuvomassa minua! Ja kuitenkin minua
vaivaa epämiellyttävä aavistus, että Judith hänelle ominaisella
kiihkeydellä on ehdottava ainoan keinon, johon en voi turvautua: sen,
että lähettäisin Carlottan takaisin Hamdi Efendin luo. Mutta
mieluummin, paljoa mieluummin, taittaisin Carlottan kauniin niskan. En
ole kirjoittanut Judithille. En myöskään ole saanut häneltä yhtään
kirjettä. Delphine on tietysti pannut hänen päänsä pyörälle, ja häntä
hävettää tunnustaa, ettei hänen luostarielämästään ole tullut mitään.
Toivon, että voisin huvitella edes puoleksikaan sen verran kuin Judith.

"Minä olen ottanut neidin ottolapsekseni", sanoin tänä aamuna
Antoinettelle. "Jos hän palaisi takaisin Vähään Aasiaan, pantaisiin
hänelle nuora kaulaan, hänet sidottaisiin säkkiin ja heitettäisiin
mereen."

"Olisipa sääli", sanoi Antoinette lämpimästi.

"Kukaties", sanoin minä. "Joka tapauksessa hän on täällä, ja tänne hän
jää."

"Siinä tapauksessa", sanoi Antoinette, "onko herra tullut ajatelleeksi,
että enkeli rukka tarvitsee vaatteita ja pukuesineitä -- ja yhtä ja
toista?"

"Ja kenkiä, joilla hän voi peittää häpeämättömät varpaansa", sanoin
minä.

"Kauniimpia varpaita en koskaan ole nähnyt!" huudahti Antoinette
haltioituneena. Ihminen on jo aivan lumottu.

Minä panin hatun päähäni ja menin Wellington Roadille kysymään neuvoa
rouva Mc Murraylta. Taivaan kiitos, ajattelin minä, että otin hänen
pienen poikansa mukaani zoologiseen puutarhaan ja siten voitin äidin
sydämen. Hän kyllä auttaa minut pulastani. Pahaksi onneksi hän ei
ollut yksin. Hänen miehensä, jolla on paikka erään sanomalehden
toimituksessa, söi juuri aamiaista, kun minä tulin. Hän on suuri
punapartainen jättiläinen, ja hänen naurunsa jyrisee kuin ukkosen tai
kuin urkujen bassoäänet. Rouva Mc Murray sitävastoin on kuin pieni
kesälintu.

Minä kerroin hämmästyttävän juttuni alusta loppuun. Monta kertaa Mc
Murrayn naurunpurskahdukset keskeyttivät puheeni.

"Te nauratte, te", minä sanoin, "mutta ei totta tosiaan ole mikään
naurun asia, että koko elämänsä ajaksi saa niskoilleen tällaisen
Olympiodorolaisen taruolennon."

"Olymp--?" alkoi Mc Murray.

"Niin", tiuskasin minä.

"Tuokaa hänet tänne iltapäivällä, Sir Marcus, kun tuo ilkimys on mennyt
klubiinsa", sanoi hänen vaimonsa, "niin minä otan hänet mukaani ja
ostan hänelle vaatteita."

"Mutta, hyvä rouva", minä epätoivoisena huudahdin, "hänellä on vain
yksi puku -- ja se on silkkinen yönuttu -- kauhea vaatekappale, jonka
on omistanut toisen keisarikunnan aikuinen tanssijatar! Ja sitten hän
päälle päätteeksi on avojaloin!"

"Siinä tapauksessa minä tulen teille katsomaan, mitä voin tehdä!"

"Ja minä tulen hitto vieköön mukaan!" huusi Mc Murray.

"Et missään tapauksessa", sanoi hänen vaimonsa.

"Jos annan teille sadan punnan maksuosotuksen", sanoin minä,
"luuletteko, että voitte hankkia hänelle kaiken, minkä hän tarvitsee
tullakseen toimeen?"

"Sata puntaa!" Pikku rouvalta pääsi ihastuksen huudahdus, ja minä
luulin, että hän lentäisi syliini. Mc Murray paukutteli minua
olkapäälle.

"Ihminen!" ärjyi hän. "Tiedättekö, mitä teette -- päästätte
kunnioitettavan puolison ja äidin vapaasti riehumaan Lontoon
kauppaliikkeisiin sata puntaa taskussa? Luuletteko, että hän tästälähin
on omistava ainoatakaan ajatusta kodilleen ja miehelleen? Tahdotteko
turmella kotionneni, saattaa minut juopoksi ja tuottaa perheelleni
taloudellisen häviön?"

"Jos te vielä pauhaatte", sanoin minä hieroen olkapäätäni, "niin annan
hänelle kaksisataa."

Kun tulin kotiin, istui Carlotta turkkilaiseen tapaan sohvalla polttaen
paperossia (jonka hän oli anastanut laatikostani) ja selaillen kirjaa.
Ihmettelin, että kirjallisuus häntä huvitti. Mutta samassa huomasin,
että hän katseli kuvateosta, joka esitti eri aikakausina käytettyjä
pukuja. Hän oli varmaan löytänyt sen naisellisen vaistonsa avulla.
Kerroin hänelle, että rouva Mc Murray aikoi tulla häntä tervehtimään.
Hän hypähti seisomaan, ihastuneena tästä tiedonannosta, ja heitti
kauniin kirjani (sillä oli vasikannahkaiset kannet, ja se sisältää pari
sataa värikuvaa) lattialle. Minä nostin sen varovaisesti ylös ja asetin
sen kirjoituspöydälleni.

"Carlotta", sanoin minä, "kaikkein ensimäiseksi teidän pitää oppia,
että kirjat Englannissa ovat kallisarvoisemmat kuin pikkulapset
Alexandrettassa. Jos pitelette niitä tällä tavalla, niin turmelette ne,
ja minä annan hirttää teidät."

Tämä hillitsi hänen hilpeytensä. Se antoi hänelle ajattelemisen
aihetta, ja hän seisoi siinä nöyränä ja katuvaisena. Minä palasin
pukukysymykseen.

"Sanalla sanoen", minä lopetin, "teille hankitaan sellaiset vaatteet,
jommoisia hienot naiset käyttävät."

Hän aukaisi kirjan ja etsi sieltä korean kuvan, joka esitti
naishenkilöä. Naisella oli yllään vaaleanvihreä, kultareunuksinen
tunikka, jossa oli punaiset hihankäänteet ja punainen vyö. Tunikan alla
hänellä oli ruusunpunainen alusleninki, jonka hihat riippuivat
nilkkaniveleen saakka. Päässään hänellä oli punainen hattu, jota
koristivat valkeat neilikat ja muratinlehdet.

"Tuollaisen puvun minä tahdon", selitti Carlotta.

Ihmettelin itsekseni, minkälainen väriaisti rouva Mc Murraylla mahtoi
olla, ja vapisin. Koetin varsin lempeästi selittää Carlottalle, miksi
sellaista pukua on sopimaton käyttää Lontoon kaduilla; mutta
makuasioista on turha keskustella, ja minä näin, että sain hänet vain
puolittain vakuutetuksi. Hän on esteettisen kasvatuksen tarpeessa.

Hän on hyvin tottelevainen. Kun käskin hänen mennä ulos Antoinetten
luo, meni hän heti paikalla ja vastaanväittämättä. Minun täytyy asettaa
hänelle kuntoon yksi huone lisää; täällä hän ei voi oleskella.
Toistaiseksi hän myös saa syödä huoneissaan. En voi loukata
ihmeteltävää Stensonia aterioimalla Carlottan seurassa, niin kauan kuin
tyttö on puettuna tuohon kevytmieliseen aamupukuun. Sitäpaitsi
Antoinette on kertonut minulle, että lammas raukka itämaalaiseen tapaan
syö lihaa sormineen. Mutta koska hän luultavasti koko elämässään ei
koskaan ole istunut ruokapöydässä kenenkään seurassa, ei häntä voi
loukata se seikka, ettei hän saa istua ruokapöydässä minun seurassani.
Hänen täytyy kuitenkin oppia kristillisiä pöytätapoja yhtä hyvin kuin
estetiikkaa; sen lisäksi monta muuta seikkaa.

Rouva Mc Murray saapui tuoden mukanaan mittanauhan, lyijykynän ja
muistiinpanokirjan.

"Ensiksikin", ilmoitti hän, "minun täytyy mitata hänet joka puolelta.
Sitten menen hankkimaan hänelle päällysvaatteita, ja huomenna me
vietämme koko pitkän päivän kauppaliikkeissä. Onko teillä mitään sitä
vastaan, että käytän osan sadasta punnasta ajamiseen?"

"Ottakaa vaunut ja kuusi hevosta, hyvä rouva Mc Murray", sanoin minä.
"Se on Carlottasta epäilemättä hauskinta."

Lähetin hakemaan Carlottaa ja esitin hänet. Hämmästyksekseni hän ei
ollenkaan esiintynyt ujosti, vaan pyysi erinomaisen kohteliaasti
vierastaan tulemaan hänen huoneeseensa.

Kun rouva Mc Murray tuli takaisin saliin, ei hänen ilmettään voi sanoin
kuvailla.

"Mikä, hyvä Sir Marcus, luulette, että tämän nuoren naisen lopullinen
kohtalo on oleva?"

"Hän saa oppia konekirjotusta", sanoin minä. Tämä neuvo oli äkkiä
pistänyt päähäni. "Ja sitten hän saa kirjottaa renessanssin moraalia
käsittelevän teokseni kauniisti puhtaaksi."

"Siitä tulisi siistiä", sanoi rouva kuivasti.

"Onko hän niin kauhea?" kysyin levottomana. "Aamunuttu -- tiedän
kyllä --."

"Aamunuttu vaikuttaa ehkä myöskin osaltaan asiaan."

"Taivaan tähden", sanoin minä, "pukekaa hänet silloin säkkikankaaseen!
Leikatkaa häneltä tukka ja ommelkaa hänelle nappirivi selkään!"

Ystäväni silmät tuikkivat. "Huomenna tulee hauskaa", hän sanoi.

Carlotta oli jo mennyt levolle, kertoi minulle Antoinette, kun rouva
Mc Murrayn tekemät ostokset saapuivat. Olen hyvilläni, että hänen
tapoihinsa kuuluu mennä aikaisin levolle. Koko iltapäivän hän kuulema
oli huvitellut katselemalla kuvitettuja ranskalaisia pilalehtiä, jotka
ovat erinomaisen emännöitsijäni omaisuutta.

En tiedä, lieneeköhän oikein järkevää ranskalaisten pilalehtien avulla
muodostaa hänen ensimäiset käsitteensä länsimaisesta sivistyksestä.
Minun täytyy miettiä sitä asiaa. Minun täytyy myös puhua vakavasti
hänen kanssaan hänen tulevaisuudestaan. Mutta koska punaisen aamunutun
näkeminen vaivasi minua, aion odottaa, kunnes hänellä on säädylliset
vaatteet. Luulen, että minun täytyy käyttää muutama tunti päivässä
opettavaiseen keskusteluun Carlottan kanssa. Minun täytyy kehittää
hänen sieluaan -- se on hyvin kehittymätön. Päivän muut tunnit hän saa
viettää omin päin. Hänen itämaalainen kasvatuksensa tekee tämän puolen
asiasta helpommaksi, olen näet vakuutettu, ettei Hamdi Efendi suuresti
välittänyt siitä, miten hänen haareminsa naiset viettivät aikansa. Ja
kun oikein ajattelen, ei hän varmaankaan sallinut Carlottan oleskella
hänen yksityisessä huoneessaan. Minun ei pidä länsimaalaistuttaa
Carlottaa liian nopeasti. Turkkilaisella kasvatustavalla on epäilemättä
hyvät puolensa.

Tämä on tavallaan lohdullista. Kunpa minä vain voisin pitää häntä
inhimillisenä olentona! Mutta kun muistelen, miten kylmäverisesti hän
otti vastaan tiedon tuon onnettoman nuoren miehen kuolemasta, tuntuu
minusta oikein kolealta. Sellainen olento saattaisi omantunnonvaivoitta
pistää paistiveitsen nukkuvan ihmisen ruumiiseen ja nauraa, kun onneton
huutaisi. Muistakaamme vain hänen mustaa kiittämättömyyttään kunnon
Hamdi Efendiä kohtaan, joka jo ennen hänen syntymäänsä otti hänet
suojeluksensa alaiseksi ja joka on kohdellut häntä tyttärenään koko
hänen elämänsä ajan! Ei, minä en usko, että hänen isänsä oli Englannin
varakonsuli. Hän oli Saatana.

Mitähän Carlotta sanoi rouva Mc Murraylle?

Ei ole mikään tyhmä tuuma opettaa Carlottalle konekirjotusta.



V LUKU.


                                                 Toukok. 26 p.

Tänä aamuna sain kirjeen Judithilta.

"Älä naura minulle", hän kirjottaa. "Tie Pariisiin on kivetty hyvillä
päätöksillä. En todellakaan voinut auttaa sitä. Delphine kietoi suuren
käsivartensa miettiväiseksi erakoksi aiotun minäni ympäri ja vei minut
mukanaan, ja tässä minä nyt olen aamiaisten, taulunäyttelyiden,
päivällisten, illallisten, teatterinäytäntöjen ja tanssiaisten
pyörteessä; ja jos sinä naurat -- niin, silloin minun nöyrtyneenä
täytyy tunnustaa, että minulla on ollut oikein hauskaa."

Sitä siunattua pientä ihmislasta, nauraisinko minä hänelle? Minä olen
vain iloinen, että Pariisin keväiset ilotulitukset saavat hänet luomaan
yltään katumuksen talvivaipan. Täällä kurjassa Lontoossa hänellä
tosiaankaan ei ole paljon huvia. Täytä sydämesi sillä, lapsi kulta, ja
kokoa varastoja tulevia ikäviä kuukausia varten! Omasta puolestani olen
kuitenkin hyvilläni, ettei Delphinen iso käsivarsi ulotu minun
olinpaikkaani asti. Minun täytyy kirjottaa Judithille. Minun täytyy
selittää Carlotasta; mutta luulen, että odotan, kunnes hän on hiukan
helpommin selitettävissä. Kun on tekemisissä naisten kanssa, on parasta
menetellä hiukan varovaisesti. Ei milloinkaan voi tietää, ovatko he
aivan yksinkertaisesti kanoja vaiko mutkikkaimmat kaikista luoduista
olennoista. Ehkä he ovat kokoonpanoltaan niin omituisia, ettei tiedä,
kummanko puolen kanssa kulloinkin on tekemisissä, yksinkertaisen vaiko
mutkikkaan. Eikö voi olla vertauskuvista syvimpiä se, että Eeva seisoo
viattoman omenan ja viekkaan käärmeen välissä? Minun täytyy tuntea
Carlotta hiukan paremmin, ennenkuin ryhdyn selittämään häntä
Judithille.

Ainakaan hän ei nyt enää ole puettu kuin toisen keisarikunnan aikuinen
odaliski, ja rouva Mc Murray on estänyt hänet noudattamasta sitä
surkuteltavaa makua, joka ilmeni tuossa ranskalaisessa naiskuvassa,
jota Carlotta äskettäin ihaili. Oivallinen ystävättäreni toimitti
kotiin väsyneen ja aivan ymmällään olevan turvattinsa kello kahdeksan
illalla ja vakuutti, että hänen tehtävänsä oli ollut helppo sekä että
tämä päivä, kuten hän oli odottanutkin, oli ollut hänen elämänsä
hauskin. Oli aivan kuin olisi hän pukenut nukkea, selitti hän
säteilevänä.

Mieltäylentävä huvitus täysikasvuiselle naiselle! En lausunut ilmi tätä
ajatustani -- silloin hän syystä olisi pitänyt minua kiittämättömimpinä
kaikista hirttonuoran ansanneista lurjuksista.

Carlotta oli siis seurannut hänen mukanaan aivan kuin nukke
nukenvaunuissa, ja hän oli antanut hänen koetella kaikenlaisia koruja.
Isojen kauppaliikkeiden ilma oli nähtävästi vaikuttanut huumaavasti
Carlottaan. Hän oli liikkunut kuin horrostilassa, ja valitsemisvaisto
oli hänessä aivan lamautuneena. Ainoat esineet, joihin hän eräänä
selvänä hetkenä kiihkeästi oli kiintynyt, olivat punaiset,
korkeakantaiset kengät ja huokea, punainen päivänvarjo.

"Te ette voi aavistaakaan, mitä merkitsee, että on ostettava kaikki,
mitä nainen tarvitsee", sanoi rouva Mc Murray.

Minä vastasin, että spekulatiivinen filosofia herätti minussa suurta
kunnioitusta.

"Nuppineula-arkista aina teatterivaippaan saakka", jatkoi hän.

"Minä pelkään, hyvä rouva Mc Murray, etteivät naisen tarpeet rajoitu
teatterivaippaan", sanoin minä. "Kunpa ne sen tekisivätkin!"

Hän nimitti minua kyynikoksi ja meni.

Tänä aamuna Carlotta tuli sisään ja keskeytti työni.

"Tahtooko Seer Marcous tulla minun huoneeseeni katsomaan kaikkia
kauniita tavaroitani?"

Kesäpuserossaan ja yksinkertaisessa hameessaan hän oli niin kainon
näköinen kuin mikä maalaisneitonen tahansa. Hän pani päänsä vähän
kallelleen. Sillä hetkellä olin isällisellä tuulella ja suostuin
armollisesti.

Mies ei löydä sanoja kuvaillakseen sitä hetaleiden paljoutta, joka
täytti tämän huoneen. Jos missä ei ollut vaatteita, oli siinä kosolta
tyhjiä pahvikoteloita ja käärepapereita. Antoinette seisoi nurkassa ja
katseli kauhistusta tylsämielinen hymy kasvoillaan. Minä olin ääneti
kuin kala katsellessani näitä salaperäisiä esineitä. Carlotta asetteli
päähänsä hattuja. Hän näytteli minulle kiiltonahkakenkiä. Hän levitteli
katseltavikseni puseroita ja alushameita, kunnes silmiäni koski.
Lopuksi hän heilutteli jotakin kädessään.

"Sanokaa minulle; pitääkö minun käyttää tällaista; rouva Mc Murray
väittää, että kaikki naiset käyttävät sitä. Mutta Alexandrettassa
meillä ei koskaan ole sellaista ja se vain koskee."

Hän napitti "sen" epätoivoisen näköisenä vartalonsa ympäri ja käänsi
suuret, rukoilevat silmänsä minuun.

"Täytyy kärsiä, jos tahtoo olla kaunis", sanoin minä.

"Mutta kun on sellainen vartalo kuin neidillä, on se pelkkää
hulluutta!" huudahti Antoinette.

"On pöyristyttävää, että minulta yleensä vaaditaan lausuntoa
tällaisessa asiassa", sanoin minä arvokkaasti. Ja pöyristyttävää se
olikin. Juhlallisuuteni vaikutti heihin.

Avomielisesti, kuten häneltä sopi odottaa, nuori neitoseni levitti
nähtäväkseni pitsien, koruompeleiden, nauhojen, batistikankaiden
paljouden, jommoista tavallinen mies katselee vain puodinikkunoiden
läpi, kun hän filosofisen mielentilan valtaamana tahtoo punnita naisen
käsittämätöntä turhamaisuutta.

"Voi noita liinavaatteita!" läähätti Antoinette.

Sitten Carlotta meni uuninreunuksen luo ja palasi pidellen sormiensa
välissä jotain suurta ja tahmeaa.

"Tahtooko Seer Marcous tätä? Se on makeaa."

Minä vastasin kieltävästi.

"Ah", sanoi hän pettyneenä. "Se on niin hyvää."

Tuon tyhmän olennon silmissä on jotakin, jota en voi vastustaa. Hän
pisti inhottavan palasen suuhuni -- se oli aivan liian tahmeaa, jotta
olisin voinut ottaa sitä käsiini -- ja nuoleskeli sitten nauraen
sormiaan.

Menin takaisin huoneeseeni. Minua vaivasi epämieluisa tunne siitä, että
olin pannut arvokkuuteni alttiiksi.


                                                   Toukok. 29 p.

Lähetin hänelle sanan, että hän saisi tulla minun kanssani ajelemaan
iltapäivällä. Hänen tuli olla valmiina kello kolme. On terveellistä
hänelle, että hän oppii pitämään meidän yhteisiä huviretkiämme
harvinaisina tapahtumina, joita hän ikävöiden odottaa. Yleensä hän saa
tehdä kävelynsä Antoinetten seurassa -- ainakin vastaiseksi -- kuten
hän teki eilenkin.

Kello kolme Stenson ilmotti minulle, että vaunut odottivat.

"Menkää sanomaan neidille!" käskin minä.

Parin kolmen minuutin kuluttua Carlotta tuli alas. En koskaan
elämässäni ole ällistynyt niin. Puhkesin moniin erikielisiin
hämmästyksen huutoihin. En milloinkaan -- en näyttämöllä enkä näyttämön
ulkopuolella -- ole nähnyt mitään hänen vertaistaan. Posket olivat
valkeiksi puuteroidut, huulet helakanpunaiset, kulmakarvat ja
silmäripset sysimustat. Korvissa riippuivat suunnattoman suuret
korvarenkaat. Hän astui huoneeseen voitonriemuisen näköisenä, ikäänkuin
olisi hän tahtonut sanoa: "Katso, miten hurmaavan ihana minä olen!"

Kun hän näki säikähtyneen katseeni synkistyivät hänen kasvonsa. Kun
käskin hänen mennä ylös peseytymään, alkoi hän itkeä.

"Älkää Herran tähden itkekö", huudahdin minä, "silloin teidän kasvonne
pian ovat kuin taivaankaari."

"Minä tein sen ollakseni teille mieliksi", hän nyyhkytti.

"Englannissa maalaavat itseään ainoastaan kaikkein alimman luokan
tanssijattaret", selitin minä. "Ja te tiedätte, mitä sellaisista
ajatellaan Alexandrettassa."

"He olivat mukana Aziza-Zazan häissä", änkytti Carlotta. "Mutta meillä
kaikki naiset tekevät näin, kun heidän pitää olla kauniit. Ja minä olen
kiusannut itseäni vain miellyttääkseni Seer Marcousta."

Käsitin, että olin esiintynyt töykeästi. Hän oli varmaankin ahertanut
tuntimääriä saadakseen itsensä kauniiksi. Mutta mahdoton minun
kuitenkin oli viedä häntä ulos kadulle. Hän oli aivan Isebelin
näköinen, joka epäilemättä, kuten Carlottakin, olisi ollut hyvin kaunis
nainen, ellei hän olisi ollut maalattu.

"Tiedättekö, Carlotta", sanoin minä, "te kyllä pian huomaatte, että
Englanti on Alexandretta ylösalasin käännettynä. Se, mikä siellä oli
väärin, on täällä oikein, ja päinvastoin. Jos tahdotte olla minulle
mieliksi, niin juoskaa ylös peseytymään ja ottakaa pois nuo
korvarenkaat!"

Hän meni, mutta palasi pian aivan alakuloisena. Hän ei saanut sitä
lähtemään vedellä. Minä soitin Antoinettea, mutta Antoinette oli mennyt
ulos. Koska asia oli liian arkaluontoinen Stensonille uskottavaksi,
menin noutamaan vaseliinirasian huoneestani, ja koska Carlotta ei
tiennyt, miten oli meneteltävä, pesin minä omin käsin Carlottan
puhtaaksi. Hän huusi ihastuksissaan -- niin se häntä huvitti. En voi
kieltää, että se huvitti minuakin. Mutta asemani on vastuunalainen, ja
kysyn itseltäni, mitä maailmassa vielä vastedes olen tekevä.

Nautin matkastamme Richmondiin, missä tarjosin hänelle teetä ja
suureksi helpotuksekseni huomasin, että hän joi kupista eikä latkinut
vadista kuin kissanpoika. Hän teki paljon älykkäämmän vaikutuksen kuin
viime ajomatkallamme. Hän on hiukan tottunut katuräminään, eikä
liikenne enää aiheuta hänessä päänsärkyä. Hän tekee minulle kysymyksiä
kuin kymmenvuotias lapsi. Kookkaat kaartilaiset, joiden ohi ajoimme,
herättivät hänessä erikoista ihastusta. Hän ei elämässään
ollut nähnyt mitään niin kaunista. Kysyin häneltä, tahtoiko hän, että
ostaisin hänelle yhden ja antaisin hänelle leikkikaluksi.

"Voi, tahtoisitteko tehdä sen, Seer Marcous?" hän huudahti ja tarttui
ihastuneena käteeni. Luulenpa totisesti, että hän piti sitä täytenä
totena, sillä kun minä sanoin, että olin laskenut leikkiä, työnsi hän
harmistuneena huulensa törrölleen ja selitti, että on väärin
valehdella.

"Olen hyvilläni, että teillä on joitakuita siveellisiä
peruskäsitteitä", sanoin minä.

Ajaessamme johtui mieleeni kysyä, mistä hän oli saanut ihomaalin ja
korvarenkaat. Hän kertoi iloisesti, että ne oli Antoinette antanut
hänelle. Minun täytyy puhua vakavasti Antoinetten kanssa. Se kanta,
mille Antoinette hänen suhteensa asettuu, lähentelee liiaksi
jumaloimista. Se voisi vaikuttaa turmelevasti. Minun täytyy myös antaa
Carlottalle pieni rahasumma neularahoiksi.

Teetä juodessaan hän yhtäkkiä kysäsi:

"Seer Marcous ei ole naimisissa?"

Sanoin, etten ollut. Hän kysyi, miksen ollut. Luulenpa, että piru
riivaa kaikkia naisia, koska he kaikki kysyvät minulta sitä.

"Siksi, että vaimosta on vain vastusta", minä sanoin.

Carlottan huulet vetäytyivät omituiseen hymyyn.

"Siinä tapauksessa --"

"Ottakaa tällainen leivos", sanoin kiireesti. "Siinä on suklaata
päälläpäin ja se on aivan täynnä vaahto-kermaa."

Hän puri siitä palasen, hymyili autuaana ja unohti avioliittoasiani.
Minulta pääsi helpotuksen huokaus. Kun ajattelee Carlottan itämaalaista
kasvatusta, ei tosiaankaan voi tietää, mitä hän olisi saattanut sanoa.


                                                    Toukok. 31 p.

Tänään minulla oli omituinen vieras. Luokseni tuli -- kuka muu kuin
onnettoman Harry Robinsonin isä! Ensi kysymykseni oli tietysti, miten
ihmeen tavalla hän saattoi asettaa minut mihinkään yhteyteen poikansa
kanssa. Mistä johtui, että hän otaksui minun suojelevan nuorta
turkkilaista tyttöä, jonka tähden hän omien sanojensa mukaan tuli minun
luokseni? Hänen vastauksestaan kävi selville, että poliisi oli antanut
hänelle tarpeelliset tiedot -- seikkailuni Waterloon asemalla olivat
tehneet Carlottan löytämisen helpoksi. Minua oli vähän kummastuttanut,
että sanomalehdet niin niukasti selostivat oikeudellista tutkimusta. Ei
mainittu sanaakaan -- kuten pahasti olin pelännyt tapahtuvan --
salaperäisestä naisesta, jolle nuori mies oli ostanut lipun
Alexandrettassa ja jonka seurassa hän oli noussut maihin. Näytti siltä,
kun ei olisi edes katsottu tarpeelliseksi kutsua todistajia;
valamiehistö tyytyi antamaan tuon tavallisen lausunnon: hetkellinen
mielenhäiriö. Niin hienotunteisesti kuin suinkin koskettelin tätä
kysymystä.

"Meidän onnistui saada asia tukahdutetuksi", sanoi vieraani, vanha
herra, jolla oli muhkea poskiparta ja väsyneet, herkkäilmeiset kasvot.
"Minulla on itselläni hiukan vaikutusvaltaa ja hänen vaimonsa
sukulaiset --"

"Hänen vaimonsa!" huudahdin minä. Ihmisen tiet ovat tutkimattomammat
kuin koskaan. Mies oli todella naimisissa.

"Niin", isä huokasi. "Siksi se juuri olisi ollut niin suuri skandaali.
Hänen vaimonsa sukulaiset ovat mahtavaa väkeä. Me saimme, Jumalan
kiitos, asian järjestetyksi, eikä hänen vaimo raukkansa koskaan saa
tietää mitään. Poikani on kuollut. Eivät mitkään julkiset tutkistelut
siitä, mikä oli hänen itsemurhansa syynä, voi palauttaa häntä elämään."

Minä mutisin muutamia lohduttavia sanoja.

"Hän vammaankin oli mielenvikainen, poika parka, kun hän houkutteli
tytön pakenemaan. Mutta koska minun poikani on saattanut hänet
onnettomuuteen", hän puri hampaansa yhteen, ikäänkuin olisi pojan synti
koskenut häntä sydämeen, "täytyy minun huolehtia hänestä."

"Siinä suhteessa voitte olla rauhallinen", sanoin minä. "Hän vei hänet
heti salaa laivaan, ja sitten hän tuskin lienee sanonut tytölle hyvää
päivää. Se juuri selittämätöntä onkin."

"Voinko olla varma siitä?"

"Minä voin panna henkeni pantiksi, että asia on niin", sanoin minä.

"Kuinka te sen tiedätte?"

"Suoruus -- tahtoisin sanoa kiusallinen suoruus -- on tämän nuoren
naisen vikoja."

Hän oli ylen tyytyväisen näköinen. Kerroin hänelle Carlottan
elämänvaiheet ja mitä osaa minä olin jutussa näytellyt.

"Silloin", hän sanoi, "minä pidän huolen siitä, että lapsi tulee
kotiin. Minä saatan itse tytön sinne. En voi sallia, että hän enää on
täällä rasituksenanne. Velvollisuutenani on sovittaa poikani
harha-askel."

Minä selitin hänelle, miten kauheat Hamdi Efendin kynnet olivat ja
kerroin, minkä lupauksen olin antanut.

"Mitä silloin on tehtävä?" hän kysyi.

"Jos jotkut kunnon ihmiset tahtoisivat ottaa hänet huostaansa ja antaa
hänelle kristillisen kasvatuksen, luovuttaisin hänet heille erinomaisen
mielelläni. Tässä talossa ei todellakaan tarvita toimetonta ja
edesvastuutonta naishenkilöä. Mutta ihmisystäviä on vähän. Kenen
luulette haluavan ottaa hänet huostaansa?"

"Pelkään, etten minä sitä voi."

"Mieleeni ei olisi juolahtanutkaan ehdottaa sitä", sanoin minä.
"Tahdoin vain mainita ainoan mahdollisuuden, joka on olemassa."

"Minä mielelläni -- hyvin mielelläni -- antaisin avustusta hänen
ylläpitoonsa", sanoi herra Robinson.

Kiitin häntä. Mutta se oli mahdotonta. Yhtä hyvin olisin voinut sallia
tuon kunnon miehen maksaa kaasulaskuni.

"Minä tunnen hyvän luostarikodin Pyhän Birgittan Pienten Siskojen
luona", sanoi hän koetteeksi.

"Jos kysymyksessä olisi Pyhä Birgitta itse", sanoin minä, "niin
suostuisin kernaasti. Hän on pyhimys, jota suuresti ihailen. Hän voisi
tehdä ihmeitä. Hän olisi voinut tehdä ihmeen Carlottan sielun suhteen.
Mutta ihmeitten aika on mennyt, ja minä pelkään, että Pienten Sisarten
hellät sydämet murtuisivat Carlottan tähden. Hän on omituinen olento."

Tiedän, että minun olisi pitänyt ottaa ehdotus harkintani alaiseksi,
mutta luulen, että arvostelukyky -- elintäni vaivaa kroonillinen
tulehdus. Tämä elin vastusti Carlottan ja Pyhän Birgittan Pienten
Sisarten yhteensaattamista.

"Minkälainen hän mahtaakaan olla?" kysyi vanha herra kummastelevan
näköisenä.

"Olisiko teistä vaikeaa nähdä hänet?" kysyin minä.

"Olisi", sanoi hän hiljaa. "Olisi kyllä. Ehkä se saattaisi minut
lähemmäksi onnetonta poikaani. Hän tuntuu minusta olevan niin kaukana."

Minä soitin ja lähetin noutamaan Carlottaa.

"Ehkä on parasta, ettette sano kuka olette", huomautin.

Kun Carlotta astui sisään, hän nousi seisomaan ja katseli tyttöä -- oi,
niin surumielisesti.

"Tässä, Carlotta", sanoin minä, "on eräs ystäväni, joka tahtoisi
tutustua teihin."

Carlotta lähestyi kainosti ja ojensi kätensä vieraalle. Nähtävästi hän
tahtoi käyttäytyä mahdollisimman hyvin. Kiitin taivasta, että hän oli
kohdistanut ihomaalauskokeensa minuun eikä johonkin vieraaseen.

"Pidättekö -- pidättekö Englannista?" kysyi vanha herra.

"Voi paljon, hyvin paljon! Kaikki ihmiset ovat niin hyviä minulle. Se
on ihana maa."

"Se on maailman paras maa nuorelle ihmiselle", sanoi vieras.

"Onko?" kysyi Carlotta lapsellisen yksinkertaisesti.

"Kaikkien paras."

"Mutta jos on vanha -- eikö se ole hyvä silloinkin?"

"Silloin ei mikään maa ole hyvä."

Vanha herra huokasi ja sanoi jäähyväiset. Minä saatoin hänet ulos.

"En tiedä, mitä sanoisin, Sir Marcus. Hän tekee minuun ihmeellisen
vaikutuksen. Niin paljon suloista viattomuutta en ollut odottanut.
Poikani tähden tahtoisin kernaasti ottaa hänet huostaani -- mutta hänen
äitinsä ei tiedä asiasta mitään muuta, kuin että hän on poissa. Siitä
koituisi hänelle kuolema."

Kyyneleet vierivät pitkin vanhan herran poskia. Tartuin hänen käteensä.

"Minun kattoni alla ei häntä ole mikään paha kohtaava", sanoin minä.

Carlotta odotti minua salissa. Hän katseli minua ymmällään ja surkean
näköisenä.

"Seer Marcous?"

"No?"

"Pitääkö minun mennä naimisiin hänen kanssaan?"

"Mennä naimisiin kenen kanssa?"

"Tuon vanhan herran. Jos te sanotte, että minun täytyy, niin kai minun
on pakko tehdä se. Mutta ei minua juuri haluta mennä naimisiin hänen
kanssaan."

Tarvitsin pari minuuttia asettuakseni hänen itämaalaiselle
käsityskannalleen. Tämän mukaan ei mikään nainen voinut astua
miehen eteen, ellei hän ollut tarkotettu tämän miehen tulevaksi
morsiameksi. Pidän toisinaan hyödyllisenä pelottaa Carlottaa --
kasvatustarkoituksessa.

"Tiedättekö, kuka tuo vanha herra oli?" minä kysyin.

"En."

"Hän oli Harryn isä."

"Niinkö?" sanoi hän vetäen suunsa pieneen virnistykseen. "Minä kadun,
että olin niin kohtelias hänelle."

Miten hemmetissä minun pitää kohdella häntä?

Pidin hänelle neljännestuntia kestävän esitelmän tilanteen
siveellisestä merkityksestä. Luulen, että minun vain onnistui herättää
hänessä se käsitys, että olin huonolla tuulella. Niin suurta
myötätuntoa tunsin Harrya kohtaan, etten edes huolinut ilmottaa
Carlottalle, että hän oli nainut mies houkutellessaan hänet
Alexandrettasta.



VI LUKU.


                                                    Kesäk. 1 p.

Tänään Sebastian Pasquale söi päivällistä minun luonani. Antoinette oli
siksi päiväksi heittänyt epäjumalanpalveluksensa syrjään ja kohdistanut
kaikki sielunvoimansa todellisen uskontonsa salaisuuksien ratkaisuun.
Tulos oli niin loistava, että Pasquale, joka aina halveksi
soveliaisuuden vaatimuksia, tahtoi, että Antoinette kutsuttaisiin
sisään päivällisen jälkeen vastaanottamaan hänen kiitoksensa ja
onnittelunsa. Hän nousi paikaltaan ja kumarsi, kuin olisi Antoinette
ollut vanhan keisarikunnan aikuinen markiisitar.

"Se oli ateria", sanoi hän painaen sormenpäitään suutaan vasten ja
suudellen niitä, "joka olisi ollut nautittava polvillaan eikä istuen."

"Tuon sinä varastit Heineltä", sanoin minä, kun Antoinette
haltioituneena oli poistunut, "ja sitten syötit sen Antoinettelle
aivankuin olisit itse keksinyt sen."

"Hyvä Ordeyne", sanoi hän, "oletko koskaan kuullut puhuttavan miehestä,
joka olisi syöttänyt naiselle mitään alkuperäisiä ajatuksia."

"Sen sinä tiedät paremmin kuin minä", vastasin minä, ja Pasquale
nauroi.

Minusta oli ollut hauskaa tavata hänet -- olennon, joka
on täynnä uhkuvaa elinvoimaa, jota aika ei voi laimentaa.
Hänen jäsenensä ovat yhtä notkeat kuin hänen poikana ollessaan,
ja hänen älynsä samaten. En voi ymmärtää, miten hänellä oli tilaisuutta
nauttia Antoinetten keittotaidosta, sillä hän puheli koko päivällisen
ajan kuvaillen ihmeellisiä seikkailuja, joita hän oli kokenut vieraissa
kaupungeissa. Muun muassa hän oli ollut päähenkilönä bulgarialaisen
politiikan koomillisessa oopperassa. Sain myöskin kuulla wieniläistä
tanssijatarta koskevan jutun. Minun omat pienet elämykseni, joista hän
sai minut kertomaan, olivat hänen kokemuksiinsa verraten kuin pieni
häkissä oleva kanarialintu varpushaukan rinnalla. En muuten olekaan
yhtä avomielinen kuin Pasquale; muutamista asioista en puhu ollenkaan.
Hän tekee myös tavattoman paljon kädenliikkeitä jutellessaan, ja se on
minun luonteelleni aivan vierasta. Hänellä on, kuten Judith sanoisi,
temperamenttia. Hänen viiksensä kiertyvät rohkeasti ylöspäin, niin että
niiden päät melkein ovat hänen säkenöivien mustien silmiensä kohdalla.
Toinen eroavaisuus meidän välillämme on, että hänen vaatteensa sopivat
hänelle, kuin olisivat ne valetut hänen ruumiinsa mukaan, kun minun
sitävastoin riippuvat kuin vaatenaulakon varassa. Minä en koskaan olisi
voinut joutua sellaisiin seikkailuihin kuin Pasquale.

Ja kuitenkaan hän ei pidä niitä minään! Varjelkoon! Jos minun pitäisi
toimeenpanna salaliitto Sofiassa -- ladatut revolverit yrityksen
perustana -- niin tulisin hulluksi.

"Mutta ihminen", huudahdin minä, "mitä kaikkien pyörremyrskyjen nimessä
sinä sitten vaadit?"

"Minä tahdon tapella", huudahti hän. "Maa on käynyt aivan liian
harmaaksi ja rauhalliseksi. Elämä on veretöntä. Me tarvitsemme väriä --
punaista väriä -- tervettä, kaunista verenvuodatusta!"

"Sinun ei tarvitse muuta kuin mennä johonkin Berlinin kahvilaan ja
vetää jokaista luutnanttia, jonka näet, nenästä. Sillä tavalla saat
nähdä niin paljon verta kuin ikinä voit toivoa", sanoin minä.

"Hemmetissä", huusi hän ja karkasi pystyyn. "Mikä elämäntehtävä tuhota
preussilaisia luutnantteja!"

Minä nojauduin taapäin tuolissani -- päivällinen oli jo ohitse -- ja
hymyilin hänen kiihkeyttään. Tavallinen ihminen ei juoksentele ympäri
tuolla lailla, kun hänen pitäisi sulattaa ruokaansa.

Me keskustelimme jos jostakin ja tavantakaa huomasin, että hän loi
katseensa alas mattoon. Vihdoin hän kumartui alas ja otti lattialta
julkeimman, korkeakantaisimman punaisen silkkikengän, mitä milloinkaan
olen nähnyt.

Silmäilin esinettä mitä syvimmän inhon valtaamana. Olisin antanut sata
puntaa nähdessäni sen katoavan. Kuinka se oli tullut sinne? Otaksuin,
että Carlotta luvatta oli ollut salissa ja kuin Tuhkimo pudottanut sen
paetessaan, kun hän kuuli minun tulevan kotiin päivällisaikaan.

Pasquale piteli sitä ilmassa ja katseli minua kysyvästi. Minä en ole
olevinani ankaran moraalinen; mutta murtovaras, jota syyttä syytetään
varkaudesta, loukkaantuu pahemmin kuin hyveellinen ihminen. Minä
kaduin, etten ollut pyytänyt Pasqualea päivälliselle klubiin. En
suinkaan aikonut selittää Carlottaa Pasqualelle. Käsittääkseni ei
minulla ole minkäänlaista syytä laskea Carlottaa tuttavieni lukuun
kuuluvaksi. Hän on vain satunnainen ilmiö kodissani.

Nousin seisomaan ja soitin.

"Tuo kenkä", sanoin minä, "ei ole minun omaisuuttani, eikä sen
totisesti pitäisi olla täällä."

Pasquale laski sen ojennettuun käteeni.

"Jalka, johon se kuuluu, mahtaa olla harvinaisen kaunis", sanoi hän.

"Vakuutan sinulle, hyvä Pasquale", vastasin kuivasti, "etten koskaan
ole nähnyt sitä jalkaa, johon se kuuluu." Sitä en ollutkaan.
Ruusunpunainen varvasrivi ei toki liene mikään jalka.

"Stenson", sanoin minä, kun palvelijani astui sisään, "viekää tämä
neiti Carlottalle ja sanokaa terveisiä minulta, ettei hänen olisi
pitänyt unohtaa sitä saliini."

Stenson, joka luuli, että olin soittanut tilatakseni whiskyä, oli tuonut
mukanaan karahvin ja lasit. Kun hän asetti tarjottimen pienelle
pöydälle, huomasin, että Pasquale uteliaan näköisenä katseli hänen
liikkumattomia kasvojaan sanomatta kuitenkaan mitään kengästä.

Kaasin vieraani lasiin wiskyä ja soodavettä. Hän joi syvän kulauksen,
kierteli keikarimaisia viiksiään ja purskahti vihdoin nauruun.

"En ole kertonut sinulle kreivitär von Wentzelistä; en tiedä, miten
tulin ajatelleeksi häntä. Maailman luomisesta asti ei ole ollut
olemassa hänen vertaistaan. Pane mieleesi -- oikea elävä ylimyksellinen
kreivitär!"

Ja hän kertoi ylen säädyttömän, mutta hyvin huvittavan jutun.
Hämmästyttävän, uskomattoman jutun; mutta se tuntui minusta tutulta.

"Tuo", sanoin vihdoin, "on alusta loppuun kohtaus '_Francion'in
koomillisesta tarinasta_'."

"Minä en koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi Pasquale
suuttuneena.

"Se on ensimmäinen ranskalainen siveysromaani. Se ilmestyi noin vuonna
1620 ja sen kirjoitti Sorel niminen mies. En suinkaan tahdo syyttää
sinua kertomasi jutun varastamisesta, hyvä veli -- se olisi
naurettavaa. Mutta yhdenkaltaisuus hämmästytti minua. Sinä ja kreivitär
ja te muut esititte aivan uudelleen ilvenäytelmän, joka on kolmesataa
vuotta vanha."

"Joutavia!" sanoi Pasquale.

"Minä näytän sen sinulle!" sanoin minä.

Haettuani turhaan kirjaa hyllyiltä, muistin sen olevan ruokasalissa.
Jätin Pasqualen yksin ja menin sinne. Tiesin, että se oli ylimmäisellä
hyllyllä aivan katonrajassa. Ruokasalissa minulla on ainoastaan
ruokapöytää valaiseva sähkölamppu, joten huoneen seinät jäävät kokonaan
hämärään. Se on suututtanut minua monesti, kun olen hakenut kirjoja.
Minun täytyy tosiaankin hankkia sinne kattovalaistus. On epämukavaa
ja ikävää seisoa tuolilla ja polttaa vahatulitikkuja löytääkseen
kirjan. Minä poltin loppuun neljä vahatikkua löytämättä _Francion'in
koomillista tarinaa_.

Enemmän kuin mikään muu minua harmittaa se, jos en löydä kirjaa, jota
haen. Tiesin, että Francion oli ylimmäisellä hyllyllä ja ennemmin kuin
olisin mennyt sieltä tyhjin toimin, olisin hakenut koko yön.

Otaksun, että jokaisella ihmisellä on joku ruuvi höllässä. Tämä on
minun ruuvini. Olin varmaankin hakenut kirjaa noin kahdenkymmenen
minuutin ajan, kun vihdoin löysin sen muutamien risaisten ranskalaisten
romaanien takaa, ja voitonriemuisena vein sen lampunvaloon ja otin
selvän siitä, mitä tahdoin tietää. Sitten palasin saliin.

"Olen pahoillani, että olen --" alotin minä. Sitten vaikenin äkisti.
Saatoin tuskin uskoa silmiäni. Sohvassa loikoi Carlotta puolipitkällään
ja keskusteli Pasqualen kanssa, ikäänkuin olisi hän tuntenut hänet koko
elämänsä ajan.

Carlotta mahtoi nähdä, että minä harmistuin -- hän näet juoksi minua
vastaan.

"Sinä näet, että olen tutustunut neiti Carlottaan", sanoi Pasquale.

"Näen sen."

"Minun piti tulla alas saliin punaiset kengät jalassani -- sanoi
Stenson", selitti Carlotta.

"Pelkään, että Stenson on vienyt minun sanani väärin perille", sanoin
minä.

"Silloin te ette tahtonutkaan, että minä tulisin? Minun kai pitää mennä
sitten?"

Voi noita silmiä! Minä alan jo väsyä niihin. Epäröin ja olin hukassa.

"Olkaa hyvä ja antakaa minun jäädä tänne puhelemaan Pasqualen kanssa!"

"_Herra_ Pasqualen", oikaisin minä.

Hän toisti sanani suloisesti hymyillen; ja ikäänkuin olisi hän jo
saanut minulta luvan jäädä, hän kiipesi taas istumaan toiseen
sohvannurkkaan. Minä huoahdin. Olisi ollut tyhmää ajaa hänet ulos
huoneesta.

"Tämä on paljon hauskempaa kuin Alexandretta, eikö olekin?" sanoi
Pasquale tuttavallisesti. "Ja Sir Marcus on parannettu painos Hamdi
Efendiä."

"On, on! Seer Marcous antaa minun tehdä mitä ikinä tahdon", sanoi
Carlotta.

"Surma vieköön, jos sen teen", huudahdin minä. "Teitä on pidelty niin
ankarasti Itämailla, että arvostelette hiukan liian suureksi
Englannissa nauttimaanne vapautta."

Olen huomannut, että Carlottaan aina tekee syvän vaikutuksen, jos
käytän juhlallisia sanoja.

"Mutta jos kerran te saatoitte hakkailla puutarhanmuurin ylitse, mahtoi
teillä kuitenkin olla jokseenkin suuri vapaus Alexandrettassakin",
sanoi Pasquale.

Nähtävästi Carlotta oli tehnyt kaikki selitykset minun puoleltani
tarpeettomiksi.

"Tapasin kerran ystävämme Hamdin", jatkoi Pasquale. "Hän oli
kohteliain, pitkänenäisin, rokonarpisin vanha raakalainen, mitä koskaan
olen nähnyt."

"Niin, niin!" riemuitsi Carlotta. "Se on Hamdi."

"Onko olemassa yhtään ulkomaalaista roistoa, joka ei kuulu sinun
tuttavapiiriisi?" kysyin jonkun verran ivallisesti.

"Toivon, ettei ole", sanoi hän nauraen. "Näetkö, minä olin joutunut
hemmetinmoiseen pulaan Aleppossa noin kahdeksantoista kuukautta sitten
ja minun täytyi pötkiä pakoon. Alexandretta on Aleppon satamakaupunki,
ja Hamdilla on jonkunlainen poliisinvirka siellä."

"Hän on hyvin rikas."

"Rikas hänen pitäisi olla. Selviytyäkseni hänestä sain maksaa tuhat
puntaa. Senkin kaljupäinen roisto!"

"Hän on hirveän huono ihminen", sanoi Carlotta vakavasti.

"Minä pelkään, että herra Pasquale on 'hirveän huono'", sanoin minä
huvitettuna. "Mitä sinä olit tehnyt Aleppossa?"

"Siitä ei puhuta", sanoi hän.

"Kaikki englantilaiset, jotka matkustavat Syyriaan, ovat hyvin huonoja
ihmisiä", huomautti Carlotta.

"Mistä te sen tiedätte?" kysyin minä.

"Hoh, minä tiedän sen vain", vastasi Carlotta keikauttaen päätään.

"Ystäväni", sanoi Pasquale sytyttäen paperossinsa, "minä olen
matkustellut paljon Itämailla ja minulla on ollut siellä tavattoman
monta seikkailua; ja minä voin vakuuttaa sinulle, että mitä
itämaalainen nainen ei tiedä, sitä ei tarvitsekaan tietää. Kehdosta
hautaan asti he kohdistavat sekä ruumiinsa että sielunsa kaikki voimat
kahteen elämänkysymykseen: ruuansulatukseen ja sukupuolikysymykseen."

"Mikä on sukupuoli?" kysyi Carlotta.

"Se on luomakunnan suuri erehdys", sanoin minä.

"Minä en ymmärrä", sanoi Carlotta.

"Ei kukaan koeta ymmärtää Sir Marcusta", sanoi Pasquale iloisesti. "Me
annamme hänen vain puhella, kunnes hän huomaa, ettei kukaan kuuntele."

"Seer Marcous on hyvin viisas", sanoi Carlotta, vakavasti puolustaen
herraansa ja mestariansa. "Koko päivän hän lukee isoja kirjoja ja
kirjottaa isoille paperiarkeille."

Olen sittemmin kysynyt itseltäni, eikö se arvostelu ollut ivallisin,
mitä saattaa kuvitella. Olenko minä viisas? Tuleeko ihmisestä viisas
sen kautta, että hän lukee isoja kirjoja ja kirjottaa isoille
paperiarkeille? Salomo väittää, että viisauteen kuuluu ymmärrys, ja
älykkäät tuumat; että ymmärtäväisen viisaus on siinä, että hän näkee
tiensä selvästi; että viisaus ja ymmärrys pelastavat vieraista naisista
ja liukkaista, imartelevista sanoista. Ei, minä en ole pelastunut
vieraasta naisesta, joka on alkanut imarrella minua liukkain sanoin;
minä en näe tietäni selvästi, koska minulla ei ole aavistustakaan
siitä, miten minun pitäisi menetellä hänen suhteensa; ja kun annoin
hänen tulla saliini ja kiivetä sohvannurkkaan ja näyttää punaisia
kenkiään vieraalleni, heitin ymmärrykseni järveen, ja ainoasta
älykkäästä tuumastani, siitä, että opettaisin hänelle konekirjotusta,
ei ole mitään hyötyä. Jos siis tämä erinomainen mietelmien laatija on
oikeassa, en suinkaan saata kehua, että minulla olisi suurta viisautta;
eikä mikään isoista kirjoistani voi sanoa minulle, mitä viisas mies
olisi tehnyt, jos hän olisi kohdannut Carlottan Thamesin rannalla.

Oli miten oli, en pitänyt viisauttani sopivana keskusteluaineena.
Siirtyäkseni johonkin toiseen, kysyin Carlottalta, miksi hän oli
nimittänyt Hamdi Efendiä hirveän huonoksi ihmiseksi. Hänen vastauksensa
oli hämmästyttävä.

"Sen sanoi äitini. Hän itki usein päivät päästään. Hän oli pahoillaan,
että oli mennyt naimisiin Hamdin kanssa."

"Vaimo parka!" sanoin minä. "Kohteliko Hamdi häntä pahoin."

"Kohteli kyllä! Äitiin tuli isorokko, ja sitten hän ei enää ollut
kaunis, ja silloin Hamdi otti itselleen toisia vaimoja, eikä äiti
pitänyt niistä -- lihavia ja ilkeitä vaimoja. Äiti sanoi minulle usein,
että minun mieluummin piti tappaa itseni kuin mennä naimisiin
turkkilaisen kanssa. Pari vuotta sitten Hamdi tahtoi naittaa minut
Mohamed Alille, mutta hän kuoli. Kun minä sanoin, että olin niin
iloinen siitä (näillä sanoin Carlotta nähtävästi yleensä lausuu ilmi
surunsa saadessaan tiedon ystäviensä kuolemasta) sulki Hamdi minut
pimeään huoneeseen. Sitten hän sanoi, että minun piti mennä naimisiin
Mustaphan kanssa. Sentähden minä pakenin Harryn kanssa. Ymmärrättekö?
Voi, Hamdi on kamalan paha."

Näistä ja muista lausunnoista saatan käsittää, että kaunis, ehdoton
lapsi parka, Carlottan äiti, jäätyään leskeksi ja kantaen pienokaista
sydämensä alla, otti vastaan turvan, jonka rakastunut turkkilainen
tarjosi hänelle. Ja saatan kuvitella mielessäni hänen neljätoista
vuotta kestänyttä vankilaelämäänsä, hänen pettymyksiään, hänen suruaan,
hänen epätoivoaan. Ei ihme, ettei tämä nainen voinut tehdä tyttärensä
puolesta enempää, kuin opettaa hänelle puutteellisesti englanninkieltä
ja laskuopin ja kirjoitustaidon ensi alkeet. Epäilemättä äiti oli
puhunut laajalti länsimaista ja siellä asuvien naisten vapaasta ja
iloisesta elämästä, ja hänen kertomuksistaan on Carlottalla nyt vain
erehdyttäviä muistoja jälellä.

Omituista on, että Carlotta keskellä haaremin tylsistyttäviä
vaikutteita on säilyttänyt englantilaisen naisen synnynnäisen
eloisuuden. Tosin hänellä on lapsensuu; hänen silmänsä ovat vetoavat
kuin koiran silmät, hänen esiintymisensä, koko hänen käytöksensä on
lapsellista; mutta hän ei ole tylsien, sieluttomien, aistillisten
syntyperäisten turkkilaisten naisten kaltainen, jommoisia olen nähnyt
Kairossa läpikuultavien harsojen verhoomina. Turkkilaisissa naisissa ei
ole mitään muuta viehättävää kuin liha; ja se viehättää ainoastaan
sellaista miestä, joka aivan yksinkertaisesti pitää naista elävänä
olentona, jonka Allah on asettanut hänen käytettäväkseen hänen
himojensa tyydyttämiseksi ja ihmiskunnan lisääntymistä varten. En
mitenkään voi ymmärtää, miten englantilainen mies saattaa rakastua
turkkilaiseen naiseen. Mutta voin varsin hyvin käsittää, että hän voisi
rakastua Carlottaan. Perityt ominaisuudet ovat kyllä olemassa, mutta
hänessä ne ovat muuttuneet lumousvoimaksi, josta en oikein tiedä, onko
hän siitä tietoinen vai ei. Missään tapauksessa en usko, että hänellä
voi olla sielua. Olen vakuutettu siitä, ettei hänellä sitä ole, enkä
mielelläni luovu vakaumuksestani.

Kun näin hänen istuvan siinä hilpeästi jutellen sohvannurkassa, jalat
allaan ja ihana kullanpunainen tukka loistaen lampunvalossa, huomasin
äkkiä, miten nainen kaunistaa huonetta -- miten todella koristeellinen
hän voi olla.

Minun täytyy luopua eräästä pahasta tavasta, joka minulla on -- siitä
nimittäin, että vaivun mietteisiini, niin etten tiedä, mitä ympärilläni
sanotaan. Heräsin taas todellisuuteen kuullessani Pasqualen sanovan:

"Vai niin -- te aiotte mennä naimisiin englantilaisen kanssa? Se on
siis päätetty?"

"Tietysti", nauroi Carlotta.

"Onko teillä jo selvillä, minkä näköinen hänen pitää olla?"

Minä näin miten tunnoton Don Juan vaistomaisesti pöyhisteli kuin
riikinkukko.

"Minä menen naimisiin Seer Marcouksen kanssa."

Tähän hänen tiedonantoonsa ei sisältynyt pilaa eikä myöskään
toivomusta, hän ikäänkuin vain totesi päätetyn asian. Hetken ajan
vallitsi kuolon hiljaisuus. Pasquale, joka juuri oli raapaissut tulta
tulitikkuun sytyttääkseen paperossinsa, tuijotti minuun ja antoi tulen
polttaa sormenpäitään. Minä tuijotin mykkänä Carlottaan. Mikä suunnaton
julkeus!

"Olen pahoillani, että minun täytyy väittää teitä vastaan", sanoin minä
vihdoin hiukan happamesti, "mutta sitä te ette suinkaan tee!"

"Enkö mene naimisiin teidän kanssanne?"

"Ette suinkaan."

"Ah!" sanoi Carlotta pettymystä ilmaisevalla äänellä.

Pasquale nousi seisomaan, iski yhteen kantansa, pani käden sydämelleen
ja kumarsi syvään.

"Tahdotteko ottaa minut tuon kivipatsaan asemesta?"

"Kernaasti", sanoi Carlotta.

Minä otin Pasqualea käsivarresta. "Älä Herran tähden laske leikkiä
hänen kanssaan! Hän ymmärtää pilaa suunnilleen yhtä hyvin kuin
esihistoriallinen luolaihminen. Hän luulee, että sinä aivan tosissasi
olet tehnyt hänelle naimatarjouksen."

Pasquale kumarsi hänelle vielä kerran.

"Te kuulette, mitä herra Graniitti sanoo? Hän kieltää meitä solmimasta
tätä liittoa. Jos minä naisin teidät ilman hänen suostumustaan, nylkisi
hän minut elävänä, pistäisi minut kiehuvaan öljyyn ja lukisi minulle
ääneen 'Renessanssin Moraalin Historiaa'. Pelkään, ettei asia käy
päinsä."

"Minä en siis mene naimisiin hänenkään kanssaan?" kysyi Carlotta ja
katsoi minuun.

"Ette!" tokasin minä. "Teidän ei tarvitse mennä naimisiin kenenkään
kanssa. Teitä näyttää vaivaavan naimahulluus. Ei täällä Englannissa
mennä naimisiin tuolla tavalla. Ensin mietitään asiaa pari vuotta, ja
sitten solmitaan järkevä, hurskas, kunnioitettava liitto."

"Naidaan hitaasti ja kadutaan nopeasti", pisti Pasquale väliin.

"Aivan niin", vastasin minä. Ja kääntyen Carlottan puoleen jatkoin: "Te
ette mene naimisiin kenenkään kanssa, ennenkuin olette oppinut
ymmärtämään pilaa."

"Mitä te sillä tarkotatte?" kysyi Carlotta.

"Herra Pasquale kysyi, tahdoitteko mennä naimisiin hänen kanssaan. Hän
ei tarkoittanut sitä. Se oli vain pilapuhetta. Se oli hirveän
lystikästä, ja teidän olisi pitänyt nauraa."

"Siis minun aina pitää nauraa, kun joku herra kysyy, tahdonko mennä
naimisiin hänen kanssaan?"

"Niin paljon kuin jaksatte", sanoin minä.

"Miten kummallisia täällä Englannissa ollaan", Carlotta huokasi.

Minä hymyilin, sillä en tahtonut tehdä häntä onnettomaksi ja olin ehkä
lausunut ajatukseni käsittämättömällä tavalla.

"No, kun oikein olette oppinut tuntemaan englantilaisia tapoja, koetan
hankkia teille kunnon miehen. Nyt on parasta, että menette nukkumaan."

Hän poistui täysin lohdutettuna. Kun ovi oli sulkeutunut hänen
jälkeensä, katsoi Pasquale minuun ja pudisti päätään.

"Hukkaan mennyt! Kauheasti hukkaan!"

"Mikä?"

"Tuo", vastasi hän ja osotti ovelle päin. "Tuo ihastuttava, koketti
pikku olento!"

"Tuo, kuten nimität sitä, on kauhea koettelemus, jonka voin kestää
ainoastaan korkealle kehittyneen ihmisrakkauteni avulla", sanoin minä.

"Hänen nimensä pitäisi olla Margarita." [Margarita = Helmi.]

"Miksi?" kysyin minä.

"Ante porcos!" [Sikojen edessä!] sanoi hän.

Pasquale on kyllä hyvin sukkela, ja minä ihailen hänen sukkeluuttaan,
niinkuin ihailen useimpia hänen loistavista ominaisuuksistaan, mutta
tuota viimeistä letkausta en todella ymmärtänyt. Mutta iltapäivällä
sain klubissani käsiini huvittavan ranskalaisen romaanin, jonka nimenä
oli _Enfilons des Perles!_-- laittakaamme itsellemme helminauha! --
Kansilehdellä oli rivi alastomia, simpukankuorissa istuvia tyttöjä, ja
kirjassa kerrottiin, miten sankarin kunnianhimoisena pyrkimyksenä oli
noista helmistä tehdä itselleen rukousnauha. Minä olen nähtävästi
tomppeli. Miksi? Siksi, etten pujota Carlottaa rukousnauhaani. En ole
eläessäni kuullut moista roskaa -- ensiksikään minulla ei ole mitään
rukousnauhaa.

Toivon, etten olisi lukenut tuota ranskalaista romaania. Toivon, etten
olisi mennyt ruokasaliin hakemaan tuota kirjaa. Toivon, että olisin
kutsunut Pasqualen klubiin päivälliselle.

Antoinette on syynä kaikkeen. Miksei hän voi keittää kuin tavallinen
vaatimaton keskinkertainen keittäjätär? Kaikki johtuu siitä, että
minulla on talossani nainen, joka panee koko sielunsa kastrulleihinsa.



VII LUKU.


                                                  Heinäk. 1 p.

Hän on nyt ollut viisi viikkoa kattoni alla, enkä minä vielä ole
selittänyt Judithille sanaakaan; ja Judith tulee kotiin huomenna.

Tiedän olevan omituista, että filosofinen nuorimies pitää talossaan
nuorta, naimatonta naista, jolla on kaunis ulkonäkö. Omituisuudesta en
välitä rahtuakaan. Mutta yhtä kysymystä minä alituisesti mietin: Minkä
nimen saattaa antaa minun ja Carlottan väliselle suhteelle? Minä en
pidä häntä tyttärenäni, vielä vähemmän sisarenani; en edes kuolleen
vaimon sisarena.

Kelvatakseen sihteeriksi hän on liian pohjattoman oppimaton, liian
luonnottoman taitamaton. Kuitenkin hänet täytyy jollakin tavoin
luokittaa. Jonakin minun täytyy hänet esittää. Nykyään hänellä on
talossani kauniin (ja kalliiksi käyvän) persialaisen kissan asema; ja
aivan kuin kissa hän on täydellisesti kotiutunut sinne.

