Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Israelin kuu - Kertomus II:sta Moseksen kirjasta
Author: Haggard, H. Rider (Henry Rider)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Israelin kuu - Kertomus II:sta Moseksen kirjasta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ISRAELIN KUU

Kertomus II:sta Moseksen kirjasta


Kirj.

H. RIDER HAGGARD


Suomennos englannin kielestä



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.



SISÄLLYS:

     I. Kirjanoppinut Ana tulee Tanikseen.
    II. Pikari särjetään.
   III. Userti.
    IV. Kihlaus hovissa.
     V. Ennustus.
    VI. Goshenin maa.
   VII. Hyökkäys.
  VIII. Seti varoittaa faraota.
    IX. Amonin kukistuminen.
     X. Faraon kuolema.
    XI. Amenmeseksen kruunaus.
   XII. Jabez'in sanoma.
  XIII. Punainen Niili.
   XIV. Kii tulee Memphikseen.
    XV. Kauhujen yö.
   XVI. Jabez myy hevosia.
  XVII. Merapin uni.
 XVIII. Merapin kruunaus.



I

KIRJANOPPINUT ANA TULEE TANIKSEEN.


Tämä kirja kertoo minusta, kirjanoppineesta Anasta, Merin pojasta ja
siitä ajasta, jolloin minä elin maan päällä. Olen kirjoittanut nämä
asiat nyt, kun hyvin vanhana elän Rameses III:nnen valtakunnassa,
jolloin Egypti on vielä kerran yhtä mahtava kuin entisinä aikoina.
Olen kirjoittanut tämän ennen kuin kuolema noutaa minut, jotta
kertomukseni voidaan haudata minun mukanani, sillä niinkuin henkeni
nousee ylösnousemushetkellä, samoin nämä kertomukseni nousevat
ajallaan ja kertovat niille, jotka tulevat jälkeeni maan päälle,
siitä, mitä minä sain kokea maailmassa. Olkoot kokemukseni sellaisia,
ettei taivas voi niitä tuomita. Ainakin kirjoitan, ja mitä kirjoitan,
se on totta.

Kerron hänen jumalallisesta Majesteetistaan, jota rakastin ja
rakastan kuin omaa sieluani, Seti Meneptah II:sta, jonka syntymäpäivä
oli sama kuin omanikin, haukasta, joka on lentänyt taivaaseen ennen
minua. Kerron hänen kuningattarestaan, ylpeästä Usertista, hänestä,
joka myöhemmin meni naimisiin jumalallisen Majesteetin Saptahin
kanssa, ja jonka näin sitten laskettavan hautaansa Tebessä. Kerron
Merapista, jota sanottiin Israelin kuuksi, ja hänen kansastaan
hebrealaisista, jotka asuivat kauan Egyptissä ja lähtivät viimein
sieltä maksettuaan ensin meille takaisin turmiollisesti ja monin
kerroin kaiken sen hyvän ja pahan, mitä meiltä olivat saaneet.
Kerron Egyptin jumalien ja Israelin Jumalan välisestä taistelusta ja
paljosta muusta, mitä siinä tapahtui.

Samalla minä, kuninkaan seuralainen, suuri kirjanoppinut, faraon
suosikki, faraon, joka on elänyt yhtä aikaa minun kanssani täällä
auringon alla, kerron muistakin ihmisistä ja tapahtumista. --
Lukekaa, tulevaisuuden lapset, tätä ja oppikaa salaisuuksia noista
menneistä ajoista, jotka näyttävät olevan niin kaukana teistä, mutta
jotka todellisuudessa ovat kuitenkin niin lähellä.

Prinssi Seti ja minä olimme syntyneet samana päivänä, ja siksi, kuten
muutkin ylhäissäätyiset äidit, joiden lapset näkivät valon tuona
päivänä, minunkin äitini sai lahjan faraolta, ja minä arvonimen "Raan
kuninkaallinen kaksoinen". Mutta vaikka olimmekin syntyneet samaan
aikaan, en nähnyt tuota jumalallista prinssi Setiä ennen kuin meidän
kumpaisenkin kolmantenakymmenentenä syntymäpäivänä. Senjälkeen kaikki
tämä tapahtui.

Niihin aikoihin hallitsi Egyptiä mahtava farao Rameses toinen, ja
häntä seurasi poikansa Meneptah. Hän oli jo vanha silloin, kun
mahtava Rameses otettiin Osiriksen luo laskettuaan sata Niilin
nousua. Meneptah oleskeli enimmäkseen Taniksen kaupungissa, jota
vastoin minä vanhempaini kanssa asuin valkoisilla muureilla
ympäröidyssä Memphiksessä Niilin varrella. Välistä vieraili hän kyllä
hovineen Memphiksessä sekä myöskin Tebessä, jossa tämä hallitsija
nyt makaa kuninkaallisessa haudassaan, mutta nuori prinssi Seti,
kruununperillinen, Egyptin toivo ei ollut milloinkaan mukana.
Kerrotaan, että hänen äitinsä, As-nefert, ei pitänyt Memphiksestä,
missä hänelle nuoruudessaan oli tapahtunut ikävyyksiä -- hän oli
joutunut siellä rakkausseikkailuihin, jotka olivat maksaneet
rakastajalle elämän ja hänelle itselleen särjetyn sydämen -- ja Seti
pysyi äitinsä luona, joka ei päästänyt häntä näkyvistään.

Kerran hän kuitenkin, ollessaan viisitoistavuotias, tuli
näyttäytyäkseen kansalle isänsä poikana, Auringon poikana,
kaksinkertaisen kruunun tulevana kantajana. Ja silloin me hänen
kaksoisensa Raassa -- meitä oli siellä yhdeksäntoista korkeasäätyistä
-- olimme kutsutut tervehtimään häntä ja suutelemaan hänen
kuninkaallisia jalkojaan. Valmistauduin lähtemään hienossa, uudessa
viitassani, joka oli koristettu Setin ja omalla nimelläni. Mutta
tuona aamuna lähetti joku paha jumala minulle sairauden. Kasvoni
ja koko ruumiini olivat täynnä täpliä, jollainen tauti on hyvin
tavallinen nuorilla. Ja niin kävi, etten nähnyt prinssiä, sillä ennen
kuin jälleen olin terve, oli hän lähtenyt Memphiksestä.

Isäni Meri oli kirjanoppinut Ptahin suuressa temppelissä, ja minut
oli opetettu hänen tehtäviinsä koulussa, jossa kopioin useita
aikakirjoja ja jäljensin kohtia Pyhästä kirjasta koristellen niitä
maalauksilla. Ja minä tulin niin taitavaksi tässä työssä, että, sen
jälkeen kuin isäni tuli sokeaksi muutamia vuosia ennen kuolemaansa,
minä ansaitsin sillä riittävästi elättääkseni hänet sekä siskoni,
kunnes nämä menivät naimisiin. Äitiä ei minulla ollut, sillä hänet
oli korjattu Osiriksen luo silloin, kun olin vielä aivan pieni. Niin
kului aika vuodesta toiseen, mutta sydämestäni vihasin kohtaloani.
Jo poikana ollessani heräsi minussa halu -- ei kopioida, mitä toiset
olivat kirjoittaneet, vaan kirjoittaa, mitä toiset kopioisivat.
Minusta tuli uneksija. Kävelin öisin palmupuiden alla Niilin rannalla
ja katselin kuun loistetta veden pinnalla, ja noissa säteissä olin
näkevinäni paljon ihania asioita. Silmäini eteen ilmestyi kuvia,
jotka olivat vallan erilaisia kuin ne, joita olin nähnyt täällä
ihmisten maailmassa, vaikka niissäkin oli miehiä ja naisia, jopa
jumaliakin.

Näistä kuvista muodostelin sitten ajatuksissani kertomuksia ja
viimein, vaikka se ei tapahtunut aivan samoina vuosina, aloin
kirjoitella noita kertomuksia vapaahetkinäni. Sisareni löysi
minut sitä tekemästä ja kertoi isälleni, joka nuhteli minua
sellaisesta hullutuksesta sanoen, ettei se milloinkaan tuottaisi
minulle leipää ja olutta. Mutta kuitenkin jatkoin kirjoitustani
salaa öisin kammiossani lampun valossa. Sitten sisareni menivät
naimisiin, ja eräänä päivänä kuoli isäni äkkiä ollessaan lukemassa
rukouksia temppelissä. Annoin balsamoida hänet korkeimman säädyn
mukaisesti ja kantaa kunnialla hautaan, jonka hän oli valmiiksi
hankkinut itselleen, vaikka minun, maksaakseni kaikki siitä johtuvat
menot, täytyi kopioida "Kuoleman kirjoja" lähes kaksi vuotta niin
uutterasti, ettei jäänyt yhtään aikaa kertomusten kirjoittelemiseen.

Kun viimein olin päässyt velasta, kohtasin tebeläisen neidon,
jonka ihanat kasvot näyttivät aina hymyilevän, ja hän vei sydämen
rinnastani ja otti sen omaansa. Viimein, palattuani sodasta
niiniveläisiä barbareja vastaan, jonne minut, kuten muutkin nuoret
miehet, oli komennettu, nain hänet. Mitä hänen nimeensä tulee,
jääköön se sanomatta, en tahdo edes ajatellakaan sitä. Meillä oli
yksi lapsi, joka kuoli kahden vuoden vanhana, ja silloin opin mitä
suru voi merkitä ihmiselle. Aluksi oli vaimoni surullinen, mutta
ajan mukana poistui hänen surunsa ja hän hymyili jälleen, kuten
hänen tapansa oli tehdä. Hän sanoi ainoastaan, ettei hän tahtonut
enään useampia lapsia jumalien otettaviksi. Koska hänellä oli vähän
tehtävää, alkoi hän kulkea ympäri kaupunkia ja hankkia itselleen
ystäviä, joita minä en tuntenut, sillä ollen suloinen nainen löysi
hän paljon niitä. Lopuksi kävi niin, että hän pakeni takaisin Tebeen
erään sotilaan kanssa, jota en ollut milloinkaan edes nähnyt, sillä
minä työskentelin aina kotona ajatellen pienokaista, joka kuoli. Ja
ajattelin, miten onnellinen on lintu, jota ei ihminen voi pauloihinsa
kietoa, vaikka se välistä, omasta halustaan, lentääkin sisälle hänen
ikkunastaan.

Tämän jälkeen tulivat hiukseni valkoisiksi, ennen kuin olin täyttänyt
neljäkymmentä vuotta.

Nyt, kun minulla ei ollut ketään, jonka hyväksi työskennellä,
ja omat tarpeeni olivat vähäiset ja vaatimattomat, sain enemmän
aikaa kertomusten kirjoittamiseen, joista suurin osa oli jotenkin
surullisia. Yhden näistä kertomuksistani lainasi minulta muudan
kirjanoppinut toverini ja luki sen ääneen eräälle seuralle, jota
se miellytti niin paljon, että useat pyysivät lupaa kopioida ja
julkaista sen. Siten tulin vähitellen tunnetuksi kertomusten
kirjoittajana. Annoin kopioida ja myydä niitä. Ja maineeni kasvoi
niin suureksi, että eräänä päivänä sain tervehdyksen prinssi Setiltä,
kaksoiseltani. Hän kertoi lukeneensa muutamia kirjoituksiani, jotka
miellyttivät häntä paljon, ja ilmoitti toivonsa olevan saada nähdä
kasvoni. Kiitin häntä nöyrästi lähettilään välityksellä ja vastasin,
että matkustaisin Tanikseen ja kävisin kunniatervehdyksellä hänen
Korkeutensa luona. Ensin kuitenkin lopetin pisimmän kertomukseni,
mitä tähän asti olin kirjoittanut. Sen nimi oli "Tarina kahdesta
veljeksestä", ja siinä kerrottiin, miten toisen petollinen vaimo
aiheutti toiselle veljelle sellaisia ikävyyksiä, että tämä joutui
surmattavaksi. Ja edelleen kerrottiin siinä, miten oikeuden jumalat
toivat hänet takaisin elämään ja paljon muita asioita. Tämän
kertomuksen omistin hänen Korkeudelleen, prinssi Setille, ja se
viittani taskussa sekä säästämäni rahat visusti kätkettyinä pukuuni,
matkustin Tanikseen.

Saavuin sitten Tanikseen syystalvella, menin prinssin palatsiin ja
pyysin rohkeasti puheille pääsyä. Mutta nyt alkoivat vastukset,
sillä sotamiehet ja vartijat heittivät minut kadulle. Lopulta sain
lahjottua heidät, ja minut päästettiin etuhuoneeseen, jossa oli
kauppamiehiä, silmänkääntäjiä, tanssijattaria, upseereita ja paljon
muita, jotka kaikki näyttivät odottavan saadakseen nähdä prinssin.
Heillä ei ollut mitään tekemistä, ja siksi he huvittelivat itseään
tekemällä pilkkaa minusta, joka olin muukalainen. Mutta kun olin
ollut heidän kanssaan muutamia päiviä, voitin heidän ystävyytensä
kertomalla heille yhden kertomukseni, jonka jälkeen olin aina
tervetullut heidän seuraansa. Mutta sittenkään en voinut päästä
lähemmäksi prinssiä, ja koska rahavarani alkoivat melkein loppua,
tuumin itsekseni palata takaisin Memphikseen.

Mutta silloin eräänä päivänä pysähtyi eteeni pitkäpartainen vanha
mies, jolla oli virkansa mukainen kultapäinen keppi, ja jonka
viittaan oli kirjailtu härän pää. Hän nimitti minua valkopäiseksi
varikseksi ja kysyi, mitä varten hypin kaiket päivät palatsin
huoneissa. Esitin hänelle nimeni ja ammattini, ja hän sanoi minulle
omansa, josta sain tietää, että hän oli Pambasa, eräs prinssin
kamaripalvelija. Kun pyysin häntä viemään minut prinssin luo,
nauroi hän vasten kasvojani ja sanoi salaperäisesti, että tie hänen
Korkeutensa läheisyyteen oli kivetty kullalla. Ymmärsin, mitä hän
tarkoitti ja annoin hänelle lahjan, jonka hän otti yhtä nopeasti kuin
kukko nokaisee jyvän, luvaten puhua minusta isännälleen ja sanoen,
että minun oli tultava myöhemmin uudelleen.

Tulin kolme kertaa, ja joka kerta tuo vanha kukko noukki yhä enemmän
jyviä. Lopulta suutuin ja unhottaen missä olin, aloin huutaa ja
sanoa häntä varkaaksi, jolloin ihmiset kokoontuivat ympärille
kuuntelemaan. Tämä näytti pelästyttävän häntä. Ensin hän katsoi
ovea kohti kuin kutsuakseen vartioita heittämään minut ulos, sitten
hän muutti mieltään ja ärtyisellä äänellä pyysi minua seuraamaan
mukana. Kuljimme pitkiä käytäviä myöten, sivuutimme sotilaita,
jotka seisoivat siellä vartioimassa liikkumattomina kuin muumiot
arkuissaan, kunnes viimein saavuimme kirjaillun esiripun luo. Siinä
Pambasa kuiskaten käski minua odottamaan ja meni itse verhojen
toiselle puolen. Ne eivät aivan sulkeutuneet, joten minä voin nähdä
niiden takana olevaan huoneeseen ja kuulla kaiken, mitä siellä
tapahtui.

Se oli samanlainen pieni huone kuin kirjanoppineilla oli,
sillä pöydillä oli värilautasia, kirjoituskyniä, mustetta
alabasteripulloissa ja lautoihin kiinnitettyjä papyrus arkkeja.
Seinät oli maalattu vanhemman ajan tavan mukaan, niinkuin olin nähnyt
muutamissa vanhoissa hautaholveissa. Siellä oli kuvia vilulinnuista,
jotka vähitellen kohoavat rämeiköstä, kasvavista kukista ja puista.
Seiniä vasten oli asetettu telineitä, joissa oli papyruskääröjä, ja
takassa paloi keetripuista tehty tuli.

Tulen luona seisoi prinssi, jenka tunsin muotokuvista. Hän näytti
nuoremmalta kuin minä, vaikka olimme syntyneet samana päivänä.
Hän oli pitkä, solakka ja hyvin kaunis, joka varmaan johtui
siitä, että syyrialaista verta virtasi hänen suonissaan. Hänen
hiuksensa olivat suorat ja ruskeat, kuten noitten pohjoismaisten
kansojen, jotka harjoittavat kauppaa Egyptin toreilla, ja hänen
silmänsä olivat pikemmin harmaat kuin mustat, ja niissä oli jotakin
silmiinpistävää ruskeutta, kuten hänen isänsä Meneptahinkin
silmissä oli. Hänen kasvonsa olivat lempeät kuin naisen, mutta
muuttuivat ankaran näköisiksi muutamien ryppyjen vaikutuksesta,
jotka kulkivat ulommaisista silmäkulmista korvia kohden. Luulen,
että ne johtuivat kulmakarvojen jännittämisestä hänen ajatellessaan,
mutta toiset sanovat, että hän oli perinyt ne eräältä naispuoliselta
esivanhemmaltaan. Ystäväni Bakenkhonsu, vanha tietäjä, joka
palveli Seti I:sen aikana ja kuoli vasta hiljattain elettyään
satakaksikymmentä vuotta, kertoi tunteneensa tuon naisen jo ennen
kuin hän oli mennyt naimisiin, ja että hän ja hänen jälkeläisensä
Seti olivat hyvin toistensa näköiset.

Prinssillä oli kädessä avonainen kirja, hyvin vanhanaikaista
kirjoitusta; sen minä, joka olen hyvin harjaantunut tällaisissa
ammattiani koskevissa asioissa, päätin sen ulkoasusta. Hän nosti
äkkiä katseensa kirjasta kamaripalvelijaansa, joka seisoi hänen
edessään.

"Tulet hyvään aikaan, Pambasa", sanoi hän äänellä, joka oli
ystävällinen ja miellyttävä, mutta kuitenkin miehekäs. "Sinä olet
vanha ja epäilemättä viisas. Sano, oletko viisas, Pambasa?"

"Olen, teidän Korkeutenne. Olen yhtä viisas kuin teidän Korkeutenne
eno, mahtava Khaemuas, tietäjä, jonka jalkineita minun oli tapana
puhdistaa nuorena ollessani."

"Todellako! Miksi sitten niin huolellisesti kätket viisautesi,
jonka pitäisi olla avonaisena kuin kukkanen mehiläisten imettävänä?
No niin, olen iloinen saatuani tietää, että olet viisas, sillä
tästä taikakirjasta löysin kysymyksiä, jotka ovat yhtä arvokkaita
kuin kuolleen Khaemuaksenkin. Muistan tuon enoni vain miettivänä,
mustakulmaisena miehenä, joka muistutti paljon pojastaan, serkustani
Amenmeseksesta, paitsi siinä, ettei Amenmesesta voi kukaan sanoa
viisaaksi."

"Miksi teidän Korkeutenne siitä iloitsee?" -- "Siksi, että sinä, oman
arvioimisesi mukaan, olet hänen vertaisensa, ja voit siis selittää
asiat samoin kuin Khaemuas olisi tehnyt. Tiedätkös, Pambasa, jos
hän olisi elänyt, olisi hänestä tullut Farao isäni sijasta. Hän
kuoli kuitenkin liian aikaisin, mikä osoittaa minulle, että tuossa
kertomuksessa hänen viisaudestaan on jotakin perää, sillä ei kukaan
todella viisas mies halua tulla Faraoksi."

Pambasa tuijotti häneen suu auki.

"Ei tahtoisi tulla Faraoksi!" hän aloitti --

"Ei, viisas Pambasa", jatkoi prinssi, ikäänkuin hän ei olisi
kuullut huomautusta. "Kuule! Tämä vanha kirja neuvoo taikakeinon
'sydämen väsymyksen poistamiseksi', joka, kuten sanotaan, on
vanhin ja tavallisin sairaus maailmassa, sairaus, josta ainoastaan
kissanpoikaset, muutamat lapset ja hullut ihmiset ovat vapaita. Tässä
kirjassa sanotaan, että tuo tauti voidaan parantaa seisomalla Khufun
pyramiidin huipulla sellaisen vuorokauden keskiyönä, jolloin kuu on
suurimmillaan koko maailmassa, ja juomalla unelmien maljasta samalla
lukien loihtusanat, jotka on kirjoitettu tähän sellaisella kielellä,
jota en osaa lukea."

"Loihduista ei ole mitään tehoa, jos kuka tahansa voisi ne lukea."

"Eikä mitään hyötyäkään, luullakseni, jollei niitä osaa kukaan lukea."

"Ja sitä paitsi, kuinka kukaan voi edes päivällä kiivetä ylös Khufun
pyramidia, joka on rakennettu hiotusta marmorista, saati keskiyöllä,
teidän Korkeutenne, ja juoda siellä unelmien maljasta?"

"En tiedä, Pambasa. Tiedän ainoastaan, että olen väsynyt näihin
hullutuksiin ja koko maailmaan. Kerro minulle jotakin, mikä
keventäisi sydäntäni, sillä se on raskas."

"Tuolla ulkona on silmänkääntäjiä, prinssi, ja yhdestä niistä
kerrotaan, että hän osaa heittää köyden ilmaan ja kiivetä sitä myöten
ylöspäin, kunnes katoaa taivaaseen."

"Sitten kuin hän on tehnyt sen sinun nähtesi, Pambasa, tuo hänet
luokseni, mutta ei ennen. Kuolema on ainoa köysi, jota myöten voimme
kiivetä taivaaseen -- taikka päästä alas helvettiin. Muistaakseni
helvetissä on jumala nimeltä Set, jonka mukaan, kuten isoisänisäni,
minä olen saanut nimeni -- sivumennen sanoen -- papit yksin tietävät,
miksi."

"Sitten on siellä vielä tanssijoita, prinssi, ja heidän joukossaan
muutamia hyvin kauniita tyttöjä, sillä näin heidät kylpemässä
palatsin lammikossa, mikä olisi huvittanut isoisänne, mahtavan
Rameseksen, sydäntä."

"He eivät huvita minun sydäntäni, sillä en halua alastomia naisia
tänne hyppimään. Yritä vielä kerran, Pambasa."

"En voi muistaa mitään muuta, prinssi. Mutta malttakaahan. Tuolla on
odottamassa eräs kirjanoppinut nimeltä Ana, laiha, terävänenäinen
mies, joka sanoo olevansa teidän Korkeutenne kaksoinen Raasta."

"Ana!" sanoi prinssi. "Hänkö, Memphiksestä, sama Anako, joka
kirjoittaa kertomuksia? Miksi et sanonut sitä ennen, vanha hupsu?
Anna hänen tulla sisälle heti paikalla, heti paikalla."

Kuullessani tämän astuin minä esiripun toiselle puolen ja heittäytyin
maahan, sanoen:

"Minä olen tuo kirjanoppinut, oi Auringon kuninkaallinen Poika."

"Miten uskallatte tulla prinssin luo tulematta pyydetyksi --" alkoi
Pambasa, mutta Seti keskeytti ankaralla äänellä sanoen:

"Ja kuinka uskallat sinä, Pambasa, pidättää tätä oppinutta miestä
oveni takana niinkuin koiraa? Nouskaa, Ana, ja pankaa pois arvonimet,
sillä emme ole hovissa. Kertokaa minulle, miten kauan olette ollut
Taniksessa?"

"Monta päivää, oi prinssi", vastasin, "pyytäen puheillepääsyä ja
turhaan."

"Ja miten onnistuitte lopulta?"

"Lahjomalla, prinssi", vastasin viattomasti, "kuten näyttää olevan
tavallista. Ovenvartijat --"

"Ymmärrän", sanoi Seti, "ovenvartijat! Pambasa, saat tutkia minkä
summan tämä oppinut kirjanoppinut on maksanut ovenvartijoille ja
maksaa kaksinkertaisesti takaisin. Nyt tiehesi ja hoida tehtäväsi!"

Pambasa meni heittäen pahansuovan silmäyksen minuun.

"Sanokaa minulle", puhui Seti, kun hän oli mennyt, "te, joka olette
viisas mies, miksi hovi aina kasvattaa varkaita?"

"Luullakseni samasta syystä, prinssi, kuin koirassa on kirppuja.
Kirppujen täytyy elää ja siksi on koira."

"Se on totta", vastasi hän, "eikä näitä palatsikirppuja ole rangaistu
tarpeeksi. Jos minulla joskus on valta, tahdon pitää heitä silmällä.
Heitä pitää ruokkia harvemmin, mutta paremmin. Ja nyt, Ana,
istuutukaa. Minä tunnen teidät, vaikka te ette tunne minua, ja minä
olen jo oppinut rakastamaan teitä kirjoitustenne johdosta. Kertokaa
minulle itsestänne."

Kerroin hänelle sitten yksinkertaisen tarinani, jota hän kuunteli
sanomatta sanaakaan, ja sitten kysyi, miksi olin tullut häntä
katsomaan. Vastasin tulleeni hänen kutsustaan, jonka hän oli
unohtanut, ja myöskin tuodakseni hänelle kertomuksen, jonka olin
rohennut omistaa hänelle. Panin sitten kirjan hänen eteensä pöydälle.

"Se on minulle kunnia", sanoi hän miellyttävällä äänellä, "se on
suuri kunnia. Jos minä pidän siitä kertomuksesta paljon, silloin
saa se seurata minua hautakammiooni Kan luettavaksi ja uudelleen
luettavaksi tuomiopäivään asti, mutta ensin tahdon lukea sen täällä
elämässä. Tunnetteko tämän Taniksen kaupungin, Ana?"

Vastasin tuntevani sitä hyvin vähän, sillä olin kuluttanut aikani
hänen Korkeutensa oven takana.

"Silloin, luvallanne, tahdon olla oppaananne tänä yönä läpi
kaupungin, ja senjälkeen syömme illallista ja keskustelemme."

Kumarsin ja hän taputti käsiään, jolloin ilmestyi palvelija, ei
Pambasa, vaan eräs toinen.

"Tuo kaksi viittaa", sanoi prinssi, "menen ulos kirjanoppineen Anan
kanssa. Anna vartioston, jossa on neljä nubialaista, ei enempää,
seurata meitä, mutta matkan päässä ja valepuvuissa. Anna heidän
odottaa salakäytävässä."

Mies kumarsi ja poistui hiljaa.

Melkein heti ilmestyi musta orja, tuoden kaksi pitkää, päähineellä
varustettua viittaa, sellaisia kuin kamelinajajat käyttävät, ja
auttoi ne meidän päällemme. Sitten hän, ottaen lampun, vei meidät
ulos ovesta, joka oli vastapäätä sitä, josta minä olin tullut
sisälle, pitkin käytäviä ja ahtaita portaita, jotka loppuivat linnan
pihalle. Sen läpi kuljettuamme saavuimme korkean ja paksun muurin
luo, jossa oli kaksinkertaiset, vaskella päällystetyt ovet, ja
ne avautuivat salaperäisesti meidän lähestyessämme. Näiden ovien
toisella puolella seisoi neljä myöskin viittoihin puettua miestä,
jotka eivät näyttäneet huomaavan meitä. Mutta kuljettuamme vähän
matkaa katsoin taakseni ja huomasin heidän seuraavan meitä, vaikka
aivan kuin sattumalta.

"Kuinka ihanaa onkaan olla prinssi," ajattelin itsekseni, "hänen
tarvitsee vain nostaa sormeaan ja häntä palvellaan joka hetki sekä
päivällä että yöllä."

Siinä samassa sanoi Seti minulle:

"Katsokaa, Ana, miten ikävää on olla prinssi, joka ei voi edes
liikkua ulkona ilmoittamatta sitä hovikunnalleen ja komentamatta
vahvaa vartiostoa vakoilemaan joka liikettä, ja jonka sitä paitsi
täytyy antaa kertomus niistä Faraon poliisille."

"Kaikissa asioissa on kaksi puolta," ajattelin taas itsekseni.



II.

PIKARI SÄRJETÄÄN.


Kuljimme pitkin puitten reunustamaa, leveätä katua. Puitten takana
oli kalkittuja, sileäkattoisia taloja, jotka oli rakennettu
kuivuneista tiileistä ja seisoivat jokainen omassa puutarhassaan.
Lopulta tulimme suurelle torille juuri silloin kun täysikuu nousi
palmujen yläpuolelle tehden maailman yhtä valoisaksi kuin päivällä.
Tanis, taikka Rameses, kuten sitä myös nimitettiin, oli siihen
aikaan hyvin kaunis kaupunki, vaikka ainoastaan puolet Memphiksestä
suuruudeltaan. Mutta nyt kun hovi on poistunut sieltä, on se tullut
paljon autiommaksi. Lähellä toria oli suuri jumalien temppeli,
pilareineen ja sfinkseineen, sekä mahdottoman suuri Rameses toisen
kuvapatsas, myöskin oikea maailman ihme. Pohjoiseen päin eräällä
kukkulalla oli Faraon loistava palatsi. Siellä oli myös muita
palatseja, joissa asusteli hovin aatelisia ja upseereja, ja palatsien
välissä kulki pitkiä katuja, muutamat niistä päättyen Niilin haaraan,
missä tämä muinainen kaupunki sijaitsi.

Seti pysähtyi katselemaan noita ihmeellisiä rakennuksia.

"Ne ovat hyvin vanhoja", sanoi hän, "mutta useimmat niistä, kuten
muurit ja Amonin sekä Ptahin temppelit, on uudestaan rakennettu
isoisäni aikana tai myöhemmin israelilaisten orjien työllä, noiden,
jotka asuvat etäämpänä rikkaassa Goshenin maassa."

"Ne ovat varmaan tulleet maksamaan paljon rahaa", vastasin.

"Egyptin hallitsijat eivät maksa palkkaa orjilleen", huomautti
prinssi lyhyesti.

Sitten kuljimme eteenpäin ja liityimme tuhansiin ihmisiin, jotka
kulkivat edestakaisin etsien lepoa päivän työn jälkeen. Tänne Egyptin
rajalle oli kokoontunut kansaa joka haaralta: beduiineja erämaasta,
syrialaisia Punaisen meren rannoilta, kauppiaita rikkaasta Isla
Chittimistä, matkustajia rannikolta sekä tukkukauppiaita Puntin
maalta ja muista tuntemattomista seuduista pohjoisessa. Kaikki
puhuivat, nauroivat ja pitivät iloa; muutamat kokoontuivat kertojien
ympärille kuuntelemaan tarinoita tai antoivat ajatustensa harhailla
soiton sävelissä; toiset taas katselivat naista, joka puolialastomana
tanssi rahan edestä.

Silloin tällöin täytyi väkijoukon jakaantua, päästääkseen
kulkemaan jonkun aatelisen tai ylhäisen naisen vaunut, joiden
edellä juoksi jalkamiehiä huutaen: "Tehkää tietä, tehkää tietä!"
ja heilutellen pitkiä keppejään. Sitten tuli vaeltaen kuunvalossa
Isiksen valkoviittaisten pappien kulkue, joka oli valmistettu "Kuun
hallitsijattaren" palvelijoille, kantaen korkealla jumalattaren pyhää
kuvaa, jonka edessä kaikki ihmiset kumartuivat, ja vähän aikaa oli
hiljaista. Senjälkeen seurasi jonkun äskettäin kuolleen ylimyksen
ruumis, jonka mukana kulki joukko palkattuja ruumiinsaattajia,
jotka päästelivät valitushuutoja viedessään sitä palsamoitavaksi.
Viimeksi tuli eräältä sivukadulta monisatainen joukko kyömynenäisiä,
parrakkaita miehiä, joitten keskellä oli muutamia naisia, löyhästi
sidottuina yhteen ja aseistetun vartiajoukon saattamina.

"Keitä nuo ovat?" kysyin, sillä en koskaan ollut nähnyt mitään
sellaista.

"Israelilaisia orjia, jotka palaavat kaivamasta uutta kanavaa, joka
tulee kulkemaan Punaiseen mereen", vastasi prinssi.

Seisoimme paikoillamme katsellen heidän ohi menoaan. Huomasin, miten
ylpeästi heidän silmänsä liekehtivät ja miten tylyä oli heidän
kuljetuksensa, vaikka he olivat kahleissa olevia miehiä, lisäksi
väsyneitä ja tahraisia työstään mudassa ja vedessä. Samassa tapahtui,
että valkopartainen mies jäi jäljelle, laahustaen joukon perässä
ja hidastuttaen kulkua. Silloin juoksi eräs työnjohtaja sinne ja
ruoski häntä hirveällä piiskalla, joka oli leikattu virtahevon
nahasta. Mies kääntyi ja kohottaen puulapiota, jota hän kantoi, antoi
työnjohtajalle sellaisen iskun, että se mursi koko pääkallon ja mies
kaatui kuolleena maahan. Muut johtajat hyökkäsivät hebrealaisen luo,
kuten näitä israelilaisia nimitettiin, ja löivät siksi, kunnes hänkin
kaatui. Silloin ilmestyi sotilas ja nähtyään mitä oli tapahtunut veti
pronssisen miekkansa esille. Väentungoksesta juoksi samalla tyttö,
nuori ja rakastettava, vaikka olikin karkeasti puettu.

Senjälkeen olen nähnyt Merapin, Israelin kuun, kuten häntä
nimitettiin, vaatetettuna kuningattaren loistavaan pukuun, ja kerran
itse jumalattaren, mutta ei milloinkaan, mielestäni, näyttänyt hän
suloisemmalta kuin tuona orjuuden hetkenä. Hänen suuret silmänsä,
ei siniset eivätkä mustat, näkyivät kuun valossa ja olivat kosteat
kyynelistä. Hänen mahtava, pronssinvärinen tukkansa liehui
suurissa kiehkuroissa lumivalkoisella povella, jonka karkea viitta
paljasti. Somat kädet oli kohotettu kuin torjuakseen verta, joka
juoksi miehestä, jota hän halusi suojella. Hänen hento ja hoikka
vartalonsa esiintyi hyvin valoa vastaan, joka loisti muutamista
markkinakojuista. Hän oli ylenmäärin ihana, niin ihana, että sydämeni
aivan pysähtyi häntä katsellessa, minunkin, joka en moniin vuosiin
ole välittänyt naisista, varsinkaan mustista ja ilkeistä.

Hän huusi ääneen. Seisten kaatuneen miehen edessä, vetosi hän
sotilaan sääliväisyyteen. Mutta nähdessään, ettei ollut mitään toivoa
hänen puoleltaan, katseli tyttö suurilla silmillään ympärilleen,
kunnes ne osuivat prinssi Setiin.

"Oi, herra", valitti hän, "te olette jalomielinen. Seisotteko
vieressä katsellen, miten isäni murhataan ilman syytä."

"Laahatkaa pois hänet, taikka lyön hänet kuoliaaksi!" huusi kapteeni,
sillä nyt oli tyttö heittäytynyt kaatuneen israelilaisen päälle.
Työnjohtaja totteli, raastaen hänet pois.

"Seis, julmuri!" huusi prinssi.

"Kuka sinä olet, koira, joka uskallat opettaa Faraon upseerille
hänen velvollisuuksiaan?" vastasi kapteeni lyöden prinssiä kasvoihin
vasemmalla kädellään.

Sitten hän astui nopeasti taaksepäin ja minä näin pronssisen miekan
lävistävän israelilaisen ruumiin, joka nytkähti ja oli liikkumaton.
Tuo oli kaikki tehty yhdessä hetkessä, ja hiljaisuudessa, joka
seurasi, kuului naisen valitusta. Hetkeksi Seti kuin lamaantui --
vihasta, luullakseni. Sitten hän sanoi yhden ainoan sanan: "Vartijat!"

Neljä nubialaista, jotka, kuten määrättiin, olivat pysytelleet
välimatkan päässä, hyökkäsivät esille ympäröivän tungoksen läpi.
Ennenkuin he saavuttivat meidät, ryntäsin minä, joka tähän asti olin
seisonut ällistyneenä, kapteenin luo ja tartuin häntä kurkkuun. Hän
pisti minua verisellä miekallaan, mutta isku, osuen minun pitkään
viittaani, haavoitti ainoastaan vasenta reittäni. Minä, joka olin
siihen aikaan vahva, painiskelin hänen kanssaan ja me pyörimme
yhdessä maassa.

Tämän jälkeen tuli hirveä hälinä. Hebrealaiset orjat särkivät
kahleensa ja hyökkäsivät sotilaiden kimppuun kuin koirat sakaalien
kimppuun, iskien heitä paljailla nyrkeillään. Sotilaat puolustivat
itseään miekoillaan; päälliköt heiluttelivat nahkapiiskojaan, naiset
kirkuivat ja miehet huusivat. Kapteeni, johon minä olin käynyt
käsiksi, alkoi olla paremmalla puolella; lopuksi näin hänen miekkansa
heiluvan yläpuolellani ja ajattelin, että kaikki oli lopussa.
Epäilemättä olisi niin käynytkin, jollei prinssi olisi vetänyt miestä
taaksepäin ja siten antanut neljälle nubialaiselle aikaa tarttua
häneen. Samassa kuulin prinssin huutavan kaikuvalla äänellä:

"Seis! Tämä on Seti, Faraon poika, Taniksen maaherra, jonka kanssa
olette tekemisissä. Katsokaa", ja hän heitti viittansa päähineen
taaksepäin niin, että kuu valaisi hänen kasvonsa.

Silmänräpäyksessä tuli aivan hiljaista. Ja vähitellen ihmiset
painuivat polvilleen tajuttuaan todellisuuden, ja minä kuulin erään
sanovan kauhistuneella äänellä:

"Kuninkaallista Poikaa, Egyptin prinssiä löi sotilas vasten kasvoja!
Se on verellä maksettava!"

"Mikä on tuo upseeri nimeltään?" kysyi Seti osoittaen miestä, joka
oli murhannut israelilaisen ja oli ollut vähällä tappaa minutkin.

Joku vastasi, että hän oli nimeltään Khuaka.

"Viekää hänet Amonin temppelin portaille", sanoi Seti nubialaisille,
jotka pitivät häntä kiinni. "Seuratkaa minua, Ana, jos teillä on
voimia. Ei, nojatkaa olkapäätäni vasten."

Leväten prinssin olkapäätä vasten, sillä minä olin runneltu ja
hengästynyt, kuljimme sata askelta tai vähän enemmän suuren temppelin
portaille, joita myöten kiipesimme niiden yläpäässä olevalle
tasaiselle paikalle. Meidän jäljessämme tuli vanki, ja hänen
perässään suuri joukko kansaa, joka pysähtyi portaille ja alapuolella
olevalle torille. Prinssi, joka oli kalpea ja äänetön, istuutui
suuren obeliskin matalalle, graniittiselle jalustalle, joka oli
temppelin pilarikäytävän edessä, ja sanoi:

"Ramesesin kaupungin Taniksen hallitsijana, joka hetkenä ja
joka paikassa elämän ja kuoleman vartijana, ratkaisen oikeuteni
julkisesti."

"Kuninkaallinen oikeus on julkinen!" huusi väkijoukko totuttuun
tapaansa.

"Oikeusasia on tämä", sanoi prinssi. "Tuota miestä, nimeltään Khuaka,
ja puvustaan päättäen Faraon armeijan päällikkö, syytetään erään
hebrealaisen murhasta ja murhayrityksestä kirjanoppinutta Anaa
vastaan. Todistajat kutsuttakoon esille. Tuokaa kuolleen miehen
ruumis ja asettakaa se eteeni. Hakekaa nainen, joka koetti puolustaa
häntä, jotta hän saisi puhua."

Määräpaikalle kannettiin ruumis, jonka suuret silmät tuijottivat
kuuta. Sitten ympäröivät sotilaat työnsivät esiin itkevän tytön.

"Kuivatkaa kyyneleenne", sanoi Seti, "ja vannokaa Kephera-luojan,
totuuden ja oikeuden Maat-jumalattaren nimeen puhuvanne ainoastaan
totta."

Tyttö katsoi ylös ja sanoi syvällä, hiljaisella äänellä, joka
muistutti, minun mielestäni, kuin mettä olisi kaadettu saviastiasta,
varmaankin siksi, että se oli epäselvä pidätetyistä nyyhkytyksistä.

"Oi, Egyptin kuninkaallinen poika, minä en voi vannoa sellaisten
jumalien nimeen, koska olen Israelin tytär."

Prinssi katsoi häntä tarkasti ja kysyi:

"Minkä jumalan nimeen sitten voitte vannoa, oi Israelin tytär?"

"Jehovan, oi prinssi, Luojan, jota pidämme ainoana oikeana Jumalana,
joka on tehnyt maan ja kaikki, mitä siinä on."

"Silloin kenties hänen toinen nimensä on Kephera", sanoi prinssi
hymyillen. "Mutta olkoon, kuten tahdotte. Vannokaa sitten jumalanne
Jehovan nimeen."

Tyttö nosti molemmat kätensä päänsä yläpuolelle ja sanoi:

"Minä, Merapi, Nathanin tytär Israelin kansan Levin sukukunnasta,
vannon, että tahdon puhua totta ja ainoastaan totta Israelin Jumalan,
Jehovan nimeen."

"Kertokaa meille, mitä syitä tiedätte tämän miehen kuolemaan, oi
Merapi."

"En mitään sellaista, jota ette itsekin tietäisi, oi prinssi. Hän,
joka makaa tuella", ja hän osoitti kädellään ruumista kääntäen
pois silmänsä, "oli isäni, yksi israelilaisten vanhemmista.
Kapteeni Khuaka tuli Goshenin maalle silloin, kun vilja oli nuorta,
valikoimaan niitä, joitten tulisi tehdä työtä Faraolle. Hän tahtoi
viedä minut kotiinsa. Isäni kieltäytyi, koska minut oli jo lapsena
kihlattu israelilaiselle miehelle, myöskin koska ei ole lakiemme
mukaan luvallista meidän kansallemme mennä naimisiin teidän
kansanne kanssa. Silloin kapteeni Khuaka otti isäni, vaikka hän
oli vanha, paljon yli sen iän, jossa olevat oli määrätty tekemään
työtä Faraolle. Hänet vietiin pois, minun luullakseni, koska hän ei
tahtonut uhrata minua ja pakottaa minua ottamaan Khuakaa miehekseni.
Vähän myöhemmin näin unta, että isäni oli sairas. Uneksin siitä
kolmasti ja juoksin Tanikseen tervehtimään häntä. Tänä aamuna löysin
hänet ja, oi prinssi, lopun tiedätte."

"Eikö ole enään muuta?" kysyi Seti.

Tyttö epäröi hetken, sitten vastasi: "Ainoastaan tämä, oi prinssi.
Mies näki minut antaessani isälleni ruokaa, sillä hän oli heikko ja
liiaksi rasittunut ahertaessaan auringon helteessä mudan kaivussa.
Hän, joka oli kansamme ylhäisöä, ei tiennyt mitään tuollaisesta
työstä nuoruudessaan. Minun läsnäollessani kysyi Khuaka isältäni,
tahtoiko hän nyt antaa minut hänelle. Isäni vastasi, että hän
mieluummin näkee käärmeiden suutelevan minua ja krokotiilien syövän
minut suuhunsa. 'Vai niin', sanoi Khuaka. 'Kuule nyt orja Nathan,
ennenkuin aurinko huomenna nousee, suutelevat miekat sinua ja
krokotiilit ja hyenat syövät sinut suihinsa.' 'Käyköön niin', sanoi
isäni, 'mutta muista, oi Khuaka, että minulle, Jehovan papille ja
profeetalle, on ilmoitettu, että ennen huomista aurinkoa sinua myös
miekat suutelevat ja lopusta keskustelemme Jehovan valtaistuimen
juurella.'

"Jälkeenpäin, kuten tiedätte, prinssi, työnjohtaja ruoski isääni,
sillä kuulin Khuakan käskevän häntä niin tekemään, jos hän
väsymyksestä hidastelisi. Ja sitten Khuaka tappoi hänet, kun
isäni raivoissaan löi työnjohtajaa kuokalla. Minulla ei ole
muuta sanottavaa; pyydän vain, että minut lähetetään kansani luo
murehtiakseni isääni tapojemme mukaan."

"Kenen luo tahdotte tulla lähetetyksi? Äitinnekö?"

"Ei, prinssi, äitini syyrialainen säätyläisnainen on kuollut. Tahdon
mennä enoni, leviitta Jabezin luo."

"Astukaa syrjään", sanoi Seti. "Neuvottelemme siitä asiasta
myöhemmin. Tulkaa esille, kirjanoppinut Ana. Tehkää vala ja kertokaa
meille, mitä te olette nähnyt tämän miehen kuolemasta, koska kaksi
todistajaa on tarpeen."

Minä vannoin ja toistin koko tämän kertomuksen, jonka olen
kirjoittanut.

"No, Khuaka", sanoi prinssi, kun minä olin lopettanut, "onko teillä
jotakin sanottavaa?"

"Ainoastaan tämä", vastasi kapteeni heittäytyen polvilleen, "että
löin teitä vahingossa, sillä en tiennyt, että teidän ylhäisyytenne
oli kätketty tuohon pitkään viittaan. Tuosta työstä ansaitsen kyllä
kuoleman, mutta minä rukoilen teitä antamaan anteeksi sen, koska
en tiennyt, mitä tein. Loppu ei ole mitään, sillä löin kuoliaaksi
ainoastaan niskoittelevan israelilaisen orjan, joita surmataan joka
päivä."

"Sanokaa minulle, Khuaka, joka olette tutkittavana tämän miehen
kuoleman johdosta, ettekä satunnaisesta lyönnistä kuninkaallista
henkilöä kohtaan, missä laissa on kielletty teitä tappamasta
israelilaista ilman tutkimista Faraon määräämien upseerien edessä?"

"En ole oppinut. En tunne tuota lakia, oi prinssi. Kaikki, mitä tuo
nainen sanoi, on valhetta."

"Ei ole ainakaan valhetta, että tuo mies makaa kuolleena, ja että te
murhasitte hänet, kuten itse sanoitte. Kuulkaa nyt ja kuulkoon koko
Egypti, ettei edes israelilaista saa murhata, sillä jokainen murhaaja
saa maksaa vuodattamansa veren verellään. Teidän verenne saa korvata
tuon miehen veren. Sotilaat! Lyökää poikki hänen päänsä."

Nubialaiset hyökkäsivät hänen päälleen ja kun jälleen katsoin, makasi
Khuakan päätön ruumis hebrealaisen Nathanin ruumiin vieressä, ja
heidän verensä oli sekaantunut yhteen temppelin portailla.

"Oikeusistunto on lopussa", sanoi prinssi. "Upseerit, pitäkää huolta,
että tämä nainen saatetaan suojassa kansansa luo ja hänen mukanaan
isän ruumis haudattavaksi. Ja katsokaa, henkenne uhalla, ettei mitään
loukkausta tai harmia hänelle tapahdu. Kirjanoppinut Ana, seuratkaa
minua täältä kotiini, jossa haluaisin puhella kanssanne. Vartijat
kulkekoot edelläni ja jäljessäni."

Hän nousi ja kaikki kansa kumarsi. Kun hän kääntyi mennäkseen, astui
Merapi esille ja langeten polvilleen, sanoi:

"Oi, oikeudenmukaisin prinssi, olen palvelijanne nyt ja aina."

Sitten lähdimme, ja kun poistuimme torilta matkaten prinssin palatsia
kohti, kuulin äänten sorinan nousevan takanamme, toiset kiittäen,
toiset moittien sitä, mitä oli tapahtunut. Me jatkoimme matkaa
hiljaisuudessa, jota häiritsi ainoastaan vartijoiden säännölliset
askeleet. Äkkiä kuu joutui pilven taakse ja tuli aivan pimeä. Hetken
kuluttua tuli pilven reunasta valojuova, joka oli aivan lähellä,
suoraan yläpuolellamme taivaalla. Seti tarkasteli sitä hetkisen ja
sanoi:

"Sanokaa minulle, oi Ana, mitä tuo kuunsäde teidän mielestänne
muistuttaa!"

"Miekkaa, oi prinssi", vastasin, "ojennettuna Egyptin yli, ja sitä
pitää mustassa kädessään joku mahtava jumala tai henki. Katsokaa,
tuolla on terä, josta putoilee pieniä pilvenhattaroita kuin
veritippoja, tuolla miekan kahva kullasta. Ja katsokaa! Tuolla
alhaalla on jumalan kasvot. Tulta sinkoilee hänen silmistään ja hänen
katseensa on synkkä ja hirveä. Minua peloittaa, vaikka en tiedä mitä
pelkään."

"Teillä on runoilijan mielikuvitus, Ana. Kuitenkin, mitä te näette,
näen minä myös, ja siitä olen varma, että joku koston miekka on
todellakin ojennettu Egyptin yli sen pahojen tekojen tähden. Tämä
valo mahtaa olla vertauskuvana siitä. Katsokaa, se näkyy putoavan
jumalien temppelien ja Faraon palatsin päälle, ja tarttuvan niihin.
Nyt se on mennyt ja yö on taas sellainen kuin yöt olivat maailman
alussa. Tulkaa huoneeseeni ja syökäämme. Olen väsynyt ja tarvitsen
ruokaa ja viiniä, kuten tekin taistelunne jälkeen tuon voimakkaan
murhaajan kanssa, jonka lähetin hänelle kuuluvaan paikkaan."

Vartijat tervehtivät ja poistuivat. Me menimme prinssin yksityisiin
huoneisiin. Yhdessä niistä hänen palvelijansa puki minut hienoon
liinaiseen viittaan, sen jälkeen kuin linnan nerokas parantaja
oli lääkäröinyt ruhjotun reiteni sitoen siihen kääreen, johon oli
levitetty hyvänhajuista voidetta. Sitten minut johdatettiin pieneen
ruokailuhuoneeseen, josta löysin prinssin odottamassa minua, kuin
olisin ollut joku kunnioitettu vieras enkä poloinen kirjanoppinut,
joka olin vaeltanut tänne tavaroineni Memphiksestä. Hän pyysi minua
istumaan oikealle puolelleen, vieläpä itse veti minulle istuimenkin,
josta jouduin hyvin hämilleni. Muistan vielä tänä päivänä tuon
nahkaistuimisen tuolin. Sen käsinojat päättyivät norsunluisiin
sfinkseihin, ja sen soikeaan, mustasta puusta tehtyyn selkänojaan oli
kaiverrettu suuren Rameseksen nimi, jolle se todellakin oli kerran
kuulunut. Ruokaa tarjoili meille -- ainoastaan kahta lajia ja nekin
aivan yksinkertaisia, sillä Seti ei ollut mikään suursyömäri, --
hauskan näköinen nuori nubialainen orja. Sitäpaitsi tarjottiin myös
viiniä, oivallisinta, mitä milloinkaan olin maistanut.

Söimme ja joimme, ja prinssi jutteli kanssani toimistani
kirjanoppineena ja kertomusten sepittämisestä, joka näytti huvittavan
häntä suuresti. Joku olisi todella voinut luulla, että hän oli
oppilas koulussa ja minä opettaja, niin nöyrästi ja sellaisella
tarkkuudella kuunteli hän kaikkea, mitä kerroin tiedoistani.
Tuosta kauheasta verinäytelmästä, jonka juuri olimme nähneet, ei
prinssi sanonut sanaakaan. Kuitenkin lopulta, vähän ajan kuluttua,
pidellessään kädessään alabasteri-maljaa, joka oli ohut kuin
munankuori, ja tarkastellen valon heijastusta sen sisällä olevassa
koreanpunaisessa viinissä, sanoi hän minulle:

"Ana ystävä, olemme eläneet kiihoittavan hetken yhdessä, ehkäpä
ensimmäisen monista, tai kenties viimeisen. Olemme syntyneet samana
päivänä ja siksi, lukuunottamatta tähdentietäjien valhetta, kuten
muutkin miehet -- ja naiset saman tähden alla. Viimein, sanoisinko
sen, miellytätte minua, vaikka en tiedä miksi, ja kun olette kanssani
huoneessa tunnen itseni niin turvalliseksi, mikä on kummallista,
sillä en kenenkään muun läsnäollessa tunne sellaista."

"Juuri sattumalta tänä aamuna näin muutamista vanhoista
asiakirjoista, joita tarkastelin, että Egyptin kruununperijällä oli
tuhannen vuotta sitten ja sitä ennen, ja -- kun ei mikään koskaan
muutu Egyptissä -- vielä nytkin -- oikeus asettaa yksityinen
kirjastonhoitaja, jolle valtion, se tahtoo sanoa, maan ahertajien,
täytyy maksaa palkka, kuten he maksavat kaikille. Muutamia
hallitsijasukuja on mennyt ohitse, ja näyttää siltä, että niillä oli
tuollainen kirjastonhoitaja, luullakseni siksi, että useimmat kruunun
kantajat eivät osanneet tai eivät pitäneet lukemisesta. Myöskin
sattumalta mainitsin asiasta visiiri Nehesille, joka kadehtii minulta
joka kultaunssia, jonka tuhlaan, kuin olisi se otettu hänen omasta
pussistaan, joka kenties onkin laita. Hän vastasi häijysti hymyillen:

"'Koska tiedän hyvin, prinssi, ettei ole ketään kirjanoppinutta
Egyptissä, jota tahtoisitte kärsiä edes kuukauden aikaakaan, niin
asetan kirjastonhoitajan palkan sille numeroerälle, jolle ennen on
merkitty Teidän ylhäisyytenne taloudenpito, ja maksan hänen palkkansa
kuninkaallisesta rahastosta siksi, kunnes hänet on erotettu.'

"Sentähden, kirjanoppinut Ana, tarjoan teille tämän paikan
kuukaudeksi; tällä ajalla ainoastaan voin luvata, että teille
maksetaan palkka, vaikka unohdin sen määrän."

"Kiitän teitä, oi prinssi", huudahdin minä.

"Älkää kiitelkö minua. Jos olette viisas, niin kieltäytykää. Olette
nähneet Pambasan. Hyvä on, Nehesi on Pambasa kerrottuna kymmenellä,
konna, varas, riitelijä ja hänellä on Faraon mieli. Hän tahtoo tehdä
elämänne vaivalloiseksi ja pienentää jokaisen kultakolikon, jonka
viimein väännätte hänen kouristaan. Sitäpaitsi on työ väsyttävää,
ja minä olen kummallinen ja usein huonolla tuulella. Älkää kiittäkö
minua, sanon. Kieltäytykää, palatkaa takaisin Memphikseen ja
sepitelkää kertomuksia. Paetkaa hovia ja sen juonia. Farao itse
on ainoastaan kasvot ja nukke, jonka kautta muut äänet puhuvat ja
muut silmät katselevat, ja valtikkaa, jota hän heiluttaa, vedetään
nauhoista. Ja jos on näin Faraon laita, minkälaisessa asemassa
on sitten hänen poikansa? Sitäpaitsi ovat täällä naiset, Ana.
He tahtovat rakastuttaa teidät, Ana, kuten tekevät minulle, ja
muistaakseni kerroitte minulle, että tiedätte jotakin naisista.
Älkää suostuko, menkää takaisin Memphikseen. Lähetän teille muutamia
vanhoja käsikirjoituksia jäljennettäviksi ja maksan mitä tahansa
Nehesi myöntää kirjastonhoitajalle."

"Kuitenkin suostun, oi prinssi. Mitä tulee Nehesiin, en pelkää häntä
ensinkään, sillä pahimmassa tapauksessa voin kirjoittaa hänestä
kertomuksen, jolle koko maailma nauraisi, ja mieluummin hän tahtoo
maksaa minulle palkan."

"Te olette viisaampi kuin luulinkaan, Ana. Ei koskaan juolahtanut
mieleenikään, että Nehesistä voisi kirjoittaa kertomusta, vaikka,
totta kyllä, kerron juttuja hänestä, mikä on melkein samaa."

Hän kumartui eteenpäin, nojaten päätään kättänsä vasten, ja jättäen
pois ivallisen sävyn äänestään, katsoi minua silmiin ja kysyi:

"Miksi suostuitte? Odottakaahan, kun ajattelen. Se ei ole siksi,
että haluaisitte rikkautta, jos sitä on voitettavissa täällä; ei
hovin loiston eikä komeuden tähden; ei saadaksenne olla suurten
seurassa, jotka todellisuudessa ovat niin pieniä. Kaikkiin näihin
asioihin nähden ei teillä, Ana, ole mitään pyyteitä, jos ymmärrän
sydämenne oikein, teillä, joka olette taiteilija, ei vähempää eikä
enempää. Kertokaa minulle sitten, miksi tahdotte te, vapaa mies, joka
voitte ansaita elatuksenne ja oleskella valtaistuimen lähellä, panna
niskanne ruhtinaitten kantapäitten väliin tullaksenne litistetyksi
palvelijoiden, hallitsijan seuralaisten ja kantotuolien kantajien
yleisen kaavan mukaiseksi?"

"Sanon sen teille, prinssi. Ensiksi, koska valtaistuimet luovat
historian ja historia valtaistuimet, ja minä luulen, että Egyptissä
en tekeillä suuria tapahtumia, joista minä tahdon saada osani.
Toiseksi, koska jumalat antavat ihmisille lahjoja ainoastaan kerran
tai kahdesti elämässä ja niiden hylkääminen on loukkaus jumalia
kohtaan, jotka antoivat ne meille käyttääksemme niitä tarkoituksiin,
joista emme tiedä mitään. Ja kolmanneksi" -- tässä epäröin.

"Ja kolmanneksi -- sanokaa se, sillä se on epäilemättä suurin syy."

"Ja kolmanneksi, oi prinssi -- no, sanat soivat niin oudolta miehen
huulilta -- mutta kolmanneksi, koska rakastan teitä. Siitä hetkestä
asti, kun näin kasvonne, pidän teistä niinkuin en koskaan ole pitänyt
kenestäkään miehestä -- en edes isästäni. En tiedä miksi. Varmasti en
ainakaan siksi, että olette prinssi."

Kuullessaan nämä sanat istui Seti miettien ja niin hiljaa, että
säikähtäen, koska minä alhainen kirjanoppinut olin tullut liian
rohkeaksi, lisäsin nopeasti:

"Antakoon teidän Korkeutenne anteeksi palvelijalleen hänen rohkeat
sanansa. Hänen palvelijansa sydän puhui eivätkä huulet."

Hän kohotti kättään ja minä pysähdyin. "Ana, kaksoisveljeni Raasta",
sanoi hän, "tiedättekö, ettei minulla ole ollut koskaan ystävää?"

"Prinssi, jolla ei ole ystävää!"

"Ei koskaan. Nyt rupean ajattelemaan, että olen löytänyt yhden. Se
ajatus en outo ja lämmittää minua. Tiedättekö, kun näin kasvonne,
rakastin minä myös teitä, jumalat tietävät, miksi. Tuntui siltä
kuin olisin löytänyt jonkun, joka oli minulle rakas tuhannen vuotta
sitten, mutta jonka olin kadottanut ja unohtanut. Ehkä se on vain
hullutusta, tai kenties on meillä täällä haamu jostakin suuresta ja
ihanasta, joka löytyy muualla -- paikassa, jota sanotaan Osiriksen
valtakunnaksi -- tuolla puolen haudan, Ana."

"Sellaisia ajatuksia on tullut minullekin joskus, Prinssi. Tarkoitan,
että kaikki mitä näemme on varjoa, että itse olemme varjoja, ja
että todellisuus, joka heittää ihmiset erilaisiin olosuhteisiin, on
heijastus jostakin auringon hengestä, joka ei koskaan pimene."

Prinssi nyökäytti päätään ja taas oli hetken hiljaisuus. Sitten hän
otti ihanan alabasteripikarinsa, kaatoi siihen viiniä, joi vähän ja
ojensi pikarin minulle.

"Juokaa, Ana", sanoi hän, "ja luvatkaa pyhästi minulle, kuten minä
lupaan teille, Luojan säädöksen mukaan, joka on tehnyt ihmisten
sydämet, että tästä alkaen meidän kaksi sydäntämme ovat kuin yksi
sydän hyvässä ja pahassa, voitossa ja tappiossa, kunnes kuolema
ottaa toisen meistä. Tästä alkaen, Ana, jollette osoita itseänne
mahdottomaksi, en salaa mitään ajatusta teiltä."

Punastuen ilosta otin pikarin, sanoen: "Lisään sanoihinne, prinssi,
sen, että me olemme yhtä, ei ainoastaan tässä elämässä, vaan
tulevassakin. Kuolema on, prinssi, minun mielestäni vain yksi askel
portaissa, jotka johtavat viimein tuohon huimaavaan korkeuteen, mistä
näemme Jumalan kasvot ja kuulemme hänen äänensä sanovan meille,
minkälaisia ja mitä varten olemme."

Sitten vannoin hänelle pyhästi ja join kumartaen, ja hän kumarsi
takaisin minulle.

"Mitä teemme pikarille, Ana, tälle pyhälle pikarille, jossa on ollut
tuo kallisarvoinen sydämenviini? Pidänkö minä sen? Ei se ei enää
kuulu minulle. Annanko sen teille? Ei, se ei voi olla yksin teidän.
Katsokaa, me särjemme arvottoman kapineen."

Tarttuen sen jalustaan kiinni, painoi hän koko voimallaan pikaria
pöytää vasten. Silloin tapahtui ihme, sillä sen sijaan, että se olisi
mennyt pirstaleiksi, kuten luulin, halkesi se kahtia ylhäältä alas
asti. Joko se oli sattuma, tai taiteilija, joka oli muodostellut sen,
oli tehnyt molemmat puoliskot erikseen ja yhdistänyt ne taitavasti
toisiinsa, en sitä tiedä. Kuitenkin niin kävi.

"Tämähän on onnellista, Ana", sanoi prinssi, naurahtaen kevyeen
tapaansa. "Nyt otatte te sen puoliskon, joka on lähinnä teitä ja minä
otan omani. Jos te kuolette ensin, panen minä puoliskoni povellenne,
ja jos minä kuolen ensin, tulee teidän tehdä samoin minulle. Tai
jos papit estävät sen, koska olen kuninkaallinen henkilö enkä saa
tulla saastutetuksi, niin heittäkää se hautakammiooni. Mitä olisimme
tehneet, jos alabasterimalja olisi mennyt pirstaleiksi, Ana, ja mitä
ennustuksia olisimme siitä lukeneet?"

"Miksi kysyä, oi prinssi, kun näemme, että on tapahtunut toisella
lailla?"

Sitten otin puoliskoni, painoin sitä otsaani vastaan ja kätkin sen
viittani taskuun. Seti teki samalla tavalla kuin minä.

Täten vahvistimme kummallisella tavalla, kuninkaallinen Seti ja minä,
veljeytemme pyhän sopimuksen.



III.

USERTI.


Seti nousi ojentaen käsiään.

"Se on lopussa", sanoi hän, "kuten kaikki loppuu, ja tällä kertaa
minä olen siitä surullinen. Mitä nyt seuraa? Nukkuminen, luullakseni,
johon kaikki päättyy, tai ehkä te haluatte sanoa, josta kaikki alkaa."

Hänen puhuessaan esiriput huoneen perällä vedettiin syrjään ja niiden
takaa ilmestyi kamaripalvelija, Pambasa, pitäen kultapäistä keppiään
vanhan tavan mukaan kädessään.

"Mikä nyt on, mies?" kysyi Seti. "Enkö saa edes illallista syödä
rauhassa? Seis, ennen kuin vastaat, sano minulle, alkavatko vai
loppuvatko tapahtumat nukkuessa? Oppinut Ana ja minä olemme
erimielisiä tästä asiasta ja haluaisimme kuulla sinun viisauttasi.
Pidä muistissa, Pambasa, että ennen kuin olemme syntyneet, meidän
on täytynyt nukkua, koska emme muista mitään siitä ajasta. Ja sen
jälkeen kun olemme kuolleet, varmasti näytämme nukkuvan, kuten
jokainen, joka on katsellut muumiota, tietää. Ja nyt vastaa."

Kamaripalvelija tuijotti viinipulloon pöydällä, ikäänkuin epäillen
isäntänsä juoneen liian paljon. Sitten hän sanoi kovalla,
sotilaallisella äänellä:

"Hän tulee! Hän tulee! Hän tulee tuoden tervehdyksiä ja kunnioitusta
Raan kuninkaalliselle pojalle."

"Tuleeko hän todellakin?" kysyi Seti. "Jos tulee, miksi sanot sen
kolme kertaa? Ja kuka tulee?"

"Mahtava prinsessa, Egyptin perijätär, Faraon tytär, Teidän
Korkeutenne sisarpuoli, kuuluisa neito Userti."

"Anna hänen tulla sisälle. Ana, olkaa luonani. Jos väsytte, niin minä
annan luvan ja voitte poistua. Orjat näyttävät teille makuusuojanne."

Pambasa meni ja heti ilmestyi väliverhojen takaa kuninkaallinen
nainen komeasti puettuna. Häntä seurasi neljä naispalvelijaa, jotka
vetäytyivät takaisin ovelta eivätkä olleet enää näkyvissä. Prinssi
astui eteenpäin, otti naisen kädet omiinsa ja suuteli häntä otsalle.
Sitten vetäytyi hän takaisin, jonka jälkeen molemmat seisoivat
hetken katsellen toisiaan. Sillä aikaa kuin he näin viivyttelivät,
tarkastelin minä häntä, joka oli tunnettu kautta maan nimellä "ihana
kuninkaallinen Tytär", mutta jota en tähän asti ollut milloinkaan
nähnyt. Totta puhuen en pidä häntä kauniina, mutta vaikka hänet olisi
puettu talonpoikaiseen pukuun, olisin ollut varma siitä, että hän
oli kuninkaallinen. Hänen kasvonsa olivat liian kovat, ollakseen
ihanat ja mustat silmät, joissa oli harmaa vivahdus, olivat liian
pienet. Myös hänen nenänsä oli liian terävä ja huulet liian ohuet.
Todellakin, jollei olisi ollut sen alla siro- ja kaunismuotoinen
vartalo, olisin varmaan luullut, että edessäni seisoi prinssi eikä
prinsessa. Sillä monessa suhteessa hän oli velipuolensa Setin
näköinen, vaikka hänen kasvoistaan puuttui hyväntahtoisuus; tai
pikemmin molemmat muistuttivat isäänsä Meneptahia.

"Terve, sisar", sanoi hän, tarkastaen häntä hymyllä, jossa huomasin
ivan pilkahduksen. "Purppuralla kirjaillut puvut, smaragdinen
kaulakoriste ja kiiltävä kultakruunu, sormukset ja rintaneulat,
kaikki paitsi ei valtikkaa -- miksi olet niin kuninkaallisesti
pukeutunut tullessasi tervehtimään niin vähäpätöistä henkilöä kuin
rakastavaa veljeäsi? Tulet kuin auringonpaiste erakon pimeään majaan
ja lumoat erakkoparan tai oikeammin erakot", ja hän osoitti minua.

"Lopeta ivasi, Seti", vastasi hän kovalla, ankaralla äänellä. "Käytän
näitä koristeita, koska ne miellyttävät minua. Olen myös syönyt
illallista isämme kanssa, ja niiden, jotka istuvat Faraon pöydässä,
tulee olla puettuina sopivasti, vaikka olen huomannut, että sinä
toisinaan ajattelet toisin."

"Epäilemättä. Uskon, että hyvä jumala, meidän hurskas isämme, on
hyvinvoipa tänä iltana, koska poistuit hänen luotaan näin aikaisin."

"Lähdin sieltä siksi, että hän lähetti minut tuomaan sanaa sinulle."
Hän pysähtyi katsoen terävästi minuun ja kysyi: "Kuka on tuo mies? En
tunne häntä?"

"Se on vahinko, Userti, mutta vahinko, jonka voi korjata. Hänen
nimensä on Ana, kirjanoppinut, joka sepittää ihmeellisiä kertomuksia.
Niiden lukeminen tekisi hyvää sinulle, joka liian paljon ajattelet
elämän ulkonaista arvoa. Hän on Memphiksestä, ja hänen isänsä nimi
oli -- unohdin sen, Ana, mikä oli isänne nimi?"

"Se on liian halpa kuninkaallisten kuultavaksi, prinssi", vastasin,
"mutta isoisäni oli runoilija Pentaur, joka kirjoitti mahtavan
Rameseksen urotöistä."

"Todellako? Miksi ette ole sitä ennen kertonut minulle? Saisitte
jälkeläisenä linnasta eläkkeen, jos voitte sen kiskoa ulos Nehesiltä.
Niin, Userti, hänen isoisänsä nimi oli Pentaur, jonka kuolemattomia
runoja olet epäilemättä lukenut temppelin seiniltä, jossa isoisämme
tarkasti saattoi ne julkisuuteen."

"Olen -- ikävä kyllä -- ja pidin niitä tyhjänpäiväisinä,
kerskailevina loruina", vastasi hän kylmästi.

"Ollakseni rehellinen, jos Ana antaa minulle anteeksi, sanon minä
samaten. Voin todistaa sinulle, että hänen omat kertomuksensa ovat
paljon paremmat. Ana ystävä, tämä on sisareni Userti, isäni tytär,
vaikka äiti ei meillä ole sama."

"Pyydän sinua, Seti, anna minulle kuuluvat arvonimeni puhuessasi
minusta kirjanoppineille ja muille palvelijoillesi."

"Anteeksi, Userti. Ana, tämä on Egyptin ensimmäinen nainen,
kuninkaallinen prinsessa, kahden maan prinsessa, Amonin jalo papitar,
jumalien suosikki, näennäisen perillisen sisarpuoli, Hathorin tytär,
rakkauden lootus-kukka, kuningatar -- Userti, kenen kuningattareksi
tahdot tulla? Oletteko pannut mieleenne? Omasta puolestani en tiedä
ketään hänen arvoistaan kauneudessa, hyvyydessä, viisaudessa ja --
mitä lisäisin -- suloisuudessa, niin, suloisuudessa."

"Seti", sanoi hän polkien jalkaansa, "jos sinua miellyttää tehdä
minusta pilkkaa vieraan edessä, niin luulen, että minun täytyy tehdä
ehdotus. Lähetä hänet pois, tahtoisin puhua kanssasi."

"Tehdä pilkkaa sinusta! Oi, minulla on kova kohtalo. Kun totuus
pursuaa ulos sydämeni syvyydestä, sanotaan minusta, että ivaan, ja
kun ivaan, sanovat kaikki -- hän puhuu totta. Istu, sisar, ja puhu
vapaasti. Tämä Ana on valantehnyt ystäväni, joka pelasti elämäni
äsken, mistä työstä hänestä kenties pitäisi tulla viholliseni. Hänen
muistinsa on myös oivallinen, ja hän tahtoo muistaa, mitä sanot, ja
kirjoittaa sen jälkeenpäin paperille, siinä tapauksessa, että minä
unohtaisin. Sentähden, luvallasi, pyydän häntä jäämään tänne."

"Prinssi", keskeytin minä, "pyydän luvan mennä."

"Sihteeri", hän vastasi äänessään käskevä sävy, "pyydän teitä
muistamaan, missä olette."

Silloin istuuduin lattialle kirjanoppineiden tavan mukaan,
arvelematta, ja prinsessa istahti sohvalle pöydän päähän, mutta Seti
jäi seisomaan. Sitten sanoi prinsessa:

"Koska on tahtosi, veli, että kerron salaisuuksia muiden kuullen
kuin sinun, niin tottelen. Kuitenkin" -- tässä katsoi hän minuun
vihaisesti -- "puhukaamme varovasti. Veljeni, Faraolle ilmoitettiin,
kun söimme yhdessä, että täällä on meteli kaupungissa. Ja hänelle
kerrottiin, että erään mitättömän israelilaisen tähden annoit mestata
yhden hänen upseerinsa, jonka jälkeen syntyi rähinä, joka yhä jatkuu."

"Kummallista, että totuus on tullut Faraon korviin niin nopeasti.
Jos, sisareni, olisin kuullut sen kolmen kuukauden kuluttua, olisin
saattanut uskoa puheesi -- melkein."

"Sinä siis mestautit upseerin?"

"Niin tein. Mestautin hänet kaksi tuntia sitten."

"Farao tahtoo tiedon syistä."

"Faraolla", vastasi Seti, "ei ole mitään valtaa vaatia tilille
pohjoisen Taniksen tuomaria ja maaherraa."

"Erehdyt, Seti. Faraolla on kaikki valta."

"Ei, sisko. Farao on vaan yksi mies miljoonien muiden joukossa,
ja vaikka hän puhuu, on se noiden toisten henki, joka ohjaa hänen
kieltään. Ja sen hengen yläpuolella on vielä suurempi henki, joka
päättää heidän ajatuksensa määrän, josta me emme tiedä mitään."

"En ymmärrä, Seti."

"En koskaan luullutkaan, että ymmärtäisit, Userti, mutta kun sinulla
on sopivaa aikaa, pyydä Anaa tässä selvittämään sinulle asian. Olen
varma, että hän ymmärtää."

"Oh! Olen jo sietänyt tarpeeksi", huudahti Userti nousten. "Pane
Faraon käsky mieleesi, prinssi Seti. Se on, että tulet hänen luokseen
huomenna isoon neuvostoon, tuntia ennen puoltapäivää, keskustelemaan
hänen kanssaan tästä israelilaisten orjien kysymyksestä ja
upseerista, jonka niin mielelläsi tapoit. Tulin puhuakseni sinulle
myös muista asioista, mutta koska ne oli tarkoitettu ainoastaan
sinulle, voi ne jättää sopivampaan tilaisuuteen. Hyvästi, veli."

"Mitä, menetkö näin pian, sisar? Aioin kertoa sinulle kertomuksen
noista israelilaisista ja erityisesti neidosta, jonka nimi on -- mikä
hänen nimensä onkaan, Ana?"

"Merapi, Israelin kuu, prinssi", vastasin huokaisten.

"Merapi nimisestä neidosta, Israelin kuusta, luultavasti
suloisimmasta, mitä koskaan olen nähnyt, jonka isän upseeri murhasi
nähteni."

"Siis siinä asiassa on nainen? Hyvä, minä arvasin sen."

"Missä asiassa sitten ei ole naista, Userti, vieläpä Faraon
ilmoituksessakin? Hyvää yötä sinulle, oi sisar ja kahden maan
hallitsijatar, ja anna anteeksi minulle -- kruunusi on vähän vinossa."

Viimein hän oli mennyt, ja minä nousin, pyyhkäisten viittani
liepeellä otsaani, ja katsoin prinssiin, joka seisoi tulen edessä
nauraen hiljaa.

"Kirjoittakaa muistiin tämä keskustelu, Ana", hän sanoi, "siinä on
enemmän kuin miltä kuulostaa."

"En tarvitse mitään muistiinpanoja, prinssi", vastasin, "jokainen
sana on poltettu mieleeni kuin kuuma rauta syöpyy puuhun. Ja syystä
kyllä, sillä nyt hänen Korkeutensa vihaa minua koko ikänsä."

"Paljon parempi niin, Ana, kuin että hän teeskentelisi pitävänsä
teistä, jota ei hän koskaan tekisi, niin kauan kuin olette minun
ystäväni. Naiset usein kunnioittavat niitä, joita vihaavat, mutta
varokoon ne, joita he teeskentelevät rakastavansa. Tulee aika,
jolloin teistä vielä tulee Usertin uskotuin neuvonantaja."

Minä, Ana, kirjanoppinut, tahdon sanoa tässä, että myöhemmin, kun
tämä sama kuningatar oli Farao Saptahin puolisona, tuli minusta
hänen uskotuin neuvonantajansa. Sitä paitsi niihin aikoihin, niin,
ja vielä kuolemansa lähellä, hän vannoi, että siitä hetkestä kun
hänen silmänsä ensiksi minut näkivät, oli hän tiennyt minun olevan
rehellinen mies, ja piti minua kunniassa eikä minään omanvoiton
pyytäjänä. Luulen, että hän tarkoitti mitä sanoi, ollen unohtanut
sen, että kerran piti minua vihollisenaan. Sellainen en kuitenkaan
koskaan ollut minä, joka aina pidin häntä arvossa ja kunniassa,
kuten ainakin suurta hallitsijatarta, joka rakasti maataan, vaikka
ei toisinaan ollutkaan viisas. Mutta kun en voinut edeltäpäin nähdä
näitä asioita tuona yönä kauan sitten, tuijotin prinssiin ja sanoin:
"Oi! miksi ette sallinut minun poistua, kuten teidän Korkeutenne
sanoi aluksi? Aikaisemmin tai myöhemmin minun pääni saa maksaa hinnan
tästä yöstä."

"Silloin hänen täytyy ottaa myös minun pääni. Kuulkaa, Ana.
Pidin teidät täällä, en kiusatakseni prinsessaa enkä teitä, vaan
tärkeästä syystä. Tiedätte, että on tapana Egyptin kuninkaallisen
hallitsijasuvun hallitsijoilla, tai niillä, jotka tahtovat tulla
hallitsijoiksi, naida lähin sukulainen järjestyksessä, että veri
pysyisi puhtaana."

"Niin, prinssi, eikä ainoastaan kuninkaallisten keskuudessa. Minun
mielestäni se on kehno tapa."

"Niin minustakin, koska suku, jossa sitä noudatetaan, muuttuu yhä
heikommaksi ruumiiltaan ja mieleltään; olkoon miten tahansa, mutta
isäni ei ole sama kuin hänen isänsä oli enkä minä ole sellainen kuin
minun isäni."

"Myöskin, prinssi, on vaikeata yhdistää sisaren ja puolison
rakkautta."

"Hyvin vaikeata, Ana, niin vaikeata, että, kun on tehty yritys,
molemmat ovat halukkaita katoamaan. Niin, meidän äitimme olivat
uskollisia kuninkaallisia puolisoja, vaikka hänen kuoli ennenkuin
isäni nai minun äitini. Nyt Farao tahtoo, että minun olisi naitava
sisarpuoleni, Userti, ja mikä pahinta, hän itse haluaa sitä
myös. Sitä paitsi kansa vaatii sitä, sillä se pelkää sekaannusta
edellämainitussa asiassa Egyptissä, jos me, jotka olemme ainoat
syntyneet todella kuninkaallisesta suvusta, pysymme erillämme ja hän
ottaa toisen miehen ja minä toisen puolison. Sillä se uskoo, että
ken tahansa, jota sanotaan mahtavan Usertin puolisoksi, tulee kerran
hallitsemaan maata."

"Miksi prinsessa toivoo sitä -- päästäkseen kuningattareksiko?"

"Juuri siksi, Ana; mutta jos hän naisi serkkuni Amenmeseksen,
Faraon vanhemman veljen Khaemuaksen pojan, tulisi hänestä kuitenkin
kuningatar, jos minä katsoisin parhaaksi astua syrjään, jota en
suinkaan tekisi vastahakoisesti."

