Title: Vangittuja sieluja - Novelleja
Author: Onerva, L.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vangittuja sieluja - Novelleja" ***


VANGITTUJA SIELUJA

Novelleja


Kirj.

L. ONERVA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1915.



SISÄLLYS:

 Vangittuja sieluja.
 Jumalien hämärä.
 Sahan tyttö ja hovin tyttö.
 Vanha näyttelijä.
 Kiusaus.
 Muodonvaihdoksia.
 Pahan omantunnon päivä.
 Uskottu.
 Isää etsimässä.
 Paratiisi-unelma.



VANGITTUJA SIELUJA


Toini rouva istui syksyisen iltahämärän langetessa yksin ikkunan
ääressä ajatuksiin vaipuneena.

Hän sai olla paljon yksin ja se ei häntä vaivannut. Hän oli tottunut
siihen. Se oli tehnyt hänet ihmis-araksi, vauhkoksi, mutta samalla
oli se opettanut hänet ajattelemaan. Hän ajatteli koko sen ajan,
minkä muut naiset tavallisesti lörpöttelivät.

Mutta hänen kehityksensä kävi sisäänpäin, ei ulospäin, se ei auttanut
häntä elämän jokapäiväisessä taistelussa. Hän tiesi sen ja kärsi
siitä. Hän tunsi olevansa niin auttamattoman heikko. Hän osasi
ajatella ja tuntea, mutta ei toimia.

Jos hän olisi osannut toimia, ei hän nytkään olisi istunut tässä kuin
vanki. Hän olisi mennyt ulos elämään, vapauteen, puhtaaseen ilmaan.

Puhtaaseen ilmaan!

Siitä oli kauan kuin hän oli sitä viimeksi hengittänyt. Häntä ympäröi
alati samea, saastainen ilmakehä, joka lamautti hänen voimansa ja
ikäänkuin koversi alta päin koko hänen siveellisen ihmisensä.

Tämä sisäinen ilmastotauti oli tullut hänen elämäänsä Uoti Pallarin
mukana. Vähitellen, vähitellen. Ensin alussa hän ei ollut sitä
huomannut ja sitten kun hän sen huomasi oli jo liian myöhäistä
irtautua siitä. Se oli uuvuttanut hänet jo niin, ettei hän jaksanut
tehdä mitään pelastuakseen.

Mutta tästä hermoston heikkoudesta huolimatta toimi hänen päänsä
selvästi. Hän tunsi tilanteensa rumuuden Pallarin vaimona
yksityiskohtiaan myöten. Ei ollut sitä halpamaisuutta, omantunnon
sovittelua, häpeällistä juonta tai väärinkäytöstä, johon tämä
mies ei olisi tehnyt itseään syypääksi. Ja välillisesti Toinin
myötävaikutuksella. Ensiksi hänen rahoillaan, toiseksi hänen
orjuutetun olemuksensa alistetulla, suojaavalla suvaitsevaisuudella.
Hän koetti maailman silmiltä salata omaa häpeäänsä, sitä, että
hän tiesi mitään miehensä likaisesta luonteesta ja epäiltävistä
liike-yrityksistä. Ei ollut toista vaimoa, joka uskollisemmin olisi
pitänyt suunsa lukossa perhe-asioihin nähden.

Eikä ollut kelle kertoakaan. Toinilla ei ollut ketään läheisempää
ystävää. Hänen miehensä oli vieroittanut hänet kaikista muista.
Tietysti alun pitäin tahallaan, tietysti laskien ja käyttäen
hyväkseen kaiken, mikä suinkin saattoi lisätä Toinin luonteessa
piilevää heikkoutta, passiivisuutta, uuvuttaakseen hänet täten
lopulta täysin voitettuna ja vaarattomana omien tarkoitusperiensä
uhriksi.

Ja tämän kaiken oli hän tehnyt ihailtavan viisaasti, kerrassaan
loistavana ihmistuntijana. Ottanut myös huomioon Toinin älyn ja
siveellisen vakavuuden ja vienyt ne kummatkin valon taakse. Mikä
pohjaton konnuuden nerous tuossa miehessä piili! Nyt hän vasta
saattoi oikein selvästi nähdä hänen kaukonäköisten laskelmiensa
erehtymättömän oikeat menetelmät. Toinin suhteen ainakin. Eiköhän
siis kaikkien muidenkin. Onnettomat ne ihmiset, jotka hänen kynsiinsä
joutuivat! Pallari oli varmaan tämän hyödyn aikakauden kaikkien
lahjakkaimpia hyötyjiä.

Miten suurella vakavuudella hän otti jokaisen asian, miten
vuorenvahvalla vakaumuksella hän puhui, miten juhlallisesti hän
esiintyi ja miten liukkaasti hän kuitenkin vaihtoi karvaa etujen
mukaan. Mutta tätä nahanvaihdos-prosessia ei koskaan kukaan nähnyt.
Ei kukaan huomannut edes sitä. Ja vaikka se hänen ulkonaisista
viivoistaan olisi ollut selvästi huomattavissa, olivat kaikki vain
siinä uskossa, että Pallari oli mies, joka paikkansa piti, että hän
aina oli ollut siinä, missä oli.

Kun hän oli kosinut Toinia eli toisin sanoen hänen rahasäkkiään, oli
hän ollut ihanteellinen radikaali, omantunnonvapauden esitaistelija.
Se oli maassa muodissa siihen aikaan ja se pani ihmisen maineen
lentämään. Hän ei tahtonut kristillistä avioliittoa, vaan vapaata,
ilman pappia, ilman toisen tai toisen holhoustilaa. Se oli tietysti
senvuoksi, että Toini ei luulisi hänen himoitsevan hänen rahojaan.
Mutta hän oli avulias niiden hoitamisessa, hän sijoitti niitä
liikkeisiin, osti osakkeita, keräsi korkoja, valvoi Toinin parasta,
oli hänen valtuutettunsa ja edusti häntä. Hän tuli tunnetuksi
kaikkialla, missä rahoja liikutettiin. Toinilla ei ollut enää
mitään tekemistä proosallisen omaisuutensa kanssa muuta kuin iloita
hengessä sen erinomaisesta hoidosta. "Ethän sinä ymmärrä sellaista",
oli Pallari sanonut. Samoin kun Toini yritti tulla mukaan ihmisten
pariin: "Ei siellä ole naisten paikka, ei se ole sopivaa eikä tuota
mitään hauskuutta sinulle." Näin oli hän siirtänyt Toinin syrjään
seura-elämästä sillä hän pelkäsi, että Toini voisi itsenäistyä, saada
silmänsä auki vertailun kautta, kenties vielä rakastua johonkin
toiseen ja mennä tipotiehensä rahoineen. Mutta kun kapinanhenki yhä
kyti Toinissa, joskaan se ei voinut ulkonaisen työnnön puutteessa
puhkaista hänen passiivisen luontonsa kuorta, sitoi Pallari hänet
itseensä lapsella. Se oli taas oikein laskettu. Toinilla, joka
oli niin arkahermoinen ja kaikkea taistelua pelkäävä, ei ollut
enää rohkeutta ajatellakaan lähteä yksin maailmaan avioton lapsi
käsivarrellaan. Ja Pallarin valta kasvoi kotona. Hän saattoi jo
huoleti laiminlyödä vaimoaan, olla poissa missä, milloin ja miten
tahtoi tekemättä tiliä yksin-istuvalle, hiljaisuudessa kärsivälle
naiselle. He eivät koskaan riidelleet. Riita oli Toinin kauhistus.
Pallari vain painoi, musersi hänet alas luonteensa raakuudella ja
häikäilemättömällä mahtiponnellaan. Lopulta oli kaikki hänelle
yhdentekevää, hän tunsi, ettei hän koskaan pääsisi pois omin
voimin sen vuoren alta, mihin hän oli joutunut. Eikä hänellä ollut
tilaisuutta eikä uskallusta etsiä apua muualta. Hän oli jäänyt
ihmisistä syrjään, ei tuntenut ketään ja jos tunsikin jonkun oli hän
liian ylpeä paljastamaan salaisuuttaan. Myöhemmin olivat he antaneet
ohimennen vihkiäkin itsensä, lapsen tähden. Niin oli Pallarilla se
puoli kunnossa, hän saattoi huoleti kääntää selkänsä sinne päin,
se oli turvattu. Hänen ulkonainen toimintansa sai nyt entistä
mahtavammat ilmestysmuodot. Hänestä tuli oikein yhteiskunnallinen
pomo, vanhoillisten, tukevien mielipiteittensä ja suuren rikkautensa
voimalla. Hän lajitteli ja luokitteli ihmiset edullisuuden mukaan.
Hän oli mukana kaikissa arvokkaimmissa yhtiökokouksissa ja
liikeyrityksissä, mutta hänellä oli myös omat yksityisluontoiset
kauppa-asiansa, jotka pakottivat hänet tuon tuostakin matkoille maan
itäosiin ja joiden laatua ja laillisuutta Toini suuresti epäili.

Nytkin oli Pallari sellaisilla matkoilla.

Ulkona satoi, kohisi ja sohisi.

Toini tunsi itsensä niin pieneksi, irralliseksi, niin vieraaksi ja
turvattomaksi tässä suuressa autiossa huoneustossa, jossa hän istui
yksinään äänettömässä kivettyneisyydessään. Tämä oli siis hänen
elämäänsä!

Jospa olisi osannut edes itkeä. Mutta ei. Kyyneleetkin hän oli
painanut alas, niin syvälle, etteivät ne sieltä enää nousseet.
Pallari ei sietänyt kyyneleitä eikä hempeämielisyyttä. Ja turhaa se
olisi ollutkin.

Miten hän nytkin taas saisi illan kulumaan? Tytär nukkui ja
viidenkymmenen pennin kirjaset, joilla Toini tavallisesti turrutti
ajatuksiaan silloin kun hän ei enää kestänyt niiden soimausta, eivät
nyt maistuneet. Olihan hän jo kyllin tylsä ilmankin. Ei mikään
ihminen enää, puu-kuva, muumio. Osasiko hän enää nauraakaan? Kahteen
vuoteen ei hän ollut nauranut ääneen.

Toini nousi ja koetti nauraa. Ei, se ei käynyt, hän oli unohtanut
sen. Mutta hymyillä hän kai vielä osasi? Hän astui peilin eteen ja
hymyili. Se kävi vielä, mutta sekään ei ollut kaunista enää. Hän oli
tullut vanhaksi ja sulottomaksi. Hänen kasvoissaan ei ollut elämää.
Eiväthän ne muuten niin rumat olisi olleet.

Toini katsoi itseään joka puolelta. Hän oli pitkä ja solakka ja hänen
musta tukkansa, joka sileälle jakaukselle kammattuna kehysti hänen
vakavia, surunvoittoisia piirteitään, antoi hänelle madonnamaisen
ulkonäön. Sopikin paremmin olla nauramatta.

Jospa olisi ollut mennä johonkin. Mutta yksin oli niin turvatonta.
Muilla oli miehensä, saattajansa mukanaan, valittu, määrätty
seurapiirinsä, johon olisi pitänyt tunkeutua. Olla kuin viides pyörä
vaunussa, kenties häiritä. Ei, sellaista ei Toinin luonteella tehty.
Sitäpaitsi oli hän ollut niin kauan erillään ihmisseuroista, että ne
pikemmin kauhistivat häntä kuin vetivät puoleensa. Ensin oli Pallari
ollut estämässä joko kieltäen tai kieltäytyen itse tulemasta mukaan,
sitten, niin, sitten kun Toini oli tullut huomaamaan, että hän oli
rahojen vuoksi naitu, luuli hän, että muutkin sen tiesivät, että
kaikki vastaantulijat kuiskuttelivat ivallisesti keskenään: tuossa
tulee Pallarin rahasäkki. Tästä johtui, että hän alkoi tuntea ihmisiä
kohtaan, kenties aivan syyttä, epäilevää, vihamielistä kuoreensa
vetäytymistä.

Pallari saattoi olla todellakin jo huoleton Toinista. Hän oli
auttamattomasti, peruuttamattomasti hänen yksin-omaisuuttaan.

Jospa olisi ollut kutsua joku luokseen edes. Yksi ainoa sellainen
ystävätär Toinilla oli, jota hän ei arastellut, Pirkko Teittinen,
jonka hän jo oli tuntenut nuorena tyttönä, ennenkuin tämä oli
joutunut naimisiin viuluniekka Teittisen kanssa.

Pirkon kanssa hän saattoikin nyt hiukan aikansa kuluksi puhelimessa
haastella.

Toini meni puhelimeen. Pirkko oli kotona. Ja erinomaisen hyvällä
tuulella. Pyysi Toinia välttämättä ulos yksin kotona murjottamasta.
Hänen miehensä esiintyisi tänä iltana solistina konsertissa. He
menisivät ensin sinne ja sitten sieltä pieneen illanviettoon
yksityisklubissa, jonne muutamat Teittisen ystävät olivat sopineet
myöhemmin kokoontua. Voisivat saada oikein hauskan illan. Pirkko
hakisi Toinin ja he tulisivat sitten kaikki kolmisin yhdessä kotiin,
kun kerran asuivatkin samalla suunnalla.

Toini epäröi. Mutta Pirkon hyvän-hymyilevä vilkkaus ja hänen tarmokas
todistelunsa tämän suunnitelman erinomaisuudesta voittivat vihdoin
Toinin estelyt, niin että hän päätti uskaltaa tämän uhkarohkean
poikkeuksen tavoistaan ja lähteä...

       *       *       *       *       *

Ilta klubilla oli kulunut todellakin hauskasti, niinkuin Pirkko oli
ennustanut. Oli puheltu, laulettu ja lopuksi hiukan tanssittukin.
Nuoria, iloisia, luonnollisia ihmisiä kaikki tyyni. Toinikin oli
vähän sulanut arasta jähmetyksestään, vaikk'ei hän osannutkaan antaa
niin paljon muotoa ilolleen kuin Pirkko. Tämä luonnostaan niin
säteilevä ja hilpeä olento oli tuonut kaikkiin eloisuutta. Hän oli
ollut keskipiste. Häntä oli eniten ihailtu, eniten tanssitettu.

Toinin täytyi lisäksi myöntää, että Pirkko oli ollut erinomaisen hyvä
ritari häntä kohtaan. Istunut koko ajan hänen vieressään ja auttanut
kaikin tavoin häntä pääsemään mukaan seurustelun henkeen.

Nyt oli seura hetkiseksi hajaantunut. Pirkkokin oli hävinnyt
jonnekin. Toini huomasi äkkiä jääneensä yksin.

Hän lähti ulos käytävään saadakseen kiinni Pirkosta. Siellä ei ollut
ketään.

Samassa kuuli hän viereisestä huoneesta kovaäänistä, vihastunutta
puhetta, jonka hän tunsi Teittisen ääneksi:

"Sitäkö vasten minä olen ottanut sinut mukaani tänne, että toiset
saisivat sinua puristella, häh! He uskaltavat, he, sillä heidän
akkansa ovat kotona kiltisti vuoteessaan, niinkuin sinunkin pitäisi
olla. Mutta sinulla on onneksi ukko, joka pitää vähän väliä
kunniastaan ja joka sentähden sanoo: Nyt ala laputtaa. En sanoisi
mitään, jos olisit säädyllisesti tullut ja ollut minun kanssani.
Mutta sinullahan on oma 'daamisi'. Se on sitä nykyaikaista se. Ettes
häpeä! Mutta niin kauan kuin minä elätän sinut, olet sinä minun
työssäni ja minulla on oikeus määrätä, mitä sinä teet. Ulos paikalla
täältä! sanon minä. Kotiin! Siellä akkojen paikka on. Jos vielä
uskallat näyttäytyä tuolla seurassa, teen julkisen skandaalin, sanon
kaikille, millainen nainen sinä oikeastaan olet..."

Ovi avautui samassa ja Teittinen harppasi sieltä vihapäissään ulos.
Toini kääntyi selin eikä ollut näkevinään. Tämä kohtaus, minkä
todistajaksi hän sattumalta oli tullut, oli aivan jähmettää hänet.

Ja hän oli luullut Pirkkoa niin onnelliseksi. Hän näytteli onnellisen
osaa sentään harvinaisen hyvin. Hän oli kuin suviaamun idylli.
Idylli! Eihän sitä enää ollut missään. Se oli mennyt pois maailmasta,
vaivattomine leikkeineen, lapsellisen liikuttavine lepoasentoineen.
Vaikka ihmiset vielä sitä koettivat jäljitellä. Mutta parhaimmatkin
näyttelijät saattoivat ilmiantaa itsensä. Yht'äkkiä saattoi heidän
silmistään välähtää salainen levottomuus, heidän liikkeihinsä
pujahtaa kulmikas, kiusaantunut ele, heidän hymynsä särkyä
keinotekoiseen nauruun. Nyt vasta muisti Toini Pirkostakin joskus
huomanneensa jotakin sellaista...

Samassa tuli Pirkko myös käytävään. Huomattuaan Toinin, tuli hän
hänen luokseen. Hän näytti itkettyneeltä.

-- Minä en voi oikein hyvin, sanoi hän. Minun täytyy mennä jo kotiin.
Olen sairas ja hermostunut... Se tuli aivan äkkiä...

-- Pirkko kulta, sanoi Toini hellästi, silittäen hänen kättään.

-- Kuulitko sinä ehkä?

-- Kuulin.

Pirkko purskahti itkuun.

-- Sellaista se on aina. Hän on niin hirveän mustasukkainen. Ja
niin syyttä. Vain siksi nytkin, että tanssin. Mutta enhän voinut
kieltäytyä, kun minua pyydettiin ja osasin kerran tanssia ja tanssin
mielelläni. Ja sitten vetää hän aina esille sen, että silloin ennen
naimistani, kun minulla oli pieni virkanikin, joskus sivutuloikseni
olin teatterissa statistina. Siltä pohjalta otaksuu hän, että
jokainen on ollut rakastajani. Ja vaikk'ei minulla koskaan ole
ollut mitään rakastajaa, tekisi mieli välistä kiusallakin sanoa,
että on ollut, on ja tulee olemaan. Niin hirvittävästi hän rääkkää
minua syyttä suotta, vaikka hän hyvin tietää, että rakastan häntä.
Miksi olisin muuten hänet ottanut, miksi muuten alistuisin hänen
järjettömiin oikkuihinsa. Siksi hän nytkin uskaltaa näin ajaa minut
yön selkään, kun hän tietää, että kiltisti menen suoraan kotiin.

-- Sinä aijot siis totella häntä?

-- No, mikä minun auttaa! Kun hän on tuossa mielentilassa, voi hän
aikaansaada millaisia häväistyskohtauksia hyvänsä. Enkä minä tahdo
sitä. Mutta olisipa minulla vain tilaisuus livistää nyt jonnekin
muualle, niin menisin. Tekisin kiusaa. Olen niin suuttunut ja
loukkaantunut.

-- Tule minun luokseni. Olenhan yksin kotona.

-- Mutta... hän on mustasukkainen sinullekin.

-- Anna hänen nyt kerran kitua tarpeekseen, ehkä hän sitten paranee.

-- Minä tulen, Toini, tulen tosiaan. Se on juuri oikein hänelle!

Kenenkään huomaamatta jättivät molemmat naiset klubin.

-- Pahinta on se, että minä olen niin riippuvainen hänen rahoistaan.
Sillä hän rajoittaa kaikki liikkumismahdollisuuteni, sanoi Pirkko,
kun he olivat nousseet ajuriin.

-- Mutta miksi sinä jätit virkasi?

-- Hänen toivomuksestaan. Hän ei antanut rauhaa ennen. Hän oli niin
epäluuloisen mustasukkainen siitä kipinästä itsenäisyyttä, mikä
sen mukana tuli. Hän selitti, että meidän yhteinen elämämme tulisi
halvemmaksi siten että hän yksin ansaitsisi ja minä hoitaisin hänen
taloutensa. Perästäpäin huomasin, että se oli pelkkää vallanhimoa
ylitseni. Hän tahtoi, että välttämättä saisin rahani juuri häneltä,
jotta hän voisi tehdä kanssani miten haluaisi, jotta hänellä olisi
tuo jumalainen tunto itsensä ylimiehyydestä talossaan...

Että sinä siedät tuollaista! oli Toini vähällä huudahtaa, mutta hän
muisti samalla oman epävapautensa, joka kyllä oli toisenlainen,
mutta kenties juuri siksi vielä enemmän hävettävä, vielä vähemmän
anteeksi-annon arvoinen.

Toini ei sanonut mitään.

Sitten hän virkahti:

-- Etkö voisi vielä hakea jotakin tointa?

-- Se olisi samaa kuin ero hänestä. Ja minä rakastan häntä kaikesta
huolimatta.

-- Oi kuinka minä olisin iloinen, jos minä osaisin jotakin tehdä,
vaikka kuinka pientä, jatkoi Toini. Jospa minulla olisi sinun nopea
liikuntakykysi. Jospa uskaltaisin mennä yksin maailmaan. Oh, rakkaus
ei minua pidättäisi! Tottumus pikemmin. Mutta minä en osaa mitään,
en kykene, en tohdi tarttua mihinkään. Olenhan minäkin kouluja
käynyt, mutta mitä se auttaa minua, kun en voi niitä mihinkään
käyttää, kun en ole valmistunut mihinkään erikoiseen. Naiselle
annetaan vain yleissivistystä, ei mitään ammattitietoa, joka voisi
auttaa häntä eteenpäin käytännöllisessä elämässä. Ja siinä tehdään
väärin. Tällaisia niistä sitten tulee kuin minä. Olen niin saamaton,
niin epä-yritteliäs, niin typerä, niin heikko ja pelkurimainen.
Luonteeltanikin olen mahdoton. Jos minä olisin sellainen kuin sinä,
luulen, että lähtisin maailmaan...

-- Oh, nauroi Pirkko, mikä sinun on hätänä ja mikä on lähtiessäkään,
kun on rahaa. Se se juuri minulta puuttuu ja siinä on suurin vika.

-- Tahdotko, minä annan? huudahti Toini äkillisen mielenjohteen
vallassa.

Mies tuntui hänestä äkkiä yhteiseltä viholliselta, joka oli
voitettava. Hän itse ei voinut koskaan voittaa eikä myöskään
paljastaa häpeäänsä, ei edes ystävättärelleen. Mutta olisi tuntunut
hyvältä, jos edes Pirkko olisi karistanut yltään nuo kahleet. Tuo
hänen onnettomuustoverinsa, jonka hän äkkiä oli saanut! Ei koskaan
ollut Pirkko vielä tuntunut hänestä niin rakkaalta ja läheiseltä
kuin nyt, miehensä loukkaamana ja maailman suhteen yksinäisenä ja
tuuliajolla.

-- Kuule, jatkoi hän, jos hän vielä rääkkää sinua tai sinulle tulee
vaikeuksia liiaksi, niin että tahdot vapautua, niin käänny minun
puoleeni, jos rahalla olet autettavissa...

Pirkko nyökkäsi äänettömänä. Hänellä oli paha olla. Heti Toinin
asuntoon saavuttua oli hänen uhmansa antanut sijaa tuskalliselle
ikävöimiselle ja epävarmuudelle. Ehkä hän oli tehnyt varomattomasti
tullessaan tänne. Tunsihan hän miehensä! Tämä yö jäisi ainaiseksi
epäluulon ja kinastelemisen aiheeksi hänelle! Ei koskaan tulisi
enää onnellista aikaa hänen elämässään. Ja jos hän eroaisi, olisi
tulevaisuus edessä vielä synkempi. Hänen kykynsä olivat pienet, hänen
alansa rajoitettu, kilpailu rajaton. Hänellä oli kunniallisen naisen
vaistot ja rakastavan naisen sydän. Kuinka hän saisikaan kärsiä
ollakseen kunniallinen, johon kunniallisuuteen ei kuitenkaan kukaan
uskoisi...

-- Sinä olet onnellinen, sinä, virkahti Pirkko Toinille! Sinulla on
hyvä koti, hyvä mies, joka ei ole mustasukkainen eikä epäluuloinen.
Hän jättää sinut yksin, saat käyttää aikasi kuinka tahdot. Ja rahasi
myös, sinulla kun on omia perintörahoja. Jos minä olisin sinun
sijassasi, Toini, niin minä matkustelisin, pitäisin kutsuja ja
viettäisin iloisia päiviä, enkä noin kykkisi piilossa!

-- Minulla on niin raskasmielinen luonne, näetkös. Ja sitten... minä
luulen, ettei kukaan mies voi oikein ymmärtää naista...

-- Se on totta se, vahvensi Pirkko. Tiedätkö, jos minä olisin
rikas niinkuin sinä, en pitäisi miestä, ainoastaan hovipojan, joka
saattaisi kaupungille ja kotiin, pitäisi välttämätöntä seuraa
teattereissa ja tanssiaisissa, olisi yleensä siinä, silloin kun
tarvitaan. Yleisen järjestyksen ja tavan kannalta ainoastaan.
Sisimmässään, kuka heitä tarvitsee, miehiä!

Pirkon sydämeen koski niin, että hän luuli sen halkeavan, mutta hän
piti uljaasti kiinni reippaasta äänilajistaan.

-- En minä kenellekään muulle ole näin paljastanut itseäni, hän
jatkoi.

-- Kuule Pirkko, lähtisitkö sinä minun hovipojakseni, jos saisit
hyvän palkan, jos nimittäin minä vaihtaisin mieheni hovipoikaan ja
kotini maailman markkinoihin?

-- Se vasta hauskaa olisi. Sinä tarvitsisitkin vähän tuuletusta.

-- Niin, ja sitten voisit saada vapauden virasta vanhuuden
eläkkeellä, kun löytäisin tai kun hankkisit minulle jonkun toisen
sijaasi.

-- Se olisi mitä helpoin asia! Sinä, joka olet nuori, kaunis ja
rikas, saisit ihalijoita kosolta.

Ystävättäret koettivat lakkaamattomalla puhelulla peittää
molemminpuolista onnettomuuttaan.

He eivät voineet eivätkä tahtoneet olla oikein suoria toisilleen
eivätkä he myöskään kokonaan luottaneet toisiinsa.

Pirkko ajatteli:

"Mitä vartenhan Toini antaisi rahaa, jos eroaisin miehestäni?
Ja miksi eroaisin? Mehän rakastamme toistamme. Hän otti tuon
kohtauksen liian vakavalta kannalta. Ikävä, että sattui kuulemaan.
Mustasukkaisuus, sehän on juuri rakkauden tunnusmerkki. Vaikkakin
katkera. Kunpa hän vain vähän enemmän luottaisi minuun! Ei ikinä anna
hän anteeksi tätä yötä ulkopuolella kodin... Mikä minut perii!"

Ja Toini ajatteli:

"Lupasinko minä auttaa Pirkkoa? Mutta millä? Minä houkkio! Eiväthän
minun rahani enää ole minun. Jokainen penni käy Uodin kautta...
Oh, ei Pirkko jaksa erota sitäpaitsi, eihän sellainen ole helppoa.
Huomenna he taas sopivat. Ei jaksa erota, ei..."

He makasivat kauan valveilla kumpikin kituen kahleissaan, joista
he kärsivät, joista he olisivat tahtoneet vapautua ja vapauttaa
toisensa, mutta eivät jaksaneet...



JUMALIEN HÄMÄRÄ


Etpäs osaisi laskea tukin päällä koskesta alas, etpäs jukul'aut
osaisikaan!

-- Minä, joka olen ihan kosken partaalla syntynyt ja kasvanut...

-- Vähät siinä papinkirjoja kysytään, missä on syntynyt, kysytäänpä
vain, osaako poika pontulla oikein valita tukin, jonka selkään
hyppää. Sanopas, minkälaisen valitsisit?

-- Tietenkin sellaisen, joka kannattaa.

-- Tietenkin iskisit silmäsi sellaiseen, joka ylinnä veden päällä
keikkuu ja joka pyörii! Ei, tuumista se riippuu. Oletkos koskaan
punninnut, montako tuumaa sinun kohdallesi tarvitaan?

-- Mutta oletkos sinä koskaan ollut ruuhkaa purkamassa?

-- Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee...

Olli Muurola kuunteli tätä pöytäseuransa hilpeää ja tyhjänpäiväistä
rupattelua haikeamielisesti ja melkein kadehtien. Siinä oli sitä
elävän elämän harrastusta, joka häneltä puuttui, jota hän olisi
tarvinnut teokseensa, jota hän nykyään ajoi takaa joka paikassa. Sen
vuoksi oli hän tullut tänne Kauppaseuraankin, tavattuaan kadulla
muutaman vanhan koulutoverin. Aina tuo sama ajatus: jos sattuisi
jotakin, jotakin tavallisesta poikkeavaa, joka rehevöittäisi
mielikuvitusta, tulistaisi tunnetta, antaisi todellisuuden tuntua ja
pakottaisi kirjoittamaan. Eikös mitä! Ei sattunut mitään. Tai jos
sattuikin, ei hän saanut siitä kiinni. Tai jos sai silmänräpäykseksi,
kuihtui tuo vaikutelma heti hänen aivojensa läpi käväistyään,
kuihtui, sensijaan että se olisi ruvennut siellä kasvamaan ja
hedelmöitymään, kuivui kuin savi kuvanveistäjän käsissä, ennenkuin
siitä ehti mitään tehdä.

Ei auttanut kirjavin seura, ei viinan voima. Kaikki oli niin kaukana.
Ei mitään mielenkiintoa ihmisiin eikä koko maailman menoon eikä edes
kykyä teeskennellä sitä!

Tällainen oli Olli jostakin selittämättömästä syystä ollut jo
pitemmän aikaa. Hänen ei olisi nykyään ollenkaan pitänyt tulla
ihmisseuraan. Hän ei osannut käyttäytyä. Ja hänen kummallista
hajamielisyyttään ja välinpitämättömyyttään voitiin vielä pitää
jonkinlaisena tahallisena mielenosotuksena.

Hän nousi lähteäkseen. Olikin jo myöhäinen yön hetki. Hän syytti
kiireellisiä töitään.

-- Taitaa tulla henki päälle, nauroi ystävällinen konttoristi hänen
vierellään.

Luokkatoveri nousi seisomaan.

-- Sinusta tulee, sanoi hän hiukan sammaltaen, vielä Suomen maan
suurin kirjailija, sanokaa minun sanoneeni. Minä olen sen havainnut
kotkan silmällä. Ja jos suomen kieli kerran on, niinkuin on
todistettu, maailman alkukieli, niin se on oleva myös sen loppukieli,
se on minun uskoni se. Sillä mikäs tämä maailman niin paljon huudettu
sivistys ja kehitys on? Vain käärme, joka puree omaa häntäänsä.
Ja silloin sinun kirjojasi, Olli, luetaan vielä kerran kaikkien
ranskojen ja saksojen ja intiaanien ja hottentottien maassa! Hei
pojat, se on komeaa se! Hän kohotti lasiaan. Eläköön Olli Muurola!
Maailman loppuun asti!

Tämän humalaista filosofiaa ja hyvyyttä ylipursuavan puheen aikana
tuli Ollille kiire hävitä. Häntä kiusasi oma liikkumattomuutensa,
se, ettei hän voinut jollakin sopivalla hyväntahtoisella pilalla
vastata tuohon leikilliseen ylistelyyn eikä lyödä sitä turraksi. Hän
ei jaksanut pakottaa suutansa edes nauruun. Hänen yrityksensä päättyi
pieneen irvistykseen.

Ulkona oli kylmää huuruava talvi-yö. Kaupungin harvat tulet
levittivät sinne tänne pimeään suuria epämääräisiä valohämy-kehiä.

Ollia värisytti. Hän veti kauluksen korvilleen ja alkoi astella.
Tai oikeastaan hän ei itse tehnyt mitään, hän vain antautui jonkun
hänessä toimivan totunnaisen elollisvoiman vietäväksi. Hän ei
kävellyt, askeleet kuljettivat häntä, hän ei ajatellut, ajatukset
vain velloivat omia aikojaan hänen aivoissaan. Hän katseli ja
kuunteli niitäkin ikäänkuin syrjästä.

Minä, kuka minä olen, kuuli hän jonkun kysyvän siellä sisällään.
Minä en ole mikään, tai ainakaan minä en ole mikään yksi. Minä olen
monta. Yksi minä nousee toista minää vastaan ja toinen on pyhä toisen
hyökkäyksille. Asettaa vain kuin Kambyses kissan tuhansia vastaan.
Mikä on voitto itsensä yli? Ota siitä sitten selvä! Jälelle jää
hämäryys ja hävitetyn tarmon tunne, epämääräinen levottomuus niinkuin
tehdyn rikoksen jälkeen, vaikk'en minä mitään sellaisesta tiedä.
Ennen olisin sen ymmärtänyt, ennen, jolloin olin oikea ihminen, joka
tahtoi, pyrki, taisteli, oli paha, löi toisiakin pyhän itseytensä
esiinsaamiseksi. Nyt sitävastoin minä, tuo suuri yhteisminä, en tee
mitään, minussa vain tapahtuu jotakin. Kenties kaikki tämä tuska
onkin vain paljasta pelkoa, pelkoa siitä, että en enää koskaan kykene
tekemään mitään, että jo olen sisällisesti halvattu, työkyvytön ja
siis myös leivätön, nälkäkuolemaan tuomittu...

Mitä, oliko kuolema taas pujahtanut hänen ajatuksiinsa. Viime
aikoina sen varjo jollakin ihmeellisellä tavalla tavoitti hänet joka
paikasta. Eihän hän toki peljännyt sitä, ei ollenkaan. Elämä oli
paljon peljättävämpää. Kuolema pikemmin houkutteli, viekoitteli häntä
oudolla uutuudellaan, viimeisenä merkillisenä elämyksenä. Monena
yönä oli hän tavannut itsensä istumasta vuoteeltaan, odottamasta
kuolemaa... Silmät suuri-avoimina... Ettei olisi tarvinnut tulla
Jumalan eteen unen pöpperössä... Miksi? Oli vain tuntunut että
kuolema oli lähellä. Mutta se ei tullutkaan ja elämän tavallinen
harmaa ikävyys sai hänet jälleen valtoihinsa.

Ikävyys se oli pahin kaikista taudeista ja olihan historiassa aikoja,
jolloin se valtasi ihmiskunnan kuin rutto, jolloin lapset, heti
kävelemisen taidon opittuaan, kävelivät hirteen. Niillä pojilla oli
oikea kurssi...

Mutta hän, Olli, miksi hän siis käveli tässä katuja pitkin, vaikka
se ei huvittanut häntä, miksi hän eli? Ei tietysti huvin vuoksi,
vaan minkä vuoksi? Yksinkertaisesti vain siksi, että elämisen vietti
kuului kerta kaikkiaan ihmisen olemukseen, niin kauan kuin se oli
olemassa. Kummallista. Tässä hän kävi ja ajatteli iankaikkisuuden
asioita eikä sentään mennyt ottamaan niistä selvää, sinne, rajan
taakse. Ei tietenkään, koska kerran ei hänen kohdaltaan muuta
iankaikkisuutta ollut kuin se, mikä mahtui syntymän ja kuoleman
välille. Oli vain iankaikkisuuden ajatus. Oh, mitä vielä, eihän hän
ajatellut mitään, oli vain ajattelevinaan ja ihmiset luulivat, että
hän ajatteli, kun hän ketään näkemättä murjotteli heidän ohitseen.
Hyvä, että edes luulivat...

Olli oli melkein huomaamattaan tullut vanhan kaasutehtaan kohdalle.
Siinä hän vasta ensi kerran katsahti ympärilleen. Oikeaan suuntaan
hän siis kulki. Hän asui sirkuksen toisella puolen. Kaasutehtaan
punaiset muurit ja tukeva piippu tuossa olivat hänen vanhoja
tuttujaan. Hän muisti, että ne koulupoikana olivat tehneet häneen
tarumaisen järkyttävän vaikutuksen. Pyhällä vavistuksella ja
kunnioituksella oli hän siihen aikaan vaeltanut siitä ohitse. Hän
oli kuullut kerrottavan, että siellä piti hiipiä sukkasillaan ja
hän oli vakuutettu siitä, että vielä joskus joku vahingossa astuisi
rauta-anturalla sen tulen-aralle lattialle. Ja silloin! Räjähtäisi
koko kaupunki, kaikki lyhdyt leimahtaisivat taivasta tapaaviksi
tulipatsaiksi ja maailma hukkuisi tuleen. Nyt tuo kerran niin
pelottava tiilivaja seisoi tuossa niin kiltin näköisenä, rauhallisena
kuin vanha unohduksiin jäänyt maalaiskirkko...

Tehtaan toisella puolen viertotien korkealla käytävällä tarttui
vinha viima Ollin hartioihin. Ei tehnyt mieli seisoskella. Päivisin
hän ei koskaan mennyt tästä ohi kääntämättä katsettaan oikealle.
Nyt ei näkynyt mitään. Siniset ja kellertävät sähköt vain loivat
kelmeää aavemaista valaistusta yli laajan pimeän rautatiekentän.
Päivisin sensijaan piirtyi silmiin tuon alavuuden toisella rannalla
kohoavat mahtavat kivitornit, Sörnäisten valtava suurkaupunki. Sillä
se oli oikeaa suurkaupunkia, ei suinkaan esplanadi. Unioninkatu
ja Pitkäsilta, se oli palanen Zolan vyöryvää tarmoa. Oli kuin tuo
kaukainen talorykelmäkin olisi kantanut kulmillaan jotakin sen
sisäisen jännityksen voimasta, mikä sen alla asusti. Se kohosi
väliin kovan keskipäivän valaistuksessa yksitoikkoisena ja jyrkkänä
kuin nyrkki, tai karuna, uhkaavana hallavuutena kuin suden selkä;
tuulisina, utuisina ja hämäräisinä päivinä se taaskin hukkui tehtaan
piippujen savuun ja veturien höyryyn, se eli, sykähteli, liikkui, se
laajeni suunnattomaksi ahjoksi, joka puuskutti taivaalle pölyä ja
hikeä, utua ja salaperäisten unelmien hattaroita. Mutta hiljaisina
iltaruskon hetkinä saattoi tuo sama Moolokin kita pukeutua kultaan
ja kalliisiin kiviin, hymytä ja kuvastella korkeuksiltaan ylellisenä
ja ylhäisenä kuin joku Välimeren kaupunki. Silloin nuo pengermittäin
ylenevät talot paistoivat valkeina kuin marmori ja kesän vihreys
kiertyi niiden otsalle kuin vilpoisat laakerinlehvät...

