Title: Viipurin pamaus - Historiallinen romaani
Author: Ivalo, Santeri
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Viipurin pamaus - Historiallinen romaani" ***


VIIPURIN PAMAUS

Historiallinen romaani


Kirj.

SANTERI IVALO



WSOY, Porvoo, 1911.



SISÄLLYS:

    I. Karsittu puu.
   II. Kyrönsalmen tarina.
  III. Laatokan rannoilla.
   IV. Sotako vai rauha.
    V. Ohoh, kultaista kotia.
   VI. Sigrid-rouvan kirje.
  VII. Yksinäinen vanhus.
 VIII. Isännänvaihdos Viipurin linnassa.
   IX. Odotuksen jännitys.
    X. Immen ikävä.
   XI. Vatikiven taistelu.
  XII. Kirje piispalle.
 XIII. Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput.
  XIV. Viipurin pamaus.
   XV. Pakosaunalla.
  XVI. Ruotsin apuväki.
 XVII. Jouluyö tuomiokirkossa.
XVIII. Hattulan kirkon raunioilla.
  XIX. Kilpahiihto.
   XX. Rauha maassa.



I. KARSITTU PUU.


Verkalleen selkeni ilma lumimyrskyn jälkeen. Vielä tohisi tuuli
kuusten latvoissa, vielä se juoksutti kuivaa lunta pitkin
piha-aukeata, mutta sen vihainen viima oli jo talttumassa ja
paksupilvinen, harmaja taivas seestyi kalpeana ja ikäänkuin arkaillen
järven takaa, suven kaukaiselta rannalta.

Mutta kun tuo harmaja sarastus ehti kuusten latvain ylitse
valaisemaan vanhaa talonpaikkaa, niin se ikäänkuin oudoksuen
viivähti myrskyn aikana muuttunutta maisemaa katsellessaan. Eiväthän
olleetkaan siellä enää elantopaikat entiset, eihän kohonnutkaan enää
tuvanharja eikä sen olkikatto kinosten keskeltä. Talo oli poissa ja
poissa oli sen vierestä omettakin ja suippopää kota ometan kupeelta.
Tietä ei näkynyt mäelle eikä saunanrantaan, piha oli autio ja eloton,
-- se oli kaikki kuin äänettömään kuolemaan kangistunutta. Talttuva
tuuli kohisi vain hiljaa umpeen pyryttyneellä pihalla, viskaten
vielä silloin tällöin tuprahtavia lumia kinoksesta törröttäväin,
hiiltyneiden hirrenpäiden peitoksi.

Vähitellen valkeni kuitenkin äänetön, autio piha-aukea. Silloin
kuului sen keskeltä, kaivon luota, yhtäkkiä kumea, venytetty
tohahdus, jonka kaiku monistui viereisessä kuusikossa. Se oli raskas
huokaus, joka tuskana kohosi rotevan miehen rinnasta.

Mies siinä näet seisoi kumarana pyryävällä pihalla, kädellään kaivon
kanteen nojaten, mutta seisoi siinä nietoksessa niin liikahtamatta,
ettei hänkään aluksi ollut kangistuneesta maisemasta eläväksi
olennoksi erottautunut. Luminen turkki retkotti rinnalta auki ja
takaraivolle oli kohonnut lammasnahkainen naapukka, jonka alta
kiertyneet hiukset takkuisina valahtivat kasvoille. Mutta noilta
miehen karkealuisilta kasvoilta kuvastui sanomaton hätä. Hänen suunsa
ammotti auki ja hämmentynyt oli katse hänen silmissään, kun hän
hievahtamatta tuijotti yhteen kohti, kaivon kupeelle, alas kinokseen.

Siinä hänen edessään makasi puolittain vielä lumen peittämänä pieni
vainaja. Se oli noin kymmenvuotias poika. Melkein ylisillään se
siinä makasi, hennot nyrkit piikkospaidan rinnukseen puristuneina,
ja ruskeatukkainen pää retkotti hervotonna kinoksessa. Tukassa oli
vielä paksusti valkoista lunta, mutta rinnan kohdalle oli lumi
heleänpunaiseksi jäätynyt.