"Sallisiko Egypti sen, prinssi?"

"En tiedä. Eikä ole väliäkään, koska prinsessa vihaa Amenmesesta,
joka on vaativainen ja kunnianhimoinen eikä välitä ollenkaan hänestä.
Sitä paitsi hän on jo naimisissa."

"Eikö ole ketään muuta kuninkaallista, jonka hän ottaisi, prinssi?"

"Ei ketään. Hän haluaa ainoastaan minut."

"Miksi, prinssi?"

"Vanhan tavan vuoksi, jota hän jumaloi. Myöskin koska hän tuntee
minut hyvin, ja on hänen makunsa mukaista rakastua minuun, jonka hän
uskoo olevan hiljainen uneksija, jota hän voi hallita. Viimeksi,
koska minä olen kruunun laillinen perillinen ja ilman minua, hän
tuumii, ei hän koskaan voisi olla varma valtaistuimestaan, varsinkin
jos minä naisin toisen naisen, josta hän tulisi mustasukkaiseksi.
Valtaistuinta hän haluaa, eikä prinssi Setiä, velipuoltaan, jonka
hän kyllä ottaa sen mukana aviomiehekseen, kuten Farao määrää hänet
tekemään. Rakkaudella ei ole mitään sijaa Usertin sydämessä, Ana,
mikä tekee hänet sitä vaarallisemmaksi, sillä mitä hän ajaa takaa
kylmällä, viekkaalla sydämellä, sen hän varmasti, tahtoo saavuttaa."

"Silloinhan näyttää siltä, prinssi, että teidän ympärillenne on
rakennettu häkki. Kaikesta päättäen on se hyvin komea häkki ja tehty
kullasta."

"Saattaa olla, Ana, mutta ei kuitenkaan sellainen, jossa minä
tahtoisin elää. Mutta, lukuunottamatta kuolemaa, miten voin päästä
karkuun kolminkertaisista kahleista, Faraon, Egyptin ja Usertin
tahdosta? Oh!" jatkoi hän äänellä, jossa oli sekä surua että
kiivautta, "tämä on asia, jossa tahtoisin itse määrätä, minä, jonka
kaikessa täytyy olla orjana. Minä en saa valita!"

"Onko teillä kenties joku toinen nainen, prinssi?"

"Ei ketään! Hathorin nimessä, ei ketään -- en ainakaan luule.
Kuitenkin tahtoisin olla vapaa etsimään sellaista ja löydettyäni
ottamaan hänet omakseni, vaikka hän olisi vain kalastajatyttö."

"Egyptin kuninkailla voi olla suuri hovikunta, prinssi."

"Tiedän sen. Täällä on ainakin parikymmentä, joita minun tulisi sanoa
tädeiksi ja sediksi? Luulen, että isoisäni Rameses siunasi Egyptiä
melkein kolmellasadalla lapsella. Ja hän oli viisas tehdessään siten,
sillä silloin voi hän olla varma, että niin kauan kuin maailma
kestää, täällä virtaa sitä verta, joka kerran on ollut hänen."

"Mutta mitä se hyödyttää häntä, prinssi? Joidenkuiden täytyy saada
aikaan maailman kansat, mutta mitä se merkitsee, ketä he ovat olleet?"

"Ei yhtään mitään, Ana, sitten kuin he ovat syntyneet hyvän tai pahan
onnen sallimasta. Sentähden, miksi puhua suurista hovikunnista?
Vaikka, sanottakoon mitä tahansa, minä etsin kuningattaren, joka
hallitsee sydämessäni yhtä hyvin kuin valtaistuimellani, en tahdo
suurta hovikuntaa, Ana. Oi, olen väsynyt. Pambasa, tule tänne ja
johda sihteerini, Ana, vapaaseen huoneeseen, joka on minun huoneeni
vieressä, kirjailtuun huoneeseen, joka on pohjoiseen päin. Ja käske
orjieni totella kaikkia hänen toiveitaan yhtä kuuliaisesti kuin
minun."

"Miksi sanoitte minulle olevanne kirjanoppinut, teidän ylhäisyytenne,
Ana?" kysyi Pambasa johtaessaan minut ihanaan makuusuojaani.

"Koska se on minun ammattini, kamariherra." Hän katsoi minuun
pudistaen suurta päätään, kunnes pitkä, valkea parta heilahteli hänen
rinnallaan kuin temppelin lippu heikossa iltatuulessa, ja vastasi:

"Te ette ole kirjanoppinut, te olette suuri loihtija, joka voitte
yhdessä hetkessä voittaa hänen Korkeutensa rakkauden ja ihailun,
jota toiset eivät voi tehdä Niilin kahden nousun väliajalla. Jos
olisitte sanonut sen heti, niin teitä olisi toisella lailla kohdeltu
tuolla odotushuoneessa. Antakaa minulle sentähden anteeksi, mitä tein
tietämättömyydessä, ja teidän ylhäisyytenne, pyydän teitä, olkaa hyvä
älkääkä poistuko yöllä, etten saisi vastata siitä jalkapuissa."

Oli neljäs hetki auringon noususta seuraavana päivänä, jolloin
ensimmäisen kerran elämässäni löysin itseni Faraon linnasta,
muun hoviväen mukana kuuluen hänen Korkeutensa, Prinssi Setin,
saattueeseen. Se oli suuri huone, sillä Farao istui tuomiosalissa,
jonka kattoa kannattivat pyöreät, veistokuvilla kaunistetut
pylväät, ja näiden välissä oli kuolleitten Faraoiden kuvapatsaita.
Paitsi salin valtaistuimen puolista päätyä, johon valo virtasi
kleristeriumien kautta, oli suuri huone hämärä, melkein liian
pimeä, ainakin näytti minusta siltä saavuttuani sinne kirkkaasta
auringonpaisteesta. Tässä hämärässä liikkuivat ihmiset kuin varjot.
Siellä oli upseereja, aatelismiehiä ja kaupungin virkamiehiä, jotka
oli kutsuttu linnaan, ja niiden joukossa oli valkoviittaisia,
parrattomia pappeja.

Siellä oli myös paljon muita, joihin en kiinnittänyt huomiota, kuten
arabialaisia päälliköitä erämaasta, jalokivien ja muiden tavarain
kauppiaita, maanviljelijöitä, jopa talonpoikia anomuksineen,
lakimiehiä käskyläisineen, enkä tiedä keitä kaikkia, vaikka heidät
kaikki oli suvaittu siirtää sellaiselle paikalle, johon valo alkoi
osua. Puhuen kuiskaten liihoitteli koko tämä joukko edestakaisin,
kuten lepakot hautaholveissa.

Me odotimme kahden Hathorin päällä koristetun pilarin välissä
yhdessä eräässä eteisessä. Prinssi Seti, joka oli puettu purppuralla
kirjailtuihin vaatteisiin ja kantoi päässään kultaista otsanauhaa,
josta kohosi koristettu käärme, myös kullasta, jota ainoastaan
kuninkaalliset kantoivat, nojasi kuvapatsaan jalustaa vasten, sillä
aikaa kuin me muut seisoimme hiljaisina hänen takanaan. Hän oli myös
hetken liikkumatta, kuten ihminen, jonka ajatukset ovat muualla.
Sitten hän kääntyi ja sanoi minulle:

"Tämä on väsyttävää työtä. Kunpa olisin pyytänyt teitä ottamaan
mukaan tuon uuden kertomuksenne, kirjanoppinut Ana, niin olisimme
voineet lukea sitä yhdessä."

"Kerronko sen juonen teille, prinssi?"

"Kyllä. Tarkoitan, ei nyt, jotten unohtaisi hienoja tapojani
kuunnellessani teitä. Katsokaa", ja hän osoitti keski-ikäistä,
vihaisen näköistä miestä tuimine kulmakarvoineen, joka meni ohitsemme
saliin huomaamatta meitä, "siinä menee serkkuni Amenmeses. Te
tunnette hänet, eikö totta?"

Pudistin päätäni.

"Silloin kertokaa minulle, mitä ajattelette hänestä, heti paikalla
ennenkuin ensimmäinen ajatus häviää."

"Minun mielestäni hän on kuninkaallisen näköinen mies, uppiniskainen
mieleltään ja vahva ruumiiltaan, lisäksi kohtelias käytökseltään."

"Sen voivat kaikki nähdä, Ana. Mitä muuta?"

"Minä ajattelen", sanoin matalalla äänellä, jottei sitä kukaan
muu voisi kuulla, "että hänen sydämensä on yhtä musta kuin hänen
kulmakarvansa, että hän on vähitellen turmeltunut kateudesta, vihaa
teitä ja tahtoo saattaa teille ikävyyksiä."

"Voiko ihminen kasvaa katalaksi? Eikö hän ole loppuun asti sellainen
kuin oli syntyessään? En tiedä sitä, ettekä tekään. Kuitenkin olette
oikeassa, hän on kateellinen ja tahtoo vahingoittaa minua saadakseen
itselleen hyvää. Mutta sanokaa minulle, kumpi meistä viimeksi
voittaa?"

Kun arvelin, mitä vastaisin, olin huomaavinani, että joku oli tullut
lähellemme. Katsoessani ympärilleni huomasin hyvin vanhan miehen
puettuna valkeaan viittaan. Hän oli leveäkasvoinen ja kaljupäinen, ja
hänen silmänsä paloivat pörröisten kulmakarvojen välissä kuin kaksi
hiiltä tuhkassa. Hän tuki itseään setripuisella kepillä, puristaen
sitä molemmin käsin, jotka olivat laihat kuin muumion. Hetken
tarkasti hän meitä molempia, aivan kuin olisi tutkinut sydämiämme,
sitten sanoi hän lujalla, iloisella äänellä.

"Terve, prinssi."

Seti kääntyi, katsoi häneen ja vastasi:

"Terve, Bakenkhonsu. Kuinka on mahdollista, että olette vielä elossa?
Kun lähdimme Thebeen, olin varma --"

"Että palatessanne löytäisitte minut hautakammiostani. Ei niin,
prinssi, minä se olen näkevä teidät haudassanne ja toiset istumassa
Faraon valtaistuimella. Miksi ei? Hah! ha! Miksi ei, ottaen huomioon,
että olen vasta sataseitsemän vuotta, minä, joka muistan Rameses
ensimmäisen ja olen poikana leikkinyt hänen pojanpoikansa, teidän
isoisänne, kanssa? Miksi en saisi, prinssi, hyväilläkseni teidän
pojanpoikaanne -- jos jumalat lahjoittaisivat sellaisen teille, jolla
ei ole vielä puolisoa eikä lasta?"

"Koska kyllästyisitte elämään, Bakenkhonsu, kuten minä jo olen, ja
jumalat eivät suo teidän viipyvän."

"Jumalat voivat vielä hetken tulla toimeen ilman minua, prinssi, kuin
niin monet joukottain kokoontuvat heidän pöytäänsä. Ainakin on heidän
toivonsa, että joku hyvä pappi jäisi Egyptiin. Taikuri Kii kertoi
minulle niin juuri tänä aamuna. Hänelle ilmoitettiin se suoraan
taivaasta viime yönä unessa."

"Miksi olette ollut Kiin luona?" kysyi Seti katsoen häneen terävästi.
"Minä olisin luullut, että kuuluen eri lahkoihin, olisitte vihanneet
toisianne."

"Ei sillä lailla, prinssi. Päinvastoin, me laskemme yhteen molempien
mielipiteet; tarkoitan, tutkien ja selittäen toistemme näkyjä, joista
molemmat olemme niin hämmentyneitä juuri nyt. Onko tämä nuori mies
kirjanoppinut Memphiksestä?"

"On, ja minun ystäväni. Hänen isoisänsä oli runoilija Pentaur."

"Todellakin. Minä tunsin Pentaurin hyvin. Usein on hän lukenut minut
nukuksiin pitkillä runoillaan, jotka kasvoivat kuin järeä heinä
syvässä, mutta puolikuivassa maassa. Oletteko varma, nuori mies, että
Pentaur oli isoisänne? Ette ole hänen näköisensä. Aivan erilaisen
miehen jälkeläinen, ja te tiedätte, että se on syy, johon otamme
naisen sanan takuuksi."

Seti purskahti nauruun ja minä katsoin vanhaa pappia vihaisesti,
vaikka nyt johtuikin mieleeni isäni alituiset sanat, että hänen
äitinsä oli suurin valehtelija Egyptissä.

"No, jääköön se", jatkoi Bakenkhonsu, "kunnes saamme selville
totuuden Thothin edessä. Kii puhui teistä, nuori mies. En ollut
oikein tarkkaavainen häntä kohtaan, mutta se oli jostakin
äkkinäisestä uskollisuuden valasta, teidän ja prinssin
välisestä ystävyydestä. Siinä kertomuksessa oli lisäksi pikari,
alabasteripikari, joka näytti minusta tutulta. Kii sanoi, että se
särjettiin!"

Seti tuijotti hämmästyneenä ja minä sanoin närkästyneenä:

"Mitä te tiedätte tuosta pikarista? Missä olitte piilossa, pappi?"

"Oh, sieluissanne, luullakseni", hän vastasi uneksien, "tai oikeammin
Kii oli. Mutta minä en tiedä mitään, enkä ole utelias. Jos olisitte
särkeneet pikarin jonkun naisen kanssa, olisi siitä ollut enemmän
huvia, vieläpä vanhalle miehellekin. Olkaa hyvä ja vastatkaa prinssin
kysymykseen, hänkö vai serkkunsa Amenmeses voittaa viimein, sillä
siinä asiassa sekä Kii että minä olemme uteliaita."

"Olenko minä mikään tietäjä", aloin taas vieläkin vihaisemmin, "että
voisin nähdä tulevaisuuteen?"

"Minä luulen niin, mutta juuri sen tahdon nähdä."

Hän nilkutti luokseni, pani luisen kätensä käsivarrelleni ja sanoi
käskevällä äänellä:

"Katsokaa nyt valtaistuimeen ja kertokaa, mitä näette siellä."

Tottelin häntä, koska minun täytyi, tuijottaen tyhjään valtaistuimeen
salin toisessa päässä. Ensin en nähnyt mitään. Sitten näkyi olentoja
liikkuvan sen ympärillä. Näiden joukosta tuli näkyviin kreivi
Amenmeseksen haamu. Hän istuutui valtaistuimelle, katsellen ylpeästi
ympärilleen, ja minä huomasin, ettei hän ollut enään puettu, kuten
prinssi, vaan kuin Farao itse. Äkkiä ilmestyi koukkunenäinen mies,
joka veti hänet istuimeltaan. Hän putosi, kuten minä luulin, veteen,
koska näytti pirskuvan hänen ympärillään. Nyt ilmestyi prinssi Seti
astuen valtaistuimelle, jonne hänet talutti nainen, josta en voinut
nähdä muuta kuin selän. Näin Setin varmasti kantavan kaksinkertaista
kruunua ja pitävän kädessään valtikkaa. Hän haihtui myös pois,
ja tuli muita, joita en tuntenut, vaikka luullakseni eräs niistä
muistutti prinsessa Usertia.

Nyt oli kaikki kadonnut, ja minä kerroin Bakenkhonsulle kaikki, mitä
olin nähnyt, kuten mies lumotussa unessa, ei omasta tahdostaan. Äkkiä
heräsin ja nauroin hulluudelleni. Mutta nuo kaksi eivät nauraneet, he
katsoivat minuun hyvin totisina.

"Tiesinhän, että olitte tietäjä", sanoi vanha pappi, "tai oikeastaan
Kii tiesi. En voinut kuitenkaan oikein uskoa Kiitä, koska hän sanoi,
että se nuori henkilö, jonka löytäisin täältä tänä aamuna prinssin
kanssa, rakastaa häntä koko sydämestään. Ja ainoastaan nainenhan
rakastaa kaikesta sydämestään, eikö totta? Niin ainakin maailma
uskoo. No, tahdon puhua asiasta Kiin kanssa. Hush! Farao tulee!"

Hänen vielä puhuessaan kohosi huuto:

"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"



IV.

KIHLAUS HOVISSA.


"Elämä! Veri! Voima!" toisti jokainen suuressa salissa, heittäytyen
polvilleen ja painaen otsansa maahan. Vieläpä prinssi ja vanha
Bakenkhonsukin heittäytyivät maahan, kuten jumalan läsnäollessa. Ja
todellakin, Farao Meneptah, kulkien salin toisessa päässä olevan
aurinkoisen paikan läpi, kantaen päässään kaksinkertaista kruunua ja
puettuna kuninkaalliseen pukuun ja koristuksiin, näytti jumalalta,
jona Egyptin kansan joukot pitivätkin häntä. Hän oli vanha mies
vuosien ja huolten uurtamine kasvoineen, mutta hänen olennostaan
näytti virtaavan majesteettisuus.

Hänen mukanaan, askel pari takana päin, seurasi visiiri Nehesi,
ryppyinen, pergamenttikasvoinen upseeri, jonka viekkaat silmät
vilkuivat ympäri, ja ylipappi Roy, kamariherra Hora, Merany
kuninkaan käsien pesijä, Yny yksityiskirjuri ja paljon muita, joita
Bakenkhonsu nimitteli minulle heidän ilmestyessään. Sitten siellä
oli viuhkan kantajia ja loistava joukko ylimyksiä, joita sanottiin
"Kuninkaan seurueeksi", ja ylimmäisiä juomanlaskijoita, enkä tiedä
keitä kaikkia. Ja näiden jälkeen tuli vartijajoukkoja keihäineen ja
kypäreineen, jotka välkkyivät kuin kulta, ja mustia miekkailijoita
Keshin eteläisistä maakunnista.

Ainoastaan yksi nainen seurasi hänen majesteettiaan, kävellen
yksinään heti hänen jäljessään, visiirin ja ylipapin edellä. Se
oli kuninkaallinen tytär, prinsessa Userti, joka näytti mielestäni
komeammalta ja loistavammalta kuin kukaan siellä, vaikka hiukan
kalpealta ja levottomalta.

Farao tuli valtaistuimen portaitten luo. Visiiri ja ylimmäinen pappi
aikoivat auttaa häntä niitä ylös, sillä hän oli heikko vanhuudesta.
Hän viittasi heidät pois ja nyökäten tyttärelleen nojasi kättään
tämän olkapäätä vastaan ja hänen avullaan nousi valtaistuimelle.
Minun mielestäni sillä oli tarkoituksensa. Oli, kuin tahtoisi hän
näyttää koko hoviseuralle, että tämä prinsessa oli Egyptin tuki.

Hetken hän seisoi hiljaa, ja Userti istuutui ylimmälle portaalle
nojaten leukaansa jalokivillä koristettua kättään vasten. Siinä
seisoi Farao tarkastaen ympäristöään. Hän kohotti valtikkansa ja
kaikki nousivat seisoalleen, sadat ja taas sadat ympäri salia. Heidän
vaatteensa kahisivat heidän noustessaan kuin lehdet äkkinäisessä
tuulessa. Farao istuutui, ja vielä kerran kohosi joka suusta
kuninkaallinen tervehdys, joka kuului yksinomaan hallitsijoille:

"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"

Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuulin hänen sanovan luullakseni
prinsessalle:

"Näen Amenmeseksen ja muut sukulaisemme, mutta missä on poikani Seti,
Egyptin prinssi?"

"Epäilemättä jossakin käytävässä odottaen meitä. Veljeni ei rakasta
juhlamenoja", vastasi Userti.

Silloin astui prinssi esille vähän huokaisten. Häntä seurasi
Bakenkhonsu ja minä sekä vähän matkan päässä hänen huonekuntansa
muita jäseniä. Hänen kulkiessaan läpi pitkän salin vetäytyivät
kaikki sivulle ja tervehtivät häntä syvään kumartaen. Saavuttuaan
valtaistuimen luo polvistui hän sanoen:

"Terve, oi kuningas ja isä!"

"Terve sinulle, oi prinssi ja poika! Istu", vastasi Meneptah.

Seti istui tuolille, joka oli häntä varten varattu valtaistuimen
juurella. Toiseen tuoliin vasemmalle, mutta kauempana
valtaistuimesta, istuutui Amenmeses. Prinssin viittauksesta asetuin
minä hänen tuolinsa taakse.

Oikeuden tavalliset menot alkoivat. Ovenvartijan viittauksesta
ilmestyi kaikenlaista väkeä yksitellen, tuoden sisään anomuksia
kirjoitettuina kokoon käärittyihin papyruskääröihin, jotka visiiri
Nehesi otti ja heitti nahkapussiin, jota musta orja piteli. Samalla
tavalla -- joten tämä oli ainoastaan ulkonainen toimitus -- annettiin
vastaus pyyntöön anojalle, joka kosketti otsaansa paperilla,
mikä kenties merkitsi hänelle jotakin, ja kumartuen lähti pois
saadakseen tietää kohtalonsa. Sitten tuli sheikkejä, erämaan heimojen
päälliköitä, ja Syrian linnoitusten päällysmiehiä ja matkustajia,
joita viholliset olivat hätyyttäneet ja vieläpä talonpoikiakin,
jotka olivat joutuneet kärsimään upseerien väkivaltaisuudesta,
kaikki esittäen pyyntöjään. Kaikki nämä hartaat anomukset kirjoitti
kirjuri muistiin, sillä aikaa kuin visiiri ja neuvonantajat antoivat
toisille vastauksia. Mutta Farao ei sanonut vielä mitään. Hän istui
äänettömänä komealla norsunluisella ja kultaisella valtaistuimellaan,
niinkuin kivinen jumala alttarin yläpuolella, tuijottaen ohi suuren
salin ja läpi avonaisten ovien kuin tahtoisi lukea tuolta taivaan
salaisuudet.

"Kerroin teille, että hovit ovat väsyttäviä, Ana ystävä", kuiskasi
prinssi kääntämättä päätään. "Ettekö jo ala toivoa, että olisitte
Memphiksessä kirjoittamassa kertomuksia?"

Ennenkuin ehdin vastata joku liike salin toisessa päässä olevassa
väentungoksessa veti prinssin ja meidän kaikkien huomion puoleensa.
Katsoessani sinne näin pitkän parrakkaan miehen tulevan kohti
valtaistuinta. Hän oli jo vanha, vaikka musta tukka oli ainoastaan
paikoittain harmaantunut. Hän oli puettu valkeaan liinapukuun, jonka
päällä riippui nahkaviitta, sellainen, jota paimenet käyttävät,
ja kädessä hänellä oli pitkä orapihlajainen sauva. Hänen kasvonsa
olivat komeat ja miellyttävät, ja hänen mustat silmänsä säihkyivät
kuin tuli. Hän astui hitaasti, katsomatta oikealle ja vasemmalle,
ja väkijoukko teki tietä hänelle kuin olisi hän ollut prinssi. Ja
todellakin, ihmiset näyttivät pelkäävän häntä enemmän kuin ketään
prinssiä, koska he pelosta vetäytyivät taaksepäin, kun hän tuli.
Eikä hän ollut yksin, sillä hänen jäljessään tuli toinen mies, aivan
samannäköinen, mutta kuten minä arvelin, vielä vanhempi, sillä
hänen partansa, joka riippui vyötäisille asti, oli lumivalkea kuten
hiuksetkin. Hän oli myöskin puettu lampaannahkaiseen viittaan ja piti
kädessään sauvaa. Ihmisjoukosta kuului kuisketta, joka kertoi:

"Israelilaisten profeetat! Israelilaisten profeetat!"

Nuo kaksi seisoivat valtaistuimen edessä ja katselivat Faraota
tekemättä yhtään kumarrusta. Farao katseli heitä ja oli ääneti. Kauan
aikaa he seisoivat noin mitä suurimman hiljaisuuden vallitessa, mutta
Farao ei tahtonut puhua, eikä kukaan hänen päällikkönsä näyttänyt
uskaltavan avata suutaan. Viimein ensimmäinen profeetta puhui
selvällä, kylmällä äänellä, kuten voittajan voitetulle.

"Te tunnette minut, Farao, ja asiani."

"Tunnen teidät", vastasi Farao hitaasti, "niin hyvin kuin voin, koska
leikimme yhdessä pieninä ollessamme. Te olette tuo hebrealainen,
jonka sisareni, hän joka lepää Osiriksen luona, otti kuin omaksi
pojakseen, antaen teille nimen, joka merkitsee 'esille vedetty',
koska hän löysi teidät Niilin kaislojen seasta. Niin, minä tunnen
teidät ja veljenne myös, mutta asiaanne en tiedä."

"Tämä on minun asiani, tai oikeammin Jehovan, Israelin Jumalan
asia, jonka käskystä puhun. Ettekö ole kuulleet sitä ennen? Se on,
että teidän on päästettävä hänen kansansa viettämään hänelle juhlaa
erämaassa."

"Kuka on Jehova? Minä, joka palvelen Amonia ja Egyptin jumalia, en
tunne Jehovaa. Ja miksi minun pitäisi päästää kansanne menemään?"

"Jehova on Israelin jumala, suurin jumalien joukossa, jonka voiman
saatte oppia tuntemaan, jollette suostu, Farao. Ja miksi teidän on
päästettävä kansa menemään, kysykää pojaltanne prinssiltä, joka istuu
tuolla. Kysykää häneltä, mitä hän näki tämän kaupungin kaduilla
viime yönä, ja kysykää siitä oikeasta tuomiosta, jonka hän langetti
yhdelle Faraon upseerille Tai jollei hän tahdo kertoa teille, kuulkaa
se neidon huulilta, jonka nimi on Merapi, Israelin kuu, leviitta
Nathanin tytär. Astu esiin, Merapi, Nathanin tytär."

Silloin salin takaa väen tungoksesta astui esille Merapi, puettuna
valkeaan pukuun ja musta huntu heitettynä pään yli surun merkiksi,
mutta ei niin, että se olisi peittänyt hänen kasvonsa. Hän juoksi
kevyesti salin poikki ja teki kumarruksen, heittäen samalla Setiin
nopean katseen. Sitten hän seisoi hiljaa näyttäen, minun mielestäni,
ihmeellisen ihanalta yksinkertaisessa, valkeassa puvussaan ja
mustassa hunnussaan.

"Puhu, nainen", sanoi Farao.

Hän totteli, puhuen kertomuksensa matalalla, suloisella äänellä,
eikä kukaan näyttänyt pitävän sitä pitkänä ja ikävänä. Lopuksi hän
pysähtyi ja Farao sanoi:

"Sano, poikani Seti, onko tämä totta?"

"Se on totta, isäni. Vallalla, joka minulla on tämän kaupungin
maaherrana, uskalsin tuomita kapteeni Khuakan kuolemaan murhasta,
jonka hän teki tämän kaupungin kadulla silmieni edessä."

"Ehkä teit oikein tai ehkä väärin, Seti poikani. Kuitenkin olet paras
tuomari, ja koska hän löi sinun kuninkaallista persoonaasi, tämä
Khuaka ansaitsi kuolla."

Jälleen hän oli ääneti, tuijottaen avonaisten ovien läpi taivaaseen.
Sitten hän sanoi:

"Mitä tahdotte vielä, Israelin profeetat? Upseerini, joka tappoi
teidän kansalaisenne, on tullut rangaistuksi. Elämä on otettu
elämästä, niinkuin on laissa ankarasti määrätty. Asia on loppunut.
Jollei teillä ole mitään sanottavaa, niin saatte mennä."

"Herran, meidän Jumalamme, käskystä", vastasi profeetta, "meillä on
sanottava sinulle tämä, Farao. Poista raskas ies Israelin kansan
hartioilta. Kuuluta, että he saavat lopettaa tiilinteon teidän
muurienne ja kaupunkienne rakentamista varten?"

"Ja jos minä kieltäydyn, mitä sitten?"

"Silloin tulee Jehovan tuomio päällesi, Farao, ja hän on rankaiseva
Egyptin maata vaivalla toisensa jälkeen."

Nyt tarttui äkkinäinen vihanpuuska Meneptahiin.

"Mitä!" hän huusi. "Uskallatteko tulla uhkailemaan minua omassa
linnassani, ja tahtoisitteko saada koko Israelin kansanjoukon,
joka on rikastunut tässä maassa, vapautetuksi työstään. Kuulkaa,
palvelijani ja kirjurit, -- kirjoittakaa julistukseni. Menkää te
Goshenin maahan ja sanokaa israelilaisille, että tiiliä, joita he
tekivät, on heidän tehtävä kuten ennenkin, ja enemmän työtä on heidän
tehtävä kuin ennen muinoin isäni Rameseksen aikana. Mutta enemmän
olkia heille ei anneta tiilien tekoon. Koska he ovat laiskoja, niin
menkööt ulos ja kerätkööt itse itselleen olkia; saavat kokoilla niitä
pelloilta."

Oli hetken hiljaisuus. Sitten sanoivat molemmat profeetat yhtä aikaa,
osoittaen sauvoillaan Faraota:

"Jumalamme nimessä me kiroamme sinut, Farao, jonka pian on kuoltava
ja tehtävä tili tästä synnistä. Egyptin kansan kiroamme myös.
Perikato on heidän palkkansa; kuolema on heidän leipänsä ja veri
heidän juomansa suuressa kurjuudessa. Ja viimein Farao päästää kansan
menemään."

Sitten, odottamatta vastausta, kääntyivät he ja astuivat vierekkäin,
eikä kukaan estänyt heidän kulkuaan. Jälleen oli hiljaisuus salissa,
kauhun hiljaisuus, sillä nämä olivat peloittavia sanoja, mitä
profeetat olivat puhuneet. Farao tiesi sen, sillä hänen leukansa
painui rintaa vasten, ja hänen kasvonsa, jotka olivat olleet punaiset
vihasta, muuttuivat valkeiksi. Userti peitti kädellään silmänsä,
kuin karkoittaakseen pois jonkun ilkeän harhanäyn, ja Setikin näytti
levottomalta, ikäänkuin tuo kauhea kirous olisi löytänyt sijan
hänenkin sydämessään.

Faraon viittauksesta löi visiiri Nehesi kolmasti maahan
virkasauvallaan ja osoitti ovea, täten antaen tavallisen merkin, että
oikeusistunto oli lopussa, jolloin kaikki kansa kääntyi ja meni pois
alaspainetuin päin puhumatta sanaakaan toisilleen. Äkkiä oli suuri
sali tyhjänä, lukuunottamatta upseereita ja vartiostoja ja niitä,
jotka seurasivat Faraota. Kun kaikki olivat menneet, nousi prinssi
Seti ja kumarsi valtaistuimen edessä.

"Oi Farao", hän sanoi, "tee hyvin ja kuuntele. Me olemme kuulleet
noiden hebrealaisten miesten puhuvan kovia sanoja, sanoja, jotka
uhkaavat sinun jumalallista elämääsi, oi Farao, ja huutavat
onnettomuutta koko maalle. Farao, tämä Israelin kansa on sitä
mieltä, että he kärsivät vääryyttä ja ovat sorretut. Anna minulle,
pojallesi, allekirjoittamasi ja sinetillä varustettu paperi, jonka
nojalla minulla on valta mennä Goshenin maalle ja tarkoin tutkia
näitä asioita, ja jälkeenpäin antaa totuudenmukainen kertomus
sinulle. Silloin, jos sinusta näyttää, että Israelin kansaa on väärin
kohdeltu, voit keventää heidän kuormaansa ja tehdä tyhjäksi heidän
profeettainsa kirouksen. Mutta jos huomaat, että kertomukset, mitä he
kertovat, ovat vääriä, silloin sanasi pantakoon täytäntöön."

Kuullessani tämän, minä, Ana, luulin, että Farao tulisi vielä
vihaisemmaksi. Mutta niin ei käynyt, sillä kun hän taas puhui, oli
hänen äänensä alakuloinen huolista tai väsymyksestä.

"Tapahtukoon tahtosi, poikani", sanoi hän. "Mutta ota mukaasi suuri
sotamiesvartiosto, jotteivät nuo kyömynenäiset koirat tuottaisi
sinulle turmiota. Minä en luota heihin, jotka aina ovat olleet
Egyptin vihollisia. Eivätkö yhtyneet Niiniven barbaareihin, jotka
kukistin suuressa taistelussa, ja eivätkö he nyt uhkaa meitä
jumalansa nimessä? Kuitenkin, kirjoittakaa paperi valmiiksi, ja minä
tahdon sinetöidä sen. Maltapas. Ajattelen, Seti, että sinulla, joka
olet aina ollut lempeämielinen, on vähän liian pehmeä sydän noita
lammasmaisia orjia kohtaan. Siksi en tahdo lähettää sinua yksin.
Serkkusi Amenmeses tulee mukanasi, mutta on sinun käskyjesi alainen.
Se on sanottu."

"Elämä! Veri! Voima!" sanoivat sekä Seti että Amenmeses, siten
tunnustaen kuninkaan määräyksen oikeaksi. Nyt luulin, että kaikki
olisi lopussa. Mutta ei ollut, sillä Farao sanoi heti senjälkeen:

"Vetäytykööt vartijat salin toiseen päähän ja heidän mukanaan
palvelijat. Kuninkaan neuvosto ja hovikunnan upseerit jääkööt
paikoilleen."

Viipymättä kaikki tervehtivät ja vetäytyivät salin toiseen päähän.
Minä myös olin halukas menemään, mutta prinssi sanoi minulle:

"Jääkää, voidaksenne panna mieleen, mitä tapahtuu." Farao näki sen,
vaikka ei kuullut.

"Kuka on tämä mies, poikani?" kysyi hän. "Hän on Ana, yksityinen
kirjurini ja kirjastonhoitajani, oi farao, johon luotan. Hän pelasti
minut vaarasta viime yönä."

"Vai niin. Anna hänen muistaa palvelevansa sinua, sillä jos hän
kavaltaa meidän salaisuutemme, on hän kuoleva."

Userti katsoi ylös rypistäen otsaansa kuin olisi hän aikonut puhua.
Mutta hän muutti mielensä ja oli ääneti, kenties siksi, että Faraon
kerran lausuttuja sanoja ei voitu muuttaa.

Kun kaikki olivat menneet nosti Farao, joka oli vaipunut
ajatuksiinsa, päätään ja puhui hitaasti, mutta sellaisen äänellä,
jonka lausumia ajatuksia vastaan ei ole sanomista.

"Prinssi Seti, sinä olet ainoa poikani, joka olet syntynyt kuningatar
As-nefertistä, kuninkaallisesta sisaresta, kuninkaallisesta äidistä,
joka lepää Osiriksen helmassa. Se on totta, ettet ole vanhin poikani,
koska kreivi Ramessu" -- tässä hän osoitti pyylevää, lauhkean
näköistä miestä kohteliaine, melkein hullunkurisine eleineen -- "on
sinua kaksi vuotta vanhempi. Mutta, kuten hän hyvin tietää, hänen
äitinsä, joka on vielä elossa, on synnyltään syrialainen eikä mitään
kuninkaallista sukua. Ja siksi ei hän koskaan voi istua Egyptin
valtaistuimella. Eikö ole niin, poikani Ramessu?"

"Niin on, oi Farao", vastasi kreivi miellyttävällä äänellä, "enkä
koskaan pyrikään istumaan tuolle valtaistuimelle, koska olen hyvin
tyytyväinen tehtäviini ja varallisuuteeni, jotka Farao on suvainnut
lahjoittaa minulle, esikoiselleen."

"Kreivi Ramessun sanat on kirjoitettava muistiin", sanoi Farao, "ja
asetettava tämän kaupungin ja Memphiksen Ptahin temppeleihin ja Arnon
Raan temppeliin Thebessä, etteivät ne tämän jälkeen tulisi enään
kysymyksen alaisiksi."

Läsnäolevat kirjurit kirjoittivat sanat muistiin ja prinssin
viittauksesta, minäkin kirjoitin ne, asettaen papyrusarkin, joka oli
mukanani, polvelleni. Kun tämä oli tehty, jatkoi Farao:

"Sentähden, oi prinssi Seti, sinä olet Egyptin perillinen ja kenties,
kuten nuo hebrealaiset profeetat sanoivat, tulet ennen pitkää
kutsutuksi minun paikalleni sen valtaistuimelle."

"Eläköön kuningas ikuisesti!" huudahti Seti, "sillä hän tietää hyvin,
etten minä tavoittele hänen kruunuaan enkä arvoaan."

"Tiedän sen hyvin, poikani, niin hyvin, että toivon sinun ajattelevan
enemmän tätä kruunua ja arvoa, jotka, jos jumalat tahtovat, tulevat
sinulle. Jolleivät he sitä tahdo, on seuraava lähin pelillinen
serkkusi, kreivi Amenmeses, joka on myös kuninkaallista sukua sekä
isän että äidin puolelta. Mutta kuka tulee hänen jälkeensä, sitä en
tiedä, ellei tyttäreni, sinun sisarpuolesi, kuninkaallinen prinsessa
Userti, Egyptin hallitsijatar."

Nyt Userti sanoi hyvin innokkaasti:

"Oi Farao, epäilemättä on minulla oikeus, vanhan säännön mukaan,
päästä valtaistuimelle ennen serkkuani, kreivi Amenmesesta."

Amenmeses oli vastaamaisillaan, mutta Faraon kohottaessa kättään,
vaikeni hän.

"On syytä tarkoin tutkia noita sääntöjä", vastasi Meneptah vähän
epäröivällä äänellä. "Rukoilen jumalia, ettei tätä suurta kysymystä
koskaan tarvitsisi tutkia neuvostossa. Siitä huolimatta, kirjoittakaa
kuninkaallisen prinsessan sanat muistiin. Ja prinssi Seti", jatkoi
hän, kun se oli tehty, "sinä olet vielä naimaton, ja jos sinulla
onkin lapsia, eivät ne ole kuninkaallisia."

"Minulla ei ole yhtään lasta, Farao", sanoi Seti. "Todellako?"
vastasi Meneptah välinpitämättömästi. "Kreivi Amenmeseksella on
lapsia, tiedän sen, koska olen nähnyt niitä, mutta vaimonsa Unuarin
kanssa, joka myös on kuninkaallista sukua, ei hänellä ole yhtään."

Tässä kuulin Amenmeseksen mutisevan: "Eihän se ole kummakaan, sillä
hänhän on tätini." Seti hymyili kuullessaan sen.

"Tyttäreni, prinsessa, on myös naimaton. Joten näyttää siltä kuin
kuninkaallinen suku loppuisi --"

"Nyt se tulee", kuiskasi Seti huokaisten niin, että minä ainoastaan
kuulin sen.

"Sentähden", jatkoi Farao, "kuten tiedät, prinssi Seti, sillä Egyptin
kuninkaallinen prinsessa tuli minun käskystäni puhumaan sinulle siitä
asiasta viime yönä, minä määrään --"

"Anteeksi, oi Farao", keskeytti prinssi, "sisareni ei puhunut minulle
mistään päätöksestä viime yönä, paitsi että minun olisi saavuttava
tänne oikeusistuntoon tänäpäivänä."

"Koska en voinut puhua, Seti, sillä luonasi oli toinen, jota kielsit
lähtemästä pois", ja prinsessa katsoi minuun.

"Se ei tee mitään", sanoi Farao, "sillä nyt tahdon sanoa sen itse,
mikä kenties onkin parempi. Tämä on tahtoni, prinssi, että sinä
heti nait kuninkaallisen prinsessa Usertin, että syntyisi lapsia
todellisesta hallitsijaverestä. Kuule ja tottele."

Nyt siirsi Userti katseensa minusta Setiin, tarkastaen häntä visusti.
Minä, istuen hänen vieressään maassa kirjoituspaperi levitettynä
polvelleni, katsoin myös häntä tarkasti ja huomasin, että hänen
huulensa tulivat valkeiksi, kasvot koviksi ja vieraan näköisiksi.

"Kuulen Faraon käskyn", sanoi hän matalalla äänellä, tehden
kumarruksen ja näyttäen epäröivältä.

"Onko sinulla mitään lisättävää?" kysyi Meneptahi terävästi.

"Ainoastaan, Farao, että vaikka tämä olisikin valtiollisista syistä
päätetty avioliitto, on tässä kuitenkin korkea-arvoinen nainen,
joka on naitettava, ja hän on minun sisarpuoleni, joka tähän asti
on rakastanut minua ainoastaan, kuten veljeään. Sentähden tahtoisin
kuulla hänen omilta huuliltaan, tahtooko hän minut puolisokseen."

Nyt katsoivat kaikki Usertiin, joka vastasi kylmällä äänellä:

"Tässä asiassa, prinssi, kuten kaikissa muissakin, minulla ei ole
muuta tahtoa kuin Faraon."

"Nyt kuulit," keskeytti Meneptah kärsimättömästi, "ja koska on ollut
tapana meidän hovissamme, että sukulaiset naivat toisiaan, niin
miksi se ei olisi hänen tahtonsa? Ja kenenkä muun kanssa hän sitten
menisi naimisiin? Amenmeses on jo naimisissa. Jää jäljelle ainoastaan
veljensä Saptah, joka on nuorempi häntä --"

"Niinhän minäkin olen", mutisi Seti, "kaksi pitkää vuotta." Mutta
onneksi ei Userti kuullut sitä.

"Ei, isä", sanoi hän päättävästi, "en koskaan tahdo ottaa
raajarikkoista miestä puolisokseni."

Silloin nilkutti esille valtaistuimen takaa varjosta, jossa en
ennemmin voinut nähdä häntä, nuori aatelismies, pieni ruumiiltaan,
vaaleatukkainen kuten Seti, mies, jonka terävät, älykkäät kasvot
toivat mieleeni sakaalin (varmaan häntä tästä syystä sanottiinkin
kansan keskuudessa Thothiksi, sakaalipäisen jumalan mukaan). Hän oli
hyvin vihainen, koska hänen poskensa hehkuivat ja silmät säkenöivät.

"Pitääkö minun kuunnella, Farao", sanoi hän heikolla äänellään,
"kuinka serkkuni, kuninkaallinen prinsessa, herjaa minua julkisesti
ontumiseni vuoksi, jonka olen saanut, kun imettäjäni on pudottanut
minut ollessani vielä sylissä kannettava."

"Silloin imettäjä on pudottanut myös hänen isoisänsä, sillä hänkin
oli pölkkyjalka, jonka minä, joka olen nähnyt hänet alastomana
kätkyessä, voin todistaa", kuiskasi vanha Bakenkhonsu.

"Näyttää siltä, kreivi Saptah, jollette tuki korvianne", vastasi
Farao.

"Hän sanoo, ettei hän tahdo naida minua", jatkoi Saptah, "minua,
joka lapsuudesta asti olen ollut hänen, enkä kenenkään toisen naisen
orjana."

"Et minun tahdostani, Saptah. Pyydän sinua, mene ja rupea orjaksi
kelle naiselle haluat", huudahti Userti.

"Mutta minä sanon", jatkoi Saptah edelleen, "että eräänä päivänä on
hän naiva minut, sillä prinssi Seti ei elä ikuisesti."

"Mistä tiedät sen, serkku?" kysyi Seti. "Ylipappi tässä kertoo
sinulle aivan toisenlaisen jutun."

Useat läsnäolijat käänsivät päänsä pois peittääkseen hymyään.
Kuitenkin tänä päivänä puhui joku jumala Saptahin suun kautta tehden
hänestä profeetan, sillä useiden vuosien kuluttua Userti meni hänen
kanssaan naimisiin, kun hänen vuoronsa tuli astua valtaistuimelle
sekasorron aikana, eikä Egypti suvainnut, että naisella olisi yksin
valta koko maassa.

Mutta Farao ei hymyillyt, kuten hoviväki, vaan vihastui.

"Hiljaa, Saptah!" sanoi, hän "Kuka sinä olet, joka väittelet
minun edessäni, puhut kuninkaitten kuolemasta ja sanot naivasi
kuninkaallisen prinsessan? Vielä yksi tuollainen sana, niin sinut
ajetaan maanpakoon. Olen melkein ajatellut kuuluttaa tyttäreni,
kuninkaallisen prinsessan, valtaistuimeni ainoaksi perilliseksi,
huomattuani, että hänellä on enemmän voimaa ja viisautta kuin kellään
muulla hovissamme."

"Jos se on Faraon tahto, tapahtukoon se", sanoi Seti nöyrästi. "Minä
tunnen hyvästi oman kelvottomuuteni täyttääkseni niin korkean aseman.
Ja minä vannon kaikkien jumalien kautta, että rakastettu sisareni ei
löydä ketään uskollisempaa alamaista kuin minut."

"Tarkoitat Seti", keskeytti Userti, "että mieluimmin tahdot päästä
eroon kruunustasi kuin naida minut. Onpa se todellakin minulle suuri
kunnia. Seti, joko sinä hallitset tai minä, en tahdo mennä kanssasi
naimisiin."

"Mitä kuulenkaan?" huusi Meneptah. "Onko Egyptissä todellakin joku,
joka uskaltaa sanoa, ettei Faraon määräystä toteltaisi? Kirjoittakaa,
kirjurit, muistiin, ja te, upseerit, antakaa kuuluttaa Thebestä meren
rantaan asti, että kolmen päivän kuluttua puolenpäivän aikana tämän
kaupungin Hathorin temppelissä prinssi, kuninkaallinen perillinen,
Seti Meneptah, Raan rakastettu, nai Egyptin kuninkaallisen
prinsessan, Rakkauden Liljan, Hathorin rakastetun, minun, jumalan,
tyttären Usertin."

"Elämä! Veri! Voima!" huusi koko hovi.

Nyt vietiin prinssi Seti erään korkean upseerin ohjaamana
valtaistuimen eteen ja prinsessa Userti hänen viereensä tai oikeammin
vastapäätä häntä. Vanhan tavan mukaan tuotiin suuri kultainen malja
täytettynä punaisella viinillä, minusta se näytti vereltä. Userti
otti maljan ja polvistuen antoi sen prinssille, joka joi ja antoi sen
takaisin hänelle, jotta tämäkin joisi heidän kihlauksensa pyhäksi
merkiksi.

Sitten ojensi prinssi kätensä, jota Userti kosketti huulillaan, ja
kumartuen alas suuteli Seti hänen otsaansa. Viimeksi pani Farao,
astuen valtaistuimen alimmalle portaalle, valtikkansa ensin prinssin
pään päälle ja heti senjälkeen prinsessan, siunaten heitä kumpaakin
omassa nimessään ja kaikkien esi-isiensä, Egyptin kuninkaitten ja
kuningattarien henkien nimissä, täten osoittaen, että heidän on
seurattava häntä, kun hänet on kutsuttu jumalien valtakuntaan.

Tämän tehtyään, sanoi hän hyvästi hovin ympäröidessä hänet, ja lähti
vartijoiden seuraamana nojaten prinsessa Usertin käsivarteen, sillä
hän rakasti tytärtään enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

Vähän myöhemmin olimme prinssin kanssa kahden hänen omassa
huoneessaan, jossa ensiksi olin hänet nähnyt.

"Se on tehty", sanoi hän iloisella äänellä, "ja kerronpa teille, Ana,
että tunnen itseni hyvin, hyvin onnelliseksi. Oletteko milloinkaan
väristen seisoneet joen rannalla talviaamuna, peläten astua veteen,
ja kuitenkin, kun menitte, ettekö huomannut, että jäinen vesi
virkisti teitä ja teki teidät kuumaksi eikä kylmäksi?"

"Kyllä, prinssi. Mutta kun tulee pois vedestä ja tuuli puhaltaa eikä
aurinko paista, tuntuu kylmemmältä kuin ennen."

"Se on totta, Ana, ja siksi ei saa tulla pois vedestä. Täytyy pysyä
siellä, kunnes -- hukkuu taikka joutuu krokotiilin syötäväksi. Mutta
sanokaa, kävikö se hyvin?"

"Vanha Bakenkhonsu sanoi minulle, että hän on ollut läsnä useammissa
kuninkaallisissa kihlajaisissa, muistaakseni hän sanoi yhdessätoista,
eikä milloinkaan ole nähnyt kenenkään käyttäytyvän kauniimmasti. Hän
lisäsi vielä, että tapa, jolla suutelitte hänen Korkeutensa otsaa,
oli täydellinen, kuten koko käyttäytymisennekin ensi vaikutelman
mukaan."

"Ja sellaisena se on pysyväkin, Ana, jollei minun koskaan tarvitse
tehdä muuta kuin suudella hänen otsaansa, johon olen tottunut jo
poikavuosiltani. Oi, Ana, Ana!" lisäsi hän melkein huutaen, "teistä
tulee samanlainen hoviherra kuin nuo muut jo ovat, hoviherra, joka
ei osaa puhua totta. No, enhän minäkään osaa, miksi sitten moittisin
teitä? Kertokaa taas minulle avioliitostanne, Ana, miten se alkoi ja
miten se loppui."



V.

ENNUSTUS.


Näkikö prinssi Seti Usertia ennen häitään, sitä en tiedä, sillä hän
ei koskaan kertonut siitä minulle. En ollut läsnä häissä sen vuoksi,
että minulle oli myönnetty lupa palata Memphikseen, järjestääkseni
siellä asiani ja myydäkseni tavarani, ja sitten palatakseni takaisin
virkaani hänen Korkeutensa yksityiseksi kirjuriksi. Näin kului
neljätoista päivää noista kihlajaisista, jotka pidettiin linnassa,
ennen kuin jälleen seisoin prinssin palatsin edustalla palvelijan
seuraamana, joka talutti aasia. Tämän selkään oli kuormitettu kaikki
käsikirjoitukseni ja vähäiset tavarani, jotka olin saanut perinnöksi
esivanhemmiltani heidän hautakammioittensa omistuskirjan mukana.
Kuinka erilailla minut otettiinkaan vastaan nyt kuin ensimmäisellä
kerralla! Jo kun saavuin portaille ilmestyi vanha kamaripalvelija,
Pambasa, juosten niitä alas sellaisella kyydillä, että hänen valkea
viittansa ja partansa liehuivat ilmassa.

"Terve tuloa, korkeasti oppinut kirjuri, kunnianarvoisin Ana",
läähätti hän. "Olen todellakin iloinen nähdessäni teidät, sillä joka
hetki hänen Korkeutensa kysyy, ettekö soimaa minua, kun ei teitä
kuulu. Uskon varmasti, että jos olisitte viipynyt matkalla vielä
päivän, olisi minut lähetetty hakemaan teitä. Olen saanut kuulla
teräviä sanoja, kun en toimittanut teille vartijajoukkoa mukaanne,
ikäänkuin visiiri Nehesi olisi maksanut vartijoiden palkan ilman
Faraon suoranaista määräystä. Oi, paras Ana, antakaa minullekin
sitä lumousvoimaa, jota epäilemättä olette käyttänyt voittaaksenne
kuninkaallisen isäntänne rakkauden, ja minä maksan siitä hyvin, minä,
joka saan eniten tuntea hänen vihaansa."

"Annan kyllä, Pambasa. Tässä se on -- kirjoittakaa parempia
kertomuksia kuin minä, sensijaan, että kerrotte niitä, ja hän on
pitävä teistä enemmän kuin minusta. Mutta sanokaa -- millaiset olivat
häät? Kuulin matkalla, että ne olivat hyvin komeat."

"Komeat! Ah, ne olivat kymmenen kertaa enemmän kuin komeat. Oli aivan
kuin Osiris jumala jälleen olisi viettänyt häitään Isis-jumalattaren
kanssa taivaassa. Hänen Korkeutensa, sulhanen, oli puettu todellakin
kuin jumala, niin, hänellä oli yllään Amonin puku ja pyhät
koristukset. Ja sitten juhlakulkue! Ja pidot, jotka Farao piti!
Ja kerronpa teille, että prinssi oli niin yltäkylläinen ilosta ja
kaikesta tuosta loistavasta komeudesta, että ennen juhlamenojen
loppua katsahtaessani häneen näin, että hänen silmänsä olivat
ummessa. Niitä huikaisi kullan kiilto ja jalokivet, ja kuninkaallisen
morsiamen rakastettavaisuus. Hän kertoi sen itse minulle peläten
kenties minun luulleen, että hän nukkui. Sitten saimme siellä
lahjoja, jokainen jotakin arvonsa mukaista. Minä sain -- no, se ei
kuulu tähän. Ja, oppinut Ana, en unhottanut teitä. Tiesin hyvin, että
kaikki olisi lopussa, ennenkuin te palaisitte, ja siksi kuiskasin
nimenne hänen Korkeutensa korvaan ja tarjouduin säilyttämään teidän
lahjanne."

"Todellako, Pambasa, ja mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi tallentavansa sen itse teille. Kun minä tuijotin häneen
ihmetellen, mikä se mahtoi olla, koska en nähnyt hänellä mitään,
lisäsi hän: 'Se on tässä', ja hän näytti sinetöityä, vanhanaikaista
kultasormusta, jota hän aina on käyttänyt, mutta jolla ei ole mitään
suurta arvoa luullakseni. Siihen on kaiverrettu sanat: 'Thotin ja
Kuninkaan rakastettu'. Näyttää siltä, että hänen on otettava se pois
tehdäkseen tilaa toiselle, paljon hienommalle sormukselle, jonka
hänen Korkeutensa prinsessa on hänelle antanut."

Tällä ajalla olivat orjat purkaneet kuorman aasin selästä ja
vieneet pois. Me kuljimme läpi eteishallin, jossa oli paljon
tyhjäntoimittajia, kuten tavallista, ja tulimme palatsin yksityiseen
osaan.

"Tätä tietä", sanoi Pambasa. "Määräys on, että minun on vietävä
teidät prinssin luo, missä hän sitten lieneekin, ja juuri nyt on hän
suuressa salissa hänen Korkeutensa prinsessan kanssa. Heidän luonaan
on käynyt onnittelijoita ja lähettiläitä eri kaupungeista. Viimeinen
poistui noin puoli tuntia sitten."

"Tahdon ensin valmistaa itseni, arvokas Pambasa", aloitin minä. "Ei,
ei, määräykset ovat ankarat, en uskalla olla tottelematta niitä.
Astukaa sisään", ja toitahuttaen torveen, niinkuin oli hovissa
tapana, veti hän kallisarvoisen väliverhon syrjään.

"Kautta Amonin", huudahti väsynyt ääni, joka tuntui olevan prinssin,
"sieltä tulee asianajajia tai pappeja. Valmistaudu, sisareni,
valmistaudu."

"Pyydän sinua, Seti", vastasi Usertin ääni, "että oppisit sanomaan
minua oikealla nimelläni, joka ei ole enään sisar. Enkä edes olekaan
sinun oikea sisaresi."

"Pyydän anteeksi", sanoi Seti. "Valmistaudu, kuninkaallinen puoliso,
valmistaudu."

Nyt oli väliverho täydellisesti vedetty syrjään ja minä seisoin
pölyisenä, avuttomana ja sanoakseni totuuden hieman vavisten -- sillä
pelkäsin prinsessaa -- ovella, epäillen astua kynnyksen yli. Edessäni
oli komea, valoisa huone, jonka keskellä oli kaksi veistoksilla
koristettua kullattua tuolia. Toisessa istui prinsessa komeasti
puettuna, kauniina ja tyynenä. Hän tarkasteli kuvilla koristettua
kirjaa, epäilemättä viimeisen lähettilään antamaa, sillä samanlaisia,
kuin se, oli asetettu kauniisti hänen viereensä pöydälle.

Toinen tuoli oli tyhjä, sillä prinssi käveli levottomasti edes
takaisin huoneessa, juhlapuku vähän epäjärjestyksessä ja kultainen
seppele, joka oli hänen päässään, kallistuneena takaraivolle, sillä
hänen oli tapana työntää sormensa ruskeaan tukkaansa. Seistessäni
vielä varjossa, sillä Pambasa oli poistunut, ei minua huomattu, ja
keskustelu jatkui.

"Minä olen kunnossa, puoliso. Suo anteeksi, mutta sinä näytät
toisenlaiselta. Miksi lähetit pois kirjanoppineet ja hoviväen, ennen
kuin juhla oli lopussa?"

"Koska väsyin heidän alituisiin kumarruksiinsa, ylistyksiinsä ja
temppuihinsa", sanoi Seti.

"Joissa minä en nähnyt mitään harvinaista. Nyt heidät on kutsuttava
takaisin."

"Tulkoon ken tahansa!" huudahti Seti. Silloin minä astuin esiin ja
heittäydyin maahan. "Mitä", huusi prinssi, "sehän on Ana, joka on
palannut Memphiksestä! Tulkaa lähemmäksi, Ana, ja olkaa tuhannesti
tervetullut. Tiedättekö, luulin teitä joksikin ylipapiksi tai
maaherraksi, josta en koskaan ollut edes kuullut."

"Ana! Kuka on Ana?" kysyi prinsessa. "Oh, minä muistan, tuo
kirjanoppinut --. Niin, se on helposti huomattavissa, että hän on
tullut Memphiksestä", ja hän katseli tomuista pukuani.

"Oi, kuninkaallinen prinsessa", mutisin minä hämilläni, "älkää
soimatko minua, vaikka tulinkin tällaisena läheisyyteenne. Pambasa
johti minut tänne vasten tahtoani prinssin määräyksen mukaan."

"Todellako? Seti, tuoko tämä mies niin tärkeitä tietoja Memphiksestä,
että tahdoit häntä niin kiireesti tavata?"

"Kyllä, Userti, ainakin luulen niin. Teillä on kirjoitukset
turmeltumattomina, eikö olekin, Ana?"

"Aivan hyvässä kunnossa, teidän korkeutenne", vastasin, vaikka en
tiennyt, mistä kirjoituksista hän puhui, kenties tarkoitti hän
kertomusteni käsikirjoituksia.

"Silloin, herrani, jätän sinut keskustelemaan Anan kanssa Memphiksen
kuulumisista ja noista kirjoituksista", sanoi prinsessa.

"Niin, niin. Meidän täytyy puhella niistä, Userti. Ja myös
matkastamme Goshenin maakuntaan, johon lähdemme yhdessä huomenna."

"Huomenna! Sinähän sanoit tänä aamuna, että lähdet vasta kolmen
päivän kuluttua."

"Sanoinko, sisar -- tarkoitan, puoliso? Niin sanoin siksi, koska
en tiennyt varmaan, milloin Ana, josta tulee minun matkatoverini,
palaisi takaisin."

"Kirjanoppinut matkatoveriksesi! Olisi varmasti sopivampaa, että
serkkusi Amenmeses --"

"Kautta Setin, Amenmeseksen kanssa!" huudahti hän, "Tiedät hyvin,
että inhoan tuota miestä viekkaitten, turhanpäiväisten juttujensa
tähden."

"Todellako? Minua surettaa kuulla se, sillä kun sinä inhoat, niin
näytät sen, ja Amenmeseksesta voi tulla vaarallinen vihollinen. No,
jollei serkkumme Amenmeses, jota minä en vihaa, niin on vielä Saptah."

"Kiitän sinua! En tahdo matkustaa vaunuissa sakaalin kanssa."

"Sakaali! En pidä Saptahista, mutta miten Egyptin kuninkaallisesta
verestä syntynyt olisi sakaali! Sitten on vielä visiiri Nehesi tai
saattojoukon kenraali, jonka nimen olen unohtanut."

"Luuletko, Userti, että haluan puhella valtion talouden hoidosta tuon
vanhan rahasäkin kanssa, tai kuunnella kerskailuja teoista, joita hän
ei koskaan ole tehnyt sodassa nubialaisia julmureita vastaan?"

"En tiedä, puoliso. Mistä sitten puhelisit tämän Anan kanssa?
Runcista, luullakseni, ja muista sellaisista hullutuksista. Tai
kenties Merapista, Israelin kuusta, jota molemmat, kuten olen
huomannut, pidätte niin suloisena. Hyvä, tehkää miten tahdotte! Sanot
minulle, etten voi seurata sinua tuolle matkalle, minä juuri vihitty
puolisosi, ja nyt huomaan, että se onkin siksi, että haluat täyttää
paikkani juttujen kirjoittajalla, jonka löysit jonakin päivänä.
Onnellista matkaa, herraseni", ja hän nousi tuoliltaan kooten
viittansa laahukset molemmin käsin.

Silloin suuttui Seti.

"Userti", sanoi hän polkien jalkaansa, "et saa käyttää sellaisia
sanoja. Tiedät hyvin, etten ota sinua mukaani, koska tuolla
hebrealaisten keskuudessa voi piillä vaaroja. Sitäpaitsi, eihän se
ole Faraonkaan tahto."

Prinsessa kääntyi ja vastasi kylmän kohteliaasti:

"Pyydän anteeksi ja kiitän, että ajattelet minun turvallisuuttani.
En tiennyt, että tuo tehtävä olisi niin vaarallinen. Ole varovainen,
Seti, ettei kirjanoppinut Ana tuota mitään harmia."

Sen sanottuaan kumarsi hän ja katosi oviverhojen taa.

"Ana", sanoi Seti, "sanokaa minulle, sillä en koskaan ole ollut
nopea laskennossa, montako minuuttia on tästä hetkestä huomen aamun
neljänteen tuntiin, jolloin käsken vaunujeni olemaan kunnossa? Ja
tiedättekö, onko mahdollista matkustaa Goshenista läpi rämeikköjen
ja palata takaisin Syrian kautta? Tai, jollei se käy laatuun, kulkea
erämaiden halki Thebeen ja purjehtia Niiliä alas keväällä?"

"Oi! Prinssi, prinssi", sanoin, "pyydän teitä, lähettäkää minut
pois. Antakaa minun mennä minne tahansa, jonne ei hänen Korkeutensa
prinsessan ääni minua saavuta."

"On kummallista, miten samalla lailla me ajattelemme joka asiassa,
Ana, yksinpä Merapistakin ja kuninkaallisten naisten kielistä. Te
ette mene. Jos on kysymys menemisestä, on muita, jotka menevät ensin.
Sitä paitsi te ette voi mennä, vaan teidän on pysyttävä ja kannettava
kuormanne, kuten minäkin kannan omaani. Muistakaa särjettyä pikaria,
Ana."

"Muistan, prinssi, mutta mieluummin haluaisin tulla ruoskituksi
raipoilla kuin tuollaisilla sanoilla, joita minun on kuunneltava."

Kuitenkin samana yönä, poistuttuani prinssin luota, sain kuulla
tuon oikullisen, tai kenties viisaan kuninkaallisen naisen suusta
miellyttävämpiä sanoja. Hän lähetti noutamaan minua ja minä menin
suuresti peloissani. Hän istui pienessä kammiossaan yksin, ainoastaan
toisessa päässä huonetta istui vanha, kunnianarvoisa nainen, joka
näytti olevan kuuro, sellaisen prinsessa kenties oli vartavasten
valinnut. Userti pyysi minua kohteliaasti istuutumaan häntä
vastapäätä ja puheli minulle näin:

"Kirjanoppinut Ana, pyydän teiltä anteeksi, että ollessani suuttunut
ja väsynyt sanoin teille ja teistä tänään sellaista, jonka nyt
toivoisin jättäneeni sanomatta. Tiedän hyvin, että te, joka olette
Egyptin korkeasäätyistä sukua, ette kerro sitä ulkopuolella näitä
seiniä."

"Kieleni leikattakoon pois sitä ennen", vastasin.

"Näyttää siltä, kirjanoppinut Ana, että herrani prinssi pitää
teistä paljon. Miten ja miksi se tapahtui niin äkkiä, te kun olette
mies, en ymmärrä. Mutta olen varma siitä, että teissä täytyy olla
paljon rakastettavaa, kotka prinssi ei ole milloinkaan tietääkseni
osoittanut suurempaa huomiota kenellekään, joka ei todella olisi
mitä kunnioitettavin ja arvokkain. Nyt kun asiat ovat näin, on
selvää, että teistä tulee hänen Korkeutensa suosikki, miehen,
joka ei muuta mieltään sellaisissa seikoissa, ja että hän kertoo
teille kaikki salaiset ajatuksensa, kenties sellaisetkin, jotka hän
salaa neuvonantajilta tai vieläpä minultakin. Lyhyesti sanoen, te
tulette mahtavaksi tässä valtakunnassa ja kenties eräänä päivänä
mahtavimmaksi -- Faraon jälkeen -- vaikka vielä näytätte ainoastaan
yksityiskirjurilta.

"En tahdo teeskennellä teille, että minä toivoisin näin käyvän,
minä, joka päinvastoin toivon, että puolisollani olisi vain yksi
todellinen neuvonantaja -- minä. Kuitenkin minä, nähdessäni, että
niin on, painan alas pääni, toivoen, että kaikki kävisi parhaiten.
Jos joskus kateus valtaisi minut ja puhuisin teille ilkeitä
sanoja, kuten tänään, pyydän anteeksi jo edeltäpäin sitä, mikä ei
vielä ole tapahtunut, kuten äsken pyysin anteeksi sitä, mikä on
tapahtunut. Pyydän teitä, kirjanoppinut Ana, että tekisitte parhaanne
vaikuttaaksenne prinssiin vain hyvää, sillä sen, jota hän rakastaa,
on helppo johtaa häntä. Myöskin pyydän teitä, joka olette nopea
ja tarkka, kuten huomaan, ottamaan selkoa kuninkaallisen hovimme
valtiollisista asioista, ja jos on tarpeellista, tulemaan minun
luokseni saamaan ohjeita siihen. Silloin teistä tulee kykenevä
neuvomaan prinssiä oikein, jos hän kääntyisi teidän puoleenne."

"Kaiken tuon tahdon tehdä, teidän Korkeutenne, jos se vain on minun
vallassani. Vaikka mikä minä olen, että toivoisin saada tehdä polkua
kuninkaalle? Sitäpaitsi tahtoisin lisätä tämän, että prinssi on
lopultakin sellainen, joka aina valitsee oman tiensä."

"Saattaa olla niin, Ana. Ainakin kiitän teitä. Pyydän myös, olkaa
varma, että minä olen aina teidän ystävänne enkä vihollisenne, vaikka
toisinaan luonteeni kiivaus, jota ei koskaan ole hillitty, voi johtaa
teidät ajattelemaan toisin. Sanon teille vielä erään asian, jonka
tulee pysyä salaisuutena meidän kesken. Tiedän, että prinssi rakastaa
minua pikemmin ystävänä kuin puolisona, ja ettei hän itse olisi
halunnut tätä avioliittoa, mikä on kenties luonnollistakin. Tiedän
vielä, että hänen elämäänsä tulee muita naisia, vaikka ne ovat paljon
harvalukuisempia kuin toisilla kuninkailla on tapana, sillä häntä
on sangen vaikea miellyttää. Sitä en voi valittaa, koska se johtuu
maamme tavoista. Pelkään ainoastaan yhtä seikkaa -- että joku nainen,
joka ei enää olisi hänelle vähäpätöinen, ottaisi Setin sydämen
ja tekisi hänet kokonaan omakseen. Tässä asiassa, kirjanoppinut
Ana, kuten muissakin pyydän apuanne, sillä haluan tulla Egyptin
kuningattareksi täydellisesti enkä ainoastaan nimellisesti."

"Teidän Korkeutenne, miten voin sanoa prinssille?: 'Niin paljon
teidän on rakastettava tätä tai tuota naista eikä enempää'.
Sitäpaitsi, miksi pelkäätte sellaista, mitä ei ole eikä mahda koskaan
tullakkaan?"

"En tiedä, miten voitte sanoa sen, kirjuri, mutta kuitenkin pyydän
teitä puhumaan, jos voitte. Ja miksi pelkään? Siksi, että minusta
tuntuu kuin jonkun naisen varjo lepäisi kylmänä päälläni ja
rakentaisi mustaa muuria hänen Korkeutensa ja minun välilleni."

"Se on vain uneksimista, prinsessa."

"Kenties. Toivon, että se olisi sitä. Kuitenkin luulen toisin.
Oi! Ana, ettekö te, joka tutkitte miesten ja naisten sydämiä, voi
ymmärtää asemaani? Olen mennyt avioliittoon, jossa ei ole toivoa
tulla milloinkaan rakastetuksi, kuten toiset naiset ovat. Minä, joka
olen puoliso, en ole kuitenkaan se. Luen ajatuksenne ja kysytte --
'Miksi sitten menitte naimisiin?' Koska olen kertonut teille näin
paljon, kerron senkin teille. Ensiksi, koska prinssi on erilainen
kuin toiset miehet ja omalla tavallaan yläpuolella kaikkia heitä,
niin, paljon yläpuolella jokaista, jonka kanssa kuninkaallinen
perijätär olisi voinut mennä naimisiin. Toiseksi, koska minulta on
riistetty rakkaus, niin mitäpä jää minulle muuta kuin kunnianhimo?
Ja lopuksi, tahtoisin tulla mahtavaksi kuningattareksi, kuten
oli Hatshepu aikoinaan, ja auttaa maani nousemaan niistä monista
vaivoista, mihin se on vaipunut ja saada nimeni kirjoitetuksi laajan
historian lehdille. Sen voin ainoastaan tehdä ottamalla Faraon
perillisen miehekseni, kuten on velvollisuuteni."

Hän ajatteli hetken, ja lisäsi sitten: "Nyt olen kertonut teille
kaikki ajatukseni. Olenko tehnyt siinä viisaasti, sen tietävät yksin
jumalat ja aika on sen minulle näyttävä".

"Prinsessa", sanoin, "kiitän teitä luottamuksesta, jota osoititte
minulle, ja minä tahdon auttaa teitä, jos voin. Kuitenkin olen vallan
hämmentynyt. Minä, mies parka, vaikka olenkin hyvää sukua, uneksija,
joka olen nähnyt vaivaakin, olen äkkiä sattumalta tai jumalallisesta
johdatuksesta nostettu korkealle Egyptin perillisen suosioon, ja
vieläpä olen voittanut teidänkin luottamuksenne. Ihmettelen, miten
minun on käyttäydyttävä tässä uudessa paikassa, jota en koskaan ole
hakenut."

"Sitä en tiedä. Minulla on tarpeeksi huolia kannettavana nykyään.
Mutta epäilemättä se sallimus, josta puhuitte, ja joka on pannut
teidät asemaanne, on myös määrännyt, miten, kaikki päättyy. Mutta,
kesken kaiken, minulla on teille lahja. Sanokaa, kirjuri, oletteko
milloinkaan käyttänyt asetta kynän ohella?"

"Olen, teidän ylhäisyytenne, poikana olin taitava miekkailija.
Sitäpaitsi, vaikka en pidä sodasta ja verenvuodatuksesta, tappelin
muutama vuosi sitten suuressa taistelussa niniveläisiä barbaareja
vastaan, kun Farao kutsui Memphiksen nuoret miehet täyttymään
velvollisuutensa. Minä löin omin käsin kaksi rehellisessä
taistelussa, vaikka eräs oli vähällä tuottaa minulle kuoleman", ja
osoitin arpea, joka näkyi punertavana harmaitten hiusteni välistä.
Keihäs oli siihen iskenyt syvän reiän.

"Se on hyvä, tai niin ainakin minä ajattelen, sillä pidän enemmän
sotilaista kuin kirjatoukista."

Mennen ruo'oista tehdyn maalatun arkun luo otti hän siitä ihmeellisen
pronssisista renkaista tehdyn panssaripaidan, ja lyhyen miekan, sekin
pronssista. Miekka oli kullatussa tupessa, jonka pää oli muodostettu
leijonan pään muotoiseksi. Nämä hän omin käsin antoi minulle, sanoen:

"Tämä on sotasaalis, jonka isoisäni, suuri Rameses, otti
nuoruudessaan eräältä Khitahin prinssiltä, jonka hän surmasi Syriassa
tuossa taistelussa, josta teidän isoisänne kirjoitti runon. Kantakaa
tätä panssaria, jonka läpi ei mikään keihäs mene, viittanne alla,
ja pankaa miekka vyöllenne, kun menette noitten israelilaisten
keskuuteen, joihin minä en luota. Olen antanut samanlaisen puvun
prinssille. Olkoon velvollisuutenanne pitää huolta, että se on
hänen pyhän ruumiinsa suojana sekä yöllä että päivällä. Olkoon myös
velvollisuutenne, jos tarvitaan, puolustaa häntä tällä miekalla.
Hyvästi."

"Jumalat karkoittakoot minut autuaitten maista, jos laiminlyön tämän
luottamustehtävän", vastasin minä ja lähdin etsimään lepoa, jota,
kuten kuulette, en kuitenkaan vielä saanut.

Sillä kun kuljin käytävää erään hovinaisen saattamana, niin kenenkä
olisinkaan tavannut sen päässä, jollen vanhaa Pambasaa, joka monin
kumarruksin ilmoitti minulle, että prinssi tarvitsi minua? Kysyin,
miten se saattoi olla mahdollista, sillä hänhän oli lähettänyt minut
pois yöksi. Hän ei sanonut tietävänsä, vaan hänet oli käsketty ohjata
minut yksityiseen kammioon, samaan huoneeseen, jossa ensiksi elin
nähnyt hänen Korkeutensa. Menin sinne ja löysin hänet lämmittelemästä
tulen äärestä, sillä yö oli kylmä. Hän katsoi ylös ja pyysi Pambasaa
päästämään sisälle ne, jotka olivat odottamassa; sitten hän,
huomattuaan renkaista tehdyn panssaripaidan ja miekan, jota kannoin
kädessäni, sanoi:

"Te olette ollut prinsessan luona, ettekö olekin, ja hänellä täytyi
olla paljon sanomista teille, sillä keskustelunne oli pitkä? Hyvä,
minä luulen arvaavani sen sisällyksen, sillä olenhan lapsuudesta
asti tuntenut hänen mielenlaatunsa. Hän pyysi teitä pitämään minua
silmällä, sekä ruumistani että sydäntäni ja kaikkea, mikä tulee
sydämestä -- ah, ja paljon muuta. Ja hän antoi teillekin syrialaisen
puvun kannettavaksi hebrealaisten keskuudessa, kuten hän antoi
minullekin. -- Kuulkaapas Ana. Olen pahoillani, että häiritsen
lepoanne, sillä te olette varmaan väsynyt matkasta ja keskustelusta.
Mutta vanha Bakenhonsu, jonka tunnette, odottaa ulkopuolella ja hänen
kanssaan Kii, suuri tietäjä, jota luullakseni ette ole nähnyt. Hän on
ihmeellinen tietomies. Hän tekee todella kummallisia taikatemppuja
ja toisinaan näyttää menneisyys ja tulevaisuus olevan avoinna hänen
katseilleen. Epäilemättä hänellä on, tai hän luulee itsellään olevan,
joku ilmoitus minulle taivaasta. Ajattelin, että haluaisitte kuulla
sen."

"Haluan kernaasti, prinssi, jos olen sen arvoinen ja tahdotte
suojella minua tuon tietäjän vihalta, jota pelkään."

"Viha muuttuu toisinaan luottamukseksi, Ana. Ettekö huomannut sitä
juuri äsken prinsessan suhteen, kuten sanoin tulevan tapahtumaan?
Hiljaa! He tulevat. Istuutukaa ja laittakaa kirjoitustaulunne kuntoon
tehdäksenne muistiinpanoja heidän puheistaan."

Oviverhot vedettiin syrjään ja niiden takaa tuli iäkäs Bakenkhonsu
nojaten keppiinsä ja hänen mukanaan itse Kii puettuna valkeaan
viittaan ja hiukset ajeltuina, sillä hän oli saanut perintönä Amonin
papin viran Thebessä ja oli vasta alkava Isiksen, salaperäisyyksien
äidin, palvelija. Hänellä oli myös Kherhebin, Kherheb oli päätietäjän
virallinen nimitys muinaisessa Egyptissä, eli päätietäjän tehtävät.
Ensi näkemältä oli tuossa miehessä jotakin outoa. Todellakin, hän
olisi hyvin näkönsä puolesta saattanut olla keski-ikäinen kauppias;
ruumiiltaan hän oli lyhyt ja tukeva, kasvoiltaan lihava ja hymyilevä.
Mutta noissa hymyilevissä kasvoissa oli kaksi ihmeellistä, harmaalle
vivahtavaa, melkein mustaa silmää. Kun kasvot hymyilivät, tuijottivat
nuo silmät tyhjyyteen kuin kuvapatsaan silmät. Ne olivat todellakin
kuin kivisen patsaan silmät tai oikeammin silmäkuopat, niin syvällä
ne olivat päässä. Omasta puolestani sanon, että pidin niitä
kunnioitusta herättävinä, ja arvelin, että mikä Kii mahtoi ollakin,
ei hän ainakaan ollut petturi.

Tämä kummallinen pari kumarsi prinssille, ja prinssin viittauksesta
istuutuivat he, Bakenkhonsu tuolille, koska hänen oli vaikeata
nousta, ja Kii, joka oli nuorempi, kirjanoppineitten tavan mukaan
lattialle.

"Mitä kerroin teille, Bakenkhonsu?" sanoi Kii vahvalla, mahtavalla
äänellä, lopettaen sanat omituisella hihityksellä.

"Kerroitte minulle, tietäjä, että löytäisimme prinssin tästä
huoneesta, jonka kuvasitte minulle tarkasti juuri sellaiseksi, kuin
nyt näen sen, vaikka emme kumpainenkaan ole ennen käyneet täällä.
Sanoitte myöskin, että siellä sisällä istuisi lattialla kirjuri
Ana, jonka minä tunnen, vaan ette te, pitäen käsissään vahatauluja
ja kynää. Hänen vieressään on ihmeellinen panssaripaita ja
leijonatuppinen miekka."

"Sepä on kummallista", keskeytti prinssi, "mutta anteeksi,
Bakenkhonsu näkee nämä asiat. Jos te, oi Kii, kertoisitte meille,
mitä on kirjoitettu Anan tauluille, joita emme kumpainenkaan voi
nähdä, ja olisi vielä ihmeellisempää, jos sanoisitte, onko sinne
kirjoitettu mitään."

Kii hymyili ja tuijotti kattoon. Hetken kuluttua hän sanoi:

"Kirjuri Ana käyttää pikakirjoitusta, jota ei ole helppo selittää.
Kuitenkin näen kirjoitettuna tauluille erään talon hinnan, jonka
hän on saanut jossakin kaupungissa, jonka nimeä ei ole mainittu --
se on niin ja niin paljon. Myöskin näen sinne kirjoitettuna summan,
minkä hän maksoi pois siitä palvelijalle, ja aasin ruoan kahdessa
majatalossa, joissa hän poikkesi matkallaan. Se on niin ja niin
paljon. Sitten on luettelo papyruskääröistä ja sanat: 'Sininen
viitta', jotka on pyyhitty pois."

"Ana, onko se oikein sanottu?" kysyi prinssi.