Niin, maailma oli kaunis, hyvin kaunis, mutta hän ei osannut tehdä
siitä mitään, ei ainakaan kirjoja. Nyt juuri, kun hänen kuitenkin
jo olisi pitänyt osata, kun hän jo tiesi ja taisi jotakin. Ennen,
silloin aivan alussa, kun hän vielä oli ollut aivan _homo novus_ sekä
elämässä että kirjallisuudessa, silloin se oli käynyt parhaiten.
Silloin hänellä oli ollut turhamainen, läähättävä hätä lennättää joka
korsi kekoon. Hän oli kuin intohimoinen kukkien kuivaaja. Hän ei
ihaillut eikä säälinyt niitä, ei nauttinut niistä ennenkuin ne olivat
puristimesta päässeet ja kuoliaaksi rutistuneet, mutta nimi, suku,
tunnusmerkit yksityiskohtiaan myöten kirjassa. Niin semmoinen hän oli
ja pahempikin. Perhosia hän pisti neuloihin, niin, niin, läpi aivan
kultaisesta sydämestä ja värisevästä siivestä... Se oli silloin. Hän
oli silloin nuori ja julma. Sittemmin hän ihmistyi paljon, ammattinsa
kannalta katsottuna nähtävästi liiaksikin. Elämä muuttui rakkaammaksi
kuin taide, itse kukka mielenkiintoisemmaksi kuin sen liputtaminen
ja liisteröiminen. Hän saattoi kumartua aina maantien tomuun asti,
vaikkapa vain suudellakseen jotakin pientä auringonruusua, hän jäi
hengittämään sen huumaavaa tuoksua ja antoi hetkien vieriä kuin
lumotun linnan lehdoissa voimatta herättyään ollenkaan tilittää
sen kauneuden laatua, josta hän juopui. Eikä ollut aikaakaan.
Elämän ohikiitävä kirjavuus antoi työtä joka hetkelle. Jokainen
ryysyläinen kätki äänensä värissä, silmänsä välkkeessä, jotakin uutta
ja erikoista, joka oli tutkittava. Joka kannon hän katseli, joka
riihenkulman hän kiersi moneen kertaan, ulvoen ihastuksesta kuin
penikkakoira. -- Ja nyt! Nyt kulki hän yli samojen autuuden niittyjen
kuin varjo toisesta maailmasta, kuin sokea paimen, varovasti ja
hellävaroin, tuntien kyllä tuoksun, aavistaen liikkeen ja muodot,
nähden ne tuolla, tuolla silmiensä sokeiden kalvojen sisäkammiossa,
mutta ikävöiden itse aivan muualle, kauas, jonnekin etäisien
avaruuksien sopusointuihin, joista silloin tällöin joku kaiku yllätti
hänen korvaansa...

Tuolla ne kulkivat arvoituksellisia parabelejaan ja hyperbelejään
pitkin, nuo taivaan tuntemattomat tulipallot!

Ja niistä ei tiennyt mitään, ei voinut tietää. Ihmiset pyrkivät sinne
ponnistellessaan vain tekemään avaruuden yhtä ahtaaksi kuin tämä
kärpäsen pisama, jonka basilleja he olivat. Yhtä vähän kuin basillit
heidän ruumiissaan ymmärsivät mitään siitä elimistöstä, jossa ne
elivät ja asuivat, lisääntyivät, tappelivat ja toimittivat kaikkia
toimituksiaan, yhtä vähän he ymmärsivät mitään siitä äärettömästä
elimistöstä, jonka basilleja he olivat. Miten saattoi osa tajuta
kokonaisuutta, johon se kuului! Silläkin piti olla alku ja loppu,
Jumalalla pää, kädet ja helma! Tai ehkä nuo kaikki taivaanpallot
yhteensä olivatkin joku uusi personallinen soluolento! Sillä olihan
sentään ihmeellistä, että maa ajatteli, että sen pinta oli täynnä
itsetietoisesti kihisevää hermoelämää, aivoja, äärettömyyttä
aavistelevia, hienon hienoja tuntosarvia ja että hänkin, Olli, oli
yksi niistä. Väliin tämä ajatus aivan huikaisi häntä, oli kuin kaikki
planeetat ja komeetat olisivat hetkittäin paistaneet suoraan hänen
päähänsä, jonkinlaisena aineettomana sävel- ja valotulvana. Ja monena
yönä hän uneksi että hän juuri oli saamaisillaan kiinni mystiikan,
kaikkeuden salaisuuden, mutta ratkaisevalla hetkellä se taas häipyi.

Tällaisina hetkinä hän todella joskus saattoi tuntea itsensä
ruhtinaallisen rikkaaksi, sen, että hänellä oli jotakin antamistakin
ihmisille, mutta hän ei voinut pukea sitä mihinkään muotoon. Hänen
maankokkareesta sorvatut sormensa eivät totelleet, hän ei osannut
oman ammattinsa käsityötä.

Sen oli Olli aina tuntenut silloinkin, kun hän kirjoitti parhaiten.
Hänellä oli runoilijan sielu, mutta proosakirjailijan tympeä sanonta.
Miksi hänestä ei ollut tullut runoilijaa? Hänen ensimäinen puheensa
tälle maailmalle oli kuitenkin ollut runomittainen.

Ollia rupesi naurattamaan kun hän muisti tämän kaskun lapsuudestaan.
Muuan vanha muori oli ollut häntä sylivauvana hoitamassa ja tämä oli
nukutellessaan hyräillyt laulua, jonka Olli oli sitten pamauttanut
yhteen kyytiin ensimäisiksi sanoikseen. Se oli kuulunut näin:

    "Hei heilakkaa,
    pää nuijakkaa,
    keskipaikka keilakkaa,
    häntä hoilakkaa,
    jalat muuramen mukomat."

Mitä se muori on sille lapselle opettanut? olivat isä ja äiti
huudahtaneet. No se on vaan sitä kissanlaulua, oli muori vastannut.
Mokoma muori, sillä oli hän kai noitunut Ollin runosuonen
elinajakseen niin tökeröksi, ettei sitä voinut ottaa vakavalta
kannalta.

Mitenkä hän siis olisi voinut mennä kirjoittamaan kosmillisista
hurmioistaan, hän, jolla oli Jakobin ääni ja Esaun kädet. Tosin oli
myös Mæterlinck painija, mutta se oli jotakin aivan toista. Hänelle
ei kukaan nauranut. Jota vastoin Ollille! Hänen kirjoissaan olisi
jumalanpoika jälleen saanut vaeltaa orjan muodossa ja pilkattuna eikä
kukaan olisi tuntenut häntä. Ja hän itse, hän olisi tietysti antanut
hänelle Juudaan suudelman, myynyt hänet muutamaan hopeakillinkiin.

Sentähden, että hopeakillingit kerran olivat niin tuiki
välttämättömiä. Muuten, hampaat naulaan, naru kaulaan!

Viime päivinä oli se tunnelma ollut hänessä vahvasti vallalla. Työ
ei sujunut, huoneen vuokra oli maksamatta. Ei pienintä kertomusta,
ei mitättömintä pakinan-aihetta hän keksinyt. Ja sellainen ihmisiä
kaihtava mieliala lisäksi! Niin happamella naamalla ei voinut
mennä vippaamaankaan. Ne olivat sentään mukavia miehiä nuo siellä
Kauppaseurassa. Olisi hän vain juonut pikkuisen enemmän, olisi
kaikki käynyt hyvin. Se olisi antanut välittömyyttä, elvyttänyt
mielikuvitusta, vienyt pois tuon kiusallisen liika-arkuuden ja
herkkyyden hermostossa. Olihan aivan mieletöntä, että hän nykyään,
kun joku vain tervehti häntä kadulla, tunsi huultensa avuttomasti
värähtelevän ja sydämensä säikähdyksestä seisahtuvan. Sill'aikaa
kun muut ihmiset loruilivat iloisesti ja huolettomasti. Mitä ne
olivatkaan haastelleet luokkatoveri ja se toinen? Jotakin mitätöntä.
"Ne on eri pojat taas, jotka ruumiita pesee", mitähän se sillä mahtoi
tarkoittaa? Saakelin mehukasta puhetta. Olisipa hän edes osannut
kirjoittaa sivun verran sen tapaista!

Mutta miksi hän sitten tahtoi kirjoittaa, kun ei se kerran mennyt!
Useasti teki hänen mielensä luopua koko ammatista. Mutta mitä sijalle
saada. Hänellä ei ollut mitään ammattitaitoa, hän ei kelvannut
mihinkään. Nuo ihmisen ja iankaikkisuuden asiat, joita hän elämänsä
ijän oli pohtinut ja joista hän vähän jotakin tiesikin, ne eivät
elättäneet ihmistä. Piti olla spesialisti, mutta miten nuo hyvät
spesialistit muuten olivat lapsia sielunasioissa...

Olli oli näkevinään itsensä rappiolle menneenä kirjailijana,
rikkinäinen hattu-reuhkana päässä, kulunut, lahjoitettu palttoo
päällä tarjoamassa jollekin sanomalehdelle paperikorin täytettä.
Ei, parempi ajoissa lopettaa. Lähteä maailmaan aivan kuin alusta,
niinkuin lähtivät monet muut, pelkkien jäseniensä, lihasvoimansa
avulla, ruumiilliseksi työntekijäksi. Taiteilija oli muuten samassa
asemassa kuin työmies. Yhtenä päivänä oli työtä, toisena ei.
Mutta työmiehillä oli kuitenkin järjestönsä, oli tilaisuus saada
työtä toisesta paikasta, kun vain lähti mittaamaan maantietä.
Jotavastoin taiteellinen työ voitiin eräänä kauniina päivänä muitten
ylellisyys-asioiden mukana kantaa polttoroviolle...

Mutta työmieheksi pyrkijänäkin häntä ei olisi uskottu, ei otettu
vakavalta kannalta. Olisi pitänyt kerrassaan heittäytyä kulkijaksi,
oikein gorjkilaiseksi paljasjalaksi, siirtyä oudoille seuduille,
vaihtaa paikkaa alituisesti, ottaa vastaan elämän kaikki valot ja
varjot yhtä suurella rakkaudella... Mutta siihen olisi taas tarvittu
se mielenkiinto elämään, joka Ollilta oli mennyttä.

Olli ei saanut tulevaisuudensuunnitelmilleen mitään uomaa. Peijakas,
murahti hän vihdoin aivan ääneen. Pitäisi olla porvarillisissa
naimisissa oleva naiskirjailija, se vetelisi. Mies maksaisi asunnon,
ruuan, saisi tehdä työtä, milloin haluttaisi, myydä kirjan, milloin
huvittaisi. Ei pakkoa koskaan. Ja maine kasvaisi, tietysti lisättynä
vielä miehen maineella, josta nainen aina anastaa osansa. Kirjailevat
naiset, jotka samalla ovat naimisissa, ovat eläkettä nauttivia
kirjailijoita. Se olisi ihanne-tila!

Mitenkä sitä sentään on yksinäinen, ajatteli Olli edelleen, ei
ketään läheistä, eikä koskaan tule olemaan. Jos minulla olisi
vaimo ja lapset, rakastaisin niitä kenties, en sietäisi nähdä,
että ne kärsivät kurjuutta kanssani, niiden kyyneleet veisivät
viimeiset voimani, minulle tulisi hätä, jos vaimoni istuisi siinä
vieressäni nälkäisenä ja kurjassa pukimessa. Tekisin mitä hyvänsä,
senvuoksi ehkä jotakin halpaakin. Huonoja kirjoja vielä enemmän.
Rahasta, rahasta vaikka mitä! Kuinka se nytkin oli lähellä, miten
se hiipi myrkyttäen vereen tuo tietoisuus siitä, mikä menee
kaupaksi, mikä ei. Mutta ei hän sittenkään antaisi sille perään, ei.
Mieluummin sittenkin lopettaisi kaiken. Vielä oli hän säilyttänyt
vapautensa. Kuoleman jälkeinen maine, mitä siitä, ei se kuulunut
hänelle enää. Mitä tavoittamisen arvoista oli mukamas joku väärä
mielikuva, joka hänestä mahdollisesti jäisi jälelle. Vähäksi
aikaa. Romaaninkirjoittajat, parhaatkin, elivät hyvin vähän aikaa,
runoilijat säilyivät paremmin pinnalla. Niin, runoilija olisi
hänestä pitänyt tulla! Mutta olipa hauska sentään ajatella, että
arvostelijat, ne elivät vielä lyhyemmän ajan kuin mikään kirjailija,
sen hetken vain!

Olli oli jo saapunut kotiportilleen. Hyvä, että oli yö. Ei tarvinnut
tavata emäntää eikä kuulla sitä ijänikuista yksitoikkoista pianon
rimputusta, joka muuten oli tehdä hänet hulluksi. Sellainen kamala
strindbergiläinen sarabandi! Niinkuin kirstun naulaus! Musiikki oli
hyvin vähän hienotunteinen taide. Milloin kirja noin hyppäsi silmille
virstan päästä!

Juuri kun Olli oli avaamaisillaan ovensa, huomasi hän sen
nurkkauksessa jotakin mustaa. Hän lähestyi sitä haparoiden.

Oven syvennyksen sokkelossa istui kyyryssä joku ihminen, pää shaalin
sisään kiedottuna.

-- Ettekö pääse sisälle vai odotatteko jotakin? kysyi Olli.

-- Aamua minä odotan, kuului shaalin sisältä sälöisesti raapiva ääni,
josta ei voinut sanoa oliko se nuoren pojan vai tytön.

Eipä tuollakaan ihmisparalla ole hyvä olla, mumisi Olli itsekseen.

-- Kuolethan tuossa kylmään, tule toki sisään, jumalan luoma,
virkahti hän.

Mykkyrä ojentautui heti pystyyn ja seurasi Ollia estelemättä.

Huoneeseen tultuaan ja otettuaan tulta, alkoi Olli lähemmin
tarkastella tuntematonta vierastaan.

Shaalin alta näkyi aivan nuoren tytön kelmeät kasvot. Hän oli laiha
kuin heinäsirkka, ja hänellä oli kulmikkaat, epäsäännölliset, melkein
poikamaiset piirteet. Koko tuo pieni ruumis värisi vilusta.

-- Istupa tuohon, hyvä lapsi, ja lämmittele, sanoi Olli isällisesti.
Olethan aivan sininen kylmästä. Älä ollenkaan pelkää minua, minä olen
vanha hyvä setä.

Tyttö naurahti.

-- En minä pelkää, jos olisin peljännyt, en olisi tullutkaan ylös.

Hänen äänensä raapi ja särähteli kurkussa epätasaisesti kuin
kukkopojan ja hänen suunsa kävi hymyillessä happamesti marjamaiselle
supulle.

Merkitsikö tuo vastaus turmeltuneisuutta vai lapsellisuutta?

-- Vietätkö useinkin öitäsi noin ulkosalla?

-- Sattuuhan sitä joskus, sanoi tyttö karusti. Paleltunut
karviaismarjan raakale, joka ei koskaan kypsy, ajatteli Olli.

-- Etkö koskaan pelkää?

-- Mitä minä pelkäisin?

-- Pahoja ihmisiä...

-- Jos joku koskee minuun, minä lyön.

Olli vilkaisi häneen ihmeissään etsiessään kaapista jotakin
lämmittävää. Siellä piti olla vielä tilkkanen konjakkia.

-- Jos joisit pienen kulauksen konjakkia, se lämmittää. Sitten voi
käydä levolle tuohon sohvalle... Mikä sinun nimesi on?

-- Siiri.

-- Osaatko juoda, se on väkevää?

Tyttö ei vastannut, vaan tarttui lasiin ja joi sen sisällön tyynesti,
niinkuin se olisi ollut maitoa.

Olli ei päässyt hänestä perille. Hänen ilmeensä oli hyvin kokenut
ja samalla oli siinä jotakin karun puhdasta. Hän näytti äärettömän
väsyneeltä.

-- Käy nyt pitkäksesi tuohon.

Tyttö totteli heti ja Olli peitti hänet päällystakillaan huppuun kuin
pienen lapsen.

Sitten kaatoi hän itselleenkin lasin ja jäi pöytänsä ääreen istumaan.

Kaikki tämä oli tullut niin nopeasti ja äkkiarvaamatta, että hän
vieläkin oli hämmästyksissään. Siinä makasi nyt hänen sohvallaan
pieni, tuntematon lapsi, nukkuen koiran unta ja vilkuillen häneen
tuon tuostakin palttoon alta. Tietysti hän myöskin omalta kohdaltaan
ihmetteli tuollaista omituista herraa. Odottiko hän kenties häneltä
jotakin muuta? Tai pelkäsi sittenkin? Ei hän näyttänyt erittäin
kiitolliselta tästä yömajasta. Ja miksi olisi ollutkaan. Olihan
Olli vain tehnyt velvollisuutensa, sellaista pikkuhyvää, jota joka
askeleella saattoi tehdä, ainoan sitäpaitsi, minkä yleensä saattoi
tehdä lähimmäiselleen. Joka ei maksanut mitään ja johon ei voinut
kiinnittää sen suurempaa huomiota. Mitä tuo nyt oli! Jos nosti
liukastuvan jaloilleen, heitti peiton palelevan hartioille, jakoi
leipäkakkunsa nälkäiselle. Se oli kovin helppohintaista hyvyyttä.
Rikkaalle se olisi ollut ehkä vaikeampaa. Eikä se sitäpaitsi
ihmisiä tyydyttänyt, he tahtoivat vielä lisäksi jotakin muuta.
Tuo tyttökin tuossa. Ehkä hän olisi tahtonut myös mielenkiintoa
osakseen. Ehkä hän oli enemmän ylpeä kuin turhamainen ja hänen kova
välinpitämättömyytensä oli vain loukkaantumista.

Todellakin, jos Olli nyt olisi ollut ennallaan, olisi hän
tutkinut tuon heinäsirkan ulkoa ja sisältä. Olisi ottanut selvää
hänen elämänkohtaloistaan, kenties seurannut häntä joskus salaa
tuntemattomia kujia pitkin jonnekin esikaupungin sokkeloihin,
niinkuin Balzac tutkimus-esineitään. Olisi pannut hänet itkemään ja
nauramaan, näyttämään rumuutensa ja kauneutensa. Ja nyt. Siinä makasi
elämän seikkailu, ehkä kirjallisten aiheiden kultakaivos, hänen
sohvallaan, eikä hän jaksanut tarttua siihen kiinni. Sielu olisi
pitänyt ostaa sielulla eikä Olli saanut sitä toimimaan. Sähköjohto
oli vialla.

Mutta olisipa ollut rahaa, paljon rahaa! Silloin olisi saanut olla
vaikka ilman sielua. Olisi painanut vain kultaraha-nappulaa ja kaikki
ympärillä olisi alkanut elää, kaikki sielut olisivat auenneet hänelle
kuin kukkaset, kaikki ajatukset olisivat alkaneet säkenöidä, kaikki
sydämet uhota hyvyyttä ja armautta, kaikki tahdot alistua, kaikki
jalat juosta hänen asioitaan. Hän olisi kaikkien mielestä ollut
sielukas, nerokas, jalo, kaunis, ja ylistettävä. Ja hän olisi saanut,
jos hän olisi vielä viitsinyt taiteilla, ammentaa, ammentaa vain,
mistä ikinä teki mieli. Ja hän olisi voinut matkustaa täten halki
maailman, punaisten ja mustien maan-osat vapaana, itsevaltiaana,
pakottaa salaisimmat salaisuudet omikseen.

Väkevä juoma kihosi Ollin päähän ja alkoi kiihdyttää hänen
mielikuvitustaan. Hän nousi kävelemään.

Mikä musertava ajatus todellakin mennä pois maapallolta tietämättä
edes mitä se oli, tuo pieni jyvä, muru avaruudessa. Eikä koskaan
tulla tietämään. Jos oli olemassa iankaikkinen elämä, oli se
iankaikkinen myös taaksepäin, ei vain eteenpäin ja kosk'ei siitä
muistanut mitään, ei voisi vast'edeskään muistaa. Kuolematon henki!
Hullutusta! Sen asian osasivat kemistit parhaiten selittää: kuinka
henkeväksi ihminen oikeastaan kävi kuoltuaan!

-- Nukutko sinä, Siiri?

-- En.

-- Oletko sinä koskaan ajatellut sitä, mikä sinä olet? Mikä ihminen
on? Se on olento, jonka päätunnusmerkki on tajunnan ahtaus. Tiedätkö,
mitä se on? Se on lyödä otsansa maapallon matalaan kattoon, niinkuin
se olisi savupirtin katto, näin!

Olli jysäytti päänsä seinäkomeron ovensakaraan.

-- Ajattele, voitkos ajatella jotakin sellaista, joka ei ole korkeaa,
syvää eikä leveää, vaan jotakin muuta! Voitkos kuvitella olioita,
jotka eivät ole pitkiä eivätkä lyhyitä eivätkä paksuja, vaan jotakin
muuta, joilla ei ole päätä, vatsaa, käsiä, jalkoja, vaan jotakin
muuta, jotka eivät kävele eivätkä lennä...

Tyttö oli kohonnut ryntäilleen ja katsoi Olliin tiukka, pelästynyt
ilme silmissään.

-- Älkää juoko enää, sanoi hän.

Olli tuli taas todellisuuden tajuihin. Miten kevytmielinen hän
olikaan säikytellessään tuota vierasta lasta mielettömillä
hourauksillaan. Mutta tämä pani ne nähtävästi humalan laskuun.

-- Älä ole levoton, sanoi hän tyynnyttävästi. Puhuin vain itsekseni.
Koeta nyt nukkua. Minun täytyy vielä tehdä työtä.

Olli siirsi lampun kaihtimen niin, että se varjosti tyttöä.

Lapsi rukka, kuinka hänen käsivartensa olivat luisevat. Mitä kaikkea
nuokin nuoret jäsenet jo lienevät kestäneet. Kenties kurjuutta,
kenties häpeääkin... Kenties oli hänkin jo olosuhteiden pakosta
saanut taistella tuota epätasaista taistelua toimeentulosta ja
itsensä myymisestä, mikä Ollilla paraikaa oli edessään. Omalla
tavallaan. Kuka sen tiesi! Eikä Olli tahtonutkaan tietää...

Olli istuutui jälleen pöytänsä ääreen, veti esiin puhtaan paperiarkin
ja tarttui kynään.

Hän tahtoi kirjoittaa. Jotakin oikein kaunista. Joka olisi kuin runoa.

Mutta mistä? Ihmisestäkö? Joka kuitenkin oli niin rajallinen,
joka korkeimmillaan ja hienoimmillaan oli heikoimmin uudistuva,
keskushermostonsa soluilta hedelmätön! Ihmisen unelmastako? Joka
usein täyttyessään muuttui murha-aseeksi häntä itseään vastaan,
niinkuin ihmissuvun lempihaave: lentäminen! Rakkaudestako? Joka
nykyaikaisessa yhteiskunnassa oli melkein kauttaaltaan ulkonaisen ja
sisäisen heikkouden-tilan keinotekoista pönkittämistä ja siksi niin
raskasta! Onnestako! Mikä oli onni? Toiset väittivät, että se oli
ainoastaan kaksin saavutettavissa. Mutta jos tahtoi sellaista, joka
ei ollut ei yksin eikä kaksin saavutettavissa, kuten Olli! Eihän
hän rakkautta janonnut, vaan tietoa, ei sitä, mikä oli kirjastoissa
tai mikä niissä joskus tuhansien vuosien kuluttua tuli olemaan, ei
mitään, mikä oli maan päälle tai tajunnan rajoihin mahtuvaa, vaan
sitä, joka meni yli ihmisvoiman, yli rajan, joka oli iankaikkisesta
iankaikkiseen salassa, jota ei kukaan koskaan voisi saavuttaa. Siihen
oli hänellä polttava, toivoton ikävä. Tuonne, tuonne tähtitaivaalle!

Hän veti uutimet ikkunan edestä syrjään, niin että tähdet näkyivät.
Tuolla oli se arvoitus, joka oli viedä häneltä järjen. Tuo tyhjyyden
tavoittelu ja todellisuuden hylkiminen siirsi hänet jollakin
tavoin elämän ulkopuolelle. Hän oli sairas. Ei se ollut sitä, mitä
saksalaiset nimittivät "Weltschmerz'iksi", ei myöskään sitä, mitä
englantilaiset kutsuivat nimellä "Spleen". Se oli jotakin muuta,
jonkinlaista "Götterdämmerung'ia", jumalien hämärää sielussa. Mutta
eikö koko maailma ollut nykyään verhottuna tähän samaan hämärään...
Olli istui ja istui. Lapsi sohvalla hengitti tasaisesti. Hän
luultavasti nukkui.

Ja miljoonat maailmat vyöryivät tuolla ylhäällä niinkuin ennenkin
äänettömässä majesteetillisuudessaan kaukaisia, käsittämättömiä
ratojaan... Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän jumaluuden
läsnä-olon sielussaan. Ikäänkuin hän olisi ollut yhtä kaikkeuden
kanssa. Ikäänkuin kaikkien kuolleitten ja syntymättömien ihmisten
henget olisivat ympäröineet hänet ja luotujen ja hiomattomien
tulipallojen aurinkopölyä olisi satanut hänen silmilleen...

Se lumosi hänet niinkuin monasti ennenkin. Mitä enemmän aineetonta
äärettömyys-eetteriä oli hänen aivoissaan, sitä hiljaisemmaksi ja
hartaammaksi hän kävi. Ei voinut tehdä mitään, täytyi vain katsoa ja
kuunnella.

Näin olisi hän voinut olla liikkumatta vaikka ijän kaiken niinkuin
egyptiläinen anakoreetti, niinkuin ibis-lintu Niilin kaislikossa,
niinkuin Antinous kauneuden virran partaalla... Vain katsoa ja
kuunnella...

Iankaikkisuuden rannalla...

Olli istui ja istui.

Kynä putosi hänen kädestään.



SAHAN TYTTÖ JA HOVIN TYTTÖ


Kyttälän Salli oli sorjin kaikista sahan tytöistä. Joka kerta kun hän
korkeana ja joustavana asteli lautatarhan tietä kimpitaapelilleen,
kääntyivät kaikkien kantajien ja kärrääjien silmät vaistomaisesti
hänen puoleensa. Ei millään pahalla. Pikemmin ihaillen kuin himoiten.
Kaikki tunnustivat hänen ylevämmyytensä ja tiesivät sitäpaitsi että
hän oli "vahvan-Jussin" tyttö, tuon vanhan laudankantaja-jättiläisen,
joka tosin jo oli kuollut, mutta eli sitä enemmän heidän
mielikuvituksessaan. Ensimäinen, mitä jokainen uusi tulokas sai
kuulla, oli tarinat "vahvan-Jussin" urotöistä. Ne kuuluivat ikäänkuin
Sarpalahden sahan historiaan.

Salli ei ollut varsinaisesti kaunis, hän oli vain niin mukaansa
tempaavan elävä ja voimakas ja sitten hän oli niin viisas ja oppinut.
Ei tavallinen sahan tyttö ollenkaan. Kesälintu hän oli lautatarhassa,
palasi sinne suvisin virkistyäkseen, niinkuin muut palaavat luonnon
helmaan, elävään metsään tai puutarhaan. Talvet hän oli kaupungissa
kokonaan muissa puuhissa. Mutta ei ollenkaan herraskaistunut siellä,
kasvoi vain tiedoissa ja taidoissa, niin että hän oli paras puhuja
ja kirjantaitaja koko työväen-yhdistyksessä. Jokainen joka kerrankin
oli kuullut hänen puhuvan, oli sillä kertaa voitettu. Sallilla oli
harvinaisen sielukas ääni ja kun hän innostui, oli se kuin kuumana
valuvaa rautaa ja hänen silmänsä katsoivat silloin niin pelottavan
väkevästi.

Juuri näistä puheistaan oli Salli eniten tunnettu ja sentähden jo
kauan pahoissa väleissä isäntäväkensä kanssa. Sallin isän aikuinen
omistaja oli jo kuollut ja vaikka saha olikin nimellisesti hänen
rouvansa hallussa, oli sillä muuten aivan uudet hoitajat, joilla ei
ollut mitään syytä pitää Sallia erikois-asemassa, vielä vähemmän
suosiossa. Häntä pidettiin päinvastoin kaikkien rettelöiden
alkuunpanijana ja sisällisenä kiihottimena.

Nyt oli vihdoin tapahtunut se, jota Salli jo kauan oli odottanut:
hänet oli sanottu kesken parasta työaikaa irti ja määrätty
vuorokauden sisään poistumaan sahan lähettyviltä.

Hän oli tähän kaikkeen valmistunut. Tämä oli hänen suuri päivänsä.
Hän tunsi lapsellista ylpeyttä siitä, että hän täten sai tilaisuuden
elämällään vahvistaa aatteensa, olla kuin oikea marttyyri.
Vaikkakaan ei hän tästä pahemmin tulisi kärsimään. Se oli vain ele,
mielenosotus, kannan merkitseminen kummankin puolen. Ne, jotka olivat
ajaneet hänet pois, tulisivat varmasti kärsimään enemmän. Nyt vasta
oli hän käyttävä koko vaikutusvaltansa. Ja he saisivat vielä nähdä,
mitä valta-aatetta he olivat loukanneet ja kenen he olivat pois
ajaneet!

Kello oli vähää vailla kuusi. Oli lauantai-ilta.

Salli istui lautatarhan takana metsän laidassa odotellen kello
kuudelta palaavia päivävuorolaisia. Joillekin heistä hän vielä
sanoisi hyvästit. Ja sitten...

Ilta-aurinko paistoi leppoisasti Sallin ruskettuneeseen kaulaan ja
männyn-käkkäröiden vaivaisiin runkoihin raiskatun mäen syrjässä
peittäen yhtenäiseen kultaiseen heloitukseen sen alla olevan laajan,
puhtaankeltaisen puutavara-kaupungin ja sen sataman tukkilauttoineen,
mustine tervaproomuineen, hinaajalaivoineen.

Latsisirkkelit sirisivät ilmassa päästäen silloin tällöin vihaisen,
vihlovan äänen ja laudat jyrisivät räystäistään äkäisesti proomuihin.

Salli veti nautinnolla sieraimiinsa tuoreen puun raitista tuoksua.
Tämä kaikki oli hänen aistimilleen mannaa. Mitään muuta eivät
hänen korvansa, silmänsä ja sieraimensa koskaan tulisi nautinnoksi
tunnustamaan. Täällä näiden lankkujen, taapelien, kiskojen,
kärräysvaunujen, sirkkelien, remmien ja koneiden keskellä oli hän
syntynyt ja kasvanut. Ja nyt hänet ajettiin pois täältä, omasta
valtakunnastaan, joka jo aikoinaan oli ollut hänen isänsä. Ei koskaan
saisi hän nähdä enää tuota kimmeltävää lahden pohjukkaa, tuota
korkeaa, yksinäistä piippua...

Oh, mitä siitä! Hän näkisi sensijaan muuta, toisia! Maailma oli
laaja eikähän hänen, työmiehen tyttären, sopinut kiintyä turpeeseen
niinkuin tekevät mullantonkijat. Rattaasta rattaaseen vain,
kaupungista kaupunkiin, ja miks'ei: isänmaasta isänmaahan! Tällainen
isänmaa, jota ei omistanut edes vaaksan vertaa, jossa ei saanut
ääntään kuuluville! Mutta kenties kerran, kerran vielä!

Salli hymyili. Hän muisti Mikon. Mitä voisi Mikko ilman häntä,
sellainen teoreetikko! Koko sosialistinen aate tarvitsi Sallia,
koska Mikko kerran tarvitsi, sillä Mikko oli Sallin mielestä sen
ruumiillistunut edustaja. Mikko se oli, joka oli häneenkin puhaltanut
elävän hengen.

Huomenna aamun sarastaessa he lähtisivät yhdessä kohti uusia
kohtaloita. Tuntui niin turvalliselta, kun Mikko oli mukana. Ei
pelottanut ollenkaan. Voitollinen ja riemukas oli vain elämän tuntu
sydämessä.

Saha huusi pitkään kuutta. Salli nousi mennäkseen tielle tovereita
vastaan. Ja sitten Mikon luo! Sitten pois!

       *       *       *       *       *

Mikko Valtonen käveli huoneessaan laitellen kuntoon matkatarpeitaan.
Hän oli kyllä aikonut viettää täällä koko kesän. Mutta parempi näin,
parempi sittenkin! Ainoa epämukavuus oli kirjojen kulettaminen, aina
niitä piti olla jonkun verran mukana ja ne painoivat niin turkasesti.
Kirjastossa hänen olisi pitänyt pysyäkin koko kesä, mutta Sallin
tähden oli asettunut tänne parin kilometrin päähän Sarpalahden
sahalta. Salli oli hänelle erinomainen työkiihoitin, niin talvisin
yhteisessä puoluetoiminnassa kuin kesäisin sahatyttönä. Sallissa oli
jotakin niin raikasta, turmeltumatonta, rehellistä, joka vakuutti
häntä asian oikeudesta enemmän kuin kaikki tieteelliset teokset
yhteensä.

Tieteellinen työ sitäpaitsi vieroitti elämästä. Ja hänet oli
kuitenkin aivan määrättyjä tarkoitusperiä varten siihen johdettu.
Puolueen täytyi saada piiriinsä tietoa ja taitoa, saadakseen valtaa.
Puuttui sivistynyt sosialismi, tuo niin välttämätön silta Europaan ja
siitä edemmäs. Mikosta piti tulla sen esitaistelijoita. Hyvää puhujaa
hänestä ei tosin koskaan voinut tulla, hän oli siksi mahdoton, mutta
jonkinlainen kirjallinen kyky, henkinen, teoreettinen opas kenties.
Tässäkin suhteessa oli Salli hänen täydentäjänsä: Sallissa oli uskoa,
elämää, käytäntöä. Hän oli luotu puhujaksi, kiihoittajaksikin.
Hänessä oli suomalaisen Johanna d'Arcin aineksia.

Aivan sattumalta olivat he tavanneet toisensa. Ja jo parisen vuotta
oli tätä heidän hyvää henkitoveruuttaan kestänyt. Mikko oli keksinyt
Sallin, hankkinut hänelle talveksi tointa ja työalaa kaupungissa,
vetänyt hänet omaan piiriinsä. Hän oli hänen henkinen tyttärensä
jolle hän uskoi kaikki kauneimmat unelmansa ja jonka seurassa hän
tunsi kasvavansa ja lämpenevänsä. Vain tietoisuus siitä, että Salli
oli olemassa, antoi hänelle voimaa väsyneinä hetkinä.

Onneksi lähestyi hänen kirjallinen työnsä nyt loppuaan. Hän
oli juuri tehnyt luettelon käytetystä lähdekirjallisuudesta ja
oli turhamaisesti imarreltu tämän listan pituudesta. Oli siinä
kansantaloudellista viisautta, oli hänen päässään, jos sen
ulkopuolellakin.

Hän latoi poikamaisella reippaudella laatikkoon kirjan kirjan
päälle. Siinä niitä oli sikin sokin jos jotakin: Kautsky,
Lassalle, Engels, Sombart, Fichte, Marx, Morris, Webb, Zetki,
Bebel, Bernstein, Liebknecht, Singer, Mehring... Olkoot! Paljon
ne tiesivät, ei kaikkea sentään! Ihannevaltio pysyi luultavasti
aina tulevaisuuden hämärässä, mutta olihan hyvä, että siihen edes
pyrittiin. Mikä hirvittävän vaikea ja monimutkainen koneisto oli
nykyaikainen yhteiskunta! Järjestäpäs siihen tasapaino tuotannon
ja kulutuksen, kysynnän ja tarjouksen, työvoiman ja työvälineiden
välillä ja ja'apas koko maailman pääoma niin, että se todella vastaa
tehdyn työn arvoa ja tekee vielä oikeutta jokaiselle yksilölliselle
tekijälleen! Miten voida koskaan arvioida henkisen työn, jonkun
keksinnön, aatteen, taiteellisen ja tieteellisen toiminnan oikeaa
arvoa ja maksaa siitä voimien käytöstä, joka tapahtuu ihmisen aivojen
sisässä, näkymättömänä, ilman ulkonaista jäsenien käyttöä! Suurin
näennäinen laiskuus ja ajan haaskaus voi siellä merkitä suurinta
itämisprosessia... Ja vielä sittenkin kun aate jo on syntynyt,
päässyt ilmoille, kuka voi laskea sen käyttöarvon, tuleeko siitä
muutaman hetken, muutaman vuoden vai kenties vuosisatojen pääomaa! Ja
silloin se jo kasvoi korkoa muille jättäen pulaan oikean omistajansa.

Mikko vilkaisi kelloonsa. Tunnin parin kuluttua tulisi Salli. Ja
aamulla he lähtisivät. Olipa hyvä, että tuli nuo irtisanomiset
väliin. Sallillekin tuli syytä lähteä pois tältä paikkakunnalta,
johon hän niin oli kiintynyt, että hän niinkuin päähänpiston ajamana
joka kesäksi tahtoi entiselle paikalleen kimpikasojen ääreen.

