Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Sotainen tarina - Kertomus Heinärannalta
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sotainen tarina - Kertomus Heinärannalta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SOTAINEN TARINA

Kertomus Heinärannalta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1914.



I


Heinärannalla jauhettiin yhä siitä osuusmeijerin paikasta.

Kokouksia oli pidetty vähä väliä ja yksimielisyyteen oli koetettu
päästä, mutta turhaan. [Toiminta on jatkoa novelliin "Heinärannan
osuusmeijeri".]

Moni jo väsyi, ei saapunut kokouksiin; kun kysyttiin, että mikset
tullut kokoukseen, niin kirosi vastaukseksi. Eikä sanonut välittävänsä
koko hommasta.

Entiset, meijerille sopiviksi katsotut paikat, Kuusimäen Kaisan
lammashaka ja Pikku-Herralan rantavainio, olivat kumpainenkin tulleet
hylätyiksi.

Uutta, sopivampaa paikkaa haettiin.

Aika kului. Vuosi meni, toinen alkoi. Pikku-Herralan rantavainiolla
äkättivät meijerirakennuksen hirret paljaan taivaan alla, ja kivet
painuivat Kuusimäen Kaisan pehmeäpohjaiseen lammashakaan. Meijeriä
käytettiin vuokrahuoneissa, ja suuri ahtaus siellä vallitsi.

Ja kaikille oli nyt selvillä, että oma, ajanmukainen meijeri oli
rakennettava.

Mutta mihin?

Ääniä alkoi kuulua, että rakennetaan Savukylään...

Monta painavaa seikkaa puhui Savukylän puolesta. Matka meijerialueelta
Savukylään oli yhtä pitkä kaikilta suunnilta! Siinä oli jo verraton
etu, niin etteivät toiset päässeet rähisemään siitä, että he joutuvat
liian kauas meijeristä. Toiseksi oli Savukylä likempänä rautatieasemaa,
ja sekin seikka piti ottaa huomioon. Kolmanneksi uskottiin vettä
Savukylässä olevan runsaasti...

Innokkaita miehiä alkoi hommaan ja kulkivat pitkin meijerialuetta,
koettaen taivuttaa mieliä Savukylän puoleen.

Merkillisesti olivatkin ennen jäykät ja itsekkäät mielet pehminneet. Ei
ollut monta vastaanpanijaa. Savukylä sai puoltajia joka puolueesta.
Ainoastaan Mallikylästä kuului napinaa, ja Maaherran Heikki pani jyrkän
vastalauseen.

Ja taas kului aikaa. Mutta joka päivä ja joka hetki osuusmeijerin
tarpeellisuudesta puhuttiin. Missä kaksi ja kolme kokoontui, niin siitä
meijeripaikasta heti alussa puhe tuli ja siihen päättyikin.

Sillä joka viikko saatiin kokea, kuinka paljon vahinkoa jokainen saa
kärsiä huonon ja sopimattoman meijerihuoneiston takia. Voin hintaa
poljettiin ja muistutuksia sateli kuin rakeita. Milloin oli voi
"hapanta", milloin oli siinä "piimänmaku", milloin "kalanhaju", ja
pistemäärät alenivat...

Tilit tulivat yhä huonompia ja maidon hinta laski niin, ettei koskaan
ollut niin alhainen ollut. Sitäpaitsi nousivat kulut hirmuisesti, kun
koneet ja muut kamppeet olivat vähä väliä rempallaan. Sattui päiviä,
ettei separaattori lähtenyt pyörimään mihinkään päin, vaikka
Heinärannan ja Savukylän vankimmat miehet voimansa takaa yrittivät. Ja
milloin halkesi kirnu ja kaikki kerma sinkosi meijerskalle vasten
silmiä ja levisi pitkin meijerin likaista ja lahoa lattiaa.

Jo tuosta surkeudesta piti loppu tulla!

Että pitääkin ihmisten oleman niin tyhmiä, etteivät omaa parastaan
ymmärrä!

Nyt piti saada suuri yhteinen kokous, ja siinä kokouksessa sitten
päätetään, että meijeriä ruvetaan rakentamaan Savukylään.

Savukylää puolsivat nyt kaikki ja sydämestään toivoivat, että viho
viimein oma meijeri rakennetaan.

"Entäs Mallikylän miehet, jotka vastustavat Savukylää?"

"Jos eivät mallikyläläiset tahdo liittyä osuuskuntaan ja jos alkavat
taas jarruttaa, niin saavat jäädä pois!"

Se nyt oli kerrankin viisasta puhetta!

Kymmenen vuotta on jo omaa meijeriä hommattu, -- kymmenenä vuotena on
kokouksia pidetty, mutta paikkaa, johon meijeri rakennetaan, ei vain
löydetä..,

Jaa... se on helvettiä!

Mutta nyt!

Nyt siitä tulee, ja jos ei nyt tule, niin iäksi päiväksi jääpi koko
homma!

Kirkonkylän Kauppila kirjoitti konsulentille kirjeen ja pyysi saapumaan
kokoukseen, josta riippui Heinärannan osuusmeijerin elämä tai kuolema.
Mainitsi kirjeessään, että on hyviä toiveita siitä, että nyt viho
viimein on löydetty meijerirakennukselle paikka, joka miellyttää
kaikkia ja jonka suhteen näyttää kaikilla olevan sama ajatus. Niin että
terve tulemaan, herra konsulentti!

Konsulenttia vähä nauratti, sillä hän tunsi jo ennestään
heinärantalaisten yksimielisyyden. Mutta hän kirjoitti kuitenkin
Kauppilalle vastauksen ja lupasi tulla määräpäivänä...

Ja kokous oli kuulutettu maaliskuun 5 päiväksi; siitä lähetettiin
suullisia ja kirjallisia tietoja kaikille kulmille, jotta kukin saisi
tiedon.

Yksimielisiä oltiin. Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikkikin olivat
kaikki entiset unhoittaneet ja innostuneet uudestaan.

"Kun ei ennen ole hoksattu, että Savukylässä sopivin paikka on
meijerille!"

"Niin, kun ei ole hoksattu!"

"Kuka sen viimein nyt huomasi?"

"Niin. Kuka sen lieneekin ensiksi hoksannut?"

Sitä ei tietty, eikähän se pääasia ollutkaan. Pääasia oli se, että nyt
vihdoin oli sopiva paikka löydetty.

Mallikylästä kyllä kuului ääniä, ettei siellä ole niitä, jotka
kannattavat Savukylää, mutta siitä eivät toiset olleet millänsäkään.
Tulkoot kokoukseen vastustamaan, jos tahtovat!

       *       *       *       *       *

Päivää ennen jo saapui konsulentti.

Hän oli varannut aikaa ottaakseen selvän uudesta meijeripaikasta, joka
oli katsottu Savukylän Ollinvainioon.

Paljon miehiä seurasi konsulenttia, kun hän kokouspäivän aamuna lähti
Savukylän Ollinvainiota tarkastamaan.

Ja kokoukseen saapui lukuisasti väkeä likeltä ja kaukaa ja yksimielisiä
oltiin siitä, että Savukylän Ollinvainio on paras paikka ja kaikille
sopiva.

Ja kokous alkoi. Konsulentti puhui ensin meijeristä yleensä ja
osuustoiminnasta erittäin. Hän selitti esimerkkejä muilta
paikkakunnilta, joille osuusmeijerit olivat hyvinvointia ja
toimintaintoa lisänneet. Ja sitten hän numeroilla todisti, kuinka
suurta vahinkoa heinärantalaiset olivat itselleen saattaneet, kun niin
monen monta vuotta olivat riidelleet...

Kauheita summia olivat! Mutta jokainen myönsi, että niin on.

Sitten sanoi sanansa Ollinvainiosta.

Erittäin sopiva paikka se oli hänenkin mielestään. Verraten ennen
esitettyihin paikkoihin oli Ollinvainiolla monta etua.

Ja koko Savukylä meni takaukseen siitä, että vettä on... että juuri
Ollinvainiossa ovat maailman parhaat vesisuonet...

"Vesi tietysti on pääasia", jatkoi konsulentti. "Mutta kuten kaikki
vakuuttavat on Ollinvainiossa vesi hyvin matalassa ja laadultaan
erinomaista..."

Ja hän puolusti lämpimästi Ollinvainiota ja kehoitti heti ryhtymään
toimeen.

Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista. Kokouksen menokin oli hiljaista
kuin kirkossa. Ainoastaan jotkut mallikyläläiset, jotka olivat
saapuneet kokoukseen, poistuivat sieltä synkein silmin ja happamin
naamoin.

Siis vihdoin: Heinärannan osuusmeijeri oli päätetty rakentaa Savukylän
Ollinvainioon! Hurraa!

Kaikki toimihenkilöt valittiin ja rakennushommaan päätettiin ryhtyä
heti.

Iloisesti jutellen kävelivät miehet kokouspaikalta ja siunasivat
sydämessään konsulenttia, joka ystävänä tuli ja rauhaan ja
yksimielisyyteen kehoitti.

Nyt vihdoinkin! Jo monta vuotta oli jauhettu ja riidelty, ja monet
tuhannet, jotka nyt povea lämmittäisivät, olivat menneet kaiken
maailman tietä! Sen onnettoman ja kelvottoman käsimeijerin takia! Niin
toiset.

Mutta Mallikylän miehiin liittyi Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri ja
synkkinä miehinä kävelivät.

Mitä parempi oli Savukylän Ollinvainio kuin Pikku Herralan rantavainio?

Siinä on kysymys. Ja mikä oli pohjasyynä siihen, ettei Pikku-Herralaan
meijeriä rakenneta, kuten jo vuosia sitten päätettiin? Herralan
palstalle olivat jo hirret ajetut, siihen oli suurilla kustannuksilla
kaivettu kaivo, josta riittäisi vettä vaikka koko pitäjälle.

Ja Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset päättivät, että
kaikki mitä ihmisen voimassa on, he yrittävät, ettei meijeriä
Savukylään rakenneta...

Ja heillä on valtaa ja voimaa!

Ja saadaan nähdä, kuinka käy ennenkuin leikistä luovutaan!



II


Savukyläläiset olivat hyvillään. Meijerirakennus tulisi komistamaan
koko heidän kyläänsä, joka samalla nousisi arvossa. Siitä olisi sitä
paitsi aineellistakin hyötyä joka talolle.

Omilla varoillaan kustansivat he Kaivo-Iisakin naapuripitäjästä
vesisuonia tutkimaan, jotta kaivo osattaisiin kaivaa parhaan vesisuonen
kohdalle. Sillä monen pitäjän viisain kaivonpaikan tarkastaja oli tämä
Kaivo-Iisakki, jonka neuvoa paljon kysyttiin.

Ja Iisakki saapui pian, sillä kiire oli. Rakennushommiin käytäisiin
heti, kun saataisiin kaivon paikka ensin tietoon.

Ollinvainio, joka meijeripaikaksi oli katsottu, oli kylän takana;
sieltä oli loiva myötäle alas kylään, joen törmälle. Ammoisista ajoista
oli Ollinvainiota pidetty taattuna vesipaikkana. Siellä oli lähteitä
viljalti, ja maa oli kovaa ja someroista. Mökkiläisillä, joita
Ollinvainiossa asui paljon, oli jokaisella oma kaivonsa, ja niin
matalassa oli vesi, että kun sylen verran kaivoi kuoppaa, alkoi siihen
pulputa vettä, että kaivaja sai kiirehtiä pois kuopasta. Ja sitten vesi
niin kirkasta kuin viina ja pysyi kesät talvet samanlaisena.

Semmoista vesipaikkaa ei ollut koko Heinärannalla! Ja siihen mökkien
alapuolelle meijerirakennus tulisi!

Jo siinä vain vettä olisi.

Kaivo-Iisakki saapui pajunoksineen ja lausui jo ennenkuin oli
koettanutkaan, että hän näkee jo "maan muodostakin", että vesisuonet
ovat likellä.

Koko Savukylä oli katsomassa Iisakin tarkastusta. Sitä paitsi olivat
läsnä kaikki rakennustoimikuntaan kuuluvat henkilöt.

Oli talvinen päivä ja paksu lumi maassa, mutta Iisakki vakuutti, että
vesisuonet ilmoittavat itsensä _hänelle_ minä vuodenaikana hyvänsä.

Juhlallista oli.

Sillä väkijoukko ympäröi Iisakin niinkuin rippivieraat papin, ja
juhlallisessa äänettömyydessä seisottiin.

Ja Iisakki seisoi hetken kaksihaarainen paju kädessään. Hän oli totisen
ja tietävän näköinen, mulkoili silmillään, supatteli suullaan ja
huiskutteli pajua ilmassa. Väliin loi merkitsevän katseen taivaalle,
väliin taas tuimasti maahan ikäänkuin tahtoen maan läpi nähdä.

Sitten aloitti kokeensa. Etukumarassa lumessa kahlaten ja pitäen
reisiensä varassa molempia pajunhaarukoita rupatteli hän itsekseen...

Silloin nousi paju yhtäkkiä pystyyn. Sen näkivät kaikki ja
hämmästyivät.

Ja Iisakki jätti pajun siihen ja puhui juhlallisesti:

"Tähän paikkaan juuri, jossa tämä pajun oksa on pystyssä, -- tähän
paikkaan juuri kaivakaa kaivonne ja vettä saatte niin runsaasti kuin
ikinä tahdotte..."

Ja miehet ihmettelivät ja pystyttivät pajun viereen pitkän riu'un.

"Ja minä olen tehtäväni tehnyt", sanoi Iisakki. "Ruvetkaa töihin!"

Ja Iisakille maksettiin palkka ja kyydittiin takaisin omaan
pitäjääseen.

Seuraavana aamuna aloitettiin työ.

Ja kova homma alkoi muutenkin. Talvitien veljekset ottivat
urakalla kaivon kaivaakseen, ja siihen tarvittavat hirret aikoi
rakennustoimikunta pian paikalle toimittaa.

Kiire oli ja vauhdissa oltiin.

Ja innostus nousi nousemistaan. Savukyläläiset olivat hyvillään. Jopa
menivät niin pitkälle hyväntahtoisuudessaan, että lupasivat ilmaseksi
siirtää kaikki Pikku-Herralan palstalla olevat rakennushirret
Ollinvainioon, vaikka matkaa oli neljättä kilometriä.

Ainoastaan Säkkijärven Olli pysyi kylmänä eikä aikonut sekaantua koko
rakennushommaan.

Ja kolmen miehen voimalla kaivettiin kaivoa, monella hevosella ajettiin
kaivonkehäpuita, ja liikettä ja hossia tuli yhtäkkiä ennen hiljaiseen
Savukylään.

"Ennenkuin käki kukkuu on jo meijerirakennus kehillä", puhuttiin
hyvillään.

"Epäilemättä! Kaivo on jo puoliväliin valmis!"

       *       *       *       *       *

Mutta harmissaan ja hammasta purren murjottivat mallikyläläiset ja
Heinärannan Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri.