"Aivan oikein", vastasin täynnä pelkoa, "ainoastaan sanat 'Sininen
viitta', jotka totta kyllä kirjoitin taululle, on myös pyyhitty pois."

Kii hihitti ja käänsi silmänsä katosta minuun.

"Haluaisiko teidän Korkeutenne, että kertoisin teille, mitä on
kirjoitettu tämän kirjanoppineen muistiin yhtä hyvin kuin sen, mitä
on kirjoitettu noihin vahatauluihin, joita hän pitää käsissään?
Niitä on helpompi selittää kuin noita toisia ja minä näen niissä
paljon mielenkiintoisia asioita. Esimerkiksi salaisia sanoja, joita
hänelle on puhunut joku korkea olento aivan äskettäin, suurista
valtiollisista asioista, luullakseni. Tai teidän ylhäisyytenne
mielipide siitä, miten vilun värinä kylmällä ilmalla joen partaalla
seistessä muuttuu kuumuudeksi, kun astuu veteen ja vastaus siihen.
Ja sanoja, jotka puhuttiin alabasterimaljaa rikottaessa. Sivumennen
sanoen, kirjuri, hyvän kätköpaikan valitsitte maljan toiselle
puoliskolle piilottaessanne sen arkun pohjalle kammiossanne, arkun,
joka on suljettu nuoralla ja sinetöity Rameses toisen aikoina
kovakuoriaissinetillä. Luullakseni maljan toinen puolisko on
helpommin saatavissa", ja kääntyen ympäri hän tuijotti seinään, jossa
näin vähän alabasterimaljan reunaa.

Minä istuin suu avoinna, sillä miten saattoi tuo mies tietää kaiken
tämän? Mutta prinssi nauroi ääneen, sanoen:

"Ana, minä rupean tuumimaan, että pidätte huonosti asioita salassa.
Ainakin luulisin niin, jollen muistaisi, ettei teillä ole vielä ollut
tilaisuutta kertoa minulle, mitä prinsessa tuolla mahtoi teille
sanoa, ja tuskin voitte tietää tämän huoneen seinässä olevasta
petollisesta liukuvasta luukusta, jota en ole milloinkaan näyttänyt
teille."

Taaskin Kii nauraa hihitti ja Bakenkhonsun leveille, ryppyisille
kasvoille levisi hymy.

"Oi prinssi", aloitin minä, "vannon teille, ettei koskaan ole
pieninkään sana --"

"Tiedän sen, ystävä", keskeytti prinssi, "mutta näyttää olevan
sellaisiakin, jotka eivät odota sanoja, vaan lukevat 'ajatusten
kirjasta'. Sentähden ei ole hyvä seurustella heidän kanssaan liian
usein, sillä jokaisellahan on ajatuksia, joita ei tarvitse muitten
tietää kuin hän itse ja Jumala. Tietäjä, mitä asiaa teillä on
minulle? Puhukaa aivan kuin me olisimme kahden."

"Tämä, prinssi, on asiani. Te teette matkan hebrealaisten luo, kuten
kaikki olemme kuulleet. Nyt Bakenkhonsu ja minä sekä kaksi ennustajaa
minun virkakunnastani olemme erityisesti tarkastelleet tulevaisuutta,
joka koskee tätä matkaa. Sillä me kaikki rakastamme teitä ja
tiedämme, miten paljon teidän menestyksenne merkitsee Egyptille.
Vaikka se, mitä olemme saaneet tietää, eroaa muutamissa asioissa, on
se toisissa vallan sama. Sentähden pidimme velvollisuutenamme kertoa
teille, mitä olemme nähneet."

"Jatka, Kherheb."

"Ensiksi, että teidän Korkeutenne elämä joutuu vaaraan."

"Elämä on aina vaarassa, Kii. Menetänkö sen? Jos niin käy, älkää
pelätkö kertoa sitä minulle."

"Emme tiedä sitä, mutta emme luule niin käyvän, päättäen muusta,
mitä meille on ilmoitettu. Saimme tietää, ettei ainoastaan ruumiinne
joudu vaaraan. Tuolla matkalla näette naisen, johon rakastutte. Tämä
nainen, niin arvelemme, tuottaa teille paljon sekä surua että iloa."

"Silloin tuo matka on kenties tekemisen arvoinen, Kii, koska monet
saavat kulkea kauas ennenkuin löytävät sen, jota voivat rakastaa.
Kertokaa minulle, olenko nähnyt tuon naisen?"

"Siinä olemme sekaisin, prinssi, sillä näyttää siltä -- epäilemättä
olemme väärässä -- että olette nähnyt hänet usein, usein, ja olette
tuntenut hänet tuhansia vuosia sitten, niinkuin olette tuntenut tuon
vieressänne olevan miehen tuhansia vuosia sitten."

Setin kasvot tulivat hyvin tarkkaavaisiksi.

"Mitä tarkoitatte, tietäjä?" kysyi hän katsoen häneen terävästi.
"Mitenkä minä, joka olen vielä nuori, olen voinut tuntea jonkun
naisen ja miehen tuhansia vuosia sitten?"

Kii tarkasteli häntä kummallisilla silmillään ja vastasi:

"Teillä on paljon arvonimiä, prinssi. Eikö yksi niistä ole
'Jälkeensyntyneitten Herra', ja jos on, niin miten saitte sen, ja
mitä se merkitsee?"

"Se on nimeni. Mitä se merkitsee, en tiedä, mutta sain sen jonkun
unen johdosta, jonka äitini näki yöllä ennen kuin synnyin. Kertokaa
te minulle, mitä se merkitsee, koska näytte tietävän niin paljon."

"En osaa, prinssi. Tuota salaisuutta ei ole näytetty minulle.
Kuitenkin tunsin nuoruudessani keski-ikäisen miehen, joka oli
tietäjä, kuten minäkin, ja häneltä opin paljon. -- Bakenkhonsu tässä
tunsi hänet hyvin -- sillä hän tutki tuota asiaa. Hän kertoi minulle
olevansa varma, koska niin oli ilmoitettu hänelle, että ihmiset
eivät elä ainoastaan kerran ja sitten lähde täältä iäksi. Hän sanoi,
että ne elävät monta kertaa ja monissa muodoissa, vaikka aina tässä
maailmassa, ja jokaisen elämän välillä on pimeyden muuri."

"Jos niin on, mitä hyötyä on elämästä, jota emme muista sen jälkeen
kuin kuolema on sulkenut ovet?"

"Ovet on kerran jälleen avautuva, prinssi, ja näyttävä meille paikat,
joiden läpi jalkamme ovat kulkeneet alusta alkaen."

"Uskontomme opettaa meille, Kii, että kuoleman jälkeen elämme
iankaikkisesti jossakin muualla ruumiissamme, jotka saamme takaisin
tuomiopäivänä. Iankaikkisuudella, jolla ei ole loppua, ei voi olla
alkuakaan; se on ympyrä. Sentähden, jos on totta, että elämme
uudelleen, niin täytyy senkin olla totta, että olemme eläneet aina."

"Se on hyvin perusteltu, prinssi. Ennen muinoin, ennen kuin papit
alkoivat muodostella ihmisten ajatuksista kivimöhkäleitä ja rakentaa
niistä temppeleitä tuhansille jumalille, monet pitivät tuota
perustetta oikeana, kuten heidän mielestään oli vain yksi jumalakin."

"Niinhän on israelilaisillakin, joitten luo menen. Mitä sanotte
heidän jumalastaan, Kii?"

"Että hän on sama kuin meidänkin monet jumalamme, prinssi. Ihmisten
silmillä katsoen on Jumalalla monet kasvot, ja jokainen väittää, että
ne, jotka hän näkee, ovat ainoan oikean Jumalan. Kuitenkin he ovat
väärässä, sillä nehän ovat kaikki oikeita."

"Tai vääriä kenties, Kii, jollei petollisuuskin ole osa totuudesta.
No niin, olette kertonut minulle kahdesta vaarasta, joista toinen
kohtaa sydäntäni, toinen ruumistani. Onko mitään muuta ilmoitettu
teidän viisaudellenne?"

"On, prinssi. Kolmas on se, että tämä matka lopulta on maksava teidän
valtaistuimenne."

"Jos kuolen, niin se varmasti maksaa valtaistuimeni."

"Ei, prinssi, vaan eläessänne."

"Tiedättekö, Kii, että silloin voisin kantaa elämää paljon nöyremmin
kuin valtaistuimella ollessani. Voisiko hänen Korkeutensa prinsessa
tehdä samoin, se on eri asia. Sanotte siis, että jos menen tuolle
matkalle, tulee toinen faraoksi minun tilalleni."

"Emme sano niin, prinssi. On totta, että meille on näytetty jonkun
täyttävän paikkanne aikana, jolloin Egyptissä vallitsee hämmennys
ja sekasorto, ja jolloin tuhannet kuolevat. Kuitenkin katsoessamme
uudelleen, emme näe tuota toista, vaan teidät jälleen omalla
paikallanne." Tässä minä, Ana, muistin näkyni Faraon salissa. "Asia
on pahempi kuin luulin, sillä kerran luovuttuani kruunusta en luule,
että minulla olisi mitään halua ruveta sitä jälleen kantamaan", sanoi
Seti. "Kuka näyttää teille näitä asioita ja miten?"

"Meidän henkemme, joka on salainen itsemme, näyttää niitä meille,
prinssi, ja monella tavalla. Toisinaan unien ja näkyjen, toisinaan
vedenpinnalla näkyvien kuvien ja pelkkään hiekkaan merkittyjen
kirjoitusten avulla. Kaikissa näissä muodoissa ja muissakin antaa
henkemme, vetäen esille viisauden loppumattomat lähteet, jotka on
kätketty jokaiseen ihmiseen, nähdä pilkahduksen totuudesta, kuten se
antaa meille, jotka on kasvatettu siihen, voiman tehdä ihmeitä."

"Totuudesta. Ovatko nämä asiat, jotka kerroitte minulle, siis tosia?"

"Me uskomme niin, prinssi."

"Ja koska ne ovat tosia, täytyy niiden tapahtua. Mitä hyödyttää
siis varoittaa sellaisesta, jonka täytyy tapahtua? Ei voi olla
kahta totuutta. Mitä haluaisitte minun tekevän? Ettenkö menisikään
tuolle matkalle? Mutta minunhan on mentävä, sillä jollen menisi,
muuttuisi totuus valheeksi, joka on mahdotonta. Sanotte, että
sallimus on määrännyt matkani ja mentyäni tapahtuu sellaisia ja
sellaisia asioita. Ja kuitenkin neuvotte, etten menisi, sillä sitähän
tarkoitatte. Oi, Kherheb Kii ja Bakenkhonsu, epäilemättä olette
suuria tietäjiä ja hyvin viisaita, mutta on suurempi, joka hallitsee
maailmaa viisaudella, johon verrattuna teidän on kuin vesipisara
Niilissä. Kiitän teitä varoituksistanne, mutta huomenna matkustan
Goshenin maahan täyttämään faraon käskyä. Jos palaan sieltä, puhumme
näistä asioista tässä maailmassa. Jollen tule takaisin, puhumme
kenties niistä jossakin muualla. Hyvästi!"



VI.

GOSHENIN MAA.


Prinssi Seti ja hänen suuri seurueensa pääsivät onnellisesti
Goshenin maahan, minä, Ana, istuen hänen kanssaan vaunuissa. Se
oli siihen aikaan, kuten nytkin, viljava maa, joka laajeni aivan
tasaisena autioitten kukkularyhmien takana, joitten poikki kuljimme
kaitaa, mutkikasta polkua pitkin. Kaikkialla tasangolla kulki
kanavia, joitten välissä oli suuria peltoja, joihin juuri oli
siemen kylvetty. Siellä oli myös vihreitä ruohoniittyjä, joissa oli
laitumella satoja eläimiä, ja niiden takana, kuivuneilla rämemailla,
kulki lammaslaumoja. Goshen, kylä, jos sitä niin voi nimittää,
oli ainoastaan mitätön paikka. Siellä ei ollut muuta kuin joukko
savimajoja, joitten keskellä oli rakennus, myös savesta, ja sen
edessä kaksi tiileistä rakennettua pylvästä. Se oli tämän kansan
temppeli, kuten meille kerrottiin, jonka sisimmäisiin osiin ei saanut
kukaan muu astua kuin heidän ylimmäinen pappinsa. Minä nauroin
nähdessäni sen, mutta prinssi nuhteli minua sanoen, ettei pitäisi
tuomita henkeä ruumiin mukaan eikä jumalaa huoneen perusteella.

Me leiriydyimme kylän ulkopuolelle ja pian pääsimme selville, että
tässä ja tuolla kauempana toisissa kylissä asui noin kymmenen tuhatta
ihmistä, jotka useimmat kuljeskelivat leirimme ympärillä nähdäkseen
meidät. Miehillä oli tulinen katse ja kyömynenä, nuoret naiset olivat
kauniita ja miellyttäviä nähdä, vanhemmat naiset suurimmaksi osaksi
pyyleviä ja hieman kömpelöitä, ja lapset hyvin suloisia. Kaikki oli
puettu karkeisiin, kotikutoisiin, tumman värisiin liina-viittoihin,
mutta naisten puvut olivat kirjaillut valkealla kankaalla. Huolimatta
varallisuudesta, jota näimme ympärillämme olevissa pelloissa ja
karjassa, ei heillä ollut paljon koristuksia, tai kenties oli ne
kätketty meiltä.

Oli helppo nähdä, kuinka he vihasivat meitä egyptiläisiä ja
vieläpä uskalsivat halveksiakin meitä. Viha näkyi heidän
kiiluvista silmistään, ja minä kuulin heidän nimittävän meitä
"epäjumalanpalvelijoiksi" ja kyselevän, missä jumalamme, härkä oli,
sillä ollen tietämättömiä luulivat he meidän palvelevan Apis-härkää
(kuten kenties jotkut rahvaasta tekevät) sensijaan, että pidämme
tuota pyhää eläintä luonnon voimien vertauskuvana. Vieläpä he
tekivät enemmänkin. Ensimmäisenä yönä tulomme jälkeen teurastivat he
samanlaisen härän kuin Apis on ja aamulla löysimme sen tieltä lähellä
leiriämme, ja sen nahkaan oli työnnetty suuri joukko vielä elävien
sittiäisten teräviä pistimiä. Sillä he eivät taaskaan tienneet, ettei
tuo kuoriainen ole egyptiläisten jumala, vaan ainoastaan Luojan
vertauskuva. Sittiäinen pyörittää pallon mudasta ja laskee siihen
munansa hautoakseen niitä, ja samoin Luoja pyörittää maailmaa, joka
näyttää tulevan pyöreäksi, ja synnyttää siihen elämää.

Kaikki leirissämme olivat vihaisia tuosta häväistyksestä, paitsi
prinssi, joka sanoi nauraen, että hän piti pilaa raakana, mutta
sukkelana. Mutta pahemmin oli käydä. Eräs päihtynyt sotilas oli
häväissyt hebrealaista naista, joka tuli yksin kanavasta vettä
nostamaan. Huhu tästä lensi ja muutama tuhat israelilaista hyökkäsi
leiriin, huutaen ja vaatien kostoa niin uhkaavalla tavalla, että oli
välttämätöntä muodostaa vartijoista oikea sotajoukko.

Prinssi määräsi, että tyttö ja hänen sukulaisensa tuotaisiin esiin
selittämään asiaa. Hän tuli itkien ja voivotellen, ja repien
koristeitaan, samalla heittäen tuhkaa päänsä päälle, vaikka kävi
selville, ettei sotilas ollut tuottanut hänelle mitään suurempaa
vaaraa, sillä tyttö juoksi pakoon. Prinssi pyysi häntä näyttämään
miehen, jos hän tuntisi sen, ja hän osoitti erästä kreivi
Amenmeseksen henkivartijaa, jonka kasvot olivat täynnä aivankuin
naisen kynnen jälkiä. Kun häneltä kysyttiin, sanoi hän muistavansa
vähän koko asiasta, mutta tunnusti, että hän oli nähnyt naisen
kanavan rannalla kuun nousun aikana ja laskenut leikkiä hänen
kanssaan.

Tytön sukulaiset huusivat, että mies oli tapettava, koska hän oli
yrittänyt häväistä korkeasyntyistä israelilaista naista. Siihen
ei Seti suostunut, vaan sanoi, ettei se rikos tuota kenellekään
kuolemaa, mutta lupasi hän määrätä miehen julkisesti ruoskittavaksi.
Silloin Amenmeses, joka piti sotilaistaan, hyökkäsi kiivaasti esille
sanoen, ettei hänen palvelijaansa saisi koskeakaan siksi, että tämä
oli yrittänyt hyväillä kaunista israelilaista naista, jolla ei
ollut mitään asiaa liikkua yksin yöllä. Hän lisäsi, että jos mies
ruoskittaisiin, hän ja hänen seurueensa poistuisivat leiristä ja
marssisivat takaisin ilmoittamaan faraolle.

Keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa ilmoitti prinssi naiselle
ja tämän sukulaisille faraon määräyksen, että hän tahtoi tuomita
asiat, ja käski heitä tulemaan hoviin kuukauden kuluttua ja
esittämään siellä syytteensä sotamiestä vastaan. He lähtivät pois
tyytymättöminä, sanoen, että Amenmeses oli häväissyt heidän tytärtään
vielä enemmän kuin hänen palvelijansa oli tehnyt. Ja kaiken tämän
loppu oli se, että seuraavana yönä löydettiin sotilas kuolleena,
ruumis puukon iskuja täynnä. Tyttöä, hänen vanhempiaan ja veljiään
ei voitu löytää, sillä he olivat paenneet erämaahan, eikä ollut
mitään merkkiä, mikä olisi näyttänyt, kuka sotamiehen oli murhannut.
Sentähden ei voitu tehdä mitään muuta kuin haudata ruumis.

Seuraavana aamuna alkoi tarkastus tavanmukaisine juhlallisuuksineen.
Prinssi Seti ja kreivi Amenmeses ottivat paikan suuren teltan
toisessa päässä, neuvonantajat heidän takanaan ja kirjurit, joiden
joukossa minäkin, istuutuivat heidän jalkojensa juureen. Silloin
saimme kuulla, että nuo kaksi profeettaa, jotka näin Faraon hovissa,
eivät olleet Goshenin maassa, vaan olivat lähteneet sieltä ennen
meidän tuloamme "uhraamaan Jumalalle erämaassa", eikä kukaan tiennyt,
milloin he palaisivat. Tuli kuitenkin muita vanhimpia ja pappeja,
jotka alkoivat esittää valituksiaan, joita he kertoivat laveasti
ja suurella kiivaudella, useasti kaikki yhtä aikaa puhuen. Siksi
oli vaikeata tulkita heidän puheitaan, he kun väittivät, etteivät
osanneet Egyptin kieltä.

Sitäpaitsi aloittivat he kertomuksen aivan alusta, jolloin he
olivat tulleet Egyptiin satoja vuosia sitten. Heidän apunaan oli
silloin ollut sen aikaisen faraon visiiri, joku Yusuf, mahtava
ja älykäs mies heidän suvustaan, joka nälänhädän aikana kokosi
viljaa ja myi sitä myös. Tämä farao oli Hyksos-kansasta, eräs
noita paimentolaiskuninkaita, joita me egyptiläiset vihasimme
ja monen taistelun jälkeen saimme pois valtaistuimelta. Näitten
paimentolaiskuninkaitten aikana tuli israelilaisista niin rikas ja
mahtava kansa, että jälkeen päin tulevat faraot, jotka eivät pitäneet
heistä, alkoivat pelätä heitä.

Näin kauaksi päästiin kuulustelussa ensimmäisenä päivänä.

Seuraavana päivänä alkoi kertomus heidän rasituksistaan, jonka
alaisina he kuitenkin vielä lisääntyivät kuin hyttyset Niilin
varsilla. Ja heistä tuli niin vahva ja monilukuinen kansa, että
viimein Rameses Suuri teki katalan teon määrätessään heidän
poikalapsensa kuolemaan. Tätä määräystä ei milloinkaan toteutettu,
koska faraon oma tytär, hän joka löysi Moseksen joen kaislikosta,
puolusti heitä.

Tässä viittasi prinssi väsyneenä hälinään ja kuumuuteen, joka
johtui suuresta väentungoksesta, ja lopetti istunnon määräten sitä
jatkettavaksi seuraavana päivänä. Käskien minua seuraamaan itseään,
hän määräsi vaunut, ei omiaan, laitettaviksi kuntoon, ja vaikka minä
pyysin, ettei hän tekisi niin, lähti hän liikkeelle ilman vartijoita,
ainoastaan minä ja vaununajaja olimme mukana. Hän sanoi tahtovansa
omin silmin nähdä, miten tämä kansa teki työtä.

Hebrealainen poika otettiin oppaaksi juoksemaan hevosten edellä, ja
niin ajoimme erään kanavan rannalle, jossa israelilaiset tekivät
tiilejä savesta. Kun ne oli kuivattu auringonpaisteessa, lastattiin
ne veneisiin, jotka olivat siellä odottamassa, ja vietiin muualle
Egyptiin käytettäviksi faraon rakennuksiin. Tuhansia miehiä oli
täällä työssä uupuneina raatamisestaan egyptiläisten työnjohtajien
määräysten alaisina; nämä laskivat tiilet leikkaamalla pykäliä
sauvaan, tai toisinaan kirjoittamalla niiden luvun levyille. Nämä
johtajat olivat julmia miehiä, suurimmaksi osaksi alhaisista kansan
luokista, jotka käyttivät raakaa puhetta orjiaan kohtaan. Eivätkä
he tyytyneet vaan sanoihin. Huomattuamme eräässä paikassa kansaa
kokoontuneena ja kuullessamme huutoa, menimme katsomaan, mitä
siellä tapahtui. Näimme maassa makaamassa pojan, jota oli niin
julmasti piesty nahkapiiskoilla, että veri virtasi hänestä. Prinssin
viittauksesta kysyin minä, mitä poika oli tehnyt ja vastattiin
raa'asti, sillä työnjohtajat ja heidän vartijansa eivät tienneet
keitä olimme, että viimeksi kuluneitten kuuden päivän aikana oli hän
valmistanut ainoastaan puolet tiileistä, jotka oli määrä tehdä.

"Päästäkää hänet!" sanoi prinssi levollisesti.

"Kuka sinä olet, joka määräät minua?" kysyi työnjohtaja, joka piteli
poikaa kiinni sillä aikaa kuin vartijat pieksivät häntä. "Mene
tiehesi, tai saat samaa kuin tämä laiskuri."

Seti katsoi mieheen ja katsoessaan hänen huulensa valkenivat.

"Sano hänelle!" sanoi hän minulle.

"Koira", läähätin minä, "etkö tiedä, kuka tämä herra on, jolle
uskallat puhua noin?"

"En, eikä ole väliäkään. Lyö, vartija!"

Silloin prinssi, jonka pukua peitti yleisesti käytetty väljähihainen
viitta, veti sen auki, jolloin tuli näkyviin rintakoriste, jota
hän oli käyttänyt hovissa. Se oli kaunis kultainen esine, johon
oli kirjoitettu hänen kuninkaalliset nimensä ja arvonsa mustalla
ja punaisella emaljilla. Myös nosti hän ylös oikean kätensä, jossa
oli faraon sinetti, jota hän käytti, ollessaan tämän valtuutettuna.
Miehet tuijottivat häneen. Sitten eräs, joka oli älykkäämpi kuin
muut, huusi:

"Kautta jumalien, tämähän on hänen ylhäisyytensä Egyptin prinssi!"
Sen kuullessaan kaikki heittäytyivät kasvoilleen.

"Nouse", sanoi Seti pojalle, joka katseli häntä unhottaen
ihmetyksestä tuskansa, "ja kerro minulle, miksi et ole valmistanut
tiilimäärääsi?"

"Herra", nyyhkytti poika huonolla egyptin kielellä, "kahdesta
syystä. Ensiksi, koska olen raajarikko, katsokaa", ja hän nosti
vasenta käsivarttaan, joka oli surkastunut ja ohut kuin muumion,
"enkä siksi voi tehdä työtä nopeasti. Toiseksi, koska äitini, jonka
ainoa lapsi minä olen, on leski ja makaa niin sairaana vuoteessa,
ettei ole ketään, joka voisi koota olkia minulle, kuten farao on
määrännyt meitä tekemään. Sentähden kuluu minulta monta tuntia olkien
etsintään, koska minulla ei ole varoja, millä maksaisin, jos joku
toinen tekisi sen edestäni."

"Ana", sanoi prinssi, "kirjoita muistiin tämän nuorukaisen nimi
ja asuntopaikka, ja jos hänen kertomuksensa nähdään todeksi, pidä
huolta, että hänen ja hänen äitinsä puutteet poistetaan, ennen kuin
lähdemme Goshenista. Kirjoita myös tämän työnjohtajan ja hänen
apulaistensa nimet muistiin, ja käske heidän tulla leiriini huomen
aamulla auringon nousun aikaan, jolloin heidän tekonsa tuomitaan.
Sano vielä pojalle, että koska hän on jumalien vaivaama, vapauttaa
Farao hänet tiilien teosta ja kaikesta muusta valtion työstä."

Tehdessäni työtä käskettyä painoivat työnjohtaja ja hänen
seuralaisensa päänsä maahan ja rukoilivat armoa. He olivat
pelkureita, niinkuin julmurit aina ovat. Hänen korkeutensa ei
vastannut heille sanaakaan, katsoi vain heitä kylmästi, ja minä
huomasin, että hänen kasvonsa, jotka olivat niin lempeät, olivat
muuttuneet peloittaviksi. Sitä ajattelivat nuokin miehet, sillä
samana yönä he pakenivat Syriaan, jättäen perheensä ja Jumalansa,
eikä heitä enään milloinkaan nähty Egyptissä.

Kun olin lopettanut kirjoitukseni, kääntyi prinssi ja mennen vaunujen
luo, jotka odottivat, käski ajajaa ohjaamaan vaunut sillalle, joka
vei kanavan yli. Ajoimme hetken ääneti pitkin polkua, joka kulki
viljellyn seudun ja aution erämaan rajalla. Viimein osoitin laskevaa
aurinkoa ja kysyin, eikö ollut jo aika palata takaisin.

"Miksi?" vastasi prinssi. "Aurinko pimenee, mutta tuolta nousee
täysikuu antamaan meille valoaan, ja mitä meillä on pelättävää,
kun on miekat vyöllämme ja viittamme alla hänen korkeutensa
Usertin panssaripaita? Oh, Ana, olen väsynyt ihmisiin ja heidän
julmuuksiinsa, huutoihinsa ja tuskiinsa, ja minusta tuntuu tämä autio
korpi rauhan paikalta, sillä näyttää siltä kuin lähestyisin täällä
omaa sieluani ja taivasta, josta se on tullut; ainakin toivon niin."

"Teidän ylhäisyytenne on onnellinen omatessaan sielun, jota hän
haluaa lähestyä. Meidän kaikkien laitamme ei ole niin", vastasin
nauraen, sillä koetin kääntää hänen ajatuksensa muualle asioilla,
joista hän piti.

Juuri silloin hevoset, jotka eivät olleet kaikkien parhaita,
pysähtyivät erään hiekkatörmän juurelle. Eikä Seti sallinut ajajan
lyödä niitä, vaan käski hänen antaa niiden levätä hetken. Sillä
aikaa me nousimme vaunuista ja kuljimme autiota kukkulaa kohden,
hän nojaten käsivarteeni. Kun saavuimme sen harjalle, kuulimme
nyyhkytystä ja hiljaista puhetta kukkulan toiselta puolen. Kuka tuo
puhuja ja nyyhkyttä ja oli, emme voineet nähdä tamariskipensaitten
takia, jotka kerran olivat muodostaneet aidan.

"Lisää julmuutta, tai ainakin surua", kuiskasi Seti. "Menkäämme
katsomaan."

Hiivimme tamariskipensaitten luo ja kurkistaessamme niitten kohenen
kevyitten latvojen välistä näimme suloisen näyn erämaan kuun
kirkkaassa valossa. Tuossa noin viiden askeleen päässä seisoi nuori
ja kaunisvartaloinen nainen valkeassa puvussa. Hänen kasvojansa emme
voineet nähdä, sillä ne oli käännetty meistä poispäin ja pitkä,
musta tukkakin, joka liehui olkapäillä, peitti niitä. Hän rukoili
ääneen, puhuen välillä hebreaa, jota me kumpikin ymmärsimme jonkun
verran, ja välillä egyptin kieltä, kuten sellainen, joka on tottunut
ajattelemaan kummallakin kielellä. Vähän päästä keskeytti rukouksen
nyyhkytys.

"Oi kansani Jumala", sanoi hän, "riennä minulle apuun ja vie minut
turvallisesti kotiin, ettei Sinun lapsesi jäisi yksin korpeen
petoeläinten eikä ihmisten saaliiksi, ihmisten, jotka ovat pahempia
kuin eläimet."

Sitten hän nyyhkytti, polvistui olkitaakan päälle ja alkoi jälleen
rukoilla.

"Oi Jumala", sanoi hän, "oi isieni Jumala, auta kurjaa sydäntäni,
auta kurjaa sydäntäni."

Aioimme juuri astua esiin ja kysyä häneltä, mikä häntä vaivasi,
kun hän äkkiä käänsi päätään niin, että valo lankesi suoraan hänen
kasvoilleen. Ne olivat niin suloiset, että minä pidätin henkeäni
ja prinssi vieressäni säpsähti. Totisesti ne olivat enemmän kuin
suloiset, sillä niinkuin valo loistaa alabasterimaljan tai helmen
läpi, samoin tämän naisen henki loisti kyyneleisten kasvojen läpi,
tehden ne salaperäisiksi näin yöllä. Silloin ymmärsin, varmaan
ensi kerran, että se on sielu, joka todellisesti kaunistaa sekä
naisen että miehen, eikä ruumis. Valkea alabasterimaljakko, miten
kaunis lieneekin, on kuitenkin vain malja; se on kätketty valo,
joka antaa sille tähden loistavan kauneuden. Ja nuo silmät, nuo
suuret, uneksivat silmät täynnä kyyneliä ja väriltään kuin loistavat
lasurikivet. Oi! Kuinka olisi voinut katsoa niihin ihastumatta!

"Merapi", kuiskasin minä.

"Israelin kuu", mumisi Seti, "täynnä kuun valoa, suloinen kuin kuu,
salaperäinen kuin kuu ja palvelemassa kuuta, äitiään."

"Hän on hädässä, auttakaamme häntä", sanoin.

"Ei, odotetaan hetkinen, Ana, sillä emme milloinkaan enään, ette te
enkä minä, saa nähdä tällaista näkyä."

Vaikka puhuimme hiljaa hengähtämättä, luulen, että neito kuuli
puheemme. Ainakin hänen kasvonsa muuttuivat pelokkaan näköisiksi. Hän
nousi äkkiä, nosti maasta suuren olkikimpun, jonka päällä hän oli
ollut polvillaan, ja asetti sen päänsä päälle. Hän juoksi muutamia
askelia, horjahti sitten ja vaipui maahan hiljaa valittaen. Siinä
samassa olimme hänen vieressään. Hän tuijotti meihin pelästyneenä,
sillä hän ei voinut nähdä keitä olimme tavallisten avarapäähineisten
viittojemme tähden, jotka tekivät meidät yöllä liikkuvien varkaiden
tai beduiini orjakauppiaiden näköisiksi.

"Oi, herrat", sanoi, hän "älkää tehkö minulle pahaa. Minulla ei ole
mitään arvokasta paitsi tämä taikakalu."

"Kuka olette ja mitä teette täällä?" kysyi prinssi muuttaen ääntään.

"Herrat, olen Merapi, leviitta Nathanin tytär, hänen, jonka kirottu
egyptiläinen kapteeni Khuaka murhasi Taniksessa."

"Kuinka uskallatte nimittää egyptiläisiä kirotuiksi?" kysyi Seti
tehden äänensä äreäksi peittääkseen nauruaan.

"Oi, herrat, koska he ovat -- tarkoitan, että luulin teitä
arabialaisiksi, jotka vihaavat heitä, kuten mekin. Ainakin tämä
egyptiläinen oli kirottu, sillä arvoisa prinssi Seti, Faraon
perillinen, antoi mestata hänet tuosta rikoksesta."

"Ja vihaatteko myös arvoisaa prinssi Setiä, Faraon perillistä, ja
sanotteko häntäkin kirotuksi?"

Tyttö arveli ja sanoi sitten epäillen:

"En, minä en vihaa häntä."

"Miksi ette, kun kerran vihaatte egyptiläisiä, joista hän on
ensimmäisiä ja sentähden kahdenkertaisesti vihattavan arvoinen, ollen
sortajanne Faraon poika?"

"Siksi, että olen koettanut parhaani, mutta en voi. Ja myös siksi",
hän lisäsi iloissaan, löydettyään hyvän syyn, "koska hän kosti isäni
kuoleman."

"Se ei ole mikään syy, tyttö, sillä lakihan määräsi hänet niin
tekemään. Sanotaan, että tuo koira, Faraon poika, on täällä
Goshenissa jollakin asialla. Onko se totta, ja oletteko nähnyt hänet?
Vastatkaa, sillä me erämaan asukkaat haluamme tietää sen."

"Uskon, että se on totta, mutta en ole nähnyt häntä".

"Miksi ette, jos hän kerran on täällä?"

"Koska en halua, herra. Miksi haluaisi Israelin tytär katsella
Egyptin prinssin kasvoja?"

"Sitä en todellakaan tiedä", vastasi Seti unhottaen teeskennellyn
äänensä. Mutta huomattuaan, että tyttö katsoi häntä tarkasti, lisäsi
hän jurosti:

"Veli, joko tämä nainen valehtelee tai sitten hän ei ole kukaan muu
kuin neito, jota sanotaan Israelin kuuksi, ja joka asuu enonsa,
leviitta Jabezin luona. Mitä tuumit, veli?"

"Minä luulen, että hän valehtelee, ja kolmesta syystä", vastasin
yhtyen pilaan. "Ensiksi, hän on liian vaalea ollakseen mustaa
hebrealaista verta."

"Oi, herra", voivotti Merapi, "äitini oli korkea-arvoinen nainen
Syrian vuoristosta ja hänellä oli niin valkea iho kuin maito ja
silmät taivaan siniset."

"Toiseksi", jatkoin huomioonottamatta hänen puhettaan, "jos suuri
prinssi Seti on todellakin täällä Goshenissa ja tyttö asuu täällä,
on mahdotonta, ettei hän olisi mennyt katsomaan prinssiä. Koska hän
on nainen, on ainoastaan kaksi syytä, jotka pidättäisivät häntä
siitä, toinen -- että hän pelkää ja vihaa häntä, jota hän ei sano
tekevänsä, ja toinen -- että hän pitää hänestä liian paljon, ja ollen
varovainen, pitää viisaimpana, ettei enää näe häntä."

Kuultuaan ensimmäisen syyn katsoi Merapi ylös ja pani huulensa
kuin vastatakseen. Sitten hän painoi silmänsä alas ja näytti äkkiä
hillitsevän itsensä, samalla kun näin kuun valossakin punan kohoavan
hänen kasvoilleen ja pitkin valkoisia käsivarsiaan.

"Herra", läähätti hän, "miksi loukkaatte minua? Vannon, etten
milloinkaan tähän hetkeen asti ole ajatellut sellaista. Se olisi
todellakin rikos."

"Epäilemättä", huomautti Seti, "vaikka kuitenkin sellainen, jonka
kuninkaat voisivat suoda anteeksi."

"Kolmanneksi", jatkoin minä yhä, ikäänkuin en olisi kuullut heitä
kumpaakaan, "jos tämä tyttö olisi se, joka hän väittää olevansa, ei
hän kulkisi yksin yöllä erämaassa, sillä olen kuullut arabialaisten
kesken puhuttavan, että Merapi, leviitta Nathanin tytär, ei ole
mitään alhaista sukua ja hänen omaisensa ovat rikkaita. Kuitenkin,
niin paljon kuin hän valehteleekin, voimme nähdä omin silmin, että
hän on kaunis."

"Niin, veli, ja se on meidän onnemme, sillä epäilemättä saamme
hänestä hyvän hinnan tuolla erämaassa orjakauppiailta."

"Oi, herra", huusi Merapi kooten viittansa helmat, "te ette ole
varmastikaan, niin minusta tuntuu, vaikka en tiedä miksi, mikään
ilkeä varas. Te, jolla on äiti ja kenties sisaria, ette tuomitse
naiselle sellaista kohtaloa. Älkää tuomitko minua väärin siksi, että
olen yksin. Farao on määrännyt, että meidän on koottava olkia tiilien
tekoa varten. Tänä aamuna lähdin kauas hakemaan naapurilleni, jonka
vaimo on sairaana. Mutta ennen auringon laskua kompastuin ja satutin
itseni terävään kiveen. Katsokaa", ja nostaen jalkaansa näytti
hän meille haavoitettua nilkkaansa, josta vieläkin vuosi verta,
näky, joka liikutti meitä, "ja nyt en voi kulkea ja kantaa tätä
olkitaakkaa, jonka olen sellaisella vaivalla koonnut."

"Ehkäpä hän puhuu totta, veli", sanoi prinssi, "ja jos viemme hänet
kotiin, emme kai saa niinkään pientä palkintoa leviitta Jabezilta.
Mutta sanokaa minulle ensin, neiti, mikä rukous se oli, jonka
lausuitte kuulle, että Hathor pelastaisi sielunne?"

"Herra", vastasi hän, "ainoastaan epäjumalia palvelevat egyptiläiset
rukoilevat Hathoria, rakkauden jumalatarta."

"Minä luulin, että koko maailma rukoilee rakkauden jumalatarta,
neiti. Mutta mitä rukoilitte? Onko kenties joku mies, jonka
haluaisitte omaksenne?"

"Ei ole", vastasi hän vihaisesti.

"Miksi sitten tarvitsee sydämenne niin paljon apua, kuten äsken
pyysitte? Onko kenties joku, jota ette halua?"

Hän painoi päänsä alas eikä vastannut mitään.

"Tule, veli", sanoi prinssi, "tämä neito on väsynyt meihin ja
minä sanon, että jos hän olisi rehellinen nainen, vastaisi hän
kysymyksiimme paljon kernaammin. Menkäämme ja jättäkäämme hänet. Kun
hän ei voi kulkea, voimme ottaa hänet myöhemmin, jos haluamme."

"Herrat", sanoi hän, "olen iloinen, että menette, sillä hyeenat
ovat turvallisempaa seuraa kuin kaksi miestä, jotka uhkaavat
myydä avuttoman naisen orjuuteen. Kuitenkin, kun nyt eroamme enää
milloinkaan tapaamatta toisiamme, tahdon vastata kysymykseenne.
Rukouksessa, jota ette hävenneet kuunnella, en pyytänyt saada
rakastajaa, vaan pyysin päästä eroon eräästä."

"Nyt Ana", sanoi prinssi purskahtaen nauruun ja heittäen pois mustan
viittansa, "saatte ottaa selville sen onnettoman miehen nimen, josta
neiti Merapi haluaa päästä eroon, sillä minä en uskalla."

Tyttö tuijotti häntä kasvoihin ja päästi hiljaisen huudahduksen.

"Ah!" sanoi hän. "Olin tuntevinani äänenne, kun kerran unohditte
osanne. Prinssi Seti, luuleeko teidän ylhäisyytenne, että oli
ystävällisesti tehty ilveillä yksinäisen ja peloissaan olevan kanssa?"

"Neiti Merapi", vastasi hän hymyillen, "älkää suuttuko; te ette
kertonut meille mitään, jota emme olisi tienneet. Kaiketi muistatte,
että sanoitte Taniksessa olevanne kihloissa ja se kuului äänestänne.
-- Sallikaa minun nyt sitoa haavanne."

Sitten hän polvistui, leikkasi hienosta juhlaviitastaan kaistaleen ja
alkoi sitoa hänen jalkaansa taitavasti, sillä hän oli ihmeellisen,
aavistamattoman kätevä mies. Hänen siinä puuhaillessaan katselin
minä heitä ja näin heidän katseensa kohtaavan toisensa, näin vielä
kerran veren syöksyvän Merapin otsalle. Silloin aloin tuumia, että
oli sopimatonta Egyptin prinssin leikkiä lääkäriä sitomalla naisen
vammoja erämaassa, ja ihmettelin, miksi hän ei ollut jättänyt tuota
alhaista työtä minulle.

Pian oli side valmis ja kiinnitetty kuninkaallisella
kovakuoriaisenpäisellä kultaisella neulalla, jota prinssi kantoi
puvussaan. Neulaan oli kaiverrettu kruunu ja sen alapuolella olivat
sanat: "Ylä- ja alamaan hallitsija", joka oli Faraon virka- ja
arvonimi.

"Katsokaa, neiti", sanoi prinssi, "teillä on Egypti jalkojenne
alla", ja kun tyttö kysyi, mitä hän tarkoitti, luki hän kirjoituksen
neulasta, jolloin Merapi punastui kolmannen kerran. Sitten nosti
Seti hänet maasta, asettaen hänet nojaamaan koko painollaan olkaansa
vastaan, sanoen pelkäävänsä kuoriaisen, jota hän piti hyvin
arvokkaana, särkyvän.

Niin lähdimme, minä jäljessä kantaen olkitaakkaa prinssin pyynnöstä,
sillä, hän sanoi, kun ne on koottu sellaisella vaivalla, niitä ei saa
jättää sinne. Saavuttuamme vaunujen luo löysimme ajajan nukkumasta ja
opas oli juossut tiehensä. Prinssi nosti Merapin vaunuihin viittansa
päälle ja kääri hänet minun kaapuuni, jonka hän lainasi minulta
sanoen, etten tarvitsisi sitä olkia kantaessani. Sitten kiipesi
hän itse viereen ja vaunut lähtivät liikkeelle pitkin jalkapolkua.
Kulkiessani siellä jäljessä kantaen olkia, jotka tukkivat korvani,
en kuullut mitään heidän puheestaan, jos he ollenkaan puhuivatkaan
ajajan läsnäollessa. Enkä totta sanoen kuunnellutkaan, sillä olin
vaipunut ajatuksiini tuumien näitten hebrealaisraukkojen kovaa
kohtaloa, heidän kun täytyi koota tällaista likaista ainetta ja
kantaa sitä niin kauaksi. Olivathan oljet niin painaviakin, kun savea
tarttui niiden juuriin.

Emme nytkään, niin sattui, päässeet Gosheniin ilman harmia. Juuri kun
olimme kulkeneet kanavan sillan yli näin, katsoessani taaksepäin,
kirkkaassa kuunvalossa nuoren miehen juoksevan meitä kohti. Hän
oli hebrealainen, hoikka, hyvinpuettu ja kaunismuotoinen. Hänen
silmänsä olivat tummat ja tuliset, nenä käyrä, hampaat säännölliset
ja valkoiset, ja pitkä, musta tukka riippui mahtavana olkapäillä.
Hänellä oli puinen sauva kädessään ja paljas puukko vyötäisillä.
Nähdessään vaunut, hän tarkasteli niitä ja kysyi sitten hebreaksi,
olivatko matkustajat sattuneet näkemään nuorta israelilaista naista,
joka oli kadoksissa.

"Jos etsit minua, Laban, olen täällä", huudahti Merapi viitan sisästä.

"Mitä teet siellä yksin egyptiläisen kanssa?" sanoi mies kiivaasti.

Mitä sitten seurasi, en tiedä, sillä he puhuivat niin nopeasti outoa
kieltään, etten ymmärtänyt heitä. Viimein kääntyi Merapi prinssiin
päin sanoen:

"Herra, tämä on sulhaseni Laban, joka käskee minua lähtemään
vaunuista ja seuraamaan häntä parhaani mukaan."

"Ja minä, neiti, määrään, että teidän on jäätävä tähän. Sulhasenne
Laban voi seurata meitä."

Nyt Laban suuttui, johon huomasin hänellä olevan taipumusta, ja
ojensi kätensä työntääkseen Setin tieltään ja tarttuakseen Merapiin.

"Varokaa itseänne, mies", sanoi prinssi, jolloin minä heitin oljet
maahan, vedin esille miekkani ja juoksin heidän väliinsä huutaen:

"Orja, aiotko koskea käsinesi Egyptin prinssiin?"

"Egyptin prinssiin!" sanoi hän, vetäytyen hämmästyneenä taaksepäin,
sitten lisäten jurosti: "Mitä tahtoo Egyptin prinssi minun
kihlatultani?"

"Hän auttaa häntä, joka on haavoittunut, kotiin, löydettyään hänet
avuttomana erämaasta noitten kirottujen olkien hausta", vastasin.

"Eteenpäin, ajaja", sanoi prinssi, ja Merapi lisäsi: "Ole hyvä,
Laban, ja kanna oljet, jotka hänen Ylhäisyytensä seuralainen on
kuljettanut sellaisen väsyttävän matkan."

Tämä epäili hetken, sieppasi sitten nipun käteensä ja asetti sen
päänsä päälle.

Kun kuljimme siinä vierekkäin, niin hänen paha luontonsa näytti
voittavan hänet. Lakkaamatta hän nurisi sitä, että Merapi oli yksin
vaunuissa egyptiläisen kanssa. Viimein en voinut sitä enään kuunnella.

"Olkaa vaiti, mies", sanoin. "Vähiten kaikista ihmisistä tulisi
teidän syyttää hänen ylhäisyyttään, sillä hänhän on kostanut tämän
naisen isän murhan ja nyt on pelastanut hänet itsensä joutumasta koko
yöksi erämaan villien petojen ja ihmisten joukkoon."

"Tuosta ensimmäisestä seikasta olen kuullut enemmän kuin tarpeeksi",
vastasi hän, "ja toisesta tulen myös kuulemaan samoin. Siitä saakka
kun morsiameni tapasi tämän prinssin, on hän katsonut minuun
toisenlaisilla silmillä ja puhutellut minua erilaisella äänellä.
Niin, ja kun minä joudutan naimista, sanoo hän, ettei se voi käydä
päinsä vielä pitkiin aikoihin, koska hän suree isäänsä -- tosiaankin
isäänsä, jolle hän ei koskaan antanut anteeksi sitä, että tämä
kihlasi hänet minulle seuraten kansamme tapoja."

"Ehkäpä hän rakastaa jotakuta toista miestä", utelin minä haluten
saada tietää mahdollisimman paljon tästä neidosta.

"Hän ei rakasta ketään ihmistä, ei ainakaan jonkun aikaa sitten
rakastanut ketään muuta kuin itseään."

"Kenties noin suloinen ihminen haluaa ylhäistä avioliittoa."

"Ylhäistä!" huudahti hän kiivaasti. "Kuinka voi hän haluta
ylhäisempää kuin minut, joka olen Juudan sukukunnan ylimys, ja siksi
paljon suurempi kuin tuollainen nousukas prinssi tai mikään muu
egyptiläinen, suurempi itse Faraotakin."

"Varmaankin olette heimonne torventoitottaja", ivasin minä, sillä
sisuni kuohui.

"Mitä?" hän kysyi. "Eivätkö hebrealaiset ole suurempia kuin
egyptiläiset, kuten nuo sortajat pian saavat oppia, ja eikö
israelilainen ylimys ole enemmän kuin mikään epäjumalanpalvelija
teidän kansanne keskuudesta?"

Katsoin tuota miestä halvassa puvussaan ja likaisena tiilien
valmistuksesta ihmetellen hänen julkeuttaan. Epäilemättä hän
uskoi, mitä hän sanoi. Näin sen hänen ylpeästä katseestaan ja
ryhdistään. Hän luuli, että hänen heimonsa oli suurempiarvoisempi
kuin meidän suuri, ikivanha kansamme ja hän, oppimaton nuorukainen,
oli yhdenvertainen tai suurempi kuin Farao. Silloin minä, suuttuen
tuollaisesta herjauksesta, vastasin:

"Sanotte niin, mutta pankaamme se koetukselle. Olen vain
kirjanoppinut, mutta olen nähnyt sotaakin. Viipykää hetkinen,
niin saamme nähdä, kumpi on parempi, israelilainen ylimyskö vai
egyptiläinen kirjanoppinutko?"

"Mielelläni suostuisin siihen, kirjuri", vastasi hän, "jollen
huomaisi teidän juontanne. Te haluatte minua viivyttää täällä kenties
murhataksenne minut jollakin viekkaalla keinolla, isäntänne sillä
aikaa nauttiessa Israelin kuun hymyilystä. Sentähden en tahdo jäädä,
mutta toisen kerran teemme, kuten haluatte, ja kenties piankin."

Ajattelin, että minun olisi pitänyt lyödä häntä vasten kasvoja,
vaikka en ollenkaan riitaa rakastakaan. Mutta siinä samassa tuli
näkyviin egyptiläisiä ratsumiehiä, joita johti itse kreivi Amenmeses.
Nähdessään prinssin vaunuissa pysähtyivät he ja tervehtivät.
Amenmeses hypähti maahan.

"Olemme tulleet etsimään teidän ylhäisyyttänne", sanoi hän, "peläten,
että joku vahinko olisi kohdannut teitä."

"Kiitän teitä, serkku", vastasi prinssi, "mutta vahinko on sattunut
toiselle, eikä minulle."

"Se on hyvä, teidän Korkeutenne", sanoi kreivi tarkastaen hymyillen
Merapia. "Mihin on neitiä haavoitettu? Ei sydämeen ainakaan, siitä
olen varma."

"Ei, serkku, vaan jalkaan, ja siksi hän ajaakin kanssani vaunuissa."

"Teidän Ylhäisyytenne oli ystävällinen onnettomalle. Pyydän teitä
antamaan minulle paikkanne tai sallikaa minun nostaa tyttö hevosen
selkään."

"Ajakaa eteenpäin", sanoi prinssi.

Niin tulimme kylään sotilaiden seuraamina, joitten kuulin laskevan
pilaa prinssistä ja Merapista, minkä Labankin näkyi kuulevan katsoen
tuimasti ympärilleen ja purren hampaitaan. Vaunut pysähtyivät
Merapin osoituksesta hänen enonsa Jabezin asunnon luona; hän oli
valkopartainen, viekassilmäinen, vanha mies. Tämä ryntäsi esille
savikattoisen asuntonsa ovesta huutaen, ettei hän ollut tehnyt
sellaista pahaa, että sotilaiden tarvitsisi tulla häntä ottamaan.

"Nuo egyptiläiset eivät aio ottaa teitä, vaan sisarentyttärenne
ja morsiameni", huusi Laban, jolle sotilaat ja muutamat ympärille
kokoontuneet naiset nauroivat. Sillä aikaa auttoi prinssi Merapia
astumaan vaunuista, nostaen hänet maahan. Tuo näky näytti
raivostuttavan Labania, joka hyökkäsi esiin riistääkseen tytön hänen
käsivarsiltaan -- ja yrittäen sysätä hänen ylhäisyytensä syrjään.
Sotilaiden päällikkö -- joka oli faraon henkivartijain upseeri --
kohotti miekkansa ja antoi sen lavalla Labanille päähän sellaisen
iskun, että hän kaatui kasvoilleen ja makasi siinä voihkien.

"Viekää pois tuo hebrealainen koira ja ruoskikaa hänet!" huusi
kapteeni. "Saako tuollainen koskea Egyptin kuninkaalliseen vereen?"

Sotilaat juoksivat esiin täyttääkseen hänen käskynsä, mutta Seti
sanoi levollisesti:

"Antakaa miehen olla, ystävät. Hän ei osaa käyttäytyä, siinä kaikki.
Onko hän haavoittunut?"

Hänen puhuessaan ryömi Laban jaloilleen ja peläten pahempia
seurauksia, pakeni hän sadatellen ja heitti prinssiin vihaisen
katseen.

"Hyvästi, neiti", sanoi Seti. "Toivon, että pian paranette."

"Kiitän teidän ylhäisyyttänne", vastasi hän katsellen hämmentyneenä
ympärilleen. "Olkaa hyvä ja odottakaa hetkinen, että saan palauttaa
teidän kultaisen neulanne."

"Ei, pitäkää se, neiti, ja jos milloin olette hädässä tai pulassa,
lähettäkää se minulle ja teiltä ei ole puuttuva apua." Merapi
vilkaisi häneen ja purskahti itkuun. "Miksi itkette?" kysyi prinssi.

"Oi, teidän ylhäisyytenne, pelkään, että hätä on jo lähellä.
Sulhasellani Labanilla on kostonhimoinen sydän. Auttakaa minut
sisälle, eno."

"Kuulkaa, hebrealainen", sanoi Seti korottaen ääntään, "jos mitään
pahaa tapahtuu sisarentyttärellenne, tai jos hänet pakotetaan
menemään, minne hän ei tahtoisi mennä, silloin paha perii teidät ja
kaikki ne, joitten kanssa olette tekemisissä. Kuuletteko?"

"Oi, herra, kuulen, kuulen. Älkää pelätkö, häntä vartioidaan
huolellisesti, kuten -- kuten hän epäilemättä varjelee tuota
koristetta jalassaan."

"Ana", sanoi prinssi minulle tuona yönä, kun keskustelimme yhdessä
ennen maata menoa, "en tiedä miksi, mutta minä pelkään tuota miestä,
Labania; hänellä on ilkeä katse."

"Minäkin ajattelen, että olisi ollut parempi, jos teidän
ylhäisyytenne olisi jättänyt hänet sotilaiden käsiin, jolloin hänestä
ei olisi ollut enään mitään pelkoa tässä maailmassa."

"En tehnyt sitä ja siinä kaikki. Ana, hän on kaunis nainen ja
suloinen."

"Kaunein ja suloisin, mitä milloinkaan olen nähnyt, prinssi."

"Olkaa varovainen, Ana. Pyydän teitä olemaan varoillanne, muuten
voisitte rakastua sellaiseen, joka on jo kihlattu."

Katsoin ainoastaan häneen ja katsellessani mietin tietä ja Kiin
sanoja. Ja niin luullakseni teki prinssikin. Ainakin hän naurahti ja
kääntyi pois.

Minä puolestani lepäsin huonosti sen yön ja kun viimein nukahdin,
uneksin Merapista, joka rukoili kuun kirkkaassa valossa.



VII.

HYÖKKÄYS.


Kului kahdeksan päivää ennen kuin poistuimme Goshenin maasta.
Kertomus, joka israelilaisilla oli meille esitettävänä, oli pitkä
ja ikävä. Sitäpaitsi he näyttivät toteen paljon julmia tekoja,
jotka he olivat kärsineet, ja kun ne olivat lopussa, täytyi kutsua
esille vartijat ja paljon muita todistamaan ne, ja kaikki ne oli
ehdottomasti kirjoitettava muistiin. Ja lopuksi, prinssillä ei
näyttänyt olevan mitään kiirettä lähtöön, koska hän sanojensa mukaan
odotti noitten kahden profeetan paluuta korvesta. Näitä ei kuitenkaan
kuulunut. Koko tänä aikana ei Seti enään nähnyt Merapia, eikä edes
puhunut hänestä, ei edes silloinkaan, kun kreivi Amenmeses ivaillen
puhui hänen vaunutoveristaan ja kysyi, eikö hän ollut taas ajanut
kuun valossa korpeen.

Minä kuitenkin näin hänet kerran. Kulkiessani eräänä päivänä
kylässä auringonlaskun aikana tapasin hänet tiellä enonsa Jabezin
ja rakastajansa Labanin välissä, aivan kuin vangin kahden vartijan
keskellä. Minun mielestäni hän näytti onnettomalta, mutta jalka näkyi
olevan jälleen terve. Ainakin hän liikkui ontumatta.

Pysähdyin tervehtimään häntä, mutta Laban rypisti otsaansa ja
kiiruhti häntä mukaansa. Jabez pysähtyi ja jäi keskustelemaan
kanssani. Hän kertoi, että Merapin haava oli parantunut, mutta
hänen ja Labanin välille oli tullut erimielisyyttä, johtuen kaikki
tuon illan tapahtumista, jolloin Merapin jalka loukkaantui, ja joka
päättyi Labanin ja kapteenin väliseen taisteluun.

"Tämä nuori mies näyttää olevan epäluuloinen luonteeltaan", sanoin
minä. "Hänestä tulee tyly puoliso vaimolleen."

"Niin, oppinut kirjuri, epäluuloisuus on ollut hänen onnettomuutensa
nuoruudestaan asti, niinkuin niin monen muunkin meidän kansastamme,
ja minä kiitän Jumalaa, etten ole se nainen, jonka hän nai."

"Miksi sitten annatte sisarentyttärenne hänelle, Jabez?"

"Koska hänen isänsä kihlasi hänet tuolle leijonan pennulle, kun tyttö
oli vielä pieni lapsi, ja meidän keskuudessamme sellaista liittoa
on vaikea särkeä. Omasta puolestani", lisäsi hän alentaen ääntään
ja vilkuillen ympärilleen viekkailla silmillään, "haluaisin nähdä
sisarentyttäreni jossakin muualla kuin Labanin vaimona. Kun hänellä
on niin paljon suloa ja lahjoja, voisi hänestä tulla jotakin --
jotakin, jos hänellä olisi tilaisuutta. Mutta meidän lakiemme mukaan,
vaikka Laban kuolisikin, niinkuin voi käydä niin rajulle miehelle, ei
hän voi mennä naimisiin muun kuin hebrealaisen kanssa."

"Muistaakseni hän kertoi meille, että hänen äitinsä oli syyrialainen."

"Niin olikin, kirjuri Ana. Hän oli ihana sotavanki, johon Nathan
rakastui ja otti hänet puolisokseen, ja tytär tuli äitiinsä.
Kuitenkin hän on hebrealainen ja kuuluu hebrealaiseen uskontoon ja
seurakuntaan. Jollei olisi niin käynyt, hän loistaisi kuin tähti eikä
niinkuin kuu, jonka mukaan häntä nimitetään. Ja ehkäpä hän loistaisi
itse faraon linnassa."

"Niinkuin suuri kuningatar Taia, joka muutti menneen sukupolven
aikana Egyptin uskonnon, jolloin palveltiin vain yhtä jumalaa",
ehdottelin minä.

"Olen kuullut hänestä, kirjuri Ana. Hän oli ihmeellinen nainen ja
lisäksi kaunis muotokuvasta päättäen. Jospa te egyptiläiset voisitte
löytää toisen sellaisen kääntämään sydämiänne oikeaan uskoon ja
pehmentämään ne meitä muukalais-raukkoja kohtaan! Milloin hänen
korkeutensa poistuu Goshenin maasta?"

"Kolmen päivän kuluttua tästä auringon nousun aikaan."

"On tarpeellista hankkia muonavaroja matkalle, vieläpä sangen paljon
niin suurelle joukolle. Minä harjoitan lammas- ja muun ruokatavaran
kauppaa, kirjuri Ana."

"Ilmoitan sen hänen korkeudelleen ja visiirille, Jabez."

"Kiitän teitä, kirjuri, ja odotan leirin ulkopuolella huomen aamulla
vastaustanne. Kas, Laban palaa Merapin kanssa. Yksi sana vielä,
kavahtakoon hänen korkeutensa Labania. Hän on hyvin kostonhimoinen,
eikä ole unohtanut tuota miekan iskua, jonka hän sai päähänsä."

"Olkoon Laban varuillaan", vastasin minä. "Jollei hänen korkeutensa
olisi estänyt, olisivat sotilaat tappaneet hänet tuona yönä, koska
hän uskalsi yrittää käydä käsiksi kuninkaalliseen henkilöön. Toisella
kerralla ei hän liukahda pois. Sitäpaitsi kostaisi farao kaiken
Israelin kansalle."

"Ymmärrän. Olisi ollut ikävää, jos Laban olisi tapettu, hyvin ikävää.
Mutta Israelin kansalla on Yksi, joka voi suojella sitä faraota ja
hänen joukkojaan vastaan. Hyvästi, kirjuri Ana. Jos joskus tulen
Tanikseen ja suvaitsette, niin keskustelemme enemmän."

Illalla kerroin tämän kaiken prinssille. Hän kuunteli ja sanoi:

"Surkuttelen neiti Merapia, sillä hänelle näyttää tulevan kova
kohtalo. Kuitenkin", lisäsi hän hymyillen, "on kenties hyvä teille,
ystävä, ettette enää näe häntä, joka varmasti tuo mukanaan hämminkiä,
mihin hän tuleekin. Tällä naisella on kasvot, jotka kummittelevat
mielessä, kuten Kaa kummittelee hautakammioissa, ja minä puolestani
en halua nähdä niitä enää."

"Olen iloinen kuullessani tuon, prinssi, ja minä puolestani olen
ollut tekemisissä naisten kanssa, hyvin kauniittenkin. Sanon
Jabez'ille, että muonavarat matkalle hankitaan muualta."

"Ei, ostakaa ne häneltä, ja jos Nehesi murisee hinnasta, maksakaa
ne minun rahoillani. Tie hebrealaisen sydämeen kulkee hänen
aarrepussinsa kautta. Jos Jabezia hyvin kohdellaan, tulee hän
ystävällisemmäksi veljensä tyttärelle, josta minulla on aina
miellyttävä muisto. Ja siitä olen kiitollinen tämän katkeran kansan
seassa, joka vihaa meitä, ja syystä."

Lampaat ja kaikki ruokatarpeet matkaa varten ostettiin siis Jabezilta
hänen itsensä määräämiin hintoihin, josta hän kovasti kiitteli minua.
Ja kolmantena päivänä lähdimme.

Viimeisellä hetkellä prinssi, jonka mieli näkyi tulleen illalla
oikulliseksi, kieltäytyi matkustamasta yhdessä joukon kanssa
seuraavana aamuna melun ja tomun tähden. Turhaan esteli kreivi
Amenmeses häntä, ja Nehesi ja korkeat päälliköt polvillaan rukoilivat
häntä sanoen, että heidän oli vastattava hänen turvallisuudestaan
faraolle ja prinsessa Usertille.

Hän käski heidän mennä tiehensä, ilmoittaen tulevansa heidän
leiriinsä seuraavana iltana. Minäkin pyysin häntä ottamaan vaarin
varoituksista, mutta hän sanoi minulle tuimasti, että minkä hän
oli sanonut, sen hän oli sanonut, ja että hän ja minä kahden
matkustaisimme hänen vaunuissaan kaksi aseistettua juoksijaa
mukanamme. Sitten hän vielä lisäsi, että jos minä pidin sitä
vaarallisena, voisin mennä edellä joukon mukana. Silloin purin
huultani ja olin ääneti. Hän huomasi loukanneensa minua, kääntyi
puoleeni ja pyysi nöyrästi anteeksi, niinkuin hänen hyvä sydämensä
neuvoi häntä tekemään.

"Minä en voi sietää enää kreivi Amenmesesta ja noita upseereita",
sanoi hän, "ja rakastan niin yksinäisyyttä korvessa. Viime
matkallamme saimme kokea miellyttäviä asioita, ja epäilemättä
Taniksessa joudun tekemisiin epämiellyttävien seikkojen kanssa.
Kutsukaa sisälle tuo hebrealainen pappi, joka odottaa opettaakseen
minulle uskontonsa salaisuuksia; haluan saada tutustua niihin."

Minä kumarsin ja poistuin mennäkseni ilmoittamaan, etten ollut
onnistunut saada hänen mieltään muuttumaan. Yltyneenä hänen
villistä uhkarohkeudestaan tein tämän -- sillä enkö ollut vannonut
prinsessalle puolustavani häntä? Juoksijoiden sijasta valitsin
kaksi parasta ja rohkeinta sotilasta näyttelemään heidän osaansa.
Sitäpaitsi neuvoin kapteenia, joka löi Labania päähän, piiloutumaan
tiepuoleen valitun miesjoukon kera ja riittävästi vaunuja mukanaan
niiden kuljetukseen, ja seuraamaan prinssiä pysytellen juuri poissa
näkyvistä.

Aamuhämärissä lähtivät sitten sotilaat, aatelismiehet ja upseerit
liikkeelle yhdessä kuormaston kanssa, emmekä me seuranneet heitä,
ennen kuin useampien tuntien kuluttua. Osan ajasta kulutti prinssi
kuljeskelemalla ympäri kylää tarkastellen kansan puuhia ja elämää.
Ihmiset, kuten minusta näytti, katselivat meitä karsaammin kuin
ennen, kenties siksi, että olimme ilman vartijoita. Ja todellakin,
kääntyessäni ympäri näin erään miehen pudistelevan nyrkkiään ja
vanhan noita-akan, joka sadatteli meitä. Silloin toivoin, että
olisimme olleet kaukana poissa täältä Goshenin maasta. Mutta kun
kerroin tämän prinssille, hymyili hän vain eikä ottanut sitä
kuuleviin korviinsakaan.

"Kaikki voivat nähdä, että he vihaavat meitä egyptiläisiä", sanoi
hän. "Hyvä, ottakaamme tehtäväksemme koettaa muuttaa heidän vihansa
rakkaudeksi."

"Sitä ette milloinkaan voi tehdä, prinssi, se on liian syvälle
juurtunut heidän sydämiinsä, sillä syntyessään he ovat imeneet sen
itseensä äidin maidossa. Sitäpaitsi on tämä taistelua Egyptin ja
Israelin jumalien välillä, ja ihmisten on mentävä sinne, mihin heidän
jumalansa pakottavat heidät."

"Luuletteko niin, Ana? Silloin eivät ihmiset ole muuta kuin tomua,
jota taivaan tuulet ovat puhaltaneet pimeydestä kootakseen ne jälleen
iäksi haudan öiseen pimeyteen."

Hän pysähtyi hetkeksi, sitten jatkoi:

"Jos minä olisin farao, päästäisin tämän kansan menemään, sillä
epäilemättä on heidän Jumalansa mahtava, ja sanonpa teille, että
pelkään heitä."

"Miksi hän ei tahdo päästää heitä?" kysyin minä. "Hehän heikentävät
Egyptiä, eivätkä tee sitä voimakkaaksi, kuten nähtiin tuon
raakalaiskansan, jonka puolelle he yhtyivät maahan hyökätessä.
Sitäpaitsi tämän hedelmällisen maan arvo, jota he eivät voi viedä
mukaansa, on suurempi kuin kaikki heidän työnsä."

"En tiedä sitä, ystävä. Isälläni on omat mielipiteensä, ja myös
prinsessa Usertilla. Ehkä se johtuu siitä, ettei hän tahdo muuttaa
isänsä, Rameseksen, menettelytapaa, tai siitä, että hän on itsepäinen
sellaisia kohtaan, jotka vastustavat hänen tahtoansa. Tai saattaa
olla syynä se, että häntä pidättää tällä tiellä joka jumalain
lähettämä mielettömyys, joka tuottaa Egyptille tappiota ja häpeää."

"Silloin, prinssi, ovat kaikki papit ja ylhäisö myös hulluja, kreivi
Amenmeseksestä alkaen."

"Niin sinne, minne farao johtaa, papit ja ylhäisö seuraavat. Kysymys
on siitä, kuka johtaa faraota? Tässä on hebrealaisten temppeli.
Menkäämme sisään."

Astuimme alas vaunuista, joihin minä puolestani olisin kernaammin
jäänyt, ja menimme ympäröivän savimuurin portista temppelin
ulkopihalle, joka oli näin hebrealaisten viikon seitsemäntenä,
pyhäpäivänä, täynnä rukoilevia naisia. Nämä eivät olleet huomaavinaan
meitä, vaikka tarkastelivatkin meitä silmäkulmiensa alta. Kuljimme
heidän ohitseen ja tulimme ovelle, jonka kautta pääsimme toiselle
pihalle, joka oli varustettu katolla. Siellä oli paljon miehiä, jotka
murisivat meidät nähdessään. He olivat kokoontuneet kuuntelemaan
valkoviittaista pappia, jolla oli päässään oudonnäköinen päähine
ja rinnallaan joitakin koristeita. Tunsin tuon miehen, hän oli
pappi Kohath, joka oli kertonut prinssille niin paljon hebrealaisen
uskonnon salaisuuksia, koska tämä halusi ne tietää. Nähdessään meidät
lopetti hän heti puheensa, luki jonkun kiireisen siunauksen ja tuli
tervehtimään meitä.

Minä odottelin prinssin takana, sillä pidin parhaana vartioida hänen
selkäänsä noitten rajujen miesten keskuudessa, enkä siksi kuullut,
mitä pappi sanoi hänelle kuiskaamalla tässä pyhässä paikassa. Kohath
vei hänet etemmäksi saadakseen hänet pois ahdingosta, luullakseni.
He tulivat pienen temppelin päähän, jossa oli muutama porras, joiden
yläpuolella riippui paksu ja raskas väliverho. Prinssi, astuessaan
eteenpäin, ei huomannut alimmaista porrasta tuossa hämärässä valossa.
Hänen jalkansa tarttui siihen ja hän horjahti eteenpäin. Estääkseen
kokonaan kaatumasta tarttui hän verhoon siitä kohden, missä sen
molemmat puoliskot yhtyivät ja veti sen mukanaan auki, jolloin tuli
näkyviin tavallinen, pieni huone, jossa oli alttari. Siinä oli
kaikki, mitä minulla oli aikaa huomata, sillä samassa hetkessä vihan
karjunta tärisytti ilmaa ja puukot välähtelivät hämärässä.

"Egyptiläinen häpäisee pyhäkön!" huusi joku. "Laahatkaa hänet ulos ja
tappakaa hänet!" kiljui toinen.

"Ystävät", sanoi Seti kääntyen heidän hyökätessään päin, "jos olen
tehnyt jotakin pahasti, oli se vahingossa --"

Hän ei voinut sanoa enempää, sillä he olivat hänen kimpussaan tai
oikeammin minun, joka olin hypähtänyt hänen eteensä. He tarttuivat jo
vaatteisiini ja minun käteni oli miekan kahvassa, kun pappi Kohath
huusi:

"Israelin miehet, oletteko hulluja? Tahdotteko saattaa faraon vihan
päällemme?"

He pysähtyivät hetkeksi ja heidän johtajansa huusi:

"Me halveksimme faraota! Jumalamme suojelee meitä faraolta. Kiskokaa
hänet ulos ja tappakaa hänet muurin ulkopuolella!"

He alkoivat jälleen liikkua, kun mies, jonka tunsin Jabeziksi,
Merapin sedäksi, huusi kovalla äänellä:

"Seis! Jos tämä Egyptin prinssi on häväissyt Jehovaa omasta halustaan
eikä vahingossa, niin on varma, että Jehova kostaa hänelle. Onko
ihmisten otettava Jumalan tuomio omiin käsiinsä? Astukaa takaisin
ja odottakaa hetkinen. Jos Jehova on vihainen, kuolee egyptiläinen
siihen paikkaan. Jollei hän kuole, antakaamme hänen mennä
vahingoittumattomana, sillä sellainen on Jehovan tahto. Tulkaa pois,
sanon minä, sillä aikaa kuin minä lasken kuuteenkymmeneen."

He vetäytyivät askeleen taaksepäin ja Jabez alkoi hitaasti laskea.
Vaikka siihen aikaan en tiennyt mitään Israelin Jumalan voimasta,
täytyy minun sanoa, että olin täynnä pelkoa hänen hitaasti
laskiessaan ja pysähtyessään joka kymmenen jälkeen. Näky oli hyvin
kummallinen. Tuossa, portaitten vieressä seisoi prinssi selkä
verhoa vasten, käsivarret ristissä ja kasvoillaan hymy, johon
oli sekoittunut sekä ihmettelyä että ylenkatsetta, mutta pelon
merkkiäkään ei hänessä näkynyt. Hänen toisella puolellaan olin minä,
joka tiesin hyvin, että minulla olisi sama kohtalo kuin hänelläkin,
enkä toivonutkaan muuta. Toisella puolella oli pappi Kohath, jonka
kädet vapisivat ja silmät tuijottivat päässä. Meidän edessämme
laski vanha Jabez, tarkastellen julmannäköistä seurakuntaa, joka
kuoleman hiljaisuudessa odotti päätöstä. Hän jatkoi yhä lukemistaan.
Kolmekymmentä. Neljäkymmentä. Viisikymmentä -- oh, se näytti kestävän
iäisyyden.

Viimein kuusikymmentä kuului hänen huuliltaan. Hän odotti hetken ja
kaikki tarkastivat prinssiä epäilemättä odottaen, että hän kaatuisi
kuolleena maahan. Mutta sen sijaan kääntyi hän Kohathin puoleen ja
kysyi levollisesti, oliko koetus nyt lopussa, aivan kuin hän olisi
halunnut uhrata temppelissä, johon hän oli kutsuttu tulemaan.

"Jumala on antanut meille vastauksen", sanoi Jabez. "Tyytykää siihen,
Israelin miehet. Sen, minkä tämä prinssi teki, hän teki vahingossa
eikä tahallaan."

He kääntyivät ja lähtivät sanaakaan sanomatta, ja kun minä olin
pannut uhrin, joka ei ollut vähäpätöinen, määrätylle paikalle,
seurasimme mekin heitä.

"Näyttipä siltä, ettei teidän Jumalanne ole lempeä jumala", sanoi
prinssi Kohathille, kun vihdoinkin olimme ulkopuolella temppeliä.

"Ainakin hän on oikeudenmukainen, teidän korkeutenne. Jollei hän
olisi sellainen, olisitte te, joka häpäisitte hänen pyhäkköään
vaikkapa vahingossakin, nyt kuolleena."

"Te siis arvelette, pappi, että Jehovalla on voima lyödä meidät
silloin, kun hän on vihainen?"

"Epäilemättä, teidän korkeutenne -- niinkuin, jos profeettamme
puhuvat totta, luulen, että Egypti on sen ennen pitkää näkevä", hän
lisäsi jurosti. Seti katsoi häneen ja vastasi:

"Saattaa käydä niin, mutta kaikki jumalat, -- tai oikeammin heidän
pappinsa -- haluavat valtaa kiusatakseen ja hävittääkseen sellaiset,
jotka palvelevat muita jumalia. Eivät ainoastaan naiset ole
kateellisia, Kohath, tai siltä ainakin näyttää. Minun mielestäni
teette väärin Jumalallenne, sillä vaikkapa hänellä onkin sellainen
voima, oli hän paljon sääliväisempi kuin hänen palvelijansa, jotka
hyvin tiesivät, että tartuin verhoon vain estääkseni itseäni
kaatumasta. Jos toisten tulen temppeliinne, tuon mukanani sellaisia,
jotka voivat panna voiman voimaa vastaan, joko sitten henkisesti tai
miekalla. Hyvästi."

Saavuimme sitten vaunujen luo, joitten lähellä seisoi Jabez, joka
pelasti meidät.

"Prinssi", kuiskasi hän, vilkaisten väkijoukkoon, joka odotteli
vähän matkan päässä meistä hiljaisena ja kiihkoissaan. "Pyydän
teitä, poistukaa tästä maasta joutuisasti, sillä täällä ei henkenne
ole turvassa. Tiedän, että se tapahtui vahingossa, mutta te olette
häväissyt pyhäkön ja nähnyt sellaista, jota ei kenenkään, paitsi
ylimmäisten pappien, silmät saa katsella. Se on rikos, jota ei kukaan
israelilainen voi antaa anteeksi."

"Ja te ja teidän kansanne, Jabez, olisitte halunneet häväistä minun
elämäni pyhäkön vuodattamalla sydänvereni, ettekä vahingossa. Olette
todellakin kummallista kansaa, joka koettaa tehdä vihollisekseen
sellaisenkin, joka on yrittänyt tulla teidän ystäväksenne."

"Minä en tahdo sitä", huudahti Jabez. "Toivoisin, että meillä
olisi puolellamme faraon suu ja silmä, joka on pian tuleva itse
faraoksi. Oi, Egyptin prinssi, älkää vihastuko kaikille Israelin
lapsille, vaikka kärsimykset ovatkin tehneet toiset heistä jäykiksi
ja kovasydämisiksi. Lähtekää nyt ja hyvyytenne tähden muistakaa
sanojani."

"Tahdon muistaa", sanoi Seti antaen ajajalle lähtömerkin.

Kuitenkin viipyi prinssi vielä kylässä sanoen, ettei hän pelännyt
mitään, koska hän halusi oppia tuntemaan niin paljon kuin mahdollista
tätä kansaa ja sen elämää voidakseen paremmin kertoa siitä faraolle.
Omasta puolestani olin varma, että siellä olivat eräät kasvot, jotka
hän halusi nähdä vielä kerran ennen lähtöään, mutta pidin viisaampana
olla sanomatta siitä mitään.

Viimeinkin lähdimme puolenpäivän tienoissa ja ajoimme itäänpäin
samaan suuntaan kuin Amenmeses ja muu seurueemme. Koko iltapäivän
kuljimme siten, nuo kaksi valepukuista sotilasta juosten edellämme ja
meitä seurasi, kuten näin etäisestä tomupilvestä, kapteeni miehineen,
joiden olin salaisesti määrännyt pitämään meitä silmällä.

Illan tullen saavuimme kivisten kukkula ryhmien luo, jotka ympäröivät
Goshenin maata. Täällä astui Seti vaunuista, ja me kiipesimme erään
mäen huipulle noitten kahden sotilaan seuraamana, jotka viittasin
mukaan. Mäellä oli siellä täällä mahdottoman suuria kivilohkareita
ja hiekkakiviharjanteita, joitten väliin oli tuuli tuhansien vuosien
kuluessa muodostellut kuoppia.

Nojaten yhtä tuollaista harjannetta vastaan näimme ihmeellisen
näyn. Kaukana viljavan tasangon keskellä näkyi kylä, josta olimme
poistuneet, ja sen taakse laski aurinko. Näytti siltä kuin myrsky
olisi raivonnut siellä, vaikka taivas yläpuolellamme oli kirkas ja
sininen. Ainakin kohosi kylän edessä kaksi mahtavaa pilvipatsasta
maasta taivaaseen asti aivan kuin jonkun suuren portin pylväät.
Toinen noista pylväistä näytti siltä kuin se olisi ollut tehty
mustasta marmorista ja toinen kuin valetusta kullasta. Niitten
välissä kulki valovirta, joka päättyi sädekehään, ja sen sädekehän
keskellä Raan pyöreä pää, aurinko, paloi kuin Jumalan silmä. Näky oli
yhtä peloittava kuin se oli kauniskin.

"Oletteko koskaan nähnyt Egyptissä tuollaista taivasta, prinssi?"
kysyin.

"En milloinkaan", vastasi hän ja vaikka hän puhui hiljaisella
äänellä, kuulosti se minusta tässä suuressa hiljaisuudessa huudolta.