Ja Mikolla oli taas omat syynsä. Yleensä hän kertoi Sallille kaikki,
mutta siitä hän ei koskaan ollut kertonut. Jostakin selittämättömästä
syystä hän arasteli puhua Sallille Sarpalahden hovin tyttärestä.
Se asia kiusasi häntä jollakin tavoin. Ei ollut mitään erityistä
kylläkään tapahtunut, hänellä ei ollut mitään salattavana eikä
myöskään aihetta moittia itseään uskottomuudesta Sallia kohtaan,
jonka kanssa hänen suhteensa oli vallan toverillinen, aivan vapaa.
Koskaan ei hän ollut puhunut Sallille rakkaudesta eikä sellaista
ajatellutkaan, ainakaan vielä. Salli olikin kovin nuori. Mutta
hänestä oli kyllä aivan luonnollista, että he toimisivat ja eläisivät
yhdessä, eivätkä koskaan eroaisi. Ja kenties sitten tuonnempana he
voisivat tulla toisiaan vieläkin lähemmäksi...

Ei Mikko myöskään ollut rakastunut Sarpalahden hovin tyttäreen.
Pikemmin tunsi hän Vernaa kohtaan vastenmielisyyttä. Tuo tyttö
ärsytti, vaivasi häntä. Ja sitäpaitsi oli ilmeistä, että hän aivan
ehdoin tahdoin ajoi takaa Mikkoa, ei antanut rauhaa koskaan. Oliko
hän ehkä rakastunut häneen vai yksinkertaisesti vain seuran ja
paremman ajanvieton puutteessa? Sitä hän ei tiennyt. Mutta joka
tapauksessa oli tuo vaalea paholainen ollut hänen tiellään koko
kesän, meni hän melkein minne tahansa. Ja sitten tuli kutsuja hoviin,
jossa häntä kohdeltiin suurella kunnioituksella ja nimitettiin
"herra tohtoriksi". Hän ei peitellyt sosialistista mielialaansa ja
toimintaansa, mutta joko nuo kaksi naista, äiti ja tytär, eivät
ymmärtäneet mitä yhteyttä voisi olla "herra tohtorin" oppineiden
ja "extravaganttien" mielipiteiden ja työväenlakkojen kanssa tai
sitten he tahallaan ummistivat tältä puolelta silmänsä, niin sahan
omistajattaria kuin olivatkin.

Äiti oli kai tuhmansekainen, mutta tytär oli piru itse. Hän oli
Mikon mielestä rahavaltaisen mädännyksen huippu, oikean tyypillisen
yläluokkalaisen häikäilemättömyydellä ja itsekkäisyydellä varustettu,
kaunis ja kamala. Koko hänen ilmakehänsä oli myrkyllinen. Teki hyvää
päästä siitä pois.

Matkustaminen oli ainoa keino. Mikko oli yrittänyt muitakin, mutta
turhaan. Tyttö oli aina tullut takaisin, tyrkyttäytyen lähelle,
ruveten sinuttelemaan ja herra ties mihin asti hän vielä olisi
ulottanut rakastettavan toimeliaisuutensa, ellei tämä matka olisi
onneksi tullut väliin.

Hän oli jo käynyt jäähyväisillä hovissa ja samalla ilmoittanut, että
hänellä koko illan tulisi olemaan kiireellisiä toimituksia, että tämä
tapaaminen olisi auttamattomasti viimeinen... Varmuuden vuoksi.

Ulkoa alkoi kuulua hanurin soittoa, tanssin tahdin säveleitä.

Kas vain! Saivatpa taas pitkästä aikaa tanssia lavalla. Samoin kuin
kokoukset oli ilonpitokin ollut kiellossa työväeltä jo pitkän aikaa.
Mistähän nyt tuuli puhalsi?

Mikko katseli ulos akkunastaan. Joitakin lauantai-illan viettäjiä
käveli kaukana kalliolla. Muuta ei näkynyt. Lava oli kallion
takana laaksossa. Männyn-kyljet heloittivat väkevässä iltaruskossa
sammaleisissa notkoissaan.

Hän käännähti äkkiä. Hänestä tuntui, että joku katseli häntä
takaapäin.

Verna seisoi hänen edessään!

-- Mitenkä sinä olet täällä? pääsi hänen huuliltaan.

-- Ovi oli raollaan... Älä suutu, Mikko. Sinä lähdet jo aamulla ja
minä en voinut olla sanomatta sinulle jäähyväisiä. Miksi sinä tahdoit
lähteä sanomatta minulle jäähyväisiä?

-- Mutta johan minä kävin sanomassa.

-- Niin, ylimalkaan, mutta minulle, minulle erikseen. Älä nyt ole
minulle vihainen, mutta minulla oli sinulle asiaa. Ja kun en tiedä,
saanko sinua enää koskaan elämässäni nähdä, täytyy minun saada sanoa
sinulle...

Hän pysähtyi, katsoen vienolla, heleän-kuultavalla katseella Mikkoon.

-- No mitä? kysyi tämä mahdollisimman jyrkästi.

-- Että... minä rakastan sinua.

-- Olisit voinut pitää sen tiedon itselläsi. Mikä uusi oikku tämä nyt
on? Se on houretta!

-- Älä nyt suutu! Älä ymmärrä minua väärin. En pyydä sinulta mitään,
ei sinun tarvitse välittää minusta ollenkaan. Minä vain tulin
kiittämään sinua tästä kesästä, siitä että herätit rakkauden minun
sydämessäni. Sinun kanssasi tuli minulle elämä ja sinun kanssasi se
myös menee pois. En ole koskaan kenestäkään ihmisestä välittänyt
ennen sinua, mutta sinua minä jumaloin. Eihän siinä ole mitään
pahaa. Vaikka tiedänkin, että pidät minua pahana, että halveksit
minua senvuoksi, että olen laiska ja hemmoteltu, että minulla ei ole
mitään maailmankatsomusta eikä elämänsisältöä. Mutta siitähän minä
itsekin kärsin. Luuletko sinä, että se on niin hauskaa! Siksi juuri
tahtoisin puhua kanssasi vakavasti edes tämän viimeisen kerran,
pyytää neuvoa sinulta, joka olet niin viisas, joka tiedät kaikki.
Mitä minun oikein pitäisi tehdä? Tiedätkö, minä olen aikonut ruveta
sairaanhoitajattareksi. Mitä siitä arvelet? Eikö se ole hyvä ajatus?

-- Miten sinä sellaisiin ruumiillisiin ponnistuksiin ja karuun
elämään kykenisit? Rasituksiin vieraiden ihmisten tähden! Mistä
sellainen ihmisrakkauden puuska nyt sinuun yht'äkkiä on mennyt?

-- Ihmisrakkaudesta minä viis! Mutta minä olen näes tutkinut itseäni
syvemmältä, puhui Verna rikkiviisaan näköisenä. Juuri ruumiillinen
kärsimys on ainoa, josta vielä voisin nauttia. Se herättäisi minut
eloon, olisi jotakin uutta. Henkisesti minua ei voi herättää. En
pelkää Jumalaa enkä häpeä ihmisiä. En tunne mitään, mikään ei
minua huvita. Minulla on kaikki, mutta mikään ei minua tyydytä.
Aina vain samaa kaupungissa ja maalla! Päivällisiä, tanssiaisia,
automobiili-ajeluja, ikäviä nuoria herroja, jotka imartelevat
ja joille äiti tahtoisi naittaa minut, että muka vakaantuisin.
Ja sen vuoksi on minulla päälläni joka päivä uusi, kallis puku,
jaloissa läpinäkyvät silkkisukat, joita vilkuttelen niin paljon
kuin mahdollista. Syön suklaatia niin, että vatsaa pakottaa ja
nukun niin, etten tahdo jaksaa nousta edes päivälliselle. Tylsytän
itseni roskaromaaneilla, olen häijy ja vaativainen ja haukottelen
koko maailmalle! Kaunis muotokuva, eikö totta? Mutta myönnä, että se
on totuudenmukainen, että sinullakin on juuri samanlainen käsitys
minusta!

Mikko ei viitsinyt vastata. Häntä harmitti taas tuo ylimielinen
röyhkeys, tuo silmille hyppääminen, joka ei ollut muuta kuin
keimailua. Tuon itsensä mustaamisen tarkoituksena oli tietysti vain
vaikuttaa jonkinlaiselta kauneuspilkulta!

-- Ja jollen nyt keksi jotakin, jatkoi hän, tulee tällaista olemaan
aina. Mutta jos rupean sairaanhoitajattareksi, pääsen sillä
tavoin ensiksikin sievästi ja huomaamattomasti pois entisestä
seurapiiristäni ja äitien ja tätien holhouksesta. Muuten en ikinä
pääsisi. Syntyisi häväistysjuttu, jos ilman muuta muuttaisin asumaan
erilleni, kun kotini on siinä vieressä. Minut tuotaisiin suurella
pauhinalla takaisin. Niinkuin kerran ennen. Mutta silloin olinkin
hyvin nuori ja maallinen mieleltäni. Tahdoin tanssijattareksi. Nyt
olen jo valmis jättämään maailman ilot. Olen jo vanha...

-- Kuinka vanha?

-- Täytän ensi kuussa 21 vuotta.

-- Niin nuori ja niin turmeltunut, hymähti Mikko.

-- Minä luulen, että tämä minun nykyinen haluttomuuteni johtuu
pelkästä vanhuudesta. Nuorempana oli huvitus ja hakkailu ja sen
semmoinen hauskaa. Ei enää. Tahtoisin jotakin aivan muuta, aivan
muuta... Tahtoisin esimerkiksi tehdä jotakin oikein hyvää...
sinulle... huudahti hän äkkiä sydämellisesti. Oikein todella! Sano,
enkö voisi sitä jollakin tavoin tehdä, enkö millään?

Vernan äänessä oli nyt jotakin niin avuttomasti värähtelevää ja
lapsekasta, että se suorastaan vetosi sääliin.

Eihän hän raukka voinut mitään sille, että hän oli syntynyt
tuollaiseksi ja vielä lisäksi kaltoin kasvatettu, ettei hän
paremmasta tiennyt. Yhteiskunnan rikollisuus ylä- ja alaluokan lapsia
kohtaan oli yhtä suuri. Se turmeli ne jo pienestä pitäin, puutteella
tai ylellisyydellä...

-- Me kuulumme niin kokonaan eri maailmoihin, Verna, sanoi hän
harvakseen. Emmekä me kaksi voine auttaa toisiamme millään. Minun
paikkani kultuurikartalla on kokonaan toinen kuin sinun. Minä kuulun
tulevaan, sinä menevään rotuun, minä en ole vielä valmis, sinä olet
sitä jo liiaksikin. Sinä tuskin kestäisit uudistumista, sinussa ei
ole raaka-ainetta enää ja minä, minä kuulun kokonaan raakalaisten
pariin. Sinä olet niin kaukana meistä, hyödytön meille, turha
korukalu, ansarikukka...

Valmis, varisemaan tuomittu, tuomittava, lisäsi hän itsekseen, mutta
kaunis, kaunis sittenkin... Ei, ei, niin ei saanut ajatella! Ruma hän
oli!

Mikko katsoi häneen tutkivalla silmäyksellä.

Siinä hän istui nyt hänen edessään niin hiljaisena ja nöyränä kuin
jumalanäiti, tuo sama itsekäs ilkimys, jonka hulmuavia harsoja ja
välkähtelevää päivävarjoa hän pitkin suvea oli peljännyt. Nyt hän
ei näyttänyt peljättävältä ollenkaan. Surun-suloinen hän oli tuossa
vavahtelevine huulineen ja silmäluomineen.

-- Minä tiedän sen, etten kelpaa mihinkään hyödylliseen, sanoi Verna
silmiään nostamatta, sentähden juuri olen koettanut keksiä jotakin
muuta, millä voisin sinua auttaa. Älä nyt vain suutu. Tiedän, että
sodit rahavaltaa vastaan, mutta jos sinulla olisi rahaa, etkö
voisi sotia sitä vastaan vielä paremmin, sano, etkö voisikin?
vilkastui hän. Kyllä minä tiedän, ettei raha ole minkään-arvoista,
ettei se lahjoita ihmiselle onnea, vaikka sitä olisi kuinka suuret
kasat tahansa. Ja minä en tee sillä yhtään mitään, minä. Rupean
sairaanhoitajattareksi ja katoan maailmasta. Kuule, etkö sinä huolisi
minun rahojani? Saisit käyttää ne, mihin vain tahtoisit. Ja siten
minäkin edes välillisesti edistäisin sinun tarkoitusperiäsi. Minä
olisin silloin joksikin hyödyksi, eikö totta? Se tunne antaisi
minulle jonkinlaisen tyydytyksen ja suloisen mielikuvittelun
lahjan tuolla luostarissani, johon sulkeudun. Kun tulen nimittäin
täysi-ikäiseksi, saan osan omaisuudestani irti, aivan itselleni.
Eihän se ole oikeastaan minun, kun en ole sitä itse ansainnut.
Sinähän olet perintöä vastaan. Tässä on sinulla nyt yksi tilaisuus
tehdä perimys-oikeus tyhjäksi, saattaa rahat parempiin käsiin ja
parempiin tarkoituksiin...

Hän pysähtyi vähän, mutta aivan kuin peljäten Mikon vastausta hän
heti jälleen jatkoi:

-- Eihän kenenkään tarvitse tietää siitä, ei sinun lähimpäsikään, ei
ystäväsi, ei puoluetoverisi. Se jää salaisuudeksi meidän välillemme.
Eikä sinun koskaan tarvitse tehdä noista rahoista tiliä minulle
eikä ottaa huomioon minua määrätessäsi niiden käytäntöä. Voit
heittää ne vaikka mereen tai jakaa ne köyhälistöllesi tai kiihottaa
niiden avulla kaikki sahamme työmiehet lakkoon tai mennä naimisiin
ja hurvitella lemmittysi kanssa ne menemään. Kunhan ne vain ovat
sinulla! Ottamalla ne vastaan, tekisit minulle suuren ilon. Sillä
minä rakastan sinua niin, niin. Minkä minä sille voin! Kaikki
hävyttömyyteni ja oikullisuuteni on johtunut vain siitä. Kun näin,
että et ollenkaan välittänyt minusta. Ei siltä, että olisin tahtonut
rakkauttasi tai että olisin pyrkinyt kanssasi naimisiin! En koskaan
mene naimisiin. Minusta ei ole sellaisiin siteisiin. Mutta kenties
toisenlaisiin. Ainakin on minua jo kauan vaivannut eräs ajatus,
eräs toivo, jota ei voi, ei saa, ei ole lupa lausua julki... Olisin
tahtonut pyytää sinulta jotakin... muistoa, kuvaa, elämänvoimaa
itselleni... lasta...

Verna kätki päänsä silkkihuntuunsa vajoten kuin lankavyyhti lattialle
Mikon jalkoihin.

-- Anna minulle anteeksi, että sanoin sen, nyyhkytti hän.

-- Mutta tule toki järkiisi Verna, hyvä Verna!

Verna pudisti päätään.

-- En tule enää koskaan järkiini, luulen. Minä kuulun ihmisiin, jotka
eivät viisastu muuten kuin tekemällä tuhmuuksia. Sekin mahdollisuus
menee pois sinun mukanasi. Kaikki elämänmahdollisuudet menevät
minulta pois sinun mukanasi, minä tiedän sen, minä tunnen sen! Ja
pitäisihän minullakin sentään olla oikeus elämään. Ei, ei ole enää.
Ainoastaan sinä olisit voinut antaa minulle voimaa ansaita sen onnen.
Jos minulla olisi lapsi, olisi minulla joku sisältö, menisin sen
kanssa kauas pois jonnekin, kasvattaisin sitä, tekisin siitä ihmisen
itseäni paremman. Kahden sen kanssa! Aivan kuin rakastavaiset, lisäsi
hän haaveellisella äänellä.

Mutta samassa silmänräpäyksessä hän purskahti hermostuneeseen nauruun
ponnahtaen seisoalleen.

-- Eikö totta, minulla on hyvin ihmeellisiä houreita! Älä pane
niitä tunnollesi, jatkoi hän pingoittuneella ilomielisyydellä,
katsoen Mikkoon kimaltavin silmin. Tulee ikävissään kaikenlaista
kuvitelleeksi. Koska laiskuus on kaikkien paheiden äiti, niin itää
niitä minussa vallan kosolta. Mutta kun elää ne mielikuvituksessaan,
ei tarvitse niitä tehdä. Ei aivan kaikkia!

Mikko oli kuunnellut tätä purkausta tietämättä oikein mitä tehdä,
mitä ajatella. Hän ei voinut erottaa, mikä siinä oli totta,
mikä leikkiä, mikä vaistomaista, mikä laskettua. Hysteerisen
mielikuvituksen tuotetta joka tapauksessa koko juttu, päätteli hän.
Mutta nyt kun hän taas näki tuon hekumallisen, yliolkaisen hymyn
tytön huulilla, kuohahti hänen sisunsa. Häntä kadutti äskeinen
heltymyksensä ja vakavat sanansa. Tuollaiselle letukalle! Eikö häntä
saanut ulos ovesta! Mikä pakko hänen oli alistua maalitauluksi
turmeltuneen naisen oikuille!

-- Olet huonosti valinnut ajan ja paikan tuollaisille kohtauksille,
samoin myös pilantekosi esineen. En ole nyt ollenkaan leikkisällä
päällä!

-- Mutta minä olen, ärsytti Verna. Ja miks'en saisi olla sitä? Sinä
kohtelet minua aina niin hirvittävän huonosti. En minä sitä ole
ansainnut. En ole ollenkaan niin ilkeä kuin luulet. Kuuletko, miten
he tanssivat tuolla ulkona. Senkin olen minä aikaansaanut. Kerjäsin
isännöitsijältä lupaa heille. Sinun mieliksesi. On niin hauskaa, kun
ihmiset voivat iloita...

Jonkinlainen älyllisesti nautiskelevainen pehmeys verhosi hänen
kasvonsa hetkeksi kuin valohämyyn.

-- Kuule, emmekö mekin tanssisi! Ethän voi kieltää minulta yhtä
tanssia! huudahti hän äkkiä.

Ja tuossa tuokiossa oli hän heittänyt yltään keveän vaippansa
ja seisoi siinä Mikon edessä aivan uutena, keveissä, kesäisissä
harsoissa, jalat, kädet ja rinta paljaina, vaalea tukka kiharoina
niskassa ja, niinkuin Mikosta näytti, jälleen pilkallinen kimallus
silmissään. Sitten hän alkoi tanssia hanurin tahtiin, ihmeellisiä
improvisoituja kuvioita, hulluna, hulmuavana ja puhuen joukkoon
hulluja sanoja:

-- Kas näin, näin minä tekisin varieteessa! -- Sano, sopisinko
paremmin tanssijattareksi kuin laupeudensisareksi! -- Sinun
kaatamasi yhteiskunnan raunioilla minä sitten tulen sinua vastaan
näin tanssien balalaikan tahtiin! -- Ja pyydän sinua parikseni. --
Mikä suuremmoinen pari me olisimme! -- Minun nimeni olisi silloin
Felikonda, sen olen jo ajatellut valmiiksi. Sinä voisit olla Michel,
minun mielikseni! Ja unohtaa hetkeksi hyödyn -- kauneuden vuoksi...

Mikon hermot olivat äärettömän vihamielisessä virityksessä.
Hänestä tuntui, että hän sanoi jotakin, että hän käski häntä ulos
huoneestaan, vaan että nainen vain ilkamoiden, houkutellen tanssi
yhä lähempänä, yhä uhittelevammin, tietäen itsensä voimakkaammaksi
siksi, että hän oli ylhäisempi, rikkaampi, itsekkäämpi ja suojassa
naisellisen heikkouden haarniskan alla. Mutta entäpä se ei ollutkaan
enää mikään haarniska! Sitä oli liian kauan väärinkäytetty. Ajat
olivat muuttuneet. Ruoskaa tuon naisen olisi pitänyt saada!

Mikko tunsi, miten pimeä raivo valtasi hänet. Ja siinä hetkessä
valkeni hänelle eräs seikka, jota hän ei koskaan ennen ollut
ymmärtänyt, että saattoi lyödä heikompaansa, että nainen saattoi
ärsyttää miehen säälimättömän julmaksi, murhaan saakka...

Hän tuijotti tuohon pyörivään paholaiseen edessään, joka siinä
häikäisten ja helisten yhä pyöri, pyöri ja pilkkasi. Ja hänestä
tuntui, että se siinä tuolla edesvastuuttomalla hypyllään pyöri pois
kaikki hänen vakaumuksensa ja voimansa, elämänsä ja henkensä.

Hän hyökkäsi siihen kiinni, tarttui siihen tietämättä oikein
minkätähden, mutta luultavasti heittääkseen sen ulos...

Samassa kiertyivät kädet hänen kaulaansa ja huulet painuivat hänen
huulilleen ja hän puristi saalistaan sylissään kuin mieletön,
ikäänkuin hän olisi tahtonut runnella sen kuoliaaksi.

Vasta tuokion kuluttua selvisi hänelle tilanne. Hän työnsi Vernan
kauhulla sylistään.

-- Mene, mene! sai hän esille.

Verna ei liikahtanut. Mikko katsahti häneen. Tämä oli aivan vakava
nyt, lempeä, melkein onnellinen ilme silmissään.

-- Älä ole minulle vihainen, pyysi hän taas hiljaa ja rukoilevasti.

-- Olet tehnyt minulle paljon pahaa, Verna!

-- Mutta minä olisin tahtonut tehdä hyvää, sanoi hän surullisesti.
Usko minua... Se on aivan totta. Kaikki on totta, mitä äsken sanoin.
Ja jos joskus jollakin voin... Minun elämälläni ei ole muuta arvoa.
Jos keksit sille jotakin käytäntöä, niin ilmoitathan. Vaikka heti,
vaikka kymmenen vuoden kuluttua. Jos vain tarvitset minua, matkustan
vaikka toiseen maanosaan...

-- Niin, niin, sanoi Mikko väsyneesti, mene nyt...

-- Kyllä, kyllä, mutta muista, mitä olen sanonut, kuiskasi Verna
ovelta kadoten yhtä hiljaa kuin oli tullutkin...

Mikolta vaipui pää käsien varaan.

Mitä oli oikein tapahtunut?

Hän hyppäsi ylös äkeissään. Mikä aasi hän oli ollut. Suoranaisen
viettelysyrityksen uhri! Potkut olisi pitänyt antaa aivan heti.
Tietysti tuo nainen nyt iloitsi onnistumisestaan, oli tyytyväinen
saatuaan tuon raivokkaan puserruksen. Sitähän hän oli tullut
hakemaankin, ruumiillista kärsimystä! Miks'ei hän ollut osannut pysyä
edes tyynenä!

Mikko käveli kiusaantuneessa mielialassa edestakaisin huoneessaan.
Tämän nyt piti tulla vielä lisäksi ja juuri lähtöhetkellä! Miten
juuriaan myöten mätää porvarillinen aines jo oli. Sellainen nuoriso!
Kaikki oli tietysti laskettua alun pitäin, tuo näennäinen nöyryys
päällä päin ja tuo tanssipuku kapan alla, tuo tahallisesti tilattu
köyhälistön musiikki ulkona ja tuo luonnoton uhrautumisen halu rahan
muodossa. Hyi! Ostaa hänet oli tahdottu palvelemaan edesvastuuttoman
olennon pyyteitä. Salome hän oli, joka karkeloi itselleen Johanneksen
päätä, kun eivät enää muut herkut maittaneet! Ja lisäksi vielä
äidillisyyden vaistoilla varustettu!

Koko huone tuntui vielä hänestä myrkylliseltä. Hän avasi toisenkin
ikkunanpuoliskon selkiselälleen. Ulos hänen täytyi päästä. Voisihan
hän portaillakin odottaa Sallia. Missä hän viipyikin. Tai olisiko hän
jo...

Mikko hätkähti ajatuksilleen. Niin, olisihan Sallikin voinut käydä
tuossa ovenraossa kurkistamassa, niinkuin toinenkin. Pitäisi aina
lukita ovensa!

Kaunis kesäinen hämärä häilyi jo ilmassa. Porstuan puolella Mikon
asunnon edessä oli pieni leppoisa lehvikko. Tyynessä illassa
seisoivat siinä valkorintaiset koivut värähtämättömin lehdin.

Mikko aikoi juuri lähteä kiertämään rantaan päin vievää polkua, kun
hän huomasi Sallin kiikkulaudalla pihlajan alla.

-- Salli!

Salli ei vastannut eikä yleensä näyttänyt kuulevan.

-- Salli! toisti Mikko tullen aivan hänen viereensä.

-- Kavaltaja! kivahti Salli vastaukseksi.

-- Mikä sinun on? kysyi Mikko hiukan epävarmalla äänellä. Mitä sinä
puhut?

-- Puhun sitä mitä ajattelenkin, sanoi Salli pimeästi. On minulla
tässä ollut aikaa ajatella, sill'aikaa kun sinä siellä sisällä olet
tavaroitasi pakannut, jatkoi hän ivallisella äänellä.

-- Mutta rakas Salli, anna kun selitän sinulle...

-- Minä en kaipaa selityksiäsi etkä sinä ole velvollinen tekemään
minulle tiliä yksityis-asioistasi. Puolueelle sitä vastoin! Tiedätkö
äsken kun tulin, ja minä tulin sydän niin täynnä suuria kauniita
asioita ja uskoa sinuun, niin kuin ei milloinkaan ennen, ja
sitten näin kurjat vehkeesi, suutuin niin, että olin mennä tuonne
kansanjoukkoon lavalle ja huutaa ääneen: Katsokaa kavaltajaa! Tuolla,
tuolla on se, jota te yhteisillä rahoillanne kouluutatte, josta te
toivotte puoluetukea ja asianajajaa. Ja noin hän hoitaa asiaanne!
Sill'aikaa kun meidät on sanottu irti työstä, kun me seisomme tässä
katottomina, kodittomina, ihmisoikeutemme marttyyreina, antautuu
hän tuolla hekumaan sortajiemme kanssa, suutelee niitä, jotka
meitä ruoskivat... Vieläkö te voitte uskoa häneen! Herra hän on!
Ja hänestä tulee samanlainen herra kuin kaikki entiset! Tehkäämme
rajat selviksi! Ainoastaan rehellinen työläinen voi työläisen asiaa
ajaa. Heti kun ihminen muuttuu herraksi, rupeaa hän elämään porvarin
tavoin, rupeaa viihtymään lihapatojen äärellä ja eräänä kauniina
päivänä kavaltaa hän meidät kaikki, pettää tärkeällä hetkellä jonkun
himoruokansa vuoksi...

Näin minä aijoin sanoa, mutta hillitsin itseni, minä en tahtonut
kavaltaa sinua, vaikka sinä kavalsit minut. Mutta minä en usko sinuun
enää.

-- Mutta enhän minä ole kavaltanut sinua enkä puoluetta. Usko minua...

-- Minä uskon siihen, minkä itse omin silmin olen nähnyt.

-- Hän on hysteerinen nainen eikä tiedä, mitä tekee.

-- Tahdotko uskotella minulle, että sinä myöskään et tiennyt mitä
teit...

-- Niin, minä en todellakaan tiennyt. Se ei ollut mikään
rakkauskohtaus. Päinvastoin.

-- Sitä pahempi.

-- Minä olisin heti tahtonut ajaa hänet ulos, mutta...

-- Mitä mutta.

-- Hän säälitti minua. Hän on sairas ihminen...

-- Sellaisia sinä säälit, mutta minä sanon, että niitä juuri ei saa
sääliä. Tietysti he taipuvat meidän puoleemme lopulta, kun heidän
sinisissä suonissaan ei ole enää edes niin paljon verta, että kirpun
koipi kastuisi. Vaistomaisesti he meitä lähestyvät ja liehittelevät,
jotta me lainaisimme heille jotakin meidän terveestä voimastamme.
Kuolemanpelko ajaa heitä meitä kohti. Mutta heidän ja juuri heidän
pitää kuoleman, sillä muuten emme koskaan saa nähdä uutta maata ja
uutta taivasta. Me emme saa avata syliä heille, me emme saa tehdä
sovintoa heidän kanssaan! Kuka niin on opettanut! Sinä, sinä itse! Ja
miten sinä elät...

-- Voihan sattua, että ihminen joskus on heikko.

-- Hän ei saa olla heikko.

-- Sinä olet niin nuori, et ymmärrä, millaista voi sattua.

-- Ettenkö ymmärrä, että voi olla kiusauksia tai viettelyksiä tai
ahdisteluja tai miksi niitä sanotaan, minä, työmiehen lapsi, nainen!
Ohoh. Mutta mitä meistä tulisi, jos jokaisella silinteripäisellä
keikarilla olisi meihin heti sellainen vaikutus kuin tuolla, tuolla
arvon portolla sinuun!

-- Salli, sinä käyt raa'aksi. Hän ei tarkoittanut tehdä mitään pahaa.

Mikolla oli nyt vaistomainen halu puolustaa Vernaa.

-- Hän on syntynyt pahantekijäksi.

-- Eihän se ole ihmisen syy, miksi hän syntyy. Sinä olet liian
kova, Salli. Jos olisit vanhempi ja olisit nähnyt elämää enemmän,
arvostelisit ehkä vähemmän ankarasti.

-- Tietysti tekee synti ja synninteko ihmisen suopeaksi. Mutta
sellainen hyvyys ei kuulu hyveen piiriin.

-- Ehk'ei, sano Mikko hiljaa. Hyve ja pahe ovatkin jotenkin yhtä
ja samaa. Hyvyys on suurempaa. Etkö sinä Salli, koskaan ole tehnyt
väärin, jotakin, jonka perästäpäin olet myöntänyt erehdykseksi?

-- En, vastasi Salli katsoen Mikkoa suoraan silmiin kuin tuomiopäivän
totuus.

-- Emme me nyt oikein ymmärrä toisiamme, mutta ehkä vielä joskus
myöhemmin. Usko minua, jokaisessa ihmisessä on aina joku heikko
kohta, joku lankeamisen mahdollisuus... Mutta jos tahtoo ajaa jotakin
aatetta, joka on ihmistä ja ihmis-ikää suurempi, täytyy voida katsoa
ohi yksilöllisten heikkouksien.

-- Minä en voi sitä.

-- No oletko siis luullut, että puolueemme on kokoonpantu pelkistä
täydellisistä olennoista?

-- En. Mutta jos näen jossakin jotakin rumaa ja pahaa, täytyy minun
sanoa, että se on rumaa ja pahaa, vaikka tämä henkilö kuuluisi
puolueeseen, vaikka hän olisi kuinka rakas minulle, niin, vaikka hän
olisi sinä.

-- Vaikka koko kaunis aate sen kautta menisi pilalle?

-- Vaikka! Sitäpaitsi en usko, että mitään suurta, kaunista asiaa
voidaan toimittaa mätien ja vääryyttä harjoittavien yksilöjen avulla.
Sellaiset pitää poistaa järjestöstä.

-- Tarkoitatko nyt minua, Salli?

-- Jokaista, johon se sattuu!

-- Kuule, Salli, jos et sinä koskaan ennen ole tehnyt vääryyttä, niin
nyt teet minua kohtaan.

-- Se oli väärin, että ollenkaan rupesin nojaamaan sinuun. Te
miehet luulette ylipäänsä, että nainen aina nojaa mieheen ja että
te senvuoksi olette meille välttämättömiä. Paitsi isäni. Hän
sanoi minulle aina, ettei hän ollenkaan pahotellut sitä, että
minusta oli tullut tyttö. Hän oli tullut huomaamaan, että naiset
ne ne vasta oikeita miehiä olivatkin ja oli nähnyt elämässään
sellaisia vaimo-ihmisiä, joille eivät miehet vetäneet vertoja
missään tehtävässä. Ja samaa mieltä olen minäkin. Kyllä minä aina
pääni pärjään tässä maailmassa. Ei sinun siitä tarvitse huolehtia.
Hassuahan se olisi, että sinä pitäisit velvollisuutenasi holhota
minua ja matkustella minun jälessäni tehtaalta tehtaalle. Jää sinä
vain rauhassa tänne!

-- En minä sinun vuoksesi matkustakaan, aivan itse tähteni. Hevonen
on tilattu kello viideksi.

-- No, onnea matkalle sitten.

-- Etkö sinä sitten aijo lähteä?

-- Hoida sinä omat asiasi, minä hoidan omani. On parempi niin.

Salli nousi lähteäkseen.

-- Minne sinä menet?

-- Tanssimaan tuonne. Minä tanssin vain vertaisteni kanssa, minä!

-- Viivytkö kauan?

-- En tiedä vielä.

-- Minä odotan sinua täällä.

-- Älä odota. Minä menen omia teitäni.

Salli hävisi puitten väliin. Mikko ei estellyt enempää. Hän tiesi sen
turhaksi.

Salli oli sellainen luonne, jonka täytyi saada mennä omia teitään.

       *       *       *       *       *

Aamulla kello viiden aikaan istui Mikko kärryissä kirjalaatikkonsa
kanssa ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen.

Sallia ei kuulunut eikä näkynyt eikä löytynyt mistään. Hän ei siis
tullut. Mikko oli kahden vaiheilla lähteäkö vai ei. Se oli pian
päätettävä. Asemalle oli lähes penikulma matkaa.

Hän odotti vielä hetkisen. -- Talon pikku tyttö ojensi hänelle pienen
kukkakimpun.

-- Antaa sitten mennä vaan, virkahti hän kyytipojalle.

Hevonen alkoi hölkytellä. Kylätien pihamailla ihmiset jo
toimittelivat ensimäisiä aamu-askareitaan. Virkut hallit
haukahtelivat hevosen kintuissa. Lehmät kulkivat pitkissä jonoissa
ojan vieriä...

Pian päästiin rauhallisille alueille. Niityt korkeine korsineen
ja kellokukkineen keinuivat ja kimaltelivat kahden puolen
kastehelmilöissään. Raikas lemu täytti ilman. Oli mitä ihanin
päivänkoitto...

Mutta Mikko ei jaksanut sitä katsella. Hän ei ollut nukkunut
juuri ollenkaan tänä yönä. Silmät painuivat väkisin umpeen tässä
kärrin tasaisessa tärinässä. Eiliset tapahtumat kuvastelivat hänen
mielessään. Sarpalahti ja Sarpalahden sahan tyttö ja hovin tyttö.
Mitä he olivat tehneet hänestä yhdessä illassa! Olihan hän aivan
toinen ihminen tänään. Vielä ei hän osannut tehdä itselleen selkoa
sisällisestä muutoksestaan. Jotakin vain oli muuttunut hänessä ja
tulisi vast'edes ehkä muuttumaan vielä enemmän. Oli kuin olisi
vedetty pohja pois, puolue pois, kun Salli luopui hänestä. Ja
minkä vuoksi? Turhan vuoksi. Verna, mitä hän merkitsi Mikolle? Ei
mitään. Salli oli hänelle tärkeä. Mutta miten Salli oli ollut kova,
raaka, melkein sydäntä vailla. Verna oli ollut sentään kaikessa
turmeltuneisuudessaan ja liioittelevaisuudessaan inhimillisempi,
lempeämpi. Ehkä hän tarkoitti totta sillä mitä sanoi. Hän ojensi
hänelle kättään, auttavaakin, jos tarvittiin. Ja Vernalle hän oli
ollut paha. Salli sitävastoin työnsi hänet pois niinkuin vieraan,
luopui niinkuin ensimäisestä hyvän päivän tutusta. Hänen henkinen
tyttärensä kielsi uskonsa häneen, häväisi häntä.

Mikko tunsi itsensä katkeraksi.

Mitä puolue-aatetta voitiin meillä edistää tuollaisilla lapsellisilla
voimilla! Yht'äkkiä ne kääntyivät itseään vastaan ja pilasivat
kaiken, eivät voineet erottaa suurta pienestä. Löivät pään poikki
parhaaltaan. Sellaistahan oli tapahtunut ennenkin. Sellainen oli
oikea kansa, tuo herkkä ja turmeltumaton ihmis-aines, joka ei
sietänyt sovittelun myrkkyä. Ja ilman sitä oli koko puoluetoiminta
mahdoton. Puolueen orja piti olla, ei muuta, ei pienintä
elämänilmausta ulkopuolella sen sääntöjen. Joka hallitsee, sitä
hallitaan, vanha juttu. Ja sitä varten oli Mikko nyt valmistunut ja
valmistettu. Tulevaisuus kauhisti häntä.

Mikon ajatukset väsähtivät. Hän puoleksi torkahti. Mutta Salli
vain ei antanut hänelle rauhaa. Hänen kuvansa väikkyi hänen
edessään milloin minkin muotoisena. Väliin raivon ja anarkian
hengettärenä, väkevänä neitseenä, "vahvan-Jussin" hirvittävänä,
yksinäisenä jälkeläisenä, punainen tulisoihtu kädessä, barrikaadien
päällä huutaen hänelle "kavaltaja!" ja upottaen häneen silmänsä,
heltymättömän kovat ja totiset kuin tuomiopäivä... Väliin taas
pienenä, laihana ja kuihtuneena, työn raskaan raatajana niinkuin
tuhannet muut, tehtaan pölyn ja kurjuuden uuvuttamana, sanattomana,
sydämeen asti viiltävänä syytöksenä elämän vääryyttä kohtaan.

Mikolle tuli äkkiä paha olla siitä, että hän oli jättänyt Sallin
omiin hoteisiinsa. Hän oli liian hyvä menemään kaiken maailman
tietä... Nyt hän oli vielä lapsellinen ja kova, mutta elämä oli kyllä
pehmittävä hänet. Hänessä oli ainetta, jota kesti ja kannatti sorvata.

No, hän seuraisi hänen jälkiään. Löytäisi hänet jos ei muualta niin
joistakin puoluelistan nimiluetteloista. Salli oli siksi tunnettu ja
käytetty kyky. Ellei... Mikolle tuli hätä taas. Sallikin voi muuttua,
kadottaa uskonsa koko asiaan, hukkua nimettömänä, jäljettömänä...