Tätä pientä vainajata katsomaan oli mies siihen kuin liikkumattomaksi
jähmettynyt. Hän oli viskannut konttinsa, jousensa ja kantamuksen
metsän riistaa sustensa viereen veräjälle, sitten oli hän kävellyt
kierroksen aution pihan ympäri -- jälistä se näkyi -- ja niin oli
hän pysähtynyt tähän kaivon luo. Kinoksesta pilkoittaneen vainajan
oli hän kaivanut lumesta näkyviin, eikä hän nyt saanut katsettaan
siitä irti. Vihdoin hän kumartui ja karkea koura laskeutui hiljaa
hivelemään tuota pyöreätä, sileätä poskea... Se oli kylmä kuin jää.
Ja toinen, vielä raskaampi huokaus lähti nousemaan kumartuneen
miehen rinnasta, nousemaan niin vihlovana, että se tuntui täyttävän
koko aution luonnon määräämättömällä kaiholla. Ja käheänä kuiskeena
seurasivat sitä sanat:

-- Poikani, poikani, tappoivat!

Hellästi tarttui hän tuohon hentoon ruumiiseen, nosti sen kinoksesta
kaivon kannelle ja karisti lumen pois sen paljailta jaloilta. Pakoon
näkyy lapsi lähteneen pyrkimään tuvasta, kun sen tuohon kaatoi
armoton keihäs. Siinä se nyt makasi kaivon kannella, rauhaisa ilme
pehmeillä kasvoillaan, ja sen viereen jäi yhä isäkin liikahtamatta
seisomaan, yksin autiossa luonnossa.

       *       *       *       *       *

Niin seisoi hän siinä vielä, kun kaksi hiestynyttä hiihtäjää laski
rinnettä myöten alas metsästä ja pysähtyi hänen suksiensa viereen
veräjälle. He saapuivat sanattomina, ikäänkuin jo tuntien tullessaan,
minkä hävityksen he perillä kohtaisivat. Mutta tuokioksi näytti
kumminkin tuo hävityksen näkö jäädyttävän jalan mäystimeen ja käden
sauvan varteen ja hengitystäkin salpasi raunioista vielä nouseva,
katkera kydön käry. Heidän hakevat katseensa harhailivat hetkisen
melkein tylsinä yli lumipeittoisten kekäleiden, mutta pysähtyivät
sitten keskipihalle, tarttuen siellä kumarana seisovaan mieheen.
Ja vanhempi hiihtäjistä, pitkänhuiskea, harvapartainen ukko, nousi
suksiltaan ja astui verkalleen kaivolle:

-- Kiitos Maarian, sinä Manu toki elät, virkkoi hän harvakseen. --
Mutta miten on laita toisten? Oletko tavannut heistä ketään?

-- Olen... tässä... vastasi ontolla äänellä Manuksi puhuteltu,
päätään tulijaan kääntämättä. Ukko oivalsi, että miehen kaikki aistit
olivat kiintyneet siihen vainajaan, joka hänen edessään lepäsi, ja
hän virkahti hiljaa:

-- Katalat, tappoivat lapsesi!

-- Ainoani...

Kumarassa seisonut mies oikasihe nyt yhtäkkiä suoraksi ja kääntyi
vanhukseen päin. Hän loi melkein säikähtävän katseen ympärilleen,
tapahtuneen hävityksen jälkiin, näyttäen nyt vasta ikäänkuin heräävän
tajuamaan, mitä todella oli tapahtunut. Hänen kankeiksi jähmettyneet
kasvonsa elpyivät vähitellen, ja ikäänkuin nyt vasta löytäen sanoja
pakahtuneen sydämensä kauhulle tarrasi hän vanhuksen käsivarteen ja
huudahti melkein kuin raivostuneena:

-- Isä, mitä tämä kaikki on? Kuka poltti kotimme ja tappoi lapseni...
kuka ja miksi? -- Ja aivan kuin hätääntyneenä hän jatkoi: -- Kaikki
oli rauhallista, kun toisaamuna läksin takamaille. Mitä täällä nyt on
tapahtunut?

Vanhus seurasi poikansa katsetta, joka siirtyi rauniosta toiseen, ja
hän vastasi:

-- Sodan jälkiä näet tässä. Vainolainen on käynyt, on jo osannut
Hämeen maillekin.