Katselimme vielä hetken, kunnes aurinko äkkiä laski ja ainoastaan
kirkkaus, joka oli sen ympärillä ja yläpuolella, jäi jäljelle. Siitä
muodostui taivaan kaupungin kaltaisia palatseja ja temppeleitä, tuon
kaukaisen kaupungin, jota ei kukaan kuolevainen voi nähdä muuten kuin
unessa.

"En tiedä miksi, Ana", sanoi Seti, "mutta tunnen pelkoa ensimmäisen
kerran mieheksi tultuani. Minusta tuntuu, että täällä on enteitä
ilmassa, enkä voi selittää niitä. Olisipa Kii täällä selittämässä
meille, mitä merkitsee tuo musta pylväs oikealla ja tulipylväs
vasemmalla puolella, ja millä jumalalla on kotinsa tuossa kirkkaassa
kaupungissa, ja miten ihminen voi kulkea tuota valoisaa tietä
myöten, joka vie sen kultaisille kaduille. Sanon teille, että olen
peloissani. Tuntuu kuin kuolema olisi hyvin lähellä minua ja kaikki
sen ihmeet avoinna kuolevaiselle katseelleni."

"Minäkin pelkään", kuiskasin. "Katsokaa! Pylväät liikkuvat.
Tuo tulinen menee edellä ja tuo musta pilvi seuraa jäljessä.
Niiden välissä näen minä liikkuvan suunnattoman joukon kansaa
loppumattomissa ryhmissä. Katsokaa, miten valo välkkyy heidän
aseistaan. Varmasti hebrealaisten Jumala on liikkeellä."

"Hän, tai joku toinen jumala, tai ei mikään jumala, kuka sen tietää?
Tulkaa, Ana, lähtekäämme, jos haluamme ehtiä leiriin ennen pimeätä."

Laskeuduimme alas harjanteelta, palasimme vaunuihin ja ajoimme
edelleen tuota vuorensolaa pitkin. Tämä sola oli hyvin ahdas,
muutamin paikoin vain 4 askelta leveä, ja kummallakin puolen tietä
oli sinne vierineitä suuria kiviä, joiden välissä kasvoi erämaan
kasveja ja tulvan uurtamia rotkoja, joiden takana kohosivat vuoren
rinteet. Hevoset kulkivat hiljakseen polun mutkaa kohden, josta maa
jälleen alkoi aleta.

Kun olimme noin puolen keihäänheiton päässä tuosta tienmutkasta,
kuulin äkkiä ääntä, ja katsoessani oikealle, näin naisen juoksevan
vuoren rinnettä alas meitä kohden. Ajaja huomasi hänet myös,
pysähdytti hevoset, ja nuo kaksi vartijaa kääntyivät ja vetivät
miekkansa esille. Vähemmässä kuin puolessa minuutissa saavutti
nainen meidät tullen esiin varjosta niin, että valo lankesi hänen
kasvoilleen.

"Merapi!" huudahdimme prinssi ja minä aivankuin yhdestä suusta.

Se oli todellakin Merapi, mutta kurjassa tilassa. Hänen pitkä
tukkansa oli päässyt irralleen ja riippui hänen ympärillään.
Viitta, joka verhosi häntä, oli repaleinen ja huulet olivat veriset
ja vaahtoiset. Hän seisoi läähättäen, sillä hän ei voinut puhua
hengästyksen tähden, tukien itseään toisella kädellä vaunun syrjästä
ja toisella osoittaen tien mutkaa. Viimein tuli sana, ainoastaan yksi:

"Murha."

"Hän tarkoittaa, että hän on ollut vähällä tulla murhatuksi", sanoi
prinssi minulle.

"Ei", läähätti hän, "te -- te! Hebrealaiset. Menkää takaisin!"

"Käännä hevoset!" huusin minä ajajalle.

Hän totteli ja vartijat auttoivat häntä, mutta tien kapeuden ja
rinteitten jyrkkyyden tähden se ei ollut helppo tehtävä. Ne oli vasta
puoleksi käännetty ja olivat sellaisessa asennossa, että ne sulkivat
kokonaan kulkueen, kun villi huuto "Jehova!" kajahti korviimme ja
tien mutkasta muutaman askeleen päästä hyökkäsi joukko raivokkaita,
kyömynenäisiä miehiä heilutellen puukkoja ja miekkoja. Tuskin oli
meillä aikaa hypähtää vaunujen suojaan ja valmistautua, kun he olivat
kimpussamme.

"Kuule", sanoin minä ajajalle, "juokse niinkuin et ennen milloinkaan
ole juossut ja tuo vartiosto apuun!"

Hän juoksi pois kuin nuoli.

"Poistukaa, neiti", huusi Seti. "Tämä ei ole naisen tehtävä ja
katsokaa, tuolla tulee Laban etsimään teitä", ja hän osoitti
miekallaan murhaajien johtajaa.

Tyttö totteli, hoiperrellen muutaman askeleen tiepuolessa olevan
kiven luo, jonka taakse hän kyyristyi. Jälkeenpäin kertoi hän
minulle, ettei hänellä ollut voimia mennä kauemmaksi, eikä edes
haluakaan, sillä jos meidät surmattaisiin, olisi parasta, että
hänkin, joka varoitti meitä, surmattaisiin.

Nyt he olivat saapuneet luoksemme, koko joukko, kolmekymmentä
tai neljäkymmentä miestä. Ensimmäinen tulija lävisti miekallaan
pelästyneet hevoset, jotka sätkytellen jalkojaan kaatuivat maahan.
Hebrealaiset kiipesivät vaunuihin yrittäen tulla luoksemme ja me
teimme vastarintaa parhaamme mukaan. Viitat tempasimme yltämme,
heitimme ne vasemman käsivarren ympärille ja käytimme niitä kilpinä.

Oi, minkälainen taistelu se oli! Avonaisella paikalla tai jollei
meitä olisi varoitettu, olisi meidät hetipaikalla lyöty kuoliaiksi.
Mutta edullinen paikka ja vaunujen suoja tekivät tilanteemme vähän
paremmaksi. Tie oli niin kapea ja seinät sen ympärillä olivat niin
jyrkkiä kiivettäviksi, ettei enempää kuin neljä hebrealaista voinut
kerrallaan taistella kanssamme, ja niiden neljänkin oli ensin
kuljettava vaunujen tai vielä elävien hevosten yli.

Mutta meitäkin oli neljä, ja kiitos Usertin, kahdella meistä oli
rautapaita pukumme alla -- neljä vahvaa miestä taistellen henkensä
edestä. Meitä vastaan tuli neljä hebrealaista. Yksi hyppäsi vaunuista
suoraan Setin kimppuun, joka tervehti tätä rautamiekkansa kärjellä,
jolloin kuulin kahvan kolahtavan hänen rintaluutaan vasten. Se oli
tuo sama mainio rautamiekka, mikä tänä päivänä lepää kantajansa
kanssa haudassa.

Mies putosi alas kuolleena kaataen prinssin maahan ruumiinsa
painolla. Hebrealainen, joka ahdisti minua, kompastui vaunujen
reunaan ja horjahti eteenpäin, jolloin minä tapoin hänet helposti
antamalla iskun päähän. Siten minulle jäi aikaa vetää prinssi jälleen
jaloilleen, ennen kuin uusia hyökkäsi. Myöskin nuo kaksi vartijaa,
molemmat kovia tappelijoita, tappoivat tai kuolettavasti haavoittivat
miehensä. Mutta toisia hyökkäsi niiden jälkeen niin paljon ja
nopeasti, etten voinut huomata kaikkea, mitä jälkeenpäin tapahtui.

Äkkiä näin toisen vartijan kaatuvan Labanin lyönnistä. Miekan isku
rintaani sai minut hoipertelemaan takaperin. Jollei tuota rautapaitaa
olisi ollut, olisin ollut kuoleman oma. Toinen vartija surmasi sen,
joka aikoi minut tappaa, ja samassa hyökkäsi kaksi tämän kimppuun
surmaten hänet.

Nyt olimme ainoastaan prinssi ja minä jäljellä taistellen selkä
selkää vasten. Hän sattui yhteen erään hyvin suuren mieslurjuksen
kanssa ja haavoitti tätä käteen niin, ettei hän voinut pidellä
miekkaa. Mies tarttui silloin häntä vyötäisiin ja he pyöriskelivät
yhdessä maassa. Laban ilmestyi ja iski prinssiä selkään, mutta käyrä
veitsi, jota hän käytti, taittui syrialaista rautapaitaa vastaan.
Minä löin Labania haavoittaen häntä päähän, jolloin hän hoiperteli
taaksepäin ja kaatui vaunujen päälle. Jälleen hyökkäsi muita
kimppuuni ja ilman Usertin antamaa varustusta olisin ollut ainakin
kolme tuntia sitten kuolleena. Taistellen mielettömästi hoipertelin
erään kivilohkareen luo nojaten siihen ja odotellessani uutta
hyökkäystä näin, että Seti, jota Laban oli iskullaan haavoittanut,
oli nyt tuon suuren hebrealaisen alla, joka oli tarttunut häntä
kurkkuun ja aikoi kuristaa hänet kuoliaaksi.

Näin vielä jotakin muutakin -- näin naisen, joka molemmin käsin
piteli miekkaa ja työnsi sitä alaspäin, jolloin hebrealaisen ote
heltisi Setin kurkusta.

"Petturi!" huusi eräs ja iski naista niin, että hän haavoittuneena
horjui taaksepäin. Silloin kun kaikki näytti olevan lopussa ja olin
kadottamaisillani tajuntani verenvuodon tähden, kuulin hevosten
kavioiden kapsetta ja sotilaiden huudon: "Egypti! Egypti!" Näin
sokaistuilla silmilläni aseitten välkkyvän, ja sotahuudon kaikuessa
korvissani näytin vaipuvan uneen juuri kuin päivänvalo sammui.



VIII.

SETI VAROITTAA FARAOTA.


Unta, aina vaan unta. Unia äänistä, kasvoista, auringon- ja
kuunvalosta ja itsestäni, uusia ja yhä uusia; unia huutavista
joukoista ja ennen kaikkea, unia Merapin silmistä, jotka katselivat
minua kuin kaksi loistavaa tähteä taivaalta. Sitten viimein
herääminen ja sen mukana kipua ja pahoinvointia.

Ensiksi luulin, että olin kuollut ja makasin haudassa. Vähitellen
sitten huomasin, etten ollut haudassa, vaan hämärässä huoneessa,
joka oli tuttu minulle, olin omassa huoneessani Setin palatsissa
Taniksessa. Tuossa lähellä vuodetta, jossa makasin, oli oma arkkuni
täynnä käsikirjoituksia, jotka olin tuonut Memphiksestä. Koetin
nostaa vasenta kättäni, mutta en voinut, ja katsoessani alas näin,
että käsivarteni oli sidottu kuin muumiolla. Se toi minulle jälleen
mieleen ajatuksen, että olin sittenkin kuollut, jos kuolemassa voisi
olla näin paljon kärsimystä. Suljin silmäni ja ajattelin tai vaivuin
joksikin aikaa horroksiin.

Maatessani siinä kuulin ääniä. Yksi niistä oli varmaankin lääkärin,
joka sanoi: "Niin, hän jää eloon ja paranee ennen pitkää. Tuo
isku päähän, joka teki hänet tiedottomaksi niin moneksi päiväksi,
oli pahin hänen haavoistaan, mutta sekin särki vain luun eikä
vahingoittanut aivoja. Haavat käsivarsissa paranevat helposti ja tuo
rautapaita, joka oli hänen päällään, suojeli muuta ruumista iskuilta."

"Olen iloinen, lääkäri", vastasi ääni, jonka tunsin Usertin ääneksi,
"sillä epäilemättä, jollei olisi ollut Anaa, olisi hänen korkeutensa
joutunut kuoleman omaksi. On kummallista, että sellainen, jota
en luullut muuksi kuin uneksivaksi kirjuriksi, osoitti olevansa
niin urhoollinen soturi. Prinssi sanoo, että tämä Ana tappoi kolme
tuollaista koiraa omin käsin ja haavoitti muita."

"Se oli oivallisesti tehty, teidän korkeutenne", vastasi lääkäri,
"mutta vieläkin oivallisempaa oli, että hän edeltäpäin varasi
tuon jälkijoukon ja paikalla lähetti ajajan kutsumaan sen avuksi.
Se kuuluu olleen hebrealainen nainen, joka todella pelasti hänen
korkeutensa hengen, kun hän unhottaen sukupuolensa pisti kuoliaaksi
murhaajan, joka puristi prinssiä kurkusta."

"Siten kertoi prinssi, mikäli ymmärsin", hän vastasi kylmästi. "On
ihmeellistä, miten heikko ja lopen väsynyt tyttö on työntänyt miekan
läpi jättiläisen selän aina rintaan asti."

"Ainakin hän varoitti häntä hyökkäyksestä, teidän korkeutenne."

"Niin sanotaan. Kenties Ana pian kertoo meille totuuden, miten
kaikki tapahtui. Hoitakaa häntä hyvin, lääkäri, ja te ette jää ilman
palkintoa."

Sitten he poistuivat yhä keskustellen, ja minä makasin hiljaa
ajatuksissani ja ihmetellen, sillä nyt palasi vähitellen muistini.

Vähän myöhemmin maatessani yhä silmät suljettuina, sillä tuo hämärä
valokin näytti vaivaavan niitä, tuntui minusta kuin kuulisin naisen
pehmeitä askelia vuoteeni vierestä ja tuntisin hyvää tuoksua, jota
tulee naisen puvusta ja hiuksista. Katsoin ja näin Merapin tähden
kaltaiset silmät, jotka katselivat minua juuri samalla lailla kuin
olin unessa nähnyt.

"Terve, Israelin kuu", sanoin minä. "Tapaamme toisemme todellakin
kummallisessa paikassa."

"Oi!" kuiskasi hän, "oletteko viimeinkin tajuissanne? Kiitän Jumalaa,
kirjuri Ana, sillä kolme päivää olen luullut, että kuolette."

"Niinkuin olisi käynytkin ilman teitä, neiti, -- minulle ja eräälle
toiselle. Nyt näyttää siltä, että kaikki kolme elämme."

"Kunpa vain kaksi eläisi, prinssi ja te, Ana. Kunpa minä olisin
kuollut", vastasi hän huoaten raskaasti.

"Miksi niin?"

"Ettekö arvaa? Koska minä olen hylkiö, joka olen pettänyt kansani.
Koska heidän verensä vuotaa minun ja heidän välillään. Sillä minä
tapoin tuon miehen, joka oli oma sukulaiseni, egyptiläisen tähden --
tarkoitan, egyptiläisten tähden. Sentähden Jehovan kirous on päälläni
ja niinkuin sukulaiseni kuoli, tulee epäilemättä päivä, jolloin minun
on samalla lailla kuoltava, ja senjälkeen mitä sitten tulee?"

"Senjälkeen tulee rauha ja suuri palkinto, jos on oikeutta maassa tai
taivaassa, oi jaloin kaikista naisista."

"Minäkö voisin niin ajatella! Hiljaa, kuulen ääniä. Juokaa tämä. Minä
olen ylihoitajanne, kirjuri Ana, arvokas virka, sillä nyt koko Egypti
rakastaa ja ylistää teitä."

"Epäilemättä pitäisi vain teitä, neiti Merapi, koko Egyptin rakastaa
ja ylistää", vastasin minä.

Samassa astui Seti sisään. Yritin tervehtiä häntä kohottamalla
vähemmän haavoittunutta käsivarttani, mutta hän tarttui käteeni ja
puristi sitä hellästi.

"Terve teille, Menthun rakastettu, sodan jumala", hän sanoi
miellyttävästi hymyillen. "Luulin palkanneeni kirjurin ja kas, tuo
kirjuri olikin sotilas, josta tulisi sotaväen ylpeys."

Samassa hän huomasi Merapin, joka oli hiipinyt varjoon.

"Terve teillekin, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Jos sanoin
Anaa parhaimmaksi soturiksi, niin minkä nimen antaisimme teille,
jolle olemme kiitollisuuden velassa elämästämme. Ei, älkää katsoko
alas, vaan vastatkaa."

"Egyptin prinssi", vastasi hän hämmentyneenä, "minun työnihän oli
niin pieni. Kuulin salahankkeesta sedältäni Jabezilta, karkasin pois,
ja kun tunsin lapsuudestani; oikotiet, saavuin ajoissa perille. Jos
olisin pysähtynyt ajattelemaan, kenties en olisi uskaltanut tehdä
sitä."

"Ja mitä muuta, neiti? Mitä sanotte hebrealaisesta, joka kuristi
kurkkuani ja eräästä miekan iskusta, joka ainiaaksi irroitti hänen
otteensa?"

"Tuosta, teidän korkeutenne, en voi muistaa mitään tai hyvin vähän".
Sitten, varmaan muistaessaan, mitä hän juuri kertoi minulle, hän
kumarsi ja poistui huoneesta.

"Hän osaa puhua valhetta yhtä miellyttävästi kuin mitä muuta
tahansa", sanoi Seti, kun Merapi oli mennyt. "Oi, minkälainen
nainen hän onkaan, Ana. Täydellinen ihanuudessa, täydellinen
urhoollisuudessa, täydellinen ymmärryksessä. Ihmettelen, mitkä ovat
hänen virheensä? Jääköön teidän tehtäväksenne tuoda ne esille, sillä
minä en löydä ainoatakaan."

"Kysykää niitä Kiiltä, oi prinssi. Hän on suuri tietäjä, niin suuri,
että kenties hänen taitonsa voi saattaa ilmi, mitä nainen koettaa
kätkeä. Kai mahdatte muistaa, että hän varoitti teitä erityisesti,
ennen kuin matkustimme Gosheniin."

"Niin -- hän sanoi, että elämäni joutuu vaaraan, niinkuin se todella
olikin. Siinä hän oli oikeassa. Hän kertoi myös, että näkisin naisen,
johon rakastuisin. Siinä hän oli väärässä. En ole nähnyt sellaista
naista. Oi, tiedän hyvin, mitä ajattelette. Koska pidän neiti Merapia
kauniina ja rohkeana, luulette, että rakastan häntä. Mutta, niin ei
ole laita. En rakasta ketään naista, paitsi, luonnollisesti hänen
Korkeuttaan. Ana, arvostelette minua itsenne mukaan."

"Kii sanoi: 'Tulette rakastumaan', prinssi. On siis vielä aikaa."

"Ei sillä lailla, Ana. Jos joku rakastuu, hän rakastuu heti.
Minusta tulee pian vanha ja hänestä lihava ja ruma, miten sitten
voi rakastua enää? Tulkaa pian terveeksi, Ana, sillä toivon teitä
avukseni kertoessani faraolle matkastani. Kerron hänelle, että minun
mielestäni israelilaisia on paljon rasitettu ja hänen olisi annettava
heille hyvitystä ja päästettävä heidät menemään."

"Mitähän farao sanoo nyt, kun he ovat yrittäneet tappaa hänen
perillisensä?"

"Luulen, että farao suuttuu ja samoin koko Egyptin kansa, sillä
he eivät arvostele oikein asiaa. Farao ei käsitä, että Laban ja
hänen joukkonsa olivat oikeassa koettaessaan surmata minut, joka,
vaikka tietämättäni, olin loukannut heidän Jumalansa pyhäkköä. Jos
he olisivat tehneet toisin, eivät he olisi olleet mitään kunnon
hebrealaisia, ja minä puolestani en voi vihata heitä. Kuitenkin
koko Egypti on kiihkoissaan tuosta yrityksestä ja huutaa, että
israelilaiset on hävitettävä."

"Minusta näyttää, prinssi, että, miten lieneekään Kiin ennustuksen
laita, kolmas ainakin on täyttymäisillään -- nimittäin, että tämä
Goshenin matka saattaa valtaistuimenne vaaraan."

"Sitä en sano faraolle, Ana. Mutta jääköön tämä asia siksi, kunnes
tulette terveemmäksi."

"Miten taistelu päättyi, prinssi, ja kuinka jouduin tänne?"

"Sotilaat tappoivat useimmat hebrealaiset, jotka vielä olivat elossa.
Jotkut harvat pakenivat ja katosivat pimeyteen, niiden joukossa
heidän johtajansa Laban, vaikka te olitte haavoittanut häntä. Ja
kuusi otettiin kiinni elävänä. He odottavat nyt tuomiotaan. Minä olin
vain vähän haavoittunut, ja te, jota luulimme kuolleeksi, olitte
vain tajuttomana, ja tähän hetkeen asti olette houraillut tai ollut
tajuttomana. Toimme teidät paareilla ja täällä olette ollut nyt nämä
kolme päivää."

"Ja entä neiti Merapi?"

"Me nostimme hänet vaunuihin ja toimme hänet kaupunkiin, sillä jos
olisimme jättäneet hänet sinne, olisivat israelilaiset varmasti
tappaneet hänet. Kun farao sai kuulla, mitä hän oli tehnyt, antoi hän
tuon puutarhassa olevan pikku talon hänelle, jotta häntä voitaisiin
suojella, ja sitäpaitsi orjanaisen palvelemaan häntä. Siellä hän siis
asustaa, omaten kaikki hovin etuoikeudet, ja tänä aikana on hän ollut
teidän ylihoitajattarenne."

Tällä hetkellä tunsin itseni niin väsyneeksi, että suljin silmäni.
Kun avasin ne jälleen, oli prinssi mennyt.

Kului vielä kuusi päivää, ennen kuin minun sallittiin nousta
vuoteesta; sinä aikana näin usein Merapin. Hän oli hyvin surullinen
ja eli alituisessa pelossa, että hebrealaiset tappaisivat hänet.
Häntä vaivasi myös ajatus, että hän oli pettänyt uskonsa ja kansansa.

"Ainakin olette vapaa Labanista", sanoin minä.

"En koskaan pääse hänestä vapaaksi, niin kauan kuin molemmat elämme",
vastasi hän. "Minä kuulun hänelle, eikä hän tahdo päästää minua
noista kahleista, koska hänen sydämensä on kiintynyt minuun."

"Ja onko teidän sydämenne kiintynyt häneen?" kysyin. Hänen kauniit
silmänsä täyttyivät kyynelillä. "Naisella ei saa olla sydäntä. Oi,
Ana, minä olen onneton", hän vastasi ja meni pois.

Näin muitakin. Prinsessa tuli tervehtimään minua. Hän kiitti
minua kovin siitä, että olin pitänyt hänelle antamani lupauksen
ja suojellut prinssiä. Sitä paitsi hän toi minulle kultaisen
lahjan faraolta, ja itse hän lahjoitti minulle hienoja pukuja.
Hän kyseli minulta tarkkaan Merapista, josta huomasin, että hän
oli jo mustasukkainen, ja oli iloinen kuullessaan, että hänet oli
kihlattu eräälle hebrealaiselle. Vanha Bakenkhonsukin tuli ja kyseli
minulta paljon prinssistä, hebrealaisista ja Merapista, erittäinkin
Merapista, jonka teoista, niin hän sanoi, koko Egypti puhui. Vastasin
noihin kysymyksiin parhaan kykyni mukaan.

"Tässä meillä on nainen, josta Kii kertoi", sanoi hän. "Hän, joka on
tuottava niin paljon iloa ja surua Egyptin prinssille."

"Kuinka niin?" kysyin minä. "Eihän hän ole ottanut häntä luoksensa
eikä luullakseni aio ottaakaan."

"Kuitenkin hän tekee sen, joko hän sitten aikoo tai ei. Hänen
tähtensähän nainen petti kansansa, joka israelilaisten mielestä
on kuoleman synti. Kahdesti hän pelasti prinssin elämän, ensiksi
varoittamalla häntä hyökkäyksestä ja sitten omalla kädellään
surmaamalla sukulaisensa, joka oli tappaa hänet. Eikö se ollut niin?
Sanokaa minulle, tehän olitte siellä."

"Niin se oli, mutta mitä sitten?"

"Sitä, että mitä hän sanoneekin, hän rakastaa prinssiä, jollei hän
rakasta teitä", ja hän katsoi minuun tarkasti.

"Kun naisella on prinssi ja sellainen prinssi läheisyydessään,
vaivaisiko hän itseään asettamalla pauloja pyydystääkseen kirjurin?"
kysyin vähän katkerasti.

"Oho!" sanoi hän nauraen tavallista leveätä nauruaan, "asiat ovat
siis sillä lailla, ovatko ne? Hyvä, niin ajattelinkin, mutta, ystävä
Ana, varoitan teitä ajoissa. Älkää koettako houkutella Kuuta alas
taivaalta kotinne valoksi, jottei hän tulisi, ja aurinko, hänen
herransa, suuttuisi ja polttaisi teitä. Hyvä, hän rakastaa prinssiä,
ja siksi ennemmin tai myöhemmin hän saa hänetkin rakastumaan
itseensä."

"Kuinka, Bakenkhonsu?"

"Useimpiin miehiin nähden, Ana, se olisi helposti tehty. Huokaus,
muutamia puoleksi kätkettyjä kyyneliä oikealla hetkellä, ja asia
on valmis, kuten olen kuullut tuhannet kerrat tapahtuneen. Mutta
sellaiseen nähden kuin tämä prinssi on, se mahtaa käydä toisin. Hän
näyttää prinssille, että hän on kadottanut nimensä hänen tähtensä;
että hänen tähtensä on kansansa vihaama ja Jumalansa hylkäämä, ja saa
siten prinssin säälimään itseään. Ja sääliväisyys on rakkauden oma
sisar. Tai kenties ollen myöskin viisas, hän tahtoo antaa prinssille
neuvoja noissa kaikissa israelilaisia koskevissa asioissa, ja siten
tunkeutuu hän tämän sydämeen ystävyyden puvussa, ja sitten hänen
suloutensa ja kauneutensa saavat aikaan lopun luonnon lakien mukaan.
Joko sitä tai tätä tietä, myötä- tai vastavirtaa, perille hän tulee."

"Jos niin käy, mitäpä siitä? Onhan Egyptin hallitsijoilla tapana
pitää useampia puolisoja."

"Tarkoitan, Ana, että Seti luullakseni on mies, joka todella haluaa
omata vain yhden, ja tämä yksi on oleva tuo hebrealainen. Niin,
hebrealainen nainen on hallitseva Egyptiä ja kääntävä sen palvelemaan
omaa Jumalaansa, sillä ei milloinkaan hän rupea palvelemaan meidän
jumaliamme. Ja todellakin, kun hänen kansansa huomaa, että hän
tottelee heitä, käyttävät he häntä siihen. Tai ehkä hänen Jumalansa
itse tahtoo käyttää häntä toteuttamaan tarkoituksiaan, kuten hän
lienee nyt jo käyttänyt häntä."

"Ja miten käy sen jälkeen, Bakenkhonsu?"

"Jälkeenpäin -- kuka tietää? Minä en ole tietäjä, en ainakaan missään
tärkeämmässä asiassa, kysykää sitä Kiiltä. Mutta minä olen hyvin,
hyvin vanha ja olen tarkastellut maailmaa, ja sanon teille, että näin
käy, jollei" -- ja hän pysähtyi.

"Jollei mitä?"

Hän hiljensi ääntään.

"Jollei Userti ole rohkeampi kuin luulen ja tapa tuota hebrealaista
sitä ennen tai vielä parempi, toimita jotakin hebrealaista surmaamaan
häntä. Jos tahtoisitte tulla faraon ja Egyptin ystäväksi, voisitte
kuiskata sen Usertin korvaan, Ana."

"En koskaan", vastasin vihaisesti.

"Arvasinkin sen, ettette sitä tekisi, Ana, te, joka myöskin
sätkyttelette tuossa kuun sädeverkossa, mikä on vahvempi ja
todellisempi kuin palmunoksista tai pellavasta punottu. Enkä minäkään
halua, sillä tällä iällä haluan niin mielelläni katsella ihmisten
leikkiä, ja kun itsekin olen ihminen, pelkään ehkäistä jumalien
tarkoituksia. Pyöriköön tuo käärö, niinkuin se haluaa, ja kun se on
auki, lukekaa se ja muistakaa, mitä minä sanoin tänään teille. Siitä
tulee oivallinen kertomus, jonka loppu on kirjoitettu verellä musteen
sijasta. Ha! Ha-a-ha!" ja nauraen hän nilkutti huoneesta jättäen
minut pelon valtaan.

Sitäpaitsi prinssi kävi luonani joka päivä ja jo ennen kuin jätin
vuoteeni, alkoi sanella minulle tiedonantoaan faraolle, sillä hän ei
tahtonut käyttää ketään muuta kirjuria. Sen pääsisältö oli se, johon
hän jo edeltäpäin oli viitannut, nimittäin että Israelin kansan, joka
oli niin paljon kärsinyt egyptiläisten vuoksi, pitäisi nyt päästä
lähtemään, niinkuin heidän profeettansa määräsivät, esteettömästi
minne haluaisivat. Meitä matkallamme kohdanneesta hyökkäyksestä
kertoi hän, sanoen, että sen olivat tehneet muutamat kiivailijat
luullen, että heidän Jumalaansa oli häväisty, teko, josta ei koko
kansan pitäisi saada kärsiä. Tuon kertomuksen viimeiset sanat olivat:

"Pyydän sinua, farao, muistamaan, että Amon, egyptiläisten jumala,
ja Jehova, israelilaisten Jumala, eivät voi yhdessä hallita samassa
maassa. Jos molemmat jäävät Egyptiin, nousee täällä jumalien välinen
taistelu, jolloin kuolevaiset painetaan tomuun. Sentähden pyydän
sinua, päästä Israel menemään."

Kun olin parantunut ja noussut vuoteeltani, kopioin tämän kertomuksen
kauneimmalla käsialallani ja kieltäydyin kertomasta sen sisällyksestä
kenellekään, vaikka kaikki kyselivät, muun muassa visiiri Nehesi,
joka toi minulle lahjan, jotta paljastaisin salaisuuden. Tästä sai
Setikin kuulla, en tiedä miten, ja hän oli hyvin tyytyväinen minuun,
tietäessään, että Egyptissä oli kirjuri, jota ei voitu lahjoa.
Usertikin kysyi sitä minulta ja kummallista kyllä, kun kieltäydyin
vastaamasta, ei hän ollut vihainen, koska, niinkuin hän selitti, minä
tein velvollisuuteni.

Viimein oli kertomus valmiiksi kirjoitettu ja sinetöity, ja prinssi
omin käsin, mutta äänettömänä, laski sen faraon polville julkisessa
istunnossa, sillä hän ei uskonut sitä kenenkään muun tehtäväksi.
Amenmeseskin toi esiin kertomuksensa sekä visiiri Nehesi ja vartija
joukon kapteeni, joka pelasti meidät kuolemasta. Kahdeksan päivää
myöhemmin kutsuttiin prinssi suureen valtion neuvostoon, Kuten kaikki
muutkin kuninkaallisen huoneen jäsenet sekä korkeat sotaherrat.
Minäkin sain kutsun, kuten kaikki, jotka olivat olleet osallisina
noissa tapahtumissa.

Prinssi ajoi prinsessan seurassa faraon palatsiin kultaisissa
vaunuissa, joita veti kaksi maidonvalkeata sotaoritta, jotka olivat
pelastaneet suuren Rameseksen hengen Syrian sodassa. He ajoivat
pitkin katuja, joilla seisoi tuhansittain kansaa, tervehdyshuutojen
kaikuessa.

"Katsokaa", sanoi vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, joka oli minun
seuralaiseni toisissa vaunuissa, "Egypti on ylpeä ja iloinen. Se
luuli, että prinssi oli vain unien uneksija. Mutta nyt se on kuullut
kertomuksen tuosta matkalla tapahtuneesta hyökkäyksestä ja huomannut,
että hän onkin sotilas ja soturi parasta laatua. Sentähden se
rakastaa häntä ja iloitsee."

"Silloinhan, samasta syystä, Bakenhhonsu, olisi surmaaja suuremman
arvoinen kuin viisain kirjuri."

"Niin hän onkin, Ana, varsinkin jos tuo surmaaja on todellinen mies.
Kirjuri luo uutta, mutta murhaaja tappaa, ja kuoleman hallitsemassa
maailmassa kunnioitetaan sitä, joka tappaa, enemmän kuin sitä,
joka saa aikaan uutta. Kuulkaa, nyt he huutavat teidän nimeänne.
Sentähdenkö, että olette sepittänyt joitakin kirjoituksia? Sanon
teille, ei. Vaan siksi, että tapoitte kolme miestä tuolla matkalla.
Jos tahdotte tulla kuuluisaksi ja rakastetuksi, Ana, lopettakaa
kirjojen sepittäminen ja ruvetkaa kauloja katkomaan."

"Mutta kirjailija elää vielä sittenkin, kun hän on kuollut."

"Oho!" nauroi Bakenkhonsu, "te olette paljon tyhmempi kuin luulin.
Mitä etua ihmisellä on siitä, mitä on hänen kuolemansa jälkeen?
Niin, tänään tuo sokea, ruikuttava kerjäläinen temppelin portailla
merkitsee enemmän Egyptille kuin kaikki faraoitten muumiot. Ottakaa,
mitä elämä voi teille antaa, Ana, älkääkä vaivatko itseänne
ajattelemalla niitä, jotka on pantu hautoihin murenemaan."

"Se on huonoa uskontoa, Bakenkhonsu."

"Hyvin huonoa, Ana, niinkuin kaikki muukin, mistä me voimme puhella
ja mihin kosketella. Huono uskonto soveltuu huonoihin sydämiin,
jollaisia ovat kaikki muut paitsi yksi joka tuhannesta. Niin, jos
tahdotte menestyä, seuratkaa sitä, ja kun olette kuollut, tulen
minä ja nauran haudallanne ja sanon: 'Tässä makaa eräs, josta olin
toivonut enemmän kuin toivoin herrastanne.'"

"Eikä turhaan, Bakenkhonsu, mitä tahansa tapahtuneekin palvelijalle!"

"Senhän saamme ennen pitkää nähdä, luulen minä. Ihmettelen,
kuka tahtoo kulkea hänen vierellään ennen kuin Niili seuraavan
kerran tulvii. Kenties hän haluaa vaihtaa faraon kultaiset vaunut
härkävaunuihin ja te ajatte härkiä ja keskustelette hänen kanssaan
tähdistä -- tai kenties kuusta. No, te mahdatte kumpikin tulla siten
onnellisemmiksi ja hän, tuo kuu, on kateellinen jumalatar, joka pitää
siitä, että häntä palvellaan. Hoh-ho-o! Tässä ovat palatsin portaat.
Auttakaa minut alas, Kuun neidin pappi."

Me astuimme sisälle palatsiin, jossa meidät johdettiin läpi suuren
salin pienempään huoneeseen, jossa farao ilman virkapukua odotti
meitä istuen seetripuisessa tuolissa. Silmätessäni häneen näin, että
hänen kasvonsa olivat synkät ja levottomat, ja minusta tuntui kuin
olisi hän tullut vanhemmaksi. Prinssi ja prinsessa tervehtivät häntä,
kuten me muutkin, mutta hän ei vastannut. Kun kaikki olivat läsnä ja
ovet oli suljettu, sanoi farao:

"Olen lukenut, poikani Seti, kertomuksesi, joka koskettelee
vierailuasi israelilaisten keskuudessa ja kaikkea, mitä siellä
tapahtui sinulle; ja myöskin teidän, sisarenpoikani Amenmeses, ja
teidän, upseerit, jotka seurasitte Egyptin prinssiä. Ennen kuin puhun
niistä, astukoon kirjuri Ana, joka oli hänen korkeutensa kanssa
vaunuissa silloin, kun hebrealaiset hyökkäsivät hänen päällensä,
esille ja kertokoon minulle kaiken, mitä tapahtui."

Silloin astuin esille ja pää kumarruksissa toistin tuon kertomuksen
ainoastaan niin paljon kuin mahdollista jättäen kertomatta itsestäni.
Kun olin lopettanut, sanoi farao:

"Se, joka puhuu vain puolet totta, on haitallisempi kuin valehtelija.
Istuitteko te sitten vaunuissa, kirjuri, tekemättä mitään silloin
kun prinssi taisteli henkensä edestä? Vai juoksitteko karkuun? Puhu,
Seti, ja sano, minkälaista osaa tämä mies näytteli, hyvääkö vai
huonoako?"

Prinssi kertoi minun osanotostani taisteluun sellaisin sanoin, jotka
ajoivat veren kasvoilleni. Hän kertoi myös, että minä olin määrännyt
tuon kaksikymmenmiehisen vartijajoukon seuraamaan huomaamatta
meitä, pukenut kaksi harjaantunutta sotilasta juoksijoiksi ja
taistelun alussa lähettänyt ajajan apua hakemaan. Hän kertoi myös
haavoittumisestani, ja että olin vasta aivan äsken parantunut. Hänen
lopetettuaan sanoi farao:

"Tiedän, että tuo kertomus on tosi, sillä olen kuullut sen muiltakin.
Kirjuri, olette tehnyt hyvin. Tulkaa tänne."

Menin horjuvin askelin ja polvistuin hänen majesteettinsa eteen.
Hänen kaulassaan riippui ihanat, kultaiset vitjat. Hän otti ne ja
heitti ne pääni yli sanoen:

"Koska olette osoittautunut sekä uskolliseksi että viisaaksi, annan
teille tämän mukana kuninkaan neuvonantajan ja seuralaisen arvonimen,
ja oikeuden kaiverruttaa sen myös hautakiveenne. Menkää, kirjuri Ana,
neuvonantaja ja kuninkaan seuralainen."

Vetäydyin pois hämmentyneenä, ja kun astuin Setin ohi, kuiskasi hän
korvaani:

"Pyydän teitä, Ana, älkää luopuko prinssin seurasta, vaikka olette
päässytkin kuninkaan seuralaiseksi."

Sitten farao määräsi, että vartioston päällikön oli saatava
virkaylennystä ja lahjoja oli annettava jokaiselle sotilaalle;
ja lapsille, joiden isät olivat kaatuneet, oli annettava eläke;
kaksinkertainen eläke noiden kahden miehen perheille, jotka olin
pukenut juoksijoiden valepukuun. Tämän tehtyään puhui farao jälleen
hitaasti ja miettien, käskien ensin kaikkien seuralaisten ja
vartijoiden poistua huoneesta. Minäkin olin menemäisilläni, mutta
vanha Bakenkhonsu tarttui viittaani sanoen, että uusi neuvonantajan
arvo antoi minulle oikeuden jäädä sinne.

"Prinssi Seti", puhui farao, "kaiken tämän jälkeen, mitä olen
kuullut, huomaan tuon kertomuksesi kummalliseksi. Sitäpaitsi, sen
luonne on aivan erilainen kuin kreivi Amenmeseksen ja upseerien.
Neuvot minua päästämään israelilaiset minne he vain haluavat mennä,
muutamien rasitusten tähden, joita he joskus ovat kärsineet, jotka
rasitukset kuitenkin ovat tehneet heidät lukuisiksi ja rikkaiksi.
Tuota neuvoa en aio noudattaa. Mieluummin haluan lähettää sotajoukon
Goshenin maahan lähettämään tuon kansan, joka yhdistyi salaliittoon
murhatakseen Egyptin prinssin, lännen portin läpi, siellä palvelemaan
Jumalaansa taivaassa tai helvetissä. Niin, lyömään heidät aina
harmaahapsisista rintalapsiin asti."

"Kuulen, farao", sanoi Seti levollisesti.

"Sellainen on tahtoni", jatkoi Meneptah, "ja ne, jotka seurustelevat
kanssasi, ja kaikki neuvonantajani ovat samaa mieltä kuin minä, sillä
totisesti Egypti ei voi sietää sellaista ilkeätä petosta. Kuitenkin
lakimme ja tavan tähden on välttämätöntä, ennen kuin ryhdytään noihin
suuriin sotatoimiin ja valtiollisiin asioihin, että se, joka on
lähinnä valtaistuinta ja määrätty perimään sen, antaa suostumuksensa
siihen. Suostutko, Egyptin prinssi?"

"En suostu, farao. Minusta se olisi katala teko. Kymmeniätuhansia
surmattaisiin syystä, että muutamat hupsut hyökkäsivät miehen
kimppuun, joka sattui olemaan kuninkaallista sukua, koska tämä
varomattomuudessaan oli loukannut heidän pyhintään."

Huomasin, että tämä vastaus suututti faraota, sillä ei koskaan ennen
ollut hänen tahtoaan tällä lailla vastustettu. Kuitenkin hän hillitsi
itsensä ja kysyi:

"Suostutko sitten, prinssi, lievempään tuomioon, nimittäin siihen,
että hebrean kansa hajoitetaan, että vaarallisimmat lähetetään
erämaihin tekemään työtä vuorikaivoksissa ja kivilouhimoissa, ja
loput sijoitetaan orjiksi ympäri Egyptiä?"

"En suostu, farao. Minun mitätön mielipiteeni on kirjoitettu tuohon
kertomukseen, eikä sitä voi muuttaa."

Meneptahin silmät leimahtivat, mutta vieläkin hän hillitsi itsensä ja
kysyi:

"Jos sinä olisit tässä minun paikallani, prinssi Seti, niin
sanopas meille, jotka olemme tähän kokoontuneet, millälailla sinä
käyttäytyisit näitä hebrealaisia kohtaan?"

"Tekisin niinkuin olen sanonut tuossa kertomuksessa. Jos joskus
nousen valtaistuimelle, päästän heidät menemään, minne haluavat ja
saavat ottaa omaisuutensa mukaansa."

Kaikki läsnäolevat tuijottivat hämmästyneinä häneen ja nurisivat.
Mutta farao nousi vapisten vihasta. Tarttuen viittansa rinnuksiin hän
repäisi sen ja huusi peloittavalla äänellä:

"Kuulkaa häntä, te Egyptin jumalat! Kuulkaa poikaani, joka häpäisee
minua vasten kasvojani ja tahtoo taivuttaa teidän niskanne
vieraan Jumalan kantapään alle. Prinssi Seti, kuninkaallisten ja
neuvonantajieni läsnäollessa, minä --"

Hän ei sanonut enempää, sillä prinsessa Userti, joka tähän asti oli
istunut äänettömänä, juoksi hänen luokseen, ja kietoen käsivartensa
hänen ympärilleen alkoi kuiskailla hänen korvaansa. Farao kuunteli
häntä, sitten hän istuutui ja puhui jälleen.

"Prinsessa muistuttaa minua, että tämä on tärkeä asia, jota ei
ole päätettävä hätäisesti. Voi olla, että prinssi, neuvoteltuaan
hänen kanssaan ja oman sydämen kanssa, ja ehkä pyydettyään jumalien
viisautta, haluaa peruuttaa sanat, jotka ovat päässeet hänen
suustaan. Käsken sinua, prinssi, odottamaan minua täällä samaan
aikaan kolmen päivän kuluttua. Sitäpaitsi määrään, ettei kukaan
läsnäolija, kuoleman uhalla, saa sanaakaan puhua siitä, mitä näitten
seinien sisällä on tapahtunut."

"Tottelen faraota", sanoi Seti kumartaen.

Meneptah nousi jo näyttääkseen, että neuvottelu oli lopussa, kun
visiiri Nehesi astui lähemmäksi ja kysyi:

"Mitä tehdään noille hebrealaisille vangeille, noille murhaajille,
jotka vangittiin tuolla matkalla?"

"Heidän syyllisyytensä on todistettu. Heitä on ruoskittava raipoilla,
kunnes kuolevat, ja jos heillä on vaimoja tai lapsia, on ne otettava
kiinni ja myytävä orjiksi."

"Faraon tahto tapahtukoon!" sanoi visiiri.



IX.

AMONIN KUKISTUMINEN.


Tuona iltana istuin rauhattomana työhuoneessani prinssin palatsissa
yrittäen kirjoittaa, sillä tunsin, että onnettomuudet uhkasivat
herraani prinssiä, enkä tiennyt mitä tehdä, saadakseni hänet
suojelluksi niiltä. Ovi aukeni ja vanha kamariherra Pambasa ilmestyi
ja puhutteli minua uusilla arvonimilläni sanoen, että hebrealainen
neiti Merapi, joka oli ollut hoitajattareni, halusi puhua kanssani.
Samassa tämä tulikin ja seisahtui eteeni.

"Kirjuri Ana", sanoi hän, "olen juuri nähnyt setäni Jabezin, joka on
tullut tai on lähetetty tuomaan minulle sanaa", ja hän epäröi.

"Miksi hänet on lähetetty, jalosukuinen neiti? Tuomaanko tietoja
Labanista?"

"Ei. Laban on paennut eikä kukaan tiedä, missä hän on, ja Jabez
on säästynyt enemmiltä vastuksilta petturin setänä vain ottamalla
vastaan tämän tehtävän."

"Ja mikä se tehtävä on."

"Pyytää minua, jos tahdon välttää kuolemaa ja Jumalan vihaa,
vaikuttamaan hänen korkeutensa sydämeen, mutta en tiedä, miten
tehdä --"

"Kuitenkin, luullakseni, löydätte keinon, Merapi?"

"-- paitsi ehkä teidän, hänen ystävänsä ja neuvonantajansa, avulla",
jatkoi hän, kääntäen kasvonsa pois. "Jabez on kuullut, että farao
aikoo kokonaan hävittää Israelin kansan."

"Mistä hän sen tietää, Merapi?"

"En voi sanoa, mutta luulen, että kaikki hebrealaiset sen tietävät.
Tunsin sen itsessäni, vaikka kukaan ei ollut sanonut sitä minulle.
Hän tietää myös, ettei sitä voida tehdä Egyptin lain mukaan, jollei
prinssi, joka on valtaistuimen perillinen ja täysi-ikäinen, suostu
siihen. Nyt olen tullut pyytämään teitä rukoilemaan, ettei prinssi
suostuisi."

"Miksi ette itse pyydä prinssiltä, Merapi --" aloitin minä, kun
samassa kuulin takaani Setin äänen -- sillä hän oli tullut sisälle
yksityisovesta kantaen kädessään muutamia kirjoituksia -- sanovan:

"Ja minkä pyynnön jalosukuinen neiti Merapi tahtoisi tehdä minulle?
Ei, astukaa esiin ja puhukaa, Israelin kuu."

"Oi prinssi", vastasi hän, "pyyntöni on tämä, että pelastaisitte
hebrealaiset kuolemasta, johon teillä yksin on valta."

Samassa aukeni ovi ja sisään astui Userti.

"Mitä tuolla naisella on täällä tekemistä?" kysyi hän.

"Luulen, että hän tuli katsomaan Anaa, puolisoni, niin kuin minäkin,
ja epäilemättä sinäkin tulit. Ja ollessaan täällä pyytää hän minua
suojelemaan kansaansa."

"Ja minä pyydän sinua, puolisoni, antamaan hänen kansansa miekan
surmattavaksi, minkä se on ansainnut yrittäessään murhata sinut."

"Ja rangaistako jokaista heitä, Userti, vaikka muutamat jo riutuvat
ruoskan iskujen alla", lisäsi prinssi vavahtaen. "Loput ovat
viattomia -- miksi pitäisi heidän kuolla?"

"Siksi, että valtaistuimesi on muuten vaarassa, Seti. Sanonpa
sinulle, jos jatkat faraon tahdon vastustamista, niinkuin Egyptin
lain mukaan voit tehdä, tekee hän sinut perinnöttömäksi ja asettaa
serkkusi Amenmeseksen sinun paikallesi, niinkuin hän Egyptin lain
mukaan voi tehdä."

"Tiedän sen, Userti. Kuitenkin, miksi tekisin väärin yksityisen
onneni tähden? Kysymys on siitä, mikä on oikein?"

Userti katseli häneen hämmästyneenä. Hän ei milloinkaan ymmärtänyt
Setiä, eikä voinut edes uneksia, että tämä tahtoi luopua maailman
mahtavimmasta valtaistuimesta pelastaakseen kysymyksen alaisen
kansan, koska hän oli sitä mieltä, ettei heidän pitänyt kuolla.
Kuitenkin aivan vaistomaisesti hän jätti ensimmäisen kysymyksen
vastaamatta ja tarttui toiseen.

"Se on oikein", sanoi hän, "monesta syystä, joista minun ei tarvitse
mainita muita kuin yksi, sillä siihen sisältyvät kaikki muut.
Egyptin jumalat ovat oikeita jumalia, joita meidän on palveltava
ja toteltava, tai jouduttava turmioon nyt ja tulevaisuudessa.
Israelilaisten Jumala on väärä jumala ja ne, jotka palvelevat häntä,
ovat harhaoppisia ja harhaoppisuutensa tähden kuolemaan tuomittuja.
Sentähden on aivan oikein, että niiden, jotka oikeat jumalat ovat
tuominneet, on kuoltava heidän palvelijoittensa miekan surmaamina."

"Tuo on hyvin perusteltu, Userti, ja jos on niin, kenties minunkin
ajatukseni muuttuvat tässä asiassa samanlaisiksi kuin sinun, ettei
minun enää kauemmin tarvitse vastustaa faraota ja hänen tahtoaan.
Mutta onko niin? Siitä on kysymys. En kysy sinulta, koska sanot, että
Egyptin jumalat ovat oikeita jumalia, ja kun tiedän, mitä vastaisit
tai pikemmin, ettet antaisi mitään kunnollista vastausta. Mutta minä
kysyn tältä jalosukuiselta neidiltä, onko hänen Jumalansa väärä,
ja jos hän vastaa, ettei se ole, niin pyydän, että hän todistaisi
sen minulle, jos hän voi. Jos hän kykenee todistamaan sen, silloin
toistan faraolle kolmen päivän kuluttua saman kuin tänään sanoin
hänelle. Jollei hän kykene todistamaan sitä, silloin ajattelen asiaa
hyvin tarkasti. Vastatkaa nyt, Israelin kuu, ja muistakaa, että
tuhansien elämä riippuu teidän sanoistanne."

"Oi! teidän korkeutenne", alkoi Merapi. Sitten hän pysähtyi, puristi
kätensä yhteen ja katsoi ylöspäin. Luulen, että hän rukoili, sillä
hänen huulensa liikkuivat. Hänen seistessään tuossa näin ja luulen,
että Setikin näki, ihmeellisen valon leviävän hänen kasvoilleen ja
silmiinsä. Se oli innostuksen ja kirkastuksen jumalallista tulta.

"Miten voin minä, halpa hebrealainen nainen, todistaa teidän
korkeudellenne, että minun Jumalani on oikea Jumala ja Egyptin
jumalat ovat vääriä? En tiedä, ja kuitenkin -- onko teidän monien
jumalienne joukossa, joita palvelette, yhtään sellaista, jonka
haluaisitte asettaa minun Jumalaani vastaan?"

"Epäilemättä, israeliitta", vastasi Userti. "Meillä on Amon-Raa,
jumalien isä, josta kaikki muut jumalat ovat saaneet alkunsa, ja
jolta he saavat voimansa. Tuolla vanhan temppelin pyhäkössä on hänen
kuvapatsaansa. Siirtäköön teidän Jumalanne hänet paikoiltaan, jos
voi! Mutta mitä te tuotte mahtavaa Amon-Raata vastaan?"

"Minun Jumalallani ei ole mitään kuvapatsasta ja hänen pyhäkkönsä on
ihmisten sydämissä, niin minulle ovat opettaneet hänen profeettansa.
Minulla ei ole mitään tuotavana tähän taisteluun, paitsi sitä, mikä
on uhrattava kaikissa taisteluissa -- elämäni."

"Mitä tarkoitatte?" kysyi Seti hämmästyneenä.

"Tarkoitan, että minä, turvaton ja yksinäinen, menen Amon-Raan
läheisyyteen hänelle pyhitettyyn temppeliin, ja Jumalani nimessä
käsken hänet tappamaan minut, jos hän kykenee."

Me tuijotimme häneen ja Userti huudahti:

"Jos hän kykenee! Kuulkaa tuota jumalanpilkkaajaa! Hyväksytkö sinä,
Seti, että hän käskee isä Amonia, niinkuin perinnölliset ylipapit?
Hän saa hengellään maksaa tuon häväistyksen."

"Ja jollei suuri jumala Amon voi, tai ei katso hyväksi surmata
teitä, jalo neiti, niin miten se todistaa, että teidän Jumalanne
on mahtavampi kuin hän?" kysyi prinssi. "Kenties hän hymyilee ja
sääliväisyydessään antaa häväistyksen mennä ohitseen, kuten teidän
Jumalanne teki minulle."

"Sen täytyy tulla todistetuksi, teidän korkeutenne. Jollei minulle
tapahdu mitään, tai jos minua suojellaan siitä, silloin minä tahdon
uskaltaa pyytää Jumalaani tekemään jonkun merkin ja ihmeen, ja
alentamaan Amon-Raan teidän nähtenne."

"Ja jos teidänkin Jumalanne hymyilisi, eikä ottaisi asiaa huomioonsa,
niinkuin hän teki minulle, kun hänen pappinsa rukoilivat häntä, niin
mitä silloin olemme oppineet hänen voimastaan tai Amon-Raan voimasta?"

"Oi prinssi, te ette halua oppia mitään. Jos minä säästyn Amonin
vihalta ja minun Jumalani on kuuro rukouksilleni, silloin olen valmis
antautumaan Amonin pappien käsiin, jotta he voivat kostaa minulle
kaiken herjaukseni."

"Tuo on jalon sydämen puhetta", sanoi Seti. "Kuitenkaan en
halua, että tämä jalo neiti panisi elämänsä alttiiksi tällaisen
riidan vuoksi. En usko, että kumpikaan Egyptin Amon enemmän kuin
israelilaisten Jumalakaan väistyisi. Mutta olen varma, että Amonin
papit kostavat häväistyksen ja he tekevät sen tarpeeksi julmasti.
Kohtalo on teitä vastaan, neiti. Teidän ei tarvitse todistaa uskoanne
verellä."

"Miksi ei?" kysyi Userti. "Mitä tämä tyttö merkitsee sinulle, Seti,
että sinä asettuisit hänen ja hänen pahuutensa hedelmien väliin,
sinä, joka ainakin nimeltä olet sen jumalan ylimmäinen pappi, jota
hän häpäisi, ja kannat hänen pukujaan temppelin juhlapäivinä? Hän
uskoo Jumalaansa, jätä hänen Jumalansa asiaksi auttaa häntä niinkuin
hän on uskaltanut väittää tämän tekevän."

"Sinä uskot Amoniin, Userti. Oletko sinä valmis panemaan henkesi
alttiiksi hänen Jumalaansa vastaan tässä riidassa?"

"Minä en ole kyllin mieletön ja pöyhkeä, Seti, uskoakseni, että koko
maailman jumala astuisi alas taivaasta suojelemaan minua rukoukseni
mukaan, niinkuin tämä jumalaton tyttö sanoo uskovansa."

"Sinä et suostu. Mitä sitten sanotte te, Ana, joka olette Amonin
uskollinen palvelija?"

"Minä sanon, prinssi, että olisin uhkarohkea, jos veisin voiton hänen
ylipapiltaan tällaisessa asiassa."

Seti hymyili ja vastasi:

"Ja ylipappi sanoo, että hän olisi turhanpäiväinen, jos hän työntäisi
niin kauas suuren viran etuoikeudet, viran, jota hän ei milloinkaan
ole etsinyt itselleen."

"Teidän korkeutenne", keskeytti Merapi suloisella, pyytävällä
äänellä, "pyydän teitä, olkaa armollinen minulle ja sallikaa
minun tehdä tuo koe, jota olen halunnut, en tiedä miksi. Sanoja
sellaisia, joita olen puhunut, ei voi peruuttaa. Ne on jo kirjoitettu
iankaikkisuuden kirjaan, ja ennemmin tai myöhemmin, joko tätä tai
tuota tietä, ne täytyy täyttää. Elämäni on pantu pantiksi vetoon ja
minä tahdon heti saada tietää, menetänkö sen."

Nyt Usertikin katsoi häneen ihmeissään, mutta vastasi ainoastaan:

"Totisesti, israeliitta, minä uskon, ettei tuo rohkeus jätä teitä
pulaan sittenkään kuin joudutte Kiin, Amonin uhripapin, ja muitten
pappien armoille tuon temppelin holveissa, jota tahdotte häväistä."

"Minäkin uskon, ettei se jätä minua, teidän korkeutenne, jos
sellainen tulisi kohtalokseni. Vastatkaa, Egyptin prinssi."

Seti katsoi Merapiin, joka seisoi hänen edessään niin tyynenä pää
alas painettuna ja kädet ristissä rinnalla. Sitten hän katsahti
Usertiin, jonka kasvoilla näkyi ivallinen hymy. Hän ymmärsi tuon
hymyn tarkoituksen niin kuin minäkin. Siitä näkyi selvästi, ettei
hän uskonut Setin sallivan tuon kauniin naisen, joka oli pelastanut
hänen elämänsä, panna henkeään alttiiksi minkään taivaan tai helvetin
voiman tähden. Hetken käveli prinssi edes takaisin huoneessa, sitten
hän pysähtyi ja sanoi äkkiä kääntyen, ei Merapille vaan Usertille:

"Tapahtukoon tahtosi. Mutta muista, jos tämä rohkea nainen
epäonnistuu ja kuolee, on hänen verensä sinun päälläsi, ja jos hän
voittaa ja elää, pidän häntä jaloimpana koko naismaailmasta ja
rupean tutkistelemaan tätä uskonnon asiaa, Israelin kuu. Nimellisenä
Amon-Raan ylipappina minä hyväksyn vaatimuksenne jumalan puolesta,
vaikka en tiedä, ottaako hän sitä edes huomioonsa. Koe on pantava
toimeen ensi yönä temppelin pyhäkössä tuntina, joka ilmoitetaan
teille. Minä olen siellä läsnä ollakseni varma, että teitä kohdellaan
oikeudenmukaisesti, ja muutamia muitakin tulee sinne. Kirjoittakaa
määräykseni, kirjuri Ana, ja antakaa Amonin pääpapille, Roille,
ja uhripapille, tietäjä Kiille, tiettäväksi, että minä tahdon
keskustella heidän kanssaan. Hyvästi, jalo neiti."

Merapi meni, mutta kääntyi ovella ja sanoi:

"Kiitän teitä, prinssi, omasta ja kansani puolesta. Mitä
tapahtuneekin, pyydän teitä, älkää unohtako anomustani suojella
heitä sodalta, sillä he ovat viattomia. Ja nyt pyydän, että minun
annettaisiin olla aivan yksin siksi, kunnes käsketään temppeliin,
sillä minun on valmistettava itseäni niin hyvin kuin voin
alistuakseni kohtalooni, mikä se sitten lieneekin."

Usertikin lähti sanomatta sanaakaan.

"Oi, ystävä! Mitä olen tehnyt?" sanoi Seti. "Onko jumalia ollenkaan?
Sanokaa minulle, onko jumalia?"

"Kenties ensi yönä saamme tietää sen, prinssi", vastasin minä.
"Ainakin Merapi luulee, että on Jumala, ja epäilemättä on hänen
uskonsa määrätty pantavaksi koetukselle. Tämä, niin uskon, on se
tervehdys, jonka setänsä Jabez toi hänelle."

       *       *       *       *       *

Oli yön pimein hetki. Seisoimme Amon-Raan vanhan temppelin pyhäkössä,
jota monet lamput valaisivat. Se oli kauhea paikka. Molemmin puolin
kannattivat suuret pylväät raskasta kattoa. Pyhäkön päässä oli
Amon-Raan kuvapatsas, neljä kertaa miehen kokoinen. Hänen otsallaan,
kruunun alapuolella, oli kaksi pientä kivistä hiuskiehkuraa,
ja kädessään hän piti valtikkaa voiman ja ikuisuuden merkkinä.
Lampunvalo välkkyi hänen kovilla, hirveillä kasvoillaan, jotka oli
käännetty itäänpäin. Hänen päässään oli Egyptin kaksinkertainen
kruunu ja kädessään reiällinen risti, joka oli merkkinä elämän
ikuisuudesta. Amon-Raan vasemmalla puolella oli puolikuu, joka
muuttui täydeksi kuuksi. Hänkin piti oikeassa kädessään reiällistä
ristiä, ikuisen elämän merkkiä, ja vasemmassa voiman valtikkaa.
Sellainen oli tämä mahtava kolminaisuus, mutta suurin näistä kaikista
oli Amon-Raa, jolle pyhäkkö oli vihitty. Peloittavilta ne näyttivät
kohoten yläpuolelle meitä takana olevaa pimeyttä vastaan.

Sinne olivat saapuneet prinssi Seti valkeassa papin puvussa, päässään
liinainen päähine, mutta ilman koristuksia, ja prinsessa Userti,
Hathorin, rakkauden ja luonnon jumalattaren ylimmäinen papitar.
Hänellä oli Hathorin korppikotka-päähine ja siinä hopeinen täysikuu.
Ylipappi Roi oli myöskin läsnä puettuna papilliseen pukuunsa. Hän oli
vanha, laiha mies, jonka kasvot olivat julmat ja ankarat. Sitäpaitsi
olivat siellä Kii, uhripappi ja tietäjä, vanha Bakenkhonsu, minä ja
joukko Amon-Raan, Mutin ja Khonsun pappeja. Patsaitten takaa kuului
juhlallista laulua, vaikka emme voineet nähdä, kuka lauloi.

Äkkiä ilmestyi tuolta pimeästä, johon lampun valo ei enää ylettynyt,
nainen kiedottuna pitkään viittaan kahden naispapin saattamana. Nämä
toivat hänet avonaiselle paikalle Amonin patsaan eteen, ottivat
viitan hänen yltään ja poistuivat, heittäen häneen vielä kerran
vihaisen ja pelokkaan silmäyksen. Tuossa edessämme seisoi Merapi
valkeassa puvussa ja päässään valkea huntu, joka oli kiinnitetty
leuan alle tuolla kovakuoriaisneulalla, jonka Seti oli antanut
hänelle Goshenissa. Hän ei katsonut oikealle eikä vasemmalle.
Ainoastaan kerran hän vilkaisi yläpuolella olevaan, vihaisen
näköiseen jumalan kuvapatsaaseen, ja sitten vähän vavahtaen kiinnitti
katseensa lattian kuvioihin.

"Mitä hän muistuttaa?" kuiskasi Bakenkhonsu minulle. "Ruumista, mikä
on valmiina balsamoitavaksi", vastasin. Hän pudisti suurta päätään.

"Tai morsianta, joka on valmistettu puolisolleen." Taas hän pudisti
päätään.

"No, sitten papitarta, joka tutkii salaperäisyyden kirjaa."

"Siinäpä se oli, Ana. Nuo kaikki kolme vastausta olivat oikeat, sillä
minusta tuntuu kuin tässä naisessa näkyisi tuomio, joka on kuolema
tai elämä, rakkaus, henki tai voima. Hänellä on sielu, jota sekä
taivas että maa ovat suudelleet."

"Mutta kummalla niistä on oikeus häneen lopuksi?"

"Sen saamme nähdä ennen aamun koittoa, Ana. Hiljaa! Taistelu alkaa."

Pääpappi Roi saapui ja seisoen jumalan edessä, pirskoitti vettä ja
suitsuketta hänen jaloilleen. Sitten hän ojensi kätensä, jolloin
kaikki läsnäolijat heittäytyivät maahan, paitsi Merapi, joka seisoi
keskellä tuota suutta paikkaa, niinkuin taistelussa eloon jäänyt.

"Terve sinulle, Amon-Raa", alkoi hän, "taivaan herra, kaikkien
asioitten määrääjä, jumalien luoja, joka loit pilvet ja rakensit
maailman perustuksen. Oi jumalien jumala, näytä itsesi tälle
naiselle, Merapille, Nathanin tyttärelle, hebrealaisen suvun
lapselle, joka ei tunnusta sinua. Tämä nainen pilkkaa sinun voimaasi,
tämä nainen uhmaa sinua, tämä nainen asettaa oman Jumalansa
yläpuolelle sinua. Eikö niin ole, nainen?"

"On", vastasi Merapi matalalla äänellä. "Näin hän uhmaa sinua,
sanoen: 'Jos egyptiläisten jumala, Amon, on suurempi kuin minun
Jumalani, tempaiskoon hän minut pois Jumalani käsivarsilta ja
ottakoon tässä, Amonin temppelissä, minulta hengen ja jättäköön
minulle vain tomumajan.' Ovatko nämä sanasi, nainen?"

"Ne ovat minun sanani", sanoi hän samalla matalalla äänellä, ja oi,
minä vapisin kuullessani ne.

Pappi jatkoi:

"Oi, ajan herra, elämän herra, henkien ja taivaan jumalien herra,
kuoleman herra, tule pian voimassasi ja paina tämä häpäisijä tomuun."

Roi vetäytyi syrjään ja Seti astui esille. "Tiedä, jumala Amon",
sanoi hän puhutellen patsasta kuin se olisi ollut elävä ihminen,
"ja kuuntele minua, joka olen sinun ylipappisi, synnyltäni prinssi
ja Egyptin perillinen, että suuret asiat riippuvat tästä, kenties
sekin, kuka on istuva sillä valtaistuimella, jonka annoit Egyptin
kuninkaille. Tämä nainen uskaltaa sinun kasvojesi edessä sanoa, että
on olemassa suurempi Jumala kuin sinä ja sinä et voi vahingoittaa
häntä hänen vahvan kilpensä läpi. Sitäpaitsi sanoo hän, että hän
pyytää Jumalaansa tekemään merkin ja ihmeen. Viimeksi hän sanoo,
että jollet sinä vahingoita häntä, eikä hänen Jumalansa tee mitään
merkkiä, silloin hän on valmis jättäytymään pappiesi käsiin ja
kuolemaan pilkkaajan kuoleman. Sinun kunniasi ja hänen elämänsä on
asetettu vastakkain, oi suuri Egyptin jumala; me, sinun palvelijasi,
odotamme päätöstäsi."

"Hyvin ja oikeudenmukaisesti sanottu", mutisi Bakenkhonsu minulle.
"Jos Amon nyt pettää meidät, mitä silloin ajattelette Amonista, Ana?"

"Minä opin ylipapin mielen ja ajattelen, mitä ylipappi ajattelee",
vastasin synkästi, vaikka sydämessäni olin hirveän peloissani Merapin
puolesta, ja, totta puhuakseni, myöskin omasta puolestani epäilysten
tähden, jotka nousivat minussa ja joita en voinut tukahduttaa.

Seti astui syrjään ja seisahtui Usertin viereen, jolloin Kii astui
esiin ja sanoi:

"Oi Amon, minä, sinun uhripappisi ja tietäjäsi, jolle sinä
annat voiman, minä, Isiksen, salaperäisyyksien äidin, jumalien
kuningattaren pappi ja palvelija pyydän sinua. Hän, joka seisoo
edessäsi, on vain hebrealainen nainen. Kuitenkin, kuten hyvin tiedät,
oi isä, on hän tässä huoneessa enemmän kuin nainen, koska hän on
sinun vihollisesi, Jehovan, israelilaisten Jumalan ääni ja miekka.
Hän luulee kenties, että hän on tullut tänne omasta tahdostaan, mutta
sinä tiedät, isä Amon, kuten minäkin, että hänen kansansa mahtavat
profeetat ovat lähettäneet hänet, nuo tietäjät, jotka johtavat hänen
sieluaan loihduilla tehdäkseen sinulle pahaa ja pannakseen sinut,
Amon, Jehovan kantapäiden väliin. Asia näyttää vähäpätöiseltä,
yhden naisen elämä, ei enempää; kuitenkin se on hyvin tärkeä. Tämä
on kysymys, oi isä: Onko Amon hallitseva maailmaa, vaiko Jehova?
Jos sinä häviät tänä yönä, häviät ainiaaksi. Jos voitat tänä yönä,
silloin voitat aina. Tuolla kivien peitossa on henkesi, tuon naisen
kätkössä on vihamiehesi henki. Hävitä hänet, Amon, hävitä aivan
tuhaksi. Älä päästä sitä voimaa, joka on hänen vallassaan, sinun
voimaasi vastaan, jottei nimesi tulisi häväistyksi, ja suru ja kirous
tulisi maalle, jossa on sinun valtaistuimesi; ja jotteivät Israelin
tietäjät voittaisi meitä, palvelijoitasi. Näin rukoilee sinua
tietäjäsi Kii, jonka sielun sinä olet halunnut täyttää voimalla ja
viisaudella."

Sitten seurasi syvä hiljaisuus.

Tuijottaessani jumalan kuvapatsaaseen, tuntui minusta äkkiä kuin se
olisi liikkunut, ja kuten huomasin toisten katseista, näkivät hekin
samoin. Minusta näytti kuin sen kiviset silmät olisivat pyörineet ja
kuin se olisi nostanut valtikkaansa ja graniittista kättään; mutta
tapahtuiko tämä jonkun hengen, papin tai tietäjä Kiin voimasta, sitä
en tiedä. Viimeksi alkoi kova tuuli puhaltaa temppelissä, liehutellen
vaatteitamme ja pannen lampun valot lepattamaan. Ainoastaan Merapin
vaatteet eivät liikkuneet. Kuitenkin hän näki, mitä minä en voinut
nähdä, sillä äkkiä hänen silmänsä tulivat pelästyneen näköisiksi.

"Jumala on hereillään", kuiskasi Bakenkhonsu. "Nyt hyvästi teidän
suloiselle israelilaisellenne. Katsokaa, prinssi vapisee, Kii
hymyilee ja Usertin kasvot loistavat riemusta."

Hänen puhuessaan irtautui Merapin rinnasta sininen kovakuoriaisneula
aivan kuin jonkun käden ottamana. Se putosi maahan, kuten huntukin,
jolloin hänen runsas tukkansa, joka vapaana valui alas, tuli näkyviin.

Sitten näyttivät kuvapatsaan silmät lakkaavan pyörimästä ja tuuli
lakkasi puhaltamasta, ja taas oli hiljaisuus. Merapi kumartui, otti
hunnun, pani sen uudelleen päähänsä, löysi kovakuoriaisneulan,
ja aivan rauhallisesti, niinkuin nainen, joka oli harjoitellut
itseään, voi tehdä, kiinnitti sen jälleen paikalleen. Kuulin Usertin
läähättävän nähdessään tuon näyn.

Odotimme pitkän aikaa. Katsellessani ympärillä olevain kasvoja näin
hämmästystä ja epäilystä pappein kasvoilla, vihaa Kiin kasvoilla
ja Setin kasvoilla hymyn pilkahduksia. Merapin silmät oli suljettu
niinkuin hän olisi nukkunut. Viimein avasi hän ne ja kääntäen päätään
prinssiin päin sanoi:

"Oi Amon-Raan ylipappi, joko jumalanne on ilmaissut tahtonsa, vai
onko vielä odotettava kauemmin, ennenkuin minä käännyn Jumalani
puoleen?"

"Tehkää mitä haluatte tai voitte, nainen, ja lopettakaa tämä, sillä
on ainoastaan hetki päivänkoittoon, jolloin temppelin jumalanpalvelus
alkaa."

Silloin Merapi risti kätensä ja katsoen ylöspäin rukoili ääneen niin
suloisesti ja yksinkertaisesti, sanoen:

"Oi, isieni Jumala, luottaen sinuun minä, kansasi Israelin heikko
nainen, olen pannut elämäni, jonka olet minulle antanut, Sinun
käsiisi. Jos, niinkuin uskon, Sinä olet jumalien Jumala, rukoilen
Sinua näyttämään merkin ja ihmeen tälle egyptiläisten jumalalle, ja
samalla julistamaan kunniaasi ja säilyttämään henkeni. Jollei se
miellytä Sinua niin anna minun silloin kuolla, niinkuin epäilemättä
monien syntieni tähden ansaitsenkin. Oi, isieni Jumala, tämä on
rukoukseni. Kuule sitä tai hylkää se oman tahtosi mukaan."

Hän lopetti tähän. Kuunnellessani häntä tunsin kyyneliä nousevan
silmiini, koska hän oli niin yksin, ja pelkäsin, ettei hänen
Jumalansa milloinkaan tulisi pelastamaan häntä pappien kynsistä.
Setikin käänsi päänsä pois ja tuijotti taivasta avonaisen pihan
yläpuolella, jonne päivänkoiton ensisäteet kokoontuivat.

Vielä kerran oli hiljaista. Sitten puhalsi jälleen tuuli, hyvin
voimakas, sammuttaen lamput ja kuten minusta näytti, vieden Merapin
mukaansa niin, että hän seisoi nyt patsaan toisella puolella.
Pyhäkkö oli aivan pimeä, kunnes äkkiä ensimmäiset nousevat auringon
säteet heijastuivat kattoon. Ne painuivat sieltä alemmaksi hetki
hetkeltä, kunnes viimein muodostivat kun tulisen miekan Amon-Raan
patsaan yläpuolelle. Vielä kerran näytti patsas liikkuvan. Luulin
sen nostavan kivisiä käsivarsiaan ikäänkuin suojellakseen päätänsä.
Sitten yhdessä hetkessä hirveällä ryminällä tuo mahtava möhkäle
pirstoutui säpäleiksi ja putosi hienona tomuna jalustalleen, peittäen
sen melkein näkyvistä.

"Katsokaa, Jumalani on vastannut minulle, kaikista mitättömimmälle
Hänen palvelijoistaan", sanoi Merapi samalla miellyttävällä ja
ystävällisellä äänellään. "Katsokaa merkkiä ja ihmettä!"

"Velho!" kirkui pääpappi Roi ja pakeni seuralaisineen. "Noita-akka!"
sähisi Userti ja pakeni myöskin, niinkuin kaikki muutkin paitsi
prinssi, Bakenkhonsu, minä Ana ja tietäjä Kii.

Meidän seisoessamme hämmästyneinä kääntyi Kii Merapiin ja puhui.
Hänen kasvonsa, joissa oli sekaisin sekä pelkoa että raivoa, olivat
hirveän näköiset ja hänen silmänsä paloivat kuin lamput. Vaikka hän
vain kuiskasi, kuulin minä, joka olin lähinnä heitä, kaikki mitä
sanottiin. Toiset eivät kuulleet tästä keskustelusta mitään.

"Teidän noituutenne on etevää", kuiskasi Kii, "niin etevää, että se
on voittanut minun tässä temppelissä, jossa palvelen."

"Minulla ei ole mitään noituutta", vastasi hän hyvin hiljaa.
"Tottelin käskyä, ei muuta." Kii nauroi katkerasti ja kysyi:

"Pitäisikö kahden, joilla on sama ammatti, tuhlata aikaansa
hullutuksiin? Kuulkaa nyt. Kertokaa minulle salaisuutenne ja minä
kerron teille omani, ja yhdessä vedämme sitten Egyptiä niinkuin
vaunuja."

"Minulla ei ole mitään salaisuuksia, minulla on vain usko", sanoi
jälleen Merapi.

"Nainen", jatkoi Kii, "nainen tai paholainen, tahdotteko minusta
ystävän vai vihollisen? Minut on häväisty täällä, sillä minuun eikä
jumalaansa, papit luottivat saadakseen teille kuoleman. Sen voin
kuitenkin vielä saada anteeksi. Valitkaa nyt ja muistakaa, että
niinkuin ystävyyteni tuottaa teille valtaa, elämän ja mukavuutta,
niin vihani vetää teidät häpeään ja kuolemaan."

"Te olette suunniltanne ettekä tiedä, mitä sanotte. Sanon teille,
ettei minulla ole mitään taikakeinoja, joita voisin neuvoa tai olla
neuvomatta", vastasi hän ymmärtämättä tai välittämättä papin puheista
ja kääntyen pois. Kii mutisi joitakin kirouksia, joita en voinut
kuulla, kumarsi tomuläjälle, joka oli ollut jumalan kuvapatsas, ja
hävisi pyhäkön pylväitten taa.

"Oho-ho!" nauroi Bakenkhonsu. "Enpä turhaani ole elänyt näin kovin
vanhaksi, sillä nyt näyttää, että meillä on uusi jumala Egyptissä, ja
tuossa on hänen naisprofeettansa."

Merapi tuli prinssin luo.

"Oi, Amonin ylipappi", sanoi hän, "sallitteko minun poistua, sillä
olen hyvin väsynyt?"



X.

FARAON KUOLEMA.


Oli määrätty päivä ja tunti. Prinssin käskystä ajoin minä hänen
kanssaan faraon linnaan, koska hänen korkeutensa prinsessa kieltäytyi
tulemasta hänen seuraansa. Ensimmäistä kertaa keskustelimme nyt
siitä, mitä tapahtui temppelissä.

"Oletteko nähnyt Merapia?" kysyi hän minulta.

Vastasin, etten ollut häntä nähnyt. Minulle oli kerrottu, että hän
pysytteli sisällä ja oli vuoteessa tuntien suurta väsymystä, vai
oliko se muusta syystä, en tiennyt.

"Hän tekee hyvin pysyessään sisällä", sanoi Seti, "sillä luulen, että
jos hän tulisi ulos, nuo papit surmaisivat hänet, jos vain voisivat.
Onpa vielä muitakin", ja hän viittasi takana tuleviin vaunuihin,
joissa Userti ajoi kaikessa komeudessaan. "Sanokaas, Ana, voitteko
selittää tuon asian?"

"En osaa, prinssi. Minä luulin, että kenties teidän korkeutenne,
Amonin ylipappi, voisi valaista minulle tuota asiaa."

"Amonin ylipappi kulkee suuressa pimeydessä. Kii ja muut
vannovat, että tämä israeliitta on noita, joka on keksinyt heidän
taikakeinonsa. Mutta minusta näyttää paljon yksinkertaisemmalta uskoa
se, mitä hän itse sanoo, että hänen Jumalansa on suurempi kuin Amon."

"Ja jos niin on, prinssi, mitä on silloin meidän tehtävä, jotka
olemme vannoneet valan Egyptin jumalille?"

"Painettava päämme alas ja kukistuttava heidän kanssaan, luulen minä,
Ana, sillä kunniamme ei salli meidän peräytyä."

"Vaikkako he olisivat vääriäkin, prinssi?"

"En luule, että he ovat vääriä, Ana, vaikka kenties he ovat vähemmän
uskottavia. Ainakin he ovat egyptiläisten jumalia ja me olemme
egyptiläisiä." Hän pysähtyi ja katseli katuja, jotka olivat täynnä
kansaa, ja lisäsi: "Katsokaa, kun kuljin kolme päivää sitten tätä
tietä, otti kansa minut vastaan tervetuliaishuudoin. Nyt he ovat
ääneti jokainen."

"Kenties he ovat kuulleet, mitä tapahtui temppelissä."