Ihmisessä oli niin monta puolta. Ei kukaan ihminen ollut tehty
pelkästä aatteesta, ei pelkästä uskollisuudestakaan. Sen hän näki
itsestään. Verna ja Salli olivat vain hänen oman itsensä erilaisia
toisintoja. Miksi hän muuten olisi antanut kahden lapsellisen
tytön ja lapsellisen kohtauksen näytellä niin suurta osaa
sielun-elämässään. Varmasti rakasti hänessä toinen puoli toista,
toinen toista. Olihan hänen raivonsa Vernaa kohtaan mielenkiintoa,
ehkä jotakin enemmänkin...

Salli oli oikeassa: hänessä piili kavaltajan siemen. Ilman Sallia
olisi se jo aikaisemmin tullut näkyviin. Ja jos hän saisikin hänet
vielä takaisin, ei hän enää koskaan saisi häntä opetuslapsekseen,
henkiseksi tyttärekseen, hän ei enää itse uskonut itseensä, ei voisi
koskaan uskoa, vaikka Sallikin kannustaisi. Mitä varten hän siis
tahtoisi omistaa Sallin? Rakastajattareksi? Ei. Pikemmin sitten
Verna...

Miten synnillisiä mielikuvia hän olikin täynnä!

Hän nyppi hermostuneisuudessaan huomaamattaan rikki kukkakimpun
napinlävessään.

Pieni harakankukka putosi hänen käteensä. Koneellisesti alkoi hän
riipiä pois sen valkoisia kehälehtiä, tavaten itsekseen kohtaloaan
kuin koulupoika: sahan tyttö, hovin tyttö, sahan tyttö, hovin tyttö...



VANHA NÄYTTELIJÄ


Vanha näyttelijä seisoi huoneessaan peilin edessä puhuen omalle
kuvalleen: Sinä ainoa ystäväni siellä, sinä vanha uskollinen
kaksoisveljeni, joka vuosikymmeniä olet seurannut minua
vinttikamarista toiseen, joka olet kuunnellut, katsellut kaikkia
yksinäisen elämän vaiheita milloin mistäkin peilinsirusta, joka
tiedät kaikki, joka olet harmennut samasta sydämen palosta kuin
minäkin, sano minulle totuuden sana, sano minulle, enkö ole ollut
hyvä näyttelijä! Nyökkäät... Hyvä on... Minä uskon sinua, minä
kiitän sinua... Tuntuu niin hyvälle joskus vielä saada tunnustusta
elämäntyölle, joka näyttää jo murenneen, hukkuneen jäljettömiin.
Jäljettömiin! Ei kukaan muista sitä enää, ei kukaan tiedä siitä
mitään enempää kuin minustakaan! Mitä minusta! Mutta voiko kauneuden
liekkikin sammua kuin tavallinen talikynttilä ikään! Sinä, jota
olen hengelläni lietsonut, joka olet polttanut nämä vaot otsaani ja
karreksi sieluni kukat, missä olet sinä nyt? Kuka sinua palvelee
nyt? Tai onko kauneudenpalvelus jo kokonaan maailmasta kadonnut? Tai
kenties sitä ei ole koskaan ollutkaan. Minä olen hourinut vain. Ja
nyt vasta herään tietoisuuteen, kun olen jo vanha ja unohdettu...

Unohdettu! Siinä kiitos kaikesta! Ja vanha! Ah, se muistetaan, se
sanotaan, se painetaan mieleen kyllä! Ja tottahan se on. Rauniohan
minä olen, mutta temppelin raunio, jossa aikoinaan sentään on
palveltu kauneutta ja koreutta. Ja sentähden pitäisi heidän lähestyä
vanhuuttani edes jonkinlaisella kunnioituksella ja kiitollisuudella!

Minä houkko! Mistä he olisivat kiitollisia? He eivät kenties
koskaan ole tarvinneetkaan minua. Ei ole ollut jumalaa taivaassa
eikä jumalanpalvelijoita maan päällä, on ollut vain minun hullun
sydämeni ikävöivä suitsutus olioille olemattomille. Ei, niitä ei
ole ollutkaan! Sillä mihin ne muuten olisivat näin äkkiä hävinneet?
Milloin olisivat inhimillisyyden lähdesuonet näin ehtineet kuivua?
Koko iankaikkisuuden aavistus on haihtunut maasta taivaalle kuin
illan kaste. Ei missään enää runoutta, hartautta, pyhän äärettömyyden
hiljaista kuuntelua! Pelkkää ainetta, ajallisuutta, esineellisen
arkipäivän ahertelua! Ja kaikki viihtyvät siinä, ei kukaan kapinoi
sitä vastaan, ei kukaan ikävöi kuolemattoman henkensä pyhäpäivää!
Ei edes nuoret. He ovat kokonaan toisenlaisia kuin nuoret minun
nuoruudessani. He ovat käytännöllisen aikansa ymmärtäväisiä
lapsia, rupeavat taiteilijoiksi samalla mielellä kuin miksi muuksi
virkamieheksi hyvänsä. He pyrkivät teatteriin sentähden, että se
on rahalaitos, huvittelulaitos, eläkelaitos, mukavuuslaitos. Ja
he tietävät saavuttavansa sen tarjoamat yhteiskunnalliset edut
siten, että he opettelevat koneellisesti suorittamaan muutamia
ulkonaisia teatteritemppuja ja muuten pysyttelevät niin säännöllisen
hengettöminä, niin herttaisen mitättöminä kuin suinkin. Oh, sen minä
sanon, että nuoret, jotka eivät osaa innostua, ei unohtaa maallista
mukavuuttaan, jotka nauravat paatokselle, häpeävät haltioitumista,
pelkäävät jokaista pienintä sovinnaisuuden rikkomusta, jotka pitävät
elämän suurta traagillisuutta vanhentuneena lapsenkamari-satuna,
sellaiset nuoret ovat vanhempia kuin minä ja arvottomia astumaan
minun paikalleni! Mutta eiväthän he minun paikalleni astukaan. Minun
roolini ovat viskatut samalle romuläjälle minne itsekin...

Nykyaika tahtoo ilveilyä, sirkusta, jäsen-nukkeja, puhuvia eläviä
kuvia! Ja siihen he ovat kai omiaan nuo naskalinkokoiset nappulat,
jotka nykyään rupeavat näyttelijöiksi. Ei yhtään normaalisti
kasvanutta ihmistä näe heidän joukossaan. Kitukasvuista, hassahtavan
näköistä väkeä kaikki tyyni, sellaista, joka ei kelpaa muuhun! Ja
sellaisten pitäisi muka tulkita inhimillisen rakkauden ja voiman
äärettömyyttä! Ei, aina minä unohdan aikani. Yleisö ei tahdokaan enää
nähdä sankareita, mieluummin vaivaisia, itseään surkeampia, joista se
voi erota ylpeällä itsetyytyväisyydellä. Klassillisen murhenäytelmän
ylevät, kärsimys-kirkkaat hahmot olisivat kai liian epämukavia sen
omantunnonrauhalle, jollei se nauraisi niillekin, niinkuin se nauraa
minulle! Olen kuin joku hullunkurinen museo-esine, virkaheitto
kulissi, jolle ei enää löydy tehtävää! Puku ja kulissi, siinä kaikki,
mitä he näkevät ja sen pitää toki olla modernin. Naamion täytyy
tietysti kuvastaa epäuskon irvistystä, katkeruutta, pikkumaisuutta,
rihkaman runsautta...

Voi, luulenpa tosiaan, että alan käydä itsekin katkeraksi!
Modernisuus tarttuu sinuunkin, vanha Katvas. Ja olisiko se niin
ihmeellistä, ihminenhän minäkin olen! Katkera voin olla, mutta
halpamainen en ikinä. Ja se juuri katkeroittaa minua enin, että
minua siitäkin epäillään. Minä rakastan nuoria kaikesta huolimatta,
soisin vain, että heissä olisi enemmän nuoruutta. Mutta kun lähestyn
heitä, huomaan, että he melkein vihaavat minua. Kun ilmestyn
harjoitushuoneeseen, näen, että he arastelevat. Aivan kuin olisin
tullut heitä vahingoittamaan, ikäänkuin tahtoisin varastaa heiltä
roolit ja rahat, ottaa heiltä leivän suusta tai ryöstää heidän
laakerinsa. He luulevat, että kadehdin heitä, että vehkeilen heitä
vastaan. Ja Jumala tietää, etten sellaista tahdo, en voisi, vaikka
tahtoisin. Iloitsen siitä, jos he tekevät jotakin kaunista. Suren
vain sitä, etten itse saa olla mukana enää, etten saa enää mitään
työtä teatterissa. En kurjinta roolia. Siitä minä kärsin. Ah, kukaan
ei aavista, miten minä kärsin siitä! Tulla näin elävältä haudatuksi!
Minä rakastan teatteria, se on koko elämäni! Minulla ei ole mitään
muuta. Ei ole koskaan ollut. Kaikki on mennyt uhrisavuna taivaalle.
Ja tässä olen nyt tyhjin käsin ja tyhjin toimin...

Niin, onhan minulla tosiaan nyt rooli. Mutta tuskinpa olisin ottanut
sitä vastaan, ellei vanha teatterivereni minua niin äärettömästi
vaivaisi. Yksityis-iltamassa, taiteenharrastajien kanssa, aivan kuin
ennen muinoin ensi alotteitani ottaessani! Mutta sittenkin siinä on
taas työtä, elämää. Ja minä olen siitä oikein iloinen. Olen tullut
lapseksi uudestaan kaikesta päättäen... Niin vanhaksi ja köyhäksi
olen käynyt...

       *       *       *       *       *

Mikä minun on? Harvoin olen ollut näin oudossa mielentilassa, näin
kummallisesti kiihtynyt harjoituksesta palattuani. Olenko jo siihen
määrin tottunut pois kaikesta esiintymisestä? Kirottu näytelmä! Eipä
ole ohjelmistossani vielä koskaan ollut mokomaa... Minä en voi!

Eipä sillä, että en osaisi, että ei minullekin pitkän elämäni
aikana tänne syvälle olisi kokoontunut kaikkea sitä roskaa, mitä
tuohon nykyaikaiseen henkevyyteen tarvitaan, kyynillisyyttä,
epäilyä, ihmishalveksimista... Oikeastaan nautin siitä, että
kerrankin saan tilaisuuden lingota tuon kaiken ulos rinnastani.
Oh, miten nautin siitä! Saavatpa silmilleen itse keittämänsä
liemen! Tulevatpa ihmeekseen näkemään, että olen aivan aikani
tasalla, että vanha Katvas vielä ymmärtää ja osaa muutakin kuin
kulkea teatterihistoriallisena tuppisuuna! Ja minulla pitäisi olla
vastanäyttelijöinä juuri nuo teatterin omat kiekuvat kukkopojat, nuo
paatuneet nuijapäät! Äh, miten minä heitä retuuttelisin! Mutta näin!
Pelkkien lasten kanssa näytellä tuollaista, se pilaa koko pelin. Se
on julmaa, se on sydämetöntä!

Ja Taina Somero, tuo minun suloinen vastanäyttelijättäreni, jonka
silmille juuri minun pitäisi syytää kaikkein pahimmat törkeydet,
katsoo minuun kauniisti kuin Herran enkeli, niin luottavaisesti, niin
apua pyytävästi, että kaikki vanhan sydämeni ritarivaistot heräävät.
Tekisi mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja kaunista,
palvella, suojella häntä kaikelta pahalta. Ja minun pitäisi opastaa
häntä elämän kataluudessa, kastella likavedellä tätä pyhää kukkaa
Jumalan yrttitarhassa! Ja tietysti hän, joka ei tunne valhetta, vielä
lisäksi uskoo kaiken, mitä joku kirjailija-porsas näytelmässään vain
suvaitsee sanoa...

Olisipa vain kysymys oikeasta, suuresta, puhtaasta runoudesta,
sellaisesta, jota taide tulkitsi ennen aikaan, josta kannattaa
haltioitua, niin ei minulle olisi voitu uskoa ihanampaa tehtävää.
Mutta tämä on samaa kuin lasten raiskaaminen! Yleensä pitäisi
näytteleminen olla teatterin ulkopuolella olevilta ihmisiltä
kokonaan kielletty. Se on vaarallista seura-urheilua. Teatteri
turmelee ihmiset ja ammattikyvyttömät ihmiset turmelevat taiteen.
Kaikenlaiseen vanhemmat päästävätkin lapsiaan! Mahtaako Somero tietää
siitä, että hänen tyttärensä on mukana tässä?

Somero, niin, hän on oikea ihminen, ainoa runoilija tässä ajassa,
ainoa! Hänen ymmärtämyksensä ja tunnustuksensa voimalla olen minä
jaksanut kestää vaikeimmat aikani. Hänen hyväksymisensä on ollut
ainoa kiitos, jota olen tavoitellut. En monelta, vaan parhaalta...
Vanha ystävä, miten aika kuluu. Nyt sinulla on jo suuri tytär. Se
kai juuri tekee minut näin hentomieliseksi. Kun minä ajattelen, että
minun nyt tulee taiteeni nimessä opettaa häntä herjaamaan kaikkea
sitä, mitä hänen isänsä on pitänyt pyhänä, mistä hän on kirjoittanut
parhaimmat kirjansa... Ihmisrakkautta, ihmishyvyyttä... Olla
opettajana kyynillisyyden taidossa, vaikkakin vain teatralisessa,
Taina Somerolle, joka on kuin olennoitu rakkaus, hyvyys, puhtaus
itse. Minä en voi! Taina Somero, säret vanhan taiteilijan viimeisen
turhamaisen taiteilija-unelman! En voi senvuoksi myrkyttää nuorta
sieluasi! Isäsi uneksima ihmisyyden ihanne on kauniimpi! Nuori polvi,
en kestä enää kilpasilla kanssanne! En osaa tehdä taidetta taiteen
vuoksi...

       *       *       *       *       *

Nyt se on ohitse! Jumalan kiitos! Se oli vaikein kaikista
esiintymisistäni! Näyttelin sillä, että en näytellyt. Väärensin,
kavalsin, kielsin tekijän! Tein Mefistosta joulutontun, loin uuden
hahmon maailman näytelmäkirjallisuuteen, pirun, joka harjoittaa
armeliaisuutta, yhteiskunnallisen kapinoitsijan, joka lepertelee kuin
Topeliuksen satukirja! Tein täydellisen fiaskon. Ha-ha-haa!

Taina Someron tähden!

Että minulla oli rohkeutta! Luulenpa, että olen suurempi ihminen
kuin taiteilija! Mene Herrasi lepoon, vanha Katvas! Olethan kuin
jumalanpoika! Kuka uskoisi!

Näitkös heidän vahingon-iloaan, heidän alentuvaista halveksintaansa?

Katvas on liian vanha, he kuiskuttelivat toisilleen, hänen muistinsa
pettää, hän ei ymmärrä modernia henkeä. Hän oli epävarma, typerä,
vailla temperamenttia, pilasi, pilasi hyvän asian. Olisipa siinä
ollut joku nuorempi...

Näytelkää, nuoret, näytelkää! Minä en kadehdi teitä. Se oli viimeinen
roolini. Viimeinen! Mutta sinä, hyvä Jumala taivaassa, sano,
tunnusta, sinä yksin sen tiedät, eikö se ollut hyvin näytelty!

Vanha näyttelijä katsoo vinttikamarinsa akkunasta pimeään
talvi-yöhön. Hänen huulensa värähtelevät, hänen silmänsä tuijottavat
tyhjyyteen avuttomassa rukouksessa kuin hätääntyneen lapsen, kunnes
suuret kyynelkarpalot äkkiä tulvahtavat esille.



KIUSAUS


On päiviä, jolloin ihmisen aivot ovat ihanassa kimmoisuuden tilassa,
jolloin niillä on kyky aateloida arkipäiväisinkin tehtävä, uhota
hartautta ja kirkkautta ympärilleen ja jolloin kaikki ulkomaailman
vaikutelmat muuttuvat ihanteellisiksi ja samalla käyttökelpoisiksi
voimiksi.

Sellaisina päivinä on ilo elää.

Ajatusten ja tahdon tulvavirta huuhtelee hermoston kuin virkistävä
sähkökylpy, jäsenet tottelevat vireästi hengen määräyksiä, kaikki on
helppoa, jokainen vastaantulija on ystävä.

Mutta on toisenlaisia, hedelmättömiäkin päiviä. Kukapa ei olisi
sellaisia kokenut! Jolloin ei mikään käy, jolloin me tunnemme itsemme
typeriksi ja olemme hajamielisiä työssämme, jolloin me ajattelemme ja
ajattelemme, emmekä löydä siitä mitään järkeä. Jolloin on paha olla,
on kadottanut uskon itseensä, hapuilee ja itkee sielussaan, mutta ei
voi itkeä ääneen, tahtoisi lohdutusta, mutta rakastaa lähimmäistään
siksi paljon, ettei henno häntä tällä elämän kielteisyyden tunnulla
raskauttaa.

Tämä on tavallista etenkin silloin, jolloin jokin sielullinen
kehityskausi alkaa lähetä loppuaan, jolloin jokin luova ajatus on
saanut ilmaisumuotonsa täytetyssä teossa siinä määrin, että se jo on
vähällä muuttua kuolleeksi kaavaksi. On tarvis löytää uusi, ennen
olematon. Sielussa on sisällistä kuuntelua. Me aavistamme, että
siellä kaukana syvällä jotakin itää. Ja me odotamme että jotakin
tulisi näkyviin, kuuluviin. Olemme niin hiiren hiljaa, emme hae
edes seuraa, vaikka meidän on ikävä. Mutta mitään ei tule... Ja
lopulta koko huone ympärillämme polttaa niinkuin aivokoppakin noista
syntymättömistä ajatuksista, tuosta sähköisestä tyhjyydestä. Tekee
mieli mennä pois itsestään eikä pääse...

Tässä mielentilassa voi kävellä, kävellä penikulmamääriä...

Juuri eräänä tällaisena päivänä olin retkeillyt kauas aina kaupungin
viimeisille ulkorajoille asti. Mutta palatessani olin itseni suhteen
vain avuttomampi kuin ennen. Olin vain kävellyt itseni väsyksiin,
siinä kaikki. Täytyi siis turvautua hyvien ihmisten apuun sittenkin.
Päätin lähteä Liina Syvärin luo virkistymään, sillä hänen luonaan
virkistyi aina.

Liina oli asianajaja ja monessa suhteessa merkillinen ihminen. Hän
oli kirjanoppinut ja itseoppinut. Kansakoulunopettajana ollessaan hän
oli lukenut ylioppilaaksi ja siitä vähitellen muiden töiden lomissa
juristiksi. Hän oli niitä harvoja naisia, joilla on huumorin lahja,
älyn ja tunteen vapauttava yliote itsensä ja muiden ylitse. Hänessä
oli jotakin raikasta ja realistista. Outo olisi voinut luulla häntä
pelkän aineen ja hyödyn palvelijaksi, mutta ne, jotka olivat tulleet
hänen kanssaan johonkin tekemisiin, tiesivät kaikki, että tämän karun
kuoren alla sykki kultainen sydän.

Ammattitoveriensa piirissä, jotka melkein poikkeuksetta olivat
miehiä, nautti hän jakamatonta suosiota ja kunnioitusta. Oikein
toverillista. He näyttivät unohtaneen, että hän oli nainen, eikä
Liinan ulkonainen olemuskaan siitä seikasta erikoisesti muistuttanut.
Ei hänessä tosin myöskään ollut mitään mielenosotuksellisesti
sukupuoltaan polkevaa. Hänen ulkomuotonsa hukkui kaukaa katsoen
niihin itsensä elättävien, käytännöllisesti puettujen naisten
ylimalkaisiin tyyppeihin, joiden luku nykyään on legio. Mutta
läheltäpitäin hän oli hyvin itsensä näköinen, hiukan hevosta
muistuttava pään muoto, viisaat ja vilkkaat harmaat silmät, tumma,
pehmeän-metallinen ääni.

Ei naisellisilla, vaan puhtaasti inhimillisillä ja yksilöllisillä
ominaisuuksillaan herätti hän huomiota ja mieltymystä. Hänessä
oli jotakin niin sanomattoman vapautunutta ja runsasta, varaa
vaatimattomuuteen ja hiljaiseen hyvyyteen, varaa leikinlaskuun ja
sukkeliin sotajuoniinkin.

Hän osasi nimittäin mestarillisesti käsitellä inhimillisiä
heikkouksia, saattoi niitä käyttää, ei väärin, ei omaksi hyväkseen,
vaan asianomaisten itsensä hyväksi. Hänestä kerrottiin monenlaisia
hupaisia kaskuja. Sattui esimerkiksi tällainen tapaus:

Aamulla anivarahin jo hyökkää joku nuori rouva hänen luokseen.
Mitä hän tahtoi? Avioeroa tietysti! Heti! Hänen miehensä oli
uskoton, raaka, irstas, typerä, tyranni ja petturi pahinta
lajia. Ei sekuntiakaan hän enää olisi saman katon alla sellaisen
kanssa! Liina Syväri kuuntelee häntä suurella mielenkiinnolla ja
ymmärtämyksellä. Tietysti. Se oli selvää se. Hän oli toki kuullut
siitä, oli vakuutettu siitä, että tuo mies oli aivan ala-arvoinen
olento, naurettava, hävettävä, tuomittava kaikin puolin. Ei kellään
ollut niin huonoa miestä. Että hän oli voinutkin alentua menemään
sellaisen kanssa naimisiin! Mutta silloinkos ääni kellossa muuttui.
Nuori rouva käy tulipunaiseksi loukkaantumisesta. Kyyneleet nousevat
hänen silmiinsä. Ei, tuo oli toki liikaa sanottu. Hänenkö miehensä
olisi _niin_ ala-arvoinen! Ei! Muiden miehet olivat kaikki vielä
paljon huonompia ja tyhmempiä! -- Ja neuvottelu päättyy siten, että
avioeron hakijatar miestänsä ylistellen ja asianajajaan närkästyneenä
kiireimmän kautta palaa takaisin kotiinsa. Ja Liina Syväri on
tyytyväinen pieneen kepposeensa ja ajamansa asian tulokseen.

Sellainen oli Liina. Ja sellaisia kujeita saattoi hän tehdä, kun hän
huomasi, että oli kysymyksessä vain turhanpäiväinen, itsekkyydestä
johtunut hetken oikku, naisillekin, joiden asiaa hän muuten ajoi ja
valvoi jos jonkinlaisissa lakivalmistelukunnissa.

Monta kertaa ihmettelin hiljaisessa mielessäni, mistä hän oli
mahtanut saada tuon vaivattoman runsauden ja leikittelevän viisauden
olemukseensa, kun hän kuitenkin oli saanut käydä elämässään sangen
kovaa koulua ja sellaisten ihmisten sieluun jää tavallisesti aina
joku pieni kiristymisen ja kutistumisen piirre joko katkeruuden ja
suvaitsemattomuuden tai liikavaativaisuuden ja -sääntöperäisyyden
muodossa. Liinalla oli mahtanut olla alun pitäin tavallista suuremmat
luontaiset voimavarat.

Kenenkään päähän ei pistänyt kummastella sitä, ettei hän ollut
naimisissa. Hän oli jo 40:n vuoden ikäinen eikä kukaan tiennyt kertoa
hänen elämästään pienintä rakkausjuttua. Hänen vanhapiikuudessaan
ei näyttänyt olevan mitään luonnonvastaista tai säälittävää. Hänen
ruumiinsa ja sielunsa tasapainoisuus ei jättänyt mitään toivomisen
varaa, hän oli mitä hauskin ja virkistävin toveri niin miehille kuin
naisille ja sitäpaitsi tuntui hänen monipuolinen ja kirkas älynsä
niin hyvin soveltuvan laajemmille liikkumis-aloille, että olisi ollut
suorastaan synti toivotella sitä supistetuksi kodin piirin rajoihin.

Olin ajatuksissani tullut Liinan ovelle. Siinä vasta muistin, että
oli par'aikaa tuomari Varjangon hautajaiset ja siis hyvin vähän
luultavaa, että Liina olisi kotona. En tosin tiennyt, kuinka läheltä
Liina oli tuntenut Varjankoa, mutta luultavasti ainakin sen verran,
että hän ei voisi olla poissa hautajaisista.

Varmuuden vuoksi kuitenkin soitin ovikelloa.

Liina tuli itse avaamaan.

-- Kas vaan, sanoin iloisesti hämmästyneenä, sinä oletkin
siis kotona. Luulin jotenkin varmasti sinun olevan Varjangon
hautajaisissa. Etkö tuntenut häntä?

-- Tunsin kyllä.

-- Oikein hyvinkö?

-- Oikein hyvin.

-- Sinulle ei siis sopinut?

-- Ei.

-- Häiritsenkö ehkä työtäsi?

-- Et ollenkaan. Astu sisään vain. Oli päinvastoin hyvä, että tulit.
Olen vähän kaihomielisellä tuulella.

-- Sinäkö! Nyt lasket leikkiä. En ole koskaan nähnyt sinua vielä
kaihomielisenä. Sinulla on ihmeellinen taito olla aina reipas.

-- Tarkoitat, että Jumala on ottanut pois minun sielustani kaikki
herkemmät säikeet, naurahti Liina johtaessaan minut huoneeseensa.
Mutta onhan niitä sentään joitakin jäänyt, vaikka ne on täytynyt
pitää kurissa. Ja on siinä ollut pitämistäkin. Mutta tänään on minun
reippauteni laita vähän niin ja näin. On niin kummallista, kun
ihmiset kuolevat, lisäsi hän hiljaa.

-- Niin, vahinko sellaistakin miestä kuin Varjanko.

-- Omasta puolestani, virkahti Liina, en tosiaan tiedä, pitäisikö
minun pitää tätä päivää ilo- vaiko surupäivänä. Kenties sentään
mieluummin ilopäivänä...

Katsoin häneen hämmästyneenä. Liina ei ollut ollenkaan itsensä
näköinen. Hänen silmissään oli kaukainen ilme ja minusta näytti, että
hänen huulensa värähtelivät pakotetun hymyn painosta.

-- Mitä sinä oikein puhut? Ja mistä sinä puhut? Et suinkaan Varjangon
kuolemasta?

-- Siitä juuri, vastasi hän yksinkertaisesti.

Tunsin olevani arvoituksen edessä, johon minulla ei ollut oikeutta
tunkeutua. Liinan kasvoilla ja äänensävyssä ja vielä enemmän sanojen
sisällyksessä oli jotakin kaameaa...

Syntyi hetken vaitiolo.

-- Tietysti on hirveätä puhua noin, jatkoi hän, mutta olen niin
paljon kitunut ja kiusaantunut hänen vuoksensa... Asia on hyvin
yksinkertainen. Olen sinulle selityksen velkapää, koska olen näin
paljon sanonut. Näetkö, hän oli ainoa ihminen, jota minä maailmassa
olen rakastanut. Nyt minun ei enää tarvitse tehdä sitä, ei ajatella
häntä enää, koska hän kerran on kuollut. Ja se on minulle suuri
helpotus...

Tyrmistyin yhä enemmän. Sillä niin kauan kuin olinkin Liinan tuntenut
ja niin paljon kuin olinkin hänen kanssaan ollut, en koskaan ollut
kuullut hänen puhuvan rakkaudestaan. Ja ellei se nyt olisi tapahtunut
näin synkässä yhteydessä, olisin nauranut hänelle vasten kasvoja.

-- Minä olen nimittäin rakastanut häntä aivan lapsesta asti, hetkestä
hetkeen, päivästä päivään, vuodesta vuoteen. Se on ollut hirveän
kuluttavaa. Aina taistella sitä vastaan nimittäin... Et tietysti
ymmärrä tästä mitään ja hienotunteisuudesta et uskalla kysyä mitään.
Mutta näen päältäsi, ettet usko yhtään sanaa. Siinä teet kovin väärin
minua kohtaan, hymähti hän pienellä tragikoomillisella irvistyksellä.
Mutta voinhan kertoa sinulle koko jutun alusta asti. Onhan sekin
eräs tapa viettää hänen muistoaan tänään. Saan siten täydellisen
tilinpäästön... Mutta istuhan oikein mukavasti ensin tuohon sohvan
kulmaan. Se on pitkä historia nimittäin, tuo rakkausnekrologi. Mutta
sinähän olet huvitettu sellaisesta.

Lapsuudestani olen jo ennen tainnut sinulle kertoa yhtä ja toista,
mutta en aivan kaikkea, en ainakaan mitään, joka koskisi häntä, joka
nyt on lakannut olemasta... Kuten tiedät, olen hyvin ahtaista oloista
lähtöisin, joka suhteessa ahtaista. Meitä oli kymmenen sisarusta.
Isä oli tyranni, oikea vanhan ajan jyrisevä Jehova, Moseksen laki
kourassa joka hetki. Äidin hän oli nujertanut kokonaan. Tuo naisparka
oli menehtyä työhön ja huonoon kohteluun ja sentään hän napisematta
kantoi osansa ja palveli miestään kuin mitäkin korkeampaa olentoa.
Hän ei ollut oppinut parempaa. Hän luuli kai, että niin piti ollakin,
koska raamattukin sen vahvisti. Mutta minuun tällä jumalansanalla
tehostetulla ruoskalla oli aivan päinvastainen vaikutus. Se herätti
minussa arvostelun ja kapinan hengen ja tässä minua auttoi ja
kannusti juuri Soini Varjanko.

Varjanko oli sen kirkonkylän läheinen kartano, jossa minun isäni
pieni sekatavarakauppa oli. Ja minä sain kesäisin olla kartanossa
aputyttönä, kun siellä oli vieraita ja minä olin kansakoulusta vapaa.
Ihailin Soini Varjankoa siihen aikaan kovin, kuten ainoastaan pieni
oppimaton maalaistyttö voi ihailla nuorta, kaunista, ylhäistä ja
hyvää herraspoikaa. Tiesin, että aina kun tarjosin hänelle kahvia,
punastuin hiusrajaani myöten. Ja sydämeni tykytti aivan haljetakseen,
kun vain näinkin hänet kaukaa.

Kun Soini tuli ylioppilaaksi, pääsin minä juuri kansakoulusta.
Sinä kesänä, luulen minä, tulimme oikein personallisuuksina
toistemme tietoisuuteen ja meidän välillemme syntyi jonkinlainen
haaveellinen suhde. Hän lainaili minulle kirjoja, minä luin ne,
sitten keskustelimme niistä ja niiden yhteydessä kaiken maailman
asioista yleensä. Hän oli terveellinen vastapaino kotini ahdistavalle
hengelle ja hän itse nähtävästi otti tämän vapauttavan ritarin
tehtävän hyvinkin juhlallisesti, nuoruuden pilviä tapailevalla
ihanteellisuudella tai ainakin jonkinlaisena vastikkeena tälle
kaipuulle.

Meillä oli iltaisin pieniä, salaisia kohtauksia kartanon lähellä
erään lehdon liepeellä. Siellä oli aina yksinäistä ja hiljaista.
Toisella puolen oli kartanon karviaismarja- ja mansikkamaat, toisella
puolen laajat vienosti lainehtivat pellot, joissa ruisrääkkä vain
silloin tällöin äännähteli. Ja ilmassa oli kosteisen niityn ja maan
huumaavaa tuoksua... Kaikki tuo on väkevänä painunut aistimuksiini
ja yhtyy erottomattomasti noihin kaukaisiin muistoihin. Sen jälkeen
eivät suvet mielestäni ole enää tuoksuneet milleen... Sinä suvena en
ollut enää kartanon palveluksessa. Kirjat olivat se salakuljetus,
joka ylläpiti siltaa välillämme. Niin viatonta se oli. Mutta silloin
sai isäni tietää tästä. Hän löi minut melkein puolikuolleeksi
käyttäen Soinista ja minusta sanoja niin hirmuisia, että niitä
ajatellessa vieläkin kauhun väreet riipovat selkäpiitäni.

Silloin oli syksy. Soinin piti juuri lähteä pääkaupunkiin ja melkein
henkeni hinnalla sain vielä varastetuksi pienen hetken tälle minun
mielestäni elämäni hyväntekijälle, josta sentään johtui niin paljon
pahaa...

Me painuimme sillä kertaa kauas metsään. Maailman kauneus
ympärillämme oli suurempi kuin koskaan. Hetken tärkeys ja kesäyön
riuduttava ihanuus kohotti tunnelmaamme kovin. Muistan, että itkin,
että loukatun oikeudentunnon, hullun tuskan, rakkauden, epätoivon
ja kiitollisuuden kyyneleet tippuivat silmistäni sammaleihin ja
että lopuksi tämän purkautumiseni vallassa kiersin käteni hänen
kaulaansa ja nyyhkytin hänen rintaansa vasten... Hän silitteli
suojelevasti hiuksiani ja puhui lohduttavia ja rohkaisevia sanoja,
jotakin vapaudesta ja itsenäisyydestä, suuresta elämäntehtävästäni,
asettaen pienen kohtaloni jollakin lailla maailman kaikkeuden ikuisen
taistelun merkkeihin. Mahtoi hän tuntea itsensä tärkeäksi silloin.
Ja entä minä sitten! Mutta se vain on varma, että tällä hetkellä
oli merkityksensä koko minun elämääni nähden. Taistelun ja sisäisen
sankaruuden vaatimus syöpyi silloin ikipäiviksi sieluuni.

Tietysti oli tätä epämääräistä sankaruutta korostamassa sillä
kertaa mitä herkin ja romantisin tunnelma molemmin puolin. Varjanko
nypläsi siinä kivellä istuessaan tuohesta pienen rasian ja antoi
sen minulle sanoen: "Minä panen siihen sydämeni; niinkauan kuin
sinulla on tämä, on sinulla myös minun sydämeni." Luonnollisesti
oli se vain tulistetun ja lapsellisen leikittelevän mielikuvituksen
oikku. En luule, että hän rakasti minua. Mutta usko tai et, niin on
se rasia minulla vieläkin tallessa. Sen olen kuljettanut kaikissa
elämänkohtaloissa mukanani kuin minkäkin talismaanin. Se vasta on
ollut epämukavaa ja sitäpaitsi, kuten tiedät, kokonaan vastoin
tapojani ja taipumuksiani. Mutta joku ihmeellinen voima on estänyt
minua heittämästä sitä pois. Varjanko ei ole koskaan tiennyt mitään
tästä taikauskoisesta kultista. Luultavasti hän heti unohti koko
asian. En ole tuota pyhäinjäännöstä kelleen näyttänyt, mutta et
tietysti usko, ellen näytä.

Liina meni nauraen toiseen huoneeseen. Hänen olentoonsa oli
tullut kaikkea tätä kertoessa jotakin suloista ja tyttömäistä,
jotakin, joka antoi aavistuksen eräästä kokonaan toisenlaisesta
Liinasta. Koetin mielessäni kuvitella, millainen hän oli mahtanut
olla siinä viidentoista korvilla, kädet jonkun ihmisen kaulassa,
itsetiedottomasti nyyhkyttävänä, tuo nyt niin kookas ja ryhdikäs
varsi vielä hentona, kääntyvänä vitsanvarpana, juuri sellaisena
kauneustyyppinä, jona miehet niin kernaasti tahtovat nähdä naisen
voidakseen ohjata häntä mielensä mukaan, taittaa ja taivuttaa...
Omituista...

Samassa tuli Liina takaisin. Hänellä oli todellakin kädessään pieni
suljettu tuokkonen.

-- Tässä se on. Näet, että puhun totta. Kuka sitä uskoisi minusta! --
Varjangon tapasin senjälkeen vasta kymmenen vuotta myöhemmin. Hän oli
silloin jo naimisissa ja minä olin ylioppilas. Jätin nimittäin myös
samana syksynä vielä synnyinseutuni. Isäni tyrannius inhoitti minua
liiaksi ja Varjangon sanat ja kuva olivat myös liiaksi syöpyneet
mieleeni jäädäkseen seurauksetta. Sitäpaitsi veti minua vastustamaton
halu luku-uralle.

Hankin itseni seminaariin. Nuoruuden innostuksella ja voimalla
elätin itseni yht'aikaa kuin opiskelin. Samaa menettelytapaa
on minun sitäpaitsi täytynyt käyttää myöhemminkin. Sittemmin
kansakoulunopettajaksi päästyäni taas jatkoin lukemisiani ja tulin
ylioppilaaksi. Ja niin eteenpäin. Erinäisestä yhteiskunnallisesta
toiminnasta, johon elämäni varrella olin tottunut ja joka kiinnitti
mieltäni, sain toimeentuloni, usein kyllä sangen niukan ja vaikeasti
ansaitun, mutta naisen tavanmukainen avuttomuus ja riippuvaisuus ja
hänen yhteiskunnallisesti orjuutettu asemansa harmitti minua siksi
paljon, että siitä sain sisua ponnistella. Muistin myös omaa kotiani
ja kaikkia niitä vääryyksiä, joita siellä olin nähnyt, ja silmäni
aukenivat yhä enemmän ja enemmän huomaamaan niitä vaikeuksia, jotka
kohtaavat naista joka askeleella hänen tavoitellessaan itsenäistä
ansiotyötä ja ihmisarvonsa mukaista olotilaa tässä maailmassa, joka
toistaiseksi on pelkkien miesten luoma miehiä varten... Siten jouduin
lopulta tälle riitojen ja rikosten tantereelle, jolla nyt olen...

Liina vaikeni hetkeksi katsoen miettiväisesti eteensä.

-- Mutta ethän toki tuolle pienelle, haavemaiselle tunteellesi
varhaisen nuoruutesi päivinä voi antaa rakkauden nimeä. Johan sen
arvasinkin. Kyllä sinä tiedät kaiken muun, mutta et sinä rakkaudesta
mitään tiedä. Ei se tuollaista ole. Heikkoutta ja tuhmistumista se
on useimmassa tapauksessa ja siihen sinä olet aivan liian viisas ja
voimakas, pilailin.

