Title: Kadonnut pikajuna - y.m. kertomuksia
Author: Doyle, Arthur Conan
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut pikajuna - y.m. kertomuksia" ***


KADONNUT PIKAJUNA YM. KERTOMUKSIA

Kirj.

Arthur Conan Doyle


Englanninkielestä suomentanut M--I H--A



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Kadonnut pikajuna.
 Brasilialainen kissa.
 Kaviaariruukku.
 Vannehtimon hirmu.



Esipuhe.


Sir Arthur Conan Doyle syntyi Edinburghissa 1859 ja on
skotlantilaista taiteilijasukua. Hän opiskeli ensin lääketiedettä
ja harjoitti muutamia vuosia lääkärin ammattia, jonka jälkeen
läksi pitkille matkoille. Hänen mieltymyksensä kirjallisiin
toimiin ilmeni jo aikaisin, ja hän lähetti useasti nimettömiä
kyhäyksiä aikakauskirjoihin. Jälkeen vuoden 1890 hän rupesi
kokonaan kirjailijaksi, paitsi että toimi jonkun aikaa
sotilaslääkärinä buurisodassa. Suurta huomiota herättivät etenkin
hänen salapoliisikertomuksensa "Sherlock Holmesin seikkailut" ja
"Sherlock Holmesin muistelmat", joiden juoni on jännittävä ja
sommittelu taitava. Niissä hän yhdistää salapoliisikirjallisuuden
kahden perustajan pääominaisuudet, Poen "johtopäätösten taidon" ja
Gaboriaun "tarmokkaan vainuamisen"; Holmes on Dupin ja Lecoq yhdessä.
Runoilijana ja historiallisten romaanien kirjoittajana on hän
niinikään tehnyt nimensä kuuluisaksi. Hänen runokokoelmansa "Songs of
Action" muistuttaa jonkun verran Kiplingiä, ja teoksellaan "suuresta
buurisodasta", jossa hän puolustaa Englannin politiikkaa, hän
saavutti suuren kansansuosion Englannissa. Sen johdosta kuningatar
Victoria korotti hänet aatelissäätyyn. Doylella on suuria ansioita
kansallisen miliisin perustamisessa ja kehittämisessä. Paitsi
lyhempiä kertomuksia on hänen teoksistaan suomennettu historiallinen
novelli "Enoni" (Otava).



Kadonnut pikajuna.


Herbert de Lernac, jota paraikaa Marseillessa odottaa
kuolemantuomionsa täytäntöönpano, on tunnustuksellaan selittänyt
erään vuosisatamme salaperäisimpiä rikoksia -- tapauksen, joka
luullakseni on kaikkienkin maiden rikoshistoriassa ennenkuulumaton.
Vaikka virallisissa piireissä ollaan vastahakoisia puhumaan asiasta
ja sanomalehdet ovat saaneet siitä niukasti tietoja, niin viittaa
kuitenkin kaikki siihen, että tosiseikat vahvistavat tämän suurkonnan
tekemän paljastuksen ja että ratkaisu mitä kummallisimmalle
jutulle on vihdoinkin saatu. Asia on kahdeksan vuoden vanha ja
sen merkillisyys jäi jossakin määrin varjoon sen valtiollisen
hälinän takia, joka silloin jännitti yleisön mieliä; lienee siis
paikallaan mainita sen kulku sikäli kuin olemme siitä selvää
saaneet. Olen kerännyt tietoni sen-aikuisista Liverpoolin lehdistä,
kuljettaja John Slaterin kuolemansyyn tutkimuksen pöytäkirjoista, ja
Lontoon-Länsirannikon Rautatie-o.y:n papereista jotka ystävällisesti
on annettu käytettäväkseni. Jutun vaiheet ovat lyhyesti seuraavat.

Kesäkuun 3 p:nä 1890 pyysi muuan herrasmies, joka ilmotti olevansa
monsieur Louis Caratal, saada puhutella mr. James Blandia,
Lontoon-Länsirannikon radan Liverpoolin keskusaseman päällikköä. Hän
oli pieni mies, keski-ikäinen ja tummaverinen, niska niin köyryssä,
että selkäranka nähtävästi oli viallinen. Hänellä oli mukanaan
toveri, kookas ja vantteran näköinen mies, jonka kunnioittava
sävy ja ainainen huomaavaisuus ilmaisi riippuvaista asemaa. Tämän
ystävän tai seuralaisen nimeä ei mainittu, mutta muukalainen hän
varmasti oli ja ihonsa tummasta väristä päättäen joko espanjalainen
taikka etelä-amerikkalainen. Eräs omituisuus hänessä havaittiin.
Hänellä oli vasemmassa kädessään pieni musta nahkasalkku, ja muuan
teräväsilmäinen keskusaseman kirjuri huomasi tämän salkun olevan
hihnalla kiinnitetyn hänen ranteeseensa. Mitään merkitystä ei
siihen seikkaan pantu silloin, mutta myöhemmät tapaukset saattoivat
sen jälleen puheeksi. Monsieur Caratal opastettiin mr. Blandin
konttoriin, hänen kumppaninsa jäädessä ulkopuolelle.

Monsieur Caratalin asia toimitettiin joutuin. Hän oli samana
ehtoopäivänä saapunut Keski-Amerikasta. Perin tärkeät asiat vaativat
häntä Parisiin tuntiakaan hukkaamatta. Hän oli myöhästynyt Lontoon
pikajunasta. Täytyi hankkia ylimääräinen. Raha ei mitään merkinnyt.
Ajasta vain kysymys oli. Jos yhtiö jouduttaisi hänet matkaan, niin se
saisi määrätä omat ehtonsa.

Mr. Bland painoi sähkökellon nappia, kutsui paikalle
liikennepäällikkö Potter Hoodin ja sai sopimuksen kuntoon viidessä
minuutissa. Juna oli lähtevä kolmen neljännestunnin kuluttua.
Vähemmässä ajassa ei voitu saada linjaa varmasti vapaaksi.
Rochdaleksi nimitetty voimakas veturi (n:o 247 yhtiön luetteloissa)
liitettiin kahteen vaunuun, takana konduktöörivaunu kolmantena.
Ensimäisen vaunun tarkotuksena oli yksinomaan heikentää heilumisen
kiusallisuutta. Toinen oli tavallisuuden mukaan jaettu neljään
osastoon, lähinnä veturia ensimäisen luokan istumaosasto, sitten
ensimäisen luokan tupakkaosasto, toisen luokan istuma- ja perimäisenä
tupakkaosasto. Ensinmainittu varattiin matkustajille. Toiset kolme
jäivät tyhjiksi. Ylimääräisen junan konduktööri James McPherson oli
ollut yhtiön palveluksessa monta vuotta. Lämmittäjä, William Smith,
oli uusi mies.

Asemapäällikön konttorista lähtiessään monsieur Caratal yhtyi
kumppaniinsa, ja kumpainenkin ilmaisi tavatonta hätäilyä. He
maksoivat vaaditun hinnan, viisikymmentä puntaa viisi shillingiä,
ylimääräisen junan tavallisen viiden shillingin taksan mukaan engl.
penikulmalta, pyysivät opastamaan heitä vaunuun ja asettuivat
paikoilleen heti, vaikka heille vakuutettiin, että linjan laittaminen
vapaaksi veisi vielä runsaasti puoli tuntia. Sillävälin oli
tapahtunut omituinen yhteensattuma konttorissa, josta monsieur
Caratal oli juur'ikään poistunut.

Ylimääräisen junan tilaaminen ei varakkaassa liikekeskuksessa ole
kovin harvinaista, mutta toki kahden sellaisen tilaaminen samana
ehtoopäivänä. Tuskin oli mr. Bland kuitenkaan suoriutunut äskeisestä
matkustajasta, kun jo toinen saapui samanlaisella pyynnöllä. Tulija
oli mr. Horace Moore, sotilaallinen herrasmies, joka sen johdosta,
että hänen vaimonsa oli äkkiä vaarallisesti sairastunut Lontoossa,
väitti olevansa aivan ehdottomasti pakotettu matkustamaan hetkeäkään
viipymättä. Hänen hätänsä ja tuskansa oli niin suuri, että mr.
Bland koetti kaikkensa noudattaakseen hänen toivomustaan. Toisen
ylimääräisen lähettäminen ei käynyt päinsä, sillä jo edellinen
häiritsi säännöllistä paikallisliikennettä. Mutta saattaisihan mr.
Moore ottaa osaa monsieur Caratalin junan kustannuksiin ja matkustaa
toisessa tyhjässä ensimäisen luokan osastossa, ellei monsieur
Caratal häntä omaan osastoonsa ottaisi. Sellaiselle järjestelylle
oli vaikea nähdä mitään vastusta, mutta silti monsieur Caratal, kun
mr. Potter Hood sitä hänelle esitti, jyrkästi kieltäysi ottamasta
sitä kuuleviin korviinsakaan. Juna oli hänen, hän sanoi, ja hän vaati
sen yksinomaisesti käytettäväkseen. Hänen tylyä vastarintaansa ei
mikään suostuttelu pehmittänyt, ja aikeesta oli lopulta luovuttava.
Mr. Horace Moore lähti asemalta suuressa tuskassa, kuultuaan että
hänen ainoana apunaan oli tavallinen hidaskulkuinen juna, joka lähtee
Liverpoolista kello kuudelta. Täsmälleen 4.31 asemakellon mukaan
höyrysi liikkeelle Liverpoolin asemalta ylimääräinen juna, mukanaan
köyryselkäinen monsieur Caratal ja hänen jättiläismoinen toverinsa.
Linja oli silloin avoin, ja vasta Manchesterissä oli pysähdyttävä.

Lontoon-Länsirannikon radan junat kulkevat siihen kaupunkiin asti
toisen yhtiön raiteita, ja ylimääräisen olisi pitänyt olla siellä
jo hiukan ennen kuutta. Neljännestä yli kuuden herätti melkoista
kummastusta ja huolestumistakin Liverpoolin keskus-asemalla
Manchesteristä sähkötetty tieto, ettei se ollut vielä saapunut.
Tiedustettiin St. Helensistä, joka on kolmanneksen matkaa näiden
kahden kaupungin välillä, ja saatiin vastaukseksi:

"James Bland, asemapäällikkö, L. & L.R. keskusasema, Liverpool. --
Ylimääräinen kulki tästä 4.52, hyvissä ajoin. -- Dowser, St. Helens."

Tämä sähkösanoma saapui 6.40. Manchesterista sähkötettiin jälleen
6.50:

"Ei mitään merkkiä ilmottamastanne ylimääräisestä."

Ja kymmentä minuuttia myöhemmin saapui kolmas, ällistyttävämpi viesti:

"Nähtävästi jokin erehdys ylimääräisen kulkusuunnitelmassa. Sitä
seuraavaksi ilmotettu paikallisjuna St. Helensistä on juuri tullut,
näkemättä sitä. Sähköttäkäähän ohjeita."

Juttu alkoi näyttää mitä ihmeellisimmältä, vaikka viime sähkösanoma
tuotti jotakin huojennustakin Liverpoolin viranomaisille.
Jos ylimääräistä oli tapaturma kohdannut, niin tuntui tuskin
mahdolliselta, että paikallisjuna olisi voinut kulkea samaa rataa
siitä tietämättömänä. Ja kuitenkin, mitä muutakaan mahdollisuutta
oli olemassa? Missä saattoi juna olla? Oliko se ehkä jostakin syystä
johdettu sivuraiteelle, jotta hitaampi juna pääsisi ohitse? Sellainen
selitys oli mahdollinen, jos oli jokin pikku korjaus tehtävänä.
Lähetettiin sähkösanoma jokaiselle St. Helensin ja Manchesterin
väliselle asemalle, ja Liverpoolissa asema- ja liikennepäällikkö
odottelivat äärimäisen jännittyneinä lennätinkoneen ääressä
vastauksia, joiden perusteella voisivat varmasti päättää mihin
juna oli kadonnut. Vastaukset saatiin samassa järjestyksessä kuin
kysymyksetkin oli lähetetty, järjestään kultakin asemalta St.
Helensin taholta alkaen:

"Ylimääräinen kulki tästä klo viisi. -- Collins Green."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.06. -- Earlestown."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.10. -- Newton."

"Ylimääräinen kulki tästä 5.20. -- Kenyon Junction."

"Mitään ylimääräistä junaa ei ole tästä kulkenut. -- Barton Moss."

Virkamiehet tuijottivat toisiinsa tyrmistyneinä.

"Kolmikymmenvuotinen kokemukseni ei tällaista tunne", ihmetteli mr.
Bland.

"Kerrassaan ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. Ylimääräinen on
joutunut harhaan Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä."

"Eikä siellä kuitenkaan ole mitään sivuraidetta, mikäli minä muistan.
Junan on täytynyt suistua kiskoilta."

"Mutta miten saattoi 4.50 parlamenttijuna mitään huomaamatta kulkea
samaa rataa?"

"Ei ole toista mahdollisuutta, mr. Hood. Asian täytyy olla niin.
Kenties on paikallisjuna havainnut jotakin valaisevaa. Pyydämme
Manchesteristä lisätietoja ja sähkötämme Kenyon Junctioniin
määräyksen heti tutkia rata Barton Mossiin asti."

Manchesteristä tuli muutamassa minuutissa vastaus.

"Ei mitään tietoja kadonneesta ylimääräisestä. Hidaskulkuisen junan
kuljettaja ja konduktööri varmat siitä, ettei mitään tapaturmaa
Kenyon Junctionin ja Barton Mossin välillä. Linja aivan selvä, ei
jälkeäkään mistään epätavallisesta. -- Manchester."

"Sille kuljettajalle ja konduktöörille on annettava lähtöpassi",
mutisi mr. Bland yrmeästi. "On tapahtunut onnettomuus eivätkä he ole
sitä huomanneet. Ylimääräinen on ilmeisesti suistunut kiskoilta rataa
tärvelemättä -- en jaksa käsittää miten se on mahdollista -- mutta
niin on täytynyt käydä, ja tuossa paikassa saamme Kenyon Junctionista
tai Barton Mossista sanoman, että se on löydetty ratavallin juurelta."

Mutta mr. Blandin ennustus ei toteutunut. Kului puoli tuntia, ja
silloin saapui Kenyon Junctionin asemapäälliköltä näin kuuluva viesti:

"Ei ole saatu vihiä kadonneesta ylimääräisestä. Se kulki ihan
varmasti tästä ohi saapumatta Barton Mossiin. Irrotimme tavarajunasta
veturin, ja olin itse tarkastamassa radanvarren, mutta kaikki on
kunnossa eikä tapaturmasta merkkiäkään."

Mr. Bland repi ähmissään tukkaansa.

"Tämä on sulaa hulluutta, Hood!" hän huudahti. "Katoaako juna
ilmaan Englannissa keskellä kirkasta päivää? Juttu on luonnoton.
Veturi, kaksi vaunua, konduktöörivaunu, viisi ihmis-olentoa --
ja kaikki kadonneet suoralla rautatienradalla! Jollemme tunnin
kuluessa saa mitään suoranaista tietoa, niin lähden itse paikalle
tutkimuspäällikkö Collinsin keralla."

Ja silloin vihdoinkin saatiin suoranainen viesti, uutena
sähkösanomana Kenyon Junctionista.

"Valitettavasti on minun ilmottaminen, että ylimääräisen junan
kuljettajan John Slaterin ruumis on juuri löydetty pensaikosta
kahden ja neljänneksen penikulman päässä täältä. Pudonnut veturista,
syöksynyt alas ratavallia ja kierinyt risukkoon. Putoamisesta päähän
saadut vammat näkyvät tuottaneen kuoleman. Koko tienoo on nyt tyystin
tutkittu, eikä näy mitään jälkiä kadonneesta veturista."

Maa oli, kuten jo sanottu, arveluttavassa valtiollisessa
käännekohdassa, ja yleisön huomiota kiinnittivät lisäksi Parisista
saapuvat tärkeät ja hämmästyttävät tiedot, siellä kun suunnaton
häväistysjuttu uhkasi kukistaa hallituksen ja tuhota monien Ranskan
johtavien miesten maineen. Sanomalehdet olivat tätä kaikkea
tulvillansa, ja ylimääräisen junan merkillinen katoaminen herätti
vähemmän huomiota kuin olisi rauhallisempina aikoina mahdollista
ollut. Tapauksen nurinkurisuus myös osaltaan vähensi sen tehoa,
sillä sanomalehdet olivat vastahakoiset uskomaan niille lähetettyjä
tietoja. Useatkin Lontoon lehdet kohtelivat juttua nokkelana
sepityksenä, kunnes tapauksen vakava luonne sai vahvistuksensa
kovaonnisen kuljettajan ruumiin tarkastuksesta, mikä muuten ei tuonut
ilmi mitään varsinaista uutta.

Mr. Bland, mukanaan tutkimuspäällikkö Collins, yhtiön palveluksessa
oleva vanhempi salapoliisivirkamies, oli samana iltana lähtenyt
Kenyon Junctioniin, ja heidän tutkiskeluansa kesti koko seuraava
päivä, mutta aivan tuloksettomasti. Juna ei ainoastaan ollut
kadonnut jäljettömiin, vaan ei edes voitu esittää mitään järjellistä
arvelua sen kohtalosta. Kuitenkin osotti tutkimuspäällikkö Collinsin
virallinen kertomus (joka tätä kirjottaessani on edessäni), että
mahdollisuuksia oli useampia kuin olisi osannut aavistaa.

"Näiden kahden aseman välisellä seudulla", lausui hän, "on tiheässä
rautatehtaita ja kivihiilikaivoksia. Toisissa näistä tehdään työtä,
toiset ovat autioina. Kokonaista kaksitoista on saanut kapearaiteisen
kiskotien, työntövaunujen kuljettamiseksi pääraiteen ääreen. Nämä
tietysti voidaan heti jättää ottamatta lukuun. Mutta näitä paitsi on
tahi aikanaan oli seitsemällä normaaliraiteinen rata pääraiteelle,
siihen vaihteella yhdistetty, niiden tuotannon kuljettamiseksi
kaivoksen suulta suoraan liikekeskuksiin. Kuitenkin ovat nämä kaikki
ainoastaan muutaman penikulman pituisia. Näistä seitsemästä kuuluu
neljä sellaisille kaivoksille, joissa työt on lopetettu, tai ainakin
johtavat ne pois käytännöstä joutuneille kaivos-aukoille. Nämä
kaivokset ovat Redgauntlet, Hero, Slough of Despond ja Heartsease,
viimeksimainittu Lancashiren suurimpia kaivoksia kymmenen vuotta
takaperin. Nämä neljä sivurataa voidaan jättää tutkimuksemme
ulkopuolelle, sillä mahdollisten tapaturmain ehkäisemiseksi on
lähinnä päärataa olleet kiskot poistettu, joten ne eivät enää yhdy
siihen. Jäljellä on kolme muuta sivurataa, jotka johtavat:

"1) Carnstockin rautatehtaalle;

"2) Big Ben-kaivokselle;

"3) Perseverance-kaivokselle.

"Näistä on Big Ben-rata ainoastaan neljännespenikulman pituinen ja
päättyy kaivoksen suulle vientivalmiiksi kasatun kivihiilivaraston
ääreen. Siellä ei oltu mitään nähty tai kuultu ylimääräisestä
junasta. Carnstockin rautatehtaan rataa sulki kesäkuun 3 p:nä kaiken
päivää kuusitoista vaununlastia hematiittia. Se on yksiraiteinen,
joten ei olisi voinut kulkea ohi. Mitä Perseverance-rataan tulee, se
on joltisenkin vilkasliikkeinen kaksiraiteinen rautatienpätkä, sillä
kaivoksen tuotanto on hyvin suuri. Kesäkuun 3 p:nä tämä liike kävi
tavalliseen tapaan; satoja miehiä, joukossa kiskottajien työkunta,
työskenteli pitkin tuota kahden ja neljänneksen penikulman matkaa,
joka on radan mittana, ja on mahdotonta olettaa, että sinne olisi
voinut saapua odottamaton juna herättämättä yleistä huomiota. Lopuksi
huomautettakoon, että tämä sivurata on lähempänä St. Helensiä kuin
paikka mistä kuljettajan ruumis löytyi, joten meillä on täysi syy
uskoa, että juna ennen tuhoutumistaan oli kulkenut tästä haarasta ohi.

"John Slaterin ulkomuoto tai vammat eivät anna mitään vihiä. Voimme
ainoastaan sanoa, että mikäli me näemme, hän sai loppunsa putoamalla
veturista, vaikka hänen putoamisensa syy ja junan kohtalo sen jälkeen
on kysymys, josta en tunne kykeneväni esittämään arvelua."

Lopuksi tutkimuspäällikkö jätti johtokunnalle erohakemuksensa,
syvästi loukkaantuneena siitä, että Lontoon lehdet olivat syyttäneet
häntä kykenemättömyydestä.

Kului kuukausi, joll'aikaa poliisiviranomaiset ja yhtiö ilman
vähintäkään menestystä pitkittivät tutkimuksiaan. Luvattiin palkinto
ja rikoksen varalta anteeksianto, mutta kumpaistakaan ei tavoteltu.
Joka päivä avasi yleisö lehtensä siinä varmassa oletuksessa, että
noin hullunkurinen salaisuus vihdoinkin saisi selityksensä, mutta
viikon toisensa jälkeen pysyi arvotuksen ratkaisu yhäti yhtä
kaukana. Valoisana kesäkuun ehtoopäivänä oli Englannin tiheimmin
asutussa osassa juna väkinensä kadonnut niin jäljettömiin kuin olisi
joku kemian keksijänero haihduttanut sen kaasuksi. Sanomalehtiin
lähetetyissä kirjavissa arveluissa olikin joitakuita, joissa
vakavasti väitettiin, että toimessa oli ollut yliluonnollisia tai
ainakin luonnonvastaisia voimia, ja että kyseinen monsieur
Caratal luultavasti oli henkilö, joka paremmin tunnettiin vähemmän
kohteliaalla nimellä. Toiset pitivät hänen tummaa seuralaistaan tuhon
tuottajana, mutta mitä hän oikeastaan oli tehnyt, sitä ei kukaan
oikein osannut sanoiksi saada.

Sanomalehtien ja yksityisten lukijain esittämissä otaksumissa oli
pari kyllin mukiinmenevää herättääkseen yleisön huomiota. "Timesissä"
ilmestyi sellainen erään siihen aikaan jommoiseenkin maineeseen
päässeen todistelijan nimimerkillä varustettuna ja yritti käsitellä
asiaa kriitilliseen ja puolitieteelliseen tapaan. Otteen siitä täytyy
riittää, mutta utelias voi lukea koko kirjeen heinäkuun 3 p:n n:osta.