"Epäilemättä, mutta se ei ole syy, mikä harmittaa heitä, jotka
ajattelevat, että jumalat voivat itse pitää huolta itsestään. He ovat
kuulleet myös sen, että minä tahdon suojella hebrealaisia, joita he
vihaavat, ja siksi he alkavat vihata minua. Miksi syyttäisin heitä,
kun farao näyttää heille esimerkkiä?"

"Prinssi", kuiskasin minä, "mitä aiotte sanoa faraolle?"

"Se johtuu siitä, mitä farao sanoo minulle. Ana, jollen tahdo hylätä
jumaliamme, kun he näyttävät olevan heikkoja, vaikka siitä koituisi
minulle hyötyäkin, luuletteko, että jättäisin nuo hebrealaiset
heikkoutensa tähden, vaikkapa valtaistuinkin tulisi kysymykseen?"

"Tuo on jaloa puhetta", kuiskasin minä, ja kun astuimme alas
vaunuista, kiitti hän minua katseellaan.

Kuljimme suuren salin poikki tuohon se maan huoneeseen, missä farao
oli antanut minulle kultavitjat. Hän oli jo siellä istuen huoneen
perällä päässään kaksinkertainen kruunu. Hänen ympärilleen olivat
kokoontuneet kaikki kuninkaalliset sukulaiset ja korkeat upseerit.
Me tervehdimme, mutta hän ei näyttänyt huomaavan meitä. Hänen
silmänsä olivat melkein kiinni ja minusta hän näytti hyvin sairaalta.
Prinsessa Userti saapui meidän jälkeemme, ja hänelle hän lausui
muutamia tervehdyssanoja ja ojensi kätensä suudeltavaksi. Sitten hän
käski sulkea ovet. Silloin saapui eräs hovin upseeri sanomaan, että
hebrealaisten lähettiläs oli tullut ja halusi puhutella faraota.

"Tulkoon sisälle", sanoi Meneptah, ja samassa tämä ilmestyikin.

Hän oli keski-ikäinen mies, jolla oli tuimat silmät ja pitkä tukka,
joka valui pitkin lampaannahkaista pukua. Minusta hän näytti
tietäjältä. Hän seisoi faraon edessä tervehtimättä.

"Puhu asiasi ja mene", sanoi visiiri Nehesi. "Nämä ovat Israelin
isien sanoja, joita huuleni puhuvat", huusi mies äänellä, joka kaikui
ympäri holvimaisessa huoneessa. "Olemme kuulleet, oi farao, että
nainen Merapi, Nathanin tytär, joka on paennut teidän kaupunkiinne,
hän, jota sanotaan Israelin kuuksi, on näyttäytynyt voimalliseksi
profeetaksi, jolle Jumalamme on antanut lujuutta niin, ettei hän
seistessään yksin keskellä egyptiläisten Amonin pappeja ja tietäjiä
vahingoittunut heidän taioistaan, vaan kykeni rukouksen miekalla
tuhoamaan Amonin. Me vaadimme, että tämä profeetta annetaan meidän
haltuumme, ja vannomme omasta puolestamme, että hän turvallisesti
pääsee kihlatun puolisonsa luo ja hänelle ei tapahdu mitään pahaa
huolimatta kaikista rikoksista ja petoksista, joita hän on tehnyt
kansaansa kohtaan."

"Käänny tässä asiassa", vastasi farao levollisesti, "Egyptin prinssin
puoleen, jonka hovissa luullakseni nainen asustaa. Jos hän haluaa
luovuttaa hänet, joka, kuten otaksun, on noita tai taitava juonien
keksijä, tämän kihlatulle ja sukulaisille, niin tehköön niin.
Ei ole faraon asia päättää yksityisten orjien kohtalosta." Mies
kääntyi Setin puoleen ja sanoi: "Te olette kuullut, kuninkaan poika.
Tahdotteko luovuttaa tämän naisen?"

"En voi luvata hänen luovuttamistaan", vastasi Seti, "koska neiti
Merapi ei kuulu hoviini, eikä minulla ole mitään valtaa häneen
nähden. Hän, joka pelasti elämäni, oleskelee seinieni sisäpuolella
turvallisuuden tähden. Jos häntä haluttaa lähteä, voi hän mennä; jos
hän haluaa jäädä, saa hän jäädä. Kun tämä kokous on lopussa, saatte
luvan tavata häntä ja minun läsnäollessani kuulla hänen tahtonsa
häneltä itseltään."

"Olet saanut vastauksen, nyt lähde!" sanoi Nehesi. "Ei", huusi mies,
"minulla on enemmän puhuttavaa. Näin sanovat Israelin isät: 'Me
tiedämme sydämesi pimeät hankkeet, oi farao. Meille on ilmoitettu,
että sinä aiot tappaa hebrealaiset miekalla, vaan Egyptin prinssi
suojelee heitä miekalta.' Muuta mielesi, farao, ja nopeasti, muuten
kuolema tulee taivaasta ylitsesi."

"Vaiti!" ärjäsi Meneptah äänellä, joka hiljensi hovin mutinan.
"Hebrealainen koira, uskallatko uhata faraota tämän omalla
valtaistuimella? Sanonpa sinulle, että jollet olisi lähettiläs ja
sentähden vanhojen lakiemme mukaan turvassa, kunnes aurinko laskee,
tulisit hakatuksi kappaleiksi. Viekää pois hänet, ja jos hänet
tavataan illansuussa tässä kaupungissa, surmattakoon hänet."

Muutamat vartijat hyökkäsivät miehen kimppuun ja raahasivat hänet
väkivallalla ulos. Ovella hän tempasi itsensä vapaaksi ja huusi:

"Ajattele sanojani, farao, ennenkuin aurinko laskee. Ja sinä, mahtava
egyptiläinen, ajattele niitä myös ennenkuin se uudelleen nousee."

He ajoivat hänet ulos iskuilla ja ovet suljettiin. Vielä kerran
Meneptah alkoi puhua, sanoen:

"Nyt kun tuo rähisijä on mennyt, mitä on sinulla Egyptin prinssi
minulle sanottavaa? Vieläkö annat minulle saman neuvon, minkä
kirjoitit tuohon kertomukseesi? Vieläkö kieltäydyt, valtaistuimen
perillisenä, suostumasta minun päätökseeni, että nämä kirotut
hebrealaiset hävitetään miekalla oikeuden mukaisesti?"

Kaikkien katseet kääntyivät Setiin, joka tuumi hetken ja vastasi:

"Antakoon farao anteeksi, mutta nyt sanon samaa kuin silloinkin;
niinkuin silloin kieltäydyin suostumasta, kieltäydyn vieläkin, koska
sydämeni sanoo, että niin on tehtävä ja luulen, että Egypti säästyy
siten monelta vaivalta." Kun kirjurit olivat saaneet kirjoitetuksi
nämä sanat, kysyi farao jälleen:

"Egyptin prinssi, jos sinä jonakin päivänä tulisit minun
paikalleni, aiotko sittenkin päästää nämä hebrealaiset menemään
vahingoittumattomina mukanansa rikkaudet, jotka he ovat täällä
koonneet?"

"Antakoon farao anteeksi, sellainen on kuitenkin päätökseni."

Kun nuo ratkaisevat sanat oli lausuttu, nousi hämmästyksen hyminä
läsnäolijani joukosta. Ennenkuin se loppui, kääntyi farao Usertin
puoleen ja kysyi:

"Onko tämä myöskin sinun neuvosi, sinun tahtosi ja sinun päätöksesi,
oi Egyptin prinsessa?"

"Farao kuunnelkoon minua", vastasi Userti kylmällä, selvällä äänellä,
"se ei ole minun päätökseni. Tässä suuressa asiassa kulkee herrani
prinssi toista tietä ja minä toista. Minun neuvoni, tahtoni ja
päätökseni ovat samat kuin faraon."

"Poikani Seti", sanoi Meneptah ystävällisemmin kuin milloinkaan
ennen olin kuullut hänen puhuvan, "viimeisen kerran pyydän sinua, en
hallitsijana vaan isänäsi, tarkoin punnitsemaan asiaa. Muista, että
niinkuin on sinun vallassasi, koska olet täysi-ikäinen, kieltäytyä
antamasta suostumustasi suureen valtiolliseen asiaan, niin on minun
vallassani ylipappien ja ministerieni suostumuksella karkoittaa
sinut pois tieltäni. Seti, minä voin tehdä sinut perinnöttömäksi
ja asettaa toisen sinun paikallesi, ja jos sinä itsepäisesti pysyt
mielipiteessäsi, olen sen empimättä tekeväkin. Ajattele sentähden,
poikani."

Suurimman hiljaisuuden vallitessa vastasi Seti:

"Minä olen ajatellut, isäni, ja mitä se minulle maksaneekin, en voi
peruuttaa sanojani."

Silloin farao nousi ja huusi:

"Kuulkaa kaikki, jotka olette täällä koolla, ja ilmoitettakoon se
Egyptin kansallekin kaduilla, että hekin tietävät, että karkoitan
poikani Setin paikaltaan Egyptin prinssinä ja julistan, että hän
menettää perintöoikeutensa kaksinkertaiseen kruunuun. Ottakaa
huomioon, että tytärtäni Usertia, Egyptin prinsessaa, en sysää
valtaistuimelta. Mitä oikeuksia ja perintöjä hänellä Egyptin
perijättärenä on, kaikki ne jääköön hänelle. Ja jos hänelle ja
prinssi Setille syntyy lapsi, tulkoon tuosta lapsesta Egyptin
valtaistuimen perillinen. Huomatkaa, että joko tuo lapsi syntyy
tai ei, määrään kreivi Amenmeseksen, joka on kuninkaallisen,
Osiriksen luo menneen veljeni, Khaemuaksen poika, nousemaan Egyptin
valtaistuimelle silloin, kun minua ei enään ole. Tule tänne, kreivi
Amenmeses."

Tämä lähestyi ja seisoi hänen edessään. Farao nosti omasta päästään
kaksinkertaisen kruunun, jota hän kantoi, pani sen hetkeksi
Amenmeseksen otsalle ja sanoi asettaessaan sen uudelleen omaan
päähänsä:

"Tällä toimituksella ja merkillä nimitän ja asetan sinut, Amenmeses,
Egyptin kuninkaalliseksi prinssiksi karkoitetun poikani prinssi Setin
sijalle. Astu syrjään, kuninkaallinen prinssi. Olen puhunut."

"Elämä! Veri! Voima!" huusivat kaikki polvistuen faraon eteen,
paitsi prinssi Seti, joka ei kumartunut eikä liikahtanut. Hän huusi
ainoastaan:

"Minäkin olen kuullut. Haluaako farao ilmoittaa, ottaako hän
kuninkaallisen perintöni mukana myös elämäni? Jos niin on,
tapahtukoon se täällä ja nyt. Serkullani Amenmeseksella on miekka."

"Ei, poikani", vastasi Meneptah surullisesti, "elämäsi kuuluu sinulle
ja sen mukana kaikki yksityiset arvonimesi ja omaisuutesi, mitkä ne
ovatkaan ja missä lienevätkään."

"Faraon tahto tapahtukoon!" huudahti Seti samanlaisella äänellä,
"tässä niinkuin muissakin asioissa. Farao säästää elämäni siihen
asti, kunnes hänen seuraajansa Amenmeses tulee hänen paikalleen,
jolloin se otetaan minulta."

Meneptah säpsähti, tuo ajatus oli uusi hänelle.

"Astu esiin, Amenmeses", huusi hän, "ja tee kolminkertainen vala,
jota ei voi rikkoa. Vanno Amonin, Ptahin ja Osiriksen, kuoleman
jumalan nimessä, ettet milloinkaan yritä vahingoittaa prinssi Setiä,
serkkuasi, et hänen ruumistaan, arvoaan etkä oikeuksiaan, jotka
jäävät hänelle. Amonin ylipappi, Roi, sanelkoon nyt valan tässä
meidän edessämme."

Roi saneli valan vanhan tavan mukaan, jota oli hirveä kuunnella, ja
Amenmeses, luullakseni vastahakoisesti, toisti sen hänen perässään,
lisäten kuitenkin loppuun nämä sanat: "Vannon kaiken tuon ja otan
päälleni nuo rangaistukset tässä ja tulevassa elämässä, mutta sillä
ehdolla, että, kun tuo aika tulee, prinssi Seti antaa minun rauhassa
olla valtaistuimella, jonka farao on nähnyt hyväksi määrätä minulle."

Muutamat läsnäolijat mutisivat, ettei se ollut tarpeeksi, sillä
useimmat heistä rakastivat Setiä ja olivat suruissaan nähdessään,
että häneltä noin ryöstettiin kuninkaallinen perintö, koska hänen
mielipiteensä oli erilainen kuin faraon yhdessä valtiollisessa
asiassa. Mutta Seti vain nauroi ja sanoi pilkallisesti:

"Antaa olla, sillä mitäpä arvoa olisi tuollaisella valalla? Farao
valtaistuimellaan on yläpuolella kaikkia valoja. Hänen on vastattava
ainoastaan jumalille. Älköön Amenmeses pelätkö, että riitelisin
hänen kanssaan kruunusta, minä, joka todellisuudessa en milloinkaan
ole halunnut loistoa enkä kuninkuuden huolia. Ja vaikka minulta nyt
on riistetty ne, on minulla vielä kaikkea, mitä toivon. Minä kuljen
tietäni eteenpäin niinkuin joku toinenkin Egyptin ylhäinen, en muuta,
ja jos joskus tulevina päivinä farao haluaa lyhentää vaellukseni,
en ole varma, että sitäkään niin paljoa surisin, sillä hyväksyn
tyytyväisenä jumalien päätöksen. Lopuksi on faraon niin tehtäväkin.
Ennen kuin eroamme, isäni farao, pyydän sanoa muutamia ajatuksia,
jotka ovat mielessäni."

"Puhu", mumisi Meneptah.

"Farao, luvallasi sanon sinulle, että tänään olet tehnyt huonon
teon, sellaisen, joka on vastenmielinen voimille, jotka hallitsevat
maailmaa, mitä ja missä ne lienevätkään, sellaisen, joka tuottaa
Egyptille lukemattomia suruja. Uskon, että nuo hebrealaiset, jotka
epäoikeudenmukaisesti aiot surmauttaa, palvelevat Jumalaa, joka on
yhtä mahtava, kenties mahtavampi kuin meidän. Uskon myöskin, ettei
tuo mahtava perintö, joka on otettu minulta, tuota iloa eikä kunniaa
sille, jolle se on annettu."

Tässä Amenmeses hyökkäsi esiin, mutta Meneptah kohotti kättään ja oli
ääneti.

"Uskon, Farao -- voi, että minun on se sanottava -- että päiväsi
täällä maailmassa ovat harvat ja viimeisen kerran katselemme
toisiamme elämässä. Hyvästi, isäni farao, jota rakastan nyt
eronhetkenä kenties enemmän kuin milloinkaan ennen. Hyvästi,
Amenmeses, Egyptin prinssi. Ota minulta tämä koristus, jota
tästälähtien sinä yksin olet kantava", ja ottaen päähineestään
kuninkaallisen seppeleen, joka oli valtaistuimen perillisen merkki,
antoi hän sen Amenmesekselle, joka otti sen ja voitonriemuisesti
hymyillen pani sen otsalleen.

"Hyvästi ylimykset ja neuvonantajat. Toivoni on, että uudesta
prinssistä saatte isännän, joka on enemmän teidän mieleenne kuin
minä koskaan olen ollut. Tulkaa, Ana ystäväni, jos teitä vielä
haluttaa vähän aikaa olla luonani, nyt kun minulla ei enään ole
mitään annettavaa." Muutaman hetken hän seisoi ääneti katsoen hyvin
vakavasti isäänsä, ja tämä katseli takaisin häneen kyyneleet syvälle
painuneissa vanhoissa silmissään.

Sitten, tapahtuiko se vahingossa, en voi sanoa, ei prinssi ottanut
ollenkaan huomioon prinsessa Usertia, joka ällistyneenä ja vihoissaan
tuijotti häneen, vaan vetäytyi taaksepäin ja huusi vanhan tavan
mukaan:

"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" ja kumartui melkein maahan
asti.

Meneptah kuunteli mutisten huuliensa välistä: "Oi! Seti, poikani,
rakkain poikani!" Hän ojensi kätensä kuin kutsuakseen hänet takaisin
tai syleilläkseen häntä. Minä näin hänen kasvojensa muuttuvan.
Samassa hän kaatui eteenpäin ja putosi maahan maaten siinä aivan
liikkumatta. Kaikki olivat pelästyksestä aivan jäykkinä, ainoastaan
kuninkaallinen parantaja juoksi hänen luokseen, samalla kun Roi ja
muut papit alkoivat mumista rukouksiaan.

"Onko hyvä jumala kutsuttu Osiriksin luo?" kysyi Amenmeses heti
käheällä äänellä. "Jos niin on, olen minä farao."

"Ei, Amenmeses", vastasi Userti, "noita päätöksiä ei ole vielä
sinetillä vahvistettu eikä julkisesti kuulutettu. Niillä ei ole
voimaa eikä arvoa!"

Ennenkuin Amenmeses ehti vastata, huusi parantaja. "Hiljaa! Farao
elää vielä, sydän sykkii. Tämä on vain äkillinen kohtaus, joka voi
mennä ohi. Menkää jokainen, hänen täytyy saada olla hiljaisuudessa."

Me lähdimme, mutta ensin Seti polvistui ja suuteli isäänsä otsalle.

       *       *       *       *       *

Tuntia myöhemmin syöksyi prinsessa Userti huoneeseen prinssin
palatsissa, jossa hän ja minä olimme keskustelemassa.

"Seti", sanoi hän, "farao elää vielä, mutta parantajat sanovat, että
hän kuolee auringon laskun aikaan. Vielä on aikaa. Tässä minulla on
paperi, joka on varustettu hänen sinetillään ja todistuksilla, ja
jossa hän peruuttaa kaiken, mitä hän tänään tuolla neuvottelussa
määräsi, ja määrää sinut, poikansa, oikeaksi ja ainoaksi Egyptin
valtaistuimen perilliseksi."

"Todellako, puoliso? Sano minulle, mitenkä tainnuksissa oleva,
kuoleva mies voi määrätä ja sinetöidä tämän kirjoituksen?" ja hän
tarttui paperiin, jota Userti piti kädessään.

"Hän selvisi hetkeksi. Nehesi kertoo sinulle, miten", vastasi Userti
katsoen häneen kylmästi. Sitten hän, ennen kuin Seti ehti puhua,
lisäsi:

"Älä tuhlaa enään aikaa kysymyksiin, vaan ryhdy toimeen ja paikalla.
Joukkojen päällikkö odottaa tuella alhaalla, hän on sinun uskollinen
palvelijasi. Hänen kauttaan olen luvannut jokaiselle sotilaalle
lahjan sinä päivänä, jolloin sinut kruunataan. Nehesi ja useimmat
upseerit ovat meidän puolellamme. Ainoastaan papit ovat meitä vastaan
tuon hebrealaisen noidan takia, jota sinä suojelet, ja hänen kansansa
tähden, jota sinä suosit. Mutta heillä ei ole ollut aikaa kiihoittaa
kansaa eivätkä he tahdokaan kapinaa. Ryhdy toimeen, Seti, ryhdy,
sillä ei kukaan liikahda ilman sinun nimenomaista määräystäsi.
Sitäpaitsi, mitään kysymystä ei siitä jälkeenpäin nouse, sillä
Tebestä meren rantaan asti ja ympäri koko maailman tunnetaan sinut
Egyptin perilliseksi."

"Mitä sinä tahtoisit minun tekevän, puolisoni?" kysyi Seti, kun
Userti pysähtyi hengähtääkseen.

"Etkö voi arvata? Täytyykö minun panna valtioviisautta päähäsi samoin
kuin miekan käteesi? Miksi tuo kirjurisi, joka seuraa kintereilläsi
kuin lemmikkikoira, olisi viisaampi? Kuule siis. Amenmeses on
lähettänyt keräämään itselleen voimia, mutta vielä ei hänellä
ole viittäkymmentä miestä, joihin hän voi luottaa." Hän kumartui
eteenpäin ja kuiskasi kiivaasti: "Tapa tuo petturi Amenmeses --
kaikki pitävät sitä oikeutettuna tekona ja joukkopäällikkö odottaa
sanaasi. Kutsunko hänet tänne?"

"Ei ole väliä", vastasi Seti. "Kun faraota, niinkuin hänellä on
oikeus tehdä, on haluttanut nimittää joku kuninkaallinen mies
seuraajakseen, niin miten tuo mies siitä syystä olisi petturi? Mutta,
petturi tai ei, minä en tapa serkkuani Amenmesesta."

"Silloin hän tappaa sinut."

"Kenties. Se on hänen ja jumalien välinen asia, jonka jätän heidän
ratkaistavakseen. Vala, jonka hän tänään vannoi, ei ole niin helposti
rikottavissa. Mutta joko hän sen rikkoo tai ei, minä myöskin tein
valan, ainakin sydämessäni, etten yrittäisi vastustaa faraon tahtoa,
faraon, jota kaikesta huolimatta rakastan isänäni ja kunnioitan
kuninkaanani, hänen, joka vielä elää ja voi, niinkuin toivon, vielä
parantua. Mitä sanoisin hänelle, jos hän parantuisi tai pahimmassa
tapauksessa, kun viimein jossakin kohtaamme toisemme?"

"Farao ei enään parane. Olen puhunut parantajan kanssa ja hän sanoi
minulle niin. He ovat jo puhkaisseet hänen päänsä päästääkseen ulos
sairauden pahan hengen, ja sen jälkeen ei kukaan perheestämme ole
elänyt enään kauan."

"Sentähden, että minä niin ajattelen, sanokoon papit ja parantajat,
mitä haluavat, he samalla päästävät sisään kuoleman hyvän hengen.
Ana, pyydän teitä, jos minä --"

"Mies", keskeytti Userti lyöden kädellään pöytää, jonka vieressä hän
seisoi, "ymmärrätkö, että sillä aikaa kuin sinä mietit ja saarnaat,
menetät kruunusi?"

"Se on jo menetetty. Etkö nähnyt, että annoin sen Amenmesekselle?"

"Ymmärrätkö, että sinusta, jonka pitäisi olla maailman suurin
hallitsija -- muutamien tuntien sisällä, jos sinun edes sallitaan
elää -- ei tule muuta kuin tavallinen Egyptin kansalainen, jota
jokainen kerjäläinen voi häväistä saamatta siitä mitään rangaistusta?"

"Todellakin, puolisoni. Onpa siinä sitäpaitsi jotakin hyvääkin, mitä
teen, sillä toivon sitä täydellisesti ja olen halukas joutumaan
vaaraankin päästäkseni nopeammin pois pahasta maailmasta. Kuule",
lisäsi hän muuttaen ääntään ja asentoaan. "Luulet minua tyhmäksi ja
helposti taipuvaksi; uneksija olet sinäkin, sinä, selväkatseinen,
kovatahtoinen valtionainen, joka tavoittelet hetken kestäviä
loistavia etuja, jotka olet valmis maksamaan verellä, etkä arvaa,
mitä alla piilee. Nuo asiat eivät kuulu minulle enää. Olen ainoastaan
mies, joka ponnistelen tullakseni rehelliseksi ja tehdäkseni oikein,
niinkuin minulle on hyvä ja paha selvinnyt. Sinä olet varma,
että uneksimiseni vie minut maalliseen perikatoon ja häpeään.
Siitäkään minä en ole varma. Ajattelen, että se johtaa minut aivan
toisenlaisiin olosuhteisiin kuin mihinkä sinun sydämesi kiintyy,
mutta se on polku, joka on sirotettu kukilla ja tuoksulla. Ei sitä
ole tehty ihmisten luista eikä heidän tippuvasta verestään. Kruunut,
jotka on hankittu veren muistolla, ja joita julmuuksilla pidetään
hallussa, ovat vaarassa myös hukkua vereen, Userti."

Tämä viittasi kädellään torjuvasti. "Pyydän sinua, Seti, säästämään
lopun siksi, kunnes minulla on parempaa aikaa kuunnella. Sitäpaitsi,
jos olen ennustusten tarpeessa, pidän parhaampana kääntyä Kiin
puoleen ja sellaisten, jotka harjoittavat sitä elämäntehtävänään.
Minusta tämä päivä on työskentelyä eikä uneksimista varten, ja koska
sinä hylkäät apuni ja käyttäydyt kuin sairas tyttö houreissaan,
täytyy minun pitää huolta itsestäni. Koska, niin kauan kuin sinä
elät, en voi hallita yksinäni enkä aloittaa sotaa omassa nimessäni,
menen sopimaan Amenmeseksen kanssa, joka maksaa minulle runsaasti
rauhasta."

"Sinä menet -- ja palaatko takaisin, Userti?"

Prinsessa ojensi itsensä aivan suoraksi näyttäen hyvin
kuninkaalliselta ja vastasi hitaasti:

"Minä en palaa. Minä, Egyptin prinsessa, en voi olla puolisona
miehellä, joka astuu valtaistuimeltaan maahan ja kruunun sijasta
tahraa otsansa loalla. Kun ennustuksesi toteutuu, Seti, ja sinä
ryömit tomustasi esiin, silloin kenties keskustelemme jälleen."

"Varmaankin, Userti, mutta kysymys on siitä, mitä puhumme?"

"Siksi ajaksi", lisäsi prinsessa poistuessaan, "jätän sinut valitun
neuvonantajasi huostaan -- tuon kirjurin, jonka hulluus, ei viisaus,
on harmaannuttanut ennen aikaansa, ja tuon hebrealaisen noidan, joka
voi juottaa teitä kuunsäteillä valheellisilta huuliltaan. Hyvästi
Seti, kerran prinssi ja puolisoni."

"Hyvästi Userti. Pelkään, että sinun kuitenkin täytyy pysyä
sisarenani."

Kun prinsessa oli mennyt, kääntyi hän puoleeni ja sanoi:

"Tänään, Ana, olen kadottanut sekä kruunun että puolison. Kuitenkin
on kummallista sanoa, etten tiedä, tokko kumpikaan noista
onnettomuuksista surettaa minua vähääkään. Mutta sittenkin on tämä
hetki, jolloin onneni kääntyy. Tai kenties kaikki paha ei ole
vielä tapahtunut. Ettekö tekin tahdo lähteä, Ana? Vaikka prinsessa
pilkkasi teitä vihassaan, pitää hän kuitenkin teistä ja tahtoisi
teidät palvelukseensa. Muistakaa, kuka ikinä Egyptissä kukistuneekin,
Usertista tulee lopuksi mahtava."

"Oi, prinssi", vastasin minä, "enkö ole tarpeeksi tänään kärsinyt,
koska te vielä lisäätte häpeäni kuormaa, te, jonka kanssa särjin
pikarin ja valan vannoin?"

"Mitä!" naurahti hän. "Onko vielä Egyptissä jäljellä joku, joka
muistaa valansa omaksi tappiokseen? Kiitän teitä, Ana", ja hän otti
käteni ja puristi sitä.

Samassa aukeni ovi ja vanha Pambasa astui sisään sanoen:

"Hebrealainen nainen, Merapi, haluaisi puhutella teitä; sekä kaksi
hebrealaista miestä."

"Kutsu heidät sisään", sanoi Seti. "Huomatkaa, Ana, miten tuo vanha
kumartelija kääntää kasvonsa laskevasta auringosta. Tänä aamuna olisi
hän vielä sanonut: 'Nähdä teidän korkeuttanne', ja olisi kumartanut
niin syvälle, että parta olisi maata laahannut. Nyt se kuuluu: 'Nähdä
teitä', eikä edes tavallista, kohteliasta päänkumarrusta. Hän on
sitäpaitsi pettänyt ja peijannut minua vuoden toisensa jälkeen ja
tullut rikkaaksi lahjoista. Tämä on ensimmäinen monista vaikeista
läksyistä tai oikeammin toinen -- hänen korkeutensa prinsessan puhe
oli ensimmäinen. Rukoilen, että oppisin ne nöyrästi."

Hänen näin miettiessään ja puhellessaan kuuntelin minä sydän
raskaana, kun en osannut lohduttaa. Silloin astui Merapi huoneeseen,
ja hetkistä myöhemmin tuo villikatseinen lähettiläs, jonka olimme
nähneet faraon neuvostossa, sekä Jabez, Merapin setä, tuo taitava
kauppias. Merapi kumarsi syvään Setille ja hymyili minulle. Sitten
tulivat nuo kaksi miestä; ja lähettiläs, hieman kumarrettuaan, alkoi
puhua:

"Sinä tiedät käskyni, prinssi", sanoi hän. "Tämän naisen on palattava
kansansa luo. Jabez, hänen setänsä, vie hänet mukanaan."

"Ja sinä tiedät vastaukseni, israeliitta", vastasi Seti. "Minulla
ei ole mitään valtaa jalosukuisen neiti Merapin tulemiseen tai
menemiseen nähden, eikä vähintä haluakaan pakottaa ketään. Kysy
häneltä itseltään."

"Mitä haluat minusta, pappi?" kysyi Merapi nopeasti.

"Että sinun on palattava Gosheniin, Nathanin tytär. Eikö sinulla ole
korvia kuullaksesi?"

"Minä kuulen, mutta jos palaan, mitä te teette minulle?"

"Sinun, joka olet näyttäytynyt teoillasi tuolla temppelissä
profeetaksi, tulee pyhittää voimasi kansasi palvelukseen. Palattuasi
saat anteeksi kaiken pahan, mitä olet israelilaisia vastaan tehnyt.
Vannomme sen Jumalan nimessä."

"Minä en ole mikään profeetta enkä ole tehnyt mitään pahaa
kansalleni, pappi. Olen ainoastaan pelastanut heidät murhaamasta
sellaista, joka on heidän ystävänsä. Olenpa kuullut, että hän on
valmis luopumaan kruunustaankin heidän tähtensä."

"Sen asian ratkaisevat Israelin vanhimmat etkä sinä, nainen.
Vastauksesi?"

"Se ei ole heidän eikä minun ratkaistavanani, vaan ainoastaan
Jumalan." Hän pysähtyi ja lisäsi sitten: "Onko siinä kaikki, mitä
tahdot minulta?"

"On kaikki, mitä isät tahtovat, mutta Laban vaatii kihlattua
morsiantaan."

"Ja aiotaanko minut naittaa tuolle -- salamurhaajalle?"

"Epäilemättä sinut annetaan tuolle urhoolliselle sotilaalle, jolle
nyt jo kuulut."

"Ja jos kieltäydyn?"

"Silloin, Nathanin tytär, on minun asiani kirota sinut Jumalan
nimessä ja ilmoittaa, että sinut poistetaan ja erotetaan Jumalan
kansasta. Sen lisäksi sanon sinulle, että elämäsi on hukassa, sillä
kuka hebrealainen tahansa saa tappaa sinut milloin ja miten haluaa
joutumatta siitä edesvastuuseen."

Merapi vaaleni hiukan, mutta kääntyi sitten Jabeziin päin ja kysyi:

"Kuulitko setäni? Mitä sanot sinä?"

Jabez katseli vältellen ympärilleen ja sanoi:

"Veljen tyttäreni, tietysti sinun on toteltava Israelin vanhimpien
määräyksiä, jotka he ovat saaneet taivaasta, niinkuin tottelit heitä
varustaessasi itseäsi mahtavaa Amonia vastaan."

"Eilen annoitte minulle erilaisen neuvon, setäni. Silloin sanoitte,
että minun oli parempi pysyä siellä, missä olin."

Lähetti kääntyi ja tuijotti Jabeziin.

"On suuri ero eilisen ja tämän päivän välillä", kiiruhti Jabez
puhumaan. "Eilen sinua suojeli sellainen, josta pian piti tulla
farao, ja joka olisi kyennyt auttamaan kansaasi. Tänään tuo mahtavuus
on häneltä ryöstetty ja hänen tahdollaan ei ole enään mitään arvoa
Egyptissä. Kuollutta leijonaa ei tarvitse pelätä, Merapi."

Seti hymyili tuolle herjaukselle, mutta Merapin kasvot, niinkuin
minunkin, tulivat punaisiksi vihasta.

"Nukkuvia leijonia on ennenkin pidetty kuolleina, setä, ja ne, jotka
häpäisivät niitä, ovat saaneet sen kalliisti maksaa. Prinssi Seti,
ettekö sano sanaakaan auttaaksenne minua tästä pulasta?"

"Mikä siinä on vaikeata, jalosukuinen neiti? Jos haluatte mennä
kansanne luo ja -- Labanin, joka nähtävästi on parantunut
haavoistaan, ei meidän välillämme ole mitään, paitsi kiitollisuuteni
teitä kohtaan, joka oikeuttaisi minua sanomaan, ettette saa mennä.
Jos sitävastoin haluatte jäädä, silloin kenties en vielä ole niin
voimaton suojelemaan ja puolustamaan kuin tämä arvoisa Jabez luulee.
Minähän olen vielä Egyptin ylhäisin aatelismies ja sellainen, jota
rakastetaan. Siksi, jos te haluatte jäädä, voitte minun mielestäni
kenenkään häiritsemättä tehdä sen. Ystävä, jonka katon alla teitä
miellyttää oleskella, ei ainakaan häiritse."

"Tuo on ystävällistä puhetta", kuiskasi Merapi. "Harvat puhuisivat
sellaisia sanoja naiselle, jolta vähän pyydetään, ja jolla on vähän
annettavaa."

"Asia päätökseen", murisi lähettiläs. "Totteletko vai kapinoitko
vastaan? Vastaa!"

Merapi kääntyi ja katsoen häntä suoraan silmiin sanoi:

"Minä en palaa Gosheniin enkä Labanin luo, jonka miekkaa olen saanut
katsella tarpeekseni."

"Kenties saat katsella sitä vielä enemmän, ennen kuin kaikki on
lopussa. Viimeisen kerran, ajattele ennen kuin Jumalasi ja kansasi
kirous tulee päällesi ja sen jälkeen kuolema. Sillä se tapahtuu,
sanon minä, joka, kuten farao tänään tietää, en ole mikään väärä
profeetta, ja sen tietää prinssikin."

"En usko, että Jumalani, joka näkee niitten sydämiin, jotka hän on
luonut, tahtoo rangaista naista siitä, että tämä kieltäytyy menemästä
naimisiin murhaajan kanssa, jota hän itse ei ole milloinkaan
valinnut. Sellaista kohtaloahan, pappi, tarjoat minulle. Siksi jätän
levollisena tuomion suuren Tuomarin käsiin. Sitäpaitsi halveksin
sinua ja käskyjäsi. Jos minun täytyy tulla surmatuksi, anna minun
kuolla, mutta anna minun ainakin kuolla naimattomana ja vapaana,
sillä en ole kenenkään miehen rakastettu, puoliso enkä orja."

"Hyvin puhuttu!" kuiskasi Seti minulle.

Nyt pappi julmistui. Heiluttaen käsivarsiaan ja pyöritellen hurjia
silmiään syyti hän kirouksia tuota naisparkaa kohtaan. Koska hän
saneli ne melkein kaikki nopeasti vanhan hebrealaisen tavan mukaan,
emme ymmärtäneet niitä kaikkia. Hän kirosi hänen elämänsä, kuolemansa
ja kuoleman jälkeisen elämänsä. Hän kirosi hänet rakkaudessa
ja vihassa, naimisissa tai yksinään. Hän kirosi hänen lapsensa
kaikkiin sukupolviin asti. Lopuksi hän ilmoitti, että jumala, jota
hän palveli, oli hylännyt hänet ja tuomitsi hänet kuolemaan kenen
tapettavaksi tahansa, joka vain voi tappaa hänet. Niin hirveä oli tuo
kirous, että Merapi vetäytyi taaksepäin ja Jabez kyyristyi maahan
peittäen käsillään kasvonsa, ja minäkin tunsin vereni jähmettyvän.

Viimein hän pysähtyi huulet vaahdossa. Sitten huutaen äkkiä: "Tuomion
jälkeen rangaistus!" veti hän esille puukon viitastaan ja hyökkäsi
Merapia kohti.

Tämä pakeni meidän taaksemme. Pappi seurasi, mutta Seti huudahti:
"Sitä arvelinkin!" ja juoksi heidän väliinsä vetäen esille miekkansa,
jota hän kantoi juhlapukunsa alla. Ja seuraava, mitä näin, oli miekan
punainen kärki, joka tuli näkyviin papin olkapäiden välistä.

Hän kaatui maahan huutaen:

"Näinkö te osoitatte rakkauttanne Israelia kohtaan, prinssi?"

"Näin näytän vihani murhaajia kohtaan", vastasi Seti

Sitten mies kuoli.

"Oi!" huusi Merapi väännellen käsiään. "Taaskin olen saattanut
hebrealaisen veren vuotamaan ja nyt kaikki tuo kirous tulee päälleni."

"Ei, vaan minun päälleni, jos tässä on mitään kirottavaa, jota
epäilen, sillä tämä teko oli minun tehtävä estääkseni tuon
järjettömän miehen iskemästä puukkoaan teihin."

"Niin, elämä on jäljellä, vaikkapa vähäksikin aikaa. Jollei teitä,
prinssi, olisi ollut, olisin minä nyt --" ja hän vapisi.

"Ja jollei teitä olisi ollut, Israelin Kuu, olisin minä nyt --" ja
hän hymyili lisäten: "Todellakin, kohtalo kutoo kummallista verkkoa
teidän ja minun ympärilleni. Ensin te pelastatte minut kuolemasta,
sitten pelastan minä teidät. Luulen, neiti, että lopuksi saamme
kuolla yhdessä ja antaa Analle mitä parhaimman aiheen kertomukseen."

"Ystävä Jabez", jatkoi hän kääntyen israeliittaan, joka yhä
oli kyyryllään nurkassa, silmät tuijottaen päässä, "palatkaa
lämminsydämisen kansanne luo ja selvittäkää heille, miksi neiti
Merapi ei voi seurata teitä, ja ottakaa tuo ruumis mukaanne
kertomuksenne todisteeksi. Sanokaa heille, että jos he lähettävät
useampia miehiä kiusaamaan veljentytärtänne, odottaa heitä
samanlainen kohtalo. Mutta minä en vieläkään käännä selkääni heille
muutamien hullujen tai pahantekijöitten tähden, kuten tänään
olen heille osoittanut. Ana, olkaa valmiina, sillä pian lähden
Memphikseen. Pitäkää huolta, että neiti Merapilla, joka haluaa
matkustaa yksinään, on kelvollinen saattojoukko mukanaan, nimittäin
jos hän haluaa lähteä Taniksesta."



XI.

AMENMESEKSEN KRUUNAUS.


Nyt, huolimatta kaikesta onnettomuudesta, joka kohtasi Egyptiä, ja
omasta salaisesta surustani, alkoi onnellisin aika, mitä jumalat
ovat antaneet minulle. Me matkustimme Menneferiin eli Memphikseen,
tuohon valkoisilla muureilla varustettuun kaupunkiin, jossa olin
syntynyt, kaupunkiin, jota rakastin. Nyt en enään asustanut pienessä
talossa lähellä Ptahin temppelin aitausta. Tuo temppeli oli muuten
suurempi ja kauniimpi kuin Tebessä ja Taniksessa olevat. Kotini
oli Setin ihanassa palatsissa, jonka hän oli perinyt äidiltään,
korkealta kuninkaalliselta puolisolta. Se oli ja on vieläkin ilman
muureja kukkulalla, lähellä Neit-jumalattaren temppeliä. Tuolla
jumalattarella on asuntonsa aina muurista pohjoiseen päin, miksi,
sitä en tiedä, koska eivät hänen pappinsakaan ole voineet sitä
minulle kertoa. Palatsin edustalla, joka on pohjoiseen päin, on
suuri pylväseteinen, jonka kattoa kannattavat palmupuiset, maalatut
pylväät. Sieltä on kenties nähtävissä Egyptin kaunein näköala. Ensin
näkyvät puutarhat, sitten palmupuistot, sitten viljellyt maat, sitten
leveä ja kaunis Niili, ja tuolla kaukana erämaa.

Täällä me sitten asustimme huomaamatta ja melkein ilman vartijoita,
mutta rikkaudessa ja hyvinvoinnissa, viettäen aikaamme palatsin
tai temppelin kirjastoissa, ja kun väsyimme työhön, suloisissa
puutarhoissa tai toisinaan purjehtien Niiliä pitkin. Neiti Merapikin
asui siellä, mutta palatsin sivurakennuksessa muutamien orjien
ja palvelijoiden kanssa, jotka Seti oli antanut hänelle. Joskus
tapasimme hänet puutarhoissa, joissa hän mielellään käveli samaan
aikaan kuin mekin, nimittäin ennen kuin aurinko paistoi kuumasti tai
illan viileässä, ja silloin tällöin kuutamoöinä. Silloin me kaikki
kolme puhelimme yhdessä, sillä Seti ei milloinkaan etsinyt hänen
seuraansa yksin eikä seinien sisäpuolella.

Nuo keskustelut olivat hyvin hupaisia. Ja aikaa myöten pidimme
niitä yhä useammin, sillä Merapi janosi oppia, ja prinssi toi
hänelle kirjoja, joita hän sai lukea puutarhassa olevassa pienessä
huvimajassa. Siellä istuimme, tai jos kuumuus kohosi liian suureksi,
ulkopuolella kahden suuren puun varjossa, jotka levittivät
oksiaan tuon pikku majan katon yli, Setin kertoillessa kirjojen
sisällyksestä ja selvitellessä hänelle kirjoitustemme salaisuuksia.
Toisinaan luin minä heille omia kirjoittamiani kertomuksia, joita
he kumpikin mielellään kuuntelivat, niin he ainakin sanoivat ja
minä turhamaisuudessani uskoin. Myöskin keskustelimme maailman
salaperäisyydestä, ihmeistä ja hebrealaisista, heidän kohtalostaan
tai siitä, mitä Egyptissä ja naapurimaissa tapahtui.

Eikä Merapi ollut aivan yksinäinenkään, sillä Memphiksessä asusti
muutamia jalosukuisia naisia, joitten suonissa virtasi hebrealaista
verta, tai jotka olivat synnyltään israelilaisia ja olivat vastoin
lakejansa naineet egyptiläisiä. Näistä hän sai ystäviä, ja yhdessä
he harjoittivat jumalanpalvelustaan emien tapojensa mukaan kenenkään
estämättä heitä, sillä täällä ei sallittu kenenkään papin häiritä.

Me puolestamme olimme kanssakäymisessä niin monen kanssa kuin vain
halusimme, sillä harvat unohtivat, että Seti oli syntyperältään
Egyptin prinssi, siis melkein puolijumala, ja kaikki halusivat
tulla tervehtimään häntä. Oman itsensä tähdenkin häntä paljon
rakastettiin ja erittäinkin oli hän rakas köyhille, joiden puutetta
oli hänen ilonsa lievittää suurilla rikkauksillaan. Tästä johtui,
että missä hän vain liikkuikin, otettiin hänet vaikka tahtomattaan
vastaan kunnian ja nöyryyden osoituksilla, mitkä olivat melkein
kuninkaallisia, sillä vaikka farao voi ryöstää häneltä kruunun, ei
hän voinut ottaa hänen suonistaan pyhää kuninkaitten verta.

Tämän tähden huoletti minua hänen turvallisuutensa, sillä olin varma,
että Amenmeses tiesi kaiken urkkijoittensa välityksellä ja alkoi
kadehtia valtaistuimelta sysättyä prinssiä, jota vielä niin paljon
kunnioittivat ne, joita hänen oikeuden mukaan olisi pitänyt hallita.
Kerroin Setille epäilyksistäni ja huomautin, että kun hän liikkui
kaduilla, pitäisi hänellä olla seurassaan aseistettuja miehiä.
Mutta hän vain naurahti ja vastasi, että niinkuin hebrealaisten ei
onnistunut tappaa häntä, samoin kävisi muillekin. Sitäpaitsi uskoi
hän, ettei maassa ollut ainoatakaan egyptiläistä, joka nostaisi
miekkansa häntä vastaan tai panisi myrkkyä hänen juomaansa, vaikka
kuka tahansa käskisi. Sitten hän lisäsi vielä:

"Paras tapa välttää kuolemaa on olla pelkäämättä sitä, sillä silloin
Osiris karttaa meitä."

       *       *       *       *       *

Nyt on minun kerrottava Taniksen tapahtumista. Farao Meneptah eli
ainoastaan muutamia tunteja tulematta tajuihinsa, ennen kuin hänen
henkensä lensi taivaaseen. Silloin oli suuri suru maassa, sillä
vaikka hän ei ollutkaan rakastettu, oli hän kunnioitettu ja pelätty.
Ainoastaan israelilaiset iloitsivat julkisesti, koska hän oli ollut
heidän vihollisensa ja heidän profeettansa olivat ennustaneet, että
kuolema oli lähellä häntä. He sanoivat, että heidän Jumalansa oli
surmannut hänet, ja se sai egyptiläiset vihaamaan heitä enemmän kuin
milloinkaan ennen.

Vielä oli Egyptissä epäilystä ja hämmästystä, sillä vaikka julistus
prinssi Setin perinnöttömyydestä oli kuulutettu kaikkialla, kansa
ja erittäinkin ne, jotka asustivat eteläosassa maata, eivät voineet
ymmärtää, miten sellaista oli voitu tehdä noitten Goshenissa asuvien
orjien tähden. Todellakin, jos prinssi olisi vain nostanut kättään,
kymmenet tuhannet olisivat tulleet hänen käskettävikseen. Sen hän
kuitenkin kieltäytyi tekemästä, ja se hämmästytti koko maailmaa,
sillä pidettiin kummallisena, että mies hylkäsi valtaistuimen, joka
olisi kohottanut hänet melkein jumalien tasolle. Mutta välttääkseen
heidän kiihkeitä pyyntöjään oli hän hetipaikalla lähtenyt Memphikseen
ja pysytteli siellä piilossa suruajan isänsä kuoleman jälkeen.
Niin sitten kävi, että Amenmeses pääsi valtaistuimelle kenenkään
vastustamatta, sillä ilman puolisoaan ei Userti voinut tai ei
tahtonut toimia.

Kun balsamoiminen oli tehty, vietiin farao Meneptahin ruumis
Niiliä pitkin ikuiseen asuntoonsa, komeaan hautaan, jonka hän oli
valmistanut itselleen Thebeen, "Kuolleitten kuninkaitten laaksoon".
Prinssi Setiä ei kutsuttu tähän suureen juhlaan, jottei, kuten
Bakenkhonsu kertoi minulle jälkeenpäin, hänen läsnäolonsa saisi
aikaan kapinaa hänen ihailijainsa taholta joko hänen tahdostaan
tai tahtomattaan. Sen vuoksi ei myöskään kuolleen jumalan, kuten
Meneptahia nimitettiin, sallittu levähtää Memphiksessä viimeisellä
matkallaan Niiliä pitkin.

Puettuna valepukuun katseli prinssi, niinkuin muukin kansa,
ohikulkevaa hautajaisalusta, jossa hänen isänsä ruumis oli
kaljupäisten, valkopukuisten pappien ympäröimänä. Edellä kulki
aluksia, jotka olivat täynnä sotilaita ja upseereita, jäljessä
tulivat uusi farao ja kaikki Egyptin ylhäiset, ja veden pintaa pitkin
kuuluivat valitusäänet kauas. Alukset ilmestyivät, kulkivat ohi,
katosivat näkyvistä, ja silloin itki Seti vähän, sillä hän rakasti
isäänsä omalla tavallaan.

"Mitä hyödyttää kuninkaanaolo ja puolijumalan nimi", sanoi hän
minulle, "kun sellaisten jumalien loppu on aivan sama kuin
kerjäläisten?"

"Se hyöty siitä on, prinssi", vastasin, "että kuningas voi tehdä
enemmän hyvää eläessään kuin kerjäläinen ja näyttää muillekin hyvää
esimerkkiä."

"Tai enemmän pahaa, Ana. Kerjäläinenkin voi näyttää arvokasta
esimerkkiä, kestävyyttä kärsimyksissä. Jos olisin varma, etten tekisi
muuta kuin ainoastaan hyvää, silloin kenties tahtoisin olla kuningas.
Mutta olen huomannut, että se, joka haluaa tehdä kaikkien parasta,
saakin aikaan suurinta harmia."

"Josta vihdoin kasvaa halu tehdä pahaa, prinssi."

"Ei", vastasi hän, "sillä hyvä voittaa lopuksi. Hyvä on totuutta ja
totuus hallitsee maata ja taivasta."

"Silloin on selvää, prinssi, että teidän pitäisi koettaa tulla
kuninkaaksi."

"Tahdon muistaa tuon ajatuksen, Ana, jos aika joskus tuo tullessaan
sopivan tilaisuuden, joka ei ole verellä tahrattu", vastasi hän.

       *       *       *       *       *

Kun faraon juhlalliset hautajaiset olivat lopussa, palasi Amenmeses
Tanikseen, ja siellä hänet kruunattiin faraoksi. Minä olin läsnä
tuossa suuressa juhlassa, tuoden kruunauslahjaksi muutamia
kuninkaallisia koristuksia, jotka prinssi lähetti faraolle, sillä
hän sanoi, ettei hänen, tavallisena ihmisenä, sopinut enää kauemmin
kantaa niitä. Minä vein ne faraolle, joka otti ne vastaan epäillen ja
sanoi, ettei hän ymmärtänyt prinssi Setin ajatuksia eikä tarkoituksia.

"Niissä ei piile mikään ansa, oi farao", sanoin. "Niinkuin te
iloitsette loistosta, jonka jumalat ovat lahjoittaneet teille, samoin
herrani prinssikin iloitsee levosta ja rauhasta, jonka jumalat ovat
hänelle suoneet, eikä pyydä enempää."

"Voi olla niin, kirjuri, mutta minusta se on niin kummallinen asia,
että toisinaan pelkään näitten loistavien kukkieni kätkevän jonkun
kuolettavan käärmeen, josta prinssi tietää, jollei hän olisikaan
pannut sitä niihin."

"En voi sanoa, farao, mutta epäilemättä, vaikka hän ei voikaan olla
petollinen, prinssi ei ole samanlainen kuin muut ihmiset. Hänen
sydämensä on sekä laaja että syvä."

"Liian syvä minulle", mumisi Amenmeses. "Joka tapauksessa, sanokaa
kuninkaalliselle serkulleni kiitokseni hänen lahjoistaan, erittäinkin
niistä, joita kantoi Egyptin perillisenä ollessaan isäni Khaemuas,
joka toivoakseni on jättänyt minulle viisautensa samoin kuin
verensäkin. Sanokaa hänelle vielä, että niin kauan kuin hän hillitsee
itsensä tekemästä minulle harmia valtaistuimella, kuten tiedän hänen
tähän asti tehneen, voi hän olla varma, etten minäkään häiritse häntä
siinä asemassa, jonka hän on valinnut."

Näin myöskin prinsessa Usertin, joka kyseli minulta tarkasti
herrastaan. Kerroin hänelle kaiken salaamatta mitään. Hän kuunteli ja
kysyi:

"Mitenkä on tuon hebrealaisen naisen, Israelin kuun, laita?
Epäilemättä hän täyttää minun paikkani."

"Ei, prinsessa", vastasin. "Prinssi elää yksinään. Ei hän eikä kukaan
muukaan nainen täytä teidän paikkaanne. Hän on ainoastaan prinssin
ystävä, ei sen enempää."

"Ystävä! No, ainakin tiedämme, miten tuollaiset ystävyyssuhteet
päättyvät. Oi, varmasti jumalat kurittavat prinssiä hulluudella."

"Voi olla, teidän korkeutenne, mutta minä luulen, että jos jumalat
rankaisisivat useampia ihmisiä sellaisella hulluudella, tulisi
maailma paremmiksi kuin se on."

"Maailma on maailma, ja sellaisten velvollisuus, jotka ovat syntyneet
ylhäisiksi, on hallita siellä, missä ovat eikä piiloutua kirjojen
ja kukkien sekaan, eikä puhella mielettömyyksiä kauniin muukalaisen
naisen ja kirjurin, vaikkapa oppineenkin, kanssa", vastasi hän
katkerasti, lisäten: "Oi; jollei prinssi ole hullu, tekee hän
varmasti toiset hulluiksi ja minut, puolisonsa, muitten muassa. Tämä
valtaistuin on hänen -- hänen; kuitenkin sallii hän juron tomppelin
ottaa paikkansa ja lähettää mokomalle lahjoja ja siunauksia."

"Minun mielestäni teidän korkeutenne pitäisi odottaa siksi, kunnes
kertomus on lopussa, ennen kuin lausutte tuomionne."

Hän katsoi minuun terävästi ja kysyi:

"Miksi sanotte niin? Eikö prinssi ole kaiken tämän jälkeen
hullu? Kenties hän ja te, jotka kumpikin näytätte olevan niin
yksinkertaisia, leikitte jotakin suurta ja salaista peliä, kuten
olen kuullut järjettömien ihmisten menestyksellä tekevän? Vai onko
tuolla israelilaisella noidalla joku salaperäinen taito johtaa teitä,
sellainen kuin naisella, joka voi särkeä Amonin patsaan hienoksi
tomuksi, täytyy olla? Te ette ole tietävinänne siitä, mikä merkitsee,
ettette tahdo vastata. Oi, kirjuri Ana, jos se vain olisi vaaratonta,
niin luulen, että löytäisin keinon, jolla voisin puristaa teistä
esiin totuuden, vaikka teeskentelette olevanne viaton kuin lapsi."

"Teidän korkeuttanne huvittaa uhkailla ja ilman syytä."

"Ei", vastasi hän muuttaen ääntään ja asentoaan, "minä en uhkaile.
Se on vain mielettömyyttä, joka on tarttunut minuun Setistä.
Ettekö tekin tulisi hulluksi, jos tietäisitte, että toinen nainen
kruunattaisiin teidän sijastanne huomenna, koska -- koska --" ja hän
alkoi itkeä, mikä peloitti minua enemmän kuin kaikki hänen kovat
sanansa.

Hän kuivasi äkkiä kyyneleensä ja sanoi:

"Sanokaa herralleni, että minä iloitsen kuullessani, että hän
voi hyvin ja lähetän hänelle terveiseni, mutta etten milloinkaan
omasta tahdostani halua nähdä hänen eläviä kasvojaan, jollei hän
muuta mieltään ja ota omakseen sitä, mikä on hänen omaansa. Sanokaa
hänelle, että vaikka hän niin vähän huolehtii minusta, eikä välitä
mitään minun tahdostani, minä kuitenkin pidän silmällä hänen
hyvinvointiaan ja turvallisuuttaan parhaani mukaan."

"Hänen turvallisuuttaan, prinsessa! Farao sanoi minulle tuskin tunti
sitten, ettei hänellä ole vähääkään pelättävää, niinkuin ei hän
pelkääkään mitään."

"Oi, kumpi teistä on tyhmempi", huudahti hän polkien jalkaa,
"isäntäkö vaiko renki? Te uskotte, ettei prinssillä ole mitään
pelättävää, koska tuo vallananastaja sanoo teille niin, ja hän uskoo
sen -- koska hän ei pelkää vähääkään. Vähän aikaa hän saa nukkua
rauhassa. Mutta odottakoon siksi, kunnes monenlaiset vaivat kohtaavat
Egyptiä ja kansa, joka ymmärtää, että jumalat ovat lähettäneet ne
tuon pahan virheen tähden, jonka isäni teki kuoleman kuristaessa
hänen kurkkuaan ja järkensä hämärtäessä, alkaa kääntää silmänsä
laillista kuningasta kohden. Silloin tuo vallananastaja tulee
kateelliseksi ja jos hän onnistuu, saa prinssi ikuisesti nukkua
rauhassa. Jos hänen kaulansa säilyy, on se vain sen vuoksi, että
minä pidätän murhaajan kättä. Hyvästi. En voi puhua enempää, sillä
ajatukseni ovat kuin tulessa -- ja huomenna hänet olisi kruunattu
ja minut hänen rinnallaan", ja hän lähti kuninkaallisempana kuin
milloinkaan ennen jättäen minut ihmettelemään, mitä hän tarkoitti
puhuessaan Egyptin vaivoista, tai olivatko ne vain sattumalta
lausuttuja sanoja.

Myöhemmin Bakenkhonsu ja minä söimme illallista yhdessä Ptahin
temppelin virkahuoneessa -- häntä nimitettiin ikänsä vuoksi temppelin
isäksi -- ja silloin kuulin enemmän tuosta asiasta.

"Ana", sanoi hän, "sanonpa teille, että Egyptiä uhkaa sellainen
synkeys, jollaista ei ole milloinkaan nähty, ei edes silloinkaan,
kun luultiin niiniveläisten barbaarien valloittavan maan ja tekevän
kansan orjiksi. Amenmeseksestä tulee viides farao, jonka minä olen
nähnyt kruunattavan. Ensimmäinen kruunattiin silloin, kun minä
olin pieni lapsi, joka riipuin äitini viitan liepeissä, mutta en
kertaakaan ole nähnyt tällaista synkeyttä."

"Ehkä se johtuu siitä, että kruunu joutuu sellaiselle, jonka ei
pitäisi kantaa sitä, Bakenkhonsu."

Tämä pudisti päätään. "Ei aivan. Minä luulen, että tämä pimeys tulee
taivaasta, kuten valokin. Ihmiset pelkäävät, tietämättä mitä."

"Israelilaisiako?" kyselin minä.

"Nyt olette lähellä sitä, Ana, sillä epäilemättä heillä on paljon
tekemistä tässä asiassa. Jollei heitä olisi, kruunattaisiin huomenna
Seti eikä Amenmeses. Ja kertomus ihmeestä, jonka kaunis hebrealainen
nainen teki tuolla temppelissä, on levinnyt laajalti ja pidetään sitä
enteenä. Kerroinko jo teille, että kuusi päivää sitten vihittiin
siellä hieno, uusi jumalan kuvapatsas, ja seuraavana aamuna se
löydettiin makaamassa kyljellään tai oikeammin nojaten päätään Mutin
rintaa vasten?"

"Silloin on Merapi ainakin syytön, sillä hänhän on poistunut tästä
kaupungista."

"Tietysti hän on poistunut, sillä eikö Setikin ole mennyt? Mutta
luulen, että hän on jättänyt jotakin jälkeensä. Olkoon kuinka
tahansa, itse meidän uusi jumalainen herrammekin on peloissaan. Hän
näkee pahoja unia, Ana", lisäsi hän alentaen ääntään, "niin pahoja,
että hän on kutsunut luokseen Kiin, päätietäjän, selittämään niitä
hänelle."

"Ja mitä sanoi Kii?"

"Kii ei voinut sanoa mitään tai oikeammin ainoa vastaus, jonka hän
suvaitsi antaa hänelle ja hänen seuralaisilleen, kun nämä kysyivät
tulevaisuuttaan, oli se, että tämän jumalan hallitus tulisi olemaan
hyvin lyhyt ja että se loppuisi yhtä aikaa kuin hänen elämänsäkin."

"Mikä luultavasti ei miellyttänyt jumalaa, Bakenkhonsu."

"Mikä ei ollenkaan miellyttänyt jumalaa. Hän uhkasi Kiitä. On
mieletöntä uhata suurta tietäjää, Ana, ja sen Kherheb sanoikin
hänelle katsoen häntä silmiin. Silloin farao pyysi anteeksi ja
kysyi, kuka seuraisi häntä valtaistuimelle, mutta Kii sanoi, ettei
hän tiennyt, sillä Kherheb, jota on uhattu, ei voi muistaa mitään --
paitsi maksaa takaisin uhkaajalle."

"Ja tiesikö hän sen, Bakenkhonsu?"

Vastauksen asemasta murensi vanha neuvonantaja jotakin hienoa
pöydälle, sitten sormellaan piirsi muruihin sakaalipäisen jumalan
ja kaksi höyhentä, ja senjälkeen nopealla liikkeellä pyyhkäisi
murut lattialle. "Seti!" kuiskasin minä, luettuani Setin nimen
kuvakirjaimilla piirrettynä, ja hän nyökytti päätään ja naurahti
tapansa mukaan.

"Ihmiset saavat toisinaan takaisin omansa, Ana, varsinkin, jos he
eivät etsi omaansa", sanoi hän. "Mutta jos niin paljon täytyy ensin
tapahtua, on se hirveätä. Uusi farao ei ole ainoa ihminen, joka
uneksii, Ana. Myöhäisempinä vuosinani olen tullut herkkäuniseksi ja
toisinaan uneksin, vaikka en ole taikuri, niinkuin Kii."

"Mitä uneksitte?"

"Näin unta, että suuret parvet marssivat aivankuin heinäsirkat
Egyptin yli. Niiden edellä kulki tulipatsas, jolla oli kaksi kättä.
Toinen piteli Amonia kurkusta ja toinen uutta faraota. Niiden
jäljessä tuli pilvipatsas, jossa näkyi kuin kääreistään irroitetun
muumion haamu, kuoleman haamu seisoen veden päällä, joka oli täynnä
lukemattomia kuolleita."

Nyt minulle muistui mieleen se kuva, jonka prinssi ja minä olimme
nähneet pilvissä tuolla Goshenin maassa, mutta siitä en virkkanut
mitään. Luulen kuitenkin, että Bakenkhonsu näki ajatukseni, sillä hän
kysyi:

"Uneksitteko te milloinkaan, ystäväni? Te näette näkyjä, jotka
toteutuvat -- Amenmeses valtaistuimella, esimerkiksi. Ettekö tekin
toisinaan uneksi? Ettekö? No, entä prinssi sitten? Te näytätte
sellaiselta, ja aika on sovelias ja tärkeä. Oi, minä muistan!
Te uneksitte kumpikin, ei sellaisia näkyjä, jotka kulkevat Kiin
peloittavien silmien ohi, vaan sellaisia, joita kuu heijastaa
Memphiksen vedenpintaan, Israelin kuu. Ana, kuulkaa minua, unohtakaa
pois ruumis ja kasvattakaa henkeä, sillä se yksin on onnea, josta
nainen ja kaikki ilomme ovat vain maallisia vertauskuvia, varjoja,
jotka heijastavat kuoleman pilven läpi, joka on meidän ja valon
välissä. Näen, että ymmärrätte, koska muutamia säteitä tuosta valosta
on päässyt sydämeenne. Muistatteko, että näitte sen loistavan sillä
hetkellä, jolloin pieni tyttärenne kuoli? Niin, tiesin sen. Se
oli lahja, jonka hän jätti teille, lahja, joka kasvaa sellaisessa
rinnassa kuin teidän, jos vain tahdotte hylätä ruumiin ja tehdä
sille tilaa, Ana. Mies, älkää itkekö -- naurakaa, kuten minä teen,
oho-ho! Antakaa minulle keppini ja hyvää yötä. Älkää unohtako, että
istumme yhdessä huomisissa kruunajaisissa, sillä te olette 'Kuninkaan
seuralainen', ja se on arvo, jota, kun se kerran on annettu, ei
uusi farao voi ottaa pois. Se on niinkuin hengen lahja, Ana, vaikea
saavuttaa, mutta kerran saavutettuna ikuisempi kuin tähdet. Oi, miksi
elän niin kauan minä, joka tahtoisin kylpeä siinä, kuten lapsena oli
tapani kylpeä Niilissä?"

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä määrättyyn aikaan menin palatsin suureen saliin,
jossa ensiksi olin nähnyt Meneptahin, ja otin minulle osoitetun
paikan. Se oli jotenkin takana, kenties siksi, ettei toivottu minun,
joka tunnettiin prinssin yksityiseksi kirjuriksi, muistuttavan
Egyptiä hänestä, esiintymällä sellaisessa paikassa, jossa kaikki
voisivat nähdä minut.

Vaikka sali olikin suuri, oli se ääriään myöten täynnä ihmisiä.
Sitäpaitsi ei siellä ollut mitään ainaista väkeä, vaan melkein kaikki
aatelisia ja Egyptin ylipappeja, näiden puolisoja ja tyttäriä,
niin että koko hämärä linna loisti kullasta ja jalokivistä, joita
heillä oli juhlapuvuissaan. Odotellessa nilkutti vanha Bakenkhonsu
luokseni ihmisten tehdessä tietä hänelle, ja minä näin hymyn hänen
sisäänpainuneissa silmissään.

"Meillä on huonot paikat, Ana", sanoi hän. "Mutta jos joku Egyptin
monista jumalista sattumalta vuodattaisi tulta faraon päälle, olemme
me silloin turvassa. Jumalista puhuttaessa", jatkoi hän kuiskaten,
"oletteko kuulleet, mitä tapahtui tunti sitten Taniksen Ptahin
temppelissä, josta juuri tulen? Farao ja kaikki kuninkaallisen
perheen jäsenet -- paitsi yhtä -- kulkivat tavan mukaan jumalan
patsaan ohi, jonka, kuten tiedätte, pitäisi nyökäyttää päätään
merkiksi, että hän valitsee ja hyväksyy kuninkaan. Amenmeseksen
edellä kulki prinsessa Userti, ja kun hän meni ohi, kumartui jumalan
pää, sillä minä näin sen, Vaikka kaikki väittivät, etteivät he
nähneet sitä. Sitten tuli farao -- ja seisoi odottaen, mutta se ei
kumartunut, vaikka papit lausuivat vanhaan tapaan: 'Jumala tervehtii
kuningasta'. Viimein hän jatkoi matkaansa näyttäen synkältä kuin
yö, ja toiset Rameseksen jälkeläiset seurasivat järjestyksessä.
Viimeisenä kaikista nilkutti Saptah ja kuulkaa! Jumala kumarsi taas."

"Miten ja miksi se tekee sillä lailla", kysyin minä, "ja väärällä
ajalla?"

"Kysykää papeilta, Ana, tai Usertilta tai Saptahilta. Kenties ei
tuota jumalaista niskaa oltu öljytty pitkiin aikoihin, ehkä oli
liiaksi tai liian vähän öljytty, tai ehkä rukoukset -- taikkapa
nauhat -- olivat sotkeutuneet. Tai kenties farao oli kitsaasti
antanut lahjoja suuren jumalan huoneen virkakunnalle. Kuka olen
minä, että ymmärtäisin jumalien tiet? Siinä temppelissä, jossa minä
palvelin viisikymmentä vuotta sitten, Tebessä, ei teeskennelty
kumartamista eikä vaivattu päätä sillä, mikä kuninkaallinen suku tuli
valtaistuimelle. Hiljaa! Farao tulee."

Komeassa juhlakulkueessa, prinssien, neuvonantajien, naisten, pappien
ja vartijoiden ympäröimänä, Amenmeses ja kuninkaallinen puoliso
Urnure, suuri nainen, joka käveli kömpelösti, saapuivat saliin. Se
oli loistava seurue. Ylipappi Roi ja visiiri Nehesi ottivat faraon
vastaan ja veivät hänet valtaistuimelle. Kaikki heittäytyivät maahan,
torvet toitottivat ja vanha tervehdys: "Elämä! Veri! Voima! Farao!
Farao! Farao!" huudettiin.

Amenmeses nousi ja kumarsi, ja minä näin, että hänen kovat kasvonsa
olivat levottomat ja vanhentuneet. Sitten hän vannoi jumalille ja
ihmisille jonkun valan, jonka Roi luki hänelle, ja koko seurueen
edessä pani päähänsä kaksinkertaisen kruunun ja muut koristeet, ja
otti käteensä valtikan ja kultaisen sirpin. Heti sen jälkeen tehtiin
uskollisuuden vala. Ensimmäiseksi tuli prinsessa Userti ja suuteli
faraon kättä, mutta ei notkistanut polveaan. Kuitenkin hän ensin
puhui hänen kanssaan hetken. Me emme voineet kuulla, mitä sanottiin,
mutta jälkeenpäin saimme tietää, että hän vaati faraota julkisesti
toistamaan kaikki ne lupaukset, jotka hänen isänsä Meneptah oli
tehnyt hänelle, ja vahvistamaan hänen asemansa ja oikeutensa. Lopuksi
Amenmeses tekikin sen, vaikka minun mielestäni hyvin vastahakoisesti.

Niin tuota juhlaa jatkettiin monin vanhanaikaisin juhlamenoin,
kunnes kaikki väsyivät odottaessaan hetkeä, jolloin farao puhuisi
kansalle. Tuota puhetta ei kuitenkaan koskaan pidetty, sillä äkkiä
näin nuo kaksi Israelin profeettaa, jotka olivat käyneet Meneptahia
tervehtimässä tässä samassa salissa, työntäytyvän eteenpäin. Ihmiset
vetäytyivät taaksepäin niin, että he menivät suoraan valtaistuimen
luo, eivätkä edes vartijat yrittäneet pysäyttää heidän kulkuaan. Mitä
he siellä sanoivat, en voinut kuulla, mutta luulen, että he vaativat,
että heidän kansansa sallittaisiin mennä palvelemaan Jumalaansa
tapansa mukaan, ja että Amenmeses kieltäytyi, kuten Meneptahkin oli
tehnyt. Silloin toinen miehistä heitti sauvansa maahan ja se muuttui
käärmeeksi, joka sihisi faraolle, jonka jälkeen Kherheb Kii ja
hänen seuralaisensa myöskin heittivät sauvansa maahan, jotka nekin
muuttuivat käärmeiksi, vaikka minä saatoin ainoastaan kuulla sihinän.

Sen jälkeen sali pimeni niin, etteivät ihmiset voineet nähdä
toistensa kasvoja, ja jokainen alkoi ääneensä huutaa seuralaistaan,
joka hämmingissä oli sekaantunut väkijoukkoon. Bakenkhonsu ja minä
jouduimme yhdessä ihmisten työntäminä ovelle, josta iloksemme taas
saimme nähdä taivaan.

Näin loppui Amenmeseksen kruunaus.



XII.

JABEZIN SANOMA.


Tuona yönä ei ollut ketään iloitsevaa kaupungin kaduilla, eikä
ketään, paitsi hovin suojissa ja saleissa, joka olisi juhlinut.
Kuljin torin poikki ja huomasin ihmisten kulkevan synkkinä
edestakaisin tai kuiskaten puhuvan keskenään. Äkkiä alkoi eräs mies,
jonka kasvot oli peitetty kaavulla, puhutella minua sanoen, että
hänellä oli sanoma isännälleni, prinssi Setille. Vastasin, etten ota
mitään sanomia oudolta muukalaiselta, jolloin hän työnsi päähineen
taaksepäin, ja minä näin, että se oli Jabez, Merapin setä. Minä
kysyin häneltä, oliko hän totellut prinssiä ja vienyt profeetan
ruumiin, tuon, joka oli yrittänyt murhata Merapin, Gosheniin ja
kertonut vanhimmille syyn miehen kuolemaan.

"Olen", vastasi hän, "eivätkä vanhimmat olleet vihaisia prinssille
siitä. He sanoivat, että heidän lähettiläänsä oli mennyt pitemmälle
kuin mitä hänellä oli oikeutta, sillä ne eivät milloinkaan olleet
käskeneet häntä kiroamaan Merapia, vielä vähemmin yrittämään ottaa
häntä hengiltä, ja että prinssi teki oikein tappaessaan sellaisen,
joka olisi tehnyt murhan hänen kuninkaallisten silmiensä edessä.
Kuitenkin he lisäsivät, että tuo kirous, jonka pappi kerran oli
lausunut, varmasti kohtaisi Merapia joko toisella tai toisella
tavalla."

"Mitä hänen sitten pitäisi tehdä, Jabez?"

"En tiedä, kirjuri. Jos hän palaa kansansa luo, kenties hänet
vapautetaan siitä, mutta silloin hänen varmasti on naitava Laban. Se
on hänen valittavanaan."

"Ja mitä te tekisitte, jos olisitte hänen sijassaan, Jabez?"

"Luulen, että olisin siellä, missä olen, ja tekisin itseni hyvin
rakkaaksi Setille. Onhan mahdollista, että kirous menee hänen
ohitseen, sillä sitähän ei ole laillisesti hänelle määrätty. Mitä
tietä hän astuneekin, surut odottavat, ja pahinta kaikista, nainen
toivoisi saavansa tyydyttää sydämensä ennen kuin se kuolee, varsinkin
jos tuo sydän on sattunut kääntymään sellaiseen, josta tulee farao."

"Miksi sanotte: 'Josta tulee farao', Jabez?" kysyin minä, sillä me
seisoimme aivan kahden yksinäisessä paikassa.

"Sitä en voi sanoa teille", vastasi hän sukkelasti, "kuitenkin käy
niin kuin sanon. Hän, joka on valtaistuimella, on hullu niinkuin
Meneptah oli hullu, ja taistelee voimaa vastaan, joka on mahtavampi
kuin hänen, kunnes se painaa hänet maahan. Ainoastaan prinssin
sydämessä loistaa viisauden valo. Se, minkä tänään näitte, on vain
ensimmäinen monista ihmeistä, kirjuri Ana. En voi sanoa enempää."

"Mikä sitten on asianne, Jabez?"

"Tämä: Koska prinssi on koettanut kohdella hyvin Israelin kansaa ja
heidän tähtensä hylännyt kruunun, mitä sitten muille tapahtuneekin,
ei hänen tarvitse pelätä mitään. Mikään vaiva ei kohtaa häntä eikä
hänen lähellään olevia, esim. teitä, kirjuri Ana, joka myöskin
tahtoisitte kohdella meitä oikeuden mukaisesti. Kuitenkin saattaa
tapahtua, että veljentyttäreni Merapin vuoksi, jonka päälle nuo
kiroussanat ovat tulleet, kohtaa suuri suru sekä prinssiä että häntä
itseään. Sentähden kenties voi olla viisasta, että hän jää Setin
taloon, ja prinssi taas tekisi viisaasti kääntäessään hänet takaisin
oveltaan."

"Mikä suru?" kysyin minä hämmästyneenä hänen synkästä puheestaan,
mutta vastausta ei kuulunut, sillä hän oli mennyt.

Lähellä asuntoani kohtasin toisen miehen. Kuun valaistessa hänen
kasvojaan näin Kiin peloittavat silmät.

"Kirjuri Ana", sanoi hän, "te lähdette huomenna varhain Memphikseen,
ettekä kahden päivän kuluttua, kuten aioitte."

"Miten sen tiedätte, tietäjä Kii?" kysyin, sillä en ollut kenellekään
kertonut suunnitelmani muutoksesta, koska olin sen tehnyt vasta
sitten kuin Jabez oli poistunut.

"Minä en tiedä mitään, Ana, paitsi että uskollinen palvelija, joka
on saanut tietää kaiken, minkä te olette tänään kuullut, tahtoo
kiiruhtaa kertomaan siitä isännälleen, varsinkin jos siellä on joku
toinenkin, jolle hän haluaisi siitä ilmoittaa, kuten Bakenkhonsu
tuumii."

"Bakenkhonsu puhuu liian paljon, mitä hän sitten tuumineekaan",
huudahdin äreästi.

"Vanha tulee suulaaksi. Te olitte tänään kruunajaisissa, ettekö
ollutkin?"

"Olin, ja jos näin oikein sieltä kaukaa, nuo hebrealaiset
profeetathan näyttivät voittavan teidät, Kherheb, joka harmittaa
teitä kovasti, niinkuin olitte harmissanne silloin temppelissä, kun
Amon kukistui."

"Se ei harmita minua, Ana. Jos minulla on kykyjä, voi olla toisia,
joilla on vielä suurempia kykyjä, kuten näin Amonin temppelissä.
Miksi sentähden hämmästyisin?"

"Kykyjä!" naurahdin minä, sillä tuona yönä oli mieleni kuohuksissa.
"Eikö viekkaus olisi parempi sana? Miten voitte muuttaa sauvan
käärmeeksi, asia, joka on aivan mahdoton ihmiselle?"

"Viekkaus voi olla parempi sana, sillä se tarkoittaa taitoa yhtä
paljon kuin petostakin. 'Mahdotonta ihmiselle'! Luuletteko senkin
jälkeen mitä näitte jonkun aikaa sitten Amonin temppelissä, että
mikään on mahdotonta miehelle tai naiselle? Kenties itsekin voisitte
tehdä yhtä paljon."

"Miksi pilkkaatte minua, Kii? Minä opiskelen kirjoja enkä käärmeitten
lumoamista."

Hän katseli minua tyynellä tavallaan, ikäänkuin tarkastellen, ei
kasvojani, vaan ajatuksiani niiden takaa. Sitten hän katsoi kädessään
olevaa keetripuista sauvaansa ja antoi sen minulle sanoen:

"Tarkastakaa tätä, Ana, ja sanokaa minulle, mikä se on."

"Olenko lapsi", vastasin suuttuneena, "etten tuntisi papin sauvaa?"

"Luulen, että teissä on jotakin lapsellista, Ana", hän mutisi, koko
ajan silmillään tuijottaen kasvoihini.

Silloin tapahtui hirveätä. Sauva alkoi liikkua kädessäni ja kun
vilkaisin siihen, katso, se oli pitkä, keltainen käärme, jota pitelin
hännästä. Heitin tuon matelijan kirkaisten maahan, sillä se käänsi
päätään kuin pistääkseen minua. Ja tuossa tomussa se liikkui ja
kiemurteli pois minusta Kiitä kohden. Hetkistä myöhemmin se oli vain
sauva keltaisesta keetripuusta, vaikka minun ja Kiin välillä oli
käärmeen jälki hiekassa.

"Ana, on häpeämätöntä", sanoi Kii nostaessaan sauvansa, "syyttää
minua viekkaudesta samalla, kun itse koetatte hämmentää
silmänkääntäjäparan tällaisilla tempuilla."

En tiedä, mitä sanoin hänelle. Lopuksi kuitenkin arvelin, että hän
pian sanoisi minun voivan täyttää huoneen pimeydellä keskellä päivää
ja saada ihmiset kauhuihinsa.

Äkkiä hänen kasvonsa ja äänensä muuttuivat.

"Se kaikki on ollut leikkiä", sanoi hän. "Tahdotteko uudelleen ottaa
tämän sauvan ja ojentaa sen kuuta kohden? Te kieltäydytte ja teette
oikein, sillä ette te enkä minä voi peittää hänen kasvojaan. Ana,
koska te olette viisas tavallanne ja seurustelette vielä viisaamman
kanssa, ja olitte läsnä temppelissä, jolloin Amonin patsas särkyi
tuon noidan tahdosta, joka mitteli voimiaan kanssani ja voitti minut,
niin minä, suuri tietäjä, olen tullut kysymään teiltä -- mistä oli
lähtöisin tuo pimeys tänään salissa?"

"Jumalasta, luullakseni", vastasin kuiskaten peloissani.