-- Äläpäs hätäile, hymyili Liina. Se historia ei ole vielä
lopussa. -- Niin, kymmeneen vuoteen en tosin nähnyt häntä tuon
selkäsauna-tapaamisen jälkeen, mutta sillä ajalla en hetkeksikään
häntä unohtanut. Aika riensi nopeasti työssä, mutta juuri hänen
henkikuvansa kannusti työtäni. Tahdoin vielä kerran maailmassa
yllättää, hämmästyttää hänet, tehdä itsestäni jotakin erikoista ja
sillä kiittää häntä siitä sysäyksestä, jonka hän kerran oli minulle
antanut.

Kun tulin ylioppilaaksi ja pääkaupunkiin, olin jo jotensakin vanha.
Varjanko oli silloin ulkomailla, joten en tavannut häntä heti
Helsinkiin asetuttuani. Ja sitten kun myöhemmin tapasin hänet, oli
hän jo naimisissa, kuten äsken mainitsin.

Se ei mitenkään muuttanut sisällistä suhtautumistani häneen, ei
edes ollut erikoisempi pettymys minulle, sillä en koskaan ollut
mitään avioliittoa kuvitellut rakkauteni päämääräksi. Olinhan nähnyt
niin tarpeeksi sen laitoksen varjopuolia, enkä koskaan ole voinut
sulattaa sitä traagillista hullunkurisuutta naisissa, että nämä,
ollen kykenemättömiä itse hoitamaan itseään tai huonosti palkattuina,
ottavat vaikka melkein minkä miehen hyvänsä päästäkseen vain tuosta
edes ulkonaisesti turvatusta vankilan portista sisälle. Usein
ajattelen: heillä on sellainen kohtalo, minkä ansaitsevatkin!

Niin, sitten kyllä tapasimme toisemme. Ja siitä vasta alkoi
varsinainen kiusaukseni. Ajattele, miten kummallista. Varjanko
rakastui minuun nyt. Oikein vakavasti. Hänen vaimonsa oli hänelle
henkisesti kaukainen olento, ylellisyysesine, jonka hän oli ottanut
hetkellisen hekuman pohjalta. Hän oli hyvissä varoissa, ansaitsi
hyvin, antoi vaimolleen kaiken, mitä tämä suinkin toivoi ja hän
toivoi etupäässä hienoja pukuja ja ulkomaanmatkoja ja oleilikin
paljon kansainvälisissä kylpypaikoissa. Mutta yhtä hän ei voinut
tarjota vaimolleen, sanoi hän, onnea. Sillä hän ei rakastanut häntä
ja vaimo vaistomaisesti tunsi sen. Lukemattomia kertoja rukoili hän
minua, että suostuisin ottamaan hänet elämäntoverikseni. Hän lupasi
hyvittää vaimolleen erehdyksensä ja siitä johtuvan mahdollisen
menetyksen kaikella, mikä suinkin oli hänen vallassaan. Kuvaili
kaunista yhtiökumppanuuttamme, puhui ihanista menneisyyden muistoista
ja tulevaisuuden toiveista, kysyen ja rukoillen, enkö voisi edes
vähän, vähän pitää hänestä. Myönsin ystävyyteni, kielsin rakkauteni.
Se oli hirveää, kun kuitenkin juuri tätä hetkeä olin tavallani
odottanut koko elämäni.

-- Mutta miksi, miksi Herran nimessä sinä sitten teit niin?

-- Tiesin, kuinka paljon hänen vaimonsa piti hänestä, enkä tahtonut
tehdä häntä onnettomaksi.

-- Mutta jos hän oli onneton joka tapauksessa, muutenkin.

-- Mutta minä en puolestani tahtonut olla lisäämässä hänen
taakkaansa. En voisi elää, jos tietäisin, että joku ihminen, minun
tähteni, minun tieten tahtoeni kärsisi.

-- Varjangon rouvaa säälit, et ollenkaan häntä itseään, jota
kuitenkin sanot rakastaneesi. Hän kai teistä kolmesta sittenkin
eniten kärsi.

-- Kenties. Mutta hän olisi tullut kärsimään vielä enemmän, jos
olisin ottanut hänet, siitä olen varma. Tuon kolmannen ihmisen
onnettomuus olisi myrkyttänyt minut ja minä hänet. Asia ei, näes,
ollut enää autettavissa. Mutta minä olin ainoa, joka näin sen, ja
siksi minun täytyi pitää suuni kiinni. Salata rakkauteni, tarkoitan.
Sillä jos sen olisin tunnustanut, olisi kaikki ollut hukassa.
Meillä ei olisi sitten enää ollut voimaa vastustaa sitä. Koko
sotajuoneni keskittyi siis tähän herrani ja mestarini kieltämiseen
ja itseni valmistamiseen sitä varten. Sitten kun tuli todellakin se
ratkaiseva kohtaus, se suuri hetki, se joko tai, myöskin kaikkine
romantisine polvennotkistuksineen ja kuolemanvarjoineen kuten
hyvässä teatterissakin, niin olin myös valmis. Sanoin suustani
kaiken, mikä suinkin puolustuspuheeksi kelpasi tai jotenkin näytti
kelpaavan päätökseni päteviksi vaikuttimiksi. Sanoin, että olin jo
liiaksi tottunut itsenäisen, yksinäisen naisen asemaan mennäkseni
naimisiin, etten koskaan voisi ottaa miehen nimeä enkä alistua
hänen edusmiehyyteensä, niinkuin laki sääsi, en myöskään tehdä
lainvastaisesti, koska olin lakimies, että yleensä siis jo sinään
koko avioliitto minulle oli mahdoton, että en koskaan, ollen
epävalmiin ajan epävalmis lapsi, voinut saavuttaa täydellistä onnea,
en täydellistä hengen ja ruumiin kehkeytymisen sopusointua, koska en
tällaisena aikana, jota niin usein oli väärin käytetty nöyryyttämään
naista, voinut ajatellakaan tulla äidiksi... En enää muistakaan, mitä
kaikkea sanoin, mutta siihen malliin puhuin. Ja tosiaan näin, että se
vakuutti hänet tarkoitusperäni rehellisyydestä. Hänkin huomasi, että
välillämme kaikki lähempi suhtautuminen oli mahdotonta. "Minä tulisin
kuitenkin aina kaipaamaan sitä toista Liinaa, sitä pikkuruikkuista,
joka kerran kesäisenä iltana kauan sitten kiersi kädet minun
kaulaani," sanoi hän. "Minä tulisin aina ikävöimään sinua, vaikka
olisit kuinka lähellä, niinkuin nytkin. Ja se katkeroittaisi elämäni,
pahemmin vielä kuin entinen. Kadun vain sitä, että en silloin kerran,
aikoinaan, osannut tarttua onneeni kiinni. Nyt se on liian myöhäistä.
Vaikka toiselta puolen olen tullut jo niin epäitsekkääksi, että
iloitsen sinusta sellaisena kuin olet, kuin nyt näen sinut tuossa
edessäni, noin kokonaan täysi-ikäisenä, noin kypsänä, noin varmana
itsestäsi, iloitsen niin paljon, etten tiedä, olisinko iloinnut
enemmän edes pikku Liinasta."

Näin hän puhui. Se oli elämäni suurin kiusaus. Ja minä pikku Liina,
joka seisoin siinä ja värisin vielä entiselläni, vastasin, että olin
hänen työtänsä. Ja hän vannoi ja vakuutti, että oli tehnyt minut
tietämättään, tahtomattaan.

Siihen se suuri kohtaus päättyi.

-- Etkö ole sen ratkaisua koskaan katunut?

-- En, en katunut suorastaan, sillä en olisi kuitenkaan voinut
menetellä toisin, mutta kärsinyt, aivan hirvittävästi. Sitä ei kukaan
tiedä, miten paljon ihminen voi kärsiä. Monena yönä kun en saanut
unta, olisi tehnyt mieleni huutaa. Eikä se ajan mittaan ollenkaan
vähentynyt, pikemmin päinvastoin. Vaikka käytin kaikkia keinoja. Aina
oli hän vain mielessäni. Liekö sen vaikuttanut hänen ajatuksensa, vai
mikä. Koetin tappaa rakkauttani silläkin, että muistuttelin itselleni
Varjangon epämiellyttäviä, huonoja puolia. Sillä en ollenkaan
ihannoinut häntä enää samoin kuin lapsena. Löysin hänessä vikoja
kosolta, sellaisiakin, joita syvästi paheksuin. Niitä pidin oikein
tahallani silmieni edessä pitkinä unettomina öinä. Kaikki turhaa.
Ajatuksilleen ei ihminen voi mitään. Voi kyllä rajoittaa niiden
ulkonaiset liikkumismahdollisuudet, estää ne tulemasta tuhoisiksi,
pitää ne siveellisen toiminnan rajoissa, mutta ne vaivaavat ja
vallitsevat sittenkin ihmisen sielua. Ja sen tuomio-istuimen edessä,
joka näkee sydämeen... Niin, tuomittakoon minua kuinka paljon
tahansa, en voinut muuttaa sitä asiaa. Minä rakastin häntä, tahdoin
itselleni häntä yhä... Vaikka en totellutkaan tätä tahtoa. Mutta
luulen, että suurin osa minua oli mukana tahtomassa... Ja vähällä
oli, etten antanut perään. Aloin jo lopulta luulla, että se oli
välttämätön Sallima, joka siten kolkutti ovelleni. -- No nyt häntä ei
ole enää. Kiusaus on lopussa, kaikki on lopussa...

Ymmärrät, että en voinut tänään olla siellä hänen haudallaan. Se
olisi ollut liian vaikeaa. Olisin ehkä vielä, nyt kun kaikki on
onnellisesti ohi, kavaltanut elämäni tuskan.

Niin voi ihmisellä olla salattuja kipuja. Monta kertaa, kun kuulen
jotakin kehuttavan onnelliseksi, muistan sitä. Jokaisella voi olla
oma näkymätön osansa elämän vaikeudesta. Olen niin realistinen, että
mielestäni leipävaikeus on kyllä ensimäinen, joka on voitettava,
mutta ei sekään vielä vapauta ihmistä. Mikä nyt on minunkin?
Liikkeeni käy hyvin, minulla on leipä, on hyvä asunto, on ympäristöni
myötätunto, on riippumaton asema ja elämäntehtäväkin sellainen, joka
antaa minulle tilaisuuden toimia verrattain vapaasti, tehdä hyvää
kykyni mukaan. Ja välistä minusta kuitenkin tuntuu, että tämä kaikki
ei ole mitään, että jotakin oleellista puuttuu minulta, etten koskaan
ole saanut elää omaa elämääni oikein täydesti, että jokin tärkeä on
korvaamattomasti, auttamattomasti mennyt piloille. Niin kiittämätön
olen. -- Sellaista se on, kun on huono onni rakkaudessa, hymähti hän
sitten puoliksi surullisesti, puoleksi leikillisesti.

-- No sitä parempi onni muussa. Ja onhan sekin jotakin.

-- On kyllä. Elämässä on niin paljon muuta kaunista ja elämisen
arvoista, sen tiedän. Mutta välistä täytyy minun tuota oppia
kovakorvaiselle sielulleni aivan tyrkyttämällä tyrkyttää. Jospa
tietäisit, kuinka kauniita ylistyspuheita minä sille pidän
silloin omasta ammatistani ja sen tärkeydestä. Ja onhan siinä
vähän perääkin, vaikka juridiikan ja juristien ala on laaja,
siinä on tilaa niin hyvälle kuin huonollekin toiminnalle.
Huonompilahjaiset ja omaltatunnoltaan karkeammat tulevat
tavallisesti hallintovirkailijoiksi, useinkin vanhoihin,
mädäntyneihin virastoihin, joissa he joko nukkuvat elämänsä pois
tai, mikä pahempi, joutuvat suuresta palkasta palvelemaan hyvinkin
epäiltäviä ja lainvastaisia yrityksiä... Meistä muista, meistä
parempilahjaisista, Liina viittasi nauraen itseensä, tulee sitten
tällaisia, asianajajia, rimpuilijoita, valiokuntien istujia ja joskus
uusien hallitusmuotojen järjestäjiä, joista kaikista toimituksista
ei tietysti roistous myöskään ole pois- suljettu. Tilaisuutta siihen
on riittävästi ja että tätä tilaisuutta myös ahkerasti käytetään,
siitä on kyllä esimerkkejä. Mutta joka tapauksessa se on sentään
liikkuvampaa ja inhimillisempää kuin virastoissa istuminen. Minä
olen hyvin huvitettu työstäni, sen kautta pääsee niin lähelle elävää
elämää, näkee monenlaista, oppii tuntemaan ihmisiä, tunnustelemaan
ajan valtimoa. Se tempaa mukaansa, vetää samaan teon ja liikkeen
valtakuntaan, estää uneksimasta turhia, tarkoitan, panee uneksimaan
realistisesti. Tulee kiire muuttaa kauniit unelmansa todellisuudeksi.
Vaikka sangen vähän sitä voi tälläkään alalla. Laki ja lakitiede
ovat vain käyvän moraalin tarkistajia, siveellisen keskitason
mittareita ja voimassapitäjiä, ne osoittavat mihin saakka jonkun
suuremman yhteistön oikeudentajunta on kehittynyt, mutta niiden
asia ei ole uneksia esiin uusia ihanteita ja suuria ajatuksia eikä
edes tehdä oikeutta niiden esiin-uneksijoille. Sillä sellaiset ovat
tavallisesti aina yksinäisiä ilmiöitä, joku ajattelija, runoilija,
filosofi, ja sellaisina poikkeuksia yleisesti säännöstä, silloinkin,
kun he ovat sillä suurella, terveellä keskitiellä, josta kaikki muu
ihmiskuntakin vielä kerran tulee kulkemaan perästäpäin, yllättäen,
jopa sivuuttaenkin heidät. Mutta heitä varten ei voi lakia luoda, se
ei sopisi muille. Kehityksen lumiauran kärjessä olevan täytyy tyytyä
tekemään oikeutta itse itselleen ja pysyä pystyssä oman sisäisen
uskonsa ja tunnustuksensa voimalla. Sille asialle ei voi mitään. Ja
siten kai säilyy traagillinen kauneus maailmassa niin kauan kuin
maailmakin säilyy. Mutta joka hetki on olemassa myös laillisen
järjestyksen ja turvallisuuden piiriin talutettavia ihanteita,
sellaisia, jotka jo ovat saavuttaneet niin suuren kannatuksen ja
käyttökelpoisuuden, että ne jo käytännöllisistäkin syistä tarvitsevat
lain suojaa, siis uusien lakien muodostamista. Nykyään etenkin on
paljon sellaisia. Kaikki naisia koskevat asetukset ovat kerrassaan
vanhentuneita. Ja jos asioita jotenkin voi auttaa, niin väärin on
seisoa niiden edessä silloin kädet ristissä.

Joten on siis järkevällä ihmisellä muutakin tekemistä kuin surra
sitä, että ei ole päässyt rouvaksi, huudahti Liina lopuksi hänelle
tavallisella hilpeällä reippaudella. Ja jollei tuo Varjangon juttu
olisi vaivannut minua lapsuudesta asti, olisin jo ruvennut uskomaan
"vaarallisen ijän" hirvittäviin vaikutuksiin tai luullut itseäni
vanhuuden höperöksi...

-- Höperöä oli se, ettet ottanut häntä, kun kerran pidit hänestä.
Mutta eiköhän syy vain ollut siinä, että sittenkin pelkäsit rouvuuden
mukana tulevaa holhoustilaa.

-- Ei, ei, kyllä siinä oli muutakin. Se asia oli niitä, joita ei
mitenkään voinut auttaa... Ja kyllä sillä rouvuudellakin kai olisi
ollut harminsa. Rouvuudesta muistan, että tässä eräänä päivänä muuan
tuttavani välttämättä tahtoi minua jälleen kirjoittamaan "rouva"
ja "neiti" nimistä. Hänellä oli ollut huono onni koko päivän.
Joka paikassa oli häneltä kysytty, oliko hän rouva vai neiti,
puodissa, kähertäjällä, poliisikamarissa, josta hän haki lupalippua
lamppuspriin ostamiseen. Mitä ne sillä tiedolla tekevät, hävyttömät
urkkijat, raivosi hän. Se kuuluu minun yksityiselämääni. Milloin
miehelle sanotaan: 'herra nainut mies ja herra naimaton mies!'
Selitin, että oli kysymys siitä, oliko hän holhouksen-alainen vai
täys-ikäinen, jolloin hän sydämmystyi vielä enemmän. Pitikö sitä
lain halventavaa pykälää joka paikassa huomauttaa. Silloin kun
sitä ei tarvittu. Ja joka oli sitäpaitsi valheellinen. Sillä hän
holhosi miehensä, eikä päinvastoin. Kyllä sieltä tuli. Ja sehän on
ymmärrettävää. Hän oli oikeassa. Ajattele, kuinka paljon pahaa,
miehen ja naisen välistä keskinäistä onnettomuutta välttyisi, jos
asia olisi toinen. Jos nainen holhoaisi edes oman omaisuutensa.
Kuinka paljon raha- ja ruumiskauppoja silloin menisi tyhjiksi, kuinka
paljon sieluja pelastuisi! Sillä kapitaali on myrkky, pahempi kuin
alkohooli, nykyaikaisessa yhteiskunnassa vielä kamalammin käytetty.
Jokaisen perijättären otsalla pitäisi olla kirjoitus: myrkkyä.
Sillä kuinka monet heikot ihmisparat myyvät sielunsa autuuden
ostaakseen rahaa. Rahaa, jonka oikeastaan pitäisi olla tehtyä työtä,
esperantoksi, yleistajuiseksi, muutettuna. Perintö pois!

Liinan tumma, metallinen ääni alkoi saada kuuman vetävän värin. Sain
pienen käsityksen siitä väkevästä personallisesta vaikutuksesta,
siitä itsensä vaakalautaan panemiskyvystä, mikä tällä asianajajalla
mahtoi olla oikeussalissa.

-- Työtä on paljon, kaukonäköjä aukenee joka suuntaan ja elämä on
niin lyhyt. Jos edes saisi tulla katsomaan tänne työnsä jälkiä, aina
sadan vuoden perästä. Mutta ei. Kuolema, se on jotakin hirveätä. Ei
koskaan, koskaan saa nähdä...

Liina peitti käsin kasvonsa.

-- Olen hyvin iloinen, että tulit, sanoi hän. Tämä päivä on ollut
minulle niin vaikea. Työstä ei olisi tullut mitään kuitenkaan.

-- Toisten päivät kuluu hukkaan ilman mitään syytä, niinkuin minun.
Ilman sinua olisin tänään jäänyt kovin köyhäksi...

-- Niin, jatkoi Liina vilkastuen, onhan siinä tosiaan pieni
romaanin aihe, tuossa, mitä olen kertonut. Se taitaa olla hyvinkin
uudenaikainen tapaus, että joku ei mene naimisiin sen kanssa, jota
hän rakastaa, jotta hän ei tekisi rakastettuaan onnettomaksi.
Siihen voit vielä jatkaa, että hän sensijaan menee naimisiin jonkun
toisen kanssa, jota hän ei rakasta ja jonka hän sentähden voi tehdä
onnelliseksi. Sellaisiahan ne ovat ne teidän nykyaikaiset romaaninne,
jos olen oikein ymmärtänyt? Vähän monimutkaisia?

-- Sinusta tulee vielä monimutkaisempi tapaus ole varma siitä:
että joku ei mene naimisiin rakastettunsa kanssa, jotta hän ei
tekisi onnettomaksi sitä, joka tekee onnettomaksi sen, jota tämä
ensimainittu joku rakastaa. Jos olen oikein ymmärtänyt?

-- Ole jo hulluttelematta, nauroi Liina. Mutta jos kerran noin rupeat
väärentämään asioitani, niin muista välttämättä sitten myös väärentää
nimenikin, ettei liikkeeni kärsi.

-- Tietysti.

Jonka olenkin tehnyt.



MUODONVAIHDOKSIA


1.

Tasaisella, palmujen varjostamalla kattoparvekkeella istuu nuori pari
kuunnellen ulkoilmakonserttia.

He ovat häämatkalla.

Nuori mies istuu hieman syrjässä piirtäen vaimonsa kuvaa. Tämä
istuu pää käsien varassa katsellen värikkäillä lyhdyillä valaistun
puutarhan ihmisvilinää allaan.

-- Miten kaunista, Jaakko! sanoo nuori rouva. Näetkö, kuu nousee
juuri. Noiden tummien puiden takaa...

-- Sinä, Leila, olet sentään kaunein kaikesta!

-- Se on onni, joka kaunistaa! Mitä ne soittavat nyt?

Mies katsoo ohjelmaan.

-- Jonkun ranskalaisen säveltäjän "Kuolemantanssia"...

-- Miten kaunista!

-- Minusta he voisivat soittaa jotakin iloisempaa. Mielestäni pitäisi
koko maailman iloita kanssamme! Minä olen niin onnellinen, onnellinen
ja pääni on täynnä niin huimaavan suuria suunnitelmia!

-- Sitten kun minusta tulee oikein suuri laulajatar, laulan kaikille
noille tuhansille tuolla...

-- Ja kun minusta tulee oikein suuri taiteilija, asetan näyttelyn
joka maailmankaupunkiin...

-- Ja sitten asetumme ulkomaille kokonaan.

-- Ja omistamme oman talvipuutarhan Rivieralla.

-- Ja kesähuvilan Suomessa, oikean pienen hovin, jonne voimme kutsua
vieraita.

-- Ensimäisen audiensin ystävillemme voimme antaa jo Seurahuoneella,
jossa tietysti asumme matkan varrella.

-- Ja minulla on kaksivaljakot, niinkuin suurilla laulajattarilla
ulkomaillakin, ja lakeija...

-- Ehkä vielä silkkiloiminen sylikoira polvilla. He nauravat.

Ja astuivat alas parvekkeelta toistensa käsipuolessa, silmät
säteilevinä, pää pystyssä, niinkuin heillä jo olisi tuo kuviteltu
maailman ihanuus omanaan. Kaksi onnellista! Heillä on toisensa.


2.

Uusi kesä.

Leila ja Jaakko Reiniö ovat illastamassa Kaivohuoneen verannalla. On
kesän kuumin ja kuollein aika.

He katselevat puhumattomina eteensä.

-- Katsohan tuonne merelle, Leila. Kyllä täällä Suomessakin sentään
voi olla ihmeen kaunista!

Leila tuijottaa itsepäisesti eteensä.

-- Katsopas, nyt juuri liukuu suuri purjevene ohitse. Katso pian!

-- En jaksa.

-- Etkö voi hyvin, Leila?

-- En.

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Minua vaivaa kaikki.

-- Minäkin?

-- Niin, ja etupäässä juuri sinä!

-- Olenko ehkä jollakin pahoittanut mieltäsi? Suo anteeksi.

-- Minä en suo anteeksi mitään, sinähän tiedät sen. Olen sanonut sen
sinulle tuhat kertaa.

-- Tarkoitukseni ei ollut suututtaa sinua.

-- Tarkoititpa tai et, kun kerran suututat minua, niin suututat.
Sitäpaitsi teet sitä aina, joka hetki.

-- Mutta jumalan nimessä, sano sitten millä?

-- Kaikella. Koko sinun olentosi kiusaa minua. Tapa millä puhut,
kävelet, ajattelet, tunnet...

-- Ja kuitenkin olen koettanut olla sinulle mieliksi kaikessa...
Minähän en muuta toivo, kuin että sinulla olisi hyvä olla, Leila.

-- Sepä se onkin juuri pahin. Sinun mielittelysi tekee sinut aivan
kerrassaan sietämättömäksi.

-- Minkälaiseksi sinä sitten minut tahtoisit?

-- Miten typerää! Sinä olet, mikä olet, siinä kaikki. Ei sille mitään
voi!

Leila kohottaa ylenkatseellisesti olkapäätään. Jaakko tarttuu hänen
käteensä.

-- Älä kiusaa minua!

-- Minä en ymmärrä sinua...

-- Et, et milloinkaan.

-- Ja eihän siitä ole vielä niinkään pitkää aikaa, kun sanoit minun
ymmärtävän sinut aina... Tämä on hirveää.

-- Tämä on hirveää.

-- Mutta mistä tämä johtuu, tämä ainainen kuolemansähkö ilmassa
nykyään?

-- Minä en jaksa olla aina vain kahden sinun kanssasi!

-- Sinun olisi pitänytkin mennä maalle. Täällä tulee liian ikävä
sinulle. Jospa edes olisi jossakin suurkaupungissa, niin voisimme
täyttää joutohetkemme jos jollakin hauskalla.

-- Sen hauskan pitää tulla sisältäpäin. Mutta sinä olet tyhjä, haet
sitä aina ulkoapäin!

-- Entäs sinä itse sitten! Vaikka kyllä myönnän, että toimistossa
tylstyy.

-- Miksi rupesit sitten sanomalehtipiirtäjäksi! Onko tuokin nyt
taiteilijan arvoista!

-- Mistä ne rahat muuten tulisivat!

-- Niitä ei tule tarpeeksi kuitenkaan. Ei koskaan ole varaa
mihinkään! Ei koskaan pääse mihinkään. Ennen, kun en ollut
naimisissa, minua tultiin hakemaan, tarjottiin illallisille ja
ajeluille. Ja nyt! Kukaan ei uskalla tulla, kun sinä olet ovella kuin
mikäkin Kerberos. Kaikki unohtavat että rouva Reiniö on sama kuin
Leila Kankainen. Se on sinun syysi. Sinä tapat taiteenikin. En voi
enää laulaa, ääni tarttuu kurkkuun kiinni. Koko into ja innostus on
poissa!

-- Ja sekin on minun syyni!

-- Sekin! On! Sinä olet tehnyt minusta toisen ihmisen!

Mies katselee vaimoaan ensi kerran arvostelevasti. Hän on tosiaan
toinen. Hän on ruma, häijy ja lahjaton. Kuinka on hän kerran
erehtynyt katsomaan häntä toisilla silmillä?


3.

Kevät-ilta.

Vaimo tulee ulkoa vieno puna poskilla, silmät loistavina, pujahtaen
kiireesti huoneeseensa ja sulkien ovensa lukkoon.

Mies koputtaa ovelle.

Ei vastausta.

Hän lyö nyrkillään, niin että saranat tärisevät.

-- Avaa!

-- No mikä on hätänä! Oletko aivan hullu! Anna minun olla rauhassa!

-- Sitä rauhaa saat hakea muualta, et minun talostani!

Vaimo ilmestyy pahantuulisena ovelle. Mies tarttuu häntä kovasti
ranteeseen.

-- Missä olet ollut?

-- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Kuuluu sen verran, että aijon tehdä lopun tästä!

-- Mistä!

-- Kaikesta. Minä en huoli sinusta enää. Mene niiden syliin yöksi,
joiden kanssa olet päivätkin. Ja maksakoot he sinun ylläpitosi. Miksi
minä sitä tekisin?

-- Oh, vahingonkorvaukseksi menetetystä taiteilija-urastani.

-- Ja kuka maksaa minulle minun menetykseni? Sinusta ei ikinä
olisi tullut mitään. Pienestä ensimenestyksestäsi saat kiittää
ensikertalaisuuttasi. Mutta minulle oli taiteeni rakas, ja minulla
oli kykyä ja innostusta ja minun täytyi jättää se palvellakseni
itsekästä, hullun tuhlaavaa, arvotonta naista. Rahaa, rahaa, mistä
saisi rahaa, on ollut ainoa ajatukseni, senjälkeen kun sinä sait
minusta vallan. Ja miten sinä käytit sitä valtaasi! Häpeällisesti,
tyrannimaisesti. Sitäkö varten minä olen saanut tehdä kaikki
uhraukseni, että sinä pukisit itsesi kauniiksi muille! Minä en näe
sinua enää koskaan, et hoida taloutta, et ansaitse mitään, et viitsi
laulaa, et antaa etkä ottaa tunteja. Kokoat ympärillesi irrallisia
ihailijoita...

-- Niin, kun sinä et enää rakasta minua! Etkä ole koskaan
rakastanutkaan. Himoitsit ainoastaan...

-- Jos himoitsin, niin himoitsin sinusta äitiä lapsilleni. Mutta sinä
olet turhamainen raukka. Älä syytä taidettasi. Sinulla ei ole enää
mitään tekemistä sen kanssa.

-- Sinä olet vieroittanut minut siitä.

-- Minä vieroitan myös itseni sinusta. Hoida itsesi siis, tee mitä
tahdot...

-- Nyt tahdot hyljätä minut, kun ensin olet katkaissut elämänurani...

-- Minä halveksin sinua niin, etten viitsi vastata.

-- Ja minä vihaan sinua.

-- Miksi siis asumme saman katon alla? Erotkaamme! Ja maksa sitä
ennen oma osasi talousmenoista. Et ole ollut minun vaimoni enää
pitkiin aikoihin...

-- Millä minä maksan? Minun taiteeni ei elätä minua!

-- Ei minunkaan. Mutta on täytynyt elää kuitenkin, tehdä muuta, joka
elättää. Ja olisi se mennytkin, ellet sinä olisi tehnyt elämääni
sietämättömäksi. Mene! Minä en kadehdi sitä, joka saa sinut!

Mies menee huoneeseensa joka edelleen on karu ja yhtä niukasti
sisustettu kuin hänen nuorenamiehenä ollessaan. Vaimo huomaa vasta
nyt sen eron, mikä on sen ja hänen silkkibudoarinsa välillä. Häneen
koskee. Mies oli oikeassa. Menneet vuodet välähtävät salamassa ohi
hänen silmiensä. Ja edessäpäin aukenee ammottava, kylmä tyhjyys...
Hänelle tulee hätä, hukkumisen pelko... Katumus. Tästä lähin on hän
oleva uusi ihminen.

Hän rientää miehensä jälkeen, lankeaa hänen kaulaansa, rukoilee
anteeksi...


4.

Talvi-yö.

Leila istuu tuuditellen pienokaista, joka itkee.

"Tuu, tuu, älä itke, isä tulee kohta kotiin, kohta tulee, kohta,
kohta..."

Yö kuluu aamupuoleen. Silloin kuulee Leila Jaakon askeleet. Hän menee
vastaan eteiseen.

-- Mitä sinä vielä siinä vahdit ja kuvattelet? Keskellä yötä. Anna
minun olla rauhassa!

-- Missä sinä olet ollut näin kauan, Jaakko?

-- Hittoako se sinuun kuuluu! Miehillä on miesten asiat. Enkö minä
saa tulla omaan kotiini milloin tahdon! Enkö minä ole herra talossani!

-- Olet, olet, mutta meillä on ollut niin ikävä, pikku tytillä ja
minulla... Sekin raukka on itkenyt pitkin yötä. Että voitkin noin
rääkätä omaa lastasi.

-- Mistä minä tiedän, onko se minun lapseni...

-- Miten sinä voit olla julma ja karkea! Et enää ollenkaan entinen!

-- Kuka minut on tehnyt sellaiseksi, kuka? Sinä!

-- Mutta, rakas Jaakko! älä nyt taas...

-- Kyllä nyt olen rakas, mutta enpäs ollut ennen, kun olisin sen
todella ansainnut, kun olisin pannut sille arvoa. Nyt sinä rukoilet
ja matelet, kun en enää välitä sinusta. Tyranni olet ja orja
yht'aikaa. Sinussa on kaikki vanhan ja uuden ajan naisen huonot
puolet eikä yhtään niiden hyviä. Ja jollet olisi särkenyt uskoani
kaikkiin naisiin, jättäisin sinut. Mutta en jaksa, on paha näin,
mutta voisi olla paha toisinkin...

-- Sinä olet juonut liikaa, Jaakko. Kaikki rahasi taas tietysti.
Millä tulemme toimeen huomennakin!

-- Omiani minä juon, mutta milloin sinä syöt omiasi! Nuori, terve
ihminen, hanki itsellesi tointa.

-- Kunhan lapsi vähän kasvaa! Voi, Jaakko, jos et minusta välitäkään,
välitä toki vähän tästä viattomasta pienoisesta!

-- Miten se olisi viaton! Se on viallista verta! Vihan ja
halveksimaan lapsi!

Jaakko hoippuu huoneeseensa. Saappaat kolahtavat lattialle.
Vichy-vesi sirisee hiljaa lasissa...

Leila painuu nyyhkien lapsensa yli.

"Että hän minua vihaa, se ei tee mitään, mutta että hän saattoi sanoa
sinusta, sinä armaani, sinä sydänkäpyni, että sinä olet vihan ja
halveksinnan lapsi, että hän saattoi..."



PAHAN OMANTUNNON PÄIVÄ


Samuli Silvo heräsi siihen, että aurinko paistoi suoraan hänen
silmiinsä, maaliskuinen, iloisesti hälyyttävä aurinko. Herttaisuutta
ja hävyttömyyttä täynnään! Senkin kiusankappale!

Tämä oli ainoa aamu, jolloin Silvo sai nukkua niin pitkään kuin
halusi, nimittäin sunnuntai. Muuten täytyi aina olla toimessa jo
aamusta aikaisin. Se oli opettanut häntä panemaan arvoa aamu-unelle,
vapaudelle ja sunnuntaille.

Nyt hänen silmiään karvasteli, ja suuria hikipisaroita kihoili hänen
otsaltaan. Oli tainnut tulla eilen vähän valvottua. Sen vertainen
ei toki voinut vaikuttaa mitään. Hän ei varmastikaan ollut oikein
terve. Yö oli ollut kovin levoton. Hän oli nukkunut vain nimeksi
ja senkin ajan nähnyt pahoja unia. Vesimatkoista, tapaturmista ja
kuolleista. Äitinsäkin, kahdeksan vuotta sitten kuolleen äitinsä, ja
niin ilmi-elävänä! Mitähän se mahtoi tahtoa hänestä! Ohoh, niinkuin
hän muka ei sitä olisi tiennyt! Tahtoi tietenkin ristiä haudalleen,
olihan hän sentään kristitty ihminen ja hyvä kristitty olikin ja
siellä vain virui ja mätäni jo yhdeksättä vuotta ilman pienintä
maallisen tai taivaallisen vapahduksen merkkiä haudallaan. Niinkuin
mikäkin koiran tai kissan raato. Hyi, se oli ilkeää! Silvolla oli
paha omatunto siitä, aina kun hän vain muisti tuon asian. Olihan
jo ammoisista ajoista periytynyt hyvä tapa se, että sivistyskansat
kunnioittivat vainajiaan. Piirtää edes nimi johonkin rautakankeen tai
kivenpalaan! Eihän se ollut liikoja vaadittu. Kuinka olikin tuo äidin
hauta jäänyt noin kesannoksi!

Silvon täytyi nousta valelemaan kasvojaan kylmällä vedellä.

Se teki hyvää. Niin, se oli totta, hän oli riidellyt eilen
toimistotoverinsa rouva Haaviston kanssa. He olivat tehneet
työtä myöhäiseen iltaan. He olivat eronneet hyvin vihamielisessä
tunnelmassa keskellä pimeää katua. Sen hän muisti nyt.

Taisin haukkua häntä suffragetiksi. No mitäpä siitä! Oikeassa olin
tietystikin. Oh kuinka kaikki tänään hankaa vastaan. Pahoja unia,
pahoja ajatuksia! Taisin nousta väärällä jalalla vuoteesta. Mutta
mitäpä tässä enää makaamaankaan. Parempi lähteä ulos kävelemään.

Nämä ajatukset säestivät Silvon ensimäisiä pukeutumis-yrityksiä.

Äidin hauta, äidin hauta, se on oikea asia, mitäs muista, mutisi hän
itsekseen. Mutta kyllähän minä tiedän, kuinka sen asian laita on. Ei
ole koskaan ollut aikaa eikä rahaa haudantakaisiin hyviin töihin, ei
silloin eikä sen jälkeen! Ei muihinkaan hyviin töihin. Eikä koskaan
tule olemaan, oli hän lisätä omaan puheeseensa. Ei, ei, kyllä joskus,
varmasti vielä joskus, täydensi hän.

Yksi syy tähän laiminlyöntiin oli etsittävissä myös siitä sattumasta,
että äiti oli haudattu maalle ja sinne olisi pitänyt järjestää
oikein erikoinen matka. Siihen olisi ollut hankittava erikoinen
lupa virasta. Niinkuin se virka aina olisi ollut esteenä, kuiskasi
äskeinen ääni hänen paremmasta tai pahemmasta jostakin, joksi
viimemainituksi hän nyt sitä suvaitsi nimittää.

On niin paha olo tänään, yskäsi hän.

Hän oli saanut ylleen ja astui ulos häikäisevään, utumaisen leutoon
kevät-ilmaan.

Aikaisesta aamusta huolimatta oli maa sula ja märkä, purot lorisivat
likaisina ja iloisina vierujen katujen syrjissä.

Valoa oli tulvehtimalla. Kaikki salainen näytti sen voimasta
astuvan esille piilostaan. Talven kuluneet vaatteet kiilsivät
pilkallisesti ihmisten yllä paljastaen virnistellen häpeilevät
pölyhiukkasensa ja rikkinäiset napinreikänsä, liika vanhat lahkeensa
ja laahustimensa. Kasvot toivat esiin vuoden varrella saamansa uudet
rypyt ja uurteet, kaikki ne salaiset nuolenpääkirjoitukset, joita
erilaiset elämänkohtalot olivat kaivertaneet niiden kellertävälle
pergamentille. Tietysti eivät kaikki olleet kellertäviä. Oli
joukossa kukkeita, rypyttömiäkin poskia, kirjoittamattomiakin
otsalehtiä, aivan uuden uutukaisia pölyttömiä pukuja... Mutta
niihin ei Silvo kiinnittänyt huomiota. Kaikki näytti tällä kertaa
ikäänkuin liittoutuneen muistuttamaan häntä elämän lakastuksesta ja
lyhytaikaisuudesta.

