Title: Nuoren miehen kädestä - Kokoelma mielialoja
Author: Kianto, Ilmari
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren miehen kädestä - Kokoelma mielialoja" ***


NUOREN MIEHEN KÄDESTÄ

Kokoelma mielialoja


Kirj.

ILMARI CALAMNIUS (Ilmari Kianto)



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1904.

Osakeyhtiö Kuopion Uudessa Kirjapainossa.



SISÄLLYS:

 Aamutunnelma.
 Olli ja Aili.
 Luistinjää.
 Saattajan salaisuus.
 Venäjän Karjalassa.
 Riisuttu riemuni.
 Kaalikatu N:o 22.
 Kirottu Helsinki!
 Toisena päivänä.
 Mullerrus.
 Tällaisena yönä.
 Sydämmeni tuskassa.
 Polkupyörällä kotiin.
 Karhua kuulustamassa.
 Sielun vihollinen.
 Jänikset ja Pappilan Jalo.
 Pastorin Ressu.
 Rovastin raittiuslupaus.
 Mikä virkamies sitä työ outta?
 Ilta Krimmissä.
 Sypressi ja koivu.
 Kesäpäivän unelma.
 Sokea tyttö.
 Oma koira.
 Sunnuntaimietelmä.
 Omantuntonsa orja.
 Ystävämme Polykarpus.



Aamutunnelma


Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä
päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman... En sinua,
järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden
heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi...
Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin
soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka
varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi
liukuu -- vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet
niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni
Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee...

Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani
suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?

Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen
sinulle kerron.

Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen -- enkä sitä
koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän
kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan
huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä
ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen
rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput... Silloin oli
niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä,
ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen
rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen
kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu
lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta -- ja minunkin sieluni
valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas,
joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua
rukoillen...

Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa
oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi
katsellut kaukaista taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla
kentällä! Siellä kohoili käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä.
Siellä annettiin armottomia iskuja, toiset ryntäsivät -- toiset
peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa vaunuissaan,
joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin, välkkyvä
peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään
rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä
läpi vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän
tulee, maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää,
väistykää!" Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan
karkaavat yön harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten
nuorukaisten kimppuun, turhaan takertuvat he kosteilla käsillään
ympäri päivän-poikien solakoita vartaloita, koettaen kellistää näitä
kenttään tai raahata upottaakseen veteen. Ja turhaan itse sumujen
sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa venheessä, huutelee
ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan seisoo ja jota
tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät. Ääretön
sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon
jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet
ja rammoiksi isketyt...

Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle
vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen
hänen kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä
juodaan maljoja...

Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä
juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.



Olli ja Aili


Korpirannalta 7 p. helmik. 189-.

    "Rakas Aili! Kun se ihana päivä koittaa, jona sinut vaimonani
    tuon tänne Korpirannalle, niin saatpa oppia tuntemaan jotakin,
    jonka luulen sinua, Pohjolan reipasta impeä erityisesti
    viehättävän. Sanonko, Ailiseni, sen sinulle tässä, vai säästänkö
    sen siihen asti, kunnes sinä sen omine ihanine silminesi näet!...
    Aili, minä en tahdo sitä sinulta salata -- minähän olen luvannut
    etten sinulta mitään salaa; minä olen hankkinut itselleni poron.
    Sanoinko _itselleni?_ -- En itselleni, vaan _meille_, sinulle ja
    minulle... Oi Ailini, kuvaile sielussasi niitä ihania hetkiä,
    joita vietämme talvisina iltoina, kun poro meitä kiidättää yli
    kimmeltävien lumikenttien ja tummansiniseltä taivaalta katselee
    onneamme sirpinterän muotoinen kuu ja hiljaiset, viattomat
    tähdet! Silloin me, Aili, laulamme yhdessä 'Juokse porosein',
    koska meillä silloin todella on poro. Ja me laulamme sen
    lappalaisilla sanoilla, jotka minä heti tänne tultuasi sinulle
    opetan, sillä lapin kieli on niin pehmoista, niin pehmoista...
    ja sen sointu helähtää ihan hopealle. -- Oi Aili, tätä aikaa on
    armasta ajatella. -- -- -- Jää hyvästi!

                                                    Olli."

       *       *       *       *       *

Kumpuniemeltä 17 p. helmik. 189-.

    "Olli oiva, oma lemmittyni! Et usko kuinka sinun kirjeesi
    minua riemastutti! Minun ihanteeni on ollut aina kultani ja
    rakastettuni kanssa saada Pohjolan lumoavassa kuutamoyössä ajella
    peuralla, tuolla tunturituulien huminaa rakastavalla juoksijalla.
    Ja tiedätkö, rakas Ollini, miksikä oikeastaan niin ihailen poroa?
    -- Siksi että itsekkin olen _samallainen_ huimapää ja tahtoisin,
    tahtoisin mennä niin että, niin että hurisee... niin että --
    mitenkä sanoisin -- hiii jaa ja hei, pois edestä! Voi sinuas sinä
    oiva Olli, tiedä mikä kaunis eläin poro on! Sen haarasarvet, sen
    hienonhallava karva, sen mustat silmät... Mutta rakas, rakas
    Olli! Oletko ajatellut kaikkea? Tiedäs -- minäpä sanon: Sinun
    pitää sille hankkia kaulaan seitsemän sointuäänistä tiukua --
    seitsemän... ei enempää eikä vähempää, sillä seitsemän on niin
    mukava luku. Ja sitten minä sille hankin -- sinun avullasi --
    sinisen sitolkan -- sininenhän on sinunkin mielivärisi -- ja
    kultalangoilla minä sitten sen sitolkan kirjaelen karjalaiseen
    malliin. Me koristelemme sen yhdessä -- sinä ja minä. Ja voi
    kuinka minä olen iloinen, kun sinä lupasit minulle opettaa
    sellaista kieltä, joka hopealle helähtää ja kuitenkin on niin
    pehmoista. Kiitos hyvä Olli! Oi jospa _se_ aika pian joutuisi!

                                        Oma onnellinen Ailisi.

    P.S. Vuodenko päästä, vuodenko päästä siis vasta?"

       *       *       *       *       *

Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan
talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan
pari keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen
lakeata rantaa kohden. Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta
sinilaelta ja tähdistä näkyivät kirkkaammin ainoastaan iltatähti
ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka viehkeä ja soma oli tällainen
ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka valkoisessa huurteessa,
hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa hohteessa. Ei
risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin pelottavasti
rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä
nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni...

Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki,
kun yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni
valkokarvainen jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki
maantien yli pappilan hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä
korvin kuuntelemaan ja oli hyvin kummastuksissaan, mitä se mahtoi
olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan aivan sitä kohti, säikähti se
sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin samoja jälkiä joita oli
tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle puroniitylle. Mutta
helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin kiivasta
kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää... Ja nyt lentää suhahti
se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat -- Olli ja
Aili.

Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja
Aili hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren
aviomiehen suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä,
hiljaista riemua ja punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin
hurja onnellisuus, kun hän hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita
"hopealle" helähtävän kielen sanoja: Njuolgis vuojjalam..., jotka
Olli oli hänelle opettanut.

Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa
onnen varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta
Ailista oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi
käsiään yhteen ja huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti
että Ollista tuntui kuin olisi hänen sydämmensä joka huudahduksella
hypähtänyt kolme kyynärää ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle
sijalleen -- Ailin viereen...

Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta
puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella
häämöitti louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia
kelohonkia. Se oli kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli
oikeastaan hyvin vähän kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema
ei olisi ihana kuun valossa? Ja mikä maisema ei näyttäisi kauniilta
ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien yhtyy jollain tavalla
ihmissielun omituinen tunne-elämä? --

Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella,
mutta kun tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin
vähitellen talttui kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja
huutamasta "hei!" ja näytti äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja
silmät jäivät haaveellisina katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä
äänettömyyttä häirinnyt, istui vain tasaisesti hengittäen, oikea käsi
hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja täyteläisen varren ympäri.
Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja noiden seitsemän
tiuvun yhteen sulava sointi...

-- Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella
äänellä.

-- Olli?... Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin
päin. Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.

-- Olli! No?

-- Niin, ei mitään... me -- me... kahden... ja tällainen suloinen,
lauha kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti
alas rinnettä niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä
välähti esiin metsän takaa, -- minusta tuntui kuin pulkka, jossa
istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää alas kuohuvaa koskea ja minä
muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi kuinka...

-- Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen
sanelivat...

    "Oi, kuinka nyt kuolema kaunis ois --
    Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

toisti Olli vielä puoli ääneen ja kuin itsekseen.

Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen
helkyntä yhä lisäsi.

-- Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi
kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta
oli kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa
kuutamoyössä ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä
tuonne kauvas, kauvas (hän viittasi etelää kohden) Itaalian
rannoille, jossa muinen ihana Jessika Lorenzonsa kanssa haaveili,
soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta tuntui kuni sinä Lorenzona
olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:

    "Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa,
    Täss' istukaamme antain soiton äänten
    Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
    Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"

Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan
tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja
Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui
Olli:

-- Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen
Lorenzon suuhun asettamat sanat:

    "No istu armas! Kas kuin taivaan tanner
    Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä,
    Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
    Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin
    Heleä-silmäisten keruubein kuoriin!
    Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule..."

-- Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä
runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.

Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi
Olli oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti... Ja
laski sen taas äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. --

-- Olivatkohan he onnelliset? kysyi hiljaa Aili.

-- Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? -- olivat... ainakin runoilija
antaa heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman
oloissa; vaan huomaa noita sanoja:

    "Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule..."

-- Ah! kuiskasi Aili, -- "halpa tomu" -- "liallaan!"... niin
kauvan emme kuule... -- Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja
kuitenkin...

-- Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein
selittää, täydensi Olli. -- Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä
kaipaus? Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka
tietää...

Hän vaikeni hetkeksi.

-- Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta
taivalta, jossa ei mikään minua häiritse... En tiedä onko muiden
laita samoin, mutta minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin,
kun on hiljainen tähti-yö taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se
siellä sisässäni itsestään viriää, ja on kuin hieno siniliekki söisi
ytimiä ja luita, sielua -- koko olemusta... Mitä se on? Miksikä
se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka kumminkin
minussa piilee -- minä tunnen sen -- miksikä se minut ikäänkuin
masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi, tekee minut
heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka kuka
tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi
olla jotain enempää, jotain väkevämpää -- ja kuin tämä juuri olisi
alkuaan ollut minun tarkoitusperäni... -- Oi Aili, en ole sitä
sinulta vielä suoraan kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, --
hän hiljenti vähän ääntänsä, -- uskotko sinä Jumalaan?

Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen
silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys
kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän
ikäänkuin ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei
sitä olisi pitänyt kysyä.

Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen,
vastasi Aili:

-- Niin, Olli -- uskonko minä Jumalaan?

Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi
tuntua hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina
muistava kuin kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani
kaupungin koulussa. Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut
tytöt -- en tiedä -- mutta minä muistan etteivät opettajat olleet
minuun tyytyväiset ja varsinkin koulun johtajatar, joka opetti
tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla kiivaampi, minua
usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja sanoi etten
ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun koski
ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni... kumminkin olin minä
lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista.
Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli
minua taas sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se
tyrannimaisen mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän
minulle sanoi: Ai, ai sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri
sihisi päässäni ja minä loin silmäni alas laattiaan ja tuhersin
itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani tuomioni, että olin
kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut muutetaan
viimeiseksi istumaan... ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä
jään luokalle... Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka
herkälle sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen
iltarukous, jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan
pulpettinsa edessä, niin minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa
itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä anna minun joutua häpeään
koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna heidän ajatella minusta
hyvää! Amen." -- Minä tuskin tajusin selvästi mitä rukoilin ja
miten rukoilin -- oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En koskaan
sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko
ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut -- ja minä
tunsin itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa,
josta pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi -- ja se pyhyys oli --
nyt sen tiedän -- minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen
uskoni siitä että olin todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua
ja turvaa. Ja kun rukous loppui, palasin minä lohtuneempana, vaikka
kyyneleet silmissä asuntopaikkaani. Kun muutaman päivän perästä
oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja suruissani. Mutta en
tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin -- ensimmäisenä.
Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan todistukseni
opettajan kädestä... Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että
se, jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala -- Jumala, joka
tekee ihmeitä, Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin
mahdolliseksi... Hän oli kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni
lähteneen huokauksen ja kääntänyt opettajaini mielen... Mutta
Hän, jota kohtaan minä tämän ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa
ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja iloista kiitollisuutta, Hän oli
näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä heittäytyä niinkuin siellä
kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin koskea enkä hänelle
kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka minulle
suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin
_omalla_ työlläni sen ansainnut...

-- Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen
ole sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin
vallattomana ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen
kangas!

-- Niin Olli, sinä et vielä tiedä, minkälainen minä oikeastaan
olen... mutta salli minun nyt kertoa loppuun nämät pienet erikoiset
muistelmani lapsuuteni ajoilta. -- Niin, minä ikäänkuin heitin
syrjään sen, jonka hoimessa olin tuntenut harvinaista tunnetta.
Tosin minä vieläkin usein rukoilen Häntä, mutta en koskaan siinä
mielentilassa missä silloin, josta olen puhunut. Eräänä aamuna
kevättalvella oli tätini, jonka luona minä asuin, antanut minulle
kouluun lähtiessäni markan rahan ja pyytänyt minun hänelle ostamaan
jotain lääkettä apteekista. Kun tulin apteekin ovelle, tahdoin
ottaa rahan jo valmiiksi käsiini ennenkuin sisään menin, mutta se
olikin poissa. Peljästyin kovin -- tätini oli nimenomaan varoittanut
etten suinkaan sitä pudottaisi. Ja nyt se kumminkin oli pudonnut.
Minä palasin takaisin jonkun matkaa, vedet silmissä etsin sitä
katukäytävältä -- turhaan, sitä ei löytynyt, ja itku kurkussa
kiiruhdin minä kouluun. Aamurukousta pidettäissä tuli mieleeni että
jo kerran ennen olin hädästä päässyt rukoilemalla. Toivon säde
välähti mielessäni: Raha löytyy ihan varmaan vielä... minä rukoilen
Jumalaa että Hän toimittaa niin, että raha löytyy sieltä, josta olin
sitä jo kiireessäni hakenut. Mutta entäpä joku muu sen ennen minua
löytää? Ei -- sillä Jumala toimittaa niin, ettei kukaan muu sitä
huomaa, vaikka ihan päältä kulkekoon. Ja minä rukoilin, rukoilin
mielestäni hartaasti, palavasti ja nöyrästi... Kun opettaja oli
lopettanut yhteisen rukouksen ja kaikki istuivat hiljaa paikoilleen,
oli minulla mielessä että sitten kun päästään ruokatunnille, menen
minä suoraan apteekin nurkkaan, otan ylös sen lumessa viruvan
markan ja toimitan sitten kunnollisesti tätini asian. Kun nuo kaksi
aamutuntia olivat menneet, kiiruhdin oitis koululta muiden edelle.
Minusta tuntui aivan varmalta ja luonnolliselta, että nyt sen löydän,
olin tietävinäni paikankin, josta se silmään hohtaa... Minä tulin
sille paikalle: sitä ei löytynyt, ei jälkeäkään näkynyt ja ihmisiä
kuljeksi siinä vähääkään minusta välittämättä. Kuljin kauvan aikaa
edestakaisin silmilläni lumista katukäytävää tutkien -- turhaan. Ja
kotia mennessäni minä itsekseni kummastelin ja aprikoin sitä, että
Jumala ei _tahtonut_ minua auttaa, vaikka kyllä olisi voinut.

Minunko se oli syyni että köyhälle tädilleni tämä vahinko tapahtui?
Mutta kun vielä toisenakin aamuna olin koulussa samaa asiaa
rukoillut ja taas mielestäni varmana, astelin apteekin luo, aikoen
löydölläni toimittaa tädilleni aavistamattoman ilon, eikä markkaa
löytynyt paremmin kuin ennenkään, niin minusta tuntui että Jumala ei
kentiesi _voinut_ auttaa. Ja tästä hetkestä alkaen minun lapsellinen
luottamukseni Jumalaan alkoi haihtua. Aina kun tämän jälkeen yritin
Häntä rukoilemaan milloin mistäkin asiasta, niin mieleeni muistui,
etteipä rukouksellani silloin ollut mitään voimaa, kun tuota rahaa
pyysin takaisin. Ja sentähden sekoittui kaikkiin rukouksiini tämän
jälkeen joku verta epäilystä onnistumattomuudesta -- ja epäileminen,
eiköhän se juuri ole nöyryyden puutosta.

-- Aili, Aili, miksi sinä näin pitkään?... en minä sitä
tarkoittanut...

-- Olli kulta, anna minun nyt lopettaa! -- Sanoin että siitä alkaen
alkoi luottamukseni ylenluonnolliseen voimaan haihtua. Ei niin, etten
minä Häntä vielä vuosikausia olisi rukoillut hädän hetkinä... vaan
minä en koskaan sen jälkeen tiedä tunteneeni Hänen läsnäoloansa, en
koskaan sitten tiedä olleeni siinä mielentilassa, josta raamattu
sanoo: joka itsensä alentaa, se ylennetään. Vähitellen on vuosien
vieriessä Hän, jota kerran vain lapsuudessani niin tuttavallisesti
ja tositunteella lähestyin -- ja joka silloin oli niin lähellä --
etääntynyt minusta, jäänyt tai jätetty hyvin, hyvin kauvas... Välistä
minusta tuntuu kuin Hän, olkoon kuin kaukana tahansa, muistaisi vielä
entistä väliämme... ja ikäänkuin surullisesti sille hymyilee... Niin
Olli, sinä tiedät nyt että minä uskon että on Jumala -- olen kai sen
aina uskova -- mutta minä en ole onnellisessa suhteessa Häneen kuten
lapsena.

Aili hengähti syvään ja virkkoi:

-- Tyydyttääkö vastaukseni sinua, Olli?

-- Ah Aili, sinä olet kertonut jotain...

-- Jotain soveltumatonta -- sano niin rakas Olli! ehätti äkisti
Aili sanomaan, nyt peräti toisella äänellä kuin äsken. -- Jotain
soveltumatonta siihen mielialaan, jonka pitää vallita kahden
nuoren välillä tällaisena ihanana yönä. Anna anteeksi Olli, anna,
anna anteeksi! Annatko? Aili sai itsensä puolittain käännetyksi
päin Olliin ja kietoi kiihkeästi kätensä hänen kaulalleen. Ailin
katse näytti Ollista rukoilevalta ja hänen sisässään välähti
silmänräpäyksen tunnelma siitä, että Ailissa oli jotakin vierasta,
jota hän ei käsittänyt...

-- Anteeksi? Aili kulta, mitä anteeksi... miksi... minäkö? sopersi
Olli.

-- Niin, kun olin niin heikko että kerroin semmoista, jota ei olisi
pitänyt kertoa. -- Minua hupsua, minua hetken häilyvää lasta! Unohda
Olli, unohda, unohda!

-- Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä
muka häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle -- --
Aili, mehän olemme yksi... sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi
vakavasti nuori aviomies.

-- Ei ole, ei ole kentiesi... mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää
siitä sanaakaan puhua! Unohda se nyt... ainoastaan tällä kertaa...
Ja olkaamme taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja
miettikäämme ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä --
tunteella. Rakas Olli, muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme,
tästä meidän kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me
istumme vain kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo,
jota kuutamo valaisee.

Olli mietti... ja saneli hiljakseen:

    Helkkykää te pienet tiuvut!
    Välkkykää te tähdet yön!
    Suloinen on kahden seura,
    Haluisasti juoksee peura.

    Kuule kuinka kuutar meille
    Soitteleepi kanneltaan:
    Kannel kaikaa, rinne raikaa,
    Ilmassa on lemmen taikaa,
    Aavan taivon vempelillä
    Talvettaret uinajaa...

    Aili kullan kanssa me
    Kotia nyt riennämme --
    Juokse peura joutuisaan,
    Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

-- Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni
tulkki. Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä.
Kuinka minä olen rikas sinun seurassasi...

-- Ja minä sinun! keskeytti Olli.

-- Ja kuinka, minä olen ylpeä että sinä olet minun... ja
kiitollinen...

-- Ja minä -- että sinä Aili olet minun etkä kenenkään muun.

-- Kunpa aina tämmöistä kestäisi -- luuletko. Olli?

-- Toivokaamme sitä... koettakaamme olla hyviä... ja tulla
kirkkaiksi... niinkuin nuot taivaan tähdet... äänteli Olli.

He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä
rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja
rynnäspuun porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät
hyväillen poron kaulaa ja jättivät jäkäläpantion viereen paaluun
sidottuna seisomaan. Se alkoi hiljakseen tunnustellen pureksia
valkoista jäkälää, aina vähänväliä kohottaen komeasarvista päätään ja
jääden mustankiiluvilla, selittämättömillä silmillään tuijottamaan
päin pohjoista taivaanrantaa, joka kelmeni kelmenemistään ja ennusti
pakkasta.

Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja
astuivat sisään salin ovesta.

Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen
helinä. Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään
lumiselle hangelle...

Sisälläkin jo nukuttiin...

(1897)



Luistinjää


Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja
satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin,
täydessä elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät
syysmyrskyt ovat koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset
keltalehdet ilman vietäväksi repineet, kun kukkaset kaikki ovat
kuolleet ja nurmen nukka pientareilla alkaa tyrehtyä, sammal
metsässä nääntyä, -- niin kaikki tämä on vasta alkua. Alkua sen
kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut Pohjolan
lempeän, kesäisen luonnon.

Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas
päivä ja illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on
ominaista vain syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan
rannalle veripunainen, sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona
seisovan metsän rintaan omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka
juhlallinen näky maaelämän hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia
mielialoja nuorisossa ja saapi vanhojenkin rinnoissa menneiden
päivien muistoja viriämään. Ja saattaa sattua, että kun pilvet
pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja seestyvällä taivaalla
syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on yön perästä
taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt, saattaa
silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet
kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat
pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian,
maa jää mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu
ilman huomattavaa talventulon merkkiä.

Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy
niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä...

Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa,
puut seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa
jalan alla niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi... Ikäänkuin
tuo emoista vanhin äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja
sinun aamutervehdykseesi nyt niin tylysti tiuskaisee... Ja puutarhan
punapihlajassa huomaat sinä parven vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä,
jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä -- sillä kesällä et
ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.

Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat
pinnaltaan kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla
astua. Eiköhän vain tule jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä
ja komentaa renkinsä vetämään rannassa kelluvat venheet korkealle
ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset viisaammat ja vanhemmat,
jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot nähneet ja niitä
tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat: Ei se
vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja
siitäkin sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita
luonnontutkijoita ja ne ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän
älykäs päänyökähdyksensä tätä sanoessaan on samaa kuin: Älkää
te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö -- ei ole koiraa karvoihin
katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa kumminkin erehdy,
eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi selvenemään
ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia
purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää
vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää
kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.

Tulee huomen -- mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön
aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.

Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut... ja kun aivan jo siltä
näytti... ja kun illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille
vuoteen viereen. Eikä tullut!

Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis,
tuulta ei tunnu ja alkaa sataa -- lunta, puhdasta, valkoista, niin
kylmältä kouraan tuntuvaa. -- Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.

Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan
täydeltä ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien
eteen ja ajavat teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle
käytteitä viemään, toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään,
kolmannesta ajavat halkometsään -- kaikki reellä, aivan niinkuin
talvella. Ja lumipyryn seasta kuuluu jo kylän läpi vievältä
maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello kalkattaa niin
tuttavallisesti -- pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä
ajamassa...

Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi
näin varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin
te vanhat ja viisaat, sitä on jo siksi paksulti!

Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja
lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta,
menevät jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana --
tietäähän sen, kun ei yöksi tyyntynyt... Kyllähän se muuten olisi...
Niin, mutta tulipahan kumminkin talvikeli!

Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa
sataa -- vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas
vuorostaan sataa ja syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli
vesikosta... Ja voi kuinka metsässä pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka
huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja ikkunan ruutuihin kuinka
pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky! -- --

Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä;
ainoastaan syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä
mäkirinteillä on vielä joku siekale vetistä, sinervää lunta, joka
sekin päivän parin perästä sulaa.

Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja
herkkä-uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin --
ikäänkuin häpeämään -- ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä
rymisten ajetaan. Ja maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa
polkupyörä. -- Ne, joilla veneet jäivät vesiteloilleen, lähtevät
verkonlaskuun.

Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan
pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan
-- mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos
viiritankoon, niin seisookin lippu entisellä sijallansa -- vesikossa.
Ja ilma tuoksahtaa niin leudolle ja lämpymälle.

Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä
jäätä. Ja nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja
saavat mikä enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat
tyhjän apajan, syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että
tällä kertaa jotain saisivat ja perässä istuva isäntä miettiväisenä
kynsäisee korvansa taustaa ja puheliaan emännän suu pahasti
mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin, heittävät kiireesti
nuottansa veteen nekin -- saadakseen jos mahdollista vieläkin
runsaammin.

Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja
menee kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus
mielessä ja he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät
kumolleen ja virkkavat kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle
enää venettä, kyllä vain nyt tuli loppu venekelistä! Mutta niillä
vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin omituisesti heidän jäykästi
nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he tahtoisivat väittää vastaan.

Mutta me nuoret emme usko -- me luotamme lämpömittariin, josta ne
vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää,
mutta paljon merkitsevää kieltä, -- näyttää viisi pykälää pakkasta,
vaikka ollaan vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi
yönä vain jäädä -- niin sepäs ihme!

Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut
käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja
tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin
vainuava koira saalista.

On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon
kestäneeltä retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti
lähteäk, ei siellä hevin enää taho taretak -- kovan kävi kylymäksi
ilima". Ja ne kopistelevat jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla
käsillään tapailevat kalakonttiensa viilekkeitä. Ja näyttävät vähän
niinkuin huolestuneilta.

Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me
riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä
uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin...

Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa
mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän
seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja
viriä. Mutta nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva
järven laaka. Silmä jää tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto
huomaamatta naulautuu kiinni, ripset eivät värähdä... Ja ajatus missä
harreilleekin.

Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa -- silmä rävähtää, aate virkoaa --
me olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota,
jota me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme
odottaneet, kuinka sitä nyt muodostuu.

Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea,
kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta
eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä
eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon,
hajanaisen harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä
viskaa siihen lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson
reijistä. Se laajenee laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan
hitaasti. Sitä myöten kuin sitä lisää syntyy, sitä myöten keskempänä
olevat osat tihenevät, reijät umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän
matkan päässä syntyy samallaisia muodostuksia, nekin suurenemistaan
suurenevat, ja näkymätön henki liikuttaa niitä hitaasti rantaa
kohden, jossa myöskin on kutoutunut samallaista hyytynyttä, rannan
kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa lähetessä kasvaa
ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja viimein
kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi rantaveden
riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja
pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.

Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii
varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja
hiljaa huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita
liitosloihtuja. Ja vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä
kalpea kave käskee...

Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin
silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka
juovikas heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu,
sammuu -- ja sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.

Huomennako siis vihdoinkin on järvi oleva -- jäässä!

       *       *       *       *       *

Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja!
Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat
silmät? -- Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja
mustina, vihasta kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan.
Kalpea talven kave, sinun siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!

Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää
vain kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän
puoleen. -- Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja
kevytmielistä!

En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko
viiriä, en vanhoja enkä viisaita -- kaikki ne ovat täynnänsä petosta
ja lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten
silmiä valehtelevat!

       *       *       *       *       *

Kahden päivän perästä kertovat muut lämpömittarin -- minä en siihen
ilkeä katsoa -- näyttävän yhdeksän astetta pakkasta ja minäkin vasten
tahtoani olen huomannut, että ilma on sees ja tuuli tyyntynyt.

Ja toisen yön perästä aamun valjetessa tapaan itseni luistimillani
kiitämässä lahden vihreänhohtavaa iljankopintaa.

Järvi on jäässä, lunta on maassa -- talvi on tullut!



Saattajan salaisuus


Oli synkkä marraskuun yö, maa oli sateesta märkä ja ilma tuulinen.
_He_... palasivat "soitannollisen seuran" illanvietosta Alppilasta,
vastoin pääkaupunkilaisten tapaa jalkaisin. Olivat tulleet jo
Kaisaniemelle asti, jossa oli niin pimeää että vaivoin sen käytävällä
pysyivät. Puiston korkeat puut humisivat kolkosti molemmin puolin
tietä...

-- Mutta olenpas minä koko kohtelias saattaja, kun en hevosta
teille tilannut! virkkoi toinen kävelijöistä, niin kutsuttu "nuori
säveltäjä" nuoren naishenkilön puoleen kääntyen.

-- Älkää puhuko... minä pidän niin äärettömästi kävelystä, vastasi
tyttö iloisella äänellä.

-- Pidättekö? Sepä hauskaa... mehän olemme sitten aivan
samanluontoiset. Minä näet myös aivan intohimoisesti rakastan
jalkaisin-kulkua -- varsinkin näin yöllä... illanvieton jälkeen.
Jollen silloin saisi kävellä, niin tukehtuisin.

Tyttö ei tähän enää mitään sanonut. He hiljensivät kuin yhteisestä
sopimuksesta siihen saakka ripeää käyntiänsä, hengittäen täysin
keuhkoin öistä ilmaa.

-- Kuulkaas, eikö teitä sentään hiukan kammota tämä puiden tohina yön
pimeydessä, hyvä neiti?

-- Minuako? Höpsis! Ei vähintäkään!

Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja
naiivia tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka
tytön silmät pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta,
jolle kaikki teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on
muutenkin", ajatteli hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".

Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että
oli tässä illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle,
hienosta herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle
neidolle. Hän, mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä
ettei hänellä ollut nuoria naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan
nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut ja hän hymyili jo edeltäpäin
kaikille niille kuville, joita hänen vilkas mielikuvituksensa loihti
esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jotka
kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta tuttavuudesta.
Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva minulle
vielä elämässäni... niin, niin... onhan lupa ajatella pitemmälle...
ja onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun...

Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä
havaitsi astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä
kun oli, kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.

-- Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle
löytäneet -- se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran
vasempaan, vaikka tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.

Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön
askelet kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä
tästä, nähtävästi sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla
niin ihmeen avomielinen tämän nuoren neidin parissa... Sillä olihan
hänkin vielä sielultaan lapsi -- ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin
tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen rinnallaan. Mutta hän
hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi käsittänytkään.
Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen, koska oli
kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä... Tänne olivat
lähettäneet hänet musiikkiopistoon -- ja ehkä siinä sivussa vähän
keittämäänkin... ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai
kyllä päätä ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla...? Hui
hai! Turhaa ylpeyttä se olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista
kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin on se valkea lakki... mutta onhan
muutakin kaunista... Hänen isänsä melkein vihasi naisylioppilaita.

He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen
luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.

-- Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi
vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte
luonnollisesti perässä.