"Niin luulen minäkin, Ana. Mutta sanokaa minulle, tai pyytäkää
Merapia, Israelin kuuta, sanomaan minulle -- mistä jumalasta? Oi,
sanonpa teille, että peloittava voima on liikkeellä tässä maassa ja
prinssi Seti teki viisaasti luopuessaan Egyptin valtaistuimesta ja
paetessaan Memphikseen. Sanokaa se hänelle, Ana."

Sitten hänkin oli poissa.

Nyt palasin turvallisesti Memphikseen ja kerroin kaiken prinssille,
joka kuunteli innokkaasti. Ainoastaan kerran hän oli kovasti
liikutettu. Se oli silloin, kun kerroin hänelle Usertin sanat,
ettei tämä milloinkaan tahtoisi nähdä hänen kasvojaan, jollei häntä
haluttaisi uudelleen palata valtaistuimelle. Tämän kuullessaan
nousivat kyyneleet prinssin silmiin ja hän alkoi kävellä edestakaisin
huoneessa.

"Kaatunut ei saa odottaa hellyyttä", sanoi hän, "ja epäilemättä, Ana,
pidätte mielettömänä, että olen harmissani tällaisesta kohtelusta."

"En, prinssi, sillä minutkin on vaimoni jättänyt iäksi päiväksi, ja
tuska on unohtumaton."

"En ajattele puolisoani, Ana, sillä todellisuudessa ei hänen
Korkeutensa ole minulle mikään puoliso. Sillä mitkä lienevätkään
Egyptin vanhat lait, kuinka olisi voinut käydä toisin hänen ja
minun välilläni? Kaipaan sisarta. Sillä vaikka meillä ei ollut sama
äiti, kasvatettiin meidät yhdessä ja omalla tavallamme rakastimme
toisiamme, vaikka hänen huvinsa oli hallita minua ja minun taas
totella, ja maksaa hänelle takaisin pilkalla. Siksi hän on niin
suuttunut, kun nyt äkkiä olen hylännyt hänen hallituksensa,
seuratakseni omaa tahtoani, jolloin hän on kadottanut valtaistuimen."

"Egyptin kuninkaallisen perijättären velvollisuus on aina ollut naida
Egyptin farao, prinssi, ja hän seurasi tuota velvollisuutta naimalla
sellaisen, josta piti tulla farao, ja siksi isku meni syvälle."

"Silloin hänen olisi parasta hylätä tuo hullu puolisonsa ja naida
farao. Mutta sitä ei hän milloinkaan tee. Hän on aina vihannut
Amenmesesta niin paljon, ettei mielellään tahdo olla edes samassa
paikassa hänen kanssaan. Eikä Amenmeseskaan naisi häntä, sillä
hän ei tahdo hallita sellaisen naisen avulla, jolla on suurempi
oikeus kruunuun kuin hänellä. Tästä lähtien täytyy minun kulkea
yksin, jollei -- jollei -- Jatkakaa kertomustanne, ystävä. Onpa hän
ystävällinen, kun suuruudessaan muistaa näin vähäpätöistä. Minun
pitäisi muistaa se, vaikka on totta, että painuneet päät joskus
nousevat jälleen", hän lisäsi katkerasti.

"Niin ainakin Jabez luulee, prinssi", ja minä kerroin hänelle, miten
israelilaiset olivat varmoja, että hänestä tulisi farao, johon
prinssi nauraen sanoi:

"Kenties, hehän ovat hyviä profeettoja. Omasta puolestani en tiedä
sitä enkä välitäkään. Tai ehkäpä Jabez huomaa jotakin hyötyvänsä
puhuessaan niin, sillä tiedättehän, että hän on taitava kauppias."

"En luule sitä", vastasin ja pysähdyin.

"Puhuiko Jabez vielä jostakin muustakin asiasta, Ana? Neiti
Merapista, esimerkiksi?"

Tuntien, että se oli velvollisuuteni, kerroin hänelle kaiken, mistä
Jabez ja minä olimme keskustelleet, vaikka vähän ujostellen.

"Tuo hebrealainen on paljosta varma, Ana, vieläpä siitäkin, kelle
Israelin kuu haluaisi loistaa. Kenties, ystäväni, hän haluaa
houkutella valollaan teitä tai jotakuta nuorukaista Goshenissa -- ei
Labania -- tai ehkäpä ei ketään."

"Minuako, prinssi, minuako?" huudahdin.

"Niin, Ana, olen varma, että haluaisitte sitä. Minun mielestäni
voitte kysyä hänen mieltään siinä asiassa. Älkää näyttäkö noin
hämmentyneeltä, mies, sillä hän, jonka aiotte naida, on liian kaino
sellaiseen. No, kertokaa minulle kruunajaisista."

Ollen iloinen, päästessäni puhumasta Merapista, kerroin laveasti
kaikesta, mitä oli tapahtunut farao Amenmeseksen noustessa
valtaistuimelle. Kun kuvailin hänelle, miten hebrealaisen profeetan
sauva oli muuttunut käärmeeksi, ja miten Kii ja hänen seuralaisensa
olivat tehneet saman ihmeen, nauroi prinssi ja sanoi, että ne olivat
pelkkiä silmänkääntäjien temppuja. Mutta kun kerroin pimeydestä,
joka peitti koko salin, ja kauhusta, joka täytti ihmisten sydämet,
ja Bakenkhonsun peloittavasta unesta, sekä sanoista, joilla Kii oli
hämmentänyt minut ja pilkannut minua, kuunteli hän hyvin vakavana ja
vastasi:

"Minä olen samaa mieltä kuin Kii tässä asiassa. Minäkin luulen,
että joku hirveä voima on likellä Egyptiä, sellainen, joka on
kotoisin Goshenin maasta, ja että tein viisaasti kieltäytyessäni
valtaistuimesta. Mutta miltä jumalalta nuo vaivat ovat lähtöisin,
sitä en tiedä. Kenties aika sen meille näyttää. Sillävälin, jos on
mitään perää noitten hebrealaisten profeettojen puheessa, mistä Jabez
kertoi, te ja minä ainakin saamme levätä rauhassa, joka on parempi
kuin faraon onni valtaistuimella, jota Userti tavoittelee. Joka
tapauksessa tätä leikkiä kannattaa katsella. Olette tehnyt tehtävänne
hyvin, Ana. Menkää lepäämään sillä välin kuin minä ajattelen kaikkea
sitä, mitä olette kertonut."

       *       *       *       *       *

Oli ilta, ja kun palatsissa oli kovin kuuma, menin puutarhan pieneen
huvimajaan, jossa Seti ja minä tapasimme lueskella, istuuduin sinne
ja kun olin väsynyt, nukahdin siihen. Uneksin naisesta, joka itki ja
kun sitten heräsin, oli tullut yö ja täysi kuu loisti taivaalla. Sen
säteet valaisivat edessäni olevan puutarhan.

Tämän pikku majan edessä, kuten olen kertonut, kasvoi puita, jotka
tänä vuoden aikana olivat täynnä valkeita kukkia. Näiden puiden
suojassa oli penkki, joka oli rakennettu auringon kuivaamista
tiileistä. Sillä istui nainen, jonka tunsin Merapiksi. Hänkin oli
surullinen, sillä vaikka pää oli alaspainuneena ja pitkä tukka peitti
kasvot, kuulin hänen hiljaiset huokauksensa.

Tuo näky liikutti minua suuresti ja muistin, mitä prinssi oli sanonut
minulle. Hänhän oli käskenyt minua kysymään Merapilta, ajatteliko hän
yhtään minua. Jos siis tekisin sen, ei minua voitaisi moittia siitä.
Olin kuitenkin varma, ettei hänen sydämensä kuulunut minulle, vaikka
-- totta puhuakseni -- toivoin hartaasti asian olevan toisin. Kuka
katselisikaan haikaraa rämeikössä silloin, kun laajasiipinen kotka
leijailee taivaalla.

Paha ajatus tuli mieleeni. Otaksutaan, että tuon istujan silmät
olivat kiintyneet kotkaan, ilmojen herraan Otaksutaan, että hän
jumaloi tuota kotkaa, että hän rakasti sitä siksi, että sen koti oli
taivas ja koska se oli kaikkien lintujen kuningas. Ja otaksutaan,
että joku huomauttaisi hänelle, että jos hän houkuttelee sen maan
päälle taivaan loistavasta vapaudesta, tuottaa hän sille orjuuden
tai kuoleman ansanvirittäjän käsissä. Eikö silloin tuo rakastunut
katselija sanoisi: "Lennelköön se vapaana ja onnellisena, miten
paljon kaipaankin katsella sitä", ja kun se olisi kadonnut näkyvistä,
kenties hänen silmänsä kääntyisivät haikaraparkaan?

Jabez oli sanonut minulle, että jos tämä nainen ja prinssi
rakastuisivat toisiinsa, tuottaisi hän prinssille paljon surua.
Jos kertoisin sen hänelle, uskoisi hän sen varmasti, sillä hänhän
luottaa kansansa ennustuksiin. Sitäpaitsi, mitä ikinä hänen sydämensä
kuiskisikin, ollen ylevämielinen ei hän milloinkaan suostuisi
tekemään sellaista, mikä tuottaisi ikävyyttä Setille, vaikkapa sitten
luopuessaan hänestä hänen oma sydämensä vaipuisikin suruun. Eikä
hän palaisi hebrealaistenkaan luo joutuakseen sen käsiin, jota hän
vihasi. Silloin kenties minä -- Puhuisinko hänelle? Jollei Jabez
olisi tarkoittanut, että asia pitäisi tulla hänen tietoonsa, olisiko
hän ollenkaan puhunutkaan siitä? Lyhyesti sanoen eikö se ollut
velvollisuuteni häntä kohtaan ja kenties myös prinssiä kohtaan, joka
silloin säästyisi tulevilta onnettomuuksilta.

Sellaiset ajatukset kiusasivat mieltäni. Miten voitin ne, en tiedä.
En ainakaan omalla voimallani, siitä olen varma, sillä tuona hetkenä
olin mielettömänä rakkaudesta tuota suloista ja ihanaa neitoa
kohtaan, joka istui edessäni, ja hulluudessani, luulen, olisin
antanut elämäni saadakseni suudella hänen kättään. Mutta en yksin
hänenkään tähtensä, sillä kiihkoisa rakkaus on hyvin itsekästä.
Ei, uskon voittaneeni siksi, että rakkaus, jota tunsin prinssiä
kohtaan, oli syvempi ja todellisempi kuin mitä olisin voinut tuntea
ketään naista kohtaan, ja tiesin hyvin, että jollei Merapi olisi
ollut näkyvissäni, ei milloinkaan tuollainen petos olisi vallannut
sydäntäni. Sillä olin varma, vaikka prinssi ei ollut sitä koskaan
minulle sanonut, että hän rakasti Merapia ja halusi hänet toverikseen
kaikista maallisista esteistä huolimatta, ja jos nyt sanoisin
Merapille nuo sanat, ei hän milloinkaan suostuisi siihen.

Ja niin voitin itseni, mutta vapisin kuin lapsi ja toivoin, etten
olisi syntynytkään tuntemaan kielletyn rakkauden tuskia, kuten
olin kokenut petetyn rakkauden kipuja. Palkan sain aivan pian,
sillä juuri silloin tarttui hän koristeeseen, joka riippui hänen
valkean pukunsa rintamuksessa, ja piteli sitä kuun valoa vastaan
kuin tarkastellakseen sitä. Tunsin sen heti paikalla. Se oli
tuo kuninkaallinen, lasurikivinen kovakuoriainen, jolla prinssi
Goshenissa oli kiinnittänyt siteen Merapin loukkautuneeseen jalkaan,
ja jonka joku voima tempaisi hänen rinnastaan tuona yönä temppelissä,
jolloin Amonin patsas sortui.

Hän katseli sitä kauan ja tarkasti, ja silmättyään ympärilleen
ollakseen varma, että hän oli yksin, painoi hän sen huuliaan vastaan
ja suuteli sitä kiihkoisesti kolme kertaa, kuiskien samalla jotakin,
mitä en voinut erottaa. Silloin putosivat suomukset silmistäni ja
tiesin, että hän rakasti Setiä. Oi, kuinka kiitin suojelusjumalaani
siitä, että se oli varjellut minut tarpeettomalta häpeältä.

Pyyhin kylmän hien otsaltani ja olin poistumaisillani, aikoen
ohimennessäni sanoa ainoastaan niin monta sanaa kuin olisi
välttämätöntä, kun katsoessani ylös näin miehen seisovan Merapin
takana katsellen häntä, tämän kiinnittäessä koristusta pukuunsa.
Epäröidessäni hetken kuulin miehen puhuvan ja tunsin sen Setin
ääneksi. Silloin ajattelin uudelleen paeta, mutta kun olen
luonteeltani arka, pelkäsin näyttää itseäni, kunnes se oli liian
myöhäistä, ja tuumin, että prinssi jälkeenpäin tekisi minut
sukkeluutensa maalitauluksi. Niin istuin sitten äänettömänä ja
hiljaa, kuullen ja nähden kaiken vasten tahtoani.

"Mitä koristetta, neiti Merapi, te ihailette ja hyväilette niin
innokkaasti?" kysyi Seti hiljaisella äänellään, jossa niin usein oli
naurun vivahdusta.

Merapi huudahti ja hypähtäessään ylös näki hänet.

"Oi, herrani", vastasi hän, "suokaa anteeksi palvelijallenne. Istuin
täällä viileässä, kuten annoitte minulle luvan tehdä, ja kuu oli niin
kirkas -- että halusin nähdä voisinko sen valossa lukea, mitä tähän
kovakuoriaiseen on kirjoitettu."

"En milloinkaan ennen," tuumin itsekseni, "ole nähnyt sellaista,
joka lukee huulillaan, vaikka totta kyllä, käyttihän hän ensin
silmiäänkin."

"Ja osasitteko, neiti? Saanko minäkin koettaa?"

Hyvin hitaasti ja punastuen niin, että kuun valossakin saattoi sen
nähdä, otti hän esiin koristeen ja ojensi sen hänelle.

"Tämä on varmasti tuttu minulle? Enkö ole nähnyt sitä ennen?" kysyi
prinssi.

"Kenties. Se oli minulla tuona yönä temppelissä teidän korkeutenne."

"Teidän ei pidä nimittää minua enää niin. Minulla ei ole enään mitään
arvoa Egyptissä."

"Tiedän -- kansani tähden. Oi, se on jaloa."

"Mutta tuosta kuoriaisesta oli puhe --" keskeytti hän, heilauttaen
kättään. "Varmasti se on sama, jolla haavanne side kiinnitettiin --
oh, vuosia sitten!"

"Niin, se on sama", vastasi hän katsellen alas.

"Tiesin sen. Ja kun annoin sen teille, sanoin jotakin, joka minusta
silloin tuntui koko hyvin sanotulta. Mitä se oli? En voi muistaa.
Oletteko tekin unohtanut?"

"Olen -- tarkoitan -- en. Te sanoitte, että minulla oli nyt koko
Egypti jalkani alla, ja puhuitte kovakuoriaisen reunakoristeesta."

"Ah! Nyt muistan. Miten oikea ja samalla miten väärä oli tuo
sukkeluus -- tai ennustus."

"Miten voi joku asia olla sekä oikea että väärä, prinssi?"

"Sen voisin todistaa teille hyvin helposti, mutta se ottaisi aikaa
tunnin tai enemmänkin, joten jääköön toiseksi kertaa. Tämä kuoriainen
on mitätön esine, antakaa se takaisin minulle ja te saatte paremman.
Tai haluaisitteko mieluummin tämän sormuksen? Kun en enään ole
Egyptin prinssi, on se aivan tarpeeton minulla."

"Pitäkää kuoriainen, prinssi. Sehän on teidän omanne. Mutta minä en
ota kuninkaallista sormusta, koska se on --"

"-- tarpeeton minulle, ettekä te halua sellaista, mikä on arvoton
antajalle. Oi, minä valitsen niin huonosti sanani, mutta en sitä
tarkoittanut."

"Ei, prinssi, vaan siksi, että teidän kultainen sormuksenne on liian
iso pieneen käteeni."

"Miten voitte sen sanoa, ennen kuin olette koettanut? Sekin on
kompastus, mikä kenties olisi myös hyvitettävä."

Sitten hän nauroi ja Merapikin nauroi, mutta ei hän kuitenkaan
ottanut sormusta.

"Oletteko nähnyt Anaa?" jatkoi prinssi. "Luulen, että hän etsii teitä
sellaisella kiireellä, että hän tuskin saattoi lopettaa kerrottavansa
minulle."

"Sanoiko hän niin?"

"Ei, hän vain näytti siltä. Ja niin selvästi, että käskin hänen
heti paikalla etsiä teidät. Hän vastasi menevänsä lepäämään pitkän
matkansa jälkeen, tai kenties minä sanoin, että hänen pitäisi se
tehdä. Unohdin sen, kun on niin paljon muuta ajateltavaa näin ihanana
yönä."

"Miksi Ana halusi nähdä minua, prinssi?"

"Kuinka voin sen tietää? Miksi mies, joka vielä on nuori -- haluaa
nähdä suloista ja kaunista naista? Oh! Nyt muistankin. Hän tapasi
Taniksessa setänne, joka tiedusteli teidän vointianne. Kenties hän
siksi haluaa nähdä teitä."

"En halua kuulla sedästäni. Hän muistuttaa minulle liian paljon
asioista, jotka tuottavat tuskaa, ja on öitä, jolloin haluaa paeta
tuskaa, jonka aamulla varmasti taas löytää."

"Oletteko vielä samaa mieltä palaamisesta kansanne luo?" kysyi
prinssi vakavammin.

"Olen. Oi, älkää sanoko, että lähetätte minut täältä tuonne --"

"Labaninko luo?"

"Labanin muiden muassa. Muistakaa, prinssi, että minä olen kirouksen
alainen. Jos palaan Gosheniin, olipa se sitten mihin tahansa, saan
kuolla pian."

"Ana sanoo setänne Jabezin selittäneen, että tuolla raivoisalla
miehellä, joka yritti murhata teidät, ei ollut mitään lupaa kirota
vielä vähemmin tappaa teitä. Pyytäkää häntä kertomaan kaikki teille."

"Kuitenkin pysyy tuo kirous ja musertaa minut lopulta. Miten voin
minä, yksinäinen nainen, vastustaa Israelin kansan ja heidän
pappiensa voimaa?"

"Oletteko sitten yksinäinen?"

"Miten voi olla toisin minunlaiseni hylkiön laita, prinssi?"

"Ei, se ei voi olla toisin. Tiedän sen, kun itsekin olen hylkiö."

"Teillä on ainakin korkea puolisonne, joka varmasti tulee
lohduttamaan teitä", sanoi Merapi katsoen alas.

"Hänen korkeutensa ei tule. Jos olisitte nähnyt Anan, olisi hän
kenties kertonut teille Usertin vannoneen, ettei hän tahdo nähdä
kasvojani uudelleen, jollei päätäni korista kruunu."

"Oi, miten saattaa nainen olla niin julma? Varmaankin, prinssi,
sellainen isku on haavoittanut sydäntänne", huudahti hän säälivästi.

"Hänen korkeutensa ei ole ainoastaan nainen, hän on myös Egyptin
prinsessa. Muuten koskee sydämeeni se, että kuninkaallinen sisareni
on hylännyt minut vallan ja loiston tähden, joita hän rakastaa
enemmän. Mutta niin on käynyt, jollei Ana näe unia. Näyttää siis
siltä, että olemme samassa asemassa, kumpikin hylättyjä, te ja minä,
eikö totta?"

Merapi ei vastannut, vaan katseli yhä edelleen maahan. Prinssi jatkoi
hitaasti:

"Mielessäni on asia, josta tahtoisin kysyä teidän mielipidettänne.
Jos kaksi hylättyä joutuisi yhteen, olisivat he enään vain puoleksi
niin hylättyjä, vai mitä?"

"Niin luulisi, prinssi -- tai ehkä he eivät olisi enään ollenkaan
hylättyjä. Mutta minä en ymmärrä tätä kysymystä."

"Kuitenkin olette vastannut siihen. Jos te olette yksinäinen ja minä
olen yksinäinen, niin tulisimme, sanotte, vähemmän yksinäisiksi
yhdessä."

"Prinssi", kuiskasi hän vetäytyen pois hänestä, "minä en puhunut
tuollaisia sanoja."

"Ette, mutta minä sanoin ne teille. Kuulkaa minua, Merapi. Egyptissä
pidetään minua kummallisena miehenä siksi, etten ole milloinkaan
rakastanut ketään naista, enkä edes nähnyt sellaista, jota olisin
voinut rakastaa." Tässä Merapi katsoi häneen terävästi, ja prinssi
jatkoi: "Joku aika sitten, ennen kuin kävin teidän maassanne --
Goshenissa -- Ana voi kertoa teille syyn, sillä luulen, että
hän kirjoitti sen muistiin -- Kii ja vanha Bakenkhonsu tulivat
tervehtimään minua. Kuten tiedätte, on Kii epäilemättä suuri tietäjä,
vaikka hän ei olisikaan niin suuri kuin muutamat teidän profeettanne.
Hän kertoi minulle, että hän ja toisetkin olivat tiedustelleet
tulevaisuuttani ja sanoi minun Goshenista löytävän naisen, johon
sallimus olisi määrännyt minut rakastumaan. Hän lisäsi, että tämä
nainen tuottaisi minulle paljon iloa." Seti pysähtyi varmaankin
muistaen, ettei se ollut kaikki, mitä Kii oli sanonut, samoinkuin
Jabezkin. "Kii kertoi minulle myös", jatkoi hän hitaasti, "että olen
tuntenut tuon naisen tuhansia vuosia sitten."

Merapi tuijotti häneen ja outo ilme tuli hänen kasvoihinsa.

"Miten se voi olla mahdollista, prinssi?"

"Kysyin sitä Kiiltä, mutta en saanut mitään tyydyttävää vastausta.
Kuitenkin hän sanoi niin, eikä ainoastaan tuosta naisesta vaan
myöskin ystävästäni Anasta, ja samaa sanoivat toisetkin tietäjät.
Sitten menin Gosheniin ja siellä näin tuon naisen --"

"Ensimmäisen kerranko, prinssi?"

"Ei, vaan kolmannen --."

Silloin Merapi vaipui penkille ja peitti käsillään kasvonsa.

"-- ja rakastin häntä, ja tuntui siltä kuin olisin rakastanut häntä
jo tuhansia vuosia."

"Se ei ole totta. Te pilkkaatte minua. Se ei ole totta!" kuiskasi
Merapi.

"Se on totta. Jollen sitä silloin tiennytkään, tiesin sen
jälkeenpäin, vaikka kenties en ennen niin täydellisesti kuin
tänään, kun sain kuulla, että Userti todellakin oli hylännyt minut.
Israelin kuu, te olette tuo nainen. En sano teille", jatkoi hän
intohimoisesti, "että olette kauniimpi kuin kaikki muut naiset,
tai suloisempi tai viisaampi, sillä sellaisena pidän teitä. Sanon
ainoastaan, että rakastan teitä, niin rakastan teitä, mikä tahansa
sitten olettekaan. En voi tarjota teille Egyptin valtaistuinta,
vaikkapa sen laki sallisikin, mutta voin tarjota teille tämän
sydämeni valtaistuimen. No, neiti Merapi, mitä vastaatte? Ennen
kuin puhutte, muistakaa, että vaikka näytätte olevan vankini täällä
Memphiksessä, teidän ei tarvitse ollenkaan pelätä minua. Mikä tahansa
vastauksenne lieneekin, sellaisen suojan ja ystävyyden kuin voin
antaa, saatte koko elämäni ajaksi, enkä milloinkaan yritä pakottaa
teitä, kuinka paljon tuskaa minulle tuottaneekin kulkea teidän
ohitsenne. En tiedä tulevaisuutta. Voi tapahtua, että saatan antaa
teille ylhäisen aseman ja valtaa, voi tapahtua, etten voi antaa muuta
kuin köyhyyttä ja maanpakoa, mutta miten käyneekin, ruumiini ja
sieluni kunnioituksen voin antaa. Vastatkaa nyt."

Merapi otti kädet silmiltään ja katseli häntä loistavat kyyneleet
ihanissa silmissään.

"Se ei voi tapahtua, prinssi", kuiskasi hän.

"Tarkoitatte varmaan, ettette tahdo antaa suostumustanne."

"Minähän sanoin, ettei se voi tapahtua. Sellaiset egyptiläisen ja
israelilaisen väliset siteet eivät ole laillisia."

"Muutamat tässä kaupungissa ja muuallakin näyttävät Pitävän niitä
sellaisina, neiti."

"Ja minä olen naimisissa, tarkoitan, että kenties olen naimisissa --
ainakin on minut pyhästi luvattu Labanille."

"Minäkin olen naimisissa, tarkoitan --"

"Se on eri asia, prinssi. On vielä yksi syy, suurin kaikista, minä
olen kironalainen ja tuottaisin teille, en iloa, kuten Kii sanoi,
vaan surua, tai ainakin surua ilon mukana."

Seti katsoi häneen tutkivasti.

"Onko Ana --" alkoi hän, mutta jatkoi sitten, "jos niin on, niin
tiedättekö sitten elämää, jossa ei olisi sekaisin sekä iloa että
surua?"

"En. Mutta minä tuottaisin teille paljon enemmän surua kuin iloa.
Jumalani kirous lepää päälläni, enkä voi oppia palvelemaan teidän
jumalianne. Kansani kirous on päälläni, kansani laki erottaa minut
teistä kuin miekka, ja jos lähestyisin teitä, ei se iskisi ainoastaan
minua, jonka ei ole väliä, vaan myöskin teitä, prinssi", ja hän alkoi
nyyhkyttää.

"Sano minulle vain yksi asia", sanoi Seti tarttuen häntä käteen, "jos
vastaat kieltävästi, silloin en enään kauemmin tahdo häiritä sinua.
Onko sydämesi minun, Merapi?"

"On", hän huokaisi, "ja se on ollut jo siitä asti kuin näin teidät
tuolla Taniksen kaduilla. Oi, silloin muuttui mieleni ja vihasin
Labania, jota sitä ennen olin ainoastaan inhonnut. Ja minustakin
tuntui, niinkuin Kii sanoi, kuin olisin tuntenut teidät tuhansia
vuosia. Sydämeni on teidän, rakkauteni on teidän, kuulun kokonaan
teille, enkä milloinkaan, en milloinkaan voi unohtaa teitä ja
rakastaa ketään toista miestä. Mutta sittenkin on meidän pysyttävä
erillämme, teidän tähtenne, prinssini, teidän tähtenne."

"Olisit siis valmis uskaltamaan sen, ellet ajattelisi minua?"

"Tietysti. Enkö ole nainen, joka rakastaa?"

"Jos niin on asian laita", sanoi prinssi hymähtäen, "silloin minäkin
täysi-ikäisenä ja muutamien mielestä hyvin ymmärtäväisenä miehenä
uskallan myöskin. Oi, mieletön nainen, etkö ymmärrä, että maailmassa
on vain yksi hyvä asia, yksi sellainen, jossa voi unohtaa itsensä
ja tuskansa, nimittäin rakkaus? Voi tulla vastuksia. Tulkoon, sillä
mitäpä ne haittaavat, jos vain rakkaus tai sen muisto säilyvät, jos
vain kerran olemme saaneet poimia tuon ihanan kukan ja hetkisen pitää
sitä rinnassamme. Sanoit, että palvelemme erilaisia jumalia, ja niin
saattaa ollakin, mutta kaikki jumalat lähettävät maailmaan lahjansa,
rakkauden, jota ilman maailma lakkaisi olemasta. Sitäpaitsi, minun
uskoni sanoo minulle, kenties selvemmin kuin sinun, ettei elämä
lopu kuoleman hetkellä, ja siksi rakkauskin, joka on elämän sielu,
jatkuu, kun elämäkin jatkuu. Ja viimeksi, luulen niinkuin sinäkin
olevan jotakin totta siinä, mitä tietäjät sanovat, että kauan sitten
menneisyydessä olemme olleet sellaisia, millaisia meistä vielä kerran
on tuleva, ja näkymätön voima on vetänyt meidät yhteen ja sitoo
meidät yhteen vielä kauan senkin jälkeen kuin maailma on kadonnut. Se
ei ole meidän oma asiamme, Merapi, vaan kohtalo on määrännyt meidät
niin tekemään. Vastaa uudelleen."

Mutta hän ei vastannut, ja kun hetkistä myöhemmin katsoin ylös,
lepäsi hän Setin käsivarsilla ja heidän huulensa olivat vastakkain.

Niin löysivät Egyptin prinssi Seti ja Merapi, Israelin kuu, toisensa
Memphiksessä, Egyptissä.



XIII.

PUNAINEN NIILI.


Seuraavana aamuna tapasin prinssin yksinään ja muistutin häntä
muutamista vanhoista käsikirjoituksista, jotka hän halusi
luettavakseen, mutta jotka voi saada vain Tebestä, jossa minun oli ne
kopioitava; ja siellä kerrottiin olevan joitakin myytävinäkin. Hän
vastasi, ettei ollut kiirettä, mutta minä huomautin, että ne voisivat
joutua jonkun toisen ostajan käsiin, jollen heti menisi.

"Te olette liian kärkäs lähtemään pitkille matkoille, Ana", sanoi
hän. Sitten hän hetken katseli minua tarkasti, ja koska hän osasi
lukea ajatukseni, kuten minäkin hänen, näki hän, että tiesin kaikki,
ja lisäsi ystävällisellä äänellä:

"Teidän olisi pitänyt tehdä, niinkuin sanoin, ja puhua ensin. Jos
olisitte, niin kuka tietää --"

"Te, prinssi", vastasin, "te ja eräs toinen."

"Menkää, ja jumalat olkoon kanssanne, ystäväni. Mutta älkää viipykö
liian kauan noita kirjoituksia kopioimassa, jonka kuka kirjuri
tahansa voi tehdä. Luulen, että Egyptiin on tulossa hämminkiä
ja tarvitsen teitä, vierelläni. Toinenkin, joka rakastaa teitä,
tarvitsee teitä myös."

"Kiitän herraani ja tuota toista", sanoin kumartaen ja lähdin.

Tein muutamia vähäpätöisiä valmistuksia matkaani varten, mutta se
oli tarpeetonta, sillä eräs orja tuli ilmoittamiaan minulle, että
prinssin alus odotti purjehtiakseen tuulen mukana. Tuolla aluksella
matkustin sitten Tebeen, kuten suuri ylimys ainakin tai kuin
kuninkaallinen muumio, joka viedään haudattavaksi. Mutta surevien
pappien sijasta istui keulassa soittajia ja milloin halusin,
tanssijattaret huvittivat minua puettuina kultaisiin harsoihin, ja
palvelivat minua syödessäni.

Täten matkustin kuin olisin ollut itse prinssi, ja kun tiedettiin,
että olin hänen suosiossaan, jouduin paljon tekemisiin Nomesin
maaherrojen, kylien päämiesten ja temppelien ylipappien kanssa
joka paikassa, missä liikuimme. Sillä, kuten olen sanonut, vaikka
Amenmeses istuikin valtaistuimella, hallitsi Seti kuitenkin Egyptin
kansan sydämissä. Ja mitä kauemmaksi purjehdin Niiliä pitkin
sellaisiin seutuihin, missä vähän tiedettiin israelilaisista ja
vastuksista, joita he olivat tuottaneet maalle, sitä suuremmaksi,
kasvoi prinssin valta. Miksi, kuiskasi joku ylimys korvaani, ei hänen
korkeutensa prinssi Seti ole isänsä paikalla? Silloin kerroin heille
hebrealaisista, ja he nauroivat ja sanoivat:

"Liehuttakoon prinssi lippuaan täällä ja me näytämme hänelle, mitä me
ajattelemme tuosta israelilaisten orjain kysymyksestä. Eikö Egyptin
perillinen itse saa päättää tuollaisen asian ja määrätä, saavatko he
jäädä tuonne pohjoiseen, vaan lähteä korpeen, jonne he haluavat?"

Kaikkiin tuollaisiin kysymyksiin vastasin ainoastaan, että kertoisin
prinssille heidän sanansa. Enempää en sanonut enkä uskaltanutkaan,
sillä joka paikassa huomasin, että faraon urkkijat seurasivat ja
pitivät minua silmällä.

Viimein saavuin Tebeen ja asetuin asumaan erääseen komeaan taloon,
joka oli prinssin omaisuutta, ja jonka lähettiläs oli määrännyt
minua varten kuntoon laitettavaksi. Se sijaitsi lähellä sfinkseistä
rakennettua sisäänkäytävää, joka johti Teben suurimpaan temppeliin,
jossa oli Seti ensimmäisen ja hänen poikansa, Ramenmeses II:n,
prinssin isoisän, rakennuttama mahtava pylvässali.

Siellä, koska minulla oli sinne vapaa pääsy, kuljin usein öisin ja
hengessäni kohosin silloin lähemmäksi taivasta kuin milloinkaan
ennen. Toisinaan menin Niilin yli sen läntiselle rannalle ja kävin
katsomassa tuota asumatonta laaksoa, jossa Egyptin hallitsijat
lepäsivät. Farao Meneptahin hauta oli vielä avoinna ja sitä vartioi
ainoastaan yksi pappi tulisoihtuineen. Minä hiivin sen maalattuihin
huoneisiin ja katselin hänen kivistä arkkuaan, hänen, jonka niin
äsken vielä olin nähnyt istuvan loistossa valtaistuimella, ja
ihmettelin, miten paljon tai miten vähän hän mahtoi tietää kaikesta
siitä, mitä tapahtui Egyptissä, josta hän oli poistunut.

Sitäpaitsi kopioin noita kirjoituksia, joita olin tullut hakemaan.
Löysin useita oikein arvokkaitakin temppelien vanhoista kirjastoista
ja toisia sain ostetuksi. Yhdessä niistä oli kummallinen kertomus,
joka antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta, varsinkin myöhemmin,
kun kaikki ystäväni olivat kuolleet.

Näin kului kaksi kuukautta, ja olisin viipynyt vielä kauemminkin,
jollei prinssi olisi lähettänyt lähettiläitä luokseni sanomaan, että
hän halusi minut takaisin. Hänen sanansa kuuluivat:

"Ajatteletteko, kirjuri Ana, että koska en enää ole Egyptin
prinssi, minua ei tarvitse enää totella? Jos niin on, pankaa
mieleenne jumalien voivan saada aikaan senkin, että jonakin päivänä
minusta tulee mahtavampi kuin mitä milloinkaan ennen olen ollut,
ja olkaa varma, että muistan tottelemattomuutenne ja teen teidät
päätä lyhyemmäksi. Tulkaa nopeasti, ystäväni, sillä tunnen itseni
yksinäiseksi ja tarvitsen miestä, jonka kanssa saan keskustella."

Vastasin, että palaisin niin nopeasti kuin alus vain toisi minut,
se kun oli tullut raskaaksi monista käsikirjoituksista, joita olin
kopioinut ja ostanut.

Niin lähdin matkalle ja sanoakseni totuuden, olin iloinen päästessäni
sieltä eräästä syystä. Kaksi yötä aikaisemmin kulkiessani yksin
suuresta temppelistä kotiin, lähestyi eräs kirjavapukuinen nainen
minua ja tarttui minuun kiinni. Koetin työntää hänet luotani, mutta
hän tarttui yhä lujemmin minuun. Huomasin, että hän oli juonut
enemmän kuin taipeeksi viiniä. Äkkiä hän kysyi äänellä, joka tuntui
minusta tutulta, tiesinkö, kuka se upseeri oli, joka oli tullut
Tebeen jonkun kuninkaallisen henkilön asioille ja asusti talossa,
joka oli prinssin omaisuutta. Vastasin, että hänen nimensä oli Ana.

"Tunsin kerran erään Anan hyvin", sanoi hän, "mutta minä jätin hänet."

"Miksi?" kysyin vavahtaen, sillä vaikka en voinut nähdä hänen
kasvojaan, joita päähine peitti, tunsin kuitenkin pelkoa.

"Koska hän oli hullu raukka", vastasi hän, "eikä mikään mies;
sellainen, joka aina ajatteli kirjoituksia ja kirjoitteli niitä, ja
tapasin toisen, jota rakastin enemmän -- kunnes hän hylkäsi minut."

"Ja miten kävi tuolle Analle?" kysyin minä.

"En tiedä. Luulen, että hän jatkoi uneksimistaan, tai kenties otti
hän toisen vaimon. Jos hän otti uuden, säälin sitä naista. Mutta jos
hän on tuo sama, joka on tullut Tebeen, täytyy hänen olla rikas, ja
silloin menen hänen tykönsä ja vaadin häntä pitämään huolta minusta."

"Oliko teillä lapsia?" kysyin.

"Ainoastaan yksi, jumalille kiitos, ja sekin kuoli -- jumalille
kiitos siitäkin, sillä muuten olisi siitä tullut samanlainen kuin
minä olen", ja hän nyyhkytti kerran rajusti ja sitten jatkoi
inhoittavaa hyväilyään.

Silloin päähine solui hänen päästään ja minä näin edessäni vaimoni
kasvot, vieläkin kauniit, vaikka peloittavat juopumuksesta ja
rikoksista. Värisin päästä jalkoihin asti, sitten sanoin muuttaen
ääneni, kuten koko ajan olin häntä puhutellut:

"Nainen, tunnen tuon Anan. Hän on kuollut ja te olitte syypää hänen
sortumiseensa. Kuitenkin, koska olin hänen ystävänsä, ottakaa tämä
ja menkää parantamaan elämänne", ja vedin esille kukkaron, joka oli
täynnä kultaa.

Hän iski siihen kuin haukka ja nähdessään sen sisällön kuun valossa,
kiitti hän minua sanoen:

"Totisesti on Ana kuolleena arvokkaampi kuin elävänä. Ja on hyvä,
että hän kuoli, sillä hän on päässyt sinne, mihin lapsi meni, lapsi,
jota hän rakasti enemmän kuin elämää, laiminlyöden minut hänen
tähtensä ja tehden minusta sen, mikä nyt olen. Jos hän olisi elänyt
vielä, olisi hän, joka oli hullu, kuten sanoin, saanut vielä enemmän
kokea kovaa onnea naisilta, joita hän ei milloinkaan ymmärtänyt.
Hyvästi, Anan ystävä, joka olette antanut minulle mahdollisuuden
saada itselleni uuden puolison", ja nauraen hurjasti horjui hän erään
sfinksin taakse ja katosi pimeyteen.

Tästä syystä olin onnellinen saadessani poistua Tebestä. Sitäpaitsi
oli tuo viheliäinen olento haavoittanut minua kipeästi, paljastaen
minulle sen, mitä olin vain aavistanut, nimittäin, että naisten
seurassa olin vain hupsu, niin suuri hupsu, että heti paikalla
vannoin suojelusjumalani nimessä etten koskaan enään rakastaisi
ketään heistä. Sen valan olen pitänyt hyvin, vaikka muita olisinkin
rikkonut. Vielä hän loukkasi minua puhumalla kuolleesta lapsestamme,
sillä on totta, että kun tuo suloinen olento pakeni Osiriin luo,
murtui sydämeni, eikä koskaan enään tullut entiselleen. Viimeksi
pelkäsin olevan totta, että olin laiminlyönyt äidin tuon lapsen
takia, jota jumaloin, niin, ja vieläkin jumaloin, ja sillä lailla
aiheuttanut hänen häpeänsä. Tuo ajatus vaivasi minua niin, että
erään asiamiehen välityksellä, johon luotin, annoin hänelle lahjaksi
rahamäärän, jonka avulla hän saisi elämänsä huolettomaksi. Hän meni
uudelleen naimisiin erään kauppiaan kanssa, jota hän oli tavoitellut,
ja muutamassa ajassa tuhlasi hän tämän omaisuuden ja saattoi hänet
häviöön, jolloin kauppias hylkäsi hänet. Hän kuoli, vietettyään
huonoa elämää, Seti II:n kolmantena hallitusvuotena. Mutta jumalille
kiitos, hän ei milloinkaan saanut tietää, että prinssin yksityinen
kirjuri oli sama Ana, joka oli ollut hänen puolisonsa. Lopetan tähän
kertomukseni hänestä.

       *       *       *       *       *

Purjehtiessani Niiliä pitkin sydän raskaampana kuin laivamme suuri
ankkurikivi, jäimme kolmantena pimeänä yönä ankkuriin erään aluksen
viereen, joka oli matkalla Niiliä ylöspäin. Aluksessa oli eräs
upseeri, jonka olin nähnyt farao Meneptahin hovissa, ja jolla oli
asiaa Tebeen. Mies näytti niin pelästyneeltä, että kysyin, painoiko
hänen mieltään jokin. Silloin hän otti minut mukaansa palmulehtoon
rannalle ja istuutuen erään vedennostokoneen vivulle, kertoi hän,
että ihmeellisiä asioita tapahtui Taniksessa.

Hebrealaiset profeetat olivat vielä kerran tulleet faraon luo,
joka huolimatta lupauksestaan oli jättänyt israelilaiset rauhaan,
eikä ollut lyönyt heitä miekalla, kuten Meneptah oli halunnut
tehdä. Luultiin, että hän pelosta ei uskaltanut sitä tehdä, jottei
kuolisi, kuten Meneptah kuoli. Kuten ennenkin olivat profeetat
esittäneet pyyntönsä, että Israelin kansa päästettäisiin erämaahan
palvelemaan Jumalaansa ja farao oli kieltänyt sen. Kun hän sitten
varhain seuraavana aamuna meni joelle purjehtimaan, olivat he
kohdanneet hänet ja toinen heistä löi veteen sauvallaan, jolloin se
muuttui vereksi. Silloin Kii ja hänen seuralaisensa myöskin löivät
sauvoillaan toiseen paikkaan vedessä ja sekin muuttui vereksi. Se
tapahtui kuusi päivää sitten, ja nyt tuo mies vannoi minulle, että
veri nousi Niiliä ylöspäin. Nauroin tuolle kertomukselle.

"Tulkaa sitten katsomaan", sanoi hän ja vei minut takaisin
alukseensa, jossa kaikki toisetkin näyttivät yhtä pelästyneiltä kuin
hänkin.

Hän vei minut suuren vesiastian luo, joka oli keulassa ja kas! Se
näytti olevan täynnä verta, joka haisi pahalta, ja siinä oli kuollut
kala.

"Tämän veden", sanoi hän, "nostin omin käsin Niilistä purjehdittuamme
viisi tuntia pohjoiseen päin. Mutta veri seuraa meitä. Katsokaas
tänne", ja hän otti lampun ja piteli sitä laivan keulan yläpuolella,
jolloin näin, että sen laidat olivat aivan veren tahrimat.

"Neuvon teitä, oppinut kirjuri", hän lisäsi, "täyttämään joka astian
ja leilin, minkä voitte saada, makealla vedellä, ettei teidän ja
seuralaistenne huomenna tarvitsisi kulkea janoisina", ja hän naurahti
surumielisesti.

Sitten erosimme puhumatta sen enempää, sillä kumpikaan meistä ei
tiennyt mitä sanoa, ja keskiyöllä hän jatkoi matkaansa tuulen mukana
pimeässä.

Minä tein, kuten hän oli käskenyt, vaikka laivamiehet, jotka eivät
olleet keskustelleet hänen miestensä kanssa, luulivat minua hulluksi
lastatessani laivan sellaisella vesimäärällä.

Päivän ensi säteitten tullessa esiin annoin käskyn lähteä liikkeelle.
Katsoessani aluksen laidan yli näytti minusta kuin valon säteet
taivaasta olisivat heijastaneet veteen ja tehneet sen pinnan
punertavaksi. Mutta tuo punainen pinta tuli yhä paksummaksi ja
vastoin luonnon lakia, kulki vasten- eikä myötävirtaa. Miehet
tuijottivat tuota hämmästyneinä ja mutisivat keskenään. Sitten yksi
heistä, kumartuen laidan yli, nosti kädellään vettä suuhunsa, mutta
sylkäisi sen samassa pois kauhuissaan huutaen:

"Se on verta! Verta! Osiris on surmattu ja hänen pyhä verensä täyttää
Niilin uoman."

He olivat niin peloissaan, että jollen väkivallalla olisi pakottanut
heitä olemaan paikoillaan, olisivat he kääntyneet ja soutaneet
takaisin Niiliä ylöspäin tai laskeneet rantaan ja paenneet erämaahan.
Mutta minä huusin heille, että soutaisivat pohjoiseen päin,
sillä siten kenties nopeammin pääsisimme näistä hirmuista, ja he
tottelivat minua. Mitä kauemmaksi menimme, sitä punaisemmaksi tuli
vedenpinta, melkein mustaksi, kunnes lopulta näytti, kuin olisimme
kulkeneet verimeressä, jossa tuhannet kuolleet kalat ajelehtivat
tai sätkyttelivät kuolemaisillaan veden pinnalla. Hajukin oli niin
hirveä, että meidän täytyi tukkia sieraimet, voidaksemme hengittää
tuota haisevaa ilmaa.

Tulimme erään kylän kohdalle. Sieltä kuului kauhun huutoja. Miehet
seisoivat kuin juopuneet tuijottaen punaisiin käsiinsä, joilla he
olivat ammentaneet joesta vettä, ja naiset juoksivat rannalla edes
takaisin ja repivät hiuksiaan ja vaatteitaan. Kuului tällaisia
huutoja:

"Noidan työtä! Lumottua! Kirottua! Jumalat ovat lyöneet toinen
toistaan ja ihmistenkin täytyy kuolla", ja paljon muita.

Näimme tuolla kaukana joen rannasta talonpoikien kaivavan kuoppia
nähdäkseen, voisivatko sitä tietä päästä käsiksi raittiiseen ja
terveelliseen veteen. Koko päivän purjehdimme siten tuota hirveätä
jokea pitkin kovan pohjatuulen pirskottaessa verta päällemme, kunnes
olimme niin tahraiset kuin teurastajat. Emmekä voineet syödä mitään
tuon hirveän hajun tähden, sillä ruokakin maistui suolaiselta, kuten
tuore veri, joimme ainoastaan vettä, jota olin koonnut. Miehet,
jotka olivat pitäneet minua hulluna ammentaessani sitä, nimittivät
nyt minua viisaimmaksi mieheksi, sellaiseksi, joka tiesi, mitä
tulevaisuudessa tapahtui.

Viimein iltapuolella huomasimme, että vesi muuttui yhä vaaleammaksi
tunti tunnilta. Silloin pysäytimme aluksen ja lauloimme
ylistysvirren, jossa kiitimme Hapia, Niilin mahtavaa, salaista ja
kätkettyä jumalaa. Ja todellakin, ennen auringon laskua oli joki
jälleen kirkas, ainoastaan rannalla, johon yövyimme, olivat kivet
ja kaislat vielä tahraiset ja tuhannet kuolleet kalat saastuttivat
ilman. Päästäksemme tuosta hajusta, kiipesimme eräälle kalliolle,
joka kohosi aivan joen rannalla, nähtyämme siellä aukkoja, jotka
veivät vanhoihin hautoihin, jotka kauan sitten oli ryöstetty ja
jätetty tyhjiksi. Aioimme jossakin niistä levätä tämän yön.

Ihmisten tallaama kapea polku johti suurimman haudan luo, josta
lähelle tultuamme kuulimme valitusta. Katsoessani sisään näin naisen
ja muutamia lapsia olevan kyyryllään haudan lattialla, päät tomun
peitossa. Huomattuaan meidät alkoivat he huutaa kovemmin karhealla,
kuivalla äänellä. Epäilemättä he luulivat meitä ryöväreiksi tai
kenties aaveiksi verentahraamien pukujemme tähden. Siellä oli vielä
yksi lapsi, aivan pieni, joka ei huutanut, sillä se oli kuollut.
Kysyin naiselta, mitä oli tapahtunut, mutta vaikka hän näki, että
olimme vain miehiä, jotka emme aikoneet tehdä hänelle pahaa, ei hän
voinut tai ei tahtonut puhua, läähätti vain: "Vettä! Vettä!" Annoimme
hänen ja lasten juoda vesiastiasta, jonka olimme tuoneet mukanamme,
ja he joivatkin ahneesti. Sitten sain hänet kertomaan.

Hän oli erään kalastajan vaimo. Mies oli perustanut kodin tähän
luolaan, ja kuten sanottu, seitsemän päivää sitten oli Niili
muuttunut vereksi, niin etteivät he voineet juoda siitä, eikä heillä
ollut vettä muuta kuin vähän pullossa. Eivätkä he voineet kaivaakaan
löytääkseen sitä, sillä maa oli täällä vuorista. Eivätkä he voineet
päästä täältä poiskaan, sillä mies, nähdessään tuon ihmeen, oli
peloissaan poistunut veneestä ja kahlannut rantaan, ja vene oli
karannut.

Kysyin, missä hänen miehensä oli ja hän viittasi taaksensa. Menin
katsomaan ja löysin miehen riippumasta nuorassa, joka oli kiinnitetty
erääseen hautapylvääseen. Mies oli kuollut ja kylmä. Palasin sieltä
sydän raskaana ja pyysin naista kertomaan, mitenkä näin oli käynyt.
Hän kertoi, että mies huomattuaan kaikkien kalojen olevan kuolleita,
joutui epätoivoon, ja surmattuaan nuorimman lapsensa tuli hulluksi,
ryömi tuonne haudan perälle ja vaimon tietämättä hirtti itsensä. Se
oli kaamea kertomus.

Annoimme leskelle osan ruoastamme ja menimme sitten lepäämään toiseen
hautaan, sillä meitä ei miellyttänyt kuolleitten seura. Seuraavana
aamuna hämärissä otimme vaimon lapsineen alukseemme ja kuljetimme
heitä neljän tunnin matkan erääseen kylään, jossa hänellä oli sisar,
jonka hän löysikin. Kuolleen miehen ja lapsen jätimme sinne hautaan,
sillä mieheni eivät tahtoneet saastuttaa itseään koskemalla niihin.

Siten, nähtyämme paljon kauhua ja tuskaa matkallamme, saavuimme
turvallisesti Memphikseen. Jätettyäni miehet vetämään venettä
maalle menin palatsiin, puhelematta kenenkään kanssa. Minut vietiin
heti paikalle prinssin luo. Hän istui neiti Merapin vieressä
varjoisassa huoneessa ja piteli häntä kädestä. Nähdessäni heidät
muistui mieleeni vanhoissa haudoissa näkemäni kuvapatsaat, joita
kuvanveistäjät olivat muodostaneet tahtoessaan kuvata miehen ja
naisen täydellistä yhdenvertaisuutta. Sellaisia eivät he enään
nykyään tee, luullakseni siksi, että papit ovat opettaneet heitä,
ettei se ole luvallista. Prinssi puhui hänelle hiljaisella äänellä,
jota hän kuunteli hymyillen suloisesti, kuten hän aina teki, mutta
silmät tuijottivat yhteen kohtaan ja minusta näyttivät ne olevan
täynnä pelkoa. Hän oli hyvin suloinen valkeassa puvussaan ja hiukset
valloillaan, vain kultainen pää koriste ohimoilla piti niitä hieman
koossa. Mutta katsellessani häntä tunsin iloa huomatessani, ettei
sydämeni enään himoinnut häntä, kuten tuona yönä, jolloin olin nähnyt
hänet istumassa huvihuoneen edustalla puitten varjossa. Nyt hän oli
ainoastaan ystäväni, ei enempää, ja sellaisena hän pysyi loppuun
saakka, kuten sekä prinssi että hän itsekin hyvin tiesivät.

Nähdessään minut hypähti Seti ylös ja tuli tervehtimään minua, kuten
mies ystäväänsä, jota hän rakastaa. Suutelin hänen kättään, sitten
menin Merapin luo ja suutelin hänenkin kättään, jossa huomasin nyt
olevan tuon kuninkaallisen sormuksen, jonka hän kerran oli liian
suurena kieltäytynyt vastaanottamasta.

"Kertokaa minulle, Ana, kaikki, mitä teille on tapahtunut", sanoi
Seti miellyttävällä, innokkaalla äänellään.

"On niin paljon tapahtunut, prinssi. Jotakin oikein outoa ja
kauheata", vastasin.

"Ihmeellisiä ja hirmuisia asioita on tapahtunut täälläkin", keskeytti
Merapi, "ja voi! tämä on vain tuskien alkua." Sen sanottuaan hän
nousi, aivan kuin ei hän olisi uskaltanut puhua enempää, kumarsi
ensin Setille ja sitten minulle, ja lähti huoneesta.

Katsoin prinssiin ja hän luki kysymyksen silmistäni.

"Jabez oli täällä", kertoi hän, "ja täytti hänen mielensä
kaikenlaisilla ennustuksilla. Jollei farao päästä israelilaisia
menemään, toivon Amonin nimessä, että hän lähettäisi Jabezin
sellaiseen paikkaan, josta ei hän koskaan palaisi. Mutta sanokaas,
näittekö tekin veren virtaavan Niiliä pitkin vasten virtaa? Näyttääpä
siltä", ja hän katseli tahraisia vaatteitani, joita ei millään
pesemisellä saisi puhtaaksi.

Nyökäytin päätäni, ja sitten keskustelimme kauan ja innokkaasti,
mutta lopetettuamme emme olleet ollenkaan viisaampia. Sillä emme
kumpikaan ymmärtäneet, miten voi olla mahdollista, että miehet
iskemällä sauvalla veteen voivat muuttaa sen veren näköiseksi, kuten
hebrealainen profeetta ja Kii olivat tehneet, tai miten tuo veri voi
kulkea vasten virtaa Niiliä ylöspäin ja pysyä joka paikassa seitsemän
päivää; niin, ja levitä kaikkiin Egyptin kanaviinkin niin, että
ihmisten oli kaivettava kuoppia löytääkseen vettä ja kaivettava joka
päivä uusia, sillä veri tunkeutui niihinkin ja saastutti ne. Mutta
kumpikin olimme sitä mieltä, että tämä oli jumalien työtä ja ennen
kaikkea sen Jumalan, jota hebrealaiset palvelivat.

"Muistatte, Ana, sanan, jonka Jabez teidän mukananne lähetti
minulle", sanoi prinssi, "nimittäin, ettei mitään pahaa tapahtuisi
minulle. Ja mitään pahaa ei vielä ole tullutkaan, paitsi Jabezin
tuloa. Edellisenä päivänä ennen kuin saimme kuulla tuosta
verivaivasta, ilmestyi Jabez puettuna syrialaisen kauppiaan pukuun
myyden tavaroita, joista hän otti minulta kolminkertaisen hinnan.
Hän hankki itselleen pääsyn Merapin luo ja näyttäessään hänelle
tavaroitaan jutteli hänen kanssaan, ja kuten pelkään, kertoi hänelle
sen, minkä te ja minä niin huolellisesti olemme koettaneet salata,
nimittäin, että hän tuottaisi onnettomuutta minulle. Ainakaan ei
hän siitä asti ole ollut enää aivan sama kuin ennen, ja minä pidin
viisaana panna hänet vannomaan vala, jota, olen varma siitä, ei hän
milloinkaan riko, ja nyt kun kuulumme yhteen, ei hän yritäkään erota
minusta niin kauan kuin kumpikin elämme."

"Tahtoiko Jabez viedä hänet mukanaan, prinssi?"

"En tiedä. Ei hän ainakaan kertonut minulle sellaista. Olen kuitenkin
varma, että jos Jabez olisi tullut aikaisemmin, olisi hän mennyt
hänen kanssaan. Nyt toivon, että on esteitä, jotka pidättävät hänet
täällä."

"Mitä Jabez sitten sanoi, prinssi?"

"Jotakin sellaista, mitä hän jo sanoi teille, nimittäin, että Egyptiä
kohtaa suuret vaivat. Hän lisäsi, että hänet oli lähetetty suojaamaan
minua ja omaisiani noilta vaivoilta, koska olin ollut hebrealaisten
ystävä niin pitkälle kuin oli ollut mahdollista. Sitten hän kulki
läpi koko talon ja puutarhat sanellen jotakin eräästä kirjasta, jota
en ollenkaan voinut ymmärtää, ja vähän päästä heittäytyi maahan
rukoilemaan Jumalaansa. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan siellä,
missä puutarha päättyy kanaviin ja sen lähteen luo, mistä juomavettä
noudetaan. Sitäpaitsi kävi hän Merapin seurassa viljavainioillani ja
karjalaitumillani lukien ja rukoillen niin kauan, että palvelijat
luulivat häntä hulluksi. Sitten he yhdessä palasivat takaisin ja
sattumalta kuulin heidän keskustelunsa. Merapi sanoi:

"'Talon olette siunannut ja se on turvassa; pellot ja palmulehdot
olette siunannut ja ne ovat turvassa; ettekö siunaa minuakin, setäni,
ja niitä, jotka syntyvät minusta?'

"Hän vastasi pudistaen päätään: 'En ole saanut mitään määräystä
siunata enkä kirota sinua, Merapi, kuten teki tuo mieletön, jonka
prinssi surmasi. Sinä olet valinnut itsellesi oman polun kaukana
kansastasi. Voi tulla hyvää, voi tulla pahaa, tai kenties kumpaakin,
mutta tästä lähtien on sinun kuljettava tiesi yksin, mihin tahansa se
sitten vieneekään. Hyvästi, kenties emme enään tapaa toisiamme.'

"Näin puhellen he kulkivat niin kauas, etten enää voinut erottaa
heidän sanojaan, mutta näin, että Merapi yhä pyysi hartaasti ja Jabez
pudisti päätään. Lopuksi antoi Merapi hänelle uhrin, kaiken mitä
hänellä oli, luullakseni, vaikka en tiedä, tuliko se hebrealaisten
temppelin hyväksi vaiko Jabezin omaan kukkaroon. Ainakin se näytti
lauhduttavan häntä, sillä hän suuteli Merapia otsalle hellästi ja
lähti sitten hyräillen iloisesti, kuten onnellinen kauppias ainakin,
joka on myynyt tavaroitaan. Mutta kaikesta siitä, mitä heidän
välillään tapahtui, ei Merapi tahtonut kertoa mitään. Enkä minäkään
kertonut hänelle, mitä kuulin."

"Ja sitten, prinssi?"

"Ja sitten saimme kuulla kertomuksen tuosta hebrealaisesta
profeetasta, joka muutti veden vereksi, ja Kiistä ja hänen
puoluelaisistaan, jotka tekivät samoin. -- Tuota jälkimmäistä en
usko, koska olisi ollut paljoa järkevämpää, jos Kii olisi muuttanut
veren jälleen vedeksi, sen sijaan, että lisäsi verta sinne, missä
sitä jo oli tarpeeksi."

"Luulen, että tietäjät eivät ota huomioon sitä, mikä on järkevää."

"Tai tekevät vain sellaista, mikä tuottaa epäjärjestystä, Ana. Joka
tapauksessa muuttui vesi tuon kertomuksen jälkeen vereksi ja pysyi
sellaisena seitsemän päivää. Tuo mädänneitten kalojen haju sai aikaan
paljon sairautta. Ja mikä ihme -- täällä minun taloni alueella ei
ollut yhtään verta, vaikka kanava puutarhan ulkopuolella oli aivan
täynnä sitä. Vesi pysyi sellaisena kuin se oli aina ennenkin ollut
ja kalat uivat siinä, kuten ennenkin, myöskin lähde pysyi kirkkaana
ja puhtaana. Kun se tuli tiedoksi, riensi tuhansittain ihmisiä tänne
huutaen vettä. Mutta huomattuaan, että se muuttui punaiseksi heidän
astioissaan, täytyi heidän juoda vesi siinä, missä ammensivat sen, ja
sekin oli tehtävä nopeasti."

"Mitenkähän he mahtavat kertoa tästä asiasta Memphiksessä, prinssi?"
kysyin hämmästyneenä.

"Toiset heistä sanovat, ettei Kii, vaan minä olen suurin tietäjä
Egyptissä -- ei milloinkaan, Ana, ole ansaittu helpommin mainetta.
Ja toiset sanovat, että Merapi, jonka teoista Taniksen temppelissä
he ovat kuulleet kerrottavan, on todellinen tietäjä, hän kun on
israelilainen, noitten hebrealaisten profeettojen sukua. Hiljaa! Hän
tulee takaisin."



XIV.

KII TULEE MEMPHIKSEEN.


Minä, Ana, en tahdo kertoa kaikista noista kauhuista, joita Egyptissä
tapahtui, ja jotka alkoivat tuolla veden vereksi muuttumisella, sillä
jos niin tekisin, en saisi sitä valmiiksi eläessäni, sillä olen jo
vanha ja kertomus niin pitkä. Ne kestivät monta, monta kuukautta ja
tulivat yksi kerrallaan, kunnes kansa vallan uupui köyhyyteen ja
kärsimyksiin. Aina kerrottiin samaa. Hebrealaiset profeetat kävivät
faraon luona Taniksessa ja vaativat, että hän päästäisi Israelin
kansan menemään, uhaten kostaa hänelle, jos hän kieltäytyisi.
Kuitenkin hän kieltäytyi, sillä jokin hulluus pidätti häntä, tai
kenties Israelin Jumala lumosi hänet, sitä en tiedä.

Ainoastaan vähän aikaa jälkeen tuon verikauhun tuli uusi vaiva.
Sammakoita tuli niin paljon, että ne täyttivät Egyptin pohjoisesta
etelään asti. Ja kun ne kuolivat, tuli ilma pahalta haisevaksi.
Kii ja hänen seuralaisensa tekivät myös sen ihmeen ja lähettivät
sammakoita Gosheniin, jossa ne vaivasivat israelilaisia. Mutta
miten olikaan, Setin palatsissa Memphiksessä ja mailla, jotka hän
sen ympärillä omisti, ei ollut sammakoita, tai ainakin ainoastaan
harvoja, vaikka öisin kuului ympärillä olevilta pelloilta niiden
kurnutus, joka muistutti kuluneitten rumpujen räminää.

Sitten tulivat täiparvet, ja Kii seuralaisineen yritti saada niitä
myös hebrealaisten vaivaksi, mutta he epäonnistuivat, eivätkä enää
senjälkeen taistelleet israelilaisten noituutta vastaan. Sitten
seurasivat suunnattomat joukot kärpäsiä niin, että ilma oli mustana
niistä, ja ne pilasivat kaiken kasvullisuuden. Ainoastaan Setin
palatsissa ei ollut kärpäsiä ja puutarhassakin oli vain muutamia.
Senjälkeen alkoi hirveä ruttotauti karjassa niin, että niitä kuoli
tuhansittain. Mutta Setin suuressa karjassa ei ainoakaan ollut edes
sairaana, eikä, kuten kuulimme, Goshenissakaan eläimiä sairastunut
ruttoon.

Tämä vaiva kohtasi Egyptiä vähän sen jälkeen kuin Merapi oli
synnyttänyt pojan, suloisen lapsen, jolla oli äitinsä silmät,
ja jonka nimeksi pantiin isänsä mukaan Seti. Tuo Setin, hänen
huonekuntansa ja kaiken omaisuutensa ihmeellinen pelastuminen
kirouksista levisi laajalti ja antoi niin paljon puheenaihetta, että
monet lähettivät tarkemmin tiedustelemaan sitä.

Ensimmäinen tuollainen tiedustelija oli vanha Bakenkhonsu faraon
lähettinä, ja eräs toinen prinsessa Usertin lähettämä minun luokseni,
sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen kysyä mitään Setiltä. Emme
voineet Bakenkhonsulle kertoa muuta kuin sen, minkä olen tähän
kirjoittanut, jota hän ei ensin uskonut. Mutta tultuaan varmaksi,
että asia oli niin, sanoi hän olevansa niin sairas, ettei jaksanut
mennä takaisin Tanikseen. Siksi hän pyysi luvan prinssiltä saada
jonkun aikaa levätä tämän telessä, sillä hänhän oli ollut prinssin
isän, isoisän ja isoisänisän ystävä. Seti nauroi, niinkuin vanha mies
itsekin, ja niin jäi Bakenkhonsu meidän luoksemme loppuun saakka
suureksi iloksemme, sillä hän oli hauskin ja oppinein seuralaisemme.
Asiasta, jota hän oli tullut tiedustelemaan, vei vastauksen faraolle
ja Usertille hänen palvelijansa, joka samalla ilmoitti isäntänsä
vaikean sairauden.

Noin kahdeksan päivää myöhemmin, seistessäni eräänä aamuna auringon
paahteessa puutarhan käytävällä, josta näkyi Ptahin temppeli,
ja veltosti katsellessani pappien laulavaa juhlakulkuetta (näin
sairaalloisena aikana poistuin linnasta ainoastaan harvoin) näin
erään miehen lähestyvän minua vahvasti puettuna aamukylmää vastaan.
Mies tuli aivan lähelle ja puhutellen minua vartioston päälliköksi,
kysyi, voisiko hän saada tavata neiti Merapia. Vastasin kieltävästi,
sillä hän oli hoitamassa poikaansa.

"Ja kenties on hänellä muitakin asioita, luulen minä", sanoi mies
merkitsevästi äänellä, joka tuntui minusta hyvin tutulta. "No, saanko
sitten puhutella prinssi Setiä?" Ei, hän oli myöskin estetty.

"Hän on hoitamassa omaa sieluaan, tutkimassa neiti Merapin silmiä,
lapsensa hymyä, kirjuri Anan viisautta ja hoitaa sadan yhden jumalan
ominaisuuksia, jotka hän tuntee, ja erittäinkin Israelin Jumalan,
luulen minä", sanoi tuo tuttu ääni, lisäten: "Sitten saan varmaan
tavata kirjuri Anaa, joka pitää itseään oppineena?"

Suutuin tuosta muukalaisen pilkasta (vaikka koko ajan tunsin, että
hän oli joku tuttu) ja vastasin, että kirjuri Ana yrittää tyydyttää
onnenkaipuutaan ajamalla takaa tiedon jumalatarta.

"Antaa hänen yrittää", pilkkasi vieras, "sillä se onkin ainoa
nainen, jonka hän kykenee vangitsemaan. On totta, että kerran eräs
vangitsi hänet. Jos te olette hänen tuttavansa, kysykää häneltä, mitä
hän keskusteli tuon naisen kanssa sfinksikäytävässä Teben suuren
temppelin ulkopuolella, jolloin tuo keskustelu maksoi hänelle kultaa
ja kyyneliä."

Kuullessani tuon, panin käden otsalleni ja hieroin silmiäni, sillä
luulin vaipuneeni uneen auringonpaisteessa. Avatessani silmäni, oli
kaikki, kuten ennenkin. Tuolla seisoi vartija välinpitämättömänä
kaikesta, mikä ei hänelle kuulunut; kukko, joka oli luonut
höyheniään, vieläkin kaapi tuossa liassa; pikkulintu istui vieläkin
siipiään räpytellen suuren Rameses patsaan pään päällä; vesikauppias
huusi yhä edelleen tavaroitaan, mutta muukalainen oli kadonnut.
Silloin tiesin uneksineeni ja käännyin lähteäkseni, mutta jouduinkin
kasvot vastakkain tuon miehen kanssa.

"Mies", sanoin närkästyneenä, "mitenkä Ptahin ja kaikkien hänen
pappiensa nimessä voitte mennä tuon vartijan ohi ja kadun poikki
minun huomaamattani?"

"Älkää vaivatko itseänne uudella arvoituksella, kun täällä jo on niin
paljon selvitettävää, ystävä Ana. Sanokaas, oletteko jo ratkaissut
sen, miten tällainen sauva voi itsestään muuttua kädessänne
käärmeeksi?" ja hän veti päähineen syrjään paljastaen Kiin paljaaksi
ajellun pään ja liekehtivät silmät.

"Ei, en ole", vastasin. "Kiitos", hän tarjosi minulle sauvaansa,
"mutta en halua yrittää tuota temppua uudelleen. Ensi kerralla
tuo peto voisi purra. No Kii, kun olette tullut tänne ilman minun
lupaani, niin miksi kysytte sitä? Sanalla sanoen, mitä tahdotte
minusta nyt, kun nuo hebrealaiset profeetat ovat saaneet teidän
hartianne maahan?"

"Vaiti, Ana! Älkää milloinkaan vihastuko, sillä se kuluttaa voimia,
joita meillä on niin vähän varastossa, sillä tiedättehän, niin viisas
teki olette, tai kenties ette sitä tiedä, että jumalat syntyessämme
antavat meille jonkun määrän voimia, ja kun ne olemme käyttäneet,
kuolemme ja on meidän mentävä hakemaan jostakin lisää. Tämän
mukaan on teidän elämänne lyhyt, Ana, sillä te tuhlaatte voimianne
kiivaudella."

"Mitä haluatte?" toistin jälleen, sillä olin liian suuttunut
väitelläkseni hänen kanssaan.

"Tahdon saada vastauksen tuohon kysymykseen, jonka te niin röyhkeästi
teitte: Miksi hebrealaiset profeetat ovat, kuten sanotte, panneet
minut selälleni?"

"Koska en ole tietäjä, kuten te olette olevinanne, en voi vastata
siihen, Kii".

"En hetkeäkään luullut, että voisitte," vastasi hän hyvitellen,
ojentaen kätensä ja jättäen sauvansa maahan seisomaan. (Vasta
jälkeenpäin muistin, että tuo kirottu puunkappale seisoi siinä
itsestään ilman näkyvää tukea, sillä se oli kiven päällä). "Mutta
sattumalta teillä on tässä talossa kaikkien tietäjien hallitsija tai
oikeammin hallitsijatar, kuten jokainen egyptiläinen tietää, neiti
Merapi, ja minä haluaisin tavata häntä."

"Miksi sanotte häntä tietäjien hallitsijattareksi?" kysyin
närkästyneenä.

"Kuinka toinen lintu tuntee toisen omaa sukuaan olevan linnun?
Miksi vesi täällä pysyy selkeänä, kun kaikki muut vedet muuttuvat
vereksi? Miksi eivät sammakot kurnuta Setin linnassa ja miksi
kärpäset karttavat hänen ruokiaan? Miksi Amonin patsas suli
hänen silmäyksestään, minun noituuteni kimmahtaessa pois hänen
kuolevaisesta rinnastaan, kuten nuolet rautahaarniskasta? Nämä ovat
kysymyksiä, joita Egypti tekee, ja minä haluaisin saada niihin
vastauksen häneltä, jota sanotaan Israelin kuuksi."

"Miksi ette sitten itse mene etsimään häntä, Kii? Teille,
epäilemättä, olisi helppo asia muuttaa itsenne käärmeeksi, rotaksi
tai linnuksi ja madella tai juosta tai lentää Merapin luo."

"Kenties se ei olisi vaikeata, Ana. Tai, vielä paremmin, voisin
käydä tervehtimässä häntä unessa, kuten kävin teidän luonanne tuona
yönä Tebessä, jolloin kerroitte minulle, mitä olitte puhellut erään
naisen kanssa sfinksikäytävässä ja miten se maksoi teille kultaa ja
kyyneliä. Mutta tällä kertaa haluan esiintyä miehenä ja ystävänä,
ja viipyä hetkisen. Bakenkhonsu kertoi minulle, että hänestä elämä
täällä Memphiksessä on hyvin suloista ja vielä lisäksi vapaata
taudeista, jotka nyt juuri näyttävät olevan niin yleisiä Egyptissä;
miksi en siis minäkin jäisi tänne, Ana?"

Katselin hänen pyöreitä, kypsyneitä kasvojaan, joilla oli muuttumaton
hymy, kuten muumioitten arkkujen päälle maalatuilla kuvilla, ja
kylmiä, syviä, vähän räpytteleviä silmiään. Totta puhuakseni pelkäsin
tuota miestä, jonka tunsin olevan kosketuksissa asioiden ja olentojen
kanssa, jotka eivät kuulu meidän maailmaamme, ja pidin viisaimpana
olla enää kauempaa vastustamatta häntä.

"Se on kysymys, joka on tehtävä herralleni, Setille, joka omistaa
tämän talon. Tulkaa, vien teidät hänen luoksensa", sanoin.

Kuljimme palatsin läpi palatsin suurta pylväskäytävää kohden.
Aioin viedä Kiin omaan huoneeseeni, josta sitten olisin lähettänyt
sanan prinssille. Mutta samassa näimmekin hänet istumassa tuella
varjoisassa paikassa. Hänen vieressään istui Merapi ja heidän
välissään paksulla kudotulla matolla nukkui heidän pienokaisensa,
jota he kumpikin katselivat ihaillen.

"Kummallista, että tämän äidin sydämessä on enemmän voimaa kuin
kaikilla Egyptin jumalilla! Kummallista, että nuo äidin silmät voivat
painaa tomuun vanhan, loistavan Amonin!" sanoi Kii minulle niin
hiljaisella äänellä, että tuntui melkein siltä kuin olisin kuullut
hänen ajatuksensa enkä sanoja, niinkuin kenties kuulinkin.

Seisoimme noiden kolmen edessä. Aurinko paistoi meidän takanamme,
sillä oli vielä aikaista. Kiistä, joka jälleen oli viitalla verhonnut
itsensä, lankesi varjo lapsen päälle ja jäi siihen. Silloin tuli
mieleeni inhoittava ajatus. Näytti aivan kuin balsamoitsijan haamu
olisi kumartunut pienen kuolleen yli. Lapsi tunsi sen, avasi suuret
silmänsä ja valitti. Merapi näki sen ja sieppasi lapsen syliinsä.
Setikin nousi ylös huudahtaen: "Kuka tulee?"

Silloin minun hämmästyksekseni heittäytyi Kii maahan ja lausui
tervehdyksen, jollaista käytettiin vain Egyptin hallitsijalle:
"Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!"

"Kuka uskaltaa lausua minulle nuo sanat?" kysyi Seti. "Ana, minkä
hullun tuotte tänne?"

"Suokaa anteeksi, prinssi, _hän_ tuo _minut_ tänne", vastasin nolona.

"Mies, sanokaa minulle, kuka käski teitä käyttämään sellaisia sanoja."

"Ne, joita palvelen, prinssi."

"Ja keitä palvelette?"

"Egyptin jumalia."

"Silloin, mies, luulen, että jumalat kaipaavat seuraanne. Farao ei
ole Memphiksessä ja jotta hän kuulisi nuo--"

"Ei farao kuule niitä, prinssi, vaikka hän kuuleekin kaiken."

He tuijottivat toisiaan. Sitten, aivankuin minä tein tuolla tiellä,
Seti hieroi silmiään ja sanoi:

"Tämä on varmasti Kii. Miksi juuri nyt otitte toisen muodon?"

"Jumalat voivat muuttaa lähettiläänsä muodon tuhannesti
silmänräpäyksessä, jos niin haluavat, prinssi." Setin tuska katosi
ja hän alkoi nauraa. "Kii, Kii", sanoi hän, "teidän pitäisi säästää
nämä kepposet hoviin. Mutta, koska olette hyvällä päällä, miten
tervehditte tätä naista vierelläni?"

Kii tuijotti Merapiin, kunnes tämä, joka aina pelkäsi ja vihasi
Kiitä, aivan vapisi.

"Hathorin kruunu, olkaa tervehditty. Isiksen rakastettu, loistakaa
taivaalla levittäen valoa ja viisautta, ennen kuin painutte alas."

Tuollainen tervehdys hämmästytti minua. En oikein ymmärtänyt sitä,
ennen kuin Bakenkhonsu muistutti minulle, että Merapin nimi oli
Israelin kuu, että Hathorin, rakkauden jumalattaren kaikki patsaat
on kruunattu kuulla, että Isis on salaperäisyyden ja viisauden
kuningatar, ja että Kii, joka piti Merapia täydellisenä rakkaudessa
ja kauneudessa sekä suurimpana kaikista velhottarista, vertasi häntä
niihin.

"Niin," vastasin minä, "mutta mitä hän tarkoitti puhuessaan hänen
alas painumisestaan?"

"Eikö kuukin laske ja eikö se toisinaan ole pimennossa?" kysyi
Bakenkhonsu lyhyesti.

"Niinhän tekee aurinkokin", vastasin. "Todellakin, niin tekee
aurinko! Teistä on tullut viisas, niin, todellakin hyvin viisas,
ystävä Ana. Ohoh-ho!"

Mutta palaan jälleen kertomukseeni. Kun Seti kuuli nuo sanat, nauroi
hän jälleen ja sanoi:

"Minun täytyy miettiä noita sanoja, mutta selvää on, että tuolla
ylistyksellänne on joku sukkela tarkoitus. Eikö totta, Merapi,
Hathorin kruunu, Isiksen viisauden haltia?"

Mutta Merapi, joka luullakseni ymmärsi enemmän kuin kumpikaan meistä,
vaaleni ja vetäytyi kauemmaksi.

"No Kii", jatkoi Seti, "lopettakaa tervehdyksenne. Mitä sanotte
lapselle?"

Kii katseli pienokaista. "Nyt kun hän ei enää ole varjossa, näen,
että tuo kuninkaallista sukua oleva lapsi kasvaa niin nopeasti ja
suureksi, etten voi erottaa hänen kruunuaan. Hän on liian suuri
tervehdittäväksi, prinssi."

Silloin Merapi huudahti ja kantoi lapsen pois.

"Hän pelkää tietäjiä ja heidän synkkiä ennustuksiaan", sanoi Seti
katsellen hänen jälkeensä huolestuneesti hymyillen.

"Sitä ei hänen tarvitsisi, prinssi, koska hän on koko maan suurin
noita."

"Merapiko noita? Niin yhdessä suhteessa kylläkin -- kun tulee
kysymykseen miesten sydämet, eikö totta, Ana? Mutta puhukaa
selvemmin, Kii. On vielä aikaista, ja pidän arvoituksista vain yöllä."

"Kuka toinen olisi voinut särkeä vahvan ja pyhän rakennuksen, jossa
hallitsija Amon asustaa maan päällä? Eivät edes nuo hebrealaiset
profeetat, luulen minä. Kuka muu voisi suojella tätä puutarhaa
kiroukselta, joka on kohdannut Egyptiä?" kysyi Kii vakavana, sillä
nyt oli koko hänen ivallinen sävynsä poissa.

"En luule, Kii, että hän siten tekee. Luulen, että joku voima tekee
ne hänen avullaan, ja tiedän, että hän uskalsi asettua Amonia vastaan
tämän temppelissä vain siksi, että hänen kansansa papit olivat
pyytäneet häntä."