Joka aamu tulee opettajatar, pulleaposkinen neiti, jonka pelkään
ottavan asian aivan liian leikilliseltä kannalta, istuttamaan
Carlottaan kasvatuksen ensimäisiä alkeita. Kun uskoin tämän toimen
neiti Griggs'ille, sanoin hänelle, että hänen piti olla kärsivällinen,
luja ja ennen kaikkea tarmokas. Hän vastasi, että hän toimessaan juuri
erikoisesti oli kehittänyt näitä ominaisuuksia -- nykyään hänellä
muiden muassa oli oppilaana eräs Alhambra-baletin tanssijatar, joka
halusi sen verran ulkonaista hienostusta, kuin vaadittiin uusien
hienojen vaunujen omistamiseen. Neiti Griggs opettaa Carlottaa
tavaamaan, käyttämään veistä ja kahvelia, ja oikaisee sellaisia vääriä
mielipiteitä, kuin että taivas on malja, joka on käännetty ylösalaisin
litteän maan ylitse, ja että aurinko, kuu ja tähdet ovat jonkunlaisia
sähkölamppuja, joiden toimena avaruudessa on Alexandrettan ja Regent's
Park'in valaiseminen. Hänen uskonnonopetuksestaan aion itse pitää
huolen, kun hän on päässyt niin pitkälle, että hän saattaa ymmärtää
minua. Nykyään hän on muhamettilainen, jos hän yleensä on mitään, ja
uskoo lujasti Allah'iin. Hänen asemassaan olevalle nuorelle naiselle on
aivan tarpeeksi, jos hän uskoo jonkinlaiseen jumaluusolentoon.
Iltapäivin hän tekee kävelyjä Antoinetten seurassa. Kerran hän livahti
pois hänen luotaan, piti tavattoman lystiä omin päin hetken ajan, eksyi
sitten ja saapui -- äärettömästi säikähdyksissään -- kotiin
poliisikonstaapelin kuljettamana. Mitähän konstaapeli hänestä ajatteli?
Muun osan päivää hän käyttää kuvateosten katselemiseen ja koruompeluun.
Hän ompelee nykyisin hyvin mutkikasta sängynpeitettä, josta hänelle
varmasti on hommaa pariksi vuodeksi.

Joka ilta, kun olen kotona, tulee hän tunnin ajaksi saliin juodakseen
kahvia kanssani ja kuunnellakseen mieltäylentävää keskusteluani.
Tällöin nuhtelen häntä niistä virheistä, joihin hän päivän kuluessa
on tehnyt itsensä syypääksi, ja kehotan häntä käyttäytymään
mallikelpoisesti. Täydennän myös yleisopetusta, jonka erinomainen neiti
Griggs antaa hänelle. Kummallista kyllä alan ikävöidä näitä
iltatunteja. Hän on niin oppivainen, niin iloinen, niin luonnollinen.
Jos hänellä on vatsanvaivoja, kertoo hän sen viehättävän avomielisesti.
Toisinaan on hän minusta vain pieni, koketti olento, käyttääkseni
Pasqualen sanoja, ja minä unohdan, ettei hänellä ole sielua. Melkein
aina tapahtuu jotakin, joka taas muistuttaa sen mieleeni. Hän kuuntelee
mielellään, kun minä kerron hänelle satuja ja juttuja. Tässä eräänä
päivänä kerroin hänelle Tuhkimosta. Hän oli ihastuksissaan. Yhtäkkiä
hän kysyi, enkö minä tahtonut kuulla turkkilaista kertomusta? Hän osasi
muka hyvin paljon hauskoja, hupaisia juttuja. Minä pyysin häntä
kertomaan. Hän kiipesi sohvannurkkaan ja alotti.

Minä en sallinut hänen kertoa juttuaan loppuun. Jos olisin sen tehnyt,
olisin ollut siveetön hirviö. Hän joutui nähtävästi ymmälleen, kun
käskin hänen lopettaa.

"Onko itämaalaisten naisten tapana kertoa tuollaisia juttuja?" kysyin
minä.

"Totta kai", vastasi hän hämmästyneenä. "Sehän on hauska juttu."

"Se ei ole ollenkaan hauska", sanoin minä. "Teidän tapaisenne tytön ei
edes pitäisi tietää, että sellaisia asioita on olemassakaan."

"Miksi ei?" kysyi Carlotta.

Hän keskeyttää minut aina kysymyksineen. Minä koetin selittää; mutta se
oli vaikeaa. Jos minä olisin sanonut hänelle, että nuoren tytön mielen
pitää olla puhdas kuin kasteinen ruusu, ei hän olisi ymmärtänyt minua.
Luultavasti hän olisi pitänyt minua hulluna. Ja minä olisin todella
taipuvainen asettamaan kysymyksen alaiseksi, onko eduksi nuoren tytön
vastaiselle uralle, että hän luonnonmukaisessa tietämättömyydessä ja
yksinkertaisuudessa on kasteisen ruusun kaltainen. Osatakseen
jotenkuten soittaa pianoa hän harjottelee vuosikausia; mutta hiukan
tärkeämpään tehtävään, lasten maailmaan hankkimiseen, hän ei saa
tunninkaan kasvattavaa valmistusta. Vaikea on vain määrätä, mihin on
asetettava raja tämän suloisen, mutta usein tuhoa tuottavan
tietämättömyyden ja Carlottan asiantuntemuksen välillä. Se on minusta
arkaluontoinen ja mutkikas kysymys. Itse asiassa tämä nuori nainen
näyttää antavan aihetta monenmoisten kysymysten pohtimiseen. Mutta ne
eivät kuitenkaan häiritse minua niin paljon, kuin olin odottanut.
Luulen todella, että kaipaisin kaunista, persialaista kissaani. Mies,
jonka mielestä hän ei olisi herttainen katsella, olisi vailla kaikkea
kauneudentajuntaa. Ja hänellä on tuhat pientä viatonta, kokettia ja
mielistelevää temppua. Muun muassa hän on aivan viehättävän näköinen
pidellessään suklaamakeisia valkeiden hampaidensa välissä ja
puhellessaan samaan aikaan. Ja jonkunverran ymmärrystä hänellä täytyy
olla. Tänä iltana hän kysyi, mitä minä kirjotin. Vastasin:
"Renessanssin Moraalin Historiaa."

"Mitä on moraali ja mitä on renessanssi?" kysyi Carlotta.

Kun oikein ajattelee, on se syvämietteinen kysymys, johon filosofit ja
historiankirjoittajat koko elämänsä ajan turhaan ovat etsineet
tyhjentävää vastausta. Käsitän nyt, että minunkin täytyy koettaa
vastata siihen niin selvästi kuin mahdollista. Olen käyttänyt koko
illan "Esipuheeni" uudestaan muovailemiseen, ja minun mielestäni se on
siitä paljon hyötynyt. Siitä minun on kiittäminen Carlottaa.

Ei saata olla terveellistä lapselle syödä niin paljon suklaamakeisia.
Minun täytyy puuttua asiaan.


                                                    Heinäk. 2 p.

Judith sähköttää, että hän on siirtänyt tulonsa maanantaihin. Minä olen
ikävöinyt tuota pikku ihmistä, ja tunnen suurta pettymystä. Samalla se
merkitsee, että selityksen antaminen, joka päivä päivältä käy yhä
vaikeammaksi, sekin siirtyy tuonnemmaksi. Vihaan itseäni tämän
helpotuksen tunteen vuoksi.

Tänä aamuna tuotiin Carlottalle päivällispuku, jota hän oli koetellut
kokonaisen kuukauden. Ja kuitenkin luulen kaiken käyneen
pikajunavauhdilla, kun on puhe lontoolaisesta ompelijattaresta.
Asianmukaisesti viettääkseni juhlallista tilaisuutta, otin illaksi
aition Empire-teatterissa ja kutsuin hänet syömään päivällistä
kanssani. Lähetin myös kutsun rouva Mc Murraylle.

Carlotta ei tullut alas kello puoli kahdeksan. Me odotimme. Vihdoin
rouva Mc Murray meni hänen huoneeseensa ja palasi pian tuoden mukanaan
kainon, punastuvan, hämillään olevan, surkean näköisen nuoren neidin,
joka oli nähtävästi itkenyt. Ystäväni viittasi minulle, etten olisi
huomaavinani mitään. Minä luulin tytön apean mielialan johtuvan siitä,
että hän pelkäsi joutuessaan ensimmäisen kerran istumaan sivistyneen
päivällispöydän ääreen. Hän tuskin puhui, tuskin söi. Minä sanoin
hänelle kohteliaisuuden hänen pukunsa johdosta, mutta silloin hän
katsoi minuun rukoilevasti, aivan kuin olisin nuhdellut häntä.
Päivällisen jälkeen rouva Mc Murray kertoi minulle syyn hänen
alakuloisuuteensa. Carlotta oli hänen tullessaan vuodattanut
kyynelvirtoja. Ei ikinä hän voinut näyttäytyä minulle tuo avokaulainen
puku yllään. Se loukkasi hänen kainouttaan. Ei toki saattanut olla
eurooppalaisten naisten tapana paljastaa ruumiinsa noin julkeasti
miesten katseille. Vasta nähtyään rouva Mc Murrayn oman uhkean kaulan
ja käsivarret hän voitti epäilyksensä ja antoi tuskan ja häpeän
valtaamana viedä itsensä alas.

Kun astuimme sisään aitioomme, esiintyi juuri naisakrobaattiseurue.
Carlottalta pääsi hämmästyksen huuto, hän lensi tulipunaiseksi ja
syöksyi ovelle. Carlotta ei teeskentele. Hänen sielunsa oli aivan
kuohuksissa.

"Nehän ovat alastomia!" sanoi hän vavisten.

"Taivaan tähden, selittäkää!" sanoin rouva Mc Murraylle ja menin
nopeasti ulos käytävään.

Kun tulin takaisin, oli Carlotta rauhottunut. Hän katseli muutamia
koiria, jotka tekivät temppujaan, ja hänellä oli nähtävästi hyvin
hauska. Loppupuolen iltaa hän istui kuin lumouksen vallassa. Kun
baletti alkoi, ja enemmän tai vähemmän keveästi puetut tanssijattaret
esiintyivät näyttämöllä, heitti hän tosin säikähtyneen katseen rouva Mc
Murrayhin, joka hymyili ystävällisen rauhottavasti, mutta pian musiikki
ja tanssi ja komea näyttämöllepano kiehtoi hänen mielensä, ja kun
esirippu laski, hän huokasi, kuin olisi hän herännyt unesta.

Ajaessamme kotiin hän kysyi:

"Onko siellä sellaista koko päivän? Oi, antakaa minun elää siellä!"

Hyvin kasvatettu kahdeksantoistavuotias englantilainen tyttö ei aivan
ujostelematta käyskentelisi salissaan puettuna julkeaan aamunuttuun
eikä toisi varpaitaan näytteille aivan nenäni eteen; vielä vähemmin
hän kertoisi minulle sopimattomia juttuja; mutta vähääkään
häpeämättä hän esiintyy puettuna sangen avokaulaisiin pukuihin ja
katselee trikoovaatteisiin puettuja naisia.

Olin oikeassa sanoessani Carlottalle, että Englanti oli ylösalaisin
käännetty Alexandretta. Se, mikä täällä on epäsiveellistä, on siellä
siveellistä ja päinvastoin. Mitään sellaista kuin yleispätevä moraali
ei ole olemassa. Olen muuten hyvin iloinen, että tämä tapahtui. Se
osottaa, ettei Carlotta ole vailla hyviä naisellisia vaistoja.



VIII LUKU.


                                                 Heinäk. 4 p.

Judith on tullut kotiin. Minä olen tavannut hänet, ja minä olen
kertonut Carlottasta. Koko päivän minua on vaivannut samanlainen tunne
kuin se, joka mahtaa vaivata kunnioitettavaa miestä, jonka pitää astua
oikeuden eteen, siksi että hän on ollut juovuksissa ja käyttäytynyt
sopimattomasti. Se pieni tyydytys minulla kuitenkin nyt on, että
suoriuduin helpolla -- sain vain varotuksen. Olen viaton, mutta en
toiste saa tehdä niin.

Heti kun astuin huoneeseen syleili Judith minua ja puhui koko joukon
hullutuksia. Minä vastasin niihin niin hyvin kuin taisin. Ei ole
tavallista, että sellaiset pyörremyrskyt saattavat ystävyytemme
rauhallisen järven kuohuksiin.

"Voi, miten iloinen, miten iloinen minä olen, kun taas olen kotona
sinun luonasi! Minä olen ikävöinyt sinua. En voinut kirjottaa sitä. En
tiennyt, että saatoin ikävöidä ketään niin paljon."

"Minä olen myöskin ikävöinyt sinua tavattomasti, rakas Judith", sanoin
minä.

Hän loi minuun omituisen katseen, sitten hän jatkoi säteilevä hymy
kasvoillansa:

"Minä pidän sinusta siksi, ettet suurentele niinkuin ranskalaiset. Ah,
miten väsynyt minä olen ranskalaisiin! Sinä olet hyvä englantilainen
Marcukseni ja yhtä arvokas kuin Pariisin koko miespuolinen väestö
yhteensä."

"Kiitos, rakas ystävä, kohteliaisuudesta", sanoin minä, "mutta sinä
kyllä hiukan liiottelet."

"Minulle sinä olet koko maailman miespuolisen väestön arvoinen", sanoi
Judith, ja sitten hän istuutui viereeni sohvaan, tarttui käsiini ja
puhui vielä enemmän hullutuksia.

Kun myrsky oli asettunut, nauroin minä.

"Sinä se Pariisissa olet oppinut suurentelemaan", sanoin.

"Ehkä. Tahdotko, että opetan sinutkin?"

"Sinun pitää tyyntyä, hyvä Judith", huomautin minä. "Sinä olet elänyt
liian vauhdikkaasti viime aikoina ja näytät väsyneeltä."

"Se on vain matkan syy", vastasi hän.

Olen varma, että se johtuu elämästä, jota hän on viettänyt ja johon hän
on tottumaton. Judithilla ei ole vankka terveys, eikä valvominen ja
ainainen juhliminen sovi hänelle. Hän on laihtunut ja hänen silmäinsä
ympärys on tumma, ja hänen kasvoissaan on piirteitä, jommoisia
ainoastaan ruumiillinen rasittuminen uurtaa. Aioin selvittää tämän
hänelle seikkaperäisesti, sillä pidän, että on edullista naiselle, jos
hänellä tällaisissa asioissa on rehellinen neuvonantaja, mutta hän
keskeytti minut tehden kärsimättömän kädenliikkeen.

"Kas niin! Kas niin! Kerro minulle, mitä olet tehnyt täällä.
Kirjeistäsi en saanut paljoakaan tietää."

"Pelkään", sanoin minä, "että olen huono kirjeiden kirjottaja."

"Minä luin jokikisen kirjeen kymmenen kertaa", sanoi hän.

Suutelin kiitollisena hänen kättään. Sitten nousin seisomaan, sytytin
paperossin ja kävelin kerran edestakaisin huoneessa. Judith levitteli
hameitaan ja asettui mukavasti istumaan sohvatyynyjen keskelle.

"No, mitä rikoksia olet tehnyt viime viikkojen aikana?"

Kiertelevä soittoniekka vingutteli "Lemmen Suloista Unelmaa" alhaalla
ravintolassa. Minä vedin nopeasti ikkunan kiinni.

"Tuo on kamalinta, mitä on olemassa", huudahdin. "Hänet olisi
hirtettävä kirottuine harppuineen."

"Sinä alat saada hermoja", sanoi Judith. "Onko sinulla paha omatunto?"
Hän nauroi. "Sinä salaat jotakin minulta. Sen olen huomannut koko
ajan."

"Todellako? Mitenkä niin?"

"Naisen kuudennen aistin avulla!"

Kirottu naisen kuudes aisti! Otaksun, että se on kehittynyt niinkuin
kissan viiksikarvat luonnollisen hajuaistin korvaamiseksi. Siitä on
yhtä paljon vastusta kuin viiksikarvoista, ja se aiheuttaa paljon
kiusallisen ylimielistä ylpeyttä. Judith katseli minua ilkkuva
tuomari-ilme kasvoissaan, ja kuulustelu alkoi heti.

"Jotakin on tapahtunut", sanoin epätoivoisena. "Naispuolinen
olento on asettunut asumaan kotiini. Muutamia viikkoja sitten nainen
söi sormineen ja luuli, että maa on litteä. Minä löysin hänet
Kansallis-vapaamielisen klubin pengermän alapuolelta, ja nyt hänen
ravintonaan ovat suklaamakeiset ja 'Lapsen Johdatus Tietoon.' Hän on
kahdeksantoista vuotias, ja hänen nimensä on Carlotta. Siinä juttu!"

Koska paperossini oli lopussa, heitin sen uuniin.

Judithin ilme, joka oli ollut teeskennellyn totinen, oli nyt muuttunut
todellisen vakavaksi. Hän istui supisuorana ja katseli minua jäätävän
kylmästi.

"Mitä ihmettä sinä tarkotat, Marcus?"

"Sitä, mitä sanon. Minun niskoilleni on syydetty luonnonlapsi, joka on
yhtä turmeltumaton ja mutkikas kuin Voltairen Hurooni. Hän on
englannitar, ja hän tulee eräästä syyrialaisesta haaremista, ja hän on
yhtä kaunis kuin ne hourit, joihin hän uskoo, mutta joiden
seuraan hän paha kyllä ei voi liittyä. Kohta aion ruveta opettamaan
hänelle katkismusta. Olen jo pessyt hänen kasvonsa. Ole hyvä ja
surkuttele minua, eriskummaisten olosuhteiden viatonta uhria."

"En voi käsittää, miksi minun pitäisi surkutella sinua", sanoi Judith
kylmästi.

Ymmärsin, etten ollut selittänyt Carlottaa järkevällä tavalla. Jos
jonkun asian saattaa tehdä kymmenellä tavalla, olen huomannut, että
minä aina teen sen sillä ainoalla tavalla, joka on väärä. Ymmärsin,
että jotenkin olin aikaansaanut juuri sen, mitä olin pelännyt. Olin
herättänyt Judithissa epäsuopeita tunteita Carlottaa kohtaan. Olin
herättänyt eloon sen luontaisen vihamielisyyden, jolla jokainen nainen
on taipuvainen katselemaan kaikkia hänen omaan sukupuoleensa kuuluvia
henkilöitä.

"Rakas Judith", sanoin minä, "jos joku paha haltiatar olisi määrännyt,
että minun pitäisi ottaa virtahepo asumaan talooni, olisit sinä
tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. Mutta siksi, että Kohtalo on
heittänyt taakakseni yhtä vaivaloisen vieraan nuoren naisen
muodossa --."

"Rakas Marcus", keskeytti Judith, "virtahepo ymmärtäisi naisia
kaksikymmentä kertaa paremmin kuin sinä." Tuo oli minun mielestäni
tyhmimpiä huomautuksia, mitä Judith on koskaan tehnyt. "Tee hyvin",
jatkoi hän, "ja kerro minulle hiukan yhtenäisemmin tuosta nuoresta
naisolennosta, jota nimität Carlottaksi."

Kerroin jutun alusta loppuun.

"Mutta minkä ihmeen vuoksi sinä olet salannut sen minulta?" hän kysyi.

"Minua epäilytti naisen kuudes aisti", sanoin minä.

"Naisen tai miehen kaikkein yksinkertaisin perusaisti olisi sanonut
sinulle, että sinä teit suuren tyhmyyden."

"Miten sinä olisit menetellyt?"

"Minä olisin antanut hänet Turkin konsulinviraston huostaan."

"Et olisi, jos olisit nähnyt hänen silmänsä."

"Kaikki miehet ovat samanlaisia", huomautti Judith keikauttaen päätään.

"Päinvastoin", sanoin minä. "Miessuvulle on juuri ominaista, että
tyyppi vaihtelee enemmän kuin naisilla. Se on tieteellisesti perusteltu
tosiseikka. Sen toteaa jo Darwin ja vielä varmemmassa muodossa
myöhemmät kirjailijat. Sadan naisen suurin yhteinen tekijä on paljon
suurempi kuin sadan miehen. Säännöttömyydet esiintyvät tavallisesti
miehissä. Miespuolisia hirviöitä on kosolta."

"Sen kyllä uskon", tiuskasi Judith.

"Olet siis samaa mieltä kuin minäkin, etteivät kaikki miehet ole
samanlaisia?"

"En suinkaan. Aseta kuka tahansa kauniiden kasvojen ja tyhmän
silmäparin eteen, niin hän kokonaan menettää järkensä!"

"Rakas Judith", sanoin minä, "minä en välitä rahtuakaan muista
kauniista kasvoista kuin sinun kasvoistasi."

"Välitätkö todella niistä?" kysyi hän surunvoittoisesti.

"Judith hyvä", sanoin minä, laskeuduin polvilleni sohvan viereen ja
tartuin hänen käteensä, "kuusi viikkoa olen ikävöinyt niitä." Ja minä
laskin viikot hänen sormillaan.

Tämä saattoi hänet hyvälle tuulelle. Kun oikein ajattelen asiaa, on
täysikasvuisissa naisissa jotakin jumalallisen lapsellista. Onko mies
koskaan ymmärtävä heitä? Olen nähnyt pikkulapsia (en monta, Jumalan
kiitos!), jotka ovat huutaneet ihastuksesta, kun on nipistetty heitä
varpaista ja sanottu: "Peukaloputti, suomensutti, pitkämies" ja niin
poispäin. Judith melkein huusi riemusta, kun laskin viikot hänen
sormillaan. Omituista!

Tunnin ajan hän kertoi kaikesta, mitä hän oli tehnyt Pariisissa. Hän
oli tavannut kaikenlaisia kunnollisia ja kunnottomia ihmisiä. Häntä oli
liehakoitu ja hakkailtu. Lerppahattuinen taiteilija, jolla oli
säkkimäiset polvihousut ja liehuva kaulahuivi, oli mielistellyt häntä
Eifeltornin huipulla.

"Ja hän sanoi", kertoi Judith nauraen, "'_paetkaamme yhdessä. Kuten
englanninkielellä sanotaan -- fly with me!_' [lentäkää kanssani. Puhuja
sekottaa englant. sanat 'flee' = paeta ja 'fly' = lentää.] Minä
huomautin, että siinä tapauksessa kyllä saapuisimme marskentälle
tuntemattomiksi muuttuneina. Sitä hän ei ymmärtänyt, ja se oli
viehättävää!"

"En kuitenkaan käsitä", huomautin minä nauraen, "mikä ilo on sanoa
sukkeluuksia, kun se, jolle ne sanotaan, ei ymmärrä niitä."

"Mutta niinhän sinä juuri aina teet", sanoi hän. "Minä olen oppinut sen
sinulta."

Ehkä hän on oikeassa. Olen huomannut, etteivät sukkeluuteni yleensä
herätä vastakaikua ihmisissä. Mahdan todella olla ikävä ihminen. En
ymmärrä, miten niin vilkas nainen kuin Judith saattaa kestää minun
seuraani kauemmin kuin puoli tuntia.

En ollut kuulevina hänen huomautustaan. Sanoin vain: "Ja miten romaani
päättyi?"

"Hän lainasi minulta kaksikymmentä frangia maksaakseen niillä
aamiaisen, ja sitten hän ainaiseksi haihdutti minut mielestään."

"Eikö hän maksanut niitä takaisin?"

"Ollaksesi humoristinen filosofi", huudahti Judith, "olet sinä
viehättävä."

Judith on aivan liian mieltynyt "viehättävä" sanaan. Hän käyttää sitä
sopivaan ja sopimattomaan aikaan.

Meillä on maailman rikkain kieli, ja me käytämme sitä, kuin olisi se
maailman köyhin. Jos keksimme jonkun mielisanan, sovitamme sen sekä
siihen, missä se on paikallaan, että siihen, missä se ei ole.

Sanoin jotakin sentapaista Judithille. Olin aukaissut ikkunan --
harppuniekka oli näet mennyt muille markkinoille -- kuulin kaukaa hänen
suloisen soittonsa.

Judith katseli minua kummastellen minun seisoessani siinä hengittäen
raitista ilmaa ja nauttiessani syvästä hiljaisuudesta.

"Näen ilokseni, että olet aivan entiselläsi. Seurustelu nuoren
syyrialaisen metsäläisnaisen kanssa ei ole vähääkään muuttanut sinua."

"Ensiksikin", vastasin minä, "ei Syyriassa ole mitään metsäläisnaisia,
ja toiseksi, kuinka hän olisi voinut muuttaa minua?"

"Jos taivaat aukenisivat, ja uusi Jerusalem tällä hetkellä ilmestyisi
eteesi", huomautti Judith, joka ei enemmän kuin muutkaan naiset kykene
pysymään asiassa, "alkaisit sinä laatia tieteellistä tutkimusta
kuvanveisto- ja maalaustaiteessa esiintyvistä enkelinkuvista."

Minä istuin sohvassa hyväillen hänen pientä ruusunpunaista korvaansa.
Hänellä on kauniit korvat.

Se se ensimmäiseksi veti minut hänen puoleensa monta vuotta sitten
siellä roomalaisessa täyshoitolassa -- se ja hänen tuuhea, silkinhieno,
vaalea tukkansa sekä hänen tummansiniset silmänsä.

"Pariisissako sinä olet oppinut tuollaisia puhetapoja?" kysyin minä.

Hän oli kyllin julkea sanoakseen, että hän jäljitteli minua ja että se
päälle päätteeksi oli hyvin onnistunut jäljittely.

Ennenkuin erosimme, johti hän taas keskustelun Carlottaan.

"Saanko nähdä tuon nuoren neidin?" hän kysyi.

"Aivan niinkuin itse tahdot", sanoin minä.

"Mitä minuun tulee, hyvä Marcus, on se minusta aivan samantekevää",
sanoi Judith kasvoissaan tuollainen ylpeän välinpitämätön ilme,
jommoisella nainen aina koettaa salata palavan uteliaisuutensa.

"Silloinhan", sanoin minä hiukan ilkeästi, "ei ole mitään syytä, miksi
sinä tutustuisit häneen."

"Minä saattaisin älytä hänen metkunsa ja varottaa sinua."

"Varoittaa minua mistä?"

Hän kohautti olkapäitään, ikäänkuin ei kannattaisi tuhlata sanoja
moisen hölmön opastamiseen.

"Tekisit viisaimmin, jos toisit hänet tänne jonakin iltapäivänä", hän
sanoi.

Olenko menetellyt oikein tunnustaessani Carlottan olemassaolon
Judithille? Mutta miksi käytän "tunnustaa" sanaa? Enhän suinkaan ole
tehnyt mitään, mikä olisi väärin, päinvastoin olen mielestäni osottanut
esikuvaksi kelpaavaa ihmisrakkautta. Halusinko minä, että "nuori
syyrialainen metsäläisnainen" tulisi häiritsemään hyvin järjestettyä,
säännöllistä elämääni. Sitä Judith ei ota huomioon. Minä aavistin jo
edeltäkäsin, että Judith tuntisi vastenmielisyyttä tyttöraukkaa
kohtaan, ja tämä aavistus on nyt toteutunut. Toivon, että olisin
pitänyt suuni kiinni. Koska Judith jostakin naisellisesta syystä, jonka
hän yksin tuntee, itsepintaisesti on kieltäytynyt astumasta kynnykseni
yli, ei hänen koskaan olisi tarvinnut tietää mitään Carlottan
olemassaolosta. Ja miksi hänen olisi tarvinnut tietää siitä mitään? Se
seikka, että tyttö asuu minun talossani, ei vaikuta vähääkään minun ja
Judithin väliseen suhteeseen. Sehän on naurettava ajatus. Miksen
ymmärtänyt menetellä viisaasti? Siten olisin päässyt monesta
ikävyydestä.

Kirje Jessica-tädiltä ja siinä kutsu pukutanssiaisiin! Hullu nainen!

"Tule! Nuori mies ei tee oikein viettäessään seitsenkymmenvuotiaan
erakkoelämää. Huvikausi on nyt parhaillaan, ja minä olen varma siitä,
että tuskin olet käynyt vieraisilla kahdessa perheessä, vaikka
sadottain kaikkein parhaita talojamme on sinulle avoinna." -- Minä
vihaan tuota lausepartta 'parhaat talot'. Herra varjelkoon meitä
niistä! Paljon mieluummin toki menisin johonkin äiteinkokoukseen tai
kuuntelemaan vakavaa englantilaista näytelmää. Olenko lukenut sen tai
sen romaanin? Onko minut kutsuttu rouva Sen ja Sen tanssiaisiin?
Ratsastanko puistossa? Tunnenko luutnantti Kärsäkilven, joka aikoo
mennä naimisiin neiti Silkkipyrstön kanssa? Mitä ajattelen
taulunäyttelystä? Ikäänkuin voisi ajatella muuta, kuin että on sääli
tuhlata niin paljon väriä. "Sinä tarvitset vähän piristymistä", täti
jatkoi. Tyhmä nainen! Jos mitään, niin piristymistä minä inhoan! "Tule
meille päivällistä syömään kello puoli kahdeksan pukeutuneena joksikin,
niin lupaan, että sinulle tulee hauskaa. Ja ajattele, miten tytöt
olisivat ylpeät, jos saisivat näyttää komean serkkunsa." Ja niin
poispäin. Taaskin muistutus siitä, että minun on kiitettävä asemaani ja
arvonimeäni kaikesta. Taivas varjelkoon! Laittautua koreaksi kuin
klovni ja temppuilla pilaantuneessa ilmassa kaiken maailman vieraiden
ja ikävien nuorien naishenkilöiden joukossa -- silläkö tavalla
parhaiten täyttää ne velvollisuudet, jotka esivalta on asettanut
arvonimen perijälle?

Komea serkku -- siinä virassa minä tosiaankin olen mies
paikallani! Missä puvussa minun hänen mielestään pitäisi esiintyä?
Muskettisoturinako? Tai trubaduurina sininen silkkitakki ja vaippa
ylläni, valkeat trikoohousut ja matalat kengät jalassa ja kreikkalainen
kypäri päässä?

Tahtoisin keksiä syyt, miksi Jessica-täti koettaa viekotella minua
ottamaan osaa hänen yhteiskunnalliseen ilveilyynsä. Jos tytöt eivät voi
saada parempaa kavaljeeria kuin minut, niin Jumala heitä auttakoon!

Kaksi viikkoa sitten minä ajoin heidän seurassaan Hurlinghamiin. Täti
ja Gwendolen katosivat selittämättömällä tavalla erään herran mukana ja
jättivät minut muutaman aurinkoteltan alle huolehtimaan Dorasta.
Puolentoista tunnin ajan nautin Doraa miedontamattomassa muodossa.
Annos oli liian väkevä, päätäni alkoi särkeä. -- Luulen, että Carlotta
on parempi.



IX LUKU.


                                                  Heinäk. 5 p.

Söin suurukseni kotona ja luin sitten kello neljään asti istuen
avonaisen ikkunani ääressä. Silloin kaunis ilma houkutteli minua ulos.
Minne minä menisin? Ajattelin Judithia ja Hampstead Heath'ia; ajattelin
myöskin Carlottaa ja Hyde Park'ia. Hiljaisen ilman halki tunki korviini
leijonain ääni, jotka kiljuen vaativat iltapäiväteetään, ja minun oli
voitettava ankara kiusaus kuljeskella yksin ja miettiväisenä lähellä
olevassa zoloogisessa puutarhassa. En saa unohtaa, aprikoin minä, että
olen vastuunalainen Carlottan kasvatuksesta, jota vastoin en suinkaan
ole vastuunalainen eläimistä enkä Judithista. Jos Judith ja minä
asettaisimme vaatimuksia toisiimme, menettäisi suhteemme koko
viehätyksensä.

Päätin viedä Carlottan mukaani puistoon "sivistääkseni" häntä. Hänen
piti saada nähdä, minkälainen hyvin kasvatettujen englantilaisten
naisten ulkonainen käytös oli. Se oli oleva hänelle ohjauksena sievään
esiintymiseen.

Minä en halveksi sovinnaisia tapoja. Noudatan niitä päinvastoin niin
paljon kuin mahdollista. Naapurini ja minä sovimme määrätyistä tavoista
ja menoista, joiden avulla saatamme kohdata toisemme, ilman että
yhdessäolostamme koituu molemminpuolisia ikävyyksiä. Minä suostun
pitämään nenäliinaa nenäni edessä, kun aivastan hänen läsnäollessaan,
ja hän sitoutuu olemaan pyyhkimättä likaisia saappaitaan sohvaani. Minä
tunnustan velvollisuudekseni olla loukkaamatta hänen vaimoaan
paljastamalla hänelle kauhean siveettömyyteni, ja naapurini lupaa olla
kutkuttelematta aviottomuuttani lyömällä tai suutelemalla häntä, kun
minä tulen heillä käymään. Suostun pukeutumaan määrättyyn tavanomaiseen
pukuun, kun hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle, ja hän
puolestaan antaa minulle niin hienon päivällisen, kuin hänen
olosuhteena sallivat. Monet ihmiset sanovat muka halveksivana
sovinnaisuuden vaatimuksia, ja tämän halveksumisen varjolla he
itsekkäästi ovat välittämättä toisten ihmisten tunteista ja
mielipiteistä.

Sovinnaisten tapojen noudattaminen merkitsee vain, että osaa käyttäytyä
hyvin. Sentähden tahdon koettaa valaa hiukan sovinnaisuutta Carlottan
mieleen -- käytän "mieli"-sanaa toisen sopivamman puutteessa. Tällaisen
toimenpiteen kautta säästyn tulevista ikävyyksistä.

Kutsutin Carlottan luokseni.

"Carlotta", minä sanoin, "aion viedä teidät mukanani Hyde Park'iin
näyttääkseni teille englantilaisen ylhäisön puettuna parhaisiin
vaatteisiinsa ja käyttäytyen parhaansa mukaan. Teidän täytyy esiintyä
samalla tavalla kuin hekin."

"Parhaissa vaatteissani?" huudahti Carlotta, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.

"Kaikkein parhaissa. Joutukaa nyt!"

Minä hymyilin. Hän juoksi ulos huoneesta ja ilmestyi uudelleen
uskomattoman lyhyen ajan kuluttua kaula ja käsivarret paljaina,
puettuna samaan iltapukuun, joka lauantaina oli tuottanut hänelle niin
paljon huolta.

Minä karkasin pystyyn. Ei käy kieltäminen, että hän oli hämmästyttävän
kaunis. Niin, hän oli huolestuttavan kaunis. Minusta tuntui melkein
vaikealta, että minun täytyi käskeä hänen heti mennä riisumaan puku
yltään.

"Olenko minä tehnyt väärin?" hän kysyi ja työnsi lapsenhuulensa
törrölleen.

"Olette ehdottomasti", sanoin minä. "Ihmiset kauhistuisivat."

"Mutta lauantai-iltana --" hän alotti.

"Kyllä tiedän, lapseni", sanoin minä. "Seuraelämässä meitä ei pidetä
kunnioitettavina, ellemme esiinny puolipaljaina iltasin; mutta jos
teemme sen päivällä, käyttäydymme ylen sopimattomasti. Minä selitän sen
joskus toiste."

"Minä en koskaan voi käsittää sitä", huudahti Carlotta.

Kummankin silmäluomen alareunassa kimmelsi kaksi suurta kyyneltä. Ne
putosivat yhtäaikaa alas poskille.

"Minkä ihmeen vuoksi te itkette?" kysyin minä ymmälläni.

"Te ette ole tyytyväinen minuun", sanoi Carlotta, ja kyyneleet
tukahduttivat hänen äänensä.

Nuo molemmat kyynelpisarat vierähtivät kuin sadehelmet alas hänen
povelleen. Hän seisoi siinä kuin olennoitu epätoivo.

Silloin tein jotakin hyvin tyhmää.

Viime viikolla näin erään jalokivikauppiaan ikkunassa pienen kultaisen
rintaneulan, joka miellytti minua. Ostin sen antaakseni sen Carlottalle
sopivan tilaisuuden sattuessa, kun katsoisin hänen ansainneen jonkun
erikoisen palkinnon. Näyttääkseni hänelle, etten ollut pahoillani, otin
kuitenkin nyt esille koristeen kirjoituspöytäni laatikosta ja laskin
sen hänen käteensä.

"Minä olen niin tyytyväinen teihin, Carlotta, että olen ostanut tämän
teille."

Ennenkuin olin lopettanut lauseeni ja osasin aavistaakaan, oli hän
kietonut käsivartensa kaulaani ja syleili minua voimiensa takaa.

En koskaan elämässäni ole tuntenut niin omituista tunnetta kuin
Carlottan viileiden, nuorien käsivarsien joutuessa kosketuksiin
kasvojeni kanssa ja hänen ruumiistaan tulvahtavan orvokintuoksun
sattuessa nenääni. Tein nopeasti lopun hänen sopimattomasta
hellyydenosotuksestaan.

"Noin te ette saa tehdä", sanoin ankarasti. "Englannissa nuoret tytöt
saavat syleillä ainoastaan isoisiään."

Carlotta avasi silmänsä selkoselälleen ja otsan rypistys muistutti taas
foksterrieriä.

"Mutta te olette niin hyvä minulle, Seer Marcous", hän sanoi.

"Toivottavasti te vielä kohtaatte monta hyvää ihmistä, Carlotta. Mutta
jos te yhä edelleen aiotte näyttää kiitollisuuttanne tuolla tavalla,
käsitetään teidät ehkä väärin", vastasin minä nauraen.

Hän loi minuun syrjäsilmäyksen ja hymyili käsittämätöntä hymyä.

"Mitä he tekisivät, jos he eivät ymmärtäisi?"

"He luulisivat teitä --" ja minä katsoin häneen ankarasti, "he
luulisivat teitä katunaiseksi."

"_Hou!_" huudahti Carlotta nauraen. Ja sitten hän juoksi tiehensä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän palasi takaisin. Hän tuli minun
luokseni ja veti minua hihasta.

"Tulkaa sanomaan minulle, mitä te tahdotte, että panen ylleni!"

Soitin Antoinettea ja annoin hänelle tarpeelliset ohjeet.

Ensi kerran hän luultavasti pyytää minua toimimaan kamarineitsyenä.
Minun täytyy todellakin ylläpitää arvokkuuttani Carlottan suhteen.

Kaunis iltapäivä oli houkutellut koko joukon ihmisiä puistoon. Löysimme
pari tuolia erään poikkikäytävän varrelta ja katselimme hienoa yleisöä.
Carlottaa se äärettömästi huvitti, ja hän teki lukemattomia kysymyksiä.
Kuinka minä saatoin tietää, oliko joku nainen naimisissa vaiko
naimaton? Oliko kaikilla naisilla korsetti? Miksi kaikki ihmiset olivat
niin iloisen näköisiä? Luulinko minä, että tuo vanha herra oli tuon
nuoren tytön mies? Mistä he kaikki puhuivat? Eikö hän saanut ajaa
tuollaisissa komeissa vainuissa? Äkkiä, ikäänkuin olisi hänen mieleensä
johtunut jotakin, hän kysyi:

"Seer Marcous, ovatko nämä avioliittomarkkinat?"

"Ovatko ne _mitä_?" läähätin minä.

"Avioliittomarkkinat. Minä luin sen eilen eräästä kirjasta. Neiti
Griggs pani minut lukemaan ääneen siitä -- Thack -- Thack --"

"Thackeray?"

"Ni-iin. Tänne tullaan myymään nuoria tyttöjä miehille, jotka etsivät
itselleen vaimoja." Hän siirtyi vähän kauemmas levottoman näköisenä.
"Ette kai te siitä syystä ole tuonut minua tänne -- myydäksenne minut?"

"Paljonko luulette, että teistä maksettaisiin?" kysyin ivallisesti.

Hän aukaisi kätensä ja käänsi niiden sisäpuolen ylöspäin, jolloin hän
tietysti pudotti päivänvalonsa naapurimme pienen sylikoiran päälle,
joka päästi surkean ulvonnan.

"Voi, paljon rahoja", hän sanoi avomieliseen tapaansa. "Minähän olen
kaunis."

Nostin päivänvalon maasta, kumarsin anteeksi pyytävästi pienen koiran
omistajattarelle ja käännyin Carlottan puoleen.

"Kuulkaa nyt, lapsukaiseni! Te olette jokseenkin hauskan näköinen,
mutta te ette suinkaan ole kaunis. Jos koettaisin myydä teidät täällä,
saisin teistä ehkä puoli kruunua." --

"Kaksi shillingiä kuusi pennyä?" kysyi Carlotta, joka otti asian
sananmukaisesti.

"Juuri niin. Mutta ei tule kysymykseenkään, että kukaan teidät ostaisi.
Täällä ei ole mitään avioliittomarkkinoita. Ei ole olemassa mitään
sellaista kuin avioliittomarkkinat. Englantilaiset isät ja äidit eivät
myy tyttäriään rahasta. Sellainen on mahdotonta ja inhottavaa."

"Siis kaikki, minkä minä luin siitä kirjasta, oli valhetta?"

"Pelkkää valhetta", sanoin minä.

Toivon, että suuren satiirikon nerokas haamu on antanut minulle
anteeksi.

"Miksi he kirjottavat valheita kirjoihin?"

"Jotta totuus pääsisi valtaan", vastasin minä.

Se oli liian kova papu Carlottan purtavaksi. Hän palasi katuvaisena
tajuttaviin asioihin.

"Minä luulin, että olin kaunis", hän sanoi.

"Kuka sen on sanonut?"

"Pasquale."

"Pasquale on tyhmä", sanoin minä. "On olemassa miehiä, jotka pitävät
kaikkia naisia kauniina, jotka eivät ole seitsemänkymmenen vuoden
ikäisiä ja hampaattomia ja vinosilmäisiä. Pasquale on sanonut samaa
jokikiselle naiselle, jonka hän on tavannut. Hän on Lothario, Don Juan,
Caligula, Faublas, Casanova."

"Ja hän sanoo myöskin valheita?"

"Miljoonittain", sanoin minä. "Hän on tehnyt niiden isän Belsebubin
kanssa sopimuksen, jonka mukaan hän saa niitä käytettävikseen sata
krossia päivässä."

"Pasquale on hyvin kaunis, ja hän saa minut nauramaan, ja minä pidän
hänestä paljon", sanoi Carlotta.

"Ikävä kuulla", minä sanoin.

Sylikoira, joka oli nuuskinut Carlottan hameita, hypähti äkkiä ylös
hänen helmaansa. Hän sysäsi kiivaasti luotaan pienen eläinraukan,
ikäänkuin olisi se ollut ilkeä hyönteinen. Koira lensi monen kyynärän
päähän.

"Carlotta!" huudahdin minä suuttuneena ja kavahdin pystyyn.

Koiran omistajatar hyökkäsi vinkuvan lemmikkinsä luo ja heitti
Carlottaan hämmästyneitä ja uhkaavia katseita. Kun he nostivat ylös
koiran, riippui yksi käpälä hervottomana. Carlotta nousi seisomaan
säikähtyen suuttumustani.

"Olen äärettömän pahoillani", sanoin nostaen hattuani. "Sanomattoman
pahoillani. Toivon, ettei pikku koira ole vahingoittunut. Holhokkini --
pyydän tuhat kertaa anteeksi hänen puolestaan -- on muhamettilainen, ja
-- hän pitää sentähden kaikkia koiria saastaisina. Pyydän teitä
uskomaan, että hänen uskonnollinen vaistonsa on syynä siihen, mitä nyt
on tapahtunut."

Nuorempi molemmista naisista, jotka tutkivat koiran käpälää, katsahti
hymyillen minuun.

"Holhokkinne saa anteeksi. Punch'in ei pidä hypätä vieraiden naisten
syliin, olkootpa he muhamettilaisia tai ei. Koira ei ollenkaan
vahingoittunut. Mutta", lisäsi hän iskien minulle silmää, "minua on
syvästi loukannut, ettei Sir Marcus Ordeyne enää tunne minua."

Carlotta oli siis ollut tappamaisillaan erään tuntemattoman tuttavani
koiran!

"Kyllä minä nyt tunnen teidät", valehtelin minä. Minä nähtävästi en
muuta tehnytkään kuin valehtelin koko päivän. "Mutta minä jouduin niin
ymmälleni --."

"Minä olin pöytätoverinanne toissa talvena rouva Ordeynen luona",
keskeytti minut nuori nainen, "ja te keskustelitte minun kanssani
transcendentaalisesta matematiikasta."

Minä muistin. "Tämä rikos", sanoin minä, "on raskaana painanut
omaatuntoani."

"Minä en usko sanaakaan puheestanne", nauroi hän ja kumarsi minulle
hyvästiksi. Kohotin hattuani ja menin Carlottan luo.

Se oli muuan neiti Gascoigne, hakkailua rakastava koketti, joka kuului
Jessica tädin seurapiiriin. Tälle edesvastuuttomalle nuorelle naiselle
olin avomielisesti tunnustanut, että minulla oli holhokkina erinomaisen
kaunis muhamettilainen tyttö, joka uskonnollisen vaistonsa pakoittamana
inhoaa koiria. Tuon saan kyllä piankin kuulla Jessica tädiltä.

Me läksimme pois jäätävän vaitiolon vallitessa.

"Te olette suuttunut minuun", valitti Carlotta.

"Niin olenkin. Te olisitte voinut tappaa pienen eläinraukan. Te
menettelitte hyvin ilkeästi ja julmasti."

Carlotta purskahti itkuun keskellä puistoa.

Kyyneleet eivät nyt tulleet hiljaa ja romanttisesti, kuten tunti
sitten, vaan hän vuodatti oikeita kyynelvirtoja, nyyhkytti
hillittömästi, kuten pikkulasten on tapana, ja käytti nenäliinaansa.
Penkeillä istuvat naiset ottivat lornettinsa katsellakseen häntä,
ohikulkijat kääntyivät tuijottamaan häneen.

Me astuimme matalan rauta-aidan yli, menimme molempien ensimäisten
rivien taakse ja istuuduimme hiukan syrjään.

"Onko Seer Marcous vielä vihainen minulle?" kysyi Carlotta ja hänen
valittava äänensä olisi voinut liikuttaa Neron kuvapatsasta. Pidin
hänelle esitelmän julmuuden harjoittamisesta eläimiä kohtaan. Hänelle
oli aivan uutta, että ihmisellä on velvollisuus kohdella hyvin alempaa
luomakuntaa. Otaksutaan, että koira olisi taittanut kaikki jalkansa,
eikö hän silloin olisi ollut pahoillaan? Avomielisesti hän antoi
kieltävän vastauksen. Se oli ilkeä pikku koira. Jos se olisi satuttanut
itsensä oikein pahasti, sitä parempi. Mitäpä siitä, jos koira satutti
itsensä? Nyt hän oli pahoillaan, mutta ei siksi, että hän oli viskannut
koiran ulos avaruuteen, vaan siksi, että se oli erään minun ystäväni
koira ja että minä olin suuttunut häneen.

Tietysti mieleni oli kuohuksissa hänen ajattelemattoman, julman
käytöksensä johdosta, mutta eniten minua suututti julkinen skandaali,
joka siitä olisi voinut olla seurauksena, sekä se seikka, että uhrin
omistajatar tunsi minut. Nuorisonopettajien kohtalo on surullinen siinä
suhteessa, että heidän tekopyhästi täytyy uskotella oppilailleen
toimivansa mitä jaloimpien vaikuttimien kannustamina. Minä puhuin
Carlottalle kuin hyvä isä. Lausuin julki niin yleviä tunteita, että
neljännestunnin kuluttua tunsin palavaa ylpeyttä lainattujen
hyveellisyyshöyhenteni johdosta. Olisin voinut sulkea syliini pahimman
laiskurin ja taputtaa kalkkarokäärmettä. Jonkun sentapaisen
menettelytavan kautta kai pappien onnistuu pitää innostuksensa
vireillä.

Itsetietoisen hyveen synnyttämä miellyttävä lämpö palautti hyvän
tuuleni; ja kun Carlotta hiljaa pisti kätensä minun käteeni ja kysyi,
olinko antanut hänelle anteeksi, vakuutin jalomielisesti, että kaikki,
mikä oli tapahtunut, nyt oli unohdettu.

"Mutta", sanoin minä sitten, "teidän täytyy oppia luopumaan ainaisesta
itkemisestä. Eräs viisas mies, jonka nimi on Burton, sanoo
'Raskasmielisyyden Anatomia'-nimisessä teoksessaan -- ihana kirja,
jonka annan teidän lukea, kun olette kuudenkymmenen vuotinen: '_Yhtä
paljon huomiota on kiinnitettävä itkevään naiseen kuin siihen seikkaan,
että hanhi käy paljain jaloin_'."

"Se oli ilkeä vanha mies", sanoi Carlotta. "Nainen itkee siksi, että
hän tuntee itsensä hyvin onnettomaksi. Miehet eivät koskaan ole
onnettomia, ja sentähden he eivät koskaan itke. Minun äitini itki usein
päivät päästään Alexandrettassa, mutta Hamdi!" -- hän purskahti
ihastuttavaan sisäiseen nauruun. "Niin, yhtä hyvin saattaisi nähdä
hanhen kävelevän sukat ja kengät jaloissaan -- aivankuin
Saapasjalkainen kissa siinä sadussa, jonka te kerroitte minulle -- kuin
saattaisi nähdä Hamdin itkevän. _Hou!_"

Puoli tuntia myöhemmin, kun me ajoimme kotiin, hän äkkiä keskeytti
vaitiolon. Hän oli nähtävästi miettinyt jotakin.

"Seer Marcous!"

"No?"

Hänen tapanaan oli ikäänkuin hankautua minua vastaan, kun hän tahtoo
olla oikein mielisteleväinen.

"Minusta oli niin hauskaa, kun söin päivällistä teidän kanssanne
lauantaina."

"Todellako?"

"Oli kyllä! Koska te annatte minun syödä päivällistä teidän kanssanne
taas, merkiksi siitä, että te olette antanut minulle anteeksi?"

Ajurinrattaat helpottavat suuresti äsken mainittua hankausmenetelmää.

"Tänään saatte tehdä sen", sanoin minä, ja Carlotta kuherteli
ihastuksissaan.

Huomaan, että hän vähitellen alkaa omaksua länsimaista sivistystä.


                                                  Heinäk. 8 p.

Noudattaen kirjallista käskyä vein tänään iltapäivällä Carlottan
mukanani Judithin luo. Pudistin ystävättäreni kättä, käännyin Carlottan
puoleen ja sanoin:

"Tässä, hyvä Judith, on Carlotta."

"Hauska nähdä teidät", sanoi Judith.

"Samaten", vastasi Carlotta yhtä kohteliaasti.

Hän istui supisuorana, sangen säädyllisen näköisenä erään tuolin
reunalla ja antoi yksitavuisia vastauksia Judithin kysymyksiin. Hänen
käytöksensä ei olisi voinut olla moitteettomampaa, jos hänet olisi
kasvatettu ranskalaisessa luostarissa. Juuri ennenkuin saavuimme tänne,
oli hän nauranut pakahtuakseen siksi, että minä olin käskenyt hänen
sylkeä suustaan jonkunlaiset kauheat makeiset, joita hänen oli mahdoton
pureksia ja jotka hän siksi oli pyytänyt minut ottamaan ulos sormineni
hänen suustaan. Mutta nyt Pikku Pyhimys oli kuin Menadi häneen
verraten. Minua huvitti katsella, miten Judith turhaan koetti tunkea
tämän varovaisuusmuurin läpi. Kaikkeen Carlotta vastasi: "Kyllä", tai
"E-ei." Koska Carlotta nyt oli Judithin erikoisen mielenkiinnon
esineenä, enkä minä, en sekaantunut keskusteluun. Vihdoin, kun puhe
taaskin taukosi, sanoi Carlotta hyvin kohteliaasti:

"Rouva Mainwaring'illa on hyvin kaunis asunto."

"Huvittaisiko teitä katsella pientä kotiani?" kysyi Judith innokkaasti
ja loi minuun katseen, joka selvästi sanoi: "Nyt, kun saan hänet
kahdenkesken, voit olla varma, että pääsen selville hänestä."

"Se olisi hyvin hauskaa", sanoi Carlotta ja nousi paikaltaan.

Minä aukaisin heille oven ja sytytin paperossin. Kun he kymmenen
minuutin kulua tulivat takaisin, oli Carlotta hymyilevä ja rauhallinen,
nähtävästi hyvin tyytyväinen omaan itseensä, mutta Judithin kummallakin
poskella hehkui punainen täplä.

Kun näin hänet, valtasi minut kummallinen, outo säälintunne. En voi
karkottaa sitä kuvaa mielestäni. Koko illan olen nähnyt nämät
molemmat naiset heidän seisoessaan edessäni vieretysten -- surkea
rinnakkaisnäky. Valo lankesi suoraan sisälle, ja tumma oviverho
muodosti vaikuttavan taustan. Toisessa kuvastui ylimielinen nuoruus,
terveys, väri, kauneus: äsken kukkaan puhjennut umppu. Toiseen oli
painettuna huolien, tuhoisan tietämyksen ja ymmärtämisen, katkeran
kokemuksen leima. Hän oli kuin aave. -- Valkoinen puku, kalpeat kasvot,
vaalea tukka, kaikki oli yhtä väritöntä, ja tätä värittömyyttä painosti
yhä enemmän poskien punaiset täplät ja tummansinisten silmien kiilto.

Minä näin, että oli tapahtunut jotakin, joka oli suututtanut häntä.

"Ennenkuin lähdemme pois", minä sanoin, "tahtoisin puhua pari sanaa
sinun kanssasi. Carlotta kyllä suo anteeksi."

Me menimme ruokasaliin. Minä tartuin hänen käteensä, joka oli kylmä
heinäkuun helteestä huolimatta.

"No, rakas Judith", minä sanoin, "mitä sinä pidät nuoresta
vähäaasialaisesta metsäläisnaisestani?"

Judith nauroi -- mutta hänen naurunsa ei kuulunut luonnolliselta.

"Siinäkö kaikki, mitä sinulla oli sanottavana minulle?"

Hän veti pois kätensä ja järjesteli hiuksiaan tulisijan yläpuolella
olevan peilin edessä.

"Minusta hän on perin epäintressantti nuori nainen. Tunnen pettymystä.
Olin odottanut jotakin aivan erikoista. Olin toivonut hiukan huvitusta.
Mutta tiedätkö, hyvä Marcus, hän on ihan itkettävän tyhmä."

"Niin, kyllä hän osaa itkeä", minä sanoin.

"Vai niin, osaako hän?" sanoi Judith, ikäänkuin olisi tämä tiedonanto
jotenkin valaissut Carlottan luonnetta.

"Ja kun hän itkee, minä otaksun, että sinä, kuten kaikki miehet
tekevät, taivut ja annat hänen saada, mitä hän tahtoo?" Ja Judith
nauroi jälleen.

"Hyvä Judith", minä sanoin, "sinulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä
terveellistä ankaruutta noudatetaan minun talossani."

Tehden rintamanmuutoksen -- semmoiset kuuluvat hänen tapoihinsa --
Judith äkkiä pyörähti ympäri ja tarttui minua takinhihaan.

"Rakkain Marcus, minä olen ollut niin yksin tämän viikkoa. Milloin sinä
tulet minua tervehtimään?"

"Sunnuntaina olemme yhdessä koko päivän -- teemme jonkun huviretken",
minä sanoin.

Kun minä astuin alas portaita Carlottan kanssa, tulin ajatelleeksi,
että Judith ei ollut tehnyt selkoa punaisista täplistä.

"Minä pidän hänestä", Carlotta sanoi. "Hän on kiltti vanha nainen."

"Vanha nainen! Mitä kummaa te tarkoitatte?" Minä todella hämmästyin.
"Hänhän on nuori."

"Puh!" tokaisi Carlotta. "Hän on neljänkymmenen vuotinen."

"Sitä hän toden totta ei ole", minä huudahdin. "Hän on monta vuotta
nuorempi minua."

"Hän ei tahtonut sanoa, kuinka vanha hän on."

"Kysyittekö te hänen ikäänsä?"

"Ky-ysyin." Carlotta sanoi. "Minä olin _niin_ kohtelias. Ensin minä
kysyin, oliko hän naimisissa. Silloin hän vastasi olevansa. Sitten minä
kysyin, millainen hänen miehensä oli. Silloin hän sanoi, että sitä hän
ei tietänyt. Eikö se ollut omituista? Miksi hän ei tiedä sitä, Seer
Marcous?"

"Se on yhdentekevää", minä sanoin, "jatkakaa kertomustanne siitä,
kuinka kohtelias te olitte!"

"Sitten minä kysyin, kuinka monta lasta hänellä oli. Hänellä ei ollut
lapsia ollenkaan, sanoi hän. Minä sanoin, että minun kävi häntä
sääliksi. Ja sitten minä sanoin: 'Minä olen kahdeksantoista vuotinen,
ja minä tahdon mennä naimisiin niin pian kuin mahdollista ja saada
lapsia. Kuinka vanha te olette?' Mutta siitä hän ei tahtonut puhua.
Silloin minä sanoin: 'Teidän täytyy olla minun äitini ikäinen, jos hän
olisi hengissä.' Sitten minä sanoin koko joukon muuta hänen miehestään,
mutta minä en muista kaikkea. Niin, mutta kohtelias minä olin."

Hän hymyili katsoen minuun ja kerjäsi kiitosta. Minä pidätyin
lausumasta ankaraa moitetta ajatellessani, että hän haaremin tapojen
mukaan oli ollut "hyvin kohtelias." Mutta Judith parkani! Jokainen
viaton kysymys oli ollut kuin veitsenpisto. Hänen miehensä: kaunis
konna, joka oli vietellyt hänet ottamaan eron, nainut hänet ja kahden
onnettoman vuoden jälkeen jättänyt hänet särjettynä ja murtuneena;
lapsensa: ne olisivat suloistaneet hänen elämänsä, ja enkö minä
tietänyt kuinka hän oli halunnut sellaisia? Hänen ikänsä: ainoastaan
hyvin onnellinen, naimisissa oleva nainen asettuu välinpitämättömäksi
siitä, että neljäskymmen on täyttymässä, ja vieläpä hänkin tekee sen
levoton uhman tunne mielessään. Ja suloinen, julkea nuori olento sanoo:
"Minä olen kahdeksantoista vuotinen; kuinka vanha te olette?"

Judith parkani! Kotimatkalla minä uudestaan selvittelin Carlottalle
Idän ja Lännen eroavaisuutta.

"Seer Marcous", sanoi Carlotta päivällispöydässä -- minä näet olen
määrännyt, että hän säännöllisesti syö päivällistä minun seurassani; on
epäilemättä huvittavaa nähdä hänen kauniit kasvonsa minua vastapäätä ja
kuunnella hänen juttuamistaan, jonka minä pidän sopiviin rajoihin
kytkettynä, kun Stenson on saapuvilla, siten että minä keskinäisen
sopimuksemme mukaisesti (Carlottan suureksi riemuksi) raavin vähäisen
suuren nenäni vierustaa -- "Seer Marcous, miksi rouva Mainwaring'illa
on teidän muotokuvanne makuuhuoneessaan?"

Olen mielissäni, että Stenson ei ollut sisällä. Hänen poissaolonsa
pelasti minun hajuelimeni joutumasta häirityksi. Minä selitin, että
Englannissa oli tavallista, että naiset kokoilivat miehisten ystäviensä
valokuvia ja sitten sopivalla ja sopimattomalla tavalla koristivat
huoneitansa näillä.

"Mutta teidän muotokuvanne on näin iso", Carlotta sanoi ja levitti
käsivartensa.

"Niin", minä vastasin, "se johtuu siitä, että minä olen niin kaunis."

Carlotta nauroi pakahtuaksensa. Minun erittäin onnistunut pilani sai
hänet moneen kertaan päivällisen kuluessa purskahtamaan kaikuvaan
nauruun, ja hänen varsinainen, tungetteleva kysymyksensä jäi kaikeksi
onneksi unohduksiin.



X LUKU.


                                               Heinäk. 10 p.

Judith ja minä olemme tehneet pienen huviretkemme maalle. Meillä on
tiedossamme pieni mitätön asema erään rautatielinjan varrella noin
puolentoista tunnin matkan päässä kaupungista; sinne voimme pysähtyä,
saada munia ynnä silavaa ravintolassa ja heinäkekoja yksinäisellä
niityllä, ja siellä me voimme nauttia näitä miellyttäviä etuja
karjalauman seurassa. Judithia viehättävät munat ja silava ja
heinäkeot. Minun mielialani filosofinen tyyneys jossain määrin
vaimentaa omaa ihastustani.

Hän oli puettuna lemmikin siniseen puuvillapukuun, joka sopii hänen
kalpeaan ihoonsa. Hän oli oikein sievän näköinen. Kun minä sanoin
hänelle sen, niin hän punastui kuin nuori tyttönen. Olin mielissäni
nähdessäni hänet hyvällä tuulella jälleen. Hän on viime aikoina
tuntunut synkältä ja mielialaltaan horjuvalta, mikä jossain määrin on
häirinnyt keskinäisen suhteemme tavallista tyyneyttä. Mutta tänään hän
ei ole osottanut "temperamentin" jälkeäkään. Hän on osottautunut siksi
miellyttäväksi, henkeväksi Judithiksi, josta hän tietää minun pitävän,
kohtalainen annos keimailua käytöksessään. Lausuipa hän jonkun
ystävällisen sanan Carlottastakin. En pitkään aikaan ole viettänyt niin
häiritsemättömän miellyttävää päivää Judithin seurassa.

En luule, että hän tahallaan koetti miellyttää minua. Se olisi minusta
harmillista. Minä tiedän, että naiset, miellyttääkseen miestä, joka ei
aavista mitään pahaa, saattavat kulkea peninkulmamääriä rakot
jalkapohjissa ja taivaallinen hymy huulillaan. Mutta sellaiseen Judith
on aivan liian järkevä.

Toinen miellyttävä puoli päivän hauskuudessa on ollut se, ettei Judith
ollenkaan ole osottanut sitä taipumusta hentomielisyyteen, joka on
esiintynyt hänessä hänen palattuaan Pariisista. Tämä tyhmä tapa --
sillä muuta se ei itse asiassa ole -- on saanut väistyä henkisen
harrastuksen tieltä. Hänen parhaita ystäviään on Willoughby, suuri
tilastotieteilijä, joka leikillisinä hetkinään julkaisee kuvitettuja
kirjotelmia kansantajuisissa aikakauslehdissä. Hän esimerkiksi
piirustaa sarjan kuvioita, jotka esittävät maailman kansoja ja
vaihtelevat nämä kooltaan kunkin maan asukasluvun mukaansa niiden
yläpuolelle hän piirustaa rivin sikoja, joiden koko on suhteellinen
siihen sianlihamäärään, jonka jokainen eri kansakuntiin kuuluva yksilö
syö. Ne omituiset luonteet, joiden ravintona ovat tosiseikat (minä
puolestani voisin yhtä hyvin käyttää munankuoria ravintonani), pitävät
tällaista kuvaopetusta erittäin mielenkiintoisena. Judith, jolla kuten
useimmilla naisilla on oikullinen sekä henkinen että ruumiillinen
ruuansulatus, on ihastuksissaan, kun hän saa tietää, kuinka monta sikaa
pääministeri syö elämässään, ja kuinka suuren osan maan pintaa
saattaisi pestä niillä lattiaharjoilla, jotka vuosittain valmistetaan
koko maailmassa.

Minä en moiti häntä tämän johdosta, enemmän kuin moitin häntä
siitäkään, että hän pitää rediiseistä, jotka tekevät minut sairaaksi;
en suinkaan tahdo väittää, että hänen makunsa on sairaloinen.
Päinvastoin kiittelen sitä. Nyt Willoughby nähtävästi on huomannut,
että yleisö on niin mieltynyt näihin ajatusta säästäviin
tietopillereihin -- shelatiinikuoriin kätkettyjä pahanmakuisia
lääkkeitä -- että hän tarvitsee apua. Hän on pyytänyt Judithia
avukseen, ja tänään olen saanut Judithin suostumaan hänen
ehdotukseensa. Siitä tulee erinomainen toimi rakkaalle pikku olennolle.
Se on johtava hänen ajatuksensa toisaalle. Hän on unohtava
hentomielisyytensä, jota en voi hyväksyä, ja ellei hän tarjoa minulle
kovaksi keitettyjä tosiseikkoja päivälliseksi, on seurustelu hänen
kanssaan oleva entistään vielä mieluisampi minulle.

Kerran vain hän taas lankesi heikkouteensa. Tämä tapahtui, kun
erotessamme suutelin häntä.

"Se on ensimmäinen, Marcus, kahdentoista tunnin aikana", hän sanoi,
tosin hyvin suloisesti, mutta kuitenkin nuhtelevasti.