-- Eihän toki...

He naurahtivat yhdessä tälle hupaisuudelle.

-- Näettekö kenties joutsenia tuossa lammessa?

-- En... Missä?

-- En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat
muuttuneet mustiksi, niin ettei erota...

-- Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella
uteliaisuudella.

-- Austraaliassa sanotaan olevan... ja eräs meidän maan runoilijoista
on myös sellaisia nähnyt... Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus
edessämme se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään
vähäpätöinen ja ränstynyt laitos, mutta tuo ikkuna tuossa -- näettekö
mitä ikkunaa tarkoitan? -- on merkillinen siitä että sen takaa kerran
Topelius heilutti nenäliinaansa.

-- Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut
nenäliinaansa _tuosta_ ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin
katsellen pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin
oli yksi noita tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli
tehty niin rakkaiksi. -- Tuosta ikkunastako, sanoitte?

-- Juuri siitä!

He pysähtyivät matalan puutalon kohdalle, ja saattaja kertoi:

-- Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja
hänen kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä
pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina
majaili kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin
ukkoa juhlasta. Oli iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat
tulisoihdut käsissään. Minä olin myös joukossa. Juuri tälle paikalle,
jossa nyt seisomme, kokouttiin odottamaan, kunnes vanhus ehtisi
sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta ikkunasta, ilmaruutu avautui
ja käsi pisti esiin aukosta -- se oli Topeliuksen käsi.

-- Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako
vai vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän
kertomuksesta.

-- Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen
oikea kätensä.

-- Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut
"Blommande sköna dalar"... juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä
ikkunaan katsellen. -- Mutta mitä hän sanoi silloin?

-- Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli
tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain
nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri
runoilijamme Topelius! -- ja hän katseli syvämietteisen näköisenä
ikkunan läpi.

Tytön silmät välähtelivät niin kauniisti...

-- No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan
kangastuksen näkemisestä.

He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista
rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus
kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen,
odottelevine ajureineen ja... tavallisine katunaisineen, joiden
kanssa joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä...

-- Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä
kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina
vähän surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.

-- Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö,
joka kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin
miehiä ja naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin
kaduilla liikkunut.

-- Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, -- sitä
minussa liioin ei ole, -- vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori
säveltäjä sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan.
-- Mutta emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.

-- Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä
perille asti.

"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri
päässeet Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä
pysähtyi ja näytti huolestuneelta.

-- Mikä teidän tuli, neitiseni?

-- Avaimeni... -- ovat poissa!

-- Mitä sanotte? Av... ai... pudonneetko?

Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat
nurin. Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.

-- Kaksiko niitä oli?

-- Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka
tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön
silmissä näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun"
ajatteli säveltäjä. Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä.
Hän näki vain hänen silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki
kauniina kaartuvan sileän valko-otsan ja ohimoita peittävät tummat
hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät hänen yksinkertaisen, mutta
aistikkaan syyshattunsa alta.

Niin seisoivat he kotvan aikaa neuvottomina katukäytävällä.

-- Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi
saattaja. -- Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?

-- Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli
tyttö. -- Siellä oli sellainen tungos lähtiessä... heittelivät
päällystakkeja lattialle kuin mitkähän... Sinne etehiseen ne ehkä
sitten ovat pudonneet...

-- Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella.
Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään...
ettehän voi kadulle yöksi jäädä...

Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria
ei heti kuulunut -- mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm... nuo
äskeiset... Mutta ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä
saamme. Esplanaadin varrelta he saivatkin ajurin. -- Alppilaan ja
täysi masina! komensi säveltäjä ajurille hypähtäen tytön kanssa
nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen ajuri mulautti ilkeästi
silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain partaansa, kääntyi
sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi suitsista
hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden itäistä
viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi
sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.

Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä
istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki
tämmöinen viehättää... Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla
tapauksillahan ne romaanitkin alkavat... juuri tällaisesta minä niin
pidän. On kuin minäkin tässä heräisin elämään.

Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa
ettei avaimia ensinkään löytyisi ja että... että... oi anteeksi
hyvä lukija: eihän tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin
sellainen nuoruuden runollinen haavekuva... Ja tunsihan hän sääliä
tyttöä kohtaan ja tahtoi kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta
jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin sattuisi että... niin...

-- Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte?
virkkoi hän ääneensä ajatellen.

Tyttö katsahti häneen hopeanhohtavilla silmillään ja sanoi
avomielisesti:

-- Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa
sisä-oven kelloa yölläkin ja päästä sisään.

-- Monennessako kerroksessa neiti asuu?

-- Neljännessä...

-- Ei siis ylety kolkuttamaankaan pihalta, sanoi saattaja puoliääneen.

-- Eihän toki, hymähti tyttökin hiljaa... He vaikenivat.

Viertotiellä oli paikoin pimeää kuin säkissä. Kohta alkoi sataa vettä.

-- Ajakaa paremmin! kiiruhti säveltäjä ajuria.

-- Onkos herralla hätä? murahti ajuri päätään kääntämättä.

"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja
harmistuneena. Jos ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan,
olisi hän tästä sanasta antanut ajurille korvapuustin.

-- Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi
ajurille.

-- Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa
ritarilta.

-- Niin neiti, se on kokolailla pitempi.

-- Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli
tyttö.

"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he
Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista,
matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten
heidän vasemmalla puolellaan...

-- Antakaa hurista!

Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he
Alppilan kohdalle.

-- Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten
alas maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti
häntä auttaa.

-- Jos herra ensin maksaisi, röhisi epäileväinen ajuri.

Saattaja kaivoi taskustaan kahdenmarkan rahan.

-- Tuoss' on, te heikkouskoinen!

He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri
näet ei uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin
seuraan. -- Voi, voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa!
kuuli hän tytön sanovan.

Ravintola oli pilkkosen pimeä.

-- Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. -- Me tulemme liian
myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki
lukkoon suljetut.

Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten
yhä tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat
niin että häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen
kuuntelivat he sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta
avaamaan ei kukaan tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello
näkyi olevan epäkunnossa eikä antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi
hiljaa muutaman askelen päässä saattajastaan, joka uudestaan alotti
kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä suuttunut ääni jostain
ikkunasta:

-- Menkää tiehenne! Muuten kutsumme poliisin...

-- Oletteko löytäneet av...?, sai saattaja huudetuksi, mutta samalla
kuului ikkuna, joka oli avattu, kovasti tärähtäen tupsahtavan kiinni.

Turha oli enää kolkuttaa. Heitä nähtävästi luultiin juopuneiksi
yökulkijoiksi.

-- Meillä ei ole muuta neuvoa kuin palata tyhjin toimin kaupunkiin,
sanoi saattaja, koettaen tehdä äänensä niin rauhalliseksi kuin
mahdollista.

-- Mutta minnekkä minä nyt joudun, kun en pääse sisään kortteeriini?
kysyi tyttö luonnollisuudella, jossa vielä oli enemmän kummastusta
kuin oikeaa hätääntymistä.

-- Hotelliin, Kämppiin yöksi, neiti hyvä!

-- Ei, ei! -- kuulkaa, en minä...

-- Miksikäs ei? Mikäs auttaa?

-- En minä Kämppiin, en vaikka mikä...

-- No johonkin muuhun hienoon hotelliin sitten: Seurahuoneelle,
Kleihneen, Patriaan, Kalevaan... onhan niitä.

-- Voi hyvänen aika sentään -- pitääkö minun nyt hotelliin? En
eläissäni ole sellaisessa vielä käynyt...

-- Olkaa huoletta -- kyllä minä toimitan...

-- Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen -- yksin sinne outoon
hotelliin!...

Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön
kolkkoutta ja nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, -- hän ehkä
oli tottumaton valvomiseen... Taikka oliko hänellä nuorena
maaseutulaisneitona jokin vastenmielinen käsitys hotelleista, joka
paljas nimikin jo hänen sielussaan synnytti tympäisevän tunteen...

Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa
risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin.
Mutta hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin
oli käynyt ja hän laski leikkiä tytölle:

-- Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä"
matkustavaisten joukossa lukea teidätkin... että: "neiti von Blume
Seurahuoneella -- Alppilasta!" Haha... Taikka vielä paremmin:
"läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"... haha.

Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin
sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä
seikkailu ei hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.

Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä
alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui
ja kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra
oli, koska oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle
tuntemattoman nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja
katsoi pilkallisesti saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:

-- Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen
täytyy päästä tänne yöksi.

-- "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä
obekantti ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja
hän alkoi vetää ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa
rakoon.

-- Hänen täytyy saada yösija! kiljaisi hän.

-- Hene ei teytty!

Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä
tunsi toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä,
minne se oli telkimeksi pistetty.

-- Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole
kapsäkkiä, sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli
paennut etemmä.

-- Toiseen hotelliin!...

Mutta siellä kävi samoin.

Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki
niinkuin tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja
joka ei vielä elämän suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili
voimakkaasti, mutta käsillään ei hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti
sai nuori mies katsella tytön kyynelten kauneutta. Sillä kaunista ja
liikuttavaa se hänestä oli.

-- Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, -- olettehan
te vielä luonnon turmeltumaton lapsi... ja minä olen myös kaikkien
turhien tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja... Mikä on sopivaa
ja mikä ei ole sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen
ääntä tahdomme kuunnella... ja sitähän me tahdommekin, jos kerran
olemme oikeita luonnonlapsia... Miksi en siis minä puhtaalla mielellä
tämmöisenä hetkenä rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin
nuori ja kokematon -- ja juuri siksi -- niin: että te, hyvä neiti,
nyt muitta mutkitta tulette minun luokseni yöksi!

Hän oli saanut sen sanotuksi. Seikkailu oli todellakin mennyt niin
pitkälle.

"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun
huomasi olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista
luonnollisin ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko
yöllisessä ympäristössä. Ja tuntuihan hän niin veljelliseltä.
Häneenhän saattoi turvautua."

-- Minä tulen, sanoi tyttö hiljaisella, mutta varmalla äänellä.

Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi
lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän
liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen
sieluunsa.

-- Mutte onko _teillä_ avain tallella? kysyi tyttö yhtäkkiä
säpsähtäen.

Säveltäjä näytti.

-- Kohtalo on ollut minulle lempeämpi kuin teille naurahti hän.

Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija
asui sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.

-- Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, -- ja antakaa tänne
kätenne, muuten ette osaa näitä pimeitä portaita...

He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa
toisiansa, mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli
lämpöinen hienon hanssikkaankin läpi.

-- Ettehän pelkää?

-- En...

-- Oletteko väsynyt?

-- Hiukan...

Tytön ääni oli hiljainen ja uneksiva. Avain osui lukkoon, kuului
metallin kalahdus ja ovi aukeni.

-- Tässä se on... Nyt hyvin hiljaa sisään. Sallikaa olla vain... minä
vien teitä kädestä... Te tulette huoneeseen päällysvaatteissanne...
tänne etehiseen emme uskalla... talonväki ei saa tästä tietää... Kas
tästä näin.

Sisäovi aukesi hieman narahtaen.

Tyttö astui sisään pimeään. Säveltäjä heitti omat päällysvaatteensa
etehisen vaatenaulaan ja otettuaan avaimen pois oven suulta, seurasi
heti jäljessä, raapasi tulen tikkuun ja sytytti lampun, jossa oli
värillinen kupu. Sinervä, pehmeä valo lähti leviämään huoneeseen.
Se sattui myös seinällä riippuvaan sitraan, jonka hienon kiiltäviä
kieliä tytön katse näytti ihaillen hivelevän.

-- Olkaa kuin kotonanne, älkää ollenkaan ujostelko...

Hän riisui tytöltä päällysnutun.

-- Te soitatte sitraakin? kysyi tyttö.

-- Soittelenhan...

Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen:
"Omituinen sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi
sieluni silloin tätä aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka,
silmät puoleksi ummessa lepäsi pehmeässä nojatuolissa, suloisesti
väsyneenä.

-- Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu
suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa
hyminällä:

    Mun mökkini on niin pikkuinen,
    Vaan päivä sen ruutuja kultaa,
    Ikkunan alla on elämänlanka,
    Ja liedessä leimuu tulta.

    -- -- -- -- --

    Jos sinä et mua ylenkatso,
    Niin käy tämän kynnyksen yli,
    Sillä minä ikävöin sinua
    Ja otan sun vastaan avosylin!

Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä.
Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta,
sellaista, joka jää soimaan vielä soituaankin.

Soittaja laski hymyillen sitran käsistään... -- Tyttö oli nukahtanut
lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä
herättää" päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka
ummistuneiden silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä... Varovaisesti
nousi hän tuoliltaan ja hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen
huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. --

Ulkona yhä satoi ja tuuli suhisi alakuloisesti nurkissa.

"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen.
"Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset..."



Venäjän Karjalassa


Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan,
kakkaran ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen
praasnikoilta ja Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden
luonnonihanalla Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja
heilutellen hiljaiseen, alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja
olimme jo hyvän matkaa astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla
meitä huudettiin sinne takaisin ja isäntä vähän loukkautuneena
selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa taloa koko kylässä
ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat teetä
juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska
sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme
tässä oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme
näinmuodoin tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen
perheeseen.

Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita
Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin
paikoin meidän maassamme.

-- Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen
sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme _me_ häntä
tunteneet.

Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä
oli hän ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja
leveästi vakuutteli:

-- Eilen olin mie aivan sikahumalassa... en tiennynnä tästä
maailmasta niin kerrassa mitäh!

-- Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen
itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli
humaltumistaan.

-- Ei ollut, kotihin jäi...

-- Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut
ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät
tätä sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään
koko asiaan enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit
äänettöminä pohjaan ja viidennet samovaarista kaadettuaan
poistui emäntä, ja me jäimme isännän kanssa pirtin viereiseen
kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin tauteihin ja
taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:

-- Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän
kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi
salpasi sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei
minkäänlaiseen. Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään
siltä saanut rauhaa eikä helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain
lääkettä ja koetettiin siihen poppamiehen konstejai -- se on tuo
raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään kylän velho -- vaan ei
siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se paheni, ja mie
luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu kuin
kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan...

Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas
kurkustaan. Sitten taas jatkoi:

-- Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on
apukin taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui
tämän sanan repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja
pelastaisi henkeni -- ja _lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos
paraneisin_... Se se auttoikin.

-- Te paranitte?!

-- Paranin!... ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan
samalla tiimalla!

-- No mutta miten se oli mahdollista?

-- Ka siten kuin mie sanoin... ihan samalla tiimalla, kun lupauksen
annoin... se oli vielä päiväsaikaan... pahkura katosi, se ihan hupeni
ja silisi siihen paikkaansa.

-- Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan,
kun te lupauksen teitte, ja sentähden...

-- Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa
valunut.

-- Ja te ihan paikalla olitte taas terve ja työhön pystyvä?

-- Ka aivan paikalla...

Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli
tapahtunut ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet
teelasimme tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää
lisää halunneet -- niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.

-- Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen
johdosta isäntään kääntyen.

-- Enhän minä viel... -- _ei sitä toki ole hevoistakaan!_ Se oli
meillä semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä
minun poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään
paikkaan. Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten
kerätä, tuumaili isäntä tyvenesti.

-- Mutta entä jos jäisi se hevonen luostariin laittamatta, mitenkäs
sitten?

-- Ka eipä se saa jäädä -- silloin perisi piru!... Näin sanoen lähti
isäntä pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen
kanssaan, joka kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin
pyhänä lahjana, kylän rantaan uimaan.

Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen
askareita katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka,
paikkaili yhä nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi
villoja karsinan puolella; lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja
(tämä kalevalainen sana on yhä käytännössä Karjalan kankahilla)
-- "raataja rahanalainen", mainittu kylän velho, oli vastaikään
akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle niittämään,
vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin ettei
heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka
kuin olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova
hampaansärky.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen
Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä
tutkistellen vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.

Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata,
että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen,
korkean otsan hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin
sileämmät -- ei ne nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia
juovia ja juonteita, jotka puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä,
ja suuret, mustanruskeat silmät välähtivät toisinaan niin omituisesti
ja niistä oli silloin aavistavinaan hivuttavaa tuskaa ja elämän
suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla istuessaan villoja kartaten,
punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine mustatukkaisessa
päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta
ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet?
En niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa.
Aloittaakseni jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden
vallitessa yhä hämärtyvässä pirtissä:

-- Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan
lähtivät: poika ja kaksi pikku tyttöä -- kolmekko lasta vain?

Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli
välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän
lävitse ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut
hänen kasvojansa nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein
isäntä:

-- Siinähän nuo olivat -- meidän elossa olevat lapsemme.

Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä
kalpeammilta.

-- On siis kuollutkin joku lapsi? kysyin enempiä tietoja haluten.

Emäntä huoahti raskaasti:

-- On kuollut... mie olen _neljäntoista_ lapsen äiti! Hän sanoi sen
värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi
hiljaa: -- Yksitoista on minulta kuollut...

-- _Se_ teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä
sekaan raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.

-- Ja nekin kuolivat?

Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan
kuin karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja
virkkoi:

-- Toin'i kuoli ja toisen tapoin itse!

Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme
hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään
ollut voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut
jostain kolkosta tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi
tiedusteluni lapsista oli alussa ollut vanhemmille vastenmielistä ja
miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt sattuvan niin aralle paikalle.

-- Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun
oli niin heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että
tupehutti vuoteeseen, lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä
karkeankovalla äänellä.

Vaan surullisiin muistoihinsa herätetyn äidin silmissä kiilsivät
kyyneleet.

-- Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän
äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan,
aamulla katson: -- lapsi on kuollut... itse tapoin lapsueni!

Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat
solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä
istui hän pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui
todellista surua...

-- Vaan jos se kuitenkin kuoli itsestään?

Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi
ja äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.

-- Jotka kuolevat tukehtumalla -- huoahti emäntä, -- niiden ne kyllä
sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt,
tällä oli vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata
ruvettiin, muistan vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei
tuo lapsi kauvan elä! -- Se kun makasi aina yhtä liikkumatonna ja
äänetönnä niin että tuskin huomasi sen hengittävänkään. Ja yöllä se
sitten...

-- No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä
nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille
tunteilleen näin vierasten nähden ja kuullen.

Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä.
Pienet ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat
sateesta himmeät.

Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään,
palaten marjasta.

-- Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin
kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä
eteen selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla
kätösellään tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut
poimituksi noita sinisiä "koiranmarjoja".

-- He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika,
joka oli ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme -- hän kun kuului
keväällä jo ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen
uimaan -- ja joka meille hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien
keilanheitosta sunnuntaisin kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista
syistä pidimme reippaana poikana.

Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin
kotvaksi aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa
ilmaisematta äänetönnä roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin
eteen märkiä ruojujaan riisumaan.

-- Ettekö mustikoita löytänyt? kysyi nyt isä.

-- Emmä löytänyt, kaikin juolukoita poimittih.

-- A missä työ olia?

-- Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin
pieksulöttöjään jalastaan päästellen.

-- A ettekö lehmiä nähnyt? tiedusteli äiti.

-- Ei nähty ei kuultu!

-- A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä
ja kaasi lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille
tarjoamaan:

-- Syöttekö marjoja, vierahat?

-- Kiitoksia vaan... marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa
paaston aikana? kysyimme isäntään kääntyen.

-- Ainahan... huomenna se taas onkin paastopäivä.

-- Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä
lihaakaan -- vai miten?

-- Eihän sitä saisi... vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa
lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti... ka en ole
raahtinut poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. -- Äiti
ja tyttäret ne kyllä ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.

Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt
luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.

-- Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin
lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista
menoistaan aran venäläisuskoisen väestön keskuudessa. -- Eihän
ihminen sillä autuaaksi tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan
vain pysyy kohtuudessa.

-- No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla
hyvinkin harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on
muuten elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka
emäntäkin oli siirtynyt pois pirtistä.

-- Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka
pitävät eri ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?

-- On niitä vielä starovieroja... eikö ole sattunut niissä taloissa,
joissa jo olette käyneet?... On se meidänkin talossa muudan semmoinen.

-- Tässäkö tässä, kukapa sitten?

-- Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen... se ei ole nyt
kotosalla, kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston
mökkiin... kyllä siitä on semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä
vain mielellään kärsittäisi. Eikä sitä ensinkään suvaittaisi, jos se
olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun on jo vanha ja vaivainen ja
lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi...

-- Isännänkö äiti?

-- Ka niine... sehän se on.

Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva
tilaisuus tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita
joskus oli meidän maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan
sydänmailla piileksii ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset
menot ja joista ei tiedä mitä ne ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun
ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske pois ja joista sentähden
kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.

-- Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin
täällä Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne
eivät tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia,
ei siunata, ei vihitä... Ja rikkaita ne pedot ovat... ja niillä
kuulestaa se usko olevan niin kummallista laatua että kaikki, jotka
vain niiden kanssa joutunevat kuin vähäisiin tekemisiin hyvänsä,
kääntyvät siihen... mikä hänessä sitten lieneekin tarttuvaisuus.

-- Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?

-- Ka miksi ei tiedetä -- tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta
toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu --
niitä rikkaimpia sinne enin tahtovatkin -- sekin ukko vei matkassaan
kolmesataa ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.

-- Katosiko ukko sille matkalleen?

-- Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä
ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun
kuuluu omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin
kirjoittaa.

-- Omallako verellään nimensä kirjoittaa! Liekköhän totta?

-- Totta se on... se semmoista on heidän uskontonsa.

Emäntä oli keskustelumme aikana tullut pirttiin ja laitteli ruokaa
pöydälle. Hänkin sekautui keskusteluun näistä salaperäisistä eläjistä:

-- Ihan nuoria tyttöjäkin, viisi- ja kuusitoistavuotisia ovat sinne
houkutelleet. -- "Siellä startsain kera yksissä huoritah!" lisäsi hän
ylenkatseen ilme silmissään.

-- Vai semmoista se onkin väkeä?

-- Semmoista! Siellä elävät kuin eläimet... ja keisarille ei veroja
makseta.

-- Mutta kuka on oikeastaan nähnyt että miten ne siellä ovat ja
elävät?

-- Ka ei olla nähty sen paremmin kuin asumukset. Komeat kuuluu
niillä pirtit olevan. Vaan vieras jos sisään tulee, ei niin ketäkään
löydetä! Silloin ovat aivan tyhjät -- niillä kuuluu olevan sala-ovia
niissä. Niistä piiloon pujahtavat vieraan tullessa.. "Talvella hyö
niissä asutah, a kesäksi metsäh mennäh". Kesäksi heittävät pirttinsä
autioiksi ja kenen tahansa käytettäviksi, itse muuttavat erämaan
metsiin asumaan.

-- Pelkäävätkö henkeänsä kesäiseen aikaan enemmän?

-- Ka ei me tiedetä.

-- Ja maanalaisissa luolissako sitten elävät näin suvella, niinkuin
on puhuttu?

-- Metsäsaunoissa pahasissa ne elävät, ei taivasalla.

-- Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta
maailmalta.

-- Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat
itsekkin kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin
vedättävät salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.

-- Ovatko kruununmiehet heitä koskaan hätyytelleet?

-- Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä
uskallakaan, on niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä -- tappavat
pirut. Tässä kerran -- olikoon se toissa talvena -- olivat kuitenkin
saaneet kiinni muutaman. Kahleissa kulettivat poikkeen... se oli
ollut ihan ummikko (venäläinen). Vaan ei ne olleet siltä mitään
urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä ne muut ovat, tukkinut
oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut. Ja oppinut se oli
ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan...

-- Oppinut?

-- Ka niin... sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!... muuta
ma heistä en tiedä.

Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja
raataja muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies
oli hänkin, mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli
hänellä tavattoman suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin
jalkojen ympäri käärityitä likaisia riepuja.

-- Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa -- tulimma pois,
jutteli hän lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja
istuutui pimeimpään nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä
särki ja oikean puolen poski oli turvoksissa.

Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi
tupakkaa kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan
muija ei ollut kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että
me tulimme sangen alakuloiseen mielentilaan.

-- Ruvetkaa syömäh! toimitti emäntä päivätyöläisilleen.

-- Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti
tämän maailman hyvyys.

Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme
ettei meille illallista tarjottukaan -- emmekä sitä liioin
kaivanneetkaan. Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta...

Isäntä virkkoi ovelle astellen:

-- Lähetäh, vierahat, sintsih makoamah -- läkkäm tästä kaikin!

Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä,
lapset ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen
sänky, jonne peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä
lattialle makaamaan, millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta
olisi pehmoista ja lämmintä. Me tosin emme -- pilkkopimeä kuin oli
-- tienneet mitä meillä oli allamme ja minkä siivoinen vuode mahtoi
ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli läsnä, niin ei sopinut
semmoisia seikkoja tutkia -- kohteliaisuudesta. Kun sintsin ulko-ovi
oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä pimeys.

Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme.
Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi
aikaa makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta
mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:

-- Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo
lehmät sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen
talvipimeällä päreiden kanssa kaahlimaan.

Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini
kanssa olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin
isäntä; -- läävän läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian
mukava -- muutamista erityisistä syistä...

Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa
näihin navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti
raataja, tuo kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului
myöhäiseen yöhön saakka.

Luulin jo kaikkein nukahtaneen, kun kuulin emännän vienosti
kuiskaisevan vieressään makaavalle pojalleen:

-- Kuule sie Martti, tiiätkö sie tään toisen vierahan nimeä?

Höristin korviani kuullakseni tiesikö poika minun nimeäni. Mutta
arvatenkaan ei hän sitä tiennyt, koska äiti heti kuiskasi perään:

-- Se on Ilmolin'i... ja tään toisen nimi on Juuso eli mikähän lienee
ollut (Toverini nimi oli Justus).

Sitten oli taas kaikki hiljaa ja minä käännyin toiselle
kyljelleni nukahtaakseni. Se oli omituinen tunnelmasarja kaikkien
edelläkuultujen kertoelmien jälkeen; varsinkin emännän surullinen
kohtalo oli painunut syvemmin mieleeni: kymmenen kuollutta lasta ja
yksi tukehtunut... neljäntoista lapsen synnyttäjä... minkälainen
aviokumppani oli mies?... sitten: isännän ihmeellinen parantuminen...
luostariin luvattu hevonen... metsässä piileksivät lahkolaiset...
verellä kirjoitetut nimet... -- voi, mitä kaikkia elämäntarinoita
kätkivätkään nämät kovanonnen syrjäiset erämaat! Ja tämä oli
kanteleen vanha kehto ja Väinämöisten muinoinen kotimaa! -- Täältähän
oli Lönnrot aarteensa kerännyt. Täältä olivat Ainot armaat astuneet
ja siskoiksi veen kaloille vierineet, täällä Mielikit myhäilleet;
täällä oli Sampo taottu... "Oi Karjala, muistojen maa!"...

Näihin sekamelskaisiin aatelmiin vihdoinkin nukahdin. Unen läpi
kuulin, kuinka keskiyön aikaan rajusti alkoi sataa vettä. Koko
sintsin katto romisi ja pauhasi kuin hätärumpu. Ja tähän rummutukseen
minä uudelleen uinahdin.

(1896)



Riisuttu riemuni


Oli se ollut koko surkea suvi! Kesä oli tullut niin myöhään että
jäät vasta juhannusviikolla olivat järvestä lähteneet ja vasta
heinäkuussa oli saapunut oikeita kesäisiä päiviä. Silloin oli
ollut niin lämmin ja tyyni että tahtoi sulaa, ihmiset läähättivät
-- eläimet läähättivät, vesi järvessä lämpeni kuin tulen alla,
öisinkin osotti lämpömittari yli kaksikymmentä astetta. Eikä sateen
pisaraa pirahtanut taivaalta... Mutta niitä päiviä kesti ainoastaan
kaksi viikkoa, tuskin sitäkään. Siihen se loppui oikea kesä, tuulet
pyörähtivät pohjan ja idän puolelle, ilma kävi koleaksi, alkoivat
sateet. En uskonut silloin että semmoista säätä kestäisi läpi koko
suven. Satoi heinäkuun loppuun, satoi syyskuun...

Milloinka purjehtia?

Milloinka keinua hilpeässä etelätuulessa tai leppoisella
lännettärellä kotijärven aalloilla, niinkuin muina kesinä? Ottaa
purjeen täydeltä tuulta tuutimeensa, lentää kuin valkosiipinen suuri
lintu uljasta ulappaa -- nenitse niemien, vieritse vesakkorantaisten
saarten, lomitse kärisevien karien ja luotojen, joilla luhtaheinä
heiluu... Kun aina vaan umetti ja vihmoi, ja taivas yhtenään hulmuili
uhkaavissa uleissa!

Tosin syyskuu oli lämpimämpää ja tuuli asuskeli etelänkorvalla,
mutta sitä enemmän satoi vettä. Jos joskus seestyikin, niin kesti
sitä vain kotvan. Kun luulit jo saaneesi hymyilevän poudan ja olit
lähdössä vesille, niin jo, ennenkuin rantaan kerkesit, romautti
niskaasi kovan löylyn... Mistä ihmeestä se tuli? päivittelit sinä
vihastuneena, sillä et ollut huomannut, milloin taivas jo lientyä
ehti. Ja purjehtimaan lähdöstä ei tullut mitään... Epävakaista
oli sää, toisinaan tyynti, toisinaan nosti ankaran myrskyn -- ei
ollut hyvä lähteä yksikseen isolle seljälle. Ne ovat vaarallisia ja
puuskapäisiä nuot sisäjärven tuulet. Ne tulla tuhahtavat tohisten
mantereen suojasta, karkaavat mustina paholaisina kuusikon takaa,
ryntäävät repien ja ulvoen korkeisiin siipipurjeisiin -- keiskis! ja
silmänräpäyksessä paiskaavat paattisi kumoon. Kyllä minä ne tunnen ja
siksi olen varovainen, vaikka en suinkaan ole pelkuri purjehtimaan...

Nelisen, viitisen kertaa vain oli tullut purjehdituksi; sen verran
että oli tuntenut hiukan tyydytystä intohimolleen ja saanut oikein
hengittää...

No, olihan sitä siinäkin. Mutta vielä olisi mieli tehnyt edes kerran
tuonne aaltojen harjoille kiikkumaan. Saada suloisessa levossa
nojautua peräsintä vastaan, jota käsi voimakkaasti pitelee... uneksia
siinä olevansa ritari, jota taivaan tuuletkin kunnioittavat, kun
näkee purren uljaasti kallistuvan vesirajaan asti, mutta kantaa
povessaan varman vaiston ettei kuitenkaan vielä kaadu... Ja kuulla
alati räiskivän kohinan kokasta, joka korkealle kohoten halkoo
vaahtopäisiä laineita, kuulla sitä korpimaan aaltojen laulavata
loisketta ja tuutia, tuutia...

Ei ollut sallittu, ei ainokaista kertaa!

Syksy oli tullut sitä tilaisuutta vartoessa, lehtipuut olivat jo
kellastuneet, sade ja myrsky kiskoi niitä joka päivä tuhansittain,
miljoonittain alas. Oi sitä surullista näkyä! Ne lentää lepattivat
pitkän matkaa tuulen mukana, kunnes takertuivat kanervanvarsiin,
ryöpsähtivät niistä kuin ammutut lintuset maahan... nurin niskoin
varsien väliin ja jäivät väristen makaamaan maankamaraan, jossa
sitten vähitellen mustuivat ja mätänivät...