"Prinssi", vastasi hän naurahtaen lyhyesti, "joku aika sitten lähetin
teille Anan mukana tervehdyksen, joka kenties on muitten ajatusten
tähden unohtunut häneltä. Tuossa tervehdyksessä sanoin, että te
olette viisas, mutta nyt huomaankin, että teiltä puuttuu viisautta,
kuten meiltä muiltakin, sillä jos teillä olisi sitä, tietäisitte,
että veitsi, joka leikkaa, ei ole sitä kuljettava käsi, eikä salama
itsestään leimahtele. Samoin on teidän suloisen rakkautenne laita
ja minun ja kaikkien, jotka tekevät ihmeitä, tai jotakin, mikä on
jumalallista. Me emme tee sitä, mitä näytämme tekevän, me, jotka
olemme vain veitsi ja salama. Mutta tahtoisin tietää, kuka tai mikä
johtaa hänen kättään ja antaa hänelle vallan suojata tai hävittää."

"Kysymys on laaja, Kii, tai sellaiselta se ainakin näyttää minusta,
jolla, kuten sanotte, on vähän viisautta, ja kuka hyvänsä voi sanoa
sen sisältävän tiedon avaimen. Teidän taikanne on vain vähäpätöinen
asia, joka näyttää suurelta siksi, että niin harvat voivat käyttää
sitä. Mikä ihme se on, joka saa kukan kasvamaan, lapsen syntymään,
Niilin tulvimaan ja auringon ja tähdet loistamaan taivaalla? Mikä
vaikuttaa, että ihminen on puoleksi eläin ja puoleksi jumala, ja
mikä kasvattaa häntä alaspäin eläimellisyyteen tai ylöspäin kohden
jumalaa -- tai kummaksikin? Mikä on usko ja mikä epäusko? Kuka kaikki
nämä saa aikaan, niitten avulla selvittäen elämän, kuoleman ja
iankaikkisuuden tarkoituksia? Pudistatte päätänne, ette tiedä. Kuinka
sitten voin minä tietää, joka, kuten sanoitte, olen vain tyhmä?
Pyytäkää vastaus Merapilta itseltään, häneltä kenties vain voitte
saada selityksen."

"Tahdonpa koettaa. Kiitos Merapin herralle! Eräs pyyntö, oi prinssi,
koska ette suvaitse tuota toista nimeä, joka helposti tulee sen
huulille, jolle nykyisyys ja tulevaisuus ovat jotakin aivan yhtä."

Seti katsoi häneen terävästi, ja ensikerran oli jotakin pelon
tapaista hänen silmissään.

"Jättäkää tulevaisuus sikseen, Kii", huudahti hän. "Mikä lieneekään
Egyptin mielipide, minulle on nyt nykyisyys kylliksi", ja hän
vilkaisi ensin tuoliin, jolla Merapi oli istunut ja sitten mattoon,
jolla hänen poikansa oli maannut.

"Peruutan sanani. Prinssi on viisaampi kuin luulin. Tietäjät näkevät
tulevaisuuden, koska se toisinaan hyökkää heidän päällensä ja heidän
täytyy. Se, joka tekee heidät niin yksinäiseksi, on se, etteivät he
voi sanoa kaikkea, mitä tietävät. Vain jotkut tyhmät haluavat tietää
sen."

"Kuitenkin he silloin tällöin nostavat verhon nurkkaa, Kii. Muistan
muutamia teidän omia sanojanne eräälle, joka löytäisi suuren aarteen
Goshenista ja sen jälkeen kärsisi jonkun maallisen häviön ja -- loput
unohdan. Mies, lopettakaa tuo hymyilynne ja älkää lävistäkö minua
noilla terävillä silmillänne. Tehän voitte määrätä kaikki asiat,
mihin sitten minulta lupaa kysytte?"

"Saadakseni olla täällä jonkun aikaa, prinssi, Anan ja Bakenkhonsun
seurassa. Kuulkaa, en ole enään Kherheb. Olen riidellyt Faraon
kanssa kenties siksi, että sieluni läpi puhaltaa tuon suuren
tulevaisuustuulen pieni henkäys, kenties siksi, ettei hän palkitse
minua kykyjeni mukaan. Olen tullut tänne siksi, että olen samaa
mieltä kanssanne yhdessä asiassa, prinssi, että farao tekisi hyvin
päästäessään hebrealaiset menemään, ja siksi en enään kauemmin yritä
vastustaa heidän loihtujaan. Mutta hän kieltäytyy ja niin olemme
eronneet."

"Miksi hän kieltäytyy, Kii?"

"Ehkä siksi, koska on kirjoitettu, että hänen on kieltäydyttävä.
Tai kenties luulee hän olevansa mahtavin kaikista hallitsijoista
sensijaan, että onkin vain jumalien leikkikalu. Nuo komeat lukot
hänen sydämensä ovella tuhoavat talonkin, jonka ovella ne ovat,
kun tulee tuo rajuilma, josta olen puhunut. En tiedä miksi hän
kieltäytyy, mutta hänen korkeutensa Usertikin on samaa mieltä hänen
kanssaan."

"Te esitätte niin paljon syitä ja kaikki erilaisia, oppinut Kii",
sanoi Seti.

Sitten hän lopetti ja käveli edestakaisin käytävässä. Minä tiesin
hänen ajatuksensa ja arvasin hänen tuumivan, tekisikö hän viisaasti,
jos sallisi Kiin, jota hän toisinaan pelkäsi tämän salaperäisten
puheitten tähden, jäädä taloonsa, vai lähettäisikö hänet pois. Kii
myöskin vapisi hieman, aivan kuin olisi hänestä varjossa tuntunut
kylmältä, ja siirtyi käytävästä auringon paisteeseen. Hän ojensi
kätensä, jolloin suuri perhonen lensi katolta ja laskeutui sille. Hän
nosti sen huulilleen, jotka liikkuivat aivan kuin hän olisi puhunut
hyönteiselle.

"Mitä minun on tehtävä?" kuiskasi Seti minulle ohikulkiessaan.

"Minä en ainakaan pidä hänen seurastaan, eikä minun luullakseni rouva
Merapikaan, mutta on vaarallista loukata häntä, prinssi", vastasin.
"Katsokaa, hän puhelee tuttavansa kanssa."

Seti palasi paikalleen, ja pudistettuaan pois perhosen, joka
vastahakoisesti näytti erkanevan hänestä, tuli Kii takaisin varjoon.

"Mitä hyötyä siitä on, Kii, että kyselette minulta, kun kuitenkin
oman puheenne mukaan tiedätte minkä vastauksen annan? Mikä on
vastaukseni?" kysyi prinssi.

"Tuo kirjava hyönteinen, joka istui kädelläni äsken, kuiskasi
minulle, että te sanoisitte minulle: 'Jääkää Kii, olkaa uskollinen
palvelijani ja käyttäkää vähäistä taitoanne, mikä teillä on,
suojellaksenne taloani pahalta'."

Silloin Seti nauroi huolettomaan tapaansa ja vastasi:

"Olkoon niin, sillä on olemassa määräys, ettei kukaan kuninkaallista
sukua oleva saa kieltää vieraanvaraisuuttaan niiltä, jotka sitä
pyytävät ja ovat olleet hänen ystäviään. Enkä minä tahdo verrata
teidän perhostanne siihen, mitä lepakko minun korvaani viime yönä
kuiskasi. Ei, ei ainoatakaan teidän tervehdystänne ilmoittanut
hyönteinen tai luonto", ja hän ojensi kätensä suudeltavaksi.

Kun Kii oli mennyt, sanoin:

"Kerroin teille, että yöperhonen oli hänen sukulaisensa."

"Silloin puhuitte mielettömyyksiä, Ana. Viisautta, jonka Kii omaa,
ei hän ole saanut perhosilta eikä kuoriaisilta. Mutta nyt, kun se on
liian myöhäistä, toivon, että olisin kysynyt Merapilta, mikä hänen
tahtonsa olisi ollut. Teidän olisi pitänyt ajatella sitä sen sijaan,
että annoitte johtaa ajatuksenne harhaan tuon pienen hyönteisen
tähden, joka istui hänen kädellään, vaikka sitähän Kii tarkoittikin.
No, rangaistukseksi saatte joka päivä katsella miestä, jonka kasvot
muistuttavat -- muistuttavat, mitä?"

"Ne muistuttavat niitä, jotka näin hyvän jumalan, teidän jumalaisen
isänne Meneptahin ruumisarkun yläpuolella, kun sitä valmistettiin
hänelle vielä hänen eläessään balsamoitsijan luona Taniksessa",
vastasin minä.

"Niin", sanoi prinssi, "kasvot, jotka alituisesti hymyilevät elämän
ja kuoleman tyhjyyttä, mutta määrätyssä valossa katsottuina silmät
tulta liekehtien."

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kävelin rouva Merapin kanssa puutarhassa, kun hän
pyysi minua mukaansa, ja ylimmäinen imettäjä seurasi meitä kantaen
lasta sylissään.

"Haluan kysellä teiltä Kiistä, ystävä Ana", sanoi hän. "Te tiedätte,
että hän on viholliseni, sillä te varmaankin kuulitte, mitä hän sanoi
minulle Taniksessa, Amonin temppelissä. Näyttää siltä, että herrani
on ottanut hänet vieraaksi taloonsa -- oi, katsokaa!" ja hän osoitti
kädellään eteensä.

Minä katsoin, ja tuolla muutaman askeleen päässä, missä riippuvat
palmupuun oksat muodostivat pimeimmän varjon, seisoi Kii. Hän nojasi
sauvaansa, tuohon samaan, joka oli muuttunut kädessäni käärmeeksi,
ja tuijotti ylöspäin kuin ajatuksiinsa vaipuneena tai kuunnellen
lintujen laulua. Merapi kääntyi aikoen paeta, mutta samassa Kii
huomasi meidät, vaikka hän vielä näytti tuijottavan ylöspäin.

"Terve, Israelin kuu", sanoi hän kumartaen. "Terve, Kiin voittaja."

Merapi kumarsi takaisin ja pysähtyi kuin pikku lintu nähdessään
käärmeen. Seurasi pitkä äänettömyys, jonka Kii rikkoi kysymällä:

"Miksi etsitte sitä Analta, jonka Kii itse on halukas antamaan?
Ana on oppinut, mutta onko hänen sydämensä Kiin sydän? Ja ennen
kaikkea, miksi sanotte hänelle, että Kii, nöyrin palvelijanne, on
vihollisenne?"

Nyt Merapi suoristi itsensä, katsoi häntä silmiin ja vastasi:

"Olenko kertonut Analle mitään, jota hän ei tietäisi? Eikö Ana
kuullut, mitkä olivat viimeiset sananne minulle tuolla Amonin
temppelissä Taniksessa?"

"Epäilemättä hän kuuli ne ja siksi olen iloinen, että hän on tässä
kuulemassa niiden tarkoituksen. Rouva Merapi, tuona hetkenä minä,
Amonin uhripappi, olin täynnä -- en omaa henkeäni, vaan tuon jumalan
kiivasta henkeä, jota te olitte häväissyt enemmän kuin häntä
milloinkaan ennen oli häväisty Egyptissä. Minun avullani jumala
vaati teiltä noituutenne salaisuutta ja uhkasi teitä vihallaan, jos
kieltäytyisitte. Rouva, hän vihaa teitä, mutta en minä, sillä hän
vihaa minuakin siksi, että teidän profeettanne ovat voittaneet minut
ja hänet minun töissäni. Rouva, me olemme matkakumppaneita 'Vaivojen
laaksossa'."

Merapi tuijotti häneen järkähtämättä ja minä näin, ettei hän uskonut
sanaakaan siitä, mitä Kii puhui. Vastaamatta mitään Kiin puheeseen,
kysyi hän ainoastaan:

"Miksi tulette tänne vahingoittamaan minua, joka en ole tehnyt teille
mitään?"

"Te erehdytte, rouva", vastasi Kii. "Minä tulen tänne pakoon Amonia
ja hänen palvelijataan faraota, jonka Amon ajaa perikatoon. Tiedän
hyvin, että, jos tahdotte, voitte kuiskata prinssin korvaan, ja heti
hän ajaa minut pois. Mutta silloin --" ja hän katseli Merapin pään
yli tuonne, missä imettäjä seisoi tuuditellen nukkuvaa lasta.

"Mitä silloin, tietäjä?"

Antamatta vastausta, kääntyi Kii minun puoleeni. "Oppinut Ana,
muistatteko, kun kohtasitte minut eräänä yönä Taniksessa?"

Pudistin päätäni, vaikka arvasin aivan hyvin, mitä yötä hän tarkoitti.

"Teidän muistinne on huono, oppinut Ana, tai kenties se on
hämmentynyt, sillä me tapasimme usein, eikö totta?"

Hän tuijotti sauvaa kädessään. Minäkin tuijotin siihen, koska en
voinut olla sitä tekemättä, ja näin tai luulin näkeväni tuon kuolleen
puun alkavan paisua ja köyristyä. Se oli kylliksi minulle ja sanoin
nopeasti:

"Jos tarkoitatte kruunauspäivää, muistan --"

"Oi! Arvasinhan, että muistaisitte. Te, oppinut Ana, olette varmaan
pannut merkille, miten pienet asiat, kuten kukan tuoksu tai linnun
lento, vieläpä käärmeen kiemurtelukin tomussa, usein tuovat mieleen
tapauksia ja sanoja, jotka ovat unohtuneet jo kauan sitten."

"No, mitä tuosta meidän kohtaamisestamme?" keskeytin nopeasti.

"Ei mitään tai vain tämä. Juuri sitä ennen olitte keskustellut
hebrealaisen Jabezin, rouva Merapin sedän kanssa, ettekö ollutkin?"

"Niin, puhelin hänen kanssaan avonaisella paikalla, aivan yksinämme."

"Ei niin, oppinut Ana, sillä tiedättehän, ettemme milloinkaan ole
aivan yksin. Voisittepa nähdä, että jokaisella hiekkajyväselläkin on
korvat."

"Olkaa hyvä ja selittäkää tarkemmin, Kii."

"Ei, Ana, siitä tulisi liian pitkä juttu, ja lyhyestä virsi kaunis.
Kuten sanoin, te ette ollut yksin, sillä vaikka olikin muutamia
sanoja, joita en voinut erottaa, kuulin minä paljon siitä, mitä
keskustelitte Jabezin kanssa."

"Mitä te kuulitte?" kysyin vihoissani, mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä toivoin, että ennen olisin puraissut kieltäni kuin
lausunut nuo sanat.

"Paljon, paljon. Odottakaas, kun ajattelen. Te puhuitte rouva
Merapista ja siitä, tekisikö hän viisaammin jäädessään Memphikseen
prinssin turviin tai palatessaan Gosheniin jonkun henkilön luokse,
jonka nimen olen unohtanut. Jabez, viisas mies, sanoi luulevansa,
että hän tulisi onnellisemmaksi Memphiksessä, vaikka kenties hänen
olonsa siellä tuottaisi suuren surun hänelle itsellensä ja -- eräälle
toiselle."

Ja hän katsoi taas lapseen, joka näytti tuntevan hänen silmäyksensä,
sillä se heräsi ja huitoi ilmaa pikku käsillään.

Hoitajakin tunsi sen, vaikka hänen päänsä oli poispäin käännetty,
sillä hän säpsähti ja siirtyi sitten erään palmupuun suojaan. Merapi
sanoi hiljaisella, vapisevalla äänellä:

"Tiedän, mitä tarkoitatte, tietäjä, sillä olen nähnyt senjälkeen
Jabez setäni."

"Kuten minäkin, rouva, useita kertoja, mikä selvittänee teille sen,
jota Ana tässä pitää niin ihmeellisenä, nimittäin tietoni siitä, mitä
he keskustelivat silloin, kun hän luuli heidän olleen aivan yksin. Ja
yksinhän, kuten sanoin, ei kukaan voi milloinkaan olla, ei ainakaan
Egyptissä, maassa, jossa jumalat kuuntelevat --"

"Ja noidat vakoilevat", huudahdin minä.

"-- Ja noidat vakoilevat", toisti hän, "ja kirjurit hankkivat tietoa
ja opettelevat sen ulkoa, ja papeilla on suuret korvat kuin aasilla,
lehdet kuiskivat ja jumalat riitelevät -- ja paljon muuta."

"Lopettakaa pilkkanne ja sanokaa, mitä teillä on sanottavaa", sanoi
Merapi samanlaisella uupuneella äänellä.

Kii ei vastannut, katseli vain puuta, jonka taakse hoitaja ja lapsi
olivat kadonneet.

"Oi! Minä tiedän, minä tiedän", kirkaisi Merapi. "Lastani uhataan! Te
uhkaatte lastani siksi, että vihaatte minua."

"Anteeksi, rouva. On totta, että paha uhkaa tuota kuninkaallista
lasta, tai niin ainakin ymmärsin Jabezin puheesta, joka tietää niin
paljon. Mutta en minä uhkaa häntä, enkä minä vihaa teitä, jonka
tunnustan vertaisekseni, vaan se on eräs minua paljon mahtavampi,
jota minun on velvollisuus totella."

"Miksi pilkkaatte minua?"

"Pilkkaavatko kuun jumalattaren papit Isistä, tieteen äitiä,
rukouksillaan ja uhreillaan? Ja minäkö, joka teen erään pyynnön ja
tarjoan --"

"Minkä pyynnön ja mitä tarjoatte?"

"Pyyntöni on, että sallitte minun olla suojassa tässä talossa
noilta monilta vaaroilta, jotka uhkaavat minua faraon ja kansanne
profeettojen puolelta. Ja tarjoan sellaista apua kuin kykenen
tiedoillani ja kyvyilläni antamaan noita hirveitä vaaroja vastaan,
jotka uhkaavat -- erästä."

Tässä hän jälleen tuijotti puunrunkoon, jonka takaa kuulin
pienokaisen itkua.

"Ja jos suostun, mitä sitten?" kysyi Merapi käheästi.

"Silloin, rouva, yritän suojella erästä pienokaista kirousta vastaan,
jonka Jabez sanoo odottavan häntä ja monia muita, joiden suonissa
virtaa egyptiläistä verta. Tahdon yrittää, jos minun sallitaan
olla täällä. En uskalla sanoa, jos onnistun, sillä kuten herranne
muistutti minulle ja kuten te näytitte minulle Amonin temppelissä, on
minun voimani heikompi kuin Israelin profeettojen."

"Ja jos kieltäydyn?"

"Silloin, rouva", vastasi Kii äänellä, joka kalskahti kuin rauta,
"olen varma, että erään, jota rakastatte -- äidin rakkaudella --
ryöstää teiltä jumala, jota nimitämme Osirikseksi."

"Seis!" kirkaisi Merapi ja kääntyen ympäri pakeni pois.

"Kas, Ana, hän meni", sanoi Kii, "ja ennen kuin ehdimme sopia
asiasta. Kuinka kummallisia naiset ovat, Ana. Tässä on yksi suurimpia
tuosta sukupuolesta, kuten näitte Amonin temppelissä. Ja kuitenkin
hän aukeaa vain silloin, kun toivon aurinko paistaa, mutta kurtistuu
pelon varjossa, aivankuin tuo heikko kasvi, joka kasvaa joen
partaalla; hän, jonka silmät näkevät takana olevan salaisuuden,
josta tuulet hänelle kuiskivat, voisi tallata sekä maallisen toivon
että pelon jalkainsa alle tai tehdä niistä kiviä, joita myöten
kulkisi loistoon. Jos hän olisi mies, tekisi hän niin, mutta hänen
sukupuolensa vie hänet onnettomuuteen, hänet, joka ajattelee enemmän
lapsen suuteloa kuin kaikkea sitä loistoa, mihin voisi sydämensä
kohottaa. Niin, lapsi, yksinkertainen, pieni lapsi parka! Teilläkin
oli kerran sellainen, vai mitä, Ana?"

"Oh! Set ja hänen tulensa periköön teidät ja ilkeän puheenne", sanoin
ja poistuin hänen luotaan.

Kun olin mennyt vähän matkaa, katsoin taakseni ja näin Kiin nauravan,
heittävän sauvansa ilmaan ja taas tarttuvan siihen kiinni.

"Set ja hänen tulensa", huusi hän jälkeeni. "Ihmettelen, mitä ne
muistuttavat, Ana. Kenties jonakin päivänä saamme tietää sen, kirjuri
Ana, me kumpikin, te ja minä."

Niin jäi Kii luoksemme ja asui yhdessä Bakenkhonsun kanssa. Melkein
joka päivä näin heidät kävelemässä puutarhassa, sillä minä, joka
istuin prinssin pöydässä, paitsi silloin kun rouva Merapi söi hänen
kanssaan, en aterioinut heidän kanssaan. Silloin keskustelimme
monista asioista. Niissä, jotka koskettelivat tiedettä tai vieläpä
uskontoakin, olin minä etevämpi Kiitä, joka ei ollut mikään suuri
oppinut eikä mestari jumaluusopissa. Mutta aina, ennen kuin erosimme,
heitti hän jonkun nuolen minuun, jolle vanha Bakenkhonsu nauroi
ja nauroi uudelleen, vetäen kuitenkin aina ylitseni suojuksen
kunnioitusta herättävällä viisaudellaan, vain siksi, luulen, että hän
rakasti minua. Juuri tämän jälkeen löi rutto Egyptin karjan niin,
että tuhansittain eläimiä kuoli, vaikka eivät kaikki, kuten oli
kerrottu. Mutta, kuten olen sanonut, prinssin karjasta ei kuollut
ainoatakaan, eikä, niinkuin meille kerrottiin, israelilaisiltakaan
Goshenin maassa. Nyt oli Egyptissä suuri hätä, mutta Kii hymyili
ja sanoi, että hän tiesi niin käyvän ja vielä oli tulossa paljon
pahempaa, jolloin olisin tahtonut iskeä häntä päähän hänen omalla
sauvallaan, jollen olisi pelännyt sen vielä kerran muuttuvan
kädessäni käärmeeksi.

Vanha Bakenkhonsu katseli tapahtumaa toisilla silmillä. Hän sanoi,
että sen jälkeen kuin hänen viimeinen vaimonsa kuoli, luullakseni
noin viisikymmentä vuotta sitten, oli elämä tuntunut hänestä hyvin
yksitoikkoiselta. Mutta nyt se jälleen tuli mieltä kiinnittäväksi,
koska nuo ihmeet, jotka Egyptissä tapahtuivat, ja jotka olivat aivan
vastoin luonnonjärjestystä, muistuttivat hänelle hänen viimeistä
puolisoaan ja tämän johtopäätöksiä. Ja hänen tapansa oli sanoa, että
noina vuosina elimme ihmeitten maailmassa, jolloin egyptiläisillä
näytti olevan hallitsijana paholainen Set.

Mutta vieläkään ei farao päästänyt hebrealaisia menemään, kenties
siksi, että hän oli sen pyhästi luvannut Meneptahille, joka asetti
hänet valtaistuimelle, tai kenties jostakin muusta syystä, ehkäpä
niistä, joita Kii oli luetellut Setille.

Sitten tulivat paiseet, jotka vaivasivat miehiä, naisia ja lapsia
kaikkialla maassa, paitsi niitä, jotka asuivat Setin talossa.
Vartija ja tämän perhe, joiden mökki oli portin ulkopuolella,
ei kahtakymmentä askeltakaan siitä, säästyivät. Ja tämä herätti
katkeruutta perheiden naisten keskuudessa. Samoin Kii, joka oli
prinssin vieraana Memphiksessä, säästyi paiseilta, jota vastoin hänen
virkatoverinsa, jotka jäivät Tanikseen, saivat niitä enemmän kuin
ketkään muut, jolloin jotkut heistä kuolivat.

Tämän kuullessaan Kii nauroi ja sanoi, että hän oli kertonut heille
näin käyvän. Itse faraokin ja hänen korkeutensa Userti sairastivat,
jälkimäinen leukaansa, joka teki hänet vallan vastenmielisen
näköiseksi joksikin aikaa. Ja Bakenkhonsu oli kuullut, en tiedä
miten, hänen olevan niin raivoissaan, että oli jo aikonut palata
herransa Setin luo, jonka talossa hän oli kuullut ihmisten olevan
turvassa. Vielä hän oli kuullut, että hänen seuraajansa Israelin kuun
kauneus oli pysynyt vahingoittumattomana, jopa oli suurempikin kuin
ennen, tieto, jonka luullakseni Bakenkhonsu itse ilmoitti hänelle.
Mutta lopulta kuitenkin Usertin ylpeys ja kateus estivät hänet
tulemasta.

Egyptiläisten sydämet alkoivat nyt täydellä todella kääntyä Setin
puoleen. Prinssi, sanoivat he, oli vastustanut hebrealaisten
sortamista, ja kun hän ei voittanut, riistettiin häneltä oikeus
valtaistuimeen, jonka farao Amenmeses hankki sitten itselleen
vastustamalla prinssin politiikkaa. Ja nyt nähtiin jo hänen
hallituksensa hedelmät. Sentähden, päättelivät he, jos Amenmeses
syöstäisiin valtaistuimelta ja prinssi hallitsisi, loppuisivat
heidän vaivansa. Siksi he lähettivät sanansaattajia salaisesti hänen
luokseen, pyytäen häntä nousemaan Amenmesesta vastaan ja luvaten
hänelle apuaan. Mutta prinssi ei tahtonut kuulla ainoatakaan heistä,
sillä, kuten hän sanoi heille, hän oli onnellinen ollessaan se, mikä
hän oli, eikä halunnut mitään muuta asemaa. Kuitenkin tuli farao
kateelliseksi, sillä hän sai kuulla kaiken tämän urkkijoiltaan, ja
lähetti salamurhaajia ottamaan Setin hengiltä.

Userti varoitti minua erään lähettilään kautta ensimmäisestä
murhaajasta, mutta toisen ja pahemman huomasi Kii jollakin
kummallisella tavalla, joten vartijat saivat heidät kiinni porteilla
ja tappoivat. Silloin Seti sanoi, että hän sittenkin oli tehnyt
viisaasti osoittaessaan Kiille vieraanvaraisuutta, jos nimittäin
elämän pitkittäminen oli viisautta.

Rouva Merapikin sanoi samaa, mutta minä huomasin, että hän aina
karttoi Kiitä, jota hän epäili ja pelkäsi.



XV.

KAUHUJEN YÖ.


Sitten tuli rakeita ja muutama kuukausi sen jälkeen heinäsirkkoja,
ja Egypti oli täynnä kauhua ja kärsimystä. Me olimme kuulleet,
sillä Kiin ja Bakenkhonsun ollessa palatsissa tiesimme kaiken, että
hebrealaiset profeetat olivat luvanneet lähettää rakeet, koska farao
ei totellut heitä. Sentähden Seti lähetti sanan koko maahan, että
egyptiläisten tulisi viedä karjansa suojaan, ne, mitkä heillä vielä
oli jäljellä, heti myrskyn tehdessä tuloaan. Mutta farao sai kuulla
siitä ja antoi julistaa, ettei sitä saanut tehdä, koska se olisi
Egyptin jumalien häpäisemistä. Kuitenkin useat tekivät niin ja he
pelastivat karjansa. Oli kummallista katsella tuota jäämuuria, joka
ulottui maasta taivaaseen asti ja hävitti kaiken, minkä päälle se
putosi. Mahtavat taatelipalmut olivat katkenneet aivan poikki; maa
oli myllerretty aivan sekaisin; ihmiset ja eläimet, jotka olivat
ulkona, oli lyöty kuoliaiksi tai kokonaan hävitetty.

Seisoin portilla ja katselin. Tuossa, noin kyynärän verran minusta,
putosi valkeita rakeita tuhoten kaiken, ja tänne aidan sisäpuolelle
ei tullut ainoatakaan. Merapikin katseli sitä ja samassa tuli Kiikin
Bakenkhonsun kanssa, joka ei pitkän elämänsä aikana milloinkaan ollut
nähnyt tällaista. Mutta Kii katseli enemmän Merapia kuin rakeita,
sillä näin hänen yrittävän tunkeutua noilla julmilla silmillään tämän
sydämeen asti.

"Rouva", sanoi hän viimein, "pyydän teitä, kertokaa palvelijallenne,
miten saatte aikaan tämän?" ja hän osoitti ensin puita ja kukkia
aidan sisäpuolella ja sitten tuota hävitystä ulkopuolella.

Luulin ensin, ettei Merapi ollut kuullut häntä rakeitten suhinan
tähden, sillä hän kumartui ja avasi pienen sivuportin sakaaliparalle,
joka raaputti sen takana. Mutta niin ei ollut, sillä hän kääntyi
äkkiä ja sanoi:

"Pyytääkö Kherheb, Egyptin suurin tietäjä, oppimatonta naista
opettamaan itselleen ihmeitä? Kii, sitä en voi, koska en tee enkä
edes tiedä, miten tämä on tehty."

Bakenkhonsu nauroi ja Kiin hymyily tuli yhä selvemmäksi.

"Niin ei puhuta Goshenissa, rouva", vastasi Kii, "ja hebrealaiset
naiset täällä Memphiksessä ovat samaa mieltä. Eivätkä Amonin papit
sano sellaista. Nämä selittävät, että te olette taitavampi kuin
kaikki muut noidat Niilin varrella. Tämä on todisteena siitä", ja hän
osoitti ulkopuolella olevaa hävitystä ja sisäpuolella olevaa rauhaa,
lisäten: "Rouva, jos te voitte suojella oman kotinne, miksi ette
suojele Egyptin viatonta kansaa?"

"Koska en voi", vastasi hän vihaisesti. "Jos minulla joskus oli
sellainen voima, on se lähtenyt minusta, joka nyt olen egyptiläisen
lapsen äiti. Minulla ei ole mitään. Tuolla Amonin temppelissä joku
voima teki työtään minun avullani, siinä kaikki, eikä se enään
milloinkaan tule minuun rikokseni tähden."

"Minkä rikoksen, rouva?"

"Rikoksen, jonka tein ottaessani prinssi Setin puolisokseni. Jos nyt
joku jumala puhuisi kauttani, olisi se joku noista egyptiläisten
jumalista, sillä Israelin Jumala on hylännyt minut."

Kii tuijotti aivan kuin hän olisi saanut jonkun uuden ajatuksen ja
samassa kääntyi Merapi ja lähti pois.

"Jos hän olisi Isiksen papitar, silloin hän toimisi meidän
puolellamme, eikä meitä vastaan", sanoi Kii.

Bakenkhonsu pudisti päätään.

"Antaa tuon asian olla", vastasi hän. "Olkaa kuitenkin varma, ettei
koskaan israelilainen nainen rupea uhraamaan sellaiselle, jota hän
sanoo egyptiläisten kauhistukseksi."

"Jollei hän tahdo uhrata pelastaakseen kansaa, olkoon silloin
varuillaan, ettei kansa uhraa häntä pelastaakseen itsensä", sanoi Kii
kylmästi.

Sitten hänkin lähti pois.

"Luulen, että jos joskus sellainen hetki tulee, on Kii saava siitä
myös osansa", nauroi Bakenkhonsu. "Mitä etua on paimenesta, joka
oleskelee täällä suojassa tyytyväisenä sillä aikaa kuin tuolla
ulkopuolella lauma kuolee, Ana?"

Sitten tulivat heinäsirkat, jotka söivät kaiken, mitä vielä oli
jäljellä syötävää Egyptissä, niin tarkasti, että kansa parkaa, joka
ei ollut tehnyt mitään pahaa, ja jolla ei ollut mitään sanomista
faraon ja israelilaisten välisiin asioihin, kuoli tuhansittain
nälkään, ja samalla oli vielä suuri pimeys, jolloin Laban tuli.
Tämä pimeys peitti maan kuin sankka pilvi kolme päivää ja kolme
yötä. Siitä huolimatta, vaikka varjot olivat synkät, ei Setin
talossa Memphiksessä ollut aivan pimeätä, sillä se oli aivan kuin
valopatsaassa, joka ulottui maasta taivaaseen asti.

Kauhu oli nyt kymmenkertaisesti suurempi, ja minusta näytti kuin
kaikki nuo sadat tuhannet Memphiksen asukkaat olisivat olleet
koossa meidän muuriemme ulkopuolella, jotta voisivat edes katsella
valoa, sellaisena kuin se oli, jolleivät muuta voisikaan. Seti
olisi tahtonut päästää sisälle niin paljon kuin olisi mahtunut,
mutta Kii ei sallinut sitä, sillä, hän sanoi, jos niin tehtäisiin,
tulisi pimeys heidän mukanaan. Ainoastaan Merapi päästi sisälle
muutamia israelilaisia naisia, jotka asuivat kaupungissa ja olivat
egyptiläisten kanssa naimisissa. Mutta nämä tuottivat hänelle vain
tuskaa nimittämällä häntä noidaksi. Sillä nyt olivat useimmat
Memphiksen asukkaat varmoja, että se oli Merapi, joka oli tuottanut
nämä onnettomuudet heille siksi, että hän palveli vieraan maan
jumalaa.

"Jos hän, joka on Egyptin perillisen rakastettu, vain uhraisi Egyptin
jumalille, otettaisiin nämä kärsimykset pois meiltä", sanoivat he.
Luulen, että he olivat oppineet tämän Kiiltä. Tai ehkäpä Usertin
vakoojat olivat neuvoneet heitä.

Seisoimme taas portin luona katsellen ihmisiä, jotka tuolla
ulkopuolella pimeässä kulkivat edes takaisin, sillä tämä näky lumosi
Merapin niin kuin käärme lumoaa linnun. Silloin ilmestyi Laban.
Tunsin heti hänen kyömynenänsä ja haukansilmänsä, ja Merapikin
huomasi hänet.

"Tule pois minun mukaani, Israelin kuu", huusi hän, "ja sinä saat
kaikki anteeksi. Mutta jollet tule, paha sinut silloin perii."

Merapi tuijotti häneen vastaamatta sanaakaan. Juuri silloin tuli
prinssi Seti luoksemme ja huomasi Labanin.

"Ottakaa kiinni tuo mies", käski hän punastuen vihasta, ja vartijat
syöksyivät pimeyteen täyttääkseen hänen käskynsä. Mitta Laban oli
kadonnut.

Pimeyden toisena päivänä oli meteli kova, kolmantena päivänä se oli
hirveä. Eräs joukko heitti vartijat syrjään, mursi portit ja syöksyi
palatsiin. He pyysivät nöyrästi, että rouva Merapi tulisi rukoilemaan
heidän puolestaan; kuitenkin näkyi heidän katseistaan, että jollei
hän tulisi, aikoivat he viedä hänet.

"Mitä on tehtävä?" kysyi Seti Kiiltä ja Bakenkhonsulta.

"Senhän saa prinssi määrätä", sanoi Kii, "vaikka en voi ymmärtää,
mitä se vahingoittaisi rouva Merapia, jos hän rukoilikin puolestamme
Memphiksen avonaisella torilla."

"Antakaa hänen mennä", sanoi Bakenkhonsu, "muuten saamme kaikki pian
lähteä kauemmaksi kuin haluaisimme."

"En tahdo mennä", huusi Merapi, "tietämättä ketä minun on rukoiltava
ja miten."

"Tapahtukoon niinkuin tahdot, rouva", sanoi Seti vakavalla ja
ystävällisellä äänellään. "Mutta kuuntele tuon väkijoukon melua. Jos
kieltäydyt, luulen, että hyvin pian jokainen meistä on lähetetty
maahan, jossa kenties ei tarvitse rukoilla ollenkaan", ja hän katseli
pienokaista hänen sylissään.

"Minä menen", sanoi Merapi.

Hän lähti kantaen lasta ja minä kuljin hänen jäljessään. Ja niin
teki Setikin, mutta tuossa pimeydessä eksyi hän meistä tuhansiin
nousevaan kansanjoukkoon, enkä nähnyt häntä enään, ennen kuin kaikki
oli ohitse. Bakenkhonsu nojasi minun käsivarteeni, mutta Kii oli
mennyt ennen meitä. Tuo suunnaton joukko liikkui pimeässä, jossa
siellä täällä lepatti joku valo kuin lyhty tyynellä merellä. En
tiennyt, mihin olimme menossa, ennen kuin yksi noista lampuista, joka
loisti suuren Ramenmeseksen mahtavan patsaan korokkeella, valaisi
ympäristön. Silloin huomasin, että olimme lähellä porttia, joka
vei Memphiksen suunnattoman suureen temppeliin, kenties maailman
suurimpaan.

Jatkoimme matkaamme esipihan ja pilarikäytävän läpi, pappien
taluttaessa meitä, kunnes tulimme erääseen pyhäkköön kaikkein
suurimman pihan kautta, joka oli tungokseen asti täynnä miehiä ja
naisia. Se oli pyhitetty Isikselle, jonka rinnoilla lepäsi Horus
pienokainen.

"Oi, Ana ystävä, auttakaa minua", huusi Merapi. "He pukevat minut
kummallisiin vaatteisiin."

Yritin päästä hänen luokseen, mutta minut työnnettiin takaisin, ja
ääni, jonka luulin tuntevani Kiin ääneksi, sanoi:

"Henkenne tähden, hullu!"

Äkkiä lamput nostettiin ylös ja niiden valossa näin Merapin istuvan
tuolilla puettuna kuin Isis jumalatar ja päässä korppikotkan
muotoinen pää koriste, äärettömän kaunis. Hänen sylissään oli lapsi,
joka oli puettu kuin Horus pienokainen.

"Rukoile puolestamme, Isis äiti", huusivat tuhannet äänet, "että tämä
kirottu pimeys poistuisi."

Silloin hän rukoili, sanoen:

"Oi, Jumalani, ota pois tämä pimeys tältä viattomalta kansalta", ja
kaikki läsnäolijat toistivat hänen rukouksensa.

Siinä silmänräpäyksessä alkoi taivas valeta ja vähemmässä kuin
puolessa tunnissa tuli aurinko näkyviin. Kun Merapi näki, miten hän
ja lapsi oli puettu, repi hän pois nuo kallisarvoiset koristeet,
huutaen:

"Voi! Voi! Voi! Hukka periköön Egyptin kansan!"

Mutta riemuissaan jälleen saadusta valosta vain harvat kuuntelivat
häntä, joka, kuten he varmasti luulivat, oli saattanut auringon
jälleen esille. Laban ilmestyi taas hetkeksi näkyviin.

"Noita! Petturi!" huusi hän. "Sinä olet kantanut Isiksen vaatteita ja
rukoillut egyptiläisten jumalien temppelissä. Israelin Jumalan kirous
olkoon päälläsi ja hänen päällään, joka sinusta on syntynyt."

Minä juoksin hänen luokseen, mutta hän oli kadonnut. Sitten kannoimme
Merapin kotiin pyörtyneenä.

Niin tämäkin vaiva loppui, mutta sen jälkeen ei Merapi päästänyt
poikaansa näkyvistään.

"Miksi niin huolehditte hänestä, rouva?" kysyin eräänä päivänä. Hän
vastasi:

"Koska tahtoisin rakastaa häntä oikein, niin kauankuin hän on täällä,
ystävä, mutta älkää sanoko tästä mitään hänen isälleen."

       *       *       *       *       *

Kului taas joku aika, ja me kuulimme, ettei farao vieläkään tahtonut
päästää israelilaisia menemään. Silloin lähetti prinssi Seti
Bakenkhonsun ja minut Tanikseen faraon luo sanomaan hänelle:

"En etsi mitään itselleni ja unohdan kaiken sen pahan, mitä
kateellisuudesta, yritit minulle tehdä. Mutta sanon sinulle,
että jollet päästä noita muukalaisia menemään, suuret ja hirveät
tapahtumat kohtaavat sinua ja koko Egyptiä. Kuule sentähden
rukoukseni ja päästä heidät menemään."

Kun Bakenkhonsu ja minä tulimme faraon eteen, näimme, että hän oli
kovasti vanhentunut, sillä hiukset ohimoilla olivat tulleet harmaiksi
ja silmien alla riippui suuret pussit. Eikä hän voinut hetkeäkään
seisoa hiljaa.

"Onko teidän herranne ja oletteko tekin noitten hebrealaisten
profeettojen palvelijoita, joita egyptiläiset kunnioittavat kuin
jumalaa, koska hän on tehnyt heille niin paljon pahaa?" kysyi hän.
"Ja helpostihan se käykin, sillä olen kuullut, että serkkuni Seti
pitää talossaan israelilaista noitaa, joka torjuu pois häneltä kaikki
ne vaivat, jotka ovat kohdanneet muuta Egyptiä, ja hänen luokseen
on myöskin paennut Kii, entinen Kherheb, tietäjäni. Sitäpaitsi olen
kuullut, että jotkut kevytmieliset pelkurit ovat noitten loihtujen
maksuksi luvanneet hänelle Egyptin valtaistuimen. Olkoon hän
varuillaan, etten nosta häntä korkeammalle kuin hän haluaa, sillä
olen jo tarpeekseni saanut pettureista tässä maassa, ja te myös
saatte varoa!"

Minä en sanonut mitään, sillä näin, että mies oli hullu, mutta
Bakenkhonsu nauroi ääneen ja vastasi:

"Oi, farao, minä tiedän vähän, mutta tiedän kuitenkin tämän, vaikka
olenkin vanha, nimittäin että, vaikka ihmiset ovatkin lakanneet
puhumasta teistä, minä kuitenkin keskustelen Egyptin kaksinkertaisen
kruunun kantajan kanssa. Tahdotteko nyt päästää hebrealaiset
menemään, vai haluatteko tuottaa Egyptille kuoleman?"

Farao tuijotti häneen ja vastasi: "En päästä heitä menemään."

"Miksi ette päästä, farao? Kertokaa minulle, sillä olen utelias."

"Siksi etten voi", vastasi hän huokaisten. "Koska joku minua
väkevämpi pakottaa minut hylkäämään heidän pyyntönsä. Menkää!"

Niin lähdimme, ja tämä oli viimeinen kerta, jolloin näin Amenmeseksen
Taniksessa.

Kun me lähdimme huoneesta, näin hebrealaisen profeetan menevän sinne.
Jälkeenpäin kertoi huhu, että hän oli uhannut tappaa koko Egyptin
kansan, mutta sittenkään ei farao päästänyt israelilaisia menemään.
Kerrottiin vielä, että hän oli sanonut profeetalle, että jos tämä
vielä kerran tulisi hänen näkyviinsä, olisi hän kuoleman oma.

Me palasimme Memphikseen tietoinemme ja ilmoitimme ne Setille. Kun
Merapi kuuli ne, joutui hän pois suunniltaan, itki ja väänteli
käsiään. Kysyin häneltä, mitä hän pelkäsi. Hän vastasi pelkäävänsä
kuolemaa, joka oli lähellä meitä kaikkia. Silloin sanoin:

"Onhan pahempiakin asioita olemassa, rouva."

"Kenties teille, jotka olette uskollisia ja hyviä omalla tavallanne,
mutta ei minulle. Ettekö ymmärrä, Ana ystävä, että minä olen
sellainen, joka olen rikkonut Jumalani lain, jota minua neuvottiin
tottelemaan."

"Ja kukapa meistä ei olisi rikkonut sen jumalan lakia, jota meidän
olisi pitänyt totella, rouva? Jos todellakin olette jotakin rikkonut
pakenemalla jonkun murhamielisen ihmisen luota sellaisen turviin,
joka teitä rakastaa paljon, niin varmasti sellaiset synnit kuin tämä
annetaan anteeksi."

"Niin, kenties, mutta voi! Asiahan on paljon synkempi. Oletteko
unohtanut, mitä tein? Puettuna Isiksen pukuun rukoilin Isiksen
temppelissä, poikani näytellessä Horuksen osaa sylissäni. Se on
rikos, jota ei milloinkaan anneta anteeksi hebrealaiselle naiselle,
sillä Jumalani on kiivas Jumala. Vaikka onhan totta, että Kii väkisin
puki minut."

"Jollei hän olisi pukenut, rouva, luulen, että jonkun toisen meistä
olisi pitänyt se tehdä, sillä kansa oli vallan suunniltaan tuosta
kauheasta pimeydestä; ja se uskoi, että te yksin voisitte sen
poistaa, kuten todella tapahtuikin", lisäsin vähän epäillen.

"Se tapahtui enemmän Kiin juonilla. Oi, ettekö ymmärrä, että pimeyden
poistuminen tuona hetkenä oli Kiin työtä sentähden, että hän halusi
saada kansan uskomaan, että minä todellakin olen noita?"

"Miksi?" kysyin minä.

"En tiedä. Kenties siksi, että hän saisi uhrin alttarille itsensä
tilalle. Ainakin tiedän hyvin, että minun se on maksettava, minun ja
minun lihani ja vereni, mitä tahansa Kii luvanneekin", ja hän katseli
nukkuvaa lastansa.

"Älkää olko peloissanne, rouva", sanoin. "Kii on poistunut
palatsista, ettekä te näe häntä enää."

"Niin siksi, että prinssi oli vihainen hänelle tuon petoksen tähden,
mikä tapahtui Isiksen temppelissä. Sentähden hän lähti äkkiä, tai
oli lähtevinään, sillä miten voi kukaan sanoa, missä sellainen mies
todella on? Mutta hän tulee takaisin. Muistakaa, Kii oli Egyptin
suurin tietäjä. Ei vanha Bakenkhonsukaan voi muistaa ketään hänen
vertaistaan. Sitten hän rupesi kilpailemaan kansani profeettojen
kanssa ja hävisi."

"Mutta hävisikö hän, rouva? Mitä he tekivät, sen teki hänkin
lähettämällä israelilaisille samat vaivat, mitkä teidän profeettanne
olivat lähettäneet meille."

"Niin, muutamia niistä, mutta hän jäi tai pelkäsi lopuksi jäävänsä
jälkeen. Onko Kii mies, joka unohtaa sellaisen? Ja jos Kii todella
uskoo, että minä olen hänen vastustajansa ja herransa tässä pimeässä
työssä, kuten tuhannet tänä päivänä uskovat kuultuaan, mitä Amonin
temppelissä tapahtui, eikö hän ennemmin tai myöhemmin mittaa minulle
samalla mitalla? Oi, minä pelkään Kiitä, Ana, ja pelkään Egyptin
kansaa, ja jollei se olisi niin rakas herralleni, pakenisin poikani
kanssa erämaahan, ja luopuisin kokonaan tästä vihaa täynnä olevasta
maasta! Hiljaa! Hän herää."

Tämän jälkeen oli Egyptissä suuri pelko. Ei kukaan näyttänyt oikein
tietävän, mitä he pelkäsivät, mutta kaikki olivat varmat siitä,
että he olivat tekemisissä kuoleman kanssa. Ihmiset kulkivat ympäri
huolissaan katsellen taaksensa, aivankuin joku olisi seurannut heitä,
ja öisin he kokoontuivat ryhmiin ja puhelivat kuiskaten. Ainoastaan
hebrealaiset näyttivät olevan onnellisia ja iloisia. Sitäpaitsi he
valmistivat itseään ottamaan vastaan jotakin uutta ja outoa.

Nuo israelilaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, alkoivat myydä
tavaroitaan ja lainasivat sitten egyptiläisiltä. Erittäinkin pyysivät
he lainaksi jalokiviä sanoen, että he valmistivat suurta juhlaa
ja halusivat näyttää hienoilta maanmiestensä silmissä. Kukaan ei
kieltänyt heiltä mitään, mitä he pyysivät, sillä kaikki pelkäsivät
heitä. Jopa he tulivat palatsiinkin ja pyysivät Merapiltakin
koristuksia, vaikka hän oli heidän oma kansalaisensa, joka oli
osoittanut heille niin paljon ystävällisyyttä. Niin, ja nähdessään,
että hänen pojallaan oli pieni kultainen rengas hiuksissa, pyysi eräs
heistä senkin, eikä Merapi kieltänyt häneltä sitäkään. Mutta samassa
astui prinssi huoneeseen ja nähdessään tuon kuninkaallisen merkin
naisen kädessä, suuttui hän ja vaati häntä antamaan sen pois.

"Mitä kruunuilla tehdään, kun ei ole päitä, jotka kantavat niitä?"
pilkkasi nainen ja juoksi pois nauraen, vieden mukanaan kaiken, mitä
oli koonnut.

Kun Merapi kuuli hänen noin puhuvan, tuli hän vieläkin
surullisemmaksi ja pelokkaammaksi kuin ennen, ja hänestä tuo
huolestuneisuus tarttui Setiinkin. Hänkin tuli surulliseksi ja
levottomaksi, vaikka hän ei tiennyt syytä siihen, kun kysyin sitä
häneltä. Mutta hän arveli sen kenties johtuvan siitä, että jokin uusi
vaiva oli lähellä.

"Ja kun olen tullut toimeen yhdeksän vaivan aikana," lisäsi hän, "en
ymmärrä, miksi pelkäisin kymmenettä."

Kuitenkin hän pelkäsi sitä, ja niin paljon, että hän kysyi
Bakenkhonsulta, olisiko mitään keinoa lepyttää jumalien vihaa.

Bakenkhonsu nauroi ja sanoi, ettei hän luullut löytyvän, sillä
jolleivät jumalat olleet vihaisia yhdestä asiasta, niin olivat
ne toisesta. Luotuaan maailman, eivät he ole muuta tehneet kuin
riidelleet sen kanssa, tai toisten jumalien kanssa, jotka myös olivat
mukana sen muodostamisessa, ja heidän riidellessään joutuvat ihmiset
uhreiksi.

"Kestäkää tuskanne, prinssi", lisäsi hän, "jos sellaisia tulee, sillä
kun Niili on tulvinut korkeintaan viisikymmentä kertaa, on teille
kaikki aivan yhdentekevää."

"Ajattelette siis, että joka tapauksessa kuolemme, ja että Osiris on
vain toinen nimi auringonlaskulle, Bakenkhonsu."

Vanha neuvonantaja pudisti harmaata päätään ja vastasi:

"En. Jos joskus kadottaisitte jonkun, jota suuresti rakastatte,
lohduttakaa itseänne, prinssi, sillä en usko, että elämä päättyy
kuolemaan. Kuolema on vain hoitaja, joka panee hänet nukkumaan, ja
aamulla herää hän uudelleen jatkaakseen matkaansa toisessa ajassa
niitten kanssa, joitten seurassa hän on alusta alkaen ollut."

"Mihin on hän joutuva kaikkien näiden aikojen jälkeen, Bakenkhonsu?"

"Kysykää sitä Kiiltä, niinä en tiedä."

"Hiiteen koko Kii, minä vihaan häntä", sanoi prinssi ja lähti pois.

"Ettekä ilman syytä, luullakseni", mutisi Bakenkhonsu, mutta kun
kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, ei hän tahtonut tai ei osannut
kertoa sitä minulle. Näytti yhä synkemmältä ja palatsin elämä, joka
omalla tavallaan oli ollut hupaisaa, tuli surulliseksi. Kukaan ei
tiennyt, mitä oli tulossa, mutta kaikki tiesivät, että jotakin oli
tulossa ja ojensivat kätensä yrittäen suojata taistelevien jumalien
iskuilta sitä, mikä oli heille kaikkein rakkainta. Setille ja
Merapille oli rakkain heidän poikansa, suloinen pienokainen, joka jo
juoksi ja leperteli, ja jolla Rameses-suvun lapsena oli harvinainen
terveys ja henkiset kyvyt. Aina piti poikasen olla joko isän tai
äidin näkyvissä. Noina päivinä näin todellakin hyvin harvoin Setiä,
eikä meidän opinnoistammekaan tullut mitään, kun hän aina Merapin
kanssa piti huolta pojastaan.

Kun Usertille kerrottiin siitä, sanoi hän erään ystäväni kuullen:

"Epäilemättä koettaa hän kasvattaa tuota sekasikiötä täyttääkseen
sillä Egyptin valtaistuimen."

Mutta voi! Kaikki, mikä oli määrätty pikku Setin täytettäväksi, oli
ruumisarkku.

       *       *       *       *       *

Oli hiljainen, kuuma ilta, niin kuuma, että Merapi oli pyytänyt
hoitajatarta tuomaan lapsen vuoteen ja asettamaan sen kahden pylvään
väliin suureen pylväskäytävään. Siinä hän nukkui vuoteellaan,
rakastettavana kuin jumalainen Horus. Merapi istui hänen vieressään
tuolilla, jolla oli aivankuin antiloopin jalat. Seti käveli
edestakaisin penkereellä pylväskäytävän toisella puolella nojaten
olkapäähäni jutellen yhtä ja toista. Silloin tällöin ohimennessään
pysähtyi hän hetkeksi kirkkaassa kuun valossa ollakseen varma, että
Merapi ja lapsi voivat hyvin, kuten hänelle hiljakkoin oli tullut
tavaksi tehdä. Sitten puhumatta mitään, jottei vaan herättäisi
poikaa, hän hymyili Merapille, joka istui miettien pää käden varassa,
ja kulki edelleen.

Yö oli hyvin hiljainen. Palmun lehdet eivät värähtäneetkään, sakaalit
eivät liikkuneet ja kimeä-ääniset hyönteisetkin olivat lopettaneet
surinansa. Sitäpaitsi tuo suuri kaupunki alhaalla oli äänetön kuin
hauta. Oli aivankuin jonkun lähenevän turmion enne olisi peloittanut
maailman äänettömäksi. Sillä epäilemättä oli ilmassa turmiota.
Kaikki tunsivat sen, hoitajatarkin, joka aivan kyyristyi tullessaan
emäntänsä tuolin luo ja silloin tällöin vapisi kuumuudesta.

Äkkiä pikku Seti heräsi ja kertoi nähneensä unta.

"Mistä sinä uneksit, poikani?" kysyi hänen isänsä.

"Näin unta", jokelsi hän, "että nainen, jolla oli samanlaiset
vaatteet kun äidillä tuolla temppelissä, otti minua kädestä ja vei
minut ilmaan. Katsoin alaspäin ja näin sinut ja äidin kalpeina
ja itkien. Minäkin aloin itkeä, mutta tuo nainen, jolla oli
höyhenpäähine, kielsi minua, sillä hän kuljetti minua kauniiseen,
suureen tähteen, johon äiti tulisi pian minua tapaamaan."

Prinssi ja minä katsoimme toisiimme, ja Merapi näytti olevan
touhussa tuuditellen lasta uudelleen uneen. Keskiyö läheni, eikä
vielä kukaan näyttänyt aikovan lähteä levolle. Vanha Bakenkhonsukin
tuli luoksemme ja aikoi sanoa jotakin yöstä, joka oli niin outo ja
levoton, kun äkkiä pieni yölepakko, joka oli lennellyt edestakaisin
yläpuolellamme, putosi hänen päänsä päälle ja siitä maahan. Me
tarkastimme sitä ja huomasimme, että se oli kuollut.

"Kummallista, että eläin kuoli tuolla lailla", sanoi Bakenkhonsu, kun
samalla toinenkin putosi maahan aivan sen lähellä. Pikku Setin musta
kissanpoikanen, joka makasi pojan vuoteen vieressä, näki sen putoavan
ja hyökkäsi sinne. Mutta ennenkuin se ehti lepakon luo, pyörähti
se ympäri, seisoi takajaloillaan kynsien ilmaa ympärillään, päästi
sitten valittavan äänen ja kaatui kuolleena maahan.

Me tuijotimme siihen, kun äkkiä jostakin kaukaa kuului
sydäntäsärkevää koiranulvontaa. Sitten alkoi joku lehmä valittavasti
ammua, kuten nämä eläimet tekevät, kun niiltä ryöstetään vasikat. Ja
samassa kuului aivan läheltä aidan toiselta puolen suuressa tuskassa
olevan naisen korvia viiltävää huutoa, jollaista alkoi yhtä aikaa
kuulua joka suunnalta, kunnes ilma oli täynnä valitusta.

"Oi, Seti, Seti", huudahti Merapi äänellä, joka pikemmin muistutti
sihinää kuin kuiskausta, "katso poikaasi!"

Me juoksimme sinne, missä poika makasi. Hän oli herännyt ja tuijotti
ylöspäin suurin silmin ja jäykin kasvoin. Pelko, jos se sitä oli,
katosi hänen kasvoiltaan, mutta yhä hän tuijotti. Hän nousi pikku
jaloilleen, yhä tuijottaen ylöspäin. Sitten kirkasti hymy, suloisin
hymy hänen kasvonsa. Hän ojensi kätensä kuin syleilläkseen jotakuta,
joka kumartui hänen puoleensa, ja kaatui taaksepäin -- kuolleena.

Seti seisoi äänetönnä kuin kuvapatsas. Kaikki, jopa Merapikin,
seisoivat liikahtamatta. Sitten hän kumartui ja otti syliinsä pojan
ruumiin.

"Nyt, puolisoni", sanoi hän, "on sinua kohdannut se suru, josta
Jabez setäni puhui sinulle, jos vähääkään seurustelisit kanssani.
Nyt Israelin kirous on murtanut sydämeni ja nyt on lapsemme kasvanut
liian suureksi maallisille onnentoivotuksille ja tervehdyksille,
kuten ilkeä Kii ennusti."

Näin hän puhui kylmällä, hiljaisella äänellä, kuten sellainen,
joka jo kauan on odottanut jotakin tai tiennyt sen tapahtuvaksi.
Sitten hän kumarsi prinssille ja lähti kantaen lapsen ruumista. Ei
milloinkaan, minun mielestäni, Merapi ollut ihanampi kuin tuona
hetkenä, jolloin hän oli rakkaansa kadottanut, sillä nyt loisti hänen
naisellisen rakastettavaisuutensa läpi vielä joitakin säteitä hänen
sielustaan. Hänen silmänsä ja liikkeensä olivat todellakin sellaiset,
että se olisi yhtä hyvin voinut olla aave kuin nainen, joka lähti
luotamme sen kanssa, joka oli ollut hänen poikansa.

Seti nojasi olkapäähäni katsellen tyhjää vuodetta ja pelästynyttä
hoitajaa, joka yhä istui sen vieressä, ja tunsin kyyneleen putoavan
kädelleni. Vanha Bakenkhonsu kohotti ryppyiset kasvonsa ja katsoi
prinssiin.

"Älkää surko liian paljon, prinssi", sanoi hän, "sillä ennen kuin
niin monta vuotta kuin minä olen elänyt on kulunut, on tämä lapsi
unohtunut, ja hänen äitinsä on unohtunut, ja teistäkin, prinssi,
elää vain nimi, joka kerran oli suuri Egyptissä. Ja sitten, prinssi,
alkaa jossakin ilo uudelleen, ja sen, minkä olette kadottaneet,
löydätte jälleen. Kiin noituus ei kaikki ole valetta, ja kun hän
sanoi teille tuolla Taniksessa, ettei teitä turhanpäiten nimitetty
'Uudestisyntymisen herraksi', puhui hän sanoja, joista tänä yönä
voitte löytää lohdutusta."

"Kiitän teitä, neuvonantaja", sanoi Seti ja kääntyi seuraten Merapia.

"Luulen, että saamme enemmän kuolleita", huudahdin tuskin tietäen,
mitä surussani sanoin.

"En luule, Ana", vastasi Bakenkhonsu, "sillä Jabezin tai hänen
Jumalansa kilpi suojaa meitä. Alinomaa hän ennusti, että Merapille ja
hänen tähtensä Setille tulisi surua, mutta siinä onkin kaikki."

Minä vilkaisin kissanpoikaseen.

"Se eksyi tänne kaupungista muutamia päiviä sitten, Ana. Ja
yölepakotkin lensivät varmaan tuolta kaupungista. Kuulkaa tuota
valitusta. Onko Egyptissä ennen kuultu sellaista ääntä?"



XVI.

JABEZ MYY HEVOSIA.


Bakenkhonsu oli oikeassa. Paitsi Setin poikaa, ei ketään niistä,
jotka asuivat hänen talossaan tai sen lähellä, kuollut, vaikka kaikki
Egyptin esikoiset kuolivat, vieläpä kaikkien eläinten esikoiset. Kun
tämä tuli tiedoksi ympäri maata, valtasi egyptiläiset viha Merapia
kohtaan, joka, he muistivat, oli huutanut kirousta Egyptille sen
jälkeen kuin hänet oli pakotettu rukoilemaan temppelissä ja kuten he
uskoivat poistamaan pimeyden Memphiksestä.

Bakenkhonsu, minä ja toiset, jotka rakastimme häntä, huomautimme,
että hänen oma lapsensakin oli kuollut. Tähän vastattiin, ja siinä
olin huomaavinani Usertin ja Kiin vaikutusta, ettei se ollut mitään,
koska noidat eivät rakastaneet lapsia. Sitäpaitsi, sanoivat he, hän
voisi hankkia niitä miten paljon häntä vain haluttaisi ja milloin
haluaisi, muodostaen niiden savisen ruumiin lasten näköisiksi ja
kasvattaen niitä ilkeähenkisiksi vahingoittamaan maata. Lisäksi
kansa vannoi, että hänen oli kuultu sanovan, että vaikka hänen olisi
surmattava oman miehensä poika, tahtoi hän kostaa egyptiläisille,
jotka kerran olivat pitäneet häntä orjana ja murhanneet hänen isänsä.
Vieläpä israelilaisetkin, tai muutamat heistä, kenties Laban muiden
muassa, olivat kertoneet egyptiläisille, että tuo noita joka oli
lumonnut prinssi Setinkin, tuotti heille sellaisia kärsimyksiä.

Siksi alkoivat egyptiläiset vihata Merapia, joka oli suloisin ja
rakastettavin naisten joukossa. Ja toiset vielä syyttivät häntä
siitäkin, että hän noituudellaan oli ryöstänyt Setin sydämen pois
tämän lailliselta puolisolta ja saanut hänet käännyttämään tämän
puolisonsa, Egyptin kuninkaallisen prinsessan, takaisin palatsinsa
porteilta, joten hän oli pakotettu asustamaan yksin Taniksessa.
Kukaan ei soimannut Setiä, jota kaikki Egyptissä rakastivat, koska
tiedettiin, että hän olisi tahtonut kohdella israelilaisia vallan
eri tavalla ja siten pelastaa Egyptin kaikilta kärsimyksiltä. Tuo
hebrealainen suurisilmäinen tyttö, joka oli onnistunut loihtimaan
hänet, oli hänen kova onnensa. Eihän ollut kummallista, jos yksi
noista naisista, joita prinssillä oli talo täynnä, kuten he uskoivat
ja kuten prinsseillä yleensä oli tapana, olisi ollutkin velho. Olen
varma, että Merapi vain siksi, että prinssin tiedettiin rakastavan
häntä, säästyi myrkytykseltä tai muulta salaiselta murhalta, joka
tapauksessa ainakin vähäksi aikaa.

Nyt saatiin iloisia uutisia, että faraon ylpeys oli viimeinkin
murtunut (sillä hänen esikoisensa oli kuollut toisten mukana), tai
oli hänen järkensä selvinnyt, kummin nyt asia sitten mahtoi olla. Hän
oli määrännyt, että Israelin lapset saivat lähteä milloin ja mihin
halusivat. Silloin kansa hengitti uudelleen toivossa, että heidän
kärsimyksensä loppuisivat.

Silloin ilmestyi Jabez vielä kerran Memphikseen mukanaan suuri joukko
sotaratsuja. Hän sanoi haluavansa myydä ne prinssille, sillä hän
ei halunnut jättää niitä kenenkään muiden käsiin. Hän oli laskenut
ja määrännyt hevosien hinnan, jonka mukaan ne olivat äärettömän
suuriarvoisia.

"Miksi haluatte myydä hevosenne?" kysyi Seti.

"Siksi, että menen kansani mukana paikkoihin, joissa on vähän vettä
ja missä ne kuolisivat, oi prinssi."

"Minä ostan hevoset. Katsokaahan niitä, Ana", sanoi Seti, vaikka
tiesin hyvin, että hänellä oli jo enemmän kuin mitä hän tarvitsi.

Prinssi nousi näyttääkseen, että keskustelu oli lopussa, kun Jabez
kumarrellen kiitokseksi sanoi nopeasti.

"Iloitsen nähdessäni, oi prinssi, että on tapahtunut niinkuin minä
ennustin, tai oikeammin niinkuin minua oli käsketty ennustamaan,
nimittäin, että teidän kotinne on säästynyt kärsimyksiltä, jotka ovat
kohdanneet Egyptiä."

"Silloin iloitsette väärin, hebrealainen, sillä vaikein noista
kärsimyksistä on tullut tänne. Poikani on kuollut", ja hän kääntyi
pois.

Jabez kohotti viekkaat silmänsä ja vilkaisi häneen.

"Prinssi", sanoi hän, "tiedän sen ja olen pahoillani, että tämä
tappio on haavoittanut sydäntänne. Kuitenkin ei se ollut minun
eikä kansani syy. Jos tarkoin ajattelette, muistatte varmasti,
että sekä silloin kun rakensin tämän paikan ympärille suojamuuria
hyvien tekojenne tähden, joita olitte israelilaisille osoittaneet,
oi prinssi, että jo ennen sitä varoitin ja annoin varoittaa teitä.
Sanoinhan, että jos te ja veljentyttäreni, Israelin kuu, joutuisitte
yhteen, kohtaisi teitä suuri suru hänen kauttaan, jonka, tultuaan
egyptiläiseksi naiseksi, täytyy kantaa sama kohtalo kuin muillakin
egyptiläisillä naisilla on."

"Voi olla niin", sanoi prinssi. "Asia on sellainen, josta en halua
puhua. Jos tämä kuolema aiheutui teidän loihdustanne, on minulla vain
sanottavana -- että se oli huono palkka minulle kaikesta siitä, mitä
olen yrittänyt tehdä hebrealaisten hyväksi. Niin, mitä muuta voisi
toivoakaan sellaiselta kansalta sellaisessa maassa? Hyvästi."

"Yksi pyyntö, oi prinssi. Pyydän lupaanne saada puhella
veljentyttäreni, Merapin kanssa."

"Hän ei ole tavattavissa. Sen jälkeen kuin hänen lapsensa
noitakeinoilla murhattiin, ei hän ota vastaan ketään miestä."

"Luulen kuitenkin, että hän haluaa puhutella setäänsä, prinssi."

"Mitä teillä olisi sitten sanottavaa hänelle?"

"Oi, prinssi, faraon armeliaisuuden tähden saamme me orja raukat
poistua Egyptistä, emmekä milloinkaan palaa takaisin. Sentähden,
jos Merapi jää tänne, on luonnollista, että haluaisin sanoa hänelle
jäähyväiset. Samalla uskoisin hänelle muutamia sukumme ja perheemme
asioita, jotka hän kenties haluaisi taas siirtää lapsilleen."

Kuullessaan sanan "lapset" Seti nyyhkytti.

"En luota teihin", sanoi hän. "Teillä on ehkä lisää noita
hebrealaisia kirouksia Merapia varten, tai te voitte lausua sanoja,
jotka tekevät hänet vielä onnettomammaksi kuin hän jo on. Mutta jos
tahdotte tavata häntä minun läsnäollessani --"

"Herrani prinssi, en tahdo vaivata teitä niin paljon. Hyvästi. Olkaa
hyvä ja viekää --"

"Tai jollei se miellytä teitä", keskeytti Seti, "voitte tehdä sen
tämän Anan läsnäollessa, jollei Merapi kieltäydy ottamasta vastaan
teitä."

Jabez mietti hetken ja vastasi:

"Tapahtukoon se sitten Anan läsnäollessa, sillä hän on mies, joka
tietää, milloin pitää vaieta."

Jabez kumarsi ja lähti, ja prinssin viittauksesta minä seurasin
häntä. Meidät vietiin heti rouva Merapin huoneeseen, jossa hän istui
surullisena ja yksinään musta huntu päässään.

"Terve sinulle, setäni", sanoi hän vilkaistuaan minuun, jonka
läsnäolon hän luullakseni ymmärsi. "Tuotko lisää ennustuksia? En
tahdo kuulla niitä, koska viimekertaiset olivat liian tosia", ja hän
kosketti kädellään mustaa huntua.

"Tuon uutisia ja erään pyynnön, veljentyttäreni. Uutiset ovat,
että Israelin kansa on lähdössä Egyptistä. Pyyntö, joka myöskin on
määräys, on -- että valmistaudut seuraamaan heitä -- --"

"Labaninko luo?" kysyi Merapi katsoen ylös.

"Ei, veljentyttäreni, vaan elämään nöyränä kansasi keskuudessa. Laban
ei halua puolisokseen sellaista, joka on ollut egyptiläisen vaimona."

"Olen iloinen, ettei Laban toivo sellaista, jota hän ei milloinkaan
voi saavuttaa, setäni. Pyydän, sanokaa, miksi minun pitäisi totella
tätä pyyntöä tai tätä käskyä?"

"Tärkeästä syystä, Merapi -- sillä elämäsi on kysymyksessä. Tähän
asti on sinun annettu tehdä sydämesi halun mukaan. Mutta jos jäät
Egyptiin, jossa sinulla ei enää ole mitään tehtävää, kun kaikki se
on saavutettu, mitä haluttiinkin rakastajasi prinssi Setin avulla,
kuolet varmasti."

"Tarkoitat, että kansamme tappaa minut."

"Ei, ei meidän kansamme. Mutta kuitenkin kuolet."

Merapi astui askeleen lähemmäksi häntä ja katsoi häntä suoraan
silmiin.

"Sinä olet varma, että kuolen, setä?"

"Olen, tai ainakin toiset ovat varmoja siitä."

Nyt Merapi nauroi. Se oli ensimmäinen kerta monien kuukausien
jälkeen, kun näin hänen nauravan.

"Silloin jään tänne", sanoi hän.

Jabez tuijotti häneen.

"Minä luulin, että sinä rakastaisit tuota egyptiläistä, joka todella
on kenen naisen rakkauden arvoinen tahansa", mutisi hän partaansa.

"Kenties juuri siksi, että rakastan, haluan kuolla. Olen antanut
hänelle kaiken, mitä minulla on annettavaa. Minulla ei ole enää
muuta jäljellä vaivaisesta aarteestani kuin sellaista, mikä tuottaa
hänelle kärsimystä ja onnettomuutta. Sentähden mitä suurempi rakkaus
-- ja se on suurempi kuin kaikki nuo pyramiidit yhteensä -- sitä
välttämättömämpää, että se tulee joksikin aikaa kokonaan maahan
kätketyksi. Ymmärrätkö?"

Jabez pudisti päätään.

"Ymmärrän vain sen, että sinä olet hyvin kummallinen nainen,
erilainen kuin kaikki toiset, jotka olen tuntenut."

"Lapseni, joka surmattiin, oli minulle koko maailma, ja tahtoisin
olla siellä, missä hän on. Ymmärrätkö nyt?"

"Tahtoisitko poistua elämästä maataksesi haudassa kuolleen poikasi
kanssa, vaikka, kun vielä olet nuori, voisit kenties saada useamman
tuon yhden sijaan?" kysyi Jabez hitaasti aivan kuin ihmetellen.

"Välitän elämästä vain niin kauan kuin voin sillä palvella
häntä, jota rakastan. Ja jos tulee päivä, jolloin hän nousee
valtaistuimelle, miten voi vihattu Israelin tytär silloin palvella
häntä? Enkä tahdo enempää lapsia. Elävänä tai kuolleena hän, joka
lähti täältä, omisti koko sydämeni, siellä ei ole enään sijaa muille.
Se rakkaus on ainakin puhdas ja täydellinen, ja kun se on balsamoitu
kuolemalla, ei se voi milloinkaan muuttua. Sitäpaitsi en makaa
haudassa hänen kanssaan, niin ainakin uskon. Näitten egyptiläisten
uskonto, jota me halveksimme, kertoo ikuisesta elämästä taivaassa, ja
sinne tahtoisin mennä etsimään häntä, joka on kadonnut, ja odottamaan
häntä, joka hetkeksi jää jälkeenpäin tänne."

"Ah!" sanoi Jabez. "Minä puolestani en vaivaa itseäni noilla
arvoituksilla, sillä tämän maailman ajallinen elämä riittää
täyttämään ajatukseni ja haluni. Mutta sinähän, Merapi, olet
kapinoitsija, ja ollaanpa sitten taivaassa tai maan päällä, miten
kuningas, jota vastaan niskoittelijat ovat kapinoineet, ottaa vastaan
heidät?"

"Sinä sanot minua kapinoitsijaksi", sanoi Merapi kiinnittäen
liekehtivät silmänsä häneen. "Miksi? Siksi, etten tahtonut häväistä
itseäni menemällä naimisiin miehen kanssa, jota vihaan, ja lisäksi
miehen, joka on murhaaja, ja siksi, etten niin kauan kuin elän tahdo
erota miehestä, jota rakastan, palatakseni niitten luo, jotka eivät
ole tehneet minulle muuta kuin pahaa. Tekikö Jumala sitten naiset
myytäviksi kuin karjan sellaisen huviksi ja hyödyksi, joka voi eniten
maksaa?"

"Näyttää siltä", sanoi Jabez levittäen kätensä.

"Näyttää, että sinä ajattelet niin, sinä, joka muodostat Jumalan
sellaiseksi kuin haluaisit hänen olevan. Mutta minä puolestani en
usko sitä, ja jos uskoisin, etsisin itselleni toisen hallitsijan.
Setä, minä vetoan papeista ja vanhimmista Häneen, joka loi sekä
heidät että minut, ja Hän saa päättää, seisonko vaiko kaadun."

"Joka tapauksessa on vaarallista tehdä niin", tuumi Jabez, "sillä
papit ovat nopeita ottamaan oikeuden omiin käsiinsä, ennen kuin asiaa
ehditään edes selittää missään. Mutta, mikä minä olen, että voisin
neuvoa sellaista, joka voi musertaa Amonin tomuksi tämän omassa
pyhäkössä, ja jolla ehkä siksi on oikeus tehdä kaikkea, mitä hän
ajattelee ja tahtoo?"

Merapi polki jalkaansa.

"Tiedät hyvin, sinä itse toit minulle määräyksen vaatia Amon-jumala
taisteluun temppelissään. Se en ollut minä --" hän alkoi.

"Tiedän", vastasi Jabez heilauttaen kättään. "Tiedän myöskin, että
niin sanovat kaikki noidat, mikä kansallisuus tai jumala heillä
sitten lieneekään, eikä sitä usko kukaan. Koska sinulla oli usko,
tottelit määräystä ja sinun avullasi lyötiin Amon. Sekä israelilaiset
että egyptiläiset pitävät sinua suurimpana velhona, mitä Niilin
rannoilla on nähty, ja se on vaarallinen nimi, Merapi."

"En ansaitse sitä, enkä ole milloinkaan sitä tavoitellut."

"Niin, niin, mutta joka tapauksessa on se annettu sinulle.
Epäilemättä tiedät, mitä pian tapahtuu Egyptissä, ja nyt kun sinua
on varoitettu, jos varoitusta tarvitset, siitä vaarasta, mikä sinua
uhkaa, kieltäydytkö vieläkin tottelemasta tätä toista määräystä,
jonka velvollisuuteni mukaan olen tuonut sinulle?"

"Kieltäydyn."

"Silloin on se oma syysi, ja hyvästi. Ai, tahtoisin lisätä, että
sinulla on vähän omaisuuttakin, karjaa ja maan hedelmiä, jotka perit
isältäsi. Kun kuolet --"

"Ottakaa ne kaikki, setäni, ja tulkaa onnelliseksi. Hyvästi."

"Jalo nainen, ystävä Ana, ja ihana", sanoi vanha hebrealainen sitten
kuin Merapi oli mennyt. "Olen pahoillani, etten enään koskaan saa
nähdä häntä, ja ettei kukaan näe häntä pitkiin aikoihin, sillä
muistakaa, hän on veljentyttäreni, johon olen mielistynyt. Nyt
minunkin on lähdettävä, koska olen toimittanut asiani. Kaikkea
hyvää teille, Ana. Ettehän enään ole sotilas, vai miten? Ettekö?
Uskokaa minua, olette näkevä, että se on hyvä. Tervehtikää prinssiä.
Muistakaa minua ystävyydellä joskus, kun tulette vanhaksi, sillä minä
olen palvellut teitä parhaani mukaan, ja myöskin herraanne, joka
toivottavasti löytää jälleen sen, minkä hän joku aika sitten menetti."

"Hänen korkeutensa, prinsessa Usertinko?" sanoi minä.

"Prinsessa Usertin muitten muassa, Ana. Sanokaa prinssille, jos hän
arvelisi niitä kalliiksi, että nuo hevoset, jotka myin hänelle, ovat
todella hienointa syyrialaista rotua. Jos teillä sattuu olemaan
ystävä, jonka haluaisitte menestyvän, älkää antako hänen mennä
taistelemaan erämaahan nyt seuraavien muutamien kuukausien kuluessa,
varsinkin jos farao on johtamassa. Ei, minä en tiedä mitään, mutta
nyt on suurten myrskyjen aika. Hyvästi, ystävä Ana, ja vielä kerran
hyvästi."

"Mitä hän tarkoitti tuolla?" ajattelin itsekseni lähtiessäni Setin
luo kertomaan kuulemiani. Mutta en keksinyt mitään vastausta tuohon
kysymykseen.

Mutta pian aloin ymmärtää. Näyttää siltä, että viimeinkin
israelilaiset olivat lähdössä Egyptistä. Heitä oli mahdottoman suuret
joukot ja lisäksi kymmeniin tuhansiin nousevat arabialaisheimot,
jotka palvelivat israelilaisten Jumalaa ja joista muutamat olivat
Hyksos kansan jälkeläisiä, tuon paimenkansan, joka kerran hallitsi
Egyptiä. Että nuo huhut olivat tosia, näimme siitä, että kaikki
hebrealaiset naiset, jotka asuivat Memphiksessä, jopa nekin, jotka
olivat egyptiläisten kanssa naimisissa, olivat lähteneet kaupungista,
poistuen miestensä ja jotkut lastensakin luota. Muutamat heistä,
jotka olivat olleet Merapin ystäviä, tulivat ennen lähtöään
tervehtimään häntä ja kysymään, tulisiko hänkin mukaan. Hän pudisti
päätään vastatessaan:

"Miksi lähdette? Oletteko mieltyneet niin kovin noihin
erämaamatkoihin, että niiden vuoksi olette valmiit lähtemään,
milloinkaan enään näkemättä miehiänne, joita rakastatte ja omia
lapsianne?"

"Ei, rouva", vastasivat he itkien. "Me olemme onnellisia täällä
valkomuurisessa Memphiksessä, ja täällä kuunnellen Niilin kohinaa
tahtoisimme vanhentua ja kuolla mieluummin kuin asua tuolla jossakin
erämaan teltassa vieraiden kanssa tai yksin. Mutta pelko ajaa meidät
täältä."

"Mitä pelkäätte?"