Mutta mitä Herran nimessä hyödyttää, että eri sukupuolta olevat
järkevät ihmiset, jotka ovat lähteneet huvimatkalle, alituisesti
tapailevat toistensa huulia? Jos Paavali siinä kuuluisassa kohdassa,
missä hän huomauttaa, että "kaikella on aikansa", vain olisi maininnut
suutelemisen, olisi hän tehnyt ihmiskunnalle vieläkin suuremman
palveluksen.


                                                    Heinäk. 13 p.

Tänä iltana tunnen ensimmäisen kerran perintöni saamisen jälkeen
mikä este köyhyys on. Jos olisin hyvin rikas, ostaisin molemmat
naapuritalot, repisin ne ja rakentaisin niiden sijalle neljänkymmenen
jalan korkuisen tornin. Ylinnä siinä olisi hauska huone, jonne
päästäisiin hissin avulla, ja tässä huoneessa minä oleskelisin, eikä
minun tarvitsisi pelätä, että kukaan minua häiritsisi tai murtautuisi
tyyssijaani. Antoinetten toissilmäinen kissa ei voisi raapia oveani
päästäkseen sisään. Antoinette itse ei voisi tulla houkuttelemaan minua
talousasioiden varjolla turhiin jutteluihin; ja minä voisin olla
välittämättä Carlottasta, jonka kanssa pian olen yhtä pääsemättömissä
kuin pikkelsinhajun kanssa, mikä lähtee Crosse Blackwellin tehtaasta.
Hän tulee sisään koputtamatta, katselee kuvateoksia, kävelee ympäri
huonetta, polttaa parhaita paperossejani, hyräilee sävelmiä, jotka hän
on oppinut posetiivinsoittajilta, kumartuu olkani ylitse nähdäkseen,
mitä kirjotan, märehtii iänikuisia karamellejään korvani ääressä ja
nauraa minulle, kun sanon, että hän auttamattomasti on katkaissut
ajatuksenjuoksuni. Tietysti voisin olla töykeä ja heittää hänet ulos
ovesta. Mutta miten lieneekin, unohtuu se minulta aina, kunnes minulle
-- liian myöhään -- selviää, minkä vahingon hän on saanut aikaan.

Luulin kumminkin, että kun Carlotta oli neiti Griggs'in huostassa ja
Antoinette kissoineen hommaili aamiaiskastrullien keskellä, minun ei
tarvinnut pelätä mitään häiritseviä käyntejä. Nyt käsitän, että torni
on ainoa pelastukseni. Ja tornia en voi rakentaa; tästälähin minun siis
täytyy antautua alttiiksi kaikille kissa- tai naisolennoille, jotka
vain suvaitsevat hännystellä ympärilläni.

Järjestelin muistiinpanojani. Päähäni oli juuri pistänyt nerokas
ajatus, joka koski Francois de Villon'in elämää ja Cosrao de Medicin
samanaikuista hovia; aijoin juuri panna sen paperille, kun ovi avautui
ja Stenson ilmoitti:

"Rouva Ordeyne ja neiti Ordeyne."

Jessica täti ja Dora serkku tulivat, ja nerokas ajatukseni meni. Se ei
vielä ole tullut takaisin.

Tädin anteeksipyynnöt ja Doran laahus täyttivät huoneen. Minun täytyi
suoda anteeksi, että he häiritsivät. He tiesivät, että he häiritsivät.
He toivoivat, ettei se tehnyt mitään.

"Minä tahdoin, että äiti kirjoittaisi, mutta hän tahtoi välttämättä
tulla itse", sanoi Dora voimakkaalla äänellään. Minä mutisin
kohteliaita valheita ja pyysin heitä istumaan. Dora tahtoi mieluummin
seisoa ja katsella huonetta naisten uteliaiseen tapaan. Naiset vaanivat
aina jotakin Siniparran tapaista jokaisesta poikamiehen asunnosta.

"Mutta onpa sinulla kauniit huoneet! Ja niin paljon kirjoja! Seinät
aivan täynnä!"

Hän läksi löytöretkelle pitkin hyllyjä tädin selitellessä, mistä syystä
he olivat tulleet. Joku, en nyt muista kuka, oli lainannut heille
huvipurren. He aikoivat käväistä norjalaisia vuonoja katsomassa. Se ja
se herra, se ja se lordi, se ja se neiti oli luvannut tulla mukaan,
mutta ikävä kyllä heillä ei ollut mitään isäntää -- saatoinhan
kuvitella, miten kävisi kahden yksinäisen naisen, jos he näin joutuivat
aivan kapteenin valtaan. Saatoin kyllä, enkä kadehtinut kapteenia. Mikä
oli luonnollisempaa, täti puhkesi sanomaan, kuin että he pulassaan
kääntyivät minun, perheen päämiehen puoleen?

"Pelkään pahasti, täti hyvä", minä sanoin, "etten tunne ketään sopivaa
henkilöä. En voi ehdottaa ketään."

"Mutta kuka on pyytänyt sinua ehdottamaan ketään?" nauroi hän. "Sinun
itsesi täytyy armahtaa meitä."

"Minä -- säälin teitä syvästi", sanoin, "sillä jos tuulee, saatte
varmaankin kärsiä hirveää merikipua."

Dora tuli juosten huoneen poikki.

"Minä tahtoisin ravistella häntä! Hän ymmärtää kyllä, vaikkei ole
ymmärtävinään. En tiedä, miten voimme selviytyä, ellet sinä tule
mukaan."

"Et saata kieltäytyä, Marcus. Siitä tulee viehättävä huvimatka -- ja
huvipursi on erinomaisen mukavasti sisustettu -- ja ajattele
tummansinisiä vuonoja -- ja sitten meillä on ranskalainen kokki. Sinä
teet meille suuren palveluksen."

"Kas niin suostu pois!" pyysi Dora.

Toivoisin, ettei tyttö olisi tuollainen uhkea Juno. On vaikea tulla
toimeen sellaisten isokasvuisten, atleettisten naisen kanssa. Täti ei
tuota minulle vaikeuksia -- hänen päänsä minä panen pakinallani
pyörälle.

Mutta Dora ei ymmärrä ivaani; hän purskahtaa äänekkääseen, raikkaaseen
nauruun ja sanoo: "Mitä joutavia!" ja se tuhoaa koko minun henkisen
sotavarustukseni.

"Te olette kovin ystävällisiä, kun ajattelette minua", sanoin tädille,
"ja ehdotus on houkutteleva -- niin -- hyvin houkutteleva -- mutta --"

"Mutta mitä?"

"Minulla on niin paljon työtä", vastasin laimeasti.

Jessica täti nousi paikaltaan, hymyili armollisesti minulle, aivan kuin
olisin ollut hemmoteltu pikkupoika, ja vei minut mukanaan parvekkeelle
Doran kainosti siirtyessä toiseen huoneeseen kirjojen luo.

"Etkö voi järjestää asioita jollakin tavalla? Dora rukka on muuten
aivan lohduton."

Minä tuijotin hetken verran häneen ja sitten Doran leveään selkään ja
tukeviin lanteisiin. Lohduton? En käsitä, mitä kunnon nainen tarkottaa.
Jos hän olisi halpa olento, joka koettaisi tunkeutua hienoihin
seurapiireihin parooniuteni avulla, saattaisin käsittää, että hän
tahtoisi ottaa minut joukonjatkoksi kerskatakseen minusta. Mutta
arvonimet ovat hänen salongissaan yhtä tavallisia kuin teekupit. Ja
Doran lohduttomuus --.

"Jos tulisin, hän kuolisi ikävään!" minä sanoin.

"Sille vaaralle hän kernaasti paneutuu alttiiksi!"

"Mutta miksi hän tavottelisi marttyyrinkruunua?"

"Toisestakin syystä", sanoi täti välittämättä kysymyksestäni ja katsoi
minuun terävästi, "toisestakin syystä olisi hyvä, jos tulisit mukaan
huvimatkalle." Hän hiljensi äänensä. "Sinä tapasit neiti Gascoignen
puistossa viime viikolla --."

"Erittäin miellyttävä ja ystävällinen nuori neiti", pistin väliin.

"Minä pelkään, että olet ollut hiukan varomaton. Ihmiset ovat alkaneet
juoruta."

"Silloin he ovat olleet varomattomia, enkä minä."

"Mutta, hyvä Marcus, kun singautat kauniin nuoren naisen, jonka esität
muhamettilaisena holhokkinasi, keskelle Lontoon seurapiirejä, ja kun
hän panee toimeen julkisen kohtauksen -- niin -- mistä ihmiset
puhuisivat ellei siitä?"

"He saattaisivat puhua ennaltamääräysopista tai kalanhinnasta",
vastasin kohteliaasti.

"Mutta minä vakuutan sinulle, Marcus, että tästä on syntymässä
skandaali. Väitetään totisesti, että hän asuu täällä sinun luonasi."

"Väitetään niin paljon sekä totta että valhetta", sanoin minä.

Täti huoahti, ja me keskustelimme hetken ajan ihmisluonnon kehnoudesta.

"Minä olen ajatellut", sanoi täti vihdoin, "että jos ottaisit
holhokkisi mukaasi tälle Norjan matkalle, niin skandaali tukahtuisi
alkuunsa."

Hän loi minuun terävän katseen, ja hänen suvaitsevaisen hymynsä takana
piili vanhan sotapäällikön järkähtämätön lujuus. Se oli taitavasti
viritetty ansa.

Minä tartuin hänen käteensä ja kumarruin suutelemaan hänen
sormenpäitään.

"Kiitos, rakas täti, että jalomielisesti luotat kunniallisuuteeni",
sanoin minä, "vakuutan sinulle, että sinulla on täysi syy siihen."

Takanamme olevasta huoneesta kuuluva raikas, äänekäs nauru keskeytti
minut.

"Harjoitteletteko te molemmat jotakin näytelmäkappaletta?" huudahti
Dora.

Minulla oli ylläni vanha koulutakki ja jaloissa keltaiset maurilaiset
tohvelit, jotka pari vuotta sitten olin ostanut Tangerista. Hiukseni
olivat pystyssä, koska tapanani on työtä tehdessäni pujotella sormeni
niihin. Näin ollen ulkonäköni mahdollisesti ei tehnyt aivan niin
arvokasta vaikutusta kuin olin luullut. -- Käytin hyväkseni tilaisuutta
saadakseni tädin pois parvekkeelta huoneeseen, missä Dora oli.

"No, onko äiti voittanut?"

"Dora hyvä", sanoin minä kohteliaasti, "kuinka saatat olettaakaan,
että voisi olla kysymys voittamisesta?"

"Tuon saattaa käsittää kahdella tavalla", sanoi Dora kiivaasti.

"No, no, älkää nyt riidelkö, lapset", ehätti täti sanomaan hellään ja
äidilliseen tapaansa, joka minusta on kovin epämiellyttävä. "Marcus
koettaa järjestää asiansa, ja hän antaa meille vastauksen parin päivän
kuluttua."

"Milloin aiotte lähteä?" minä kysyin.

"Aivan piakkoin. Kahdentenakymmenentenä päivänä."

"Minä kyllä annan teille varman vastauksen hyvissä ajoin", sanoin minä.

Saattaessani heitä portaita alas, kuulin ovea avattavan käytävän
toisessa päässä, ja kun käännyin katsomaan, näin Carlottan pistävän
ulos kauniin päänsä katsellakseen vieraita. Viittasin hänelle
kiireisesti, että hänen piti hävitä, ja täti ja Dora poistuivat
aavistamatta mitään. Heidän pois vierivien vaunujensa töminä oli
musiikkia minun korvissani.

Carlotta syöksyi ulos huoneestaan kintereillään neiti Griggs, joka pani
vastalauseensa tätä menettelyä vastaan.

"Kutka nuo hienot naiset olivat?", hän huudahti ja otti minua
käsivarresta.

"Kutka nuo naiset ovat?" korjasin minä.

"Kutka nuo naiset ovat?" toisti Carlotta kuin papukaija.

"He ovat ystäviäni."

Sitten tuli ikuinen kysymys:

"Onko se nuori naimisissa?"

"Neiti Griggs", sanoin minä, "olkaa hyvä ja terottakaa Carlottan
mieleen, ettei yksikään englantilainen tyttö koskaan ajattele
avioliittoa, ennenkuin hän todella on kihloissa, eivätkä hänen
ajatuksensa silloinkaan ulotu häitä pitemmälle."

"Mutta onko hän naimisissa?" intti Carlotta.

"Soisipa taivas, että hän olisi", nauroin minä varomattomuudessani,
"silloin hän ei tulisi häiritsemään minua aamutyössäni."

"Vai niin, hän tahtoo mennä naimisiin teidän kanssanne!" huudahti
Carlotta.

"Neiti Griggs", sanoin minä, "Carlotta ryhtyy jälleen opiskeluunsa", ja
sitten menin portaita ylös ikävöiden ihanaa tornia, jonne saattoi
päästä ainoastaan hissin avulla.


                                                     Heinää. 14 p.

Pasquale tuli yhdeksän aikaan; Carlotta ja minä pelasimme juuri silloin
korttia.

Pasquale on muuttolintu, jolla ei ole vakituista asuntoa. Muutama
viikko sitten hän jätti entiset huoneensa ja muutti asumaan erään hyvän
ystävänsä luo, joka on näyttelijä ja jonka vaimo on matkoilla. Tämä
ystävä asuu aivan lähellä meitä. Mistä syystä Pasquale, joka rakastelee
olemassaolon sykähteleviä keskuksia, on katsonut hyväksi hautautua
tähän melkein maaseutua muistuttavaan osaan kaupunkia, sitä en käsitä.
Hän väittää, että hän voi ajatella paremmin täällä.

Pasqualeko ajattelisi! Yhtä hyvin lohi saattaisi väittää laulavansa
paremmin lammikossa! Tästä naapuruudesta on joka tapauksessa ollut
seurauksena, että hän monta kertaa ohimennen on pistäytynyt meillä,
vaikka hän tavallisesti tulee myöhemmin.

"Istukaa kaikin mokomin hiljaa, älkääkä turmelko taulua!" hän huudahti.
"Mikä suloisen runollinen pari! Te pelaatte korttia! Ihastuttavaa!"

Minä inhoan kortteja. Ne ikävystyttävät minua. Samoin on
shakkipelinkin laita. Ihmiset nimittävät niitä mielellään älylliseksi
ajankuluksi; mutta jos ihminen tahtoo harjotella järkeään, saattaa hän
kyllä tässä mutkikkaassa maailmassa löytää tarpeeksi paljon ongelmia,
joilla vaivata järkeään ja joiden miettimisestä koituisi enemmän hyötyä
sekä maailmalle että hänelle itselleen. Ja mitä ajankuluun tulee, on
minun mielipiteeni se, että jos kaksi tai useampia järkeviä ihmisiä
asettuu korttia pelaamaan, osottavat he siten syvästi halveksivansa
toistensa keskustelutaitoa. Nämä huomautukset eivät koske Carlottan ja
minun peliä. Carlotta on lapsi, ja häntä täytyy huvitella. Hän on
harvinaisen nopeasti oppinut pelaamaan korttia, ja vaikka tänä iltana
vasta pelasimme kolmannen kerran, oli hän juuri voittamaisillaan, kun
Pasquale ilmestyi.

"Se on erinomaisen hauska peli", selitin minä. Pasquale nauroi.

"Epäilemättä! Kunnioitettava ajanviete. Olkaa hyvät ja jatkakaa!"

Mutta Carlotta heitti kortit pöydälle, heittäytyi itse istumaan sohvaan
ja sanoi, että hän mieluummin tahtoi puhella Pasqualen kanssa.

"Hän sanoo niin hullunkurisia asioita."

Sitten hän hypähti alas sohvalta ja ojensi Pasqualelle suklaarasian,
joka ei koskaan ole kaukana. Miten notkeat hänen liikkeensä ovat!

"Pasquale sanoo, että te olette ollut hänen opettajanaan koulussa ja
että te usein löitte häntä isolla kepillä", huomautti hän kääntyen
minun puoleeni Pasqualen valitessa karamelleja suklaalaatikosta.

Pasquale menetteli kuitenkin niin kömpelösti, että laatikko liukui
Carlottan kädestä ja sen sisältö vieri lattialle. Molemmat ryömivät nyt
nauraen ja kuiskaillen ympäri lattiaa poimien takaisin ne laatikkoon.

Omituista, etten muista Pasqualen Carlottan läsnäollessa puhuneen
nuoruudenajastamme. Aioin juuri kysyä, milloin hän oli sepittänyt sen
jutun -- sillä ensiksikään ei koulun apulaisopettajilla ollut oikeutta
kurittaa oppilaita ja toiseksi Pasquale minun tullessani sinne oli
kuudennella luokalla ja jo vapautettu ruumiillisesta rangaistuksesta --
kun molemmat nousivat lattialta punaisina ponnistuksistaan, ja Pasquale
teki jonkun hupaisan huomautuksen, joka sai minut unohtamaan
kysymykseni.

Kaikki tämä on vähäarvoista. Pasqualen tämäniltaisen käynnin tärkein
seuraus on muuan keksintö.

Mutta onko se todella keksintö? Eikö se pikemmin ole vaikutinten
vääristelyä, johon Pasqualen moraaliton intelligenssi on tehnyt itsensä
syypääksi?

"Kapalolapsi olisi älynnyt sen", vakuutti Pasquale. "Taivas varjelkoon,
jos minä olisin sinun sijassasi, lähtisin tuolle huvimatkalle,
hakkailisin hurjasti jokaista purressa olevaa naista, täyttäisin
kokonaisen albumin heidän hiuskiharoillaan, saisin heidät vihaamaan
toisiaan kuin myrkkyä ja julkaisisin matkan päätyttyä kihlaukseni
Carlottan kanssa, ja kun he sitten tulisivat häihin, asettaisin tuon
albumin etumaiseksi niiden lahjojen joukkoon, jotka sulhanen antaa
morsiamelle. Hitto vieköön! Minä parantaisin heidät, niin etteivät he
enää pyydystelisi miestä!"

Mikä lienee saanutkin minut kertomaan Pasqualelle aiotusta
merimatkasta. Kauan sen jälkeen kuin Carlotta oli lähetetty levolle, me
istuimme avoimen ikkunan ääressä tupakoiden ja katsellen, miten
täysikuu valaisi puiden latvoja. Meitä ympäröi leudon kesäillan lumoava
ilma, joka vaikuttaa tylsistyttävästi sekä ruumiiseen että tahtoon. Jos
nuorella Lorenzolla sellaisena iltana sattumalta on Jessica vieressään,
käyttäytyy hän ikuiseksi onnettomuudekseen kuin idiootti, ja sellaisena
iltana filosofi on kylliksi hullu keskustellakseen yksityisistä
asioistaan Sebastian Pasqualen laisen ihmisen kanssa.

Mutta jos hänen olettamuksensa ovat oikeat, on minun kiittäminen illan
tylsistyttävää vaikutusta paljosta. Minua on varotettu vaaroista, jotka
ympäröivät minua; vaaroista, jotka uurtaisivat tornini perustusta ja
petollisesti kiipeilisivät ylös sen muureja pitkin, vaikka se olisi
luoksepääsemättömin torni, minkä ihmiskäsi koskaan kykenisi rakentamaan
Regent's Parkin laitaan. Nainen, joka kaikin voimin tavottelee miestä
itselleen, pystyisi varsin hyvin lentämään torninikkunaani
ilmapallossa. Eikö Jessica tädin tarkotuksena ole yllättää minut ja
viedä minut mukanaan huvipurressaan?

"Kunpa vain saamme miehen onnellisesti merirosvolaivaan, on hän
meidän!" hän ajattelee.

Mutta mies ei aio tulla merirosvolaivaan. Hän aikoo pysytellä niin
kaukana laivarannasta kuin suinkin mahdollista. Ei hän myöskään aio
antaa vietellä itseään ottamaan mukaansa kaunista muhamettilaista
holhokkiansa oikeamielisyytensä ja moitteettoman moraalinsa
todistukseksi. Pitäkööt he häntä muhamettilaisena holhokkinani tai
hourina tai babylonilaisena prinsessana -- miten vain haluavat.

Pasquale mahtaa olla oikeassa. Sadat pikkuseikat ovat omiaan
todistamaan sen. Nyt johtuu mieleeni, että Judith kerran piti minua
pilanaan yksinkertaisuuteni tähden.

Jessica tädin vehkeilyjen koko tarkotuksena on saada minut naimisiin
Doran kanssa, ja Dora on taipuvainen. Mennä naimisiin Doran kanssa!
Paljas ajatus vaikuttaa kuumetta lieventävän ja hikoilemaan panevan
lääkkeen tavoin! Hän paukuttaisi epäsointuja minun kuluneilla
hermosoittimillani päivän pitkään. Kuukaudessa olisin aivan hullu.
Mieluummin, niin, äärettömän paljon mieluummin minä menisin naimisiin
Carlottan kanssa. Carlotta on luontoa; Dora ei ole edes taideluomana
mitään. Miksi ihmisten ja enkelien nimessä menisin naimisiin Doran
kanssa? Ja miksi (ellei saadakseen Lady Ordeyne'n nimen) hän tahtoisi
mennä naimisiin minun kanssani? Minä en ole leikitellyt hänen
neitseellisillä tunteillaan; ja että hän viime aikoina äkkiä
romanttisen intohimoisesti olisi kiintynyt minuun, on minun vaikea
uskoa. Minusta nähden hän mielellään saa olla lohduton kuin Kalypso. Se
on tekevä hänelle hyvää. Sitten hän voi kirjottaa siitä pienen
kertomuksen johonkin aikakauslehteen.

Tämä on pöyristyttävää. Huolimatta hänen meluavasta esiintymisestään,
hänen kerrassaan eläimellisestä hyvinvoinnistaan ja hänen
puutteellisista tiedoistaan, olin kuitenkin aina luullut, että Dora oli
kiltti tyttö.

Onko kilttien tyttöjen tapana pyydystellä miehiä?

Taatto taivahinen! Tuohan kuulostaa jonkun The Daily Telegraph lehteen
painetun hullunkurisen kesäpakinan otsakkeelta!



Xl LUKU.


                                             Heinäk. 19 p.

_Campsie Skottlanti_. Tänne minä olen matkustanut merirosvoutta
harjottavia sukulaisiani pakoon. Minä olen turvautunut keskellä
skottlantilaista nummea sijaitsevaan pappilaan, ja kylästä, joka on
täältä puolen peninkulman päässä, on viisi peninkulmaa lähimmälle
rautatieasemalle. Täällä voin olla välittämättä Jessica tädistä.

Keskusteluni Pasquale'n kanssa aiheutti minulle rauhattoman yön. Uneni
häiriytyi nähdessäni unta merirosvoaluksista. Olin näkevinäni pääkallon
ja luunikamien oudosti sulavan yhteen vihkisormukseksi ja aito
lemmensolmuksi. Minä heräsin ja olin vakuutettu siitä, että, niin kauan
kuin alus liikkui Englannin vesillä, en voinut elää turvallisena
Lontoossa. Minä päätin paeta. Mutta minne?

Korkeat jumalat varmaankin ovat minulle erikoisen suopeat. Kun aamulla
avasin kirjeitä, sattui ensimäisenä käteeni vanhalta Simon Mc
Quhatty'lta, nykyiseltä isännältäni, äitini kummilta saapunut; hän
yksin kaikista kuolevaisista oli pysynyt ystävänämme synkkinä, kauan
sitten kadonneina aikoina. Hän kirjoitti olevansa vanha ja sairas, ja
Kuoleman aave odotteli häntä nummella; mutta ennenkuin hän liittyi
tämän seuraan, tahtoisi hän vielä kerran nähdä Susan'in pojan. Minä
saatoin tulla milloin tahdoin. Asemalta lähettämäni sähkösanoma,
ennenkuin läksin matkalle, olisi tarpeeksi. Minä lähetin Stenson'in
viemään sähkösanoman, että matkustaisin vielä samana päivänä kolmen
junassa, ja minä kirjotin kohteliaan kirjeen Jessica tädille, ilmottaen
hänelle, että suureksi mielipahakseni en saattanut noudattaa hänen
ystävällistä kutsuansa, koskapa minut oli pyydetty saapumaan
Skottlantiin epämääräiseksi ajaksi.

Vanhan ystäväni viranteko Skottlannin vapaakirkon palveluksessa
lähestyy loppuansa; hän on elänyt täällä pappilassa, kivenkantaman
päässä haudastaan, viidenkymmenen vuoden ajan, eikä tuleva muutto ole
tuottava hänelle mitään kustannuksia. Hän joutuu edelleenkin lepäämään
rakkaiden kunnaidensa juurella, ja nummen purppura on leviävä hänen
ympärillään ikiajoiksi, ja orjantappuran ja kanervan tuoksu on
leijaileva hänen lepopaikkansa yllä. Hänessä on hiukan pakanaa,
vanhassa Mc Quhatty'ssa, hänen Calvin'istaan ja pikkukatkismuksestaan
huolimatta. Kun hän ensin tuli pappilaan, hän istutti pihlajan
porttinsa edustalle, ja se on kasvanut täyteen kokoon rinnan hänen
kanssansa, ja hän rakastaa sitä, kuin olisi se inhimillinen olento. Hän
väittää monasti olleensa keskusteluissa sen kanssa, ja se on epäilyksen
hetkinä suonut hänelle lohdutusta ravistelemalla ohuita lehtiään
kuiskaten: "Älä hätäile Mc Quhatty! Herra on hyvä!" Hän selittää
selvästi kuulleensa sanat, ja minä pelkään, että hän sydämensä
sisimmässä uskoo, että on kieliä puissa, puroissa, virroissa, aivan
niinkuin hän on vakuutettu siitä, että hyvää on kaikessa.

Hän on perinpohjainen ja omituinen oppinut, ja hänen keskustelunsa on
vielä nyt hänen ikänsä päivinäkin tosimiehekkyyden leimaamaa, mikä
näinä viitenä päivänä hänen seuratoveriinsa on vaikuttanut yhtä
virkistävästi kuin nummen ilma. Kuinka harvoilla ihmisillä onkaan tämä
kyky vaikuttaa älyllisessä suhteessa elähyttävästi ja voimistavasti.
Minä toden totta en tunne ketään muuta kuin vanhan Mc Quhatty'n, jolla
se kyky on, ja oikullinen kaitselmus on huolellisesti puolen vuosisadan
ajan estänyt ihmiskunnan pääsemästä osalliseksi siitä. Ei, odottakaa:
kerran se kasvatti neron, joka nousi Campsie'ssa ja pursuen eloa läksi
Edinburgh'iin tullakseen runoilijaksi. Mutta poika parka joi whiskyjä
kaksi vuotta taukoamatta ja kuoli, ja Mc Quhatty'n innostava vaikutus
oli hukkaan mennyttä! Mitenkäpä hän esim. pystyisi älyllisesti
herättämään Sandy Mc Grath'ia, erästä kirkon vanhimmista, jonka
sunnuntaina näin tulevan mäkeä ylös? Vanha oinas seisoi keskellä polkua
ja ollen yhtä itsepäinen kuin ukko se ei ottanut liikahtaakseen
paikaltaan. Ja kun he seisoivat siinä mulkoillen toisiinsa, minä
ihmettelin, tokko, jos oinas olisi puettuna mustiin vaatteisiin ja Mc
Grath villaan, kummankaan äiti huomaisi vaihdoksen. Ja kumminkin
isäntäni selittää, että minä erehdyn; että skottlantilainen talonpoika,
kun hän ei ole juovuksissa, on intelligentti ja että hän milloin
tahansa on valmis antautumaan jumaluusopilliseen väittelyyn.

Tahtoisin jäädä koko kesäksi vanhan ystäväni luo. Tuntuu siltä, että
ainoastaan moisessa syrjäisessä yksinäisyydessä saattaa sovittaa
maallisiin asioihin oikeat mitat ja nähdä niiden oikeat suhteet.
Silloin voisi maailmankaikkeuden kannalta arvostella muurahaisen
unelmaa, johon mahtuu kolme millimetriä maata ja lehtiä ja verrata sitä
englantilaisen maanviljelijän harrastuksiin. Silloin osaisi oikein
määritellä etelä afrikalaisen miljonäärin Sandy Mc Grath'in ja oinaan,
ja määrätä niiden todellisen alimman nimittäjän. Saattaisipa vallan
pystyä mittaamaan, mikä arvo Renessanssin Moraalin Historian
kaltaisella teoksella on.

Pitempiaikainen oleskelu täällä tuottaisi minulle arvaamattomia etuja,
mutta uudet edesvastuuvelvollisuuteni kutsuvat minut takaisin
Lontooseen runtelevine ja harhaanvievine ilmapiireineen. Jos olisin
jäänyt tänne viideksikymmeneksi vuodeksi, olisin oivaltanut, että
Carlotta vain on tomuhiukkanen inhimillisen pölyn pyörteessä, jonka
lopullinen kohtalo on aineellisuudesta vapautuminen. Kun viisipäiväinen
oleskeluni ei kuitenkaan ole vienyt minua näille viisauden
korkeuksille, olen sisimmässäni mielettömästi huolestunut hänen
menestyksestään ja kärkäs hajottamaan neiti Griggs'in, Stensonin ja
Antoinetten muodostaman triumviraatin, jolle minä poissaoloni aikana
olen uskonut hallitusohjakset.

Kuukautta aikaisemmin minä samankaltaisissa olosuhteissa olisin
panetellut kohtaloa ja kironnut Carlottan hänen ruusunpunaisista
varpaanpäistään hamaan pronssinkeltaiseen, ihanaan tukkaan asti. Mutta
minä alan käydä mieleltäni ystävällisemmäksi Carlottaa kohtaan, alan
omistaa vilkasta harrastusta hänen henkiselle kehittymiselleen.

Sisäinen ääni, ivallinen, pilkallinen, sisäinen ääni, joka ei siedä
vastaväitteitä, sanoo minulle, että minä olen teeskentelijä; että
Carlottan henkiseen kehitykseen kohdistuva harrastus on sievä,
rauhottava, kauniilta kuuluva sanontatapa, joka monien sukupolvien
aikana on eksyttänyt nuorten naisten filosofisia holhoojia.

"Mitä merkitsee sinulle, onko hänellä sielu vai eikö ole", ääni sanoo,
"edellyttäen, että hän osaa olla sinulle seurana ruokapöydässä ja
pelata korttia kanssasi aterian jälkeen?"

Niin, mitäpä hiidessä se merkitsee?


                                              Heinäk. 21 p.

Hän oli minua vastassa asemalla. Niin pian kuin hän näki kasvoni
vaununikkunassa, juoksi hän pois Stensonin luota ja kiiti poikki
asemasillan kauniin kesyn eläimen tavoin, ja kun minä astuin ulos
vaunusta, hän tarrasi kiinni minuun, hyppäsi ja tanssi ympärilläni
ollen ilosta aivan suunniltaan.

"Te olette siis mielissänne, kun minä olen kotona jälleen, Carlotta?"
minä kysyin ajaessamme kotiin.

Hän painautui minua vastaan koirantapaansa.

"Oi o-olen", hän kuhersi. "Päivä oli yötä ilman teitä."

"Tuommoinen on itämaiden liioiteltua kieltä", minä sanoin. Mutta se oli
joka tapauksessa mieluisaa kuulla, ja hänen äänensä lempeä sointu
kiehtoi sydämeni, niinkuin musiikin sävelet voivat tehdä.

"Minä rakastan Seer Marcousta", hän sanoi.

Minä laskin sekunniksi käsivarteni hänen vyötäisilleen, niinkuin
tehdään lapselle.

"Te olette pieni kiltti tyttö, Carlotta. Tarkotan", minä lisäsin
muistaen edesvastuuni, "jos te olette ollut kiltti. Oletteko ollut?"

"Oi, niin kiltti! Antoinette on opettanut minua keittämään, minä osaan
laittaa riisiputinkia. On niin hauskaa laittaa ruokaa. Minä pidän
ruuankärystä. Mutta minä olen polttanut käteni. Katsokaa!"

Hän veti hansikkaan kädestään ja näytti minulle siinä olevaa punaista
täplää. Minä suutelin sitä, ja silloin hän nauroi ja oli hyvin
onnellinen. Ja minä olin myöskin onnellinen. Jotain uutta ja raitista
ja iloisaa oli tullut elämääni. Stenson on ihailtava palvelija, mutta
hänen liikkumattomien kasvojensa ja moitteettoman tervehdyksensä, jotka
tähän saakka ovat olleet tervetuliaisinani Lontoon rautatieasemilla, ei
saata sanoa suoneen saapumiselleni mitään erikoista viehätystä, missä
määrin olivatkin yhteydessä aineellisen mukavuuteni kanssa. Carlottan
tervetuliaisiin sisältyi jotakin uutta. Minä katselen kotiani toisin
silmin. Oli hupaista pukeutuessani päivälliseksi ajatella, etten menisi
alas ruokasaliin juhlallisesti, yksinäni aterioimaan, vaan että minulla
oli oleva pieni kaunis velhoni seuraa pitämässä.


                                                  Heinäk. 22 p.

Kaikesta päättäen ei hänen käytöksensä kuitenkaan ole ollut ollenkaan
moitteetonta. Neiti Griggs kertoi, että hän oli käyttänyt hyväkseen
minun poissaoloani upottautuakseen hajuvesiin, mikä meidän talossamme
lasketaan inhotttavimpien rikosten joukkoon kuuluvaksi. _Mulier bene
olet, dum nihil olet_ (Nainen haisee hyvälle, kun hän ei ollenkaan
haise) on kirjoitettuna meidän huoneentauluumme. Kerran kun hän oli
ollut tottelematon ja tuli seurusteluhuoneeseen löyhkäten ylang
ylang'ille, lähetin hänet takaisin huoneeseensa vaihtamaan vaatteet
kiireestä kantapäähän asti, kylpemään ja pysymään poissa, kunnes
Antoinette takaisi, että hän oli hajuton. "Voi, herra", muistan
Antoinetten vastanneen, "se on mahdotonta; se karitsa kultahan tuoksuaa
kuin kevätkukkaset -- luonnostaan." Ja se on totta. Hän tekeekin
sentähden kaksinkertaisen rikoksen käyttäessään hajuvesiä.

"On vakavammastakin asiasta kysymys", neiti Griggs sanoi.

"Minä voin tuskin uskoa, että saattaa olla olemassa mitään vakavampaa
kuin se, että tekeytyy vastenmieliseksi lähimmäisillensä", minä sanoin.

"Ellei miellyttäväksi tekeytyminen", neiti Griggs vastasi pisteliäästi.

Minä kysyin häneltä, mitä hän tarkotti.

"Minä olen keksinyt", hän ilmotti, "että Carlotta on harjottanut
salaista hakkailua maustepuoti-herran kanssa."

"Minä olen mielissäni, ettei kysymyksessä ole teurastajapoika", minä
mutisin.

Neiti Griggs tirskahteli hölmömäisesti, ikäänkuin olisin minä laskenut
leikkiä. Vakavasti häntä siihen kehotettuani hän kertoi koko kamalan
jutun. Hän oli tavannut Carlottan heittämässä lentosuukkosta miehelle.
Hän oli myös nähnyt miehen salavihkaa pistävän kolmikulmaisen
kirjelipun Carlottalle, ja Carlotta oli uhmaillen kieltänyt
luovuttamasta lemmenlehtistä.

"Mitenkä nykyaikaan käsitellään", minä kysyin, "nuoria naisia, jotka
hakkailevat maustepuotilaisia. Renessanssiaikaan heitä piestiin.
Viisaalla Navarran Margaretalla oli tapana lyödä tytärtänsä Jeanne
d'Alberecht'ia paljon pienemmistä rikkomuksista. Tai sitten hänet
lähetettiin luostariin ja pantiin koppiin rottia seuranaan. Mutta
nykyaikaan -- mitä te ehdotatte?"

Mielikuvitukseton olento ei osannut ehdottaa mitään. Hän uskoi, että
minä ymmärsin, miten rikos oli käsiteltävä. Kenties ehkäisytoimenpiteet
olisivat tehoisemmat kuin rankaisu. Mutta mitäpä minä tiedän
suojeluskeinoista, joita käytetään nuorten naisten kasvatuslaitoksissa.

"Lähettäkää Carlotta tänne minun luokseni", minä vihdoin sanoin
alistuen kohtalooni.

Vielä yhden aamun työ piloilla!

Carlotta astui huoneeseen ja tuli kirjoitustuolini ääreen isot tummat
silmät luotuina minuun ja kädet kaikkein säädyllisimmin selkään
painettuina. Hän oli kuin viattomuutta esittävä Greuze'n taulu. Minä
uskoin entistä vähemmin, että rikos oli niin kuulumaton.

"Tiedättekö, miksi olen lähettänyt noutamaan teitä?" minä kysyin
ankarasti.

Hän nyökkäsi.

"Te olette siis hakkaillut maustekauppa-herraa?"

Hän nyökkäsi jälleen. Minä rupesin tuntemaan voimakasta
vastenmielisyyttä maustekauppa-herraa kohtaan. Se oli nöyryyttävimpiä
kokemuksia, mitä milloinkaan olen tehnyt. Luulen, että olen nähnyt
kysymyksessä olevan yksilön -- tanakka, punatukkainen, kesakkoinen
nulikka.

"Miksi teitte niin?" minä kysyin.

"Hän tahtoi hakkailla minua", Carlotta vastasi.

"Hän on nuori ilkiö", minä sanoin.

"Mitä on ilkiö?" hän kysyi suloisesti.

"Minä en aio antaa teille kieliopetusta", minä huomautin. "Tiedättekö,
että olette käyttäytynyt häpeällisesti?"

"Nyt te olette vihainen minulle?"

"Niin olen", minä sanoin, "hiiden vihainen."

Ja sitä minä olinkin. Minä odotin, että hän puhkeaisi itkuun. Mutta
sitä hän kylläkään ei tehnyt; hän vain katsoi minuun ärsyttävän
kainosti. Hän oli puettuna punaiseen puseroon ja harmaaseen hameeseen,
ja jalassaan hänellä oli julkeat, korkeakantaiset punaiset tohvelit.
Rupesin tuntemaan jotain ensi vastenmielisyyteni tapaista häntä
kohtaan. Niin kiehtovassa olennossa varmasti ei voinut olla rahtuakaan
hyvettä.

"Teidän pitäisi hävetä", minä sanoin. "Minä annan paljossa anteeksi
teidän puuttuvat tietonne siitä, miten täällä länsimaissa
käyttäydytään, mutta että nuori nainen hakkailee rumaa, punatukkaista
nulikkaa, joka kuuluu alhaisoon, sitä pidetään moitittavana kaikkialla
maailmassa."

"Hän antoi minulle taateleita ja sokeroituja hedelmiä --", Carlotta
sanoi.

"Jotka hän on varastanut isännältään", minä selitin. "Minäpä panetan
nuoren miehen vankeuteen, ja jos te edelleen otatte vastaan hänen
varkain hankittuja lahjojaan, pannaan teidätkin vankeuteen, ja siitä
minä tulen oikein iloiseksi."

Carlottan kaino ilme ei muuttunut, ja hän veti esille hyvin likaisen
paperiliuskan taskustaan.

"Hän kirjoittaa runoja -- minusta", hän huomautti ja ojensi minulle
paperin, joka nähtävästi oli puheena ollut kolmikulmainen kirjelippu.

Otin sen etusormeni ja peukaloni väliin ja silmäilin runoa. Olen
lukenut paljon uudenaikaisia runoja eläessäni, mutta en koskaan ollut
uskonut, että englanninkielellä saattaisi kirjoittaa sellaista
sekasotkua. Se oli inhottavaa. Revin palasiksi iljettävän tekeleen ja
heitin sen paperikoriin.

"Vankila", minä sanoin, "olisi liian kallisarvoinen palkinto hänelle.
Oikein sivistyneessä maassa hän saisi selkäsaunan, ja sitten hänet
hirtettäisiin."

"Niin, hän on kirotun huono mies", sanoi Carlotta ylen rauhallisesti.

"Taivaan tähden", minä huudahdin, "se heittiö on opettanut teidät
kiroilemaankin. Jos te vielä kerran uskallatte lausua tuon ruman sanan,
rankaisen minä teitä ankarasti. Mikä hänen hirvittävä nimensä on?"

"Pasquale", Carlotta vastasi.

"Pasquale?"

"Niin, hänestä on niin hauskaa, kun minä sanon 'kirottu'. Se toinenko?
Ei, ei, hän on aivan liian typerä. Hän ei sano mitään. Hänen nimensä on
Timkins. Hänen kanssaan minä vain leikin. Hän on hyvin lystinmoinen.
Hän saa kernaasti tappaa itsensä -- siitä minä en välitä."

"Timkinsistä viisi", minä sanoin. "Minä tahdon kuulla Pasqualesta.
Milloin hän opetti teille tuon ylen ilkeän sanan?"

Minusta näytti, että Carlotta punastui katsellessaan punaisen
tohvelinsa kärkeä.

"Minä menin kävelemään, ja hän tuli minua vastaan kulmassa ja käveli
minun kanssani. Oliko se väärin?"

"Mitä kunnon Hamdi Efendi olisi sanonut siitä?"

Naisen tavoin hän kiersi kysymykseni.

"Minä toivon, että Hamdi on kuollut. Luuletteko, että hän on kuollut?"

"Toivon, ettei hän ole. Sillä jos te käyttäydytte näin, täytyy minun
lähettää teidät takaisin hänen luokseen."

Huomaamatta hän oli lähestynyt tuoliani ja tullut aivan minun viereeni.
Nyt hän laski käsivartensa hartioilleni. Se on hänen kauniita,
mielisteleväisiä temppujaan.

"Minä lupaan olla kiltti -- hyvin kiltti", hän sanoi.

"Se teidän pitää olla", minä sanoin ja kumarsin pääni taaksepäin.

Hän huomasi varmaankin pehmeämmän sävyn äänessäni; sillä minä häpeän
vielä, kun minun pitää panna paperille, mitä tapahtui. Salamannopeasti
hänen toinen käsivartensa laskeutui leukani alle yhtyäkseen toiseen, ja
kun hän sitten oli saanut minut paulaan, hän kumartui alas ja suuteli
minua. Hän painoi myös poskensa minun poskeani vastaan.

Vaikka hän on mennyt levolle monta tuntia sitten, tunnen vielä
sanomattoman pehmeän, lämpöisen syleilyn.

Minä vannon, että miehen täytyisi olla vähintäin kivenkovaksi
keitetty muna työntääkseen hänet luotaan. Hänen huuliensa kosketus oli
kuin kasteisten ruusunlehtien kevyt hyväily. Hänen hengityksensä
tuoksui kuin vastaniitetty heinä. Hänen tukassaan, joka hipaisi minun
otsaani, oli orvokin haju.

Lähetin hänet takaisin neiti Griggsin luo. Hän juoksi nauraen ulos
huoneesta. Hän on saanut täydellisen synninpäästön hävyttömästä
kiemailustaan ja raa'asta kielestään. Vielä pahempi on, että hän on
keksinyt, miten hänen vastedes pitää menetellä saadakseen sen. Velho on
älynnyt lumousvoimansa, ja käytettyään kerran voitokkaasti valtaansa,
hän kyllä ensi tilaisuuden sattuessa tekee sen uudelleen. Minä olen
sekä omissa silmissäni että hänen silmissään romahtanut alas korkealta
jalustaltani. Tästälähin hän on tunteva minua kohtaan ainoastaan
hyvänsävyistä suvaitsevaisuutta; hän on pitävä minua vain Timkinsinä,
joka tosin ei varastele.

Minä olin houkka, kun vastasin hänen suudelmaansa.

Sen jälkeen en ole nähnyt häntä. Söin klubissa ja olin
velvollisuuskäynnillä rouva Ralph Ordeynen ja Rosalie serkun luona
heidän auringottomassa kodissaan Kensingtonissa.

Minut otettiin vastaan hyvin kylmästi. Rosalie ojensi minulle
tavallista veltomman kätensä ja käytti hyväkseen ensi tilaisuutta
jättääkseen minut kahden äitinsä kanssa, joka jääkylmään tapaan
keskusteli lämpimästä säästä. Itse teekin oli jos mahdollista
tavallista kylmempää.

Olin luvannut tavata Judithin Kensington Gardensissa. Saattaessani
hänet kotiin kerroin, miten kylmästi minut oli otettu vastaan.

"Hyvä ystävä", hän huomautti -- minä en siedä noita alkusanoja, joita
Judith aina käyttää jonkun epämiellyttävän huomautuksen johdantona.
"Hyvä ystävä, olen vakuutettu siitä, että sinulla on huonoin maine,
mitä juuri kellään Lontoossa saattaa olla. Sinun taloasi pidetään
suunnilleen samanlaisena kuin -- Salomon taloa -- vähentämällä vaimojen
kunniallinen vastapaino, ja sinun rakkaat sukulaisesi ovat syystä
närkästyneet."

Minä selitin, että se oli pöyristyttävää. Judith vastasi, että itse
olin antanut aihetta panetteluun.

"Mutta mitä minä saatan tehdä?" minä kysyin.

"Toimita hänet täysihoitoon johonkin perheeseen; se sinun olisi pitänyt
tehdä heti. Minäkin, joka kuitenkaan en ole ahdasmielinen, pidän ylen
sopimattomana, että hän asuu sinun kotonasi."

"Lapsi kulta", minä sanoin, "onhan siellä Antoinette."

"Pyh!" tai jotakin sentapaista pääsi Judithin huulilta.

"Ja Stenson. Ei kukaan, joka näkee Stensonin, saata epäillä hänen
isäntänsä moitteetonta kunniallisuutta."

"Kun puhuu sinun kanssasi, saattaisi todella menettää
kärsivällisyytensä", Judith sanoi.

On toivotonta keskustella Carlottasta hänen kanssaan. Minä en aio tehdä
sitä enää.

Istuimme hetken ajan puiden alla puhellen vähäpätöisistä asioista. Hän
viihtyy siinä toimessa, jonka Willonghby on hänelle antanut. Aamut hän
viettää British Museumissa asiakirjojen ja muun makulatuurin
ympäröimänä ja illat hän käyttää muistiinpanojensa järjestämiseen.
Willonghby kehuu häntä paljon.

"Ja sitten minun pitää kertoa sinulle jotakin, joka varmasti ilahduttaa
sinua", hän jatkoi. "Arvaahan, kuka kävi minun luonani eilen? Rouva
Willonghby. Hänen miehensä tahtoo, että minun pitää viettää elokuu ja
syyskuu maatilalla, jonka he ovat vuokranneet Pohjois-Wales'issä, ja
auttaa häntä hänen kirjoittaessaan uutta kirjaansa -- hänen
yksityissihteerinään, ymmärräthän. Vastasin, etten koskaan noudattanut
mitään kutsuja. Minun täytyy mainita sinulle, että nyt näin rouva
Willonghbyn ensimäistä kertaa. Hän laski sydämellisen ystävällisesti
kätensä minun käsivarrelleni ja sanoi: 'Minä tunnen koko asian, rakas
ystävä, ja siksi juuri minä itse tulen Haroldin puolesta.' Eikö hän
ollut herttainen?"

Judith katsoi minuun, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

"Hyvä Marcus, enhän minä ole huono nainen, vai kuinka?"

"Lapsi kulta", sanoin syvästi liikutettuna, "sinä olet maailman paras
nainen. Asia ei suinkaan ole niinpäin, että rouva Willonghby on tehnyt
sinulle palveluksen, vaan päinvastoin hän on hankkinut itselleen
verrattoman edun -- sinun ystävyytesi."

"Ah", sanoi Judith, "mies ei voi ymmärtää, mitä se merkitsee."

Miehet eivät totisesti ole niin pölkkypäisiä, kuin naiset suvaitsevat
uskoa. Minä käsitän kristallinselvästi, mitä rouva Willonghbyn kutsu
merkitsee Judithille. Naiset nähtävästi tuntevat sairaaloista
tyydytystä kuvitellessaan, että heidän sukupuolensa on kaikenlaisten
salaperäisten tunteiden ja vaikuttimien alainen, joille mies ei voi
antaa oikeata arvoa. Itseasiassa naisesta on äärettömän lohdullista,
jos hänet käsitetään väärin. Mutta älykkään ja tunnontarkan miehen ei
tosiaankaan pitäisi olla vaikea ymmärtää naisia ja asettua heidän
kannalleen; usein heidän tarkotuksensa sitäpaitsi ovat yhtä helposti
älyttävissä kuin kaksivuotiaan lapsen.

Olen tosin aikaisemmin tunnustanut, etten ymmärrä Judithia -- se on,
koko sitä ristiriitaisuuksien sekasotkua, joka muodostaa hänen
persoonallisuutensa -- mutta se johtuu yksinomaan siitä, etten ole
ottanut vaivakseni tehdä häntä erityisen mikroskooppisen tutkimuksen
esineeksi. Sellainen tieteellinen eristely olisi luullakseni julkea
epäkohteliaisuus mitä naistuttavaani vastaan tahansa, etenkin
sellaista vastaan, josta pidän. Kunnon mies menettelisi yhtä
anteeksiantamattomasti ruvetessaan täsmälleen selvittelemään hänen
henkisiä mittasuhteitaan kuin niitä hänen ruumiinosiaan, jotka hän
peittää vaatteillaan.

Koko inhimillisen seurustelun viehätys perustuu suureksi osaksi
epämääräiseen, tuntemattomaan, näkymättömään, ärsyttävään tietoisuuteen
siitä, että yksilö omistaa useampia ominaisuuksia kuin mitä
ruumiillinen tai henkinen silmä pystyy näkemään. Mutta tämä on, kuten
sanottu, aivan paikallaan. Jokainen tietää vallan hyvin, että minkä
nuoren naisen puvun alla hyvänsä ei piile merenneidon suomuinen pyrstö,
vaan aivan tavallinen, jokapäiväinen sääripari. Jokainen tietää, että,
kun hän on tehnyt muutamia määrättyjä elämänkokemuksia, täytyy muutamia
määrättyjä tunteita liikkua hänen sielussaan, minkä ulkonaisen naamarin
peitossa häntä huvittaneekin esiintyä. On sentähden sulaa tyhmyyttä
Judithin puolelta väittää, että minä en osaa käsittää rouva Willonghbyn
kutsun hänessä herättämiä tunteita.

Minä selvittelin tämän kysymyksen täydellisesti hänelle, kun istuimme
Kensington Gardens'issa, ja sitten kävellessämme halki Hyde Park'in.
Hän kuunteli ylen tarkkaavaisesti, ja kun minä olin lopettanut, hän
katseli minua säälivästi, ja hymy kuvastui hänen huulillaan.

"Hyvä Marcus", hän sanoi, "ei ole olemassa sitä miestä, kuinka
vaatimaton hän lieneekin, joka ei kerskaile yhdestä asiasta -- siitä,
kuinka hyvin hän tuntee naisen. Hän ainakin on ratkaissut suuren
naisarvotuksen. Ja me nauramme teille, hyvä ystävä, sillä kuta enemmän
puette ajatuksenne sanoihin, sitä selvimmin osotatte ihanan,
taiteellisen tietämättömyytenne. Ah, Marcus, kun vain ajattelen, että
sinä tahdot käydä naispsykologista!"

"Anteeksi, miksipä en?" minä kysyin hiukan harmistuneena.

"Sentähden, että sinä olet se rakas, mahdoton, rakastettava olento,
joka kulkee Marcus Ordeyne'n nimellä."

Kovin kauniisti Judith tässä asetteli sanansa. Mutta nainen on todella
ikuinen filistealainen, kuten Matthew Arnold sanoo. Hänen huomattavin
luonteenpiirteensä on hänen kykenemättömyytensä antaa järkisyiden
vaikuttaa häneen vakuuttavasti. Minä olin aivan yksinkertaisesti
tuhlannut aikani ja sanani hukkaan.



XII LUKU.


                                                  Elok. 3 p.

_Etretat, Seine Inférieure_. Näin tänä iltana Kasinon pengermällä
nuoren miehen, joka loi minuun omituisen katseen ja sitten jatkoi
matkaansa. Vaikka en tuntenut hänen kasvojaan, herättivät ne minussa
eloon jonkun uinailevan muiston. Minkä? Tämä kysymys vaivasi minua
tuntikausia. Teatterinäytännön aikana löin vihdoin käteni polveeni ja
sanoin ääneeni:

"Nyt minä keksin sen!"

"Minkä te keksitte?" Carlotta kysyi levottomasti.

"Kärpäsen", minä vastasin. Carlotta nauroi ja kumartui eteenpäin
nähdäkseen uhrin. Minä käänsin ankarin sanoin hänen huomionsa
näyttämölle. Se oli ollut kuvaannollinen kärpänen, jonka surinan olin
saanut vaikenemaan.

Tuo nuori mies oli sama, joka Hyde Parkissa oli näyttänyt minut
seurassaan olevalle naiselle ja vakuuttanut, että minä olin hullu kuin
australialainen koira. Siitä hetkestä, jolloin tämä mielipide
lausuttiin, siihen hetkeen saakka, jolloin löin käteni polveeni, en
ollut kertaakaan muistanut sitä. Nyt en pääse siitä. En saa siltä
rauhaa. Kysyn itseltäni yhä uudelleen: miksi kuin australialainen
koira? Jos olen hullu, on hulluuteni hiljaista, lempeää,
surunvoittoista laatua. En minä raivoa suu vaahdossa.

Minä otaksun, että typerä vertaus oli vain tuollainen kielen
väärinkäyttö, joka on niin tavallista Suurbritannian huonosti
kasvatetun nuorison keskuudessa.

Mutta kun minä lähemmin ajattelen nykyistä tilaani, rupean epäilemään,
olenko oikein täysijärkinen. Täällä minä oleskelen pienessä
ranskalaisessa kylpypaikassa, joka nykyään on jonkun verran muodissa,
kaukana kirjoistani ja mukavuuksistani ja kotitavoistani, ja sen
tympäisevät huvitukset kiinnittävät siihen määrään mieleni, kuin jos
maailmankaikkeus ymmärtäväiselle ihmiselle ei tarjoaisi mitään muita
huveja. Ja täällä minä olen ollut kokonaisen kalenterikuukauden.

Tehdäkseni Carlottalle mieliksi minä käyn puettuna valkeisiin
liinahousuihin, ruusunpunaiseen paitaan ja purjehduslakkiin. Minä
sähkötin lontoolaiselle räätälilleni saadakseni nämä vaatekappaleet, ja
ne saapuivat minulle viikon kuluttua. Kun ensi kerran näyttäydyn
mielettömissä pukimissani, hiivin erään santarmin jäätävää katsetta
pakoon ja piilottauduin kalastajaveneiden joukkoon etemmäksi rannalle.
Carlotta kumminkin oli mielissään ja selitti, että minä näytin
erinomaisen komealta. Nyt minä olen karaistunut nähdessäni toisia
hupsuja samanlaisissa tamineissa. Mutta olisinko minä vuosi sitten
pitänyt mahdollisena, että minä loikkailisin hienoston kansottamalla
kylpyrannikolla valkeat liinahousut, ruusunpunainen paita ja
purjehduslakki ylläni? En sitä usko. Moni seikka viittaa jonkunlaiseen
hulluuteen -- rauhalliseen vaiko raivoisaan, se on yhdentekevää.

Pasquale oli varsinainen syy siihen, että minä vein Carlottan mukanani
pois Lontoosta. Hän kävi aivan liian usein luonamme, tekeytyi aivan
liian tuttavalliseksi pikku tyttöni kanssa. Tämä toisti hänen
lausumiaan aivan liian näppärästi. Carlotta on parastaikaa siinä
vaarallisessa iässä, jolloin nuoret naiset helposti joutuvat Pasqualen
kaltaisen kiehtovan olennon temppujen uhriksi. Jos hän näyttäisi
pienintäkään taipumusta mennä naimisiin Carlottan kanssa, en minä
sanoisi mitään. Minä antaisin pariskunnalle isällisen siunaukseni.
Mutta minä tunnen Renessanssini ja minä tunnen Pasqualeni. Carlotta on
vain uusi kiihotin -- vain tällaista kiihottelua varten Pasquale
näyttää elävän, se halpa konna. Mutta minä en aio antaa kenenkään
murtaa Carlottan sydäntä. Minä otaksun, että Carlottalla on sydän,
vaikka hänen osakseen ei olekaan tullut mitään sielua. Tätä minä näet
yhä edelleen epäilen. Joka tapauksessa päätin poistaa Carlottan hänen
vaikutuksensa alaisuudesta, asettaa hänet uuteen ympäristöön ja antaa
hänen vapaasti seurustella nuorien miesten ja naisten kanssa siten
huvittaakseni ja mahdollisesti kehittääkseni hänen mieltään.

Minä huomaan, että Carlottasta alkaa tulla minulle täysi työ. No onhan
tämä yhtä hyvää työtä kuin konsanaan postimerkkien keräileminen,
golfpelin pelaaminen tai valokuvaileminen.

Olen viettänyt miellyttävän kuukauden tässä pienessä kylpypaikassa. Se
sijaitsee pienen lahden varrella keskellä kallioista rannikkoa. Lahtea,
jonka ympärys on vain neljännespenikulman pituinen, rajottavat
kummallakin puolen mereen pistävät kalliot. Kivisen rannikon toisen
puolen täyttävät kalastajat veneineen ja tervattuine Noakinarkkeineen,
joissa he säilyttävät verkkonsa. Toinen puoli kohoaa äkkiä pengermäksi,
jolle on rakennettu sangen alkuperäinen Kasino; pengermän alapuolella
ovat uimahytit. Me asumme kaikkein puhtaimmassa kaikista puhtaista
ranskalaisista hotelleista. Portaissa ei ole mitään mattoja, mutta jos
astuu niitä ylös likaiset kengät jalassaan, ilmaantuu heti väsymätön
palvelija, joka kuumalla vedellä ja pesuharjalla poistaa jäljet.
Carlottalla ja Antoinettella on kaksi huonetta päärakennuksessa. Minä
asun lisärakennuksessa pienessä hauskassa, puhtaassa, alastomassa
huoneessa, jossa on seinästä ulkoneva ikkuna ja josta näkyvät
Noakinarkit ja kalastajaveneet ja meri.

Kun tänä aamuna makasin vuoteessani, näin kanavalaivastomme
taivaanrannalla.

Antoinette on autuas ollessaan nyt taas Ranskassa. Carlotta väittää,
ettei hymy haihdu hänen suurilta punaisilta kasvoiltaan edes hänen
nukkuessaankaan. Hän on ahtanut itsensä niin täyteen ranskaa, vaimo
parka, kuin nälkäinen kana jyviä. Hän tuntee jo kylpypaikan kaikki
pesijättäret, kalastajavaimot, kaupustelijanaiset, kylvettäjät ja
palvelijattaret. Hän on tuttavallisissa väleissä jokaisen miespuolisen
paikkakuntalaisen kanssa. Kun me kolme sattumalta kuljemme yhdessä,
kumarretaan ja nyökätään meille irvissä suin niin ahkeraan, että
kävelymme on oikea riemukulku. Alussa minä luulin, että nämä
kunnianosotukset tarkottivat minua. Mutta se harhaluulo minulta pian
riistettiin. Ne tarkoittivat Antoinettea. Antoinette näyttelee
kernaasti pöyhkeillen Carlottaa ystävilleen. Kerran tapasin hänet
pitämästä Carlottan läsnäollessa esitelmää ihailevalle yleisölle tämän
nuoren neidin ruumiillisista avuista -- yksityiskohtainen todistelu,
joka, mitä avomielisyyteen tulee, totisesti ei jättänyt mitään
toivomisen varaa. Hänen voitonriemunsa nousee huippuunsa uimatuntina,
jolloin hän saattaa Carlottan uimahytistä vedenrajaan asti, riisuu
häneltä hänen aamuvaippansa ja, ennenkuin hän näyttää hänet Etretat'n
hienostolle, luo valmistavan katseen ympärilleen, kuin tahtoisi hän
sanoa: "Valmistukaa, te miehet ja naiset, näkemään se häikäisevä
jumalatar, jonka nyt olen aikeissa paljastaa teille." Carlotta on
kieltämättä viehättävä kylpypuvussaan ja herättää tavatonta ihastusta.
Ihmiset kokoontuvat pieniin ryhmiin katsellakseen häntä, ja minä istun
rantatuolissa puettuna valkeisiin liinaisiin housuihini ja
ruusunpunaiseen paitaani, enkä voi tukahduttaa omistusoikeuden suomaa
miellyttävää tunnetta. En sano sanaakaan, kun hän pärskyttää vettä
kosteista sormistaan päälleni tullessaan likomärkänä ylös vedestä, enkä
nuhtele häntä edes silloin, kun hän nostaa jalkansa moitteettoman
valkoiselle housunpolvelleni näyttääkseen minulle, että kivi on
haavottanut hänen ruusunpunaista jalkapohjaansa.

Hänen käytöksensä täällä on ollut mallikelpoista. Minä olen sallinut
hänen tehdä tuttavuutta parin kolmen nuoren miehen kanssa, jotka ovat
tanssittaneet häntä Kasinon-tanssiaisissa ja joiden seurassa hän
kävelee edestakaisin pengermällä ennen aterioita. Minä olen uhannut
suuttua häneen ikipäiviksi ja heti lähettää hänet takaisin Lontooseen,
jos hän sanallakaan mainitsee Alexandrettan haaremin. Nuoret miehet
helposti käsittävät asiat väärin. Hän on aivan yksinkertaisesti
tavallinen englantilainen tyttö, orpo (mikä on totta), ja minä olen
hänen holhoojansa. Tietysti hän luo heihin rukoilevia katseita ja
pitelee heitä napinrei'istä ja suo heille suuria vapauksia, mutta yhtä
mahdotonta kuin minun olisi antaa hänen ruumiilleen toinen muoto, yhtä
mahdotonta minun olisi muuttaa hänet tässäkin suhteessa. Hän on
piintynyt koketti. Hänellä on se iloisa käsitys, että hän on kaikkien
miesten ihailun esineenä. Toissa aamuna näin hänen rummuttavan jonkun
sävelmän vanhan mieskylvettäjän käsivarrelle, kun kylvettäjä saattoi
hänet veteen, ja minä näin, miten miehen mahonginväriset kasvot
kirkastuivat. Sanomattoman lapselliseen tapaansa hän mielistelisi
veronkantomiestä tai ryysyistä kerjäläistä tai Canterburyn
arkkipiispaa. Mutta hän ei ole tehnyt itseään syypääksi mihinkään
vakavaan rikkomukseen, ja minä olen tarpeeksi suuressa määrin hänen
herransa ja mestarinsa vaatiakseni kuuliaisuutta.

Olen kuitenkin olevinani aivan hänen käskettävänään, ja sydäntäni
ilahduttaa nähdä hänet onnellisena, tuntea, miten hän tarttuu
käsivarteeni, ja kuulla hänen kuhertelevan:

"Te olette hyvin kiltti! Minä tahtoisin suudella teitä."

Mutta minä en salli hänen suudella itseäni. En ikimaailmassa!

"Seer Marcous, emmekö mene pienten hevosten luo?"

Hän oli hullaantunut _les betits chevaux_ [pienet hevoset] nimiseen
uhkapeliin. Minä varotan häntä pelin vaaroista. Hän nauraa. Minä koetan
heikosti vastustella.

"Mitä se hyödyttää? Teillä ei ole yhtään rahaa."

"Oo-oo! Mutta kaksi frangia vain!" hän sanoo ja ojentaa kätensä.

"Ei ainoatakaan. Eilen te hävisitte."

"Mutta tänään minä voitan. Minä tahtoisin antaa teille jotakin, jonka
näin eräässä kaupassa. Voi -- se oli niin kaunista!" Sitten tunnen,
miten käsi hiipi takataskuuni, missä minulla on hopearahoja juuri sitä
tarkotusta varten, aivan niinkuin hevosystävällä on sokeripaloja
varattuina lempiponilleen. Heti senjälkeen se vedetään ulos taskusta,
ja Carlotta hypähtää pois ulottuviltani purkaen voitonriemunsa iloiseen
huudahdukseen. Sitten hän tulee takaisin, tarttuu käsivarteeni ja vie
minut suloisesta kesäilmasta ummehtuneeseen, pieneen huoneeseen, jossa
ihmiset tungeskelevat yhdeksän pyörivän hevosen ympärillä.