-- Ne paatin purjeet pitäisi välttämättä korjata pois, -- puhui
isäni useinkin, kun aamiaispöydässä istuttiin ja päivä oli entiseen
tapaansa alkanut ikävällä sateella, jonka kosteus tunkeutui
huoneisiinkin ja teki mielialan raskaaksi.

-- Antaahan olla vielä -- minä aijon tästä vielä purjehtimaan!
vastasin minä aina totuttuun tapaani ukon huolestuneeseen
huomautukseen.

-- Purjehtimaan?!... Tämmöis...

Isäni ääni oli epätoivoinen ja vähän pilkallinen. Yhden ainoan kerran
oli ukko itse koko suven kuluessa saattanut olla mukana pienellä
purjehdusretkellä.

-- Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin
minä koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.

Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten
keskustelujen perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas
rantaan katsomaan, oliko purjeilla todella pahakin hätä siellä
sateessa ja oliko itse paatti pysynyt paikallaan yöksi nousseessa
myrskyssä... Paikallaan se aina oli, itse olin sen lujasti sekä
keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin kiviin;
se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa
taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut
päässyt pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita
"viilareita". Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon
ja laiturin välissä, mihin ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät
hyökyinään. Mutta purjeet olivat likomärjät ja vettä oli yli
pohjateljojen...

Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata
vettä järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä
lammikossa... Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista
työtä, joka virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun.
Mutta purjeita en minä voi saada kuiviksi, vaikka ne nostankin
"pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään laiturille vartomaan... Silloin
samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä ne ole ehtineet
kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet ja raskaat
niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-parat...

Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi
kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en
vaikka mikä... Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle,
ainoalle armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni
ylläpitää! Jätän purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen,
märkinäkin. Ehkä huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja
aurinko paistaa, ehkä huomenna saattaa purjehtia?...

Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään
seuraavistakaan päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta
herettyäkin satoi...

-- Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin
purjeita? tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta
tiedustellen. -- Nehän ihan mätänevät sinne rantaan!

-- Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita
viivyttelyyni. -- Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka
kuinka kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet...

-- Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa,
miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee
talvikin ja järvi jäätyy.

Parasta että nyt heti menet niitä ottamaan...

-- En hennoisi isä, en hennoisi _vielä_... mutta olkoon! minä lähden!

Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka
päivä olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin
sateinen. Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat
pieksujeni alla -- mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat
lehdistä, pihlajanmarjat kimaltelevat tulipunaisina... Vai niin,
ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä virstanmatkaa, nytkö siis
täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se minun kaikista synkin
syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas laskeutuessani
näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa
valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan
se koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys
ja kunnia, sillä se on _ainoa_ laatuaan monenkymmenen peninkulman
alueella täällä sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot
viilettelevät. Usein on isä-ukko itsekkin näinikään tähän rantaan
laskeutuessaan sen nähdessään täydessä taklaasissa uljaana ja
houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella huudahtanut että:

-- Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? --
Ja kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi
maalattuun airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu
nimimerkki: A. B. C, niin on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi
lausunut:

-- Jaa, se näkyy olevankin minun! -- Hänen! hänenhän se on, isä-ukon!
Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä
peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä
joka kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia
mukavuuksia tehnyt ja teettänyt. Ja mikä pääasia: -- hänhän sitä
ennen on vesilläkin hallinnut ohjaten koko pappilan perhettä ja
kesävieraita raitistaville huviretkille ylimaan jylhänkauniisiin
seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa; "laivan ensimmäinen
perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit", ovat perineet
hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä, ja
paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se
eräänä kesänä maannut virattomana maallakin -- silloin kun sen suurin
suosija on ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen
jäänytkin, minun vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut
kesiksi vesille lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka,
etteivät _muut_ sitä osaa oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt
ilman häntä purjehtimaan on hän luottamattomana lausunut: "mitenkä
_sinä_ osaat purjehtia, joka et _näe_ mitään? ja kunhan sinä et vain
laskisi sille Joutenniemen karille!" No, hänellä nyt on ollut aina
pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta purjehtimistaidostaan, kun on
kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse merta -- Oulusta Iihin ja
sieltä takaisin...

Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin
pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne
alas vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani
mukaan viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi
kuivannut -- sykkyräiset, marjat rääsyt.

"Pois ne täytyy ottaa, ei auta enää viivytellä!"

Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen
kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas
etumaston nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri
samalla kun tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä
hulmahtaa levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee
paatti köysiinsäkin kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen...
Se näyttää niin hauskalta tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta!
-- ja se, mitä juuri olin tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä
en _voi!_ Kuukauteen en ole saanut purjehtia ja näinkö heittäisin
hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi _oikein_...

Ja samalla olen tehnyt päätökseni:

"Nyt on oleva eropurjehdus, jäähyväispurjehdus!"

Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä... Jätän
halkaisijan lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös
vaaralle, sillä haluan välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen
syöksen minä ukon kamariin:

-- Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on
jo nostettu!

Ukko naurahtaa ensin katkeransekaisesti, kuunnellen kummastuneena
minun iloista esitystäni:

-- Nytkö? sanoo hän. -- Siellähän sataa?

-- Eipä sadakkaan, pian rantaan!...

Mutta, oi kova kohtalo -- hän viivyttelee ja aprikoi, kunnes
tosiaankin taas rupeaa satamaan. Ja sataakin ankarasti ja tuuli
nurkissa vonkuu. Siellä on melkein myrsky järvellä. Mahdotonta
purjehtia...

Olen masennetulla mielellä. Ilta pimenee ja yhä sataa, koko yön
romisevat katot ja kun aamulla herään, niin aamullakin taas sataa.
Siunatkoon sitä surkeutta!

-- Voi sinua, kun et korjaa pois niitä paatin purjeita...

Tämä ei käy enää päinsä näin! Luonnon kirous lepää raskaana meidän
päällämme. Koko pitäjästä kuuluu valituksia tavattomista sateista,
jotka turmelevat viimeisenkin hallalta säästyneen viljan, estävät
perunannoston ja riihenpuinnin, Koittavat ja märättävät kaikki --
herroilta ja talonpojilta. Purot ovat tulvillaan, niityt vetten alla,
ison järven vesi on kovasti noussut ja nousee nousemistaan...

Siis minun täytyy vihoviimeinkin se tehdä. Siis minun täytyy luopua
_toivosta_, joka kauvan on minua elättänyt -- ja mennä todentotta
ottamaan irti ne paatin purjeet.

"Nyt -- heti paikalla"!...

Siellä alhaalla rannassa käy kova pauhu ja loiske ja ilkeästi pieksää
sade kasvoihin. En silmänräpäystäkään enää tehtävääni epäile; minä
kiskon ja raastan, irrottelen ja kirvottelen -- nuoran nuoralta,
kappaleen kappaleelta... Ensin halkaisija neljine nuorineen, sitten
raakapuu, sitten etumasto reijästään, sitten etupurje, jonka
liepeessä seisoo kerran kirjoittamani sanat: "Pois edestä!", sitten
isomaston puomi rihmoineen ja väkipyörineen, sitten itse isomasto
kiiloineen ja jalusnuorineen... Surullisesti vongahtaa nuora
turpuneen kehrän alta läpi vedettäessä, kolkosti kalahtaa raskaan
isomaston tyvi onttoa laituria vasten, kun sen siihen ponnistaen
kannan ja alan riistää suurpurjetta katajaisista renkaistaan...
No putoavat toinen toisensa jälkeen maahan, purje solahtaa kuni
hame solakan neitsyeen ruumiilta, ja paljaana ikäänkuin häveten
alastomuuttaan jääpi suurmasto punaisena syliini...

"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua
kohtelen, mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että
sinut vihdoinkin riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen
lopultakin veivät, vaikka sitä pidättelin ja viimeisiin asti toisin
toivoin ja unelmoin. -- Nyt on se unelma häipynyt ja se toivo on
murtunut... Jää hyvästi!"

Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja
ikäänkuin tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi
paatti aalloille avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato
vedestä nostettaisiin. Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut,
jäi myös kuni autioksi ja kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui
koko seutu. Ja alakuloisena astelin minäkin sieltä pois ja tulin
syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi sanakseni salin ovesta
sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä istuvalle kotiväelle:
Nyt se on tehty.

Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt... Mutta
ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade
tulvanaan pitkin pihaa ja peltoja.

(1899)



Kaalikatu n:o 22...


"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.:
neiti Karoliina Kanalin".

Tässä se siis on.

Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni
kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita.
Luen ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna:

        KAROLIINA KANALIN.

Nimi herättää mykkää kunnioitusta.

Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon -- kling klang. Kuulen
askeleita, keveää sipsutusta... kova rasahdus ja ovi lennähtää auki.
Avaaja on näköjään palvelustyttö.

-- Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan
ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.

-- Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö
röökkynälle...

Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia
takaisin sekä jää "kulissien taa".

Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta
mystillisen hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä,
puoleksi juoksemalla aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa
hänelle ja taas kysymässä tuon saman: Onko huonetta?

-- On huoneita, on kaksikin! on huoneita -- alkaa hän liukkaasti
rallattamalla -- minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään,
tulkaa tänne! On meillä huoneita... Minun nimeni on Karoliina Kanalin
-- mikäs herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan
ovea ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä
harvinaisesta kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti
minun nimelläni tekee, eihän tässä viel...?"

-- Ei, ei, tpruu takaisin -- älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa
nimenne ensin: -- _sanoinhan minäkin omani!_ tiuskahtaa hän
sanomattomalla naivisuudella. -- Minun tarvitsee tietää nimi, minä en
uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä...

Ja hänen kasvonsa näyttävät sangen salaperäisiltä.

Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni
hullunkurisesta asemasta -- ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.

-- Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan
kuin se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: -- _Teidät_ minä
otan vastaan! Te olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne...

-- Minunko sisareni? kysyn minä kummastuksissani.

-- Niinpä niin, Riihimäellä minä häneen olen tutustunut...

-- Ei minun sisareni ikinä ole oleskellut Riihimäellä.

-- No, se on sitten ollut joku toinen, vaan sama se... kyllä minä
teidät kuitenkin nyt otan vastaan, koska te olette Pohjanmaalta.
Nähkääs: minä olen itsekkin Pohjanmaalta -- Ylikiimingistä,
Ali-Kanalan kartanosta -- kyllä minut jokapaikassa Pohjanmaalla
tunnetaan!... Ja kyllä minä nyt teidät kerrassaan otan vastaan,
käykää sisään vain tänne salonkiin ja istukaa... Oletteko
ylioppilas?... Vai niin, jahah, kyllä minä teidät... haluaisittekos
asua kuinkakin kauvan?... jahah... jassoo, se sopii ja passaa...
niin, kyllä täällä minun luonani on asunut maistereita, vieläpä
tohtoreitakin. Tunnettehan tohtori Heimo Hellénin?... Jaa,
kyllä hänet tunnetaan, kysykää vain keltä tahansa Suomettaren
konttoorissa... ja hänkin on ollut hyvin tyytyväinen... Suokaa
anteeksi, sanoi hän taas äkkiä käyden tuiman tutkivaksi, vaan minulla
on tapana ottaa edeltäpäin selko hyyryläisteni elämästä: käypikö
teidän luonanne paljon vieraita?

-- Ainahan niitä... joitakin, miten sattuu, vastasin minä ja olisin
jo ollut valmis lähtemään pois, jos se olisi käynyt päinsä.

-- Niin, nähkääs, lipsutti neiti puhellen: -- en minä voi ottaa ketä
taliansa vastaan... sitä ei tiedä minkälaisten kanssa sitä joutuu
tekemisiin. Ja kyllä meillä on lääkäri, joka osaa tarkastaa... niin,
suokaa anteeksi, mutta minä tahdon myös tietää, käyttekö te... --
Vai niin, vai niin, suokaa nyt anteeksi, se on hyvä, kyllä minä
otan vastaan... Ja täällä on asunut maisteri Kivihiili, tunnetteko
hänet?... Vai niin että nimeltä vain... jaa, hän on kreikan opettaja
ja hän on asunut tässä samassa huoneessa... tuota mitenkä se on:
pidättekö _lujaa_ elämää?

-- Mitä neiti tarkoittaa? kysyin minä, nuorena filoloogina ja
Kotikielenseuran jäsenenä huvitettuna epätavallisesta lauseparresta.

-- Niin no, riensi hän selittämään, ymmärrättehän nyt, että jos
teidän luoksenne tulee tovereita ja te siellä juotte olutta ja
huudatte... jaa, kyllä minä tiedän... -- Vai niin, no se on hyvä...
kyllä minä mielellänikin teidät otan vastaan... Tulkaas minun
perässäni, niin näytän teille toisenkin huoneen, se on erinomaisen
sievä ja nätti kammari ja siinä on asunut maisteri Dynamit... Älkää
nyt pahastuko että minä kuljetan teitä näin monen huoneen läpi --
kyllä sinne on erityinen sisäänkäytävä pihalta...

Me vaelsimme todellakin monien komeroiden läpi, ja minusta ne
haiskahtivat vähän siivottomilta.

-- Tässä se nyt onkin! sanoi neiti riemuitsevasti kun saavuimme
kylmään kyökkietehiseen, josta näkyi ovi pihakamariin. -- Ja
katsokaapas, siinä on _senkin_ maisterin visiittikortti ovella:

        DANIEL DYNAMIT
         filos. maist.

Minä katselin nimikorttia suuremmalla kunnioituksella kuin sitä
kamaria, joka sen takaa silmieni eteen avautui. Sieltä tulvahti
nimittäin vastaan löyhkäävän paksu ilma, ja pahoin pehnatun sängyn
laidalla istui kaksi juronnäköistä olentoa, mies ja nainen,
satunnaisia matkustavaisia -- kuulin ma -- ja kotoisin, niinkuin
neiti kehahti, "Limingan rikkaimmasta kartanosta".

-- Tämä on oikea lukuhuone kaunis ja valoisa... jatkoi neiti
esityksiään.

-- Mihinkä hintaan? kysäsin välinpitämättömästi jotakin sanoakseni.

-- Jaa, 75 markkaa kuussa -- onhan teillä omat lakanat?... eikö
olekkaan!... kyllä se on tavallista... mutta tulkaapas näitä portaita
katsomaan! huudahti hän rientäen ulos kamarista ja heittäen huoneen
enemmän esittelemisen sikseen. -- _Näin_ kauniit portaat!

Portaat olivat itse asiassa pahanpäiväiset, käppyrät ja kuluneet
puuportaat.

-- Näitä kyllä saattaa... huudahteli neiti hypellen kuin harakka
muutamia astimia alas ja ylös, näyttääkseen minulle, kuinka
erinomaisen mukavat ja lujatkin ne olivat nuot "kauniit portaat". --
Näitä portaita ovat astelleet _maisterit ja tohtorit_ -- jaa, vieläpä
_professoritkin!_ lopetti hän ylistelynsä suurella innostuksella,
tehdäkseen oikein valtavan efektin siihen, joka oli vain pelkkä
"siivis" ilman akateemisen viisauden-pöllön pöyhkeitä siipiä.

-- Vai niin, no miten tahdotte, sanoi hän sitten hiukan pettyneesti,
kun huolimatta kaikesta hänen ylistelystään en voinut lausua
erityistä ihastustani -- en huoneesta enkä edes portaista.

Me kuljimme jälleen läpi monien huoneiden ja minulla oli halu pian
päästä kadulle. Mutta ruokasaliin päästyään neiti Kanalin taas
itsestänsä innostui puhelemaan niin, että oli mahdoton hänestä päästä
erilleen loukkaamatta kohteliaisuuden välttämättömimpiä vaatimuksia.

-- Minkälaista ruokaa minä pidän? kysyitte te. Niin, jaa, ei meillä
mitään ylellistä ole... joka päivä on biffiä, joka toinen päivä on
puuroa -- pidättehän puurosta?... niin, aamusilla puuroa survotuista
kryyneistä, tiedättekö, se on oikein hyvää... ja puolisiksi saatte
semmoista soppaa, jossa on plummonia... viisi kuusi plummonaa voitte
saada yhdellä kerralla, ja kyllä niistä ovat tohtorit ja maisterit
pitäneet... ja iltasilla on ylösleikkauksia ja teetä... onpa
maitoakin! (juuri näin hän sanoi) -- kahdessa kannussa; toisessa
on kuorimatonta maitoa ja toisessa kuorittua maitoa... niin: ei
meillä mitään ylellistä ole... Kylmäkö? -- se ensimmäinen kamariko?
Hyvä herra, tulkaapa katsomaan, tässä on Celsiuksen lämpömittari ja
me lämmitämme aina niin että on jemttiin 18 astetta -- me olemme
hyvin säntillisiä... Vai niin, no... nythän tiedätte... Jassoo,
te menette... huomasi hän vihdoinkin. Piaanoako, joka häiritsee?
tiedustatte te? Niin, tässä toisella puolella koridooria asuu neiti
X. ja kuulkaas: hän on Helsingin paras soittajatar, mutta ei hän
soita muulloin kuin iltasilla, hyvin harvoin, niin, hyvin harvoin,
mutta silloin -- niin hurmaavan kauniisti!...

Nämät viimeiset sanat huudettiin kuiskaamalla ovessa kun jo aika
hamppua olin menossa alas paraatiportaita. Vasta alas kadulle päästyä
herkesi sanatulva minua saartamasta ja silloin vasta sain suunvuoron
huutaakseni hyvästit neiti Kanalinille, joka yhä seisoi ylhäällä
portaitten päässä ja kotkotti kuin kana. Kuulin oven kopsahtavan
kiinni takanani ja sitte vihdoinkin oli kaikki hiljaista...

Vedin rintani täydeltä pakkasta talvi-ilmaa keuhkoihini, puhalsin
sieramistani jotain ummehtunutta "kanamaista" ja tapaillen
rutistunutta sanomalehteä taskustani riensin kiireesti pois
Kaalikadulta -- uutta, jos mahdollista mieluisempaa asuntoa itselleni
etsimään.

(1896)



Kirottu Helsinki!


Ei tule talvea Helsingissä -- yhä suhuuttaa vain sitä samaa, sitä
ijänikuista -- sitä siansilmistä, sumuista, pimeätä, vesivellistä
syksyä...

Jos pikkusen pyräyttää -- kohta taas sulaksi hyräyttää; jos pakastaa
-- niin lakastaa; jos kannella ulapat peittää -- pian tuuli sen rikki
taas heittää. Ikuinen valehtelija ja varas tämä talvi...

Raskaaksi painaa mielen terveellä ihmisellä, saati sitten sairaalla.
Koettelee, koettelee se kärsivällisyyttä kipeässä sielussa, joka
vapautuksen hetkeä vartoo...

Luulin jo marraskuulla meren menevän jäähän, luulin edes jouluaamuna
kulkusen helähtävän hangella: -- ei mennyt meri jäähän marraskuulla,
ei helähtänyt kulkunen hangella jouluaamuna, ei ole täällä lumia
maassa toki tammikuun lopullakaan. Yhä vain kärryillä kolistellaan ja
virattomina viruvat sukset...

Kuuluu pakkanen paleltaneen ihmisiä aina Pariisissa, kuulutaan
olleen lumipallosilla siellä vanhassa Roomassa, kuuluu raivonneen
lumimyrskyjä Välimeren maissa -- vaan meillä täällä pohjolassa? --
meillä täällä ei tule talvesta tänä vuonna sen tuhannen tuppuraista
tolkkua! Mikä ne tuiskut sinne etelään on siirtänytkin kaikki:
lieneekö emo maapallo napasuonensa mitenkuten nyrjähyttänyt! Se
Andréeko vai mikä...? kysyn ja kummeksin...

Surkea olet sinä Suomeni suurkaupunki uuden vuosisadan nousussa!
Joka-ikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niinkuin
limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia: "lätshis! läiskis!" --
pahasti livettää lätistävä jalka... Saastainen, syvä sylkylaatikkohan
tämä onkin koko komea pääkaupunki.

Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii
vettä vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri
siellä on auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa
vastaan. Ärjytkö sinä p--le siellä läpi talven, vai --?... Mustaa
ja märkää -- märkää ja mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin...
Ja seuraukset --? Taudit liikkeellä kaikkialla, surman viikate
vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa "ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa
vanhuus -- enemmän kuin koskaan ennen. Niitä kuoleekin päivittäin
kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata kukaan kestä. Ja tämä sitten
on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu", sanon minä! -- "Ämmäkuu"!

Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin
ihan pilautunutta... Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet
tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä,
toinen toistensa alla ja päällä -- -- ja sitä sitten kutsuvat
elämäksi! Milloinka herätyksen herra nämät muurit musertaa, ettei
jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset kauhistuen pakenevat
pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat pesiksi
taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar
oikealle kunniasijalleen. Koska...? -- Mutta mitä minä huudan, eihän
se sillä parane... Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä
kihinä ja pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua
tympäisee tämä lika ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy...

Ei tule talvea Helsingissä -- tulleneeko kevättä...?

21.1.1901.



Toisena päivänä

(Tunnelma pääkaupungista.)


Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö
mitä on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko
yön, ja juoda itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on
Kaisaniemen ravintola ja ne satavuotiset petäjät, joista sveessit
niin runollisesti kerskaavat?

-- Minä ne tiedän.

Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun
puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon
nostettu -- ja sieltä alas vedetty... ja laulu raikuu... ja kahvi
höyryää... ja "munkit" kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur
ja sikarit sauhuavat sinisiä pilviä... ja jokainen on oma herransa...
Tunnetteko niitä sanoja, jotka tulvivat nuorten miesten huulilta,
kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli aukaisee umpimielisetkin
aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän traagillisesta puolesta,
kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan siitä, mikä
jokaista salaisesti painaa... ja johon ei muulloin kajota kuin juuri
tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin
yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät
ihmiset näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on
alati naamari kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku
kasvoillaan puristaa kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä
olen tällainen ja nyt minä puhun näin -- mutta huomenna olen minä
toisellainen ja toisellaiset ovat minun puheeni, -- voitko minut
ymmärtää?"

-- Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas -- ylistetty olkoon
Bacchus, joka totuutta palvelee!

Ja oletteko palanneet hurjasta juomingistanne siihen aikaan
vuorokaudesta, kun muu siviliseerattu Helsinki vielä nukkuu syvintä
aamu-untansa ja ainoastaan ahkerimmat työmiehet ovat jo liikkeellä
kulkien rauhallisessa tahdissa ohitsenne, mutta uninen poliisi seisoo
kadunkulmassa väistyen mykkänä syrjään viheltävän, huutavan ja
meluavan herrasparven tieltä -- hyvin tietäen että nuot ovat sieluja,
jotka luulevat pudonneensa jostakin toisesta taivaankappaleesta ja
joilla siksi on oikeus elää ja iloita omalla tavallaan ja kajahutella
kaduilla sellaisia ääniä, mitkä ovat kuin sen, joka on sekasikiö
enkelistä ja kiljuvasta leijonasta...? Oletteko siinä tilassa
nähneet aamuruskon punervan heijastuksen keveissä keväthattaroissa
hiljaisena nousevan merestä Ullavuoren takaa ja pysähtyneet, kuni
taian lyöminä tajuntaanne selveten sykkivin sydämmin ja silmiänne
kädellänne varjostaen sen majesteetillisen ilmiön eteen?... Ja
kysyneet itseltänne huokaavan kysymyksen: mitä on elämä? ja kuka olen
minä kurja raukka, joka näen luonnon ihmeellisen ikuisuuden silmieni
edessä enkä tiedä, mitä minun pitää tekemän, jotta en mitättömänä
molekyylinä haihtuisi avaruuden äärettömään tyhjyyteen jaloa jälkeä
itsestäni jättämättä? Kaikkeuden Herra, tässä minä seison ja tunnen
pohjatonta onnen kaihoa rinnassani, miksi et ilmaise itseäsi minulle
ja anna minulle voimaa? -- nyt, nyt... tässä silmänräpäyksessä...!
Oletteko näin sen tunteneet?

-- Minä olen.

-- -- -- Ja koska minä tulin kotia Kaivopuistoon sekä lähestyin sitä
pihaa, missä asuin, juoksi minua vastaan ruskea karvakoira, jolla oli
kirkkaat silmät ja liehuva häntä, ja koska minä sitä kutsuin, tuli se
minun luokseni, nuoli minun kättäni ja nousi pehmeillä etukäpälillään
minun rintaani vasten... Ja me seisoimme ääneti asuntoni portailla
katsellen toinen toistamme syvästi silmiin ja oli kuin välillämme
olisi tapahtunut seuraava keskustelu:

"Mistä sinä tulet?" kysyi hän ystävällisesti.

-- Kapakasta! vastasin minä raskaasti huoaten. "Oletko sinä
onnellinen?"

-- En...

"Minä tahdon sinua lohduttaa!" sanoi hän.

-- Kuka sinä sitte olet? kysyin minä.

"Minä olen ihmisen palvelija ja koira", vastasi hän.

-- Ja minä olen Jumalan palvelija -- ja myös koira! lopetin minä.

Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään.
Ja me hiivimme hiljaa ylös portaita... ja nukahdimme samaan sänkyyn.
Kello oli silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta.
Se oli ihanainen aamu, josta muut eivät mitään tienneet... Mutta
kello seitsemältä nousin minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen.
Ja sikari maisterikekkereistä paloi minun suussani. Ja minä tahdoin
unhoittaa, että olin valvonut koko yön... Mutta viiden minuutin
perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni kuoleman
heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi
ja nuoli omaa nahkaansa... Ja koska matami raotti ovea ja aikoi
tuoda sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää
pois!" Sillä minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään
menee... Joku minun sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi
armoa. Joku toinen, jolta sitä pyydettiin, riiteli sitä antamasta.
Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin huumaus tuomitsevassa
ijankaikkisuudessa... Siinä unenhoureissani sommittelin minä kirjeen.
-- Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä hyvyyttä ja joka
minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:

    "Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja
    olen äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana
    juomingeissa ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli
    minua, älä tuomitse...

    Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin.
    Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi
    minun huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!...

    Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea
    sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan
    lytistyneeltä sieneltä... kuka sitä olisi uskonut sellaisen
    hilpeän yön perästä?

    En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät
    olleetkin kaikki?"

-- -- -- -- -- --

11/4 1900.



Mullerrus


Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa
raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? -- Turha tiedustaa:
kaikk' kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy
tään kansan? -- siit' tietoa ei näy... vaan harso otsallansa
huokaapi kohtalomme äiti tuhatjärviemme rantamalla -- -- Kaikkialla,
kaikkialla kaikuu, raikuu sekasorron torvi halki ilmain kansan
korviin: oudot mustat mullerrukset murtaa vanhat vakaumukset,
murskaa perusrakennukset! Murheelliset aavistukset täyttää, köyttää
kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet parahdellen, värähdellen
katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat... Eikä lääkitystä mistään!
Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi kenkään
kelpaa uljahaksi! -- "Herrako" siis meidät johtaa --? Uskokoon ken
tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta -- mulla vain on mieli
musta! -- Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän
innostusta: runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla _saa!_ Ken
nyt moista kuuliskaan! -- -- Eihän muut kuin houkat vaan!

1901.



Tällaisena yönä...


On ihana kesäyö. Järvi uinuu peilityynenä, ruusunpunainen iltarusko
hohtaa täyslehtisten koivujen välitse, tarhalta kuuluu hiljaista
karjankellon kalkatusta ja kylän tyttöjen lirkuntaa. Ilma on niin
pehmyt kuin pumpulilla hipiään painaisi. Valkoinen ruusupensas
verannan vieressä hymyilee kuni morsian hääsalissa. Yöperhoset
leijuilevat äänettöminä pihalla...

Ikkunani on auki. Istun avojaloin ja paitahihasillani. Ei tee mieleni
nukkumaan...

Tällaisena yönä!

Tällaisena yönä?

Tutkin itseäni. Tahdon olla rehellinen tunteideni ilmilausumisessa.

Tällaisena yönä, kun koko luonto kylpee hempeydessään, kun
peipposella on pesänsä puunontelossa, kun urosrastas laulaa
rakastettunsa perhe-onnea ja käki helkyttelee riemuansa siitä
että on saanut lempensä hedelmät hyvien lintujen hoideltaviksi...
tällaisena yönä hiipii yksinäisen, rakkautta janoovan nuoren miehen
sydämmeen kiihkeä kaiho etsiä yksinäisyytensä toveriksi joku
vastakkaisen sukupuolen olento, jossa virtaa samallainen lämmin
veri kuin hänessä... joku lehdon satu-impi, jonka kuva on siinnyt
hänen sielussansa lukiessa muinaissuomalaista runoutta, Kalevalaa ja
Kanteletarta...

Sen immen hiukset häilyisivät irrallaan ulpukanvalkoisen kaulan
ympäri, ne kiiltäisivät kuin kultaiset langat, ne olisivat pehmoiset
kuin hienoin pellava, hänen silmänsä säteilisivät lemmenkukkasen
sinisyyttä, hänen käyntinsä olisi kevyt ja viehkeä kuin perhosen
tanssi kedon korsien ylitse, ja hän tulisi hiljaa kuin keijunen, tuo
pieni simasuukkonen veitikkamaisessa hymyssä...

Ja minä, nuori mies, joka en ikinä ole naiseen kajonnut, minä
hyppäisin alas tästä ikkunasta, rientäisin tuonne rantakoivikkoon...
väijymään häntä... Hip hei! syntyisi kiivas kilpajuoksu ja me
lentäisimme yli sammalmättäiden ja kukkakumpujen... sillä vaikka se
tyttö palaisi halusta itsekkin saada tuntea vastakkaisen sukupuolen
salaisuutta, niin se näin leikkisi lemmenkaihollaan, jotta tulos
maistuisi sitä makeammalle. Hip hei! kas: keveä lipponen sen jalasta
singahtaisi ilmaan, nuori mies tempaisi sen syliinsä... armas
pieni lipponen, joka hänet yhä enemmän sytyttäisi tuleen... ja
tyttösen toisessa jalassa vilahtaisi vain sininen sukka... Yhtäkkiä
hän huudahtaisi heikosti risun satuttamana ja kaatuisi suulleen
viidakkoon... ja läähättäen saavuttaisi nuori mies hänet ja... ja...