Hänen mieleensä tuli kuvia henkilöistä, joita ei enää elänyt,
esineistä, taloista, kaupunginosista, joita ei enää ollut. Niinkuin
palttoo ja kalossit, niin kului elämäkin ja elämän sisältö, kaikki
vaihtui, virtasi pois olemattomaan niinkuin uni... Miten erotat
unen siitä, mikä on ollut? On vaikea uskoa mitään olleeksi. Mitä on
jälellä kummastakin? Epämääräinen, väistyvä, unohtuva varjokuva,
joka murenee hetki hetkeltä... Koetat kiinni. Et saa mitään, et
muruakaan...

Niin, täällä päin jossakin oli hän syntynyt, Kruunuhaassa pihan
perällä pienessä puutalossa. Ei ollut enää sitä pihaa, ei taloa, ei
merkkiäkään menneestä. Suuret monikerroksiset kivimuurit seisoivat
nyt siinä upeillen uutuudestaan ja niinkuin näytti ikuisuudestaan.

Siinä pihassa, synnyinpihassa, oli pieni mäki, jossa talvella oli
hyvä laskea kelkkaa, ja takalisto, mutkainen seinän vierus-sokkelo,
jossa kesäisin kasvoi jotakin vihreää särjettyjen ruukkujen ja
jätteiden joukossa. Ja sitten siinä oli kadunpuoleinen, matala,
pitkäsivuinen talo, jossa asui vanha leskirouva ja hänen pieni
tyttärentyttärensä. Tämä pieni tyttö oli siihen aikaan Samulin
mielestä hyvin ylhäinen ja kaunis. Mutta hän ei ollut ylpeä
ollenkaan. He leikkivät useasti piilosta kellareissa ja keväisin,
kun maa rupesi sulamaan, kulkivat he käsi kädessä pitkin pihoja ja
katukäytäviä etsien sulaneesta, suurisilmäisestä hiekasta ja sorasta
ihmisten jalkojen alta kaikenlaista talven aikana maahan kertynyttä
rihkamaa, etenkin neuloja. Niitä löytyi paljon, nuppineuloja ja
lukkoneuloja, ruostuneita ja kirkkaita, suuria ja pieniä...

Samulin äiti oli kaiket päivät poissa toimessaan muutamassa
villatavarakaupassa, jossa hän oli myyjättärenä. Heillä oli yksi
huone maanrajassa ja se oli keskeltä kukkasellisella kaihtimella
aidattu kahdeksi, kyökin ja kamarin puoleksi. Samuli sai olla
omissa oloissaan. Hän oli hiljainen lapsi, jonka ei tehnyt mieli
katupoika-tappeluksiin eikä poikain tavallisiin huvituksiin. Ja kun
hän ei ollut pikkutytön kanssa oli hän pääasiallisesti Pikkaraisen
Marin keittiössä. Se oli vanhanpuoleinen uskovainen vaimo, jota äiti
oli pyytänyt silloin tällöin katsastamaan poikaa. Ja tämän kanssa he
olivatkin hyvät ystävät. Pikkaraisen Marin ympärillä oli jonkinlainen
salaperäisen sadun auer. Hän kertoili ihmeellisiä tarinoita haudan
tuonpuoleisista asioista ja veisasi Sionin virsiä ja joskus iltaisin
vei hän pojan mukanaan Rukoushuoneeseen tai Vanhaan kirkkoon,
jossa suuret, iloisilla väreillä maalatut jumalankuvat kynttiläin
valossa lempeästi hallitsivat lapsellisia sieluja. Hän viihtyi
täällä hyvin, vaikka ilma oli ummehtunut ja kummallisen hajuinen.
Siinäkin oli juuri jotakin selittämätöntä, unelmaan uuvuttavaa.
Mutta vielä iloisempi oli hän, kun äiti joskus sunnuntaisin vei
hänet Nikolainkirkkoon. Etenkin sen korkea porraspengermä oli
Samulin ihastus. Sinne näkyi hänen mielestään koko maailma, siitä
oikein huomasi, kuinka suuri se oli. Se hypnotisoi hänet. Hän
tarrautui tällöin äidin helmaan eikä tahtonut ollenkaan lähteä sieltä
pois. Vaikka kaunista oli sisälläkin kirkossa. Valkeat apostolit
seinäkomeroissaan, kultaiset kynttiläkruunut, urkujen mahtava humina
ja veisuu, hiljaisuus ympärillä, kaikki tuo sai aikaan hänessä
jonkinlaisen suuren tuntemattoman pyhyyden väristyksen...

Eiköhän siinä lapsuuden aikaisessa väristyksessä ollutkin koko
uskonnon salaisuus. Senjälkeen ei Samuli enää koskaan ollut saanut
yhtä eheää ja ääretöntä tunnelmaa mistään. Oli ollut kyllä aatteita
ja tunteita, toisilleen vastaisia, toistaan seuraavia, aivojen ja
sydämen toiminnan eri asteita, kauniitakin, kaunisnimisiä, mutta
kaikki sentään niin rajallisia, niin muuttuvia, vain särkyviä,
erivärisiä heijastuksia jonkinlaisesta jumaluuden kaipuusta...

Silvon mietteet katkaisi äkkiä pari jalkoihin juoksevaa
pojannaskalia, joilla oli "kruunu tai klaava" käynnissä sulaneella
jalkakäytävällä.

-- Senkin mukulat, siunaili samaan ahdinkoon joutunut vanha vaimo
kietoen virsikirjaansa suojelevasti nenäliinaan, kirkonmenon aikana
tuollaista jumalatonta kopua pidetään ihan Herran esikartanossa!

Pojat seisahtuivat hetkiseksi. Toinen piteli jalkaansa sen aikaa
tippuvan räystäskourun alla katsellen filosofisesti kenkänsä kärkeen,
toinen nauraa tirskutteli.

-- Uskotkos sinä Jumalaan? kysyi se, joka jalkaansa liotteli.

-- Enkä usko. Uskotkos sinä?

-- Uskon minä.

-- No onkos se koskaan näyttänyt itseään sinulle.

-- Eei.

-- No en minä taas sellaisesta Jumalasta piittaa mitään, joka ei
ilkiä itseänsä näyttää.

Silvoa nauratti tämä syvämietteinen keskustelu kirkon muurin
vieruksella. Oli siinä saarna yhtä hyvä kuin kaksi. Millaista mahtoi
olla tuolla sisällä.

Äkkiä valtasi hänet lapsekas halu kavuta tuonne ylös. Olikohan siellä
ollenkaan sellaista kuin mitä lapsuudenaikainen mielikuvitus oli
hänen muistitaululleen hahmoitellut.

Hän lähti kiipeämään mahtavalle kivijalustalle. Jumalanpalvelus oli
juuri alussaan, koska sinne pyrki muitakin. Mitähän, jos joku tuttava
olisi nähnyt Samuli Silvon, kirkon-vastaisen "Vapaan sanan" avustajan
tällaisella matkalla.

Hän kiipesi ja kiipesi, kunnes hän oli niin korkealla kuin pääsi.

Hän istuutui arasti aution syrjälehterin penkille.

Valkoiset apostolit olivat paikallaan, kultaiset kruunut myös.

Silvo tarkasteli niitä melkein hartaudella. Joonialais- ja
korinttilaiskapiteeleilla varustetut pilarit kohottivat kaikkialla
taivasta kohti harmaita kiviholvejaan, joihin aika oli uurtanut
mustia halkeamia ja juovia. Ja urut hymisivät ja jylisivät niiden
totisissa kuvuissa... Jostakin kaukaa alttarilta kuului papin ääni:
"Herra olkoon teidän kanssanne". Ja puolittain leikillään lauloi
Silvo hänelle vastaan: "Olkoon Herra sinunkin kanssas."

Hänen äänensä soi kauniina ja yhtä yksinäisenä kuin papin avarassa
temppelissä. Miten se oli kaunista ja yksinkertaista. Ja miten se
tuli itsestään, niinkuin hän vain ikänsä kaiken olisi laulanut
litanioita.

Sitten taas soivat urut...

Silvo kurkisti alas. Kirkko oli melkein tyhjä, ainoastaan keskiristin
luona alhaalla istui vähän väkeä. Sitten oli oven suussa joitakin
uteliaita, jotka seisoivat, tulivat ja menivät. Niin, niin, olihan
kaikkien viimeaikaisten luonnontieteellisten, radikaalisten ja
sosialististen pyrintöjen ja opintojen täytynyt jotakin vaikuttaa
kansassa. Kirkko ei houkuttanut, pelottanut, vetänyt nenästä enää
ihmisten omiatuntoja. Mikä vahinko! Silvo katseli melkein säälillä
noita tyhjiä, pitkiä, keltaisia penkkirivejä tuolla alhaalla ja tätä
kivikylmää autiutta ympärillään lehterillä.

Oliko hän ollut oikeassa luodessaan tyhjyyttä temppeleihin? Olivathan
ne sentään Jumalalle pyhitettyjä, vaikkakin tuntemattomalle, ijäti
tuntemattomalle Jumalalle. Mutta jonka ihmiset luulivat tuntevansa,
josta ne olivat tehneet itsensä kaltaisen, pienen, rajallisen ja
lisäksi vielä arkaistisen ihmisen hyveillä ja paheilla varustetun.
Se juuri oli Silvoa niin kovasti loukannut, ja oli ollut aika hänen
elämässään, jolloin hän silmittömästi oli vihannut kirkkoja kaiken
valheen ja taikauskon symboleina ja voimassapitäjinä. Ei edes niiden
kauneus tai taideaarteet saaneet hänen mieltään lempeämmäksi. Ne
olivat hänestä ehdottomasti rumia ja kaikki, mikä niihin liittyi,
niihin houkutteli saalista, sokaisten silmiä, sokaistakseen sielut,
oli hänestä yhtä rumaa. Ollessaan ulkomailla joku vuosi sitten oli
hän samasta syystä ylpeästi kulkenut niiden kaikkien ohitse.

Nyt se häntä kadutti. Hän oli ollut raaka. Ne olivat olleet rumia
siksi, että hän oli katsonut niitä rumalta kannalta. Miksi pitää
niitä valheen symboleina, miks'ei pikemmin totuuden etsimisen! Eikö
ollut äärettömän kaunista, että ihmissuku näin palveli jotakin
itseänsä suurempaa, etsi iankaikkisia, ihanteellisia voimia itsestään
ja itsensä ulkopuolelta, että se tälle näkymättömälle uskolleen
pystytti suurimmat muistomerkkinsä, jotka vaihdellen muodoltaan
ja sisällöltään, kultaisina kupooleina ja huimaavan korkeina
ristihuippuina, ylväinä pylvästöinä ja siroina minareetteina,
haavemaisina pagoodeina ja maanalaisina katakombeina kautta koko
maapallon kuuluuttivat äärettömyyden ja täydellisyyden kaipausta,
ihmisen kauneutta... Raamattuakin hän oli halveksinut. Vaikka se
oli ihmeellisin kirja maailmassa, vanhan aasialaisen mietiskelyn,
egyptiläisen kultuurin, kreikkalaisen filosofian ja hebrealaisen
väkevän, väririkkaan, aistillisen mielikuvituksen yhteinen
aarre-aitta... Siellä oli viisautta mitä lajia vaan. Raamattu oli
uskontoa ylipäänsä, juuri sellaista, jollaista sen pitää ollakin.
Mutta käydä uskonlahkoja perustamaan ja aatteita ajamaan piplian
todistus kainalossa, se oli hulluuden hullutusta!

Alttarilta kuului nyt: "Minä vaivainen syntinen ihminen..."

Silvo painoi päänsä penkkiin muiden mukana.

Vaivainen minä olen, mutta en oikein ymmärrä, mikä minua
tänään vaivaa, ajatteli hän. Synti... Samassa hän muisti, että
uskonopissa synnit jaettiin kahteen lajiin, teon synteihin ja
laiminlyöntisynteihin. Teon synti se oli se eilinen, se, josta Anna
Haavisto suuttui. Mitä se sitäpaitsi häneen kuului. Ettei hän muka
antanut naisten kulkea rauhassa kadulla. Eihän hän tehnyt muuta kuin
katsoi siihen tuntemattomaan, tunteakseen mahdollisesti... No sitten
myöhemmin hän oli tavannut hänet kyllä. Se nainen ei tahtonutkaan
kulkea rauhassa. Mitätön juttu...

Laiminlyönnit sensijaan. Ne ne vasta saattoivatkin kalvaa. Niinkuin
se äidin hauta... Se aivan pakottamalla käski. Ei siitä päässyt
rauhaan muuta kuin tottelemalla. Kummallinen omatunto hänellä
oli. Ei siltä, että hän olisi myöntänyt sitä miksikään siveyden
mittariksi, mutta se oli epämukava, narisi ja marisi myötäänsä
tyhjästä. Kuinka oli hän tuonoin muutamalta matkalta palattuaan
esimerkiksi kärsinyt tuntemattoman ihmisen vuoksi. Oli istunut
kolmannen luokan penkillä ensin ikkunan vieressä, mutta, kun siinä
veti, siirtynyt käytävän viereen. Mutta sen jälkeen oli tullut
sisään pieni maalaistyttö ja Silvo oli osoittanut hänelle paikan
vierelleen akkunan ääreen, juuri siihen, jossa veti. Tyttönen yski.
Ensi hetkessä aikoi hän heti pyytää vaihtaa paikkaa. Mutta sitten
hän rupesi ajattelemaan: "Tyttöriepu, paha siinä on, sairaskin on
lisäksi. Mutta jos itse siirryn siihen, saan myös yskän ja nuhan,
pilaan ääneni, jota tarvitsen koulussa tunneillani. Hänellä on jo
ennestään yskä, jos se pahenee, ei hän sitä huomaa, suurempi vahinko
on, jos minä verekseltään saan sen." Näissä ajatuksissa aika kului
ja yhä teki mieli vaihtaa. Ajatusten valossa tämä halu alkoi näyttää
hullulta, tavallisesta poikkeavalta, näennäiseltä ja tyhjältä
hyväntekeväisyydeltä. Siihen se jäi ja paha omatunto jäi myös...
Mutta tekemättömät synnitkin saattoivat joskus vaivata...

Ja sitten eräs laiminlyönti, josta hän ei voinut arvioida, oliko se
synti vai autuus. Hänen olisi pitänyt aikoinaan kosia Anna Haavistoa,
silloin kun tämä vielä oli tyttönä. Aina tuli mieleen, miten kenties
olisi voinut olla. Kerran oli hän kyllä yrittänyt, ottanut kiinni
häntä vyötäisistä, mutta Anna oli katsonut häneen niin asiallisesti
ja kylmän ihmettelevästi että hän heti oli päästänyt irti ja pyytänyt
anteeksi. Ja Anna oli suonut armollisen anteeksiannon, koska hän
muka tiesi, ettei se loukkaus ollut hänelle tarkoitettu, että se oli
jotakin ylimalkaista heikkoutta, huonojen tottumusten itsetiedotonta
purkautumista. Mutta se oli häneen kohdistettua silloin! Eilinen
sensijaan! Ja sen hän oli ottanut aivan omaksi asiakseen, sättinyt
Silvon ja kaikki miehet, poliisit, ajurit ja asetukset, sen vuoksi,
ettei katu suo tarpeellista turvaa yön aikana yksin kulkevalle
naiselle, että täytyy sydän kurkussa lentää kuin takaa-ajettu riista
työstään tullessa. "Mutta miehennehän voi tulla teitä noutamaan,
teillä kun kerran on mies", oli Silvo sanonut, mutta se oli vain
lisännyt hänen ärtymystään. "Hänellä on muutakin tekemistä. Jos
sellainen on pakollista, pitäisi silloin saada myös kahden ihmisen
ajasta korvaus. Minulla täytyy olla oikeus häiritsemättä kulkea ja
jokaisen miehen, joka ajaa takaa naista, pitäisi saada vankeutta!"
Vankeutta! Kyllä kai! Senkin äkäpussi. Oli hyvä, ettei hän sentään
nainut sellaista suffragettia...

Silvo oli unohtunut rukous-asentoonsa. Nyt hän vasta huomasi sen.
Saarna oli jo menossa. Ikävältä ja typerältä se kuulosti.

Silvo ojentautui kaiteen yli nähdäkseen papin. Tämä oli kaikkea muuta
kuin henkisen näköinen, pään muoto paha, ylhäältä kaponen ja leveten
valtavasti alas poskiin ja leukoihin päin.

Taisin sittenkin olla oikeassa tapellessani kirkkoa ja pappeja
vastaan, ajatteli hän. Ei niistä ole jumaluuden julistajiksi.

Hänen tuli tuossa tuokiossa taas niin maallisen kevyt olla. Hitto
täällä istukoon kauniina kevätpäivänä! Hän avasi hiljaa oven ja hiipi
ulos.

Hän laskeutui mahtavasti suuria pääportaita. Mahtaisi äitimuori olla
mielissään, jos hän nyt näkisi poikansa näin hurskailla teillä,
pisti hänen mieleensä. Samalla tavoin tunsi hän useasti vainajien
suhteen. Hän oli aina tehnyt huonosti kaikki viimeiset palvelukset.
Oli monta opettajaa, jotka jo olivat kuolleita ja jotka olivat
toivoneet hänestä paljon ja ummistaneet silmänsä epätoivoisina. Eräs
tahtoi hänestä, kun hän vielä oli alaluokilla, kansanpuhujaa ja
raittiussaarnaajaa, vei hänet isällisesti kaikenlaisiin kokouksiin,
esiinnytti ja äkseerasi häntä. Se meni jonkun aikaa, mutta sitten
tuli täysikäännös pelkästä oman itseyden-ikävästä, pojasta tuli
maailmankatsomukseltaan ylimys ja irstailija. Yläluokilla tuli
hän läheiseksi ystäväksi erään naisopettajan kanssa, joka uneksi
hänestä toista John Stuart Milliä. Se kesti vielä vähemmän aikaa.
Naiset naisten, miehet miesten puolesta! puhkesi hänelle ohjeeksi
tästä opetuksesta. Yleensä aina vastalause vain oman elämän elämisen
tarpeesta. Samanlaista tapahtui paljon. Vasta paljon myöhemmin alkoi
elävä veri pulputa näissä inhimillisten arvojen ja yhteiskunnallisten
hyveiden lähdesuonissa, silloin kun ne kädet, jotka lähteen paikan
olivat merkinneet ja rastineet, jo aikoja sitten olivat kylmenneet.
Ja silloin häntä aina suretti, ja hän mietti: jospa se ja se nyt
olisi tässä, miten me nyt ymmärtäisimme toisemme, miten hän olisi
iloinen ja minä kiitollinen...

Kuinka monet hänen ympäriltään jo olivatkin vainajia. Eikö hän jo
tuntenutkin enemmän kuolleita kuin eläviä. Siitä huomasi, että
itsekin jo oli vanha ja läheni ajallista kuolemaa...

Joku vastaantulija tervehti. Silvo vastasi hajamielisesti. Sitten hän
vasta tunsi tervehtijän.

Kas vain, veli Leppänen. Ja ruman naisen kanssa, joka ei ollut edes
nuori. Mahtaa olla rikas...

Hän tavoitti itsensä tuosta silmänräpäyksellisestä ajatussarjasta
ja häpesi sitä samalla. Piru vie, mistä minä olen saanut veriini
tuollaisen naishalveksinnan, eihän minulla pitäisi olla syytä
siihen. Voihan naisella olla sielukin, tiedänhän minä sen kyllä.
Mutta sellaisilla ei taas ole ruumista, ei aisteja, ei mitään
hekumallisuutta. Kuten esimerkiksi Anna Haavistolla. Hän on
epänaisellinen, ikävä, kylmä...

Silvo muisteli hänen kuvaansa.

Ei se sentään niin paha ollut. Kuinka monesti hän oli katsellut
sitä salaa toimistossa, etenkin kun he sattuivat olemaan siellä
kahden. Hän oli suloinen viheriäkaihtimisen sähkölamppunsa ääressä,
hän sopi niin hyvin tuohon kirjahyllyjen ja sanomalehtitelineiden
rajoittamalle alalle, tuohon turvalliseen kirjastopölyiseen
hajutuntuun. Mutta sittenkin hänen kaunis, rauhallinen otsansa,
miettivät silmänsä, poskien lempeä pehmeys jollakin ilmeellisellä
tavalla liikuttivat häntä aina. Niin nuori ja niin kaunis ja raataa
elääkseen, silloin kun toiset naiset elävät nuoruudellaan ja
kauneudellaan. Että mies sallii. Ovatkohan he köyhiä? Tai ehkä Anna
itse tahtoo, itsenäisyydestä, sehän oli niin nykyaikaista. Ja ehkä
mies häntä siitä soimaakin, on mustasukkainen ja paha...

Ja äkkiä tuli Silvolle hätä siitä, että ehkei mies osaakaan antaa
kyllin suurta arvoa Annalle, ei tiedä, mikä helmi hän on, miten
kaunis, miten uskollinen ja virheetön, miten hyvä toveri...

Olihan sitäpaitsi hyvä, että naiset osasivat elättää itsensä, jos
vielä mikä sattui. Niinhän hänen äitinsäkin teki. Jos hänkin menisi
naimisiin, olisihan hyvä ainakin aluksi, että vaimolla olisi tuloja.
Ei, siihen ei ollut varaa sittenkään, ei kannattanut ajatellakaan.
Nainen kävi aina kalliiksi. Hyvä, että siitä Ellistäkin pääsi, noin
hienosti, mukavasti, että hänen täytyi muuttaa toiseen kaupunkiin.
Kiltti tyttö, oikein hyvä, mutta sittenkin, kun ei ole kotia eikä
mitään erikoista keskusteltavaa, täytyy aina istua jossakin ulkona,
kuunnella musiikkia, syödä ja juoda ja illastella. Ja se tyhjän
tilan täyttäminen maksaa. Ja miksi siihen ruveta vähiä rahojansa
mättämään, kun ei ole pakko eikä se huvi ole sen arvoista. Tulee
mieleen, että sitäkö varten minä tässä raadan ja vaivaan päätäni ja
nousen aikaiseen aamulla ja puuhaan ja ponnistan, että viskaisin ne
irtonaisen vieraan naisen ylläpitoon. Eipä sillä, elättihän Ellikin
itsensä ja hänellä oli sitäpaitsi se etu, että hänen kanssaan
saattoi vapaasti esiintyä herättämättä pahaa verta kenessäkään.
Keskinkertainen näyttelijätär, pikkuinen, hyvämaineinen vapaa
porvaritar. Ei skandaalia eikä liikaa huomiota... Ja Elli piti
hänestä paljon ja varmaan nyt ikävöikin. Elli parka!

Silvo oli ajatuksissaan tullut Eläintarhan sillalle asti. Hän
pysähtyi hetkiseksi katsomaan rataa, joka vihlovan kiiltävin kiskoin
halkoi tietä kauas Suomen sydänmaille.

Mitä jos hän lähtisi tuonne äidin haudalle nyt, heti tekisi
kerrankin nopean päätöksen. Olihan tuo paljon kauniimpi tie
haudalle kuin Lapinlahden katu. Silvo ei tiennyt mitään kaameampaa
katua koko Helsingissä kuin se. Pienine likaisine hökkeleineen,
noita-akka-naamoineen, joita kurkisteli pienien ruutujen takaa
tien kahden puolen, ikuisine raadolle löyhkäävine kuusenoksineen,
itkettyneine mustine hautavieraineen. Huh!

Aivan sattumalta oli äidin viimeinen lepokammio joutunut maalle.
Hän oli nimittäin kuollut eräänä syyskesänä ollessaan sukulaistensa
luona vierailulla. Koko tapaus oli jäänyt Silvolle jollakin tavoin
hämäräksi. Sen hän vain tiesi, että hän oli seisonut kerran hänen
hautansa partaalla, oudolla paikalla, yhdessä kaikenlaisten vanhojen
sukulaismuorien ja -vaarien kanssa, joita hän ei eläissään ollut
nähnyt, ei sitä ennen eikä sen jälkeen. Tokko hän enää löytäisi koko
haudan paikkaa. Toisella puolen kasvoi matalaa koivikkoa ja toisella
puolen oli lapsen hauta. Sen hän muisti siitä, että vieressä oleva
muori oli huokaillut ja siunaillut sitä onnea, joka tuli Annastiinan
osaksi, kun tämä viimeisellä tuomiolla sai palmut kädessään nousta
Herran kasvojen eteen viattoman lapsen rinnalla...

Siihen aikaan oli Silvo hyvin aatteellinen herra, joka uskoi sekä
aatteisiinsa että etenkin itseensä niiden edustajana. Ja hän oli
silloin varma siitä, että paraimman muistomerkin äitinsä haudalle hän
tekisi itsestään. Henkisen, kauniin, aikakirjoissa kautta aikojen
mainittavan.

Ja tässä hän nyt oli, mokomakin monumentti! Velkaantunut
tuntiopettaja ja kirjallisen toimiston vähäpalkkainen apulainen,
tyhjin taskuin, tyhjin päin, ja levitellen käsiään aatteiden edessä
kuin Pilatus: mikä on totuus? Jos sen olisi tiennytkin, niin olisi
hän paljon mieluummin vieläkin vaihtanut tuntiopettajan viran
ihmiskunnan apostoliuteen, lähtenyt vaeltamaan tuonne korpeen
huutavan äänenä julistaen itsestään kuin Kristus: minä olen tie,
totuus ja elämä, joka uskoo minuun, tulee autuaaksi.

Silvo ajatteli yhä vieläkin pienellä kaihomielisyydellä tyhjiin
rauennutta maailmanparantajaunelmaansa.

Hän ei enää tiennyt, mikä oli oikein, eikä siis voinut sanottavasti
tehdä väärinkään. Mutta sentään omatunto pompotti melkein
joka asiasta. Se se oli ihmeellisintä. Kun hän eilen eräästä
aikakauslehdestä oli lukenut oman koreasanaisen artikkelinsa
kansallisuudesta ja kansanvaltaisesta hallitusmuodosta, oli se
tuntunut hänestä valheelta jok'ainoa sana. Jos eivät ihmiset kerran
näissä rajoissa voineet pysyä ihmisiksi, kuten muuten historia
näytti, niin hiiteen kansallisuudet. Kaikki yhteen kattilaan
vain Europassa, niinkuin oli jo osittain laita Amerikassa!
Ja tasavaltaisuus, kansanvaltaisuus, kaikki edistysmieliset
hallitusohjelmat, mitä ne oikeastaan todistivat muuta kuin että
usko yksilön kykyyn, yksilön hyvyyteen, viisauteen ja voimaan oli
kärsinyt auttamattoman vararikon. Nykyään täytyi jokainen virka jakaa
monelle, jokaisella täytyi olla monta virkaa; varaventtiilit olivat
uudenaikaisten rakennelmien päätunnusmerkki. Koulussa historian
tunneilla tämä käsitteiden sekaannus ja kierous etenkin vaivasi
Silvoa. Kun hän näki neljäkymmentä kirkasta, odottavaa silmäparia
itseensä tähdättyinä, olisi hän niin kernaasti tahtonut antaa, sanoa
jotakin oikein positivista, että näin on asia tai että näin sen
tulisi olla ja näin on tässä asiassa meneteltävä, että historian
oppikirjan arvoasteikko on kauttaaltaan väärä, että ne, jotka se on
kohottanut sankareiksi ovat vain raakoja murhamiehiä, että kaikki sen
esittämät tapahtumat ovat oikeastaan vain kielteinen puoli kehitystä,
että ihmiskunnan henkinen työ, tiede, taide, filosofia, keksinnöt,
oli ainoa tutkimisen ja ajattelemisen arvoinen asia, että siveellisen
toiminnan a ja o oli: ei tehdä pahaa, ei myöskään olla pahaa vastaan,
kuten Kristus sanoo, sillä jos kostaa pahan pahalla, niin se jälleen
jatkuu eikä milloinkaan lakkaa. Siinäpä se, siinä meni kehä umpeen!
Joka lyö sinua poskelle, taritse myös hänelle toinen! Jos siis joku
raaka, myrkyllinen voima tahtoisi vangita ihmisen hengen, orjuuttaa
hänen sielunsa, pitäisikö hänen siihen hyvällä sopeutua, jos joku
väkivallalla raiskata ruumiin, pitäisikö vain kääntää toista kylkeä!
Sehän olisi jo kaiken siveellisen edesvastuuntunteen höllentymistä,
itsesäilytysvietin lamautumista tai ainakin tuiki vaarallista
marttyyriutta, joka johtaisi yksilöt ja kansat auttamattomaan
perikatoon. Toistaiseksi täytyi siis sodan, s.o. pahan jatkua. Kunnes
kaikki olisivat hyviä, samalla lailla hyviä, sitten menestyisivät
kyllä kaikki heidän hyvät aatteensakin. Mutta sitä aatetta,
käytännöllistä keinoa, joka saisi ihmiset tasaväkisen hyväksi, sitä
ei vain ollut. Ei ainakaan Silvossa ollut miestä sitä keksimään.
Turhaan hän siis vaivasi päätänsä maailman nurinkurisuudella. Koska
se asia kerran ei ollut hänen autettavissaan.

Yhden ainoan pienen kiven saattoi hän kenties tällä kertaa vyöryttää
pois omaltatunnoltaan. Sen hautakiven.

Taas palasivat ajatukset itsepäisesti siihen. Ei hänellä koskaan
myöhemminkään olisi sen enemmän tarpeellista aikaa ja rahaa. Joll'ei
hän tekisi sitä nyt, kun sisällinen ääni häntä käski, ei hän tekisi
sitä milloinkaan. Ja se jäisi ainaiseksi vaivaamaan, kalvaisi vielä
kuolinhetkelläkin...

Voisihan hän ainakin ottaa selvää junien kuluista. Huomiset työt hän
vielä ehtisi jotenkuten järjestää.

Silvo suuntasi askeleensa päättäväisesti asemaa kohti.

Ilma oli vähän kylmennyt ja hämärtynyt iltaan päin. Jää rasahteli
hauskasti jalkojen alla, taivas levisi heleän sinisenä ja lempeänä
yli puistikon heräävien virpojen, paljaina odottavien oksien. Maassa
oli tuoksua.

Kamalanhajuinen ja paksu asema-ilma löi Silvoa vasten kasvoja
ovessa kuin saastainen riepu. Se herätti hänet kokonaan siitä
unissakulkijatilasta, jossa hän koko päivän oli ollut. Hän sai
jälleen järkensä päästä kiinni. Millä matkoilla hän oikeastaan oli?
Kenen asioita kulki? Omantunnon. Pyh, mitä vielä. Olipa hän vain
yksinkertaisesti vajonnut sentimentalisuuteen kuin vanha akka.
Niinkuin se kalmisto ei pysyisi siellä paikollaan, niinkuin hän ei
ehtisi sinne myöhemminkin, kesällä. Mutta lähteäpäs höpsimään nyt
kesken kiireintä työaikaa, rahojenkin ollessa kireimmillään. Ja
vielä yöksi sinne korpeen rämpimään, ja istumaan ensin löyhkäävässä
ilmassa! Joo joo, kaikki ruuvit eivät olleet hänen päässään
paikoillaan! Mikä piru häntä tänään riivasikin! Eilen-iltainen
valvokki, levoton yö, kenties vähän kevätkin... Huonot hermot, huonot
hermot!

Mutta kyllä minä teidät junkkarit opetan, puheli hän niille kuin
koulumestari astuessaan päättäväisesti alas aseman portaita.

Pieni päivällinen ei nyt ollut pois paikoiltaan. Hyvänen aika,
hänellähän olikin jo hirveä nälkä. Nälkähoureita tietysti kaikki
tyyni, tuo äskeinen! Hänellä oli nyt paremmin varaakin herkutella,
kun Elli oli poissa. Soittaisi jonkun toverin mukaan. Saisi kuulla
iloisia kaskuja, se parantaisi höperyyden.

Miten olikaan huomenna koulussa? Helppo päivä. Kolmas puunilaissota,
syyskuun vallankumous. Sattuupas hyvin. Siitä äskeisestä artikkelista
saattoi ottaa hyviä paikkoja, puhua taas kerran pitkästä aikaa oikein
lennokkaasti, kauniisti, niin että luokalla olisi hiirenhiljaista
jännityksestä ja kaikki silmät loistaisivat...

Silvo huokasi helpotuksesta. Hän oli kuin jostakin sukelluksista
jälleen päässyt pinnalle. Keskikaupungin hälinä ja valo vaikutti
rauhoittavasti. Ei tarvinnut kuunnella enää pelkkää itseään. Ja
kylläpä ruoka nyt maistui tämän pitkän kirkkomatkan jälkeen!



USKOTTU


Puut pesässä olivat märkiä ja paloivat irvissä ikenin. Louna
kohenteli niitä hiljakseen.

Hän oli juuri tullut konttorista, joka suljettiin vasta seitsemältä.
Siitä vasta alkoi hänen oma aikansa. Siihen asti hän ei tuntenut
olevansa ihminen eikä mikään. Oli kuin joka päivästä olisi katkaistu
pois tämä osa elämästä ja kuin elämä sen kautta olisi ollut lyhempi
kuin muilla. Kello seitsemästä maatameno-aikaan vain vuorokauden
mittaan!

Eipä siltä, olihan sitä siinäkin kylliksi, väliin liiaksikin. Mitäpä
hän olisi enemmällä elämällä tehnytkään. Tätäkin oli usein vaikea
täyttää, edes mielikuvilla. Hänen täytyi niitä oikein erityisesti
houkutella esille, mielitellen, hyvitellen, ajaa pois niiden tieltä
lukuja, numeroita, tiliosastoja, laki- ja kauppatieteellisiä
oppisanoja, uskotella niille vastoin parempaa tietoaan, että tämä
hänen pieni yksilöllinen pääkoppansa oli myös kokonainen maailma
sinään, yhtä arvokas asuttavaksi kuin tuo siellä ulkona.

Nytkin palasi personallinen ajatus vain aivan hitaasti hänen
aivoihinsa, arastellen, kuin johonkin vieraaseen ja väärään paikkaan.

Joka ilta sai hän täten aina uudestaan ja uudestaan taistella ja
kiistellä oman itseytensä olemassaolosta, valloittaa se väkivallalla
takaisin. Ja joka aamu sai hän taas kutistaa sen olemattomiin ja
samalla tuntea, kuinka raskasta oli panna se piiloon ja rääkätä sitä
puolta itsessään, jota hän sentään eniten rakasti. Parempi olisi
ollut, ettei hän ollenkaan olisi sieluaan eloon virvoitellut.

Mutta sitä ilman olisi ollut niin ikävä, niin kammottava autius
ympärillä. Siitä oli seuraa yksinäisinä yön hetkinä. Se oli lipas
täynnä salaisuuksia, joita harmaissa mielialoissa saattoi vetää esiin
ja todistaa niiden avulla epäuskoiselle itselleen, että elämällä
sittenkin oli sisältöä.

Lounalla ei tosin itsellään ollut mitään erikoisia elämänkokemuksia,
hänellä oli vain erään toisen ihmisen kokemukset ja salaisuudet
tunnollaan, ja ne täyttivät hänet kokonaan, ne riittivät hänelle.
Kaikki, mitä hänessä suinkin oli voimaa, hienoutta, pään ja sydämen
rikkautta, itsekieltäymystä ja hyvyyttä, kiertyi tämän ihmisen
ympärille, joka oli lahjoittanut hänelle luottamuksensa. Se oli
hänen suurin salaisuutensa ulkonaisessakin merkityksessä, sillä ani
harvalla oli mitään aavistusta tästä suhteesta eikä kenelläkään sen
laadusta.

Louna riisui kengät jaloistaan, pisti tohvelit jalkaansa ja veti
pienen nojatuolin uunin ääreen jääden siihen hiilloksen eteen
lämmittelemään. Oli niin hiljaista. Herätyskello vain raksutteli
pöydällä. Miten se nyt noin epätasaisesti rupesi käymään äkkiä,
ontuen ja vinkuen? Joko se taas osoitti mieltään, ennusti pahoja?
Herätyskello oli kuin Lounan sielun ilmapuntari. Se oli vanha ystävä,
joka oli seurannut häntä aina koulutytöstä asti. Se tunsi hänet ja
hänellä oli taikauskoinen kunnioitus sitä kohtaan, silläkin oli
sielu, varmasti. Kun kaikki oli hyvin, kävi se kiltisti, vireästi,
tasaisesti, kun jotakin oli hullusti, rupesi se valittamaan,
särisemään. Se saattoi myös uhata, varoittaa... Sellainen se oli
ollut aina.

Mitähän se nyt ennusti?

Salainen levottomuus valtasi Lounan. Siitä oli niin pitkä aika, kun
hän viimeksi oli tavannut Riston. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla
oikein. Oikeastaan olisi tämän näkymättömyyden pitänyt merkitä sitä,
että kaikki oli hyvin, sillä Risto ei milloinkaan etsinyt Lounan
seuraa, ennenkuin jotakin oli hullusti. Mutta toiselta puolen oli
Ristolla erinomainen taito tehdä hullutuksia. Se oli hänen verissään.
Hän oli kuvittelija kiireestä kantapäähän. Hän ei koskaan oppinut
erottamaan mielikuvaa todellisuudesta. Hän käytteli mielikuvien
kultaa niinkuin se olisi ollut käypää rahaa ja laski aina väärin,
sai aina vaillingin kassaansa. Hän astui mielikuvien pilvilinnoihin
täydellä väellä ja voimalla, ja astui tyhjään, putosi päistikkaa alas
maahan. Hän oli siinä suhteessa parantumaton eikä kukaan sitä niin
hyvin tietänyt kuin Louna. Mutta oudot, jotka eivät häntä tunteneet,
saattoi hän lumota uskomaan voimakkaasti elettyjä valhevaikutelmiaan,
viekoitella heidät mukaansa samalle pettävälle pohjalle ja saada
siten niskoilleen heidän ikuiset kironsa.