"Käytännöllisen todistelun alkeellisia periaatteita on", hän
huomautti, "että kun mahdoton on siirretty syrjään, niin jäljelle
jääneen, olipa _kuinkakin uskomatonta_, täytyy sisältää totuus. On
varmaa, että juna sivuutti Kenyon Junctionin. On varmaa, että se ei
saapunut Barton Mossiin. On mitä suurimmassa määrässä uskomatonta,
mutta kuitenkin mahdollista, että se on joutunut jollekin noista
seitsemästä normaaliraiteisesta sivuradasta. On ilmeisesti mahdotonta
junan kulkea kiskotonta taivalta, ja senvuoksi voimme supistaa
uskomattomien mahdollisuuksiemme luvun kolmeksi ja ottaa huomioon
nuo kolme avointa rataa, nimittäin Carnstockin rautatehtaan, Big
Ben- ja Perseverance-radat. Onko olemassa salainen kaivosmiesten
liitto, englantilainen camorra, joka pystyy hävittämään sekä junan
että matkustajat? Se on uskomatonta, mutta se ei ole mahdotonta.
Tunnustan olevani kykenemätön esittämään muuta ratkaisua. Neuvoisin
toden teolla yhtiötä kohdistamaan kaiken tarmonsa noiden kolmen
sivuradan ja niiden päätekohtain työmiesten tutkimiseen. Piirin
panttikonttorien huolellinen tarkastus mahdollisesti antaisi jotakin
vihiä."

Tämä tunnustetusti kykenevältä taholta lähtenyt lausunto saavutti
melkoista mielenkiintoa ja sai osakseen tuiman vastalauseen niiltä,
jotka pitivät moista vihjausta luonnottomana herjauksena rehellistä
ja kunnioitettavaa kansalaisryhmää kohtaan. Ainoana vastauksena
tähän arvosteluun oli haaste vastaväittäjille alistaa yleisön
harkittavaksi luontevampi selitys. Tämän tuloksena saapui kaksikin
otaksumaa ("Times" heinäkuun 7 ja 9 p:ltä). Ensimäinen arveli,
että juna oli saattanut suistua kiskoilta ja upota Lancashiren ja
Staffordshiren kanavaan, joka useampien satojen metrien taipaleella
kulkee radan suuntaa. Tämän oletuksen kumosi julkaistu tieto
kanavan syvyydestä; se oli aivan riittämätön kätkemään noin suurta
esinettä. Toinen kirjeenvaihtaja muistutti salkusta, joka näytti
olleen muukalaisten ainoana matkatavarana, ja arveli, että siihen
oli saattanut olla kätkettynä jokin uusi äärettömän voimakkaasti
pirstoava räjähdys-aine. Mutta sellainen selitys herätti vain naurua,
edellyttäessään että kokonainen juna voisi räjähtää tomuksi kiskojen
pysyessä vahingoittumatta. Tutkimus oli joutunut tähän toivottomaan
asemaan, kun sattui uusi ja aivan aavistamaton tapaus.

Mrs. McPherson nimittäin sai kirjeen mieheltään, James McPhersonilta,
kadonneen junan konduktööriltä. Kirje oli päivätty heinäkuun 5 p:nä
1890, pantu postiin New Yorkissa ja saapui perille heinäkuun 14
p:nä. Joitakuita epäilyjä lausuttiin kirjeen alkuperästä, mutta mrs.
McPherson oli varma käsialasta, ja se seikka, että kirjeessä oli
sadan dollarin rahaerä viiden dollarin seteleinä, riitti itsessään
todisteeksi. Mitään osotetta ei annettu kirjeessä, joka kuului
seuraavasti:

    'Rakas vaimoni.

    Olen paljon pohtinut oloani ja huomaan kovin vaikeaksi luopua
    sinusta. Samaten Lizziestä. Koetan taistella vastaan, mutta
    en pääse vaivastani. Lähetän tässä rahaa, josta vaihtamalla
    lähtee kaksikymmentä Englannin puntaa. Tämän pitäisi riittää
    toimittamaan sekä Lizzien että sinut Atlantin yli, ja Hampurin
    laivat, jotka poikkeavat Southamptoniin, ovat varsin hyviä
    laivoja sekä halvempia kuin Liverpoolin. Jos voisitte tulla tänne
    ja asettua Johnston-hotelliin, niin minä koettaisin lähettää
    teille sanan miten tapaisimme, mutta tällähaavaa olen kovin
    tukalassa asemassa ja pahalla mielellä, kun on niin vaikea luopua
    teistä molemmista. Ei siis enempää tällä kertaa. Rakastava
    puolisosi

                                           James McPherson.'

Jonkun aikaa odotettiin täydellä luottamuksella, että tämä kirje
johtaisi koko jutun selviämiseen, varsinkin kun saatiin tietoon
että muuan matkustaja, joka hyvin suuresti muistutti kadonnutta
konduktööriä, oli Summersin nimellä tullut Southamptonissa Hampurin
ja New Yorkin linjan "Vistulaan", joka lähti kesäkuun 7 p:nä.
Mrs. McPherson ja hänen sisarensa Lizzie Dolton siirtyivät ohjeen
mukaan New Yorkiin ja viipyivät kolme viikkoa Johnston-hotellissa,
kuulematta mitään kadonneesta miehestä. Luultavasti olivat muutamat
sanomalehtien ajattelemattomat huomautukset varottaneet häntä siitä,
että poliisit käyttivät heitä syöttinä. Oli asian laita miten
tahansa, hän ei ainakaan kirjottanut eikä tullut, ja naisten oli
lopulta pakko palata Liverpooliin.

Sille kannalle asia jäi aina nykyiseen vuoteen 1898 asti. Niin
uskomattomalta kuin saattaakin tuntua, näiden kahdeksan vuoden
kuluessa ei ilmaantunut mitään, mikä olisi vähääkään valaissut
sen ylimääräisen junan eriskummallista katoamista, jolla monsieur
Caratal ja hänen kumppaninsa kulkivat. Tarkat tiedustelut noiden
kahden matkustajan entisyydestä saivat ainoastaan ilmi, että
monsieur Caratal oli Keski-Amerikassa hyvin tunnettu rahamiehenä
ja valtiollisena välittäjänä ja että hän matkallaan Europpaan oli
ilmaissut tavatonta kärsimättömyyttä ehtiä Parisiin. Hänen toverinsa,
jonka nimeksi oli matkustajaluetteloon ilmotettu Eduardo Gomez,
oli kuulu raakamaisesta rohkeudestaan ja väkivaltaisuudestaan.
Mutta kuitenkin oli todisteita siitä, että hän oli rehellisesti
ryhtynyt monsieur Caratalia palvelemaan ja että jälkimäinen, ollen
hentoruumiinen mies, käytti toista vartianaan ja suojeluksenaan.
Lisäksi mainittakoon, ettei Parisista saatu mitään tietoja monsieur
Caratalin kiireisen matkan tarkotuksesta. Näin olen kertonut jutun
kaikki tunnetut piirteet siihen asti kunnes Marseillen sanomalehdissä
julkaistiin Herbert de Lernacin äskeinen tunnustus, hänen ollessaan
tuomittuna kuolemaan Bonvalot-nimisen kauppiaan murhasta. Tämä
selonteko voidaan sananmukaisesti kääntää seuraavasti:

"En tee tätä ilmotustani pelkästä ylpeydestä tai kerskaamisen
halusta, sillä jos se olisi tarkotukseni, niin voisin kertoa
kymmenkunnan aivan yhtä loistavaa tekoa elämästäni; mutta teen sen
saadakseni eräät herrasmiehet Parisissa ymmärtämään, että minä, joka
pystyn tässä ilmaisemaan monsieur Caratalin kohtalon, voin myöskin
paljastaa kenen hyväksi ja kenen tilauksesta työ tehtiin, ellei
odottamani armahdus pian saavu. Käyttäkää varotusta, messieurs,
ennenkuin on myöhäistä! Tunnette Herbert de Lernacin ja tiedätte,
että hänen tekonsa ovat yhtä valmiit kuin sanansakin. Kiiruhtakaa
siis, tahi olette hukassa!

"Tällä kertaa en mainitse mitään nimiä -- jos vain kuulisitte nimet,
niin vastapa hämmästyisitte! -- mutta kerron ainoastaan kuinka
taitavasti toimitin asiani. Olin silloin uskollinen isännilleni, ja
epäilemättä he ovat nyt minulle uskollisia. Minä toivon niin, ja
kunnes olen vakuutettu heidän petollisuudestaan, pidän salassa nämä
nimet, jotka saisivat kiihkoon Europan. Mutta sinä päivänä... no, en
sano enempää!

"Lyhyesti puhuen, vuonna 1890 oli Parisissa kuuluisa oikeudenkäynti
valtiollisissa piireissä ja rahamaailmassa sattuneen suunnattoman
häväistysjutun johdosta. Kuinka suunnaton tuo häväistysjuttu oli, sen
voivat konsanaan tietää ainoastaan sellaiset uskotut asiamiehet kuin
minä. Monien Ranskan johtavien miesten kunnia ja ura oli uhattuna.
Olette nähnyt kasan keiloja seisomassa jäykkinä, taipumattomina
ja pystyssä päin. Tuleepa kaukaa pallo, ja moksis -- siinä ovat
keilat nurin niskoin tantereella. No, kuvitelkaahan muutamia Ranskan
suurimpia miehiä näiksi keiloiksi, ja silloin tämä monsieur Caratal
oli etäältä hyrräävä pallo. Jos hän saapuisi perille, niin moksis
heille kaikille. Päätettiin, ettei hän saapuisi.

"En syytä heidän kaikkien tienneen mitä piti tapahtuman. Kuten
sanoin, oli suuria sekä rahallisia että valtiollisia etuja vaarassa,
ja asioita hoitamaan muodostettiin rengas. Renkaaseen liittyi
sellaisiakin, jotka sen tarkotuksia tuskin tajusivat. Mutta toiset
olivat hyvin selvillä niistä, ja he voivat luottaa siihen, että
minä en ole heidän nimiänsä unohtanut. He olivat saaneet riittäviä
varotuksia monsieur Caratalin tulosta jo aikaa ennen hänen
lähtöänsä Etelä-Amerikasta, ja he tiesivät, että hänen hallussaan
olevat todistukset tuottaisivat kaikille varman tuhon. Renkaalla
oli rajattomasti rahaa käytettävänään -- aivan rajattomasti,
ymmärrättehän. He tähystelivät asiamiestä, joka kykenisi käyttelemään
tätä jättiläismahtia. Valitun miehen tuli olla kekseliäs,
päättäväinen, oloihin sopeutuva -- mies miljoonan seassa. He
valitsivat Herbert de Lernacin, ja myönnänpä heidän olleen oikeassa.

"Toimenani oli valita apulaiseni, vapaasti käyttää rahan suomaa
valtaa ja pitää varma huoli siitä, ettei monsieur Caratal konsanaan
saapuisi Parisiin. Luonteenomaisella tarmokkuudella ryhdyin toimeeni
tunnin kuluessa ohjeitteni saamisesta, ja toimenpiteeni olivat
tarkotukseensa ehdottomasti parhaat mitä keksiä saattoi.

"Mies, johon saatoin luottaa, lähetettiin heti Etelä-Amerikkaan,
lähteäkseen monsieur Caratalin matkaan. Jos hän olisi ennättänyt
ajoissa perille, niin ei laiva olisi milloinkaan Liverpooliin
päässyt; mutta valitettavasti oli se jo lähtenyt satamasta ennenkuin
asiamieheni sinne saapui. Varustin pienen aseestetun prikin sitä
vastaan, mutta jälleenkin oli minulla huono onni. Kuten kaikki
suuret järjestäjät olin kuitenkin valmistautunut vastoinkäymisiin
ja varannut sarjan vaihtoehtoisia keinoja, joista jonkun täytyi
onnistua. Yritykseni vaikeuksia ei ole arvattava vähäisiksi, eikä
ole kuviteltava, että pelkkä tavallinen salamurha olisi kelvannut.
Meidän täytyi tuhota ei ainoastaan monsieur Caratal, vaan myöskin
monsieur Caratalin paperit, jopa monsieur Caratalin seuralaisetkin,
jos meillä oli syytä luulla hänen ilmaisseen heille salaisuutensa.
Ja on muistettava, että he olivat varuillaan ja kovin epäluuloisia
sellaisen yrityksen varalta. Toimi oli kaikin puolin minun arvoiseni,
sillä minä olen aina mestarillisin siinä, missä toinen epäröiden
peräytyisi.

"Olin ihan valmis monsieur Caratalin vastaanottoon Liverpoolissa,
sitäkin innokkaampana, kun minulla oli syytä uskoa hänen
ryhtyneen toimiin saadakseen Lontoosta alkaen matkaansa melkoisen
suojelusvartion. Mikä oli tehtävä se oli tehtävä hänen Liverpoolin
laiturille astumisensa ja Lontoon-Länsirannikon radan Lontoon
pääte-asemalle saapumisensa välillä. Olimme valmistaneet kuusi
suunnitelmaa, toisen toistansa keinokkaamman; hänen omat liikkeensä
tulivat määräämään mitä suunnitelmaa käytettäisiin. Teki hän mitä
tahansa, me olimme hänen varalleen valmiit. Jos hän olisi viipynyt
Liverpoolissa, me olimme valmiit. Ottipa hän tavallisen junan,
pikajunan tai ylimääräisen, kaikki oli valmista. Kaikki oli otettu
lukuun ja kaikesta oli huolta pidetty.

"Voitte arvata, etten minä yksinäni kyennyt tätä kaikkea tekemään.
Mitä saatoin minä tietää Englannin rautateistä? Mutta raha pystyy
hankkimaan auliita apulaisia kautta maailman, ja pian oli minulla
eräs Englannin teräväpäisimpiä miehiä apunani. En mainitse mitään
nimiä, mutta olisi kohtuutonta minun vaatia kaikki ansio itselleni.
Englantilainen apulaiseni oli sellaisen liiton arvoinen. Hän
tunsi Lontoon-Länsirannikon radan perinjuurin ja hänellä oli
käskettävänään joukko luotettavia ja älykkäitä työmiehiä. Aate oli
hänen, ja omaa harkintaani tarvittiin ainoastaan yksityisseikkoihin.
Ostimme puolellemme useita toimihenkilöitä, niistä tärkeimpänä
James McPhersonin, joka tietojemme mukaan oli enimmin käytetty
ylimääräisten junien konduktööriksi. Smith, lämmittäjä, oli myös
palveluksessamme. Kuljettaja John Slaterille oli tehty viittauksia,
mutta hänet oli havaittu itsepintaiseksi ja vaaralliseksi, joten
herkesimme yrittämästä. Meillä ei ollut mitään varmuutta siitä, että
monsieur Caratal ottaisi ylimääräisen junan, mutta hyvin luultavana
sitä pidimme, sillä hänelle oli kovin tärkeätä saapua Parisiin
ilman pienintäkään viivytystä. Senvuoksi ryhdyimme erityisiin
valmisteluihin tämän toimenpiteen varalle -- valmisteluihin, jotka
olivat pienintäkin piirrettä myöten täydelliset kauvan ennen kuin
hänen laivansa pääsi Englannin rannikon näkyviin. Teitä huvittanee
kuulla, että eräs asiamieheni oli luotsialuksessa, joka opasti laivan
ankkuripaikkaansa.

"Heti Caratalin saapuessa Liverpooliin näimme hänen uumoilevan vaaraa
ja olevan varuillaan. Hän oli tuonut saattueenaan vaarallisen
miehen nimeltä Gomez, hyvin aseestetun ja aseita käyttämään
tottuneen veijarin. Tällä miehellä oli Caratalin salaiset paperit
kannettavanaan ja hän oli valmis suojelemaan sekä niitä että
isäntäänsä. Luultavasti oli Caratal ottanut hänet uskotukseen, joten
Caratalin poistaminen ilman Gomezia olisi ollut pelkkää voimien
haaskausta. Heidän oli välttämätön saada yhteinen kohtalo, ja sen
mukaisesti sovittua suunnitelmaamme helpotti suuresti ylimääräisen
junan tilaaminen. Olihan tuossa ylimääräisessä junassa yhtiön
kolmesta palvelijasta todellisuudessa kaksi meidän palveluksessamme,
hinnasta, joka saattaisi heidät elämänsä ijäksi riippumattomaan
asemaan. En mene sanomaan, että englantilaiset ovat rehellisempiä
kuin mikään muu kansa, mutta olen havainnut heidät kalliimmiksi ostaa.

"Olen jo maininnut englantilaisen asiamieheni -- miehen, jolla on
jommoinenkin tulevaisuus edessään, ellei joku kurkkuvika korjaa
häntä ennen aikojaan. Hänen hoidettavanaan olivat kaikki järjestelyt
Liverpoolissa; minä taasen asetuin Kenyon Junctionin majataloon,
missä odotin sovittua merkkiä toimiakseni. Kun ylimääräisestä
oli kauppa tehty, niin asiamieheni heti sähkötti minulle kuinka
pian kaiken tulisi olla valmiina. Hän itse pyysi myöskin saada
ylimääräisen junan Horace Mooren nimellä, toivoen pääsevänsä monsieur
Caratalin seuraan, mikä joissakin olosuhteissa olisi saattanut olla
meille hyödyksi. Jollei esim. suuri hankkeemme olisi onnistunut,
niin olisi asiamieheni velvollisuudeksi jäänyt ampua heidät molemmat
ja hävittää heidän paperinsa. Mutta Caratal oli varuillaan ja
kieltäysi ottamasta ketään vierasta matkaansa. Asiamieheni silloin
poistui asemalta, palasi toista tietä, astui junan toiselta puolelta
konduktöörivaunuun ja matkusti McPhersonin kumppanina.

"Teidän tehnee jo mieli kuulla järjestelyjeni laatu. Kaikki oli
valmistettu useampia päiviä aikaisemmin, ja ainoastaan lopulliset
liikkeet puuttuivat. Valitsemamme sivurata oli aikoinaan ollut
emäradan yhteydessä, mutta sittemmin eristetty. Meidän tarvitsi
vain asettaa sijoilleen muutamia kiskopareja jälleen luodaksemme
liitoksen. Nämä kiskot oli kiinnitetty niin pitkälle kuin ilman
ilmitulon vaaraa saattoi, ja nyt oli vain kysymyksessä tehdä rata
valmiiksi ja sovittaa vaihde entiselle paikalleen. Ratapölkkyjä ei
oltu alkujaankaan siirretty, ja kiskot, liitoslevyt ja mutterit
olivat kaikki käsillä, sillä me olimme ottaneet ne eräästä haararadan
sivuraiteesta. Pienen, mutta taitavan työkuntani avulla meillä
oli kaikki valmiina aikaa ennen ylimääräisen junan saapumista.
Saapuessaan se siirtyi pikku haararadalle niin keveästi, ettei
kumpikaan matkustaja näy ollenkaan huomanneen vaihteen tärähdyksiä.

"Suunnitelmamme mukaan piti lämmittäjä Smithin huumata kloroformilla
kuljettaja John Slater, jotta hän katoaisi toisten mukana. Tässä
kohden, ja ainoastaan tässä kohden, suunnitelmamme epäonnistui
-- ellen ota lukuun McPhersonin rikollista hulluutta kirjottaa
vaimolleen. Lämmittäjämme teki työnsä niin kömpelösti, että Slater
vastaan ponnistellessaan putosi veturista, ja vaikka onni oli sikäli
puolellamme, että hän siinä taittoi niskansa, jäi hän kuitenkin
tahraksi mestariteokseen moiseen, jota, täydellisenä on ainoastaan
äänettömällä ihailulla arvosteltava. Rikostuntija näkee kaikissa
erinomaisissa järjestelyissämme ainoaksi hairahdukseksi John
Slaterin. Miehen, jolla on ollut niin monta menestynyttä puuhaa
kuin minulla, kannattaa olla vilpitön, ja senvuoksi viittaan John
Slateriin selvänä hairahduksenamme.

"Mutta nyt olen saanut ylimääräisen junamme pienelle kahden kilometrin
eli runsaan engl. penikulman mittaiselle sivuradalle, joka johtaa
tahi ennen johti Heartseasen hyljätylle kaivokselle, mikä aikoinaan
oli Englannin suurimpia kivihiilikaivoksia. Kysynette mistä johtuu,
ettei kukaan nähnyt junaa tällä käyttämättömällä radalla. Se kulkee
pitkin pituuttaan syvässä leikkauksessa; kukaan ei voinut sitä nähdä,
ellei hän ollut leikkauksen reunalla. Ja leikkauksen reunalla olikin
katsoja. Minä olin. Kerronpa mitä sieltä näin.

"Apulaiseni oli jäänyt vaihteen luo valvoakseen junan siirtymistä
radallamme. Hänellä oli mukanaan neljä aseestettua miestä, jotta
meillä vielä olisi keinoja varalla, jos juna suistuisi radalta, kuten
vaihdekiskojen tavattoman ruostumisen johdosta pidimme mahdollisena.
Nähtyään sen turvallisesti poikenneen sivuradalle hän luovutti
vastuun minulle. Odottelin eräällä kohdalla, jolta näki kaivoksen
aukon, ja minäkin olin varustautunut aseilla samaten kuin kaksi
kumppaniani. Olin siis aina valmis, tapahtuipa mitä tahansa.

"Junan jouduttua haararaiteelle hiljensi Smith, lämmittäjä, veturin
vauhdin, ja sitten jälleen pantuaan täyden höyryn käyntiin hän
samassa silmänräpäyksessä hyppäsi maahan englantilaisen luutnanttini
ja McPhersonin perässä. Kenties juuri tämä vauhdin hiljentäminen
ensiksi herätti matkustajien huomiota, mutta juna kiiti jo
täyttä menoa ennenkuin heidän päänsä ilmestyi avoimeen ikkunaan.
Väkisinkin hymyilen ajatellessani kuinka ällistyneitä heidän
täytyi olla. Kuvitelkaahan omia tunteitanne, jos vilkaistessanne
ulos loistovaunustanne äkkiä huomaisittekin radan ruostuneeksi ja
rosoiseksi, keltaisen ja punaisen kirjavaksi! Kylläpä mahtoi heidän
hengityksensä salpautua, kun heille salamana valkeni, että heitä tuon
kolkon radan päässä ei odottanut Manchester, vaan Kuolema. Mutta
juna syöksyi nyt huimaa vauhtia, vaaruen ja nytkähdellen pitkin
lahonneita raiteita, joita vastaan pyörät kamalasti kitkuivat. Olin
lähellä ja erotin heidän kasvonsa. Caratal luullakseni rukoili --
hänen kädessään heilui helminauhan tapainen. Toinen mölisi kuin
teurastushuoneen verta haistava härkä. Hän näki meidän seisovan
äyräällä ja viittoili meille kuin hullu. Sitten hän sieppasi
ranteestaan salkun ja heitti en ikkunasta meihin päin. Hänen
tarkotuksensa oli tietysti ilmeinen. Siinä olivat todisteet, ja
he lupasivat vaieta, jos heidän henkensä säästettäisiin. Se olisi
ollut mieluista, jos olisimme voineet sen tehdä, mutta asia on asia.
Sitäpaitsi oli juna nyt yhtä vähän meidän hallittavissamme kuin
heidänkin.