Tämä oli sikamaista osuuskunnan varojen tuhlaamista! Valmis, vesirikas
kaivo oli Pikku-Herralassa! Rakennushirret siinä vieressä ja kivet
likellä, Kuusimäen Kaisan lammashaassa!

Ei ole kuultu, ei nähty hullumpaa yritystä kuin tuo, että aloitetaan
uuteen paikkaan! Tuhlataan osuuskunnan varoja kaivoon, joka tulee
maksamaan satoja! Ja itse meijeri sitten Savukylän Ollinvainioon, joka
on melkein kuin Siperiaa!

Ei sovi!

Vastaan pitää panna, vaikka paita päältä menisi!

Ja vastustajien joukkoon liittyi myöskin Säkkijärven Olli Savukylästä.

Mutta mitä tehdä?

Pikku-Herrala oli asiaa jo kauan miettinyt yhdessä Mallikylän isäntäin
kanssa, mutta eivät vielä olleet mitään erinomaisempaa hoksanneet. Ja
kiire oli. Sillä voisi tapahtua minä päivänä hyvänsä, että
savukyläläiset ajavat roikassa hirsiläjille ja alkavat niitä siirtää
Ollinvainioon! Ja sitten olisi ehkä myöhäistä!

Päivät kuluivat. Alkoi kuulua huhuja, ettei Ollinvainiossa vesi olekaan
niin likellä kuin on luultu ja uskoteltu osuuskuntalaisia. Maa oli niin
kovaa ja kivistä, ettei siitä saatu eräksi kuin pieniä muruja eikä
vettä vielä ollut tippaakaan...

Siitä saivat Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset vettä
myllyynsä. Siinähän oli jo mainio pykälä. Ei olekaan vettä Savukylän
Ollinvainiossa!

Kiire tuli. Nyt piti toimia, sillä meijeripaikka riippui nyt hiuskarvan
nokassa!

Mallikylän parhaat isännät kokoontuivat Pikku-Herralaan, ja neuvottelua
ruvettiin pitämään.

"Jos saisimme puolellemme kirkonkylän Kauppilan, Sipillan kylän
Mäenpään Ulrikin ja Erkkilän Anaskin, niin voitto olisi meidän", sanoi
Mallikylän Maaherra.

"Niin olisi", myönsivät toiset.

Mutta Pikku-Herrala, joka oli isoääninen ja liukas mies, tokaisi:

"Minä kyllä saan ne puolelleni, kun selitän asian!"

"Mitä aiot selittää?" kysyivät toiset.

"No sanon, ettei tule vettä tippaakaan!" sanoi Herrala.

Ruvettiin miehissä miettimään ja päästiin siihen tulokseen, että
agiteeraus on parasta. Se auttaa. On se nähty ennenkin, että entiset
päätökset on purettu!

Ja päätettiin, että Mallikylän Maaherra, joka oli viisas ja maltillinen
mies, menisi puheille. Ensin kirkonkylään, sitten Sipillan kylään.
Kautta rantain ja varovasti olisi puhuttava ja selitettävä, että
hullusti käy, jos Ollinvainioon meijeri rakennetaan: vettä ei ole
senkään vertaa, että kasvonsa pesisi...

Ja yksimielisesti päätettiin, että Maaherran on heti lähdettävä
liikkeelle.

Mutta mitä on tehtävä, jos Savukylän miehet tulevat hirsiä
Ollinvainioon noutamaan?

Siinä on kamala kysymys. Ja joku tiesi vielä kertoa, että
savukyläläiset olivat aikoneet nyt aivan heti aloittaa hirsien ajon,
ehkä jo tällä viikolla.

"Niin, eipä tiedä, vaikka jo huomenna tulisivat", sanoi Herrala, kovin
kiusassa.

"Niin, kuinka lienee?"

Paha oli niin, paha näin. Kokouksen päätös oli selvä: hirret siirretään
Pikku-Herralasta niin pian kuin mahdollista Savukylän Ollinvainioon.

"Olisiko mitään pykälää, jonka nojalla voisi kieltää?"

Sitä ei kukaan tiennyt. Mutta yhtäkkiä hoksasi Maaherra ja virkkoi:

"Ei auta muu, mutta nyt on käännyttävä Horsluntin puoleen. Siinä on
mies, joka kaikki tietää ja kaikki ymmärtää..."

Siinä on pelastus! Horslunti kyllä hoksaa, mitä on tehtävä.

Ja Horsluntin puheille valittiin Pikku-Herrala.

"Kyllä tulee asia toimeen", vakuutti Pikku-Herrala, hyvillään
luottamustoimesta.

Pitkään ei jouduttu jaarittelemaan tällä kertaa. Oli kuin hengen hätä.
Heinärannan maailmankuulu osuusmeijeri joutuisi lopultakin Savukylään
-- Siperiaan!

Ja kiireesti lähti Mallikylän Maaherra ajamaan kirkonkylälle ja
Sipillan kylään päin.

Mutta näppärästi oli Pikku-Herralakin liikkeellä. Pesi kasvonsa,
kampasi hiuksensa, vaihtoi paremmat kengät ja pani uuden takin yllensä.

Ja lähti, vinkeästi kävellen ja suu jo valmiiksi aukaistuna Horsluntin
puheille.

Mutta raitilla tuli häntä vastaan Vankkalan isäntä Savukylästä.

"Jahaa! Vai niin", huusi Herrala Vankkalalle jo kaukaa. "No eipä
Ollinvainioon vettä tulekaan... Siinä se on! Eipä tulekaan vettä!
Perhana vie..."

"Elähän nyt niin huuda!" arveli Vankkala. "Vettä on jo niin paljon,
että liikaakin... Tule katsomaan! Oikeaan vesisuoneen osasi
Kaivo-Iisakki..."

"Valehtelet", karjui Herrala. "Ei kuulu olevan noppaakaan..."

"Mene siitä huutamasta!" kiivastui Vankkalakin ja lähti ruunallaan
ajamaan kotokylään päin.

Mutta Herrala kääntyi vielä taakseen ja kysyi huutaen:

"Koska aiotte ruveta hirsiä ajamaan?"

Vankkala kuuli kyllä mitä Herrala huusi, mutta ei vastannut mitään.
Ajeli menemään niinkuin ei olisi mitään kuullut. Herrala rääkäisi
toisen ja kolmannen kerran, mutta Vankkala ei vastannut sittenkään.

Herrala jatkoi matkaansa Horsluntille päin. Kiivain askelin käveli ja
itsekseen höpisi...

Horslunti sattui olemaan kotosalla. Oli kuullut, mitä
meijerirakennuksen suhteen taas puuhataan.

Herrala selitti juurta jaksain, kuinka asiat ovat. Ja sanoi nyt
tulleensa kysymään Horsluntilta, kaikkitietävältä, mitä olisi tehtävä,
ettei hirsiä saataisi liikuttaa...

"Sillä", sanoi hän, "kun kaikille tulee tiedoksi, ettei Ollinvainiossa
olekaan vettä, niinkuin muutamat hölmöt ovat luulleet, niin epäilemättä
kaikki luopuvat kannattamasta Ollinvainiota..."

"Sehän on selvää se", virkkoi Horslunti viisaan näköisenä.

"Mutta jos nyt ennenkuin Ollinvainion päätös on kumottu ehditään hirret
sinne siirtää, niin kuinkahan sitten käy?" kysyi Herrala, silmät
renkaina.

"Mitäpä siinä", sanoi Horslunti, iva suupielessä, "meijeri rakennetaan
tietysti siinä tapauksessa Ollinvainioon..."

Herrala seisoi silmät suurina, seisoi kysyvän ja odottavan näköisenä.

Eikö Horslunti tietäisi pykälää, jonka nojalla voisi kieltää
savukyläläisiä hirsiin koskemasta?

"Eihän niihin ole pakko antaa koskea eikä viedä mihinkään", sanoi
Horslunti.

"Kuinka sitten?" kysyi Herrala, ymmärtämättä mitä Horslunti tarkoitti.

"Ei muuta kuin kiellät, ettei saa koskea... että hirret ovat sinun
maallasi..."

"Mutta jos sittenkin ottavat?" tiedusteli Herrala.

"Ole sinä vaan kovana", neuvoi Horslunti. "Ja jos eivät sanaa tottele,
niin ota kanki käteesi..."

Herrala tuli hyvilleen. Samaa keinoa oli hän itsekin miettinyt.

"No nyt... no nyt... kyllä minä nyt!" hoki hän hyvillään; maksettuaan
palkan Horsluntille hänen neuvostaan lähti hän hyvillä mielin kävellä
viuhtomaan takaisin kotiaan päin.

Oli jo ilta, kun hän saapui kotia.

Hän oli kylällä kuullut huhuja, että Savukylässä oli valmistauduttu
meijerihirsiä noutamaan.

-- Voivat yöllä tulla, ajatteli Herrala ja päätti pitää vahtia.

Ja koko yön oli hän vaatteissaan ja kävi vähä väliä pihalla
kuuntelemassa.

Mutta eivät tulleet, ja aamu alkoi valjeta.

Mutta silloin juuri ajaa hurautti Jaakkolan isäntä Savukylästä ja
käänsi hevosensa hirsiläjälle.

Herrala juoksi kuin riivattu hänen peräänsä.

"Mitä aiot?" tikasi hän, julmasti katsoen ja ääni vihasta vavisten.

"Aion ottaa tästä hirsikuorman ja viedä Ollinvainioon", vastasi
Jaakkola tyynesti.

"Et koske niihin hirsiin!" karjaisi Herrala. "Lappele pian tiehesi!
Hirret ovat minun maallani..."

Jaakkola yritti nostamaan likinnä olevaa hirttä, mutta silloin tarttui
Herrala puukankeen ja uhkasi lyödä pään halki, jos toinen koskee...

Ihmisiä sattui menemään maantiellä ja kaikki seisahtuivat kuuntelemaan
julmaa karjumista ja meuhkaamista.

"Odota, sinä sen tollisko!" sanoi Jaakkola ja lähti niin tyhjin rein
takaisin omaan kyläänsä.

"Eipä uskaltanut koskea", kerskaili Herrala väkijoukolle.

-- Sama komento on muillekin, -- mietti hän kävellessään pihaan.

Mutta levoton hän kuitenkin oli. Levotonna vartoi hän Maaherraa, joka
oli mennyt Sipillan kylään yllyttämään ja jonka oli pian määrä joutua
takaisin.

Mutta Maaherraa ei kuulunut, ja päivä kului illaksi.

Kului iltakin, mutta mitään ei Herrala saanut tietää.

Väsyneenä laskeusi hän myöhään illalla levolle siinä varmassa uskossa,
etteivät savukyläläiset enää uskalla tulla hirsiä noutamaan ja että
Maaherran yllytys kyllä onnistuu...

Ja siihen uskoon hän nukkui.

Mutta hän heräsi aamuvarhaisella siihen, että kuului kulkusten ja
tiukujen helinää hirsiläjiltä, kuului hevosten hirnuntaa ja miesten
kovaäänistä puhelua...

Kauhistuneena hyppäsi hän vuoteesta ja näki ikkunasta kokonaisen
rykelmän savukyläläisiä hevosineen hirsiläjillä. Muutamia kuormia oli
jo pantu ja toisia pantiin miesvoimalla. Savukylän vankimmat miehet
olivat joukossa. Ja he nauroivat ja melusivat kuin juopuneet.

Hirmuinen hätä tuli Herralalle. Ei siihen miesjoukkoon ollut menemistä!

Hän pukeusi nopeasti ja riensi kujalle.

Savukyläläiset huomasivat hänet heti.

"Tulepa nyt tänne kankinesi!" ilkuttiin hänelle. "Tulesta nyt!... Ei
olekaan Jaakkola yksinään."

Ja hirveällä melulla he latoivat hirsiä korkeat kuormat joka rekeen.

"Västinkiin toimitan teidät kaikki!" kiljui Herrala kujalta, mutta ei
uskaltanut mennä likemmäksi.

Ja saatuaan kuormat valmiiksi läksivät savukyläläiset ajamaan
Ollinvainioon päin ja rallattivat mennessään.

Herrala puri hammastaan kujalla ja kiroili itsekseen.

-- Jos olisi pyssy, niin perään ampuisin, -- uhkasi hän.

Hän ehti kuitenkin jo vähän lauhtua pahimmasta vimmastaan, kun näki
Maaherran vihdoinkin palaavan yllytysmatkaltaan. Mutta Maaherra ei
palannut yksin. Hänen reessään istui kirkonkylän Kauppila, ja heidän
perässään ajoivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, näillä
kolmantena Sipillan kylän rikas, Naattala.

Herrala ymmärsi, tulijat nähtyään, että hyvin ovat asiat. Eivät olisi
muutoin nuo miehet yhtyneet Maaherran seuraan.

Herrala riensi jo pihalle vastaan.

"Mitä kuuluu?" kysyi Maaherra.

"Kummia kuuluu", alkoi Herrala kertoa semmoisella vauhdilla, että sylki
suusta roiskui. "Toistakymmentä Savukylän hevosta on käynyt hirsiä
noutamassa... ja lisää taitaa tulla, perhana vie..."

"Voi saakeli!"

Ja Herrala, kerran vauhtiin päästyään, selitti kaikki. Selitti kuinka
hän Jaakkolan kyyditsi kanki ojolla pois hirsien luota. Horslunti oli
neuvonut.

Mutta vieraat nousivat reestä ja niin mentiin miehissä Herralaan ja
ruvettiin miettimään.

"Jos asia niin on, ettei Ollinvainion kaivoon vettä tule, niin onhan
selvää, että rakennushomma on keskeytettävä", sanoi Erkkilän Anaski.

"Selvää on!" myönsivät toisetkin.

Mutta kirkonkylän Kauppila sanoi:

"On kuitenkin otettava selvä siitä, tuleeko Ollinvainion kaivoon vettä
vai ei, ennenkuin taas päätös puretaan."

"Ei sinne tule vettä pennin edestä", huusi Herrala.

Päätettiin, että lähdetään miehissä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan,
ja jos havaitaan, että kaivo näyttää vedettömältä, on rakennushomma
heti paikalla keskeytettävä...

Niin päätettiin ja miehissä lähdettiin.

Herralasta Ollinvainioon ei ollut matkaa kuin neljättä kilometriä, ja
pian olivat miehet tämän taipaleen ajaneet.

Kun he saapuivat Ollinvainioon, olivat siellä kaivonkaivajat kovassa
touhussa, vintaten vettä kaivon kuopasta.

Kaikki kurkistelivat kuoppaan, ja Maaherra kysyi:

"Näyttääkö vettä laskevan?"

"Vettä tänne tulee, ettei enää saata kaivaakaan", vastattiin kuopasta.
"Kuluneena yönä oli tullut niin paljon, että koko aamun olemme saaneet
lipota paljasta vettä..."

"Ei suinkaan!" sanoi Herrala.