Vanhus lähti astumaan tuvan raunioita kohden. Mutta raskaalta
tuntui hänestä nyt kahlata kotipihan poikki. Tämän talon oli hän
nelisenkymmentä vuotta sitten perustanut tänne Vahvajärven korpeen,
Savon ja Hämeen asutusten välimaille; miehuutensa ja voimansa vuodet
oli hän raatanut täällä, raivaten korpeen ensimmäisiä halmeaukeita ja
niitä vähitellen laajentaen. Täällä oli hän kasvattanut ympärilleen
monilukuisen perheen, jonka toiset jäsenet jo tosin olivat vuorostaan
hakeneet itselleen omia uutisasutuksia vielä kaukaisemmilta
sydänmailta, mutta jonka kantajoukko kumminkin oli täällä pysynyt
hänen ympärillään. Se oli ollut onnen ja rauhan koti, -- tuossa
olivat nyt sen kodin rauniot, siinä sen perheen pirstaleet!

Siksi oli vanhuksen nyt niin raskasta kahlata kotipihallaan. Äkkiä
hän kuitenkin kiirehti askeleitaan. Hänen toverinaan saapunut toinen,
nuorempi, hiihtäjä oli näet jo rientänyt raunioille tutkimaan
hävityksen jälkiä, ja hän sieltä nyt huudollaan ukkoa kiirehti.
Tämä nuorukainen -- melkein poikaselta hän vielä näytti varreltaan
niinkuin kasvoiltaankin -- oli lumen alta entisen tuvan oven kohdalta
keksinyt tutun kaulahuivin liepeen. Hän kaivoi siinä kinosta
syvemmältä, ja jo pääsi häneltä valittava huudahdus:

-- Isä on täällä tapettuna! Pää on murskattu...

Vanhus ehti siihen avuksi, ja yhdessä nostivat he hangelle vainajan,
vanhuksen pojan, nuorukaisen isän. Valtoinaan valuivat vedet poikasen
poskille. Siihen siirtyi mies kaivon luotakin, oman vainajansa
vierestä, ja hänen silmässään vaihtui surun tuskainen ilme vähitellen
vihan verestykseksi, -- hänen veljensä oli tämä vainaja. Mutta ukko,
joka oli tuokioksi kuin murheen murtamana kokoon vaipunut, hän nyt
yhtäkkiä hytkähti ja virkkoi pelottavan aavistuksen pistämänä:

-- Entä toiset, entä talon naiset! Missä on äitisi, Viljo, ja missä
Marketta, tyttöraukka...?

-- Ovatkohan surmanneet äidinkin? valitteli nuorukainen kehän
vierustaa kopeloiden.

-- Hakekaamme...!

Pitkän rupeaman teki siinä kolme miestä surullista työtä hiiltyneiden
raunioiden välissä, hakien lumen alta omaistensa ruumiita. He
kaivoivat pihan kinokset pitkin ja poikki, purkivat rauniot, etsivät
aitovieret. He hakivat saunan, joka vainolaisilta oli rantaan jäänyt
polttamatta, ja aitan, joka lymyili loitompana mäellä. He eivät
puhutelleet toisiaan, tuskin sanaa työnsä ohessa vaihtoivat, eikä
valitusta enää kuulunut heidän huuliltaan.

Mutta ei löytynyt jälkiäkään talon muista eläjistä. Ei perhe ollut
enää suuri ollutkaan Vahvajärven uudistalossa, senjälkeen kun rutto
siellä edellisenä talvena oli riehunut, vieden lapset talon kahdesta
perhekunnasta, kahdelta veljekseltä, sekä siltä, joka nyt makasi
hangella vainajana että siltäkin, joka verestävin silmin loi lunta
siinä vieressä. Vanhemmalle veljeksistä oli rutto toki säästänyt
vaimon ja pojan, Viljon, joka siinä nyt isäänsä suri. Mutta nuorempaa
veljeä, Manua, oli surma vielä kovemmin kolhaissut. Se oli kaatanut
häneltä yhteiseen hautaan kolme lasta äitineen, -- ainoastaan yksi
poika, isän silmäterä, oli jäänyt henkiin. Ja tämä nyt makasi kylmänä
kaivon kannella.