"Hän herkesi karjumasta, kun juna karautti mutkan ympäri ja he näkivät
kaivoksen mustan aukon edessään ammottavan. Olimme poistaneet sen
peitteenä olleen laudoituksen ja puhdistaneet partaat. Kiskot olivat
ennen ulottuneet hyvin lähelle aukkoa, kivihiilien lastaamisen
helpottamiseksi, ja meidän tarvitsi vain lisätä pari kolme kiskoparia
johtaaksemme radan ihan reunalle asti; oikeastaan ulottui ratamme
noin kolme jalkaa ylikin sen.

"Näimme kaksi päätä ikkunassa: alapuolella Caratalin, yläpuolella
Gomezin; mutta näkemänsä oli kumpaisenkin mykistänyt. Eivätkä he
kuitenkaan kyenneet vetämään päätänsä takaisin. Näky näytti heidät
herpaisseen.

"Olin itsekseni ihmetellyt kuinka noin nopeasti kiitävä juna kohtaisi
kuilun, jolle olin sen ohjannut, ja seurasin asian kehitystä suurella
jännityksellä: Eräs tovereistani arveli sen suorastaan syöksähtävän
aukon ylitse, eikä tosiaan paljoa puuttunutkaan. Onneksi se kuitenkin
painui sen verran, että veturin puskurit törmäsivät kamalalla
rysähdyksellä toiseen reunaan. Savutorvi lensi ilmaan. Hiilisäiliö,
vaunut ja konduktöörivaunu rusentuivat yhdeksi röykkiöksi, joka
veturin jäännösten keralla hetkeksi tukki kaivoksen suun. Sitten
petti keskessä jokin ja koko rykelmä viheriäistä rautaa, savuavia
kivihiiliä, messinki-osia, pyöriä, puun pirstaleita ja sohvien
päällyksiä romahti yhteen litistyneenä alas kaivokseen. Kuulimme
pirstaleiden kolhivan pitkin seiniä, ja sitten melkoisen tovin
kuluttua kajahti kumea jyskähdys, kun junan jäännökset paiskautuivat
pohjaan. Höyrykattila taisi räjähtää, sillä jyskähdystä seurasi
voimakas pamaus, jonka jälkeen maan mustista uumenista leijaili
paksuna pilvenä höyryä ja savua, sateen tapaisena tihkuna käärien
meidät verhoonsa. Usva oheni hienoiksi kiehkuroiksi, jotka häipyivät
kesäiseen päiväpaisteeseen, ja kaikki oli jälleen hiljaista
Heartseasen kaivoksessa.

"Ja nyt, toteutettuamme suunnitelmamme täydellä menestyksellä, jäi
tehtäväksemme ainoastaan peittää kaikki jälkemme. Toisessa päässä
toiminut työkuntamme oli jo repinyt ylös kiskot ja hävittänyt
vaihteen, palauttaen kaikki entiseen kuntoon. Me olimme kaivoksen
luona samanlaisessa toimessa. Savutorvi ja muut syrjään singonneet
sirpaleet heitettiin kaivokseen, aukko laudoitettiin entiselleen
ja sille johtaneet kiskot vietiin pois. Sitten me kaikki
hätäilemättä, mutta siekailemattakaan, poistuimme maasta, enimmät
Parisiin, englantilainen virkaveljeni Manchesteriin ja McPherson
Southamptoniin, josta siirtyi Amerikkaan. Näette senaikuisista
englantilaisista sanomalehdistä, että olimme tehneet työmme
perinpohjaisesti ja johtaneet eksyksiin taitavimmatkin sikäläiset
nuuskijat.

"Muistanette, että Gomez heitti salkkunsa ulos ikkunasta, eikä minun
tarvinne sanoa, että korjasin sen sisältämät paperit isäntiäni
varten. Mutta heitä huvittanee kuitenkin nyt kuulla, että minä
tuon tilaisuuden muistoksi pidätin salkusta pari pikku asiakirjaa
itsellenikin. Minulla ei ole mitään halua julkaista niitä; mutta
kun kuitenkin kukin on omasta puolestaan tässä maailmassa, niin
mitä voin muutakaan tehdä, elleivät ystäväni tule tarvitessani
avukseni? Messieurs, saatte uskoa, että Herbert de Lernac on aivan
yhtä peljättävä vastassa kuin puolellakin, ja että hän ei ole mies
nousemaan mestauslavalle ennen kuin on nähnyt jokaisen teistä
passitettuna Uuteen Kaledoniaan. Oman itsenne tähden, jos ette minun,
kiirehtikää, monsieur de -- -- -- ja kenraali -- -- -- ja paroni
-- -- -- (voitte lukiessanne täyttää nämä lomat nimellänne). Takaan,
että seuraavassa painoksessa ei ole mitään aukkoja täytettävänä.

"J.K. -- Tarkastaessani kertomustani huomaan unohtaneeni ainoastaan
yhden seikan. Se koskee onnetonta McPhersonia, joka hulluuttaan
kirjotti vaimolleen tavatakseen hänet New Yorkissa. Voitte arvata,
että kun oli pelissä niin suuret panokset kuin meidän, me emme
voineet jättää niitä sen mahdollisuuden varaan, ilmaisisiko tuo mies
salaisuutensa naiselle vai eikö. Hänen kerran rikottuaan valansa,
kirjottamalla vaimolleen, me emme enää voineet luottaa häneen.
Ryhdyimme senvuoksi toimenpiteisiin ehkäistäksemme hänet tapaamasta
vaimoansa. Olen toisinaan ajatellut, että ystävällisyys vaatisi
kirjottamaan tälle ja vakuuttamaan, ettei ole mitään estettä hänen
toisiin naimisiin menonsa tiellä."



Brasilialainen kissa.


Kovaa on nuoren miehen olla ylellinen taipumuksiltaan, esiintyä
suuren omaisuuden tulevaisena perijänä, liikkua ylhäisissä piireissä,
mutta elellä vailla todellista rahaa ja ammattia, jolla sitä
ansaitsisi. Isäni näet oli säyseä, toivehikas, keveäluontoinen
mies ja luotti kovin suuresti vanhaksi pojaksi jääneen vanhemman
veljensä, lordi Southertonin rikkauteen ja hyväntahtoisuuteen. Hän
piti luonnollisena, että minun, hänen ainoan poikansa, ei konsanaan
tarvitsisi ansaita elatustani varsinaisella työllä. Hän kuvitteli,
että jos minulle ei sattuisi jotakin tointa laajoilla Southertonin
tiluksilla, niin tarjoutuisi ainakin joku virka valtiollisella
uralla, joka on vielä pysynyt etuoikeutettujen luokkiemme erikoisena
varana. Hän kuoli ennen kuin ehti näkemään, kuinka pettäviä hänen
laskelmansa olivat olleet. Ei setäni eikä valtio ottanut minua
ollenkaan huomatakseen tai osottanut mitään harrastusta urani
avittamiseksi. Satunnaisesti lahjaksi saatu fasaani- tai jänispari
oli minulle kaiken aikaa ainoana muistutuksena siitä, että minä olin
odottamassa perinnökseni Otwellin kartanoa ja erästä maan rikkaimpia
maatiloja. Sillävälin eleskelin nuornamiesnä ja kaupunkilaiseen
tapaan, asustaen vuokrahuoneissa Grosvenor-rakennuksessa, ainoana
työnäni keilanheitto ja polo-peli Hurlinghamissa. Kuukausi
kuukaudelta huomasin yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi saada
vekseleitäni uudistetuiksi, tai rahaksi muuttumaan uusia, vakuutena
setäni kuoleman jälkeen saatavissa oleva kiinnittämätön omaisuus.
Häviö ammotti edessäni, ja päivä päivältä näin sen selvempänä,
läheisempänä ja yhä ehdottomammin välttämättömänä.

Tunsin oman köyhyyteni sitäkin kipeämmin, kun lordi Southertonin
suurista rikkauksista puhumattakaan kaikki muutkin sukulaiseni olivat
jotakuinkin toimeentulevia. Läheisin näistä oli Everard King, isäni
veljenpoika ja minun serkkuni, joka seikkailevaa elämää Brasiliassa
vietettyään oli palannut tähän maahan asettuakseen elämään
varoillaan. Emme saaneet koskaan tietää millä keinoin hän oli rahansa
hankkinut, mutta hänellä näytti olevan rahoja liikenemään asti,
koska oli ostanut Greylandsin tilan lähellä Clipton-on-the-Marshia
Suffolkissa. Ensimäistä vuottansa Englannissa asuessaan hän ei
piitannut minusta sen enempää kuin saituri setänikään; mutta
vihdoin sain eräänä kesäisenä aamuna suureksi huojennuksekseni
ja ilokseni kirjeen, jossa minua pyydettiin vielä samana päivänä
lähtemään matkaan saapuakseni lyhyelle vierailulle Greylandsin
kartanoon. Odottelin juuri silloin jokseenkin pitkäaikaista
vierailua vararikko-oikeuteen, ja tämä keskeytys näytti melkein
salliman tuottamalta. Jos vain pääsisin väleihin tämän tuntemattoman
sukulaiseni kanssa, niin voisin vielä läpäistä. Suvun kunnian vuoksi
hän ei varmaankaan antaisi minun joutua aivan hunningolle. Käskin
kamaripalvelijani sulloa matkalaukkuni ja läksin samana iltana
Clipton-on-the-Marshia kohden.

Vaihdettuani vaunua Ipswichissa jätti pieni paikallisjuna minut
vähäpätöiselle, autiolle asemalle keskelle kumpuista, ruohorikasta
seutua, jonka halki polveili pitkin laaksojen pohjukoita verkalleen
vierivä joki korkeine lietteisine äyräineen, jotka osottivat meidän
olevan nousu- ja laskuveden alueella. Vaunuja ei ollut vastassani
(jälkeenpäin kuulin sähkösanomani myöhästyneen), joten otin
paikkakunnan majatalosta kärryt. Kyytimies, hyvänsävyinen maalainen,
oli sukulaiseni ylistelyä tulvillaan, ja häneltä kuulin, että mr.
Everard Kingin nimellä jo oli niillä tienoin mitä paras teho. Hän
oli toimeenpannut illanviettoja koululapsille, hän oli luovuttanut
kartanonsa vapaasti katseltavaksi, hän oli tehnyt lahjotuksia --
sanalla sanoen, hänen hyväntahtoisuutensa oli ollut niin rajaton,
että kyyditsijäni saattoi sitä selittää ainoastaan otaksumalla hänen
pyrkivän parlamenttiin.

Huomioni käänsi miehen kiitosvirsistä tavattoman kaunis lintu,
joka istahti lennätinpylväälle tien viereen. Ensin otaksuin sen
hohkanärhiksi, mutta se oli isompi ja höyhenpuvultaan loistavampi.
Kyytimies antoi sen ilmestymiselle oitis selityksen, sanoen sen
kuuluvan juuri sille miehelle, jonka kartanoon olimme matkalla. Hänen
mielihalujaan oli vieraiden maiden eläimien totuttaminen toiseen
ilmanalaan, ja hän oli tuonut mukanaan Brasiliasta joukon lintuja
ja petoja, joita koetti kasvattaa Englannissa. Kerran tultuamme
Greylandsin puiston veräjästä saimme kylliksi näytteitä tästä
hänen oikustaan. Muutamat pienet täplikkäät hirvet, eräs omituinen
luullakseni myskisiaksi nimitetty villisika, upeista höyhenistään
ylpeilevä kuhankeittäjä, jonkunlainen vyötiäinen ja hyvin lihavaa
mäyrää muistuttava kömpelösti vaappuva eläin olivat otuksia, jotka
pistivät silmääni ajaessamme pitkin mutkittelevaa lehtokujaa.

Mr. Everard King, tuntematon serkkuni, seisoi itse talonsa portailla,
sillä hän oli nähnyt meidät kaukaa ja arvannut tulijan minuksi.
Hän oli näköjään hyvin rehti ja suopea, lyhyt ja tanakka, noin
neljänkymmenen viiden vanha, kasvot pyöreät ja hyväntuuliset,
troopillisen auringon ruskeaksi paahtamat ja tuhansien ryppyjen
uurtamat. Hänellä oli oikean etelämaalaisen viljelijän tapaan valkea
palttinapuku yllään, sikaari hampaissaan ja leveä panama-hattu
takaraivollaan. Tuollaisen olennon kuvittelee kuuluvaksi kuuman maan
bungalow;n kuistille, ja se näytti kovin oudolta tässä jyhkeässä
englantilaisessa kivirakennuksessa.

"Rakkaani!" hän huudahti olkansa yli katsahtaen; "rakkaani, täällä on
vieraamme! Tervetuloa, tervetuloa Greylandsiin! Hauskaa on tutustua
teihin, Marshall serkku, ja pidän suurena kohteliaisuutena, että
kunnioitatte tätä uneliasta pikku sopukkaa läsnäolollanne."

Ei voinut ajatella sydämellisempää sävyä, ja minun tuli heti
huoleton olla. Mutta tarvittiinkin kaikki hänen herttaisuutensa
korvaamaan hänen vaimonsa kylmyyttä, vieläpä tylyyttäkin. Tämä
astui esille miehensä kutsusta, kookas, laiha nainen, luullakseni
brasilialaista sukuperää, vaikka puhuikin oivallista englantia; minä
annoinkin anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa siinä oletuksessa,
että hän oli tavoillemme vieras. Hän ei kuitenkaan yrittänyt silloin
eikä myöhemminkään salata, että minä en ollut mikään tervetullut
kävijä Greylandsin kartanossa. Hänen sanansa olivat tavallisesti
kylläkin kohteliaita, mutta hänellä oli erinomaisen herkkä-ilmeiset
mustat silmät, ja niistä luin heti alussa aivan selvästi hartaan
toivomuksen, että jo olisin jälleen Lontoossa.

Mutta velkani ahdistivat liiaksi ja rikkaan sukulaiseni apuun
perustamani suunnitelmat olivat niin ylen tärkeitä, etten voinut
antaa hänen vaimonsa nurjamielisyyden niitä kukistaa. En siis
ollut millänikään hänen kylmäkiskoisuudestaan ja asetuin serkkuani
kohtaan yhtä sydämelliseksi kuin tämä minulle osottautui. Hän ei
ollut säästänyt mitään vaivoja tehdäkseen oloni mukavaksi. Kamarini
oli viehättävä. Hän pyyteli minua ilmaisemaan mitä tahansa saatoin
haluta ollakseni tyytyväinen. Kieleni kärjellä pyöri mainita hänelle,
että tuntuva maksu-osotus melkoisesti vaikuttaisi siihen suuntaan,
mutta ajattelin, että se saattaisi tuttavuutemme nykyisellä asteella
vielä olla ennenaikaista. Päivällinen oli mainio, ja istuessamme
kahden kesken hänen havana-sikaareitansa ja kahviansa maistellen,
jonka jälkimäisen hän kertoi olevan erityisesti valmistettua
hänen viljelysmaallaan, näyttivät minusta kaikki kyytimieheni
ylistykset oikeutetuilta; en varmaankaan ollut koskaan tavannut
hyväluontoisempaa ja vieraanvaraisempaa miestä.

Mutta hilpeästä suopeudestaan huolimatta oli hänellä luja oma tahto
ja tulinen luonne. Siitä sain seuraavana aamuna näytteen. Mrs. Kingin
kummallinen vastenmielisyys minua kohtaan oli niin voimakas, että
hänen käytöksensä aamiaispöydässä oli melkein loukkaava. Mutta vasta
serkkuni poistuttua kävi hänen puolisonsa tarkotus epäilemättömäksi.

"Mukavin päiväjuna lähtee neljänneksen yli kahdentoista", virkkoi hän.

"Mutta minä en ole aikonut lähteä tänään", vastasin vilpittömästi,
kenties uhmatenkin, sillä minä olin päättänyt, etten antaisi tuon
naisen ajaa itseäni tieheni.

"Hoo, jos se teistä riippuu -- --" sanoi hän ja pysähtyi, mitä
hävyttömin ilme silmissään.

"Olen varma siitä", vastasin, "että mr. Everard King sanoisi minulle,
jos viipyisin kauvemmin kuin pysyn tervetulleena".

"Mitä tämä? Mitä tämä?" lausui ääni, ja hän astahti huoneeseen. Hän
oli kuullut viimeiset sanani, ja katse kasvoihimme kertoi hänelle
muun. Siinä silmänräpäyksessä saivat hänen lihavat, hilpeät kasvonsa
suorastaan julman ilmeen.

"Saanko pyytää sinua hetkisen kävelemään ulkona, Marshall", virkkoi
hän. (Voin mainita, että minun nimeni on Marshall King.)

Hän sulki oven takanani, ja sitten kuulin hetkisen aikaa hänen
puhelevan vaimolleen tuiman kiihtymyksen alentamalla äänellä. Tuo
törkeä vieraanvaraisuuden loukkaaminen oli nähtävästi satuttanut
hänen arinta kohtaansa. En ole mikään nuuskija, joten etenin
ulos nurmikolle. Pian kuulin kiireisiä askeleita takaapäin,
ja kääntyessäni seisoi edessäni talon emäntä, kasvot kalpeina
kiihtymyksestä ja silmät kyynelistä punaisina.

"Mieheni on pyytänyt minua lausumaan teille anteeksipyyntöni, mr.
Marshall King", sanoi hän luoden katseensa maahan.

"Älkäähän puhuko siitä sen enempää, mrs. King."

Hänen mustat silmänsä leimahtivat äkkiä katseeni kohdaten.

"Te pöllö!" hän sähähti hurjalla kiivaudella ja pyörähti takaisin
taloon.

Loukkaus oli niin häpäisevä, niin sietämätön, että saatoin ainoastaan
ällistellen tuijottaa hänen jälkeensä. Seisoin vielä paikallani, kun
serkkuni tuli seurakseni. Hän oli entisellä hilpeällä tuulellaan.

"Toivoakseni on vaimoni pyytänyt typeriä huomautuksiansa anteeksi",
lausui hän.

"On, kyllä -- kyllä!"

Hän pisti käsivartensa kainalooni ja kävelytti minua edestakaisin
pihalla.

"Älä pane pahaksesi", selitti hän. "Minua surettaisi sanomattomasti,
jos lyhentäisit vierailuasi yhdellä ainoalla tunnillakaan. Asia
on sellainen -- turhapa olisi sukulaisten mitään salailla -- että
rakas vaimo-parkani on uskomattoman mustasukkainen. Hän ei sietäisi,
että kukaan -- mies tai nainen -- hetkeksikään tulee väliimme.
Hänen ihanteensa on autio saari ja ikuinen kahden-olo. Siitä saat
selityksen hänen käytökseensä, jonka tunnustan tässä erityisessä
kohdassa lähenevän hulluutta. Sano minulle, että sinä et siitä enää
sen enempää välitä."

"En, enpä tosiaankaan."

"Sytytähän siis tämä sikaari ja lähde kerallani tarkastamaan pikku
eläinkokoelmaani."

Koko ehtoopäivä kului tähän kierrokseemme, jolla tutustuimme kaikkiin
hänen tuomiinsa lintuihin, petoihin ja matelijoihinkin. Toiset olivat
valtoimina, toiset häkeissä, jotkut ihan kotieläiminä. Innostuneesti
haasteli hän menestyksistään ja epäonnistumisistaan, syntyneistään ja
kuolleistaan, ja hän huudahteli riemastuneesti kuin koulupoika, kun
kävellessämme joku korea lintu lehahti lentoon ruohikosta tai joku
outo peto livahti piiloon. Lopuksi hän johti minut käytävään, joka
ulottui rakennuksen taemman sivustan halki. Sen päässä oli luisuvalla
luukulla varustettu raskas ovi, ja sen pielessä ulkoni seinästä
telarattaaseen kiinnitetty rautainen kahva. Rivi vankkoja kankia
salpasi käytävän.

"Nyt näytän sinulle kokoelmani helmen", sanoi hän. "Europassa on yksi
ainoa samaa lajia, kun Rotterdamin penikka äskettäin kuoli. Se on
brasilialainen kissa."

"Mutta millä tavoin se eroaa muista kissoista?"

"Sen saat pian nähdä", vastasi hän nauraen. "Vedähän tuo luukku
syrjään ja vilkaise sisälle!"

Tein työtä käskettyä ja huomasin tirkisteleväni isoon tyhjään
huoneeseen, jonka lattia oli rakennettu laakakivistä; takaseinässä
oli pieniä rautaristikkoisia ikkunoita.

Keskellä huonetta makasi päiväpaisteen kultaisella täplällä mahtava
elukka, iso kuin tiikeri, mutta musta ja sileä kuin ebenholtsi. Se
oli aivan yksinkertaisesti suunnattoman suuri ja erinomaisen hyvin
hoidettu musta kissa, ja se lekotteli lyyhyssä auringon lämpöisissä
säteissä ihan kuin kissakin. Se oli niin sorea, niin jäntevä ja niin
siloisen hornamainen, etten voinut siirtää silmiäni aukosta.

"Eikö olekin komea?" kysyi isäntäni innostuneesti.

"Loistava kerrassaan! En ole vielä noin jaloa elukkaa nähnyt."

"Jotkut nimittävät sitä mustaksi pumaksi, mutta todellisuudessa se
ei ollenkaan ole puma. Tuo otus on lähes yksitoista jalkaa mitaltaan
kuonosta hännän huippuun. Neljä vuotta takaperin se oli pikkuinen
musta karvapallo, josta kiilui kaksi keltaista silmää. Se myytiin
minulle äskensyntyneenä penikkana Rio Negron lähteitä ympäröivässä
korpimaassa. Alkuasukkaat olivat keihästäneet sen emän, sitten kun
tämä oli surmannut heistä kymmenkunnan."

"Ne ovat siis julmia petoja?"

"Kavalimpia ja verenhimoisimpia elukoita mitä maa päällään kantaa.
Puhuppas brasilialaisesta kissasta ylämaan intiaanille, niin näet
hänen värisevän. Ihmiset ovat niille maukkaampia kuin metsänriista.
Tämä otus ei ole vielä koskaan maistanut elävää verta, mutta kun se
sen tekee, niin siitä koituu hirmu. Nykyään se ei siedä luolassaan
ketään muuta kuin minua. Ei edes Baldwin, tallirenki, uskalla sitä
lähestyä. Minä taasen olen sille sekä äitinä että isänä."