"Varmaa se on", vastattiin kaivon pohjalta.

Seisoivat siinä mietteissään kukin. Hirret, jotka savukyläläiset olivat
tuoneet, oli asetettu mallikelpoiseen läjään siihen lähelle. Sillä
siihen paikkaan oli itse rakennus rakennettava.

Ja kaivon hirsiä oli valtainen pino.

Miehet miettivät ja rupesivat keskustelemaan.

"Ellei kielletä, ajavat savukyläläiset kaikki hirret tänne
Ollinvainioon", sanoi Herrala.

"Pitäisi olla asiaaymmärtävä mies, joka lausuisi tästä kaivosta
mielipiteensä", arveli kirkonkylän Kauppila.

"Konsulentti sen parhaiten ymmärtää", sanoi Maaherra.

Ja kun hetken vielä puhelivat, niin päätökseksi tuli, että
rakennushomma keskeytetään. Kaivoa ei kaiveta enää eikä hirsiä
liikuteta Pikku-Herralan rantavainiolta ennenkuin konsulentti on
sanansa sanonut.

Ja Maaherra, kirkonkylän Kauppila ja Pikku-Herrala valittiin
toimimiehiksi, jotka konsulentille asiasta ilmoittavat ja pyytävät
kaivoa tarkastamaan.

Savukyläläisille ilmoitettiin, etteivät saa hirsiin koskea, sillä
muutoin heidät hitto perii.

Ja niin erottiin.



III


Hirmuinen hälinä ja meka alkoi nyt kuulua joka haaralta.

Mitä tämä merkitsee, että keskeytetään rakennushomma, kun yksimielinen
päätös on, että meijeri rakennetaan Savukylän Ollinvainioon?

Tämä on kummempaa!

"Ei siitä lopultakaan tule mitään!" sanoivat epäuskoiset.

"Ei ennen kuin on kaksi aurinkoa taivaalla!" sanoivat toiset.

Ja niin jäi kaivon kaivaminen kesken eivätkä savukyläläiset uskaltaneet
enää meijerihirsiin kajota.

Aika kului, kevät alkoi tulla. Konsulentti oli vihdoin ilmoittanut,
että silloin, sinä päivänä, hän saapuu kaivoa tarkastamaan. Ja sitä
päivää odotettiin jännityksellä.

Mutta sillä aikaa tapahtui, että Säkkijärven Olli, jonka talo oli juuri
Ollinvainion kohdalla, joen rantaa likempänä, nousi hirveään vimmaan.
Olli ei kuulunut osuuskuntaan ja uhkasi meijeriä kuin ruttoa. Nyt ne
olivat kelvottomat tehneet hänelle hävyttömän työn! Hän oli käynyt
Horsluntin puheilla neuvoja kysymässä ja Horslunti oli opastanut.

Säkkijärven Olli syytti koko osuuskuntaa siitä, että _mäjerikaivo oli
kaivettu suoraan siihen vesisuoneen, joka juoksi hänen kaivoonsa_. Nyt
oli käynyt niin, että hänen kaivonsa kuivui ja hän lehmineen ja
hevosineen kuolee veden puutteeseen. Olli tulisi vaatimaan ensiksi,
että Ollinvainioon kaivettu kaivo täytetään ja lisäksi vaatimaan
edesvastausta ja korvausta...

Semmoinen oli kanne, jonka Olli sinkosi osuuskuntaa vastaan. Horslunti
oli ennustanut, että siitä tulee semmoinen oikeusjuttu, että siinä
vielä moni maansa ja mantunsa menettää.

Olli itse oli kuin vimmassa ja uhkasi jokaista erikseen ja kaikkia
yhteisesti.

Kauhistus valtasi arimmat. Emännät itkivät ja muutamat isännät
rukoilivat, että pääsisivät pois koko osuuskunnasta, että
keppikerjäläisiksi tässä tulevat köyhimmät sen onnettoman meijeripaikan
takia.

Hirmuinen oli häsy ja hälinä ja sinne tänne arveltiin ja mietittiin.

Mutta julmana miehenä Olli uhkasi, että jahka käräjät tulevat, niin
silloin saavat nähdä, mitä Ollinvainion kaivo osuuskunnalle maksaa.

Vielä tapahtui toinenkin asia, josta myöskin arveltiin koituvan ikävän
käräjäjutun. Savukylän Jaakkola oli haastanut Pikku-Herralaa
_murhayrityksestä_.

Asia oli selvä. Näkijöitä oli ollut paljon. Herrala oli huutaen ja
kiroten seisonut, tukkikanki vankinta lajia lyömäasennossa, Jaakkolan
vieressä ja uhannut lyödä hengettömäksi...

Kymmenkunta ihmistä oli seisonut maantiellä melkein vieressä ja
kuulleet ja nähneet kaikki. Raskas oli siis syytös.

Herrala hätääntyi ja kääntyi Horsluntin puoleen. Mutta Horslunti
ilmoitti kylmästi, että hän jo oli ehtinyt ottaa kantajan, Jaakkolan,
asian ajaakseen eikä siis sopinut, että hän vastaajalle antaisi
neuvoja.

Yhä suurempi hätä tuli Herralalle ja hän päätti kysyä "Pellervosta"
neuvoja, mitä "tänkaltaisessa" asiassa olisi tehtävä. "Lukijain
osastossa" vastasi "Pellervo" aina ja opasti oikealle tielle.

Sieltä oli apua odotettava. Ja koska hän itse oli mainio kirjoitusmies,
istui hän heti kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:

    'Pyydän vastausta, että mitä on tehtävä kun tuo Savukylän Jaakkola
    tuli noutamaan meijerihirsiä ja horslunti neuvoi, ettei antaa, joka
    olikin selvää kun hirret ovat minun maani päällä, niin minä kielsin
    ja Jaakkola kirosi ja haukkui minua rengassilmäiseksi pässiksi ja
    vastatkaa saapiko kunnon kansalaista haukkua joka maksaa kaikki
    verot, pääsiäisrahasta saakka, jonka kyllä kaikki tietävät, ja oli
    aamu varhainen ja eikä niitä ollut näkijöitä muistelen, että oli
    hämy, vaan Jaakkola sanoo olleen kuulijoita ja näkijöitä ja
    horslunti neuvoi, että lyö kangella, pyyvän ensi numerossa
    vastausta toivon menestystä ja pitkää ikää

                                             ystävyydellä
                                          Vantte Pikku-Herrala.
                                      myynyt metsää neljäntuhannen
                                                edestä.'

Hän sulki kirjeen ja kirjoitti osoitteen:

    "Pellervon" toimitus,

                                                Helsinki
                                        Etelä-Esplanaadinkatu 2.
                                               Puh. 5673.

Ja läksi itse kirjettään postiin viemään.

Sitten hän rauhoittui, sillä hän tiesi, että "Pellervo" pitää lukijain
puolta pienemmissäkin asioissa, jopa sitten tämmöisessä, josta ei pääse
muutoin kuin västingillä. Siellä on vielä viisaampia miehiä Helsingissä
kuin Horslunti, vaikka Horsluntia luullaan kaikkitietäväksi!

       *       *       *       *       *

Kun käräjäasioista kuumimmillaan juteltiin ja yhtä ja toista niistä
arveltiin, tuli tieto, että konsulentti saapuukin huomenna.

Silloin unohtuivat molemmat käräjäjutut ja jännitettyinä varrottiin,
minkä lausunnon konsulentti antaa.

Ollin-Mikko, joka näinä vuosina oli sydämessään iloinnut siitä, että
meijeririita jatkui, ja toivonut, että lopussa tulee semmoinen riita,
että osuuskuntalaiset kynsivät silmät toisiltaan ja koko homma hajoaa,
oli nytkin syrjästä seurannut tapauksia. Ja sielussaan iloinnut. Sillä
nämä viimeiset käräjäjutut jo viittasivat siihen, ettei ollut kaukana
se aika, jolloin hänen ennustuksensa toteutuu.

Ja silloin se olisi päättynyt koko meijerihomma.

Mutta ei Mikkokaan kuitenkaan ollut varma vielä. Saattaa tapahtua, että
sittenkin rupeavat rakentamaan Ollinvainioon... Riippui siitä mitä nyt
konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta. Uskooko olevan vettä
riittävästi vai eikö?

Aamulla varhain nousi Mikkokin ylös. Ja vaikka hän olikin päättänyt,
ettei hän mene kuulemaan mitä konsulentti Ollinvainion kaivosta sanoo,
ei hän kuitenkaan nyt pitänyt päätöstänsä.

-- Voinhan sinne kävellä minäkin, vaikkei asia minua liikuta,
puolusteli hän itseään.

Ja hän ajoi partansa ja pesi kasvonsa.

Oli jo kevät. Maantie oli likaisena ja hanki huovehti. Ei luistanut
suksi. Paras oli lähteä kävelemällä.

Kun hän pirtistään tuli ulos, meni siitä ohi Virnemäen Heikki ja
tiedusteli, mihin Mikko oli lähdössä.

"Oli aikomukseni käväistä Anttilassa jaaroja kuohimassa", valehteli
Mikko.

"No tänään kuuluu nyt tulevan konsulentti sitä Ollinvainion kaivoa
tarkastamaan, että onko siinä vettä vai eikö..."

"Soo, soo... vai niin", sanoi Mikko, ikäänkuin ei olisi kuullut koko
asiasta mitään.

"Joo", sanoi Virnemäen Heikki ja ehdotteli Mikolle, että menisivät yhtä
matkaa maantielle asti. Mutta Mikko ei tahtonut tällä kertaa seuraa
Heikistä ja sanoi sen vuoksi, ettei hän vielä lähdekään, ja meni
pirttiinsä takaisin.

Virnemäen Heikki läksi yksin kylälle päin.

Mikko katseli ikkunasta hänen menoaan, ja kun näki Heikin kääntyvän
Haapalaan ja menevän sisälle, lähti hänkin liikkeelle.

Hän kulki Kuusimäen Kaisan lammashaan poikki, aivan likeltä sitä
paikkaa, jossa meijerin kivijalkakivet olivat jo vuosikausia olleet.
Kuinka monta vuotta lienevät jo olleet?

Mikko koetti muistella. Ei muistanut. Varpumäen Manta oli sinä talvena
raskaana tätä nuorinta poikaa Otto Eukeenia, joka nyt jo on vankka
miehenalku...

-- Paljon siitä on aikaa, -- mietti Mikko. -- Ja siitä asti on
riidelty... eikä ole vaan sopivaa meijeripaikkaa löydetty... Näkyvät
nuo kivetkin jo uppoavan maahan... ja siihen kai uppoavatkin, ja tiira
kasvaa päälle.

Tiellä näkyi olevan Savukylään menijöitä sekä jalan että hevosella.

Kun Mikko tuli tielle, tunsi hän, että samassa reessä istuivat
kirkonkylän Kauppila ja Mäenpään Ulrikki ja kuskipallilla Erkkilän
Anaski.

Mikko liittyi jalan kävelijöihin. Siinä oli Pitkärannan vanha
Israelikin menossa Savukylään. Israeli oli totinen kristitty, mutta
huolehti kuitenkin maallisia asioitakin. Mikosta sai hän puhe- ja
matkakumppanin. Mikko, jonka usko ei ollut kylliksi vankka, -- ja sen
Mikko mielellään myönsikin, -- pelkäsi, että Israeli alkaa hänen
sielunsa autuudesta kysellä, niinkuin hänen tapansa aina ennen oli
ollut.

"Sinäkin, Mikko parka, joka seisot jo haudan partaalla, elät synnissä
ja syntiä teet... etkä sielusi autuutta etsi."

Niin oli Israeli Mikkoa joka näkemällä puhutellut.

Mutta jo oli ääni muuttunut Israelinkin kellossa. Ei halkaistua sanaa
puhunut kuolemasta eikä syntein anteeksi saamisesta. Mutta heti alkoi
meijeripaikasta puhua ja näytti niinkuin vanhassa Aatamissa puhuisi.

"Kaiken tämän takana ovat mallikyläläiset, Pikku-Herrala ja Jauholan
Petteri", sanoi hän. "Niistä se on lähtöisin, ja saivat taas koko
osuuskunnan horjumaan, ja meijeri jääpi taaskin rakentamatta. Mutta se
pirullisuus ja oman voiton pyyntö ja tyhmyys ja härkäpäisyys... Ne
miehet ne nyt hajaannuksen tekevät... Tätä ennen olivat Mäenpään
Ulrikki ja Erkkilän Anaski ne, jotka saivat hajaannuksen aikaan... En
ymmärrä, mitä Mallikylän Maaherrakin ajattelee, kun tämmöisen
seisauksen toimitti..."

"Eikö Mallikylän Maaherra ole kristitty mies?" kysyi Mikko.

"Onhan se tunnustuksessa olevinaan, vaan kuinka lienee", vastasi
Israeli ja arveli sitten:

"Näyttää, että tämä meijeririita viepi senkin vähäisen uskon, joka
vielä jälellä on."

"Niin on kuulunut. Sekin Jaakkolan ja Herralan murhajuttu", sanoi
Mikko.

"Jaa, Herra tiesi, mikä siitäkin tulee, jos vaan oikeuteen menevät",
huokasi Israeli.

"Ne ovat äkäisiä miehiä kumpainenkin", sanoi Mikko. "Eivät ne hellitä
kumpikaan. Entä sitten Säkkijärven Ollin juttu?"

"No, Säkkijärven Ollin juttu ei taida olla niinkään vaarallinen",
arveli Israeli.

Hetken päästä sanoi Mikko:

"No, saa kuulla, mitä konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta...
luuleeko olevan vettä riittävästi..."

"Niin, saapi kuulla. Minä puolestani uskon siinä vettä olevan
riittävästi", puhui Israeli. "Olen minäkin käynyt katsomassa. Vettä on.
Parempaa kaivon paikkaa ei löydy Heinärannalta, vaikka kaivaisivat
vielä kymmenen kaivoa. Eivätkä siitä muut ole puhuneetkaan kuin
mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri, joilla on riitelemisen ja
rettelöimisen halu..."

Niin juttelivat Israeli ja Mikko Savukylään päin menossaan.

Mutta kun he saapuivat Rantalan luo, jossa meijeri vuokralla oli,
näkivät he, että pihalla oli tavallista enemmän hevosia ja miehiä. Ja
saivat eräältä muorilta kuulla, että konsulentti oli Rantalassa.

"Mitähän se siellä? Aikooko pitää vielä kokousta?"

He poikkesivat Rantalaan. Israeli poistui siitä Mikon vierestä ja
katosi väkijoukkoon. Mikko näki miehiä menevän meijerihuoneeseen, ja
hän seurasi perässä.

Konsulentti seisoi keskellä lattiaa ja puhutteli meijerskaa. Kuului
tiedustelevan, monenko pisteen voita on saatu tämmöisessä
"sikaläätissä".