Niin, nyt se tulee se ilmiö, joka on niin suloinen kuin synti, mutta
voiko mikään oikeastaan olla synti, joka on suloinen? -- en usko.
Ja sen, mitä minä nyt olen kirjoittanut, olen minä kirjoittanut
tarkoituksella sanoa, että jokaisen täysverisen nuoren miehen
sielussa -- joka ei ole saanut koskaan tuntea naissuloa eikä siis
myös naisinhoa -- asuu voimakas himo saada valloittaa viehkeä
neitonen, vähääkään ajattelematta seurauksia, kokonaan antautuen
hetkellisen haaveensa keveään leikkiin. Ja tahdon minä erityisesti
huomauttaa että tämä himo hänessä ei ole ruma eikä likainen, vaan
on se yhtä kirkas ja puhdas ja hyväntuoksuinen ja luonnonraikas
kuin tämä samainen kaunis kesäyö, jona nämät rivit piirretään.
Mutta mahdollista on, että jos tuollainen lehdon simasuu piikanen
todellisuudessa tällaisen nuoren miehen eteen ilmestyisi -- niin ei
hän siihen hennoisi koskea, sillä minä luulen, että niinpian kun
haave toteutuu, ihminen herää, tulee syvämietteiseksi ja hänestä
karisee pois kaikki kevytmielisyys ja hän täydellisesti hallitsee
itsensä ja punnitsee tekonsa.

Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te
kevytlentoiset ihmiskeijuset -- en minä, en minä teille pahaa tee...

(Hämeessä 1903.)



Sydämmeni tuskassa...


Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut
pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin... En kuule mitään, en näe
mitään, tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi
pysähtynyt kuin kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka
jää värisemään -- minun onneton rakkauteni.

Se on vienyt minulta kaiken voiman.

Se on tehnyt minut heikoksi raukaksi ja kipeäksi ihmiseksi.

En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle
elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa... armoa ja
pelastusta.

Onko armoa? Epätoivohan vain on.

Ja ääretön väsymys.

Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin
nukkuisi ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa... Ja olisi
vain hienoa hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä... Jos
saisi!

Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen
valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden
jumalatar on kuollut...

Ja kuitenkin niin vähällä olisin tyydytetty. Niin vähän vaatisin.

Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä
hiljaa kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys
rakastetun äidin ja hoitajan helmassa... Saada lämmin käden puristus,
jonka värähdys käy sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta...

Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö
saa tuntea suloutta hyvän naisen tähden.

Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa.
Minä tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden
liikutuksella, joka minut jalostaa.

Sitten vasta voin katsoa ympärilleni ja saada yleisen velvollisuuden
tunnon.

En ennen. Nyt olen yksilö, joka huutaa elämää yksityisessä hädässä...

Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun
kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.

Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä -- en kiellä. Mutta minusta
olisi väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa
tilassa koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin
nyt purra hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen
kahleet...

Mieluummin kärsin ja olen onneton.

En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se
on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.

(1900)



Polkupyörällä kotiin

(Sanomalehtijuttu.)


Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä
veljenmorsian, ja meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä --
minulla vain oli, jollei varsin velkapyörä, niin kumminkin lainakalu,
tuollainen vuokrahevonen, jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan
kesäajolle.

Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli
yhteen yhdytty ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin
kulmalta isänmaata: mikä tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä
taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja yksi oli jo entuuttaan
Pohjanmaalla-asuja.

Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja
sitä lasien kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa... ilollahan
niitä muistelee, ja ne virkistävät meriretket ja ne hilpeät
iltahetket siellä Raatissa, jolloin "ehtoosta ja aamusta tuli
toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten kanssa Muhokselle
ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa Pyhäkoskea... kukapa ne
kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat yhdessä huumauksessa
ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun päiviä, vaikka
koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka päivä
saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista
"hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain
äänettömällä ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin
eläköötä kaikille kansallisille puheille ja isänmaallisille
runoille, joita ei näistä kesäisistä keinuista suinkaan puuttunut.
Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin juhlassa, jota
samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen
niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi
kiivaasti heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai
Ape-maisterin sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie
siellä pidetty senkin seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa
entisten opettajainsa kanssa -- mutta niihin kekkereihin ei minulla
valtionlyseon kasvattina ollut onnea persoonallisesti osaaottaa. Minä
huijasin sillä välin siskoni kanssa nuorempani pohjalaisten retkillä
ja saavuin kaupunkiin jo ennen päivännousua ja -- kunniakseni olkoon
se sanottu -- ennen sitä kirkasta kesäaamun hetkeä, jona omasta
juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä: se, jolla oli morsian sekä
se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole ollut.

Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa,
luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin
kotimatkaamme, joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään
vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista
oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin
syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota
saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä
yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään -- se oli jotain,
jonka sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla
lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden
lento on kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."

Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia
minuuttia vaille seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme
ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun
surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta
paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis
ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva
ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla --
sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä
takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta
pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi... Tuntui hyvältä
saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea
kaupunkimaista ja painua metsien helmaan...

    "Oi metsän siimeksessä
    On hauska kuljeskella,
    Puut unelmissa uinuaa
    Ja kukkaset ne tuoksuaa!"

niinkuin siinä vanhassa laulussa sattuvasti sanotaan.

Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä
kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan
hauska tietää, mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme.
Esitän heidät siis siinä järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos
Oulun kaupungin tullista.

Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti,
tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä,
leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset,
ei tupakka eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet
ja jolla on niin terve ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka
rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän itsekkin toisinansa kellahtaa,
on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli löytänyt hänen naamassansa
kiitollisen esineen, niin että se paistoi samanlaiselta kuin ne
jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt kaupittelevan
Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän väri, ja
pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli
meistä se, jolla oli morsian.

Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö,
kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen,
korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; -- hänen
sieluaan en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä,
ohkanen kesänuttu leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen
hame -- siinä ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin
ampuneen nelijalkaisia karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen
maalaistyttö. Hänen nimensä -- Nilla.

Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat
sulhasen heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut
seurassamme.

Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja
oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään --
kolmen markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta
ostetut. Ne olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi
luullut uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton
kesätakki, "Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas
urheiluvyö sekä latuskainen lippalakki -- siinä tämän hengenmiehen
maallinen matkapuku.

Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli,
tullinhoitaja. Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman
keskestä auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta
hänen sileänkalju päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli
nähnyt omien jalkojensa varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei
ikinä olisi luullut, että tämä hintelä mies pysyisi minkäänlaisen
polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti keikahteli hän puoleen ja
toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää "Dianansa" satulaan,
oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt, ruumis lakkasi
keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui vakavaksi ja
ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja laskiessa
tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia
olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja
sehän on pääasia polkupyörämatkalla.

Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori
naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän
oli matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli
pitkä, suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta,
rata teki luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti
kahden ojan välissä -- hän olikin meistä ainoa ensikertalainen,
vasta pyöränsä saanut. Oli uskallettua lähteä tottumattoman ajajan
kanssa näin pitkälle matkalle ja ankaria varoituksia oli Elina sisko
saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä, jotka tästä matkasta saivat
kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy taikka ponnistaa yli
voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle... Pyöräileminenhän on
väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet ja kotoa
olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli
huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että
ajetaan hitaasti, ei pidetä liian hoppua -- Elinan tähden. Muuten:
olihan Elina vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.

Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos
Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki
päässään ja -- kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran
juovikas paita vilkkuen läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että
sitä sentään saa niin hienoa tavaraa kohtuullisellakin hinnalla!

Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli
tullista ajettu. Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset
ensimmäisiksi, niinkuin tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja
morsiamen likeinen väli piteni toisinaan arveluttavan pitkäksi.

Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja
Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien
varrelta.

-- Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä,
morsiamen rinnalle karahuttaen.

-- Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata
palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan
morsiamen kuuluviin.

Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä
ampumatannerta, jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja
pilkoitti...

-- Antaa hyrrän pyöriä!

-- Milloin levähdetään? kuuma tässä tulee.

Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki
juoksevan joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden
pintaan, nurmi on vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua,
mökin tyttö ajelee huutaen kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen
kahlailemaan -- pienoinen kesäillan kuva tämäkin... Mutta ei sitä
joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan, eespäin vaan kunniaan
jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa myötämaata tiheässä
männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle tietä, niitty
täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä -- mitä tämä on?

-- Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän
kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne
olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän
konsuli E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja -- tunsivatpahan,
koska eläköötä huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean
lakkinsa ansio että meidät ensinkään huomattiin.

"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja
kemuiltu senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. -- Ei
käy kateeksi. Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."

Vaan perässä veivaava veikkomme kuultuansa että ne ihmiset, jotka
hänen silmiinsä olivat vilahtaneet aidan takaa, olivat juhliaan
jatkavia pohjalaisia, huudahtaa pettyneellä äänellä:

-- Mutta sieltähän olisi saanut limonaadia!

Mies parkaa näet kovasti janotti.

-- Jos ajettaisiin takaisin?

Sitä ei kumminkaan tehty.

Tullaan Kosulan kylään, ajetaan alas mutkainen mäki -- niin siinä
mäen allakos kummat tulee eteen: järvi, iso järvi katkaisee tien.
Ajaminen mahdotonta, kahlaaminen kauheaa, mene tiedä, kuinka syväkin
siinä lienee. Semmoista tulvavettä ei ikinä ennen oltu nähty näillä
seuduin. Siellä on taloja toisella puolella, kaksi tytön repaletta
tulla remuaa veneellä noutamaan matkustajia, vene on kehno ja
heilakka, ahdas siinä on olla polkupyöräin kanssa. Matti, sulhasmies
pääsee vanhan äijän kulettamana "pirunkengällä" yli. Vene yrittää
kaatumaan, kolahtaa aitoihin ja seipäisiin, perässä oleva tyttö
huutaa ja komentaa keulaan, jossa luulee toisen tytön istuvan, että:
"souva sinä sen... kuuletko sinä tyttö... älä sillä airolla souva!"

Me nauramme katketaksemme hänen huudoilleen, sillä eihän siellä
keulassa mitään tyttöä ole soutamassa, vaan -- Esko, vanhin veli,
kaljupää uros. Ja Esko itsekkin nauraa hytkii hiljakseen siinä
soutaessaan, sillä perässä oleva tyttö, joka ei pystyssä olevien
polkupyörien läpi erota mitään, huutelee koko matkan loppuun asti
että "souva tyttö, älä sillä airolla souva... kuuletko sinä sen..."

Ei se ollut ainoa vesipaikka. Niitä oli vieläkin, vaan yhden pääsi
ajamalla, toisen kiertämällä, mutta Apajan talon edustalla vyöryi
vilpas virta yli tien, eikä siitä ajamalla päässyt. Pääsi silloin
pieni kirous kosulankyläläisiä vastaan, kun eivät olleet viitsineet
mitään lankkua heittää virran yli, vaikka muutamasta paikasta olisi
hyvin yltänyt. Siinä heitä seisoi miesjoukko toisella rannalla
pihan edustalla toimettomina, ilkkuen katsellen "miten herrat
tulivat yli". Ja ylihän sitä tultiin kyllä, muut venheellä, Esko
ja allekirjoittanut kahlaamalla, kun ensin jalkineet oli riisuttu
ja housut reivattu. Entisenä kneippiläisenä pidän suuressa arvossa
tällaista vedessä kaulimista.

Jo oli polttava aurinko laskenut Oulujoen nurmisten rantojen taa ja
Pohjolan kesäyön ruskot olivat nousseet kuultavalle taivaan reunalle,
kun myöhäisen vierailun jälkeen entisen opettajamme pastori A:n luona
ajelimme Muhoksen kauniin kirkonkylän läpi, josta edellisenä iltana
oli laulaen Laineella kaupunkiin palattu. Tuolla toisella puolella
jokea oli S:n veljesten uhkea uudistalo, jossa nämät virkeät sielut
raatoivat ja rakentelivat, huutavat ja hurrasivat kuten muinen Kiven
seitsemän veljestä Impivaarallansa -- mutta nyt oli sydänyön aika ja
suloisessa unessa makasi kai Suvela ja sen veikeä velisarja.

Valkea usva alkoi hiljaa nousta jokilaaksosta ja kosketti kosteana
keuhkojamme. Maantie oli paikoin koloista ja polkeminen tuntui jo
raskaalta.

Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin -- pitihän
toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.

Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo
nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää
sarja pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle
tielle, ajaa avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan
vierelle, ei kuulu mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset
eivät hirnahda. Ja sentähden nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa,
ei herää matkustavaisten tulosta ja jos herääkin, niin pari kertaa
vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee ystävällisesti
liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa pyöränsä
verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee
kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä
sinäkin nyt siinä, hyvä hepo..." Emäntä herätetään ja pyydetään
valmistamaan vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille
toiseen, lattialle... Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa,
suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen hämärä peittää makuuhuoneen,
varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo kajastaa ulkona, ikkuna
on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja tuopi sisään
vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee veljesten
kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista
narikkahousuistani... kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin
nukahtavat.

Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen,
joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös..
Surkea huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja
Esko, jota joku ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän,
älähtää kuin mölyapina, vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei
ole niikseenkään että nousisi. Kuluu muutamia minuutteja syvässä
äänettömyydessä, eikä yksikään varoituksen saaneista hievahda
tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin hyvä olla... mutta
silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana sulhasmiehen ääni,
siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin unisuuden läpi. Jo
liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi hieroo
silmiä...

-- Mihin hemmettiin se semmoinen kiire?

Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä
maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin
vastaan ja että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan
selittää vastaan, että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä
Oulussakaan ei kahteen yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen
murahtavat heti kaikki ja itse Eskokin, että:

-- Pakkokos oli Raatista suoraan Muhokselle lähteä!

-- Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn
laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee
täysissä tamineissa keskellä lattiaa.

-- Mutta entä Elina ja se sinun Miiasi? puhelen minä lauhtuneempana
Matille.

-- Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä
istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut
satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja
esiinnyn täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä
zeebrapuvussani. Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle
pienen moraalisen aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran
hänelle ja ajan arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:

-- Nilla, olenko minä sopimattomassa puvussa?

-- Te... tuota si... sinäkö? (vasta eilen oli sulhanen antanut meille
luvan jättämään pois teitittelemiset) et suinkaan!

-- Minä näet pidän aurinkokylvyistä...

Ja Elinalta saan minä pukimeni johdosta kuulla ilokseni sellaisen
arvostelun, että:

-- Tuo Jussi se meistä sentään on ainoa, joka on oikean
polkupyöräilijän näköinen.

Äkkinäisestä ajosta kankeiksi käyneet polvet alkavat vertyä, ja
hauskassa rientokulussa käypi matka sileätä tietä Utajärven kirkolle.
Sulhanen ja morsian ovat rientäneet lopputaipaleella muita edelle
ja kadonneet näkymättömiin. Hyvä tapa on näet aina näin joukossa
kuljettaessa lähettää airueita edeltäpäin -- ruokaa tilaamaan.
Kuin kuninkaallinen seurue ajaa sitä silloin kartanoon valmiiksi
katettujen pöytien ääreen ja ikkunoista katsahdetaan suopean
uteliaasti, kun on tulijoista kuultu ja nyt nähdään. Laitilan
majatalossa oli kuitenkin laihaa ruokaa, mutta taksa oli laillinen ja
kahvi sakkaista.

Pieni pitkälleen heittäytyminen eineen jälkeen ei tee kellekkään
pahaa, mutta kun tusinan verta koipia yhtäaikaa kipasee talon ainolle
pitkälle sohvalle, niin siitä ei mitään oikeata lepoa tule, vaan
parasta on silloin viipymättä lähteä taipaleelle. Niin mekin teimme
ja lähdimme liikkeelle ennen vaarallisempaa tappelua.

Utajärveltä se alkaa se varsinainen ylimaantie, se tie, joka vetää
Kainuun selän yli Puolangan vaaroille, Hyrynsalmelle ja vihdoin
Suomussalmelle, johon maantie loppuukin kokonaan. Ennen tälle tielle
pääsyä on mentävä Oulunjoen yli.

Kuten hevosmiehet ainakin kuljimme me polkupyöräilijät virran
yli lautalla. Juuri yli mennessämme näimme pohjolaisen näyn:
joukon tervavenheitä pullevin purjein viilettämässä myötätuulessa
vastavirtaa. Tanakasti piteli karkea käsi isoa melaa ja joutuisasti
juoksi jykevä lasti ohitsemme toinen toisensa perästä kadoten saaren
suojaan. Ne olivat ehkä kuhmolaisia, ehkä sotkamolaisia, ehkä oman
pitäjän miehiä -- emme tienneet. Uskaliaita miehiä vain: tämmöisen
tulvan aikana Ouluun! Vilahti silloin mielikuvituksessa tuttu kuva:

    Kas Oulunjärvellä aallot
    Ne laulavat laulujaan,
    Siell' liekkuvat tuhannet purret
    Ja purjeet on pingallaan.
    Siell' liehuvat harmajat hapset
    Ja kiiltävi pellavapää --
    Ne on Pohjolan pontevat lapset,
    Jotka tuulessa viilettää...

Ennenkuin pääsimme joen toiselle puolelle, tuli tuulenpuuska ja
tempasi sulhasmieheltä hatun. Lintuna lentää lehahti se jokeen,
täyttyi vedellä ja jäi puoliupoksissa kellumaan aaltoihin samalla kun
raskas roomu etenemistään eteni. Ei voinut rakas morsiankaan estää
Matin avopäiseksi joutumista. Mutta laituriin saapuessa huudettiin
rannalla seisova poika pikkuveneellä hattua kiinniottamaan. Ja se
onnistuikin.

Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista
oilinkia (oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä
-- ojelmusta). Se on ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä
Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua silmälle, ei mitään muodon
muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko seutu. Mieli
käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata
vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei
erämaan surkeus sieluun niin pure...

Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella
ajattelin maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä,
rämeen laidassa eräs isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin
jalan jälki. Kuinka oli se siihen syntynyt? Tässä oli ollut lapsen
mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen aikaan kun kivet vielä
olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä autiossa
erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta
tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois... Kuka
oli ollut tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita
maleksiva Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi
oli nähnyt unta taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi
tänne Utajärvelle oli joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy
kivessä?..."

Hurja fanttasiia ei ollut päässyt mihinkään pysyväiseen mielikuvaan.

Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä
kertaa näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai
veljillänikin siitä omat lapsuuden muistonsa.

Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä
vettä, jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii
kuivankin kurkun.

Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla
pitäisi olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy
maantien poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli
suoraan kaivolle, nostan sangolla vettä... ah kuinka se maistuu
hyvälle mökin kaivon vesi: Suomalainen kansallisjuoma, salon sima!
-- Pikkunen paitaressu-poika tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä
mökistä. Paitaressu, pellavapää... mikä sinun nimesi on? puhelen minä
pojalle toisia odotellen. Poika katselee minua suurin pyörein silmin
ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.

Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä
on? kysyn minä polkupyörääni nojaten.

-- Tiiän minä, te on te pikajalaka!

Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita
kotimökkinsä sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin
nenän alitse saamatta kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja
savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei koske, se välähtelee kuin kirkas
terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin mahtavan metsävalkean savu
peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana näkymättömissä eikä
koskaan tänne asti ulotu...

Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä
juomaan ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina
ja kaulansa kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan
perästä Nilla ja Matti, eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet.
He kertoivat löytäneensä salaisen hetteen maantien vieressä, siellä
olivat yhdessä viivähtäneet ja nauttineet luonnon raikasta nestettä...

-- Mene tiedä teidän rakastavaisten salahetteitä -- kyllä me ne
tunnemme! vastaan minä verevätä veljeäni, joka näyttää tavallista
onnellisemmalta. Ja Pekkakin iskee silmää veitikkamaisesti Matille,
vallan hyvin oivaltaen minkä herttaisen hetteen ääressä jälelle
jääneet olivat vilvoitelleet. Kristillisen seurakunnan pappina oli
hän näet jo paljon raamatuita tutkinut, mutta ei voinut suuteloa
suureksikaan synniksi väittää.

-- Lekoo! huusi Matti pyöränsä selkään hypäten ja niin sitä taas
lähdettiin.

Sangille saavuttua hyökkäsin minä suoraan maitokamariin, emäntä
kintereilläni.

-- Saako ottaa paraimman pytyn?

-- Ka ottakaa häntä...

-- Ja kuusi lusikkaa hyvä emäntä ja leiväntapaista!

Mutta heti!

-- Herra jes! hätääntyi emäntä. Niinkö kiire se nyt vierailla...

Ja hän lähti könttäsemään yli pihan niin että kintut vilkkui,
niinkuin sanotaan.

-- Ei tämä piisaa, saako hakea lisää?

Työ siinä oli emännälle kantaa sisään viiliä ja maitoa. Sillä nyt
pidettiinkin jo kiirettä.

-- Jääkää hyvästi emäntä!

-- Hyväs... tuota kaikkiko ne on nämä niitä Kiannan rovastin lapsia?
uteli emäntä tarkastellen kiireestä kantapäähän meitä kaikkia. --
Ettäkö tämmäi ryökynä?

-- Tämä myös, sanoi Matti.

-- Vaan eipään oo sisarusten näkköön, arveli emäntä.

-- No kuka se sitten olisi?

-- Jos lie hyvinni isnöörin rouva?

Messingille meni meidän Matilla suu emännän sanoja kuullessaan.
Myhähtäen ja arvokkaana, hypäten polkupyöränsä selkään, huusi hän
kartanosta ajaen:

-- Ei vielä varsin rouva, mutta morsian!...

Sangilta Juorkunaan ja Juorkunasta Särkijärvelle -- mitäpä niistä
olisi erityistä kerrottavaa. Ikävänpuoleisia taipaleita nekin. Kallan
kestikievaria on aina pidetty rajapyykkinä Oulun ja Suomussalmen
välillä. Joka siitä sivu on päässyt, tietää aina olevansa
"voittopuolella". Kallasta on kaikellaisia kouluaikaisia muistoja,
m.m. se, kuinka talon emäntä kovasti siellä suuttui, kun kerran
pyydettiin häntä pesemään puhtaiksi sisään tuomansa juomalasit. --
Näitä ei pestä kuin kahdesti vuodessa: juhannuksena ja jouluna!
tiuskasi hän vihaisesti paiskaten oven jälkeensä. Se oli ollut
suulas emäntä, mutta puhui se koreastikkin, kunhan vaan ei astioita
likaisiksi moittinut.

Puoliväliin oli siis nyt päästy ja Elina oli jaksanut seurata
mukana. Mutta tässä tulikin loppu, ja Elina pantiin polkupyörineen
kyytikärryihin, sillä edessä oli kahden peninkulman taival.
Kolmeen osaan hajaantui nyt joukkomme. Yksi sai tehtäväkseen
rientää Puolangan kirkolle ostamaan kauppiaasta "jotakin suuhun
pantavaa" -- sillä kaupungista ostettuja makeisia vallitsi seuran
mielestä liian itsevaltiaasta Matti. Ilta oli jo pitkälle kulunut
ja oli vaarassa, ehtisikkö parhaallakaan ajolla kauppiaaseen ennen
ihmisten maatamenoa. Tähän tärkeään lähetystöön kuuluivat Pekka ja
allekirjoittanut.

Oli se kyytiä! Kilometripylväät näyttivät vilisevän kuin aidan
seipäät ja säikähtäneenä loikkasi jänis tien poikki. Tie oli
tasaista, vaikka ei sileää, mäkiä ei tällä taipaleella vielä ole
sanottavia. Niin mennä huristettiin äänettöminä toista penikulmaa
yhdessä. Mutta silloin aloin minä väsyä, uskoin Pekan yksin
hoidettavaksi tärkeän asiamme ja jäin hiljakseen ajelemaan jälkeen.
Taivas oli pilvessä, ilta tuntui alakuloiselta. Vai tuliko se ehkä
väsymyksestä? Istuin kivelle maantien viereen polkupyörääni nojaten.
Syvä hiljaisuus vallitsi ympärilläni. Erämaa!...

Jokelan kestikievarihuoneeseen astuessani tapasin valmiiksi katetun
pöydän. Sanottiin jonkun maanmittarin olevan yötä viereisessä
huoneessa. Mutta pöytä oli koskematon ja se seikka minua heti
säälitti. Olin juuri jonkunlaisen rusinavellin syönnissä, kun Matti,
Nilla ja Esko hyökkäävät sisään:

-- Täälläkö sinä ootkin?... Missä Pekka?

-- Pekka on pyyhkäissyt pyhälle asialleen.

-- Mutta mitä ihmeen ruokia sinä täällä syöt?

-- Löysin sparttalaista soppaa pöydästä, se maistuu herrasruualle...
tunnen tästä saavani uusia voimia! He nauravat syönnilleni ja jäävät
Elinaa odottamaan samalla kun minä saan toimekseni nyt "uusin voimin"
rientää seuraavaan kestikievariin vuoteita tilaamaan. Sinne ei
olekkaan kuin kymmenkunnan kilometrin matka.

Kilometrin poljettuani näen ihmeekseni Pekan ajavan täyttä vauhtia
vastaani.

-- Mitä sinä hulluttelet? huudan hänelle.

-- Minä menen Jokelaan syömään -- vielähän sinnekkin kerkiää.

-- Toitkos herkkuja kauppiaasta?

-- Sain kokkolanpötkyä.

Me ajoimme eri suuntiin.

Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja
sileää, vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla -- on se
sentään hauskaa tuo polkupyöräkulku.

Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin
majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.

Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara,
jota ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.

Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös.
Yksinäinen rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös
vaaraa. Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä
ja jää huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita
etteivät pääsisi alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi
kohtalo kuin luonto lupaisi... Hengästyneenä kiivaasta astumisestani
saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täältä
näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi
Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen
kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailmaa...
Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummien ylänköjen
yli -- Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin jo vettä
hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin
niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja
ihailin ja huokasin...

Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön
aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle,
jonka arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut,
ra'otin ovea ja kysyin äänekkäästi:

-- Onkohan emäntä siellä?

Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin
erottaa. Uudistin kysymykseni.

-- Ei oo emäntä täällä, kuului nyt vähän vihainen vastaus ryysyjen
keskeltä.

-- Missä se sitten on?

-- Se on pirtissä.

Astuin toisesta ovesta leveään pirttiin, jonka karsinapuolella
huomasin jotain tilantapaista. Varmaan siellä nukkui joku. Kyselin
ensin hiljempaa, sitten lujemmin, mutta ei mitään vastausta tullut.
Rykäsin, tömistin kovasti jalkojani pirtin lattiaan, mutta ei
hievahdustakaan lähtenyt. Varmaan täällä nukkuikin vain lapsia.
Peräydyin harmistuneena porstuaan ja ra'otin jälleen äskeistä ovea:

-- En minä emäntää löydä! Ettekö te viitsisi mennä häntä hakemaan?

-- Minä en lähe mihinkään! kuului tuikea parahdus, ryysyistä.

-- Minä oon sairas enkä pääse...

Peräydyin, suutuksissani itseeni että olin tietämättäni ollut
niin tyly. Vaan sairas huusi heti jälkeeni tällä kertaa tarkemmin
selittäen, missä emäntä on löydettävissä. Ja vihoviimein sain emännän
herätetyksi, -- hän löytyi toiselta puolelta kartanoa. Pyytelin
vähin anteeksi että näin keskellä yötä herätetään, vaan koska sieltä
perästäpäin on tulossa vielä viisi henkeä... jotka kaikki tähän
yöpyvät, niin vuoteita siis tarvitaan. Se on siivo, nuorehko emäntä,
ei näytä pahastuneelta eikä liioin hyvästyneeltä, alkaa hiljakseen
laitella tiloja ohjausteni mukaan.

-- Mistä kaukaa sitä vieraat ovat kotoisin?

Tästä naapuripitäjästä ollaan. Ette taida tuntea? Monesti on ennenkin
tässä talossa käyty, selitän minä.

Mistäpä hän tuntisi, kun on uusi emäntä, tässä talossa ennen olematon.

Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä
toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää
ennen aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen
nukkumassa.

Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän
niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme
kotiin. Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme
hetkeksi katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko
nuoruutensa päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se
paikka, jossa maantie katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet.
Sitten heti alkaa nousu Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu
se rasittavalta eikä sitä varmaan itse hiisikään ajaisi ylös
pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran meidän Matti tappoi
käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien katsottavaksi
seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen yleisen
naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana
purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin
ojan päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä,
kasvot pyhästi kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin
viinitynnyriä tullaten, neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon
ojan liepeille polkupyörät hauskasti hujan-hajan kaadettuina...

Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy
taas hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista
törmää. Semmoista se on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas,
alas ja ylös, vuoronperään. Polkupyöräsi keinuu kuin lastu
jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä, Lemetinmäki, kyllä
niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä matkustaville ovat ne
aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä. Viimeksimainitut kaksi
paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan Hyrynsalmea, jonka pitäjän
nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.

Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan
yli ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja
ainoastaan morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä
alkaa. "Vai niin", sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä
ja ympärillensä. Mutta maantie oli rajan toisella puolella aivan
samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi rämeen keskestä joku
alakuloisen näköinen metsälampi...

Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen
edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle
taipaleelle Kivelästä Ruukkiin.

Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä
katselee silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee
harmaita petäjiä, yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on
kaatunut, vieläpä surkeata suotakin, jolla vain vihertää matala
vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin helposti, suuret vastamäet
noustaan levähtämättä ja hengästymättä, myötämäkien jyrkkyys ei
peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon tunne.

Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä
veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole
"Miipas", meidän metsäherramme.

-- Ka! hei! -- päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten
suusta ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään.
Mitäs se Miipas-setä täällä...?

-- Puita leimaamassa...

Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme
tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut -- meillä on
näet sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä
meidän seurassamme, että komeammalle näyttäisi...

Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita
kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.

Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä,
raittiisti ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello
lähenee kahdeksaa. Jo siintää silmään mustansinistä selkää --
hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä laveana lainehtii! Kauniissa
kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle. Ruukkiin on vene tilattu
vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen me tunnemme jokainen
sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo kuuluu Jalokosken
kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta... Sydän alkaa sykkiä
kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin. Eellimäisenä ajavat
Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän vaipuvan alas
mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin puolin
vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin
riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista
lakkiani toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun
huimaa vauhtia alas mäkeä... Samalla huudetaan alhaalta minulle
varoitussanoja että hyppäisin alas pyörältäni, mutta ne tulevat
liian myöhään ne -- ja silmät kauhistuksesta seljällään syöksyn
pyörälläni suoraan sillan maasta korkenevaa pohjaa vastaan... Tunnen
armottoman tärähdyksen, sitten kuuluu kummallinen räjähdys, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan itseni istuallani viilettämässä
syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun rämisevän esineen
kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen
ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää
minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on
tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä
naurun rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski
pauhaa kuin hornan syvyydessä... Voi hemmetti! Juuri viimeisellä
hetkellä piti tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki
onnellisesti käynyt. Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista
kuvaa kotipitäjäni kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla
oli vastassa pitäjän herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja
ainoan maalaisylioppilaansa edustamana, isäni ja vanhimman sisareni
vastaanottoriemua yhdessä jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi
että kun nousen lankeemuksestani ja nilkutan heitä tervehtimään, niin
toista housunlahetta tuskin enää onkaan, vaan valkea iho paist... no
-- vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli kiinni neuloilla
mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen markan
laitosten niin surullista loppua saavan.