"Minä panen numero viidelle. Minä panen aina viidelle. Se on mukava,
puhdas, valkea, kaunis hevonen."

Hän laskee pöydälle kaksi frangia, katselee niitä tuskallisen
jännityksen valtaamana; hän voittaa ja juoksee minun luokseni pidellen
kuuttatoista frangiaan lujasti kädessään.

"Katsokaahan! Sanoinhan minä, että voittaisin!"

"Tulkaa sitten ja olkaa tyytyväinen!"

Mutta hän tekee kieltävän eleen, ja ennenkuin ehdin estää hänet
menemästä, hän juoksee takaisin ja panee taas viidelle. Kahdenkymmenen
minuutin kuluttua hän on menettänyt koko omaisuutensa ja palaa minun
luokseni syvästi epätoivoisen näköisenä. Hän on liian pahoillaan
yrittääkseen edes tutkia takataskuani. Vien hänet ulos ja teen hänet
taas autuaaksi tarjoomalla hänelle limonadia. Hän halveksii oljenkorren
käyttöä. Nojaten kyynärpäänsä marmoripöytään ja pidellen lasia molemmin
käsin hän ihastuneena särpii punaista sokerijuomaa. Ja minä, Marcus
Ordeyne, nelikymmen vuotias filosofi, istun ylen tyytyväisenä vieressä
katsellen toimitusta. Australialainen koira ei saattaisi olla
tyytyväisempi. Tuo nuori herra mahtaa olla hulluin kaikista hulluista
nuorista herroista, siinä väitteessäni pysyn lujasti. Suvaitsen kyllä
yleensä tyhmiä ihmisiä, mutta jos tämä usein sattuu tielleni, teen
hänelle varmasti jotakin pahaa.

Murkinan jälkeen kävelimme läntisen kallion huipulle ja paneuduimme
makaamaan tiheälle, kuivalle nurmelle. Ihanampaa iltapäivää ei saata
mielessään kuvitella. Ympärillämme oli turkoosin ja timantin hohde.
Itse ilmakin oli läpikuultavan sininen. Allamme uinui pieni kylpypaikka
auringonpaisteessa. Ei näkynyt muuta elon merkkiä kuin pesuämmät, jotka
alhaalla rannalla kumartuivat levittämään valkeita vaatteita kuivamaan.
Luode loiski laiskasti rantaa vastaan, missä vesi äkkiä muuttui
kirkkaan sinisestä vaahtoavan valkeaksi. Yksi tai pari valkeaa purjetta
loisti veden sineä vastaan. Päittemme yläpuolella kimmelsi muutamia
valkeita untuvapilviä. Ympärillämme kallionhuipuilla oli vihreitä
laitumia ja niittyjä, ja loitompana näkyi peltoja aumoineen ja koko
joukko puita. Maatessamme siinä selällämme meren ja taivaan välillä,
tuntui yksinäisyytemme äärettömältä, täydelliseltä. Carlotta ja minä
olimme maan ainoat asukkaat. Uneksien minä otin pois tahmean paperin
Carlottan tahmeista karamelleista.

Ennen pitkää voittamaton uupumus valtasi minut; ja pian sen perästä
minä tunsin, miten outo, täydellinen rauha täytti mieleni. Minä olin
makaavinani sammalen ja orvokkien keskellä. Puolihorroksissa minä
ihmettelin, mistä johtui, että ympäristöni oli muuttunut, ja vihdoin
minä heräsin ja huomasin makaavani pää Carlottan helmassa ja hänen
punaisen päivänsuojansa varjostamana, hänen itsensä istuessa aivan
onnellisena säteilevässä auringonpaisteessa. Olin karkaamaisillani
pystyyn tästä sopimattomasta asemasta, mutta hän laski nauraen kätensä
hartioilleni.

"Ei. Te ette saa liikahtaa. Te näytätte siinä niin kauniilta. Ja
minusta on kovin hauskaa. Minä asetin teidän päänne siihen, että olisi
pehmeätä. Te olette nukkunut oikein makeasti."

"Minä olen ollut kovin epäkohtelias", minä sanoin. "Pyydän teiltä
nöyrästi anteeksi, Carlotta."

"Oo, minä en ole vihainen", nauroi hän. Ottamatta pois käsiään hän
ojensi sääriään päästäkseen mukavampaan asentoon.

"Kas niin! Nyt minä voin leikkiä olevani hyvä pieni turkkilainen
aviovaimo." Näin sanoen hän muodosti minun ostamastani sanomalehdestä
viuhkan ja viuhkoi minua. "Noin oli Ayeshan tapana tehdä Hamdille. Ja
Ayeshan oli myös tapana kertoa hänelle kaikenlaisia juttuja. Mutta
minun herrani ei pidä orjattarensa jutuista."

"Ei, ei totisesti", minä sanoin.

Olen kuullut paljon puhuttavan Ayeshasta, kauniista eläimellisestä
elimistöstä, joka näyttää panneen vanhan miehensä pään pyörälle. Minä
alan halveksia Hamdi Efendiä.

"Ne ovat sopimattomia, eivätkö olekin?" hän nauroi; hän tarkoitti
juttuja.

"Minäpä laulan turkkilaisen laulun, jota te ette ymmärrä."

"Onko se säädyllinen laulu?"

"_Kim bilir_ -- kuka tietää?" Carlotta sanoi.

Hän alkoi laulaa surunvoittoista valittavaa laulua, mutta keskeytti sen
äkkiä.

"Voi ei, se on tyhmä! Aivan kuin turkkilainen tanssikin. Kaikki
alexandrettalainen on tyhmää. Toisinaan minä luulen, että en koskaan
ole nähnyt Alexandrettaa -- enkä Ayeshaa -- enkä Hamdia. Minä luulen,
että aina olen ollut teidän luonanne."

Nähtävästi asian laita todella on niin, sillä viime aikoina hän on
puhunut hyvin vähän haaremielämästään; hän puhuu enimmäkseen pienistä
jokapäiväisistä tapahtumista, ja meillä on jo kokonainen varasto
yhteisiä harrastuksia. Koko hänen elonsa ja olonsa keskittyy
nykyhetkeen. Menneisyys on ainoastaan sekava uni. Kaikkein
ihmeellisintä on että hän pitää asemaansa minun luonani täysin
luonnollisena asiana. Harhaanjoutunutta kananpoikasta, jonka kunnon
perhe olisi ottanut hoivattavakseen, ei saattaisi vähemmin painostaa
kiitollisuuden taakka eikä se lujemmin voisi uskoa, että
maailmankaikkeus on järjestetty sen omaa yksityistä hyötyä ja huvia
varten. Kun minä joku aika sitten kysyin häneltä, mitä hän olisi
tehnyt, jos minä olisin jättänyt hänet Embankment Gardensin penkille,
niin hän kohautti olkapäitään ja vastasi kuten ennenkin, että joko hän
olisi kuollut tai jokin toinen kiltti herra olisi ottanut hänet
turviinsa.

"Luuletteko te, että kilttejä herroja kiertelee Lontoon katuja
hakemassa kodittomia pikku tyttöjä?" minä kysyin silloin.

"Kaikki herrat pitävät kauneista tytöistä?" hän vastasi, ja näin oli
vanha riidanaiheemme taas tullut puheeksi.

Tänä iltapäivänä me kuitenkaan emme riidelleet. Sitä päivä ei sallinut.
Minä makasin pää Carlottan sylissä ja katselin tummansinistä taivasta
sydämessäni varsin outo täydellisen onnen tunne. Tähän saakka olen
asettunut kielteiselle kannalle elämään nähden. Olen karttanut pikemmin
kuin etsinyt. En ole juonut elämän jumaljuomaa, sentähden että en ole
ollut janoissani. Minä olen seisonut syrjässä ja katsellut kamppailua,
ja siinä se huvi, mikä minulla on ollut koko leikistä.

Minulla ei ole koskaan ollut pienintäkään halua kääntyä nykyhetken
puoleen pyytääkseni sitä viipymään, koska se oli niin suloinen -- ei
koskaan ennen tätä iltapäivää, jolloin nuoren tytön lumousvoima teki
ihanan kesäpäivän vieläkin viehättävämmäksi.

"Teillä on kolme, neljä, viisi -- oo, koko joukko harmaita hiuksia",
Carlotta sanoi tarkastellen päätäni.

"Useat ihmiset ovat harmaapäisiä jo kahdenkymmenen vuotisina", minä
sanoin.

"Mutta minulla ei ole yhtään harmaata hiusta päässäni."

"Te ette ole vielä kahdenkymmenen vuotinen, Carlotta."

"Uskotteko sitten, että minulle tulee semmoisia? Voi, se on kamalaa.
Silloin ei kukaan pitäisi minusta."

"Entä minä sitten? Eikö kukaan pidä minusta?"

"Niin -- te -- te olette mies. Hänellä täytyy olla harmaita hiuksia. Se
tekee hänet viisaan näköiseksi. Hänen vaimonsa sanoo: 'Kas, minun
miehelläni on harmaat hiukset. Hän on viisas. Jollen ole hyvä, hän lyö
minua. Sentähden minun täytyy totella häntä'."

"Hän ei karkaisi kaksikymmentäkaksivuotisen rahjuksen seurassa?"

"E-ei", Carlotta sanoi. "Niin huono hän ei voisi olla."

"Minua ilahduttaa", minä sanoin, "että te pidätte aviollista
velvollisuudentuntoa naisellisen luonteen pysyväisenä ominaisuutena.
Mutta otaksukaamme, että hän rakastuu siihen nuoreen rahjukseen?"

"Miehet rakastuvat", hän vastasi viisaasti. "Naiset rakastuvat vain
kirjoissa -- turkkilaisissa saduissa. He rakastavat miehiään."

"Te hämmästytätte minua", minä sanoin.

"Niinkö?" Carlotta kysyi.

"Mutta Englannissa naisen täytyy rakastaa miestä, ennenkuin tämä menee
naimisiin hänen kanssansa."

"Mitenkä hän sitä voi tehdä?" kysyi Carlotta.

Se oli pulmallinen kysymys.

"Sitä minä en tiedä", minä sanoin, "mutta sen hän tekee."

"Siis ennenkuin menen naimisiin Englannissa, täytyy minun rakastaa
sitä, jonka kanssa menen naimisiin? Minä varmaankin kuolen
miehettömänä!"

"Sitä minä en usko", minä sanoin.

"Minun täytyy alottaa pian", sanoi Carlotta nauraen.

Vetämällä notkean nuoren ruumiinsa kiemuraan hän sai kumarretuksi
kasvonsa lähelle minun kasvojani.

-- "Olenko minä rakastava Seer Marcousta? Mutta kuinka minä saatan
tietää, milloin minä rakastan?"

"Silloin, kun käsitätte, miten äärettömän sopimatonta on keskustella
siitä asiasta nöyrän palvelijanne kanssa", minä vastasin.

"Kun tyttö rakastaa, hän siis ei puhu siitä?"

"Ei, lapsi kulta. Hän antaa salaisuuden kuin umpussa piilevän madon
kalvaa ruusuposkeaan."

"Silloin hänestä tulee ruma?"

"Aivan oikein", minä vastasin. "Katsokaa yhä peiliinne, ja kun
huomaatte, että olette käynyt hirvittävän näköiseksi, niin tiedätte
olevanne rakastunut."

"Mutta kun minusta on tullut niin ruma, ette te enää huoli minusta",
hän huomautti. "Siis ei ollenkaan kannata rakastua teihin."

"Teillä on enemmän johdonmukaisuutta kuin luulin", minä sanoin.

"Mitä on johdonmukaisuus?" Carlotta kysyi.

"Se on antiseptinen aine, joka tuhoaa järjettömyyden basillin ja
tuottaa tosi onnea."

"Minä en ymmärrä", sanoi hän.

"Minua kummastuttaisi suuresti, jos ymmärtäisitte", vastasin nauraen.

"Tahtoisitteko te, että minä menisin naimisiin ja matkustaisin tieheni
ja jättäisin teidät?" Carlotta kysyi kauan vaiettuaan.

"Minä otaksun", vastasin huoahtaen, "että jonakin kauniina päivänä
tulee tinasotamies ajaen linnaan ajurinrattaissa ja vie mukanaan
prinsessani."

"Oletteko pahoillanne silloin?"

"Rakas ystävä", minä vastasin, "älkäämme keskustelko niin kamalista
asioista näin kauniina iltapäivänä!"

"Tahdotteko mieluummin, että minä taas olen olevinani turkkilainen
vaimonne?"

"Tuhat kertaa mieluummin", minä sanoin.

Ah! Päivä on lopussa. Minä olen pyytänyt pakenevaa hetkeä viipymään;
mutta se nauroi, pudisteli hämähäkinverkkoisia siipiään ja jatkoi
kiitävää lentoaan iäisyyttä kohti.

Istun ikkunassani katsellen rannikkoa, maille vedetyitä
kalastajaveneitä ja kuivamaan ripustettuja verkkoja, jotka häämöttävät
tähtien valossa, ja minä kuuntelen aallokon rytmillistä valitusta, ja
se jyskyttelee korviini tuon typerän lauseen, jota tänä iltana
lakkaamatta olen muistellut.

Mutta miksi minä olisin hullu? Siksikö, että täytän sieluni Jumalan
ihmeellisen maan ja meren ja taivaan katselemisella? Siksikö, että
sydämeni iloksi seurustelen terveen ja suloisen immen kanssa? Siksikö,
että kerran elämässäni antaudun nauttimaan tätä aistien unelmaa, jota
ei ainoakaan epäpuhdas ajatus häiritse?

Siksikö, että tunnen itseni nuoreksi jälleen?



XIII LUKU.


                                               Syysk. 30 p.

Antoinetten asiat eivät ole oikein. Päivällinen kelpasi tuskin
syötäväksi tänään. Stensonin asiat eivät ole oikein. Hän on ruvennut
soittelemaan hautajaisvirsiään hanurillaan minun ollessani kotona; sitä
minä en kärsi. Kissan asiat eivät ole oikein. Se kuljeskelee ympäri
taloa kuin kadotettu sielu ja nuuskii kaikkea. Tänä iltana se totisesti
hypähti päivällispöydälle, katseli minuun ainoalla silmällään, jossa
kuvastui kahden silmän epätoivo, ja naukui minua vasten kasvoja
sydäntä vihlovalla tavalla. Koko talossa on jotakin nurinpäin. Kynäni
eivät ota kirjoittaakseen, kirjani ovat kuin luusäiliössä olevia
luunikamia. Renessanssin Moraalin Historian käsikirjoitus tuossa
kirjoituspöydälläni on kuin tomuinen muistomerkki, joka osottaa
inhimillisten pyrkimysten turhuuden. Minussa itsessänikin on jotain
nurin.

Niin on Judithissakin. Hän on äskettäin palannut herrasväki Willonghbyn
luota. Tänä iltana kävin häntä tervehtimässä, ja hän oli huonolla
tuulella ja riidanhaluinen. Hän moitti minua ikäväksi. Minä vastasin,
että alituinen sade oli liottanut maailman läpimäräksi, kuinka
ihmiseltä sellaisten olosuhteiden vallitessa saattoi vaatia
kevättunnelmaa?

"Täällä sisällä loimuavan tulen ääressä ja alas laskettujen uudinten
takana sade ei sinua haittaa", Judith sanoi. "Täällä ei ole muuta
syksyä kuin se, joka on sydämissämme."

"Miksi sydämissämme olisi syksy?" minä kysyin.

"Oletpa sinä kyseliäs", sanoi Judith ärtyisästi. "Toivoisin olevani
roomalaiskatolilainen."

"Miksikä niin?"

"Silloin voisin mennä luostariin."

"Paljon parempi on, että menet Delphine Carrère'n luo", minä sanoin.

"Minä olen ollut kotona vain yhden päivän, ja kumminkin sinä jo tahdot
päästä minusta!" hän huudahti johdonmukaisesti kuten naiset ainakin.

"Minä tahdon, että olisit onnellinen ja tyytyväinen, rakas Judith."

"Hm", pääsi häneltä.

Hänen kenkänsä, joka kuten tavallisesti viippui aivan varpaankärjellä,
putosi lattialle. Minä saatan vakuuttaa, että olin vain puolittain
tietoinen tapaturmasta -- ajatukseni olivat toisaalla.

"Sinä et edes nosta kenkääni lattialta", sanoi hän.

"Pyydän tuhat kertaa anteeksi", minä huudahdin ja karkasin pystyyn.
Mutta hän oli ehtinyt ennen minua. Me istuimme tuijottaen tuleen emmekä
sanoneet sanaakaan. Koska hän sanoi olevansa väsynyt, poistuin
aikaisin.

Kadulle tultuani huomasin, että olin unohtanut sateenvarjoni. Menin
takaisin ylös ja soitin ovikelloa. Lasioven läpi saatoin nähdä Judithin
tulevan, mutta ennenkuin hän aukaisi oven, hän sammutti kaasun
eteisessä.

"Marcus!" hän huudahti kiihkeästi; ja hämärästä huolimatta näin, että
hän oli itkenyt. "Sinä olet tullut takaisin!"

"Olen", sanoin minä, "hakemaan sateensuojaani."

Hän katseli minua hetkisen, nauroi, nosti kätensä kurkkuunsa, kääntyi
nopeasti poispäin, tarttui sateensuojaani, ojensi sen minulle, työnsi
minut taaksepäin ja paukautti kiinni oven aivan nenäni edessä. Ylen
hämmästyneenä astuin portaita alas. Mikä Judithia vaivasi? Hän väitti
tänä iltana, että kaikki miehet ovat julmia. Minähän olen mies, siis
minä olen julma. Yksinkertainen johtopäätös. Mutta miten minä olen
ollut julma?

Menin kotiin. Ei mikään ole niin lohdullista surulliselle miehelle kuin
kävellä Lontoon kaduilla rankkasateessa. Hän ei halua mitään teennäistä
hilpeyttä. Hänen mielialansa on sopusoinnussa likomärän ympäristön
kanssa. Tuntuu hyvältä, kun koko maailma on ylösalaisin samalla kertaa.

Olen riisunut yltäni märät vaatteeni ja pukeutunut yönuttuun ja
tohveleihin. Pöydältäni löydän kirjeen, missä on lapsellinen
päällekirjoitus. Se on Carlottalta, joka viimeisen kahden viikon aikana
on ollut Cornwallissa herrasväki Mc Murrayn luona. Luullakseni ei kaksi
viikkoa milloinkaan ole tuntunut minusta niin pitkältä. Naurettavaan
koulupojantapaan olen laskenut päivät hänen kotiintuloonsa -- hän tulee
ylihuomenna.

Kirje alkaa näin: "Seer Marcous rakas." Hän kirjoittaa nimeni näin
leikillisen sopimuksen nojalla. Sanojen järjestys on hänen oma
keksintönsä. "Rouva Mc Murray kysyy, annatteko te minun jäädä tänne
vielä viikon ajaksi. Hän tahtoo kasvattaa minua. Hän sanoo, että minä
olen loukannut ylimmäisen papin tunteita -- ai, täällähän häntä
nimitetään kirkkoherraksi -- nyt minä muistan sen -- sillä, että minä
menin kävelemään ilman hattua erään pienen nuoren papin kanssa, ja
sitten alkoi sataa, ja silloin minä panin hänen hattunsa päähäni, ja
sitten me kohtasimme kirkkoherran. Mutta minä en hakkaillut sitä pientä
pappia. Ei ei, minä sanoin hänelle, ettei hän saanut hakkailla minua,
niinkuin se maustekauppaherra teki. Ja sitten minä sanoin hänelle, että
jos hän kirjotti runoja, löisitte te hänet kuoliaaksi. Siinä kuulette,
miten kiltti ja tottelevainen minä olen ollut. Ja rakas Seer Marcous,
minä tahtoisin hyvin mielelläni tulla kotiin, mutta rouva Mc Murray
sanoo, että minun täytyy jäädä tänne, ja hän saa kohta pienen
kapalolapsen, ja minä olen hyvin onnellinen ja hyvä ja herra Mc Murray
sanoo hullunkurisia asioita, niin että minun täytyy nauraa. Mutta
kaikkein enimmin minä kumminkin pidän rakkaasta Seer Marcouksestani.
Antakaa minun puolestani Antoinettelle ja Polifemukselle
(toissilmäiselle kissalle) kaksi oikein hyvää suudelmaa! Ja tässä saa
Seer Marcous yhden _Caarlottaltaan._"

Kuinka saattaisin vastata kieltävästi? Mutta minä toivon, että hän
olisi täällä taas.


                                            Lokak. 1 p.

En voinut nukkua viime yönä. Tänään en ole tehnyt työtä.
Renessanssissa on alkanut aikakausi, joka ei huvita minua
rahtuakaan. Turvaudun klubiini. Miksi vanhan yliopistonklubin
pitää olla sellainen rauhattomuuden tyyssija? Ponting, muuan
itsepintainen yliopettaja istuutui aamiaispöytäni ääreen ja
keskusteli valtiotaloudesta ja golfpelistä. Osotin kohteliasta
tietämättömyyttä näissä korkeissa aineissa. Hän vakuutti
minulle, että jos tutkisin edellistä ja pelaisin jälkimmäistä, olisin
pian terveempi sekä ruumiin että sielun puolesta, ja näin sanottuaan
hän löi kädellään kapeaan rintaansa ja tekeytyi tuiman älyperäisen
näköiseksi. Pelkään, että Ponting, kuten useimmat muutkin täkäläisistä
miehistä, tutkii golfpeliä ja pelailee valtiotaloutta. Rauhallisempina
hetkinäni minulla ei ole mitään Pontingia vastaan. Mutta tänään minua
ei vähääkään liikuttanut hänen suuri menestyksensä sillä tai sillä
peliradalla, ja hänen kypsymätön talousoppinsa häiritsi
ruuansulatustani.

Kun mieli synkkänä kävelin Piccadillyä pitkin, tuli minua vastaan
vakava Rosalie-serkkuni puettuna vakavaan pukuun. Hän nyökkäsi minulle
ohimennen ja olisi jatkanut matkaansa, ellen minä olisi pysäyttänyt
häntä. Hän käänsi ikäänkuin vedoten kalpeat kasvonsa minun puoleeni, ja
hänen ilmeettömiin silmiinsä tuli pelon välähdys. Minun mieleni
kuohahti.

"Minkätähden", minä kysyin, "sinä kartat minua kuin ruttotautista?"

Hän mutisi, ettei hän karttanut minua, vaan että hänellä oli kiire.

"Sitä minä en usko", minä sanoin. "Sinulle on kerrottu, että minä olen
kehno, kunnoton mies, joka teen kauheita syntejä, ja siksi sinä, kuten
hyvä pikku tyttö ainakin, pelkäät puhua minun kanssani. Kun vastedes
tapaat nuo ihmiset, niin sano heille terveisiksi minulta, että he ovat
hanhia!"

Kohotin hattuani, vapautin Rosalien vastenmielisestä seurastani ja
jatkoin kiukkuisena matkaani. Minut oli vallannut aivan tolkuton
suuttumus. Tulin ajatelleeksi Jessica tätiä, joka minun käsitykseni
mukaan oli syypää serkkuni esiintymiseen. Sotaisen mielialani
kannustamana päätin lähteä hänen luokseen. Kaksikymmentä minuuttia
kestäneen ajomatkan jälkeen olin hänen salissaan. Hän oli yksin --
tytöt olivat matkoilla. Hän otti minut vastaan jääkylmästä. Lausuin
ilmi toivomukseni, että heidän merimatkansa oli ollut hauska.

"Erinomaisen hauska", tiuskasi täti.

"Toivon, että Dora voi hyvin", sanoin minä ja koetin peittää hymyilyni,
jota olisi voitu pitää Doran murtunutta sydäntä tarkottavana
viittauksena.

"Sangen hyvin -- kiitos!"

Koska en ole erikoisen mieltynyt tällaiseen nykimiskeskusteluun, niin
minä kohteliaasti vaikenin.

"Minua kummastuttaa", täti vihdoin puhkesi sanomaan, "että sinä
mainitset Doran."

"Todellako? Uskallanko kysyä, mistä syystä."

"Saanko puhua suoraan?"

"Tehkää niin, olkaa hyvä."

"Minä olen kuullut puhuttavan sinun olostasi Etretat'ssa ja sinun
_holhokistasi_."

"No, entä sitten?" minä kysyin.

"Eikö siinä ole tarpeeksi?" täti vastasi.

"Ja sinä olet kertonut rouva Ralphille ja Rosalielle kesälomastani ja
kuvaillut minut heille epäsiveelliseksi hirviöksi. Minä olen sinulle
sangen kiitollinen. Tapasin äsken Rosalien kadulla, ja hän pelkäsi
minua, niin kuin olisin ollut itse perisynti ihmisen hahmossa."

"Hänen viattomalle mielelleen sinä sitä luultavasti oletkin", vastasi
Jessica täti.

Suvaitsevainen hymy, joka hänellä aina ennen oli ollut varattuna minun
omituisuuksiani varten, oli poissa; hänen kasvonsa olivat kovat ja
järkähtämättömät.

"Olen mielissäni, että minulla on niin helliä sukulaisia", minä
jatkoin.

"Minä olen maailmannainen", vastasi tätini, "ja minun mielestäni moiset
seikat, kun ne paiskataan yhteiskunnalle vasten kasvoja, käyvät
epäsiveellisiksi."

Minä nousin seisomaan. "Tee syntiä salassa -- niin paljon kuin tahdot",
minä sanoin, "mutta punastu kun asia tulee tunnetuksi!"

Tätini ilmaisi elein yhtyvänsä lausumaani.

"Nyt minä päinvastoin", sanoin kiihtyneenä, "olen tehnyt koko joukon
hyvää sekä salaa että julkisesti, mutta tietysti minä punastun
harmista, kun näen, mitenkä minut väärin käsitetään."

Minä katsoin tiukasti tätiini, ja minä näin hänen silmistään, ettei hän
uskonut sanaakaan siitä, mitä minä sanoin. Vannon, että jos minä olisin
voinut esittää epäämättömiä todisteita siitä, miten viaton olin, tämä
kunnon nainen olisi tuntenut syvää surua.

"Jääkää hyvästi", minä sanoin.

Hän pudisti kättäni kylmästi ja kääntyi painamaan soitinta. Samassa --
uskon todella, että joku ystävällinen vaikutin oli hänessä vallalla --
hän jättäen sen tekemättä pysähtyi ovelle.

"Minä tiedän, että sinä olet eriskummallinen ja että sinulla on
haaveellisia päähänpistoja", hän sanoi lempeämmällä äänellä. "Minä
toivon, että sinä et tee mitään harkitsematonta tekoa."

"Mitä sinä tarkotat?" minä kysyin suunniltani suuttumuksesta.

"Minä toivon, että sinä et koeta parantaa asiaa menemällä naimisiin
tuon -- nuoren henkilön kanssa."

"Että tekisin hänestä kunniallisen naisen, tarkotat?" minä kysyin
tuimasti.

"Niin", tätini vastasi.

Silloin saatana äkkiä meni minuun ja sekotti yhteen kaikki
levottomuuden, vihan ja kaipuun ainekset kattilassa, joka luullakseni
oli minun sydämeni. Seurauksena oli räjähdys. Minä astuin askeleen
eteenpäin kädet kohotettuina, ja tätini peräytyi peloissansa.

"Kautta taivaan", sain sanotuksi, "minä tahtoisin antaa koko sieluni
saadakseni naida hänet."

Ja sokean tavoin minä hoipertelin ulos talosta.

Siitä silmänräpäyksestä saakka, jolloin keksin itsessäni tämän
hämmästyttävän halun, tähän hetkeen asti olen tuntenut sen polttavan
mieltäni. Jos sanoisin, että minä rakastan Carlottaa, olisi se Niagaran
nimittämistä puroksi. Minä himoitsen häntä kaikkine sydän- ja
aivosäikeineni. Hän on minulle ainaisena kiusauksena. Hänen tukkansa
tuoksu täyttää minun sieraimeni. Hänen äänensä kyyhkyskuhertelu kuuluu
minun korvissani. Kun minä ummistan silmäni, tunnen hänen
ruusuhuultensa kosketuksen poskellani. Hänen liikkeidensä viehättävä
sulo häikäisee minun silmäni.

Minä en voi elää ilman häntä. Tähän saakka on kotini ollut kylläkin
kolkko -- aavemainen kodin sijainen. Ilman häntä koko elämäni
tästälähin tulee olemaan tyhjän arvoista kerrassaan. Minun sydämeni on
huutanut häntä luoksensa näiden kahden viikon aikana, vaikka minä en
ole käsittänyt sitä. Nyt minä olen selvillä siitä. Minä saattaisin
seisoa parvekkeellani ja nostaa käteni etelää kohti, missä hän
oleskelee, ja kohottaa ääneni ja voimieni takaa huutaa häntä. Ei ole
olemassa niin pirullista mielettömyyttä, etten minä tänä iltana voisi
tekeytyä syypääksi siihen. Hulluin australialainen koira saattaisi, jos
se vain osaisi ymmärtää tilani, kehittyä pitemmälle hulluudessansa.

Kello on kaksi. Minun täytyy mennä levolle. Otan kirjahyllyltäni
Epictetuksen. Hänen pitäisi voida vaikuttaa kylmän kylvyn tavoin
kuumeisimpaankin mieleen. En ole lukenut pitkältä, ennenkuin eteeni
joutuu seuraava lohtuisa lause: "Taistelu viehättävän tytön ja
alottelevan filosofin välillä on epätasainen." Hän ivaa minua, tuo
kylmäverinen opettaja. Minä heitän kirjan toiselle puolen huonetta.
Mutta hän on oikeassa. Minä olen ainoastaan alotteleva filosofi. Minun
järkeni ei voi suoda minulle mitään varustusta, joka pystyisi
vastustamaan Carlottaa. Minussa ei ole mitään vastustusvoimaa. Minä
olen auttamattomasti hukassa.

Mutta kautta taivaan, olenko minä hullu? Eikö tämä päinvastoin ole
elämäni kaikkein tervejärkisin hetki? Neljäkymmentä vuotta minä olen
elänyt maailmassa kuin automaatti, nyt äkkiä herään näkemään, että olen
mies. Minä tunnen olevani suloisen, pursuilevan nuori. Minä olen vain
kaksikymmenvuotias. Koska en milloinkaan ole elänyt, en milloinkaan ole
vanhennut. Elämä muodostuu musiikiksi -- hurjaksi, pääenkeli Weber'in
säveltämäksi "Tanssiin kutsuksi." Minä nauran äänekkäästi. Polyphemus,
joka Carlottan sohvannurkasta on katsellut minua ainoalla, vinolla
silmällään, hyppää alas lattialle ja loikkailee raivoisasti ympäri
huonetta. Hei, vanha veikkoseni! Virtaileeko sinunkin suonissasi
inhimillinen veri? Kas niin, pistetään tässä nyt pieniksi pidoiksi! Uni
hiiteen! Mennään kellariin ja otetaan sieltä Pommety-pullo ja juodaan
yhdessä Elämän ja Nuoruuden ja Rakkauden, niiden riemujen ja ihanuuden
malja.

Hän päästää ilonhuudon ja hyppelee ympärilläni. Kellarin pimeydessä
hänen ainoa silmänsä kiiluu kuin tähti, ja hän kehrää riemulaulun. Minä
sivelen hänen selkäänsä, ja siitä kuin sataa säkeneitä. Me astumme taas
äänettömiä portaita ylös, minä kannan Pommery-pulloa ja maitomukia --
sillä sinäkin saat mässätä, Polyphemus; ja koska minä olen unohtanut
ottaa mukaani teevadin, saat juoda tavalla, jolla mikään kissa ei vielä
ole juonut, vanhalta kallisarvoiselta lautaselta jota koristaa
ferraralaisen Este-suvun vaakuna ja jota käyttäessään Lucrezia Borgia
nauroi maailman nuoruusaikoina. Vahinko, että kissat eivät osaa juoda
samppanjaa. Minä olisin tänä iltana juottanut sinut rama-humalaan. Me
juomme, ja hänen kielensä mauskutus on bassona soodavesipikarissa
kuohuvan samppanjan tenhoisaan diskanttiin.

Oi, te paratiisin maidon kaksois-kauppiaat, minä ihmetellen kysyn
Omarin tavoin, mitä te voitte ostaa puoleksikaan niin arvokasta kuin
se, mitä te myytte. Moottorivaunujako rouva Pommerylle ja leivoksia
nuorelle herra Grenolle? Minä en mielelläni kuvittele teitä
tavallisiksi kuolevaisiksi, joiden tarpeisiin kuuluvat sylinterihatut,
sateensuojat ja muut kunnianarvoisten ihmisten paheet. Te olette
pikemmin hyväätekeviä puolijumalia, viinin, Castor ja Pollux,
haaveolentoja, jotka Ei-missään nimisestä auringottomasta maasta
kaadatte maljoihimme elämänilon kultaista nestettä!

Muutama sana kirjoitettuna tuohon sähkösanomakaavakkeeseen toisi hänet
takaisin kotiin huomisillaksi. Ei sittenkään. Mitä on yksi viikko?
Lyijynraskaasti edeten se on iäisyys; mutta kiitäen kyyhkyssiivin se on
vain sekunti. Minun täytyy sitäpaitsi ehtiä tottua nuoruuteeni. Minun
täytyy yritellä sen hulluuksia, minun täytyy oppia sen viisauden
sanasto. Neuvottelemme yhdessä, Polyphemus, mitenkä voimme muuttaa
nämä ajatusten homeen synkistämät huoneet rakkautta säteileviksi,
rakkautta tuoksuviksi morsiuskammioiksi. Tyhjentäkäämme vielä hänen
viehätysvoimansa malja! Hänen hengityksensä se Taivaallisten Kaksosien
juomassa kuohuu minun huulillani. Tahtoisin antaa koko sieluni
saadakseni naida hänet -- niinhän minä sanoin? Mutta silloinhan minä
ostaisin hänet halvasta rahakolikosta. Minä tahtoisin luovuttaa koko
maailmankaikkeuden sielun saadakseni suudelman häneltä.

Minä tartun Polyphemusta etukäpäliin, ja hänen takajalkansa hoippuvat
ilmassa. Hän nuoleksii yhä suutansa ja katselee minua ivallisesti. Hän
on turroksissaan juhla-ateriansa jälkeen, ja minä tunnen pettymystä.
Yhdentekevää; minäpä ravistelen intoa häneen.

"Minä en välitä", minä huudahdan, ihmisistä enkä perkeleistä,
Polyphemus! Kas niin, tyhjennä maitomukisi, niin minä tyhjennän
pulloni! Samppanja tuoksahtaa hyasintilta. Sitä en ole ennen huomannut.
Carlottan hiuksissa on orvokin tuoksu, mutta hyasintin haju lähti hänen
paljaista nuorista käsivarsistaan hänen kietoessaan ne kaulaani -- ja
hänen ihonsa oli kuin silkkiä. Carlotta on viinissä viehätyksineen ja
nauruineen ja nuoruuksineen, ja minä juon Carlottaa.

    "Minne minut tempaatkaan
    valloissasi, Bacchus, aivan?"

Siihen uuteen valtakuntaan, silmäpuoliystäväni, missä en vielä
milloinkaan ole ollut! Haukotteletko sinä? Onko sinun ikävä? Minä
sinkautan, mitä on jäljellä lasissani, hänen avoimeen kitaansa. Hän
karkaa pois sihisten ja päristellen, ja minä painaudun tuolini
selkänojaa vastaan pakahtumaisillani nauruun -- -- --.


                                                     Lokak. 2 p,

Minulla on ollut helvetillinen päänsärky koko päivän herättyäni kello
kuusi ja silloin kömmittyäni vuoteeseen. Huomaan, että Pommery ja Greno
eivät ole puolijumalia ollenkaan, vaan aivan yksinkertaisesti
eräänlaisen alkoholin hankkijoita, jota on ymmärtämätöntä nauttia
litrallinen silmäpuolikissan seurassa kello kolme aamulla.

Mutta minä en kadu sitä. Jos esiinnyin mielettömästi eilen illalla,
niin sitä parempi. En enää taistele sitä vastaan, mikä ei ole
vältettävissä, kun se esiintyy maallisten asiain ylimmän ilon muodossa.
Sillä -- raittiina ja totuudenmukaisesti puhuen -- minä rakastan häntä
rajattomasti.


                                                   Lokak. 6 p.

Huomenna hän tulee kotiin. Antoinette ja minä ponnistelemme
valmistaaksemme hänelle juhlallisen vastaanoton. Tuo kunnon nainen on
täyttänyt koko huoneen kukilla ja -- tunkeutuen Stensonin toimialalle
-- hän on hangannut huonekaluja ja kirjanseluksia ja hopeita ja pannut
puhtaat uutimet ikkunoihin ja pessyt ja kiillotellut, niin että minä
lopulta en uskalla astua enkä istua -- niin minua pelottaa ylen puhtaan
kotini tahraantuminen.

"Yhden seikan olette unohtanut, Antoinette", minä huomautin
pilkallisesti. "Olette unohtanut sirotella portaille orjantappuralehviä."

"Tahtoisin itse paneutua pitkälleni sinne rakkaan enkelin jalallaan
tallattavaksi", Antoinette virkkoi.

"Silloinpa ei juuri voisi puhua orjantappuranlehvistä", minä mutisin.

Antoinette nauroi. "Entä herra itse? Hän on aivan yhtä hullu. Eikö hän
ole pannut uusia uutimia neidin huoneeseen, eikö hän ole antanut
hänelle uutta toalettipöytää, eikö siellä ole kokonainen kokoelma
hopeaharjoja ja kampoja -- enkä tiedä, mitä kaikkea, aivan kuin olisi
hän prinsessa? Herra ei enää voi sanoa, että minä yksin hemmottelen
rakasta enkeliä."

"Herra", minä selitin paremman vastauksen puutteessa, "sanoo, mitä
herra tahtoo."

"Siihen herralla epäilemättä on oikeus", Antoinette sanoi
kunnioittavasti, mutta silmänvilkutus osotti hänen ajattelevan
muutakin.

Epäileekö tuo ovela nainen jotakin? Ehkä valmistukseni Carlottan
vastaanottamiseksi ovat menneet hiukan liian pitkälle -- niiden laskuun
näet alakerrassa oleva seurusteluhuone on muutettu naishuoneeksi. Siinä
minulla on ollut tekemistä koko viikoksi. Mutta mitä minä siitä
välitän? Ei viivy kauan, ennenkuin sanon hänelle: "Antoinette, täällä
tulee häät!"

Minun täytyy olla varuillani, ettei hän ilonsa ylenpalttisuudessa paina
minua uhkeaa rintaansa vastaan.



XIV LUKU.


                                                    Lokak. 7 p.

Paddington-asemalla tapasin Sebastian Pasqualen, joka käyskenteli
tulevien junien asemasillalla. Kun en ollut nähnyt häntä enkä kuullut
hänestä heinäkuun lopusta asti, olin otaksunut, että hän tapansa mukaan
oli matkoilla. Hän tervehti minua ylen ystävällisesti ulkomaiseen
tapaansa ojentaen minulle molemmat kätensä.

"Kunnon ystäväni Ordeyne! Kuka olisi luullut saavansa nähdä sinut
täällä? Mikä tuuli puhaltaa sinut Paddingtonille?"

"Minä odotan Carlottaa saapuvaksi Plymouthin pikajunassa."

"Kaunista Carlottaa? Kuinka hän voi? Ja mitä hän tekee Plymouthissa?"

Kesken vastaukseni hän katsoi kelloaan.

"Voi pentele! Minun täytyy mennä seuraavalle sillalle odottelemaan
Ealingiin lähtevää junaa. Minä käyskentelin asemalla kuluttaakseni
aikaa. Minua huvittaa katsella junan saapumista -- savua ja surinaa ja
sekamelskaa, mikä seuraa hirviön mukana -- ja sitten sen tasaisten,
sileiden sivujen muuttumista aukoiksi, joista ihmisvirta tulvii.
Ajattelen Hadesta. Koko hyvä kuva -- nykyaikaisesta Hadeksesta. On
rakennettu rautatiesilta Styxin poikki, ja Charonilla on kultareunus
lakissaan, ja tässä on se silta, jolle kadotettujen sielut saapuvat."

"Sinä unohdat", minä sanoin, "että tämä on se silta, jolle Carlotta
saapuu."

Hän keikautti niskaansa ja nauroi -- sointuvaa nuorekasta naurua.

"No niin, pidä sitä Kultaisen Portin asemana Maan--Hadeksen--Olympon
rautatien varrella, jos haluat. Minun täytyy poiketa sivuradalle
tavatakseni ihana herttuatar Ealingissa -- oikea herttuatar -- ole
vakuutettu siitä."

"Miksi sitä epäilisin?" minä sanoin.

Stenson, jonka olin ottanut mukaani huolehtimaan Carlottan
matkatavaroista, tuli nyt ilmoittamaan, että oli annettu merkki junan
saapumisesta.

Pasquale ojensi minulle kätensä katsottuaan vieläkin kerran kelloaan.

"Olen pahoillani, että en voi odottaa tervehtiäkseni kaunotarta. Mutta
minä tulen käymään luonasi ensi tilassa. Olen näet äsken taas palannut
Lontooseen. Näkemiin."

Hän viittasi minulle jäähyväisiksi ja riensi pois. Junan saapuminen,
Carlottan äänekäs riemu, ilo, jota tunsin hänen painautuessaan minua
vastaan ajurinrattaissa, kun hän kertoi elämyksistään, ja koko illan
iloinen keskustelu -- kaikki oli omiaan karkottamaan Pasqualen minun
ajatuksistani. Mutta olihan outoa, että minun piti tavata hänet
asemalla.

Me erosimme portaissa pukeutuaksemme päivälliseksi. Seuraavassa
silmänräpäyksessä nakutettiin ovelleni. Minä aukaisin ja näin
Carlottan, joka ilosta säteillen heilutti hopeaharjaa toisessa ja
niskapeiliä toisessa kädessään.

"Oi, rakas Seer Marcous! Minulleko? Kaikki tämäkö minulle?"

"Ei. Antoinettelle", minä sanoin.

"Oo -- oo."

Hän nauroi, veti minut sisälle huoneeseensa ja sulki oven.

"Oi -- kaikki on niin kaunista, niin kaunista, ja minä kuolen, jos en
saa suudella teitä."

"Sitä ette kaikesta huolimatta saa tehdä", minä nauroin, enkä minä
tällä kertaa estänyt häntä. Mutta lapsen minä nyt painoin syliini.
Tuntien tuskanpistoksen minä käsitin sen.

"Kas niin", minä sanoin, kun hän oli kiitänyt luotani avaamaan uuden
toalettipöydän laatikoita, joihin olin pannut muutamia hänelle
ostamiani koruja. "Te olette pelastunut kuolemasta. Lähinnä tarjona
oleva vaara on nälkä. Minä suon teille neljännestunnin."

Hän tuli päivällisaterialle puettuna avokaulaiseen pukuun uusi
kaulanauha kaulassaan ja rannerengas käsivarressaan, ja lapsi kun hän
on, oli hänellä hopeinen niskapeili kädessään. Minä luulen, että hän
otti sen mukaansa vuoteeseen, niinkuin seitsenvuotinen pienokainen
ottaa lelunsa mukaansa. Varmaa on, että hänellä oli se vieressään koko
illan ja että hän aivan kainostelematta ihaili siitä näkemäänsä kuvaa.
Kerran, kun hän tahtoi näyttää minulle, kuinka kaunis kaulanauhassa
riippuva turkoosikoriste oli, hän kumartui alas minun istuessani
tullakseen aivan lähelle likinäköisiä silmiäni (hänen kuvitteluaan on,
että minä en näe mitään ilman silmälaseja) ja aivan luonnollisesti hän
liukui minun syliini. Kuinka hyvin sopiikaan hänen lämpöinen, ruskea
ihonsa hänen pronssinväriseen tukkaansa, ja hänen kaulansa ja
käsivarsiensa silkinhieno hipiä aivan kuin hehkuu terveyttä ja
nuoruutta. Ja tämä hyasintintuoksu! Maailmassa ei voi olla mitään
miehisiä aisteja kiehtovampaa. Sormeni, jotka pitelivät turkoosia,
vapisivat, kun ne joutuivat koskettamaan häntä -- mutta hän oli täysin
tyyni. Niin, vielä lisäksi -- hän peilaili aivan rauhallisesti.

"Kas, kuinka minä näytän valkoiselta siinä -- oi, Budessa oli tyttö,
jolla oli kultamedaljonki -- kylkiluidensa keskellä -- ne saattoi
laskea. Olen iloinen, että minulla ei ole kylkiluita. Minä olen niin
pehmeä -- koettakaa!"

Hän tarttui sormiini ja painoi sormenpäät kiinteään, nuoreen lihaansa.

"Niin olette", minä sanoin matalin äänin, "teidän turkoosinne voi uinua
siinä kovin hyvin. Kas -- minäpä suutelen sitä tuottaakseni teille
onnea."

Hän kuherteli ilosta. "Minä en luule, että kukaan suuteli sen tytön
medaljonkia! Hän oli aivan liian laiha. Ja liian vanha -- hänen täytyi
olla vähintäin kolmenkymmenenvuotinen! Nyt", hän lisäsi ja nosti helyn
rinnaltaan, "teidän myös pitää suudella sitä paikkaa missä se on."

Sekunnin verran katsoin häntä silmiin. Kun hän näki epäröimiseni, tuli
niihin rukoileva ilme.

"Oo -- oo!" hän huudahti nuhdellen.

Tiedän, että olen tyhmä. Tiedän, että Pasquale olisi tehnyt pilaa
minusta. Tiedän, että koko Carlottan viehättävä persoona olisi minun
omaisuuttani, niin pian kuin katsoisin hyväksi ottaa sen -- olisi minun
omaisuuttani ikiajoiksi. Jos olisin rakastanut häntä vähemmän
intohimoisesti, olisin suudellut hänen nuorta kaulaansa aivan
pintapuolisesti ja piloillani. Mutta olisi ollut konnantyö suudella
häntä sillä tavoin tällaisen himon polttaessa suonissani.

Minä nousin seisomaan, käännyin poispäin ja nauroin.

"Ei, Carlotta kulta", minä sanoin, "se olisi -- sopimatonta."

Tämä kulunut sana sai minut nauramaan vielä äänekkäämmin. Carlotta,
joka ymmärsi, että nyt oli leikki kysymyksessä, yhtyi minun
hilpeyteeni, ja hänen naurunsa kaiku oli luonnollista ja raikasta.

"Mitenkä sitten on sopivaa suudella?"

Minä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä, niinkuin
kahdeksannentoista vuosisadalla oli tapana.

"Näin", minä sanoin.

"Niinkö?" sanoi Carlotta. "Sepä on kovin ikävä tapa." Hän kävi kiinni
Polyphemukseen ja kätki kasvonsa sen karvoihin. "Näin minä tahtoisin,
että minua suudeltaisiin."

"Se mies, jota te rakastatte, lapsi kulta", minä sanoin, "on kyllä
tekevä niin."

Hän veti suunsa pieneen irvistykseen.

"Voi, silloinpa minun täytyy odottaa kovin kauan."

"Sitä teidän ei tarvitse", minä sanoin, tartuin taas hänen käsiinsä ja
puhuin hyvin vakavasti. "Ettekä voi oppia rakastamaan miestä, antamaan
hänelle koko sydämenne ja kaikki parhaat ja suloisimmat ajatuksenne?"

"Minä menisin naimisiin kiltin miehen kanssa, jos te antaisitte minut
hänelle", hän vastasi.

"Olisiko yhdentekevää, kuka hän olisi? Olisiko mikä mies tahansa yhtä
hyvä?"

"Olisi tietysti", Carlotta sanoi.

"Ja kuka tahansa, joka tahtoisi mennä naimisiin teidän kanssanne, saisi
suudella teitä niinkuin te suutelitte Polyphemusta?"

"Aa -- hänen pitäisi olla kiltti -- ei sellainen kuin Mustapha."

Käännyin huoahtaen pois ja sytytin paperossin. Carlotta kömpi ylös
sohvannurkkaan ja katseli kasvojaan ja kaulanauhaansa pienestä
peilistä. Heti sen jälkeen hän alkoi puhella kissan kanssa, joka oli
hypähtänyt hänen syliinsä ja selkä köyryssä hankautui häntä vastaan.

Ikäväni haihtui pian, kun katselin häntä ja onnellisena ajattelin,
ettei kotini enää ollut autio ja tyhjä.

Ilta kului iloisesti nauraessamme ja puhellessamme.

Mutta nyt, kun istun täällä yksin, on mieleni apea; ikäänkuin ihmisen,
joka on nälkään nääntymäisillään ja joka on toivonut määrätystä
paikasta löytävänsä ravintoa, mutta löytää ainoastaan muutamia
leivänmurusia, jotka eivät tyydytä hänen nälkäänsä.


                                                   Lokak. 14 p.

Viikko on kulunut. Pääasiallisena toimenani sen kuluessa ovat olleet
yritykseni voittaa hänen rakkautensa.

Onko hän kaikesta huolimatta vain lapsi, ja onko minun rakkauteni
ainoastaan luonnoton intohimo?

Mitä minun pitää tehdä? Elämä alkaa käydä minulle kiusaksi. Jos lähetän
hänet pois, suren itseni kuoliaaksi. Jos hän jää luokseni, saa tuleni
vain uutta sytykettä. Hänen hyväilynsä tekevät minut vielä hulluksi.
Olisin julma, jos työntäisin hänet luotani -- hän rakastaa hyväilyjä;
hän saattaa tuskin puhua kanssani koskematta minuun, kumartumatta
puoleeni ja siten ikäänkuin täyttämättä minua olemuksellaan. Hän
kohtelee minua hellästi kuin viaton lapsi ainakin, aivan kuin olisin
sukupuoleton.

Onnellisimmat hetkeni vietän ulkona, ravintoloissa ja teattereissa,
missä hänen säihkyvä iloisuutensa kuvastuu sydämeeni.

Herra Stuer, joka asuu aivan lähellämme Avenue Road'in varrella,
saa antaa hänelle soittotunteja. Ehkä musiikki osaltaan on häntä
kehittävä ...


                                                    Lokak. 21 p.

Tehdäkseni hänelle mieliksi koetan tottua tähän elämään, jota ennen
halveksin syvästi. Pasquale on ollut kanssamme pari kolme kertaa. Eilen
illalla hän Carlottan kunniaksi oli pyytänyt meidät päivällisille
Continental'iin. Naiset, jotka olivat siellä mukana ovat kutsuneet
Carlottan luokseen. Täytyy kai hänellä olla seuraa, ja minun kai pitää
mennä hänen mukanaan. Pasqualen sukkeluuksista ja Carlottan
ihastuksesta huolimatta istun hajamielisenä ja ääneti.

Työni ei edisty, ja Carlotta on koko elämäni. Pelkään, että olen
joutumaisillani väärälle tolalle.

Tänä iltapäivänä olin Judithin luona, jonka olen tavannut vain pari
kertaa Carlottan tultua kotiin. Hän on onneton. Vaikken ole tunnustanut
hänelle orjuuttani, olen varma siitä, että hän naisellisella
terävänäköisyydellään on arvannut salaisuuteni. Mitään syvempiä
tunteita ei koskaan ole mahtunut suhteeseemme. Se on perustunut tosi
ystävyyteen, johon on liittynyt jonkun verran miellyttävää
haaveellisuutta. Ja kuitenkin Judithia vaivaa kalvava mustasukkaisuus.
Hänen itserakkautensa on syvästi loukattu. Hän saa minut tuntemaan
itseni konnaksi. Mutta oi, Judith, rakas Judith, minä olen vain mies!
"Yhdentekevää", olen kuulevinani hänen vastaavan. Mutta ei. Minä en
koskaan ole rakastanut naista, rakas Judith, koko elämäni aikana, ja
koska en mitenkään ole salannut tätä tosiseikkaa, en ole tehnyt itseäni
syypääksi mihinkään petokseen. Aikanaan kyllä olen ilmaiseva
rakkauteni; mutta kuinka saattaisin puhua siitä nyt? Kuinka saattaisin
puhua siitä ainoallekaan ihmisolennolle?

Olen mielestäni aivan kuin Panurge, joka saa neuvoja ystävältään
Pantagruel'ilta. "Olen rakastunut Carlottaan ja tahdon naida hänet."
"Nai hänet sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta hän ei rakasta minua."
"Älä nai häntä sitten", Pantagruel sanoo. "Mutta", Panurge parka
huomauttaa, "hän menisi naimisiin minun kanssani vaikka huomispäivänä."
"Nai hänet sitten Herran tähden", vastaa Pantagruel. "Mutta minä
olisin konna, jos käyttäisin hyväkseni hänen viattomuuttaan ja
alistuvaisuuttaan." "Älä nai häntä sitten!" "Mutta minä en voi elää
ilman häntä", sanoo Panurge epätoivoissaan. "Minä olen kuin lumottu.
Ellen nai häntä, olen menehtyvä kaihooni." "Nai hänet sitten Herran
nimessä!" Pantagruel sanoo. Enkä minä hänen neuvoistaan viisastu; olen
vain pannut hulluuteni ivallisille silmille ja korville alttiiksi.


                                                   Lokak. 23 p.

Minä huomaan, että tuo typerä nuori mies olikin läpitunkevan
tarkkanäköinen. Temperamenttini surunvoittoisuuden alla hän aavisti
eläimellisen raivon mahdollisuuden. Ei mitään järkevää ihmistä
saattaisi vaivata tällainen mahdoton pakkomielikuva, tällainen hurja,
hehkuva raivo, jonka voima päivä päivältä lisääntyy. Minun täytyy
kääntyä aivolääkärin puoleen.


                                                    Lokak. 25 p.

Tänään iltapäivällä minä menin Judithin luo, pikemmin osottaakseni
uskollista ystävyyttäni, kuin hakeakseni lohdutusta hänen seurastaan.
Teetä juodessamme keskustelimme ilmasta ja kirjoista ja hänen
tilastotieteellisestä toiminnastaan. Se oli ikävää, mutta vaaratonta.
Harmaa hämärä hiipi huoneeseen, ja keskustelu taukosi hetkeksi. Hän
keskeytti vaitiolon kysymällä katsomatta minuun:

"Koska me vastedes saamme viettää illan yhdessä?"

"Koska tahdot, rakas Judith."

"Ehkä huomenna?"

"Pelkään ettei huomenna sovi", minä sanoin.

"Onko sinulla mitään erikoista tehtävää huomenna?"

"Minä olen luvannut mennä Carlottan kanssa Empire-teatteriin."

"Vai niin", sanoi Judith lyhyesti, ja nyt seurasi uusi epämiellyttävä
vaitiolo.

"Olisit hyvin kiltti, Marcus, jos pyytäsit minut mukaan", hän vihdoin
sanoi.

"Meidänkö kanssamme, Carlottan ja minun?"

"Miksei?"

"Minua se hämmästytti -- siksi minä kysyin -- minä luulin, ettet
pitänyt Carlottasta."

"Pidän toki. Tahtoisin kernaasti tutustua häneen lähemmin. Jokainen,
joka herättää sinussa mielenkiintoa herättää sitä minussakin."

"Siinä tapauksessa", minä sanoin, "läsnäolosi on ilahduttava meitä
molempia."

"Minulla ei ole ollut minkäänlaista huvitusta pitkiin aikoihin."

"Ensin syömme päivällistä ja sitten teatterin jälkeen illallista. Koko
tavallinen huviohjelma! Ja", minä lisäsin, "sinä saat juoda rakasta
Veuve Gliquot'asikin."

"Siitä tulee ihastuttava ilta", sanoi Judith kohteliaasti.

Kohteliaisuus on itse asiassa ollut huomattavin piirre hänen
esiintymisessään tänään. Hänen käytöksessään on yleensä ollut jotakin
umpimielistä. Onko hän tyytynyt siihen, joka ei ole vältettävissä, ja
tahtooko hän käyttää hyväkseen tätä huvitilaisuutta näyttääkseen, että
niin on? Uskoisin kernaasti, että niin olisi, mutta se tuskin olisi
sopusoinnussa hänelle ominaisen epäjohdonmukaisuuden kanssa, jota hän
suvaitsee nimittää temperamentikseen. Olen hiukan ymmälläni.

Hänen hymyilynsä meidän erotessamme teki minuun jäätävän vaikutuksen --
naamio se minulle hymyili, eikä mikään elävä nainen, eivätkä nuo kasvot
olleet Judithin kasvot. En odota mitään erikoista huvia huomisillasta.

Carlottan kehotuksesta olen kirjoittanut pari riviä Pasqualelle ja
pyytänyt hänet mukaan. Hänen iloisuutensa antaa tilaisuudelle
jonkunlaisen juhlallisen leiman, joka häikäisee Carlottaa. Viime
aikoina olen usein ajatellut Neaappelin Alfonso Jalomielisen toivotonta
rakkautta, jota paavi Pius II kuvailee muistelmissaan. Minussa
nimittäin toisten ihmisten onnettomat rakkausasiat alkavat herättää
sairaloista mielenkiintoa, ja minä alan vertailla niitä omaan tilaani.
Jos he ovat kestäneet kidutuksen, miksen minä sitä tekisi. Mutta
Alfonso lempi Lucrezia d'Alagnaa, kaunista siveää jääpatsasta, joka
rakasti häntä; minä sitä vastoin himoitsen lämminveristä olentoa, ja
minun tarvitsee vain ottaa hänet omistaakseni hänet, mutta hän ei
rakasta minua enemmän kuin hän rakastaa poliisikonstaapelia, joka
tervehtii häntä astellessaan edestakaisin kadulla. Minä en saata ottaa
häntä. Jokin, joka on intohimoani voimakkaampi, asettuu eteeni
voittamattomaksi esteeksi. Minä rakastan häntä sieluineni yhtä hyvin
kuin ruumiineni, ja minun sieluni huutaa sitä sielua, jonka
Kaikkivaltias unohti luodessaan hänet.

Tänä iltana sain kirjeen erään aikakauslehden toimittajalta. Häntä
ilahduttaisi suuresti, jos tahtoisin kirjoittaa renessanssiartikkelin
saksalaisesta, venäläisestä ja englantilaisesta yrityksestä puhdistaa
Borgia-perheen maineen. Kuusi kuukautta sitten tämä tarjous olisi
tuottanut minulle suurta huvia. Tänään -- mitä merkitsevätkään minulle
Borgia-perheen jäsenet tai ne juhlalliset herrat, jotka Atheneumin
lukuhuoneissa uinahdellen lueskelevat esitystäni tämän rakastettavan
perheen moitteettomista murhista ja myrkytyksistä? Tämä kaikki on
kiusatulle mielelle vain turhuutta ja harmia.

Kirjoittaessani ovi avautuu. Käännän päätäni ja näen Carlottan --
avokaulaisena -- tukka levällään hartioilla, ja paljaat jalat pistäen
ruusunhohtavina hänen yöpaitansa helman alta.

"Voi, Seer Marcous, rakas, minua peloittaa kovasti!" Hän juoksi minun
luokseni ja tarttui takkini taitteisiin minun noustessani seisomaan.

"Mikä on hätänä?"

"Minulla on rotta sängyssäni."

Polyphemus selvitti pulman hypähtämällä alas sohvalta ja hieromalla
selkäänsä hänen jalkojaan vastaan.

"Ottakaa kissa ja käskekää sen tappaa rotta", minä sanoin, "ja menkää
heti takaisin vuoteeseenne!"

Ääneni mahtoi olla epäystävällinen, sillä hän katseli minua suuret
silmät täynnä viatonta nuhdetta.

"Kas niin, ottakaa kissa ja menkää", minä sanoin. "Te ette saa tulla
alas noin puettuna."

"Ja minä kun luulin olevani oikein hauskan näköinen", Carlotta sanoi ja
astui askelen lähemmäksi.

Istuuduin kirjotuspöytäni ääreen ja katselin kiinteästi papereitani.

"Te olette hourin näköinen, joka on karkotettu Paratiisista
sopimattoman käytöksen vuoksi", minä sanoin.

Hän nauroi omituista, kuhertelevaa nauruaan.

"_Hou!_ Seer Marcous on loukkaantunut!" Ja sitten hän juoksi ulos
hieroen Polyphemuksen kuonoa kasvojaan vastaan.

Ihmettelen, tokkohan piru vanhoilla päivillään sekottaa vuosisadat ja
vahingossa pitää minua keskiaikaisena pyhimyksenä? Esimerkiksi
Paphnutiuksena, jota viettelijätär ahdisteli. Kuinka legendassa taas
kerrotaankaan? Päästäkseen hänestä vapaaksi, hän polttaa toisen
kätensä, jonka jälkeen nainen kaatuu kuolleena maahan. Hän rukoilee, ja
nainen herää taas eloon ja rupeaa nunnaksi. Ei, herra Diavolo, minä en
ole Paphnutius. Minä en tahdo silpoa jäseniäni, enkä myöskään tahdo,
että Carlotta kaatuu maahan kuolleena; en myöskään voi rukoilla enkä
siten saada aikaan hurskasta ylösnousemusta. Minä olen vain
nykyaikainen mies, jota kiusataan yli voimain, ja joka tuskin tietää,
mitä hän sanoo tai kirjottaa.

Minä en ole taikauskoinen; mutta tänä iltana tuntuu minusta, kuin
olisin jonkun onnettomuuden partaalla. Käyskentelen levottomana
huoneissani. Uuninreunuksella on kolme hopeakehyksistä valokuvaa:
Judith, Carlotta ja Pasquale. Kaikki se ivallinen leikillisyys, joka on
heissä jokaisessa erikseen, näyttää tänä iltana leijailevan valokuvien
ympärillä ja pilkkaavan minua. Ulkona syysmyrsky ulvoo puissa kuin
tuomittujen sielujen lauma. Kuulkaa vain! Herra Diavolo se siellä itse
saattaisi ratsastaa ohi kajahuttaen ivallisia sotahuutoja.



XV LUKU.


                                                    Lokak. 26 p.

Tiesinhän, että jotakin tapahtuisi. Herra Diavolo ei turhanpäiten
ratsasta ihmisten ikkunoiden ohitse; ei hän myöskään turhanpäiten vala
ivan henkeä määrättyihin valokuviin.

Söimme päivällistä Trosaderossa. Carlotta rakastaa musiikkia ja
baabelilaista kieltensekotusta ja voimakasta kukkastuoksua ja surinaa
ja melua ja häikäisevää valaistusta; muuten olisin valinnut
rauhallisemman paikan, missä tarjoilijain askeleet eivät kuulu, ja
missä ainoastaan seuraan kuuluvien ystävien hiljainen keskustelu
kääntää huomion tarjolla olevista herkuista. Mutta näissä loistavissa,
meluisissa palatseissa aivot eivät saata ottaa vastaan mitään
vaikutuksia kieli- ja kitahermoista; siellä syö ajattelematta, aivan
kuin koira. Mutta siitä Carlotta vähät välittää. Ehkä minäkään en
yhdeksäntoistavuotiaana siitä paljoa välittänyt. Enkä minä välittänyt
siitä tänäänkään, sillä ajatukseni olivat toisaalla, eikä edes
Luculluksen tarjoama päivällinen olisi minulle maistunut. Katsellessani
Judithia tunsin tuskanpistoksen sydämessäni. Hänen tarkotuksenaan ja
toivomuksenaan oli ollut esiintyä kilpailijattarensa räikeänä
vastakohtana; hän näytti nuoremmalta ja sievemmältä kuin moneen
kuukauteen, mutta niin hauraan sievältä. Hänen ruiskukan värinen
pukunsa teki hänen orvokinsiniset silmänsä vieläkin tummemmiksi;
vaaleassa, kiharassa tukassa loisti sininen perhonen. Hänen poskensa
olivat kevyesti ja erittäin hyvin maalatut. Koko hänen pukunsa näytti
olevan jotakin ilmavaa unikangasta -- luulen, että sitä nimitetään
chiffon'iksi -- se ympäröi hänen kaulaansa ja käsivarsiaan kuin
merenvaahto. Hän oli kuin koskematon Undine, merenvaahdon ja
merenkukkasen yhdistelmä; koko hänen olemuksessaan oli jotakin
yliluonnollista, joka loi kauneuden heijastuksen hänen kasvoihinsa.
Minä en tiedä paljoakaan naisista, en enempää, kuin mitä kuluneet
katkerat kuukaudet ovat minulle opettaneet; mutta minä ymmärrän, että
saadakseen aikaan tämän hauraan kauneuden, hän on viettänyt monta
levottomuuden, mietiskelyn, toivottomuuden ja epätoivon tuntia. Minä
tiedän, että niin oli. Minä tiedän, että se oli vaatimusta taisteluun,
uhmaa, voimainmittelyä; ja tämä tietoisuus tuotti minulle tuskaa (sillä
naisen sielu -- ah, se on pyhää alaa!) ja minä toivoin, että maa
avautuisi ja nielisi minut.