Puhuessaan hän äkkiä hämmästyksekseni avasi oven ja pujahti sisälle,
sulkien sen heti perässään. Hänen äänensä kuullessaan nousi tuo
notkea jättiläinen, haukotteli ja hieroi pyöreätä mustaa päätänsä
hellästi hänen, kylkeensä, hänen sitä taputellessaan ja hyväillessään.

"Nyt, Tommy, häkkiisi!" käski hän.

Suhdaton kissa asteli huoneen toiselle puolelle ja asettui
erään ristikon alle lepäämään. Everard King tuli ulos, tarttui
mainitsemaani rautaiseen kahvaan ja alkoi pyörittää sitä. Tästä alkoi
käytävässä oleva kankirivi siirtyä seinän raon läpi tuon ristikon
aidaksi, muodostaen täydellisen häkin. Sen tultua paikoilleen hän
taaskin avasi oven ja kutsui minut huoneeseen, jonka ilma oli raskas
suurille lihansyöjille omituisesta kirpeästä, ummehtuneesta tuoksusta.

"Näin olemme me järjestäneet kopin", selitteli hän. "Se saa päivisin
koko huoneen haltuunsa, mutta yöksi suljemme sen häkkiinsä.
Kääntämällä kahvaa käytävässä voi sen päästää ulos ja jälleen sulkea
häkkiin. Ei, ei, älä tee sitä!"

Olin pistänyt käteni kankien raosta taputellakseni elukan kiiltävää,
kohoilevaa kuvetta. Hän veti käteni totisen näköisenä takaisin.

"Vakuutan sinulle, että kissani ei ole kesy. Älä kuvittelekaan,
että kukaan voi seurustella sen kanssa yhtä vapaasti kuin minä.
Se ei halua itselleen ystäviä -- vai mitä, Tommy? Ahaa, se kuulee
puolisensa olevan tulossa! Niin, poikaseni!"

Kivilaakaisesta käytävästä kuului askelia, ja peto oli hypähtänyt
jaloilleen, marssien edestakaisin ahtaassa häkissään, keltaiset
silmät kiiluvina ja tulipunainen kieli vavahtelevana epätasaisen,
valkean hammasrivin raossa. Tallirenki toi tarjottimella tukevan
lihakimpaleen ja työnsi sen kankien lomitse pedolle. Tämä hypähti
keveästi siihen käsiksi, vei sen nurkkaan ja repi ja raateli
sitä käpäliensä välissä, aina väliin kohottaen verisen turpansa
katsahtaakseen meihin. Se oli ilkeä ja samalla lumoava näky.

"Et voine ihmetellä, että minä pidän tästä elukasta", virkkoi
isäntäni meidän poistuessamme huoneesta, "varsinkin kun ajattelet,
että minä olen sen kasvattanut pienestä pitäen. Ei ollut leikin asia
sen tuominen tänne Etelä-Amerikan sisämaasta; mutta täällä se nyt
on tallella ja terveenä -- ollen, kuten sanoin, ehdottomasti komein
lajiansa mitä Europassa on nähty. Eläintarhaan sitä on kovasti
patisteltu, mutta minä en todellakaan voi erota siitä. Nyt lienen
jo kylliksi kauvan vaivannut sinua oikullani, joten emme voi tehdä
paremmin kuin seurata Tommyn esimerkkiä ja ryhtyä puoliseemme."

Etelä-amerikkalainen sukulaiseni oli niin kiintynyt tiluksiensa ja
kummallisten asukkaittensa hoitoon, etten ensimältä luullut hänellä
juuri muita harrastuksia olevankaan. Että hänellä oli niitäkin, ja
tärkeitä, sen kuitenkin pian havaitsin hänen vastaanottamistaan
lukuisista sähkösanomista. Niitä saapui kaikkina vuorokauden
aikoina, ja niitä avatessaan hän näytti aina tavattoman kiihkeältä
ja jännittyneeltä. Toisinaan arvelin hänen harjottavan vedonlyöntiä
kilparadalla, toisinaan pörssikeinottelua, mutta kaikessa tapauksessa
oli hänellä tekeillä jotakin kovin painavaa hommaa, jota ei Suffolkin
nummimailla tunnettu. Vierailuni kuutena päivänä hän sai vähintään
kolme tai neljä sähkösanomaa päivässä, ja joskus seitsemän tai
kahdeksankin.

Olin käyttänyt nämä kuusi päivää niin hyvin, että niiden lopulla olin
mitä sydämellisimmissä väleissä serkkuni kanssa. Joka ilta olimme
istuneet myöhään biljardihuoneessa, hänen kertoillessaan minulle
mitä merkillisimpiä juttuja seikkailuistaan Amerikassa -- juttuja
niin hurjia ja hillittömiä, että saatoin niitä tuskin uskoa edessäni
myhäilevästä lihavasta pikku miehestä. Vastapalvelukseksi minä
rohkenin tarinoida joitakuita omia muistelmiani Lontoon elämästä,
joka miellytti häntä niin suuresti, että hän vakuutti piankin
poikkeavansa Grosvenor-rakennukseen minun vieraakseni. Häntä halutti
nähdä kaupunki-elämän humua, eikä hän todellakaan, vaikka sen itse
sanon, olisi voinut valita pätevämpää opasta. Vasta vierailuni
viimeisenä päivänä uskalsin koskea hautomaani asiaan. Kerroin hänelle
vilpittömästi rahallisista vaikeuksistani ja uhkaavasta häviöstäni,
ja kysyin hänen neuvoansa -- vaikka toivoinkin jotakin oleellisempaa.
Hän kuunteli tarkkaavasti, ahkeraan tuprutellen savuja sikaaristaan.

"Mutta olethan", sanoi hän, "sukulaisemme, lordi Southertonin
perillinen?"

"Minulla on täysi syy luulla niin, mutta hän ei ole koskaan myöntänyt
minulle mitään määrärahaa."

"Niin, olenpa kuullut hänen saituruudestaan. Marshall parka, asemasi
on ollut kova. Oletko muuten saanut viime aikoina mitään tietoja
lordin terveydentilasta?"

"Hän on aina lapsuudestani asti ollut hyvin kivulloinen."

"Aivan niin, -- ruostunut sarana kitkuu kauvan. Perintösi voi olla
pitkän taipaleen takana. Hyväinen aika, oletpa kiusallisessa pulassa!"

"Olin hiukan toivonut, että sinä saadessasi tietää asian laidan
suostuisit ehkä lainaamaan -- --"

"Ei sanaakaan enempää, poikaseni", huudahti hän mitä herttaisimmin;
"puhumme asiat tänä iltana pitkin ja poikin, ja takaanpa tekeväni
mitä minä suinkin voin."

En ollut pahoillani siitä, että vierailuni läheni loppuansa, sillä
vastenmielistä oli tietää talossa jonkun kiihkeästi odottelevan
toista meneväksi matkoihinsa. Mrs. Kingin kelmeät kasvot ja tuimat
katseet olivat käyneet minulle yhä vihattavammiksi. Hän ei enää
ollut suorastaan säädytön -- miehensä pelko pidätti häntä siitä
mutta järjettömässä mustasukkaisuudessaan hän lopulta jätti minut
kokonaan pois huomiostaan, ei koskaan puhutellut minua ja teki kaikin
tavoin oloni Greylandsissa niin epämiellyttäväksi kuin saattoi. Niin
loukkaava oli hänen sävynsä tuona viimeisenä päivänä, että olisin
varmasti lähtenyt pois, ellei minua olisi illalla ollut odottamassa
se neuvottelu, jolla toivoin pääseväni taloudellisesta ahdingostani.

Puhelu jäi hyvin myöhään, sillä serkkuni, saatuaan sinä päivänä vielä
useampia sähkösanomia kuin tavallista, meni päivällisen jälkeen
työhuoneeseensa ja palasi sieltä vasta koko talon asukkaiden käytyä
levolle. Kuulin hänen kuljeksivan ylt'ympäri ovia lukitsemassa,
kuten hänen tapansa iltaisin oli, ja viimein hän saapui luokseni
biljardihuoneeseen. Hänen pönäkkä ruumiinsa oli kääritty avaraan
leponuttuun ja jalassa oli hänellä punaiset, korottomat turkkilaiset
tohvelit. Asettuen nojatuoliin hän sekotti itselleen lasillisen
grogia, jossa en voinut olla huomaamatta veden suhteellista vähyyttä
whiskyyn verraten.

"Totisesti!" hän virkkoi; "onpa sekin yö!"

Oli kylläkin. Tuuli tohisi ja ulvoi ulkona, rämistellen ja
tuiverrellen ikkunaluukkuja. Vastakohtana tuntui keltaisten lamppujen
hohde ja sikaariemme tuoksu sitä leppoisemmalta ja hivelevämmältä.

"Nyt, poikani", tuumi isäntäni, "meillä on talo ja yö itseämme
varten. Annahan minulle hiukan käsitystä asiaisi tilasta, niin
katson mitä on tehtävissä niiden järjestämiseksi. Haluan kuulla
juurtajaksain."

Siten rohkaistuna minä ryhdyin pitkään selostukseen, jossa kaikki
saamamieheni, isännästäni kamaripalvelijaani saakka, kukin vuorostaan
esiintyivät. Minulla oli taskukirjassani muistiinpanoja, joiden
avulla latelin numeroita ja mielihyväkseni sainkin kokoon hyvinkin
selkeän tilin sotkeutuneesta ja surkeasta taloudestani. Mieltäni
kuitenkin ahdisti havainto, että kumppanini silmät olivat ilmeettömät
ja hänen huomionsa johonkin muuhun kiintynyt. Hänen silloin tällöin
tokaisemansa huomautukset olivat niin perin pintapuolisia ja asiaan
kuulumattomia, että varmasti huomasin hänen ajatelleen kaikkea muuta.
Juuri joskus hän heräsi mietteistään ja koetti väkisin osottaa
harrastusta, pyytäen minua toistamaan tai täydellisemmin selittämään
jonkun seikan, mutta aina hän sitten taas syventyi omiin aatoksiinsa.
Vihdoin hän nousi, heittäen sikaarinsa pätkän takkaan.

"Kuulehan nyt, poikani", sanoi hän. "Minulla ei ole milloinkaan ollut
taipumusta numeroihin, joten suonet minulle anteeksi. Sinun täytyy
kyhätä kaikki tuo paperille, josta näen lopullisen summan. Ymmärrän
asian, kun näen sen mustana valkealla."

Ehdotus oli rohkaiseva. Lupasin tehdä sen.

"Ja nyt on aika käydä levolle. Hiisi vieköön, johan kello kuuluu
lyövän yksi."

Myrskyn kumeassa tohussa kajahti viereisestä huoneesta seinäkellon
sointuva lyönti. Tuuli humisi valtavan virran kohinana.

"Minun täytyy ennen levolle menoa katsoa kissaani", sanoi isäntäni.
"Kova tuuli ärsyttää sitä. Tuletko mukaan?"

"Kernaasti", vastasin.

"Astuhan hiljaa äläkä puhu, sillä kaikki ovat unessa."

Me astelimme hiljaisesti pitkin lamppujen valaiseman eteisen
persialaisia mattoja ja hiivimme sen ovesta ulos. Kivilaakaisessa
käytävässä oli pimeä, mutta eräässä koukussa riippui tallilyhty,
jonka isäntäni otti alas. Käytävässä ei näkynyt rautakankiaitausta,
josta tiesin pedon olevan suljettuna häkkiinsä.

"Käy sisälle!" sanoi serkkuni ja avasi oven.

Meitä tervehti kumea murina, joka ilmaisi myrskyn todellakin
ärsyttäneen elukkaa. Lyhdyn lepattavassa valossa näimme sen
lyyhistyneen luolansa nurkkaan suunnattomaksi mustaksi möhkäleeksi,
joka loi kaamean varjon valkaistuun seinään. Sen häntä heilui
vihaisesti oljissa.

"Tommy parka ei ole parhaalla tuulellaan", virkkoi Everard King,
kohottaen lyhtyä ja katsellen suojattiansa. "Eikö se näytäkin
aikamoiselta mustalta paholaiselta? Minun täytyy antaa sille hiukan
illastettavaa, saadakseni sen paremmalle päälle. Pitelethän hetkisen
lyhtyä?"

Otin sen hänen kädestään, ja hän astui ovelle.

"Tommyn laari on tässä ulkopuolella", hän sanoi. "Odotahan, minä vain
käväisen." Hän astui ulos, ja ovi raksahti kiinni hänen takanaan.

Tuo järeä kirskuva ääni sai sydämeni seisahtumaan. Äkillinen kauhun
säväys hytkäytti minua. Epämääräinen hirvittävän petollisuuden
uumoilu karmi selkäpiitäni. Hypähdin ovelle, mutta sisäpuolella ei
ollut kädensijaa.

"Kuule!" huusin. "Päästä minut ulos!"

"Ei hätää! Älä nosta melua!" vastasi isäntäni käytävästä. "Onhan
sinulla lyhty."

"Kyllä, mutta en halua joutua näin suljetuksi yksikseni."

"Etkö?" Minä kuulin hänen sydämettömän, hahattavan naurunsa. "Et ole
kauvan yksinäsi."

"Päästä minut ulos!" toistin suuttuneesti. "En toden totta siedä
tällaista äärimmäistä leikintekoa."

"Äärimäistä kylläkin", vastasi hän taasenkin remahtaen vihattavaan
nauruunsa. Ja äkkiä kuulin keskellä myrskyn ulvontaa telarattaan
kahvan kiertyessään kitisevän ja narisevan, ja rauta-aitauksen
kalisevan alkaessaan solua ulos raosta. Hyvä Jumala, hän oli
päästämäisillään irti brasilialaisen kissan!

Lyhdyn valossa näin kankien verkalleen lipuvan edestäni. Toisessa
päässä oli jo jalan levyinen sola. Kirkaisten tartuin käsin
viimeiseen kankeen ja kiskoin mielipuolen voimalla. Minä olin
mielipuolena raivosta ja kauhusta. Minuutin tai pari pitelin aitaa
liikkumattomana. Tiesin hänen ponnistavan kaikki voimansa kahvan
kiertämiseen ja vivun lopulta varmasti vievän minusta voiton. Tuuma
tuumalta laahauduin pitkin laakakiviä, ja kaiken aikaa pyytelin
ja rukoilin tuota ihmishirviötä säästämään minut tästä kamalasta
kuolemasta. Vannotin häntä sukulaisuuden nimessä. Muistutin olevani
hänen vieraansa; pyysin saada tietää mitä haittaa olin hänelle
konsanaan tuottanut. Hän vastasi ainoastaan kahvan nykäisyillä ja
tempaisuilla, joista jokainen kaikista ponnistuksistani huolimatta
kiskaisi jälleenkin yhden kangen seinän läpi. Riippuen ja rimpuillen
luisuin häkin koko edustan mitan, kunnes luovuin toivottomasta
taistelusta kolottavin rantein ja raadelluin sormin. Kanki-aita
solahti ulos minun hellittäessäni käteni siitä, ja heti jälkeenpäin
kuulin turkkilaisten tohvelien sipsuttavan pitkin käytävää, kunnes
ulko-ovi paiskautui kiinni. Nyt oli kaikki hiljaista.

Peto ei ollut koko aikana liikahtanutkaan. Se makasi yhä sopessaan,
ja sen häntä oli herjennyt heilumasta. Se oli nähtävästi kerrassaan
ällistynyt näkyä, jossa mies kangista roikkuen kirkuvana raahautui
sen ohitse. Näin sen suurilla silmillään tuijottavan minuun. Olin
kankiin tarttuessani pudottanut lyhdyn, mutta se paloi vielä
lattialla, ja minä liikahdin siepatakseni sen, hiukan ajatellen
saavani sen valosta turvaa. Mutta heti ensimäiseen liikkeeseeni
vastasi peto kumealla ja uhkaavalla murinalla. Pysähdyin paikalleni,
pelon vapisuttaessa jokaista jäsentäni. Kissa (jos noin hirveälle
olennolle voi antaa niin kotoista nimeä) oli ainoastaan kymmenkunnan
jalan päässä minusta. Silmät kimmelsivät pimeässä kuin kaksi
fosforikiekkoa. Ne hirvittivät ja kuitenkin lumosivat minua. En
voinut siirtää katsettani niistä. Luonto kujeilee kummallisesti
kanssamme moisina jännityksen hetkinä, ja nuo kimmeltävät valot
laajenivat ja supistuivat tasaisessa tahdissa. Toisin hetkin ne
näyttivät pienoisilta erinomaisen kirkkailta pisteiltä -- pieniltä
sähkökipinöiltä mustassa pimeydessä -- sitten ne levenivät ja
levenivät, kunnes niiden vaihtuva ja inha valo täytti koko sopen. Ja
sitten ne äkkiä kokonaan sammuivat.

Eläin oli ummistanut silmänsä. En tiedä lieneekö perää vanhassa
käsityksessä inhimillisen tuijotuksen valtaavasta voimasta, vai
oliko jättiläiskissa pelkästään unelias, mutta kaikessa tapauksessa
se ilmaisematta pienimpiäkään hyökkäyksen oireita laski sileän,
mustan päänsä tanakoille käpälilleen ja näytti nukkuvan. Minä seisoin
hievahtamatta, peljäten liikahduksella herättäväni sen taaskin
pahansuopaan eloon. Mutta ainakin pystyin nyt selvästi ajattelemaan,
kun nuo kamalat silmät olivat heittäneet minut rauhaan. Tässä olin
teljettynä yökaudeksi verenhimoisen otuksen seuraan. Oma vaistoni,
puhumattakaan minut tähän loukkuun vietelleen ovelan konnan sanoista,
vakuutti minulle, että eläin oli yhtä villi kuin sen isäntäkin.
Miten saisin nahkani säästymään aamuun asti? Ovi oli toivoton,
ahtaat rautaristikkoiset ikkunat niinikään. Autiossa, laakakivisessä
huoneessa ei ollut missään turvaa. Avun huutaminen oli järjetöntä.
Tiesin, että tämä luola oli ulkohuone, ja että taloon johtava käytävä
oli vähintään sata jalkaa pitkä. Ulkona pauhaava rajuilma vei
viimeisenkin mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.

Ja sitten lyhtyyn katsahtaessani tunsin uuden kauhun säväyksen.
Kynttilä oli palanut matalaksi ja alkanut jo sulaa. Kymmenen minuutin
kuluessa se sammuisi. Minulla oli siis ainoastaan kymmenen minuuttia
aikaa tehdä mitään, sillä tunsin joutuvani kykenemättömäksi toimimaan
heti kun jäisin pimeään tuon pelottavan raatelijan kanssa. Pelkkä
ajatuskin jo herpaisi minua. Loin epätoivoisen katseeni ympäri
kuolonkammiotani, ja se kiintyi erääseen kohtaan, joka ei tosin
näyttänyt lupaavan turvallisuutta, mutta suojelevan kuitenkin hiukan
paremmin ja kauvemmin vaaralta kuin avoin lattia.

Olen sanonut, että häkissä oli katto kuten etuseinäkin, ja tämä
katto jäi aina paikoilleen, kun etuseinä kiertyi raostansa
ulos käytävään. Kattona oli muutaman tuuman päähän toisistaan
kiinnitettyjä rautakankia, joita yhdisti vankka teräslankaverkko,
ja sitä kannatti kumpaisessakin päässä jyhkeä tukipylväs. Se levisi
nyt laajan, ristikkoisen katoksen tavoin nurkassa kyyröttelevän
olennon yli. Tämän rautaisen hyllyn ja kammion laen väliä oli noin
kaksi tai kolme jalkaa. Jos vain pääsisin tuonne ylös kankien ja
laen lomaan, niin minulla olisi yksi ainoa hyökkäykselle altis
puoli. Olisin turvattu takaa ja kumpaiseltakin sivulta. Ainoastaan
avoimelta edustalta voitaisiin päästä kimppuuni. Siellä minulla
tosin ei ollut minkäänlaista suojaa; mutta ainakin olisin poissa
pedon tieltä sen alkaessa kierrellä luolassaan. Sen täytyisi minua
saavuttaakseen poiketa tolaltaan. Nyt tai ei koskaan oli yritys
tehtävä, sillä pimeässä se kävisi mahdottomaksi. Kurkkuani kuroi
ponnahtaessani ylös, mutta sain lujasti kiinni rautaisesta reunasta
ja heilautin itseni läähättäen sen yli. Kiemurtelin solaan kasvot
alaspäin, ja huomasin katselevani suoraan kissan kamaliin silmiin ja
haukotteleviin leukoihin. Sen haiseva hengitys huokui kasvoihini kuin
myrkkykeitoksen höyry.

Mutta se näytti pikemmin uteliaalta kuin vihaiselta. Notkeasti
koukistaen pitkää mustaa selkäänsä se kohosi seisaalleen, ojenteli
jäseniään, nousi sitten takajaloilleen, toinen etukäpälä seinää
vasten, ja kohottaen toisen sivalsi kynsillään allani olevaa
lankaverkkoa. Yksi terävä, valkea koukku viilsi läpi housujeni
-- voin mainita, että olin vielä iltapuvussani -- ja uursi vaon
polveeni. Sitä ei oltu tarkotettu hyökkäykseksi, vaan pikemmin
kokeeksi, sillä minun päästettyäni kimeän tuskanhuudahduksen
laskeusi se jälleen jaloilleen, hypähti nopsasti huoneeseen ja alkoi
joutuisasti kävellä ympäri lattiata, tuon tuostakin vilkaisten minuun
päin. Minä puolestani työnnyin taaksepäin, kunnes sain selkäni seinää
vasten, puristuen mahdollisimman pieneen tilaan. Mitä kauvemmas
pääsin, sitä vaikeampi sen oli hyökätä kimppuuni.

Se näytti nyt liikkeelle jouduttuaan kiihtyneemmältä ja juoksenteli
nopeasti ja äänettömästi yhä ympäri ja ympäri luolassaan,
yhtämittaa kulkien rautaisen alustani alitse. Oli ihmeellistä
nähdä noin ison möhkäleen liikkuvan kuin varjo, sen samettisten
käpäläin sipsutellessa melkein ihan äänettömästi. Kynttilän liekki
hiipui matalaksi -- niin matalaksi, että tuskin saatoin nähdäkään
naapuriani. Ja sitten se viimeisen kerran lehahdettuaan sammui
kokonaan. Pimeys verhosi minut ja pedon!

Ihminen saa paremmin kestetyksi vaaraa, kun tietää tehneensä kaiken
mikä oli mahdollista. Silloin ei auta muu kuin tyynesti odottaa
asian kehitystä. Tässä tilaisuudessa ei ollut suojan mahdollisuutta
missään muualla kuin juuri nykyisessä olinpaikassani. Ojentautuen
suoraksi minä siis makasin äänettömänä ja hengitystäni pidätellen
siinä toivossa, että peto kenties unohtaisi minut, ellei mikään sitä
minusta muistuttaisi. Kello oli arveluni mukaan jo kaksi. Neljältä
valkenee päivä. Kahden tunnin kuluttua pelastuisin pimeydestä.