Meijerska ilmoitti ja pillahti itkemään niinkuin lapsi, vaikka oli
suuri ja lihava.

"Ei maksa vaivaa olla pahoillaan", lohdutteli konsulentti. "Paremmin
saatte olla iloinen, sillä tämmöisessä huoneessa on mahdotonta saada
hyvää voita... Ja merkillistä on, että olette saanut niinkin hyvää
voita."

Meijerska itkeä nyyhkytti, mutta konsulentti kääntyi nyt isäntien
puoleen ja sanoi:

"Kymmenien tuhansien vahinkoja saatatte itsellenne joka vuosi, kun ette
rakenna itsellenne omaa meijeriä!"

Siitä pääsi hän alkuun ja piti "lennokkaan" puheen.

Piha oli täynnä ihmisiä. Kevätaurinko lämmitti. Konsulentti seisoi
portailla ja siinä puhui. Oli hän nähnyt yhtä ja toista elämänsä
varrella, mutta näin saakelin riitaisia ihmisiä kuin täällä
Heinärannalla on, ei sanonut tavanneensa!

Sitten puhui hän siitä, mikä voima on yhteenliittymisellä, puhui
keskinäisestä rakkaudesta ja rauhasta, sovintoon kehoitti ja rauhaan.

"Riitelemällä pilaatte koko asianne, yhteisen hyvän hommanne", jatkoi
hän. "Olenhan kuullut kamalia käräjäjuttuja olevan tulossa, kuulenhan
omin korvin, kuinka toinen toistaan soimaa..."

Mutta kesken konsulentin puheen astui Erkkilän Anaski esiin ja sanoi:

"Tässä on nyt kysymys siitä, onko Ollinvainion kaivossa riittävästi
vettä... Sillä minä muistelen konsulentin sanoneen ja erityisesti
maininneen siitä, että on ensimmäiseksi katsottava se seikka, että
vettä on riittävästi... Ettei kävisi täällä meilläkin niinkuin kuuluu
käyneen Kempeleessä, että kahdeksan kaivoa on kaivettu eikä sittenkään
ole vettä riittävästi, he, he, he..."

Anaski kuuli ympärillään hyväksyviä naurun purskauksia.

"Tietysti... tietysti", myönsi konsulentti. Siitä, että hän punastui
hiusmartoa myöten, näkyi, että arkaan paikkaan oli Anaski koskettanut.

"Vettähän tietysti täytyy olla", jatkoi konsulentti tulipunaisena ja
ääni vihaisena. "Mutta jos minä saan suoraan sanoa ajatukseni, niin
luulen, että vaikka valtameri lainehtisi tässä nenänne alla, te
sittenkin löytäisitte riitelemiseen syyn..."

Ja kun hän sen oli sanonut, ilmoitti hän, että nyt hän lähtee
Ollinvainioon kaivoa tarkastamaan.

Maaherran rekeen istui konsulentti, ja niin lähdettiin ajamaan
Savukylää kohti.

Muut seurasivat perässä. Ollin-Mikko liittyi joukkoon, ja pitkä oli
jono, aivan kuin hautajaissaattue.

Mutta edellä ajoivat Maaherra ja konsulentti ja keskustelivat.

"Kuinka syväksi on kaivo kaivettu?" kysyi konsulentti.

Maaherra ilmoitti.

"Onko vettä ilmaantunut?" kysyi hän sitten.

Edellisenä yönä olivat mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri
käyneet ja tyhjentäneet koko kaivon puti puhtaaksi.

"Paljon siinä oli ollut vettä", täytyi Maaherran myöntää.

Konsulentti puolestaan arveli, että kun kaivo nyt viime yönä oli
tyhjäksi pumputtu, niin jos siihen nyt on ehtinyt laskea vettä niin ja
niin paljon, on kaivo erinomainen. Ei ole silloin syytä epäillä mitään.

Maaherra ei vastannut mitään.

Ja niin he lähestymistään lähestyivät Savukylän Ollinvainiota. Ja muut
seurasivat "sankkana parvena" perässä.



IV


Aamuvarhaisella jo olivat savukyläläiset saapuneet Ollinvainioon, sillä
he eivät tienneet, että konsulentti viipyy Rantalassa, meijerin
vuokratalossa. Kaikki muut saapuivat, paitsi Säkkijärven Olli. Pitkäksi
tuli aika siinä kaivon ympärillä kävellä ja odotella. Mutta sitkeitä
olivat vartomaan. Ei yksikään lähtenyt kotiaan, vaikka nälkäkin jo
hätyytteli. Jo viho viimein tulivat!

Konsulentti ja Maaherra samassa reessä! Se oli savukyläläisten mielestä
huono enne. Mitä mahtoikaan Maaherra konsulentille selittää ja
valehdella!! Jo tulevat tuossa vieressä.

Konsulentti nousee reestä ja ottaa matkaansa kaikenlaisia kojeita.

"Vettä se niillä ottaa ja punnitsee", arvelevat savukyläläiset.

Konsulentti kävelee suoraan kaivolle, ja väkijoukko seuraa häntä kuin
pappia avonaisen haudan partaalle. On hiljaista kuin hautajaisissa. Ei
kuulu yhtään ainoaa ääntä. Mutta piiput ja sikarit savuavat.

Konsulentti menee kaivon partaalle ja väkijoukko ympäröi hänet joka
suunnalta, sillä kaikki tahtovat nähdä, mitä hän tekee ja mitä sanoo...

Hiljaista on. Ei hiiskaustakaan kuulu.

Ollin-Mikko on joutunut takarivin mieheksi eikä hän siis näe
kaivonkuoppaa eikä konsulenttia. Ja siinä johtuu hänelle mieleen, että
niinhän nämä ovat kuin hautajaiset... ja ehkä ovatkin?

Ehkäpä tämä nyt on viimeinen yritys, ja Heinärannan osuusmeijeri
haudataan monen sylen syvyyteen Ollinvainioon...

Silloin loppuu kurnaali, ja vanha viili saapi entisen kunniasijansa!

Mutta kuusen latvassa aivan lähellä kaivoa ja väkijoukkoa istuu varis,
joka on vasta etelästä päin tullut ja rääkäisee niin että ilma
viheltää:

"Praa!... Praa!"

Kaikki sen kuulevat ja katsahtavat lintuun, joka kumartelee ja rääkkyy.

Konsulenttikin silmää sinnepäin, ja hänen suupielessään on hymyä.

Maaherra, Erkkilä, Mäenpää, Herrala ja Jauhola ovat pyrkineet ihan
konsulentin selän taakse kaikki nähdäkseen, kaikki kuullakseen.

Maaherra on kumartunut katsomaan kaivoon, ja hän kalpenee, sillä
kaivossa on kauhean paljon vettä. Samoin käy Herralalle ja muillekin.

Kuinka on mahdollista, että noin paljon on vettä? Ja viime yönä ovat
mallikyläläiset tyhjentäneet kaivon viimeiseen nappaan asti.

Kalpeina he seisovat. Ei maistu tupakka, ei luista puhe. Mutta valjuina
miehinä seisovat savukyläläisetkin, sillä tästä hetkestä riippuu,
rakennetaanko meijeri Ollinvainioon vai eikö. Konsulentti mittaa ja
laskee.

"Kaivo on viime yönä ammennettu typö tyhjäksi... Niinhän on?" kysyy hän
vihdoin.

"Niin on", vastaavat ne mallikyläläiset, jotka ovat olleet kaivoa
tyhjentämässä.

"Ja vettä on siitä ajasta karttunut näin paljon." (Hän selittää, kuinka
monta tuhatta kiloa on vettä tullut kaivoon muutamassa tunnissa.)

"Siis: tässä on harvinaisen hyvä vesisuoni ja vesi laadultaan
erinomaista. Epäilemättä riittää tästä jo vettä meijerin tarpeiksi,
mutta voipi vielä varmuuden vuoksi kaivaa toisenkin kaivon. Minun
ajatukseni on siis, että paikka on hyvä ja vettä tulee riittävästi.
Siitä ei siis enää ole riitelemistä!"

Savukyläläisten poskille alkoivat veret kohota ja helpotuksen huokaus
nousi heidän rinnastaan.

Mutta kalpeina niinkuin kuvapatsaat seisoivat mallikyläläiset eivätkä
sanaa hiiskuneet.

Mutta konsulentti ilmoitti, että hänellä oli kiire muualle ja muihin
hommiin. Ei hän joutanut enää joutavia jaarittelemaan.

Hän sanoi kaikille yhteisen hyvästin, kehoitti ryhtymään
rakennushommiin ja elämään rauhassa ja rakkaudessa... Ja hän käveli
maantielle ja istui kievarikyytiin, joka oli häntä vartonut.

Mutta väkijoukko seisoi vielä siinä kaivon ympärillä niinkuin haudan
äärellä.

"Jaah", sanoi Erkkilän Anaski.

"Niin", arveli Maaherra.

Mutta Vankkalan isäntä Savukylästä sanoi kovalla äänellä, että kaikki
kuulivat:

"Asia on nyt siis selvä! Ja huomenna aloitetaan hirrenajo!"

Mutta Erkkilän Anaski nousi multavallin päälle, joka oli kaivon
kuopasta nostettu, ja huusi:

"Ei vielä, pojat! Ei vielä, pojat! Eivät ole vielä kaikki asiat
selvillä."

"Mitä puuttuu?" tikasi hänelle Savukylän Vankkala vihaisesti.

"Paljo puuttuu", rämisi Anaski. "Ensiksi tahdon kysyä: menevätkö
savukyläläiset takaukseen toinen toisensa puolesta siitä, ettei mitään
häiriötä synny meijerille veden takia kahteenkymmeneen vuoteen?"

Siinä oli kamala kysymys savukyläläisille!

Jo on pitkään ajatteleva mies tuo Erkkilän Anaski!

Anaskille vastattiin, että semmoinen tirehtööri saapi pitää suunsa
kiinni. Mikä patruuni oli Anaski vaatimaan takauksia ja millä
oikeudella?

Anaski taas puolestaan vastasi, että juuri se, etteivät savukyläläiset
uskalla takaukseen mennä, osoittaa, etteivät itsekään luota kaivoon...

Siitä päästiin alkuun. Ja niinkuin leviää kulovalkea pitkin kesäkuivaa
kanervikkoa, niin nyt puhe ja pauhu, tinka ja tora levisi nuolen
nopeudella. Ja yhtäkkiä oli koko miesjoukko tulisessa tingassa.
Huudettiin ja toiset huitoivat käsillään kuin juopuneet. Muutamia
miehiä kaatuikin, kun eivät hoksanneet katsoa, mihin astuivat. Ja
moniäänisenä ja kuin mustana meren aaltona miesjoukko lähestyi
maantietä...

Syntyi hirmuisia tinkoja. Persoonallisia loukkauksia sinkoili kuin
tulisia rakeita. Jotkut pyysivät todistajia kuulemaan, kuinka toinen
soimaa. Mutta todistajatkin olivat tingoissa eivätkä joutaneet
kuuntelemaan.

Ollin-Mikko katseli syrjästä ja nauroi partaansa. Ja kuta tuimemmaksi
riita kävi, sitä iloisemmaksi tuli Mikko, sillä hän ymmärsi hyvin,
ettei semmoisen elämän perästä synny heti aikoihin yhteistä meijeriä.

Ja mitään päätöstä ei tullut. Vihassa erottiin, toiset toisaalle.

Ollin-Mikko joutui Pikku-Herralan seuraan.

"Ei vaikka olisi kokonainen meri vettä Ollinvainiossa ja vaikka taivaan
enkeli tulisi ja sanoisi, että on siinä vettä... niin sittenkään ei
meijeriä rakenneta Savukylään", puhui Herrala raivoissaan Mikolle.

"Se on oikein!" kiitteli Mikko. "Pitäkää puolenne!"

"Niin teemmekin! Ja saat uskoa, Mikko, että vaikka paita päältäni
menisi, niin asiaa ei hellitetä... vaikka kävisi oppineita Helsingistä,
vaikka ulkomaalta saakka Ollinvainion vesivaroja punnitsemassa."

"Mihinkähän tulisi... eli missähän olisi paras paikka?" kysyi Mikko.

"Ei missään sen parempaa kuin on meidän rantavainio", kehui Herrala.
"Siinä on vettä ja valmis kaivo jo. Ja Mallikylän Maaherra kyllä
puolensa pitää..."

"Vaan jos eivät toiset siihen suostu", epäili Mikko.

"Jaa... jääköön sitten iäksi päiväksi rakentamatta", sanoi Herrala.

"Sitä minäkin! Niin saisikin jäädä! Silloin toteentuisi minun
ennustukseni ja Varpumäen Israelin uni..."

Herrala meni kuin masennuksiin ja sanoi hetken päästä: "Meijeri se
kyllä rakennetaan, vaan sitä ei rakenneta Savukylän Ollinvainioon..."

Olivat pian Herralan tienhaarassa. Mikko päätti ärsyttää Herralaa,
paljoa se ei tarvitsekaan, oli siksi pahalla kiirillä.

"Niin olen kuullut, etteivät suostu rakentamaan Herralan
rantavainiolle", sanoi hän.

"Pakko on suostua!" kivahti Herrala. "Ja tämä asia ei muuten kuulu
sinuun. Mitä sinä sekaannut meijeriasiaan...?"

"Taidetaanpa tarvita vielä minuakin ennenkuin leikistä luovutaan",
puheli Mikko, ärsyttävällä äänellä. "Satuin olemaan tiellä, kun sinä
tukkikangella Savukylän Jaakkolaa uhkasit..."

Enempää ei tarvittu. Herralan tulinen luonto oli pian ilmitulessa, ja
hän lähti kaappaamaan Mikkoa niskasta kiinni. Mutta Mikko loikkasi
sukkelaan yli maantienojan ja juoksi taloon.

"Vielä sinä sen rengassilmä nämä muistat", uhkasi hän Herralaa.

Herrala lähti kotiaan. Hän oli niin pahalla tuulella, että kujalla jo
alkoi karjua rengilleen, että mitä siellä seisoskelet.

Sitten hän muisti, että tänään olisi pitänyt "Pellervon" saapua. --
Onpa hauskaa nähdä, mitä ovat vastanneet hänen kysymykseensä.



V


Synkin naamoin kävi Herrala pirttiin.

Emäntä näki heti, etteivät olekaan Ollinvainiossa asiat menneet
niinkuin oli toivottu.

Pöydälle oli ladottu postista tuodut sanomalehdet. Siinä oli
"Pellervokin". Herrala otti sen ensiksi ja alkoi lukea "Lukijain
osastoa".

Ei vain näkynyt vastausta hänen kysymykselleen.

"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on
kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli
kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.

Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin
hänelle vastanneet kirjeessä. -- Taisivatpa vähän hämmästyä, kun
näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä...

Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien
taakse ja alkoi lukea:

    Talokas Vante Pikku-Herrala,
           Heinäranta.

    Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin
    huomauttaa, ettemme ymmärrä, _mihin_ kysymykseen tahdotte
    vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne
    selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon
    "Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.

                                            Kunnioittaen
                                          Pellervon toimitus.

Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui.
Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:

-- Semmoisia h--tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää
kysymystä! -- Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin
pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi
vastattu...

Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti
kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää,
vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".

"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli
sisälle.

Emäntä ei uskaltanut puhua mihinkään päin. Ei edes uskaltanut kysyä,
kuinka Ollinvainion tarkastuksessa oli käynyt.

Herrala kiroili ja käveli edestakaisin pitkin lattiaa.

Pahoin olivat asiat. Meijeririita oli painumassa huonolle jäljelle, ja
kovin huoletti nyt Savukylän Jaakkolan haastekin. Koko päivän hän
jahkaili ja purki kiukkuaan emännälle. Vihdoin tuli ilta, sillä
pilvinenkin päivä loppuu viimein.

Mutta Herrala oli levoton. Kerran jo aikoi lähteä Jauholaan Petterin
parissa jutellakseen siitä, mihin toimiin nyt olisi meijeriasiassa
ryhdyttävä.

Mutta ei hän saanut sinnekään mennyksi. Häntä, samoin kuin kaikkia
niitä, jotka Ollinvainiota meijeripaikaksi vastustivat, harmitti eniten
se, että kaivossa sittenkin oli vettä, vaikka kolme Mallikylän miestä
oli sen salaa yöllä käynyt tyhjentämässä.

Ja nyt oli konsulentti toisen kerran antanut puoltolauseensa
Ollinvainiolle! Mitä oli tehtävä?

Ei ollut vielä kukaan mitään uutta hoksannut. Maaherrakin oli ollut
kalpea kuin nauris. Ainoa, joka vielä jotakin uskoi, oli Erkkilän
Anaski!

Olisi se saakelia, jos savukyläläiset sittenkin saisivat puolensa
päälle!

Muu väki oli jo asettunut levolle, mutta isäntä istui vielä lampun
ääressä ja mietiskeli. Porstuan ja kuistin ovetkin olivat vielä auki.

Kuului kuin kolinaa kuistista, niinkuin joku kulkisi siellä...

-- Kukahan se nyt näin myöhään taloon pyrkii? arveli isäntä ja nousi
lähteäkseen katsomaan, oliko siellä ehkä naapurin kissa, jonka oli
tapana koluta Herralan kuistissa.

Mutta hän ei ehtinytkään kuin ovelle, niin siinä tuli häntä vastaan
Räisäs-Mikko, torpanmies Savukylästä. Räisäs-Mikolla oli pirtti
Ollinvainiossa, aivan lähellä meijeripaikkaa.

Herrala hölmistyi, sillä Räisäs-Mikolla ei ollut tapana pitää Herralaa
käymätalona. Ei osannut Herrala arvata, mikä Mikolla oli asiana ja
minkävuoksi näin myöhään oli liikkeellä.

"Onpa täällä isäntä kotona", sanoi Mikko.

"Joo, kotona minä olen", sanoi Herrala levottomana.

Mitä saattoikaan olla Mikolla asiaa? Se, että Mikko asui
Ollinvainiossa, lähellä meijeripaikkaa, antoi hänen käynnilleen
erityisen merkityksen.

"Siellä oli paljon väkeä tänään Ollinvainiossa", puhui Mikko hitaasti.

"Oli, olihan siellä... olihan siellä väkeä... väkeähän siellä oli",
hoki Herrala ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, Mikon istuessa
penkillä ja ruvetessa hommaamaan piippuunsa.

"Taisi olla vettä kaivossa?" kysyi Mikko.

"Olipa siinä... oli siinä... vettähän siinä oli..."

"Niin kuuluu olleen..."

Herrala käveli lattialla ja hänen teki jo mieli kysyä Mikolta, mitä oli
asiaa, sillä häntä hermostutti Mikon levollisuus. Mutta malttoi sentään
mielensä ja kysyi:

"Kaiketi nyt savukyläläiset ovat hyvillään, että saavat osuusmeijerin
Ollinvainioon?"

"Siltä se näyttää, että hyvillään ovat", vastasi Mikko.

"Mutta eivät saa!" sanoi Herrala niin kovalla äänellä, että emäntä
heräsi. "Eivät saa, vaikka olisi ollut kaivossa vielä enempi vettä kuin
olikaan..."

"Mitä vettä se lienee ollutkaan", sanoi Mikko salaperäisesti Herralalle
silmää iskien.

Herrala sai kuin sähköiskun. Ääretön ilon aavistus täytti hänen
mielensä, ja hän kysyi:

"Mitä? Mitä?"

Herrala kiehui kuin tulisilla hiilillä. Mikko pysyi kuitenkin yhä
levollisena ja virkkoi:

"Olisi minulla kahden kesken sanomista!"

"Hyvä... hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko... hyvä on... Varro yksi
minuutti..."

Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi
sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti
hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.

Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja
odotti kuin tulisimmassa tuskassa...

"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti
mittasi", sanoi Mikko.

"Elä helkkarissa!" huudahti Herrala niin riemuissaan, että huone
helähti.

"Kannettu sitä siihen oli", lisäsi Mikko.

Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli
toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä,
jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä
puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut
koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi
aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa
etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet
kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko
aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä
Ollinvainion kaivoon!

Siihen asti ehti Mikko kertoa, niin Herrala jo hyppeli hyvillään.

"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä
tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet
palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"

"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan
pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat
yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti
heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat
juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen... Mies oli antanut saavin
ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen..."

"Se on epäilemättä ollut Jaakkola-lurjus, joka minut on haastanut
murhayrityksestä! Mutta jopa osui paikalleen!" riemuitsi Herrala. "Nyt
se saapi itse västinkiä!"

"Niin miehet kertoivat. Saivat siinä sitten minun mökilläni ruokaa ja
kahvia ja läksivät kävelemään ja tukkiajolle sanoivat menevänsä. Minä
sitten aloin akalle tuumata, että jopa tekivät konnan työn, että jo
pitäisi tulla ilmi. Mutta akka kielsi, että elä sekaannu koko asiaan.
-- Vaan kun minä sitten kuulin konsulentin lausunnon -- olin
miesjoukossa minäkin, -- ja näin, ettei kukaan ymmärrä epäilläkään,
että kaivoon olisi muualta vesi tuotu, niin arvelin: Jo pitää tämmöisen
asian julki tulla! Ensin aioin lähteä asiasta Mallikylän Maaherralle
ilmoittamaan, mutta..."

"Oikean miehen luo osasit, Mikko, kun tänne minun luokseni tulit",
sanoi Herrala. "Oikeaan osasit ja oikein teit. Tästä nousee vielä
hirveä elämä, Mikko. Savukyläläiset... enpä tiedä, vaikka laitettaisiin
linnaan joka mies... Semmoisia saakelin hunsvotteja! Tästä asiasta
nousee monta juttua, saat kuulla, Mikko..."

Ja riemuissaan pisti Herrala Mikolle setelin kouraan vaivoista ja
äärettömän tärkeästä uutisesta.

Mutta lähtiessään sanoi Mikko:

"Ei huoli puhua mitään, että minun kauttani on asia selville saatu. Sen
vuoksi näin myöhään tulinkin, ettei kukaan tietäisi minun täällä
käyneen."

"Ole huoleton vaan, Mikko!" lupasi Herrala.

Mutta Mikon mentyä päätti hän lähteä heti Mallikylään, Maaherralle
merkillistä uutista ilmoittamaan. Ei ollut aikaa vartoa aamun tuloa.
Pian piti toimia!

Ja vaikka oli yö, alkoi hän hommata matkaan.

"Mihin nyt yöllä lähdet? Lähdetkö jalan vai hevosella?" kysyi emäntä
sängystään.

"Asiat vaativat... sinä et ymmärrä näitä asioita", vastasi isäntä,
ollen tulisessa touhussa.

"Herätä toki renki hevosta valjastamaan", kehoitti emäntä.

"Saan minä sen yksin valjaisiin", vastasi isäntä, ollen jo turkki
yllään ulos menossa. -- "Pankaahan ovet kiinni, sammuttakaa tulet ja
nukkukaa", lisäsi hän ovella mennessään.

Ja kiireesti valjasti hän hevosensa ja lähti täyttä juoksua löysäämään
Mallikylään.

Kevät-yö oli, taivas harvassa tähdessä, ja päivä alkoi valjeta jo hyvin
varhain.

Oli kuitenkin aivan pimeä silloin vielä, kun Herrala ajoi Ollinvainion
ohi. Vaikkei mitään näkynyt eikä kuulunut, pysähdytti Herrala kuitenkin
hevosensa kaivon kohdalla ja kuunteli...

Ei minkäänlaista ääntä kuullut korva, ei silmä mitään eroittanut.
Hiljaista oli, ja Herrala jatkoi matkaansa.

Kun hän helisevissä tiu'uissa ajoi Maaherran pihaan, oli vielä hyvin
varhainen. Karjakko oli juuri menossa aamunavetalle, mutta muu talon
väki nukkui vielä.

Herrala ajoi hevosensa tallin seinälle ja pani kiinni. Karjakolta hän
kuuli, että isäntä oli kyllä kotona, mutta makuulla.

Mutta kun hän hevosen kiinni saatuaan silmäsi pirtin ikkunaan, näki hän
Maaherran seisovan alushoususillaan ikkunassa ja kulmat kurtussa
katsovan pihalle...

Ei tuntenut vielä Herralaa. Mutta kun tunsi, niin juoksi portaille
avojaloin ja yötamineissa ja kutsui sisälle. -- -- --

Hirmuinen rähinä syntyi koko Mallikylässä, sillä aamulla jo oli koko
kylässä tietona, mitä koirankonstia savukyläläiset olivat
harjoittaneet.

Maaherralle kokoontuivat melkein kaikki Mallikylän isännät, ja kova oli
melu ja ääni.

"Jo minä sitä vettä katsoessani ajattelin, että niinhän tämä on kuin
ojavettä, lumesta sulanutta", muisteli nyt Maaherra.

"Sen verran se tietää ja näkee se konsulentti", sanoivat toiset.

"Hänet pitää haukkua ja antaa hänelle epäluottamuslause", ehdottelivat
toiset.

Ja päätettiin, että ensi tilassa kirjoitetaan konsulentille ja annetaan
vähän kuka käskiä.

Mutta mitä on nyt ensiksi tehtävä, kun savukyläläisten roistontyö on
paljastettu?

Kaikille osuuskuntalaisille on asiasta ilmoitettava, eikä tietysti tule
enää kysymykseenkään meijerin rakentaminen Savukylän Ollinvainioon.

Maaherra päätti lähteä Herralalle toiseksi. Oli saatava kaikki
osuuskuntalaiset puolelleen, ja silloin olisi asia valmis!

Niin päätettiin. Ja kun Herrala oli syönyt aamiaisen Maaherralla,
lähtivät he yhdessä ajamaan kirkonkylälle päin. Ensiksi oli
kirkonkylän Kauppila saatava puolelle. Kauppilalla oli vaikutusta
sipillankyläläisiin, jotka epäilemättä seurasivat häntä.

Hyvin näytti kaikki käyvän.

Sillä kun Herrala ja Maaherra saapuivat Kauppilaan, sattuivat siellä
olemaan Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, jotka Kauppilan kanssa
paraikaa tuumailivat meijerin rakentamisesta.

Tavallista tulisemmalla vauhdilla rymistivät Herrala ja Maaherra
sisälle, ja Herrala sanoi jo ovella:

"Jo kuuluu kummia, miehet! Jo siirtyy meijeri Savukylästä -- mihin
siirtyneekään..."

Toiset hämmästyivät ja katsoivat kysyvästi, että mitä nyt...

"Niinpä taitavat asiat olla", lisäsi Maaherrakin.

Ja Herrala kertoi juurtajaksain, kuinka savukyläläiset ovat menetelleet
saadakseen vettä kaivoon, kun konsulentti tulee tarkastamaan...

Kauppila, Mäenpää ja Erkkilä kuuntelivat ihmeissään, mitä Herrala
kertoi.

Eivät pitkään aikaan puhuneet mitään, olivat pitkissä mietteissä.

"Ja Savukylän Jaakkolan konnantyöksikö sen uskotte?" kysyi vihdoin
Kauppila.

"Asia on selvä. Muut eivät olisi semmoista hoksanneet", karjui Herrala,
jota jo suututti se, etteivät toiset näyttäneet oikein uskovan.

"Vaan kuka näyttää toteen, että asia on niin?" kysyi Kauppila.

"Minä... Minä olen se mies, joka näytän toteen", huusi Herrala. "Ettekö
ymmärrä, että asia on selvä... saakeli soikoon..."

"Kaukana on se selvästä", sanoi Kauppila. "Etelän miehet ovat voineet
valehdella... Jos nyt ensin on perää siinäkään, että etelänpuolen
miehiä on ollut liikkeelläkään..."

"Herra Jumala, kuinka hulluja te olette!" päivitteli Herrala, ja hänen
täytyi ilmoittaa, kuka hänelle oli käynyt asian kertomassa.

"Joko nyt uskotaan? _Vasa'_?"

Mutta Kauppila naurahti.

"Eipähän sanonut Räisäs-Mikko itse nähneensä, että vettä kannettiin
kaivoon", huomautti hän.

Silloin Herrala suuttui ja uhkasi luopua pois osuuskunnasta.

"Elähän kiivastu", houkutteli Kauppila. "Tässä täytyy olla varovainen,
sillä osuusmeijerihommaamme uhkaa todellinen vaara, jos eripuraisuus
pääsee vielä lisää versomaan."

"Niin tekeekin", sanoi Herrala. "Vaara tässä on tarjona, jos
Ollinvainioon ruvetaan rakentamaan..."

"Samaa sanon minäkin", lisäsi Maaherra.

"Toistaiseksi on nyt kuitenkin Ollinvainio se paikka, jota enimmin
kannatetaan", sanoi Kauppila.

"Mutta jopa olet tyhmä mies!" päivitteli Herrala. "Enpä minä olisi
sinua noin tyhmäksi uskonut..."

"En usko juorupuheita!" sanoi Kauppila, ja Mäenpää ja Erkkilä olivat
samaa mieltä.

Mutta Herrala, nähtyään ja kuultuaan, että hänen suuri uutisensa
otettiin vastaan jotenkin kylmästi, raivostui kovin.

"Uskokaa tai olkaa uskomatta", sanoi hän vihassa. "Mutta sen
minä sanon, että Ollinvainioon ei meijeriä rakenneta... ei
rakenneta koskaan... On siihen asiaan muillakin sanomista kuin
kirkonkyläläisillä... Jumalauta! Minä näytän sen!"

"Koeta parhaasi!" sanoi Kauppila.

"Niin teenkin."

Ja Herrala syöksyi ulos hyvästiä sanomatta, ja Maaherra seurasi häntä.