Istuuduimme pöydän ääreen, joka oli ison salin keskellä -- rauhallinen
nurkka parvekkeella kaukana musiikista ei ole Carlottan mieleen -- ja
alussa keskustelu koski mitättömiä asioita. Yhtäkkiä Pasquale, joka oli
puhunut Judithin kanssa, kääntyi minun puoleeni.

"Minä vuonna minä taas tulinkaan takaisin Abyssiniasta, Ordeyne?"

"Sen minä olen unohtanut."

"Sepä tyhmää. Minä tahtoisin muistaa sen."

"Minä luulen, että se tapahtui vuonna 1894", sanoi Judith tyynesti.

Pasquale, joka vielä puoli tuntia sitten ei tietänyt, että Judithia oli
olemassakaan, tuijotti häneen hämmästyneenä.

"Minä luulen, että te olette oikeassa. Niin, te olette tosiaankin
oikeassa. Mutta _kuinka_ te tiedätte sen?"

"Sir Marcuksen kautta", vastasi Judith kohteliaasti, "minä tunnen
teidät vanhastaan. Minä voisin kirjottaa elämäkertanne ja luetella
kaikki seikkailunne -- niin, en kaikkia -- mutta niiden tapahtuma-ajat
kyllä olisivat oikeat, sen vakuutan. Sellaiseen minulla nimittäin on
aivan erikoinen taipumus."

"Niin", minä huudahdin, sillä tahdoin kernaasti suunnata keskustelun
toisaalle, "älä sano rouva Mainwaringille mitään, jonka tahdot
unohdettavaksi! Tosiasioiden muistaminen on hänen vahva puolensa. Hän
kirjottaa ihmeellisiä artikkeleita -- ne ovat täynnä numeroita, jotka
saattavat tavallisen ihmisen pään pyörälle -- ja julkaisee ne
kansantajuisissa aikakauslehdissä tilastotieteilijä Willonghbyn
nimellä. Salli minun esittää sinulle tilastollinen henki!"

Mutta Pasquale omisti minulle huomionsa vain puolittain. Minä saatoin
arvata, mihin johtopäätöksiin Judithin huomautukset olivat hänet
vieneet, ja minä saatoin ymmärtää, mitä johtopäätöksiä Judith toivoi
hänen tekevän. Tänä iltana tunne-elimeni nähtävästi olivat tavallista
herkemmät.

"Ordeyne", hän sanoi, "sinä olet porsas, porsaan isoisä --."

"_Hou!_" Carlotta huudahti -- tämä oli jotakin, jota hän ymmärsi.

"Mikset esittänyt minua rouva Mainwaringille vuonna 1894? Minä
vakuutan, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen luullut olevani
erittäin tuttavallisessa suhteessa tähän mieheen, mutta hän ei
milloinkaan ole edes maininnut minulle teidän nimeänne."

"Seer Marcous väittää, että Pasquale on huono ihminen", huomautti
Carlotta rikkiviisaasti, juotuaan kulauksen appelsiinilimonadia --
äitelä juoma, jota hän rakastaa.

Pasquale keikautti kaunista päätään taapäin ja nauroi taas
kevytmielisyydessään, ja Judith hymyili.

"Lasten ja imettäväisten suusta, j.n.e.", sanoin minä selitellen.

"Totta puhuen", sanoi Pasquale Judithille, "minä en aavistanutkaan,
että Ordeynellä oli niin läheinen ystävätär."

"Luulen, että olemme olleet hyvät ystävät, Marcus, emmekö olekin?"
sanoi Judith ja kääntyi puoleeni kohauttaen sievästi olkapäitään.

"Totta kai", puuttui Carlotta puheeseen. "Rouva Mainwaringilla on Seer
Marcouksen valokuva makuuhuoneessaan, ja meidän salissamme on rouva
Mainwaringin valokuva. Ettekö ole nähnyt sitä? Olette kai. Ettekö nyt
ole huomannut, Pasquale, ketä se esittää? Rouva Mainwaring on kovin
kaunis tänä iltana. Paljon kauniimpi kuin valokuvassa. Niin, te olette
hyvin kaunis! Minä tahtoisin asettaa teidät uuninreunukselle
koristukseksi valokuvan sijalle."

"Saanko yhtyä Carlottan arvosteluun?" sanoin minä parantaakseni hänen
epähienojen huomautusten tekemää vaikutusta; näin nimittäin epäluulon
välähdyksen Pasqualen silmissä ja luonnollisen punan Judithin poskilla.
Hän oli nähtävästi tahtonut vedota vanhoihin oikeuksiinsa minun
suhteeni, mutta hän ei ollut odottanut, että niiden vahvistukseksi
esitettäisiin näin läheistä suhdetta osottavia seikkoja.

"Olen hyvin kiitollinen teille molemmille", sanoi Judith, joka ottaa
vastaan kohteliaisuuksia hänelle ominaisella, miellyttävällä tavalla.
"Mutta", ja hän kääntyi Pasqualen puoleen, "me olemme joutuneet kauas
pois Abyssiniasta."

"Sir Marcuksen uuninreunukseen. Entäpä jos jäisimme sinne!"

"Siinä olen minä, ja siinä olette te, ja siinä on rouva Mainwaring",
Carlotta sanoi, "ja minä olen suurin ja olen keskessä. Minun valokuvani
on näin suuri" -- hän lisäsi levittäen käsivartensa tavalliseen
liiotettuun tapaansa. "Minä olen puettuna tähän pukuun."

"Herra Pasqualen ja minun täytyy saada suuremmat kehykset, Marcus",
Judith sanoi, "muuten tunnemme pian mustasukkaisuutta. Meidän täytyy
tehdä liitto."

"Liitto ilman hyökkäystarkotusta", selitti Pasquale nauraen.

"Minusta nähden vaikka hyökkäysliitto", sanoi Judith.

Se johtui ehkä kimaltelevan valon vaikutuksesta, mutta minä saattaisin
vannoa, että näin heidän nopeasti vaihtavan katseita. Pasquale kääntyi
heti sen jälkeen Carlottan puoleen tehden leikillisen huomautuksen, ja
Judith alkoi puhella minun kanssani vanhoista Rooman ajoistamme.
Yht'äkkiä hän siirtyi toiseen keskusteluaiheeseen.

"Eikö sinun mielestäsi", hän hiljaa sanoi kumartuen eteenpäin, "nuo
molemmat sovi hyvästi yhteen? Molemmat ovat nuoria ja pikantteja; se
selvittäisi monet pulmat."

Minä käännyin katsomaan heitä. Carlotta istui kyynärpäät pöydällä,
nojasi leukaansa kättä vasten ja katsoi syvälle Pasqualen silmiin,
aivan niinkuin hän oli katsonut minun silmiini. Kauniit törröllään
olevat huulet näyttivät kehottavan suuteluihin.

"Tehkää se, niin minä rakastan teitä", kuulin hänen sanovan.

Voi noita kyyhkysääniä, noita kaihoisia katseita, noita huulia! Voi
tätä kamalaa, mieletöntä intohimoa, joka riuduttaa sieluani ja aivojani
ja tekee minut hulluksi! En tiedä, mikä oli pahempaa -- se
mustasukkaisuuden pistos, jonka tunsin, tai se itsensähalveksimisen
pistos, joka sitä seurasi. Juuri tällöin kuului pauhaava akordi ja
musiikki taukosi.

Tällä hetkellä näytti olevan magnetisoiva vaikutus kaikkiin paitsi
Carlottaan, jolla nähtävästi oli äärettömän hauska. Oli kuin olisi
kolme persoonallisuuttamme voimakkaasti värähdellyt toistensa
kosketuksesta. Tunsin, että Judith arvasi minun ajatukseni, että
Pasquale arvasi Judithin ajatukset, että he taaskin jollakin tavoin
salaisesti ilmaisivat mielensä toisilleen. Tarjoilija tarjosi minulle
peltopyytä. Pasquale kääntyi nopeasti Judithin puoleen.

"Minun mielestäni meidän pitäisi juoda Faustin malja, eikö teistäkin?"

Minä säpsähdin.

"Faustinko?" kysyi Judith.

"Ystävämme Faustin, joka istuu tässä minua vastapäätä", Pasquale sanoi
ja kohotti samppanjalasinsa. "Eikö hän ole muuttunut laihasta,
kuivasta, vanhasta kirjatoukasta iloiseksi, nuoreksi, elämänhaluiseksi
kavaljeeriksi? Ennenmuinoin sai hänet tuskin raahatuksi ulos
munkkikammiostaan yksinkertaisimmille päivällisillekään -- ja onko hän
kertonut teille, miten hän on huristellut tämän viime kuukauden aikana,
rouva Mainwaring?"

Judith hymyili. "Oletteko te ollut Mefistofeleksena?"

"Mikä on Mefistofeles?" Carlotta kysyi.

"Paholainen", sanoi Pasquale, "joka on tehnyt Sir Marcuksen nuoreksi
jälleen."

"Se olen minä, se", huudahti Carlotta taputtaen käsiään. "Hän ei enää
lue suuria, paksuja kirjoja. Voi, minua pelotti kovasti, kun ensin
tulin hänen luokseen." (Minun täytyy sanoa, että hän salasi pelkonsa
erinomaisen hyvin.) "Hän oli hyvin viisas, ja aina hän luki ja
kirjoitteli, ja minä luulin, että hän oli viisikymmenvuotias. Ja nyt
hän ei ollenkaan ole viisas, ja pari kolme päivää sitten hän sanoi,
että minä olin tehnyt hänet viisikolmatta vuotta nuoremmaksi."

"Jos te jatkatte, niinkuin olette alkanut, lapsi kulta", huomautti
Judith sangen herttaisesti, "sopii hänelle kai vuoden kuluttua
kapalovyö ja maitopullo."

Carlottasta tämä oli hyvin hupaista, ja hän nauroi ääneensä. Minä
nauroin myös -- kohteliaisuudesta -- Judithin katkeralle ivalle ja
aloin puhua muista asioista, mutta Pasquale ei luopunut maljastaan.

"Rakkaan ystävämme Faustin malja! Nuortukoon hän päivä päivältä!"

Me kilistimme. Judithilta pääsi huokaus.

"Se on yksi miehen monista etuoikeuksista. Jos hän myy sielunsa
paholaiselle, saa hän siitä täyden maksun. Nainen saa maksuksi
vekseleitä, joita ei lunasteta, kun ne lankeavat."

Minä väitin tämän huomautuksen vääräksi.

"Oletteko te koskaan kuullut puhuttavan naisesta, joka olisi voinut
ostaa takaisin nuoruutensa?" huudahti hän kiivaasti.

"Aivan niinkuin naiset aina tinkivät ajurien kanssa", minä sanoin,
"niin he myös koettavat tinkiä paholaisen kanssa; mutta hän vie heistä
voiton viekkaudessa."

"Pelkään pahasti", Pasquale sanoi, "että se aika on ohitse, jolloin
saattoi tehdä hyviä kauppoja sillä alalla. Sielumarkkinoilla on
liikatuotantoa; nyttemmin sielut myydään polkuhinnasta."

"Hän sanoo tyhmyyksiä, joita minä en ymmärrä", sanoi Carlotta ja laski
kätensä minun käsivarrelleni.

"Sitä kutsutaan kyynillisyydeksi, rakas lapsi", minä sanoin, "ja meidän
kaikkien pitäisi hävetä."

"Mistä te mieluimmin puhutte?" Judith lempeästi kysyi.

"Itsestäni. Ja niin kaikki ihmiset tekevät", Carlotta vastasi.

Me nauroimme, emmekä hetken aikaan sanoneet toisillemme pistosanoja.
Mutta myöhemmin, kun joimme kahvia ja musiikki soitti meluavaa uutta
amerikalaista marssia ja Carlotta ja Pasquale nauroivat yhdessä,
siirtyi Judith lähemmäksi minua.

"Sinä et vastannut siihen, mitä kysyin noista molemmista, Marcus."

Sormeni vapisivat, kun sytytin uuden paperossin.

"Pasquale ei ole mies, jolle saattaa uskoa naisen onnen."

"Ja onko Carlotta nainen, johon mies saattaa perustaa elämänsä onnen?"

"Herra tietää", minä sanoin ja purin huuleni yhteen.

Päivälliset eivät olleet hauskat. Toivoin, että ilta olisi lopussa ja
että Carlotta taas olisi kotona minun luonani. Tunsin omituista pelkoa
ajatellessani Empire-teatteria.

Saavuimme sinne, kun ensimäinen baletti oli loppumaisillaan.
Istuuduttuaan paikalleen Carlotta heti nojasi molemmat kyynärpäänsä
aitionreunaan ja suuntasi huomionsa kokonaan siihen, mitä näyttämöllä
esitettiin. Pasquale jutteli Judithin kanssa. Halusin olla yksin
muutaman minuutin ajan, jonka vuoksi läksin pois aitiosta ja kävelin
ensi rivin takana. Aitiossa olijat joko istuivat kumartuneina eteenpäin
katsoen näyttämölle päin tai nauttivat virvokkeita taempana olevien
pikku pöytien ääressä. Korea, kullattu tupakansavun ja ihmisten
täyttämä teatteri tuntui minusta epätodelliselta, näyttämö vain
haavekuvalta. Minä ihmettelin, miksi minä -- olento, joka kuuluin
todelliseen maailmaan -- olin täällä. Minut valtasi mieletön halu paeta
kauas kaikesta, mennä ulos kaduille ja vaeltaa, vaeltaa ikuisiksi
ajoiksi pois maailmasta. Astelin eteenpäin vaipuneena näihin
haaveellisiin mietiskelyihin, kun yhtäkkiä törmäsin toista kävelijää
vastaan ja sen kautta pakostakin palasin takaisin todellisuuteen.
Uhrini oli vanhanpuoleinen, lihava itämaalainen, jolla oli punainen
fetsi päässään. Hänellä oli pitkä nenä ja pienet viekkaat silmät, ja
kasvot täynnä rokonarpia. Hän vastasi kohteliaasti anteeksipyyntöihini.
Silloin tulin ajatelleeksi, että käyttäydyin hyvin epäkohteliaasti ja
naurettavasti, ja menin takaisin aitioon. Siirsin tuolini Judithin
viereen.

"Sinä olet hankkinut minulle paljon huvia tänä iltana", hän sanoi
hymyillen.

"Aiotko panna Pasqualen pään pyörälle?" kysyin minä leikkisästi.

"Sinä olet julma", kuiskasi Judith, ja hänen silmäluomensa
vavahtelivat.

Punastuin hämilläni; en ollut harkinnut sanojani. En voinut sanoa muuta
kuin: "Pyydän anteeksi", jolle Judith nauroi -- katkerasti ja kylmästi.
Minä istuin vaiti. Näyttämöllä toinen numero seurasi toista. Esiripun
laskeuduttua Carlotta vaipui alas tuoliinsa, huoahti tyytyväisenä ja
nyökkäsi ystävällisesti minulle.

"Muistatteko te", hän kysyi kääntyen minun puoleeni, "kun ensi kerran
veitte minut teatteriin? Minä sanoin, että tahtoisin elää täällä. Eikö
se ollut tyhmää?"

Hän kääntyi taas saliin päin, karkasi sitten yhtäkkiä pystyyn ja
peräytyi nopeasti aition nurkkaan. Mitä hurjimman kauhun ilme
kasvoissaan hän osotti sormellaan jotakin.

"Hamdi -- hän seisoo tuolla alhaalla -- hän on nähnyt minut."

Menin kiireesti hänen luokseen ja laskin käsivarteni hänen
vyötäisilleen.

"Joutavia, lapsi kulta!" minä sanoin.

Mutta Pasquale huudahti katseltuaan ympärilleen:

"Hemmetissä, hän on oikeassa! Minä tuntisin tuon vanhan roiston vaikka
tuhannen vuoden kuluttua Manalassa. Hän se on."

Jätin Carlottan, ja ensimäinen, jonka näin permannolla, oli lihava,
mutta kohtelias itämaalaiseni, jonka katse lakkaamatta oli kiintyneenä
aitioon.

"Se on totisesti Hamdi Efendi", Pasquale sanoi.

Carlotta tarttui minua käsivarteen, kun taas tulin hänen luokseen
aition nurkkaan.

"Voi, antakaa minun mennä, Seer Marcous, antakaa minun mennä", hän
rukoili surkeasti. Lapsi parkani oli kalmankalpea ja vapisi pelosta.
Laskin taas käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Teidän ei tarvitse pelätä mitään, rakas lapsi", sanoin lohduttaen.

"Voi, rakas Seer Marcous, antakaa minun mennä kotiin", Carlotta
rukoili.

"Me lähdemme", minä sanoin. Käärin vaipan hänen ympärilleen, pyysin
anteeksi molemmilta toisilta ja kehotin heitä jäämään sinne.

"Me menemme kaikki yhdessä", sanoi Judith tyynesti.

"Ja muodostamme henkivartioston", Pasquale nauroi.

Carlotta piteli minua kovasti käsivarresta, kun jätimme aition ja
astuimme portaita alas. Hamdi Efendi, joka oli arvannut aikeemme, tuli
meitä eteisessä vastaan. Carlotta painautui lähemmäksi minua.

"Pyydän anteeksi, hyvä herra, mutta saisinko ehkä sanoa pari tätä
nuorta neitiä koskevaa sanaa?" hän kysyi erittäin kohteliaasti. Hän
puhui ranskaa kurjan huonosti.

"En voi käsittää, että se olisi välttämätöntä", minä sanoin.

"Anteeksi, mutta tämä nuori neiti on Turkin alamainen ja minun
tyttäreni. Minun nimeni on Hamdi Efendi, Aleppon poliisipäällikkö, ja
osotteeni Lontoossa on Hotelli Metropole."

"Erittäin hauskaa tutustua", minä sanoin. "Olen usein kuullut neidin
puhuvan teistä -- mutta luullakseni sekä hänen isänsä että hänen
äitinsä olivat englantilaista syntyperää, eikä hän siis ole teidän
tyttärenne eikä myöskään Turkin alamainen."

"Ah, saammepa nähdä", sanoi kohtelias itämaalainen. Hän lausui nopeasti
pari sanaa turkinkielellä Carlottalle, joka väristen vastasi samalla
kielellä.

"Neiti, ikävä kyllä, ei suostu tulemaan minun kanssani", hän selitti
hymyillen. "Pelkään sen vuoksi, että minun täytyy ottaa hänet mukaani
ilman hänen suostumustaan."

"Jos te sen teette, Hamdi Efendi", Pasquale sanoi tavalliseen
keskustelutapaan, mutta vetäen huulensa rumimpaan irvistykseen, mitä
koskaan olen nähnyt, "niin minä tapan teidät."

"Kas vain, herra Pasquale", sanoi Hamdi ja kääntyi hänen puoleensa
kohteliaasti kumartaen. "Minusta tuntuikin, että tunsin teidät."

"Siihen teillä onkin täysi syy", sanoi Pasquale. "Minä pelastin teidät
vankeudesta."

"Te annoitte lahjoa itsenne."

"Taivaan tähden, puhukaa hiljaa", Judith huudahti, "muuten syntyy
mellakka!"

Pari kolme henkilöä oli uteliaasti pysähtynyt, ja komea virkapukuun
puettu ovenvartija katseli meitä ihmetellen. Minä vedin Carlottan
mukaani ison lähellä olevan palmupuun taakse.

"Te olette oikeassa, hyvä rouva", sanoi Hamdi. "Saatammehan keskustella
tästä asiasta kuin gentlemannit."

"Maailman gentlemannimaisimpaan tapaan", sanoi Pasquale, "minä vannon,
että jos kajoatte tähän nuoreen naiseen, niin tapan teidät heti
paikalla."

"Minun tietääkseni", sanoi lihava turkkilainen ja teki sulavan
kädenliikkeen minuun päin, "tuo herra tuossa ryösti aarteeni ettekä
suinkaan te -- ellei mahdollisesti", hän lisäsi, enkä koskaan unohda
rumien, rokonarpisten kasvojen inhottavaa virnistystä, "ellei
mahdollisesti tämä herra ole luovuttanut oikeuksiaan teille."

Hetken verran olin sanattomana. Pasquale kääntyi minun puoleeni.

"Pidä puoliasi, Ordeyne!"

"Hyvä herra", minä sanoin, "minä löysin tämän nuoren naisen hylättynä
Lontoon kadulta. Hän on minun vaimoni ja siis Englannin alamainen;
menkää siis helvettiin hävyttömine viittauksinenne -- mitä pikemmin,
sitä parempi."

"Muuten me kahden miehen käymme käsiksi teihin", sanoi Pasquale.

Hamdi vaihtoi taas pari sanaa turkin kielellä Carlottan kanssa ja
hymyili sitten meille yhtä rakastettavasti kuin ennenkin.

"Näkemiin, hyvät naiset ja herrat." Kohteliaasti kumarrettuaan hän
sitten hitaasti meni takaisin permannolle.

Jännityksen lauettua Carlotta hyökkäsi minun luotani ja tarttui
Pasqualea käsivarteen.

"Voi, tappakaa hänet, tappakaa hänet, tappakaa hänet!" hän kähisten
lausui.

Pasquale irrottautui hiljaa hänen otteestaan ja otti esille
paperossikotelonsa.

"Se lienee tuskin tarpeellista. Hän kuolee kuitenkin pian." Ja sitten
hän kääntyi minun puoleeni ja lisäsi: "Hänellä ei ole tervettä elintä
koko ruumiissaan. Muuten minun mielipiteeni on, että jos täällä tulee
murha kysymykseen, niin se on Sir Marcuksen asia."

"Tässä ei ole kysymys murhasta", sanoin vihaisesti, "älä puhu miehestä
tuolla tavalla!"

Otin taas huostaani Carlottan, joka nähdessään, että minä olin
suuttunut, loi minuun säikähtyneen katseen ja äkkiä muuttui yhtä
lempeäksi ja sävyisäksi, kuin hän äsken oli ollut raivoisa.

"Saatatko milloinkaan antaa minulle anteeksi --" alotin minä kääntyen
Judithin puoleen.

Mutta nähdessäni hänen kasvonsa vaikenin jäätävän tunteen valtaamana.
Ne näyttivät riutuneilta ja kovilta, huulet muodostivat kapean viivan,
ja maalattujen poskien heikko rusotus oli räikeänä vastakohtana
kalmankalpealle iholle.

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa", hän sanoi kylmästi
hymyilen. "Minä tulin tänne huvitellakseni enkä ole pettynyt
toiveissani. Hyvästi! Ehkä herra Pasquale on hyvä ja hankkii minulle
ajurin."

Erosimme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pudistaen toistemme
käsiä kuin henkilöt, jotka vain vähän tuntevat toisiaan.

Kotimatkalla ei puhuttu monta sanaa. Carlotta painautui aivan lähelle
minua, puristi käsivarttani ja itki hiljaa. -- Minä suutelin hänen
huuliaan ja hänen tukkaansa.

Kotiin tultuamme siirsin sohvan uunissa leimuavan tulen ääreen -- ilta
oli kylmä, ja hän kärsii kylmästä kuin troopillinen kasvi -- ja
istuuduin hänen viereensä.

"Kuulitteko, mitä minä sanoin Hamdi Efendille -- että te olitte minun
vaimoni?"

"Mutta se oli vain valhetta", sanoi Carlotta yksinkertaiseen tapaansa.

"Se ei ollut totta tänä iltana", minä sanoin, "mutta muutaman päivän
kuluttua toivon sen muuttuvan todeksi."

"Aiotteko mennä naimisiin minun kanssani?" hän kysyi, suoristautui
äkkiä ja katseli minua hämmästyneenä.

"Jos huolitte minusta, Carlotta."

"Minä teen, mitä Seer Marcous tahtoo", hän vastasi. "Menemmekö
naimisiin huomenna?"

"Se lienee tuskin mahdollista, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta minä
en aio hukata aikaa, sen vakuutan. Kun vain kerran olette vaimoni, ei
Hamdi Efendillä eikä edes Turkin sulttaanilla ole mitään oikeuksia
teihin. Ei kukaan saata riistää englantilaiselta hänen vaimoaan."

"Hamdi on piru", sanoi Carlotta.

"Me saatamme nauraa hänelle", minä sanoin.

"Oletteko koskaan nähnyt niin haljua naamaa?"

En tiedä, mistä hän oppii tuollaista katukieltä; mutta hänen hiukan
ulkomaalainen ääntämistapansa antaa niille kovin hupaisan sävyn. Minä
nauroin, ja Carlotta heitti luotaan Polyphemuksen, joka oli ryöminyt
hänen syliinsä, ja painautui nauraen lähemmäksi minua.

"Hamdi muistuttaa porsasta ja elefanttia ja suurta, lihavaa kalkkunaa",
hän sanoi.

"Jos kaikki ihmiset olisivat kauniit", minä huudahdin, "niin emme voisi
antaa kauneudelle sen oikeaa arvoa. Minä en edes huomaisi tai tietäisi,
että Carlottani on kaunis."

Kuten ainakin noudattaen välittömästi hetken vaikutelmaa hän laski
molemmat kätensä polvilleni, kumartui eteenpäin ja katseli minua
ihastuneena.

"Ah, olenko minä teistä todellakin kaunis?"

"Te olette maailman kaunein ja lumoavin olento, Carlotta."

"Nyt tiedän sen varmasti, varmasti, varmasti", hän huudahti
haltioissaan, "Te ette ole koskaan sanonut sitä ennen, Seer Marcous
rakas, ja minun täytyy suudella teitä."

Estin hänet sitä tekemästä laskemalla käteni hänen pehmeille
olkapäilleen.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että lupaatte mennä naimisiin minun
kanssani."

"Tietysti", sanoi Carlotta.

Hän sanoi sen niin ajattelemattomasti ja kevytmielisesti, kuin
olisin pyytänyt häntä ulos kävelemään. Taaskin tunsin omituisen
tuskanpistoksen. Viime aikoina olin hulluudessani usein kuvitellut
mielessäni tätä kohtausta; kuinka sulkisin ihanan nuoren olennon
syliini, kuinka päihtyisin hänen lumousvoimastaan ja kuinka hehkuvin
sanoin tunnustaisin intohimoni. Mutta jumalat olivat päättäneet toisin.
Ei minkään kveekarinaisen kihlajaissuudelma saattaisi olla puhtaampi.
Vereni kuumehehku jäähtyi, ja tunnustus takertui huulilleni.

Kuka ja mikä on hän, jota minä rakastan? On ollut päiviä, jolloin hänen
syvät silmänsä ovat tenhoten houkutelleet minua, jolloin hänen
ruumiinsa on kiehtonut minut Venusvuoren lumoukseen, lumoukseen, jota
vastustaakseni minun on täytynyt ponnistaa kaikki voimani. Mutta kun
tänä iltana otan ratkaisevan askeleen ja pyydän häntä omakseni elämämme
loppuun saakka, niin hän suostuu myöntyväisesti kuin tietämätön lapsi,
ja hänen viattomuutensa nousee voittamattomaksi muuriksi välillemme.
Milloin opin hänet ymmärtämään?

Oli miten oli, arpa on heitetty. Tämän illan tapahtumat ovat
jouduttaneet kohtaloamme. Luultavasti Hamdi ei kykene ryöstämään häntä
minulta. Tämä naimisiinmeno on turha suojelustoimenpide. En ollenkaan
tiedä, mitä kansainvälinen laki säätää tällaisissa tapauksissa -- mutta
ainakin hänelle siten tulee täysin turvattu asema. Ei mikään maallinen
voima sitten saata riistää häntä minulta. Laupias taivas! Kun vain
ajattelenkaan, että hän saattaisi kadota minun elämästäni, nousee kylmä
hiki otsaani. Kuinka voisin elää ilman häntä, lasta, lumoojatarta,
perhosta?

Sydämeni toiveet täyttyvät. Mutta minun tulisi riemuita, hehkua
nuoruuden tulta! Minun tulisi nauraa ja laulaa! Minun tulisi antautua
rakkauden kaikille hullutuksille! Minun tulisi olla siinä
valtakunnassa, missä sadut päättyvät!

Sen sijaan istun sammuvan tulen ääressä, niinkuin eilisiltanakin,
raskain mielin, onnettomana. Carlottan viattomuus ei ollut ainoa muuri
meidän välillämme, Judithin valkeat kasvot ne tekivät muurin
ylitsepääsemättömäksi.

Tänä yönä näen varmaankin Judithin valkeat kasvot unissani.



XVI LUKU.


                                               Lokak. 27 p.

Elämä ei minusta ole hauskaa. Se on oikein vastenmielistä. Tänään
Judith kiusallaan sanoi minulle, etten koskaan ole elänyt, ja minä
myönsin hänen väitteensä oikeaksi, ja mieltäni kaiveli katkerasti,
ettei kaikki ollut niinkuin ennen. Jos elämisellä tarkotetaan, että
ihminen menettää järkensä, että mieletön intohimo polttaa hänen
sydäntään ja että tunnonvaivat raatelevat hänen sieluaan, silloin minä
totisesti elän -- ja paljon mieluummin tahtoisin olla kuollut ja kärsiä
kiirastulen lievempiä vaivoja. Ihmiset, joilla on toisenlainen luonne
kuin minulla, tottuvat siihen, niinkuin ankeriaat tottuvat siihen, että
niiltä nyletään nahka; he sanovat "_mea culpa_" tai "piru vieköön" tai
"_Kismet_", kukin perinnäistapojensa mukaan, ja sitten he ryhtyvät
jokapäiväisiin toimiinsa. Minä kadehdin heitä. Minä astun
kidutushuoneeseen ja huudan, heti kun joudun kosketukseen peukaloruuvin
kanssa ja heti kun näen muut kidutuskoneet.

Kadehdin Caesar Borgiaa, joka saattoi murhata ystävänsä, vietellä tämän
ystävän lesken ja ryöstää isättömiltä lapsilta heidän omaisuutensa --
joka saattoi tehdä tämän kaiken lyhyen kesäpäivän kuluessa -- ja joka
sitten saattoi tyytyväisenä mennä kotiin illallista syömään; ja joka
kuultuaan hiukan musiikkia sitten saattoi mennä levolle ja nukkua kuin
mies, joka rehellisesti on ansainnut leponsa. Minkälaisia olentoja muut
ihmiset oikeastaan ovat? Minulle he ovat täydellinen arvotus; ja
kuitenkin minä kirjotan -- tai kirjotin -- yhteiskunnallista tutkielmaa
ihmispolvesta, jota on vaikeampi käsittää kuin mitään muuta, joka
koskaan on ollut olemassa! Minä olen houkka. En tiedä kerrassaan
mitään. Ja minä, joka en koskaan ole murhannut, vietellyt tai ryöstänyt
ketään ihmistä, minä en voinut nukkua viime yönä. Tokkohan saanen
nukkua tänäkään yönä. Minusta tuntuu, kuin pitäisi minun ikuisesti
valvoa tuntien, miten rotta nakertelee sisälmyksiäni.

En koskaan ole nähnyt naista, joka olisi ollut niin onnettoman näköinen
kuin Judith, kun varhain seuraavana aamuna tulin hänen luokseen.
Kadonnut oli eilispäivän hienostunut kiemailu; kadonnut entisaikain
tyyni leikillisyys, kadonnut koko se Judith, jonka olin tuntenut, ja
hänen sijallaan seisoi kuoppasilmäinen nainen, joka ravisteli ikuisiksi
ajoiksi suljetuita portteja.

"Odotin sinun tulevan. Sen luulin sinun kuitenkin tekevän."

"Olen nähnyt sinun kasvosi edessäni koko yön", minä sanoin. "Minun
velvollisuuteni oli tulla."

"Tämä on siis loppu", hän huomautti jäätävän kylmästi.

"Ei", minä sanoin. "Se merkitsee vain siirtymistä hyvin kierosta
suhteesta uskollisimpaan ystävyyteen, mitä koskaan mies on tarjonnut
naiselle."

"Älä puhu noin", ja kärsimättömästi kohauttaen olkapäitään hän kääntyi
poispäin. -- "En voi tarjota sinulle leipää, mutta annan sinulle
hauskan, pyöreän, kiiltävän kiven. 'Ystävyyttä!' Mitä minunlaiseni
nainen välittää ystävyydestä?"

"Olenko minä koskaan antanut sinulle enempää?"

"Herra tietää, mitä sinä olet antanut minulle", hän huudahti katkerasti
ja tuijotti ulos ikkunasta märälle kadulle ja raskaaseen ilmaan.

"Taivaan tähden, Judith, sano minulle, mitä minä voin tehdä!" Menin
hänen luokseen ja kosketin hänen kättään.

"Se mikä on tehty, on tehty", hän sanoi purren huulensa yhteen.
"Milloin menit naimisiin hänen kanssaan?"

Selitin lyhyesti, miten asianlaita oli. Hän katsoi minuun kauan ja
kiinteästi; tuijotti sitten taas ulos ikkunasta edes kuulematta, mitä
minä sanoin.

"Puhdistautuakseni sinun silmissäsi tässä suhteessa", minä lisäsin,
"minä tulen tänne näin varhain aamulla."

Hän vaikeni yhä. Minä kävelin edestakaisin huoneessa, joka oli täynnä
muistoja -- monivuotisia muistoja. Piano, jonka olimme ostaneet
yhdessä. Botticellin Madonnan jäljennös, jonka lahjotin hänelle
Firenzessä. Chippendale-kirjahylly, jota etsiessämme samoilimme ympäri
koko Lontoon, ja kirjat, jotka olivat hyllyllä, ja jotka muodostivat
yhdyssiteen meidän välillemme, ja vanhat aikakauskirjat, jotka
sisälsivät minun tilapäisiä avustuksiani. Väärennetty jaappanilainen
fajanssilohikäärme -- epätaiteellinen kauhistus, jota hän rakasti, ja
jota minä usein olin pitänyt pilkkanani, irvisteli anteeksiantavaisesti
minulle uuninreunukselta. En koskaan ennen niin selvästi ollut
ymmärtänyt, miten likeisesti liittynyt minä olin Judithin kotiin.

"En voi jättää sinua kokonaan, rakkaani", sanoin ystävällisesti ja
pysähdyin taas hänen viereensä. "Osa minua itseäni on kytkettynä tähän
huoneeseen."

Hän nauroi -- ilotonta, katkeraa naurua.

"Osa?" Sitten hän kiihkeästi kääntyi minun puoleeni. "Oletko sinä vain
tyhmä tai aivan yksinkertaisesti julma?"

"Minä olen tyhmä", minä sanoin. "Minkätähden hylkäät ystävyyteni?
Mitään muuta kuin ystävyyttä suhteemme tuskin koskaan on ollut. Sillä
ei ole ollut mitään tekemistä syvempien tunteidemme kanssa. Mehän
alusta pitäen niin päätimme, että niin olisi. Emme koskaan ole
lausuneet sanoja 'minä rakastan.' Olemme uskollisesti noudattaneet
sopimustamme. Kun rakkaus nyt on tullut elämääni -- ja Taivas
tietäköön, että olen taistellut sitä vastaan -- mitä tahdot, että minun
pitää tehdä?"

"Ja mitä sinä tahdot, että minun pitää tehdä?" kysyi Judith murtunein
äänin.

"Antaa minulle anteeksi, että luovun menneisyydestä, ja uskoa, että
minä tahdon tehdä tulevaisuuden mieluisaksi sinulle."

Hän ei vastannut; hän seisoi vain liikkumattomana ja tuijotti ulos
ikkunasta. Äkkiä hänen ruumistaan puistatti väristys, hän meni tulen
luo ja istuutui sinne matalalle tuolille. Minä jäin seisomaan ikkunan
luo levottomana, ymmälläni, raskain mielin.

"Marcus", sanoi hän vihdoin hiljaa. Noudatin hänen kutsuaan. Hän
viittasi minulle, että minun piti istuutua, ja alotti katsomatta
minuun:

"Sinä sanoit, että osa sinua itseäsi on kytkettynä tähän huoneeseen.
Sinä olet täällä kokonaan. Minun silmissäni koko sinun olemuksesi on
tässä huoneessa. Sinä olet mukanani, minne menenkin. Sinä olet minulle
elämän alku ja loppu. Minä rakastan sinua niin intohimoisesti, että
kuolen siitä. Minä olen tunne-ihminen. Tuhosin elämäni, siksi että
luulin rakastavani erästä miestä. Mutta niin totta, kuin Jumala kuulee
minut, olet sinä ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut. Sinä tulit
minun luokseni kuin taivainen tuulahdus minun ollessani kiirastulessa
-- ja siitä saakka sinä olet ollut minun taivaani. Sinulle se ehkä on
ollut leikkiä -- mutta minulle --."

Laskeuduin polvilleni hänen viereensä. Jokainen hänen kuiskaamistaan
sanoista poltti minua kuin hehkuva rauta. Jo edellisenä iltana hänen
kalpeat kasvonsa olivat sanoneet minulle jotakin, jota en tahtonut
uskoa. Olin muistellut koko mennyttä yhteistä elämäämme ja olin siitä
löytänyt hyvin vähän perusteita sellaiseen otaksumiseen. Asianlaita ei
saattanut olla niin. Se oli mahdotonta. Mutta nyt se, joka oli niin
mahdotonta, oli muuttunut kieltämättömäksi tosiasiaksi.

Laskeuduin polvilleni hänen viereensä.

"Ei leikkiä, Judith --"

Hän teki torjuvan kädenliikkeen, ja sanat takertuivat huulilleni. Mitä
minä saatoin sanoa?

"No, sanokaamme, että se sinulle oli pintapuolinen, miellyttävä tunne;
minulla siinä oli vakavin tosi kysymyksessä. Hullu minä olenkin ollut.
Sinä et koskaan sanonut, että rakastit minua, mutta minä luulin, että
teit sen. Sinä et ollut niinkuin muut miehet; sinä et ymmärtänyt
maailmaa etkä naisia etkä intohimoja -- sinä olit hillitty, älyperäinen
-- sinä katselit asioita omalla rehellisellä tavallasi. Minä käsitin,
että kaikki pakko, kaikki siteet kiusasivat sinua. Vaikka minä kaihoten
halasin sinua omakseni, soin sinulle sentähden täyden vapauden. En
vaatinut mitään. Alistuin siihen, että filosofisesti erittelit
suhdettamme -- sinun tapoihisihan kuuluu moralisoiden tutkistella
kaikkea, aivan kuin olisit maailmankaikkeuden ulkopuolella oleva,
irrallinen intelligenssi -- enkä minä siitä sen enempää välittänyt.
Minä nauroin sinulle -- oi, en epäystävällisesti, vaan hellästi,
onnellisesti, voitonriemuisesti. Niin, niin -- minä olin hullu -- mikä
rakastavainen nainen ei sitä olisi? Luulin, että annoin sinulle kaiken,
mitä tarvitsit ja vaadit. Olin tyytyväinen, huoleton. Jokaiselle
pienelle hellyydenosotuksellesi annoin enemmän arvoa, kuin se ansaitsi.
Kun sinä kosketit korvaani, merkitsi se minulle enemmän, kuin jos
toinen mies olisi suudellut minua. Yhdestä sinun antamastasi
suudelmasta olen elänyt kokonaisen viikon. Sinä et pannut suudelmaan
suurempaa arvoa kuin paperossiin. Minä toivon", hän kuiskaten lisäsi,
"minä toivon, että olisin kuollut!"

Hän oli puhunut hiljaisella, yksitoikkoisella äänellä ja tuijottanut
tuleen minun yhä ollessani polvillani hänen vieressään. Mutisin jonkun
kuluneen anteeksipyynnön tuskaisesti tuntien, että kun on särkenyt
naissydämen, eivät mitkään sanat auta.

"Sinä et koskaan tiennyt, että rakastin sinua?" hän jatkoi samaan
katkeraan tapaan. "Minkälaiseksi naiseksi sinä minua luulit? Minä olen
antanut sinun maksaa vuokrani voidakseni asua tässä huoneustossa --
luuletko, että olisin sallinut sen tapahtua, ellen olisi rakastanut
sinua? Se sinun olisi pitänyt huomata tuhannesta seikasta."

Tuli oli sammumaisillaan, ja hän otti hiilikauhan pannakseen liedelle
lisää hiiliä. Koneellisesti otin kauhan hänen kädestään ja tein sen
vanhan tapani mukaan. Ei kumpikaan meistä sanonut mitään pitkään
aikaan. Hän istui yhä siinä, missä oli istunut; minä menin ikkunan luo.
Oli alkanut sataa. Posetiivinsoittaja seisoi kadulla ja veivasi kauheaa
renkutusta; jokainen sävel tärisytti hermojani kuin vasaranisku. Kun
posetiivinsoittajan likainen italialainen vaimo näki minun seisovan
ikkunassa, nauroi hän virnistellen minulle ja ojensi kätensä. Hänellä
oli mustelma silmän kohdalla -- sen hänelle luultavasti oli antanut tuo
posetiivia vingutteleva heittiö -- mutta kuitenkin hän virnisteli kuin
onnellinen luonnonlapsi ainakin. Minun asemassani olevat miehet eivät
lyö naisia mustelmille, mutta se riippuu vain erilaisista tavoista.
Olenko minä silti vähemmän raaka ja julma kuin pahasisuinen
posetiivinvääntäjä?

Korviini tunki äkkiä nyyhkytys, joka sai minut kääntymään huoneeseen
päin; Judith itki katkerasti kasvot käsiinsä kätkettyinä. "Judith!"
Kumarruin hänen puoleensa ja kosketin hänen olkapäätään.

Hän kietoi käsivartensa minun kaulaani.

"Minä en voi luopua sinusta, en voi, en voi", hän puhkesi sanomaan.

Ensimäisen kerran elämässäni kuulin ja näin naisen päästävän
intohimonsa valloilleen hillittömästi, mielettömästi; siinä oli jotakin
kamalaa, se pani ajattelemaan eläintä, joka on saanut kuolinhaavansa.

Ikäänkuin rikoksentekijä, tuskin uskaltaen kohdata hänen katsettaan,
sanoin hänelle hyvästi.

"Anna minulle pieni lupaus, Marcus, tee minulle pieni palvelus", hän
sanoi vavahtelevin huulin ja antoi jääkylmän kätensä viivähtää minun
kädessäni! "Älä ole hänen kanssaan tänään! Minä en voisi kestää sitä
ajatusta, että te olette yhdessä ja nautitte lemmenonneanne sen
jälkeen, mitä minä olen sanonut sinulle tänään. Se olisi minulle
kidutusta. Anna ajatuksesi minulle tänään! Sure hiukan kuollutta! Muuta
minä en pyydä sinulta."

"Sen olisin tehnyt pyytämättäsikin", minä vastasin, suutelin häntä
kädelle ja menin.

Olin vain kulkenut kappaleen matkaa, kun Pasquale tuli minua vastaan.

"Sinä tulet rouva Mainwaringilta? Minä olen juuri menossa sinne
viedäkseni hänelle hänen kiikarinsa, joka unohtui minun taskuuni eilen.
Missä numerossa hän asuu? Minä olen unohtanut sen. Pistäydyin sinun
luonasi, mutta sinä olit jo mennyt."

"Seitsemäntoista", vastasin minä koneellisesti.

"Sinä et ole terveen näköinen, rakas ystävä", hän sanoi. "Toivon, ettei
se ole eilispäivän vaikutusta. Kallisarvoisen Hamdin uhkaukset olivat
pelkkää petkutusta."

"Niin kai ne olivat", minä myönsin.

"Ja petkutusta sekin oli, mitä sinä sanoit. En koskaan olisi uskonut,
että sinulla olisi niin vilkas mielikuvitus. Joka tapauksessa Hamdi
nolostui."

"Niin", minä sanoin. "Hamdi aivan nolostui."

"Sen hän kyllä ansaitsi", sanoi Pasquale. "Hän on kunnottomin vanha
varas, joka vielä on hirttämättä."

"Aivan oikein", minä sanoin, "kunnottomin vanha varas, joka vielä on
hirttämättä."

Pasquale pudisti minua käsivarresta.

"Oletko sinä ihminen vaiko fonografi? Mikä ihmeessä sinua vaivaa?"

Minä luulen, että kadehdin häntä hänen kauniiden kasvojensa ja hänen
komean, huolettoman ryhtinsä tähden hänen seisoessaan siinä vettä
tippuvan sateensuojansa alla. Hän on hieno kuin nuori prinssi
hyvinsopivassa sinisessä puvussaan -- hänellä ei ollut päällystakkia
yllään; minun päällystakkini oli napitettu leukaa myöten -- ja
moitteettomissa hansikkaissaan.

"Mikä sinua vaivaa?" hän iloisesti toisti.

"Minä en nukkunut viime yönä", minä sanoin, "aamiainen ei maittanut ja
nyt on inhottava ilma."

Juuri kun olin saanut viimeisen sanan sanotuksi, hän hyökkäsi minun
luotani kadun toiselle puolelle. Hämmästyneenä seisoin hetkisen
katukäytävällä ja menin sitten hitaasti toiselle puolelle. Siellä hän
keskusteli hyvin laihan, likaisen eukon kanssa, jolla oli vieressään
suunnattoman suuri mytty -- suunnilleen kolme kertaa niin suuri kuin
hänen oma kuutiosisältönsä -- jonka hän oli laskenut liukkaalle
katukäytävälle. Toisen kätensä hän oli painanut läähättävää rintaansa
vastaan.

"Aiotteko kantaa tämän koko matkan South Kensingtoniin asti?" kuulin
Pasqualen sanovan lähestyessäni.

"Aion, hyvä herra", sanoi nainen.

"Sitä te ette saa tehdä. Minä en sitä salli. Ottakaa tämä!"

Koneellisesti hän tarttui sateensuojaan, jonka Pasquale heitti hänelle,
Pasqualen kielto herätti hänessä kummastelua, joka muuttui
ällistykseksi, kun hän näki Pasqualen nostavan suuren mytyn maasta ja
lähtevän kulkemaan pitkin katua kantaen sitä. Säikähtyneenä hän katsoi
minuun.

"Siinä on pesuvaatteita", hän sanoi.

Pasquale pysähtyi, käänsi päätään ja viittasi häntä tulemaan mukaan.
Sanaakaan sanomatta eukko kulki hänen jäljessään hieno hopeakoukkuinen
sateensuoja kädessään -- ja koneellisesti minäkin seurasin mukana.
Kaikki kävi niin nopeaan, että minäkin olin aivan ymmälläni. Vastaamme
tuli mies, joka huusi muutamia herjasanoja.

"Tahdotteko, että teidät salaman nopeudella passitetaan helvettiin?"
huusi Pasquale ja laski myttynsä maahan. Ja taaskin näin hänen suunsa
vääntyvän ilkeään virnistykseen.

"En", sanoi mies ja väistyi hänen tieltään.

"Hauska kuulla", huomautti Pasquale ja nosti taas mytyn kadulta. Ja
sitten jatkoimme matkaamme.

Onneksi tuli ajuri meitä vastaan. Pasquale pysäytti sen, viskasi mytyn
rattaisiin ja aukaisi oven tutisevalle ja hämmästyneelle naiselle,
aivan kuin olisi hän ollut hänen mainitsemansa oikea herttuatar.

"Sinä sanoit, Ordeyne", hän huomautti, kun kuski ajoi tiehensä kolme
shillinkiä kourassaan ja ymmällä oleva kyydittävänsä rattaissaan, "sinä
sanoit, ettei aamiainen maittanut?"

Alakuloisuudestani huolimatta minun täytyi nauraa, minun täytyi pitää
hänestä. Hänen käytöksessään oli jotakin haaveellista, ritarillista;
tuossa kaikkien sovinnaisten tapojen halveksimisessa oli jotakin
suuremmoista; jotakin kummallista, seikkailumaista, odottamatonta;
hänen säälissään oli jotakin jumalallista. Se oli tämän pitkän ja
murheellisen päivän ainoa valonvälähdys.

Olen täyttänyt Judithille antamani lupauksen. Söin murkinani ja
päivälliseni klubissa, ja sitten koetin saada tunnit kulumaan klubin
kirjastossa. Aikomukseni oli tänä aamuna ryhtyä välttämättömiin
valmistuksiin avioliittomme solmimista varten. Käytyäni Judithin luona
en kuitenkaan tuntenut mitään halua siihen. Lykkäsin sen huomiseksi.
Olen pitänyt päivää murheen päivänä. Olen surrut säkissä ja tuhkassa.
Olen parhaimman kykyni mukaan katunut suurta syntiäni. Carlotta on
mennyt levolle ja nukkuu jo. Hän paneutui aikaisin vuoteeseensa, kertoi
Antoinette, hänellä oli kova päänsärky. Eipä kummaa, lapsi parka.

Muutama minuutti sitten minut valtasi halu pistäytyä hänen huoneeseensa
nähdäkseni omin silmin, kuinka hän jaksoi. Päänsärky on monen taudin
alku. Mutta muistin lupaukseni ja luovuin aikeestani. Hänen äänensä
hyväilevä sävy olisi houkutellut minut hänen luokseen, hänen
käsivartensa olisivat kietoutuneet minun kaulaani, ja minä olisin
unohtanut Judithin.



XVII LUKU.


                                               Lokak. 28 p.

Nousin myöhään vuoteestani tänä aamuna. Kun tulin alas aamiaista
syömään oli Carlotta jo mennyt soittotunnilleen.

Ajoin heti asianajajani luo hankkiakseni erikoisen avioliittoluvan.

Kello yksi olin taas kotona. Hallissa Stenson tuli minua vastaan.

"Anteeksi, Sir Marcus, mutta neiti ei vielä ole tullut kotiin."

Odotin levottomana tunnin ajan. Niin kauan hän ei koskaan ennen ollut
viipynyt. Kello kaksi menin herra Stuerin luo Avenue Road'ille --
viiden minuutin kävely.

"Olen pahoillani, että häiritsen teitä, herra Stuer", minä sanoin,
"mutta tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mihin aikaan Carlotta
neiti tänä aamuna läksi teidän luotanne?"

"Carlotta neiti ei ole ollut täällä tänään", hän vastasi.

"Mutta hänellähän piti olla tunti tänään?"

"Kello kymmenen. Mutta hän ei tullut. Kello yksitoista minulla oli
toinen oppilas. Ensimäisen kerran hän nyt laiminlyö tuntinsa."

Kiiruhdin kotiin toivoen, että hänen hymyilevät kasvonsa olisivat minua
vastassa siellä ja haihduttaisivat tuskallisen pelon, joka hyydytti
vereni kuin pohjoistuuli.

Mutta siellä ei ollut mitään Carlottaa.

Ei mitään Carlottaa koko tänä kauheana päivänä. Eikä siellä koskaan
enää ole oleva mitään Carlottaa.

Ajoin poliisiasemalle.

"Mitä luulette tapahtuneen?" kysyi ylikomisaari.

Se oli liiaksikin hirvittävän selvää. Mikä toinen mies hyvänsä olisi
minun sijassani sulkenut hänet lukkojen taakse ja pannut väkeä taloa
vartioimaan. Ei mikään muu mies minun sijassani olisi päästänyt häntä
näkyvistään, ennenkuin avioliitto oli solmittu; ennenkuin hän varmasti
tiesi, että Hamdi ja hänen kätyrinsä jälleen olivat Alexandrettassa.

"Se on tapahtunut, että hänet on ryöstetty pois", puhkesin sanomaan.
"Lingfield Terracen ja Avenue Road'in välillä hänet on siepattu kadulta
ja heitetty umpivaunuihin, sitten hänen suunsa on tukittu suukapulalla
ja hänet on viety, Herra tiesi minne. Tämän kaiken on tehnyt Aasian
kunnottomin vanha varas. Hän on Aleppon poliisipäällikkö. Hänen nimensä
on Hamdi Efendi, ja hän asuu Hotelli Metropolessa."

Ylikomisaari teki minulle muutamia kysymyksiä. Taivas tietäköön, miten
minä vastasin niihin. Näin edessäni kohtauksen. Odottavat vaunut.
Aution kadun. Sydänkäpyni, lemmikkini, joka säteilevän iloisena tuli
sipsuttaen eteenpäin. Äkkinäinen hyökkäys, kamppailu, vaunujen ovi
lyödään kiinni. Kaikki oli muutaman sekunnin työ. Päätäni pyörrytti.

"Te sanotte, että hän uhkasi viedä hänet pois?" kysyi ylikomisaari.

"Niin", minä sanoin, "ja eräs hyvä ystäväni lupasi tappaa rosvon, Herra
suokoon, että hän täyttää lupauksensa."

"Varokaa, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari hymyillen. "Jos tässä on
murha kysymyksessä, pidetään teitä osallisena rikokseen."

Minä sanoin, että se oli minusta aivan yhdentekevää. Mitä se merkitsi?
Ei mikään maailmassa merkinnyt mitään -- kunhan vain sain takaisin
elämäni valon ja tarkotuksen. Ystäväni nimi? Sebastian Pasquale. Hän
asui aivan täällä lähellä.

"Teette parhaiten, Sir Marcus", sanoi ylikomisaari, "jos hankitte
käsiinne herra Pasqualen ja otatte hänet mukaanne Scotland Yard'iin.
Ehkä kaksi päätä on parempi kuin yksi. Me sillä välin ilmotamme asian
päämajaan ja ryhdymme tiedusteluihin."

Minä ajoin Pasqualen asuntoon ja sain kummastuksekseni tietää, että
Pasquale viikko sitten oli jättänyt huoneensa. Hänen kirjeensä
osotettiin hänen klubiinsa Piccadillyssa. Ajoin sinne. Kuinka
ihmiskunta vuosituhansien aikana on saattanut tyytyä hevosiin ja
rattaisiin liikeneuvoina? Voi, miten minä kärsin istuessani siinä tuon
muhkean etanan vedettävänä! Syöksyin ylös klubiin. Herra Pasquale ei
ollut ollut siellä koko päivänä. Ei, hän ei asunut siellä. Klubin
säännöt kielsivät ilmottamasta jäsentensä yksityisosotteita.

"Mutta nyt on kysymyksessä elämä ja kuolema", minä huudahdin.

"Suoraan sanoen, hyvä herra", sanoi ovenvartija, "herra Pasqualella ei
ole muuta vakituista osotetta kuin hänen pankkiirinsa osote, ja missä
hän tätä nykyä oleskelee, sitä emme tosiaankaan tiedä."

Kirjotin pari hätäistä riviä:

"Hamdi on vienyt pois Carlottan. Minä olen puolihullu. Jos pidät
minusta, niin auta minua! Taivaan tähden, mies, mikset ole täällä?"

Annoin ovenvartijalle kirjelipun ja matelin takaisin Scotland Yard'iin.
Kuski raivostui, kun lakkaamatta herjasin hänen laiskaa koniaan;
hevonen oli muka kolmelta neljännekseltään täysrotuinen ja Lontoon
parhaita ravaajia.

"Se sivuuttaa kaikki", hän väitti.

"Se johtuu siitä, että kaikki pysyy paikallaan tai kulkee taaksepäin
tai on ylösalasin", minä sanoin.

Epäilemättä hän luuli, että minä olin hullu. Hullu kuin australialainen
koira. Kun ajattelin, mitä näihin sanoihin sisältyi, kun muistelin
kesää ja aurinkoa, niin sydäntäni kouristi. Mutisin itsekseni: "Pelasta
sieluni helvetistä ja lemmikkini koiran kynsistä!" Minkä koiran? Ei
australialaisen.

Luulen tosiaankin, etten ollut normaali.

Vihdoinkin Great Scotland Yard! Kuljin pitkien käytävien läpi ja
saavuin epämääräiseen huoneeseen, missä kohtelias virkamies, joka istui
pulpetin ääressä, tutki minua puolentunnin ajan. Minun piti antaa
kuvaus Carlottasta; ei kuvakielellä, joka yksin saattoi antaa
käsityksen hänen suloisesta olemuksestaan, vaan poliisikertomukseen
soveltuvin, asiallisin sanoin. Mitä hänellä oli yllään? Hattu ja
päällysnuttu, hame, kengät; tietysti hänellä oli hansikkaat; ehkä
puuhka. Näiden typerien yksityisseikkojen luetteleminen teki minut
kärsimättömäksi, ja minä annoin hänestä täydellisen kuvauksen. Mutta
hänen ihana pronssinvärinen tukkansa, hänen suuret tummanruskeat
silmänsä, hänen täyteläiset purppurahuulensa, koko hänen huumaava
olemuksensa -- Botticellin ja Venus-vuoren yhdistelmä -- hänen
kyyhkysäänensä -- kaikkeen tähän Scotland Yard ei kiinnittänyt mitään
huomiota. Tahdottiin tietää, minkä väriset hänen hatunsulkansa olivat
ja mistä kankaasta hänen pukunsa oli tehty; hänen pituutensa ilmaistuna
typerin numeroin ja hänen hansikkaidensa ja kenkiensä suuruus.

"Miten ihmeessä minä voisin sen tietää?" huudahdin epätoivoissani.

"Ehkä joku palvelijoistanne voi antaa tarvittavat tiedot", sanoi
hyväntahtoinen poliisimies. Jos olisin kadottanut sateensuojani, ei hän
asiaani käsitellessään olisi saattanut osottaa epäinhimillisempää
mielenrauhaa.

Mutta nyt tapahtui ihme. Juuri kun istuuduin kirjottamaan Stensonille
muutaman rivin pyytääkseni häntä hankkimaan kyseessä olevat tiedot
Antoinettelta ja heti tulemaan tänne, astui eräs poliisimies sisään ja
ilmoitti, että Stenson odotti ulkona. Minä hätkähdin. Hän oli etsinyt
minut käsiinsä kertoakseen minulle, että Carlotta oli löydetty. Mutta
kun näin hänen kasvonsa, tuhoutuivat hurjat toiveeni. Hän oli tosin
etsinyt minut käsiinsä, mutta ainoastaan anteeksi pyytäen
tarjoutuakseen antamaan eräitä tietoja, joista ehkä saattaisi olla
hyötyä.

"Epäilemättä minä käyttäydyin hyvin rohkeasti, Sir Marcus, ja lähden
heti tieheni, ellen ole pysynyt velvollisuuteni rajoissa, mutta tiedän
kokemuksesta, että ainoastaan palvelijat saattavat antaa tietoja
moniaista yksityiskohdista, joita on tärkeä tuntea tällaisten
onnettomuustapausten sattuessa."

Mahtaa olla olemassa kymmentuhatsivuinen kirja, jonka nimenä on
"Täydellinen palvelija" ja joka käsittelee jokainoaa kotoisessa
elämässä esiintyvää tapausta, ja sen kirjan tämä ihailtava mies osannee
ulkoa. Hän purki suustaan tämän ciceromaisen lauseensa järkähtämättömän
vakavana.

"Voitteko kertoa, miten nuori neiti oli puettuna?" poliisimies kysyi.

"Olen parhaani mukaan koettanut hankkia mahdollisimman tarkat tiedot
siitä, minkälainen Carlotta neidin puku yksityiskohtia myöten oli hänen
lähtiessään kotoa tänä aamuna."

Minä siirryin nyt aivan arvottomaksi sivuhenkilöksi. Stenson oli
komisaarin mielen mukainen mies. Muutamat harvat, vilkkaat kysymykset
johtivat toivottuun tulokseen. Tummanpunainen pieni hattu, missä oli
harmaa siipi; viininvärinen zuaavinuttu ja hame, jota koristivat mustat
nauhat; tummansininen pusero; yksinkertainen kultainen rintaneula
(ensimäinen koriste, jonka annoin hänelle hänen ensimäistä kertaa
kietoessaan käsivartensa minun kaulaani) oli kiinnitettynä kaulukseen;
hopeaketunnahkainen kaulapuuhka ja muhvi; kiiltonahkakengät ja ruskeat
hansikkaat.

"Onko olemassa mitään erikoista tunnusmerkkiä, mitään hänelle erityisen
ominaista?"

"Valkea arpi vasemman ohimon yläpuolella", sanoi Stenson.

Herra meitä varjelkoon! Viiden kuukauden aikana tuo mies on elänyt
Carlottan lumoavan kauneuden tenhopiirissä, eikä hän ole huomannut
hänessä muuta omituisuutta kuin tuon pienen valkean arven -- hän kaatui
kerran lapsena portaissa -- ainoa puutteellisuus, jos moista
vähäpätöisyyttä voi sellaiseksi nimittää, jonka hänen täydellisen
kauniissa ruumiissaan saattaa havaita.

"Neidillä on myös pieni luoma oikean korvan takana", Stenson sanoi.

Komisaarin käsitys Stensonista muuttui jumaloimiseksi. Hän ilmaisi
hänelle kunnioituksensa. Hänen kynänsä kirjoitti ahneesti jokaisen
sanan, minkä innottunut olento lausui. Kun innotuksen lähde ehtyi,
kääntyi Stenson minun puoleeni tavallinen läpitunkematon, syvästi
kunnioittava ilme kasvoissaan.

"Menenkö kotiin nyt, Sir Marcus, tai tarvitsetteko minua vielä?"

Pyysin häntä menemään. Hän meni. Komisaari hymyili iloisesti.
"Nyt saattaa asiamme edistyä", hän sanoi. "Ikävä vain, ettemme voi
saada käsiimme herra -- herra Pasqualea (hän loi silmäyksen
muistiinpanoihinsa). Hänestä meillä saattaisi olla suurta hyötyä."

Hän nousi paikaltaan. "Luullakseni me hyvin pian löydämme tämän nuoren
neidin jäljet. Näin tarkka henkilökuvaus on verrattoman arvokas."

Hän ojensi minulle painetun kaavakkeen, jonka hän oli täyttänyt.
Epätoivostani huolimatta minun melkein täytyi nauraa miehen typerälle
uskolle, että nämä kuivat tilastolliset tiedot, jotka olisi voinut
sovelluttaa viiteensataantuhanteen nuoreen lontoolaiseen naiseen,
jollakin tavoin saattaisivat antaa Carlottan takaisin.

"Tämä kaikki on kyllä hyvä", minä sanoin, "mutta ensimäinen tehtävämme
on nyt pidättää se turkkilainen piru."

"Voitte olla varma siitä, että me heti ryhdymme tutkimaan asiaa", hän
sanoi.

"Ja mitä minä voin tehdä sillä aikaa?"

"Teette parhaiten, Sir Marcus", hän vastasi, "jos menette kotiin ja
jätätte koko asian meidän huoleksemme. Niin pian kuin vain saamme
tietää jotakin, ilmoitamme heti teille."

Hän kumarsi kohteliaasti jäähyväisiksi. Muutaman sekunnin kuluttua olin
taas ulkona syysiltapäivän harmaudessa ja kävelin pitkin Thamesin
rantaa kuin kadotettu sielu Flegethonin partailla. Minusta tuntui, kuin
en olisi koskaan nähnyt aurinkoa, kuin en koskaan enää saisi nähdä
aurinkoa.