"Minun narikkahousuni, hienot, rantuset narikkahousuni..."

Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet,
vaan sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja
sentähden että portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi
käynyt yhtä hullusti ellen hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä
pysäyttänyt ajoissa. Pekka säikähti sitä huutoani niin että veret
seisahtuivat, ja Esko lensi kuin katajainen vanne pyöränsä seljästä,
sääret sätkyttäen ilmassa... Elina oli varovaisena noussut pyörältään
jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat onnekseen ajaneet
sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.

Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme
talutellen kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin
kartanoon. Mutta vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi
ollut särkynytkään, oli minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt
se oikea tuliaistunne. Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja
"huomaamattomuudesta" eivätkä vastaselitykseni paljoa auttaneet.
Mutta olen varma siitä että jos Esko veikolle ei olisi ajoissa
huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin hänelle ei olisi
käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän
pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota
sinne kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin,
pääasia oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän
seljästä.

Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni
polkupyörämatkasta, mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä
mainita että Ämmänruukilta sain lainaan hyvät housut ennenkuin
pappilaan lähdettiin. Ja että meidän tuloamme varten oli varattu
"Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka nuoren parin
kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven
yli soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski
vaarojen taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat...
Ja että sauna oli hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä
ajasta taas kotoinen kyly. Sekä että saunan lauteillakin vielä
naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.

Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni
ja lastenlapsilleni -- jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan.
Ja aina kun otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt
repaleina riippuvat, olen surkealla suloisuudella muisteleva tätä
paljonpuhuttua polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.

(1899)



Karhua kuulustamassa

(Muistelma pitäjältä palattua)


Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä
olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei
oltu ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu
koetettukaan. Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta
vahtiöinä ei peto ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin
vainoojistaan ja koreasti poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla
sanottiin sen kuitenkin vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä,
mutta mitäs siitä: miehet, jotka talailla istuivat, olivat kovin
hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt tiehensä, tosin kolmella
jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä -- niinkuin Vuokin
Vilkko sanoo -- on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi sille vielä
"viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet
että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta
pedon jälkiä tarkastelemaan. -- Nämät olivat viimeiset kuulumiset
karhusta niillä tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se
vielä seuduilla ja saattoi siis milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan,
vai oliko ehkä laukauksesta ottanut siirtyäksensä kauvemmaksi,
rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa tiedettiin sen elossa
olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin...

Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan?
Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin
kaikki kaksijalkaiset karhut... Saadappa kerrankin hengiltä oikea
karhu, oikea sydänmaan karvainen tallukka -- "mörkö", "peto",
"metsän pi'e", "mehtä", "mehtäläinen", "se" -- miksi kaikeksi ne
sitä ylimaassa sanonevatkin, kun eivät suoraan uskalla karhuksi
nimittää... Jos saisi sen tapetuksi, niin minustahan tulisi
yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän kertomuksen
pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja kovasti
kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri... kun
ratkaisevalla hetkellä... minä... minä itse... niinkuin ymmärrätte.
Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori
runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun..." j.n.e. Ja suuri
yleisö, joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa
olevankaan, tulisi nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä
että kustantajani maksaisi minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa
ensimäisestä teoksestani, jonka nimeksi tulisi "Metsänkuningas"
ja jossa olisi erityinen sarja "Mesikämmenen sonetteja"... Hm...
Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden suunnan perustajana nuoressa
kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin maamme metsästysseuran
jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin paistamaan "Suomenmaan
karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu kai piankin
toimitetaan...

"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku
sivusävel korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä
vanhaa lukukirjan-tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin
vain innokkaasti peukalonpään kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan
-- tein tätä kaikessa hiljaisuudessa omassa vinttikarnarissani,
jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti loimuavan lastuvalkean.
Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison ruutimäärän kanssa
hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne kelpaavat.
Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin
illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan
viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan
tässä tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan
keisarin kuva. Pidätän henkeä ja laukaisen... Räikeä pamaus, jymäys
hirmuinen pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä -- kaikki yhdessä
silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa
ja kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut
itsensä irti rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty...
Valkoisen savun sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! -- "karhu"
on saanut kalloonsa, kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison
reijän läpi jykevän seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä...
Kyllä mokomalla mukulalla metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!

Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan
syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni
tapasin itseni astelemassa viiden neljänneksen pituista
polkutaivalta, niin alkoi intohimoni asettua. Hulluhan minä olin,
joka semmoisissa haaveissa olin pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa
lähtiessäni selittänyt meneväni "kansansivistämisretkelle", mutta
laukussani painoi ainoastaan ampumatarpeita, niiden joukossa
seitsemän raskasta karhulatinkia... Seitsemän --? Sillä voi taitava
ampuja saada seitsemän karhua... Mutta olinko minä mikään taitava
ampuja ja olinko ensinkään mikään karhunampuja. Eikö siihen vaadittu
englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon hermoja, toisin sanoen --
ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän kukaan tiedä ennenkuin
koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja sallinut että minä
tällä retkellä tapan karhun...

Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain
petäjäin latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken
pauhu, alituisesti kuului suhinaa ja vihellystä... Kesäinen päivä
paistoi kirkkaasti korkealta sinitaivaalta ja kaarrellen kulki
polku laskeutumatta suokorpiin pitkin kuivia maita ja ylhäisiä
hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti kummallisia kuiluja. Yksi
niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja sen pohjalla,
jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä -- sitä
kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on että
joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa...

Sitten minä vähän eksyin -- Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää
polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en
mitään ylipääsyn merkkejä havainnut... laineet vain vihasesti löivät
vasten autiota rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen
tapaista... ei ole leikinasia eksyä näihin erämaihin. Olin jo
kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja taipaleen täytyi siitä
päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan kauvan vaeltaa
väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden honkain yli
alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta katsahtaessani
vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella rannalla
vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin
kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti
suuntasin askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani
metsään ja kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas
sen oudon järven rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä.
Tuuli pauhasi ankarasti laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin,
ja yksinäinen soutaja ilmaantui toiselta rannalta pyrkien pienen
saaren suojassa minua kohti. Seisoin odottaen rantakivellä, iloisena
pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko talo se sama, johon
olin ollut taipaleella.

-- Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli
rannassakaan.

Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä
antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti
nenänsä peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun,
rykäsi ja vastasi:

-- Hyvää päivää... Ka Ahtolaksihan ne sitä ovat kuhtuneet...

Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä
tällä seuduin olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä,
mikä kuljeksija minä olin, vaan kun näytin pyssyäni ja selitin
"ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille kävelemään että jos
niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti ukko
uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme
ja pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että
"kyllähän sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei
ole pyssyä..."

-- Vai ei ole talossa pyssyä? kummastelin minä.

-- No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, -- mitä niillä
pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin... sen pitäisi ruunun
tämmöisiin syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat,
niinkuin tuo teijän on, ja sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että
me kyllä täällä joudumme häviöön metsän petojen kynsissä, jos vaan ei
parempia aseita hankittane...

-- Onko se sitten käynyt nykyisin teidänkin karjassanne? keskeytin
minä.

-- Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää
milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä
ryskää ja kantoja repii...

-- Vai repii kantoja? Onko sitä nähty? kysyin, minä kiihkeästi.

-- "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on... tuolta ne on
Juluman mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä,
vaan kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta..."

Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita
minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään
neuvottua polkua... Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita,
Venäjän rajalle ei sanottu olevan kuin pari virstaa. Polkuni
kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja samaa suuntaa kuin
valtakunnan raja.

Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla _Julma_, yksinäinen
kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät
pohjatuulen kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia
näkyi jo Laurinyön halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus
vallitsi lähestyessäni pihaa, luulin jo saapuvani autioon taloon,
kun samalla näin lippalakkisen miesolennon selin minuun hiljakseen
niittämässä nurmea pienen pihan toisella puolella. Se oli torpan
isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.

Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa
nurmelle heitti ja kättelemään tuli -- iloissani olin minäkin
huomatessani isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä
tikapuiden juurella katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten
isännän omaa "pelkialaista", niin, hänellä oli ihmeekseni oikea
takaaladattava belgialainen kivääri, jolla hän pääasiallisesti
henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi sadottain
metsälintuja ja muita otuksia. -- -- -- Mitenkäkö oli sen kontion
laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan
se tässä on kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä
en ollut matkassa, pojathan siellä olivat ja se Elsa -- ne pitivät
siellä yötulia kun olivat niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio.
Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne olivat olleet sikiunessa
kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä herännyt ja niin sanoi
sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi eikä ollut
tohtinut herättää poikia -- niillä kun oli muassa vain pienireikäinen
pyssy... Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs ollut
tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain
oli surkeasti, häntä koipien välissä... Se oli ollut tuossa ennen
auringon nousua aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen
sylen päässä nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.

-- Pidätte kai paimenta nyt lehmillenne? kysyin.

-- Ei ou pietty... ei sitä jouvva kun on heinä-aika... Siellä ne on
nytkin niityllä lapset, me vain akan kanssa tässä kotinurmilla...

Akka oli siinä puhellessamme ilmaantunut luo ja näkyi saavan kiirettä
minun tähteni. Sitten astuimme kaikin pieneen pirttiin, ja me isännän
kanssa pistimme tupakaksi. Tuuman ukko se oli Julma-Tuomas, nykyiset
asiat näytti hyvin älyävän.

Vaan minun mieleni paloi tällä kertaa omalle alalleni ja minulta
pääsi kesken kaikkea leveä kysymys:

-- Oletteko _te_ koskaan nähnyt karhua?

Akka näytti vähän hätkähtävän etten käyttänyt karhulle mitään
verhonimitystä, mutta ehätti kumminkin ennen miestänsä sanomaan että:

-- Onhan se meijän Tuomas toki mehtäläisen nähnyt, kun on sille
saarnankin pitänyt... ja eukon silmät alkoivat omituisesti kiillellä
ja suu oli naurunmutrussa.

Ymmärsin että tässä piili jotain lystillisempää, eikä minun tarvinnut
kuin katsahtaa isäntään, niin tämä jo rupesi, piippuaan pöydän
syrjään koputellen, kertomaan seuraavaa tosijuttua:

"Se oli niityllä, tuolla toisella puolen rajaa. Minä olin ongella
lammin rannalla. Siinä kun seison, niin havaitsen äkkiä kontion
kankaan laidassa. Mitä se siinä lie itsekseen hommaillut, se oli
selin minuun eikä ollut vielä minua havainnut. Minä silloin karjasin
oikein isolla äänellä -- siitä kun se säikähti ja lähti äkisti minua
kohti tulemaan niin että tantere tömähteli -- minä sille aloin
vastaan karjua että: älä tule, älä tule! vaan tämä yhä tulla tormoaa
ihan eteeni... vaan kun minä yhä huuan että: älä sinä tule -- et
soa tulla! niin alkaa maata repiä, näinikään (kertoja näytti) vetää
jalkojaan köykkyyn ja maata repii ja höhisee, höhisee... siitä sitten
kellahtaa perätörään murron viereen ja yhä höhäjää, ja meinaa niin
kuin että peälle... minä sille karjun että et _soa_ tulla! En minä
sitä oo ennen uskonut että se ymmärtää ihmisen puhetta, vaan kyllä
minä nyt uskon että ymmärtää se hyvinkin -- minä aloin sitä siinä
haukkua ja häpäistä: 'mikä sinä oot kötys, joka tuut aseettoman
miehen peälle' -- minulla oli vain hieno onkivapa, ei mitään muuta --
'tule sinä silloin kun on aseet, niin silloin koetellaan vastakkain!
Vaan nyt mäne poikkeen... eihän se Jumala sinua sitä varten oo
luonunna jotta sinä aseettomia hätyyttelet'..."

-- No menikö se pois? keskeytin minä nauraen.

-- Ka, se kuuntelee minun puhettani, kallistelee peätään, vaan yhä
höhisee ja höhäjää ja vaahto pursuaa suusta, niin on vihassa peto...
Siksi se oli niin vihainen, kun näkyi olevan penikat likellä: kolme
poikaa sillä näet makasi murrossa...

-- Ahaa! pääsi minulta huudahdus. -- Karhu on arka penikoistaan.

-- ... Siitä lähtivät sitten, lopetteli Julma-Tuomas kertomustaan,
kaikki neljä kangasta tömistämään. Peräkkäin ne lähtivät, vähin
mörähtelivät ja korvat kaikilla pystyssä tököttivät. Minä yhä seisoin
paikallani onkivapa kädessä ja näin mitenkä ne menivät, sinne ne
sitten katosivat ja minä käännyin ympäri ja aloin onkia ahvenia
lammesta...

Ilta-aurinko paistoi jo matalana yli korven, kun erosin torpan väestä
ja lähdin astumaan yhä pohjoisempia rajaperukoita kohti, Luolavaaran
taloon, johon olin aikeissa yöpyä. Mieleni oli juhlallisen
kansallinen kuulemaini karhujuttujen perästä. Julma-Tuomas oli
kertonut niitä erinomaisella taidolla, jota minun kertomukseni
vain heikosti pystyy kuvastamaan. Ja kun muistin keskustelumme
myös nykyisistä maanasioista, sykkäili sydämmeni virkistyneenä,
ja huuliltani pääsi siinä polkua astellessani kuuluva huudahdus:
"Viel' elää isäin henki!" -- ikäänkuin olisin sen sitä ennen
peljännyt jo peräti hävinneen... Ei, se ei ole hävinnyt! Se elää
piiloutuneena kuni pulputtava puro täällä korpien povessa, lähde sitä
etsimään, sinä, joka luulit ylimaalaista talonpoikaa hengettömäksi
leivänsyöjäksi, lähde sitä etsimään -- ja täältä sinä sen löydät!
Sinä löydät täältä erämaan hiljaisuudesta sen vanhan, sen oikean,
sen hätäilemättömän, sen luontoon kiinni imeytyneen supi-suomalaisen
sielun...

Metsä käy yhä tiheämmäksi, korpi yhä kolkommaksi. Mielikuvitukseni
sitä mukaa myös käy eloisaksi ja minä odotan kohtaavani karhun joka
askeleella. Tunnen vavahtavani sitä ajatusta että tuossa paikassa
voin seisoa metsänkuninkaan kanssa vastakkain. Olinpa pannut
karhulatinginkin jo valmiiksi pyssyyni. Jokaista tummaa tureikkoa
katselin epäluulolla ja jännityksellä, usein olin kuulevinani outoa
vihellystä etäämpää salolta... "Se on se, se on se!" Mutta sitten
huomasin sen tuuleksi, joka soitteli pyssyni onteloa -- ihan korvani
juuressa...

Mitenkä kävisi, jos todella karhu tuolta näreiköstä yhtäkkiä
nyt ilmestyisi eteeni? Se kopsahtaisi minut nähtyään istualleen
takaraajojensa varaan, "perätörään", niinkuin Julma-Tuomas sattuvasti
sanoi, tirkistäisi leveäin kämmeniensä alta pienillä silmillään:
"ken olet sinä rauhan häiritsijä minun valtakunnassani?"...
Silmänräpäyksessä olisin minä pysähtynyt, veret jähmetyksissä
tapaileisin vaistomaisesti pyssyäni, tähtäisin mustaa röhöturkkia: --
pamaus kajahtaisi, kiljahdus kuuluisi, kuula olisi vain hipaissut,
kangas alkaisi tömistä, näkisin hirmuisen möhkäleen syöksyvän
itseäni kohti, en ehtisi uudestaan ladata... kavahtaisin ensimmäisen
puun runkoon, koettaisin kiivetä pisteleväin oksien läpi ylös, en
kerkiäisikään: peto kaappaisi minut alas vasemmasta jalasta, minä
pudota rysähtäisin nurinniskoin sen päälle, yksi purahdus vain, yksi
korvapuusti väkevällä kämmenellä -- ja siinä makaisi mies hengetönnä
maassa.

Niin saattaisi käydä. Tietysti ampuisin, koska minulla kerran on
pyssy. Mutta kun kerran olisin ampunut -- ja ampunut huonosti, ei
enää auttaisi Julma-Tuomaan tavalla ruveta kontiota manaamaan.
Ärsytetty peto ei välittäisi parhaimmastakaan moraalisaarnasta. Ei
ole leikinkappale korven karvainen majesteetti...

Jännitetyin mielin lähestyin Luolavaaran pihaa. Aurinko juur-ikään
laski hehkuvan punaisena tummenevana vaarojen taakse, keltainen
elokuun kuu syttyi heti sitä vastapäätä hiljaisena kumottamaan
kylmänsiniselle taivaalle; ankara tuulikin oli vaijennut viileäksi
viimaksi. Musta sauna näkyi lämpiämässä pellon pientarella ja
alastomia lapsia juoksenteli saunan ja pihan väliä... Rakennukset
näyttivät verrattain uusilta ja vasta nyt muistin kuulleeni että sama
talo oli muutamia vuoksia takaperin palanut poroksi, jolloin kaksi
lastakin siinä korventui kuoliaiksi julmiin liekkeihin... Asetin
pyssyni etehisen nurkkaan ja astuin pirttiin.

Pirtissä oli ainoastaan vaimoväkeä sekä pikkuinen poika, joka teki
paimenkonttia tuohesta; miehiä paraikaa odotettiin palaaviksi
niityltä kylpyyn. Vanha ukko oli lehmien haussa.

Pian ne kaikki koteutuivatkin, ensin niittymiehet viikatteineen ja
haravoineen, sitten myöhemmin vanha ukko hätistellen lehmiä kujasta
tanhuaan, jossa akat huutaen ja riidellen olivat vastassa. Mutta
lampaita ei kuulunut, niistä tosin muutama tuli kotiin, vaan suurin
osa oli poissa. Siitäkös alkoi akkaväellä olla hätä että: mikä nyt on
lampaille tullut?

-- Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot!
kuului kujasta vanhan ämmän paapatus.

Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla,
juuri samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä
oli raiskannut koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos
siellä nytkin on sama tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä
ongella ollessaan ollut kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla
haapoja "ramunnut". Lehtien kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä
illassa, kun haapainen puu kaatui maahan. Mikäpä se muu oli ollut
kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä syöpi...

Ja vaimoväki oli kovasti huolissaan.

Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus
teki nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos
karhu todellakin tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin
minun tuloani varten -- sittenhän huomenna pääsisin talaille,
kerrankin talaille karhun vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin
kuin saisinkin kerran ampua metsäläistä -- hätäkö on olla puussa...

Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka
saunasta tultuaan sanoi:

Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän
maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle...

Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua
"karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta
peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja -- kaksi pojista, joista
mainittu Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion
kellistäneet. Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain
minä siinä kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä
istuessamme. Kun vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle
vieraskamarin lattialle, tuntui minusta kuin varmaankin tuntunee
sotilaasta taistelun aattoyönä -- juhlallisen kamalalta.

"Siis huomenna? Siis huomenna?" -- --

Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten
vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.



"Sielun vihollinen"


Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on
ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan... Iso
se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka -- se toisinaan
kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho,
mikä hänet tiennee?...

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä
pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli
havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten
katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja
metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli
vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei
se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se sittenkään
tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja
ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että
se ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset,
sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja
näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa -- kyllähän
ne ne tunnettiin... Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin
rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista
ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja
miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin
päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä
edes selviä sanoja.

Ja muuallakin -- juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan
oli huomattu katoavan -- kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä,
jotka todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen
ilmiö, josta ei tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena
näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli
uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä
Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta,
oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven
kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen
talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti
säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa
mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa
olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn
johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa,
ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet
kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet.
Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon että kummitukset
näyttäytyvät ainoastaan maissa -- kirkkojen ja ruumishautojen,
harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki että
vesikummituksiakin on olemassa... Naapurien saattamina uskalsivat
niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että näkyisikkö
vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään
järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta,
joka oli korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla
olevat lapset sekä vanha muori _paholaisen kulkevan kahlaamalla_ yli
leveimmän järven seljän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset
varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat
ollakkaan, sillä muori vakuutti heille että vettä oli siinä paikassa
kymmeniä syliä syvältä... Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta,
sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja
ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset, nähdessään
muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat
kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori
vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

    Armon liiton enkel' --
    Torju päältämm' perkel'...

Sitte vasta palasi tarhalle lehmiä lypsämään.

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin
piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli
ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä
olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet
pajupensaiden taa. Siellä olivat he kyykkysillään, henkeä pidätellen,
odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan
saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta maalla olijoita. Sillä
oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se
vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen... muuta eivät
piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan
sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan
rantahietikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli
jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin
näkynyt... mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut
mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut -- ja samassa
silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä
tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä
hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän
rantaan...

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä
melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä
nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin
mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista
kohti Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka
väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että
sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi tiesi
että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki
siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä
hiilihangolla... Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun
oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean
savupilven keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien
päällä oli leijaillut sysimustia pirunkorppeja... Hyi! Kyllä tämän
täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan
vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia
vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin
niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli vaikea vesillä
liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään,
kun ei yöksikään missään tyyntynyt... Jos se siitä vielä kohoaa maita
kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä,
koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään -- niinkuin on
kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun
se kerran irrallaan liikuskelee!...

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet
oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi
ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa
tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan
kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan
sitä rietasta henkeä, joka oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen
talon kohdalla, ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä
kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt...

-- Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole
_oikea_ kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä
vesiä niinkuin tuo mikähän hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat
kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläistä huitoo ja huitoo
kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.

-- Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia
kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin
taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa...

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä
suoraan isoon-pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään
ilmausi rovastin kamariin ja pulleisiin rykäsihen:

-- Hyvvää iltaa...

-- Iltaa... mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa,
nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

-- Oisihhan sitä vähän assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa,
jos rouvasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen
vanhaa hattuaan ovisuuhun tuolille ja odottaen että rovasti käskisi
häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä
siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin
sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin ettei ketään
syrjäistä pääsisi kansliaan.

-- Istukaa... sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä
luo.

-- Mistä te olette?

-- Minähän oon sieltä Muijalan mökistä... tuntoo kai se rouvasti
hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

-- Muijalan mökistä -- mistä kylästä? kysyi rovasti.

-- Ka Kinnulankylästä... unohtuneenpa se näkyy rouvastilta,
vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia
kantamassa, kun tuolla syönmailla kulukija... tolkuttaa mies hieman
loukkaantuneena.

-- No mitäs teillä sitten on asiaa nyt? kysyy taas rovasti.

-- Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen
ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi, -- että kun
sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmonen karinkiertäjäinen,
joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän
päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno,
niinkuin rouvastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin
pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän
Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä jotta milloin
se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä pelottelemaan...

-- Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti
keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

-- Ka siitä karinkiertäjästähän minä... tokaisee ukko, jonka mielestä
asia pitäisi heti olla rovastillekkin yhtä selvä kuin hänelle
itselleen.

-- Mikä se karinkiertäjä on? kysyy rovasti kummastellen.

-- Ka se vanha kehno...

-- Mikä se on sitten se "vanha kehno?"

-- Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko
ihmetellen mielessään että "no jo on pappia kun ei taho perkelettä
tuntea"...

Rovastilta pääsi nauru.

-- _Siitäkö_ te sitten olette puhunut? sanoi hän.

-- Ka siitä siitä, todisti ukko, -- johan minä häntä tässä tolokutin,
vaan ettepä te... Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut...

-- Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo
huvittaa.

-- Ka nähtyhän se perhana on... alkoi taas ukko selittää -- koko
kylähän siitä puhuu... järvellä se on nähtynä, järvellä -- järvellä!
-- ei maajalassa vielä!... Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta
jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö
pilat... tietäähän se rouvasti sielunvihollisen vallan!...

Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin
jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen
turmelee tämän mailman kauneuden.

-- Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa
upohtaneena.

-- Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten
rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle -- Tiiäthän sen minkä
näköinen paha on... se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan
tällä oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen
huitoi ja...

-- Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka
päähän oli pälkähtänyt uusi asia, -- oletteko te nähneet minun
poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina
sinnepäin liikkumaan?

-- Ei oo nähty eikä kuultu, -- vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että
rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä
niin tärkeä jo ennestään.

-- Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti,
hän lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan
keskellä veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja
se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan
aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.

-- Ei oo nähty! sanoi hän sitten toistamiseen masealla äänellä.

-- Pojallani taisi olla punainen hattu päässään... selitteli yhä
rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

-- No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko
isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon
vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen
kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu,
niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli
voinut syntyä siellä kotikylällä.

-- Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli
nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut
pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

-- No se, se on ollunna, se on ollunna -- jo minä sen nyt kaikesta
havahen... nauroi tämä. -- Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu
akat, kun kuulevat... Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin
nähtynä, niin mistäpä se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on
syönmailla kasvanut... Vai palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen
se on rustinki se palkovene... Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia
palajon, ei minulla muuta assieta ollukkaan... ja ei nyt tarvihe
kirkossa siitä rukkoilla... ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt
pittää lähteäk, -- se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja
kiire talonpojilla... hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!...

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville
kyläläisille etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet,
vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta
tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

(1899)



Jänikset ja Pappilan Jalo

Satu.


Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä
suuren kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko
ja kauhistus oli vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella
olivat silmät itkusta punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja
puolisoitaan, äiti-jänikset vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret
morsian-jänikset itkivät rajusti murhatuita sulhasiaan.

Kaikki oli sen Pappilan Jalon syy!

"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin
petomaisesti kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. -- "Jos me
kuutamo-öinä teemme pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin,
niin mitä se koiraa koskee? Rovasti itse nukkuu silloin syvässä
unessa, ja me koetamme hypellä niin hiljaa, niin hiljaa
varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään häiritseisi...
Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon lattian
alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se
herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii.
'Ruokkikaamme kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' --
niin hän saarnasi."

"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" -- huomautti toinen
jänis terävästi. -- "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon
yli laukkasin ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä
kutsua koiraakin nimeltä: 'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin
metsään minkä käpälistä läksi."

"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. --
"Pappilan Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä
minua, että tunsin sen kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli
haljeta kauhusta, minulta pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni
silmissäni. Sitten en muuta muista, mutta kun yöllä heräsin nälän
kouristukseen vatsassani, havaitsin istuvani ontelossa puussa, mutta
peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa siis pelastuin, mutta
kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo alkaa vaivata
ja koipeni rupeavat kangistumaan."

Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä
pöyristyttävimpiä seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli
heitä kutakin ahdistellut.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun
puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.

"Arvoisat kansalaiset!" -- sanoi puhetta johtava jänis totisesti,
-- "Te tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien
huolestuneet kasvot ja emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet.
Huokaukset idästä ja huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti
neuvottelemaan siitä: Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei
Pappilan Jalo meitä ahdistaisi eikä suuhunsa söisi?"

Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen),
esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan,
makailla päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta
myöhään yöllä lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi
varmaankin vaara joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.

Esitystä vastusti Suorsan-aution pitkäkoipinen jänis (Hannes Sorsén):
"Kyllin varovaisia on oltu jo ennestäänkin", väitti hän. "Mutta vika
on siinä, että me jänikset ylimalkaan otamme liian lyhviä harppauksia
silloin kun koira meitä ajaa. Meidän on rupeaminen harjoittelemaan
pituushyppyjä; silloin haihdutamme vainolaisen pian jäljiltämme."

"Ei hypyt eikä loikkaukset meitä auta!" sanoi Jänismäen
haltija-jänis, -- "vaan koko onnettomuus riippuu siitä että me
olemme liian herkät pinkasemaan esiin piiloistamme ja siten antamaan
verekset jälkemme, aina kun kuulemme koiran haukahtelevan metsässä
tai nuuskivan vieressämme. Meidän pitäisi kylmäverisemmin tämä asia
vastaanottaa ja istua lujasti paikoillamme, vaikka koiran häntä
korviamme hiipaiseisi. Minä vakuutan teille ettei Pappilan Jalo
niinkään helposti meitä keksi, jos näin teemme."

Tätä keinoa pitivät monet uhkarohkeana ja poikamaisena
huimapäisyytenä eikä ehdotus paljoakaan kannatusta saavuttanut.

Neljäs puhuja (naisjänis Johanna) ehdotti lähetystön lähettämistä
herra papin luo evästyksellä, että koira kytkettäisiin rautaisilla
kahleilla.

Tähän tiesi viides jänis, joka asui Pappilan saunan takana,
huomauttaa, että nuoriherra kyllä pitikin Jaloa kahleissa, mutta
että ruustinna aina säälistä päästi koiran irti, ja silloin tämä
aina luikki metsään. Hän puolestaan ehdotti että kaikki jänikset
joukossa muuttaisivat pois näiltä seuduilta ja painuisivat syvemmälle
sydänmaihin.

"Mutta isänmaa? Mutta isänmaa?" kuului joukosta.

Ei tämäkään ehdotus siis saavuttanut yhteistä hyväksymistä.

"Jos rukoileisimme Jumalaa, että hän kääntäisi Pappilan Jalon
sydämmen?" ehdotti kuudes, sangen lihava ja sangen jumalinen
jänis, joka asusti Raivion niityllä, pappilan takamailla, sekä eli
kirkon-isännöitsijän laihoista.

Mutta muut jänikset pudistivat katkerasti hymähtäen päitään tälle
heidän mielestään peräti epäkäytännölliselle esitykselle.

Näin ehdotteli yksi yhtä, toinen toista keinoa, mutta kokous ei
näyttänyt voivan tulla mihinkään yksimieliseen päätökseen, mitä oli
tehtävä, ja sihteerijänis nuoli hermostuneesti käpälätään.

Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein
ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja
että hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei
koira häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan
ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen
persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi
hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:

"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt
olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin
olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja
meitä alati vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on
pohdittu kymmeniä erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi,
mutta ei yksikään ole saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta,
niin pyydän minäkin puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä
asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni! Minä ilmaisen teille tässä
ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo on -- suuri pelkuri.
Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää pieniä
vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?... Tähän asti on
ollut niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet
erityistä pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on
tottunut, pitäen sen luonnollisena -- ja siitä syystä meitä halveksii
ja haukkuu. Mutta jos nyt tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei
näytetä hänelle peljästystämme, vaan, päinvastoin, täydellistä
kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää meidät rauhaan.
Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin pian kun
tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa
tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan,
niin tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä
koipien välissä pakenee -- jumalavita! sanon minä -- Pappilan peto
pakenee meitä jäniksiä, jos vain näin teemme!..."

"Hyvä -- hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!"
karjuivat muutamat hullautuneina kuten konsertissa.

Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota
ja riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla.
Kokous siis päätti että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon
alaiseksi, kääntyköön rohkeasti ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa
tilaisuudessa antakoon pienen korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.

"Pääasia on että asetumme sieluissamme hänen yläpuolellensa!"

"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen
hajaantuessaan eri haaroille metsiin.

"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta
sinisessä korvessa.

Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden
mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.

"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme
saaneet uusia aatteita."