Ja he ajoivat Sipillan kylään lietsomaan.

Samana päivänä oli joka paikassa tietona, mitä Savukylässä oli tehty.
Toiset uskoivat, toiset eivät.

Hirmuinen hälinä ja häsy syntyi. Ja monenlaisia muitakin juoruja oli
kulkemassa. Rakennushomma jäi sikseen, sillä rakennustoimikunta oli
kahden tulen välissä. Toiset käskivät rakentaa, mutta taas toisista
kylistä tuli lähetystö adresseineen, että ei saa rakentaa ennenkuin
asiat selvenevät.

Konsulentille oli kirjoitettu hävytön kirje, jonka konsulentti oli
lähettänyt takaisin kirkonkylän Kauppilalle ja siinä kirjoittanut,
ettei hän enää milloinkaan tule sekaantumaan Heinärannan
osuusmeijerihankkeeseen.

Kirjeen sisältö tuli tiedoksi, ja monta syytöntä miestä epäiltiin sen
kirjoittajaksi.



VI


Nyt vasta melu alkoi. Ei ollut semmoista nähty eikä kuultu.
Innokkaimmat olivat kuin puolihulluja, ajaen kahakäteen raittia pitkin.
Vihaisia yhteentörmäyksiä sattui, käräjillä uhattiin, ja olipa sattunut
pienempiä tappelunnujakoitakin.

Kristityt -- ja niitä tai sen nimen omistajia oli paljon -- unohtivat
kokoukset, joissa pyhää sanaa luettiin, ja reuhasivat niinkuin
uskottomatkin. Pappikin pyöri joukossa, ei rauhan eikä sovinnon
miehenä, ei evankeliumia saarnaten, mutta ankarinta lakia... lakia
vain! Punoittaen ja asiaan innostuneena hänkin koetti "vaikuttaa".

Niin näytti, että jo loppuu koko meijerihanke yhteisellä suurella
käräjäinkäynnillä, sillä niin paljon oli haasteuhkauksia.

Kahteen eri puolueeseen jakaantuivat taas osuuskuntalaiset. Toiset
puolsivat Ollinvainiota, toiset vastustivat.

Savukyläläisiä haukuttiin ja soimattiin. Jaakkola oli antanut toisen
haasteen Herralan Vantelle, ja uusia haasteita oli tulossa.
Mallikyläläiset olivat kirjoittaneet kuvernöörille ja valittaneet
siitä, että toinen puoli osuuskuntaa rakentaa väkisten meijerin
semmoiseen paikkaan, jossa ei ole vettä. Ja olivat pyytäneet herra
kuvernööriä, jos valtioapua pyydetään, jyrkkään sen kieltämään.

Niin oli.

Mutta oli joukossa sentään niitäkin, jotka hiljaisina olivat toivoneet
yhteisen meijerin viimeinkin tulevan rakennettavaksi. Heille oli
yhdentekevää, mihin meijeri rakennettaisiin, kunhan johonkin
rakennettaisiin...

Mutta heistä ei kukaan välittänyt. Ne olivat hölmöjä, jotka eivät
osanneet mitään ajatella...

Niin olivat asiat, ja kevät tuli. Meijerihirsiä oli kahdessa paikassa:
Pikku-Herralan rantavainiolla ja Savukylän Ollinvainiolla. Ja kivet
Kuusimäen Kaisan lammashaassa.

Jo ennusti moni, että siihen lahovat, että ei ikinä rakenneta niistä
hirsistä meijeriä. Ja riitoja ja toria yhä jatkui.

Mutta sitten kevään tullessa, kun joki jo rupesi jäitänsä luomaan, maa
kävi pälviin ja muuttolintuja alkoi saapua, kuului huhu, että taas on
kuulutettu kokous.

Se kokous oli laatuaan ensimmäinen ja kaikkia kehoitettiin siihen
tulemaan. Ja oli kuulutuksessa pitkälti selvitetty, mistä nyt tulee
kysymys. Nyt ei tule kysymystä meijerin paikasta. Tässä kokouksessa
ehdotellaan sitä, eivätkö osuuskuntalaiset suostu siihen, että
naapuripitäjästä valitaan tietävät ja viisaat miehet meijeririitaa
ratkaisemaan.

Koska, -- niin oli kuulutuksessa -- osuuskuntalaisten kesken on
syntynyt erimielisyyttä, jopa hämmästyttäviä riitojakin
meijeripaikasta, ja pelättävissä on, että riidat yhä jatkuvat ja
meijerin rakentaminen niin ollen siirtyy vieläkin hämärään
tulevaisuuteen, ovat eräät asiaa harrastavat ehdottaneet, että meijerin
paikan päättäminen jätettäisiin neljän tunnetun ja ymmärtäväisen miehen
tehtäväksi. Näistä neljästä miehestä ei yksikään saa olla
Heinärannalta, eikä sukulainenkaan yhdellekään osuuskuntalaiselle...

Ja paljon muutakin selitettiin kuulutuksessa, joita levitettiin ympäri
kyliä -- joka paikkaan.

No sillä lailla! Se oli uutta!

Kun vieraat tulevat ja tarkastavat paikan ja sen hyväksyvät, niin
siihen ei sitten ole kenelläkään sanomista!

Ollin-Mikko, joka oli iloinnut siitä, että meijerin rakentaminen on
iäksi jäänyt, ja mietiskeli ja laski jo, pitkäkö aika vielä oli
käräjiin, jossa monta hauskaa taas näkisi, sai kylällä käydessään
kuulla tuosta merkillisestä kuulutuksesta.

Sillä se kuulutus sai taas toivon versomaan. Se oli viisaasti ajateltu.
Pitkämielinen oli varmaan se mies, joka sen oli hoksannut.

Ja joka kylässä ja joka talossa nyt mietittiin sitä, keitä miehiä
naapuripitäjästä nyt valitaan riitaa ratkaisemaan, yksi ehdotteli yhtä,
toinen toista. Mikko istui Ojalaisessa ja kuunteli, kun juteltiin.
Siinä oli Ojalaisen seinällä kuulutuskin, koneella kirjoitettuna. Sekin
luettiin Mikolle.

"Vai ei saa olla sukulainenkaan!" nauroi Mikko. "No olisi kumma
nähdä ja kuulla, kuinka nyt käy? Puolustavatko Ollinvainiota vai
Pikku-Herralan palstaa?"

"Niin, saa nähdä", sanoi Ojalainen. "Osuuskuntalaiset ovat nyt melkein
kahtia, toiset Ollinvainion, toiset Herralan palstan puolella. Kumpikin
puolue valitsee kaksi miestä..."

"Kunhan löytäisivät taattuja miehiä", sanoi Mikko.

"On niitä", kehui Ojalainen. "Naapuripitäjässä juuri onkin niitä, jotka
tunnon mukaan päättävät. Siellä on esimerkiksi Öystin Antti,
Saarelainen ja monta muuta."

"Saattaa olla", myönsi Mikko.

       *       *       *       *       *

Toivossa elettiin ja kokouspäivää odotettiin.

Rantalaan, jossa ennenkin oli kokouksia pidetty, oli se nytkin
kuulutettu.

Ollin-Mikkokin liittyi miesjoukkoon ja lähti kokoukseen. Maantie oli jo
aivan paljas, joki oli tulvillaan, ja ainoastaan siellä täällä metsän
siimeksessä ja viemäriojien pohjissa näkyi riutuvia kinosten
jäännöksiä.

Pian alkaa kevätkylvöjen tekokin! Syksyyn menee parhaassakin
tapauksessa rakennushomma! -- ajatteli Mikko. Kokoukseen oli jo
saapunut niin paljon ihmisiä, ettei ollut puhettakaan sisälle menosta.
Ja ulkona päätettiinkin kokous pitää.

Mikko pyöri väkijoukossa. Hän näki Herralan, joka silmät suurina
katseli savukyläläisiä, kun nämä parvena saapuivat kokoukseen.
Eillimmäisenä asteli Jaakkola, niinkuin mikäkin kuningas. Mutta
Säkkijärven Ollia ei nytkään näkynyt.

Mallikyläläiset olivat vallanneet navetanpuolisen osan pihaa; heidän
joukkoonsa menivät Herrala ja Jauholan Petterikin. Niinikään näkyi
heidän joukossaan olevan Sipillan kylän Naattala, joka äsken oli
Ollinvainiota puoltanut, mutta nyt liittynyt mallikyläläisiin ja
Herralaan. Toisella puolella pihaa päärakennuksen turvissa olivat
kaikki ne, jotka vieläkin Ollinvainiota puolsivat, sillä huhu, että
kaivoon yöllä olisi vettä kannettu, ei saanut vahvistusta.

Niin seisottiin ja hiljaista puhelua kuului molemmista joukoista. Oli
joukossa sentään joku, joka laski leikkiäkin niin että toiset
nauroivat.

Kirkonkylän Kauppila luki kuulutuksen, luki kovalla äänellä ja kysyi,
olivatko sisällön kuulleet ja ymmärtäneet.

Olivat. Kaikki olivat kuulleet ja ymmärtäneet.

Kauppila kehoitti valitsemaan puheenjohtajan.

Kuului vastauksia, että mies on hyvä, -- ei parane valitsemalla, -- ja
Kauppila valittiin puheenjohtajaksi.

Kauppila nousi portaille, johon kannettiin pöytä ja tuoli.

"Ettei mitään epäilyksiä eikä väärinkäsityksiä syntyisi", puhui nyt
Kauppila portailta, "olen pöytäkirjaa kirjoittamaan pyytänyt
asianajajan ja lakimiehen herra P.A. Horsluntin..."

Horslunti oli ollut jossakin piilossa ja näyttäytyi nyt vasta Kauppilan
selän takaa.

"Niin että suostutaanko, että herra Horslunti alkaa kirjoittaa
pöytäkirjaa?"

Herrala liikkui levottomasti ja mallikyläläisten puolella kävi kova
kuiskinta.

"Ei suostuta!" huusi Herrala. "Ei oteta Horsluntia kirjuriksi... se on
viljanen vissi..."

"Ei oteta", huusivat kaikki mallikyläläiset, mutta kuistin edestä
kuului ääniä, että Horslunti siihen juuri onkin mies paikallaan.

Kun melu vähän vaimeni, huusi Kauppila:

"Kehoitan siis kokouksen valitsemaan kirjurin!"

"Se passaa", huusi Herrala. "Täällä on Mäki-Pekan Viljaami, joka
kykenee... käynyt kauppakoulut ja kaikki..."

Ja merkillistä oli, ettei Viljaamia vastaan ollut kenelläkään
muistuttamista. Ja Viljaami raastettiin väkijoukosta ja vietiin
portaille pöydän luo.

Viljaami suostui, vaikka aluksi koettikin vastustella. Ja näppärä
kynämies näkyi olevankin. Kynä juoksi pitkin paperin valkoista pintaa,
että vilkkui vain. Mutta hänen selkänsä takana seisoi Horslunti synkin
naamoin ja kiiluvin silmin. Hän aavisti, että tuosta Viljaamista ehkä
ajan oloon kehittyy kirjuri, joka lyö hänet laudalta ja astuu itse
sijalle. Sillä niin saakelin sukkelaan juoksutti hän kynäänsä...

"Niin", jatkoi Kauppila, "niinkuin kuulutuksessa sanotaan, on nyt tässä
kokouksessa valittava neljä naapuripitäjän miestä, jotka yhdessä
tarkastavat näitä kysymyksessä olevia meijeripaikkoja ja sen tehtyään
antavat kirjallisen lausunnon tarkastuksensa tuloksista. Kummanko
paikan nämä uskotut miehet katsovat paremmaksi ja sopivammaksi, niin
heidän päätökseensä on sitten tyydyttävä... Suostuuko kokous tähän
ehdotettuun toimenpiteeseen?"

"Suostutaan. Se passaa", kuului ääniä monelta haaralta.

Mutta Herrala pyörähti väkijoukossa ja sanoi:

"Mutta näille valituille miehille on ennen tarkastusta selitettävä,
että Ollinvainion kaivoon on kantamalla pantu vettä..."

"Niinpä tietenkin", myönsi Kauppila. "Kukin saapi näille valituille
miehille selittää mitä tahtoo ja minkä luulee asiaan vaikuttavan."

"No, sitä minäkin!" rauhoittui Herrala.

Ja nyt siirryttiin eri pykälään.

"Keitä miehiä naapuripitäjästä kokous ehdottelee tähän erittäin
'kantavaan' toimeen?" kysyi Kauppila. Ei kuulunut vastausta. Kuului
vain hiljaisia supatuksia ja rykimisiä.

"Pyydän lausumaan ajatuksenne", sanoi Kauppila. "Sillä heti, kun nämä
neljä miestä ovat valitut, lähetetään valituille tieto ja pyydetään
pian tulemaan... Asialla on kiire nimittäin..."

"Onpa tietenkin!" kuului Herralan ääni.

"Puhukaa siis!" kehoitti Kauppila, ja kirjuri, Mäki-Pekan Viljaami,
sysi ja sysi kynäänsä mustepulloon, valmiina kirjoittamaan, ja hänen
takanaan seisoi Horslunti hammasta purren ja kateellisin katsein...

Vihdoin kuului Mallikylän Maaherran ääni:

"Minä ehdotan suurviljelijä Öystin Anttia ja talokas Janne Merenemää,
jotka ovat taattuja miehiä ja täälläkin tunnettuja."

"Öystin Anttia ja Janne Merenemää on ehdotettu", sanoi Kauppila.
"Kannattavatko kaikki näitä miehiä?"

"Joo. Miksei... hyvät ovat miehet", sanoi Herrala.

Viljaami alkoi jo kirjoittaa, mutta silloin kuului Erkkilän Anaskin
ääni:

"Minä en kannata Öystin Anttia, se piru petti minut hevoskaupassa..."

Mutta mallikyläläiset vastasivat, että mitä annoit, sokko, pettää
itseäsi.

Valituiksi tulivat siis Öystin Antti ja Merenemän Janne.

"Siis kaksi uskottua miestä on jo valittu. Toiset kaksi vielä. Ketä
ehdotellaan. Joutukaa! Naapuripitäjässä on paljon kristityitäkin
miehiä."

"Minä puolestani kannattaisin Reikälän saarnamiestä", kuului nyt
Pitkänrannan Israelin rämeä vanhan miehen ääni. "Hän on totinen
kristitty ja tekee oikeaa jälkeä. -- Ja mitä neljänteen mieheen tulee,
niin Kirkkovaaran Aukusti on totisesti herännyt ja maallisia asioitakin
ymmärtäväinen mies. Ehdotan siis, että äsken valittujen lisäksi
valitaan Reikälän saarnamies ja Kirkkovaaran Aukusti, kristityitä
miehiä kumpikin..."

Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaan. Kaikki tunsivat Reikälän
saarnamiehen kelpo mieheksi, joka monet kerrat oli Heinärannallakin
käynyt paatuneita omiatuntoja kolkuttamassa. Ei hänestä kenelläkään
ollut pahaa sanottavaa. Eikä Kirkkovaaran Aukustistakaan.