Eteeni sattui aitaus. Suunnattoman suuri hahmo, joka häämötti sumuisen
ilman läpi, näytti minusta tutulta. Se oli Sir Bartle Freren
kuvapatsas; olin Kansallisvapaamielisen klubin pengermän alapuolella.
Vettä tihkuvissa puissa tuntui yhä uinuvan niiden sanojen kaiku, jotka
lausuttiin oksien vielä ollessa vihreät: "Tahdotteko olla hyvä ja sanoa
minulle, mitä minun pitää tehdä?" Ponnistin silmiäni voidakseni nähdä
penkin, jolla olin istunut, ja silmäni tekivät minulle sen kepposen,
että olin näkevinäni siellä Carlottan aavemaisen kuvan. Epätoivo
valtasi minut, ja kesken epätoivoni tunsin omantunnon tuskaa siksi,
että sinä suloisena ja muistettavana toukokuun iltapäivänä olin
kohdellut häntä epäystävällisesti ja kovasti.

Käännyin Whitehall Placen kulmasta ja jäin katselemaan autiota puistoa.
Penkit olivat tyhjät, puut alastomat, eivätkä mitkään linnut laulaneet.
Menin kadun poikki.

Hotel Metropole. Isot ovet olivat selkoselällään, ikäänkuin olisivat ne
kutsuneet ohikulkijaa lämpimään, väririkkaaseen eteiseen, joka näkyi
katukäytävältä.

Täällä asusti se paholainen, joka oli riistänyt minulta elämäni. Hetken
verran seisoin oven edessä vihasta vapisevana. Varmaankin menetin
tajuntani muutamiksi minuutiksi, sillä en muista, miten menin sisään ja
portaita ylös. Kysyin Hamdi Efendiä. Ei, hän ei ollut matkustanut pois.
Luultiin, että hän oli kotona.

Poika, joka lähetettiin viemään korttini hänelle, huusi erään numeron.
Minä vihaan noita suuria vuokrakasarmeja, joissa jokainen on vain
numero, aivan kuin vankiloissa. "Suokoon Jumala, että tämä olisikin
vankila", mutisin itsekseni, ja että tuo numero "olisi Hamdi Efendin
numero!"

Silmäilin muhkeasti sisustettua eteistä ja koetin arvata, minkä oven
kautta vihani esine oli astuva ulos.

Sitten avautui hissin ovi, ja Hamdi ilmestyi näkyviin aivan niinkuin
jossakin Alhambrabaletissa esiintyvä piru.

Hän katsoi korttiini, ja hän katsoi minuun. Sitten hän kumarsi
kohteliaasti.

"En tiennyt, kenen saisin ilon nähdä", hän sanoi kurjalla
ranskankielellään. "Miten saatan palvella Sir Marcus Ordeyneä?"

"Minne te olette vienyt Carlottan?" minä kysyin mulkoillen häneen.

Hänen häijyissä rokonarpisissa kasvoissaan kuvastui tavaton hämmästys.

"Carlottan?"

"Niin", minä sanoin. "Minne te olette vienyt hänet?"

"Selittäkää, mitä te tarkoitatte, hyvä herra", Hamdi sanoi. "Tahdotteko
sanoa, että lady Ordeyne on kadonnut?"

"Sanokaa, minne te olette vienyt hänet!"

Hänen viekkaat piirteensä muuttuivat pirullisiksi; hänen pitkä nenänsä
ikäänkuin venyi vieläkin pitemmäksi.

"Toden totta, hyvä herra", hän sanoi ilkeästi irvistäen -- mitkään
sanat eivät pysty kuvaamaan, kuinka ruma hän oli. -- "Toden totta, hyvä
herra, edellyttäen, että minä olisin varastanut armollisen rouvan, minä
kaikista vähimmin teille ilmottaisin, missä hän on. Te olette
yksinkertainen, hyvä herra. Olen aina kuullut, että arkadilainen
viattomuus versoi Englannissa, ja että tämä maa siis oli aivan
toisenlainen kuin minun oma musta, kurja maani, mutta nyt" -- hän
kohautti olkapäitään -- "nyt minä olen sen todennut."

"Laskekaa vain leikkiänne, Hamdi Efendi", minä sanoin aivan
raivoissani. "Mutta saatte pian nähdä, että englantilainen poliisi ei
ole yhtä arkadilainen."

"Vai niin, te olette siis tehnyt ilmotuksen poliisille", sanoi säyseä
konna. "Te olette käynyt Scotland -- Scotland Place'lla -- Scotland --
no, ei väliä. He ovat ottaneet asian hoidettavakseen. Minä kiitän teitä
siitä, että olette niin ystävällinen ja varotatte minua."

"Varotan teitä!" minä tiuskasin pakahtumaisillani harmista.

"Kuinka -- eikö tämä ole varotus? Siinä tapauksessa, hyvä herra,
pelkään, että olette ollut liian avomielinen, ja sen Scotland Place'n
virkahuoneessa istuvat ystävänne vaivoin saavat anteeksiannetuksi
teille. Te ette kelpaisi poliisivirkamieheksi. Minä olen itse
poliisimies, niin että minä tiedän sen."

Minä astuin askeleen eteenpäin. Hän peräytyi, heitti nopean silmäyksen
hissiin, joka nyt oli tyhjänä ja jonka ovet olivat auki.

"Hamdi Efendi", minä huusin, "elävän Jumalan nimessä, jos te ette
palauta minulle vaimoani --"

Pitemmälle en ehtinyt. Hamdi oli pikaisesti pujahtanut takaperin
hissiin. Ovi paukahti kiinni, ja ainoaksi tehtäväkseni jäi punoa
nyrkkejäni Hamdin saappaille niiden kadotessa korkeuksiin.

Muistan kerran Italiassa nähneeni kissan leikkivän puolikuolleen
lepakon kanssa, joka oli lentänyt matalalla ja saamastaan iskusta
pudonnut maahan.

Kissa kyyristyi kokoon, hyväili sitä, antoi sen liikahtaa pikkuisen,
hyväili sitä uudelleen ja peräytyi sitten hyökkäysasentoon. Äkkiä
lepakko kohosi suoraan ilmaan.

Minä tuijotin nousevaan hissiin yhtä hämmästyneen ja voimattoman
harmistuneen näköisenä kuin tuo kissa. Tämä oli käsittämättömän
hullunkurista. Se valoi pisaran pirullista ilveilyä surunäytelmääni.
Pilkan ja naurun esineenä pakenin hotellin eteisestä. Yltympärilläni
kuului naurunhohotusta.

Olen kotona, istun kirjoituspöytäni ääressä tai käyskentelen
levottomasti ympäri huonetta; vähän väliä menen raa'asta ilmasta
huolimatta ulos parvekkeelle ja tähystelen pimeää ja hiljaista katua
pitkin. Sadattelen itseäni siksi, että olin kylliksi hullu mennäkseni
hotelli Metropoleen. Olinhan siellä sen kirotun turkkilaisen vallassa.
Hän teki pilkkaa minusta oikein sydämensä pohjasta. Ja Carlotta on
hänen vallassaan. Kalpenen kauhusta, kun ajattelen Carlottan kauhua.
Hän on tässä suuressa kaupungissa, suljettuna johonkin huoneeseen. Hyvä
Jumala! Missä hän on?

Poliisin täytyy löytää hänet. Lontoo ei ole keskiajan Italia, missä
naisia saatettiin vangita ja viedä luoksepääsemättömiin linnoituksiin
laista ja määräyksistä huolimatta. Vakuutan yhä uudelleen itselleni,
että hänen täytyy tulla takaisin, että englantilaisten laitosten
ponteva toiminta ehdottomasti on tuova hänet jälleen minun syliini,
että tuskani pian on päättyvä, ettei avioliittolupa, jonka sain tänä
aamuna ja joka nyt on pöydällä edessäni, ole sellainen kohtalon iva,
kuin miltä se näyttää, ja että me viikon kuluttua varmaankin hymyillen
muistelemme tätä lyhyttä painajaista ja riemuitsevin sydämin katselemme
tulevaisuutta kohti.

Mutta tänä iltana tunnen olevani hyvin yksin. "Yksinäisyys", Epiktetus
sanoo, "on määrätty tila, johon avuton ihminen saattaa joutua." Ja minä
olen avuton. Minulla ei ole muuta apua kuin kirjalliset tietoni; ja
kaikki tiedot, jotka sisältyvät noihin lattiasta kattoon ulottuvien
hyllyjen kirjoihin, eivät voi antaa minulle hituisenkaan vertaa
käytännöllistä apua. Kumpa vain Pasquale, toiminnan, nopean älyn mies,
olisi täällä! Koko toivoni perustuu nyt sen mielikuvitusta puuttuvan
laitoksen koetettuihin menettelytapoihin, joka on pantu liikkeelle
Carlottan keksimiseksi otsassa olevan arven ja korvan takana olevan
luoman johdolla. Ja odottaessani tunnen itseni hyvin yksinäiseksi ja
hyljätyksi.

Ainoa ystäväni, ainoa, jonka puoleen olisin voinut kääntyä rouva Mc
Murray, on yhä vielä Budessa. Hän taitaa saada pienokaisen lähimmässä
tulevaisuudessa ja viipyy Cornwallissa, kunnes lapsi on syntynyt.
Vaikkei hänen miehensä olisikaan niin korviaan myöten syventynyt
sanomalehdentoimittajan tehtäviinsä, en kuitenkaan mielelläni kääntyisi
hänen puoleensa. Se ihminen on kuin Niagara. Judith -- hänen luokseen
en enää voi mennä. Ja vaikka Antoinette on itkenyt minkä on jaksanut
koko päivän, ihmisparka, ja vaikka Stensonin käytös on ilmaissut
kunnioittavaa myötätuntoisuutta, en juuri kernaasti saata etsiä
lohdutusta omilta palvelijoiltani. Olen sulkenut toissilmäisen kissan
syliini ja kätkenyt kasvoni sen karvoihin -- kuten Carlotta kätki
omansa. "Näin minä tahtoisin, että minua suudeltaisiin!" Voi rakkaani,
rakkaani, jos olisit täällä, suutelisin sinua sillä lailla!

Olen käynyt hänen huoneessaan ja kuljeksinut siellä edestakaisin.
Antoinette on järjestänyt sen tavalliseen yökuntoon. Peitteen reuna
lakanoineen oli sievästi käännetty syrjään, ja hänen yöpaitansa --
jotakin hämähäkinverkon tapaista, jossa on värilliset silkkinauhat --
on levitetty vuoteen poikki. Lattialla on tutut punaiset kengät
julkeine korkoineen; hänen aamunuttunsa on heitettynä tuolin
selkänojalle; lämmin vesikin on tuossa kannussaan -- tunnen, että kannu
vielä on lämmin. Ja minä tiedän, että Antoinette, tuo hullu nainen, nyt
istuu huoneessaan odotellen lemmikkiään. Suutelin tyynyä, missä hänen
päänsä viime yönä lepäsi, ja menin alas itku kurkussa.

Taaskin istun työpöytäni ääressä, ja jotten menettäisi järkeäni,
kirjotan päiväkirjaani, mitä on tapahtunut. [Muistettakoon,
että kirjotan nämä rivit myöhemmin Veronassa täydentäen lyhyitä
päiväkirja-muistiinpanojani. M.O.] Paperille pantuna se näyttää melkein
uskomattomalta.

Äkillinen, hermoja tärisyttävä, kimeä kilinä. Ovikelloa soitetaan.
Syöksyin portaita alas. Carlottaa koskevia tietoja. Carlotta itse, joka
palaa minun luokseni. Sydämeni uhkui iloa. Minä tiesin, että avattuani
oven Carlotta oli heittäytyvä syliini nauraen, itkien, nyyhkyttäen.

Aukaisin oven. Siellä seisoi vain siviilipukuinen poliisimies.

"Sir Marcus Ordeyne?"

"Niin on."

"Olemme päässeet kyseessä olevan nuoren neidin jäljille. Hän läksi
Lontoosta Victorian asemalta kello kaksi ja kaksikymmentä
kontinentaali-pikajunassa herra Sebastian Pasqualen seurassa."



XVIII LUKU.


                                                 Marrask. 1 p.

Viisi päivää sitten isku kohtasi minut, ja nyt vasta alan tointua; nyt
vasta alan herätä tuntemaan kammottavaa tuskaa.

Olen kulkenut ympäri unissakävijän tavoin. Ihmiset, joilla on epäselvät
kasvot ja kaukaa kuuluvat äänet, ovat tervehtineet minua klubissani.
Lukemattomat painetut rivit ovat ajatuksetta ja sisällöttä sivuuttaneet
silmäni. Olen pakottanut itseni konemaisesti kopioimaan suuria
muistiinpanomääriä historiaani varten; paavit, ruhtinaat, maalarit --
joukko irrallisia nimiä, joista versoo aatteita yhtä vähän kuin Lontoon
osotekirjan palstoilta. Olen typerästi tuijottanut tuleen ja sadetta
tihkuviin puunoksiin, jotka näkyvät ikkunastani. Tympäisevän
epätoivoisena olen kierrellyt katuja. Vihdoin olen hakenut lohdutusta
Zoologisesta puutarhasta.

Siellä on ystävällinen ruskea karhu, joka pyytää leipää aivan kuin
ihminen, ja sen minä ruokaa antamalla olen saanut ystäväkseni. Seison
ajatuksiini vaipuneena häkin edustalla ja huomaan kummallista,
tutunomaista myötätuntoa eläimessä. Se panee päänsä kallelleen,
katselee minua liikuttavine, ruskeine silmineen, rupeaa istumaan
takajaloilleen ja pistää anoen käpälänsä rautaristikon läpi. Juuri
sillä lailla Carlotta pyysi ja anoi. Olen huvitellut ajattelemalla
gnostilaisuutta ja sielunvaellusta. Tavallisena inhimillisenä olentona,
jolla on kuolematon sielu, Carlottaa ei ollut olemassa; se minkä minä
olin tuntenut ja jota olin rakastanut, oli vain naisen hahmoon puettu
alkeellinen henki, joka oli tuomittu iäti hakemaan itselleen uusia
asumuksia. Kuolevaisille aisteille käsittämättömien lakien
vaikutuksesta tuo tuhoisa henki on pukeutunut tämän pienen ruskean
karhun hahmoon, joka katselee minua niin oudosti, niin hyväilevästä,
Carlottan silmin ja Carlottan elein. Minä pyysin häntä eilen palaamaan
luokseni. Minä sanoin, että talo oli autio, että huoneet huoaten
kaipasivat häntä. Minä pyysin niin liikuttavasti, ja edessäni oleviin
silmiin tuli niin herkän kaihomielinen ilme, että minä uskoin
vaikuttaneeni hänen sydämeensä. Mutta kesken kaiken tuli sitten toinen
katselija, ja silloin eläin puhkesi valitushuutoon ja pisti esiin
käpälänsä häntä kohti saadakseen leipää -- siitä minä todentotta
ymmärsin, että minulla oli Carlotta edessäni.

Vaieten olen ottanut vastaan minua kohdanneen iskun. En vielä ole
puhunut siitä kellekään. Kun paras ystävä pettää miehen ja hänet hylkää
nainen, jota hän rakastaa, ovat aika ja yksinäisyys parhaat
lohduttajat. Kenenpä puoleen muuten kääntyisinkään saadakseni
lohdutusta? Olen elänyt liiaksi kaukana omasta sukukunnastani; eikä
minun sukukuntani välitä minusta.

En riviäkään ole saanut Carlottalta. Hän on hävinnyt elämästäni yhtä
helposti ja omaatuntoaan sillä vaivaamatta, kuin hän hävisi Hamdi
Efendin elämästä, kuin hän hävisi sen onnettoman nuorukaisen elämästä,
joka oli viekotellut hänet lähtemään Alexandrettasta.

Tahtoisinpa tietää, tokko hän, jos kuulisi minut kuolleeksi, sanoisi:
"Minä olen niin iloinen."

Olivatko he keskenään suunnitelleet paon valmiiksi vai oliko Pasquale
odotellut häntä hänen ollessaan matkalla Avenue Roadille ja pitemmittä
puheitta pyytänyt häntä lähtemään hänen mukaansa, sitä minä en tiedä.
Se ei merkitsekään mitään. Hän on poissa. Tämä kamala tosiasia yksin
jotakin merkitsee. Eivät mitkään selittelyt, eivät mitkään
anteeksipyynnöt voi vähentää tuskiani. Jos hän olisi toisenlainen, minä
ehkä saattaisin vihata häntä. Mutta sitä minä en saata. Kuinka voisi
vihata esinettä, jolla ei ole sielua eikä sydäntä? Mutta rakastaa sitä
voi -- Herra tietäköön, miten sokeasti. Minä olen sen vuoksi lukinnut
Carlottan huoneen ja ottanut avaimen omaan huostaani. Siihen ei saa
kajota. Sen pitää jäädä aivan sellaiseksi, kuin se oli hänen
jättäessään sen -- ja minä olen sureva häntä, kuin olisi hän kuollut.

Mitä Pasqualeen tulee, niin minä, jos olisin saman mallin miehiä kuin
hän, ajaisin häntä takaa kautta koko Europan, kunnes saisin hänet
kiinni ja toinen meistä surmaisi toisen. Yhdessä kohden hän on
Carlottan kaltainen. Hän on kerrassaan moraalista vaistoa vailla.
Mitenkä muuten on tämä arvoitus ratkaistavissa? Mitenkä muuten hänen
köyhää pesijätärtä kohtaan osoittamansa omituinen ritarillisuus on
saatava sopusointuun sen halpamaisen petoksen kanssa, jonka esineeksi
minä olen joutunut -- petoksen, jota hän nähtävästi silloin jo
suunnitteli? Minä tiesin, että hän oli pettänyt useita, ja kun kysymys
oli naisista, ei koskaan kunniantunto tai ystävyyssiteet olleet saaneet
häntä epäröimään; mutta minä luulin -- oliko siihen muuta syytä kuin
oma ääretön itserakkauteni, sitä en tiedä -- minä luulin, että hän aina
osottaisi minua kohtaan erikoista hienotunteisuutta. Luulin, että oli
tämän suden yksilöllisiä omituisuuksia pitää minun lammashuonettani
pyhänä. Häpesin joka kerta, kun tunsin taipumusta epäillä hänen
ylevämielisyyttään, ja arkailematta heitin karitsani hänen kitaansa. Ja
hänen perinpohjin saattaessaan häneen panemani luottamuksen häpeään
minä, hullu raukka, epätoivoissani hain häneltä apua vapauttaakseni
lemmikkini suden kynsistä.

Olen tuntenut, että olisin Hamdi Efendille anteeksipyynnön velkaa;
onhan näet aivan asianmukaista, että minä kesken naurettavaa
murhenäytelmäänikin joskus noudatan säädyllisyyden vaatimuksia. Mutta
toiselta puolen -- eikö hänelle suonut täyttä korvausta hänen
kärsimästään moraalisesta loukkauksesta se sekottamaton ilo, jota hän
varmaankin tunsi kiduttaessaan minua ilveilevällä pilkallaan?
Huolimatta kovasta kärsimyksestäni minua vaivaa loukkaantunut
turhamaisuuteni, kun ajattelen tavatonta ja nöyryyttävää kompastusta,
johon tein itseni syypääksi Hotelli Metropolessa.


                                                 Marrask. 2 p.

Olen saanut ilmotuksen vanhan Simon Mc Quhattyn kuolemasta. Niinä
harvoina silmänräpäyksinä, jolloin olen täydessä tajussani, olin
ruvennut ajattelemaan, että minun pitäisi matkustaa tämän
hyväntahtoisen miehen luo. Nyt on kuolonenkeli korjannut hänet. Nyt on
hän jälleen mullaksi muuttunut...


                                                 Marrask. 3 p.

Antoinette ilmestyi eteeni aamulla mukanaan suuri pahvikotelo, joka oli
osotettu Carlottalle. Tuoja odotteli alhaalla ovella.

"Tahdoin kysyä herralta, lähettäisinkö takaisin sen", Antoinette sanoi.
Hän oli puhkeamaisillaan itkuun.

"Ei", minä sanoin, "pankaa se tuohon!"

Turkkurin osotelipusta ymmärsin, että kotelo sisälsi kaksi viikkoa
sitten Carlottalle ostamani turkikset -- häntä niin paleli, lapsi
parkaa, kylmässä ilmanalassamme.

"Mutta, herra", alotti Antoinette, "enkeli parka --"

"Voi tarvita tämän taivaassa", minä sanoin.

Hyväntahtoinen Antoinette tuijotti minuun.

"Teemme niinkuin vanhat egyptiläiset tekivät", minä selitin. "He
panivat ruokaa ja juomaa ja vaatteita ja kallisarvoisia lahjoja
vainajien hautakammioihin, että näiden haamut saisivat nauttia niistä
iät kaiket. Me saamme pitää tätä hautana -- ei näet Lontooseen voi
rakentaa pyramiidia, vaikka se, Jumala paratkoon, on kylläkin iso
erämaa -- ja pieni huone toisessa kerroksessa on varsinainen
hautapyhäkkö, jossa ruumis lepää balsamoituna hyvänhajuisilla ryydeillä
ja käärittynä hienoimpaan liinavaatteeseen."

"Mutta eihän neiti ole kuollut?" kysyi Antoinette vavahtaen. "Kuinka
herra voi puhua tuollaista? Minua herra oikein pelottaa."

"Niin minuakin, Antoinette", minä sanoin vakavasti.

Kun hän oli poistunut, minä vein turkiskotelon Carlottan huoneeseen ja
asetin sen avaamattomana hänen vuoteelleen sekä lukitsin sitten taas
oven jälkeeni.


                                             Marrask. 9 p.

Olen tehnyt suurenmoisen päätöksen. Koko tämän viikon aikana olen
tarkastellut asiaa eri puolilta, ja kun viime yönä makasin unettomana
vuoteessani, keksin ratkaisun -- välttämättömän, peruuttamattoman
ratkaisun. En kuitenkaan uskalla luottaa siihen, että tämä yöllä
tekemäni päätös on hyvä -- silloinhan aivot unettomuuden vaikutuksesta
ovat kuumeisessa tilassa -- ja siksi tahdon kylmästi punnita asiaa
yhden päivän ajan.

Olen murtanut naisen sydämen. Olen hylännyt naisen intohimoisen
rakkauden. Tämä nainen oli läheinen ystäväni ja minä olen pitänyt
hänestä; hän on ylevämielinen nainen; älykäs nainen; hienotunteinen
maailmannainen. Taivas tietäköön, mitä rakkauden arvoista nainen
saattaa nähdä minussa. Katselen peilistä luisevia, haukantapaisia
kasvojani ja tunnen ääretöntä ihmettelyä; mutta totta on kuitenkin,
että minulle, arvottomalle ja vähän rakastettavalle miehelle, on suotu
tämä verraton lahja -- naisen rakkaus. Mutta sen sijaan, että
olisin langennut polvilleni ja kiittänyt korkeita jumalia tästä
kallisarvoisesta lahjasta hylkäsin sen ja himoitsin hurjasti
paljon vähäarvoisempaa onnea, jonka Carlottan lapsenhuulet ja
pronssinkeltainen tukka olisivat tuottaneet. Olen murtanut Judithin
sydämen. Tahdon sovittaa rikokseni.

Sovittaa rikokseni! Minut valtaa häpeä, kun ajattelen, mitä näihin
sanoihin sisältyy. Ikäänkuin minä muka tekisin sen, minkä aion tehdä,
hyvittääkseni ja sovittaakseni! Sovittaakseni, totta tosiaankin! Aion
mennä hänen luokseen ja tunnustaa syntini. Aion sanoa hänelle, että
yksinäisyyden kauhea taakka painaa sieluani. Aion polvistua hänen
eteensä ja rukoilla häntä äärettömässä, naisellisessa hyvyydessään
antamaan minulle rakkautensa jälleen, rupeamaan auttajakseni ja
seurakumppanikseni, josta hellien tahdon pitää huolta hänen elämänsä
loppuun saakka niin uskollisesti kuin voin. Hän on säälivä minua
hiukan, sillä minä olen kärsinyt, ja minä olen tunteva syvintä,
vilpitöntä myötätuntoa häntä kohtaan, ja yhdyselämämme perustana on
siten oleva täysi ymmärtämys ja siis kaiken anteeksiantaminen. Ja se on
oleva todellista yhdyselämää. Ennen minä usein ylimielisesti hymyilin
hänen yksinäisyydenpelolleen. Taivas antakoon minulle anteeksi! Silloin
en tuntenut yksinäisyyden kauhuja. Se tuntui minusta lohdutukselta
ensimäisinä kamalina päivinä, mutta nyt se lannistaa mieltäni kuin
salaperäinen ja kauhistuttava voima. Minä halaan ihmisolentoa kotiini.
Minä tarvitsen naista sydämeeni.

Sitten elämme yhdessä kuin aviopuolisot ainakin, uhmaten maailmaa.
Moittikoot siveydensaarnaajat meitä! Me emme välitä siitä. Judithin
yhteiskunnallinen asema ei siitä paljoakaan muutu, ja olenhan minäkin
puolestani jo riitaantunut yhteiskunnan kanssa. Pitäähän Jessica täti
minua julkisen omantunnon loukkaajana, ja sulkeehan Rosalie serkku
minut haaleisiin rukouksiinsa tuntien kauhun väristyksiä. Jos nyt
todella annan heille syytä moitteisiin, eivät he siitä viisastu,
eivätkä parane eivätkä joudu enemmän pahoilleen. Ja jos paroonius tällä
sopimattomalla tavalla katoaa, niin tiedän kuitenkin, että loppu on
alkua parempi -- isoisäni isä sai nimittäin arvonimensä palkinnoksi
niistä palveluksista, jotka hän Brightonissa oli tehnyt Hänen Kunink.
Korkeudelleen Prinssi-hallitsijalle. Tämä on ainoa tapa, millä saatan
hankkia Judithille hyvitystä, ainoa tapa, joka saattaa tuottaa minulle
lohdutusta. Matkustamme Italiaan, Judithin rakas Italia houkuttelee
minua. Luultavasti asetumme asumaan Firenzeen. Minä lähden pois tästä
hulluinhuoneesta, Judithin puhdas, suloinen rakkaus on karkottava tämän
myrkyllisen intohimon sydämestäni, ja vihdoin siinä kuitenkin on
vallitseva rauha.

Olen ottanut pois Carlottan kuvan kehyksistään ja heittänyt sen tuleen
ja siten polttanut hänet hänen noituutensa tähden. Katselin, miten
liekit leimuilivat ja kiemurtelivat. Ennenkuin ne ehtivät hänen
kasvoihinsa, loi hän minuun viimeisen katseen, jonka lumousvoimaa vielä
lisäsi kirkas tulenvalo -- minut valtasi himo ja kaipuu, joka tärisytti
minua olemukseni sisintä myöten.

Mutta nyt se on ohitse. Nyt minä olen suoriutunut Carlottasta. Minä
vannon, ettei hän tästä hetkestä lähtien merkitse mitään minun
elämässäni; minä aion syödä ja nukkua ja nauraa, aivan kuin ei häntä
koskaan olisi ollut olemassakaan. Polyphemus, joka on kiivennyt sohvaan
Carlottan vanhalle paikalle, kääntää ivallisen silmänsä minuun päin. Se
on inhottava, luonnoton, pilkallinen otus, joka muutamia vuosisatoja
sitten olisi poltettu emäntänsä mukana.

Tunnen itseni terveemmäksi ja onnellisemmaksi tehtyäni järkähtämättömän
päätökseni.

Huomenna menen Judithin luo.



XIX LUKU.


                                               Marrask. 10 p.

Minun oli soitettava kahdesti, ennenkuin Judithin palvelijatar tuli
avaamaan.

"Rouva Mainwaring ei tällä hetkellä ole tavattavissa, sir Marcus."

"Kysykää häneltä, saanko istuutua odottamaan -- minulla on tärkeää
asiaa hänelle."

Hän jätti minut seisomaan eteiseen -- semmoista ei vielä koskaan ollut
tapahtunut Judithin kodissa -- ja tuli pian taas tuomaan minulle
vastauksen.

Tahdoinko olla hyvä ja odottaa ruokasalissa? Minä astuin huoneeseen.
Ruokapöytä oli kerrassaan täyteen ahdettu -- paperiarkkeja, silkkejä
ja vuorinpalasia. Kirjoituskone oli toisessa päässä, toisessa
ompelukone. Kirjoituspöydällä ikkunan ääressä, keskellä kirje- ja
muistiinpanovihkoläjää, oli suuri malja täynnä ihania valkeita ja
keltaisia päivänkukkia. Dante-nide oli avattuna suullaan pöydällä.
Iloitsin nähdessäni tämän aito judithimaisen, hyvin tutun
epäjärjestyksen. Hän kantoi surunsa miehuullisesti, minä ajattelin
itsekseni. Hän ei laiminlyönyt jokapäiväisiä tehtäviään. Hän oli
sittenkin saanut terveen mielensä säilymään. Minua hävetti oma maltin
puutteeni.

Olin juuri kääntämäisilläni katseeni pois kirjotuspöydällä
vallitsevasta epäjärjestyksestä, kun silmiini sattui ranskalaisella
postimerkillä varustettu kirjekuori, jonka kirjotus päivänselvästi oli
Pasqualen käsialaa. Koska siinä näytti olevan kirje sisällä, en
tahtonut käydä lähemmin tutkimaan sitä. Jo nähdessäni sen, tiesin
kohta, että se oli tullut Pasqualelta. Miksi hän oli kirjeenvaihdossa
Judithin kanssa? Käännyin poispäin suuresti hämilläni. Sisältyikö
tuohon puolustelu, tunnustus, vetoaminen Judithiin, että hän minun
ystävänäni koettaisi taivuttaa minut antamaan anteeksi? Onko mikään
harmillisempaa kuin se, että ystävän kirjeiden joukosta sattumalta
tapaa syvän salaisuuden, mikä koskee löytäjän omaa persoonaa? Sitä voi
yhtä vähän tarkastella lähemmin, kuin on mahdollista varastaa tämän
ystävänsä hopealusikat. Tuntui jo hienotunteisuuden puutteelta, että on
huomannut sen, anteeksiantamattomalta rohkeudelta edes yrittää
arvaillakaan. Vaikka kammonkin kaikenlaista uteliaisuutta, kiusasi
minua kuitenkin tuo Pasqualen venytelty, rohkea, elegantti käsiala.

Judith tuli huoneeseen, hän oli jokseenkin samanlaisen näköinen kuin
minun viimeksi käydessäni hänen luonansa -- levoton ja kulunut,
omituinen ilme katseessaan.

"Pahoitelen, että olet saanut odottaa", hän sanoi ja ojensi minulle
elottoman kätensä.

"Minä olisin mielelläni odottanut koko päivän tavatakseni sinut,
Judith", minä sanoin ja nostin sen huulilleni.

"Todellako?"

Hän nauroi omituista naurua.

"Tyhjät sanat olisivat loukkaus nykyoloissa", minä vastasin. "Olen
kokenut paljon viimeksi sinut tavattuani."

"Niin minäkin", sanoi Judith, "enemmän kuin osaat aavistaakaan. No",
hän jatkoi, kun minä myöntävästi nyökäytin päätäni, "mitä tärkeää
sinulla on sanottavaa minulle?"

"Paljon", minä vastasin. "Ensiksi sinä nähtävästi tiedät, mitä on
tapahtunut; en nimittäin voi auttaa, että tuossa silmieni edessä on
Pasqualelta saamasi kirje."

Hän heitti nopean silmäyksen kirjoituspöydälle ja sitten minuun.

"Niin", hän sanoi, "hän on Pariisissa."

Hänen välinpitämättömyytensä hämmästytti minua.

"Eikö hän ole kertonut sinulle mitään?"

"Ehkä Sir Marcus Ordeyne mielellään tahtoisi lukea hänen kirjeensä?"
hän sanoi pilkallisesti.

"Sinä tiedät varsin hyvin, että minä en lukisi sitä", minä sanoin.

Judith nauroi taas ja pyöritteli nenäliinaansa pieneksi palloksi
hermostuneissa sormissaan.

"Anteeksi", hän sanoi. "Minua huvittaa joskus jälleen huomata sinussa
maailmanmiehen ryhtiä. Se muistuttaa minulle onnellisempia aikoja.
Mutta mitä Pasqualeen tulee, ei hän kirjota muuta kuin että hän ei voi
toimittaa erästä hänelle antamaani asiaa. Hän kertoi minulle, kun hän
viimeisenä iltana saattoi minut kotiin, matkustavansa Pariisiin, ja
silloin minä pyysin, että hän hankkisi minulle eräänlaista ihomaalia,
Carmine Badouin'iä, jos tahdot tietää. Minun täytyy nykyisin maalata
kasvoni, ennenkuin saatan näyttäytyä kadulla. Sitä minä en ollenkaan
salaile."

"Siis sinä et tiedä mitään Carlottasta?" minä huudahdin.

"Carlottasta?"

"Hän karkasi sen kavalan, kirotun, pirullisen roiston kanssa päivää sen
jälkeen, kun minä olin ollut sinun luonasi."

Judith katsoi minuun sekunnin ajan, sitten hän sulki silmänsä ja käänsi
pois päänsä nojaten kättään pöytää vasten.

Tunsin raivoni kurjaa viettelijää kohtaan kiihtyvän. Kuinka hän
sellainen petos omallatunnollaan uskaltaa kirjoittaa Judithille
joutavia Carmine Badouin'iä koskevia kirjeitä? Olen näkevinäni hänen
kirjeensä sokerinmakeat lauseet. Ja olen näkevinäni, miten Carlotta
seisoo hänen takanaan lukien hänen olkansa ylitse, taputtaen käsiään ja
kuhertaen: "Voi, miten lystinmoista!"

Kun olin kertonut Judithille koko jutun pääpiirteissään -- minä kävelin
edestakaisin, ja hän seisoi liikkumattomana pöydän ääressä -- hän
ojensi minulle kätensä ja sanoi hiljaa ja yhä vielä poiskäännetyin
katsein, että hän oli pahoillaan, hyvin pahoillaan. Hänen äänensä sävy
oli niin tosi ja teeskentelemätön, että minun täytyi ihailla hänen
ylevää luonnettaan. Puristin lujasti hänen kättään.

"Jumala siunatkoon sinua, Judith", minä huudahdin vilkkaasti. "Jumala
siunatkoon sinua suloisen myötätuntosi tähden! Mutta surkuttele minua
vain, niinkuin surkuttelisit ankaran kuumetaudin kärsinyttä miestä! Älä
surkuttele nykyistä tilaani! Minä olen tullut tuottamaan sinulle iloa,
Judith, jos voin -- ehkä onnea!"

Hän riuhtasi itsensä irti ja hillitsi myrskyisän purkaukseni
huudahtamalla säikähtyneenä: "Marcus!" Hän otti askeleen taaksepäin ja
tuijotti minuun, ikäänkuin olisin ollut mielipuoli.

"Marcus! Mitä sinä tarkotat?" hän puhkesi sanomaan. Hänen äänessään oli
luonnottoman terävä sointu.

"Minä tarkotan", minä sanoin, "minä tarkotan -- minä tarkotan, että
rakkauteni on kuollut. Aika on nyhtänyt sen pois juuriaan myöten. Minä
olen haudannut sen syvälle vihkimättömään maahan -- kuin vampyyrin,
lävistetyin sydämin. Ja minä olen tullut takaisin sinun luoksesi,
Judith, kerjätäkseni nöyrästi anteeksiantoasi ja rakkauttasi --
sanoakseni sinulle, että olen muuttunut, tarjotakseni sinulle kaiken,
mitä omistan maailmassa, jos vain tahdot ottaa sen vastaan --
antaakseni sinulle elämäni, jokapäiväisen, jokahetkisen hellyyteni.
Hyvä Jumala!" minä huudahdin, "etkö sinä usko minua?"

Hän tuijotti yhä vielä säikähtyneen näköisenä minuun ja nojautui
raskaasti pöytää vasten. Hänen huulensa vavahtelivat, ennenkuin hän sai
sanotuksi.

"Uskon. Sinä et koskaan ole valehdellut minulle."

"Mutta kautta rakkauden ja taivaan", minä huudahdin, "miksi sinä katsot
minuun noin?"

Nähtävästi hän ponnisteli tukahduttaakseen jotakin; pilkkanauruako,
harmia vaiko kiihkeää mielenpurkausta -- sitä en voinut sanoa.

"Sinä kysyt miksi?" hän vapisten kysyi. "Siksi, että sinä olet minun
mielestäni kuin leimahtavan koston enkeli."

"Koston?" minä toistin. "Missä suhteessa sinä olet rikkonut minua tai
mitään muuta elävää olentoa vastaan? Kas niin, rakas Judith", ja minä
menin hänen luokseen, istuuduin pöydännurkalle ja kumarruin hänen
puoleensa, "katselkaamme asiaa tyynesti ja järkevästi. Jos milloin mies
on tarvinnut naista, niin minä nyt sinua tarvitsen. En voi elää yksin
enää. Tästälähin meillä täytyy olla yhteinen koti. Sinä ja minä, me
saatamme välittää viisi maailmasta. Jos sinulla on jotakin ehdotusta
vastaan, niin keskustelkaamme siitä rauhallisesti!"

Judithin solakka vartalo vapisi kuin liiaksi jännitetty soittimen
kieli. Hänen äänensä vavahteli.

"Niin, keskustelkaamme siitä rauhallisesti! Mutta älkäämme tehkö sitä
täällä! Minä hermostun nähdessäni sinut täällä jokapäiväisen elämäni
keskellä, ompelukoneen ja kirjoituskoneen välissä. Menemme saliin!
Siellä vallitsee jonkunlainen rauha" -- kuulin jotakin nyyhkytyksen
tapaista -- "pyhäinen rauha."

Soluin alas pöydältä ja laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Sano minulle, Judith, mikä sinua vaivaa?"

Hän riuhtasi itsensä kiivaasti irti ja työnsi minut luotaan.

"Ei mikään. Naisen ei mikään, jos ymmärrät, mitä se merkitsee. Tule
saliin!"

Minä aukaisin oven; hän kulki edelläni, ja minä seurasin häntä käytävää
pitkin. Hän astui sisään saliin, ja minä pysähdyin sekunnin verran
haparoiden ovenripaa, joka oli ollut epäkunnossa kuukausmääriä. Kun
käännyin huoneeseen päin, säpsähdin ehdottomasti tavattoman
hämmästyksen valtaamana.

Me emme olleet yksin. Uuninmatolla, kädet selän takana seisoi
papinpukuun puettu mies, joka katseli minua lempeän näköisenä. Hänen
ulkonäkönsä oli kerskailevan, liiotellun papillinen. Hänen
papintakkinsa oli tavattoman pitkä; hänen kenkänsä harmillisen
paksuanturaiset; iso valkea kaulaliina, jonka solmu peitti
alaskäännetyn kauluksen kärjet, osotti, että hän oli evankelinen pappi.
Punaisia, muuten sileäksi ajettuja kasvoja koristi ruskea, jokseenkin
pitkä poskiparta. Kaljua, kiiltävää päälakea ympäröi ruskea tukka
seppeleenä.

Tuijotin vieraaseen herraan pari sekuntia ja loin sitten kysyvän
katseen Judithiin.

"Sir Marcus", Judith sanoi, "sallikaa minun esittää teille mieheni,
herra Rupert Mainwaring."

Hänen miehensä? Tämä lempeä evankelinen pastoriko hänen miehensä? Mutta
hieno keikari, joka oli häikäissyt Judithin silmät -- minne hän sitten
oli joutunut? Kevytmielinen roisto, joka oli tuhonnut vaimonsa elämän
-- missä hän oli? Sanattomana hämmästyksestä kumarsin hänelle, mutta
vielä enemmän hämmästyin, kun Judith syöksyi huoneen poikki päästäen
omituisen äännähdyksen, joka päättyi kimakkaan, hermostuneeseen nauruun
hänen hyökätessään ulos ovesta. Kuulin hänen huutavan hysteerisesti
käytävässä; sitten paukahti taas ovi kiinni, ja minä ymmärsin, että hän
oli sulkeutunut makuuhuoneeseen. Välittämättä vasta saapuneen
aviomiehen läsnäolosta minä soitin sähkökelloa, ja keittäjätär, joka
huudon kuultuaan oli hyökännyt ulos keittiöstä, noudatti heti kutsuani.

"Menkää emäntänne luo! Hän on sairas", minä sanoin.

Tyttö kiiruhti pois. Pastori ja minä katselimme toisiamme.

"Pelkään pahasti", sanoin minä, "että olen tullut sopimattomaan aikaan.
Toivon toiste saavani tutustua teihin."

"Tehkää toki hyvin ja jääkää tänne!" hän sanoi, "Vaimoni on vain hiukan
hermostunut ja toipuu kyllä pian. Pyydän, että suotte hänelle anteeksi.
Minä tahtoisin kernaasti jutella vähän teidän kanssanne."

Hän tarjosi minulle tuolin, minun oman tuolini, mukavan,
leveäistuimisen empiretuolin, jonka minä monta vuotta sitten olin
antanut Judithille syntymäpäivälahjaksi ja jossa minun aina oli tapana
istua. Hän tarjosi sen minulle kuin talon isäntä ainakin tehden hyvin
kohteliaan kädenliikkeen. Tilanne oli omituinen. Joku kekseliäs
paholainen oli varmaankin järjestänyt sen ollakseen korkeille jumalille
mieliksi. Hieroin silmiäni istuutuessani. Oliko tämä papillinen herra
ruskeine poskipartoineen ja kaljuine päälakineen todellinen? Hieromalla
silmiäni hankin itselleni kuitenkin varmuuden, ettei mikään harhanäky
ollut kysymyksessä. Hän oli lihaa ja verta ja katseli minua yhä
edelleen hyväntahtoisen näköisenä. Se oli kauheaa. Roistomaisen
aviomiehen häpeällinen käytös oli se pohja, se pyhä pohja, johon
Judithin ja minun välinen suhde perustui, ja tässä nyt tämä arvokas,
kunnioitusta herättävä mies pyysi anteeksi vaimonsa puolesta, pyysi
minua istuutumaan minun omaan tuoliini! Tulin ajatelleeksi Judithin
sanoja, että salissa vallitsi pyhäinen rauha, ja minun täytyi tarttua
tuolin käsinojaan, jotten kävisi hysteeriseksi kuten Judith.

Jos olisin nähnyt aviomiehen sellaisena, kuin hän legendan mukaan oli,
olisin suuresti hämmästynyt. Mieleni olisi joutunut kuohuksiin, siksi
että Judithin onnea koskevat suunnitelmani olisivat rauenneet tyhjiin.
Mutta se olisi ollut normaalia. Mutta se seikka, että hän ilmestyi
evankelisen papin hahmossa -- evankelinen pappi tuntui minusta vähemmin
kuin mikään muu ihmisolento sopivan yhteen Judithin kanssa -- se oli
minun mielestäni, kuten sanottu, pelottavan kummallista.

"Minä kuulen, Sir Marcus", hän sanoi ja erotti varovaisesti pitkän
takkinsa liepeet toisistaan, ennenkuin hän istuutui, "että te olette
vaimoni hyvä ystävä."

Minä mutisin vastaukseksi, että olin tuntenut rouva Mainwaringin monta
vuotta.

"Te tunnette epäilemättä hänen onnettoman tarinansa?"

"Olen kuullut hänen puhuvan siitä", minä sanoin.

"Silloin te varmaankin olette yhtä kummastunut kuin hänkin nähdessänne
minut täällä tänään. Tahtoisin kernaasti vakuuttaa teille, joka nyt
tässä edustatte hänen ystäviään ja seurapiiriään ja muuta sentapaista,
aivan niinkuin olen vakuuttanut hänellekin, etten ole ottanut tätä
askelta, ennenkuin olen vakavasti rukoillut ja neuvotellut
Kaikkivaltiaan kanssa."

Minä en suinkaan ole mikään ahdasmielinen pietisti, mutta minusta on
mautonta puhua kevytmielisesti kaikkivaltiaan Jumalan neuvoista.

Jäykistyin kuullessani nämä ruikuttavalla äänellä lausutut sanat.

"Epäilemättä teillä on painavat syyt, miksi nyt taas ilmestytte hänen
elämäänsä", minä sanoin.

"Minulla on siihen maailman paras syy", hän vastasi silitellen
poskipartaansa, "se nimittäin, että minä olen kristitty."

Hän miellytti minua yhä vähemmän.

"Uskallanko kysyä, onko se myös ollut syynä siihen, että olette
pysytellyt poissa kaikkien näiden vuosien aikana?"

"Minä ansaitsen pilkkanne", hän sanoi. "Ne olivat synnin päiviä. Minä
ansaitsen jokaisen nöyryytyksen, joka saattaa kohdata minua. Mutta
sittemmin minä olen löytänyt Jumalan armon. Minä löysin sen
keila kolme iltapäivällä tammikuun kahdeksantena päivänä vuonna
kahdeksantoistasataa --"

"Vuosiluvulla ei tässä ole mitään merkitystä", minä keskeytin.

Minua inhoitti. Mies oli tekopyhä teeskentelijä. Hänen halpamainen
tarkotuksensa oli hankkia käsiinsä Judithin pieni pääoma. Minä näin
konnanteon loistavan esille hänen ylöspäin käännettyjen silmiensä
valkuaisista.

"Minusta olisi mieluisaa", jatkoin nopeasti, "jos tahtoisitte siirtyä
asiaan, minä tarkotan -- sanoa, mitä teillä on sanottavana. Minä
otaksun, että se koskee rouva Mainwaringia. Hän on tyytynyt oloihinsa
ja osannut järjestää elämänsä jotenkin rauhalliseksi ja miellyttäväksi,
kunnes te nyt äkkiä tuotte siihen häiritsevän aineksen. Te nähtävästi
tahdotte selittää minulle, mistä syystä te sen teette -- mutta minä en
saata käsittää, mitä tekemistä Jumalan armolla on sen asian kanssa."

Hän karkasi pystyyn ja ojensi molemmat kätensä eteenpäin aivan kuin
haltioitunut profeetta.

"Mitä tekemistä sillä on sen kanssa? Mutta sehän on alku ja loppu, syy
ja juuri, koko asian ydin. Jumalan armo se esti minua jatkamasta
syntistä elämääni. Jumalan armo se siitä hetkestä saakka on valaissut
polkuani ja johdattanut minut pyhitykseen. Jumalan armo se on muuttanut
minut ja tehnyt minusta sen, mikä minä nyt olen. Jumalan armo se on
vienyt minut tänne kerjäämään polvillani sen naisen anteeksiantoa,
jolle minä olen tehnyt vääryyttä. Jumalan armo ja hänen Poikansa,
Herramme Jeesuksen Kristuksen, joka varjosti minut suurella valkeudella
tuona tammikuun iltapäivänä, aivan niinkuin se varjosti Saulus
Tarsolaisen. Jumalan armohan se on saanut kaiken aikaan."

"Herra Mainwaring", minä sanoin, "sellainen puhe on joko Jumalan
herjausta tai --"

Hän ei antanut minun sanoa, mikä toinen mahdollisuus oli.

"Herjausta!" hän toisti. "Mutta, ihminen, miksi te minua luulette?
Luuletteko, että lasken syntistä leikkiä? Ettekö voi nähdä, että minä
tarkotan veristä totta? Tulkaa katsomaan, missä minä asun --" hän
tarttui minua käsivarteen, ikäänkuin olisi hän heti tahtonut vetää
minut mukaansa -- "Hoxton'in köyhien keskuudessa. Te tuskin tiedätte,
missä Hoxton on -- en minäkään sitä tiennyt, kun elin teidän tapaanne
-- Hoxton, harmaan epätoivon erämaa, minne maailman aurinko tuskin
paistaa, puhumattakaan Jumalan valosta. Tulkaa katsomaan itse, ihminen,
valehtelenko minä!"

Silloin minä ymmärsin, että mies oli puhunut sielunsa sisimmästä, että
hän puhui melkein pelottavan rehellisesti.

"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi", minä sanoin, "että näytin
epäilevän vilpittömyyttänne. Voitte katsoa sen johtuvan siitä, etten
ollenkaan tunne evankelisen hurskauden lausetapoja."

Hetken verran hän katsoi minuun kysyvästi, sitten hän jatkoi
maailmanmiehen tyyneen tapaan ja herttaisesti hymyillen:

"Monta vuotta sitten minulla oli kunnia tuntea teidän isoisänne --
parooni vainajan. Sallitteko minun sanoa, että te muistutatte häntä?"

En koskaan ole kuullut kenenkään vastaavan anteeksipyyntöön
miellyttävämmin ja tahdikkaammin. Hän oli jälleen hieno Rubert
Mainwaring ja näytti minulle, mikä oli ollut hänen vetovoimanaan.

"Olkaa hyvä ja jääkää istumaan", hän sanoi vakavasti, "ja sallikaa
minun selittää!"

Hän kertoi elämänsä tarinan. Oli hyvä, hän sanoi, että syrjäinen
(minäkö syrjäinen siinä kodissa!) sai kuulla sen. Ei mikään estänyt
minua julkaisemasta sitä. Niin -- itse asiassa se oli hänestä hyvin
mieluisaa. Ellei muistini petä minua -- aivojani nimittäin pyörrytti
kuunnellessani häntä -- oli hänen kertomuksensa pääpiirteissään
tällainen:

Hän oli ollut synnin lapsi -- ei ainoastaan epämääräisessä
kirkollisessa merkityksessä, vaan aivan käytännössä. Hän oli tehnyt
kaikki mahdolliset rikokset, paitsi niitä, jotka johtavat
rangaistuslaitoksiin tai hirsipuuhun. Hän joi, hän vietteli naisia, hän
oli pelipetturi, urheilumaailmassa hänellä oli huono maine. Hänen
seurapiirinsä muodostivat sivistyneen maailman huonoimmat mies- ja
naisainekset. Hän oli houkutellut Judithin jättämään ensimäisen
miehensä ja sen kautta murtanut miesraukan sydämen, niin että hän kuoli
pian sen jälkeen. Sitten hän oli mennyt naimisiin Judithin kanssa ja
hylännyt hänet tarjoilijattaren tähden, jonka hän sitten taas oli
hylännyt. Hän oli rypenyt, käyttääkseni hänen omia sanojaan, synnin
loassa. Hän oli, niinkuin aina olin luullutkin, pahin roisto, jonka
saattoi tavata vankilamuurien ulkopuolella. Eräänä päivänä muuan kaunis
tyttö, jota hän oli seurannut kadulla, tämän tietämättä, sai hänet
houkutelluksi herätyskokoukseen. Mainwaring kuvaili minulle tämän
kokouksen niin vilkkaasti, että jos minun tylsistynyt mieleni yleensä
olisi kyennyt ottamaan vastaan uusia vaikutuksia ja tuntemaan uusia
tunteita, olisin ehkä minäkin kääntynyt herätyssaarnaajan sanojen
vaikutuksesta. Hän lausui ulkoa pitkiä kappaleita saarnasta, nousi
seisomaan, heilutteli käsivarsiaan, pauhasi ja huusi. Se oli
liikuttavaa. Se oli naurettavaa. Se oli myöskin ylen kiusallista.
Vihdoin hän pyyhki otsaansa ja kiiltävää päätään.

"Ennenkuin kokous oli lopussa, rukoilin polvillani sen nuoren tytön
vieressä, jonka olin aikonut houkutella perikatoon. Menin kadulle
uskovaisena miehenä, Jumalan armon täyttämänä. Päätin omistaa elämäni
yhdelle tehtävälle -- tahdoin voittaa sieluja Kristukselle. Riisuin
yltäni vanhat syntiset tottumukseni kuin puvun. Suoritin
papintutkinnon. Olen nyt diakoni ja pienen -- sinkkisen -- Hoxton'issa
sijaitsevan lähetyskirkon pappi. Jumalan teot ovat ihmeelliset, Sir
Marcus."

"Se ansio niillä yleensä katsotaan olevan", minä sanoin typerästi.

"Te epäilemättä ihmettelette, Sir Marcus", hän jatkoi, "minkätähden
minä annoin niin pitkän ajan kulua heräämiseni jälkeen, ennenkuin
palasin vaimoni luo. Minä määräsin itselleni koetusajan. Oli
välttämätöntä, että koettelin tahdonvoimaani ja kykyäni vastaisuudessa
hyvittää hänelle tekemäni maalliset vääryydet. Nyt minä olen tullut
tarjoomaan hänelle kristillisen kodin."

Minä tuijotin häneen suu auki.

"Vaaditteko te, että Judith eläisi teidän luonanne teidän vaimonanne
Hoxton'issa?" minä kysyin töykeästi.

"Miksei? Hän _on_ minun vaimoni."

Minä nousin paikaltani ja kävelin kiihtyneenä edestakaisin huoneessa.
Mitään sellaista ei koskaan ollut juolahtanut mieleenikään.

"Miksei, Sir Marcus?" hän kysyi uudelleen.

"Siksi, ettei Judith ollenkaan ole sellainen nainen", sanoin
epätoivoisena. "Hän ei pidä Hoxton'ista ja sopisi yhtä huonosti pieneen
sinkkiseen lähetyskirkkoon kuin minä ratsurykmenttiin."

"Jumala järjestää sen asian", hän sanoi vakavasti. "Hänelle on kaikki
helppoa."

"Mutta Judith tuntee Hänen persoonallisen olemassaolonsa suhteen
arveluttavia filosofisia epäilyksiä", minä huudahdin.

Hän hymyili anteeksiantavaisesti ja huiskutti kädellään pois Judithin
epäilykset.

"Mitä siihen kohtaan tulee, en ollenkaan pelkää", hän huomautti.

"Mutta se on aivan mahdotonta", väitin minä vielä kerran vastaan ja
turvauduin uusiin näkökohtiin. "Judith tarvitsee iloa ja naurua, jota
elämä teidän menettelynne vuoksi vielä on hänelle velkaa. Hän rakastaa
kauniita pukuja, paperosseja ja viinejä ja sellaista, joka
evankelisessa kodissa on kauhistus."

"Minun vaimoni osaksi on tuleva pyhä ilo, pyhä nauru", vastasi
intoilija. "Häneltä ei ole puuttuva rahoja säädyllisiin ja
vaatimattomiin vaatteisiin, ja mitä tupakkaan ja alkoholiin tulee, ei
kukaan tiedä paremmin kuin minä, miten helposti niistä saattaa luopua."

"Te näytätte olevan yhtä säälimätön hyveissänne, kuin olitte
paheissannekin", minä sanoin.

"Minun täytyy johdattaa sieluja Kristuksen tykö", hän vastasi.

"Tuo ei minusta näytä olevan oikea tapa", sanoin minä.

"Tehkää hyvin ja muistakaa, Sir Marcus", hän sanoi ja rypisti otsaansa,
"että minä en ole kysynyt teiltä neuvoa, miten minun pitää hoitaa
papillista tointani."

"Minusta on aivan yhdentekevää, mitä menettelytapoja te yleensä
noudatatte seurakunnassanne", minä sanoin. "Mutta minä en vastalausetta
panematta saata nähdä, että Judith suljetaan elinkautiseen vankeuteen
lähetyskirkkoon. Ja Judith itse on paneva vastalauseen. Te ette näytä
ottavan häntä ollenkaan huomioon. Hän on oma herransa. Hänellä on oma
tahtonsa. Hän ei jätä mukavaa huoneustoaan muuttaakseen Hoxton'iin. Hän
ei palaa teidän luoksenne eikä teidän oloihinne."

Hän hymyili mahdikkaan näköisenä ja ojensi minulle kätensä merkiksi,
että keskustelu oli lopussa.

"Hän tekee sen, Sir Marcus."

Onko koskaan ollut olemassa moista Torquemadaa? Minä kunnioitan
uskontoa. Minä kunnioitan miehen järkähtämätöntä uskoa omaan
kääntymykseensä. Voinhan minä vielä kunnioittaa pitkää papintakkiakin
ja pitkää, ruskeaa poskipartaa; sellaiselle maailmanmiehelle kuin
Rupert Mainwaring kerran oli, niiden täytyy olla lihan tahallista ja
jokapäiväistä kidutusta. Mutta minä inhoan "Herran kunniaksi käytettyä
peukalopuristinta ja kidutusta", jonka alaiseksi hän aivan
rakastettavasti aikoo asettaa Judithin.

"Minkä ihmeen tähden te ette voi jättää naisparkaa rauhaan?" minä
kysyin välittämättä hänen kädenliikkeestään.

"Minä teen velvollisuuteni Jumalaa ja häntä kohtaan", hän sanoi.

"Sillä seurauksella, että olette tehnyt hänet hysteeriseksi."

"Siitä hän kyllä paranee", hän sanoi.

"Pyydän sanoa teille hyvästi", sanoin minä. "Vaikka me keskustelisimme
tuhat vuotta, emme kuitenkaan ymmärtäisi toisiamme."

"Anteeksi", hän huomautti erinomaisen kohteliaasti, "minä ymmärrän
teidän täydellisesti."

Hän saattoi minut ruokasaliin, minne olin jättänyt hattuni ja
sateensuojani, ja eteisen ovelle, jonka hän kohteliaasti aukaisi. Kun
se sulkeutui minun takanani, valtasi minut halu lyödä se rikki ja
väkisin viedä pois Judith aivan hänen nenänsä edessä. Mutta minussa
kai ei ole yhtään rohkeutta. Sen sijaan menin ulos kadulle, missä
heiluttelin sateensuojaani kuin palavaa miekkaa ja vannoin suorittavani
kaikenlaisia sankaritekoja, jotka sisimmässäni tiesin tehottomiksi.

Pysäytin raitiovaunun ja kiipesin ylös sen katolle, vaikka sataa
tihuutti. Miksi minä niin tein, siitä minulla ei ole aavistustakaan,
sillä minä inhoan moisia epämukavia kulkuneuvoja. En myöskään tiennyt,
minne tahdoin ajaa. Mutta se oli liikkuva kapine, joka saattoi viedä
minut pois täältä pastori Rupert Mainwaringin läheisyydestä, pois oman
itseni luota. Minä olin ainoa matkustaja raitiovaunun katolla. Sade
tihkui hiljaa, tasaisesti, liottaen minut läpimäräksi. Minä nauroin
ääneeni.

Taaskin huomasin tapahtumain ennakolta määrätyn ivan, ne kun jokaisella
askeleella ehkäisevät voimattoman ihmisen töitä ja toimia.



XX LUKU.


                                                   Marrask. 11 p.

Eilen illalla kirjotin pitkän kirjeen Judithille ja pyysin, ettei hän
välittäisi miehensä oikeudettomista vaatimuksista, vaan yhdistäisi
kohtalonsa minun kohtalooni. Minä olin tarpeeksi kyynillinen
ajatellessani, että jos sellainen menettelytapa harmitti pastori Rupert
Mainwaringia, oli se hänelle varsin oikeutettu rangaistus. Ei ihminen
rupeamalla uskonnolliseksi ja katuvaiseksi saata sovittaa vääryyksiä,
joita hän ennen on tehnyt lähimmäisilleen. Mainwaring ansaitsi
jonkunlaisen rangaistuksen, hän näytti selviytyneen asiasta liian
helpolla; sillä on muistettava, että hänen kaltaiselleen intomieliselle
henkilölle ei hänen Hoxton'ilainen säkkinsä ja tuhkansa ole mikään
rangaistus.

Judith sitävastoin ansaitsi palkinnon, ja sen minä yksin saatoin
tarjota hänelle huolimatta sovinnaisesta moraalista ja pastori Rupert
Mainwaringin tunteista. Tämä näytti itse asiassa olevan ainoa tapa,
millä saattoi estää hänet kiusaamasta Judithia kuoliaaksi mielettömillä
vaatimuksillaan, että Judithin piti omaksua sekä hänet itsensä että
alkeellinen kristinusko. Judith oli Andromedan asemassa. Minä taas olin
Perseus -- hyvin arkaluontoinen Perseus -- jonka piti pelastaa hänet
hirviön vallasta -- sen hirvien jonka luolana oli pieni, sinkkinen
lähetyskirkko.

Kirjoitin kirjeeni tuollaisessa puoleksi tajuttomassa tilassa, jolloin
tunnesuonet tykkivät heikosti ja tunnekyky on tylsistynyt. Tänään on
mielentilani toisenlainen. Hermoni ovat taas jännityksissä, minusta
tuntuu, että jotakin ivallisen halpamielistä, alhaista, traagillista on
tullut Judithin ja minun väliseen suhteeseen.

Suureksi hämmästyksekseni Judith itse tänä iltana toi minulle
vastauksen. Ensimäisen kerran hän nyt oli minun kodissani; ja hänen
ensimäiset sanansa, jotka hän lausui katsellen surunvoittoisesti
ympärilleen, viittasivat siihen.

"Täällä on melkein täsmälleen sellaista, kuin olen kuvitellut täällä
olevan, ja kuinka usein sinä luulet minun niin tehneenkään?"

Hän näytti tyynemmältä, joskaan ei onnellisemmalta. Rasittunut,
kiusaantunut ilme oli muuttunut alistuvaisuuden ilmeeksi. Minä työnsin
nojatuolin tulen ääreen, sillä häntä vilusti, ja hän vaipui istumaan
siihen huoahtaen väsyneesti. Minä lankesin polvilleni hänen viereensä.
Hän veti hansikkaat käsistään ja laski toisen kätensä minun pääni
päälle, kuten ennenmuinoin. Hänen kosketuksensa tuotti minulle
lohdutusta. Minä ajattelin, että me vihdoinkin olimme saapuneet
rauhalliseen satamaan.

"Sinä olet siis tullut minun luokseni, Judith", minä kuiskasin.

"Minä olen tullut, rakkaani", hän sanoi, "sanoakseni sinulle, etten voi
tulla."

Mieleni lannistui.

"Miksi?" minä kysyin.

Hän esitti naisten tapaan puolinaisia syitä, jotka minä todistin
turhiksi. Minä esitin uudestaan kirjeessäni käyttämäni todisteet. Hän
vastasi niihin epämääräisin viittauksin. Vihdoin hän iski poikki
solmun.

"Minä aijon palata mieheni luo."

Minä nousin seisomaan ja toistin hänen sanansa.

Hän oli lausunut ne niin surullisen selvästi, että ne kaikuivat kuin
kuolonkello. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

"Meidän täytyy erota ystävinä, Marcus", hän sanoi "Minä olen äkkiä
saanut omantunnon. Siemenet siihen minussa aina ovat olleet."

"Sinä olet aina ollut maailman paras ja herttaisin nainen", minä
huudahdin.

"Ja kuitenkin minä petin sinut, rakas Marcus. Siinä kirjeessä, jonka
sinä näit, Pasquale ilmoitti minulle, että hän oli paennut Carlottan
seurassa. Minä valehtelin sinulle -- mutta minä olin hulluuden
rajalla."

Minä nojasin kyynärpääni uuninreunukseen ja katselin häntä. Hän oli
niin suloisen ja hennon näköinen, tuntui niin mahdottomalta, että hän
saattaisi alentua halpamaisiin tekoihin. Kun minä en vastannut mitään,
hän jatkoi:

"Tarkotukseni ei ollut auttaa Pasqualea, Marcus. Taivas tietää, ettei
niin ollut -- mutta minä tein sen kuitenkin. Muistatko sitä kauheaa
iltaa ja seuraavanaamuista keskusteluamme? Minä pyysin sinua välttämään
Carlottan seuraa koko sen päivän aikana -- suremaan kuollutta
rakkauttamme. Minä tiesin, että sinä täyttäisit lupauksesi. Sinä olet
erinomaisen rehellinen mies. Jos kaikki miehet olisivat sinun
kaltaisiasi, olisi tässä maailmassa ihanaa elää."

"Se joutuisi perikatoon muutaman viikon kuluttua yleisen kelvottomuuden
tähden", mutisin minä katkerasti.