Ulkona riehui vielä myrsky, ja sade pieksi pieniä ikkunoita
herkeämättä. Kammiossa tuntui myrkyllinen ja tunkkainen löyhkä
huumaavalta. En voinut kuulla enkä nähdä kissaa. Yritin ajatella
muita asioita -- mutta yhdellä ainoalla oli kylliksi voimaa
kääntääkseen mieleni pois kamalasta asemastani. Se oli serkkuni
konnuuden muisteleminen, hänen suunnattoman teeskentelynsä, hänen
katalan vihansa. Tuon hilpeän naamarin alla väijyi keskiaikaisen
salamurhaajan henki. Ja asiata pohtiessani näin selvemmin, kuinka
viekkaasti teko oli suunniteltu. Hän oli näköjään käynyt levolle
muiden mukana. Epäilemättä oli hänellä todistajia siihen. Sitte hän
oli heidän tietämättään pujahtanut biljardihuoneeseen, houkutellut
minut tähän satimeen ja jättänyt minut kuoleman uhriksi. Hänen
selityksensä olisi aivan yksinkertainen. Hän oli jättänyt minut
biljardihuoneeseen tupakoimaan. Olin omin päin mennyt vilkaisemaan
kissaa. Olin astunut huoneeseen huomaamatta, että häkki oli avoinna,
ja syöksynyt surman suuhun. Miten voitaisiin rikos saada hänen
syykseen? Epäiltäisiin ehkä -- mutta todistaminen olisi mahdotonta!

Kuinka verkalleen nuo kaksi kauheata tuntia kuluivatkaan! Kerran
kuulin hiljaista rahinaa, jolloin otaksuin elukan nuoleskelevan
turkkiansa. Useasti kimmelsivät nuo vihertävät silmät minua kohti
pimeästä, mutta eivät kiinteänä tuijotuksena, ja aloin yhä lujemmin
toivoa, että peto oli unohtanut läsnäoloni taikka ei ollut siitä
millänsäkään. Vihdoin tunkeusi ikkunoista mitä himmein valon
sarastus; ensin kuvastuivat ikkunat hämärästi kahtena harmaana
neliönä mustaan seinään, sitten haalistui harmaja valkeaksi, ja
saatoin jälteenkin nähdä julman kumppanini. Ja kovaksi onneksi
saattoi sekin nähdä minut!

Huomasin oitis, että se oli paljoa vaarallisemmalla ja
hyökkäävämmällä päällä kuin sen viimeksi nähdessäni. Aamukylmä oli
sitä ärsyttänyt, ja samalla kiusasi sitä nälkä. Ehtimiseen muristen
se asteli nopeasti edes takaisin sitä huoneen sivua, joka oli
pakopaikastani loitoinna, viikset vihaisesti siirollaan ja häntä
kiihkeässä huiskeessa. Nurkissa kääntyessään se aina muljautti minuun
hirvittävää uhkaa salamoivan katseen verenhimoisista silmistään.
Silloin tiesin, että se aikoi tehdä minusta lopun. Mutta huomasin
vielä siinäkin hädässä ihailevani hornamaisen olennon notkeata
soreutta, sen pehmeästi aaltoilevia liikkeitä, sen kauniiden
kylkien kiiltoa, sysimustasta turvasta riippuvan kiiltävän kielen
tulipunaisena vipajavaa hehkua. Ja kaiken aikaa nousi nousemistansa
yhä tuimemmaksi otuksen uhkaava murina. Tiesin ratkaisun olevan
käsillä.

Surkea oli hetki moisen kuoleman kohtaamiselle -- kylmä, pohjattoman
lohduton, hytisyttäen minua keveässä iltapuvussani rautaisella
kidutuslavallani. Koetin reipastua vastaanottamaan kohtaloni,
kohottamaan sieluni kaiken maallisen herraksi, ja samalla kertaa,
aivan toivottomaan tilaan joutuneen miehen selväjärkisyydellä, aloin
silmäillä ympärilleni, nähdäkseni oliko vielä mitään pelastumisen
mahdollisuutta. Yksi seikka oli minulle selvä. Jos häkin etuseinä
olisi vain jälleen paikoillaan, niin löytäisin sen takaa varman
suojan. Olisiko mahdollista kiskoa se paikoilleen? Uskalsin tuskin
liikkua, peläten siten saavani pedon kimppuuni. Hitaasti, hyvin
hitaasti, ojensin käteni eteenpäin, kunnes sain tarttuneeksi edustan
reunaan, jonka viimeinen kanki ulkoni seinän raosta. Ihmeekseni se
totteli nykäisyäni aivan helposti. Tietysti oli sen vipuaminen ulos
käynyt serkulleni vaikeaksi siitä syystä, että minä olin voimieni
takaa hangottelemassa vastaan. Vedin jälleen, ja aitaus siirtyi
kolme tuumaa. Se nähtävästi lipui rattailla. Taaskin tempaisin... ja
silloin kissa teki hyökkäyksensä!

Se kävi niin nopeasti, niin äkillisesti, etten sitä ollenkaan
havainnut. Kuulin vain vihaisen ärähdyksen, ja siinä
silmänräpäyksessä olivat nuo hehkuvat keltaiset silmät ja litteä
musta pää punaisine kielineen ja välkkyvine hampaineen minun
saatuvillani. Otuksen paino tärisytti alustanani olevia rautakankia,
kunnes ajattelin (mikäli moisena hetkenä saatoinkaan ajatella)
niiden sortuvan alas. Kissa huojui siinä tovin, pää ja etukäpälät
ihan likelläni, takakäpälillään haroen tukea ristikon reunasta.
Kuulin kynsien raappivan rautalankaverkkoa, ja pedon hengitys
ellotti ilkeästi. Mutta sen hyppy oli ollut väärin laskettu. Se ei
kyennyt säilyttämään asemaansa. Vähin erin, irvistellen raivosta, ja
vimmatusti kynsien kankia, se painui taaksepäin ja romahti raskaasti
lattialle. Vonkaisten se pyörähti heti minuun päin ja kyyristyi
uuteen hyppäykseen.

Tiesin kohtaloni tulevan ratkaistuksi muutamassa silmänräpäyksessä.
Viholliseni oli oppinut kokeestaan. Se ei tule enää hyökkäämään
harhaan. Minun täytyi toimia nopsasti, pelottomasti, jos mielin
mahdollisesti säilyttää henkeni. Siekailematta tein suunnitelmani.
Riisuen takkini heitin sen alas pedon pään yli. Samassa
silmänräpäyksessä pudottausin reunalta alas, tartuin etuseinän päähän
ja kiskoin sitä hurjalla ponnistuksella.

Se heltisi liikkeelle keveämmin kuin olisin voinut odottaakaan.
Ryntäsin huoneen poikitse, vieden sen mukanani; mutta kun kiireessäni
olin joutunut aidan ulkopuolelle, niin pysyi asemani samana
rynnäkössänikin. Muutoin olisin saattanut pelastua naarmutta. Nyt
syntyi silmänräpäyksen pysähdys, kun seisautin aitauksen ja yritin
pujahtaa jättämästäni aukosta häkkiin. Se hetki riitti suomaan
elukalle aikaa singota syrjään takkini, jolla olin sen sokaissut, ja
hyökätä päälleni. Syöksähdin sisälle lomasta ja tempaisin aitauksen
kiinni takanani, mutta se sai isketyksi sääreeni ennenkuin ehdin
vetää sitä kokonaan sisälle. Jäntevän käpälän sivallus repäisi irti
pohkeeni kuin höylä pyöräyttää puusta lastun. Seuraavassa hetkessä
makasin verta vuotaen ja pyörtymäisilläni saastaisissa oljissa,
ystävällinen kankirivi minun ja pedon välillä, joka mielettömästi
reutoi sitä vastaan.

Liian pahasti haavottuneena, voidakseni liikkua, ja huumaannuksesta
kykenemättömänä tuntemaan pelkoa, minä voin ainoastaan lojua enemmän
kuolleena kuin elävänä ja katsella ahdistajaani. Se painoi mustan,
leveän rintansa kankia vastaan ja ongiskeli minua käpäläkoukuillaan
kuten olen nähnyt kissanpojan pitelevän hiirenloukkua. Se viilteli
vaatteitani, mutta ei kyennyt ihan saavuttamaan minua, venyttelipä
raajojansa miten ahnaasti tahansa. Olen kuullut isojen raatelijain
aikaansaamien haavojen omituisesta puuduttavasta vaikutuksesta,
ja sain sitä nyt kokea, sillä minä olin menettänyt kaiken
yksilöllisyyden tunteen ja seurasin kissan ponnistuksia ihan kuin
sivullinen katsoja harkitsee toisen mahdollista onnistumista tai
tappiota. Sitten uupui mieleni vähitellen omituisiin, harhaileviin
unelmiin, joihin tuo musta naama ja punainen kieli palasivat, ja niin
vaivuin hourioon, liian kovasti koeteltujen siunattuun huojennukseen.

Jälkeenpäin ajateltuani tapausten kulkua päättelen olleeni
tajuttomana pari tuntia. Minut herätti sama kirskuva risahdus, joka
oli ollut kamalan kokemukseni enteenä. Se oli vieterilukon narina.
Ennenkuin aistini olivat kyllin selvät täydellisesti tajuamaan
näkemääni, käsitin serkkuni pyöreiden, hyväntahtoisten kasvojen
tirkistelevän avoimesta ovesta. Häntä nähtävästi ällistytti näky.
Kissa kyyristelihe lattialla. Minä lojuin paitahihasillani häkissä
seljälläni, housut rihmoiksi revittynä ja suuri verilammikko
ympärilläni. Voin vieläkin nähdä hänen hämmästyneet kasvonsa, joita
aamun aurinko valaisi. Hän kurkisti minuun, ja kurkisti taas. Viimein
sulki hän oven ja eteni häkin luo nähdäkseen olinko todella kuollut.

En voi mennä sanomaan mitä tapahtui. En siinä tilassa kelvannut
todistajaksi tai pätenyt tarkkaamaan tapauksia. Voin ainoastaan sanoa
äkkiä tajunneeni, että hänen kasvonsa olivat kääntyneet pois minusta
-- että hän katseli elukkaan päin.

"Hyvä Tommyseni!" hän huudahti. "Vanha kelpo Tommy!"

Sitten hän läheni häkin seinää, selkä yhä minuun päin.

"Alas, tyhmä peto!" karjui hän. "Alas, kuuletko! Etkö tunne
isäntääsi?"

Äkkiä muistuivat minunkin herpautuneisiin aivoihini hänen sanansa,
kun hän kertoi, että veren maku tekisi kissasta paholaisen. Minun
vereni oli sen saanut aikaan, mutta hänen oli siitä joutuminen
turmioon.

"Pois!" hän kirkui. "Heitä irti, senkin riivattu! Baldwin! Baldwin!
Oih, Jumalani!"

Ja sitten kuulin hänen kaatuvan, ja nousevan, ja taas kaatuvan,
samalla kuin korvaini juuressa ritisi kuin säkkejä revittäessä. Hänen
kirahduksensa heikkenivät, kunnes hupenivat ärisevään ärjynään. Ja
luultuani hänen jo kuolleen näin vielä kuin painajaisena ympäri
huonetta hurjasti juoksentelevan sokaistun, revellyn ja veressä
lionneen olennon -- ja se oli minulle viimeinen vilahdus hänestä
ennenkuin jälleen pyörryin.

Parantumiseni vei useita kuukausia -- enkä oikeastaan voi sanoa
parantuneenikaan, sillä minä kuljen päivieni loppuun asti sauvan
varassa, joka on muistonani brasilialaisen kissan seurassa vietetystä
yöstä. Tallirenki Baldwin ja muut palvelijat eivät voineet älytä
mitä oli tapahtunut, kun isäntänsä kuolonhuutojen kutsumina
näkivät minut rauta-aidan takana ja hänen jäännöksensä -- jotka he
jälkeenpäin niiksi tunsivat -- oman hoidokin kynsissä. He torjuivat
pedon kuumennetuilla raudoilla ja sitten ampuivat sen oviluukulta
ennenkuin saivat minut lopullisesti vapautetuksi. Minut kannettiin
makuuhuoneeseeni, ja siellä, murhaajakseni yrittäneen miehen katon
alla, huojuin elämän ja kuoleman vaiheilla viikkokausia. Cliptonista
oli haettu lääkäri ja Lontoosta sairaanhoitajatar, ja kuukauden
kuluttua voitiin minut kantaa asemalle, jotta pääsin takaisin
asuntooni Grosvenor-rakennukseen.

Sairauteni ajalta on minulla yksi muisto, joka olisi saattanut
kuulua kuvana hourintani loihtimaan ainiaan vaihtuvaan sarjaan,
ellei se olisi niin selvänä syöpynyt sieluuni. Eräänä yönä avautui
sairaanhoitajattaren poissa ollessa kamarini ovi ja sisälle pujahti
mustaan surupukuun verhoutunut pitkä nainen. Hän astui lattian poikki
luokseni, ja hänen painaessaan kelmeät kasvonsa alemmaksi näin
yölampun hämyssä, että tulija oli serkkuni brasilialainen puoliso.
Hän tuijotti tiukasti kasvoihini ystävällisempänä kuin olin hänet
koskaan havainnut.

"Oletteko tajullanne?" kysyi hän.

Nyökkäsin heikosti -- sillä minä olin vielä kovin voipunut.

"No niin, minä halusin ainoastaan sanoa teille, että saatte syyttää
itseänne. Enkö tehnyt puolestanne kaikkea voitavaani? Alun pitäen
yritin häätää teitä talosta. Koetin kaikin keinoin, mitä miestäni
kavaltamatta saatoin ajatella, pelastaa teitä häneltä. Tiesin, että
hänellä oli syy toimittaa teidät tänne. Tiesin, ettei hän enää
päästäisi teitä pois. Kukaan ei tuntenut häntä niinkuin minä, joka
olin yhtämittaa saanut kärsiä hänen tähtensä. En uskaltanut ilmaista
teille kaikkea tätä. Hän olisi tappanut minut. Mutta panin parhaani
puolestanne. Asiain käännyttyä tälle tolalle olette osottautunut
parhaaksi ystäväkseni. Olette vapauttanut minut, oltuani jo siinä
uskossa, että pelastuisin ainoastaan kuolemani kautta. Minua surettaa
vammanne, mutta en voi itseäni siitä moittia. Sanoinhan teitä
pöllöksi -- ja pöllö te olette ollut." Hän hiipi ulos huoneesta,
tuo katkera kummallinen muukalainen, enkä enää saanut häntä nähdä.
Miehensä omaisuuden jäännöksen keralla hän palasi synnyinmaahansa, ja
olen kuullut hänen sittemmin sulkeutuneen Pernambucon luostariin.

Vasta jonkun aikaa Lontoossa oltuani takasivat lääkärit minut niin
tervehtyneeksi, että saatoin ryhtyä hoitamaan asioitani. Lupa ei
ollut minulle kovinkaan mieluisa, sillä pelkäsin siitä merkkiä
velkojeni rynnäkölle; mutta ensimäisenä käytti sitä lakimieheni
Summers.

"Minua suuresti ilahuttaa nähdä hra lordin näin hyvin parantuneen",
lausui hän. "Olen kauvan odotellut saada ilmaista onnitteluni."

"Mitä tarkotatte, Summers? Ei ole nyt aika leikintekoon."

"Tarkotan mitä sanon", hän vastasi. "Te olette ollut lordi Southerton
nämä kuusi viikkoa, mutta pelkäsimme toipumisenne hidastuvan, jos
saisitte sen ennen aikojaan tietää."

Lordi Southerton! Englannin rikkaimpia ylimyksiä! En voinut uskoa
korviani. Sitten johtui mieleeni sairauteni aika ja arvoni perimisen
yhden-aikaisuus loukkaantumiseni kanssa.

"Lordi Southerton lienee siis kuollut niihin aikoihin kuin minä sain
vammani?"

"Hän kuoli juuri samana päivänä." Puhuessaan silmäili Summers minua
kiinteästi, ja olen vakuutettu siitä -- sillä hän oli hyvin ovela
mies -- että hän oli arvannut asian oikean laadun. Hän pysähtyi
tuokioksi ikäänkuin odottaen minua ilmaisemaan hänelle salaisuuteni,
mutta minä en nähnyt mitään hyvää moisen sukutahran paljastamisesta.

"Niin, perin kummallinen yhteensattuma", jatkoi hän, sama tietävä
katse silmissään. "Tietänette että serkkunne Everard King oli teidän
jälkeenne lähin perillinen. Jos nyt hänen sijastaan te olisitte
joutunut tuon tiikerin, tai mikä otus se olikaan, revittäväksi, niin
silloin tietysti olisi hän nyt ollut lordi Southerton."

"Epäilemättä", myönsin minä.

"Ja hän osotti suurta harrastusta asiaan", kertoi Summers. "Satun
tietämään, että edesmenneen lordi Southertonin kamaripalvelija oli
hänen palkkaamansa, ja että hän sai tältä aina muutaman tunnin
väliajoin sähköteitse tietoja lordin sairauden kehittymisestä. Siihen
aikaan olitte siis hänen luonansa. Eikö ole omituista, että hän
tahtoi niin täsmällisiä tietoja, vaikka tiesi teidät välittömäksi
perilliseksi?"

"Hyvin omituista", vastasin minä. "Ja nyt, Summers, jos tuotte tänne
kaikki laskuni ja tukun maksuosotuksia täytettäväkseni, niin ryhdymme
laittamaan asioita kuntoon."



Kaviaari-ruukku.


Oli piirityksen neljäs päivä. Ampuma- ja ruokavarat lähenivät
loppuansa kumpaisetkin. Boksari-kapinan äkkiä leimahdettua kautta
pohjoisen Kiinan tohisevaksi kulovalkeaksi olivat syrjäisissä
maakunnissa hajallaan asuneet harvat eurooppalaiset sulloutuneet
lähimpään puolustuskelpoiseen paikkaan ja ponnistelleet henkensä
edestä, kunnes apu saapui -- tahi kunnes se jäi saapumatta.
Jälkimäisessä tapauksessa on parempi olla virkkamatta sen enempää
heidän kohtalostaan. Edellisessä he palasivat maailmaan ihmisinä,
joiden kasvot ilmaisivat heidän sangen läheltä katselleen sellaista
loppua, joka ainiaan uudistuu heidän unessaan.

Itshau oli ainoastaan viidenkymmenen engl. penikulman päässä
rannikolta, ja Liantongin lahdessa oli europpalainen laivasto-osasto.
Sentähden tuo naurettavan pieni varusväki, johon kuului
maassasyntyneitä kristittyjä ja rautatiemiehiä, päällikkönä
saksalainen upseeri ja hänen tukenaan viisi europpalaista
siviilihenkilöä, piteli uljaasti puoliaan siinä vakaumuksessa,
että apujoukon täytyi piankin hyökätä heidän luokseen matalien
harjanteiden ylitse idästä. Noilta harjanteilta näkyi meri,
ja merellä olivat heidän aseestetut maanmiehensä. Eivätpä he
siis toki voineet tuntea itseänsä hyljätyiksi. Urhein mielin he
pitivät pienoisen europpalaisen korttelin murenevien tiilimuurien
ampumareikiä miehitettyinä ja pommittelivat ripeästi, joskin
tehottomasti, boksarien nopeasti eteneviä piiritysvalleja. Oli
varmaa, että he päivässä tai parissa häätyisivät keinottomiksi, mutta
yhtä varmaahan oli, että apukin päivässä tai parissa saapuisi. Se
saattoi tapahtua hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin, mutta kukaan
ei kertaakaan rohjennut vihjata, ettei pelastus ehtisi ajoissa.
Tiistai-iltaan asti ei kuulunut ainoatakaan epäilyn sanaa.

On totta, että keskiviikkona heidän vankka luottamuksensa
itäisten harjanteiden takana tekeillä oleviin hankkeisiin oli
hieman heikontunut. Harmajat rinteet levisivät karuina ja
enteettöminä, kuolettavien vallien työntyessä yhä lähemmäksi,
niin lähelle, että saattoi pienintäkin kammoksuttavaa piirrettä
myöten erottaa rumat kasvot, jotka suojuksien reunoilta kirkuivat
heille sadatuksiansa. Sitä meteliä ei sitten enää niin joukolla
jatkettu, kun nuori lähetystön virkamies Ainslie pienellä sievällä
urheilukiväärillään varustettuna oli asettunut kirkon matalaan
torniin ja omistanut aikansa kiusan heikentämiseen. Mutta äänetön
piiritys tehoaa mieleen vielä voimakkaammin kuin meluinen, ja
vakaasti, vastustamattomasti, välttämättömästi kiertyi kiinteämmäksi
tiilikivien ja lohkareitten varuskehä. Pian pääsevät nuo pikku muurit
siirtymään niin lähelle, että hurjistuneet miekkamiehet yhdellä
ainoalla rynnäköllä suoriutuvat puolustajien heikosta vallituksesta.
Asema näytti keskiviikko-iltana varsin synkeältä. Eversti Dresler,
entinen saksalainen jalkaväen soturi, käyskeli järkkymättömän
näköisenä, mutta sydän lyijynraskaana. Ralston, rautatieläinen,
valvoi puoleen yöhön jäähyväiskirjeitä kyhäillen. Professori
Mercer, vanha hyönteistutkija, oli entistään vielä vaiteliaampi
ja yrmeämpi. Ainslie ilkamoitsi vähemmän. Seurueesta olivat
ylipäätään rauhallisimpia naiset -- miss Sinclair, skotlantilaisen
lähetys-aseman sairaanhoitajatar, mrs. Patterson ja hänen kaunis
tyttärensä. Tyynenä esiintyi myöskin isä Pierre, ranskalaiselta
lähetys-asemalta, kuten oli luonnollistakin miehen, joka piti
marttyyriutta kunnian kruununa. Muurien ulkopuolella ulvovat
boksarit häiritsivät häntä vähemmän kuin hanakan skotlantilaisen
presbyteerisaarnaajan Pattersonin pakollinen läheisyys, miehen,
jonka, kanssa hän oli kymmenen vuotta rimpuillut alkuasukasten
sieluista. He sivuuttelivat toisiansa nyt käytävissä kuin koira
kissaa, ja kumpikin piti toista valppaasti silmällä, jotta hän ei
vielä juoksuhaudoissakin näpistäisi kilpailijan katraasta jotakuta
lammasta kuiskimalla kerettiläisyyttä sen korvaan.