"Egyptiläisiä, jotka, huomattuaan mitä kaikkea ovat meidän tähtemme
saaneet kärsiä ja mitä rikkauksia ja aarteita ovat meille antaneet
monien sukupolvien aikana, ja miten pienestä olemme kasvaneet
suureksi kansaksi, varmasti tappavat jokaisen israelilaisen, jonka
löytävät keskuudestaan. Myöskin pelkäämme pappiemme kirouksia,
jollemme lähde täältä."

"Silloinhan minunkin olisi pelättävä noita asioita", sanoi Merapi.

"Ei, rouva, tehän olette Egyptin prinssin ainoa rakastettu, prinssin,
jonka huhutaan pian tulevan Egyptin faraoksi ja hänen avullaan te
säästytte egyptiläisten vihalta. Ja lisäksi, kuten kaikki hyvin
tietävät, te olette maailman suurin noita, mahtavan Amon-Raan
kukistaja, ja sellainen, joka uhraamalla lapsensa kykeni suojelemaan
talon, jossa hän asusti, kaikilta vaivoilta. Teidänhän ei tarvitse
ollenkaan pelätä pappeja ja heidän taikojaan."

Silloin Merapi hypähti ylös pyytäen heitä poistumaan, jonka he
nopeasti tekivätkin peläten, ettei hän vain loihtisi heitä. Ja niin
kävi, ettei Egyptissä ollut jäljellä hebrealaista sukua muita kuin
suloinen Israelin kuu ja joitakin puoleksi egyptiläisiä lapsia.
Silloin, huolimatta vaivoista ja onnettomuuksista, jotka muutamien
kuluneitten vuosien aikana olivat kauhun, kuoleman ja nälänhädän
kestäessä hävittäneet kenties puolet kansasta, Egypti suuresti
iloitsi.

Jokaisen jumalan kaikissa temppeleissä pidettiin juhlia, ja
sellaiset, joilla oli vielä jotakin jäljellä, uhrasivat. Jumalien
patsaat puettiin uusiin, hienoihin vaatteisiin ja koristettiin
kukkaseppelillä. Sitäpaitsi Niilissä ja pyhissä lammikoissa lipuivat
alukset edestakaisin kaunistettuina lyhdyillä, kuten mahtavan
Osiriksen juhlassa. Prinssi Seti, joka oli Amonin nimellinen
ylipappi, josta virasta ei hän eläissään voinut päästä, seurasi
noita mielenosoittajia, sillä hänen oli pakko se tehdä, Memphiksen
suureen temppeliin, johon minäkin menin hänen mukanaan. Kun monet
juhlamenot olivat ohi, johti hän kulkuetta kauniissa, papillisessa
puvussaan suuren kansanjoukon läpi, jolloin tuhansista suista kuului
ukkosen jyrinää muistuttava tervehdys: "Farao!" tai ainakin "Faraon
perillinen."

Kun tuo huuto viimein lakkasi, kääntyi prinssi heidän puoleensa ja
sanoi:

"Ystävät, jos tahdotte lähettää minut siihen seuraan, joka istuu
Osiriksen pöydässä eikä faraon juhlissa, toistatte tuon tyhmän
tervehdyksen, jota hallitsijamme Amenmeses ei ilolla kuuntele."

Hiljaisuudesta, joka seurasi, kuului ääni:

"Älkää pelätkö, prinssi, niin kauan kuin tuo hebrealainen velho
nukkuu öisin rinnallanne. Hän, joka kykeni tuottamaan Egyptille niin
paljon kärsimyksiä, voi varmasti varjella teitä vahingolta", jolloin
valtaavat riemuhuudot kaikuivat jälleen.

Seuraavana päivänä palasi vanha Bakenkhonsu Taniksesta, jossa hän
oli käynyt, tuoden paljon uutisia. Siellä oli pidetty iso kokous
suurimman temppelin avarimmassa salissa. Tuossa kokouksessa, johon
kaikki saivat ottaa osaa, oli Amenmeses kertonut, että israelilaiset
olivat lähteneet tuhansittain. Siellä oli myöskin uhrattu, jotta
saataisiin Egyptin suuttuneet jumalat lepytetyiksi. Kun juhlamenot
olivat lopussa, mutta ennenkuin seura hajosi, -- nousi hänen
korkeutensa prinsessa Userti paikaltaan ja kääntyi faraoon päin
sanoen:

"Isäimme henkien nimessä", hän huusi, "ja erittäinkin isäni, hyvän
jumala Meneptahin nimessä, kysyn sinulta, farao, ja teiltä kansa,
onko tuo vääryys, jonka israelilaiset orjat ja heidän noitansa ovat
tuottaneet meille, sellaista, jota mahtavan Egyptin tulisi kärsiä?
Jumalamme ovat lyödyt ja häväistyt, kauheat ja suuret kärsimykset,
jollaisia ei historiassa kerrota, ovat kohdanneet meitä noituuden
lähettäminä, kymmenet tuhannet, faraon esikoisesta alkaen, ovat
kuolleet yhtenä ainoana yönä. Ja nyt nämä hebrealaiset, jotka ovat
murhanneet heidät noituudellaan, sillä he ovat kaikki noitia, miehet
ja naiset, varsinkin yksi heistä, joka on Memphiksessä, ja josta
en tahdo puhua, hän kun on tuottanut minulle yksityistä pahaa,
päästetään faraon luvalla lähtemään maasta. Vielä lisäksi, he ovat
ottaneet mukaansa kaiken karjansa, kaiken puidun viljansa, kaikki
kalliit koristeet ja rikkaudet, jotka he ovat kansaltamme kauhujen
keskellä väkisin lainanneet, eivätkä aiokaan niitä milloinkaan
takaisin antaa. Siksi minä, Egyptin kuninkaallinen prinsessa, kysyn
faraolta, onko tämä faraon päätös?"

"Mutta", sanoi Bakenkhonsu, "farao istui pää riipuksissa
valtaistuimellaan, eikä vastannut mitään."

"Farao ei puhu", jatkoi Userti. "Silloin kysyn, onko tämä faraon
neuvoston ja Egyptin kansan päätös? Egyptissähän on vielä armeija,
satoja sotavaunuja ja tuhansia jalkamiehiä. Onko tämä sotajoukko sitä
varten, että se istuisi paikallaan silloin, kun nuo orjat pakenevat
erämaahan kiihoittaakseen vihollisemme Syrian meitä vastaan ja
palatakseen heidän kanssaan murhaamaan meitä?"

"Noihin sanoihin", jatkoi Bakenkhonsu, "vastasi koko kansanjoukko
huutamalla: 'Ei.'"

"Kansa sanoo -- ei. Mitä sanoo farao?" huusi Userti. Seurasi
hiljaisuus, kunnes Amenmeses äkkiä nousi ja puhui: "Tapahtukoon,
kuten haluat, prinsessa, mutta jos pahoin käy, kohdatkoon se sinua
ja noita, jotka olet lainoittanut. Vaikka minun mielestäni olisi se
paikka, jossa sinä seisot, puolisosi, prinssi Setin paikka, ja hänen
olisi sinun sijastasi tehtävä tuo pyyntö."

"Puolisoni, prinssi Seti, on Memphiksessä sidottuna velhon
hiusnauhalla, niin kerrotaan minulle", nauroi Userti pilkallisesti
kansan hyväksyvästi säestäessä.

"En tiedä sitä", jatkoi Amenmeses, "mutta sen tiedän, että joka
tapauksessa prinssi olisi päästänyt nämä hebrealaiset lähtemään
täältä. Ja toisinaan, kun suru seurasi surua, ajattelin, että hän
oli oikeassa. Totisesti useammin kuin kerran olisin päästänytkin
heidät menemään, mutta aina joku voima, en tiedä mikä, laskeutui
sydämeeni, muutti sen kivikovaksi ja riisti minulta sanat, etten
ilmaisisi ajatustani. Nytkin tahtoisin antaa heidän mennä, mutta te
kaikki olette minua vastaan, ja kenties, jos vastustan teitä, saan
maksaa sen elämälläni ja valtaistuimellani. Päälliköt, käskekää,
että armeijani on valmiina ja kootkaa se tänne Tanikseen, että itse
voin johtaa sen Israelin kansaa takaa-ajamaan ja ottaa osaa sen
kärsimyksiin."

Valtavasti huutaen hajosi kokous niin, että viimein kaikki olivat
menneet ja ainoastaan farao jäi istumaan valtaistuimelleen tuijottaen
eteensä. Hänen kasvonsa muistuttivat pikemmin kuollutta kuin elävää
hallitsijaa, joka oli lähtemäisillään sotaan vihollisiaan vastaan.

Prinssi kuunteli kaikkea tätä äänetönnä, mutta kun Bakenkhonsu
lopetti, katsoi hän ylös ja kysyi:

"Mitä ajattelette te, Bakenkhonsu?"

"Ajattelen, prinssi", vastasi tuo vanha ja viisas mies, "että hänen
korkeutensa teki väärin kiihoittaessaan heitä, vaikka hän epäilemättä
tulkitsi pappien ja sotajoukon ajatukset, joita vastaan farao ei
ollut kyllin luja seisomaan."

"Minä ajattelen samoin kuin te", sanoi Seti.

Samassa astui rouva Merapi huoneeseen.

"Olen kuullut, puolisoni", sanoi hän, "että farao aikoo ajaa
sotajoukoilla Israelin kansaa takaa. Pyydän, ettei puolisoni yhtyisi
faraon joukkoihin."

"Onhan luonnollista, ettet haluaisi minun taistelevan heimoasi
vastaan, ja totta puhuakseni en ole sitä aikonutkaan", vastasi Seti
ja lähti Merapin kanssa pois.

"Hän ei ajattele sukulaisiaan, vaan rakastettunsa henkeä", sanoi
Bakenkhonsu. "Hän ei ole noita, kuten väitetään, mutta se on totta,
että hän tietää sellaista, mitä me emme tiedä."

"Niin, se on totta", vastasin minä.



XVII.

MERAPIN UNI.


Kului joku aika, kenties noin neljätoista päivää siitä, jolloin
israelilaiset olivat alkaneet matkansa. Se oli mahtava joukko,
joka kantoi muassaan profeettansa ruumisarkkua ja muumiota. Tuo
profeetta, niin kerrottiin, heidän heimolaisensa, oli ollut visiirinä
sillä faraolla, joka ystävällisesti otti heidät vastaan Egyptiin
satoja vuosia sitten. Toiset sanoivat heidän menneen sitä, toiset
tätä tietä, mutta Bakenkhonsu, joka tiesi kaikki, selitti, että he
kulkivat Krokotiili-järveä kohden, jota toiset nimittävät Punaiseksi
mereksi, ja aikoivat sen poikki tuolla puolen olevaan korpeen ja
sieltä Syriaan. Kysyin häneltä miten se olisi mahdollista, sillä tuo
järvi on kapeimmasta paikasta kuusituhatta jalkaa leveä ja sen syvyys
on mittaamaton. Hän vastasi, ettei hän tiennyt, mutta että voisin
tiedustella sitä rouva Merapilta.

"Te olette siis muuttanut mielipiteenne ja pidätte häntä noitana",
sanoin, johon hän vastasi:

"Jonkun täytyy panna tuuli puhaltamaan ja Egypti on niin täynnä
noituutta, että sitä on vaikeata sanoa. Ja hänhän se oli eikä kukaan
muu, joka hävitti Amonin ikivanhan patsaan. Oh, niin, noita tai ei
noita, joka tapauksessa voi häneltä kysyä, miten hänen kansansa aikoo
mennä Punaisen meren yli, varsinkin jos faraon sotavaunut sattuvat
olemaan heidän takanaan."

Minä kysyin häneltä, mutta hän vastasi, ettei hän tiennyt mitään
siitä asiasta, eikä tahtonut tietääkään mitään, koska hän oli eronnut
kansastaan ja jäänyt Egyptiin.

Sitten tuli Kii, en tiedä mistä, ja tehtyään sovinnon prinssin kanssa
vannottuaan, että papit olivat vastoin hänen tahtoaan pukeneet
Merapin Isiksen pukuun, kertoi meille, että farao oli lähtenyt suuren
sotajoukon kanssa ajamaan takaa israelilaisia. Prinssi kysyi häneltä,
miksi ei hänkin ollut mennyt mukaan, johon hän vastasi, ettei hän
ollut mikään sotilas, ja että farao vältti häntä. Hän puolestaan
kysyi prinssiltä, miksi tämä ei ollut mennyt.

Seti vastasi, ettei häntä haluttanut ottaa siihen osaa yksityisenä
kansalaisena, häneltä kun oli riistetty päällikkyys muissakin
asioissa.

"Te olette viisas, kuten aina, prinssi", sanoi Kii.

       *       *       *       *       *

Seuraavana iltana, hyvin myöhään, kun prinssi, Kii, Bakenkhonsu ja
minä, Ana, istuimme jutellen, syöksyi rouva Merapi äkkiä luoksemme.
Hän tuli suoraan vuoteestaan, silmät palaen ja hiukset hajallaan.

"Olen nähnyt unen!" huusi hän. "Uneksin, että koko suurilukuinen
kansani seurasi tulenliekkiä, joka ulottui maasta taivaaseen asti. He
tulivat erään suuren veden rannalle ja heidän jäljessään kiiruhtivat
farao ja koko Egyptin sotajoukko. Silloin kansani syöksyi veteen
ja se kannatti heitä, niin kuin se olisi ollut lujaa maata. Faraon
sotilaat aikoivat seurata heitä, mutta Egyptin jumalat ilmestyivät,
Amon, Osiris, Isis, Hathor ja muut, ja tahtoivat käännyttää heidät
takaisin. He eivät kuitenkaan totelleet heitä, vaan vetäen jumalat
mukanaan syöksyivät veteen. Silloin tuli pimeys, ja pimeydestä kuului
valitusta ja valtaavaa naurua. Se loppui ja kuu nousi valaisten
tyhjyyden. Minä heräsin ja kaikki jäseneni vapisivat. Selittäkää
minulle tämä uni, jos voitte, oi Kii, tietäjä."

"Miten se on tarpeellista, rouva", vastasi Kii aivan kuin unesta
heräten, "kun uneksija itse on tietäjä? Uskaltaako oppilas neuvoa
opettajaa, tai vasta-aloittelija selittää salaisuuksia temppelin
ylipapille? Ei, rouva, minä ja kaikki Egyptin tietäjät olemme teidän
jalkojenne juuressa."

"Miksi aina pilkkaatte minua?" sanoi Merapi ja vapisi puhuessaan.
Silloin Bakenkhonsu avasi suunsa sanoen:

"Kiin viisaus on kätketty eikä se anna mitään valoa meille, hänen
oppilailleen. Kuitenkin tämän unen tarkoitus on selvä, vaikka en
tiedä, onko se totta. Se tarkoittaa, että Egyptin sotajoukkoa ja
sen mukana Egyptin jumalia uhkaa perikato israelilaisten tähden,
jollei joku, jota he tottelevat, voi saada heitä luopumaan jostakin
aikeesta, jota en tiedä. Mutta ketä hullu tottelee, niin, ketä hullu
tottelee?" ja kohottaen harmaan päänsä katsoi suoraan prinssiin.

"Ei ainakaan minua, joka en nykyään merkitse mitään Egyptissä", sanoi
Seti.

"Miksi ei teitä, oi prinssi, joka huomenna voitte olla ken tahansa
Egyptissä?" kysyi Bakenkhonsu. "Tehän olette aina puhunut noista
hebrealaisista ja sanonut, ettei heistä koidu Egyptille muuta kuin
pahaa, kuten on käynytkin. Ketä sitten kansa ja sotajoukko kuuntelisi
hartaammin?"

"Sitäpaitsi, prinssi", keskeytti Kii, "eräs teidän huonekunnastanne
on nähnyt ilkeän unen. Ehkä se ei olekaan uni, vaan joku noituus,
joka on tähdätty Egyptin hallitsijaa vastaan. Samanlainen noitatemppu
kuin se, joka heittää mahtavan Amonin valtaistuimelta ja rakentaa
taika-aidan tämän talon ja puutarhan ympäri."

"Sanon taaskin teille, Kii, etten puno mitään taikatemppuja, minä,
joka omalla lapsellani olen saanut maksaa ne."

"Mutta niissä oli taikuutta, rouva, ja kuten vanhastaan tiedetään,
voima on täydellistä ainoastaan silloin, kun täytyy uhrata jotakin",
sanoi Kii synkästi.

"Lakatkaa jo puhumasta noitatempuista, tietäjä", huudahti prinssi,
"tai jos teidän täytyy niistä puhua, puhukaa omistanne, joita on
paljon. Jabezhan se suojeli meitä täällä noita vaivoja vastaan ja
Amonin patsaan murskasi joku jumala."

"Anteeksi, prinssi", sanoi Kii kumartaen, "se ei ollut tämä rouva,
vaan hänen setänsä, joka rakensi aidan talonne ympäri suojatakseen
teitä vaivoilta, jotka Egyptiä kohtasivat, ja se ei ollut tämän
rouvan, vaan jonkun jumalan työtä hänen avullaan, joka löi Amonin
Taniksessa. Prinssi sanoi sen. Kuitenkin tämä rouva on nähnyt
kummallisen unen, jonka Bakenkhonsu on selittänyt, vaikka minä en
osannut, ja minun mielestäni pitäisi faraon ja hänen päällikkönsä
saada kuulla tämä uni, jotta he itse voisivat muodostaa siitä oman
mielipiteensä."

"Miksi ette sitten kerro sitä heille, Kii?"

"Farao on katsonut parhaaksi, prinssi, erottaa minut palveluksestaan
ja antaa virkani toiselle. Jos menen faraon näkyviin, tappaa hän
minut."

Sen kuullessani minä, Ana, toivoin, että Kii menisi faraon eteen,
vaikka en uskonut, että hän tai kukaan muukaan voisi tappaa Kiitä,
jolla oli suojeluskaluja kuolemaa vastaan. Sillä minä pelkäsin Kiitä
ja tunsin, että hän jälleen mietti jotakin ilkeätä Merapia kohtaan,
jonka tiesin olevan viattoman.

Prinssi kulki edestakaisin huoneessa, kuten hänen tapansa oli
ollessaan ajatuksiin vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi eteeni ja sanoi:

"Ana ystävä, olkaa hyvä ja käskekää, että sotavaununi satamiehisen
suojajoukon kanssa laitetaan kuntoon. Lähdemme päivän koittaessa, te
ja minä, etsimään faraon armeijaa ja pyytämään puheille pääsöä."

"Herrani", sanoi Merapi rakastettavalla tavallaan, "pyydän, älä
poistu luotani."

"En poistukaan. Tule mukaan, jos tahdot." Hän pudisti päätään, sanoen:

"En uskalla, prinssi, viimeisinä aikoina on tuntunut kuin joku lumous
vetäisi minua kansani luo. Kahdesti yössä olen herännyt ja löytänyt
itseni istumasta puutarhassa kasvot pohjoista kohden ja kuullut äänen
korvissani, vieläpä kuolleen isänikin äänen, sanovan:

"'Israelin kuu, kansasi kulkee korvessa ja tarvitsee valoasi.'

"Siksi olen varma, että jos joutuisin lähelle heitä, vedettäisiin
minut väkisin mukaan, kuten puu vedetään vedestä, eikä Egypti enään
näkisi minua."

"Silloin pyydän sinua olemaan siellä, missä olet, Merapi", sanoi
prinssi vähän hymyillen, "sillä on varmaa, että minne sinä menet,
sinne on minun seurattava, eikä minulla ole halua kulkea korvessa
hebrealaisen kansasi kanssa. No, koska sinä et halua poistua
Memphiksestä ja tulla kanssani, täytyy minun jäädä luoksesi."

Kii katsoi tuota paria läpitunkevilla silmillään. "Suokoon prinssi
anteeksi", sanoi hän, "mutta vannon jumalien nimessä, etten koskaan
luullut kuulevani, että prinssi Seti Meneptah asettaa naisen oikut
yläpuolelle kunniataan."

"Te puhutte raa'asti", sanoi Seti nousten seisomaan, "ja jos olisitte
sanonut noin jonakin toisena päivänä, kenties, Kii --"

"Oi. Herrani!" sanoi Kii heittäytyen maahan, painaen otsansa lattiaan
asti, "ajatelkaa, miten suuri syy minulla täytyy olla, kun uskallan
puhua siten. Kun ensimmäisen kerran tulin tänne Taniksesta, henki,
joka on sisässäni, puhuen huulieni kautta antoi teidän korkeudellenne
muutamia arvonimiä, joista teidän korkeutenne suvaitsi moittia
minua. Mutta tuo henki sisässäni ei voi valehdella, ja minä tiedän
varmasti ja pyydän kaikkia täällä painamaan mieleensä, että tänä yönä
seison hänen lähellään, joka, ennen kuin kaksi kuukautta on kulunut,
kruunataan faraoksi."

"Te olette totisesti aina ollut huonojen uutisten tuoja, Kii, mutta
jos niin käykin, mitä sitten?"

"Tämä, teidän korkeutenne: Jolleivät totuuden ja oikeuden henget
pakottaisi minua, uskaltaisinko minä, jolla on veri, joka voi juosta
kuiviin, ja luut, jotka voivat murskaantua, puhua kovia sanoja
hänelle, josta tulee farao? Uskaltaisinko vastustaa tuon suloisen
kyyhkysen tahtoa, jonka pesä on tulevan faraon sydämessä, tuon
viisaan valkoisen kyyhkysen, joka kuiskii salaisuuksia taivaasta,
josta hän tuli, ja joka on voimakkaampi kuin Isiksen korppikotka ja
nopeampi kuin Raan haukka, kyyhkysen, joka suuttuessaan voisi repiä
minut useammaksi kappaleeksi kuin Set ja Osiris?"

Minä näin Bakenkhonsun paisuvan pidätetystä naurusta, kuten sammakko,
joka on kurnuttamaisillaan, mutta Seti vastasi väsyneellä äänellä:

"Kaikkien Egyptin lintujen nimessä ja pyhät krokotiilit vielä
kaupanpäällisiksi luettuina, en sitä tiedä, koska teidän ajatuksenne
ei ole mikään avonainen kirjoitus, minkä ohikulkija voisi lukea.
Mutta jos kertoisitte minulle, minkä vuoksi totuuden ja oikeuden
jumalattaret ovat innostuttaneet teitä --"

"Syy on se, oi prinssi, että Egyptin armeijan kohtalo on teidän
käsissänne. Aika on lyhyt ja minä tahdon olla rehellinen. Kieltäkää
se, kuten hän tahtoo, mutta tämä rouva tässä, joka näyttää olevan
täynnä vain rakkautta ja suloa, on suurin noita Egyptissä, kuten
minä, jota hän on hallinnut, hyvin tiedän. Hän rupesi kilpailemaan
Egyptin pääjumalan kanssa ja löi hänet tomuun, ja on maksanut
takaisin hänelle, hänen profeetoilleen ja palvelijoilleen sen pahan,
minkä Amon olisi tahtonut tehdä hänelle, kuten hänen sijassaan
jokainen olisi tehnyt. Nyt hän on nähnyt unen, tai hänen henkensä on
kertonut sen hänelle, että Egyptin sotajoukko on perikadon partaalla,
ja minä tiedän, että tämä uni on tosi. Kiiruhtakaa siis, oi prinssi,
pelastamaan Egyptin armeija, jota varmasti tarvitsette tullessanne
valtaistuimelle."

"Minä en ole noita", huusi Merapi, "ja kuitenkin -- voi! että minun
täytyy se sanoa -- tuon hymyilevän, kylmäsilmäisen velhon sanat ovat
tosia. _Kuolema uhkaa Egyptin sotajoukkoja!_"

"Käskekää, että sotavaunut laitetaan kuntoon", sanoi Seti uudelleen.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut kahdeksan päivää. Aurinko laski ja me ajoimme täyttä
laukkaa Punaista merta kohti. Yötä päivää olimme seuranneet faraon
armeijaa läpi erämaiden tietä pitkin, joka oli täynnä vaunujen
pyörien ja sotilaiden sekä heitä ennen kulkeneiden kymmenien
tuhansien israelilaisten jälkiä.

Nyt näimme kukkulalta, johon olimme saapuneet, tuon suuren armeijan
leiriytyneen alapuolellemme. Ja muutamat kulkurit kertoivat meille,
että sen takana, myöskin leiriytyneenä, olivat israelilaisten
lukemattomat joukot ja heidän takanaan laaja Punainen meri, joka
katkaisi heidän tiensä. Mutta me emme voineet nähdä israelilaisia
emmekä vettä tuolla egyptiläisten takana kummallisesta syystä. Heidän
ja faraon armeijan välissä oli musta pilvipatsas, joka ulottui maasta
taivaaseen asti. Eräs kulkuri kertoi meille, että tuo pilvi kulki
päivisin israelilaisten edellä, mutta öisin muuttui se tulipatsaaksi.
Ainoastaan tänään, kun faraon armeija oli lähellä, oli se muuttanut
paikkaansa ja tullut Israelin kansan ja sotajoukon väliin.

Kun prinssi, Bakenkhonsu ja minä kuulimme tuon, katsoimme toisiimme
ja olimme ääneti. Mutta äkkiä prinssi naurahti hieman ja sanoi:

"Meidän olisi pitänyt tuoda Kii mukanamme, vaikkapa sitten
sidottuna, että hän olisi selittänyt tämän ihmeen, sillä varmaa on,
ettei kukaan muu osaa."

"Olisi vaikeata pitää Kiitä sidottuna, prinssi, jos hän haluaisi
päästä vapaaksi", vastasi Bakenkhonsu. "Sitäpaitsi, ennen kuin
astuimme vaunuihin Memphiksessä, oli hän lähtenyt etelään päin
Tebeen. Minä näin hänen menevän."

"Ja minä määräsin, ettei hän saisi palata, sillä sekä minä että rouva
Merapi pidämme häntä pahana vieraana," sanoi Seti huoaten.

"Nyt kun olemme täällä, mitä aiotte, prinssi, tehdä?" kysyin minä.

"Mennä faraon leiriin ja sanoa, mitä meillä on sanottavaa, Ana."

"Ja jollei hän tahdo kuulla, prinssi?"

"Silloin huutaa asiamme ääneen ja palata."

"Ja jollei hän anna meidän palata, prinssi?"

"Silloin pysyä alallaan ja elää tai kuolla, kuten jumalat määräävät."

"Totisesti on herrallamme jalo sydän!" huudahti Bakenkhonsu,
"ja vaikka tunnen itseni liian nuoreksi kuolemaan, olen halukas
hänen kanssaan näkemään, miten tämä asia päättyy", ja hän nauroi
äänekkäästi.

Mutta minusta, joka olin peloissani, kuulosti hänen hohotuksensa,
joka kaikui päittemme yläpuolella, oudolta ja todella peloittavalta.

Sitten pukeuduimme juhlapukuihin, jotka olimme ottaneet mukaamme,
mutta miekat ja kilvet jätimme pois. Ja vähän syötyämme lähdimme
ajamaan, puolet vartijoistamme mukana, tuota paikkaa kohden, jossa
näimme faraon lipun liehuvan. Loput vartijoistamme jätimme leiriimme
kukkulalle pyytäen heitä, jos jotakin tapahtuisi meille, palaamaan
takaisin ja ilmoittamaan siitä Memphikseen ja muihin suuriin
kaupunkeihin. Kun lähestyimme leiriä, huomasi etuvartiosto meidät ja
alkoi huutaa. Mutta tunnettuaan laskevan auringon valossa tulijat,
kuului sieltä mutinaa:

"Egyptin prinssi! Egyptin prinssi!" sillä he eivät milloinkaan
lakanneet nimittämästä Setiä sillä nimellä, ja he tekivät kunniaa
keihäillään ja antoivat meidän mennä.

Niin saavuimme viimein faraon teltalle, jonka ympärillä kokonainen
rykmentti oli vartioimassa. Teltan reunat oli nostettu ylös
yön kuumuuden tähden, joka oli tavaton, ja siellä istui farao
päällikköineen, neuvonantajineen, pappeineen, tietäjineen ja muine
seuralaisineen syöden ja juoden. He istuivat pöydän ympärillä,
joka oli taipunut kuin kaari, kasvot ovelle päin. Farao istui
keskimmäisenä ja hänen takanaan seisoivat viuhkan kantajat ja
juomanlaskijat.

Me astuimme telttaan, prinssi keskellä, Bakenkhonsu hänen oikealla
puolellaan nojaten sauvaansa ja minä kantaen kultaisia ketjuja, jotka
farao Meneptah oli antanut minulle, vasemmalla. Muut seuralaisemme
jäivät ulkopuolelle vartijoiden joukkoon.

"Keitä ovat nämä?" kysyi Amenmeses katsoen ylös, "jotka tulevat tänne
kutsumatta?"

"Kolme Egyptin kansalaista, joilla on sanoma faraolle", vastasi
Seti hiljaisella äänellään, "ja olemme tulleet nopeasti ja kaukaa
ilmoittaaksemme sen ajoissa."

"Mitkä ovat nimenne, Egyptin kansalaiset, ja kuka lähettää sanoman?"

"Nimemme ovat: Seti Meneptah, entinen Egyptin prinssi ja kruunun
perillinen, vanha neuvonantaja Bakenkhonsu, ja Ana, kuninkaan
seurueen kirjuri, ja sanomamme on jumalilta."

"Olemme kuulleet nuo nimet jo ennenkin?" sanoi farao ja hänen
puhuessaan koko seurue, tai melkein kaikki, nousi ylös, ainakin
puoleksi ja kumarsivat prinssille. "Tahdotko sinä seuralaisinesi
istuutua aterioimaan, prinssi Seti Meneptah?"

"Kiitämme jumalaista faraota, mutta me olemme jo aterioineet. Onko
meillä faraon lupa ilmoittaa asiamme?"

"Puhu, prinssi!"

"Oi farao, monta kuukautta on kulunut siitä, kun viimeksi katselimme
toisiamme kasvoista kasvoihin, tuona päivänä, jolloin isäni, hyvä
jumala Meneptah, teki minut perinnöttömäksi ja sen jälkeen muutti
täältä Osiriksen luo. Farao muistaa, miksi minut silloin erotettiin
Egyptin kuninkaallisesta suvusta. Se oli noitten israelilaisten
tähden, joita minun mielestäni oli huonosti kohdeltu, ja jotka
siksi olisi pitänyt päästää lähtemään Egyptistä. Hyvä jumala
Meneptah olisi sinun, oi farao, ja muitten neuvosta tahtonut
miekalla lyödä israelilaiset tehdäkseen lopun heistä ja siihen hän
vaati minun suostumustani Egyptin perillisenä. Minä kieltäydyin,
minut syrjäytettiin, ja siitä asti sinä, oi farao, olet kantanut
kaksinkertaista kruunua ja minä olen ollut Memphiksen asukkaana
eläen maillani ja perinnöilläni, jotka kuuluvat minulle. Sen ja
tämän hetken välillä, oi farao, ovat monet vaivat kohdanneet Egyptiä
ja viimeinen niistä maksoi sinulle esikoisesi ja minulle samoin.
Huolimatta kaikesta tästä sinä, oi farao, kuitenkin olet kieltäytynyt
päästämästä näitä hebrealaisia, jotka minun mielestäni olisi pitänyt
päästää jo alussa. Viimein esikoisesi kuoltua päätit, että he
saisivat lähteä. Nyt sinä kuitenkin seuraat heitä suuren sotajoukon
kanssa ja aiot tehdä heille sen, minkä isäni, hyvä jumala Meneptah,
olisi tehnyt, jos minä olisin suostunut, nimittäin -- hävittää heidät
miekalla. Kuule minua, farao!"

"Minä kuulen mitä prinssi Seti vielä haluaa sanoa?"

"Tätä, oi Farao. Pyydän, että palaisit sotajoukkosi kanssa takaisin
ja lopettaisit noitten israelilaisten takaa-ajon, ei huomenna, eikä
seuraavana päivänä, vaan heti -- tänä yönä."

"Miksi, oi prinssi."

"Unen tähden, jonka eräs hebrealainen nainen talossani on nähnyt, ja
unessa ennustetaan perikatoa sinulle ja Egyptin armeijalle, jollet
tottele näitä sanojani."

"Luulen, että tunnemme tuon käärmeen, jonka sinä olet ottanut asumaan
sydämeesi, josta se sylkee myrkkyä Egyptiin. Hänhän on nimeltään
Merapi, Israelin kuu, eikö olekin?"

"Sellainen on unen näkijän nimi", vastasi Seti kylmällä äänellä,
vaikka tunsin hänen vapisevan vihasta vierelläni, "ja jos Farao
tahtoo, seuralaiseni tässä kertovat sen sanasta sanaan hänen
tietäjilleen."

"Farao ei tahdo sitä", huusi Amenmeses lyöden nyrkillään pöytään,
"koska Farao tietää, että se on vain juoni, jolla tahdotaan pelastaa
nuo velhot ja varkaat siltä kohtalolta, jonka he ovat ansainneet."

"Olenko minä sitten juonien punoja, oi Farao? Jos olisin sellainen,
miksi olisin matkustanut tänne varoittamaan, kun istumalla tuolla
Memphiksessä minusta vielä kerran olisi tullut kaksinkertaisen
kruununperillinen? Sillä, sanon sen sinulle, jollet tottele minua,
olet hyvin pian kuolleena, kuten nämä muutkin" -- ja hän osoitti
kaikkia, jotka istuivat pöydässä -- "ja tuo suuri armeija, joka on
telttasi ulkopuolella. Ennen kuin puhut, sano minulle, mikä on tuo
musta pilvi, joka seisoo hebrealaisten leirin edessä? Etkö vastaa?
Silloin vastaan minä. Se on paarivaate, joka pian verhoaa jokaisen
teidän luunne."

Koko seura vapisi pelosta, niin, vieläpä papit ja tietäjätkin
vapisivat. Mutta farao raivostui vihasta. Hypäten paikaltaan tarttui
hän kaksinkertaiseen kruunuun, jota hän kantoi päässään, ja heitti
sen maahan. Minä huomasin kultaisen renkaan vierähtävän siitä ja
pysähtyvän Setin sandaalin viereen. Amenmeses repi vaatteitaan ja
huusi:

"Ainakin meidän turmiomme on sinunkin turmiosi, luopio, joka olet
myynyt Egyptin tuolle hebrealaiselle hänen suutelojensa hinnasta.
Sitokaa tuo mies ja hänen seuralaisensa, ja kun lähdemme taistelemaan
israelilaisia vastaan huomenna pimeän haihduttua, pankaa heidät
eturintamaan. Niin saamme viimeinkin tietää totuuden."

Näin määräsi farao, ja Seti, vastaamatta mitään, pani kädet ristiin
rinnalleen ja odotti.

Miehet nousivat paikoiltaan ikäänkuin totellakseen faraota, mutta
vaipuivat jälleen istumaan. Vartijat hypähtivät eteenpäin, mutta
jäivät kuitenkin seisomaan paikoilleen. Silloin Bakenkhonsu purskahti
suureen nauruun:

"O-ho-ho", nauroi hän, "olen nähnyt faraoita tulevan ja menevän,
yksi ja kaksi ja kolme, ja neljä ja viisi, mutta en kumminkaan
koskaan ole nähnyt faraota, jota ei kukaan hänen neuvonantajansa tai
vartijansa voi totella, vaikka miten tahtoisivatkin. Kun teistä tulee
farao, prinssi Seti, olkoon teillä parempi onni. Käsivartenne, Ana
ystäväni, ja käykää edellä, Egyptin kuninkaallinen perillinen. Totuus
on näytetty sokeille silmille, jotka eivät tahdo nähdä. On puhuttu
kuuroille korville, jotka eivät tahdo kuulla, ja velvollisuus on
täytetty. Yö joutuu. Nukkukaa hyvin, te Osiriin kutsutut, nukkukaa
hyvin!"

Sitten käännyimme ja lähdimme teltasta. Sen ovella katsoin taakseni
ja tuossa himmeässä valossa näytti minusta kuin nuo kaikki pöydän
ympärillä istujat 30 olisivat kuolleet. Heidän kasvonsa olivat
siniset ja silmät näyttivät kuopilta, eikä heidän huuliltaan tullut
ainoatakaan sanaa. He vain tuijottivat meihin, tuijottivat ja taas
tuijottivat.

Teltan oven ulkopuolella, prinssin käskystä, julistin kovalla
äänellä Merapin unen pääsisällön ja pyysin kaikkia, jotka kuulivat,
lopettamaan Israelin kansan takaa-ajon, jos he tahtoisivat jatkaa
elämäänsä kirkkaan auringon alla. Eikä nytkään, vaikka tällainen puhe
oli rikos Faraota vastaan, kukaan nostanut kättään prinssiä eikä
minua, hänen palvelijaansa vastaan. Usein senjälkeen olen ihmetellyt,
miksi näin oli, mutta en ole löytänyt vastausta kysymyksiini. Kenties
se tapahtui korkean isäntäni tähden, jonka kaikki tiesivät olevan
oikean Faraon ja jota he sydämestään rakastivat. Tai kenties siksi,
että he olivat varmoja siitä, ettei hän olisi tullut näin kauaksi
ja antautunut Amenmeseksen valtaan muuten kuin etsiäkseen Egyptin
sotajoukon parasta ja tuodakseen heille sanoman, jonka itse jumalat
olivat ilmoittaneet. Tai ehkä häntä ympäröi vielä se suoja, jonka
hebrealaiset olivat luvanneet hänelle Jabezin kautta. Ainakin niin
tapahtui. Farao käski, mutta hänen palvelijansa eivät totelleet.
Tieto tuosta unesta levisi, ja sinä yönä useat erosivat faraon
sotajoukosta ja kerääntyivät meidän ympärillemme tai pakenivat
takaisin sinne, mistä olivat tulleet. Ja näitten joukossa oli useita
neuvonantajia ja pappejakin, jotka salaisesti olivat keskustelleet
Bakenkhonsun kanssa. Ja jos farao halusikin tehdä lopun meistä,
niinkuin hän kenties aikoi, piti hän kuitenkin viisaimpana siirtää
sen siksi, kunnes selviytyisi Israelin kansasta.

Oli kummallinen yö. Ilma oli tyyni ja painostava. Tähtiä ei näkynyt,
mutta tuossa mustassa, pilven muodostamassa esiripussa, joka oli
egyptiläisten leirin takana, näkyi leimahduksia, joista muodostui
ikäänkuin kirjoituksia, joita minä en osannut lukea.

"Katsokaa kohtalon kirjaa, jonka Jumalan käsi on tulella
kirjoittanut!" sanoi Bakenkhonsu katsellessaan sitä. Keskiyön aikana
alkoi puhaltaa voimakas itätuuli niin lujasti, että meidän oli
maattava kasvoillamme sotavaunujemme pohjalla. Kun tuuli taukosi,
kuulimme melua ja huutoja sekä egyptiläisten leiristä että pilven
takana olevasta israelilaisten joukosta. Samassa tuntui sysäys
niinkuin maanjäristyksessä, joka paiskasi ne meistä, jotka seisoivat,
maahan, ja veripunaisen kuun tullessa esiin näimme, että koko faraon
armeija oli lähdössä liikkeelle merta kohden.

"Mihin he menevät?" kysyin prinssiltä, joka nojasi käsivarteeni.

"Turmioon, luullakseni", vastasi hän, "mutta millaiseen turmioon,
sitä en tiedä."

Sen jälkeen emme puhuneet enempää, sillä kaikki olimme liian
peloissamme.

       *       *       *       *       *

Viimein päivä valkeni näyttäen hirveimmän näyn, mitä ihmissilmä on
milloinkaan nähnyt.

Pilvimuuri oli kadonnut ja kirkkaassa aamuvalossa huomasimme, että
Punainen meri oli jakautunut kahtia. Siihen keskelle jäi leveä
ajotie, joka näytti ikäänkuin tuulen muodostamalta, tai kenties
maanjäristys oli sen äkkiä rakentanut. Kukapa sen voi sanoa? En
ainakaan minä, joka en koskaan astunut tuolle kuoleman polulle.
Tätä polkua pitkin kiiruhtivat kymmenet tuhannet israelilaiset
veden lainehtiessa kummallakin puolen, ja heitä seurasi koko faraon
armeija, paitsi ne, jotka olivat eronneet siitä ja seisoivat tai
makasivat ympärillämme katsellen. Näimmepä kultaiset vaunutkin, jotka
ilmaisivat itse faraon ja hänen henkivartiostonsa läsnäolon, keskellä
tuota hajaantunutta sotajoukkoa, joka pyrki eteenpäin ilman sotakuria
ja järjestystä.

"Mitä nyt? Oi! Mitä nyt?" mumisi Seti, ja hänen puhuessaan järähti
maa toisen kerran. Silloin meren länsiosassa nousi mahtava aalto,
joka näytti olevan korkea kuin pyramiidi. Se vyöryi eteenpäin
vaahtopäisenä ja vain hetken, ei enempää, näimme Egyptin armeijan.
Tuona hetkenä olin kuitenkin näkevinäni mahtavia haamuja, jotka
pakenivat maalle päin pitkin aallon harjaa. Minä pidin noita haamuja
Egyptin jumalina, joita ajoi takaa kuin piiskalla kirkas ja loistava
olento. He menivät ja tulivat surkeasti valitellen, ja aalto vyöryi
alas.

Mutta sen takana marssivat israelilaisten joukot turvallisesti
toiselle rannalle.

Tuli synkkä pimeys ja pimeyden läpi näin tai olin näkevinäni Merapin,
Israelin kuun, seisovan edessämme pelästyneen näköisenä ja kuulin tai
luulin kuulevani hänen huutonsa:

"Oi! Auta minua Seti, puolisoni! Auta minua Seti, puolisoni!"

Sitten hänkin katosi.

"Valjastakaa hevoset!" huusi Seti kolkolla äänellä.



XVIII.

MERAPIN KRUUNAUS.


Vaikka kiiruhdimmekin hevosiamme, oli huhu tai oikeammin totuus
levinnyt nopeammin. Sitä veivät eteenpäin ne, jotka olivat lähteneet
ennen meitä. Oi, tämä matka oli kuin pahojen jumalien aikaansaamaa
unta. Me nelistimme eteenpäin yötä päivää, ja katso, joka kaupungissa
ja kylässä ryntäsivät naiset luoksemme huutaen:

"Onko totta, matkustajat, onko totta, että farao sotajoukkoineen on
hukkunut mereen?"

Silloin vanha Bakenkhonsu huusi vastaan: "Totta on, että hän, joka
oli farao, hukkui sotajoukkonsa kanssa mereen. Mutta katsokaa,
tässä on hän, joka nyt on farao", ja hän osoitti prinssiä, joka ei
huomannut sitä ollenkaan eikä sanonut mitään muuta kuin: "Eteenpäin!
Eteenpäin!"

Ja taas syöksyimme eteenpäin, kunnes valitukset jälleen taukosivat.

Oli auringonlaskun aika ja viimeinkin lähestyimme Memphiksen katuja.
Prinssi kääntyi puoleeni ja puhui: "Tähän asti en ole uskaltanut
kysyä", sanoi hän, "mutta kertokaa minulle, Ana. Sen jälkeen kuin
vedet olivat vyöryneet paikoilleen, hirveät haamut kadonneet ja kun
seurasi pimeys, olitteko silloin näkevinänne naisen edessämme ja
kuulevinanne hänen puheensa?"

"Olin, prinssi."

"Kuka tuo nainen oli ja mitä hän sanoi?"

"Hän oli eräs, joka lahjoitti teille lapsen, jota lasta ei ole enää,
ja hän sanoi; 'Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti
puolisoni!'"

Hänen kasvonsa tulivat tuhkan harmaiksi tuon tomupeitteenkin alla ja
hän voihki:

"Kaksi, jotka rakastivat häntä, on sen nähnyt ja kaksi, jotka
rakastivat häntä, on sen kuullut. Ei ole epäilemistäkään, Ana, hän on
kuollut!"

"Rukoilen jumalia --"

"Älkää rukoilko, sillä Egyptin jumalat ovat myös kuolleet. Israelin
Jumala on heidät surmannut. Ana, kuka on murhannut hänet?"

Minä, joka olen piirustaja, vedin sormellani paksuun tomuun, jota oli
vaunujen pöydällä, miehen kulmakarvat ja niiden alapuolelle kaksi
syvää silmää. Kun aurinko sattui kullattuun pöytään, näytti noissa
silmissä olevan ikäänkuin tulta.

Prinssi nyökäytti päätään ja sanoi: "Nyt saamme nähdä, voivatko
sellaiset suuret tietäjät, kuten Kii, kuolla samalla lailla kuin
muut ihmiset. Niin, jos tarvitaan, näytän, että panen päähäni faraon
kruunun."

Saavuimme Memphiksen porteille. Ne olivat kiinni ja suljettu
salvalla, mutta sisäpuolelta tuosta suuresta kaupungista kuului
hälinää.

"Avatkaa!" huusi prinssi vartijoille.

"Kuka käskee avaamaan?" vastasi vartijoiden päällikkö tuijottaen
meihin, sillä laskeva aurinko oli meidän takanamme.

"Farao käskee avaamaan."

"Farao!" sanoi mies. "Meille on juuri ilmoitettu, että farao
sotajoukkoineen on hukkunut mereen."

"Hullu!" huusi prinssi. "Farao ei koskaan kuole. Farao Amenmeses on
Osiriin luona, mutta hyvä jumala Seti Meneptah, joka on nyt farao,
käskee sinua avaamaan."

Silloin pronssiset portit aukenivat ja vartijat heittäytyivät tomuun.

"Mies", huusin minä päällikölle, "mitä tarkoittaa tuo huuto?"

"Herra", vastasi hän, "en tiedä, mutta minulle on kerrottu, että
tuo noita, joka on tuottanut kärsimystä Egyptille ja noituudella
aiheuttanut farao Amenmeseksen ja hänen armeijansa kuoleman,
poltetaan temppelin edustalla."

"Kenen käskystä?" huusin minä taas ajajien lyödessä hevosia, mutta
mitään vastausta ei kuulunut.

Me riensimme eteenpäin pitkin leveätä katua suurelle torille, joka
oli ahdattu täyteen ihmisiä. Me ajoimme hevosilla heidän päälleen.

"Tietä faraolle! Tietä mahtavalle, hyvälle jumalalle Seti
Meneptahille, ylä- ja alamaan hallitsijalle!" huusi suojelussaatto.

Ihmiset kääntyivät ja näkivät prinssin hoikan vartalon tuossa
juhlapuvussa, joka hänellä oli ollut käydessään Amenmeseksen luona
teltassa meren rannalla.

"Farao! Farao! Terve Faraolle!" huusivat he ja heittäytyivät maahan.
Ja tuo huuto levisi kuin tuuli läpi Memphiksen.

Me olimme saapuneet torin keskelle ja tuolla temppelin suuren portin
edustalla paloi valtaava rovio. Rovion edessä liikkui olentoja,
joista yhden tunsin tietäjäpukuunsa pukeutuneeksi Kiiksi. Heidän
ympärillään oli kaksinkertainen sotilasketju, joka pidätti kansaa
paikoillaan.

Ja se olikin tarpeellista, sillä he raivosivat kuin mielipuolet
ja heristelivät nyrkkejään. Rovion lähellä oli joukko pappeja, ja
minä näin heidän keskellään miehen ja naisen, jälkimmäinen hiukset
hajallaan ja revityissä vaatteissa, aivan kuin häntä olisi raa'asti
kohdeltu. Samassa hänen voimansa näyttivät loppuvan ja hän vaipui
maahan. Silloin näin hänen kasvonsa, ne olivat Merapin, Israelin kuun.

Hän ei siis ollut kuollut. Mies hänen vieressään kumartui nostaakseen
hänet ylös, mutta varjosta lensi kivi hänen selkäänsä, joka pakoitti
hänet suoristamaan itsensä, jonka hän teki kiroten heittäjää. Tunsin
heti tuon äänen, vaikka puhuja olikin valepuvussa.

Se oli israeliitta Labanin ääni, hänen, joka oli Merapin kihlattu ja
oli yrittänyt murhata meidät Goshenissa. Mitä, teki hän täällä? Se
minua ihmetytti.

Kii puhui. "Kuulkaa, miten tuo hebrealainen kissa sylkee", sanoi hän.
"No, asia on tutkittu ja päätös tehty, ja ajattelen, että noidan
likeinen ystävä saa ensin tyydyttää liekkejä. Tarkatkaa häntä nyt,
ehkä hän muuttuu joksikin."

Kaiken tämän hän puhui hymyillen tavalliseen, miellyttävään tapaansa
vielä silloinkin, kun antoi merkin temppelin mustille orjille,
jotka seisoivat siinä lähellä. Nämä juoksivat esiin ja tuli välkkyi
heidän kuparisissa rannerenkaissaan, kun he tarttuivat Labaniin. Hän
vastusti raivoissaan, huutaen:

"Missä teidän sotajoukkonne on, egyptiläiset, ja missä on koiranne,
farao? Menkää kaivamaan heidät ylös Punaisesta merestä. Hyvästi,
Israelin kuu. Katso, miten kuninkaallinen rakastajasi kruunaa sinut
viimein, sinä uskoton --"

Hän ei sanonut enempää, sillä samassa orjat heittivät hänet pää
edellä keskelle suurta roviota, joka hetkiseksi himmeni ja paloi
jälleen kirkkaasti.

Silloin Merapi ponnisti itsensä seisomaan ja huusi kaikuvalla äänellä
nuo sanat, jotka prinssi ja minä olimme jo kuulleet kaukana Punaisen
meren rannalla --

"Oi! Auta minua, Seti puolisoni! Auta minua, Seti puolisoni!" Niin,
samat sanat, jotka olivat kaikuneet päiviä ennen meidän korvissamme,
ennen kuin ne lähtivät hänen huuliltaan, kuten me ainakin uskoimme.

Kenties olisi ehditty laskea sataan, ei enempää, silloin kun meidän
vaunumme vähän kerrallaan tunkeutuivat katsojamuurin läpi. Kun kaiku
hänen huudostaan viimeinkin lakkasi, olimme me päässeet tungoksen
läpi ja kiipesimme alas vaunuista.

"Noita kutsuu sellaista, joka tänä yönä aterioi faraon ja hänen
armeijansa kanssa Osiriksen pöydässä", pilkkasi Kii. "No, menköön
etsimään häntä, jos jumalien vartijat suovat sen", ja hän viittasi
jälleen mustille orjille.

Mutta Merapi oli nähnyt tai tuntenut Setin lähestyvän tuolta pimeästä
ja huomattuaan hänet heittäytynyt hänen rintaansa vasten. Seti
suuteli häntä otsalle kaikkien heidän nähtensä, pyysi sitten minua
tukemaan häntä ja kääntyi kansan puoleen.

"Kumartukaa! Kumartukaa! Kumartukaa!" huusi Bakenkhonsun voimakas
ääni. "Elämä! Veri! Voima! Farao! Farao! Farao!" ja hänen sanojaan
säestivät vartijamme.

Siinä samassa kansa ymmärsi. He painuivat polvilleen ja joka puolelta
kohosi tuo ikivanha tervehdys. Seti kohotti kätensä ja siunasi
heitä. Katsellessani näin Kiin hiipivän pimeätä kohden ja kuiskaavan
sanan vartijoille, jotka karkasivat hänen kimppuunsa ja toivat hänet
takaisin.

Sitten prinssi puhui:

"Te nimitätte minua faraoksi, Memphiksen asukkaat, ja farao minä
pelkään olevanikin sukuperäni mukaan tänäpäivänä, mutta suostunko
ottamaan vastaan hallituksen rasittavia tehtäviä, jos Egypti
sitä toivoo, en tiedä vielä. Joka tapauksessa hän, joka kantoi
kaksinkertaista kruunua, on kuolleena keskellä merta, ainakin näin
veden peittävän hänet ja hänen sotajoukkonsa. Sentähden, vaikka vain
hetken, tahdon olla faraona, jotta faraona voin tuomita muutamia
asioita. Rouva Merapi, pyydän, kerro minulle, miten jouduit tähän
asemaan?"

"Herrani", vastasi hän hiljaisella äänellä, "sen jälkeen kuin
sinä olit mennyt varoittamaan faraon armeijaa tuon unen käskystä,
jonka näin, Kii, joka lähti samana päivänä, palasi takaisin. Erään
hovikuntaan kuuluvan naisen välityksellä pääsi hän luokseni, kun olin
yksin huoneessani. Siellä hän asetti minulle nämä ehdot:

"'Neuvokaa minulle', sanoi hän, 'salaisuutenne, jotta voin kostaa
noille hebrealaisille velhoille, jotka ovat aiheuttaneet häviöni,
ja koko Israelin kansalle ja kaikille muille vihollisilleni niin,
että minusta vielä kerran tulee Egyptin mahtavin mies. Palkaksi
täytän minä kaikki teidän toivonne ja teen teistä, enkä kenestäkään
muusta, Egyptin kuningattaren. Olen teidän uskollinen palvelijanne
ja myös prinssi Setin, josta tulee farao, elämäni loppuun saakka.
Jos kieltäydytte, yllytän kansan teitä vastaan ja ennen kuin prinssi
palaa, jos hän ollenkaan palaa, ne, jotka uskovat teidän olevan
ilkeän velhon, määräävät teille noidan kohtalon.'

"Minä vastasin Kiille, kuten niin usein ennenkin olin sanonut
hänelle, ettei minulla ollut mitään taikaa hänelle ilmoitettavana
enkä tiennytkään mitään sellaisesta. Enhän minä hävittänyt Amonin
patsasta Taniksen temppelissä, vaan tuo sama Voima, joka senjälkeen
on Egyptille kärsimyksiä tuottanut. Sanoin hänelle vielä, etten
välittänyt mistään hänen tarjoamistaan lahjoista, eikä minulla ollut
vähääkään halua tulla Egyptin kuningattareksi. Hän nauroi vasten
kasvojani sanoen, että saisin kokea, mitä merkitsee vastustaa häntä,
kuten niin monet muutkin olivat kokeneet ennen minua. Sitten hän
osoitti minua sauvallaan ja mutisi jonkun loihdun. Se lamaannutti
jäseneni ja ääneni tehden minut aivan avuttomaksi pitkäksi aikaa,
joten hän ehti mennä niin kauas, etteivät palvelijasi, joita sinun
nimessäsi käskin ottamaan hänet kiinni ja pidättämään siksi, kunnes
palaat, voineet häntä löytää.

"Siitä asti alkoi kansa uhkailla minua. Tuhannet kokoontuivat linnan
porttien ulkopuolelle huutaen yöt päivät, että he aikoivat tappaa
minut, noidan. Rukoilin apua, mutta minulta syntiseltä taivas
oli paennut niin kauaksi, että rukoukseni näyttivät palaavan
kuulemattomina takaisin. Linnan palvelijatkin kääntyivät minua
vastaan, eivätkä tahtoneet edes nähdä minua. Viimein eräänä yönä,
kun jo alkoi hämärtää, menin parvekkeelle ja koska ei mikään jumala
tahtonut kuulla minua, käännyin pohjoiseen päin, jonne tiesin sinun
menneen, ja huusin sinua avukseni noilla samoilla sanoilla, jotka
huusin uudelleen juuri vähää ennen kuin saavuit." (Tässä prinssi ja
minä katsoimme toisiimme.) "Silloin ilmestyi puutarhan pensaista
mies. Hän oli puettu pitkään lampaannahkaiseen viittaan, joten en
voinut nähdä hänen kasvojaan, ja hän sanoi minulle.

"'Israelin kuu, hänen korkeutensa prinssi Seti on lähettänyt minut
sanomaan teille, että elämänne on vaarassa, kuten hänen oma
elämänsäkin, eikä hän voi tulla luoksenne. Hän käskee teitä tulemaan
luoksensa, että yhdessä pakenisitte Egyptistä maahan, jossa kumpikin
voitte olla turvassa siksi, kunnes kaikki nämä levottomuudet ovat
lopussa.'

"'Mistä tiedän, että te, jonka kasvot on peitetty, olette oikea
lähettiläs?' kysyin minä. 'Näyttäkää minulle joku merkki.'

"Silloin hän näytti minulle tuon lasurikivisen kuoriaisneulan,
jonka teidän korkeutenne antoi minulle kaukana Goshenin maassa,
saman, jonka pyysit minulta takaisin rakkauden merkiksi silloin
kun vannoimme uskollisuutta, antaen minulle sijaan kuninkaallisen
sormuksesi. Näin tuon neulan rinnassasi silloin, kun lähdit matkalle
Anan kanssa."

"Pudotin sen matkallamme Punaiselle merelle, mutta en sanonut siitä
mitään teille, Ana, koska pidin sitä enteenä, sillä uneksin yöllä,
että Kii ilmestyi ja otti sen minulta", kuiskasi prinssi minulle.

"'Se ei riitä', vastasin minä! 'Tuo koristehan on voitu varastaa
häneltä, tai ryöstää prinssin kuolleelta ruumiilta, tai noituudella
ottaa häneltä!'

"Viittaan puettu mies arveli hetken ja sanoi: 'Tänä yönä, ei
tuntiakaan sitten, farao ja hänen joukkonsa on peitetty Punaiseen
mereen. Olkoon se merkkinä!'

"'Miten se voi olla mahdollista?' vastasin minä. 'Punainen merihän on
kaukana täältä, eivätkä sellaiset sanomat voi tunnissa joutua tänne.
Menkää matkoihinne petollinen viettelijä!'

"'Kuitenkin niin on käynyt', vastasi hän.

"'Jos todistatte sen minulle, uskon ja tulen!'

"'Hyvä', sanoi hän ja hävisi.

"Seuraavana päivänä alkoi liikkua huhu, että tuo hirveä asia oli
tapahtunut. Huhu tuli yhä varmemmaksi ja varmemmaksi, kunnes kaikki
vannoivat, että niin oli tapahtunut. Nyt kohdistui kansan raivo
minuun. He raivosivat linnan ympärillä kuin jalopeurat erämaassa,
huutaen vertani. Kuitenkaan eivät he päässeet sinne, sillä kun he
hyökkäsivät portteja ja muureja vastaan, työnnettiin heidät takaisin.
Joku henki näytti suojelevan linnaa. Kului päiviä ja tuli se yö, joka
nyt on kulunut, ja vielä kerran sekoin parvekkeella, ja vielä kerran
viittaan puettu mies ilmestyi puitten välistä.

"'Nyt olette kuullut, Israelin kuu, sanoi hän, 'ja nyt teidän on
uskottava ja tultava, vaikka luulette olevanne turvassa, koska tämä
Setin koti vaivojen alkaessa lumottiin pahaa vastaan niin, ettei
ketään siellä olevaa voida vahingoittaa!'

"'Olen kuullut ja luulen, että uskon, vaikka en ymmärrä, miten tuo
sanoma tunnissa saapui Memphikseen. Kuitenkin, muukalainen, sanon
teille, ettei se riitä.'

"Silloin mies veti papyruskäärön povestaan ja heitti sen jalkojeni
juureen. Avasin sen ja luin. Se oli kirjoitettu Anan käsialalla,
jonka hyvin tunsin, ja alla oli sinun oma nimikirjoituksesi, herrani,
ja se oli varustettu sinetilläsi ja Bakenkhonsun sinetti oli vielä
todisteena. 'Tässä se on', ja hän veti esille povestaan kirjoituksen
ja antoi sen minulle, johon hän koko tämän ajan oli nojannut.

"Minä avasin sen ja soihtujen valossa prinssi, Bakenkhonsu ja minä
luimme sen. Se näytti olevan, niinkuin hän oli kertonut, minun
käsialallani kirjoitettu ja todistettu ja sinetöity, kuten hän oli
sanonut. Se kuului näin:

    "Merapille, Israelin kuulle, talossani Memphiksessä.

    "Tule, rakkauden kukkanen, minun, herrasi luo. Tämän kantaja
    saattaa sinut turvallisesti luokseni. Tule heti paikalla,
    sillä olen suuressa vaarassa, kuten itsekin olet, ja ainoastaan
    yhdessä voimme olla turvassa".

"Ana, mitä tämä tarkoittaa!" kysyi prinssi peloittavana äänellä. "Jos
olette pettänyt minut ja hänet --"

"Jumalien nimessä", aloin minä närkästyneenä, "olenko mies, koska
teidän korkeutenne puhuttelee minua tuolla tavoin, vai olenko vain
koira?"

Lopetin tähän, sillä Bakenkhonsu alkoi nauraa.

"Katsokaa kirjoitusta!" nauroi hän. "Katsokaa kirjoitusta!"

Me katsoimme ja kas! Kirjaimet muuttuivat ensin veren värisiksi
ja hävisivät sitten kokonaan, kunnes pidin kädessäni puhdasta
papyruskappaletta.

"Oho-ho!" nauroi Bakenkhonsu. "Totisesti, ystävä Kii, olet
ensimmäinen tietäjistä, lukuunottamatta noita israelilaisia
profeettoja, jotka ovat saattaneet sinut -- Mihin he ovat saattaneet
sinut, ystävä Kii?"

Silloin ensimmäisen kerran katosi tuo liioiteltu hymyily Kiin
kasvoilta, ja ne muuttuivat aivan kuin kivimöhkäleeksi, johon oli
pantu kaksi kiiltävää jalokiveä. Ne olivat Kiin silmät.

"Jatka, Merapi", sanoi prinssi.

"Tottelin kirjoitusta. Pakenin miehen kanssa, joka sanoi vaunujen
odottavan meitä jossakin. Menimme ulos pienen portin kautta.

"'Missä ovat vaunut?' kysyin minä.

"'Menemme veneellä', vastasi hän ja suuntasi kulkunsa joelle päin.
Kulkiessamme suurta palmukäytävää pitkin ilmestyi miehiä puitten
takaa.

"'Te olette pettänyt minut', huusin minä.

"'Ei', vastasi hän, 'vaan minut on petetty!'

"Sillein ensikerran tunsin hänen äänensä. Se oli Labanin.

"Miehet hyökkäsivät kimppuumme. Heidän päällikkönsä oli Kii.

"'Tämä on se noita', sanoi hän, 'joka täytettyään ilkityönsä pakenee
hebrealaisen rakastajansa kanssa, joka myös on osallinen noihin
noitatemppuihin!'

"He repivät viitan ja tekoparran hänen yltään, ja edessäni seisoi
Laban. Kirosin hänet vasten kasvoja. Mutta hän vastasi vain:

"'Merapi, mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt rakkaudesta sinuun.
Aikomukseni oli viedä sinut kansamme luo, sillä tiesin, että täällä
tahdottaisiin tappaa sinut. Tämä tietäjä lupasi sinut minulle
palkaksi muutamista tiedonannoista, joita olen antanut hänelle, jos
voisin houkutella sinut pois palatsin suojasta.'

"Nämä olivat ainoat sanat, jotka puhuimme koko aikana. He raahasivat
meidät suuren temppelin salaiseen vankityrmään, jossa elimme
erotettuina. Siellä Kii ja papit kiusasivat minua kaiken päivää
kysymyksillään, joihin en vastannut mitään. Illan tullen toivat he
minut ulos Labanin rinnalla. Kun kansa näki minut kuului sieltä
huutoja: 'Velho! Hebrealainen noita!' He tunkeutuivat vartijoiden
joukon läpi, tarttuivat minuun, heittivät minut maahan ja tallasivat
minua. Laban yritti suojella minua, mutta hänet temmattiin pois.
Viimein kansa saatiin ajetuksi tiehensä, ja oi, herrani, sinä tiedät
lopun. Olen puhunut totta enkä voi muuta."

Sen sanottuaan hänen polvensa herpaantuivat ja hän pyörtyi. Me
kannoimme hänet vaunuihin.

"Te olette kuullut, Kii", sanoi prinssi. "Mitä vastaatte?"

"En mitään, farao", vastasi Kii kylmästi, "sillä farao te olette,
kuten arvasin teistä tulevan. Henkeni on jättänyt minut, nuo
hebrealaiset ovat sen ryöstäneet. Tuon kirjoituksen olisi pitänyt
hävitä papyrukselta heti, kun tuo nainen oli sen lukenut, ja sitten
olisin kertonut teille jotakin muuta; olisin kertonut salaisesta
rakkaudesta, petollisesta ja väkivaltaisesta paosta rakastajan
kanssa. Mutta joku paha henki piti sen siinä siksi, kunnes tekin
olitte sen lukeneet, te, joka tiesitte, ettette ollut kirjoittanut
sitä, minkä näitte. Farao, minut on voitettu. Tehkää minulle tahtonne
mukaan, ja hyvästi. Rakastettuna olette aina pysyvä, kuten aina
olette ollutkin, mutta onnelliseksi ette tässä maailmassa tule."

"Oi kansa", huusi Seti, "en tahdo tuomita omassa asiassani. Te olette
kuulleet, tuomitkaa te. Mikä palkka tälle noidalle annetaan?"

Silloin kohosi valtaava huuto: "Kuolema! Kuolema polttoroviolla!
Kuolema, jonka hän oli valmistanut viattomalle!" Ja niin kävi. Mutta
jälkeenpäin kerrottiin minulle, että kun tuo suuri nuotio oli palanut
loppuun, löydettiin sieltä Kiin pää, joka oli kuin tulipunainen
kivi. Kun sitten auringon valo lankesi siihen, meni se kappaleiksi
ja hävisi, kuten kirjaimet häviävät tuosta kirjoituksesta. Onko tämä
totta, en tiedä, sillä en silloin ollut siellä läsnä.

       *       *       *       *       *

Me kannoimme Merapin linnaan. Hän eli ainoastaan kolme päivää, sillä
hänen ruumiinsa ja sielunsa olivat murtuneet. Näin hänet viimeisen
kerran tuntia ennen kuolemaansa, kun hän lähetti noutamaan minut.
Hän makasi Setin sylissä jutellen heidän lapsestaan ja näyttäen
suloiselta ja onnelliselta. Hän kiitti minua ystävyydestäni samalla
hymyillen tavalla, josta huomasin, että hän tiesi sen olleen enemmän
kuin ystävyyttä, ja pyysi minua hoitamaan hyvin isäntääni siksi,
kunnes kaikki jälleen kohtaisimme jossakin toisemme. Sitten hän antoi
minulle kätensä suudeltavaksi ja minä lähdin itkien pois.

Hänen kuoltuaan valtasi Setin kummallinen halu. Hän antoi tehdä
palatsin suureen saliin kultaisen valtaistuimen, ja tuolle
valtaistuimelle hän asetti Merapin kuninkaallisiin vaatteisiin ja
kallisarvoisiin rinta- ja kaulakoristuksiin puettuna, kruunattuna,
kuten Egyptin kuningatar. Ja tällä lailla näytti hän hänet Memphiksen
ylimyksille. Sitten hän antoi balsamoida hänet ja viedä salaiseen
hautakammioon, mutta ilman juhlamenoja, koska hän ei kuulunut Egyptin
uskoon. Minä vannoin Setille, etten milloinkaan ilmaise tuota
paikkaa, jossa Merapin hauta sijaitsee.

Siellä hän sitten lepää ikuisessa kodissaan ylösnousemuksen päivään
saakka pienen poikansa kanssa.

       *       *       *       *       *

Noin kuukauden kuluttua hautajaisista tulivat Egyptin ylhäiset
miehet Memphikseen kruunaamaan prinssin faraoksi, ja heidän mukanaan
tuli myös hänen korkeutensa kuningatar Userti. Olin läsnä noissa
juhlamenoissa, jotka minun mielestäni olivat hyvin kummalliset.
Siellä oli visiiri Nehesi, ylipappi Roi ja paljon muita pappeja,
niin, ja vieläpä vanha kamariherra Pambasakin oli mukana samalla
lailla madellen, kuten ennenkin, vaikka hän oli eronnut prinssin
palveluksesta silloin, kun tämä oli tehty perinnöttömäksi, ja
liittynyt farao Amenmeseksen huonekuntaan. Kun hän ilmestyi
virkasauvoineen ja pitkine, valkeine partoineen, kuulin prinssin
monen viikon kuluttua taas nauravan.

"Sinä olet siis tullut takaisin jälleen, kamariherra Pambasa," sanoi
hän.

"Oi kaikkein pyhin, oi kaikkein kuninkaallisin", vastasi tuo vanha
palvelija, "onko Pambasa, tomuhiukkanen teidän jalkojenne alla,
koskaan lähtenytkään pois faraon hovista, tai hänen luotaan, josta
tulee farao?"

"Ei", vastasi Seti, "se tapahtui vain siksi, ettet uskonut tulevan
faraota hänestä, jonka luota lähdit. No, mene tehtäviisi, lurjus,
joka kenties pohjaltasi olet yhtä rehellinen kuin muutkin."

Sitten seurasivat suuret tavanmukaiset juhlallisuudet, jolloin kruunu
annettiin ja papit puhuivat puettuina jumaliksi ja toiset kuolleiksi
mahtaviksi faraoiksi. Siellä puhuivat myös Egyptin korkeasäätyiset ja
kaupunkien päämiehet. Kun kaikki olivat lopettaneet, vastasi Seti:

"Minä otan tämän, perintöni", ja hän tarttui kaksinkertaiseen
kruunuun, "en siksi, että haluan sitä, vaan siksi, että se en
perintöni ja tiedän, että niin kauan kuin elän en minun tehtävä
velvollisuuteni, jonka vannoin tekeväni eräälle, joka on lähtenyt
täältä. Isku toisensa jälkeen on kohdannut Egyptiä, mikä ei koskaan
olisi tapahtunut, jos olisi toteltu varoitustani. Egypti makaa
vertavuotavana ja kuolemaisillaan. Olkoon teidän ja minun tehtäväni
koettaa hoitaa sitä saadaksemme sen jälleen elämään. En ole kauan
luonanne, sillä minuakin on lyöty, mutta niin kauan kuin olen täällä,
tahdon minä olla teidän ja Egyptin palvelija. Ja minun määräykseni
on, ettei mitään juhlallisuuksia panna toimeen valtaistuimelle
nousemiseni johdosta, ja että varat, jotka olisivat kuluneet niihin,
en jaettava niiden leskille ja lapsille, jotka hukkuivat Punaiseen
mereen. Lähtekää!"

Kaikki lähtivät nöyrinä, mutta onnellisina, sillä tässä oli farao,
joka tiesi Egyptin tarpeet ja rakasti maataan, ja joka yksin oli
näyttänyt olevan viisas toisten ollessa täynnä hulluutta. Silloin
hänen korkeutensa Userti astui sisään komeasti puettuna ja kruunu
päässään hovikuntansa seuraamana ja kumarsi.

"Terve faraolle", huusi hän.

"Terve Egyptin kuninkaalliselle prinsessalle", vastasi Seti

"Ei farao, vaan Egyptin kuningattarelle."

Setin valtaistuimen vieressä oli toinen istuin, johon hän oli pannut
kuolleen Merapin kruunatessaan hänet. Farao kääntyi ja katseli sitä
hetken. Sitten hän sanoi:

"Näen, että tämä istuin on tyhjä. Ottakoon Egyptin kuningatar sen
paikakseen, jos häntä haluttaa."

Userti tuijotti häneen aivan kuin luullen häntä hulluksi, vaikka hän
epäilemättä oli kuullut jotakin tuosta kertomuksesta. Sitten nousi
hän portaita ylös ja istuutui tuohen kuninkaalliseen tuoliin.

"Teidän Majesteettinne on ollut kauan poissa", sanoi Seti.

"Niin", vastasi tämä, "mutta kuten teidän korkeutenne lupasi, on hän
palannut lailliselle paikalleen faraon viereen -- milloinkaan enään
poistumatta siitä."

"Farao kiittää hänen majesteettiaan", sanoi Seti syvään kumartaen.

       *       *       *       *       *

Oli kulunut noin kuusi vuotta, kun eräänä yönä istuin farao Seti
Meneptahin kanssa hänen palatsissaan Memphiksessä, sillä siellä hän
aina oleskeli silloin, kun valtiolliset asiat sallivat.

Oli esikoisen kuoleman vuosipäivä ja siitä hän halusi puhua kanssani.
Hän kulki edestakaisin huoneessaan ja tarkastellessani häntä lampun
valossa huomasin, että hän äkkiä oli paljon vanhentunut ja hänen
kasvonsa olivat tulleet vielä entistäkin suloisemmiksi. Hän oli
myöskin laihempi kuin ennen, ja hänen silmissään oli katse, joka
tuijotti etäisyyteen.

"Te muistatte tuon yön, ystävä, eikö totta", sanoi hän; "kenties
hirmuisimman yön, mitä maailma on milloinkaan nähnyt." Hän pysähtyi,
nosti erästä verhoa ja osoitti pientä syvennystä ulkopuolella
olevassa pylväskäytävässä. "Tuolla istui Merapi," jatkoi hän; "tuolla
seisoitte te. Tuella makasi poika ja tuossa istui kumarassa hänen
hoitajansa -- sivumennen sanoen, olen pahoillani kuullessani hänen
olevan sairaana. Tehän pidätte huolta hänestä, Ana, pidättehän?
Sanokaa hänelle, että farao tulee tervehtimään häntä -- kun hän voi,
kun hän voi."

"Muistan tuon kaiken, farao."

"Niin tietysti muistatte, koska rakastitte häntä, eikö totta, sekä
poikaa että vieläpä minuakin, isää. Ja samoin rakastatte meitä aina,
kuten mekin rakastamme teitä, kun saavumme maahan, jossa sukupuoli ja
sen tuottamat esteet ja kiihko unhotetaan."

"Niin", vastasin minä, "koska rakkaus on elämän avain ja ainoastaan
ne ovat kirottuja, jotka eivät milloinkaan ole oppineet rakastamaan."

"Miksi kirottuja, Ana, sillä, jos elämä jatkuu, voivat he vielä
oppia?" Hän pysähtyi hetkeksi ja jatkoi sitten: "Olen iloinen, että
poika kuoli, Ana, vaikka, jos hän olisi elänyt, olisi hänestä varmaan
tullut jälkeeni farao, koska kuningattarella ei ele yhtään lasta.
Mutta mitä merkitsee olla faraona? Minä olen hallinnut nyt kuusi
vuotta, luulen, että minua rakastetaan, hallinnut sairasta maata,
jota olen koettanut parantaa, hallinnut autiota maata, jonka olen
koettanut saada uudelleen kasvamaan. Oi, noitten hebrealaisten kirous
vaikutti tehokkaasti! Ja luulen, että se oli minun syyni, Ana, sillä
jos minussa olisi ollut enemmän miestä, olisi minun, sen sijaan,
että heitin kuormani syrjään, pitänyt jatkuvasti vastustaa isääni
Meneptahia ja hänen politiikkaansa, ja jos olisi tarvittu, yllyttää
kansakin häntä vastaan. Silloin israelilaiset olisivat menneet,
eikä mikään kärsimys olisi kohdannut Egyptiä. No niin, minkä tein,
sen tein kenties siksi, että minun täytyi, ja mikä on tapahtunut,
on tapahtunut. Nyt päiväni ovat päättymässä ja minä lähden täältä
selittämään asioitani parhaani mukaan. Rukoilen hartaasti, että
löytäisin tuomareita, jotka ymmärtävät -- ja ovat suopeita."

"Miksi farao puhuu noin?" kysyin minä.

"En tiedä, Ana, mutta viime aikoina on tuo hebrealainen puolisoni
ollut paljon mielessäni. Hän oli viisas tavallaan, yhtä viisas kuin
rakastettavakin, eikö ollutkin? Ja jos voisimme vielä kerran nähdä
hänet, niin kenties vastaisi hän kysymykseemme. Mutta vaikka hän
onkin niin lähellä minua, en milloinkaan voi nähdä häntä selvästi.
Voitteko te Ana?"

"En, farao, vaikka eräänä yönä vanha Bakenkhonsu vannoi nähneensä
hänet. Hän oli kulkenut ohitsemme ja katsonut minuun hyvin tarkasti
ohimennessään."

"Ah! Bakenkhonsu! Niin, hän on myöskin viisas ja rakasti häntä omalla
tavallaan. Hänen lihansa surkastuu yhä enemmän, vaikka kenties hän
elää uhratakseen kummankin meidän haudallamme. Niin, Bakenkhonsu
on Taniksessa, vai onko hän Tebessä, hänen Majesteettinsa Usertin
kanssa, jota hän aina haluaa totella, kuten minäkin. Hän voi kertoa
meille jotakin siitä, mitä hän näki. Tämä huone on kuuma, Ana;
seisokaamme ulkona.".

Menimme verhon toiselle puolen ja seisoimme pylväskäytävässä
katsellen kuun valaisemaa puutarhaa ja juttelimme yhtä ja toista --
muistaakseni israelilaisista, jotka, kuten hän oli kuullut, vaelsivat
Sinain korvessa. Silloin äkkiä kumpikin vaikenimme.

Pilvi peitti kuun, joten tuli aivan pimeä. Pilvi poistui, ja minä
huomasin, ettemme enään olleet yksin. Tuossa meidän edessämme oli
matto, ja matolla makasi kuollut lapsi, kuninkaallinen pikku Seti.
Maton vieressä seisoi nainen tuskaisin silmin katsellen kuollutta
lasta; se oli hebrealainen nainen nimeltään Israelin kuu.

Seti kosketti minuun ja osoitti Merapia, ja minä osoitin lasta.
Sitten Merapi äkkiä kumartui alas, otti lapsen syliinsä ja ojensi sen
isää kohden. Mutta kas! Se ei enää ollut kuollut, ei, se nauroi ja
nauroi ja huomattuaan isänsä näytti kietovan kätensä hänen kaulaansa
ja suutelevan häntä huulille. Ja tuska naisen silmissä muuttui
kuvaamattomaksi iloksi, ja hän muuttui ihanammaksi kuin tähti.
Sitten, hymyillen kuten lapsi, kääntyi Merapin henki Setin puoleen,
nyökkäsi ja katosi.

"Me olemme nähneet kuolleen", sanoi Seti minulle heti sen jälkeen,
"ja oi! Ana, _kuollut elää sittenkin_!"

Samana yönä, ennen aamun koittoa, kaikui huuto läpi palatsin
herättäen minut unestani. Siellä huudettiin:

"Hyvää jumalaa faraota ei ole enään! Haukka Seti on lentänyt
taivaaseen!"

       *       *       *       *       *

Faraota haudatessa panin minä tuon pikarin puolikkaan hänen rintansa
päälle, jotta hän voisi juoda siitä ylösnousemuspäivänä.

       *       *       *       *       *

Tähän loppuu kertomus kirjuri Anasta, kuninkaan seuralaisesta ja
hänen ystävästään.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Israelin kuu - Kertomus II:sta Moseksen kirjasta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home