"Kaikki siis ovat sitä mieltä... eli kaikki kannattavat Reikälän
saarnamiestä ja Kirkkovaaran Aukustia?..."

"Kannatetaan", kuului joka haaralta.

Viljaami kirjoitti, Horslunti puri hammasta ja hymyili ivallisesti.

"Jaa. Kokous katsotaan siis päättyneeksi", sanoi Kauppila. "Minä otan
toimekseni jo tänään kirjoittaa valituille, että he saapuisivat aivan
heti..."

"Joo. Aivan heti heidän pitää tulla", kuului Herralan ääni.

Kokous oli siis lopussa, mutta näytti kuin ei sittenkään oltaisi oikein
tyytyväisiä, niinkuin jotakin odotettaisiin.

-- On kummaa nähdä, mikä tuosta tulee, -- mietti Ollin-Mikko ja rupesi
hänkin piippuunsa panemaan.

Ja niin piippuillessa syntyi yleinen keskustelu. Ja niin näytti, että
sovinto tästä vihdoinkin tulee. Nythän oli koko asia vierasten
hallussa, -- nythän ei tarvinnut toisten syyttää toisiaan.

"Tehkööt nyt hyvät miehet parhaan ymmärryksensä mukaan, siihen täytyy
kaikkien tyytyä!" sanottiin.

"No, se on oikeaa puhetta!"

"Kun olisi jo ennen hoksattu naapuripitäjästä valita
riidanratkaisijat!"

"Joo. Kun olisikin, niin monta harmia olisi vältetty..."

"Niin, ja haastetta..."

"Joo, ja haastetta..."

"Riidat pitää sopia pois! Parempi laiha sovinto kuin lihava riita."

"Joo. Herrala ja Jaakkola... sopikaa pois...!"

"Saadaan tuumailla tässä!" lupaili Jaakkola, mutta Herrala ei puhunut
mitään.

Niin puheltiin, ja yhteinen osuusmeijeri näytti sittenkin olevan se
aurinko, joka kaikkien sydämiä lämmitti. Melkein itku silmässä olivat
muutamat, niin olivat hyvillään. Keskenään, hyvinä ystävinä jo kaikki
juttelivat eikä näyttänyt olevan eroa puolueilla.

Yhtenä miehenä seisottiin. Mutta juuri kun sydämet alkoivat lämmitä ja
vanhat vihat taas mielistä hälvetä, nauroi Horslunti ja sanoi:

"Jo nyt olette menneet semmoiseen satimeen, ettei teitä siitä pelasta
maa eikä taivas, ha, ha, ha..."

Odotettiin pelästyneinä, mitä Horsluntilla, kaikkitietävänä, on
sanomista.

Missä ja mitenkä on menty satimeen?

"No, hullumpaa yritystä en ole kuullutkaan", pilkkasi Horslunti.
"Menette järkeä ja ymmärrystä hakemaan naapuripitäjästä... Kyllä ne
teille meijeripaikan näyttävät, niin kristityitä kuin ovatkin! -- Nyt
on neljän miehen sormennokissa koko Heinärannan osuusmeijeri... johan
semmoiselle nauravat hevosetkin..."

"Jaa, mutta emme me anna itseämme pettää", sanoi Herrala, mutta muut
eivät ymmärtäneet sanoa sitäkään, niin olivat hämmästyksissään
Horsluntin puheista.

"Vastahan olette tehneet päätöksen, että annatte näille neljälle
miehelle vallan määrätä meijeripaikan vaikka keskelle Karhunuomaa!"
ivasi Horslunti yhä ja nauraa hökerteli. "Satimeen menitte... Semmoisia
poikia te olette."

Mutta nyt pääsi Mallikylän Maaherra entiselleen, ja hän suuttui
Horsluntille.

"Semmoisia päätöksiä tässä ei ole tehty", sanoi hän. "Ja mitä on
päätetty nyt yksimielisesti, niin siihen ei pitäisi herra Horsluntilla
olla mitään sanomista... Missään tapauksessa emme tule tarvitsemaan
Horsluntin apua... Sitäpaitsi ymmärrämme kyllä, mistä Horsluntin kiukku
on lähtöisin... Niin että Horslunti on hyvä ja pitää suunsa kiinni
asiassa, jossa ei ole hänen neuvojaan kysytty..."

"Niin vain... niinpä tietenkin", sanoi Herrala.

Horslunti naurahti Maaherran puheelle, mutta siirtyi kuitenkin
väkijoukon taakse.

Mutta sittenkin näytti Horsluntin puhe jotakin vaikuttaneen, sillä
pitkissä mietteissä rupesivat ukot kokouksesta poistumaan.

       *       *       *       *       *

Mutta saman päivän iltana kirjoitti Kauppila kaikille neljälle
valitulle miehelle naapuripitäjään kirjeen, jossa meijeririidan syyt
selitti ja pyysi heitä tulemaan meijeripaikasta arvostelunsa antamaan.

Ennenkuin vastaukset saapuivat, alkoi liikkua kaikenlaisia huhuja.
Kerrottiin, että mallikyläläiset olivat lahjoneet Reikälän
saarnamiehen, että puolustaisi Herralan palstaa. Kerrottiin lisäksi,
että toisiinkin valittuihin miehiin oli koetettu vaikuttaa.

Käytiin kuulemassa Kauppilassa, joko ovat vastanneet ja aikovatko tulla
ja milloin.

Eräänä päivänä saapuivat vastaukset kaikilta.

Reikälän saarnamies lupasi tulla jo pari päivää ennen, sillä häntä oli
pyydetty pitämään seurat samalla matkalla. Myöntävän vastauksen olivat
niinikään lähettäneet Merenemän Janne ja Öystin Antti.

Mutta Kirkkovaaran Aukustin kirje oli pitkä. Aukusti näytti olleen
kahdella päällä.

"Minä kyllä meijeririitanne ymmärrän", kirjoitti Aukusti, "ja
mielelläni ottaisin vastaan niin uskotun toimen. Mutta, -- tunnenko
oikein heinärantalaiset? Pelkään, että tunnen. Olenpa melkein varma,
että vaikka meidän neljän lausunto meijeripaikasta sattuisikin aivan
yhdenlainen, ei päätöksemme sittenkään kaikkia miellyttäisi. Kuitenkin,
kun olen asiaa miettinyt ja koska on kuulunut, että meijeririitanne
alkaa tulla maailman kuuluksi, kun kaikenlaisia käräjäasioitakin kuuluu
tulevan, olen sittenkin päättänyt tulla..."

Kirkkovaaran Aukusti tulee siis myöskin. Oli maanantaipäivä, jona
naapuripitäjäläisten oli määrä ruveta meijeripaikkoja tarkastelemaan.
Sillä kysymyksessä olivat vain Pikku-Herralan palsta ja Savukylän
Ollinvainio.

Mutta lauantai-iltana tiedettiin jo, että Reikälän saarnamies oli
saapunut ja ajanut suoraan Pikku-Herralaan.

Se oli niiden mielestä huono enne, jotka Ollinvainion puolella olivat,
ja niitä oli enemmistö.

Mitä varten meni Herralaan? Seurojako pitääkseen?

"Niinpä tietenkin!"

Paras seurapaikka! Isäntä on olevinaan kristitty ja kiroilee ja meuhkaa
kuin pahin uskoton. Miksei mennyt Pitkärannan Israelin taloon, jossa
ennenkin on seuroja pitänyt ja tietää Israelin totiseksi kristityksi?

"Niin, miksei mennyt?"

"Joku siinä on syynä..."

"Epäilemättä ovat mallikyläläiset ja Herrala saarnamieheen
vaikuttaneet...!"

"Johan sitä on huhuiltukin, ja toteen taitaa käydäkin!"

Niin arveltiin.

Ja kun sunnuntai tuli, kuului viestejä, että Reikälän saarnamies pitää
seurat Pikku-Herralassa. Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, joihin
saarnamiehen menettely oli vaikuttanut kuin sähköisku, lähtivät
seuroihin, vaikkei heidän tapansa ollut seuroissa käydä, kun ei
kumpainenkaan kulkenut kristityn nimellä.

Huono oli se enne, että saarnamies juuri Pikku-Herralan valitsi
seuratalokseen. Olisipa hänen, vanhan ja kokeneen miehen, pitänyt
ymmärtää, että semmoinen menettely herättää epäluuloja niissä, jotka
Ollinvainiota puolustavat.

Ulrikki ja Anaski olivat hyvin raskaalla mielellä, ja Anaski aikoi
sanoa suoraan saarnamiehelle, että hän oli ollut hyvin varomaton.

Seuroihin mennessä poikkesivat he kirkonkylän Kauppilaan ja pyysivät
häntä mukaan.

Mutta Kauppila ilmoitti olevansa estetty.

Mitä Kauppila arveli Reikälän saarnamiehen menettelystä? Eikö ollutkin
sopimatonta?

"Voihan se näyttää epäilyttävältä", puhui Kauppila, "mutta en minä
sittenkään usko, että Reikälä antaa syrjäisten puheiden vaikuttaa
vakaumukseensa. Siksi totuuden mieheksi hänet uskoisin..."

"Niin, niin", tenäsi Anaski. "Mutta mikä oli siinä, että meni
Herralaan, vaikka muissa taloissa on yhtä hyviä ja parempiakin
kristityitä kuin Herralassa?"

"Johonkin taloon kai hänen kuitenkin olisi pitänyt mennä", sanoi
Kauppila.

Niin, niin, mutta on siinä sittenkin jotakin...

"Niin... ja jos nyt kävisi niin, että puolustaisivat Herralan palstaa,
niin mitä sitten on ajateltava?" sanoi Mäenpään Ulrikki.

"Silloin on selvää, että saarnamies on lahjottu!" päätti Anaski.

Ja he lähtivät seuroihin, mutta Kauppila jäi kotiaan pitkiin
mietteisiin.

Sunnuntai oli, ja paljon oli väkeä seuroihin menossa, sillä Reikälän
saarnamies oli mainio puhuja.

Pihalla oli paljon hevosia ja yhä tuli.

Kun Ulrikki ja Anaski kävelivät pihaan, tuli Herrala heitä jo kuistin
edessä vastaan ja oli harvinaisen kohtelias ja puhelias. Aivan niinkuin
parhaita, rakkaimpia veljiään kohteli hän heitä, tervetulleeksi
toivottaen ja vaatien vierashuoneeseen, jossa sanoi saarnamiehenkin
vielä olevan.

-- Mitä tämä merkitsee? -- ajatteli Anaski, ja sama kysymys vaivasi
Ulrikkiakin.

He seurasivat Herralaa, joka kulki edellä ja ohjasi heidät suureen
saliin, jossa Reikälän saarnamies istui muutamien vanhempien
kristittyjen kanssa.

Ulrikki ja Anaski istuivat kuitenkin lähemmäksi ovea, vierekkäin ja
muista erilleen. Herrala tarjosi heille kummallekin sikarin, ja sillä
aikaa kun saarnamies puheli uskon asioista, jutteli Herrala Ulrikille
ja Anaskille maallisia asioita, ollen erinomaisen ystävällinen ja
puhelias.

Vähitellen sekaantui saarnamieskin heidän keskusteluunsa, ja pian
oltiin meijeriasiasta juttelemassa.

Saarnamies puhui pehmeällä äänellä ja aivan kuin lukisi kirjasta.

Merkillisiä uutisia kuulivat nyt Ulrikki ja Anaski.

Saarnamies oli käynyt Savukylässä Jaakkolassa, jolta ja Herralalta oli
kuullut tulevan julman rumia käräjäasioita. Jumalan sanan voimalla oli
hän saanut Jaakkolan taipumaan sovintoon ja lähtemään Herralan
puheille.

Yhdessä olivat sitten eilen illalla Jaakkolan kanssa tulleet tähän
Herralaan ja sovinto oli tehty. Molemmin ovat katuneet kiivauttaan ja
pyytäneet toisiltaan anteeksi. Sovinto oli tehty...

Niin kertoi saarnamies haikealla äänellä Ulrikille ja Anaskille.

"Joo", jatkoi Herrala. "Syytä oli meissä kummassakin, ja minunkin
luontoparkani on niin kiivas, etten hallitse mieltäni..."

"Kaikki synnit ovat anteeksi annetut", vakuutti saarnamies Herralalle,
mutta hänen silmäyksistään ymmärsivät Ulrikki ja Anaski, että hekin
saivat uskoa syntinsä anteeksi.

Liikutetuiksi tulivat Ulrikki ja Anaski, -- eivätkä he sentään
paatuneita pahantekijöitä olleetkaan, ja kovin vakavina istuivat. Nyt
ymmärsivät he, miksi saarnamies oli päivää ennen tullut ja minkä vuoksi
juuri Herralaan jäänyt seuroja pitämään...

Ja he olivat syyttäneet saarnamiestä ties mistä kaikesta!

Nyt he myöskin älysivät, minkävuoksi Herrala oli niin hyvällä tuulella.
Hän oli paljaalla anteeksi pyynnöllä päässyt käräjäasioistaan, joista
olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset.

Ulrikille ja Anaskille tarjottiin vehnäskahvit, ja saarnamies ilmoitti,
että seurat alkavat...

Hän nousi ylös ja käveli vakavana poikki salin lattian suoraan
pirttiin, joka oli aivan täynnä sanankuulijoita. Häntä seurasivat
vanhemmat kristityt aivan kantapäillä, ja kun saarnamies meni pöydän
taakse, asettuivat nämä siihen viereen, likimmäksi pöytää.

"Veisatkaamme virsi", kehoitti saarnamies.

Herrala oli mainio veisumies, ja kun hän nyt aloitti virren, niin
helähti koko huone, ja tarpeellinen virkistys tapahtui kuulijoissa.
Hartaana, kankeasti huutaen veisasi Herrala suu auki ja silmät kiinni,
veisasi niinkuin olan takaa ääntä hakisi...

Ulrikki ja Anaski jäivät oven puoleen istumaan.

He eivät tienneet, oliko heidän hyvä vaiko paha olla, mutta molemmin
tunsivat he, että kyllä hekin olivat syntisiä ihmisiä.



VII


Valkeni maanantaiaamu, se aamu, jona naapuripitäjäläisten oli
aloitettava meijeripaikkojen tarkastus.

Ihana oli keväinen ilma. Linnut lauloivat, ja kesäntulosta puhuivat
ihmiset.

Naapuripitäjän valitut miehet, Öystin Antti, Merenemän Janne ja
Kirkkovaaran Aukusti, olivat saapuneet aamulla varhain Savukylään ja
juoneet aamukahvit Jaakkolassa. Sieltä lähettivät he sanan Reikälän
saarnamiehelle Herralaan, että saapua Savukylään, sillä Ollinvainio
tarkastettaisiin ensin.