       *       *       *       *       *

Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja
unia sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista
teoistaan. Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli
takaa-ajavinaan, yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja
tuli suoraan hänen päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka
ulvahteli hädissään ja liikutteli kiihkeästi jalkojaan aivan kuin
todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt sattuivat tämän näkemään
ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän nauruunsa ja hieroi
häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi: "Jalo raukka,
kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi
hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan
kankaan polkuja -- ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet.
Läksi nuuskien koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua.
Hei vaan, kuinka sitä mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle.
Jalo tuulena perässä, valkoinen hännäntupsu heilahdellen korkealla
ilmassa...

Mitä kummaa?

Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti
tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä... Voi
kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja --
tyrmistyi. Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä
surkeasti roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.

Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina
kun Jalo heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman
tempun: säikäyttivät koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan
sitä vastaan. Pappilan Jalosta oli tämä tällainen niin hirveätä
luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi mielenliikutuksesta.
Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta ajattelemaan että
jäniskin oli _jotakin_. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan ajamasta
jäniksiä.



Pastorin Ressu


Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä
rotua se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään
varmaan osanneet sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen
rakkikoira se nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät
sitä "silkkikoiraksi", sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta
ja pehmeältä kuin silkki ja sametti... Samantekevää muuten, mihin
luokkaan ja koiralajiin luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen
isäntä, pastori Möhönen, koskaan riidellyt. Pääasia vain että hän,
pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja kasvattajaksi,
silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun entisen
pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi
ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin
siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se
näiltä heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota
Pikusta, niinkuin Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin
huomasi ymmärtäväinen leski kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu
muuttovenheeseen, vaan annettiin ankara määräys rannallaseisoville
että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle pastorille. Ja niin sai
pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi sen oman makunsa
mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.

Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen
lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla
eläessä oli se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo
heti alussa olisi luullut sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se
makaillut hänen kamarissaan ja seurannut hänen askeleitaan kartanolla
ja takapihalla, ja kun leski lähti vieraisiin kylälle, oli se ollut
hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai jäädä pastoria vartioimaan,
mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut verkkaisuuden lahjan,
myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan, silloin oli Ressukin
valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan pitänytkin Ressua
jo omanaan.

Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös
järjenkin mukaan, oma kokonaan.

Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa
lihavalla kämmenellään.

-- Res-su!... sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon
viisaalle koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin
väkkärä. Se tunsi ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen
ruskeat silmät, jotka olivat syvällä villojen ja turpakarvojen
sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta pastoriin että tämän
sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta koirasta
saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei
milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta
hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne
Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin,
pastori Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta
sitä rakastikin, sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja
keskellä omaa saarnaansakin hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon
uskollisen palvelijan kuva välähti hänen mielikuvituksessaan. Silloin
lämpeni hänen sydämmensä, silloin hänen kielensä pehmeni pehmoista
pehmeämmäksi, ja hän saattoi tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka
pienessäkin voi piillä suurta, kuinka raamattu käskee ihmisen
rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja kuinka ei saa
katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi, autuas
on se, joka viheliäistä armahtaa...

Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä
uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä
vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja
nuoret piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan
ulkonäköönsä, katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella
ja luottamuksella, että jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen
olisi huomannut, niin hän varmaan olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan
asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun jumalanpalvelus vihdoin oli
loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa palailivat kirkosta,
kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on oikea
pappi"... "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"... "sillä
papilla se on elävä henki"... Mutta ei yksikään osannut arvata,
mikä oli ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden
saarnaan, eikä yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan
päivän selvää että miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset
suinkaan olleet "sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat
näistä puolin piirittää pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja
vainioilla; soutivat hänet vieraisiin luoksensa peninkulmien päähän,
syöttivät häntä leipäjuustoilla ja riisiryynipuurolla, istuivat hänen
jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä enemmän sitä suloista
evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa julistanut.

Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen
autuuden juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina
noin istui sanaa selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu
siinä makasi häntä likinnä, hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin
tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä niinkuin ennenkin aina sai
uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun hartaushetki oli
loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa hynttyyttivät
pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja
viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta
maitoa kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin
meni pastorin pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja
himokkaasti silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän
onnellisena ja tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen
hiljaisuus vallitsi silloin huoneessa, josta kaikki talonväki
oli poistunut, kuului vain säännöllisiä maiskahduksia ja silloin
tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja suurella hartaudella seurasi
Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille kohosi -- ei
sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja
omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä
että sen isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä
hyvinvoinnistaan. Mutta kun talonpojat huomasivat että pastorilla
oli koira, josta tämä näytti paljon pitävän, alkoivat he sillekkin
osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät sitä erikoisella
lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla alituisessa
sulatustyössä -- kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin
lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä
selitti pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että
hän oli kauppiaassa käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja
painot olivat näyttäneet -- ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen
sai tosin pastori alati kuulla pientä leikkipuhetta "sadan kilon
säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän suututtikin, koska siihen
sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen hitaudestansa, mutta Ressu
oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja näytti juostessaan
hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa: "katsokaa koko
pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani, jota
minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse,
joka puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös
ajattelevan: "katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä
pienimmistä, joka minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei
löydy kellään muulla!"

Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli
vieläkin hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin
ruumista, Ressu reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin
edustaen hänen persoonaansa. Missä ikänä pastori oli tai liikkui:
kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä nähtiin myös Ressun pieni
saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni pörröinen pää kiiltävine
silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden keskuuteen
rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi
tämä rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli
Ressulla tuo tärkeä airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti
kävelevän, mäissä hikoilevan isäntänsä, riensi nopeasti, mutta
arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon sekä ilmausi iloisin
katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee! hän tulee!
-- minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa
sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle,
ja ruustinna kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa,
"koska Ressu näkyy olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei
milloinkaan Ressu yksikseen kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran,
eräänä talvipäivänä, kun Ressu taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja
ruustinna toimitti piikansa viemään kahvia sisälle, "koska pastori
on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin kertoen että "eihän
siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän odotettiin, ei tätä
sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli mahtanut
surkeasti erehtyä uskollisuudessaan -- ja niin todella olikin, sillä
perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan
tiellä, mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut
kotiansa. Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin
tunsi sabattipäivän tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan
isäntänsä kirkkoonlähtöä, vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli
pirtin porstuassa aina kello 6:teen illalla, luullen pastorinsa
silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei mainitulla ajalla
näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen jo
tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että
pastori koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä
rippikoulun-pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt
kirkkoon.

Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli
kielletty, olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta
näet pastori ei tahtonut Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa,
säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja ehkä myös peljäten pienen
ystävänsä vilustumista tai jotain muuta tapaturmaa. Ilman koiraa
nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos kotinsa portista,
Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien taakse.
Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta
pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira
oli sillä aikaa viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut
päivänsä alituisella makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka
ehtoo mennyt keittiön korkeille portaille istumaan ja päästellyt
siinä ulkoilmaan niin haikeita ja surullisia ulvahduksia suustaan
että aivan oli sydäntä vihlonut. -- Ressu rukka... höhähti silloin
pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi raappien sohvalla
makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan päätöksen että jahka
Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa Ressun mukaan.
Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse kummankaan
kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.

Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori
Möhönen itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut,
mutta rovasti oli vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen
omituisen "järjestyksen" opin, niin että aina kun pastori lähti
kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu oli livahtamaisillaan
kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin suntion muuten
lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi
uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven.
Tällainen kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi
kantaa salaista kaunaa kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä
syystä, ei sitä päästänyt tuosta yhdestä ainoasta ovesta sisään.
Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona möhkäleenä kohoavan
yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä aavistus siitä että
tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin -- ehkäpä taivaan
valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin,
Ressu, siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan
odottamassa sakastin portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina
pastorilla oli alttaripalvelus ja Ressukin siihen vapaasti sai osaa
ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja se katseli iloisella
ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä, kuunteli kallella
korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti päin
seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli
tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous
häntä niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin
myöhemmässä elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin
ovesta sisään ja hiljaa tassutellut saarnaavan pastorin seljän
takana ja koskettamalla turvallaan tämän käteen antanut tietää että
senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein pyhimpään -- sinne,
jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas pastori sitä
varmaankin ikävöitsi.

Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös
pari hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri
sunnuntaina jäi se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin
portaille siinä varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa.
Väen tungoksessa ei se ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka
kirkkoväärti kirkon ovet suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli
pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli tälle valkoisia hampaitaan ja
jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai istunut pitkän
ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen puolisen
sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä
vielä laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi
työ oli rengillä saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa
karkasi takaisin -- sakastin portaille kököttämään. Naurahdellen
ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten seikkaperäisesti pitäjän
herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä. --

"Autuas, joka viheliäistä armahtaa..." oli pastori kerran kirkossa
saarnannut.

Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli
käsissä ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia
huhuja... Pastori Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa
tapahtunut surullisia seikkoja, jotka vaikuttivat että pitäjän
eukkoväki hiukan alkoi epäillä sielunpaimenensa hurskautta.
Tuomiokapituli... No, se ei suorastaan kuulu tähän, mutta se on
tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi. Mainitkaamme siis
kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen tuli menneeksi
kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti
kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."

Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin
pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä
siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä
tapahtui surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää
haukkunut ohikulkijoita samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat
silmät enää loistaneet samaa puhdasta iloa ja olemassaolon onnea
pastoria ja tämän tuttavia katsellessa, kuten aina ennen. Niissä
paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus pastorin persoonaan,
mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa. Ressu rupesi
nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat
kellertävän harmaiksi.

-- Mikä sinun Ressuasi vaivaa? kyselivät pastorin tuttavat tämän
jälkeen.

-- Mikäkö vaivaa? -- ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän
oli sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon
kuin ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin... sitä toista.

-- Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja
niin se on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa
joutui reen jalaksen alle ja taisi vähän litistyä...

Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria
silmiin. Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.

Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo
ennättänyt pitää kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet.
-- Ressu oli nimittäin päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta
pastorin lapset saivat kaikki jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin
ainoastaan päälaki veteen, kun sitävastoin Ressun penikoilta koko
pää painettiin veden alle, niin että ne tukehtuivat. Koiranpenikan
kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin ihmisen lapsen.
Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme, kuolemasta vieläpä
perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran penikalle
tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat
sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi
kai Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista
suruista oli sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.

Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan
pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova
pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun
päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori
käski kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen,
vällyjen alle. Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi
viima läpitunkevasti. Pastori, jonka musta parta oli valkeassa
kuurassa, tunsi Ressun värisevän sylissään ja koetti turhaan sitä
lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa kahvia juomassa, mutta
siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä enemmän. Pastori
syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei ollut
paluuttanut koiraa takaisin.

Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin.
Se alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu
ympäri lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi
raivata kaikkia huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa.
Se, pikkuinen, vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään
tuoleja ja pöytiä sille ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi
sentähden huonekalut viereiseen makuukamariin ja jätti onnettoman
Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai se olla aivan yksikseen.

Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot
olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia
-- ne olivat kuin jonkun toisen puolesta... Kenenkä? kysyi pastori
itseltään. -- Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa...

Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin
kärsimykset noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat
nousseet äärimmilleen. Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle
olleet kelvanneet paraimmatkaan herkut, ja se näytti kadottaneen
kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä tunsi ja huiskutti heikosti
tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui kivun riutava poltto.

Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli
vieraita, oli alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun
tapoihin tällainen tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se
merkitsi...

Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies
kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan
lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä
värissyt koko pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa
kituen kuollutkin, jos olisi annettu.

Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä
mitä tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli
hän tehnyt päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti
koiran vasempaan kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta
pihalle, oikeassa kädessään ladattu revolveri. Tallin takalistolle
hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen kantamuksensa hankeen.
Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja kääntäen pois
kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän koirarievun
pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi...

Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen
arkun ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.

-- Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää,
mutisi hän tyrehtyneellä äänellä.

-- Sietääpä hyvinkin, arveli myöntyväinen renkipoika.

Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään
olisi reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun
kuolema, joka häneen niin syvästi koski...

Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon
pientarelle haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli
puhetta myös pienen rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli
ainoa teko, millä pastori enää voi osottaa rakkauttaan kuolleelle,
uskolliselle palvelijalle.

Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan
miettiväisenä istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.

-- Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena
tuttavilleen. -- Söivät aina samalta kupilta.

Ja hänen silmänsä herahtivat vesikiehteeseen, kun hän kaikkea
muisteli.



Rovastin raittiuslupaus


Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä
tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän
kymmenessä kylässä -- ja nukkuuhan se yhä vieläkin -- mutta
pappiloisssa ja herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä
hetkeä ajan kellon viisari nyt osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin
pitäisi jotakin tehdä... täälläkin, mutta kukaan ei tietänyt, mitä
oikeastaan? -- -- -- Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä vanhin.
Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo kymmenkunnan
vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra, kaikki
rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin
pitäjän apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin
kun oli pakko joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi,
mutta ennenkuin senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin
seinään. Miksikä hän juuri näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli
savolainen talonpojan poika. Kun nuot suuret uutiset saapuivat,
ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt pikkusormellakaan kajota
niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli totuttu. Että
nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois,
sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala -- semmoista
tekoa olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä.
"Mitäpä meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin
kahviloiltamme" olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei
mokomaa esitystä oltu tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi
hiljakseen kulumaan kevättä kohti. Virkamiehet ajelivat vuoronperään
vieraisiin toinen toistensa luo maaliskuun rakkaina iltoina,
mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi sanomalehtiuutisten johdosta,
seurustelu oli avomielistä ja kohtelu ystävällistä, niinkuin maalla
tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään, mitään mullistuksia
ei kukaan tässä piirissä aavistanut...

Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se
ei hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen
omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin
sanottua totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia
pappismiehiä, joka kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut
alkohoolia totin muodossa. Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa"
joka perjantai-ilta, jolloin pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille
tuttavilleen oli ukko myös halukas illan hauskuudeksi tätä ainetta
tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei ollutkaan monta, pari
kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta totivehkeitä nähty,
sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle". Siivoa ja
kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos
kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista
rovastin nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan
lystillisemmillä kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa.
Itse nautti rovasti ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään,
eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa
on todella toisinaan olla parsilleen humalassa. Sitä luontoa ei
Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut. Mutta Hän oli
kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja tyynellä
tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.

Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut
vastaan, kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä,
molemmat olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen
tuontuostakin kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta
oppiansa ja kehoittaneet vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se
on isälle hirveän vaarallistakin!" olivat he huudahtaneet. "Mutta
minähän nautin sitä niin kovin vähässä määrässä" oli ukko koettanut
puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan ja pysynyt entisessä
tavassaan.

Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei
nyt olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon
ihmeitä on aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään
välittömästi olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen
täytyi tulla likempää...

Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat
poissa maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö
se nyt sentään ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan
totia, ajatelkaas nyt -- pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä
koko seurakunnalle? Mitä kaikkea pappilan piiat saattavatkaan kertoa
kylällä käydessään siitä, kuinka herrat täällä pyhäiltoina ja
nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa se vaikuttaa
pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän -- sanovat
he -- niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle!
Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja
tarjoilua? Ja varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen
vuoksi on rumista tavoista yhä enemmän luovuttu. -- Niin miksei
meilläkin?"

Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää
vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi
hän vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään
minkäänlaisia myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului
ensimmältä itsepäisesti vastustaa... Mutta hiljaisuudessa, itsekseen
rupesi hän yhä enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän
itselleen, "ehkä olosuhteet minulta sitä _vaativat_." Ja asia alkoi
häntä oikein polttaa, Väliin yölläkin hän siihen heräsi...

Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen
sen varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se
oli tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna
oli vaiti...

Koitti vapunpäivä -- luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä
kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat
reissä pappilaan -- ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä
toukokuuta pitäjän "paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan
jo päivällisiksi. Ruustinna oli aina niin ystävällinen ja
vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä aina niin suloisesti
kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki taas saivat
tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin...

Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin
niillä pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla,
jotka maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä
hajaannuttiin taas sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki
kahvia odottamaan ja toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin
tyttäret olivat harvinaisen herttaisella tuulella, niin että se tuuli
muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti hilpeästi kulumaan.

Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet,
jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen
eukkojansa, ne taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa -- nekin
antoivat nyt tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka
hyvässä valossa heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he
pysyttelivät kuitenkin näistä vähän loitommalla kuin toiset.

Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä
nesteellä täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli
ruustinna... Silloin asteli rovasti äänetönnä keskelle lattiaa,
pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi -- hetki oli tullut. Isommassa
maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää jotain puheen
tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös uteliaina
nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi
ja kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki
keskustelut olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan
hiljaisuus...

"Näinä surull..." kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni
takertui kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä --
surullisina -- aikoina..." alotti hän uudestaan matalalla äänellä
ja harvakseen lausuen jokaisen sanan -- "jolloin me kaikki olemme
kuulleet ja -- tiedämme mitä -- täällä -- rakkaassa -- isänmaassamme
-- on tapahtunut ja että... ja ymmärrämme että -- kansallinen
velvollisuuskin -- vaatii uhrautumaan -- yleisen hyvän -- tähden --
ja koska -- epäilemättä -- se osoittaa kaunista esimerkkiä että --
näin pappilapaikassa... ja ettei se vaikuttaisi pahennusta tai huonoa
esikuvaa -- että me säätyläiset -- vaikkakin kohtuullisesti -- olemme
nauttineet -- sen vuoksi minä... ja minä lämpimästi -- kehoitan
muitakin -- yhtymään... näinä surullisina aikoina... hmm, niin, näinä
surullisina aikoina... -- -- --"

Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona
toinen hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen
tulipunaisena hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi
arvokkaasti ja lopetti tavallista varmemmalla äänenpainolla: "--
ja siis olen minä päättänyt että tässä minun talossani... ja etten
tästälähtien itse -- missään tilaisuudessa väkeviä juomia nautitse --
enkä niitä muillekkaan tarjoa."

Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui
nyt rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä
vieraitaan ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian
kunniaksi".

Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan
tahtonut ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä
eräs nuori naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi
ehdotuksen, olivat käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan
rovastin kanssa -- liikahtivat hekin paikaltaan ja ottivat lasit.
Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa sellaisen jäykän ilmeen,
mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja hoikka
nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut
sisässään onnellisesti katkeamaan -- hän oli kohtelias, mutta
suupielissä piili ivaa... Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei
rovastia miksikään kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin,
niin... hyvähän se oisi..." mutta silmät seisoivat kalseina hänen
päässään eikä hän mennyt rovastin kanssa kilistämään. Enin näytti
asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen naiviin "fosmestariin", joka
oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän asti rovastinkin
hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin iloisesti
säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko,
hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa --
mutta nyt olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi,
kasvonsa ankariksi, ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän
puoliääneensä että "oli ihan joutavaa että ukko, jolla ei ikinään
ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt rupesi hulluttelemaan!"
Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen kuin osasi ja
poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu, tyhmänylpeä
maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut ymmärtänyt, vaikka
oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut herrain joukossa
sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen ruumistaan,
astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen -- niinkuin ei mitään
olisi tapahtunut -- ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää
punaista naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli
tuonoin ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen
ihraista tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä
hän oli jostakin saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä
seisominen oli korkein aste hienointa herrassivistystä...

Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet
herrain puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti
riemuitsemaan tästä uudesta tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen
tiedustelemaan kaikilta erikseen, eivätkö he aikoneet seurata hänen
esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän herroista siihen suostunut.
Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki seisovansa ypöyksin
ehdottoman raittiuden taistelutanterella...

Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui
loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:

-- Oletko suuttunut nyt minuun, Meesak?

-- En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on
joutavaa... se on aivan joutavaa! sanon minä... Antaa nuorten siellä
mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat -- mutta me
vanhat täällä maalla... eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme
hautaan kyllä muutenkin...

Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä
puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen
suloiseen tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta
saavansa höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni,
kanttori, pastori ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään
tunteneet esimakua tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli
lisäksi kuullut lasien helinää ruokahuoneesta ja otaksunut että
sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa -- mutta se oli ollutkin
vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa hän kaiken
lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin
haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen
oven...

Mutta nyt olivat kaikki nuo unelmat ihka tyhjiin rauenneet! --

Vähitellen lauhtui mielistä pahin katkeruus. Ehkäpä rovasti sentään
tavallaan oli oikein menetellyt, mutta -- se oli tarpeetonta
varovaisuutta... Täällä ylimaan syrjäpitäjässä, jossa silloin tällöin
vain yksissä oltiin ja jonne väkijuomia vain kaupunkitulijaisina
saatiin. Tarpeetonta, ihan tarpeetonta -- aiheetonta purismia!

Palvelijat kantoivat sisään teetä "monenlaisen leivän kanssa". Kaikki
herrat joivat nyt teetä kaksi lasillista, sen sijaan että ennen
toti-iltoina oli tyydytty tavallisesti yhteen. Itse rovastikin joi
kaksi lasillista. Salista alkoi kuulua Assi neidin piaanonsoittoa.
Herrat menivät kuten ennenkin ovisuuhun kuuntelemaan, -- paksu
Pussila tallusteli muiden jäljessä, kuulosteli korva kallellaan,
mutta muisti samalla että oli Pietarin majatalon pihassa kuullut
koreampaakin peliä, nimittäin posetiivia -- ja palasi mahtavasti
rykien taas hiukan vilkaisemaan välikamarin peiliin.

Assi soitti tuota lystikästä saksalaista "Kneipp-marssia":

    Hurrah, die Knepperei,
    Sie macht das Leben frei
    Von aller Not und Plackerei...

Hän oli tahallaan valinnut tämän marssin saadakseen hyvälle
tuulelle setä Meesakin, jonka mielikappaleen hän tiesi tämän
olevan, ja joka ennen pappilassa käydessään ihan oli ilosta
hypellyt sitä soitettaessa. Mutta nyt ei musiikkikaan voinut
Meesak-rukkaa entiselleen palauttaa. Tosin hänen silmiinsä
leimahti ensin lauhkeampi loiste, kun tunsi hilpeän marssin omaksi
lempikappaleekseen, mutta Kneipp'in nimestä muisti hän kohta
vesiparannuksen ja siitä kaiken maailman "vesikuurit" ja samalla
tämäniltaisenkin vesikuurin, jollaisena hän raittiuslupausta piti.
Ja pilamarssi häntä nyt pikemmin ärsytti kuin huvitti. Niin kankeana
ei oltu hyväluontoista metsänhoitajaa ikinä nähty. Ei pienintä
kokkajuttuakaan hän illan kuluessa kertonut, vaan alkoi valittaa,
kuinka reumatiias jäseniä repii...

Myöhästyneen kevään kylmä yö jo sinersi vaaroilla, kun vieraat
herkullisen illallisen jälkeen päästettiin pois pappilasta.
Ruustinnan ystävälliseen "glöm int' bort" ja rovastin arvokkaaseen
"käykää vastakin" vastasivat herraspuoliset vieraat vähän
väkinäisesti "kiitoksia", rouvasväen hyvästijättö oli herttaisempaa
ja erään puolirouvan silmissä kiilsivät kyyneleet. Hänen miehensä,
joka oli ollut poissa näistä kemuista, oli näet pitäjän hurjin
maistelija. Kulkuset ja aisakellot helisivät vielä jonkun aikaa
pappilan kartanolla, kunnes niiden ääni hajautui kahdelle suunnalle
ja häipyi häipymistään kuulumattomiin. Nimismies ajoi hyvää vauhtia
porolla muitten edellä miettien kysymystä: mikä oli lähinnä saattanut
setä rovastin mokomaan raittiuslupaukseen? Sillä sanoihin: "näinä
surullisina aikoina" ei hän paljoa luottanut. Älykäs ollen, pääsi hän
jäljille ja hänen kävi nyt sääli vanhaa miestä...

Mutta rovasti nukkui sinä yönä rauhattomasti ja näki sekavia unia.

       *       *       *       *       *

"Minä onnittelen sinua isä!" kirjoitti viikon perästä toinen rovastin
pojista riemuisesti vanhaan kotiinsa maalle. "Meidän rakas Herra
Jumalamme taivaassa on äärettömässä armossansa vihdoin avannut sinun
silmäsi näkemään tämän mailman turhuuden, ettäs nyt olet lakannut
tuosta turmiollisesta tavasta juoda väkeviä juomia, jos kohta sinä,
rakas isä, et niitä pahimpia ole ollut laumassa. Kun kallis isänmaa
on vaarassa, silloin meidän pappien, sen pyhimpien vartijain, pitää
olla pestyinä kaikesta liasta että me kelvollisiksi työntekijöiksi
havaittaisiin Herran Zeebaotin suuressa viinimäessä -- joka viini ei
ole samaa kuin nykyajan myrkylliset päihdytysjuomat, vaan joka huumaa
meitä siinä ijankaikkisessa totuuden hengessä, jonka nimi on Jeesus
Kristus, sen elävän Jumalan poika..."

Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen
suuresta edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita
varten ja yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin
lintuset" sekä kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä
ohjelmalla" -- "joissa kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje
loppui seuraaviin sanoihin: "Paljon on siis täällä puuhattu
raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä maalla nyt voisit saada
yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä ja kaikista hänen
menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti päässyt.
Tätä toivoen piirrän minä:

                                           poikasi Aamos".

Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään.
Hän kyllä sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä
kaupungissa kuului "Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin
yhdistyksiin ja ihmetteli: "kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin",
mutta että poika niin korkealta kannalta näkyi ottaneen tuon hänen
totilasista luopumisensa, se ei ukkoa oikein miellyttänyt. Eihän hän
sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden! Hänhän oli uhrannut
yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä hän ollut koskaan
tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli alkohoolia
käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti,
siitä oli "kovasti kärsinyt"...

Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti
puretuksi sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei
hänen ensi kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.

Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun
verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli.
Niinpä muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi
neidiltä kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti
vapunpäivänä kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin
kotonaan minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai
viinapullon näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin
toinen ehti mitään vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai
minusta oisi hyvä -- se Jussii kun toisinaan maisteloo" Mutta
kauvempana pitäjällä haastelivat ukot pirteissään: "No on se tainnut
tuo rovastii toisenni pullon elämässään kallistaak, koskapa nyt
kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"

Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän
herroista hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai
minä niistä välitän!" Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät
murheelliseksi. "Niin", ajatteli hän itsekseen, "semmoista siitä
nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana syntisenä ja jonkunlaisena
parantuneena juoppona..." --

Kesän tulo oli hyvin vitkallista -- vasta juhannusaatoksi hävisivät
jäät järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut
matalalla, pitkät, kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen
ikäviltä, ja toivottomina olivat maamiehet kävelleet pienien,
jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa pientarilla. -- Mutta nyt
näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät, kuului kiurun
laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. -- Rovastikin
elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili
veneitään...

Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin
sisarenpoika Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi
kertaa tuli setänsä taloon vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä
raittiuslupauksesta, tuli miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen
asian johdosta. Se ihmetytti molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon
olevan itsensäkin ehdottoman raittiin. Nuori ylioppilas näytti
siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja kerran hän tarkkaan
tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti oikeastaan oli
ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden kesken,
yhtäkkiä virkkoi:

-- Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet
heittänyt pois totin käyttämisen!

Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja
sanoi hiukan synkeästi naurahtaen:

-- No olisikohan se nyt minulle niin kovin vaarallista ollut!

-- Ei setä, sitähän minä juuri päinvastoin sanoinkin että minä
pelkään terveytesi siitä jollakin tavalla kärsivän, kun olet niin
äkkiä luopunut tuosta alkohoolin nauttimisesta.

-- Mitä sinä nyt puhut, poika? lausui ukko kummastuneena. -- Sinä,
joka itse olet absolutisti ja aijot lääkäriksi! Vai oletko enää
absolutisti?

-- Olen kyllä, setä, mutta...

-- Mutta mitä? keskeytti ukko. -- Eikö juuri se teidän nykyinen
viisas mailmanne ole saanut todistetuksi että väkijuoma, niinkuin
Aamoskin ja kaikki muut sanovat, on kauheata myrkkyä ihmisruumiille?

Sisarenpoika ei heti vastannut. Häntä oli huvittanut setänsä
täydellinen hämmästys.

Sitten hän kuin puoleksi itsekseen levollisesti vastaili:

-- Paljonhan se tiede nykyään on todistanut, mutta niitä näyttää
olevan asioita, joista tieteen todisteetkin, kuinka teräviä tahansa
ne ovat, tylsistyneinä kimmahtavat takaisin. Tietysti minä pääasiassa
olen vakuutettu lääketieteen tuloksista, mikäli koskee väkijuomien
vaikutusta. Ja myönnän täydellisesti että väkijuoma itsessään
vaikuttaa aina jollakin tavalla turmiollisesti ihmisen ruumiiseen.
Mutta yhtä seikkaa minä en myönnä tai ainakin sitä epäilen. Ja
se on tämä: vaikuttaako väkijuoma poikkeuksetta turmiollisesti
ihmisen sielu-ruumiiseen? Sillä vaikkapa alkohooli nyt alati pyrkii
pahentamaan ruumista, mutta samalla vaikuttaa sieluunkin ja vaikuttaa
siihen niin elonvoimaisesti etteivät nämät kaksi vaikutusta mene
ainoastaan tasan, vaan vieläpä tuo parempi vaikutus käy yli tuon
pahan -- niin: jos yhdistetty sieluja lääketiede voi tällaisiakin
tapauksia elävästä elämästä esilletuoda, yhden ainoankaan esimerkin,
silloin ei alkohooli vielä ole ehdottomasti kirottu yhteiskunnan
hylkylapsi!...

-- Mitäs esitelmiä se Orpo täällä pitää? kysyi samalla Sissi,
rovastin nuorempi tytär, kulkien palavasta punoittavin poskin
kiireesti salin läpi ruokahuoneen puolelle. Hän oli ollut nisuja
leipomassa pirtissä...

Orpo ei vastannut mitään serkkunsa kysymykseen, keinui vaan hiljaa
keinutuolissa ja katseli miettiväisesti eteensä. Keskustelu
oli katkennut, mutta Sissin kadottua kysyi rovasti, joka istui
liikkumattomana toisessa keinutuolissa:

-- Mitä sinä sitten oikeastaan arvelet tästä minun "lakostani"?

-- Minä arvelen että sedän raittiussitoumus voi tuottaa turmiollisia
seurauksia sedälle itselleen. Sinä, setä, olet jo vanha mies. Yli
neljäkymmentä vuotta olet säännöllisesti nauttinut alkohoolia.
Tottumus on mennyt aivan veriisi... Älä luule että minä olen sitä
uskoa ettei juurtunuttakin tapaa voi vahingotta irtireväistä --
varsinkin jos tyhjän paikan sijalle pannaan jotakin täytteeksi, mutta
jos tämä sinun tapasi ei ole ollutkaan mikään turmiota tuottava, jos
meillä tässä nyt onkin juuri tuollainen poikkeustapaus, josta äsken
puhuin... Setä! Se seura, se mielentila, se tunne... niin, varsinkin
se mielentila, jossa totilasisi ääressä olet ollut -- ehkäpä
juuri se on muodostunut sinun tärkeimmäksi elinvoimaksesi täällä
maalla? "Humööri", kuule setä, se on sentään taikavoima yli kaiken
turmelevankin tässä mailmassa!