Ei Risto niin paha ollut kuin hänen maineensa. Hänessä ei ollut
halpamaista laskevaisuutta. Hän oli omien uniensa uskovainen lapsi,
joka leikitteli alati vaihtuvien päähänpistojensa ja halujensa
koreilla, särkyvillä kuplilla. Hänessä ei ollut rajaa eikä
jatkuvaisuutta. Kun hän keksi jonkun ajatuksen, paisui se hänen
mielessään heti maailmanaatteeksi, hän oli valmis sen puolesta
antamaan vaikka henkensä ja vaatimaan kaikilta muilta samaa. Kun hän
teki taloudellisia laskelmia, kävivät ne aina seitsennumeroisissa
luvuissa ja voitot olivat huimaavia. Kun hän tutustui johonkin
naiseen, kuvitteli hän itselleen heti kaikki taivaan ihanuudet
hänen rinnallaan, suorastaan päihtyen näistä harhatunnelmistaan ja
päihdyttäen niillä toisenkin. Mutta omistus, päämäärään pääseminen,
väsytti, kyllästytti hänet heti, hän tunsi itsensä silloin
pettyneeksi, petetyksi, eikä muistanut, ei tunnustanut edes koskaan
sellaista tavoittaneensa, mitä oli saanut.

Riston naisjutut olivat pahimmat kaikista. Niiden vuoksi oli hän
joutunut jos jonkinlaisiin rettelöihin ja pilannut maineensa. Aivan
nuorena jo oli hän pakosta saanut naida viettelemänsä tytön, josta
hän pian sen jälkeen erosi. Sitten seurasi joukko erilaatuisia
suhteita, enemmän tai vähemmän epäonnistuneita, kunnes hän vihdoin
kolme vuotta sitten meni nykyiseen avioliittoonsa. Ristolla täytyi
aina olla joku ihminen lähellään, hän ei riittänyt itse itselleen.

Muut hänen ympärillään olivat vaihtuneet, Louna oli koko ajan
pysynyt samassa asemassa, syrjäisessä ja näkymättömässä kyllä, mutta
sittenkin lähinnä tämän tuulihatun epävakaista sydäntä. Louna oli
hänen ankkurinsa, turvapaikkansa elämän myrskyssä, ainoa, jonka Risto
todella tunsi omaisekseen.

Sen Louna tiesi ja se riitti hänelle. Ei tosin onneksi, mutta elämän
sisällöksi kuitenkin. Usein se oli hyvinkin karvasta, sillä tämä
suhde, niin suora ja puhdas kuin se olikin, oli sentään osittain,
olosuhteiden pakosta, kiero, sen hän tunsi ja sai tuntea monella
muotoa. Etenkin tämän viimeisen avioliiton aikana se oli tuottanut
Lounalle monta koettelemuksen hetkeä.

Vaikkakin Risto oli oopperalaulaja ja sai joka hetki olla tekemisissä
erilaisten ihmisten kanssa, ei hänen rouvansa tottunut siihen, vaan
oli hänestä äärettömän mustasukkainen. Hän vahti ja vartioi Ristoa
aina. Ja etenkin alussa antautui Risto täydellisesti tämän komennon
alaiseksi. Se imarteli häntä. Niin paljon häntä rakastettiin. Ja
hänestä olisi ollut hauskaa nähdä vaikka kaikki naistuttavansa
tukkanuottasilla lemmenriitojen vuoksi.

Paitsi ei Lounaa. Hän oli erikois-asemassa. Lounaa hän halusi säästää
kaikilta ikävyyksiltä ja tahtoi siksi tavata häntä nyttemmin enää
salassa. Se loukkasi Lounaa. Ikäänkuin heillä olisi ollut mitään
salattavaa. Lapsuuden tovereitahan he olivat. Mutta Risto väitti,
että hänen rouvansa oli oikea nainen, joka ei voinut ymmärtää eikä
uskoa tällaisia platoonisia suhteita, ja niin lapsellisen itsekäs,
ettei hän sietäisi niitäkään. Jos hän saisi tietää, kuinka lähellä
Louna oli Ristoa, repisi hän silmät päästä Lounalta eikä antaisi
sitä Ristollekaan anteeksi ei tässä maailmassa eikä tulevassa. Se
aiheuttaisi ankaria kohtauksia ja luultavasti avio-eron. Sitähän ei
Louna tahtonut. Nämä todistelut saivat hänet siihen vakaumukseen,
että täydellinen ero heidän välillään siis oli paras. Mutta siitä
ei Risto tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän suorastaan parahti
sellaisesta mahdollisuudesta. Hän ei voinut tulla toimeen, ei elää
ilman Lounaa. Louna oli hänen ainoa turvansa ja ymmärtäjänsä. Oli
kuin oma äiti hylkäisi, jos Louna sulkisi häneltä ovensa.

Ja silleen se oli jäänyt. Risto kävi joskus hänen luonaan, silloin
kun hänen sydämensä oli tyhjä ja epätoivoinen, kun hänellä oli joku
hulluuden tai purkautumisen puuska, josta hän tahtoi vapautua, mutta
jota hän ei tohtinut kenellekään muulle näyttää.

Mutta tämä epämääräinen odotus sitoi Lounan yhä enemmän sisälle
kamariin. Kun muut hänen työtovereistaan menivät yhteisiin
huvitilaisuuksiin, jäi Louna yhä useammin pois. Hän syytti päänkipua
tai muita hommia. Mutta oikea syy oli se, että hänen äidillisesti
holhoava ja rakastava sydämensä ei antanut hänelle rauhaa mennä. Jos
Risto sattuisi tulemaan sillä aikaa ja tarvitsisi häntä. Hieman häntä
yhäkin katkeroitti se, että hän näin aiheettomasti sai olla Riston
rouvan mustasukkaisuudesta riippuvainen, siihen määrin, ettei hän
uskaltanut edes puhelimessa tiedustella Riston vointia.

Kummallista, miten syvälle Risto olikin kasvanut hänen sydämeensä.
Mutta Lounalla ei ollut ketään muutakaan omaista, eikä hän
tahtonut Ristoa itselleen, hän tahtoi vain hänen parastaan, aivan
epäitsekkäästi. Sillähän hän juuri oli voittanut tämän suuren lapsen
rajattoman luottamuksen ja myös sillä, että hän oli ollut niin
lähellä Riston aikaisempaa elämää ja hänen kotiansa...

Louna hätkähti ajatuksistaan. Eikö tuo vihdoinkin ollut Riston
soitto! Oli niinkin. Hän kiiruhti avaamaan.

Risto Pälviä astui suurella vauhdilla sisään. Hän näytti
kalpeudestaan huolimatta aivan nuorelta, vaikka hän ijältään oli jo
siinä yli kolmenkymmenen. Hän kuului ikuiseen nuorukaistyyppiin.

-- Nyt minulla on kerrankin uutisia sinulle, huudahti hän. Nyt se
on tehty! Nyt minä vihdoinkin olen taas itseäni, oikea mies, vapaa,
vapaa kuin taivaan lintu!

-- Mikä sinun on? Mitä sinulle taas on tapahtunut? kysyi Louna
tarkastellen levottomasti Riston oudolla lieskalla palavia silmiä.
Olet varmaankin taas tehnyt joitakin tuhmuuksia, lisäsi hän
hyvänsävyisellä leikillisyydellä.

-- Ei, nyt olen kerrankin saanut viisauden hännästä kiinni, enkä minä
nyt vähällä hellitä!

-- Mitä sinä olet sitten tehnyt?

-- Sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten: potkaissut
kotini hajalle kuin korttikasan vain, hih! Mikä koti se oli!
Vankikoppi se oli, hulluinhuone, kidutuskammio, jossa minä käyristyin
ja vääristyin, kadotin voimani, rohkeuteni, puhtauteni! Minä voin
tehdä rikoksia, minä voin olla yltä päältä ravassa, mutta minä tahdon
olla sisällisesti puhdas. Kas sitä ne eivät ymmärrä nuo toiset. He
luulevat, että puhtaudella ei ole muuta sisältöä kuin mikä mahtuu
puhtaaseen pöytäliinaan tai kiillotettuun vihkisormukseen, ha-ha-haa!
Ja heidän velvollisuudentuntonsa, heidän omatuntonsa on samanlaista,
vangin, ei vapaan ihmisen, ulkonaista, ulkoaopittua, ei omaa, ei
sisällistä! Ja heidän talutusnuorassaan olen minä kiltisti kulkenut
ja antanut elämän pikkumaisuuden tulvia yli pääni. Ja he ovat
luulleet, että jo olen masennettu ja taltutettu. Mutta itse olen aina
tuntenut, että jos kerran suoristaudun oikeaan mittaani, seuraan omaa
omituista tuntoani, menee heidän maailmansa mäsäksi. Niinkuin se
menikin. Nyt koetellaan kerran, kuka on voimakkaampi!

Riston ääni vapisi ja hän leiskui edestakaisin lattialla.

-- Mutta rauhoituhan nyt, Risto, istu ja kerro miten asia oikein on.

-- Asia on nyt sillä tolalla, kun sen pitää ollakin. Päästin
kerrankin totuuden sanat suustani. Ja sitä he eivät kestä, nuo
hienoheimoiset, nuo karamellipaperi-prinsessat, eivät piru vie
kestäkään!

-- Keistä sinä puhut?

-- Etupäässä entisestä vaimostani.

-- Entisestä?

-- Niin hänestä, joka oli sitä vielä eilen, mutta ei ole sitä enää
huomenna.

-- Mitä sinä sitten sanoit hänelle? kysyi Louna hiljaa.

-- Minä sanoin hänelle ensinnäkin, että minä olin ottanut hänet
mukavuus-syistä ja hän minut turhamaisuudesta, siksi, että olin eräs
tunnetta taiteilija-nimi, että nyt molemmat nämä alkusyyt olivat
poissa: minulla ei ollut mukavuutta eikä hänellä taiteilijaa, että
hän oli tappanut minussa taiteilijan ja raiskannut minussa ihmisen,
tehnyt minusta morfinistin...

-- Morfinistin!

-- Ja että tämä saatanallinen leikki nyt sai olla lopussa.

-- Miten sinä voit olla raaka...

-- Oh, sellaisiin ihmisiin ei tepsi muu kuin raakuus. Ja sitäpaitsi
se helpottaa eroa. Luuletko sinä, että hän, Elma, koskaan on
rakastanut ja vaalinut minussa muuta kuin ulkokuorta, että hän olisi
välittänyt tai välittäisi minusta, jos olisin lynkkäjalka, halvattu,
vailla ramppivalon ihannoivaa kultausta. Minä tahdoin vapauttaa hänet
näistä kulissikahleista. Sanoin hänelle itsestäni kaikkea pahaa, mitä
vain muistin ja keksin, että nimeni ei ollut Pälviä, vaan Raponen,
että olin tunnetun murhapolttajan poika ja että aijoin ottaa takaisin
entisen rehellisen nimeni, että olin kerran tehnyt kassavaillingin ja
että pelastuin ainoastaan erään jalon naisen avulla, jota rakastin
ja rakastan yhä ja tulen aina raskastamaan... En maininnut nimeäsi,
sillä muuten joutuisit noiden hornanhenkien syötiksi.

Risto vaikeni tuijottaen synkästi hehkuvin silmin eteensä.

-- Milloin sinusta on tullut morfinisti? Et ole siitä koskaan ennen
maininnut.

-- Anna anteeksi, Louna. Minun olisi pitänyt kertoa siitä sinulle
ennemmin ja paljosta muustakin. Olisi itsellänikin ollut helpompi
silloin. Ilman sitä en näes olisi kestänyt näinkään kauan sitä
helvetillistä menoa kotona ja teatterissa. Sitä ajometsästystä!
Miten minun kanssani vehdattiin! Minun piti menestyä yli kaiken
ymmärryksen, olla ennenkuulumaton taiteilija ja samalla sileä ja
ylimalkainen kuin mankelilakana, vailla yksilöllisyyttäni, vailla
tavallisia tottumuksiani ja omaa seuraani. Tiedänhän minäkin,
että esittävän taiteilijan on onnistuttava juuri sillä hetkellä,
määrätyllä kellon lyönnillä. Hänelle ei tule tunnustus enää
perästäpäin, ei yleisökään, ja siksi sille pitää yleensä rummuttaa
korviin edeltäpäin, reklameerata, toisin sanoen. Osaanhan minä
nuo konstit. Mutta niihin keinoihin, joita vaimoni vaati minua
käyttämään, en ollut kypsä. Lyhyesti: olen äärettömän väsynyt
siihen kaikkeen, siihen juoruamiseen, tissutukseen ja tassutukseen,
perkeleelliseen perhekuntaisuuteen, joka minua ympäröi. Jos se olisi
edes supistunut julkiseen puoleen minussa, jos he olisivat olleet
kiitollisia siitä kauniista, mitä taiteilijana mahdollisesti saatoin
antaa, ja jättäneet yksityisen ihmiseni syrjään! Ne ovat eri asioita.
Miten pieni ja häijy oli Strindberg esimerkiksi yksilönä, ja miten
suuri taiteilijana! Minä koetin kyllä hoitaa noita asioita parhaani
mukaan niin kauan kuin suinkin jaksoin. Nyt se saa olla lopussa. Kun
asiat eivät mene, niinkuin haluaa, on paras lakata niitä hoitamasta.
Asiat hoitavat kyllä aina silloin jotenkuten itse itsensä!

-- Tuo väsymys menee ohi.

-- Ei tällä kertaa.

-- Olet sanonut sitä niin usein ja aina on päivän kehrä koittanut.
Sinä seuraat aina äärimmäisen epätoivon ja äärimmäisen autuuden
pendeliliikettä.

-- En ole mikään ikiliikkuja.

-- Se on varmaan morfiini, joka tylsyttää sinut, vie pois tahdon ja
tarmon, tekee amoraaliseksi kaikin puolin.

-- Oletko kokenut?

-- En.

-- Siinäpä se. Älä puhu sitten, kun et tiedä.

-- Olen kuullut ja lukenut siitä. Onhan se selvä asia. Keinotekoinen
voimanlisäys päättyy lamaukseen. Siitä kaikki johtuu. Sinun pitäisi
päästä luonnon parannuksille.

-- Hyvä Jumala, miten sinäkin, Louna, puhut järjettömiä! Kaikkihan on
luontoa, myrkky niinkuin muukin. Leipä on enemmän keinotekoista kuin
morfiini, eihän sekään kasva valmiina. Ja totta kai ihmisen täytyy
päästä alkuluonnon herraksi. Sitäpaitsi on myrkky hyvin relatiivinen
käsite. Toiselle elimistölle on myrkkyä tämä, toiselle tuo.
Toinen kuolee kuumassa, toinen kylmässä, puhumattakaan henkisestä
ilmakehästä ja sen myrkyistä. Minä tietäisin kertoa siitä asiasta
paljon. Mutta jos elimistössä ennestään on myrkkyä, voi toinen
myrkky tehdä tyhjäksi edellisen, ja on välttämätön terveydelle siis.
Luuletko sinä, joka tunnet minut, että minä olen syntynyt maailmaan
myrkyttömällä elimistöllä varustettuna? Sano sinä, joka tiedät!

-- En minä mitään tiedä.

-- Voi, Louna, miten olet suloinen tuossa muka mitään tietämättömässä
viisaudessasi. Sinä, joka olet ainoa maailmassa, joka todella jotakin
tiedät minusta, voit keriä minut vaikka sormesi ympäri. Mutta koskaan
et vaadi. Siinä sinun hallituksesi salaisuus. Kaikki muut tahtovat
pakottaa minua, kieltää tai käskeä, sinä et milloinkaan. Jos kysyn
sinulta neuvoa, puhut viisauksiasi, mutta et koskaan ratkaise. Se
juuri sitoo minut ja säästää samalla minun itseyttäni, tekee minut
edesvastuun-alaiseksi ja kiinnittää minut sinun kaikkitietävään,
epäitsekkääseen hyvyyteesi. En ole koskaan nähnyt ketään niin hyvää
ihmistä kuin sinä, niin inhimillistä, niin kokonaan kaunista. Sano,
oletko sinä kaikille yhtä hyvä?

-- Ihmisellä on niin vähän mahdollisuuksia tehdä hyvää, silloinkin
kun hän tahtoo...

-- Siinä sitä ollaan. Sinulta ei saa koskaan mitään täsmällistä
vastausta. Oikeastaan tuo sinun väistyvä liikavaatimattomuutesi
raivostuttaa minua! Piru vie, sinä ylpeilet sillä...

Riston katse sattui Lounan surullisiin silmiin.

-- Suo anteeksi, Louna. Sinä olet liian hyvä. Siinä koko juttu. Sano,
miksi sinä olet minulle niin hyvä, niin, että koskee tänne sydämeen,
sano miksi?

-- Kuinka en olisi, koettaisi olla!

-- Oh, monet koettavat ja palvelevat sillä omaa itsekkyyttään ja
pahuuttaan. Sano, Louna, miksi sinä juuri minulle raukalle, kurjalle,
olet niin jumalallisen hyvä! -- Ja kuinka minä olen sinua rääkännyt,
kuinka vähän sinä olet saanut tunnustusta! Kuinka minä olen loukannut
itsetuntoasi ja käyttänyt väärin lempeää inhimillisyyttäsi.
Nahjusmainen raukka olen ollut joka asiassa, mutta minun tekisi
mieleni, minä toivon, että kerran vielä voin nostaa sinut kilvelle...
Välitätkö siis todellakin minusta?

-- Kuinka en välittäisi. Olethan kuin veljeni, kuin samaa perhettä,
olenhan melkein nähnyt sinun syntyvän.

-- Mutta minä oikein rakastan sinua.

-- Niinhän minäkin sinua...

-- Niin, sinä rakastat niinkuin enkelit rakastavat... Olet mahtanut
surrakin tähteni. Tuota morfiiniakin nyt rupeat suremaan.

-- Etkö voisi luopua siitä?

-- Tuskin.

-- Onko se niin ihanaa?

-- En minä sen ihanuuden vuoksi sitä käytä, mutta se on kietonut
tahtoni. Minä uskon siihen, enkä luota itseeni ilman sitä. En tiedä
olenko enemmän morfiinin vai itsesuggestionin pauloissa. Mutta täytyy
saada se pisara.

-- Mutta etkö tunne olevasi naurettava, että riiput tuollaisesta
pienestä pisarasta, että se kuljettaa tahtoasi ja että ikävöit sitä
kuin sielusi autuutta?

-- Ah, usein juuri tuollaisesta pienestä pisarasta riippuu enemmän
kuin yhden sielun autuus! Tuollaisessa pisarassa on koko taiteen
salaisuus. Siihen tarvitaan juuri se pieni elämän ydinmehun ylijäämä,
se näkymätön liika-runsauden pisara, se ihana myrkky suonissa,
joka tekee riemun ja tuskan, tahdon ja antaumuksen suuremmaksi,
väkevämmäksi ja ylivuotavammaksi kuin tavallisilla ihmisillä,
niin että voi antaa runsaudestaan niinkuin ruhtinaat. Onhan se
arki-ihmisen silmillä katsottuna liioiteltua, luonnotonta! Kuinka
usein taiteilijoita syytetään rappeutuneiksi, juopoiksi, hulluiksi
ja jos joksikin. Sentähden, että he palavat ja heidän täytyy palaa
keinolla tai toisella voimakkaammin ja siis myös nopeammin kuin
muut. Ja tuli, se on sentään jotakin hyvin kaunista, puhdasta,
iankaikkista, poloiset polttoaineet, niin huonommat kuin paremmat,
ovat vain maan tomu ja tuhka...

He tuijottivat kumpikin äänettöminä hehkuvaan hiillokseen.

-- Muistatko, jatkoi Risto, kerran erästä syysiltaa monta, monta
vuotta sitten, jolloin myös täten istuimme takan ääressä? Sitä
kamalaa iltaa?

Louna nyökkäsi.

-- Ja sitä pientä keittiötä? Se oli puolipimeä. Tuli paloi silloinkin
liedessä. Sade löi kattoja ja ikkunanruutuja vastaan. Oven edessä
oli lokainen piha ja pitkä savinen, hoitamaton kylätie. Muistatko?
Sieltä tuli aina joku kertomaan käräjätuvan uutisia. Myöhään yöhön
asti istuimme siten väristen kylmästä, pelosta ja odotuksesta.
Tulikin takassa hiipui pois vähitellen. Pieni käsilamppu vain palaa
käryytteli nurkassa. Hui, kuinka se oli kauheata. Ja sille tielle
isäni jäi. Mikä käsitys sinulle jäi siitä asiasta? Minulle se jäi
ainaiseksi arvoitukseksi. Todistajat ja valat! Niihin minä en paljoa
usko. Mikä merkitys on valalla enää silloin, kun ihminen ei usko
taivaaseen eikä helvettiin, oli sitten sormi minkä kirjan päällä
hyvänsä! Mutta raha, se on maallinen taivas! Ja joka antaa rahan,
antaa pääsylipun autuuden majoihin. Kun raha kirstuhun kilahtaa, niin
sielu taivaaseen vilahtaa! kaikki tiet vievät Roomaan ainakin siinä
suhteessa. Todistajan ja valan voi ostaa, niinkuin kaiken muunkin...
Ja siellä oli silloin muutamia ostettuja todistajia... Ne olivat
aikoja ne. Ilman sinua olisin varmasti tullut hulluksi silloin,
niinkuin äitinikin. Muistatko häntä? Kuinka hän öisin ilmestyi
kynnykselle palava kynttilä kädessä, raamattu kainalossa, hapset
hajallaan, silmät harrillaan, puhuen kamalia asioita viimeisestä
tuomiosta, kahleitten kolinasta ja vanginpaidasta. Isäni tuomio oli
sen kai vaikuttanut. Vaikk'ei hän muuten näyttänyt muistavan mitään.
Eihän hän tuntenut minuakaan, työnsi vain pois sanoen: ei minulla ole
miestä eikä lasta. Ja muistatko, miten hänen ihonsa oli keltaisen
harmaa ja miten hän virkkasi nuken vaatteita...

-- Rakas Risto, älä muistele sellaista. Hänhän on jo kuollut.

-- Sitä juuri minä epäilen usein. Ihmiset, joilla on lapsia, eivät
koskaan ole oikein kuolleita. Hän elää minussa, on siirtynyt
minuun. Vasta hänen kuolemansa jälkeen juuri aloin huomata tai
panna merkille itsessäni samanlaisia ilmiöitä, joitakin piirteitä
huulissa ja silmissä, jotka muistuttivat häntä, ja mielikuviakin
samantapaisia kuin ne, joista hän laverteli. Ja täällä aivoissa
tuntuu välistä kuin ne olisivat sohjona... Älä sano mitään. Miksi
ei olisi perinnöllisyyttä! Ehkä olen perijuuriltani rikollinenkin.
Kuka sen tietää! Olenko minä itseäni tehnyt! Ehk'ei minun laitani ole
vielä aivan niin hullusti, mutta voi tulla sellainenkin aika. Jos
sellainen tulee, niin tekisitkö minulle sen ystävän palveluksen, että
lopettaisit kärsimykseni, jos itse en enää kykenisi...? Ei, ei, se on
liikaa vaadittu, olen jo liiaksikin käyttänyt hyväkseni hyvyyttäsi...
Minä puhelen mielettömyyksiä. Mutta hermoni ovat niin jännityksessä
monesta syystä. Nyt juuri, hän katsoi kelloaan, tai aivan pian minun
pitäisi olla junalla...

-- Kuka lähtee sitten?

-- Ei luultavasti tässä tapauksessa kukaan, kun minä en ole
asemalla. Koko matka saattoi olla vain tekaistu salajuoni minun
pyydystämisekseni. Sanottiin, että pikku poikani oli muka niin
heikko, ettei hän sietänyt kaupungin ilmaa, että hänet täytyi
lähettää nyt heti, ajatteles, yöjunalla maalle. En päässyt kotoani
lähtemään, ennenkuin olin varmasti luvannut olla asemalla. Mutta
minua he turhaan saavat odottaa!

-- Miksi et menisi, ehdit vielä.

-- En tahdo. He ovat jo tarpeeksi tyrannisoineet minua tuon lapsen
avulla. Heti sen syntymästä asti on tuota myttyä riepoteltu
ja kannettu eteeni ja sen avulla vedetty minua nauhasta kuin
vieterivauvaa. Anopin keksintö nähtävästi. Nyt he tietysti taas
kantavat sen raasun asemalta kotiin kurittaakseen sen avulla
luonnotonta isää...

-- Ajatteles, jos lapsi todella on sairas ja vielä kuolee, niin on
sinulla paha mieli koko elämäsi ijän.

-- Hyvä mieli. Monasti melkein toivon, että se kuolisi, ettei sitä
koskaan olisi syntynytkään tähän pahaan maailmaan, sillä minä
rakastan sitä... Oh, kuinka aika kuluu hitaasti. Kunpa se hetki jo
olisi ohitse.

-- Mene, Risto, mene toki! Älä pingoita itseäsi noin
epäinhimilliseksi, se kostaa itsensä...

-- Minä en mene. Olen sen päättänyt. Minä tahdon olla täällä sinun
luonasi sen ajan. Jos olisin kadulla, niin ehkä heikkoudesta vielä
menisin, niin kauan ovat jalkani jo käyneet toisten asioita. Etkö
tiedä, ettei voi vapautua naisesta muuta kuin toisen naisen avulla,
naurahti hän.

-- Mutta minä en tahdo olla mukana tällaista peliä avustamassa. Se
on vastoin koko luonnettani. Minä rukoilen sinua, älä tee minua
myötäsyylliseksi! Mene, Risto!

-- En.

Louna yritti avata ovea noutaakseen Riston päällysvaatteet. Mutta
Risto ponnahti hänen eteensä, kiersi oven lukkoon ja pisti avaimen
taskuunsa.

Tämä väkivaltainen toimenpide loukkasi Lounan kaikkein arimpia
vaistoja. Hän punastui suuttumuksesta.

-- Anna avain heti takaisin!

Risto katsahti kummastuneena Lounaan. Ei koskaan koko heidän
pitkän tuttavuutensa aikana ollut hän kuullut Lounan äänessä noin
väärentämättömän intohimoista väriä. Se huvitti häntä. Hänen
silmiinsä tuli lapsellista mielenkiintoa kuvastava ilme.

Louna huomasi sen, se harmitti häntä vielä enemmän ja vain vaivoin
sai hän itsensä hillityksi. Ei henkiset eikä ruumiilliset voimat
tässä auttaneet. Louna tiesi myös ennestään, että kielto ja käsky
vaikutti Ristoon päinvastaisesti.

-- Miten sinä loukkaat minua, kun ryöstät minulta vapauden omassa
huoneessani, jossa minulla pitäisi olla oikeus tehdä mitä tahdon,
sanoi hän hiljaisesti.

-- Niin sitä luulisi. En minäkään ole saanut olla omassa huoneessani
niinkuin olen tahtonut. Jokaisella on oikeus _koettaa_ elää omaa
elämäänsä ja jokaisella toisella on samasta syystä oikeus olla
hänelle kiusaksi tässä pyrkimyksessä. Ihmiset tunkeilevat ja
törmäilevät toisiaan vastaan alituisesti...

Louna ei vastannut mitään, hän seisoi kivettyneen mukautuvana.

Risto tuli Lounan luo ja pani avaimen pöydälle hänen eteensä:

-- Tässä se on. Anna anteeksi. Hetki on ohi...

Louna ei liikahtanut.

Ei kumpikaan puhunut mitään pitkään aikaan.

-- Minun pitäisi aina olla sinun lukkosi takana, sanoi Risto
surumielisesti. Pelkään niin, etenkin nykyään. Väliin pelkään
liikuttaa käsiäni ja jalkojani, pelkään avata silmiäni aamulla. Joku
kamala istuu täällä takaraivossa...

Se on morfiini, ajatteli Louna.

-- Ja sitten pelkään myös ulkomaailmaa. Tälläkin hetkellä juuri
ratkeilee paljon siteitä, palaa siltoja poikki entisyyteen. Nyt minun
pitäisi parhaillaan olla oopperaharjoituksessa. En mene sinnekään.
En kotiin enkä oopperaan enää koskaan, sen olen päättänyt. Ja ne
ovat jotenkin sama asia. Jos menen kotiin, viedään minut sieltä
oopperaan ja jollen mene sinne, hulluinhuoneeseen. Jos menen
oopperaan, viedään minut sieltä kotiin ja jos karkaan sieltä, otetaan
minut kiinni hourupäisenä ja suljetaan kammioon väkipakolla. Minut
voidaan niin helposti leimata hulluksi ja siitä kuilusta ei ole
enää ylösnousemusta. Olen varma siitä, että vaimoni ymmärsi kaikki
tämänpäiväiset eropuheeni hetkelliseksi mielenvikaisuudeksi. Niin
valtavaksi kehittää avioliitto omistusvietin. Olen vakuutettu siitä,
että vaimoni mieluummin tahtoo omistaa minut vaikka kuolleena tai
hulluna kuin antaa minulle vapauden ja terveyden. Ja jos jotenkin
saisinkin hänestä eron ja senjälkeen vielä menestyisin, olisin
ainainen silmätikku ja salaisen himon esine hänelle. Hän harmittelisi
menetystään. Jota vastoin jos hän saisi kuulla, että olen mennyt
rappiolle, hän saisi rauhan. Sentähden en tahdo enää esiintyä ja
olla syöttinä heikoille syntisille ihmisille. Sillä joko minut taas
korjaisi lavalta vaimoni tai sitten joku muu.

-- No ei asia uudella avioliitolla paranisi, virkahti Louna.
Ensimäiset pari vuotta naimisissa ovat pahimmat, ennenkuin ihmiset
ovat ehtineet oikein tottua toisiinsa, ennenkuin pahin itsekkäisyys
ehtii kulua pois. Sitten se kyllä menee, menee vielä sinultakin. Olet
nyt vain hermostunut. Kerranko sellaista sattuu!

-- Ei, ei, ei koskaan sinne enää, minä aivan räjähdän, kun
ajattelenkin koti-ilmaani! Vaikka vaimoni olisi hyväkin. Ei minua
siellä voi parantaa ruualla eikä juomalla, eikä rohdoilla eikä
unella, kun itse henkinen ilmakehä on myrkkyä. En sano, että se on
kenenkään syy. Ihmiset ovat kuin kemialliset aineet. Kohdatessaan
toisensa ne joko muuttuvat muuksi, ennen-olemattomaksi aineeksi
tai sulautuvat yhdeksi tai hajautuvat moneksi tai räjähtävät tai
tekevät toisensa tyhjäksi. Usko minua, nykyinen avioeroni ei johdu
kevytmielisyydestä. Ja minä en pääse siitä kuin karkaamalla. Minä
tunnen sukuni, he tulevat tekemään kaiken voitavansa pidättääkseen
ja kahlitakseen minut kaihtamatta mitään keinoja, rahaa tai juonia.
Ja minä kun tähän avioliittoon mennessäni uneksin rauhaa! Joku
tovereistani oli silloin pannut päähäni, että ihmisen ohjelma on
seuraava: 10 vuotta lapsen elollisaistimusta. 10 vuotta oppiaikaa, 10
vuotta työtä ja loppuikä nautiskelua työn tuloksista, hyvään asemaan
päässeen ihmisen lekottelua. Olin juuri 30:n korvissa ja viimeksi
mainittuun kauteen mielestäni kypsä. Olin väsynyt irtolaiselämään.
Halusin tuon "hyvän aseman" etuja, hienon kodin, hienon rouvan,
hienon seurapiirin. No, kaikki se tulikin kyllä. Minä itse vain en
sopinut siihen.

-- Jos tuon kaiken jättäisitkin, niin ethän toki niin hullu ole, että
työsikin jätät senvuoksi. Mitä sinusta sitten tulee?

-- Ei mitään. Eikä ole väliäkään. Olen kauan kysynyt itseltäni: mitä
varten? Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat yhtä väsyneet minuun
kuin minä itsekin ja tuo luulo vie minulta kyvyn. -- Sitäpaitsi
luulen minä, -- Risto katsoi herttaisesti Lounaan, -- että oopperasta
luopuminen tuo erään toisenkin mukanaan, josta sinä pidät. Silloin
ehkä voin luopua morfiinistakin. Se ei ole sitten ainakaan enää
välttämätöntä.

-- Mitä suunnitelmia sinulla sitten on tulevaisuuden varalle?

-- Negatiivisia etupäässä. Olla työtön ja koditon. Vaikka koditonhan
olen ollut aina tähänkin asti, aina paitsi täällä sinun luonasi.
Täällä on oikea kotini! Miks'ei se saa olla oikea kotini, sano miksi?
Sinuahan minä olen aina rakastanut enkä ketään muuta, oikein hyvästi,
syvästi ja kauniisti. Mutta nuorempana en tohtinut sitä sinulle
sanoa, olit niin kauan aikaa minua vanhempi.

-- Olen vieläkin, naurahti Louna. Muista kunnioittaa vain kovasti.

-- Ei se enää tunnu niin paljon, kun itsekin tulee vanhaksi. Mitä
olisit sanonut, jos silloin jo vanhaan aikaan olisin pyytänyt sinua
omakseni?

-- En tiedä. Kaikkea sinun päähäsi johtuukin.

-- Ja nyt?

-- Minähän olen kuin sisaresi. Pysyn aina samana, en koskaan
mene pois. Sinä olet nuori ja tulet vielä löytämään ilosi muista
rakkaudenseikkailuista, kunhan tuo pessimismisi menee ohi. Ja koti
sinulla on ja lapsi, jota rakastat. Ehkä nekin vielä kelpaavat! Mitä
jos pahimmaksi aikaa menisit jonnekin lepokotiin virkistymään.

-- Tahdotko sinäkin siis minut houruinhuoneeseen? Luuletko sinäkin,
että minä olen hullu! Sano siis, sano aivan suoraan: Olenko minä
hullu?

-- Mitä sinä puhut! Ei sinussa muuta hullua ole kuin että kysyt
tuollaista.

-- Sinäkin siis tahdot minua johonkin laitokseen! Siitä ne puhuivat
kotonakin. Mutta sellaiseen en mene, en! Se oli yksi syy, miksi en
mennyt asemalle. He olisivat voineet minut sieltä lähettää...

Riston silmät liekehtivät jälleen synkästi. Louna katsoi häneen
tutkivalla levottomuudella. Hän alkoi nyt toden teolla pelätä Riston
tilaa. Tuohan saattoi olla jo vainoamishulluutta. Mutta samassa
muisti hän monta samantapaista hermopuuskaa jo Riston lapsuuden
ajoilta.

-- Minä olen varustautunut kaiken varalta, puhui Risto. Jos ei muu
auta, niin tämä.

Hän veti taskustaan mustan kirjan.

-- Tämä on ulkomaanpassi. Olen kulkenut jo kauan aikaa se taskussani.
Pääsylippu sotaan, näetkös! Äkin poika pois tulevi, laihtumatta
lankeavi!

Lounan mielessä välähti äkkiä ajatus siepata passi pois, samoin kuin
Risto äsken oli tehnyt avaimen suhteen, ja heittää se tuleen. Mutta
koko hänen luonteensa nousi samassa sellaista menettelyä vastaan.

-- Sotaan, toisti hän hitaasti ja ihmettelevästi koettaen keksiä
jotakin keinoa Riston tyynnyttämiseksi.

-- Se on kuin luotu minua ja minunlaisiani varten. Maailma voi
välistä, näes, käydä niin ahtaaksi...

-- Tokkopa koko maailma sentään, nauroi Louna. Jos joku maanpaikka
rupeaa vaivaamaan, muuttaa toiseen. Sitähän juuri äsken tarkoitin.
Lähtisit vähäksi aikaa jonnekin vieraaseen kaupunkiin tai maalle.
Kun mielialasi muuttuu, näät kaiken toisessa valossa. Ärsyttyneessä
tunnelmassa ei koskaan pidä tehdä ratkaisevia tekoja. Silloin voi
tehdä sellaista, jota ei enää tekisi vähän myöhemmin.

-- Lähtisitkö sinä mukaan maalle kanssani? Riston silmissä oli
lapsellisen ilostumisen välkähdys.

-- Minä! Mitä minä siellä tekisin! Asia saisi kovin hullunkurisen
romantisen leiman.

-- Niin, niin, minä unohdin. Sinähän et rakasta minua, olet
ainoastaan hyvä...

-- Minä rakastan sinua siten, että tahdon sinun parastasi.

-- Tietysti, tietysti. Minä aina unohdan kuka minä olen ja kuka sinä
olet. Mutta älä luule minua kiittämättömäksi... Hyvästi siis, rakas
sisareni!

-- Mitä sinä aijot tehdä? kysyi Louna väristen.

-- En oikein vielä tiedä itsekään. Kenties matkustan, kenties
en, kenties tulen takaisin, kenties en. Mutta jos en tulisi,
niin ole varma siitä, että kuolen siunaten sinua, joka olet
antanut minulle voimaa elää näinkin kauan. Sinä olet varjellut
minua kyynillisyydestä. Olen paljon rikkonut, mutta olen paljon
kärsinytkin. Kunhan sinä vain annat minulle anteeksi ja siunaat
minua...

Kyyneleet tulvahtivat Lounan silmistä esille.

-- Rakas Risto, älä puhu noin. Sinä särjet minun sydämeni! Tahdotko,
siis tosiaan, että tulen sinua saattamaan, että lähden kanssasi...

-- Ei, en tahdo, en tosiaan tahdo sitä, Louna. Lähemmin ajateltuani.
Anna minun nyt mennä, yksin, merkiksi siitä, että vielä luotat minun
järkeeni. Todella, naurahti hän surumielisesti.

-- Ja anna sinä minulle lupaus, ettet ainakaan nyt heti lähde rajan
yli ja että ilmoitat minulle pian kirjeellä jotakin itsestäsi
merkiksi siitä, että vähän olet minusta joskus pitänyt.

He puristivat lujasti toistensa kättä. Siten he erosivat.