"Siinä ei olisi mitään halpamaisuutta eikä petosta eikä halveksittavia
salateitä. Marcus -- sinun täytyy antaa minulle anteeksi -- minä olin
epätoivoinen nainen; taistelin elämäni onnen puolesta. Minä ajattelin,
että minun täytyi koettaa vielä viimeinen keino. Järjestin asiat niin,
että sinä olit poissa, ja menin sitten tänne tavatakseni Carlottan. Älä
keskeytä minua, Marcus, anna minun puhua loppuun! Minä tulin häntä
vastaan kadulla kappaleen matkan päässä täältä, ja me menimme yhdessä
Regent's Parkiin. Siellä istuuduimme ja minä kerroin hänelle, missä
suhteessa sinä ja minä olemme olleet toisiimme ja minun rakkaudestani
sinuun ja pyysin häntä luopumaan sinusta. Minä en luule, että hän
ymmärsi minun sanojani, Marcus. Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä
koiraa. Minä tulin tajuuni jälleen ja jätin hänet siihen ja menin
kotiin sairaana häpeästä ja nöyryytyksestä. Minä tiesin, että Pasquale
oli rakastunut häneen, sillä edellisenä iltana Pasquale oli kertonut
sen minulle ja kysynyt, miten voitaisiin estää teitä menemästä
naimisiin. Hän ei uskonut todeksi sitä, minkä sinä olit sanonut Hamdi
Efendille. Mutta minä en sanonut Carlottalle mitään Pasqualesta, minä
en viittaillutkaan siihen, että saattaisi olla tarjolla joku muu kuin
sinä. Sikäli minä olin jalomielinen, Marcus. Ja pari kolme päivää sen
jälkeen tuli Pasqualen kirje. Ja minä odotin sinua tuskaisen ilon
valtaamana: minä tiesin, että sinä tulisit -- ja minä olin kylliksi
hullu luullakseni, että aika parantaisi sinun haavasi -- että sinä
unohtaisit -- että me saisimme takaisin rakkaan menneisyytemme ja että
minä voisin opettaa sinua rakastamaan itseäni. Mutta yhtäkkiä, ilman
varotuksen sanaakaan -- se on aina ollut hänen tapojaan -- mieheni
ilmestyi. Sitten sinä tulit tarjoamaan minulle tukea ja apua, ja sinä
olit minusta kuin leimahtavan koston enkeli. Minähän olen tehnyt
sinulle vääryyttä, rakkaani -- ryöstänyt sinulta onnesi. Jos minä en
olisi valmistanut hänen mieltään puhumalla siitä, että hänen tuli
jättää sinut, hän ei koskaan olisi karannut. Jos minä en olisi tehnyt
sitä, tai jos sinä rakastaisit minua, Marcus, katselisin ehkä koko tätä
asiaa toiselta näkökannalta. Minä alan uskoa Jumalaan ja nähdä Hänen
kätensä kaikkialla. Minä en voisi elää sinun vaimonasi, Marcus, Jokin,
joka on voimakkaampi minun rakkauttani, kieltää sen. Meidän elämämme ei
enää voisi olla niin suloista, niin miellyttävää, kuin se aina on
ollut. Me olemme nyt tulleet siihen kohtaan, missä meidän tiemme
eroavat. Minun täytyy seurata miestäni."

Minä tiesin, että hän oli oikeassa. Kun hänen temperamenttinsa ei aja
häntä hysteerisiin tekoihin, on hänellä harvinaisen varma ja terävä
arvostelukyky.

"Meidän tiemme eroavat?" minä sanoin. "Niin -- mutta etkö sinä voi
pysähtyä tienhaaraan? Etkö sinä voi elää niinkuin nytkin -- olla
ystävällisessä suhteessa sekä mieheesi että minuun?"

"Rupert tarvitsee minua", hän kiivaasti vastasi. "Hän on sielunhädässä.
Hän on joutunut tämän uskonkiihkon valtaan siksi, ettei hän vielä ole
varma itsestään. Me keskustelimme tänään vielä kerran pitkälti
toistemme kanssa. Minä ehkä voin auttaa häntä."

"Ansaitseeko hän, että sinä uhraat elämäsi hänelle?"

Hän ei antanut suoraa vastausta kysymykseeni, vaan istui muutaman
minuutin ajan tuijottaen tuleen leuka käden varassa.

"Hän on intohimojen turmelema mies", hän vihdoin sanoi. "Juoppous ja
naiset ne ennen kaikkea ovat vaikuttaneet häneen alentavasti. Minä opin
lyhyen avioliittomme aikana tuntemaan sen helvetin. Jos hän nyt jälleen
lankeaa syntiin, hän luulee joutuvansa ikuiseen kadotukseen. -- Hän
uskoo ruumiilliseen kidutukseen -- liekkeihin ja paholaisiin ja
sellaiseen. -- Hän sanoo, että minä olen hänen ainoa pelastuksensa.
Minun täytyy seurata häntä. Jos lähetyskirkko tuntuu liian kauhealta,
niin matkustan viikoksi Delphine Carrère'n luo rauhoittaakseni
hermojani."

Mitä minä saatoin sanoa? Yksinäisyyden kauhu valtasi minut.
Olisinhan voinut koettaa taivuttaa häntä, surkeasti vedota hänen
armeliaisuuteensa. Mitä se olisi hyödyttänyt? Minä en voi vaikeroida
naisten kuullen -- enkä liioin miesten. Yksin ollessani saatan kiroilla
ja sadatella, mutta toisten kuullen -- ei. Minä luulen, että isoisäni
oli gentlemanni, ennenkuin hänestä tuli parooni.

"Mutta jos sen teet", minä huomautin, "sinä kyllä varmaankin vältät
kaikkea filosofoimista ja luostarimaista yksinäisyyttä."

Hänen naurunsa päättyi nyyhkytykseen.

"Muistatko sinä sen vielä? Eihän siitä ole kulunut pitkääkään aikaa --
ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin olisi siitä monta, monta vuotta."

Me keskustelimme yleisistä asioista, kuten ihmiset tekevät tahtoessaan
lykätä jonkun vaikean hetken tuonnemmaksi. Hän kulki ympäri huonetta
katsellen kirjahyllyjäni. Monta kirjaa hän ennen oli lainannut minulta,
ja hän tunsi ne nyt vanhoiksi tuttavikseen.

"Onko Benvenuto Cellini aina ollut tuossa paikassa?"

"On", minä sanoin antaen käteni solua pitkin kirjojen selkiä, "hän on
siinä oman vuosisatansa keskellä, toverien parissa. Hän ei viihtyisi
missään muualla."

"Ja Historia -- kuinka pitkälle se on edistynyt?"

Minä näytin hänelle käsikirjoituspinkan -- hän silmäili paria sivua.
Sitten hän heitti sen kiivaasti pöydälle ja kääntyi poispäin.

"Minä en näe lukea nyt juuri, Marcus."

Sitten hän pysähtyi valokuvansa eteen -- se oli nyt yksin
uuninreunuksella.

"Antaisitko tuon takaisin minulle?"

"Miksi minä sen tekisin?" minä kysyin.

"Minä tahtoisin mielelläni, että sinä antaisit sen minulle -- minä en
tahtoisi, että sinä polttaisit sen."

"Polttaisin sen? Ainoan, mikä minulla on jäljellä sinusta?"

Hän katseli minua kyyneleet silmissä.

"Sinä olet hyvä, Marcus, kaiken sen jälkeen, mitä minä olen sanonut
sinulle -- etkö sinä tunne katkeruutta minua kohtaan?"

"Minkä vuoksi? Siksikö, että sinä menettelet kuin haaveilija? Siksikö,
että aiot ruveta marttyyriksi ihanteen tähden?"

"Etkö sinä kuunnellut, kun minä puhuin Carlottasta?"

"Voi, rakas Judith!" minä sanoin.

Ja nyt hän on poissa. Me vaihdoimme erotessamme suudelman -- muistojen
ja kieltäymyksen suudelman. Tapaammeko toisemme milloinkaan enää?

Pimeys ympäröi minut, ja minä olen väsynyt, väsynyt, ja toivoisin
voivani nukkua kuin Rip Van Winkle ja herääväni sitten vanhana miehenä,
tuntien vanhan miehen intohimotonta alistuvaisuutta. Tai parasta olisi,
jos en heräisi ollenkaan. Minun kaltaisteni hullujen raukkojen ei pidä
elää.

Luon silmäyksen taaksepäin ja näen, että koko filosofiani on
osottautunut vääräksi ja että kaikki pienet säntilliset mielipiteeni on
kumottu. Kaikkina näinä vuosina olen Judithia arvostellessani osottanut
yhtä julmaa kuin typerää tietämättömyyttä. On tosiaankin viisauteni
ollut vähäinen. Siksipä en nyt häntä arvostele enkä tuomitse.

Jos minä olisin rakastanut Judithia, niinkuin mies saattaa rakastaa,
eivät koko kristikunnan kaikki kääntyneet lurjukset olisi voineet
erottaa meitä toisistamme.

Ja se seikka, että hän oli mennyt Carlottan luo ja puhunut hänen
kanssaan -- naisparka -- mitä se merkitsee? Mitä hän sanoikaan
Carlottasta? "Hän nauroi ja heitteli kivillä pientä koiraa."

Voi, Jumalani!


                                                Marrask. 12 p.

Näin minusta tulee hullu. Minä aion jättää talon Stensonin ja
Antoinetten huostaan ja matkustaa ulkomaille. Minä olen saanut Veronan
päähäni -- en tiedä miksi. Toinen paikka on yhtä hyvä kuin toinenkin,
kunhan se ei ole tämä talo -- tämän kuoleman ja hulluuden ja rikosten
tyyssija -- ja Verona on Italiassa, jossa minä aina olen löytänyt
rauhan.

Minä tahdon tunnustaa hulluuteni. Tämän kirjan tarkotuksena on kuvailla
minun moraalini -- kertoa loppuun asti se ilveily, jonka korkeat
jumalat ovat antaneet minun esitettäväkseni. Minä luulin eilen illalla,
että esirippu oli laskeutunut. Minä erehdyin. Kuulkaa ja naurakaa,
kuten minä teen -- jos voitte!

Minä olin päättänyt tehdä työtä tänään. En ole mikään varsinainen
laiskuri. Minulla on oikeus elää. Kun kerran julkaisen Historiani,
rikastutan sen kautta maailmaa, joskin ylen vähäisessä määrin. Saatan
vakuuttaa, että minulla viime vuosina on ollut parempi, jalompi toimi
kuin siihen aikaan, jolloin ansaitsin elatukseni opettamalla lapsille
turhinta, kamalinta, sielua surmaavinta ainetta, jonka kautta
opettajat rajattomassa hulluudessaan ovat kukistaneet tuhansien
lähimmäistensä mielen, tuhonneet tuhansien lähimmäistensä elämän --
alkeismatematiikkaa. Ei ole enemmän syytä ihmisolennon tuntea
binomiaaliteoreemaa ja kolmioiden ratkaisua -- ellei hän erikoisesti
tutki sitä tiedettä, jolloin hän saattaa ryhtyä matematiikan
erikoistutkimukseen samalla iällä kuin juristi ryhtyy tutkimaan
lakitiedettä tai kirurgi anatomiaa -- kuin olla perehtynyt Kabbalaan
tai mormoonien opinkappaleisiin. Tunnen häpeää ja nöyryytystä
muistellessani niitä päiviä, jolloin leipäkannikan tähden väärinkäytin
älyäni tuhlatakseni vaikutteille herkän lapsuusajan kallisarvoisia
hetkiä, joihin olisi voinut valaa kaunista ja rikasta sisältöä, tälle
ylen hyödyttömälle ja epäinhimilliselle aineelle. Se kehittää mieltä,
opettaa poikia ajattelemaan -- niin väitetään. Se ei ole totta.
Todellisuudessa se on rajotettu ja kuiva aine, joka helposti on
sovitettavissa koulukurssin rajoihin. Se säästää kasvattajilta
tavattoman paljon huolta, ja se hyödyttää suuresti typeriä nuoria
miehiä, jotka ovat harjotelleet yliopistollisia opintoja ja jotka
saattavat ansaita niukan elatuksensa opettamalla sitä toisille; nämä
toiset sitten vuorostaan opettavat sitä tulevalle sukupolvelle.

Minä olen hullu tänä iltana -- miksi näin hyökkään matematiikan
kimppuun? Luultavasti minun täytyy purkaa vihani johonkin. Nyt
ymmärrän. Minä sanoin, että minulla on oikeus elää, etten minä ole
mikään laiskuri. Tästä minä pidän kovasti kiinni. Ihminen ei saata
vaatia kunnioitusta, ei edes itseltään, yksistään tunne-elämänsä
perustuksella. Ja sen jälkeen, mitä minä tänään olen tehnyt, täytyi
minun jollakin tavoin hankkia itselleni takaisin kunnioitus, jonka
käytökseni kautta olin menettänyt.

Ahersin siis lakkaamatta koko päivän. Mutta illalla minut valtasi
kauhea kaiho. Vähäpätöinen pikkuseikka herätti sen eloon. Juodessani
iltapäiväkahviani minä hajamielisesti kastoin sokeripalaseni kahviin,
ennenkuin laskin sen kuppiin, ja katselin, miten ruskea neste imeytyi
valkeaan kristalliin. Silloin minä muistin. Niin Carlottan aina oli
tapana tehdä. Hän tavallisesti piteli sokeripalasta kahvissa, kunnes se
oli sulamaisillaan -- silloin hän nopeasti pisti sen suuhunsa. Joskus
se kuitenkin suli jo sitä ennen, ja silloin hän nauroi ja hapuili minun
taskuistani nenäliinaa, jonon hän saattaisi pyyhkiä ruusunpunaiset
sormenpäänsä. Kahvin kostuttamaa sokeripalaa hän nimitti ankaksi, kuten
ranskalaiset lapset. Sehän oli ylen jokapäiväinen seikka, mutta se
muistutti yhtäkkiä mieleeni kaikki ne tuhannet somat, lapselliset,
kiehtovat kepposet, jotka tekivät Carlottan niin viehättäväksi, niin
lumoavaksi.

Niin, minä tiedän, ettei millään maailman kielellä saata kuvailla sen
miehen ääretöntä hulluutta, joka menettää järkensä nähdessään kahviin
kastetun sokeripalasen. Muuan ranskalainen lausetapa, jota eivät
Lamartine, Chateaubriand ja muut kohteliaat tunnelyyrikot käytä
kirjoissaan, sopii kuitenkin minun tilaani:_j'ai les sangs tournés
d'elle_ -- hän on mennyt veriini. Joku on jossakin sanonut jotakin
nelikymmenvuotiaan intohimosta. Epäilemättä tuo ranskalainen lause
tarkottaa sellaista.

Minä työnsin pois kahvikuppini juomatta mitään ja kätkin kasvoni
käsiini, ja minä ikävöin, ikävöin, ikävöin häntä kuollakseni. Tuli oli
sammunut. Konemaisesti tartuin hiilihankoon ja kohentelin sitä.
Sieluani vapisutti voimaton tuska. Päätäni huimasi. Minut valtasi
vastustamaton tappamisen halu. Minä olin yksin pilkkailevan
paholaisjoukon keskellä. Kumartuessani alas kohennellakseni hiiliä,
tunsin jonkun rapsivan olkapäitäni. Minulta pääsi huuto, ja samassa
minä näin jonkun mustan toissilmäisen seisovan uuninreunuksella
suunnaten minuun äärettömän häijyn katseensa. Ennenkuin tiesin, mitä
tein, olin voimieni takaa lyönyt sitä hiilihangolla; kissa putosi
kuolleena jalkojeni juureen.


                                                 Marrask. 22 p.

_Veronassa_. Olen jättänyt sikseen "Renessanssin Moraalin Historian."
Koirankorvaiset käsikirjoitukset ja pölyisen muistiinpanopinkan olen
sulkenut tässä huoneessa olevaan romukaappiin. Istun viluisena pienen
rautauunini edessä. Huone on kylmä eikä houkuttele tulijaa, se
muistuttaa "Tuonelan avaria tupia." Tänään minä olen ollut täällä
viikon ajan. Minä luulin saavani rauhan mieleeni. Saisin taas hengittää
Italian ilmaa. Saisin taas keventää sydäntäni katselemalla Girolamo dai
Librin ja Cavazzolan mestariteoksia, ja näiden sinisten vuorten
keskellä, joita he niin mielellään maalasivat, kävisi mieleni yhtä
rauhalliseksi kuin heidänkin. Tässä vanhan maailman kaupungissa minä,
niin minä kuvittelin, unohtaisin Regent's Parkin ja saattaisin sieluni
sopusointuun sen elämän kanssa, joka kerran täytti nämä ahtaat kadut.

Mutta minä en ole mitään löytänyt, en mitään muuta kuin yksinäisyyden.
Seisoin tänään Moronen silvotun freskomaalauksen edessä, joka kuusi
vuotta sitten oli ollut ihastukseni esineenä, ja tunsin sitä kohtaan
tolkutonta vihaa. Madonna oli ristiriidassa sen kirjotuksen kanssa,
joka ympäröi hänen päätään: "_Miseratrix Virginum Regina nostri
miserere_" -- Neitsyeiden Armelias Kuningatar, armahda meitä -- ja
katseli minua säälimättömästi hymyillen. Hänen vasemmalla puolellaan
oleva tuntematon marttyyri tuijotti suoraan eteensä kylmän
välinpitämättömästi, ja Pyhä Rochus oli valtavasta ruttopaiseestaan
huolimatta harmittavan pyylevän näköinen. Taulu oli täydellisen typerä.
Se oli loukkaava. Se ajoi minut ulos galleriasta. Ulkona verhosi vuoria
harmaa usva, ja sade tihkui läpitunkevana. Minä hiivin kotiin ja
aukaisin "Renessanssin Moraalin Historian" -- se oli varmaankin
tapahtunut viisikymmentä kertaa tänne tultuani. Vihdoin minulta pääsi
kirous ja minä heitin sen nurkkaan.

Minä inhoan sitä. En välitä rahtuakaan renessanssista enkä sen
moraalista. Pidän renessanssin ihmisiä vain surkeina töhrijöinä,
riimiseppinä ja ilonaisina. He ovat menettäneet kauneutensa sädekehän.
Heidän kerskailunsa, heidän eläimellinen elämänilonsa loukkaa minua,
pääasiallisesti siitä syystä, että ne alituisesti muistuttavat mieleeni
Pasqualen.

Ja kuitenkin ne kerran herättivät minussa vilkasta mielenkiintoa. Ne
täyttivät elämäni harmaan tyhjyyden soitolla ja värillä. Mistä muutos
on kotoisin? Minusta itsestäni. Minä olen omissa silmissäni kiusallisen
mielenkiintoinen. Paljon mielenkiintoisempi kuin Veronan muinaiset
sankarit. Ne ovat häipyneet kummituksiksi. Minä yksin olen olemassa.
Tämä kuulostaa hyvin turhamaiselta. Taivas tietäköön, ettei se sitä
ole. Jos ihmistä vaivaa hammassärky, joka tuntuu korvasta korvaan,
päälaesta leukaan, silmämunasta pikkuaivoihin, eikö silloin koko
maailmankaikkeus ole keskittyneenä hänen päähänsä? Eikö hän itse sinä
kidutuksen hetkenä ole luoduista olennoista elävin ja tärkein? Eikä
kukaan moiti häntä siitä. Säästäkää siis minutkin moitteelta moraalisen
hammassärkyni hetkenä!

Ennenmuinoin minä olin omituisen harhaluulon vallassa. Luulin
turhamaisuudessani, että minä olin ainoa olento maailmassa, jota ei
oltu pantu näyttelemään mitään osaa Elämän huvinäytelmässä. Minä istuin
yksin isossa teatterisalongissa, niinkuin Baijerin hullu kuningas, ja
katselin välinpitämättömänä naurettavan surullista näytäntöä. Minä
luulin olevani turvassa yksinäisessä aitiossani. Mutta en ollut ottanut
huomioon korkeita jumalia, jotka hiljaisten varjojen tavoin istuutuvat
paikoilleen ja kadehtivat kuolevaista, joka on heidän keskuudessaan.
Varottamatta minua edeltäkäsin he ajoivat minut pois paikaltani ja
heittivät minut näyttämölle, ja ennenkuin silmäni ehtivät tottua
häikäisevään ramppivaloon, huomasin ottavani osaa kauhean draaman
esitykseen. Minä en ollut valmistautunut siihen. En osannut osaani. En
sanonut vuorolauseitani oikeaan aikaan. Minulla oli amatöörin
turmiollinen itsetunto. Ja kuitenkin tämä typerä ilveily oli täysin
todellista. Varjomaisten jumalien nauraessa tahdoin paeta pois
näyttämöltä. Saavun Veronaan ja huomaan, että yhä näyttelen osaani.
Olen näytellyt sitä aina. Olen näytellyt sitä syntymästäni saakka.
Olemassaolomme tarkotuksena on huvittaa korkeita jumalia
näyttelijätaidollamme. Maa itse on näyttämönä, avaruuden lukemattomat
tähdet kuulijoina.

_Yhden_ lahjan, _yhden_ siunauksen korkeat jumalat ovat suoneet,
näyttelijäseurueelleen. Jokainen saattaa milloin tahansa lopullisesti
poistua näyttämöltä. Vielä viimeinen yksinpuhelu, ja minä voin
huoahtaen sanoa: "_La commedia e finita_ -- kappale on lopussa", ja
sitten seuraa ikuinen hiljaisuus. Joka tapauksessa minä tahdon kertoa
oman tarinani. "Renessanssin moraali" saa mädätä kaapinnurkassa minun
käsitellessäni paljon tärkeämpää aihetta -- "Marcus Ordeynen moraalia."

Monen hyödyttömän vuoden aikana minulla on ollut tapana pitää
päiväkirjaa, mutta se on ollut vain hahmottelua, katkelmien
muistiinmerkitsemistä -- sitä ei varsinaisesti ole voinut nimittää
elämäkerraksi. Tähän saakka en ole tarvinnut sellaista. Mutta nyt, kun
Judith ja Carlotta ovat jättäneet minut, kun ainoa ystäväni Pasquale
ainiaaksi on kadonnut elämästäni, kun itse myötätuntoisen
Polyphemuksenkin on toimittanut Tuonelaan murhaajan käsi, nyt tunnen
vastustamatonta tarvetta lausua ajatukseni ilmi täydellisesti ja
lopullisesti ensimäisen ja viimeisen kerran elämässäni. Siitä tulee
joutsenlauluni. Mihinkä se joutuu, siitä en välitä.

Ja kun viimeinen sana on pantu paperille, aion mennä Pinakoteekkiin ja
asettua jälleen Moronen freskon eteen, ja jos Miseratrix Virginum
Regina silloin yhä hymyilee minulle ivallista hymyä, pidän sitä
merkkinä, enteenä. Silloin palaan tänne marmoriluolaani ja poistun
lopullisesti näyttämöltä. Lähtöni on oleva teatterimaisen taiteellinen
-- sen saatan vakuuttaa -- mikä epäilemättä on tuottava parvekkeella
istuville korkeille jumalille tavattoman suurta huvia.



II OSA.



XXI LUKU.


Nyt on kulunut suunnilleen kaksi vuotta siitä, jolloin toisen
kerran seisoin Veronan Pinakoteekissa ja koetin lukea kohtaloni
Morone-madonnan hymyilevistä piirteistä.

Näin, mitä jokainen järkevä ihminen olisi odottanut näkevänsä --
maalatuissa kasvoissa oli aivan sama ilme kuin se, joka oli suututtanut
minua pari kuukautta aikaisemmin, jolloin ryhdyin kirjottamaan
ylläolevaa esitystä. Mutta koska minulla siihen aikaan ei ollut
rahtuakaan tervettä järkeä, käsitin pahoinpidellyn Madonna raukan
myötätunnon puutteen minulle annetuksi merkiksi, menin kotiin ja
valmistauduin kuolemaan.

Siitä on siis kaksi vuotta! Vasta viimeksi kuluneiden kuukausien aikana
olen saattanut filosofisen tyynesti muistella Veronan ajan painajaista.
Ja tänä aamuna ensimäisen kerran saatan katsella menneisyyttä
intohimottomin mielin. Sellainen mielentila tekee ihmiselle
mahdolliseksi panna paperille menneiden aikojen muistot tuntematta
sydämentuskaa. Minä istun erään talon tasaisella katolla Mogadorissa
Marokkon rannalla. Vaatekatos suojelee minua polttavalta Afrikan
auringolta, jonka valo lukemattomin säkenin taittuu kattojen takana
kimaltelevan meren aaltoihin. Eilen illalla ilma oli täynnä itämaiden
unhottumatonta, raskasta, kuvaamatonta tuoksua, mutta nyt aamulla
raitis, suloinen tuuli puhaltelee Atlantilta, ja ilma on kirkasta,
häikäisevän kirkasta. Valkeat, neliskulmaiset talot ja moskeijoiden
kupukatot kuvastuvat selvästi tummansinistä taivasta vastaan. Minä olen
kaukana sataman elämästä ja liikkeestä, mieluisista kaduista
viljataakkoja kantavine kameleineen ja hoilottavine ajajineen,
värikkäine, riitelevine, kinastelevine, puhelevine maurilaisineen,
juutalaisineen ja erämaan arabialaisineen, ja minua ympäröi äärettömän
sinitaivaan lepo ja rauha. Kun eilen iltapäivällä ratsastin
takaisin Mogadoriin sen erämaankielekkeen poikki, joka erottaa sen
Palmupuutalosta, ja kaupunki kangasti taivaanrannalla -- lumivalkea
unikaupunki, joka kirkkaan auringonlaskun luomassa ametistinvärisessä
kehyksessä loisti lahden vaaleansinistä taustaa vastaan -- tapahtui
jotakin. Ja eilen illalla tapahtui vielä jotakin muuta.

Kaksi vuotta sitten Veronassa olin siis tekemäisilläni lopun
hyödyttömästä elämästäni. En nähnyt mitään syytä, miksi elää.
Käytännölliset ilmiöt olivat kumonneet suhdettani maailmankaikkeuteen
koskevan teoriani. En voinut keksiä mitään muuta teoriaa, jolla olisi
ollut varmempi perustus. Mutta mitä on elämä ilman teoriaa?
kysyin itseltäni. Nyt jo oli elämäni ilman tarkotusta, ilman
toimintamahdollisuuksia, ilman ystäviä, ilman Judithia ja ilman
Carlottaa. Minä en jaksanut kestää sitä, ellei minulla lohdutuksena
ollut edes teoria. On olemassa eläviä olentoja, jotka elävät ilman
rakkautta ja ilman teorioja. Mutta sellaisia ovat ainoastaan
katoavaiset eläimet. Jatkoin mietiskelyäni. Otaksukaamme, että minä
tarkemmin tutkien löytäisin uuden teorian! Missä määrin se voisi minua
hyödyttää? Missä määrin saattaisin luottaa siihen, ettei se johtaisi
minua uusiin haaveellisiin tunteisiin ja turhiin pyrkimyksiin, kunnes
vihdoin saavuttaisin suurenmoisen huippukohdan -- murhaisin
toissilmäisen kissan? Minut valtasi itsenihalveksiminen ja inho, kun
ajattelin Polyphemus raukkaa sen viruessa siinä kuolleena uuninmatolla,
ja kun ajattelin itseäni seisoessani kumartuneena sen ylitse,
järjissäni jälleen, tylsänä ja katuvaisena, pidellen hiilihankoa
kädessäni.

Kävelin edestakaisin marmoripalatsin isossa, kylmässä huoneessa ja
harkitsin lukemattomia tapoja, millä saattaisin lopettaa elämäni.
Keskellä huonetta olevalla pöydällä oli sinihappoa sisältävä pullo,
jonka kauan sitten olin hankkinut Lontoossa; minä olin nimittäin sitä
mieltä, että jokaisella ihmisellä tulee olla keinoja päästäkseen tästä
maailmasta, jos hän niin tahtoo. Monta kertaa pysähdyin pienen sinisen
pullon eteen. Minun tarvitsi vain kohottaa käteni, keikauttaa pääni
taapäin -- ja kaikki olisi ohitse. Vihdoin otin pois tulpan, ja heikko
mantelinhaju sattui nenääni. Panin taas tulpan paikalleen ja sytytin
paperossin, jonka heitin pois poltettuani sen vain puolilleen. Sitten
lähestyin taas kuolonpöytää. Aloin tuntea suurta, luonnollista
vastenmielisyyttä pullossa olevaa nestettä vastaan. "Tämä", minä
sanoin, "on pelkkää eläimellistä pelkurimaisuutta." Otin taas pois
tulpan. Nyt tulin ajatelleeksi asiaa toiselta puolelta. "On
pelkurimaista koettaa päästä elämän edesvastuusta. Saatatko olla
sellainen raukka, ettet edes uskalla elää enää?" "En", minä sanoin,
"minä olen rohkea", ja minä asetin pullon taas pöydälle. "Mitä vielä",
itsemurhapaholainen kuiskasi korvaani, "sinä pelkäät kuolemaa." Taaskin
tartuin pulloon. Mutta toinen kiusaaja esitti yhtä painavan väitteen,
ja vielä kerran asetin pullon tulpatta pöydälle.

Minä muistutin Buridanin aasia seisoessani siinä kahden pelkurimaisen
teon välissä -- joista minun täytyi valita toinen. Minä sytytin uuden
paperossin ja harkitsin kysymystä. Minä poltin kaksi paperossia ja
kävelin edestakaisin suuressa, kylmässä huoneessa inhottavan
mantelinhajun vähitellen täyttäessä ilman. Tämä haju lisäsi vielä sitä
ruumiillista vastenmielisyyttä, jonka ensimmäinen heikko tuoksahdus oli
herättänyt minussa. Minä aloin vapista kylmästä.

Takkavalkea oli sammunut, ennenkuin minä tulin sisään; eikä minun
mielestäni ollut maksanut vaivaa sytyttää sitä uudestaan niitä harvoja
minuutteja varten, jotka minulla vielä oli elettävinä. Minä en ollut
ottanut lukuun aasin arkuutta.

"Yhtä hyvin minä saatan päästä palelemasta", minä ajattelin,
"koettaessani saada selville, että on pelkurimaisempaa elää kuin
kuolla. Minulla ei ole mitään kiirettä."

Otin matkapleedin, joka oli heitettynä sohvalle, kääriydyin siihen ja
jatkoin kävelyäni. Olin pian taas vajonnut mietteisiini enkä huomannut,
että pleedin kulma vähitellen solui alas lattialle.

"Minä teen sen!" huudahdin vihdoin ja hyökkäsin pöydän luo. Mutta
pleedin ivallinen kulma oli liukunut lattialle asti. Minä astuin sen
päälle, kompastuin ja tartuin vaistomaisesti pöytään pysyäkseni
pystyssä. Horjuva pöytä keikahti kumoon, ja tulpaton sinihappopulloni
vieri maahan ja särkyi tuhansiksi sirpaleiksi mosaikkilattiaa vastaan.

Kun nyt katselen taaksepäin, olen taipuvainen arvostelemaan itseäni
lempeästi. Olisinko tyhjentänyt myrkkypullon, jos tapaturmaa ei olisi
sattunut, sitä en voi sanoa. Sillä hetkellä, jolloin hyökkäsin pöydän
luo, oli se aikomuksenani. Onnettomuustapauksen jälkeen, jonka katsoin
riippuvan tavallisesta surkeasta huono-onnisuudestani, täytyi minun
tunnustaa, että minä olin iloinen. Elämä ei suinkaan tuntunut minusta
entistään miellyttävämmältä, mutta minä olin hyvilläni, että ratkaisu
oli siirretty pois minun käsistäni. Enhän saattanut kulkea ympäri
Veronan kauppaliikkeissä ostaakseni sinihappoa tai revolvereita tai
köyttä metrittäin. Ja minun partaveitseni olivat (kun nyt Stenson ei
ollut täällä pitämässä niistä huolta) suloisen tylsät, enkä minä
tahtonut turvautua housunkannattimiinikaan. Minä murisin, kiroilin ja
rähisin, mutta koska nyt kerran oli sallittu, että minun piti elää,
alistuin ilottomaan ja teoriattomaan elämään.

Parin päivän kuluttua elämisen halu kävi minussa voimakkaammaksi. Minä
sain päähänpiston. Minulla oli alustava elämäntarkoitus. Tahdoin mennä
ulos maailmaan teoriaa etsimään. Löydettyäni sen tahdoin sovelluttaa
sen niihin pariinkymmeneen vuoteen, jotka minulla mahdollisesti vielä
oli elettävinä täällä maan päällä. Minun täytyi antautua sille vaaralle
alttiiksi, että se ehkä johtaisi minut uuden Polyphemuksen kuolemaan.

Koska minusta ei juuri ollut luultavaa, että löytäisin sen teorian
Italiasta, järjestin kuntoon matkalaukkuni ja kiiruhdin pois Veronasta.
Neappelissa astuin höyrylaivaan ja läksin kiertomatkalle Levanttiin.
Alexandrettassa menin maihin ja tiedustelin poliisipäällikön asuntoa.
En mennyt tapaamaan Hamdi Efendiä. Mutta kävelin muurien ulkopuolella
ja mietin raskasmielisenä ja synkkänä, missä Carlotta mahtoi istua
Harryn ilmestyessä ja viheltäessä hänet luokseen kuin kesyn haukan. Se
oli valkea, palatsimainen rakennus, jossa oli katettu parveke, suljetut
sälekaihtimet ja paksut pylväät. Rakennuksen takana oli iso puutarha,
jota ympäröi tuo kuuluisa muuri. Epäilemättä Hamdi oli rikas mies ja
Carlotta oli kasvanut ylellisessä ympäristössä. Mutta siinä paikassa,
missä Carlotta oli viettänyt lapsuutensa, oli läpitunkemattoman
salaperäisyyden leima. Seisoin siinä pettyneenä, yhtä ymmälläni kuin
usein ennen Carlottan sielua tarkastaessani. Tutkimukseni tuloksena ei
ollut minkään uuden teorian, vaan vanhan, kalvavan tuskan keksiminen.

Palasin alakuloisena laivaan.

Toivoin kuitenkin, että uudet näkemykset karkottaisivat Carlottan
lumoavan kuvan. Mutta ei -- tämä oli vain yksi niistä monista vääristä
luuloista, joihin perustin väärän filosofiani. Olinpa vaikka Beirutissa
tai Alexandriassa tai Marseillesissa tai puoleksi itämaalaisessa
Algierissa tai Andorran vuoritasavallassa, missä toivoin löytäväni
alkuperäistä viisautta ja voivani luoda alkeisprinsiippeihin perustuvan
teorian ja josta minut, kohtalon ivaa sekin, karkottivat kirput --
olinpa maalla tai merellä, kaupungeissa tai yksin -- kaikkialla sama
levottomuus kalvoi sydänjuuriani, kaikkialla kuherteli se ääni, joka
oli vaiennut (mitä minuun tuli), kyyhkysääniään korviini.

Minä muistan, että eräässä laivassa kuulin kauniin amerikkalaisen
kuusitoistavuotiaan tytön kuvailevan minua "kummalliseksi, kiltiksi
vanhaksi linnunpelätiksi, joka puhuu kaikenlaista roskaa, jota ei
kukaan ihminen ymmärrä, ja joka koko ajan ajattelee jotakin muuta." Kun
minä äkkiä sukelsin ylös kajuutanportaista, missä olin seisonut
sytyttäen paperossiani, lensi nuori neiti tulipunaiseksi.

"Vanhako te luulette minun olevan?" minä kysyin.

"No -- suunnilleen kuusikymmentä", sanoi tyttönen.

"Minä olen hyvilläni, että olen kummallinen ja kiltti, vaikka puhunkin
kaikenlaista roskaa", minä sanoin.

Ovela amerikkalainen tyttö kun oli, hän pisti kätensä kainalooni ja
käveli minun kanssani laivankannella tuttavallisesti puhellen.

"Te olette kerrassaan herttainen", hän huomautti, "mutta minä tahtoisin
tietää, mitä te oikeastaan olette", lopetti nuori amerikkalainen
ystävättäreni.

Tunnustaisinko, että hän minua miellytti? Hän muistutti hieman
Carlottaa. Hänellä oli Carlottan iho ja Carlottan avomielisyys. Mutta
muuta yhtäläisyyttä ei ollut. Hänen aivojensa harmaa aines oli
Wall-Streetin tislaama, ja taivaan ja maan välillä on olemassa ylen
harvoja asioita, joita hän ei tuntenut.

"Minä olen pettynyt filosofi", minä sanoin.

"Ah -- se ei ole mitään. Sitä on jokainen, joka jälleen tulee
järkiinsä. Miten te olette ansainnut rahanne?"

"Minä en ole ansainnut mitään rahoja", vastasin nöyrästi.

"Minä luulin, että kaikki ihmiset, jotka teidän maassanne aateloidaan,
ovat ansainneet suuret määrät rahoja."

"Aateloidaan?" minä huudahdin. "Mitä ihmeessä te luulette minunlaiseni
kummallisen, vanhan linnunpelätin tehneen, jotta minut aateloitaisiin?"

"Mutta tehän olette parooni!" hän sanoi ankarasti.

"Minä vakuutan teille, ettei se ole minun syyni."

"Minä luulin, että kaikki paroonit olivat huonoja ihmisiä. Sellaisia ne
ovat romaaneissa. Te ette kuitenkaan olekaan paroonin näköinen. Teillä
pitäisi olla mustat viikset ja monokkeli, ja teidän pitäisi polttaa
sikaria ja olla korskean näköinen. Mutta sanokaahan, miten te kulutatte
aikanne, ellette te tee mitään ansaitaksenne rahoja?"

"Minä kiertelen maailmaa", minä sanoin, "etsin seikkailuja niinkuin
Pyöreän Pöydän ritari. -- Minä etsin elämänteoriaa."

"Se minulla oli jo syntyessäni, luullakseni", huudahti nuori New-York.

"Silloin minä kuolen löytämättä sitä, luullakseni", minä vastasin.

Lontoossa jälleen. Rauhallinen kotini. Antoinette ja Stenson.
Tavallinen mukava jokapäiväinen elämäni. Kirjani. "Renessanssin
Moraalin Historian" koirankorvainen käsikirjotus, jonka Stenson on
ottanut matkakirstusta ja asettanut tavalliselle paikalleen
kirjotuspöydälle. Kaikki ennallaan ja kaikki kuitenkin äärettömän
muuttunutta.

Tunsin yhä lisääntyvää vastenmielisyyttä matkatuttavuuksia vastaan,
joita en saattanut välttää. Se ynnä koti-ikäväni saivat minut palaamaan
kotiin. Muuta hyötyä minulla ei ollut matkoistani, kuin että terveyteni
oli parantunut. Ruumiillisesti oleskelin oudoilla seuduilla ja
esiinnyin tilapäisissä seuroissa, mutta sydämeni oli koko ajan Regent's
Parkin varrella olevassa Hautakammiossani. Minut veti sinne melkein
magneettinen, vastustamaton voima. Molemmat palvelijani lausuivat minut
tarvetulleeksi kotiin, mutta ei kukaan muu. Ainoastaan asianajajani
tiesivät, että minun piti saapua. Ainoastaan heidän kanssaan minä olin
ollut kirjevaihdossa niiden monien kuukausien aikana, jotka olin
viettänyt matkoilla. Eihän kuitenkaan -- minä olin myöskin kirjoittanut
kirjeen rouva Mc Murraylle ollessani Veronassa. Hän oli kirjoittanut ja
kysynyt, minne Carlotta ja minä olimme joutuneet. Minä vastasin
kohteliaasti, mutta lyhyesti, että Carlotta oli karannut Pasqualen
seurassa ja että minä aioin viettää epämääräisen ajan ulkomailla. Mutta
kotonani ei ollut yhtään kirjettä minua odottamassa, ei edes
asianajajiltani. Minä ajattelin surunvoittoisesti, että kernaasti
olisin maksanut kuusi, kahdeksan pennyä siitä. Mutta se oli ohimenevä
tunne.

Sitten alkoi omituinen, häiritsemätön elämä. Erikoisesti sitä
tahtomattani minusta tuli erakko, elin yksin ja hylättynä päivästä
päivään. Niinkuin yökkö minä vältin ulkomaailman auringonpaistetta ja
tein synkät kävelyni illoin. Jos en olisi tuntenut piintynyttä
vastenmielisyyttä vettä ja kosteutta ja kellarin monia muita
hankaluuksia vastaan ja elleivät Stenson ja Antoinette olisi
sopimattomia sellaiseen elämään, olisin hautautunut johonkin
maanalaiseen luolaan. Minua vaivasi itse asiassa erakon lievälaatuinen
hulluus. Klubissani en koskaan käynyt. Kerran näin pitkän matkan päässä
vilahdukselta rouva Mc Murrayn ja hyökkäsin ylös raitiovaunuun, jottei
tämä kunnon nainen tuntisi minua. Historiaani en koskenut. Renessanssin
loisto oli hälvennyt. Minä tutkistelin uusplatonilaisia, mitä he
opettavat ihmeistä, demoneista ja muusta sellaisesta, jota aina olen
pitänyt huvittavana, joskin hyödyttömänä lukemisena. Minä kaduin, että
olin tutustunut uudenaikaiseen tieteeseen, joka esti minua
järjestämästä itselleni tislauskolveilla ja taikakristalleilla
varustetun laboratorion, missä saattaisin kokeilla löytääkseni Elämän
veden tai Viisaiden kiven.

Luin harvoin sanomalehtiä. Minä aavistin hämärästi, että jossain
käytiin sotaa, mutta se ei minua paljoa huvittanut. Minä kammoin sen
melua.

"Herra", sanoi Antoinette, "tulee sairaaksi, jos herra ei mene ulos
auringonpaisteeseen."

"Herra", minä sanoin, "on sitä mieltä, että aurinko hävyttömästi tunkee
sieluun, joka rakastaa hämärää."

Jos olisin lausunut nämä sanat englantilaiselle naiselle, olisi hän
surkutellut minua ja pitänyt minua puolihulluna ihmisparkana. Mutta
Antoinettella on kansansa vaistomainen kyky ymmärtää sieluntiloja, ja
hän pudisti vain päätään surullisesti ja sanoi, että se vahingoitti
vatsaa.

"Antoinette hyvä", minä huomautin ja palasin entisaikain mietteisiin,
"jos vielä jaarittelette noin vatsastani, rakennan minä neljänkymmenen
jalan korkuisen tornin puutarhaan ja elän siellä ylhäällä ja annan
lähettää ateriani sinne hississä enkä koskaan tule alas enää."

"Yhtä hyvin herra saattaisi olla paratiisissa", Antoinette sanoi.

"Ah", minä sanoin. Ja minä ajattelin sekalaisin tuntein
sinihappopulloa.

Kaikkina näinä kuukausina Judith kuin kalpea aave piili sieluni
syvyydessä. Me olimme eronneet niin täydellisesti, että kirjevaihto
tuntui aivan mahdottomalta. Mutta vaikka minä en ollut kirjoittanut
hänelle, lisäsi hänen kohtalonsa kuitenkin huomattavissa määrin sitä
ääretöntä surumielisyyttä, joka synkisti minun elämääni. Suloinen,
viiniä rakastava Judith! Kuinka monta kertaa olenkaan kuvitellut,
kuinka hän riutuneena ja surullisena istuu Hoxtonin pienessä
lähetyskirkossa! Olinko minä, Marcus Ordeyne, tuominnut hänet tähän
katumuksentekoon? Kuka saattaa pitää moraalin vaakaa niin tasapainossa,
että se voidaan ratkaista?

Vihdoin sain eromme vuosipäivänä kirjeen häneltä. Hänelle oli tuottanut
pelastuksen jokin omituinen seikka, jota hän nimitti velvollisuudeksi.
"Minä suoritan työtä, joka minulle on määrätty", hän kirjoitti, "ja
minun onneni riippuu siitä, miten se menestyy. Minä tuotan eksyneelle
ja kiusatulle hengelle lohdutusta. Yksi vuosi on poistanut kaiken
kurjan naisellisen turhamaisuuden, sen näkölasin, niin sanoakseni,
jonka kautta nainen tyytyväisesti katselee sitä vaikutusta, joka
hänellä on mieheen. Nyt näen asiat selvemmin. Yksi vuosi on
eittämättömästi osottanut minulle, että ilman minua tämä eksynyt ja
kiusattu henki joutuisi turmioon. Minä pitelen käsissäni miehen sielua.
Mitä sen enempää nainen uskaltaa pyytää korkeilta jumalilta? Sinä näet,
että minä vielä käytän sinun vertauksiasi. Sinä kaikista rakkaista
ystävistä rakkain, älä surkuttele minua! Voimakkaammin kuin kaikki
rakkauden ilotulet kimaltelee velvollisuuden tähti, ja onnellinen se
ihminen, joka voi elää sen kirkkauden valaisemana."

Tässä kummastuksekseni näin jotakin sellaisen elämänteorian tapaista,
jommoista olin lähtenyt etsimään jättäessäni Veronan, mutta jota tähän
saakka en ollut löytänyt. Se ei ollut erikoisen uusi eikä mutkikas eikä
innostava. Mutta niin aina käy. Yhdentekevää, minkälaisten
mielikuvituksen avaruuksien halki kuljemmekin, aina me kuitenkin
välttämättömästi palaamme jokapäiväisiin ja kuluneisiin totuuksiin.



XXII LUKU.


Minä vastasin Judithin kirjeeseen. Ensin minusta tuntui omituiselta
kirjottaa hänelle niin pitkän vaitiolon jälkeen; mutta ei kestänyt
kauan, ennenkuin avasin hänelle sydämeni niin täydellisesti, kuin en
koskaan ennen ollut avannut sitä yhdellekään miehelle tai naiselle. Se
seikka, ettemme me -- ellei mitään erikoista sattunut -- koskaan enää
tapaisi toisiamme, lähensi olemuksemme henkiset ainekset toisiinsa, ja
hänen kirjeensä sävy irroitti luonteelleni ominaisen vaiteliaisuuden
siteet. Minä kerroin hänelle tästä viimeisestä vuodesta, suljetusta
muistojen huoneesta, joka oli tuolla ylhäällä, siitä hulluuden ajasta,
jonka minä olin elänyt, väsyttävästä elämän teorian etsimisestäni; ja
minä lausuin mielipiteeni siitä tavasta, millä hän oli ratkaissut
probleemin. Lopetettuani kirjeen tunsin mieleni keveämmäksi; minä
tiesin, että Judith ymmärtäisi minut.

Kello oli kuusi iltapäivällä, kun olin lopettanut sen, ja koska en
mielelläni tahtonut antaa Stensonin viedä sitä postiin, se kun oli
ensimmäinen yksityinen kirje, jonka olin kirjoittanut Lontooseen
tultuani, menin itse ulos laskeakseni sen laatikkoon. Raitis ilma
ikäänkuin soimasi minua ymmärtämättömästä, ummehtuneesta elämästäni ja
houkutteli minua jäämään ulkoilmaan. Oli jo pimeä. Marraskuun ilmassa
tuntui jo pakkassävyä. Minä kävelin pitkin St. John's Woodin siistejä
teitä, ja ihmiskunta tuntui minusta vähemmän vieraalta, minä tunsin
suurempaa myötätuntoa niitä draamoja kohtaan, joita näyteltiin
valaistujen ikkunarivien takana. Toisinaan avautui puutarhaportti,
juhlapukuinen mies ja nainen -- viimemainittu silkkien, pitsien ja
turkisten ilmava yhdistelmä -- tulivat ulos ja seisoivat hetken verran
portista lankeavassa valojuovassa astuakseen sitten odottaviin
vaunuihin; ja minä seurasin heitä mielikuvituksessani heidän
kadotessaan pimeään. Siellä täällä näkyi varjokuvia rullauutimilla,
etenkin ylemmissä kerroksissa -- nyt oli nimittäin se aika, jolloin
ihmiset muuttavat toisen puvun ylleen ja heittävät luotaan päivän
toimet ja huolet työpuvun mukana. Eräässä talossa, joka oli syrjässä
tiestä, ei uutimia oltu vedetty salinikkunoiden eteen. Kulkiessani
ohitse näin miehen heittelevän riemuitsevaa lasta ilmaan; äiti seisoi
vieressä. Jokapäiväinen kuva, jonka saattoi nähdä kymmenessätuhannessa
kodissa miehen palatessa työstään. Ja kuitenkin se teki minuun syvän
vaikutuksen. Ansaita leipänsä; lisätä sukuansa; luoda itselleen
velvollisuuksia ja edesvastuuta; kantaa ne uljaana miehenä; johdattaa
uutta sukupolvea oikealle tielle; katsella sitten taaksepäin ja sanoa:
"Minä olen täyttänyt velvollisuuteni" ja sitten tyynesti astua ikuiseen
laboratorioon -- eikö se ole Elämän todellinen ja oleellinen sisältö?
Ja palkinto? Tuo vanha tavallinen, vaimon ja lasten tervehdys --
mahdollisuus saada sulkea pieni riemuitseva lapsi syliinsä. Ja tästä
kaikesta minä olin jäänyt osattomaksi, sen kaiken ulkopuolella minä
olin elänyt. Tyhmässä tietämättömyydessäni olin herjannut näitä pyhiä,
tavallisia asioita, palkinnoksi minä olin saanut hylätyn kodin ja
elämän, josta ihmiskunnalle oli suunnilleen yhtä paljon hyötyä kuin
pylväspyhimyksen elämästä.

Näin kävelin pitkin katuja etsien sitä viisautta, jonka Judith oli
osottanut minulle, ja minusta tuntui, että minä juuri olin
saavuttamaisillani sen, kun tulin omalle portilleni.

"Mutta mitä hemmetissä minä sillä teen, kun sen saavutan?" minä kysyin
ja pistin avaimen reikään.

Minä olin juuri asettanut keppini nurkkaan ja riisunut yltäni
päällysnutun, kun ruokasalin viereisen huoneen ovi avautui ja
Antoinette hyökkäsi ulos.

"Voi, herra, herra!" hän huudahti vääntäen käsiään. "Voi, herra, kuinka
minä saatan sanoa sen?"

Kunnon nainen alkoi nyyhkyttää ja itkeä.

"Mikä on hätänä, Antoinette", minä kysyin.

"Herra ei saa suuttua, Herra on yhtä hyvä kuin hyvä Jumala. Mutta herra
joutuu siitä pahoilleen."

"Mutta mistä on kysymys?" minä huudahdin ymmälläni. "Oletko turmellut
päivällisen?"

Minä olin miljoonien peninkulmien päässä totuudesta.

"_Herra -- hän on tullut takaisin!_"

Hetken verran päätäni huimasi. Antoinette kohotti itkettyneet kasvonsa.

"Herra ei saa ajaa häntä pois."

Minä työnsin hänet lempeästi syrjään ja astuin siihen pieneen
huoneeseen, jonka olin järjestänyt Carlottan huoneeksi.

Sohvalla istui Carlotta kalpeana ja laihana ja huonoissa pukimissa.
Ensin en nähnyt mitään muuta kuin hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka
tuijottivat minuun; niiden koiramaisen vetoava ilme, jonka muistin ensi
tapaamaltamme, oli muuttunut sydäntä vihlovaksi epätoivoksi. Nähdessään
minut hän ei noussut seisomaan, vaan lyyhistyi kokoon, ikäänkuin olisi
hän pelännyt, että minä löisin häntä. Sanattomana tuijotin häneen.
Antoinette seisoi nyyhkyttäen ovella.

"No?" minä vihdoin sanoin.

"Minä olen tullut kotiin", sanoi Carlotta.

"Te olette ollut kauan poissa", minä sanoin.

"O-olen", sanoi Carlotta.

"Miksi te olette tullut?" minä kysyin.

"Minulla ei ollut yhtään rahaa", sanoi Carlotta ja käänsi kuvaavaan
tapaansa kätensä sisäpuolen ylöspäin --. "Minulla ei ollut mitään muuta
kuin tuo." Hän osotti pientä matkalaukkua. "Kaikki muu oli pantattu --
eivätkä he tahtoneet pitää minua enää täysihoidossa. Minä en ollut
maksanut puolestani kolmeen viikkoon, ja sitten he kinasivat minulle
rahoja, millä minä saatoin ostaa lipun Lontooseen. Minä sanoin, että
Seer Marcous maksaisi heille sen takaisin. Sitten minä matkustin
kotiin."

"Mutta missä -- missä on Pasquale?" minä kysyin.

"Hän matkusti tiehensä viisi, kuusi kuukautta sitten. Hän antoi minulle
vähän rahoja ja sanoi, että hän lähettäisi minulle enemmän. Mutta sitä
hän ei tehnyt. Hän matkusti Etelä-Afrikaan. Hän sanoi, että siellä oli
sota, ja että hän tahtoi tapella, ja sitten hän sanoi että hän oli
väsynyt minuun. Voi, hän oli hyvin ilkeä", hän huudahti, ja hänen
lapsen huulensa vavahtelivat. "Minä toivoisin, etten koskaan olisi
nähnyt häntä."

"Oletteko naimisissa?"

"En!"

"Kirottu mies!" minä mutisin hammasta purren.

"Hän aikoi mennä naimisiin minun kanssani, mutta sitten hän sanoi, että
Pariisissa se oli yhdentekevää. Alussa hän oli hyvin kiltti, mutta pian
-- voi, rakas Seer Marcous -- pian hän muuttui hyvin ilkeäksi."

Seurasi lyhyt hiljaisuus. Antoinette seisoi ovella ja itki, ja vähän
väliä hän huudahti: "Lapsi parka, rakas enkeli!"

Carlotta katseli minua surullisesti. Minä näin hänen silmissään uuden
kärsivän ilmeen. Itse minä olin tuskan lamauttama.

"Minkälaisessa täyshoitolassa te asuitte?" minä kysyin; mitä kauheimpia
epäluuloja alkoi herätä minun mielessäni.

"Ranskalaisessa perheessä, jossa asui vanha rouva ja kaksi vanhaa
tytärtä ja paksu saksalainen professori. Pasquale vei minut sinne
asumaan. Siellä elettiin hyvin kunniallisesti", hän lisäsi raukeasti
hymyillen, "ja siellä oli hyvin ikävää. Rouva Champet salli minun
tuskin mennä ulos kadulle yksin."

"Jumalan kiitos, ettette joutunut huonompiin käsiin", minä sanoin.

Carlotta otti päästään vanhan olkihattunsa -- joka ei tosiaankaan
muistuttanut sitä somaa päähinettä, jonka hän riemukseen oli
saanut vuosi sitten -- ja heitti sen sohvalle viereensä. Ihana,
pronssinvärinen kiehkura valui alas hänen otsalleen ja teki hänen
kasvojensa surkean ilmeen vieläkin surkeammaksi. Hän nousi seisomaan,
ja minä huomasin hänessä silloin oudon muutoksen. Ojennetuin käsin hän
tuli minua vastaan.

"Seer Marcous", hän kuiskasi.

"Voi, rakas lapsi, miksi te jätitte minut?" minä sanoin tarttuen hänen
käsiinsä.

"Minä olin paha. Ja minä olin hupakko", sanoi Carlotta.

Minä huoahdin, päästin irti hänen kätensä ja menin hänen luotaan.

Ovelta kuului äänekäs nyyhkytys.

"Voi, ei kai herra aja häntä pois?"

Minä käännyin sinnepäin.

"Miksette mene järjestämään neidin huonetta, sen sijaan, että seisotte
siinä ja itkette?"

"Siksi, että herralla on avain", nyyhkytti Antoinette.

"Se on totta", minä sanoin.

Käsitin yhtäkkiä, miten epäkäytännöllistä on tehdä makuuhuoneista
elävien ihmisten hautakammioita. Huoneessa, joka oli ollut suljettuna
vuoden ajan, oli tietysti mahdoton asua. Ummehtunut ilma ja tuuman
paksulta pölyä!

"Neiti saattaa maata minun huoneessani tänä yönä", minä sanoin, "ja
Stenson saa tehdä minulle tilan tänne. Menkää järjestämään se asia!"

Antoinette poistui. Minä käännyin Carlottan puoleen.

"Oletteko hyvin väsynyt, rakas lapsi?"

"Olen -- hyvin väsynyt!"

"Miksette kirjottanut, niin että me olisimme voineet laittaa teidän
huoneenne kuntoon?"

"En tiedä. Minä olin liian onneton, Seer Marcous --" hän sanoi hetken
kuluttua; sitten hän taas vaikeni.

"No?"

"Minä saan pienen lapsen."

Hän sanoi sen vanhaan lapselliseen tapaansa, muistamatta, että olimme
eri sukupuolta. Minä loin häneen nopean katseen. Silminnähtävästi hän
oli puhunut totta. Hän seisoi siinä sormet avuttomasti harollaan. Se
näky olisi voinut liikuttaa paholaisen sydäntä.

"Jumalan kiitos, että te olette tullut kotiin", minä sanoin
tukehtuneella äänellä.

Hän alkoi hiljaa itkeä. Minä laskin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja
lohduttelin häntä. Hän toivoi, ettei hän koskaan olisi nähnyt
Pasqualea. Minä olin hyvä. Hän tahtoi ainaiseksi jäädä minun luokseni.
Hän ei koskaan enää karkaisi tiehensä. Minä saatoin hänet portaita ylös
ja avasin hänen makuuhuoneensa oven avaimella, jota vuoden ajan olin
kantanut avainkimpussani. Sitten sytytin sähkövalon.

"Tarkastakaahan, voitteko käyttää joitakin vanhoista tavaroistanne",
minä sanoin, "niin minä lähetän Antoinetten tänne luoksenne."

Hän katseli ympärilleen, hämillään ja kummastellen.

"Miksi minä nukkuisin teidän huoneessanne, kun tämä on aivan
järjestyksessä -- tuossahan on minun yöpaitani -- ja tuossa on lämmintä
vettäkin!"

"Lapsi kulta", minä sanoin, "lämmin vesi tuotiin tänne vuosi sitten. Se
on kyllä jo kylmää."

"Ja minun punaiset kenkäni -- ja aamunuttuni!" hän huudahti vapisten.

Sitten hän vaipui alas lattialle pölyisen vuoteen viereen ja puhkesi
itkuun.

Minä hiivin pois ja lähetin Antoinetten hänen luokseen.

Vuosi sitten minä olin raivonnut ja huutanut, pitänyt elämää
sietämättömänä ja kironnut korkeita jumalia; tosin minä silloinkin
kärsin, mutta minä toivon, ettei minun koskaan enää tarvitse tuntea
sellaista kärsimystä kuin sinä iltana, jolloin Carlotta palasi minun
luokseni. Saatan vielä sulkea silmäni ja tuntea sydämessäni tuskan
jäätävän otteen.

Noin tunnin kuluttua hän tuli alas päivällistä syömään puettuna
ruusunpunaiseen aamunuttuun. Se oli viimeisiä vaatekappaleita, jotka
hän täällä ollessaan oli ostanut, ja Antoinette (niin hän selitti
puolustaakseen, että hän tuli liian myöhään) oli tuulettanut sitä
takkavalkean edessä. Hän istui minua vastapäätä vanhalla paikallaan,
katuvaisena, nolona mutta ei kuitenkaan kainona eikä hämillään. Stenson
tarjosi meille ruokaa vakavana ja läpitunkemattomana, aivan kuin
olisimme siirtäneet ajan kaksitoista kuukautta taaksepäin. Ainoastaan
sillä tavoin hän viittasi siihen, mikä oli tapahtunut, että hän
kuiskasi minun korvaani:

"Minä olen tuonut kellarista Pommery-pullon, Sir Marcus, minä luulin,
että tahtoisitte sitä."

Minä olin liikutettu, sillä eihän kunnon mies millään muulla tavoin
saattanut osottaa myötätuntoaan.

Carlotta maisteli samppanjaa ja sanoi, että se teki hänelle hyvää. Hän
ei enää ollut ehdottoman raitis, selitti hän. Kerran hän oli juonut
liian paljon, ja seuraavana päivänä hänellä oli päänsärky.

"Minkätähden siitä pitää saada päänsärky?"

"Nemesis", minä sanoin.

"Mikä on Nemesis?"

Minä huomasin hämmästyksekseni, että vastasin kysymykseen vanhaan
puoleksi leikilliseen tapaani. Ja vanhaan tapaansa hän vastasi:

"Minä en ymmärrä."

Miten elävän tuttua se oli, ja kuitenkin, miten kiusallisen vierasta!

"Missä on Polyphemus?" hän kysyi.

"Kuollut", minä sanoin.

"O-oo! Miten Polypheemus kuoli?"

"Kohtalo iski hänet kuoliaaksi ilveellisen satunäytelmän viimeisen
näytöksen lopussa."

Carlottalta pääsi pieni huudahdus. Se oli melkein kuin "hou!" mutta hän
pidätti sen heti.

"Minä ajattelin usein Polyphemusta ja Seer Marcousta ja Antoinettea",
sanoi hän surumielisesti. "Ja silloin minä toivoin olevani täällä taas.
Minä olen ollut hyvin paha."

Hän nojasi käsivartensa pöytää vastaan, painoi kasvot käsiinsä ja
pudisti päätään.

"Voi, miten hyvä te olette! Voi, miten hyvä te olette!"

"Jatkakaa te syömistänne, lapsi kulta!" minä sanoin. "Ja ihmetelkää
Antoinettea, joka on ehtinyt laittaa ruuan valmiiksi, samalla kuin hän
on hoitanut teitä!"

Hän totteli nöyrästi. Minä katselin häntä hänen syödessään. Hän oli
nähtävästi aivan nälissään. Sain tietää, ettei hän ollut syönyt mitään,
sen jälkeen kuin hän aamulla oli juonut kahvia. Tuskastani huolimatta
hänen palaamisensa teki minuun omituisen imartelevan vaikutuksen. Minä
merkitsin kuitenkin jotakin hänen elämässään -- joskin hänet oli tuonut
tänne vain eksyneen kissan vaisto. Minä tiedän varmasti, ettei hänen
mieleensä koskaan olisi juolahtanutkaan, että minä saattaisin sulkea
oveni häneltä. Hänen ensimäiset sanansa olivat: "Minä olen tullut
kotiin." Kun päivällisen jälkeen tulimme saliin, hän ensi työkseen
tarttui minun käteeni, painoi sen poskeaan vastaan ja sanoi syvästi
huoahtaen:

"Minä olen kovin onnellinen."

Miten pintapuolinen hänen perhosluonteensa lieneekin -- nämä ilmaukset
tulivat kuitenkin sen syvimmästä syvyydestä. Jokaisen ihmisen täytyy
tuntea tyytyväisyyttä, jos lapsi tai eläin osottaa hänelle sokeaa
luottamusta. Ja tämä ilo on puhtainta laatua.

Hän kiipesi tuttuun sohvannurkkaansa, ja koska ilta oli kylmä, annoin
tuoda pleedin, jonka käärin hänen ympärilleen.

"Kas, minulla on rakkaat punaiset kenkäni", huomautti hän ja pisti
esiin jalkansa.

"Ja minulla on rakas Carlottani", minä sanoin.

Vedin tuolini lähemmäksi häntä, ja vähitellen sain kuulla koko surkean
tarinan.

Pasquale oli hakkaillut häntä heidän tuttavuutensa ensi hetkestä
saakka. He olivat tavanneet toisensa monta kertaa minun tietämättäni.
He olivat olleet kirjevaihdossa, Pasquale oli osottanut kirjeensä
pieneen lähellä olevaan kirjakauppaan. Carlotta ei rakastanut häntä.
Mutta hän oli nuori, hän oli kaunis, hänellä oli elostelijan käytös ja
esiintyminen. Carlotta oli oppivainen, mutta pysyi aina totuudessa. Jos
minä olisin kysynyt, olisi hän suoraan tunnustanut koko asian. Mutta
minä en koskaan kysynyt, en koskaan epäillyt. Toisinaan minä vain
ihmettelin, miten usein hän toisti Pasqualen sanoja. Minä panin
merkille omituisia yhteensattumia; mutta minä olin aivan liian
epäkäytännöllinen tehdäkseni mitään johtopäätöksiä. He olivat sopineet,
että Pasqualen piti olla Paddingtonin asemalla; hänen ealingilainen
herttuattarensa oli tarua vain.