Orpo katseli setäänsä, etsien hänen katsettansa. Vanhus oli luonut
silmänsä alas ja näytti ikäänkuin hiljaa riitelevän jotakin kovaa
vastaan, joka ei mitenkään tahtonut sulaa. Varovaisesti virkkoi hän
sitten:

-- Niin, kyllä minä olen siitä fyysillisesti kärsinyt -- jo nytkin...
Se on tuntunut niin pahalta... Minä olen kuin heikontunut... ruvennut
enemmän tuntemaan vanhuuden avuttomuutta... Mutta ne on ehkä nämät
surutkin...

Sisarenpoika iloitsi sydämmessänsä että oli saanut vihdoinkin
sedältään urkituksi, mitä oli hänessä jo kauvan luullut näkevänsä.

-- Mutta setä, samat suruthan sinulla ovat olleet jo ennenkin, sanoi
hän sitten, -- ja sinä olet ne onnellisesti kestänyt. Nyt sinä niitä
joka päivä muistat ja haudot. Ennen ne sinua eivät ole haitaksi asti
raskauttaneet. Mikä siihen on syynä?...

Vastausta odottamatta jatkoi hän:

-- Eikö olisi parasta, koska asia nyt on tätä laatua, että silloin
tällöin vielä joisit lasillisen entistä hyvääsi?

-- Mutta lupaus? sitoumus kaikkien kuullen? sanoi ukko alakuloisesti.

-- Niin, niin, minä ymmärrän, lausui sisarenpoika, yhtä
alakuloisesti. -- Miksikä sinun, setä, pitikin kaikista jyrkimmässä
muodossa tuo lupaus tehdä? Olisit vain julistanut ettet tästä lähtien
väkeviä tarjoo, kun vieraita on pappilassa etkä niitä itse muidenkaan
luona käydessäsi nauti, mutta että mikä sinun yksityistä kotielämääsi
koskee, niin se on sinun oma asiasi?

-- Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta
kun se Assi... Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en
vierailleni enää olisi tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt... Ja
salajuoppona...

-- Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. -- Mitä sinä niistä
arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran
viikossa käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko
perheen nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä
tuskin olisit saanut...

Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat -- pari vanhempaa tätiä --
palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka
ihanaa siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon
ääreen soittamaan Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui
keittiön puolelta ja sanoi illallisen jo olevan valmiin. Kaikki
nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen. Illallista lopetettaessa
tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän paistanut
leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä
pullia ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen... Mutta
rovastin kasvot olivat keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti
tyttärensä puuhille. Orpo otti osaa pöytäkeskusteluihin, mutta
näytti säälinsekaisella suuttumuksella katselevan Assi serkkuansa,
joka istui häntä vastapäätä... Sitten noustiin tuoleja kolistellen
pöydästä. --

Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä
vain kesti -- sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät.
Pappilan "kesätätit" lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös
Orpo pääkaupunkiin lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan
paikan maailmalla ja lähti myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin
vanhempainsa kanssa, mutta hänellä alkoi kansakoulutoimi, johon hän
oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi, ja hän oli aamusta
iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.

Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli
elämä nyt pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin
joskus, niin ei niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta
pappilaan tullut. Rovastilla ei itsellään ollut enää mitään
sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin odotti, eikö muilla
ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei ollut,
istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat
ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima
oli painettu kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan
yksitoikkoisessa kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään
omissa taloustoimissaan, ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten
kahden, sillä Sissi harvoin joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka
yksinheitetyt he olivat täällä erämaan pitäjässä! Pimeinä, pitkinä
syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade toivottomasti räiski
vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin lohduttomalta kuin
itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta rinnasta
pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan tehneet,
ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"...

Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä
keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki
vähitellen unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt
häneen minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli
sisarenpojalleen tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän
tiesi taas vain tehneensä ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi
siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä seikkaa hän vain ei ymmärtänyt:
miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi toisinaan hänen kipuaan
tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa kipu tuntui
ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta.
Olisikko se seuraus _siitä?_ Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta
enää sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan
soti sitä vastaan...

Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi
hän ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä
vieraskamarin ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin,
jolla seisoi se vanha tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten,
karahvi, jossa kimmelsi ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä
tahkottu juomalasi, johon oli pistetty lusikka... Oma puoliso ne
siihen oli hellällä kädellä kantanut. Kuinka erinomaisen suloiselta
oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja paitahihasillaan siinä
hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä viipyivät
saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun
aikuista ylioppilaslaulua -- "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" -- oli
silloin kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli
suloisina muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä.
Ja nykyisyyden paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä
oli saattanut katsella kaikkea katkeraakin silmiin -- rauha ja
sopusointu oli täyttänyt koko olennon...

Niin silloin -- mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli
vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä...
oliko se todellakin tyhjä? -- hänen täytyi sitä kädellään sivellä
mennessään läpi tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu
oli heitetty yksikseen palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä,
ei risahdusta kuulunut, seinäkello vain yksitoikkoisesti naksutti
Beethovenin ja Mozartin rintakuvien välissä...

"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" -- ja hän
palasi synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano:
ei se ollut tavallinen jano -- ja sielussa se oikeastaan tuntuikin
eikä kurkussa...

Mutta tämä täytyi kestää, täytyi --! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut
olla mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti
tappaa vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen
jotakin ahkerasti kirjoittamaan.

Vaan jos joku hänen omaisistaan tuommoisina iltoina olisi häneltä
kysäissyt: "no isä-ukko, maistuisikkos totilasi nyt hyvälle?" tai
jotain sen tapaista, niin olisi vanhus kivenkovaan sen kieltänyt. --

Eräänä marraskuun iltana, kun kylmä tuuli puhalsi hiljan jäätyneen
järven yli, ja rovasti tunsi jalkojansa palelevan kamarissaan, toi
posti hänelle kirjeen, jonka käsialaa hän ei ensin tuntenut, mutta
kuoren avattuaan luki seuraavaa:

    Helsingistä...

    Hyvä Setä!

    Olen usein täällä muistellessani viime suven viettoa siellä
    kaukana maalla mietiskellyt sitä setän raittiuslupausta,
    josta kerran puhelimme kesällä. Minun käy kovasti sääli
    että setä tuli panneeksi oman persoonallisen hyvinvointinsa
    raittiusasian uhriksi, ja minä paheksun ankarasti eräiden
    sukulaisteni ajattelematonta toimintaa tässä asiassa... Olen
    koettanut löytää pelastuskeinoa tässä pahassa pulassasi, johon
    olet joutunut ja olen sen löytänytkin, vaikka en tosin niin
    pikaista kuin asia vaatisi. Kuulehhan: sinä olet tehnyt tuon
    sitoumuksesi hiukan epämääräisillä sanoilla "tästälähtien en
    minä... j.n.e." Mitä sinä itse lienetkin niillä tarkoittanut,
    niin kuulin minä kuitenkin serkuiltani Assilta ja Sissiltä että
    heidän esityksensä oli alkuaan ollut se, että sinä -- kuten
    nykyään kaikki juomalakkoon rupeavaiset -- aluksi sitoutuisit
    siihen vain yhdeksi vuodeksi, noin ikäänkuin koetukseksi. Vaan
    sinulta oli jäänyt se huomaamatta, ja serkkuni olivat sentähden
    olleet salaisesti hämmästyksissään, joskin riemuissaan,
    kuullessaan sinun jyrkän päätöksesi. No, olkoon vain että muukin
    kuulijakuntasi vappuna jäi tähän jyrkimpään käsitykseen -- ei
    se estä sinua tulevana vappuna pitämästä uutta puhetta, jossa
    lievennät raittiuslupauksesi sellaiseksi ettei se sinulta riistä
    tuota "kotirauhaa" tai miksi sitä nyt tahdomme kutsua. Tämä
    on mielestäni ainoa sopivin pelastuskeino. Olen varma siitä
    ettei setä joudu naurunalaiseksi, sillä mitään naurunalaista ei
    tässä. ole. Tässä on vain kysymys erehdyksen korjaamisesta ja
    velvollisuudesta omaa itseään kohtaan -- -- -- -- -- --

                                       Sisarenpoikasi Orpo Sund.

    J.K. Koeta kestää siis setä siihen asti! Kyllä minä ymmärrän
    että siellä äärettömässä yksinäisyydessä mieli usein käy
    raskaaksi. Käynet kai kävelyssä joka päivä, niin että jalat
    pysyvät lämpiminä? Siellähän oli niin raikkaita havumetsiä... Jää
    terveeksi. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" --

                                                           Sama.

Rovasti nosti silmänsä kirjeestä. Hänen katseensa oli vähän
kirkastunut. Hän oli sisarenpoikansa jo kokonaan unhoittanut, mutta
nyt tämän persoonallisuus tulvahti elävästi häntä vastaan. "Sitähän
minäkin olen miettinyt että tässä on tehtävä jotain" ajatteli hän.

-- Keltä sinä sait kirjeen Helsingistä? kysyi ruustinna tullen
samalla miehensä luo.

-- Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa.
Joo -- hän ehdottaa että minä... mutta lue itse! sanoi vanhus vähän
veitikkamaisen näköisenä.

Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä
edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja
pisti piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan
poltti hyvin harvoin, erityisessä mielentilassa).

-- No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki
puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.

-- "Älskade Sebulon" -- rakas Sebulon... nyyhkytti ruustinna
liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille --
luuletko etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin
noina saunailtoina... Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta
kertaa olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka
seisoo sokerikaapissa... Mutta en ole uskaltanut... En ole puhunut
mitään, kun olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla...
Minähän heti jo alussa olin koko raittiuslupausta vastaan... Vaan nyt
minä heti menen hakemaan sinulle sen jäännöksen...

-- Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt...? keskeytti rovasti
yhtäaikaa hellänä ja kauhistuneena. -- Eihän kirjeessä siitä mitään
seisonut. Minä en maista pisaraakaan, jos _nyt_ tuot!...

Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. -- Se Orpo on viisas poika, tuumi
ukko sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi
illallispöytään.

-- Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna
leikillä.

-- Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle
kuitenkin totilasini, jatkoi rovasti. -- Sitä eivät kaikki tekisi.

-- Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. -- Minusta
totilasi aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt
ja se rakas Aamos...

Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää
riviä kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä
nähdessään vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän.

-- Orpo on mennyt kihloihin! koetti ruustinna leikillä uskotella.

-- Orpoko? säpsähti Sissi, -- eipähän sanomissa seiso...

-- Yksi vanha ajos on puhjennut, sanoi rovasti vähän totisempana.

Herkkäuskoinen Sissi neiti joutui alussa aivan pyörälle. Hän ei
voinut ymmärtää mitään kaikesta tästä soperruksesta.

Sinä iltana kaikki kolme menivät levolle ilman raskaita huokauksia,
jotka muuten kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä se mieliä painanut
vaikka tuuli humisikin nurkissa ja yöllä alkoi sakea tuisku, joka
pian ympäröi vanhan pappilan korkeilla lumikinoksilla...

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana vapunpäivänä, kun kevät kirkkaana heloitti
ilmassa ja kurjet lensivät yli taivaan, piti rovasti pappilaansa
kokoontuneille vieraille seuraavanlaisen puheen:

"Hyvät vieraat!

"Kun minä vuosi takaperin tässä samassa paikassa ja samalle
kuulijakunnalle pidin puheen, jossa lupasin luopua kaikesta
väkijuomain käyttämisestä, luulin minä sillä tehneeni kaikissa
suhteissa hyvin. Mutta jälkeenpäin ilmautui asianhaaroja, jotka
todistivat ettei niin ollut. Meillä kaikilla on tosin velvollisuuksia
kansalaisina yhteishyvää edistämään, mutta meillä on velvollisuuksia
myös itseämme kohtaan -- näinä surullisinakin aikoma. -- -- -- --
Todistakoon tiede mitä tahansa alkohoolin turmiollisuudesta, minä
vakuutan teille että minulle on, päinvastoin, tämän myrkkyaineen
poisheittäminen uhannut käydä vaaralliseksi, johon on ehkä syynä
luonteeni laatu ja korkea ikäni. Minä olen pappi, mutta minä en ole
mikään munkki, joka luostarissa itseään kiduttaa. -- -- Sentähden
minä pidätän itselleni oikeuden yksityisessä elämässäni jälleen, jos
tarve vaatii, näitä väkeviä juomia käyttää, eikä kukaan rehellinen
ihminen siinä voi mitään pahaa löytää. Sillä _minun_ kotielämässäni
ei tätä ainetta koskaan ole väärinkäytetty: Hyvät kuulijat! Tällä
tavalla minä toivon voivani olla pahentamatta raittiusasiaa, jota
minä sydämmeni pohjasta kannatan, vaikka itse... Hmm -- moninaisissa
me kaikki puutumme..."

Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä
kuuntelivat vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin
naaman taas peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu
nähty siitä asti kun rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän
yhtaikaa nauroi ja murisi partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että
voisihhan ukko ainakin minun kanssani panna jalalle? Enkö minä
sitä sanonut että ukko hulluttelee -- hänhän ei ikinään ole ollut
hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten juoda siirappivettä,
mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit kourassa. Pah! ha
ha..." Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä viattomimpaan, mitä
kodikkaimpaan totinjuontiin.



"Mikä virkamies sitä työ outta?"


Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun
palvelijoita, jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan
ilman arvomerkkiä rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa
taskussa, siitä että me jotakin olisimme! Mitä auttaa se meitä
että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä kaikellaista haavetta
ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä eikä ole
meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi?
Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin
metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona
levittää aina ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin
pistää sieramiin meille, joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka
sentähden tunnemme itsemme usein niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän
rakkaan yhteiskuntalaitoksemme kivisillä portailla.

Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan
vakinaiset tulot ja olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena
"herrassyötingin-apulaisena" tai vaikkapa rehellisenä sankalaseilla
varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota kunnioittaen
koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa olisin
tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani
kuni Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta
myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa
sivistävää kirjallisuutta... Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet
kirjakauppiaaksi -- jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän
takana, -- kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin
poijaksi" tai paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien
hirveä epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle
on paljastanut koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota
pysyväistä arvonimeä syvien rivien huulilla.

Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella
kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja
innokkaasti yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien
pyhyyttä, ja juuri kun luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan
kiintyneen tähän tärkeään asiaan, -- yhtäkkiä minut keskeytetään,
ja minä kuulen jonkun joukosta mitä leveimmällä ja viattomimmalla
uteliaisuudella kysyä tokasevan:

-- Mikä virkamies sitä työ outta?

Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja
semmoinen kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on
uskonut oman persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella
tätä isänmaallista tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin,
jospa siihen voisi yhtä luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään
valehtelematta vastata -- aivan niinkuin sivumennen, ja sitten
tyynesti jatkaa puhettaan --, mutta kun se noin äkkipäätä paiskataan
vasten naamaasi, -- ja asia on arkaa laatua, niin totta-tosiaan siinä
joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu hätävalheeseen,
joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia seurauksia.
Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet esim.
"kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa
kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät
vastaustasi ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he
sittenkään ymmärrä, eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka
olisit jonkun arvonimityksen itsellesi hankkinut. Ja jos taas
itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat väistää kysymystä
vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi ehkä koskaan
tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet huulensa
värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja -- saat olla varma
siitä että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen
eikä mikään semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh --
rouvastin poika eikä tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei
lantmeetaria, ei vosmestaria... mikä se semmoinen on? Ei kai se oo
oikein täysijärkinen tämä pappilan nuori herra... Kuuluuhan tuo raaka
talonpoikai alamailla toisinaan saavan poikansa papiksi, vaan tämä ei
sano rupeavansa... kai se hyvinkin rupeaisi, jos pystyisi...

Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut
kuulla ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut
itseäni koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään
huomannut että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin
tyhjä semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori",
"valtesmanni" j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut
vetäneeksi esiin sen laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran
tuli antaneeksi, niin on kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut
minulle uuden kysymyksen, että "no outtako työ sitten käynynnä sitä
papinkoulua?", johon kysymykseen taas on täytynyt juurta jaksain
vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä kovempi isku, jos minulta
jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista kysäseisi niinkuin entiseltä
kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista tulee ylioppilas?",
joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin melkoinen
kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla ymmärretään
täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden
kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti
sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole
vielä kertaakaan saarnannut.

Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy,
jolloin kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa,
ja paljastaan siitä että sangen papillisella arvokkaisuudella
ja teoloogisella varmuudella (vaikka en vielä silloin ollut
"pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein lapsille kysymyksiä kaikista
kuudesta pääkappaleesta -- siitä saavutin "maisterin" arvonimen.
Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia; perästäpäin sain näet
kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti annettu minulle
vain siksi, että minua oli luultu -- erääksi toiseksi, joka oli
jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan
kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun
talonpoika pitää jotakin jonakin.

Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari.
"Hän kulkevi kuin yli kukkien..." tekisi melkein mieleni siitä
laulaa. Ainakin hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden
vastoinkäymisten, joita me muut saamme kärsiä, joita _ei_ pidetä
"jonakin". Häntä puhutellaan kunnioittavasti, häntä syötetään
kunnioittavasti, häntä saatetaan ja opastetaan peninkulmien matkoja,
häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä hän sanoo, huomataan
tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä kohdellaan
kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? -- Sepä tietty.

Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin
nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen
kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka
vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän
vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä
minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata
että "ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu..." Mutta
näin jyrkkään kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla
tyydyttäisi kysyjää sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa... Täytyy
sentähden vastata noin ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän
tässä viitsi ruveta selittämään tuota kirjailija-ammattiaan tai että
se Verner Söderström siellä Porvoossa maksaa hyvistä runovihoista
aina tuhannen markkaa...

Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme
kuin jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin
kauvan kuin meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka
me rehellisesti voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.

Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi
väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan
edessä, vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"... Mutta olen nähnyt
että vetoaminen sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä,
joille kaikki ulkonaisuus jo on jotain "sisällistä" ja veriin
mennyttä.

Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia,
mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua
vastaan rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita
astelemaan, repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään,
hyväntahtoiseen kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ
outta?"

(1899)



Ilta Krimmissä


On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava
aurinko hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat
pumpulipilvet heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta
keinuvat maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa.
Ne ovat lämpöiset nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja
lasikirkkaat medusat paisteessa kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja
keinuttaa suolainen laine hentohermoista ruumista, joka uinaa kuni
pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-vuori leipää sinervän
autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen, mutta mahtava
Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa ruskossa...
On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat,
ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian
kultaiset kynnykset... Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee
kaiken salaperäisen aavistus... Onko se muinaiskreikkalaisten
jumalain Olympos vai Muhamedin lasten paradiisi?...

Värit sammuvat -- pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla
syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli
Kastell-vuoren ja pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät
viinitarhat peittyvät hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén
laaksossa lentää saarnipuuhun ja alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään
liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka kainossa äänessä värähtelee
hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä: "spljuu -- spljuu!"
panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät miljoonat
sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä
soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen
sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti
tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, -- jollei
olisi kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti.
Ilma on tukahduttavan kuuma... Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu,
jota lääkärit niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja
tämä on se Krimmin mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän --
kuinka sitä ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa
lentää, se on pehmyt kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se
on läpikuultava kuin avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni
itse jumalan silmä, joka untuvapilvistä katselee...

Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain
teltasta loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon
rajasta, näkee mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja.
Venäläinen troikka pölistää pitkin tietä, -- laulu heläjää, tiuvut
helisee. Uljas tataari, Krimmin kirkassilmäinen, kähärätukkainen
ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan ylpeästi sitä vastaan.
Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää, vuoritataarien
ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu punaisia
ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja
Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla
on jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan
sivukulkua suurilla, mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu
hilpeätä hälinää ja harpun helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla
istuskelevat kauppiaat myymälöidensä kynnyksillä; se on koko
kansojen ja uskontojen sekamelskaa: tataareja, venäläisiä,
bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia, karaiimeja, armeenilaisia,
kaukaasialaisia... Konstantinopolilaisen kahvilan punaisilla
sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia.
Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan
pianon säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei
näe muhamettilaisnaisia, -- ne pysyvät visusti muuriensa sisällä,
mutta kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa
ikkunassa istuu tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään,
kalliit kultaraha-käädyt kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi
silkkiäispuiden. Sitä raukkaa! Uskonnollinen laki kieltää ankarasti
häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän tottelee... Hänen nuoremmat
siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat juoksennella portin
edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit päässään.
Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua olkapäällään.
Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt kullanruskeiksi
ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien kynnet heillä
ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä korkeinta
kauneutta.

Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in
tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden
katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on
kaksi kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos
ne ihmiskielellä puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan
kerrottavana siitä kansojen temmellyksestä, mikä niiden ympärillä
tuhannen ja kolmensadan vuoden kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne
seisovat mykkinä eikä kukaan niistä välitä. Sic transit gloria
mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit Krimmillä ovat
maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-vuorella
ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä
riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, -- ja nyt huutelee sokean
minareetin huipusta _mulla_, muhamettilainen pappi, arabiankielellä
kutsuen tataareja myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin
isäntävallan päivät ovat päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu
vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti toiselta puolelta tuhatvuotisia
torneja...

On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit
jaloistamme ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin
lopettaen krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla,
minkä synnyttää tuo matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu
muhamettilainen kirkko, mullan mylisevä messu -- jossa on mystillisiä
pausseja -- sekä tuo kirjavilla matoilla sukkasillaan kantapäidensä
varassa kyyköttävä, nöyrästi pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta.
Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan onkin surkeata katseltavaa, niin
lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot miehet, jotka määrätyt
kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan Mekkaan päin ja
suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen pääsevänsä
siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa,
jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset
kaunottaret ikuisesti heitä palvelevat...



Sypressi ja Koivu


Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea
puu -- mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni
pohjoisen kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä
ja kestää lujasti kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin
tosin runollisessa haaveilussani virittää hymnejä myös etelälle ja
laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin hempeä tuulonen, mi rannoilta
Bosporin liidät, kuinka suloisesti suhisetkaan sinä Partenitin
libanonilaisissa seedripuissa!" -- mutta tuo on imelätä teeskentelyä,
ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä Krimmin
koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta
kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt
todella sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia,
poikani, pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan
enemmän Suomeni yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta
kuin etelän keikarimaista sypressiä tai Libanonin seedriä...

Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun
pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä
nurmella, raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen
ritvakoivun alla: -- ei ole nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä
koivukultaa. Minä tahtoisin soudella sukkulavenheellä pitkin
hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta johonkin leppärantaiseen
saareen: -- ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole leppärantaista
saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne oikeata
kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin,
se lienee jotakin muuta... Kaipaan kovasti kotijärveni rannan
hienonvalkoista hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon
sametinpehmoista sammalta: -- täällä on tanner niin rikkauttaan kova
ja kipeästi koskee se avoimeen jalkaan... Ennen kaikkea kiusaa minua
tämä hirveä kuumuus, joka herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä
paahtaa pomottaa aurinko miltei keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka
sypressi ei varjoa tarjoo, ja kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin
jauhohinkalot niin että on läkähtyä...

Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan
helmaan. Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa --
sydämmensä yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin
silmin, puristetuin huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea
loistoa...

(1901)



Sokea tyttö


Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti
eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa
pantiin nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes
erämaan auringon paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli
se, tuntemattomalla tavalla, sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki,
mutta tyttönen ei niillä enää mitään nähnyt. Näkemättä jäivät
kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon veistämä väkkärä pirtin
katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta kesäisinä iltoina
ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki se
luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita
tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden
merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet,
luvaten ottaa pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän
isommaksi varttuisi. Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle
mukaan otettukaan, vaikka kuinka sitä rukoili aina, kun muut sinne
hankkiutuivat.

-- Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe -- sinne on pitkä
matka ja hankalat taipaleet -- lapsi vain lankeileisi liukkailla
suoportailla...

Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle.
Kaisa rukan täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli
aikansa itkenyt ikäväänsä, tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan
käteensä ja kissan syliinsä kehräämään...

Näin kuluivat lapsuuden vuodet.

Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla
kirkonkylään. Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut
katekismuksensa ulkoa.

Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja
taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin.
Sentähden nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä
ehtoolliselle päästön jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen
läänin kaupunkiin.

Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle
tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen
taitavaksi käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös
ymmärtämään, mikä oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä
painui hänen sydämmeensä kansallisten laulujen ja runojen kautta,
joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi hän myös aavistamaan, mikä on
koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ, puhtaus, nöyryys. Työ ja
kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa, mutta hänen henkensä
pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut näkevät, mutta minä en?"

Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa.
Sitten täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne
karttui matkaa lähes neljäkymmentä peninkulmaa.

Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja
erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi,
että ne olivat hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat
hänen päänsä päällä, mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä
viety vankeuteen -- henkiseen vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä
lapsuudesta saakka oli salaisesti ahdistanut. Koti? -- niin kyllä,
mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä, vieläpä raakuuttakin vallitsi
talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta! Hänen mielensä paloi
elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot häämöttivät hänen sokeiden
silmiensä edessä...

Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei
vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" -- nehän olivat
sen suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä
sinne laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli
hän aina unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea...

Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin
pienellä ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja
kuunneltiin jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään
ei paljoakaan välitetty kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa
auttavat, häntä kun ei kukaan huoli akakseen". "Mitäpä tuosta
Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein kykene talontöihinkään" --
arvelivat julmat ihmiset.

Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan
sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten
koetti myöttää kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.

Mutta ei ollut sokealle tytölle sallittu edes tätä ainoata työn iloa.

Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän
silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen
silmä luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos...
Sydäntä särkevä parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa
kannettiin hänet pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti
sentähden että sokean tytön veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt
silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa sitä ennen ei oltu pidetty.
Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi että elämä,
tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua
onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta
voinut auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi
pelastaa ihmistä ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä
särkymisestä voi hän meitä vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä
liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei kummakaan: olihan likimmäiseen
maalaislääkäriin kymmenkunnan peninkulmaa, "Ja mitäpä sille
lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.

Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi.
Hän kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun
pitää kärsiä ja kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus
puoliääneensä lausuvan omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi
jonkun ajan kuluttua puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa
huonontumista, kun ei enää osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan.
Tämä henkinen surkastuminen kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin
kaikki ruumiillinen kärsimys.

Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa
ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.

Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin,
mutta painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt
näkyviin ainoastaan sokea, silmäterä.

Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen
oli hänet toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin
puuhaamaan sairasta tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui
tästä ja näytti toivovan tilansa paranemista...

Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran
neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan
pappilan salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu
valittavan. Silloin kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat,
että täytyi paneutua vuoteen-omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta
jäsentäkään. Hän koettamalla koetti tuottaa ihmisille niin vähän
huolta kuin mahdollista itsestään. "Saattepa nähdä, että kyllä minä
tämän kestän", kuultiin hänen vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan.
-- Jonkun viikon kuluttua saapui suosiollinen vastaus kaupungista.
Se ilmoitti että koska paikkakunnalla vallitsi kova nälkävuosi,
niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa saa ilman maksua
oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa saamaan
lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan
ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei -- kumma kyllä -- näyttänyt siitä
enää ilahtuvan.

Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän
loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina
oli hän näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt
pienintäkin kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin
toi matkapiljetin hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea
seisomaan keittiössä, juuri kun eräs pappilan piioista pudotti astian
käsistään. Rämähdyksen kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston
saanut ja alkoi hurjasti pyöriä ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä
sanoja...

Hän oli tullut hulluksi.

Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan,
mutta jo seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi
niitä tulla joka päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti.
Päivä-päivältä tuli hän pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan
kadottavan järkensä valon. Jos hän ei olisi ollut umpisokea, olisi
hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä. Mutta näkemättä ketään
hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin sattui käteensä
saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta
pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis
enää voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille
kysyen neuvoa tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei
tullut mitään vastausta. "Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa
joutaisi ajattelemaan jotakin hullua talonpoikaistyttöä kaukana
erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".

Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä,
joka kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti
toimitettaisiin kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa
lähettää lääninsairaalaan. Jo seuraavana päivänä postin saannin
jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin hänet vaivalla siihen
asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen viereen. Kun hevonen
nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi tajuavan, että häntä
vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun hoitamisestani!" Mutta jo
seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja laulaen nurinpäisillä
sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli..." nähtiin onnettoman tytön
vierivän ulos pappilan pihasta.

Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran
pääsi karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan
heikoksi, riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti
juoksemaan takaisinpäin. Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni
kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa käytäessä tuli hänelle väliin
raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai riisui itsensä
alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu, jolloin
hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet
jonkun väärin-ymmärryksen takia -- suoraan houruinhuoneeseen.

Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes
tutkittu, eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty
hänen loukanneenkaan silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä
houruinhoitolaan. Kerran kävi oma isänsä markkinamatkalla häntä
tavottamassa, mutta ei päästetty näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden
perästä saapui virallinen ilmoitus, että tyttö ei enää tule sen
paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet pitää kunnan
kyydillä noutaa kotiaan.

Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää
kotonaan. Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen
vamma; hän ei muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys
on kuin pois pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun
väritöntä puhetta. Elämän kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko
tuli lampussa, josta sydän on öljyn kuiviin imenyt...

Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä
surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee
ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti
kärsiä? Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää...



Oma koira


Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki
yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee
tuntua siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole
saanut tuntea isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se
vähän sinnepäin kuin koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen
hellyyden puuska sydämmeni päälle... Ja samalla huolestuttava,
kipeästi pureva tunne, vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä
kukaan muu, se nyt olen tuon levottoman kiehkurahännän laillinen
holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni se nyt on sen ketteräin
käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa tunnustella,
sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen
valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää
silittää. Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin
sitä kohdella, torua taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla
varvunvitsalla, silloin kuin se ei tottele, silloin kun se on tehnyt
tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa koskaan lyödä, muuten se
rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni kutsuessa. Miksi minä sitä
kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se astuu nyt kanssani
uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" -- sen kotipaikan
ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu? Pikku
Hossa...

Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin
ryöstämällä. Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut
lapsineen ulos pirtistä lähtöäni katsomaan.

-- Nyt vieras viepi meijän Sievin! selittää isäntä lapsilleen.

Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva,
pyrskähtää katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta
minä lohdutan omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä
taloissa itselleen uusia koiria. Ja niin poistun saaliineni koirani
kotivaaralta.

Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja
pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen
kotitaloa näkyy.

-- Niin, niin, puhelen minä sille: -- heittelehhän nyt ikuiset
hyvästit lapsuutesi kodolle...

Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini.
Oh, kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa
on syytöstä ja rukousta... Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani
takaisinpäin-pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen
kotijärveään heittää se viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka
vähitellen haihtuu avaruuden sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan
läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti on umpeen kulunut, on
koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä virkeällä vaistollaan
kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi, parin viikon
ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon, kylästä
kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä
syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti
jaloissani, vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla
nuolusuutelollaan... Ja silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa
minut oikeaksi isännäkseen ja että minä nyt todella olen saanut oman
koiran.

(1903)



Sunnuntai-mietelmä


On sunnuntain aamupäivä maalla. Isäni, veljeni ja sisareni ovat
menneet kirkkoon... Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, sillä isäni
ja veljeni ovat pappeja ja tämä on pappila. Ja kuitenkin on se,
kun syvemmin ajattelee, sangen merkillistä että ihmiset menevät
kirkkoon ja että tuota toimitusta sanotaan _Jumalan_palvelukseksi.
Ja se kuuluu minun korvissani niin kummalliselta, kun sanotaan
että: Jumalanpalvelus tapahtuu kerran viikossa tai: Jumalanpalvelus
alkaa kello 10 ja loppuu kello 1. "Jumalanpalvelus kestää kolme
tuntia!" Se ei kuulosta minusta ainoastaan kummalliselta, vaan myös
hullunkuriseltakin. Millainen Jumala se on, jota palvellaan kolme
tuntia viikossa? Ja miksikä häntä vain kirkossa palvellaan --?

Miksikä nuot ihmiset kirkkoon lähtiessään tekeytyvät tavallista
vakavimmiksi ja hiljaisemmiksi, mutta heti kirkosta päästyään puhuvat
niinkuin ennenkin, laskevat keveätä leikkiä ja antavat itsestään
sellaisen kuvan ikäänkuin olisivat irtautuneet jostakin ikävästä ja
raskaasta velvollisuudesta?

Mitä se tuo meidän kirkkokasvatuksemme oikeastaan on? Mitä, jos koko
mahtava kirkko-oppi olisikkin jonkunlaista väkevää eksytystä ja
erehdystä?... Omaiseni kauhistuvat, kun selitän heille etten enää käy
kirkossa enkä tahdokkaan käydä. Monet sanovat minua pakanaksikin,
koska en siitä välitä. Mutta minusta juuri tuo kirkossa-käyminen
on omalla tavallaan pakanallista. Kaikki nuot ulkonaiset temput --
ne ne ovat minua aina vaivanneet. Jo se, etten saa olla yksin, kun
suhdettani Jumalaan ajattelen... Jos muut tarvitsevat kirkkoa, niin
onko sanottu että minä sitä tarvitsen? Onhan Kristus sanonut ettei
Jumalaa palvella käsin-rakennetuissa temppeleissä, vaan hengessä ja
totuudessa. Ja että jos tahdot rukoilla, niin sulkeudu oman huoneesi
hiljaisuuteen. Ja kuka oli Kristus --? Usea pappi ihan kihisee
raivosta, kun uskallan arvella että Kristus oli luonnollisella
tavalla syntynyt mies, mutta suuri ihminen, niin suuri sieluinen että
häntä siinä merkityksessä on voitu kutsua elävän Jumalan pojaksi. He
sanovat minun tällaisella käsityksellä joutuvan kadotukseen, vieläpä
tuomitsevat helvettiinkin. Minä olen varma siitä ettei itse Kristus
niin olisi tehnyt...

Miksikä pitävät ihmiset niin paljon melua siitä, mitä mikin uskoo tai
ei usko? Miksi tapahtuu tulisia väittelyitä esimerkiksi semmoisista
pikkuasioista kuin Aaronin sauvasta tai Mooseksen kivitauluista?
-- siinä määrässä tulisia väittelyitä että jos nuot pyhät esineet
olisivat käsillä: toinen löisi toista kepillä ja toinen räiskäyttäisi
taululla. Eiväthän tällaiset kiistelyt auta meitä ymmärtämään
elämänoppia. Ja miksikä joku niinkutsuttu lahjakas pappi ainoastaan
sivumennen saarnoissaan mainitsee Kristuksen rakkaudenopista,
mutta ei persoonallisessa elämässään, ulkopuolella kirkkoa, edes
liikauta pikkusormeaan auttaaksensa jotakin kärsivää lähimmäistään!
Sekö riittää jumalanpalvelukseksi, että kirkossa kerran viikossa
tekeydytään hartaiksi ja veisataan kauniita virsiä?...

Siitä syystä minä en rakasta kirkollisia menoja että ne tunnelmillaan
vievät minut väärään käsitykseen Jumalan palvelemisesta ja sokaisevat
minut etsimästä totuutta. Olisippa se todellakin mukava elämän
uskonto, että minä kerran viikossa säännöllisesti hartaana istuisin
kirkossa ja palveleisin "Jumalaa" kolmen tunnin ajan! -- vaan
sitten arkipäivinä ei olisi niin tarkkaa, mitä palveleisin. Täytyy
tunnustaa, että valtiokirkko mainion käytännöllisesti on asettanut
nämät tunnit ihmisten mukavuudeksi. Mutta olisi sentään varmuuden
vuoksi ensin pitänyt kysyä itseltään totuuden isältä, sopiiko hänen
astua palveltavaksi alas tekotemppeliin joka sunnuntai kello 10:stä
kello 1:teen. -- -- -- -- --

(1902)



Omantuntonsa orja


Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut
lähtenyt. Oli vain synkästi vastannut:

-- Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille
vain surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat
omantunnonvaivoja minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet...

Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän
kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli
sunnuntai-ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin
mennyt yksikseen rantaan.

Poika jäi itsekseen kotiin. Katseli ulos ikkunasta metsään ja tunsi
tuskaa.

"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni!
Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini,
puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä
rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa... Tämä
kauhea suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen
kuin ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta
edes elää -- niin luonnoton on tämä suhteeni äitiini."

Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin
paha olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto
sanoi että hänen pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt,
mutta järki tiesi ettei se ole viisasta. Hän käveli edestakaisin
autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei helpottanut. Tapasi kotinsa
hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan kaulan ympäri, painaen
poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä hellillä sanoilla.
Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan samaan asentoonsa
nojautuneena varsan kaulaa vasten.

-- Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: -- tätä varsaa
niin hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä
sanoilla. Eläintä hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa
on näin? -- -- "Voi minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi
näin painaa päätäni vasten äitini povea kuin vasten tämän pienen
varsan kaulaa! Minä olen aina, niin kauvan kuin muistan, tuntenut
vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta kertaa olisin tahtonut
niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua suudellut ainoastaan
silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta palannut,
pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni
suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen
suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti
rukka sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin
suudella ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan
kokonaan sekä hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta
ihmistä. Kuinka minä kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja
voivat milloin tahansa heittäytyä äitinsä kaulaan! Sellaisia olen
nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde on kaunista. Mutta
miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi, miksi?..."

Onneton poika itki, kun hän tätä ajatteli.

"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu
äidistäni ja että minuun siellä mailmalla on tullut paljon
sellaista, jota hän ei ymmärrä. Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun
omituista sairauttani ja on aina arastellut siitä puhua. Minä taas
olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja peittelemättä, mutta
hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri sitä väärää
häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin. Hän
on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä
tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei
äiti osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on
minussa kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne,
joka ei ole mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt
rakkauden tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi,
ja kuta enemmän hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä
työnnän häntä luotani. Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut
rikki raatelee ja joka on se raskain taakka mitä elämässäni kannan.
Voi minua, voi poikaa joka ei rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa
tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa häntä täällä maan päällä
eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä, sillä tässä
elämässä oli jo kylliksi..."

Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa.
Se katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli
leikillä purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti
nuorukaiseen hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli,
"niin eivät sielussa raivoaisi nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen
minussa olisi hyvä."

Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne
ovat isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa
ja antoi vanhusten mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti
nojautuneena isän käsivarteen kulkevan kömpelöin askelin pitkin
kivistä tietä. Molemmat olivat he jo vanhuuttaan köyristyneet.
Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa ja hänen sydäntään
viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa olen
tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut
käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi!
Miksi, oi Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä
ruumiillani häneen koskea?"

Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä.
Poika jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan
ja peittäen silmänsä jäi liikkumattomaksi.

"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit
maan päällä." Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin
miettinyt. "Sentähden ei minulla ole menestystä elämässä, etten
rakasta vanhempiani. Ja sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee
huono loppu ja se loppu tulee pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan
hetken päästä: "jos en näin kauheasti kärsisi huonosta elämästäni,
niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi. Minussa on siis
jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan suureksi,
lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse ainakaan
sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen vähän
tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään.
Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis
hirttämään itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän
äitiään katsoi.

Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki
äitinsä, joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut,
valtasi hänet uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.

Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä
teki -- --



Ystävämme Polykarpus


Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet
tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle
kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia
koko suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään
filosofiian-maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä
itsensä jollakin tavalla huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei
ole saanut kandidaatti-tutkintoa suoritetuksi, niin sellainen on
ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa kronikoista. Mutta hän, joka on
palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja taskussaan, on otettu
vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt kaikuvalla
äänellään: "jassoo -- sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon
poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan
että "hömm... joo!" Ja äiti -- joku Sursillien jälkeläinen, tuo
hiljainen, luja pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut
synnyttää niin paljon terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan --
on tervehtinyt tullutta sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf,
vill du int' ha' äggtoddy efter resan?"... Mutta oikeastaan he
eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä suvussa, sillä heillä
kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka äänitorvi
aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia. Tämän
suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja
julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään
se ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi
laulunsa helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut,
selväähän on että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä
ponnistellaan suomalaisuuden suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin
että povessa asuu tuollainen kevätraikas ihanne, josta alituisesti
voi rinnan täydeltä puhua, puhua...

Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse,
joka jo koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea
nimensä, mutta Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä
toverien keskuudessa olisi huomattu muuksi kuin herraspojaksi,
mutta opettajat ne hänet ensin merkitsivät. He antoivat heti alussa
pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät, mitä miehiä vanhemmat
veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän erikoisemmin kuin
muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla ruotsiksikin,
joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä
koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa,
kun Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka
Mooses särki kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen
selitys oli aiheutunut siitä, että poika oli hutiloimalla lukenut
läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää epävarmuutta vasikka-jutun
suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää. Vilkas hän oli pikku-Posse,
herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän oli ja aina valmis
pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin olla.
Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi
katkaista opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti
kierteli ympäri luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului
kimeä kiljahdus, taikka liituinen jäniksenkäpälä lennähti vasten
ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin muistutettiin siivommin
käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu todistetuksi että hän
oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli ollut
keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale
yleisessä metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä,
ja voimistelutunneilla häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän
kamalasti parahteli kuin mikäkin marttyyri piinapenkissä. Tähän
lienee ollut syynä se, että Posse poikasena oli hyvin hempeä
ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula jäseniltään,
niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa -- ja tovereista
sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa,
pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa
alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän
peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle
ruumiille, kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen
kehittyi siksi vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin
aina on ollut. Ja varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien
kiskomisissa joka päivä huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan
yhä vahvisti hänen äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla
esiintyi jo tavallista voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena
ei hän koskaan istunut, sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka
kiusallisuuteen asti jännittämällä ahkeruuttaan valtaavat tämän
kunniatoimen, mutta Posse ei vielä koulupoikana ollut mikään läksyjen
panttaaja, vaikka istuikin aina ihan likimpänä priimusta. Hänelle,
kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli pääasia että nuot
viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin mahdollista,
mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla
päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei
Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa,
joka enin paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä
keneenkään pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat
herkät hellimmille tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin
asia mailmassa, niissä kun vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin
ajattelemista; tarvitsi vain vähän vilkaista kotoa lähtiessään, ja
kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu, paitsi matematiikka,
joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin kiikasteli,
niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös
sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta
Posse ei antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella,
hän oli ylpeä, ja nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun
asti. Kahdeksannella luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän
eräänä päivänä tovereilleen että oli "juhlallisesti polttanut
Algebraansa kuten muinoin Luther paavin bullan". Tällä teolla
oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei matematiikkaa,
ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän tulisi
yliopistossa lukemaan, vaan -- itämaisia kieliä. Toverit kuulivat
tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä
itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä...
-- Mutta Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa
esiintyen ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet
olivat viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta
lukemaan itämaisia kieliä...

Niin matkusti hän muiden mukana Helsinkiin ylioppilastutkintoa
suorittamaan, ja saapas lakkasi nyt kiertelemästä toverien käsissä.
Veljet olivat vastassa pääkaupungin porteilla ja pitivät nuorimman
veikon valkolakki-kekkereissä liikuttavan kauniita tervehdyspuheita;
"Posse, sinä olet nyt ylioppilas!" huomauttivat he. "Sinä olet nyt
astunut yli elämän portin kynnyksen... tästä portista ovat kaikki
suuret miehemme astuneet sisään!..." -- Hymm! rykäsi Posse ja
kohautti ylpeästi hartioitaan. Tässä juhlassa huomasivat toveritkin
vasta todenteolla, minkä puun vesoja heidän Possensa oli. Hänellä
oli kaikki edellytykset paisua joksikin... päteväksi henkilöksi.
Mahtavat sukulaiset, onnelliset raha-asiat, hyvä ryhti ja terveys,
kursailematon käytös, pirteä kaunopuheisuuden kyky, terävä
muistinlahja, esteetön ruotsinkielen taito -- ja kaiken pohjana mitä
kirkkahin auktoriteetti-usko. Sellaisella nuorukaisella on aina ollut
mainio menestys ja loistava tulevaisuus.

Ensimmäinen ylioppilaskesä kului kiihkeissä unelmissa. Veljet
osasivat kutkutella kunnian kultaisimmasta kantapäästä. "Polykarpus,
näytä mailmalle että olet mies!"...

Syksyllä oli Posse ihan ensimmäisiä, jotka saapuivat yliopistoon
ilmoittautumaan luennoille. Hän pääsi asumaan mainion miehen
perheeseen, sellaisen, joka oli "suuri" ja kuitenkin vielä eli. Ja
kandidaattitutkinnon suoritteleminen lähti luistamaan kuin vettä
valaen.

Kaikki aineet olivat edeltäpäin tarkasti määrätyt, mikään epäröivä
valikoiminen ei tullut kysymykseen kuten niin monella muulla, jotka
poloiset akatemiian portaille astuessaan pysähtyvät elämänuraansa
hautomaan ja kuluttavat sentakia vuosikausia hukkaan. Possella oli
kiitollisia opastajia: likeisiä heimolaisia istuskeli ihan kateederin
korkeudessa ja muita professoreja voi hätätilassa voidella veljien
maineella ja ruotsinkielellä. Tarvitsi vain kohteliaasti kumartaen
mainita nimensä sekä rykäistä kaikuvasti -- niin jo heti saivat
asiat hyvän alun, ja professorit auttelivat kilvan toivorikasta
ylioppilasta ylös laudaatturien korkeita portaita. Vähintään yksi
laudaatturi -- vuodessa -- ja kolmen vuoden perästä seppelöittiin
Posse jo oppineeksi viisaustieteen maisteriksi. Hän oli silloin
tuskin 21 vuotias. Hänen kandidaattikekkereissään, jotka maksoivat
kolmesataa markkaa, nähtiin dosentteja, teologian kandidaatteja,
jopa professoreitakin. Puheet, joita pidettiin läpi yön, olivat
suurisanaiset. "Minä luulen", lausui eräskin, "että nuori ystävämme
Polykarpus, joka tänään on suorittanut ensimmäisen korkeamman
akateemisen arvotutkintonsa, on niitä, joka tulee menemään elämässään
sangen pitkälle". Sanat "sangen pitkälle" jäivät kaikkien mieleen,
syvimmin kuitenkin itsensä illan sankarin. Ja kun hän hotellista
kevätaamun koitossa läksi palaamaan asuntoonsa, kantaen kainalossaan
kestistä säästynyttä sikaarilaatikkoa, ja eräs juhlasta huumautunut
toveri äkkiä huudahti keskellä esplanaadia: "katsokaas pojat
Possea, hän kantaa laatikkoa aivan kuin tohtori väitöskirjaansa!"
niin tämäkin leikkipuhe mieluisasti hiveli hänen hermojansa. Mutta
seuraavana päivänä tavatessaan toverinsa kuultiin hänen kertovan:
"arvatkaas mitä tein siitä juhlasta kotiintultuani aamulla? -- joo,
minä istahdin lukemaan raamattua!" Tämän hän kertoi osoittaakseen,
kuinka runollisen ylevään mielentilaan hänen maisterikekkerinsä oli
loppunut. Osakunnassa oli hänet jo hyvin huomattu, joka kokouksessa
oli hän esiintynyt innokkaana keskustelijana, isänmaallisten iltamain
puuhaajana, kansanopisto-asiain pohtijana j.n.e. Jos oli lähetystö
lähetettävä jonkun mainion, ruotsiapuhuvan vanhuksen luo kutsumaan
tätä kunniavieraaksi johonkin juhlatilaisuuteen, niin lähetystöön
välttämättä valittiin Posse. Riidoissa ruotsinmielisten kanssa osasi
hän aina esiintyä humaanisena välittäjänä suomenmielisten puolelta
niin että hän sillä tavalla voitti vastapuolueenkin suosion, puhellen
aina heille kiltisti kahdenkesken ruotsia, mutta julkisuudessa
juhlallisesti suomea. Pienessä suomenmielisessä piirissä saattoi
hän olla hyvin suutuksissaan ruotsikkoihin, vieläpä haukkua heitä
"pässinpäiksikin".

Maisteriksi päästyä kävi osakunta hänelle liian ahtaaksi. Piti
välttämättä tulla huomatuksi koko ylioppilaskunnassa... Ja hän
antautui täydellä sielunsa voimalla sen asioihin. Siinä olikin paljon
puuhaa, laskemista, juoksemista ja huutamista. Jumalankiitos että
äänijänteet olivat valmiiksi vahvistetut ja kaunopuheliaisuuden
kyky varmalla pohjalla. Ennen pitkää olikin Posse jo hoitokomitean
jäsen, ja vielä muutama vuosi lisää hikisessä riehussa -- ja hänkin
alkoi jo suhteellisessa äänestyksessä saada ääniä ylioppilaskunnan
johtomiesten toimiin. Kaikki ihmettelivät, kuinka maisteri
Polykarppus niin paljon kerkesi. (Hän oli ruvennut kirjoittamaan
nimensä kahdella p:llä veljen mukaan, joka kirjoitti kansallisen
leveästi: Roopertti.) Hän oli pedagoogi kolmessa eri koulussa ja
kuitenkin hän ehti kaikkiin osakunnan istunnoihin ja juhliin,
kaikkiin ylioppilaskunnan sekä sen hoitokomitean kokouksiin,
Suomalaisen Seuran iltamiin sekä kaikkiin surusaattoihin, kun joku
erinomaisempi yhteiskunnan henkilö sattui kuolemaan. Sitäpaitsi oli
hän Y.L:läinen ja mukana sen kukkaiskonserteissa, punssipyräyksissä,
rekiretkillä ja kaikilla serenaadeilla, jotka pidettiin
jollekkin huomatulle naiselle tai jonkun huomatun professorin
huomiota-ansaitsevalle tyttärelle. Toveri-elämään oli hän aina
ottanut reippaasti osaa, mikäli se pysyi traditsioonien rajoissa,
eikä suinkaan harvoin istunut Kämpissä höyryävä malja nenänsä alla,
mutta ei koskaan häntä nähty humalassa. Ajelipa hän toisinaan
toverien seurassa sellaisiinkin paikkoihin, joista ei päivänvalossa
puhuta, mutta aina tuli hän sieltä takaisin yhtä viattoman
punaposkisena ja ylpeänä kuin oli mennessäänkin. Hän vain tahtoi olla
mukana näkemässä, miten _muut_ tekevät. "Se on terveellistä nähtävää"
selitti hän sellaiselle pelkurille, joka ei koskaan tuollaiseen
paikkaan ollut hirvennyt. Kämpissä hän joskus maljapuheiden lomassa
saattoi siirtyä jonkun toverinsa viereen, rykäistä arvokkaasti ja
tiukasti katsoen silmiin kysäistä: "mitenkäs se on, veli, sinun
sielusi tilan laita? Luetkos sinä koskaan raamattua?" Ja hän antoi
isällisiä neuvoja yhtä-ikäisilleen tovereille. Hän oli hyvä toveri ja
aina aulis auttamaan toista rahalainoilla, hänellä kun ei itsellään
milloinkaan ollut rahapulaa. Rahan vippaamisen mukaanhan näet toveri
usein arvostellaankin ylioppilaselämämme pyörteissä.

Opettajana kouluissa oli hän aivan mailman mainio. Sellainen
metallinkirkas ääni ja kukahteleva kaunopuhelu ei kaikunut
turhaan nuorten poikien ja neitosten korvissa. Kun lisäksi tuli
alentuvainen kohtelutapa sekä osanotto oppilasten konventti-elämään
tai hiihtoretkiin lupapäivinä, niin eipä ollut kummasteltavaa, että
semminkin tyttölapset ihan jumaloitsivat Polykarppus-maisteria.
"Jalo mies!" sanottiin suomalaisissa oppilaitoksissa. -- "Hva' han
är söt!" kuiskuttelivat neitoset ruotsalaisissa kouluissa. Ja kun
Polykarppuksen-päivä tuli, toivat oppilaat lemmikilleen suuria
kukkaisseppeleitä, niin että nuori opettaja ihan oli liikutuksissaan.
Ja pelkästä hyvästä mielestä syötti hän silloin ensimäiselle
vastaantulevalle toverille, jonka kadulla tapasi, kilon marmelaadeja
-- mieliherkkujansa.

Mutta korkeammalle, korkeammalle tähtäävät hänen pyrintönsä.
Siinä ei ole kyllin että jonakin kauniina päivänä hämmästyttää
pääkaupunkia jollakin uudella komealla tutkinnolla ja samana päivänä
julkaisee kihlauksensa jonkun pätevän miehen tyttären kanssa --
koulu on kuitenkin liian ahdas hänen-moiselleen ja ylioppilaskunnan
luottamustoimet eivät ajan pitkään nekään tyydytä, Täytyy nousta
sellaiselle viheriäiselle kummulle, että koko isänmaan on pakko
katsoa sinne ylös...

Hän on nyt noussut sellaiselle viheriäiselle kummulle! Entinen
pikku-Posse on nyt siinä määrin huomattu henkilö että koko maa
sen ytimissään tuntee. Kauvan sai hän ensin miettiä, minkä äänen
puhaltaisi torveensa, niin että se kajahtaisi kauvemmas akatemiian
seiniä. Lopulta hän sen huomasi. Kerran, jossakin puheessa, tuli hän
maininneeksi "sisällisen ja ulkonaisen terveydenhoidon merkityksestä
kansojen elämässä" sekä sai sitten lukea pääkaupungin lehdissä
siitä selonteon, jossa juhlallisesti seisoi: "-- -- Ja senjälkeen
kosketteli puhuja tuota yhteiskunnan suurta kysymystä..." Suuri
kysymys? todellakin! Sitäpä hän ei ennen ollut niin ajatellutkaan.
Siinäpä asia, josta sopii ruveta äänekkäämminkin huutamaan. Ja
erinomaisen kiitollinen ala. Ei yksikään mies koko maassa ennen
ollut siitä voimakkaammin saarnannut. Ja mistä syystä ei? Siitä
syystä varmaan että kaikki tunsivat itsensä tässä arassa kysymyksessä
epäpäteviksi, jokaisella oli jotakin rumaa ja rikkonaista
omallatunnollaan. Mutta hänpä ottaa sen elintehtäväkseen! Hän
on siihen kuin Jumalan lähettämä välikappale, sillä hänhän on
sielullisesti ja ruumiillisesti terve -- (mitä pienistä lasten
taudeista). Hän on mallikuva muille ja soveltuu sentähden mainiosti
moraalisen hygienian apostoliksi. Ja hän rupesi vihellellen
tutkimaan, mitä ulkomailla tästä asiasta oli sanottu. Löysikin
ihmeen paljon sopivaa kirjallisuutta, rupesi refereeraamaan,
suomentelemaan huomattujen miesten teoksia -- ja tuli itsekkin
huomatuksi. Sitä tulee nimittäin huomatuksi mieheksi sillä tavalla,
että rupeaa huomauttelemaan muista huomatuista miehistä, jotka ensin
ovat huomauttaneet jotakin huomattavaa kysymystä. Jos ei itsellä
ole mitä antaa, niin ottaa mitä muut ovat antaneet ja antaa sen.
Se ei suinkaan ole synti, vaikk'ei se ole mikään vahvakaan puoli
ihmisessä. Meidän sankarimme ainoa heikko puoli on aina ollutkin
se, ettei hänellä ole ollut mitään oikein omaa. Kaikki arvokkaat
ajatukset, jotka noissa kauneissa lauselmissa vilahtelivat, olivat
haalitut kokoon tuolta ja täältä mailman mainioilta henkilöiltä.
Hän oli mestari niitä hyväkseen käyttämään ja tuomaan ne esiin
melkein ominaan, niin että harva arvasikaan, mistä ne olivat
lähtöisin. Eivätkä ainoastaan ajatukset, vaan myös yksityiset
sanat ja lausemuodot. Kaikki, mitä oli kauniin-kilahtelevia sanoja
Aatamista alkaen lausuttu auringon alla, tarttui kuin rautanaulalla
hänen päällänsä. Sieltä hän niitä sitten tarpeen mukaan irroitteli
varastoistansa. Hänen aivokoppansa on täynnä sitaatteja suurilta
miehiltä. Niitä hän nakkelee kuin kalamies täkyjä järveen, yhden
toisensa jälkeen: kas tuossa... ja tuossa... ja tuossa! Ja kalat
uivat syötiltä syötille ja tarttuvat koukkuihin. Näillä sitaateilla
hän puolusteleiksen kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Jos häneltä
kahdenkesken kysyy esimerkiksi että, oliko Kristus hänen mielestään
Jumala vai ihminen, niin on hänellä heti suun täysi sitaatteja,
joltakin saksalaiselta teologiian professorilta, mutta mitä hän
itse sisimmässään ajattelee, siitä ei ikinä selkoa saa. Tai jos
häneltä tiedustaa, uskooko hän hebrealaista tarinaa mailman
luomisesta, sotkee hän vastauksen taas sitaateilla englantilaiselta
Ruskinilta, mutta mahdotonta on onkia hänen omaa mielipidettään.
Hän on varovainen näissä kysymyksissä. Vasta sitten kun hän on
saanut varmuuden siitä että jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisu
niin tai toisin on jonkun mahtavan, vallitsevan ihmisluokan
järkähtämätön mielipide, syöksee hänkin sen suustaan omana,
kallionlujana vakaumuksenaan. "Minulla on ollut paljon sisällisiä
taisteluita!" saattaa hän juhlallisesti rykäisten lausua, kun joku
toveri leikillä uskaltaa epäillä hänen vakaumustaan. Mutta sille,
joka julkenee arvostella jotakin selitystä, minkä suuri enemmistö
antaa jostakin uskonopin kohdasta, tokasee hän murhaavasti:
"sinulla ei ole sisällistä rehellisyyttä!" Toisella kertaa on hän
taas vallan suostuvaisella tuulella, tuontuostakin huudahdellen:
"no juuri niinhän minäkin ajattelen! ja juuri niinhän meidän
kirkkommekin opettaa!" vaikka ei hän lainkaan niin ajattele eikä
kirkko sinnepäinkään niin opeta. Mutta seuraa, jossa hän aavistaa
olevan teräväjärkisiä ihmisiä, hän karttaa, sillä hänellä on vaisto
siitä, ettei hän siellä, väittelyn syttyessä, ehkä suoriutuisikaan
pelkillä sitaateilla, ja voisi joutua, niinkuin sanotaan, pussiin. Ja
se olisi hirmuista, jos Polykarppus joskus joutuisi pussiin! Ei ole
hyvä antautua taisteluun avonaisella tanterella, parasta aina pysyä
muurien turvissa...

Hän on kunnon mies, ja minä olen ensimmäinen tunnustamaan että hän
on kunnon mies. Mutta salaisimmassa itsessäni ajattelen että jos
kaikki olisivat samallaisia kunnon miehiä kuin ystävämme Polykarppus,
niin mailma olisi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Vaan
niitä täytyy olla sellaisia miehiä kuin hän, jotka niin hauskasti
myyskentelevät toisten poimimia hedelmiä mailman turulla.
Itsenäisyyttä etsivillä luonteillahan tosin pian saattaa tulla ikävä
ystävämme Polykarppuksen seurassa, mutta suurille laumoille on hän
aina oleva kaikkien kauniiden ajatusten herätyskellona.

Hän on nyt meidän suurin terveydenhoidon-holhoojamme,
meidän innokkain raittiusriehakoitsijamme, meidän suloisin
sunnuntailääkärimme -- ja ratkaisee elämän vaikeimmat asiat
erinomaisen helposti. Hän uskoo että kaikki kyllä voivat elää yhtä
terveesti, yhtä raittiisti, kauniisti, vieläpä yhtä siveästikkin kuin
hän, jos vain -- kuinka sanoisimme -- ovat täydelliset.

On olemassa siveyttä, joka on saatu taistelemalla; on olemassa
siveyttä, joka on saatu lankeamalla; mutta on myös sellainen laji
siveyttä, joka on saatu ilman erityistä kärsimystä ja ilman tarvetta
ensin hukkua.

On miehiä, jotka pysyvät koskemattomina naisiin -- ei siveellisen
ihanteen perustuksella, vaan sentähden että se on heille helpoin
tapa loistaa muiden yli. Tällaisten miekkoisten täytyy tietysti
olla erityisen terveitä ruumiiltaan, mutta vähemmin kehittyneitä
tunne-elämältään, niin että aina jäävät jääkylmiksi kiusauksille.
Minä luulen että tällaisia miehiä on peräti vähän, ehkä yksi
sadastatuhannesta -- ja sellainen juuri on sankarimme Polykarppus.
Hänen siveytensä on kuin päärly, joka löydetään maasta niin puhtaana
ettei sitä tarvitse ensinkään puhdistaa heti nähdäkseen, kuinka
kirkas se on -- se on kuin kuninkaan kruunusta suoraan singahtanut
kuivalle, hiekoitetulle paraatikäytävälle...

Niin. Tohtori Polykarppus on kyllin huomattu mies ja jonakin päivänä
tulee hänestä vielä meidän arkkipiispamme. Jos kohtalo olisi sallinut
hänen syntyä roomalaiskatoolisen kirkon helmoissa, niin tulisi
hänestä ihan varmasti kardinaali ja sitten ihan varmasti itse paavi,
Pius viidennentoista nimellä. Mutta sallimus antoi hänen syntyä
vaatimattoman luteerilaisen kirkon helmoissa ja sentähden hänen
maallinen kunniansa ei voi kohota mainittua asemaa korkeammalle.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nuoren miehen kädestä - Kokoelma mielialoja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.