Heti oven sulkeuduttua oli Lounan ensimäinen ajatus syöksyä Riston
jälkeen, kutsua hänet takaisin tai seurata hänen askeleitaan kaukaa.
Tämä tunnelmaltaan pingoitettu kohtaus oli kokonaan järkyttänyt hänen
tavallisen tasapainonsa. Sitten hän naurahti omalle säikähdykselleen
Mitä vielä! Olihan tämäntapaista ollut ennenkin. Risto aina
mielikuvituksensa ja hermojensa voimalla kiihoitti joka tilanteen ja
mieli-alan äärimmilleen. Tämä oli aallon laakso, huomenna jo ehkä
olisi yhtä väkevä harjakohta. Mutta Lounan osalle tuli aina laaksot.
Olihan hän tottunut siihen. Ja kuitenkin oli hän tällä kertaa
lapsellisesti antautunut Riston johdettavaksi, vaikka hän kyllä hyvin
tiesi kaiken epätodellisuuden.

Epätodellisuuden! Ei siinä _oli_ perää, mitä Risto puhui. Hän oli
perinnöllisesti hermosairas. Ja mahdollistahan oli, että eräänä
päivänä kaikki yhdenjaksoisuus hänen aivoissaan katkeaisi, ettei hän
enää ollenkaan erottaisi mielikuvaa todellisuudesta... Olisihan hän
silloin aivan hullu.

Louna muisti hänet pienestä pitäin jo tuollaiseksi, öitä, jolloin
hänen täytyi tuntikausia pidellä Ristoa kädestä kiinni, jolloin tämä
pelkäsi niin, että ruumis tärisi.

Olisi sittenkin pitänyt lähteä hänen mukaansa. Turhia! Risto ehkä
matkustaisi lähemmälle asemalle ja palaisi sieltä jo huomenna
päivänpaisteisena kotiinsa. Jos Louna olisi mukana, lisäisi se vain
Riston hulluja mielikuvia erosta ja sodasta, kun hänellä oli joku,
jolle välittää niitä. Hän ehkä lisäksi äkkihuimuudellaan pakottaisi
Lounan tilanteihin, jotka herättäisivät huomiota, rikkoisivat ijäksi
päiviksi hänen välinsä vaimoonsa, asettaisivat kaiken väärään
valoon...

Mutta jollei hän koskaan palaisikaan...

Mitä jos hän ilmoittaisi puhelimessa Riston rouvalle... Mitä?
Eihän hän tiennyt nyt Ristosta mitään, enempää kuin hänen
olinpaikastaankaan. Yllyttäisi vain siten mustasukkaisuuden pahat
voimat kimppuunsa ja lähettäisi Risto paran jälkeen juuri sen
ajometsästyksen, jota hän pakeni ja joka oli myrkkyä hänen herkälle
hermostolleen.

Ei voinut tehdä mitään. Täytyi odottaa. Risto parka! Ja hän itse!
Miksi oli hänen kohtalonsa muodostunut sellaiseksi, että hänen piti
kantaa toisen ihmisen elämän salaisuutta omallatunnollaan, olla ehkä
mielipuolen uskottu...

Louna heittäytyi vuoteelleen koettaen painaa silmät kiinni ja torjua
pois ajatusten painajaiset.

Uni ei tullut.

Nyt hän muisti lisäksi morfiinin. Sen vaikutusta saattoi olla kaikki
tyyni. Oli väärin, ettei hän sittenkin toimittanut Ristoa lääkärin
hoitoon, vaikkapa vain tuon hänen pelkäämänsä vaimon avulla.

Jos hänelle nyt tapahtui jotakin, jos hän sortui sotaan tai tuli
mielisairaaksi, olisi se Lounan omallatunnolla aina, aina...

Risto oli kuilun partaalla, rajalla...

Louna heittelehti tuskissaan vuoteellaan.

Herätyskello pöydällä puhkui, kitisi, änkytti, puhui käsittämättömiä,
mielettömiä sanoja. Kuulihan hän aivan selvään: "kurota, purase,
kurota, purase"... Hyvä Jumala, oliko hänkin tulemaisillaan hulluksi!

Hän nousi ja ravisti kelloa niin, että sen pahaaennustava,
rikkonainen sisäkalusto hölskyen rämähti ja hetkeksi vaikeni.

Jos ihmisen aivoissakin noin kaikki oli hajallaan, niin mitä sille
mahtoi. Jos ne puhuivat käsittämättömiä sanoja, kuka sai ne enää
käsitteiden rajoihin!

Louna painautui jälleen tyynyihin, syvälle, ettei kuulisi mitään.

Mutta jälleen alkoi vähän ajan kuluttua kuulua pöydältä selvään sama
särinä ja puhina, vinkuva, vonkuva, vaivaloinen, ontuva luskutus...



ISÄÄ ETSIMÄSSÄ


Siivooja-eukko astui kiireisesti Parolan herrasväen kesähuvilan
keittiön puoleisesta portista sisään vetäen kyynärvarresta mukanaan
noin 10-vuotiasta pikku poikaa.

Rouva näkyi istuvan verannalla.

Vaimo suuntasi askeleensa pääportaita kohden tyrkkien edellään poikaa.

Hän niiasi:

-- Rouva ottaisi tämän pojan sitä asiaa toimittamaan sinne Siurun
kylään. Kyllä se osaa, vaikka se pienikin on.

-- Saahan tuo mennä.

-- Niin ja rouva muistaisi toistekin, jos mitä sellaista sattuu,
antaa tälle pojalle. Saahan tuo orpoparka siten vähän ansiota.

-- Orpoko tuo on?

-- No niin se on kuin orpokin. Se on niitä Sörtin Liisan lapsia, jos
rouva on kuullut. Sellainen ihminen! Riski ja rivakka kylläkin, mutta
latoo noita lapsia joka vuosi, eikä isästä tietoakaan. Jo minä sille
monta kertaa olen sanonut, että eikös Liisa vähän häpee Jumalan ja
ihmisten edessä. Mutta mitäs se, kun vain nauraa hekottelee. Ja kun
minä siltä kerran oikein tiukkasin, että mitäs varten sinä vanha
ihminen noin häpäiset itsesi, vastasi se, että sille ei voi mitään,
kun tulee välistä sellainen pienen lapsen tarve, että täytyy... Lapsi
parat siellä ne kieppuvat sen ympärillä kuin mitkäkin koiranpennut,
ei niillä ole edes vaatetta yllä, lienevätkö kaikki kastettujakaan!
Niinhän tämäkin, tämä Obadja olisi jäänyt pakanaksi, jollen minä
hyvältä hyvyyttäni olisi ottanut sitä hoteisiini. Suuri pojan kolli
oli jo, kun minä sen siitä sieppasin ja vein mukaani pappilaan
ristittäväksi.

-- Mikä hänen nimensä olikaan?

-- Obadja tämä on ja vähän niinkuin minun nimikkoni. Meillä se on
ollut omien lasten kanssa. Ei ole ollut sydäntä poiskaan lähettää,
vaikka väliin on tiukkaa tehnytkin. Nekin hyväntekeväisyys-rouvat
kävivät kerran meillä katsomassa, mutta mitäs ne! Eiväthän ne usko
köyhäksi, ellei ole likaa tuuman korkuiselta kynnyksellä vastassa.
Katselivat ja kiittelivät vain, että kylläpä täällä on sievää. Ei
pennin pyörää sieltä lähtenyt. Vaikka sellaiselle juuri pitäisi
antaa, joka edes nurkkansa osaa siistinä pitää... Jos rouva sitten
antaa minulle sanan, jos jotakin pientä toimittamista on, niin saa
tämä ottopoika tässä kesän mittaan juosta itselleen kokoon vähän
särpimen apua.

-- Kyllä, kyllä, jos sellaista ilmenee, vakuutti rouva Parola.

Vaimo ja poika poistuivat.

Ja pian näki Siimi rouva, miten tuo pieni profeetallinen
sanansaattaja, viillätti sääret oikonaan pitkin maantietä.

Hän jäi mietteissään katsomaan hänen jälkeensä. Vaimon sanat "tulee
välistä sellainen pienen lapsen tarve" olivat jääneet kaikumaan
hänen korviinsa. Noinko yksinkertaista se olikin? Kyllä kai se oli
luonnon-tervettä, mutta oliko se myös oikein? Saattaa maailmaan
lapsia kykenemättä antamaan niille elatusta ja kasvatusta! Mutta se
kyky tuli tavallisesti nykyajan ihmisille hyvin myöhäisellä ijällä,
niinkuin taloudellisesti varttunut asemakin. Ja sitä odottaissa
ikä kultainen kului, kului terveys, elinvoima, mureni se suuri
ihana luonnonperintö, johon jokaisella lapsella olisi pitänyt olla
synnyntäoikeus. Ei, tuota asiaa ei varmastikaan voinut auttaa muulla
kuin valtion järjestämillä lapsi-eläkkeillä. Uuden sukupolven
terveyttä ei saanut tehdä riippuvaiseksi rappeutuneen kapitalismin
väärinkäytöksistä?

Tätä nykyistä tietä tultiin juuri siihen, että vain kevytmielisimmät
ottivat äitiyden ja isyyden taakan hartiolleen. Ne sensijalla, jotka
ajattelivat lapsiensa parasta ja kantoivat rinnassaan harrasta, pyhää
edesvastuuntunnetta syntymättömiä sieluja kohtaan, eivät rohjenneet
koskaan päästää niitä päivänvaloon.

Niinkuin esimerkiksi Siimi, joka oli pohtinut tätä asiaa koko
elämänsä, pohtinut liikaa, ei vain ulkonaiselta ja taloudelliselta,
vaan vielä enemmän sisälliseltä, rotuhygieniseltä kannalta! Olihan
oikein, että ihminen ajatteli, mutta varmastikaan ei saanut ajatella
niin paljon kuin Siimi. Ajattelu äärimmilleen kehitettynä oli
epätervettä, epäterveellistä. Se pani ihmisen arastelemaan tekoa, ja
lopuksi lamautti hänen toimintakykynsä kokonaan.

Siimi rouva oli ollut vasta muutamia kuukausia avioliitossa Parolan
kanssa, mutta silti ei hän ollut enää nuori. Hän oli niitä, jotka
vanhasta neidistä äkkiä muuttuvat nuoreksi rouvaksi.

Kerran ennenkin oli hänellä kyllä ollut muuan rakkaussuhde, mutta
siitä oli niin kauan, että hän oli sen jo melkein unohtanut. Tämä
mies oli ollut ruumiiltaan sairaloinen, ruma, perinnöllisesti
rappeutunut. Mutta Siimi oli rakastanut hänen sieluaan niin
kertoamattomalla rakkaudella, että hänelle olisi ollut yhdentekevää,
vaikka tämä mies olisi ollut jalaton, kädetön, muodoton, ilmeetön,
kauhistava kaikille muille... Mutta samassa oli hänessä ollut
jotakin, joka oli ollut vielä voimakkaampaa kuin rakkaus. Hän oli
tuntenut että hänen elämänsä menisi hukkaan, ellei hän saisi tulla
äidiksi. Ja hän tahtoi lapselleen ruumiillisesti ja henkisesti
terveen isän. Ja siltä pohjalta olivat he vihdoin eronneet...

Senjälkeen oli hän käyttänyt aikansa vallan päinvastaisiin
harrastuksiin, abstraktiseen työhön, aatteellisiin asioihin, jotka
olivat tehneet hänestä melkein yhteiskunnallisen suuruuden.

Mutta tuo "pienen lapsen tarve", kuten Sörtin Liisa sanoi, pysyi
Siimissäkin koko ajan.

Nuorempana oli Siimi oikein sievä. Hän ei ollut turhamainen eikä
keimaileva, mutta hänessä oli niin paljon jäntevää suloutta, että se
veti ihmisten silmät puoleensa. Sillä hän ei ollut tukikasvatuksen
tulos, ei porvarillisesta perheestä lähtöisin, jossa alituinen
selkänoja tekee ihmiset ryhdittömiksi ja ylimalkaisiksi. Hän ei
kuulunut noihin asemastaan mahtaileviin rouvatyyppeihin tai miestä
matkiviin, kovapiirteisiin yhdistysneitityyppeihin, jotka kadulla
kulkevat joko mielenosotuksellisen leveästi tai huomiotaherättävän
kapeasti riippuen siitä, mitä ryhmä-aatetta he kulloinkin
edustavat ja kuinka paljon rahaa ja kunnianimityksiä heillä on
yhteiskunnallisessa ansioluettelossaan. Eikä Siimistä edes myöhemmin
tullut sellaista.

Hänen hillitty, itsenäinen kauneutensa kesti hyvin työn ja vuosien
taakkaa. Ja hän iloitsi siitä ainoastaan tulevan lapsensa vuoksi.
Mitä olivat nuoret tyttöletukat hänen rinnallaan, rumia ylimalkaisia
ne olivat! Nyt vasta oli hänellä oikea täysikesän voima ja terveys!

Mutta sekin meni menojaan. Siimi vanheni. Hän oli työntänyt jo
monta luotaan, vain siksi, että he eivät täyttäneet niitä salaisia
suuria vaatimuksia, jotka hän asetti tuon sisimmässään piilevän,
syntymättömän sielun isälle. Ja yhä vain tarkasteli hän ihmisiä tässä
valossa. Rakkautta hän ei ajatellutkaan.

Vuodet vierivät näin. Siimin täytyi vähitellen heittää pois
mielestään tuo toivoton haave, joka niin kauan oli häntä vanginnut...

Eikä hän enää ollut aikonutkaan mennä naimisiin. Se oli tullut
itsestään, ilman sokeutumista ja sentään kuin vahingossa.

Oli ensin tullut niin rauhaton olo, oman itsensä pelko, kylmän
yksinäisyyden kauhu. Ja se oli sitten muuttunut hellyyden kaipuuksi,
kipeän pakottavaksi ja ahdistavaksi. Ja hän oli taistellut sitä
vastaan, oh, hirveästi. Olihan hänellä kaikki, mitä ihminen tarvitsi;
tällaisessa elämäntilassa täytyi löytää tyydytyksensä. Hän teki
työtä moninkertaisesti, hankki itselleen yhä uusia harrastuksia ja
velvoituksia, oli käynnissä yötä ja päivää niinkuin pillastunut kone
vain salatakseen tuon sisällisen hätänsä, jolle hän ei voinut eikä
tahtonut antaa perään. Hän ei sitä edes käsittänyt. Oliko se jo
vanhuuden heikkoutta? Siltä näytti. Sillä tuo vilun väristys ei hänen
ponnistuksistaan huolimatta yhtään väistynyt hänen sydämestään ja tuo
näkymätön tyhjä tila hänen ympärillään vain suureni...

Sitten tapasi Siimi Taavi Parolan. Tai oikeastaan oli tämä
hänen vanha tuttavansa entisiltä ajoilta, mutta nyt joutui hän
äkkiarvaamatta hänen kolleegakseen samassa koulussa ja he tulivat
siten olosuhteiden pakosta olleeksi paljon yhdessä. Heille riitti
aina puheenaihetta yhteisistä töistään ja harrastuksistaan ja he
totesivat itselleen ja toisilleen saman mieltäkiinnittävän tosiasian:
että heillä oli yleensä sama käsitys elämänmenosta. Kaiken järjen
mukaan olivat he siis luodut ymmärtämään toisiaan ja iloittamaan
toistensa yksinäisyyttä. Senkin seikan he lopulta varovasti
tunnustivat toisilleen.

He menivät siis naimisiin. Se oli avioliitto, josta kaikki
edistysmieliset ihmiset iloitsivat. Siinä oli edes yksi esimerkki,
joka viittasi uusiin, onnellisempiin aikoihin, jolloin ihmisiä ei
enää yhdistä raa'an sukupuolivaiston sokea sattuma, vaan sielujen
sopusointuisuus, yhteisen elämäntyön harrastus ja hengen kirkas
tasapaino.

Tältä kannalta katseli yhteiskunta heidän avioliittoaan ja niin
asianomaiset itsekin sen ottivat. Olihan se ainoa mahdollinen tapa
arvostella tämän tapaisia asioita.

Taavi Parolalla liittyi kyllä tähän kauppaan eräitä pieniä
itsekkäitäkin pyyteitä. Mutta kellä ei niitä ollut! Hänkin oli
jo vanha mies, vähän kaljukin, ja koko elämänsä ollut vähän
kuin heittelyksellä. Hän oli kyllästynyt. Hän tarvitsi rauhaa,
hoitoa. Hänellä oli kunnianhimoisia poliittisia suunnitelmiakin.
Miltä olisi vanhapoika näyttänyt kaupungin-isien joukossa!
Täytyi samalla olla perheen-isä saavuttaakseen oikein suuren
arvovallan. Mutta perhe-elämä vanhaan hyvään malliin pöyristi hänen
vanhapoika-vaistojaan. Jota vastoin Siimi, filosofian kandidaatti,
vakiintunut, vanha ihminen ja yhteiskunnallinen toimihenkilö kyllä
estäisi avioliiton liukumasta tuohon tavalliseen. Ei vaivaisi
typeryyksillä, ei tietysti tahtoisi lapsiakaan...

Mutta tästä kaikesta ei hän ollut Siimille puhunut mitään. Ne
kuuluivat hänen pieneen yksityis-osastoonsa, jonka salaaminen ei
voinut himmentää heidän hyvää väliään. Heillä oli yhteistä sentään
niin kovin paljon, paljon enemmän kuin aviopuolisoilla ylipäänsä.
Heillä oli todellakin kaikki syy olla onnellisia. Ja Taavi Parola
olikin onnellinen. Kaikki oli käynyt vallan hänen suunnitelmiensa
mukaan. Ja enempää hän ei kaivannutkaan.

Toisin oli Siimin laita. Ei edes tämä yhdessäolo ja -elo antanut sitä
tyydytystä hänen palelevalle sydämelleen, jota hän oli odottanut.
He olivat molemmat niin vanhoja jo, niin itsenäisiä, kuoreensa
kasvaneita, täynnä vierasta elämää oudoilta maailman matkoilta, joita
he eivät tahtoneet toisilleen paljastaa.

Monta kertaa olisi Siimin tehnyt mieli kertoa Taaville itsestään,
sielustaan, nuoruuden-suhteestaan ja siitä mitä varten hän oli näin
kauan yksin kulkenut, mitä hän oli koko sen ajan etsinyt...

Kenties se olisi vienyt heitä lähemmäksi toisiaan ja kenties Siimi
tästä tunnustuksesta olisi saanut voimaa heittää pois tuon ajatuksen
raiskaaman päähänpiston, olla luonnollinen ihminen, seurata vaistoaan
niinkuin Sörtin Liisa... Kenties vieläkin...

Jos minä uskaltaisin kertoa hänelle, jos minä uskaltaisin... kuiskasi
hän puoli-ääneen.

Ja lapsen, sen saisi niin lämmittävän lähelle itseään, niin kokonaan
omakseen!

Taavi Parola ilmestyi samassa verannalle kahvia juomaan.

-- Joko sinä lähetit viestin Siuruun? kysyi hän.

-- Jo.

-- Kenen sait lähtemään?

-- Sörtin Liisan pojan.

-- Sitä ei pitäisi suosia koko sukua, sanoi Parola. Se Liisa on koko
paikkakunnan turmelus ja häpeä. Toiset ihmiset mahtavat olla aivan
perinnöllisesti rikoksellisia.

-- Jos se nyt on niin suuri rikos tehdä terveitä lapsia...

-- Ei tehdä lapsia, vaan tehdä niitä monen kanssa! Kunniallisella
ihmisellä on jo itsessään sellainen tunto, sellainen sielun siveys,
ettei hän voi, ei mitenkään voi...

-- Se riippuu usein siitä, millaiseen maailmankatsomukseen ihminen
on kasvatettu Luuletko sinä, että kaikki yksi-avioiset ihmiset ovat
sitä yksinomaan sielun siveyden vietistä. Ei, hyveellisyys on heille
useimmin opetettua, he eivät uskalla, eivät tule ajatelleeksikaan,
että voisivat rikkoa määrättyä tapaa vastaan. Tottumusta se on. Mutta
onhan kyllä hyvä, että ihmisellä on hyviä tottumuksia...

-- Ei se ole vain tottumusta. Muistanpa äitini. Hän jäi leskeksi
nuorena ja eli vanhaksi. Hän oli kaunis ja hänellä oli kosijoita,
mutta hän pysyi uskollisena isälleni kuolemaansa asti. Hänen
olisi ollut mahdoton antautua elämässään useammalle kuin yhdelle,
eikä kukaan oikein siveä ihminen sitä voi... Ei edes mennä uusiin
naimisiin...

-- Äitisi oli pietisti, jos ei hän olisi ollut sitä, niin ehkä hänkin
olisikin voinut, pelkän luontonsa pohjalta... niinkuin Sörtin Liisa...

-- Älä loukkaa äitiäni. Hänestä ei oikeastaan saisi puhua samana
päivänäkään kuin Sörtin Liisasta!

Parolan äänessä oli jyrkkä, suvaitsematon ja suuttunut sointu.

-- Enhän minä ollenkaan tarkoittanut loukata, sanoi Siimi katkaisten
siihen puheensa.

Hän katsoi raskasmielisesti Parolaan. Miten periaatteellisen ahdas
hän oli, miten pieni. Ja miten heidän mielipiteensä erosivat heti
kun tuli kysymys muusta kuin koulu-asioista... Ei ikinä hän olisi
ymmärtänyt Siimiä. Hänhän oli jo tavaltaan langettanut tuomionsa...

Kaukainen ja pohjaltaan vihamielinen olento oli Parolakin Siimille,
kun hän nyt tunnusteli itseään. Ei ollut omasukuinen, ei. Oh, jos
hänen lapsellaan olisi ollut tuon miehen ääni, hänen itsetietoinen
silmäyksensä ja hänen matala, itsekäs sielunsa, olisi hän vihannut
sitä! Olisi pitänyt sitä sairaana ja epäonnistuneena, vaikka sillä
olisi ollut atleetin ruumis! Viallisena lehtolapsena, vaikka sillä
olisi ollut kaikkien papintodistusten kunniallisuus myötäperintönään!

Siimi sulki silmänsä.

Syntymättömän sielun ääni soi jälleen hänen povessaan...

Ja se tulisi varmaan soimaan siellä aina, aina, yhtä vaativana ja
toivottomana, yhtä valittavana...



PARATIISI-UNELMA


Keskisuven pitkä, helteinen pouta on huolinut maan ja taivaan
pehmeän-lämpöiseen utuharsoon, joka raukaisevana siintona heijuu
kaukaisien vaarojen kiireillä ja levenee niinkuin silkkiäisseitti yli
niittyjen ja peltojen nuokkuvan runsauden.

Keskellä kukkivaa lakeutta risteilee ja kiemurtelee teitä, paljon
teitä, jotka kuljettavat viestejä, kylästä kylään, talosta taloon,
vyöryttävät elämää kauas metsiin, pelloille, karjalaitumille... Ne
ovat kellertäviä, kovaksi poljettuja, tasareunaisia, päämäärästään
ja tärkeydestään tietoisia. Paitsi yksi. Se alkaa kylän raitilta
niinkuin muutkin ja lähtee kukkaislakeutta halkomaan. Mutta sitten
se hämärtyy, himmenee, muuttuu epävarmaksi harhapoluksi ja puskee
suoraan keskelle viileintä vehmautta. Väliin se hukkuu kokonaan
silmistä, sitten taas häämöttelee hiukan, kuumottaa tummenevana
notkona pitkässä, miehenkorkuisessa ruohikossa, näin kisaillen ja
kiusoitellen ja houkutellen seikkailevaa kulkijaansa hyödyttömään
päämaaliinsa. Keskelle aarniokasvullisuutta, vanhan kirkon
hyljätyille raunioille!

Kirkkoon johtaa pieni muuri-aukko, mutta siitä ei ole niinkään
helppo päästä sisälle. Villikuminain tukevat ja harkolliset putket,
väkevät nokkoset ja orjantappurapensaat kiertävät sitä joka taholta
suojellen sankarillisesti vanhaa, vielä pystyssä olevaa sakaristoa,
joka tuuheine pihlajoineen, aurinkoisilla paasilla häiritsemättömästi
lepäilevine sisiliskoineen on kuin jonkun muinaisen luonnon-jumalan
pyhättö.

Silloin kun tämä unohdettu kirkko löytää kävijänsä, on se merkkinä
siitä, että seudulle on tullut joku vieras. Tavallisesti ovat nämä
vieraat nuoria, usein rakastavia, jotka kauniina kesä-iltoina tulevat
tänne korottamaan romantista tunnelmaansa.

Mutta ne kaksi, jotka tällä kertaa ovat tulleet pyhätön rauhaa
rikkomaan, eivät enää ole nuoria. Vuodet ovat jo valaneet hopeaa
kummankin hapsille.

-- Vai tämä on siis sinun maailmaasi, sanoo mies harvakseen.

-- Niin, vastaa nainen, tämä se on. Nämä pellot ja nämä niitut,
nämä puut ja pensaat, mullan lapset, ja talo tuolla ja sen koirat,
porsaat, vasikat ja lampaat ja sitten nuo siivekkäät pienet
herhiläiset, hunajakennojen surisevat asujamet... Muuta minulla ei
ole. Niiden kanssa minä olen ja elän ja niille minä puhelen kuin
veljilleni ja sisarilleni...

-- Ja olet onnellinen niinkuin pyhä Fransiskus?

-- Niin.

-- Miten erilaisia teitä me olemme vaeltaneet. Minun maailmani on
nämä vuodet ollut ihmiskunta tuolla ulkona, sen sorretut, kärsivät
kansat ja yksilöt. Ne ovat olleet veljiäni ja sisariani, joiden
puolesta olen taistellut ja kärsinyt ja antanut maallisen onneni
mennä. Senjälkeen kun sinä minusta luovuit silloin kerran, elämän
aamunkoitossa, ei minulla enää ollut onnen mahdollisuuksia, siksi
uneksin sitä edes toisille ja koetin valloittaa sitä tuleville
polville. Mikä vahinko, ettet sinä voinut olla siinä taistelussa
mukana rinnallani!

-- Minä en kuitenkaan olisi voinut taistella, niinkuin sinä olisit
tahtonut, vastaa nainen hiljaisesti. Minä en olisi osannut lyödä
toista, niinkuin sodassa on pakko tehdä...

-- Et taistella edes vääryyttä vastaan, et lyödä edes sortajaa?

-- En muualla kuin omassa itsessäni. Ainoastaan omassa sielussaan
on ihmisellä oikeus ja vapaus luoda lakia ja oikeutta. En usko,
että hänellä on voimaa edistää yhteistä hyvää muuten kuin tekemällä
itsestään hyvän.

-- Oletko sinä hyvä? Olet. Niin, minä tiedän, ettet tapa
kärpästäkään, et taita turhan tähden pajun oksaa, mutta sentään
tahtomattasikin tallaat joka hetki jonkun madon kuoliaaksi. Jokainen
ruokapala, jonka haukkaat, joutuu pois jonkun toisen suusta, jokainen
kaunis kurkihirsi, jonka korotat pääsi yli pirtiksesi, tekee jonkun
toisen kodittomaksi, jokainen elämän-hetki, joka sinulle suo
runsautta ja hyvyyttä, käy jonkun huonomman kustannuksella. Oletko
sitä ajatellut? Niin ovat sentään asiat maailmassa vielä nykyään. On
helppo olla hyvä, kun kaikki on hyvin, mutta jos kaikki on pahoin...
Eihän pahuus ole muuta kuin ihmisen tarve turvata ja puolustaa
jotakin oleellista, elämän-ehdoilleen välttämätöntä puolta itsessään,
jota tahdotaan loukata. Sentähden: valmistakaa ihmisille parempi olo
ja he tulevat paremmiksi! Jos sinä silloin kerran olisit lahjoittanut
minulle oman onnen, ehk'en olisi koskaan oppinut ymmärtämään toisten
onnettomuutta, ehk'ei minusta olisi silloin tullut taistelijaa, vaan
rauhan mies, ja ehk'en silloin olisi näin yltä päältä tekojen, hyvien
ja pahojen, ahdistama. Aate on ollut minulle kaikki kaikessa. Se on
ollut minulle tärkeämpi kuin minä. Minulla ei ole ollut aikaa oman
itseyteni ihanuutta viljelemään, niinkuin sinulla.

-- Minä en ole voinut tehdä toisin. En koskaan, en silloinkaan, kun
olisin voinut saada sinut, jos olisin tehnyt syntiä itseäni vastaan...

-- Sinä siis toteutit itseäsi valitsemalla hänet. Rakastit häntä
enemmän kuin minua?

-- En. Minä en rakastanut häntä ollenkaan, sinua minä rakastin, mutta
enemmän kuin sinua, rakastin inhimillisen lempeyden aateluutta. Ja
hän kuului ihmisyyden-tunteen piiriin, jota en voinut loukata. Olen
aina tuntenut toteuttavani itseäni eniten silloin, kun olen ollut
vähiten itsekäs. Olisin silloin samalla loukannut jotakin oleellista
itsessäni. Sinä vaadit silloin rakkauteni pantiksi ihmis-uhrin.

-- Tahdoin tietää, rakastitko minua enemmän kuin ketä muuta hyvänsä.

-- Sinun olisi pitänyt uskoa se, luottaa minuun ja minun sanaani.

-- Vaikka istuit tuon kuolemaan tuomitun keuhkotautisen luona
yötä päivää, holhoten ja vaalien! Vaikka toit hänet lopulta tänne
maatilallesi. Ja minun olisi pitänyt uskoa, että rakastit minua. Eikö
ollut luonnollista, että vaadin rakkautesi pantiksi tuon ihmisen.

-- Se olisi ollut hänen kuolemansa. Hän oli sentään veljeni,
lähimmäiseni, joka ei ollut rikkonut minua vastaan millään, jota en
voinut itsekkään, julman rakkauden vaatimuksen vuoksi hyljätä, koska
hän kerran oli sattunut tielleni.

-- Ja hän eli täällä vielä kauan?

-- Kaksi vuotta.

-- Ja sinä et rakastanut häntä.

-- En.

-- Hän ei ollut erittäin älykäs, ei henkevä, ei mielenkiintoinen
millään lailla, ei sielullesi läheinen? Sinulla ei ollut mitään iloa
eikä hyötyä hänestä?

-- Ei.

-- Etkä ruvennut myöskään vihaamaan häntä, vaikka hänen vuoksensa
olit kadottanut minut?

-- En. Mutta se aika oli vaikea koulu minulle... Silloin juuri
minä opin vaatimaan kaikki itseltäni enkä muilta mitään. Sain
alottaa vähitellen, aivan alusta. Monena pimeänä hetkenä, jolloin
tunsin, että ympäristöni ei ollut arvoiseni, jolloin soimasin
sitä ja halveksin, täytyi minun ajatella: voinhan elää sovussa ja
kiitollisessa mielialassa kukkasen kanssa kedolla, lehmän kanssa
laitumella ja puhella ystävällisesti koirallenikin, vaatimatta,
vihaamatta, kuinka en voisi ihmisen kanssa tulla toimeen. Ja aina kun
tunsin katkeroituvani, suuttuvani tai suhtautuvani vastenmielisesti
johonkin, käänsin kärjen itseeni. Siis oli minussa taas sillä
kohdalla vielä jotakin samean ahdasta, pikkumaista, joka täytyi
laajentua, kirkastaa ja suurentaa... Siten olen vähitellen oppinut
ymmärtämään kaikkea ja kaikkia, kadottanut kaunan ulkomaailmaa
kohtaan... Siksi ei minusta, ystäväparkani, olisi tullut oikeaa
taistelutoveria.

-- Sinä kaunis ja laaja ja lempeä, sinä tulevaisuuden-unelma! Maailma
ei tule sinua koskaan ymmärtämään. Joskus parhaimpina ja hienoimpina
hetkinäni olen luullut sitä kyllä tekeväni. Silloin nuorena se oli
mahdotonta. Vika oli silloin minussa, tiedän sen kyllä, ymmärsin
vasta perästäpäin. Minä vieroitin sinut väkevällä ja itsekkäällä
omistushimollani, jota koetin herättää sinussakin. Ja kun se ei
herännyt, olit minulle arvoitus. En ymmärtänyt sinua.

-- En minäkään sinua. Tuon nuoren tytön kohtalo, joka joutui siinä
onnettoman rakkautemme uhriksi, koski minuun hirveästi ja avasi
silmäni vielä enemmän näkemään sellaisen rakkauden hirmuista
itsekkäisyyttä.

-- Minä tarrauduin häneen epätoivoissani, jotta herättäisin sinussa
mustasukkaisuutta.

-- Työnsit hänet turmeluksen syliin.

-- Hän oli ennakolta tuomittu. Jos en minä sitä olisi tehnyt, olisi
sen tehnyt joku muu...

-- Se ei vähennä edesvastuullisuuttamme. Ja minä en voinut edes
varoittaa häntä sinusta, kun rakastin sinua ja olin antanut hänelle
sinusta niin ihannoidun kuvan, että hän sokeasti luotti sinuun. Hän
oli puolisisareni...

-- Sisaresi!

-- Niin. Mutta ei sillä asialla sinään ole mitään merkitystä.
Myötätunnon laajetessa, ulettuu se muihinkin samoin kuin omaisiin.
Perheen, ystävien isänmaan suojeleminen muiden kustannuksella,
sekin on vielä itsekkyyttä... Rakkauden pitää voida syleillä vielä
suurempia aloja...

-- Ja samalla kun se laajenee, niin se heikkenee ja tietysti
samalla myös sen nurjat puolet: viha, kateus, mustasukkaisuus...
Maailmaan tulee silloin vanhuus, niinkuin se on tullut meille. Etkö
usko? Jos minäkin nyt alkaisin alusta, osaisin ehkä hoitaa meidän
asiamme paremmin. Mutta elämä on mennyttä ja minä olen sen elänyt
yhtämittaisessa työssä, yhtämittaisessa pölyssä ja melskeessä,
iän-ikuisten häijyjen inhimillisten intohimojen keskessä, niin etten
ole ehtinyt itseäni ajatella. Olen rähjäytynyt ja rikkonut kaukaisen
ihmisyysaatteeni vuoksi, mutta uneksimani ihmiskunnan paratiisi
on vielä yhtä kaukana. Ei siitä tullut sen enempää kuin meidän
kahdenkaan yhteisestä... Sinä olet sittenkin hyvän osan valinnut,
joka olet rakentanut paratiisin sydämeesi.

-- Mutta millä hinnalla! Kadottamalla sinut! Kun olisin voinut saada
suurimman lyödessäni kuoliaaksi yhden näistä pienimmistä! Mutta minä
en voinut, en voisi vieläkään...

-- Mutta jos lyödessäsi kuoliaaksi yhden pienimmistä, voisit pelastaa
koko ihmiskunnan!

-- Minä en usko, että sen sillä voisi pelastaa.

-- Mutta minä sanon: jos...

-- En sittenkään.

-- Ei meistä olisi sitten ollut taistelutovereiksi. Olet oikeassa.
Olisi ehkä usein tullut erimielisyyksiä menetelmästä. Välistä
_täytyy_ näes olla julma. Niin, ei sinun. Sinä olet jo paratiisin
sisäpuolella... Mutta meidän muiden...

-- Voiko olla paratiisin sisäpuolella, jos on paha omatunto siitä!
Usein olen tuntenut itseni niin hyödyttömäksi täällä, tällaisena.
Niinkuin minun velvollisuuteni olisi ollut tulla sinne ulos
taisteluun, sinun luoksesi. Mutta mitä olisin siellä tehnyt, kun en
olisi voinut taistella! En tiedä olenko tehnyt oikein, mutta niistä
mahdollisuuksista, mitä minulla on ollut valittavana, olen ainakin
_koettanut_ valita oikeimman, mitään muita vaikuttimia huomioon
ottamatta. Oikeuden-tuntoni on vaihdellut, mutta hyvä tahtoni on
pysynyt samana...

-- Siten juuri luodaan siveellisiä luonteita. Mutta sinä olet
enemmän kuin siveellinen luonne. Sinä olet pyhä. Sinä olet
ansainnut Pyhän maan. Ei ole ihmisten tytärten seassa koskaan ollut
sinun vertaistasi. Mutta minä, minä olen rikollinen, käteni ovat
viattomienkin veressä...

-- Sinä olet Pyhän maan uljas temppeliherra, turvattomien suojelija,
ristiritari, lohikäärmeen voittaja...

-- Suurin voitto on itsensä yli. Ja se oli sinulla jo alusta.

-- Ja sinä unohdit itsesi toisten vuoksi. Suurempi olet sinä. Miten
pitkän ja vaikean tien olet kulkenut, ystäväni. Sinä olet paratiisin
rauhan ansainnut.

-- Sinä olet minun paratiisini. Sen uuden ihmiskunnan unelman, jonka
puolesta minä taistelin, olen löytänyt sinussa. Mutta minä tahtoisin
jakaa sen kaikille...

-- Näetkö nyt, miten olet epäitsekäs! Sinäkin olet rakentanut
paratiisin sydämeesi. Ja sitä ei voi toinen tehdäkään. Se täytyy
rakentaa itse... Ja kukin omalla tavallaan...

-- Sinun hyvyytesi tekee minut hyväksi...

-- Ja sinun uskosi antaa minulle voimaa...

-- Me voisimme siis ehkä vielä seisoa toistemme rinnalla... Minulle
kangastaa elämäntehtävä, joka ei ole enää taistelua... Vain paistaa
hyvyyttä ympärilleen kuin tuo illan leppoisa aurinko...

-- Niin, meillä on ilta jo edessä, ystäväni, elämän ilta...

-- Kultainen ilta!

-- Uuden elämän aamu!

He seisovat siinä kauan käsikädessä vanhan kirkon muurin vierustalla
katsellen painuvaa päivää, joka siunaten laskee hohtavan säteikkönsä
hopeahapsisten nuorikkojen kärsimyskirkkaille kulmille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vangittuja sieluja - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.