Armoton oli ollut taudin koura, verinen nyt vainolaisen. Ja raskas
aavistus sydämessään hoki vanhus hiljaa kinosta kaivaessaan:

-- Marketta, kuopukseni, veivätkö sinut orjakseen...?

Metsätuvassa oli näet nousevan polven keskessä kasvanut vielä
tyttö, Lauri-isännän nuorin lapsi, hänen ja hänen vaimovainajansa
jo vanhetessa syntynyt. Tämä, kotinsa päivänpaiste, oli nyt hänkin
kateessa. Häntä hakeakseen juuri ukko hankia kaivoi, sillä olisipa
hän mieluummin suonut tytön löytävänsä vainajana, kuin jäänyt siihen
tietoon, että hänet ovat raa'at ryöstäjät vieneet mukaansa. Hän haki
metsänrinnan, purki heinäsuovankin, turhaan. Halli-koiransa tapasi
hän halkopinon vierestä kirveen surmaamana, aidan luota kaivautui
esiin lehmän verinen vuota, mutta ihmisistä ei löytynyt enää
jälkiäkään. Ja masentunein mielin saapuivat hakijat, yksi toisensa
jälestä, takaisin kaivolle, johon he istuivat lepäämään pienen
vainajan viereen.

-- Ryöstäneet ovat äitini, niin virkahti nuorin joukosta, Viljo,
jolta häneltäkin työn varrella kyyneleet jo olivat kuivuneet ja jonka
lapsenkasvot nyt ikäänkuin karkenivat ja kovettuivat.

-- Se on karjalaisten tapoja, huoahti vanhus. -- Miehet tapetaan,
naiset viedään orjiksi.

-- Karjalaisiako siis olivat ryöstäjät, kysyi nuorukainen. -- Luulin
heitä Venäjän väeksi.

-- Karjalaisia tai venäläisiä, ehkä molempia, niitä samoja
rajantakaisia ne ovat olleet, jotka viime vuosina ovat ryöstelleet
Savonkin kyliä.

Tuokion hankeen tuijotettuaan lisäsi ukko:

-- Onhan niiden hävitysretkistä kuulunut Savostapäin humua tänne
meidänkin puolelle, ja viime vuosina on tätä kauttakin pakolaisia
monta kertaa kulkenut, mutta ennen eivät ryöstäjät toki ole
uskaltaneet ulontua metsätaipaleen taa. Nyt tulivat.

Lauri-ukon ja nuoren Viljon näin hiljakseen tarinoidessa oli Manu
taas jäänyt seisomaan poikansa ruumiin eteen. Hänen kasvoihinsa
pingoittui siinä terävä juova; suru ja viha näyttivät hänen
mielessään kamppailevan. Vähitellen pääsi viha voitolle; sitä värisi
jo hänen äänensä, kun hän hetken kuluttua virkkoi:

-- Ihan mielinmäärinkö saivat täällä vainolaiset elämöidä? Missä
olitte silloin tekin isä? Milloin ne tulivat?

Hän itse oli ollut pyyntiretkellä etäisemmillä erämailla, mistä nyt
juuri oli palannut poltetulle talolle, eikä hän vielä tarkemmin
tuntenut, mitä kaikkea sillävälin oli tapahtunut. Hiljaisella äänellä
kertoi nyt hänelle vanhus:

-- Eilenaamulla ne tulivat, päivän noustessa. Me olimme Viljon kanssa
silloin jo ansoilla niinkuin ainakin. Pimeällä jo olimme metsään
hiihtäneet ja rihmat koettuamme palailimme kotiin halmeen laitaa...
silloin sen näimme. Vierasta väkeä pelmusi pihalla.

-- Arvasitte vieraat, -- ettekä hiihtäneet kohti? Manu kyseli näin
kiihtyneenä, melkein nuhdellen. Mutta vanhus vastasi rauhallisesti:

-- Ensi ajatukseni oli tietenkin hyökätä kohti, pelastamaan edes
lapset, poikasi ja Marketan. Katselin vesakosta: suksikeihästä oli
kuin metsää ahteella ja hoilaus kuului pitkin pihaa. Mutta talonväkeä
ei näkynyt enää ketään.

-- Ehkäpä elivät kuitenkin vielä, -- oi, jospa eilisaamuun olisin
ehtinyt kotiin!