Mutta yö kului ilman ratkaisevaa käännettä, ja torstaina kaikki oli
jälleen kirkasta. Ainslie se ensimäisenä oli ylös torniinsa kuullut
etäistä tykkien jyskettä. Sitten sen kuuli Dresler ja puolen tunnin
kuluttua se kajahteli kaikkienkin korviin -- tuo voimallinen raudan
ääni, joka huhuili heille kaukaa ja käski heitä pysymään hyvällä
mielellä, koska apu oli lähenemässä. Oli ilmeistä, että laivoista
maihin astunut joukko oli edennyt pitkän matkan varustusta kohti. Se
ei saavu tuntiakaan liian aikaisin. Patruunat olivat melkein kaikki
käytetyt. Puoleen vähennetyt ruoka-annokset hupenevat pian vielä
mitättömämpään määrään. Mutta eihän kannattanut nyt sitä surra,
kun pelastus oli taattu. Sinä päivänä ei mitään rynnäkköä tullut
tapahtumaan, koska enimpien boksarien nähtiin parveilevan sille
taholle, mistä ampuminen kuului, jättäen piiritysvallien pitkät rivit
äänettömiksi ja autioiksi. He saattoivat senvuoksi kaikki kokoontua
puoliselle hilpeänä, puheliaana seurueena, tulvillaan sitä elämän
iloa, joka kirkkainna säihkyy kuoleman varjon viistäessä likeltä
ohitse.

"Kaviaari-ruukku!" esitti Ainslie. "Hei, professori, laittakaapas
pöytään kaviaari-ruukkunne!"

"_Potztausend_, niin!" murahti vanha Dresler. "Onpa tosiaan jo aika
maistella tuota kuuluisata ruukkua."

Naiset yhtyivät pyyntöön, ja pitkän, niukasti varustetun pöydän joka
laidalta sateli kaviaarin tilauksia.

Oli outo aika vaatia moista herkkua, mutta syy on pian kerrottu.
Professori Mercer, vanha kalifornialainen hyönteistutkija, oli
päivää tai paria kapinan edellä San Franciscosta saapuneessa
tavaralaatikossa saanut ruukullisen kaviaaria. Kun kaikki ruokavarat
tehtiin yhteisiksi ja vähin erin jaettiin, pantiin tämä ainoa
herkku ja kolme samassa laatikossa ollutta Lachryma Christi-pulloa
yhteisestä päätöksestä erilleen, varattuina viimeistä iloista
ateriaa varten, joka oli nautittava silloin kun vaaran loppuminen
oli näkyvissä. Heidän juuri istuutuessaan pöytään kajahteli
heidän korviinsa pelastavien kanuunain jymy -- ylellisempää
päivällismusiikkia heille kuin mitä Lontoon hienoinkaan ravintola
olisi voinut tarjota. Ennen iltaa ovat he varmasti pelastettuja.
Miksei siis höystettäisi heidän kuivaa kannikkaansa tällä maukkaalla
säilykkeellä?

Mutta professori ravisti vanhaa kyhmyistä päätään ja myhäili
tutkimatonta hymyänsä.

"Parempi odottaa", hän vastasi.

"Odottaa! Miksi odottaa?" vastusteli seurue.

"Heillä on vielä pitkä matka tultavana", selitti professori.

"He ovat täällä viimeistään illalliseksi", arveli Ralston, terävä,
kasvoiltaan lintua muistuttava mies, jolla oli kirkkaat silmät
ja pitkä ulkoneva nenä. "He eivät enää voi olla meistä kymmentä
penikulmaa etäämpänä. Jos he etenisivät vaikkapa vain kaksi
penikulmaa tunnissa, niin he joutuisivat perille seitsemältä."

"Taipaleella tulee taistelu", huomautti eversti. "Täytyy varata pari
kolme tuntia taistelulle."

"Ei puoltakaan tuntia", huudahti Ainslie. "He marssivat kyllä
mokomien läpi kuin ei heitä olisi niillä mainkaan. Mitä voivat nuo
lurjukset sytytinpyssyineen ja miekkoineen nykyaikaisten aseitten
edessä?"

"Se riippuu apujoukon johtajasta", virkkoi Dresler, "Jos heillä on
ollut onni saada saksalainen upseeri -- --"

"Englantilaisesta minä menen takuuseen!" huusi Ralston.

"Ranskalaista laivastonpäällikköä kiitetään erinomaiseksi
sodankävijäksi", huomautti isä Pierre.

"Johtajasta minä viisi", tokaisi rehentelevä Ainslie. "Mr. Mauser ja
mr. Maxim ne keksimiensä aseitten kautta vievät meidät voittoon, ja
heidän ollessaan puolellamme ei yksikään johtaja voi joutua harhaan.
Sanonpa että he vain pyyhkäisevät kapinajoukon tien sivuun ja
kävelevät sen keskitse. Siispä, professori, esille ruukkunne!"

Mutta vanha tiedemies ei ollut vakuutettu.

"Säästämme sen illalliseksi", intti hän.

"Lopultakin", lausui mr. Patterson verkallisella, skotlantilaisella
säntillisyydellään, "osotamme kohteliaisuutta vieraillemme --
apujoukon upseereille -- jos meillä on jotakin kelpaavaa ravintoa
asetettavana heidän eteensä. Yhdyn professoriin siinä, että säästämme
kaviaarin illalliseksi."

Esitetty syy vaikutti heidän vieraanvaraisuudentunteeseensa. Oli
jotakin miellyttävän ritarillistakin ajatuksessa, että heidän ainoa
pikku makupalansa säästettäisiin heidän pelastajainsa aterian
särpimeksi. Ei enää puhuttu kaviaarista.

"Sivumennen sanoen, professori", virkkoi mr. Patterson, "olen
vasta tänään kuullut, että te jo toistamiseen olette tällä tavoin
piiritettynä. Olisimme kaiketikin kaikki perin halukkaita kuulemaan
joitakuita seikkoja edellisestä kokemuksestanne."

Vanhuksen kasvot jäykistyivät synkästi.

"Olin Sung-tongissa, etelässä, vuonna 89", vastasi hän.

"On perin merkillinen sattuma, että jouduitte kahdesti niin
vaaralliseen asemaan", huomautti lähetyssaarnaaja. "Kertokaahan
kuinka Sung-tongissa pelastus saapui."

Väsyneillä kasvoilla syveni varjo.

"Meitä ei pelastettu", oli vastaus.

"Mitä! varustus antautui?"

"Niin teki."

"Ja te pääsitte elävänä?"

"Olen lääkäri samalla kuin hyönteistutkija. Heillä oli paljon
haavotettuja; he säästivät minut."

"Entäs toiset?"

"_Assez, assez_!" huudahti pikku ranskalaispappi pidättävästi
kohottaen kätensä. Hän oli ollut kaksikymmentä vuotta Kiinassa.
Professori ei ollut sanonut mitään, mutta hänen himmeissä harmaissa
silmissään pälyi joku vaaniva kauhu, joka oli kalventanut naisten
posket.

"Olen pahoillani", virkkoi lähetyssaarnaaja. "Näen että asia on
tuskallinen. Minun ei olisi pitänyt kysyä."

"Ei", vastasi professori hitaasti. "Viisaampaa on olla kysymättä.
Parempi on kerrassaan vaieta sellaisista asioista. Mutta kanuunathan
ovat varmasti paljoa lähempänä?"

Siitä ei ollut epäilystäkään. Tuokion hiljaisuuden perästä oli
jymy uudistunut, ja tuon kumean pääsävelen säestyksenä rätisi
vilkas kiväärituli. Taistelu saattoi olla käymässä juuri lähimmän
harjanteen takarinteellä. He työnsivät tuolinsa taaksepäin ja
juoksivat valleille. Hiiskumattomasti hiipivät alkuasukas-palvelijat
tulivat korjaamaan aterian niukkoja jäännöksiä. Mutta heidän
poistuttuansa istui vanha professori edelleen paikoillaan, nojaten
kookasta harmaantunutta päätään käsiinsä ja sama hautova kauhun
katse silmissään. Jotkut aaveet voivat olla haudattuina vuosikausia,
mutta kerran nousseina ei niitä ole helppo häätää takaisin uinumaan.
Kanuunat olivat ulkopuolella tauonneet, mutta hän ei ollut sitä
huomannut, syventyneenä kun oli elämänsä hirveään päämuistoon.

Hänen mietiskelynsä keskeytyi viimein päällikön astuessa huoneeseen.
Leveillä saksalaisilla kasvoilla paistoi tyytyväinen hymy.

"_Kaiser_ tulee hyvilleen", hän puheli käsiänsä hykerrellen. "Niin,
tällä pitäisi ansaita ritarimerkki. Itshaun puolustus boksareita
vastaan eversti Dreslerin, 114. Hannoverilaisen jalkaväkirykmentin
entisen majurin johdolla. Pienen varusväen loistava vastarinta
suunnatonta ylivoimaa vastaan. Sellaisin otsakkein se varmasti joutuu
Berlinin lehtiin."

"Ajattelette siis, että olemme pelastetut?" kysyi vanhus, äänensä
ilmaisematta liikutusta tai riemua.

Eversti hymyili.

"Totisesti, professori", hän ihmetteli, "olen nähnyt teidät
kiihtyneempänä sinä aamuna, jona palasitte _Lepidus Mercerensis_
keräys-salkussanne."

"Hyönteinen oli ensin saatu salkkuni hyvään säilyyn", vastasi
hyönteistutkija. "Olen pitkän elämäni aikana nähnyt niin monta kummaa
kohtalon käännettä, etten murehdi enkä riemuitse ennenkuin tiedän,
että minulla on siihen syytä. Mutta kertokaahan uutisenne."

"Niin", selitti eversti, sytyttäen pitkän piippunsa ja heittäytyen
säärykset ojossa istualleen bambu-tuoliin, "takaan sotilaskunniani
kautta, että kaikki on kunnossa. He lähenevät joutuin, ampuminen on
herjennyt, osottaen vastarinnan päättyneen, ja tunnin kuluessa näemme
heidät harjanteen tällä puolla. Ainslie laukaisee kirkon tornista
kolmasti kiväärinsä merkiksi, ja silloin teemme pikku partioretken
omasta takaa."

"Ja te odottelette tätä merkkiä?"

"Niin, me odottelemme Ainslien laukauksia. Ajattelin viettää sen ajan
teidän seurassanne, sillä minulla on hiukan kysyttävää."

"Mitä niin?"

"No, muistattehan puhelumme tuosta toisesta piirityksestä Sung-tongin
vallotuksesta. Se kiinnittää suuresti mieltäni ammatilliselta
kannalta. Nyt eivät naiset ja siviilihenkilöt ole estämässä teitä
mainitsemasta niitä asioita."

"Aihe ei ole miellyttävä."

"Ei totta maar. _Mein Gott!_ olipa se murhenäytelmää. Mutta te olette
nähnyt kuinka minä johdin puolustusta täällä. Oliko se viisasta?
Oliko se taitavaa? Oliko se saksalaisen armeijan muistojen arvoista?"

"Ei olisi luullakseni voitu parempaa vaatia."

"Kiitos. Mutta entäs tuo toinen varustus -- puolustettiinko sitä
pätevästi? Minulle on tämän tapainen vertailu hyvin mielenkiintoinen.
Olisiko sitä voitu pelastaa?"

"Ei; kaikki mahdollinen tehtiin -- paitsi yhtä ainoata."

"Ahaa! tapahtui yksi laiminlyönti. Mikä se oli?"

"Ei kenenkään -- ennen kaikkea naisen -- olisi saatu sallia elävinä
joutua kiinalaisten käsiin."

Eversti ojensi leveän punaisen kätensä ja puristi professorin pitkiä,
valkeita, vavahtelevia sormia.

"Olette oikeassa -- tuhatkertaisesi oikeassa. Mutta älkää ajatelko,
ettei tämäkin seikka ole mielessäni ollut. Minä puolestani kuolisin
taistellen, samaten Ralston ja samaten Ainslie. Olen puhellut heille,
ja se on sovittu. Olenpa puhellut toisillekin, mutta mikä siinä
auttaa? Meillä on pappi, lähetyssaarnaaja ja naiset."

"Soisivatko he mieluummin joutuvansa elävältä vangeiksi?"

"He eivät suostuneet lupaamaan toimia sen ehkäisemiseksi. He eivät
suostuisi kuolemaan oman kätensä kautta. Heidän omatuntonsa ei sitä
salli. Tietysti olemme nyt suoriutuneet tuosta kaikesta, eikä meidän
tarvitse haastaa niin kamalista asioista. Mutta mitä olisitte te
tehnyt minun sijassani?"

"Tappanut heidät."

"_Mein Gott!_ Te murhaisitte heidät?"

"Armosta minä tappaisin heidät. Hyvä mies, olenhan siinä leikissä
ollut. Olen nähnyt kuumien munien kuoleman; olen nähnyt kiehuvan
kattilan kuoleman; olen nähnyt naisten -- hyvä Jumala! Ihmettelen
että enää konsanaan olen tervettä unta saanut." Hänen tavallisesti
jäykät kasvonsa vääntyivät ja värisivät muiston tuskasta. "Minut
köytettiin paaluun, okaita silmälautasissani, jotta pysyivät
avoinna, ja murheeni heidän kidutuksestaan oli keveämpi kestää kuin
vimma, jolla soimasin itseäni ajatellessani, että olisin muutamilla
mauttomilla pillereillä voinut viime hetkessä siepata heidät
kiusaajiensa käsistä. Murhaamista! Olen valmis seisomaan jumalaisella
tuomiolla vastaamassa tuhannesta moisesta murhasta! Syntiä! Ei,
sellainenpa teko päinvastoin saattaisi puhdistaa sielusta todellisen
synnin tahran. Mutta jos, tietäen minkä tiedän, olisin täällä
toisella kerralla jättänyt sen tekemättä, niin eipä, kautta taivaan,
olisi ollut helvettiä kyllin syvää tai kuumaa minun syyllisen sielu
raukkani asuinsijaksi."

Eversti nousi, ja taasenkin hän puristi professorin kättä.

"Te puhutte järkeä", hän sanoi. "Olette miehuullinen, voimakas mies
ja osaatte päättää. Niin, kautta Jumalan, te olisitte ollut minulle
suurena apuna, jos asiat olisivat toisin kehittyneet. Olen useasti
pohtinut tätä pulmaa aamun aikaisina tunteina, mutta en tiennyt
miten menetellä. Mutta olisipa meidän jo pitänyt kuulla Ainslien
laukaukset; lähden katsomaan."

Jälleenkin istui vanha tiedemies yksinään ajatuksissaan. Vihdoin,
kun ei apujoukon kanuunia eikä pelastajien lähenemisen merkkiä
kuulunut, hän nousi lähteäkseen itse valleille tiedustelemaan.
Silloin lensi ovi auki ja eversti Dresler hoiperteli huoneeseen.
Hänen kasvonsa olivat aavemaisen kelmeät ja hänen rintansa kohoili
kuin juoksemisesta uupuneen miehen. Tarjotinpöydällä oli konjakkia ja
hän siemasi lasillisen, vaipuen sitten raskaasti tuolille istumaan.

"No", virkkoi professori kylmästi, "he eivät ole tulossa?"

"Ei, he eivät voi tulla."

Oli minuutin tai parin hiljaisuus, miesten tuijottaessa toisiinsa.

"Tietävätkö kaikki?"

"Ei kukaan muu kuin minä."

"Miten saitte tiedon?"

"Olin muurilla lähellä hyökkäys-ovea -- pientä ruusutarhaan johtavaa
puuveräjää. Näin jonkun ryömivän pensaikossa. Ovelle koputettiin.
Avasin sen. Siellä oli kristitty tatarilainen, pahojen miekanhaavojen
uuvuttama. Hän oli tullut taistelusta. Laivastonpäällikkö Wyndham,
englantilainen, oli hänet lähettänyt. Apujoukko oli pysäytetty.
Heiltä oli ampumavarat melkein lopussa. He olivat asettuneet
kaivamiinsa juoksuhautoihin ja lähettäneet hakemaan laivoista lisää.
Täytyy kulua kolme päivää ennenkuin he kerkiävät tänne. Siinä oli
kaikki. _Mein Gott!_ se oli kylliksi."

Professori rypisti tuuheita harmaita kulmakarvojaan.

"Missä mies on?" hän kysyi.

"Kuollut. Hän kuoli verenvuotoon. Hänen ruumiinsa on hyökkäys-oven
luona."

"Eikä kukaan nähnyt häntä?"

"Ei puhutellakseen."

"Haa! he siis näkivät hänet?"

"Ainslie kaiketikin on nähnyt kirkon tornista. Hänen täytyy tietää,
että olen saanut uutisia. Hän tietenkin tahtoo ne kuulla. Jos kerron
hänelle, niin he saavat kaikki tietää."

"Kuinka kauvan voimme pitää puoliamme?"

"Tunnin tai kaksi korkeintaan."

"Onko se ehdottomasti varmaa?"

"Sen takaan niin totta kuin olen soturi."

"Meidän täytyy siis joutua häviöön?"

"Niin, täytyy auttamattomasti."

"Meillä ei ole mitään toivoa?"

"Ei mitään."

Ovi lensi auki ja nuori Ainslie ryntäsi sisälle. Hänen takanaan
tungeksivat Ralston, Patterson ja joukko europpalaisia sekä
maassasyntyneitä kristittyjä.

"Olette saanut viestin, eversti?"

Professori Mercer astui hänen eteensä.

"Eversti Dresler juuri kertoi minulle. Kaikki on hyvin. He ovat
pysähtyneet, mutta saapuvat tänne aikaisin aamulla. Ei ole enää
mitään vaaraa."

Oven suussa seisova joukko puhkesi hurraamaan. Jokainen naureskeli ja
puristeli toinen toisensa kättä.

"Mutta entäs jos boksarit hyökkäävät kimppuumme ennen huomis-aamua?"
huudahti Ralston ärtyneellä äänellä. "Ovatpa nuo lemmon hulluja,
kun eivät tunkeudu perille asti! Senkin laiskurit, joutaisivat
sotaoikeuden eteen joka mies."

"Olemme täydessä turvassa", virkkoi Ainslie. "Ahdistajamme ovat
saaneet kovan kolauksen. Näemme heidän kantavan haavotettujansa
sadoittain harjanteen yli. Heillä on ollut suuri mieshukka. Eivät he
ennen aamua käy hyökkäämään."

"Ei, ei", vakuutti eversti; "on varmaa, että he eivät ennen aamua käy
hyökkäämään. Palatkaa sentään vartiopaikoillenne. Emme saa jättää
ainoatakaan kohtaa suojattomaksi." Hän poistui huoneesta muiden
mukana, mutta vilkaisi ovella taaksensa, ja hänen silmänsä kohtasivat
hetkeksi vanhan professorin katseen. "Jätän kaiken teidän käsiinne",
oli niiden sähköttämä sanoma. Tuiman jäykkä hymy oli vastauksena.

Ehtoopäivä kului boksarien tekemättä viimeistä hyökkäystään.
Eversti Dreslerille oli selvää, että heidän tavaton hiljaisuutensa
ainoastaan ilmaisi heidän keräilevän takaisin joukkojansa
äskeisestä taistelusta, varustautuaksensa lopulliseen ryntäykseen
piiritettyjen tuhoamiseksi. Kaikista muista näytti piiritys
todellakin päättyneeltä, ahdistajien masennuttua kärsimästänsä
mieshukasta. Iloinen ja hälisevä oli senvuoksi seurue, joka kokoontui
illallispöydän ääreen, jolloin nuo kolme Lachryma Christi-pulloa ja
kuuluisa kaviaariruukku lopultakin avattiin. Se oli iso säiliö, ja
vaikka kukin sai herkkua ruokalusikallisen, niin ei se kuitenkaan
vielä loppunut. Ralston, tunnettu herkuttelija, sai kaksinkertaisen
annoksen. Hän nokiskeli sitä kuin nälkäinen lintu. Ainsliekin otti
toistamiseen. Professori itse nautti suuren lusikallisen, ja eversti
Dresler, tiukasti silmäillen häntä, teki samaten. Naiset maistelivat
halukkaasti, ainoana poikkeuksena miss Patterson, joka ei pitänyt
sen suolaisesta, kirpeästä mausta. Professorin vieraanvaraisista
pyytelyistä huolimatta hänen annoksensa pysyi melkein koskemattomana
lautasen laidalla.

"Te ette pidäkään pikku herkustani. Se on minulle pettymys,
säilytettyäni sitä miellyttääkseni teitä", puheli vanhus. "Pyydän
että syötte kaviaarinne."

"En ole konsanaan ennen sitä maistanut. Epäilemättä oppisin pitämään
siitä aikanaan."

"No, alkakaa nyt opetella. Ryhtykää nyt kehittämään makuanne. Tehkää
se, olkaa hyvä!"

Kauniin Jessie Pattersonin kirkkaat kasvot säihkyivät aurinkoista,
veitikkamaista hymyä.

"Kuinka hartaasti te pyydättekään!" hän nauroi. "En aavistanutkaan
teitä noin kohteliaaksi, professori Mercer. Vaikka en sitä syökään,
olen kuitenkin yhtä kiitollinen."

"Menettelette tyhmästi, kun ette sitä syö", intti professori niin
painavasti, että hymy kuoleutui toisen kasvoilta ja hänenkin silmänsä
heijastivat vanhuksen totisuutta. "Vakuutan teille, että on tyhmää
olla syömättä kaviaaria tänä iltana."

"Mutta miksi -- miksi?" kysyi miss Patterson.

"Siksi että teillä on sitä lautasellanne. Siksi että on synti
haaskata sitä."

"No niin!" keskeytti väittelyn pönäkkä mrs. Patterson kumartuen
pöydän yli. "Älkää häntä enää kiusatko. Näen ettei hän siitä pidä.
Mutta ei sitä haaskatakaan." Hän pisti veitsensä kärjen sen alle ja
kaappi sen Jessien lautaselta omalleen. "Nyt se ei joudu hukkaan.
Voitte olla levollinen, herra professori."

Mutta hän ei näyttänyt levolliselta. Päinvastoin olivat hänen
kasvonsa kiihtyneet kuin odottamattoman ja pelottavan vastuksen
kohdanneella. Hän vaipui mietteihinsä.

Keskustelu kävi hilpeänä sorinana. Jokainen jutteli tulevaisuutensa
suunnitelmia.

"Ei, ei, minulle ei tule lomaa", virkkoi isä Pierre. "Me papit emme
saa lomaa. Nyt kun lähetys-asema ja koulu ovat valmiina, minun tulee
jättää jatkaminen isä Amielille ja matkata länteen päin perustamaan
uutta asemaa."

"Lähdette pois?" sanoi mr. Patterson. "Ettehän toki lähde pois
Itshausta?"

Isä Pierre pudisti kunnianarvoisaa päätänsä veitikkamaiseksi
nuhteeksi. "Te ette saa näyttää niin mielistyneeltä, mr. Patterson."