"Sepä nyt oli", sanoi saarnamies. "Minä luulin, että he saapuvat ensin
tänne."

Herrala valjasti hevosensa ja lupasi lähteä kyytiin.

Oli ollut semmoinen määrä, ettei yksikään heinärantalainen saa olla
läsnä, kun tarkastusmiehet ovat työssä. Heidän pitää saada tehdä
toimensa syrjäisten häiritsemättä.

Niin oli sovittu.

Mutta nyt sattui Herralalle tilaisuus päästä mukaan. Ei nimittäin
sopinut mitenkään, että Reikälä, vanha mies, joutuisi jalkapatikassa
menemään Ollinvainioon asti. Rengillä oli mukamas kevätkiireitä, ettei
hän mitenkään joutaisi saarnamiestä kyytiin. Itse täytyi isännän
lähteä!

Saisi siinä sitten, loitompana ainakin, kuulla ja nähdä, miten
tarkastusmiehet toimensa tekevät!

Ja Herrala oli kovin hyvillään. Ja niin lähtivät. Saarnamies istui
etuistuimella ja Herrala takana ajajana.

"Oli toki hyvä, että Jaakkola jätti sen käräjäasian", sanoi Herrala.

"Oli", puhui Reikälä. "Kyllä se ensin vastusteli, mutta minä nuhtelin,
ja niin leppyi..."

Ajoivat eteenpäin. Herrala ei malttanut olla kajoamatta meijeririitaan.

"Saapa kuulla nyt, mitä pidätte Ollinvainiosta?" sanoi hän suu
naurussa.

"Niin, en tiedä", vastasi Reikälä vältellen.

"Mitä vesiasiaan tulee, -- ja siitähän riita on alkanut, -- niin sitä
mieltä sentään ovat kaikki, että kyllä Ollinvainio jääpi jälkeen",
sanoi Herrala.

"Niin, kuka tietää", vastasi Reikälä, nähtävästi tahtomatta ajatuksiaan
lausua.

"Se on selvää... ja miten lienee lopultakin sen asian... Eikö liene
Jaakkola sittenkin kannattanut vettä kaivoon!" sanoi Herrala.

Saarnamies rykäisi.

Hänelle oli kerrottu, että Räisäs-Mikko oli keksinyt koko jutun,
saadakseen Herralalta palkinnon. Mutta siitä saarnamies ei kuitenkaan
virkkanut Herralalle mitään.

"Pitää muistaa ottaa huomioon kuitenkin ja koettaa saada selville, onko
Jaakkola kannattanut vettä", sanoi Herrala.

"Tottapa ne ovat toisetkin tarkastusmiehet sen huhun kuulleet", uskoi
Reikälä.

Kun he saapuivat lähelle Ollinvainiota, näkivät he jo monta miestä
kävelevän Ollinvainiolla, ja toisilla oli lapio, toisilla rautakanki
kädessään. Herrala ja Reikälä tunsivat jo pitkän matkan päähän kaikki.
Siellä olivat naapuripitäjän tarkastusmiehet ja sitä paitsi Mallikylän
Maaherra ja Savukylän Jaakkola ja Vankkala...

Siinä se nyt oli! Eivätpä olleet malttaneet olla poissa nuokaan! Kyllä
kai Herralalla oli yhtä suuri oikeus sinne mennä kuin toisillakin!

Tienhaarassa laskeusi saarnamies kieseistä alas ja käveli toisten
tarkastusmiesten luokse. Herrala ajoi hevosensa lähellä olevaan
Martimon pihaan ja alkoi panna kiinni tallin seinään, joutuakseen
hänkin toisten joukkoon.

Mutta kun hän parhaassa vauhdissa oli vaaksomassa Ollinvainiolle päin,
tulivat Maaherra, Vankkala ja Jaakkola vastaan ja ilmoittivat, että
tarkastusmiehet olivat käskeneet heidänkin poistua, sillä he eivät
halua, että kukaan kuulee, mitä keskustelevat...

"Sepä saak..." sanoi Herrala, nyreissään.

"Niin kuuluivat sanovan", vakuuttivat toiset.

He jäivät siihen seisomaan, mutta olivat niin kaukana
tarkastusmiehistä, etteivät kuulleet sanaakaan, mitä nämä juttelivat.

"Mennään miehissä", ehdotteli Herrala innostuneena ja levottomana.
"Minkäpä meille tekevät! Me ollaan riskiä miehiä kaikki!"

"Ei sovi, ei sovi", tyynnytteli Maaherra kiivasta Herralaa, mutta
Vankkalaa nauratti.

Eivät saaneet siis mitään kuulla.

Iltapäivällä tuskaantui Herrala vartomiseen ja lähti ajamaan kotiaan
päin. Hän viuhtoi ruunaansa lautaselle ja remusi muutenkin tavallista
enemmän.

Pitkältä tuntui iltapäivä. Ikävissään lähti hän rantavainiolle, jossa
rakennushirret törröttivät läjissään. Noista kahdesta läjästä, joissa
ei enää ollut jälellä kuin pohjakerros, olivat savukyläläiset vieneet
suurimman osan Ollinvainioon... Paljonhan hirsiä oli vielä kuitenkin
jälellä, ja se tieto Herralaa lohdutti...

Kaivoonkin hän silmäsi... Täynnä oli vettä nytkin niinkuin oli ollut
koko talven...

Kun hän silmäsi maantielle, näki hän Horsluntin kävellä vaaksovan ohi.

-- Mitähän pirua se tuokin on liikkeellä, -- arveli Herrala. -- Eiköhän
sekaannukin taas meijeriasiaan...

Pahalla tuulella oli hän koko illan ja kummasteli ja vartoi
vartomallakin, että tarkastusmiehet saapuisivat Ollinvainiosta...

Mutta heitä ei näkynyt tuleviksi ja kello kävi jo yhtätoista.

Silloin Herrala arvasi, että ovat yöpyneet Savukylään.

Seuraavana aamuna tulivat ja menivät suoraan rantavainiolle, eivät
käyneetkään talossa.

Herrala katseli ikkunasta heidän hommaansa ja mieli mennä
selittelemään, mutta kun ei ketään vierasta näkynyt, ei hänkään mennyt.
Öystin Antti näkyi muistikirjaansa kirjoittelevan. Kirkkovaaran Aukusti
mittasi kaivon syvyyttä, ja kaikin näkyivät maistelevan vettä.

-- Kirkasta se on kuin viina, -- sanoi Herrala itselleen.

Palstan laajuudenkin mittasivat ja kaivoivat syvän kuopan.

-- Kaivakaa vaan, kyllä siinä maa kestää, -- mietti Herrala.

Puolelta päivin saivat työnsä tehdyksi ja menivät sisälle Herralaan.
Herrala kestitsi nisukahvilla ja sikareilla, mutta ei sanaakaan puhuttu
meijeripaikasta. Muista asioista juttelivat. Eikä Herralakaan kysynyt.

Sitten ilmoittivat, että tänä iltana antavat lausuntonsa kirkonkylän
Kauppilassa, -- niinkuin välipuhe on. Sinne saavat kaikki tulla
kuuntelemaan, jos tahtovat. He ovat parhaansa tehneet, eivät muuta voi.

"Passaahan se sanoa nyt jo!" sanoi Herrala, mutta Öystin Antti
ilmoitti, että he ovat tutkimustensa tuloksista tehneet pöytäkirjan,
joka luetaan ja jätetään osuuskunnalle.

Pian levisi tieto, sillä telefooneja oli Sipillan kylään asti. Ja
muutenkin levisi tietoja, sillä joka talossa odotettiin jännityksellä,
mitä tuleman piti.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät kirkonkylän Kauppilaan.
Ollin-Mikkokin oli saanut kuulla asiasta, ja juoksujalassa riensi
hänkin Kauppilaan päin.

Tiellä kohtasi hän Horsluntin, joka asteli vimmattua vauhtia ikäänkuin
asia häneenkin koskisi.

"Saisi kuulla, kumpaako paikkaa pitävät parempana, Ollinvainiota vaiko
Herralan palstaa?" kysyi Mikko.

"Pitäkööt kumpaa hyvänsä, mutta ei siitä vain yksimielisyyteen päästä",
arveli Horslunti.

"Etteikö vieläkään ruvettaisi rakentamaan?" kysyi Ollin-Mikko
uteliaana.

"No, usko minua!" vakuutti Horslunti.

He saapuivat Kauppilaan, jossa pihakin oli puolellaan väkeä, ja pirtin
sanottiin olevan aivan täynnä.

Mikko ja Horsluntikin saivat jäädä pihalle.

Mutta avonaisista ikkunoista kuului selvästi, mitä sisällä puhuttiin.

Öystin Antti selitti kovalla äänellä, että uskotut miehet olivat nyt
parhaan ymmärryksensä mukaan tarkastaneet näitä kahta meijeripaikkaa,
nimittäin Savukylän Ollinvainiota ja Pikku-Herralan rantavainiota. He
ovat ottaneet huomioon kaikki seikat, jotka tarkemmin selitetään
pöytäkirjassa, jonka he jättävät osuuskunnalle.

Jännitys kasvoi ja pihalta jo huudettiin, että sanokaa suoraan,
kumpaako paikkaa pidätte parempana!

Herralan ääni kuului sisältä.

"Niin, sanokaa pian, mitä protokollassa seisoo!"

Taas kuului Öystin Antin ääni:

"Sitä mieltä olemme kaikin, että Ollinvainio on monessa suhteessa
sopivampi meijeripaikaksi..."

Kuolon hiljaisuus vallitsi. Herrala, Jauhola ja mallikyläläiset ja
kaikki muut Herralan palstan puolustajat punottivat kuin kukon heltat,
ja ähkimisiä ja rykimisiä alkoi kuulua.

"Parhaamme olemme tehneet ja toivomme, ettei erimielisyyttä enää
synny", puhui Öystin Antti lisäksi, "vaan että nyt yksimielisesti
alatte jatkaa rakennushommaa Ollinvainioon..."

"Ei koskaan rakenneta Heinärannan osuusmeijeriä Savukylän
Ollinvainioon!" karjaisi Herrala niin, että kuului kauas maantielle.

Silloin aukeni pato, ja hirmuinen rähinä syntyi yhtäkkiä. Mallikylän
Maaherrakin huusi, että posket ja silmät pullistuivat:

"Ei koskaan... Ei koskaan!"

Herrala huusi ja huitoi käsillään. Pirtissä syntyi hirmuinen tungos.
Pyrittiin ulos oven kautta, mutta tungos oli ääretön. Kirkkovaaran
Aukusti hyppäsi ulos ikkunasta, ja samaa tietä tuli saarnamieskin...

Herrala ja Jaakkola osuivat tungoksessa vastakkain ja lähellä oli,
etteivät käyneet toisiaan kaulukseen.

Turhaan huusivat toiset, että asettukaa... olkaa hiljempaa...

Yhä melu vain eneni.

Kun Herrala vihdoin pääsi pihalle, puski hän vihansa uskotuita miehiä
vastaan ja haukkui suut, silmät täyteen...

Kirkkovaaran Aukusti pakeni pois, mutta nyt iskivät Maaherra ja Herrala
saarnamiehen kimppuun...

"Tulepas vielä seurojasi pitämään!" uhkasi Herrala. "Semmoinen
kristitty...!"

Saarnamies ei vastannut mitään, vaan koki päästä pakenemaan kujasta
ulos, hokien mennessä:

"Tätä minulle jo ennustettiinkin."

Herrala riehui kuin pahahenki ja hänen, Maaherran ja Jauholan ympärille
kokoontuivat kaikki ne, jotka Herralan palstaa puolustivat.

Ja niitä oli paljon.

Niitä oli läsnäolevista enemmät puolet ja Herrala huusi:

"Enemmät puolet ovat meidän palstan puolella!"

Ja niin todella olikin.

Kauppila ymmärsi nyt, että koko homma oli ollut turhaa, ja hänenkin
uskonsa alkoi horjua.

"Ei tule mitään", sanoi hän Öystin Antille, joka vielä oli uskaltanut
jäädä paikalle.

"Tätä minä itsekseni ennustinkin", vastasi Öystin Antti, mutta
lohduttaakseen Kauppilaa hän lisäsi:

"Tämmöistä elämää se on muuallakin ollut... eivät heinärantalaiset ole
ainoat!"

"Taisi nyt jäädä iäksi päiväksi", arveli Kauppila.

"Mitä hulluja! Antaa ajan kulua... Kyllä vihat lauhtuvat", sanoi Öystin
Antti.

Väkeä alkoi jo lappaa pois ja jotkut sanoivat mennessään, että oli
hullutusta hankkia tänne naapuripitäjästä lisää juonittelijoita, --
niinkuin niitä ei olisi kylliksi omassa pitäjässä!

"Uusi kokous on pidettävä ja otettava selvä, onko Jaakkola tuottanut
vettä Ollinvainion kaivoon!" huusi Herrala.

Säkkijärven Ollikin oli läsnä, kävi Kauppilan luo ja sanoi:

"Jaa, olkaa hyvä ja täyttäkää se Ollinvainion kaivo, muutoin minä
haastan käräjiin koko osuuskunnan..."

Kauppila oli hänkin jo vihastunut ja tikasi Ollille:

"Mitä pirua sinä siitä tahdot... eihän kaivo ole sinun maallasi..
Häpeä, tomppeli!"

"Jaa, jaa, mutta kaivo on sen vesisuonen päällä, joka juoksee meidän
kaivoon..."

"Mene hyysikkään!"

Rähinä ja tinka oli kova. Mutta maantien laidalla istuivat Horslunti ja
Ollin-Mikko, molemmat nauravin silmin ja hymyhuulin.

Kun Herrala koko Mallikylän roikan kanssa meni siitä sivu, nauraa
hökerteli Horslunti kuivaa nauruaan ja sanoi:

"No, kuinkas kävi, Herrala? Enkös minä ennustanut oikein."

"Mutta eivätpä saa vaan puoltansa päälle... Meitä ei pyöritetä. Ei
vaikka..."

Vimmassa oli Herrala vielä, kun kotiakin saapui. Hän luuli tapaavansa
Reikälän saarnamiehen kotoansa ja ehtivänsä vielä hänet läksyttää.

Mutta emäntä ilmoitti, että saarnamies oli kiireesti noutanut
kapsäkkinsä ja lähtenyt Kirkkovaaran Aukustin kanssa ajamaan
kotipitäjää kohden...

"Taisipa vähän pelätä!" arveli Herrala.

Ja niin alkoi kesä tulla. Kevätkylvöt tehtiin, siemen iti, oras
nousi...

Mutta Heinärannan osuusmeijerin seinät eivät vielä nouse.

Ja noussevatko tämän polven aikana ollenkaan?

Sillä meijeririita jatkuu yhä ja nousevan polven kynämiehet siitä ehkä
jutun laativat jatkoksi tälle ja tämän edelliselle.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Sotainen tarina - Kertomus Heinärannalta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home