Luultavasti häntä oli huvittanut ratkaisevan hetken lykkääminen
toistaiseksi. Olihan hedelmä hänen, milloin hän vain suvaitsi poimia
sen. Ehkä häntä myös pidätti minuun kohdistuva heikko kunniantunto.
Kuka tietää! Siitä illasta, jolloin tapasimme Hamdin, tuli käännekohta.
Turkkilaisen uhkaukset olivat pelästyttäneet sekä Carlottan että minut.
Pasqualen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. Hän tapasi Carlottan
seuraavana päivänä -- ettäpä silloin olisin jäänyt kotiin! -- ja sanoi
hänelle, että minä menin naimisiin hänen kanssaan ainoastaan
pelastaakseni hänet Hamdin käsistä. Minä rakastin sitä toista naista.
Hän, Pasquale, saattoi yhtä hyvin pelastaa hänet Hamdin käsistä. Tuo
toinen nainen tuli Carlottaa vastaan heti hänen erottuaan Pasqualesta
ja rukoili häntä luopumaan minusta. Hän ei tiennyt, mitä hänen piti
tehdä. Lapsi raukka, kuinka hän olisi saattanut sen tietää? Edellisenä
iltana minä olin sanonut hänelle, että hän menisi naimisiin minun
kanssani. Hän oli valmis tottelemaan. Hän meni levolle siinä uskossa,
että hän menisi naimisiin minun kanssani. Aamulla hän läksi
musiikkitunnilleen. Pasquale odotti häntä. He kulkivat kappaleen matkaa
yhdessä. Pasquale huusi luokseen ajurin, ja he ajoivat pois.

"Hän sanoi rakastavansa minua", Carlotta sanoi, "ja hän suuteli minua
ja sitten hän sanoi, että minun piti matkustaa hänen kanssaan Pariisiin
ja mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja minä tunsin itseni niin heikoksi
ja tahdottomaksi --", kuvatakseen silloista mielentilaansa hän antoi
käsivarsiensa hervottomasti vaipua alas --, "ja mitä minä saatoin
tehdä?"

"Ettekö ajatellut, Carlotta, että te pahotitte minun mieltäni -- ehkä
teitte minut onnettomaksi?" minä kysyin niin lempeästi kuin taisin.

"Hän sanoi, että te eläisitte ylen onnellisena sen toisen naisen
kanssa."

"Uskoitteko te hänen sanojaan?"

"Siksi minä juuri sanoin, että olen ollut hyvin paha", vastasi Carlotta
yksinkertaisesti.

Hän jatkoi kertomustaan -- kurjaa, inhottavaa, surkeaa kertomusta.
Alussa kaikki oli hyvin. Sitten hän sairastui Parisissa. Hän näet
silloin ensi kerran sai tutustua pohjoismaiseen talveen. Hänen
kurkkunsa oli arka, ja hän sairastui bronchitikseen. Pasqualen
tapaisille miehille sairas nainen on yhtä hyödytön kuin pattijalka
hevonen tai rikkinäinen automobiili. Hänestä tulee sietämätön taakka.
Pasqualen luonteen mukaista oli tehdä silloin tällöin haaveellisen
ritarillisia tekoja. Sellaisessa ilmeni hänen kevytmielisen luonteensa
romanttinen, teatterimainen piirre. Mutta uhrautua sairaan naisen
puolesta -- se oli toista. Tämä viidennentoista vuosisadan italialainen
vihasi kuin ruttoa kaikkea pitkällistä tuskaa tai pitempiaikaisia
ikävyyksiä. Hän saattoi kyllä heittää kenkänsä kerjäläiselle, mutta hän
olisi ilomielin tanssinut palatsissaan vankikopin yläpuolella, jossa
hänen veljensä nääntyi.

Hän siis laiminlöi Carlotta paran, joka sai alkaa syödä pettymyksen
katkeraa leipää. Eikö tätä kurjaa tarinaa ole kirjoitettu miljoonia
kertoja? Miksi minä raatelisin sydäntäni kertomalla sen uudelleen?
Hurjaa raivoa, mustasukkaisuutta, toraa, kyyneleitä --.

"Ja sitten eräänä päivänä hän sanoi: Sinä kirottu pikku hupakko, minä
olen tuiki väsynyt sinuun, ja sitten hän meni, enkä minä sitten koskaan
enää nähnyt häntä. Hän kirjoitti ja lähetti palvelijansa saattamaan
minut täyshoitolaan."

"Ja kuitenkin, Carlotta", sanoin minä katkerasti, "te palaisitte hänen
luokseen, jos hän lähettäisi teitä noutamaan!"

Hän karkasi pystyyn ja tarttui käsivarteeni, ja hänen kasvoissaan
ilmeni kummituksia pelkäävän lapsen kauhu.

"Palaisin? Sen jälkeen, mitä hän on tehnyt minulle? Ette kai tahdo
lähettää minua takaisin? Seer Marcous, rakas, saanhan minä jäädä tänne
teidän luoksenne? Minä lupaan olla hyvin, hyvin kiltti. Mutta takaisin
Pasqualen luo? Ei, ei!"

Hän vaipui takaisin sohvannurkkaan ja kiinnitti suuret, syvät,
rukoilevaiset silmänsä minuun.

"Rakas lapsi", minä sanoin, "te tiedätte, että tämä on teidän kotinne,
niin kauan kuin tahdotte jäädä tänne, mutta --" ja minä hyväilin hiljaa
hänen hiuksiansa -- "jos hän tulee takaisin, kun teidän lapsenne on
syntynyt -- hänen lapsensa --"

Hän oikaisihe ylpeästi.

"Se on minun lapseni -- minun oma, oma lapseni", huudahti Carlotta. "Se
on minun, minun -- enkä minä salli kenenkään koskea siihen --" hänen
kasvojensa ilme heltyi -- "ei kenenkään muun kuin Seer Marcouksen."



XXIII LUKU.


Niin asui siis Carlotta taas minun talossani, jota hän oli pitänyt
kotinaan. Taivas estäköön minua koskaan saattamasta häntä epäilemään
sitä asiaa!

Minä olen ehkä saanut hyvän opetuksen: minä olen oppinut tuntemaan
rakkauden sisällön ja tarkotuksen. Se rakkaus, joka vain on himoa, se
on, vaikka kaikkien aikojen runoilijat sitä ylistävätkin, eläimellistä
laatua ja sen täytyy menehtyä. Se rakkaus, joka on anteeksiantavainen,
kärsivällinen, uhrautuvainen, se on katoamaton ja kohottaa heikon
ihmisen hiukan lähemmäksi enkeleitä. Kun Carlotta kotiin palattuaan
itki olkaani vastaan, tunsin, että kaikki katkeruus oli kadonnut
sydämestäni -- katkeruus olisi ollut epäjalo, halpamainen tunne. Jos
hän olisi tullut takaisin minun luokseni spitalisena ruumiiltaan ja
turmeltuneena sielultaan, ei se olisi vaikuttanut asiaan. Minä olisin
sittenkin antanut hänelle anteeksi, rakastanut häntä, hoivannut häntä.
Se ei riippunut järjestä eikä tunteista, eikä siinä ollut mitään
haaveellisuutta; minua ei mitenkään saattanut pitää vastuunalaisena
siitä. Minä noudatin vain avuttomana sielusta nousevaa käskyä.

Päivät kuluivat rauhallisesti. Surustani huolimatta minä tunsin itseni
kummallisen onnelliseksi. Minulla ei voinut olla mitään itsekkäitä
toiveita. Ehkä minä yhdessä vuodessa olin käynyt viisi vuotta
vanhemmaksi ja katselin elämää toisin silmin. Minulle riitti, että hän
oli tullut kotiin siihen satamaan, missä hän oli turvassa kaikilta
myrskyiltä. Hän oli se velvollisuus, joka oli minulle määrätty, aivan
niinkuin Judithin mies oli hänen velvollisuutensa. Minä pidin itseäni
miehenä, joka pystyy yhteen ainoaan tehtävään. Äärettömällä
rakkaudella, äärettömällä kärsivällisyydellä tehdä Carlottasta
suloinen, hyvä nainen, tulevan lapsen viisas äiti -- sellaisen
vaatimattoman päämäärän Sallimus oli minulle asettanut. Kun ajattelee,
mitä ihminen saattaa toimittaa, oli se sangen vähäpätöinen.

Mutta kuka uskaltaa sanoa, ettei tämä tehtävä ollut suorittamisen
arvoinen?

Olisinko minä missään maallisissa oloissa saattanut tehdä muuta hyötyä
kuin kirjottaa hyödyttömän kirjan? Siihen aikaan minä en tällä tavalla
eritellyt mielentilaani; se mies, joka niin tekee, on näyttelijä,
ilveilijä; mutta kun nyt muistelen niitä aikoja, luulen, että
menettelyni määrääjinä olivat jotkut tämäntapaiset vaikuttimet, joiden
laatua en silloin ollut itselleni selvitellyt.

Vaikka minä olin kokonaan parantunut varsinaisesta erakkokiihkostani,
en minä kuitenkaan mitenkään muuttanut suhdettani ulkomaailmaan. Minä
kirjotin Judithille, kerroin lyhyesti, mitä oli tapahtunut, ja sain
ystävällisen vastauksen.

Tutkiessani mystiikkaa ja ihmeitä tulin usein tekemisiin arabian kielen
kanssa. Huomasin, että Carlotta osasi tätä kieltä tarpeeksi paljon
voidakseen opettaa minulle sen ensi perusteet, ja siten minusta
kohtalon omituisen oikun kautta tuli hänen oppilaansa. Se tuotti meille
molemmille tyydytystä.

Ennen pitkää onneton menneisyys näytti häipyneen hänen mielestään. Hän
puhui harvoin Pariisista, vielä harvemmin ikävästä täyshoitolasta eikä
koskaan Pasqualesta. Pasqualea kohtaan hän tunsi hiljaista vihaa,
jommoista eläin voi tuntea ihmisolentoa kohtaan, jonka puolelta se on
saanut kokea veristä vääryyttä. Toiselta puolen hän hitaasti kehittyi
-- kuten sittemmin olen käsittänyt -- ja oli alkanut ymmärtää, että hän
antautumalla miehelle, jota hän ei rakastanut, oli tehnyt rikoksen
sukupuoltaan vastaan, rikoksen, jonka hän oli saanut kalliisti maksaa;
tämä tunne ei kuitenkaan vähentänyt harmia, jonka hän tunsi Pasqualea
kohtaan. Usein näin hänen istuvan otsa rypyssä ja ompelutyö helmassaan,
nähtävästi miettien jotakin mutkikasta probleemia; sitten hän joko
surullisesti pudisti päätään, ikäänkuin olisi henkinen ponnistus ollut
liian suuri, ja alkoi taas ommella, tai myöskin, jos hän kohtasi minun
katseeni, hän saattoi säpsähtää, hymyillä rohkaisevasti ja uusin innoin
ryhtyä työhönsä. Toisinaan hän myöskin antautui mietteisiin, jotka
koskivat lähintä tulevaisuutta. Sen näki helposti hänen uneksivista
silmistään ja raukeasta hymystään. Rypistetty otsa osotti, että hänen
sielunsa oli työssä, ja minä ihmettelin itsekseni, mihin tuloksiin se
oli vievä. Tarmokas Antoinette se oli pannut Carlottan työhön, ja itse
hän varmaankin laiminlöi kauhansa saksien tähden ja heitti monet
velvollisuuksistaan hiljaisen, mutta myötätuntoisen Stensonin
niskoille. Carlotta itse oli ihastunut näihin valmistuksiin. Hän ei
koskaan ollut onnellisempi kuin istuessaan sohvan nurkassa
suklaalaatikko vieressään, ompelukorinsa täpösentäynnä valkeaa mollia
tai batistia tai Herra tiesi mitä, ja (minä uskon varmasti, että se
lisäsi hänen onneaan) minun laiha vartaloni ja haukannaamani
näkyvissään. Hän kilvan söi namusia ja ompeli.

Ja toisinaan sattui, että hän nosti jonkun pienen vaatekappaleen minun
katseltavakseni.

"Eikö se ole suloinen?"

"On kyllä, lapsi kulta", minä saatoin vastata kääntyen pois ja
ajatellen mielessäni, että ihmistä toisinaan koetellaan yli voimiensa.

Tuli sitten odotettu hetki. Minä valvoin koko yön kuolettavan tuskan
vallassa: olin nimittäin saanut päähäni, että Carlotta kuolisi. Kello
kuusi aamulla tohtori tuli minun luokseni minun istuessani kylmästä
puoleksi kohmettuneena portaitten alapäässä. Kun hän toi minulle
ilosanoman, muuttui hän yhtäkkiä silmissäni keski-ikäisestä,
jokapäiväisestä miehestä säteileväksi ylienkeliksi.

Heti sen jälkeen tapasin mahdikkaan ja riemuitsevan Antoinetten.

"Ja ajatelkaahan, herra", hän huudahti, aivan kuin olisivat miljoonat
kehityssarjat vihdoin saavuttaneet korkeimman huippunsa --
"ajatelkaahan vain, että siitä tuli poika!"

"Te olisitte ollut aivan yhtä ihastunut, jos siitä olisi tullut tyttö",
minä sanoin.

Hän pudisti viisasta, paksua päätään. "Naiset -- niistä ei juuri
kannata puhua."

Pyydän huomauttaa, että nämä sanat lausui Antoinette enkä minä.
Kuitenkin huomasin pian, että minä vain olin nollan arvoinen talossani,
missä halveksitun sukupuolen triumviraatti -- Antoinette, lapsenhoitaja
ja Carlotta -- hallitsivat yksinvaltiaina.

En kirjoita Carlottan onnesta. Se olisi pyhien asioiden käsittelyä,
joita minä ainoastaan saatan aavistaa. Hän eli ihastuksen huumauksessa.
Maailmankaikkeuden ilo ja tarkoitus olivat keskittyneinä siihen pieneen
kääröön, joka lepäsi hänen sylissään. Minä istuin hänen luonaan, ja hän
puheli lakkaamatta pojasta. Lapsi oli suorastaan täydellinen. Ja miten
paljon tukkaa hänellä oli!

"Hän ei tahdo uskoa", sanoi hoitajatar, "että se lähtee pois ja että
tulee uutta sijaan."

"Oo--oo!" huudahti Carlotta. "Niin julmasti ei saata käydä. Sehän on
minun tukkani -- katsokaa, Seer Marcous, rakas, eikö se ole aivan minun
tukkani?"

Hän oli hyvin huolissaan, ettei pojasta ehkä tulisi hänen näköisensä.

"Hänen nenästään en tiedä, mitä sanoisin", hän miettiväisesti
huomautti. "Se on vielä niin pieni ja niin pehmeä -- koettakaa, miten
pehmeä se on! Mutta hänen silmänsä ovat ruskeat niinkuin minunkin
silmäni, ja hänen suunsa -- katsokaahan vain -- eivätkö ne ole
samanlaiset?"

Hän painoi poskensa pojan poskea vastaan ja pyysi minua vertaamaan
molempia lapsensuita toisiinsa. Ne olivat todellakin hyvin toistensa
kaltaiset.

Hän valvoi mustasukkaisesti pienokaista, tahtoi aina hyväillä ja
hellitellä häntä eikä millään antanut häntä hoitajattarelle eikä
Antoinettelle. Lapsi oli niin kokonaan hänen omansa, ettei hän
kärsinyt, että joku toinen koski siihen. Kumma kyllä hän teki
poikkeuksen minuun nähden. Hän oli aivan ihastunut saadessaan laskea
pienen olennon minun kömpelöille ja hermostuneille käsivarsilleni ja
nähdessään minun kantavan sitä ympäri huonetta. Minä luulen, että hän
tunsi tarvetta antaa minulle jotakin, eikä hän saattanut keksiä
kallisarvoisempaa lahjaa kuin sen, että antoi minunkin tuntea olevani
lapsen omistaja.

Pasqualesta hän yhä vielä ei sanonut sanaakaan. Syvässä äidinilossaan
hän näytti unohtaneen hänet. Pasquale oli muuttunut hämäräksi
unikuvaksi. Minä olin häneltä kysymättä antanut merkitä lapsen syntymän
laillisten vanhempain nimiin.

"Mikä nimi hänelle annetaan, Carlotta?" kysyin eräänä päivänä.

"_Mon petit chou_ -- pieni kaalinpääni. Niin sanoo Antoinette. Se on
kaunista."

"Pientä lasta saattaa varsin hyvin nimittää pieneksi kaalinpääkseen",
minä myönsin, "mutta pian hän on yhtä suuri kuin minä, ja" -- minä
huokasin -- "kukapa tahtoisi nimittää minua pieneksi kaalinpääkseen?"

Carlotta nauroi.

"Se on totta. Meidän täytyy keksiä joku nimi." Hän mietti muutaman
sekunnin ajan; sitten hän kietoi käsivartensa minun kaulaani ja jatkoi
mietiskelyään.

"Hänen nimensä pitää olla Marcus -- hänestä tulee toinen Marcus
Ordeyne. Ehkä hänestä sitten kerran tulee 'Seer Marcous', niinkuin
teistäkin on tullut."

"Tarkotatteko, kun minä kuolen?" minä kysyin.

"Oo, ei vielä moneen, moneen, moneen vuoteen!" hän huudahti ja piteli
minua vielä kovemmin kaulasta. "Mutta lapsi elää kauemmin kuin isä.
Niin on kohtalo määrännyt. Hän elää kauemmin kuin minäkin."

"Toivokaamme sitä, rakas lapsi", minä vastasin. "Mutta juuri siksi,
etten minä ole hänen isänsä, hänestä ei minun kuoltuani saata tulla Sir
Marcusta. Minun nimeni hän voi saada, mutta arvonimeni --"

"Kuka sen saa?"

"Ei kukaan."

"Kuoleeko sekin?"

"Kuolee."

"Mutta te olette hänen isänsä, näettekö, _todellisesti_", hän kuiskasi.

"Englannin laki, paha kyllä, ei ollenkaan välitä henkisistä asioista",
minä sanoin.

"Mitä on henkiset asiat?"

"Ne asiat, rakas lapsi", minä sanoin, "joita te nyt alatte ymmärtää."
Minä kumarruin alas ja suutelin lasta, joka lepäsi hänen sylissään.
"Pieni Marcus Ordeyne raukka!" minä sanoin. "Pieni ottopoika raukkani,
minä pelkään, että monet huolet odottavat sinua, mutta minä tahdon
parhaani mukaan auttaa sinua niitä voittamana!"

"Jumala siunatkoon teitä, rakkaani", sanoi Carlotta hiljaa.

Minä katselin häntä hämmästyneenä. Ensimäisen kerran hän nyt oli
puhunut kuin täysikasvuinen nainen -- kuin nainen, jolla on sielu.

Muutamia viikkoja myöhemmin. Aamulehdissä kuvailtiin erään taistelun
kulku ja mainittiin, mitkä englantilaiset upseerit siinä olivat saaneet
surmansa. Tapani mukaan silmäilin synkkää luetteloa, kun huomioni äkkiä
kiintyi erääseen nimeen. Minä tuijotin tylsästi eteeni. Pasquale oli
kuollut. Hänet oli tappanut buurin luoti. Raju, iloinen elämä oli
päättynyt. Se tuntui kamalalta, ja kuinka syvästi hän olikin loukannut
minua, oli ensi tunteeni kauhun tunne. Hän oli liian kaunis, liian
komea olento kuollakseen.

Carlotta kaatoi minulle teetä ja toi kupin pöydälle minun eteeni.
Estääkseni häntä tapansa mukaan katsomasta olkani yli sanomalehteen,
laskin sen pöydälle; mutta hänen vilkkaat silmänsä olivat jo huomanneet
lihavilla kirjaimilla painetut otsakkeet.

"Suuri taistelu. Englantilaisia upseereja kaatunut. Antakaa minun
nähdä, Seer Marcous."

"Ei, rakas lapsi", minä sanoin. "Menkää nyt takaisin paikallenne
syömään!"

Hän loi minuun omituisen katseen. Minä koetin hymyillä, mutta en ole
juuri taitava teeskentelijä, ja se onnistui huonosti.

"Miksen minä saa lukea sitä?" kysyi hän vilkkaasti.

"Siksi, että minä sanon, ettette saa Carlotta."

Hän tuijotti minuun. Hän oli äkkiä kalvennut. Minä sekotin teetäni ja
olin maistelevinani sitä.

"Menkää syömään, lapsi kulta!" minä toistin.

"Sanomalehdessä on jotakin, jotakin hänestä", sanoi Carlotta. "Hän on
englantilainen upseeri."

Näytti olevan turhaa enää peitellä asiaa. Täytyihän hänen kuitenkin
saada se tietää aikaisemmin tai myöhemmin.

"Hän ei enää ole englantilainen upseeri, rakkaani", minä sanoin.

"Onko hän kuollut?"

Ajatukseni palasivat erääseen iltaan, josta oli kulunut pitkä aika --
pitkä, pitkä aika, niin minusta tuntui -- jolloin toinen sanomalehti
oli kertonut toisesta kuolemantapauksesta, ja korvissani kaikui se
kysymys, joka silloin oli lähtenyt hänen huuliltaan. Minä pelkäsin,
että hän taaskin sanoisi: "Minä olen niin iloinen!"

Minä viittasin hänet tulemaan luokseni, osotin sormellani nimeä ja
katselin häntä levottomana. Hän luki, tuijotti hetken verran eteensä ja
kääntyi sitten taas minun puoleeni surullisen näköisenä. Minä vedin
hänet syliini, ja hän painoi kasvonsa olkaani vastaan.

"Minä en tiedä, miksi itken, rakas Seer Marcous", sanoi hän hetken
kuluttua.

Minä sain hänet juomaan vähän teetä, mutta hän ei tahtonut syödä
mitään, vaan meni pian ylös huoneeseensa. Hän ei ollut sanonut olevansa
iloinen. Hän oli itkenyt tietämättä, miksi itki. Minä olin harmissani
itselleni, että olin epäillyt häntä.

Koko päivän hän oli hiljainen ja mietteissään. Illalla hän ei kuten
tavallisesti kiivennyt sohvannurkkaan, vaan istuutui jakkaralle
jalkojeni ääreen minun lukiessani. Hän nojasi leukansa toiseen
käteensä, toinen lepäsi minun polvellani.

"Minä olen iloinen, että hän oli urhoollinen mies", hän vihdoin sanoi;
ensi kerran hän nyt koko päivänä puhui Pasqualesta. "Minä pidän
urhoollisista miehistä."

"Dulce et decorum est. Hän kuoli maansa puolesta", minä sanoin.
[Dulce et decorum est pro patria mori = Suloista ja ihanaa on kuolla
isänmaan puolesta.]

"Nyt ei minusta tunnu niin katkeralta ajatella häntä", Carlotta sanoi.

En voinut olla tuntematta mustasukkaisuutta sen johdosta, että Pasquale
kuolemansa jälkeen oli muuttunut sankariksi Carlottan silmissä. Mutta
eikö se sittenkin ollut luonnollista? Eikö se ollut naisten tapaista.
Minusta tuntui, kuin olisin joutunut kauas pois hänestä. Vaikkei hän
koskaan enää puhunut Pasqualesta, käsitin minä, että hän tunsi
jonkunlaista hellyyttä häntä muistellessaan. Sehän oli mieletöntä, sen
tiedän, mutta minä olin melkein alkanut uskoa olevani muka lapsen isä,
ja minä tunsin mustasukkaisuutta ajatellessani kuolleen miehen
laillisia oikeuksia.

Ja kuitenkin, jos hän olisi elänyt, olisi hän ehkä jonakin kauniina
päivänä tullut takaisin voitonvarman näköisenä ja vastustamaton hymy
huulillaan ja riistänyt minulta kumpaisenkin. Minä kiitin jumalia, että
he olivat säästäneet minulta tämän lopullisen nöyryytyksen.

Mutta tähän päivään saakka Carlotta ei koskaan enää ole maininnut hänen
nimeään.



XXIV LUKU.


Kuinka saattaisin kuvailla, mitä tapahtui vähän sen jälkeen?

Pienen lapsen kuolema on niin merkityksetön, jokapäiväinen tapaus.
Useimmat järkevät ihmiset, jotka katselevat asiaa sivultapäin, eivät
saata olla iloitsematta, kun ihmisolento pelastuu niistä väsyttävistä,
suruisista vuosista, joita nimitetään elämäksi. Sillä kukapa uskaltaisi
väittää vastaan, kun pessimisti sanoo, että on parempi jäädä syntymättä
kuin tulla maailmaan, että on parempi kuolla kuin elää? Mutta niille,
joilta elämän koko toivo on mennyt, tällaiset perustelut tuottavat ylen
vähän lohdutusta. Suru on kaikista tunteista itsekkäin. _Minä_ olen
kadottanut kaiken, joka antaa elämälle arvoa. Ehtiikö kiusattu sielu
muuta harkita?

Carlottalle se oli varjojen laakson läpi vaeltamista. Minulle se oli
ensiksikin taistelemista Carlottan elämästä, toiseksi vasta tekemieni
suunnitelmien tuhoutumista. Toimettomuuden, voimattomuuden kirous
näytti yhä seuraavan minua. Olin asettanut itselleni vaatimattoman
päämäärän. Tahdoin kasvattaa Carlottan lapsen, olla osallisena uuden
sukupolven kehittämisessä. Mutta tämänkin vähäisen tehtävän kohtalo
minulta riisti.

Pieni vilustuminen, kuristustauti, muutaman yön tuskainen valvominen,
ja hento elämä oli sammunut. Antoinetten ja minun täytyi väkisin ottaa
jääkylmä pieni ruumis Carlottan sylistä. Yksin minä vein sen
kirkkomaalle. Pieni valkea kirstu oli vuokravaunujen takaistuimella, ja
sitä koristi Antoinetten antama valkea kukkaskimppu. Hautakappelissa
toinen ihmiskunnan sirpale odotti hautaamistaan; molemmat ruumiit
haudattiin samalla kertaa. Minä seisoin yksin pienen valkean kirstun
ääressä. Mustan kirstun ympärillä seisoi joukko surevia. Ohi
kulkiessani loin silmäyksen kirstussa olevaan kirjotukseen: "Jane
Elliot, täyttänyt kahdeksankymmentäviisi vuotta." Pappi puhui kalliille
vainajille, veljellemme ja sisarellemme. Se oli joko kamalaa pilaa tai
kamalaa totta. Pieni ottopoika parkani ei tarvinnut minun apuani elämän
vaivoissa. Hänen äitinsä sitävastoin tarvitsi kaiken sen avun, minkä
minä saatoin hänelle antaa. Ilman minua hän olisi kuollut. Se on minun
varma vakaumukseni. Minä olin hänen ainoa turvansa siinä pyörteessä,
mihin hän oli joutunut. Hän riippui kiinni minussa -- suorastaan
riippui kiinni. Tuntimääriä minä istuin hänen luonaan, ilman että hän
antoi minun poistua. Pelkkä läsnäoloni näytti rauhoittavan häntä.

Vaikka olen elänyt nämä unettomat vuorokaudet aivan äskettäin, muistan
ne vain epäselvästi. Hämärästi valaistu, tuttu huone, jonka minä kerran
olin sulkenut kuin haudan; seinällä häilyvät varjot; Carlottan
kuumeiset kasvot ja suuret, kuopallaan olevat silmät; hänen pieni
kätensä, joka suonenvedon tapaisesti puristi minun kättäni;
hoitajattaren hiljaiset askeleet -- siinä kaikki, mitä muistan. Ja kun
hän taas tuli tajuunsa, tahtoi hän, että minä alati olisin hänen
vieressään, vaikka hän oli ääneti pitkät ajat ja tuskin näkyi
huomaavan, että minä olin siellä. Hän oli yhä vielä aivan kuin surunsa
kangistama. Vasta silloin minä käsitin, mikä merkitys lapsella oli
ollut hänen kehitykselleen. Hän oli herännyt, hänen tunnekykynsä oli
elpynyt eloon. Hän oli jättänyt minut tuntematta mitään tunnonvaivoja.
Hän oli antautunut Pasqualelle tuntematta intohimon kipinääkään. Hän
oli palannut minun luokseni kuin haavottunut eläin, joka etsii turvaa
kodistaan. Lapsi yksin oli saanut kiihkeän inhimillisen rakkauden
leimahtamaan liekkiin siitä siemenestä, joka oli kätkettynä hänen
sieluunsa. Ja nyt lapsi oli kuollut, ja aurinko oli kadonnut hänen
taivaaltaan ja maailman jäätävä pimeys ympäröi hänet.

Tuli sitten aika, jolloin hänen kielensä siteet laukesivat ja jolloin
hän alituisesti puheli lapsestaan, kunnes hän eräänä päivänä puhui
siitä, kuin olisi se vielä hengissä, ja pyysi, että se tuotaisiin hänen
luokseen -- ja sitten hän sai uuden kuumekohtauksen.

Vihdoin eräänä aamuna hän heräsi terveestä unesta ja näki minut
valvomassa vuoteensa ääressä; minä olin nimittäin kello kuusi tullut
hoitajattaren sijaan. Ensi kerran lapsen sairastumisen jälkeen hän
hymyili minulle, tarttui käteeni ja suuteli sitä.

"On kuin heräisin taivaassa, kun näen teidän kasvonne, Seer Marcous,
rakas", hän kuiskasi.

"Toivottavasti taivaan asukkaat ovat hiukan kauniimmat kuin minä",
sanoin hymyillen.

"Hou!" nauroi Carlotta. "Ettekö tiedä, että te olette kaunis?"

"Te ette saa syöttää minulle vanhaa pilaa, Carlotta", sanoin minä ja
muistutin hänelle, kuinka hän kerran oli nauranut minulle, kun minä
väitin olevani hyvin kaunis.

Carlotta kuunteli kärsivällisesti, kunnes olin lopettanut; sitten hän
sanoi hiljaa huoahtaen:

"Te ette saata ymmärtää, Seer Marcous, rakas. Minä olen ajatellut
pientä poikaani ja enkeleitä -- ja kaikki enkelit ovat teidän
näköisenne."

Minä koetin nauraen kuvailla, minkä näköinen minä olisin, jos minulla
olisi pitkä pellavankeltainen tukka ja valkeat siivet.

"Minun enkeleilläni ei ollut mitään siipiä", sanoi Carlotta vakavasti.
"Niillä oli kaikilla yönutut yllään. Ne olivat oikeita enkeleitä. Ja
se, joka oli eniten teidän näköisenne, piteli minun pikku lastani
sylissään ja antoi minun suudella sitä, ja kun hän sitten laski sen
nukkumaan valkoiselle pilvelle ja sen asemesta otti minut syliinsä ja
kantoi minut pois, pois ilman halki, silloin minä en enää itkenyt,
vaikka minun täytyi jättää lapseni. Eikö se ollut kummallista? Minä
hiivin hänen turviinsa -- näin --" ja hän painautui kokoon patjoissansa
-- "ja se oli ihanaa."

Kauniin helmikuun aamun kalpea aurinko pilkisti huoneeseen uudinten
takaa. Minä sammutin heikosti loistavan sähköliekin ja päästin
päivänvalon sisään.

"Ah", Carlotta huudahti ja kääntyi ikkunaan päin, "miten ihanasti
aurinko loistaa! Nyt täällä vasta on kuin taivaassa! Tiedättekö", hän
salaperäisesti lisäsi, "juuri ennenkuin minä heräsin, oli aivan pimeätä
ja minä olin kadottanut enkelini näkyvistäni ja etsin niitä."

Minä neuvoin hänelle, ettei hän enää koettaisi etsiä mitään yöpukuisia
taivaallisia olentoja, vaan tyytyisi maapallon vaatimattomampiin
asukkaihin. Hän puristi minun kättäni.

"Minä tahdon koettaa olla tyytyväinen, Seer Marcous, rakas!"

Hän teki parhaansa, lapsi raukka, minun ollessani saapuvilla; mutta
minä kuulin, että hän usein istui vuoteessaan pidellen pieniä
vaatekappaleita sylissään, nostellen niitä yksitellen ja itkien, kuin
olisi hänen sydämensä ollut pakahtumaisillaan. -- Vaikka hän parani
jokseenkin nopeasti, olivat hänen poskensa silti yhä vielä kalpeat ja
laihat ja katse oli surunvoittoinen. Ilma oli yhä edelleen sateista ja
usvaista; hän istui päivät päästään melkein liikahtamatta kyyristyneenä
tulisijan ääreen. Hänen mielipaikkansa oli salin uuninmatto. Omaan
huoneeseensa, siihen, missä erinomainen neiti Griggs antoi hänelle
opetusta, hän tuskin astui jalallaan.

Kerran hän yhtäkkiä tempasi itsensä irti mietteistään ja huusi
hyväilynimeni. Minä nostin katseeni kirjoituspöydästä, jonka ääressä
istuin lueskellen arabian kielioppia.

"No?"

"Minä olen istunut tässä ja ajatellut -- ajatellut ja ajatellut. Minä
olen ajatellut, että te varmaankin rakastatte minua paljon."

"Niin, Carlotta", minä sanoin puoleksi hymyillen. "Asia lienee niin."

"Yhtä paljon kuin minä rakastin pikku lastani", hän sanoi vakavasti.

"Ennen minä ehkä pidin teistä toisella tavalla."

"Ja nyt?"

"Nyt ehkä samalla tavalla, Carlotta."

"Minä rakastin pientä lastani, siksi että se oli minun lapseni", hän
huomautti ja kohotti toisen laihan kätensä lämmittääkseen sitä. "Minä
tahdoin tehdä mitä hyvänsä hänen puolestaan, mutta minä en tahtonut,
että hänen piti tehdä jotakin minun puolestani. Minä olisin voinut
kuolla hänen puolestaan. Se on hyvin omituista. Niin, minä luulen, että
te rakastatte minua sillä tavalla, Seer Marcous. Miksi?"

"Siksi", minä vastasin sangen vähän nerokkaasti, "että kun minä kaksi
vuotta sitten löysin teidät Embankment Gardensista, olitte te
suunnilleen yhtä avuton kuin teidän pikku lapsenne."

Carlotta loi minuun nopean silmäyksen.

"Silloin te piditte minua sietämättömänä vastuksena. Niin, minä tiedän
sen nyt. Minä olen ymmärtäväinen nyt. Mutta te olitte aina hyvä
minulle. Te olitte hyvän näköinen, kun te istuitte siinä penkillä. Te
luitte pientä likaista kirjaa."

"Uskokien historiaa", minä mutisin. Minusta tuntui, että siitä oli
hyvin pitkä aika.

Syntyi vaitiolo. Minä katselin häntä hetkisen. Hän oli taas vaipunut
vakaviin mietteisiin. Minä huokasin -- luultavasti ajatellen elämän
vaivoja yleensä -- ja palasin arabian kielioppiin.

"Seer Marcous?"

"No?"

"Miksette te ajanut minua pois, kun minä tulin takaisin?"

Minä läimäytin kiinni kielioppini, menin hänen luokseen ja istuuduin
hänen viereensä.

"Te rakas, pikku tyttö -- mikä kysymys! Kuinka minä saattaisin ajaa
teidät pois teidän omasta kodistanne?"

Hän loi nopean, säikähtyneen katseensa ensin minuun, sitten tuleen,
sitten taas minuun. Sitten hän lyyhistyi kokoon ja purskahti
hillittömään itkuun.

Minä koetin kömpelösti lohdutella häntä ja mutisin jotakin lapsesta.

"En minä itke lapsen tähden", Carlotta nyyhkytti. "Minä itken itseni
tähden! Ja teidän tähtenne! Ja kaiken sen tähden, jota minä nyt alan
ymmärtää."

Minä taputin hänen päätään, sytytin paperossin ja aloin kävellä ympäri
huonetta. Carlottan henkinen kehitys saattoi minut ymmälleni, ja
kuitenkin minua ilahdutti, että hän oli alkanut ymmärtää, minkälaiset
minun tunteeni häntä kohtaan olivat. Samalla kertaa kaikuivat
korvissani surulliset sanat "liian myöhään, liian myöhään", ja minä
ajattelin, minkälaista elämämme olisi saattanut olla, ja minä antauduin
hyödyttömän surun ja kaipauksen valtaan.

Minä olin käynyt vanhaksi. Intohimo oli kuollut. Olin toivonut, että
saisin kuulla pienten lapsenjalkojen tupsuttelevan kodissani, olin
toivonut, että saisin tuntea muka isänylpeyttä, että saisin, joskin
vain toisen puolesta, kantaa elämän soihtua eteenpäin. Tämä toivo oli
nyt kuollut ja haudattu -- pieneen valkeaan kirstuun kätkettynä.
Jäljellä oli vain suuri, hiljainen rakkaus. Minä olin väsynyt, vanha
mies, ja Carlotta oli minulle äärettömän rakas sisar -- tai tytär --
tai vaikkapa tyttärentytär -- niin vanhaksi tunsin itseni. Ja kun minä
nostin hänet uunin vieressä olevalta tuolilta ja suutelin pois
kyyneleet hänen silmistään, oli suudelmani totisesti isoisän
suudelma...

Taaskin sama vanha kysymys. Miten ihmeessä minun tulee menetellä
Carlottaan nähden? Kysymys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen. Nyt
se pikemmin kuuluu: miten ihmeessä minun pitää menetellä Carlottaan ja
minuun itseeni nähden? Omituinen suhteemme yhdistää meidät
erottamattomasti.

Ensiksikin hän tarvitsi auringonpaistetta Englannin himmeän ja kalpean
kevään asemesta, hänen täytyi päästä pois täältä tuskan ja kuoleman
kodista. Ja minäkin tunsin tarvitsevani suurempia näköpiirejä. Lontoo
oli minulle muuttunut painajaiskaupungiksi, jonne en koskaan astunut
jalallani. Minä en voinut ottaa osaa sen väsymättömään kilvotteluun ja
rientoiluun. Sen ilot ja huvitukset eivät viehättäneet minua. Minä en
saattanut puhua suoraan ja avomielisesti viidenkään kanssa sen viidestä
miljoonasta asukkaasta. Judith oli kadonnut elämästäni. Tätieni ja
serkkujeni silmissä minä olin yhteiskunnan rajojen ulkopuolella. Rouva
Mc Murray ei tietänyt, että minä olin palannut Englantiin. Minä
myönnän, että olin kohdellut hyväntahtoista ystävääni pahoin. Tiedän,
että hän olisi kiiruhtanut Carlottan luo auttaakseen häntä hänen
hädässään mutta olisiko hän ymmärtänyt Carlottaa? Kun nyt harkitsen
asiaa, uskon varmasti, että hän olisi sen tehnyt; siihen aikaan en
harkinnut mitään. Minä vetäydyin kuin etana kuoreeni. Tämä vertaus on
hyvin tavallinen, mutta tavallinen minäkin olin -- tavallisin
ihmisetana, joka koskaan on mahtunut tavalliseen kymmenhuoneiseen
kuoreen. Ja nyt tämä talo hyödyttömine kirjoineen ja tuhat kertaa
hyödyttömämpine käsikirjotuksineen -- "Renessanssin Moraalin Historia"
-- kaikkine synkkine muistoineen, toimettomuuden kalpeine aaveineen --
nyt se muuttui epäterveelliseksi vankilaksi, missä elin turhaa
elämääni. Minä päätin lähteä pois sieltä, jättää kirjani, hylätä
Renessanssin Moraalin ja mennä Carlottan seurassa ulos erämaahan ja
auringonpaisteeseen. Siellä täyttyköön se kohtalo, jonka korkeat
jumalat ovat meille määränneet.



XXV LUKU.


Taaskin istun erään talon katolla Mogadorissa Marokon rannalla, missä
kuukausi sitten aloin kirjottaa näitä viimeisiä sivuja. Aika on siitä
päivästä lähtien kulkenut nopeasti.

Minä sanoin silloin, että jotakin oli tapahtunut edellisenä
iltapäivänä. Se oli jotakin, joka minun olisi pitänyt edeltäkäsin
arvata. Mutta koska tapani mukaan olin asettanut kaukoputken sokealle
silmälleni, en ollut arvannut mitään. Retkeillessämme ympäristössä minä
olin nähnyt hänen säteilevän kauneutensa puhkeavan kukkaan hänen
juodessaan terveyttä oman itämaansa lähteestä. Minä olin nähnyt hänen
älynsä varttuvan hiljaisina iltoina, jolloin tähdet kiiluivat
äärettömän hiekkameren yllä. Mutta hänen ihanissa silmissään oli
miettiväinen ilme, joka kokonaan erosi entisestä koiramaisen
rukoilevasta katseesta. Niistä loisti yhä lisääntyvä surunvoittoisuus,
jonka syynä ei enää ollut lapsen kuolema ja jota minä, jos ollenkaan
kiinnitin siihen huomiota, en tarkemmin tahtonut eritellä. Jatkoin sen
sijaan arabian kielen opinnoitani ja seurustelin ahkerasti oppineen
maurilaisen kanssa, jonka keskustelua pidin -- ja yhä vieläkin pidän --
erittäin huvittavana. Kerran minä vielä kirjotan kirjan, joka
käsittelee hänen pöytäkeskustelujaan. Mutta nyt minun täytyy kertoa
Carlottasta.

Silminnähtävästi mielissään hän suostui minun ehdotukseeni, että
aamulla ratsastaisimme Palmupuutaloon aamiaista syömään, kuten usein
ennenkin olimme tehneet. Minä luulen, että hän ollaksensa minulle
mieliksi on voittanut luontaisen velttoutensa -- onpa hän oppinut
rakastamaankin laivojen ja karavaanien kiertolaiselämää. Häntä
innostavat ja huvittavat uudet maisemat, uudet vaikutelmat. Minä se
pysähdyin tänne Mogadoriin, missä tämä kalustettu talo, jonka omisti
Europaan matkustanut saksalainen kauppias, houkutteli minua
levähtämään. Minä en ole yhtä nuori kuin Carlotta ja alan väsyä. Jos
Carlotta olisi saanut tehdä mielensä mukaan, olisi hän lakkaamatta
ratsastanut kameeleilla Afrikan poikki aikojen loppuun saakka. Hän oli
muuttunut monessa suhteessa. Sen sijaan että hän olisi pitänyt minua
makeisten ja muiden elämäntarpeiden hankkijana, jommoisiin hän
Carlottana oli oikeutettu, hän nyt osoitti minulle inhimillistä
ystävyyttä ja myötätuntoa, syrjäytti omat toivomuksensa ja ajatteli
ainoastaan minun toivomusteni tyydyttämistä. Mutta hän rakasti yhä
vielä makeisia ja söi usein hirvittäviä määriä maurilaista sekasotkua.
Hänen ahneutensa oli niin suuri, että ainoastaan minun kauhistukseni
veti sille vertoja. Hän oli yhä vielä sama Carlotta. Toiselta puolen
hän oli luopunut entisestä hyväilemishalustaan. Jos hän nyt laski
kätensä minun käsivarrelleni, teki hän sen aivan kainosti -- minun oli
silloin tapana nauraa, ja hän joutui siitä vallan ymmälleen.
Ennenmuinoin hänen hyväilemishalunsa oli saattanut minut epätoivoon. Se
aika oli mennyt. Minä sanoin itselleni, että olin vanha kuin
egyptiläinen sfinksi.

Söimme siis aamiaista Palmupuutalossa ja ratsastimme takaisin
Mogadoriin iltapäivällä, jolloin ilma oli viileää. Koska tunsimme tien,
joka johti erämaan poikki, emme ottaneet opasta mukaamme ja pääsimme
siis myös siitä tihrusilmäisten lapsien laumasta, joka muutoin kuin
kärpäsparvi kiusaa matkailijaa hänen retkillään. Oikealla puolellamme
oli erämaa, joka suli yhteen taivaanrannan kanssa; vasemmalla
hiekkakumpuja ja kivilohkareita; edessämme kimalteleva viiva, jonka
takana meri ja kaupunki olivat. Ympärillämme hiljaisuutta ja rauhaa.
Ihmeteltävän selvinä ja terävinä erottautuivat kaikki esineet Afrikan
kirkkaassa ilmassa.

Huomaamattani olin joutunut kappaleen matkaa Carlottasta edelle,
vaipuneena mietteisiin ja huoaten, kuten mies usein huokailee
ajatellessaan sitä saavuttamatonta, jota nimitämme onneksi. Yhtäkkiä
huomasin, ettei hän ollut minun rinnallani, ja kun käännyin taaksepäin,
näin näyn, joka pani sydämeni sykkimään nopeammin, niin kaunis se oli.
Siinä tuli Carlotta raakalaismaisesti koristetun ja satuloidun aasinsa
selässä. Mutta Carlotta mitä rikkaimman väriloiston kirkastamana. Hän
istui siinä puuvillaisen päivävarjon suojassa -- sen hän omaksi
ihastuksekseen ja minun kauhukseni oli ostanut Mogadorista -- aivan
mahdoton tummanpunainen ja hohtavan keltainen kapine; jotakin aivan
kamalaa, joka sopi pantomiimiin tai -- tähän afrikkalaiseen
iltapäivään. Valkeassa auringonvalossa korea päivänvarjo loi
ihmeellisiä heijastuksia Carlottan pronssinkeltaiselle tukalle, hänen
valkealle aurinkohatulleen, hänen lämpimälle iholleen ja hänen
häikäisevän valkealle silkkipuserolleen; kehyksenä oli heleänsininen
taivas. Se oli lumoava taulu. Minä tuijotin suu auki Carlottaan hänen
lähestyessään barbarimaisen eläimen selässä, jonka kaikkia liikkeitä
hänen vartalonsa rytmillisesti noudatti. Hänen silmänsä olivat
suunnatut minuun. Hän pysähtyi, ja hetken verran katsoimme toisiamme
silmiin, ja noissa ihmeellisissä silmissä minä näin suloista
surunvoittoisuutta, ne vetosivat minuun sanomattomalla tavalla. Hetki
kului. Me ratsastimme taas eteenpäin rinnakkain; ei kumpikaan sanonut
mitään. Minä en katsonut häneen -- olin omituisen hämilläni. Sydämeni
täyttivät tunteet, joiden olin luullut ainaisiksi ajoiksi kuolleen.

Yhtäkkiä kaupunki kohosi edessämme kuin heikko kangastus. Ensin
sen ihmeelliset minareetit ja tornit kimaltelivat valkeina
ametistinvärisessä ilmassa, joka vaihtui keskitaivaan sineen vihreiden
varjojen välityksellä. Ja kaupungin alapuolella levisi kirkkaan sininen
meri. Mutta kaikki näytti himmeältä, epätodelliselta. Kaukana, kaukana
siinti palmupuiden ryhmä. Kevyt tuulenhenki oli herännyt ja pani hiekan
lentelemään ja tarumaisen maiseman tuolla taivaan rannalla
vavahtelemaan, kuin olisi se ollut kajastus.

"Unelmien kaupunki", minä ihaillen huudahdin.

Carlotta ei vastannut. Minä luulin, ettei hän ollut kuullut. Ääneti
ratsastimme kappaleen matkaa eteenpäin. Vihdoin hän lähensi aasinsa
aivan minun aasini luo.

"Saavummeko koskaan sinne?" hän kysyi osottaen sormellaan sinnepäin.

"Mogadoriinko? Toivottavasti", minä nauraen vastasin.

Minä luulin, että hän oli väsynyt.

"Ei. Ei Mogadoriin. Unelmien kaupunkiin -- sinne, minne kaikki
ikävöivät."

"Rakas lapsi, teidän on hiukan myöhäistä ruveta ikävöimään unelmien
kaupunkia ja sitä, mitä ei voi saavuttaa. Minä tunsin kerran pienen
tytön, joka olisi kysynyt: 'Mitä on unelmien kaupunki?'"

"Hän ei kysynyt, siksi että hän tietää sen", vastasi Carlotta.

"Ei. Me emme koskaan saavu sinne. Näyttää siltä, kuin ratsastaisimme
suoraan sinne -- mutta kun tulemme lähelle, on se kuitenkin vain
Mogador."

"Ettekö te ole onnellinen, Carlotta?" minä kysyin.

"Oletteko te, Seer Marcous?"

"Minäkö? Minä olen filosofi, lapsi kulta, ja onnellinen filosofi olisi
epäsikiö, joka kelpaisi näytteille pantavaksi. Jos semmoinen
löydettäisiin, saattaisi asettaa hänet karvaisen miehen ja elävän
luurangon väliin."

"Minä luulen, että minustakin pian tulee filosofi", Carlotta sanoi, "ja
sitä minä vihaan! Joskus minä luulen, että vihaan kaikkea ja kaikkia --
paitsi teitä, Seer Marcous, rakas! Minä olen ilkeä. Minä olen
varmaankin syntynyt ilkeäksi. Mutta ennen minä tavallisesti olin
onnellinen. Minä en koskaan ikävöinyt unelmien kaupunkeja. Minä olin
juuri kuin kissa. Kuin Polyphemus. Muistatteko Polyphemusta?"

"Muistan", minä sanoin. Ja koska Carlottan keskustelu oli saattanut
minut tasapainostani, minä lisäsin: "Minä tapoin sen."

"Tapoitteko te sen? Miksi?" hän kysyi säikähtyneenä.

"Se nauroi minulle. Siksi että minä olin onneton", minä sanoi.

"Minun tähtenikö?"

"Niin. Teidän tähtenne. Mutta se ei kuulu tähän. Eihän meidän pitänyt
puhua Polyphemuksen kuolemasta. Me puhuimme juuri filosofeista, ja te
sanoitte, että te filosofina vihasitte kaikkea ja kaikkia -- paitsi
minua. Miksi teitte poikkeuksen minuun nähden, Carlotta?"

Me ratsastimme nyt niin lähellä toisiamme, että minun sääreni sipaisi
hänen satulavyötään. Minä kiinnitin katseeni häneen. Hän käänsi pois
päänsä ja piteli päivänvarjoaan meidän välillämme. Minä kuulin puoleksi
tukahdutetun nyyhkytyksen.

"Emmekö astuisi maahan -- ja istuisi vähän -- minä tahdon itkeä."

"Siihen kaikki naisellinen filosofia päättyy", sanoin
epäystävällisesti. "Ei. Nyt alkaa jo olla myöhäistä. Mogador se
vain on tuossa edessämme. Katsokaamme, että joudumme sinne."

Carlotta otti nopeasti pois päivänvarjon.

"Mikä teitä vaivaa, Seer Marcous? Ette te koskaan ennen ole puhunut
sillä lailla."

"Hitto sen tietäköön", minä suuttuneena vastasin -- vaikken ymmärrä,
miksi olin vihainen. "Ensin te tuon kamalan päivänvarjon ja siunatun
sinisen taivaan ja auringon avulla saatte aikaan taulun, joka sopisi
näytteille pantavaksi ja joka kiusaa minun herkkää sieluani;
ja sitten --"

"Se on hyvin kaunis päivänvarjo", sanoi Carlotta ja katsoi siihen
kainosti.

"Antakaa se minulle", minä sanoin.

Hän totteli tapansa mukaan. Minä heitin sen ulos erämaahan. Se
hypähteli pari kertaa -- sitten se jäi paikalleen. Carlotta pysäytti
aasinsa.

"Oo--oo --!" hän sanoi vanhaan totuttuun tapaansa.

Minä astuin nopeasti maahan, autoin hänet aasin selästä ja tartuin
molempiin ohjaksiin.

"Lapsi kulta", minä sanoin, "mitä tämä kaikki merkitsee? Tässä me nyt
kuukausmääriä olemme eläneet mitä rauhallisinta, häiritsemättömintä
elämää, ja nyt te yhtäkkiä alatte puhua unelmien kaupungeista ja siitä,
miten mahdotonta on tulla sinne, ja minä suutun ja heittelen
päivänvarjoja ympäri erämaata. Mitä se merkitsee?"

Kaikkein omituisinta oli, että minä kohtelin Carlottaa täysikasvuisena
naisena, aivan kuin olisin ollut uudenaikaisen ranskalaisen romaanin
sankari. Ehkä olin nuorempi kuin olin luullut.

"Miksi te olette suuttunut minuun?" hän hiljaa kysyi silmät maahan
luotuina.

"Siitä minulla ei ole vähintäkään aavistusta", minä sanoin.

Hän kohotti hitaasti katseensa -- ah, hyvin, hyvin hitaasti ja katseli
minua. Jotakin hymyilyn tapaista värähteli hänen huulillaan. Minä
luulen totisesti, että hänen naisellinen minänsä riemuitsi. Minä
käännyin poispäin ja nostin maasta päivänvarjon, jonka annoin hänelle
takaisin.

"Minä luulin, että te tahdotte itkeä", minä huomautin.

"Minä en voi", sanoi Carlotta valittavalla äänellä.

"Ettekä te tahdo sanoa minulle, miksei yleinen vihanne ulotu minuun?"

Carlotta kaiveli hiekkaa kenkänsä kärjellä. Tämä näky muistutti
mieleeni ruusunpunaisia varpaita, joita hän niin julkeasti oli
näytellyt minulle Lontoossa tulopäivänsä jälkeisenä päivänä. Vanha
toivo, vanha pelko, vanha taistelu heräsi taaskin eloon. Hän oli
vieläkin ihailtavamman kaunis kuin ruusunpunaisten varpaiden Carlotta,
ja henkisessä suhteessa hän oli uudestisyntynyt.

"Minä en voi", kuulin hänen kuiskaavan.

Nyt minä olin vannonut kaikki miehille mahdolliset valat, että minä
aikojen loppuun asti pysyisin Carlottan isoisänä. Tähän saakka tunteeni
olivat vastanneet tätä päätöstä. Nyt heitetään yhtäkkiä harmaa parta ja
vanhakuosiset vaatteet syrjään, ja minä olen taaskin nuori, ja minun
hehkuva sydämeni sykkii rajusti, kun näen hänen kauneutensa. Purin
huuleni yhteen.

"Ei", sanoin itsekseni. "Sitä traagillista ilveilyä en aio enää ruveta
näyttelemään."

Heitin ohjakset Carlottan aasin kaulaan. Molemmat aasit olivat tähän
saakka katselleet meitä hiljaisen hämmästyksen valtaamina.

"Luullakseni on parasta, että jatkamme matkaamme, Carlotta", minä
sanoin. "Nouskaa satulaan."

Tottelevasti hän antoi minulle pienen jalkansa, ja minä nostin hänet
satulaan.

Emme vaihtaneet sanaakaan, ennenkuin saavuimme Mogadoriin. Mutta
molemmat tunsimme, että jotakin oli tapahtunut.

Päivällispöydässä kohtasimme toisemme, kuten tavallisesti. Carlotta
puheli hiukan hermostuneesti matkoistamme ja teki minulle lukemattomia
kysymyksiä, osottaen semmoista tiedonhalua, jommoista en siihen saakka
ollut aavistanutkaan hänessä olevan. Minulla ei koskaan ollut vähemmän
halua opettaa häntä. Päivällisen jälkeen nousimme tasaiselle katolle.
Carlotta tarjosi minulle kahvia pienen pöydän ääressä, joka oli mukavan
lepotuolin vieressä, missä minä tavallisesti makasin. Ilta oli
tähtikirkas ja ihana. Lähellä olevasta kahvilasta kuului yksitoikkoista
maurilaista soittoa. Kun olin juonut kahvini loppuun, otti Carlotta
kahvikuppini ja asetti sen pöydälle, juuri niinkuin lapsenlapsen
sopiikin. Sitten hän asettui seisomaan minun eteeni.

"Ettekö tahdo tehdä minulle vähän tilaa, Seer Marcous, rakas?"

Siirsin pois jalkani alustalta, ja hän istuutui. Pyydän huomauttaa,
etten minä itämaalaisen pashan tavoin istunut ainoassa tarjolla
olevassa tuolissa.

"Kertokaa minulle tähdistä!" hän pyysi.

Minä tiesin, mitä hän tarkotti. Hän rakasti vanhoja kreikkalaisia
taruja; ne viehättivät häntä, vaikka minun jokapäiväinen esitykseni
himmensi niiden runollista kauneutta. Hän kehittyi alituisesti. Minä
katselin taivasta löytääkseni sopivan tekstin ja löysin sellaisen
Plejadeista. Ja minä kerroin hänelle; kuinka Atlas ja Plejone, meren
tytär, saivat seitsemän tytärtä, kuinka he kaikki olivat viattomia ja
puhtaita, paitsi yksi, kuinka Artemis oli heidän ystävänsä, kuinka
Orion, metsästäjä, jonka Artemis sittemmin tappoi ja jonka
kolmitähtinen kimalteli tuolla taivaalla, ilkeästi väijyi heitä, kuinka
he rukoilivat jumalilta vapautusta ja kuinka vihdoin se, joka ei ollut
neitsyt, sillä hän oli rakastanut kuolevaista miestä, häpeän valtaamana
vetäytyi syrjään sisariensa seurasta ja muuttui ihmisten silmille
näkymättömäksi.

"Hän häpesi", sanoi Carlotta hiljaa, "koska hän sittemmin rakasti yhtä
jumalista, joka ei huolinut hänestä, siksi että hän oli antautunut
kuolevaiselle. Naisella on siis polttava tuli täällä --" hän painoi
kätensä sydäntään vastaan -- "joka saa hänet toivomaan, että hän
palaisi poroksi, haihtuisi tyhjiin, muuttuisi ilmaksi, näkymättömäksi."

Viimeisen sanan sanottuaan hän nopeasti nousi paikaltaan, mutta minä
laskin käteni hänen hartioilleen.

"Carlotta, rakas lapsi", minä sanoin, "mitä te tarkotatte?"

Hän tarttui ranteisiini ja koetti nousta paikaltaan epätoivoisena
läähättäen:

"Te olette yksi jumalista, ja minä toivoisin, että voisin muuttua
näkymättömäksi tähdeksi."

"Mutta sitä en minä tee", sanoin tukahtuneella äänellä. Väkisin vedin
hänet syliini, ja huulemme yhtyivät. Hän taipui syleilyyni, ja tässä
suutelossa Carlotta antoi minulle koko sielunsa...

"Tuntuu ihanalta, kun taas saan painautua syliinne", sanoi aina
avomielinen Carlottani hetken kuluttua. "Minä en ole tehnyt sitä -- ah,
hyvin pitkään aikaan."

Hän huoahti tyytyväisenä. "Seer Marcous!"

"Sinun täytyy nimittää minua Marcukseksi nyt", sanoin minä.

Hän pudisti päätään, joka lepäsi minun olkapäätäni vastaan. "Ei. Te
olette Marcus -- tai Sir Marcus -- kaikille ihmisille. Minulle te aina
olette Seer Marcous, Seer Marcous, rakkaani", hän kuiskasi sekunnin
kuluttua. "Kerran en tiennyt, mikä oli ero jumalan ja kuolevaisen
välillä. Vasta sinä aamuna, jolloin minä heräsin --"

"Sinä pidit minua yönuttuun puettuna enkelinä", minä pistin väliin.

"Se on yhdentekevää", hän vastasi. Ja jatkaen vertaustaan hän kertoi
minulle teeskentelemättömään tapaansa sydämensä tarinan aina tuosta
aamusta saakka, mutta se, mitä hän sanoi, on pyhää. Mies tuntee itsensä
muuten kurjaksi raukaksi, kun nainen kertoo hänelle, miten on tullut
asettaneeksi hänet sydämensä alttarille.

Sittemmin puheemme kääntyi keveämpiin aiheisiin. Me puhuimme
nykyhetkestä ja sen onnesta, tuoksuavasta ilmasta, Afrikan tähdistä.

"Näyttää siltä, rakkaani", minä sanoin, "kuin olisimme me sittenkin
saapuneet Nephelococcygiaan."

"_Mitä_ on Nephelococcygia?" Carlotta kysyi.

Mieleni heltyi. "Se on jotakin, joka on yhteydessä unelmiemme kaupungin
kanssa", minä sanoin.

Pahasta siis on hyvää tullut; tuskasta on onnea koitunut; vaikeista
vaivoista ääretön rakkaus. Moni sanoisi, että minä koko ajan olen
suhtautunut Carlottaan houkan lailla, ja että avioliittoni oli
hulluuksistani suurin.

No niin, en väitäkään itseäni ylen viisaaksi. Jos olisin ollut viisas,
olisin mennyt naimisiin ja saanut viisituhatta vuodessa, taatun aseman
hienojen seurapiirien jäsenenä, Dora serkkuni ja ennenaikaisen
vanhuuden. Luulen kuitenkin, että juuri hulluuden tietä saavutin
onneni. Saattaa myöskin olla sitä mieltä, että minä olen hukannut
elämäni, etten kaikesta oppineisuudestani huolimatta ole saanut mitään
aikaan.

Niin minäkin kerran ajattelin. Minä kerskailin siitä päiväkirjassani,
kun aivan rauhallisesti väitin olevani kuhnuri elämän mehiläispesässä.
Voi sitä päiväkirjaa! Sallikaa minun tässä juhlallisesti peruuttaa ja
hylätä kaikki ne halpamaiset ja typerät mielipiteet ja elämää koskevat
lausunnot, jotka olen kirjoittanut tähän mielettömään kronikkaan! Minä
en pidä itseäni kuhnurina -- muistan erään kohdan, missä Epictetus
puhuu Kaitselmuksen teistä:

"Sillä mitä muuta minä saatan tehdä -- minä rampa vanhus -- kuin laulaa
ylistysvirsiä Jumalalle? Jos olisin satakieli, näyttelisin satakielen
osaa; jos olisin joutsen, tekisin, niinkuin joutsen tekee. Mutta nyt
olen järjellinen olento, ja minun tulee ylistää Jumalaa; tämä on minun
tehtäväni, minä suoritan sen, enkä aio luopua toimestani, niin kauan
kuin saan siinä pysyä; ja minä kehotan teitä kaikkia yhtymään
ylistyslauluuni."

"Ei, minä en ole satakieli enkä joutsen enkä niiden tavoin saata lisätä
maailman kauneutta. Rammalla vanhuksella on rajotetut mahdollisuudet;
mutta hän saattaa, jos hän tekee tehtävänsä ja ylistää Jumalaa, täyttää
tarkotuksensa."

Näitä sanoja kirjottaessani tulee Carlotta sisään kutsumaan minut
suurukselle ja katselee olkani yli.

"Mutta sinä et ole mikään rampa vanhus!" hän harmistuneena huudahtaa.
"Sinä olet maailman nuorin ja voimakkain ja viisain mies!"

"Mihin minun pitää käyttää nämä ihmeelliset lahjat?" minä nauraen
kysyn.

"Sinusta pitää tulla kuuluisuus", hän sanoo vakuuttavasti.

"Hyvä on, rakas lapsi! Silloin meidän täytyy lähteä johonkin toiseen
maahan, johonkin kaupunkiin, missä vasta-alkajan on helpompaa päästä
kuuluisaksi kuin Lontoossa, ja me lähetämme noutamaan Antoinetten ja
Stensonin avuksemme."

"Siitä tulee mainiota", hän sanoo.

Minusta siis pitää tulla kuuluisa mies. Mitä nainen tahtoo, sitä
Jumalakin tahtoo. Ja Carlotta on nyt saanut oman sielun, ja sitä hän
aikoo kehittää parhaansa mukaan. Se kyllä on johtava minut jonnekin
ylöspäin. Mutta tuleeko minusta Uuden Babyloonian kuningas tai Uuden
Seelannin pääministeri tai jonkun polyneesialaisen heimon lainsäätäjä,
on salaisuus, joka vielä on jumalten helmassa, mistä Carlotta kyllä
kerran on sen riistävä, kun hän huomaa oikean ajan tulleen.

"Sinä kirjotat koko joukon roskaa", Carlotta sanoo.

"Ja hiukan totta. Ja ne molemmat yhdessä muodostavat elämän", minä
vastaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vanhanpojan moraali" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.