"Ovathan tosin mielipiteemme suuresti eroavia", lausui presbyteeri,
"mutta meillä ei ole mitään henkilökohtaista vastahakoisuutta teitä
kohtaan, isä Pierre. Kuitenkin, miten kukaan järkevä sivistynyt mies
tähän maailman historian aikaan saattaa opettaa näille pimitetyille
pakanaraukoille, että -- --"

Yleinen vastustelun humina vaiensi jumaluusopillisen väittelyn ihan
alkuunsa.

"Mitä te itse aijotte tehdä, mr. Patterson?" kysyi joku.

"Minä otan kolmen kuukauden loman palatakseni Edinburghiin ja
ottaakseni siellä osaa vuotuiseen kongressiimme. Luulenpa että
mielelläsi teet pikku ostoksia Princes Streetillä, Mary, ja sinä,
Jessie, saat siellä tavata ikäisiäsi. Sitten voimme palata syksyllä,
kun hermosi ovat saaneet lepoa."

"Tarvitsemme sitä todellakin kaikki", puuttui puheeseen miss
Sinclair, lähetys-aseman sairaanhoitajatar. "Tämä pitkällinen
jännitys vaikuttaa minuun kovin oudosti. Nytkin humisee korvissani
ihan tavattomasti."

"Mutta sepä omituista, sillä juuri niin on minunkin laitani",
huudahti Ainslie. "Surisee niin hullusti ylös ja alas korvissani kuin
olisi siellä humalainen kärpänen pörisemässä. Se kait johtuu, kuten
sanotte, hermojen jännityksestä. Minä puolestani palaan Pekingiin ja
toivon saavani tämän jutun johdosta korotuksen. Entäs te, Ralston?"

"Enpä tiedä. Minulla on tuskin ollut aikaa ajatella. Minä haluan
saada kerrassaan hyvän, huolettoman loman ja unohtaa kaikki. Olipa
hullunkurista nähdä kaikki kirjeet huoneessani. Keskiviikko-iltana
näytti asema niin mustalta, että olin järjestänyt asiani ja
kirjottanut jäähyväiset kaikille ystävilleni. En oikein tiedä miten
niiden piti perille joutua, mutta luotin sattumaan. Pidän nuo paperit
luullakseni muistona. Koko elämäni ajan ne sitten muistuttavat minua
täpärästä vaarastamme."

"Niin, minä ainakin säilyttäisin ne", sanoi Dresler.

Hänen äänensä oli niin kumea ja juhlallinen, että käänsi häneen
kaikkien katseet.

"Mitä nyt, eversti? Näytätte alakuloiselta tänä iltana." Puhuja oli
Ainslie.

"Ei, ei, olen hyvin tyytyväinen."

"On tosiaan syytäkin, kun näette menestyksen edessänne. Olemme kaikki
teille kiitollisuuden velassa rohkeudestanne ja taitavuudestanne. En
usko, että olisimme voineet pitää puoliamme ilman teitä. Hyvät naiset
ja herrat, minä pyydän teitä juomaan Saksan keisarillisen armeijan
everstin maljan. _Er soll leben -- hoch_!"

Kaikki nousivat seisaalleen ja hymyillen ja kumartaen kohottivat
lasinsa soturille.

Tämän kalpeat kasvot punehtuivat ammatillisesta ylpeydestä.

"Olen aina pitänyt kirjani matkassani. En ole unohtanut mitään", hän
selitti. "En luule, että olisi voitu tehdä enempää. Jos asemamme
olisi kääntynyt huonoksi ja varustus joutunut vihollisten käsiin,
niin te varmaankin olisitte vapauttaneet minut kaikesta syystä tai
vastuusta." Hän katseli kaihoksien ympärilleen.

"Minä ainoastaan tulkitsen tämän seurueen mielipiteitä, eversti
Dresler", alkoi skotlantilainen pappi puhua, "sanoessani -- mutta,
Herra armahtakoon! mikä mr. Ralstonia vaivaa?"

Tämän pää oli valahtanut ristikkäisille käsivarsille unen tyyneen
lepoon.

"Älkää hänestä välittäkö", huomautti professori hätäisesti. "Me
olemme nyt kaikki vastavaikutuksen asteella. Luulen meidän kaikkien
toviksi raukeavan. Vasta tänä iltana tunnemme, mitä olemme saaneet
kestää."

"Minä totisesti voin asettua ihan hänen kannalleen", virkkoi mrs.
Patterson. "En tiedä milloin olisin ollut uneliaampi. Voin tuskin
pitää päätäni ylhäällä." Hän lyyhistyi tuolinsa selkää vasten ja
ummisti silmänsä.

"Tuota en tiedä Maryn milloinkaan ennen tehneen", huudahti hänen
miehensä sydämellisesti nauraen. "Uinahtanut illallisensa päälle!
Mitähän hän ajatelleekaan jälkeenpäin sen kuullessaan? Mutta ilma
tuntuu helteiseltä ja painostavalta. En todellakaan kummastele
ketään, jota tänä iltana nukuttaa. Minäkin käynen aikaisin levolle."

Ainslie oli puheliaalla, kiihtyneellä tuulella. Hän oli taaskin
seisaallaan, lasi kädessään.

"Meidän pitäisi mielestäni kaikkien juoda yhteinen malja ja sitten
laulaa 'Häipyiskö vanha tuttavuus'", ehdotti hän hymyillen koko
seurueelle. "Viikon olemme kaikki soutaneet samaa venettä ja
tulleet tuntemaan toisemme paremmin kuin levollisina rauhan päivinä
olisi konsanaan käynyt päinsä. Olemme oppineet arvostamaan toinen
toistamme, ja olemme oppineet arvossa pitämään toinen toisemme
kansallisuutta. Everstimme tässä on Saksan edustaja. Isä Pierre
on Ranskan puolesta. Amerikkaa edustaa professorimme. Ralston ja
minä olemme brittiläisiä. Sitten ovat joukossamme naiset, Jumala
heitä siunatkoon! He ovat olleet laupeuden ja armon enkeleitä koko
piirityksen ajan. Meidän pitäisi mielestäni juoda naisten malja.
Ihmeteltävää -- se tyyni rohkeus, se kärsivällisyys, se -- miten
sanoisin? -- se urhollisuus, se -- se -- hiisi vieköön, katsokaahan
everstiä! Hänkin on vaipunut uneen -- riivatun unettava ilma." Hänen
lasinsa räiskähti pöydälle ja hän vaipui höpöttäen ja jupisten
tuolillensa. Miss Sinclair, kalpea sairaanhoitajatar, oli uinahtanut
hänkin. Hän nuokkui kuin katkennut lilja tuolinsa käsinojan varassa.
Mr. Patterson katseli ympärilleen ja hypähti seisaalleen. Hän
pyyhkäisi punehtunutta otsaansa kädellään.

"Tämä ei ole luonnollista, Jessie", hän huudahti. "Miksi he kaikki
nukkuvat? Isä Pierre -- hänkin nukkuu. Jessie, Jessie, äitisi on
kylmä. Onko se unta? Onko se kuolema? Ikkunat auki! Apua! apua!
apua!" Hän horjui jaloilleen ja syöksähti ikkunoita kohti, mutta
puolitiessä hänen päätään huimasi, polvet painuivat lynkkyyn ja hän
kaatui kasvoilleen maahan.

Nuori tyttö oli myös kavahtanut seisaalleen. Kauhun katsein hän
silmäili makaavaa isäänsä ja seurueen äänetöntä kehää.

"Professori Mercer! Mitä tämä merkitsee? Mitä tämä merkitsee?" hän
vaikersi. "Oi, Jumalani, he kuolevat! He ovat kuolleet!"

Vanhus oli kohonnut pystyyn äärimäisellä tahdon ponnistuksella,
vaikka pimeys jo sankkana kiehtoi häntä.

"Rakas nuori neitiseni", hän lausui änkyttäen ja soperrellen,
"olisimme tahtoneet säästää teiltä tämän. Se olisi ollut tuskatonta
sielulle ja ruumiille. Se oli cyankaliumia. Panin sitä kaviaariin.
Mutta te ette tahtonut sitä maistaa."

"Hyvä Jumala!" Tyttö väisti häntä silmät laajenneina. "Voi teitä
hirviötä! Teitä hirviötä! Olette myrkyttänyt heidät!"

"Ei, ei! Pelastin heidät. Ette tunne kiinalaisia. He ovat
hirvittäviä. Tunnin kuluttua olisimme kaikki olleet heidän käsissään.
Nauttikaa sitä nyt, lapseni." Juuri hänen puhuessaan räiskähti ihan
huoneen ikkunain alla kiihkeä ammunta. "Kuulkaa! Siinä he ovat! Pian,
rakkaani, pian, voitte vieläkin pelastua heiltä!" Mutta hänen sanansa
kaikuivat kuuroille korville, sillä tyttö oli tajuttomana vaipunut
tuolilleen. Vanhus seisoi hetkisen kuunnellen ammuntaa. Mutta mitä
tuo oli? Ammuntaa, mitä tuo oli? Oliko hän menettämässä järkensä?
Oliko tämä myrkyn vaikutusta? Tottahan tuo oli europpalaisten
hurrausta? Niin, nyt kuului kiivaita englantilaisia komentosanoja.
Merisotamiehet hoilasivat. Hän ei voinut enää epäillä. Jonkun ihmeen
kautta oli apujoukko lopultakin saapunut. Epätoivonsa tuskassa hän
kohotti pitkät käsivartensa kohti taivasta. "Mitä olenkaan tehnyt? Oi
Jumalani, mitä olenkaan tehnyt?" hän oihkasi.

Laivastonpäällikkö Wyndham se itse tämän hurjanrohkean ja onnistuneen
yöllisen hyökkäyksen jälkeen ensimäisenä syöksähti tuohon kamalaan
illallishuoneeseen. Pöydän ympärillä istui valju ja vaiennut seurue.
Ainoana elämän merkkinä näkyi voihkiva ja heikosti liikehtivä nuori
tyttö. Ja kuitenkin oli piirissä yksi, jolla oli tarmoa viimeiseen
suureen velvollisuuteen. Tyrmistyneenä seisoessaan ovella näki
laivastonpäällikkö harmajan pään hitaasti kohoavan pöydästä, ja
professorin kookas runko ponnistautui hetkeksi jaloilleen.

"Varokaa kaviaaria! Jumalan tähden, älkää koskeko kaviaariin!" hän
huusi.

Sitten hän vaipui viimeisen kerran paikalleen, ja kuoleman kehä oli
täydellinen.



Vannehtimon hirmu.


Ei ollut helppoa ohjata "Gamecockia" saaren saataville, sillä
joki oli liottanut mukanaan niin paljon lietettä, että matalikot
ulottuivat monen penikulman laajuudelle Atlanttiin. Rantaa tuskin
näkikään, kun ensimäinen valkea hyökyaallokon hyrske varotti meitä
vaarastamme, ja siitä lähtein etenimme hyvin varovasti isonpurjeen
ja halkaisijan varassa, jättäen tyrskyn melkoisen matkan päähän
vasemmalle merikortin osotuksen mukaan. Useaankin kertaan karahti
laiva pohjahiekkaan (se kulki silloin vajaata kuutta jalkaa syvässä),
mutta aina riitti väylää ja onnea tunkeutuaksemme edelleen.
Lopulta vesi madaltui rutosti, mutta kauppa-asemalta oli kanootti
lähetetty vastaamme, ja kruuboi-luotsi opasti meidät parinsadan
metrin päähän saaresta. Siihen pudotimme ankkurimme, kun neekerin
eleet ilmaisivat, ettemme voineet toivoa pääsevämme lähemmäksi.
Meren sini oli vaihtunut joen ruskeaksi sameudeksi, ja saarenkin
suojassa siukui vuon pyörteinen vilske keulalaitojamme viistäen.
Virta näytti tulvineen, sillä se peitti palmupuiden juuria, ja sen
mutaisella, rasvajuomuisella pinnalla kellui joka taholla pölkkyjä ja
kaikenlaista ajelehtamaan tempautunutta rojua.

Varmistuttuani siitä, että alus huojui turvallisena satama-ankkurin
varassa, katsoin paraaksi ryhtyä vesivaraston täyttämiseen oitis,
koska seutu tuntui ihan huuruavan kuumetta. Sekainen jokivesi,
kiiltävät liejuäyräät, viidakon helakan myrkyllinen vehmaus, ilmassa
leijuva kostea höyry, kaikki olivat varotusmerkkejä sille, joka
osasi niitä lukea. Lähetin senvuoksi liikkeelle isonveneen, johon
asetettiin kaksi isoa aarnia; ne riittivät meille päätyäksemme St.
Paul de Loandaan. Minä puolestani soudatin itseni pikku veneellä
maihin, nähtyäni brittiläisen lipun liehuvan palmupuiden latvojen yli
merkitsemässä Armitage & Wilsonin kauppa-aseman paikkaa.

Suistoviidakosta selvittyäni sen jo näinkin, pitkän, matalan,
valkaistun rakennuksen, jonka julkipuolella oli leveä kuisti ja
molemmilla sivuilla suunnaton röykkiö öljytynnyreitä. Rannassa
lojui rivi aallokkoveneitä ja kanootteja, ja yksi ainoa pienoinen
laituri pistäysi jokeen. Sen päässä odotteli minua vastassa kaksi
valkopukuista miestä, punaiset huivit vyötäreillään. Toinen oli
vanttera ja ruumiikas, harmahtavapartainen, toinen hoikka ja
pitkävartinen, kalpeat ja näivettyneet kasvot puolittain piilossa
ison leveälierisen hatun kaihtamina.

"Peräti hauskaa tavata teitä", tervehti jälkimäinen sydämellisesti.
"Minä olen Walker, Armitage & Wilsonin toimitsija. Sallikaa minun
esitellä samasta yhtiöstä t:ri Severall. Emmepä useasti näe
yksityistä huvialusta näillä tienoin."

"Se on 'Gamecock'", selitin. "Minä olen omistaja ja kapteeni --
Meldrum on nimeni."

"Tutkimusmatkalla?" tiedusti hän.

"Olen lepidopteristi -- keräilen perhosia. Tutkin länsirannikkoa
Senegalista alaspäin."

"Onko saalis ollut runsaskin?" kysyi tohtori, kääntäen minuun
hidas-ilmeiset kellahtuneet silmänsä.

"Neljäkymmentä laatikkoa on täynnä. Poikkesimme tänne ottamaan vettä
ja myöskin katsomaan, mitä teillä on minun alaani kuuluvaa."

Tällävälin olivat kaksi kruuboitani kiinnittäneet veneeni laituriin.
Kävelin sitten maalle uusien tuttavieni välissä, kumpaisenkin kilvan
udellessa minulta kuulumisia, sillä he eivät kuukausimääriin olleet
nähneet ainoatakaan valkoihoista miestä.

"Mitäkö me teemme?" vastasi tohtori, kun minä vuorostani olin
alkanut kysellä. "Toimemme tuottaa meille paljonlaisesti puuhaa ja
joutohetkinämme puhelemme politiikasta."

"Niin, Kaitselmuksen erityisestä armosta on Severall ankara
vapaamielinen ja minä innokas, jäykkä unionisti, joten väittelemmekin
joka ilta vankasti pari tuntia itsehallinnon myöntämisestä
Irlannille."

"Ja kulauttelemme kiniinisekotuksia", lisäsi tohtori. "Olemme jo
kumpainenkin kutakuinkin karaistuneita ilmanalaan, mutta viime
vuonna kiduimme alituisessa kuumeessa. Puolueettomana neuvojana en
suosittaisi teille tätä seutua pitkäaikaiseen oleskeluun, paitsi jos
perhosten lisäksi kokoilette basillejakin. Ogowai-virran suistosta ei
konsanaan sukeudu terveyslähdettä."

Kerrassaan miehekäs on se tapa, jolla tällaiset etäiset sivistyksen
etuvartiat heruttelevat karmeata huumoria kolkosta asemastaan
eivätkä ainoastaan urheina, vaan naureskellenkin ottavat vastaan
elämänsä uralle osuvia vaiheita. Kaikkialla Sierra Leonesta alaspäin
olin tavannut samoja huuruisia rämeitä, samoja eristettyjä kuumeen
ahdistamia asutuksia ja samoja kuivia kompia. On jotakin jumalaisen
sukuista tuossa ihmisen voimassa kohottautua olosuhteittensa
yläpuolelle ja käyttää sieluansa laskemaan leikkiä ruumiin kovista
kokemuksista.

"Päivällinen valmistuu puolessa tunnissa, kapteeni Meldrum",
huomautti tohtori. "Walker on mennyt sisälle sitä huoltamaan; hän on
tämänviikkoinen taloudenpitäjä. Jos haluatte, niin käyskentelemme
sillaikaa silmäilemässä saaren nähtävyyksiä."

Aurinko oli jo alennut palmupuiden latvarivin taakse, ja päämme
yllä kaartuvan taivaan avara kupu loisteli kuin jättiläissimpukan
sisäkuori pehmoisin, punervin värivivahduksin. Ken ei ole asustanut
maassa, missä ruokaliinan painavuus ja lämpimyys käy polville
sietämättömäksi, ei voi kuvitellakaan, mitä suloista huojennusta
illan vilpoisuus tuopi mukanaan. Tässä virkistävässä puhtaammassa
ilmakehässä tohtori ja minä kävelimme pikku saaren ympäri, hänen
osotellessaan varastosäilyjä ja selitellessään jokapäiväistä
puuhailuansa.

"Tienoolla on haaveellista viehätystäkin", virkkoi hän vastaukseksi
johonkin huomautukseeni heidän elämänsä yksitoikkoisuudesta.
"Asumme täällä suuren tuntemattoman reunassa. Tuonne päin", hän
jatkoi koilliseen viitaten, "tunkeusi Du Chaillu ja löysi gorillan
kotiseudun. Se on Gabuuni-maa -- isojen apinain alue. Tällä
suunnalla", kaakkoiseen osottaen, "ei kukaan ole käynyt kovinkaan
kaukana. Tämän joen halkaisema maa on europpalaisille miltei
tuiki tuntematon. Jokainen vuon ohitsemme kuljettama pölkky on
keksimättömältä alueelta lähtöisin. Olen useasti toivotellut itseäni
paremmaksi kasvientutkijaksi, nähdessäni mitä eriskummallisia
kämmeköitä ja muita outoja kasveja on ajautunut saaren itärantaan."

Tohtori viittasi loivaan ruskeankarvaiseen rantavieruun, jolle
tulva oli sirotellut jos jotakin törkyä. Kumpaisessakin päässä oli
kaareva niemeke kuin pienenä luonnon rakentamana aallonmurtajana,
muodostaen väliinsä pienoisen, matalan lahdelman. Sen peitti kelluva
kasvullisuus, ja pohjukassa virui tavattoman jykeä pirstoutunut
puunrunko, jonka korkeata, mustaa kylkeä vasten virta lipisi.

"Nuo kaikki ovat ylämaasta tulleita", selitti tohtori. "Lahdekkeemme
korjaa ne puoleensa, ja kun sitten tavallista runsaampi tulva sattuu,
pyyhkäisee se ne jälleen ulos ja kuljettaa mereen."

"Mitä puuta tuo on?" kysyin minä.

"Ka, jotakin lajia tiikkiä luullakseni, mutta näköjään on runko hyvin
laho. Tätä kautta ajelehtaa kaikenmoisia isoja kovia puulajeja,
palmuista puhumattakaan. Tulkaapas tänne sisälle."

Hän vei minut pitkään rakennukseen, jonka ympäristölle oli hajoteltu
epälukuinen paljous kimpiä ja rautavanteita.

"Tämä on vannehtimomme", huomautti hän. "Kimmet lähetetään meille
kimppuina, ja me panemme ne kokoon itse. No niin, ettehän varmaankaan
näe tässä rakennuksessa mitään erityisen kaameata?"

Minä silmäilin ympärilleni, korkeata kororautaista kattoa, valkeita
puuseiniä ja savipermantoa. Eräässä sopessa oli patja ja peite.

"En näe mitään kovinkaan peljättävää", vastasin.

"Ja kuitenkin on täällä jotain tavallisuudestakin poikkeavaa", jatkoi
hän. "Näettehän tuon vuoteen? No, siinä aijon tänä yönä nukkua.
En tahdo isoilla, mutta on se mielestäni jommoinenkin uskalluksen
koetus."

"Miksi?"

"No, onhan vain sattunut pulmallinen juttu. Puhuitte elämämme
yksitoikkoisuudesta, mutta vakuutanpa teille, että se on toisinaan
niin jännittävää kuin mielemmekin tekee. Parasta on nyt palata
talolle, sillä päivänlaskun jälkeen nousee nevalta kuumehuurua.
Tuolla sen jo näettekin joen poikitse tulla leijailevan."

Katsahdin hänen osottamaansa suuntaan ja huomasin pitkiä valkean
usman kiehteitä kiemurtelemassa sankasta, vehmaasta vesaikosta meitä
kohti, lipuen ruskean joen leveän pyörteisen pinnan yli. Samassa ilma
äkkiä kävi nihkeäksi ja kalseaksi.

"Päivälliskello moikaa", virkahti tohtori. "Jos tämä asia kiinnittää
mieltänne, niin kerron sen teille myöhemmällä."

Suurestikin se herätti huomiotani, sillä tohtorin sävyssä ilmeni
jotakin mielikuvitukseeni voimakkaasti tehoavaa hillittyä totisuutta,
hänen siinä seistessään edessäni tyhjän vannehtimon permannolla. Hän
oli kookas, tanakkatekoinen, reima mies, tämä tohtori, ja kuitenkin
olin keksinyt kummallisen ilmeen hänen silmissään, kun hän katsahti
ympärilleen -- en sen sanoisi pelkoa ilmaisseen, vaan pikemmin
valpasta varuillaanoloa.

"Sivumennen sanoen", huomautin paluumatkallamme, "olette näyttänyt
minulle hyvinkin monien alkuasukastyöläistenne mökkejä, mutta niiden
asujamista en ole nähnyt ainoatakaan".

"He nukkuvat vanhassa laivanramussa tuolla", vastasi tohtori,
viitaten joen toiselle rannalle.

"Vai niin. Enpä olisi luullut heidän siinä tapauksessa mökkejä
tarvitsevankaan".

"Kyllä he käyttivätkin niitä vielä ihan hiljakkoin. Olemme
sijottaneet heidät hylkyyn hiukan rauhottumaan. He olivat kaikki
puolittain järjiltään säikkyneitä, joten annoimme heidän muuttaa;
nykyisin ainoastaan Walker ja minä nukumme saarella."

"Mikä heidät säikytti?" kysyin.

"Se kuuluu samaan juttuun. Walkerilla ei varmaankaan ole mitään sitä
vastaan, että saatte sen kuulla. En näe syytä asian salailemiseen,
mutta paha paikka se totisesti on."

Hän ei siitä enempää vihjannut oivallisen päivällisen aikana, joka
oli minun kunniakseni valmistettu. Kävi selville, että "Gamecockin"
pienen valkean latvapurjeen pistäytyessä näkyviin Lopez-nientä
kiertäessämme olivat nämä hyvänsävyiset miehet oitis ruvenneet
valmistamaan kuuluisaa pippuriruukullistaan -- Länsirannikolla
suosittua erikoista kirpeätä muhennosta -- sekä keittämään jamssejaan
ja bataattejaan. Istuuduimme niin hyvän alkuasukas-päivällisen ääreen
kuin toivoakin saattoi, auttelijanamme nokkela Sierra Leonessa
syntynyt palveluspoika. Huomautin juuri itsekseni, ettei hän ainakaan
ollut ottanut osaa yleiseen pakoon, mutta samassa hän kohotti kätensä
turbaaniinsa, asetettuaan pöydälle jälkiruuan ja viinin.

"Mitään muuta minulla tekemistä, massa Walker?" hän kysyi.

"Ei, kaikki lienee kunnossa, Mussa", vastasi isäntäni. "En sentään
voi oikein hyvin tänä iltana ja soisin kovin mielelläni, että jäisit
saarelle."

Näin afrikkalaisen mustapintaisista kasvoista, että hänessä
taistelivat pelko ja velvollisuus. Iho oli saanut sen harmahtavan
punerruksen, joka neekerissä vastaa kalpeutta, ja silmät vilkuilivat
levottomina.

"Ei, ei, massa Walker", hän viimein huudahti, "teidän on parempi
tulla minun kanssani hylkyyn, sah. Paljoa paremmin minä teistä pidän
huolta hylyssä, sah!"

"Ei käy laatuun, Mussa. Valkoihoiset eivät karkaa asemiltansa."

Taaskin kuvastui neekerin kasvoissa tiukka ottelu, ja yhä pääsi
voitolle kammo.

"En voi, massa Walker, sah!" hän valitti. "Kautta kaiken minä en voi
jäädä. Jos olisi eilispäivä nyt taikka huomen, mutta tämä on kolmas
yö, sah, enkä minä hirviä siksi jättäytyä."

Walker kohautti hartioitaan.

"Menehän sitten!" hän sanoi. "Postilaivan poiketessa saatkin palata
Sierra Leoneen, sillä minä en rupea pitämään palvelijaa, joka lähtee
tiehensä silloin kun häntä kipeimmin tarvitsen. Tämä kai tuntuu
teistä salaperäiseltä, vai onko tohtori teille selittänyt, kapteeni
Meldrum?"

"Näytin kapteeni Meldrumille vannehtimoa, mutten mitään kertonut",
virkkoi t:ri Severall. "Olet huonon näköinen, Walker", hän lisäsi
kumppaniinsa vilkaisten. "Sinulle on tuima puuska tulossa."

"Niin, kaiken päivää on värisyttänyt, ja nyt on pääni raskas kuin
kanuunan kuula. Otin kymmenen graania kiniiniä, ja korvani humisevat
kuin kiehuva kattila. Mutta tahdon tänä yönä nukkua sinun kanssasi
vannehtimossa."

"Ei, ei, hyvä veikkonen. Ei siitä puhettakaan. Sinun on heti mentävä
makuulle; olen varma siitä, ettei Meldrum pane sitä pahakseen. Minä
makaan vannehtimossa, ja ennen aamiaista tulen tuomaan lääkkeesi, sen
lupaan."

Oli ilmeistä, että Walkeriin oli iskeytynyt tuollainen arvaamaton
ja raju vuorottelevan kuumeen kohtaus, jotka ovat Länsirannikon
vitsauksena. Hänen kelmeät poskensa olivat nyt tulistuneet, silmät
kiiluivat kuumeellisina, ja äkkiä hän siinä istuessaan alkoi
hourauksen kimeällä äänellä huikkailla laulua.

"No, hei, makuulle on meidän sinut saatava, veikkonen", sanoi tohtori
ja talutti minun avullani ystävänsä hänen makuuhuoneeseensa. Siellä
riisuimme hänet, ja nautittuaan voimakkaan rauhottavan lääkeannoksen
hän piankin tyyntyi sikeään uneen.

"Hänestä ei ole yön mittaan huolta", sanoi tohtori palatessamme
ruokahuoneeseen ja täyttäessämme lasimme vielä kerran. "Väliin on
minun vuoroni, väliin hänen, mutta onneksi emme ole kertaakaan
nujertuneet yhtaikaa. Pahotellut olisinkin aika lailla, jollen olisi
tänä yönä päässyt selvittelemään pientä salaperäistä seikkailua.
Kerroin teille aikovani nukkua vannehtimossa."

"Niin sanoitte."

"Nukkumisesta puhuessani tarkotin vartioimista, sillä uneen ei
minun sovi antautua. Meillä on ollut täällä sellainen säikky, ettei
ainoakaan alkuasukas suostu jäämään saarelle päivänlaskun jälkeen, ja
aion tänä yönä ottaa selvän siitä, mikä sen kaiken syynä lieneekään.
On aina ollut tapana, että vannehtimossa nukkuu alkuasukasvartia,
vanteiden varastamisen ehkäisemiseksi. No, kuusi vuorokautta sitten
katosi siellä maannut mies, emmekä ole sen koommin nähneet hänestä
jälkeäkään. Tapaus oli totisesti eriskummallinen, sillä yhtään
kanoottia ei puuttunut, ja nämä vedet vilisevät liiaksi krokotiileja,
jotta kukaan pyrkisi uimalla rantaan. Tietymätön salaisuus on, mikä
miehen peri tai miten hän olisi voinut poistua saarelta. Walker
ja minä vain kummastuimme, mutta mustat päiväläisemme säikähtivät
pahasti, ja kummallisia mörkötarinoita alkoi liikkua heidän
keskuudessaan. Mutta oikea pakokauhu puhkesi kolme päivää takaperin,
kun vannehtimon uusikin yövartia hävisi."

"Mihin hän joutui?" kysyin minä.

"Kas, sitäpä emme tiedä, emmekä edes osaa keksiä todenmukaista
arvausta. Neekerit vannovat, että vannehtimossa asustaa kouko,
joka vaatii ihmisuhrin joka kolmantena yönä. He eivät suostu
pysymään saarella -- heitä ei saisi millään ilveellä taivutelluksi.
Mussakin, joka on uskollinen poika kylläkin, jätti mieluummin,
kuten näitte, isäntänsä potemaan kuumetta kuin yöpyi saarelle. Jos
mielimme säilyttää kauppa-asemamme, niin on meidän saatava neekerit
rauhottumaan, enkä tiedä siihen parempaa keinoa kuin olla itse
siellä yötä. Tämä on kolmas yö, nähkääs, joten arvelen ilmiön taas
uusiutuvan, olipa se laatuansa mikä tahansa."

"Eikö teillä ole mitään vihiä?" tiedustin. "Eikö näkynyt
minkäänlaisia väkivallan merkkejä, veritahroja, jalanjälkiä,
vähintäkään vihjettä siitä, millaista vaaraa menette kohtaamaan?"

"Ei kerrassaan hiventäkään. Mies oli tipo tiessään, siinä kaikki.
Viime kerralla oli vartiana Ali-ukko, joka on ollut täällä
laiturinkaitsijana kauppa-aseman perustamisesta asti. Hän oli aina
vakaa kuin kallio, eikä häntä voinut työstään riistää muu kuin
väkivalta."

"No", arvelin minä, "ei ole tuo todellakaan mielestäni yhden miehen
urakaksi omiaan. Ystävänne on laudanumin herpaama eikä voi teitä
auttaa, sattuipa mitä tahansa. Teidän täytyy antaa minun jäädä
seuraanne ja viettää yöni teidän kanssanne vannehtimossa."

"Hei, siinäpä teette kelpo työn, Meldrum", huudahti hän
sydämellisesti, pudistaen kättäni pöydän yli. "En olisi rohjennut
sellaista seikkailua esittää, sillä se on jokseenkin paljon pyydettyä
tilapäiseltä vieraalta, mutta jos tarkotatte täyttä totta --"

"Aivan tosissani puhun. Malttakaahan, kun käväisen luikkaamassa
'Gamecockiin' tiedon, ettei miesteni tarvitse minua odottaa."

Laiturin kärjestä palatessamme herätti öinen taivas meidän molempien
huomiotamme. Suunnaton sinimusta pilviröykkiö oli kasautunut
maan puolelle, ja tuuli puuskui siitä kuumina hengähdyksinä,
jotka leyhyivät kasvoihimme kuin sulatusuunin ilmavirta. Laiturin
kainalossa siukui pyörteinen vuolle, hyrskäytellen pieniä valkeita
vaahtovihmoja laudotukselle.

"Hitto!" noitui t:ri Severall. "Nähtävästi saamme kaikkien
vastuksiemme lisäksi aimo tulvan. Tuo joen nousu merkitsee rankkoja
sateita sisämaassa, ja kun vesi kerran alkaa kohota, ei voi koskaan
ennakolta tietää, miten pitkälle sitä riittää. On ennenkin saari
miltei peittynyt. No, pistäydymmekin vain katsomassa, onko Walker
mukavasti levolla, ja sitten asetumme yötiloillemme, jos teille
sopii."

Potilas uinaili sikeästi ja me jätimme hänen viereensä lasillisen
rusennettuja sitruunia siltä varalta, että hän heräisi kuumepoltteen
janoon. Samosimme sitten tuon uhkaavan pilven luonnottomassa
pimennossa määräpaikkaamme. Vesi oli paisunut niin korkealle,
että kuvaamani lahdelma saaren päässä oli melkein häipynyt sen
reunaniemekkeiden uppoutumisen johdosta. Iso lautallinen ajopuita,
keskessään tuo jättiläismoinen musta runko, huojui tulvineessa vuossa.

"Se hyvä meille tulvasta koituu", huomautti tohtori, "että pääsemme
kaikista kasviaineksista, joita saaren itäpäähän kasasi äskeinen
ouruvesi märkänemään, kunnes tulva ne pyyhältää mukanaan
päävuolteeseen. Hei, tässä nyt on huoneemme; toin muutamia kirjoja,
tupakkakukkaroni lasken tuohon, ja meidän on koetettava viettää yömme
parhaamme mukaan."

Ainoan lyhtymme valaistuksessa näytti iso yksinäinen suojama hyvin
aavemaiselta ja kolkolta. Paitsi kimpipinoja ja vannekasoja ei
siellä ollut kerrassaan mitään muuta kuin tohtoria varten nurkkaan
asetettu patja. Me sommittelimme kimpilaudoista pari tuolia ja
pöydän, ja asetuimme pitämään pitkällistä vartiota. Severall oli
tuonut minulle revolverin ja itse varustautunut kaksipiippuisella
haulikolla. Me latasimme aseemme ja laskimme ne käsiemme ulottuville,
hanat vireessä. Kaita valopiiri ja ylitsemme kaareutuvat mustat
varjot olivat niin kaameat, että hän pistäysi talolle ja nouti
kaksi kynttilää. Vannehtimon toiseen sivuun oli sentään lävistetty
useita ikkunanreikiä, ja ainoastaan suojaamalla kynttilöitämme
kimpilaudoilla saimme ne ehkäistyksi sammumasta.

Tohtorilla näytti olevan rautaiset hermot. Hän oli nyt asettunut
lukemaan kirjaa, mutta huomasin hänen tuon tuostakin laskevan sen
polvelleen ja vakavasti tähystelevän ympärilleen. Minäkin puolestani
pariin kertaan yritin lukea, mutta havaitsin mahdottomaksi keskittää
ajatuksiani kirjaan. Mietteeni aina väkisinkin harhailivat takaisin
tähän avaraan, autioon, hiljaiseen suojamaan ja sitä synkentävään
kammostuttavaan salaisuuteen. Vaivasin aivojani keksiäkseni jonkin
mahdollisen oletuksen, joka selittäisi noiden kahden miehen
katoamisen. Oli vain silkka tosiasia, että he olivat hävinneet, eikä
hämärintäkään aavistusta miksi ja minne. Ja tässä me odottelimme
samassa paikassa -- odottelimme ollenkaan arvaamatta, mitä oli
tulossa. Olin oikeassa siinä, ettei tämä soveltunut yhden miehen
urakaksi. Koettelevaa oli jo näinkin, mutta mikään maallinen mahti ei
olisi minua siellä toveritta pidätellyt.

Olipa se loppumattoman ikävystyttävä yö! Ulkoa kuulimme
voimallisen virran kohun ja loiskeen sekä yltyvän tuulen pauhun.
Sisäpuolella vallitsevaa painostavaa äänettömyyttä häiritsi vain
oma hengityksemme, tohtorin selailemien sivujen kahina ja silloin
tällöin moskiiton voimakas, kimeä ininä. Kerran hypähti sydämeni, kun
Severallin kirja äkkiä putosi maahan ja hän kavahti jaloilleen katse
erääseen ikkunaan suunnattuna.

"Näittekö mitään, Meldrum?"

"En. Entäs te?"

"Minusta hämärästi tuntui jotakin liikahtelevan tuon ikkunan
ulkopuolella." Hän sieppasi pyssynsä ja läheni sitä. "Ei, siellä ei
mitään näy, ja kuitenkin olisin voinut vannoa, että jotakin rahisi
hitaasti sen poikitse."

"Kenties palmunlehti", sanoin minä, sillä tuuli kiihtyi hetki
hetkeltä.

"Paljon mahdollista", myönsi hän ja istuutui jälleen kirjansa ääreen,
mutta hän loi yhtämittaa epäluuloisia vilauksia ylös ikkunaan.
Minäkin sitä pidin silmällä, mutta ulkona oli kaikki hiljaista.

Ja sitten kääntyivät ajatuksemme äkkiä toisaanne, kun raju-ilma
puhkesi riehumaan. Sokaisevaa salamaa seurasi jyrähdys, joka
vavahutteli koko rakennusta. Yhä uudestaan ja uudestaan välähti
huikaiseva leimahdus ja aina jylähti samassa kuin jättiläismoisen
kanuunan tuiskahduksina ja paukkeena. Sitten ryöpsähti troopillinen
rankkasade räikyttämään vannehtimon kororautaista kattoa. Tilava,
tyhjä suojama jymisi kuin rumpu. Pimeydestä tohisi kumma äänten
myllerrys, siellä kurnasi, loiski, porehti, kohisi, tipahteli, norui
-- mitä valuvaa ääntä vain voi luonto tuottaa sateen ropseen ja
siuhkeen ja virran kumean, vakaan jumun väliltä. Tuntien vieriessä
pauhu kävi valtaisemmaksi ja vakinaisemmaksi.

"Totta tosiaan", virkahti Severall, "tällä kertaa saammekin oikean
emätulvan. No, jopa vihdoinkin sarastaa päivä, ja se on siunattu
seikka. Olemmehan toki jokseenkin tehneet tyhjäksi kolmanteen yöhön
kohdistuneen taikauskon."

Harmaja hämy hiipi suojamaan, ja tuotapikaa yllätti meidät
täysi päivä. Sade oli helpottanut, mutta kahvinkarvainen virta
pauhasi ohitse kuin vesiputous. Sen rajuus sai minut pelkäilemään
"Gamecockin" ankkurin kestävyyttä.

"Minun on mentävä alukseeni", sanoin. "Jos se laahautuu ulohtaalle,
niin sitä on mahdoton saada takaisin vastavirtaan."

"Saari käypi aallonmurtajasta", vastasi tohtori. "Voin antaa teille
kahvikupposen, jos tulette talolle."

Olin viluissani ja voivuksissa, joten tarjous oli tervetullut.
Me jätimme pahaenteisen vannehtimon yhä ratkaisemattomine
salaisuuksineen ja rämmimme talolle.

"Tuossa on väkiviinalamppu", neuvoi Severall. "Raapaiskaahan siihen
tuli, minä pistäyn katsomassa, miten Walker tänä aamuna jaksaa."

Hän poistui huoneesta, mutta palasi tuossa tuokiossa tyrmistynein
kasvoin.

"Hän on mennyttä!" huudahti hän käheästi.

Sanat saivat minut kauhusta värähtämään. Seisoin lamppu kädessä
häneen tuijottaen.

"Niin, mennyttä!" kertasi hän. "Tulkaa katsomaan!"

Seurasin häntä sanaakaan hiiskumatta, ja makuuhuoneeseen astuessani
sattui ensi silmäykseni Walkeriin itseensä. Hän virui rentonaan
vuoteella siihen harmaaseen flanelli-yöpukuun verhoutuneena, jota
minä olin edellisenä iltana autellut hänen yllensä.

"Eihän toki kuollut!" änkkäsin.

Tohtori oli kamalasti kiihdyksissään. Hänen kätensä vapisivat kuin
lehdet tuulessa.

"Hän on ollut hengetönnä jonkun tunnin."

"Kuumeeseenko hän kuoli?"

"Kuumeeseen! Katsokaa hänen jalkaansa!"

Vilkaisin alas ja huuliltani kirposi hirmustunut ähkäys. Toinen jalka
ei ainoastaan ollut vääntynyt sijoiltaan, vaan pusertunut kerrassaan
ympäri mitä luonnottomimmalle kierteelle.

"Hyvä Jumala!" voihkasin. "Mikä on voinut tämän tuottaa?"

Severall oli laskenut kätensä kuolleen miehen rinnalle.

"Tunnustelkaa tästä", hän kuiskasi.

Laskin käteni samalle kohdalle. Ei tuntunut mitään vastusta. Ruumis
oli ihan pehmeä ja veltto. Se hyllyi kuin sahajauhonukkea painellessa.

"Rintalasta on rusentunut", selitteli Severall samoin kauhistunein
kuiskein. "Hän on mäsänä. Jumalan kiitos, että hän sai laudanumia.
Näette hänen kasvoistaan, että hän kuoli unessaan."

"Mutta kuka on tämän voinut tehdä?"

"Olen kokenut minkä kestän", sopersi tohtori otsaansa pyyhkien. "En
liene pahempi pelkuri kuin muutkaan, mutta tämä nykistää minut. Jos
olette menossa 'Gamecockiin' --"

"Tulkaa!" kehotin minä, ja läksimme me. Jos emme juosseet, niin
syynä oli kumpaisenkin halu säilyttää viimeinen tähde oman arvonsa
tuntoa toisen nähden. Keveässä kanootissa oli paisuneella virralla
kulkeminen vaarallista, mutta me emme siekailleet silmänräpäystäkään.
Hän ajoi vettä, minä meloin, ja veden päällä sen pysytimme
huvipurrelle asti. Sen kannella, kahdensadan metrin salmen kohistessa
meidän ja tuon kirotun saaren välissä, tunsimme taas olevamme oma
itsemme.

"Palaamme tunnin kuluttua tai niille paikoin", sanoi tohtori. "Mutta
tarvitsemme tovin tyyntyäksemme. En vuosipalkastanikaan olisi suonut
neekerien nähneen minua äskeisessä kunnossani."

"Olen käskenyt kokin valmistaa aamiaisen. Sitten lähdemme takaisin",
sanoin minä. "Mutta hyväinen aika, t:ri Severall, miten selitätte
tämän kaiken?"

"Se käypi yli ymmärrykseni -- olen ihan ymmällä. Olen kuullut
villien aavejuttuja ja naureskellut niitä muiden mukana. Mutta että
kelpo Walker parka, sävyisä, Jumalaa pelkääväinen yhdeksännentoista
vuosisadan englantilainen tuhoutuu tällä tavoin ainoankaan luun
jäämättä eheäksi ruumiissaan -- se on järkyttänyt mieltäni, sitä
en kiellä. Mutta katsokaas tuonne, Meldrum, onko tuo matruusinne
päästään vialla vai päissään, tai mikä on hänellä hätänä?"

Ukko Patterson, miehistöni vanhin ja vakaa kuin pyramiidit, oli
asetettu keulapuoleen puoshaalla torjumaan virran mukana kiitäviä
irrallisia pölkkyjä. Nyt hän seisoi polvet lynkyssä tuijotellen
eteensä ja hurjasti huidellen etusormellaan.

"Katsokaa sitä!" älähti hän. "Katsokaa!"

Ja samassa mekin näimme ilmiön.

Alas virtaa solui tavattoman jykeä musta puunrunko, jonka leveätä,
kiiltävää selkää vesi juuri hiukan valeli. Ja sen edessä -- kolmisen
jalkaa etupuolella -- kaareutui laivan kokkapuun tavoin ylöspäin
verkalleen puolelta toiselle huojuva kammottava pää. Se oli litteä,
ilkeän näköinen, iso kuin olutnassakka, kauhtuneen homeinen
väriltään, mutta sitä kannatteleva kaula oli himmeänkeltaisen ja
mustan laikullinen. Sen viilettäessä "Gamecockin" ohitse vesien
vilskeessä näin kahden suunnattoman kiemuran kiertyvän esille
jostakin isosta puun ontelosta, ja hirvittävä pää kohosi äkkiä
kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen, tylsin, kelmuisin silmin
katsellen purtta. Seuraavassa hetkessä oli runko vilahtanut
ohitsemme, syöksyäkseen kamalan matkustajansa keralla aavaan
Atlanttiin.

"Mikä se oli?" huudahdin.

"Vannehtimossamme kummitellut hirmu", vastasi t:ri Severall, ja
hänestä oli tuokiossa tullut sama reima, varmaryhtinen mies kuin
ennenkin. "Niin, siinä meni se paholainen, joka on ollut saaremme
vitsauksena. Se oli Gabuuni-maan iso python."

Ajattelin koko rannikolla kuulemiani kertomuksia sisämaan hirmuisista
jättiläiskäärmeistä, niiden ajoittaisesta ruokahalusta ja niiden
kuolettavan puristuksen hirveästä voimasta. Sitten asia selkisi
mielessäni. Edellisellä viikolla oli tulvinut. Ryöppy oli kuljettanut
mukanaan tuon suunnattoman paksun, onton puunrungon kauhean
asukkaansa keralla. Ties mistä etäisestä troopillisesta metsästä
hirviö lieneekään ollut lähtöisin. Se oli ajautunut saaren itäisen
poukaman pohjukkaan. Vannehtimo oli ollut likeisin rakennus. Kahdesti
se ruokahalunsa palatessa oli siepannut yövartian. Viime yönä se
epäilemättä oli taas tullut, kun Severall oli ollut huomaavinaan
jotakin ikkunassa, mutta se oli kaihtanut valoa, kiemurrellut
edelleen ja surmannut Walker poloisen makuulta.

"Miksei se vienyt saalistaan?" kysyin.

"Jyrinä ja leimahdukset kai pelottivat hirviön tiehensä. Tuossa tulee
kokkinne, Meldrum. Mitä pikemmin haukkaamme eineemme ja palaamme
saarelle, sitä parempi; muutoin saattaisi joku noista neekereistä
arvella, että me säikyimme."





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kadonnut pikajuna - y.m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.