-- Tuossa makaisit nyt poikasi vieressä.

-- Anna makaisin, kiivaili Manu. -- Siinäpä mieluummin olisinkin,
mutta muutamia koirankuonolaisia olisin toki ehtinyt nujertaa. Mitäpä
nyt on meidänkään hengestämme enää!

Nyt terästi jo vanhuskin vähän äänensä, pojalleen vastatessaan:

-- En omaa henkeäni ajatellut minäkään, enpä vielä Viljoakaan.
Sysäsin jo sukseni vesakosta, vaan peräytin ne taas. Heimoani
muistin. Mietin, mikä mahtoi olla vainolaisten matkan määrä, ja
arvasin, että Hämeen rintamaita he nyt ovat lähteneet ryöstämään. Kun
en kyennyt omaa talokuntaani pelastamaan, en henkeni hinnallakaan,
niin päätin pelastaa toki Sysikorven hävitykseltä. Oikasimme alas
ahon läntistä rinnettä, viemään kirkolle sanaa, ennenkuin sen
vainolainen itse toisi, -- jospa olisi meillekin varoitussana Savosta
päin saapunut!

-- Eikä vainolainen teitä havainnut?

-- Havaitsi. Saunarannasta he näkivät, kun me lahden yli hiihdimme,
ja arvasivat kai asiamme, koska heitä kymmenkunta miestä läksi
perästä ehättämään. Se oli tiukkaa menoa. Minä olen jo vanha, ja
Viljo oli sellaiseen hiihtoon liiankin nuori, mutta mepä tunsimme
mäet ja matkat. Vähitellen hiljeni takaamme soinut mökä ja huuto,
-- puolitiestä olivat vainolaiset palanneet, kaiketi tänne toisten
kanssa tupamme hiiloksella lämmittelemään. Kun Savukankaan navalta
näimme itäisen taivaan punoittavan, niin silloin sen tiesimme, että
nyt kotimme palaa.

Sysikorven asukkaat olivat saaneet ajoissa sanan, ja kun viholliset
sen oivalsivat, eivät he sinne asti enää ryöstömatkaansa
jatkaneetkaan. Mutta sanan viejän koti oli raunioina, hänen perheensä
oli tuhottu. Varoituksen heimolleen vietyään oli Vahvajärven vanhus
lähtenyt pojanpoikansa seuraamana lumimyrskyn läpi palaamaan
poltettuun kotiinsa.

Manu oli ääneti kuunnellut tätä isänsä kertomusta. Hän tiesi nyt,
mitkä vihan voimat olivat hänen onnensa tuhonneet, ja oivalsi jo
senkin, ettei niitä olisi hänkään voinut siitä estää. Ja ikäänkuin
talttuneena äskeisestä raivostaan, ikäänkuin avuttomana, hän nyt
hiljaa virkkoi:

-- Tässä siis olemme jälellä me? Ja mikä nyt eteen?

Lyhyt talvipäivä oli kulunut, iltahämärä oli käsissä. Lumipyry oli
nyt kokonaan asettunut; läntisen taivaan poikki purjehti verkalleen
punertava pakkaspilvi, joka vähitellen kelmeni. Luonnossa oli kaikki
äänetöntä, kangistunutta, kuolemankylmää. Toivoton autiuden tunne
täytti hävityksen raunioilla istuvain miesten mielet, eivätkä he
pitkiin aikoihin osanneet siitä liikahtaa mihinkään ryhtyäkseen.
Mutta nuori Viljo, jonka mieli oli kaihosta pakahtua, hän virkahti
vihdoin kuin sitä keventääkseen:

-- Miksi, ukko, miksi tulivat nuo kaukaiset miehet tänne asti meidän
kotiamme hävittämään?

Vanhus hymähti katkerasti:

-- Miksi? Vanhan heimovihan kirous se meidät tavotti. Näillä samoilla
mailla riehui minun nuorena ollessani sama viha ja vaino, mutta
silloin hämäläisten ja savolaisten välillä. Savolaiset tekivät
ryöstöretkiä meidän pyyntimaillemme, polttivat ja tappoivat, ja
meidän miehet kostivat. Ne kahakat saatiin toki vähitellen asettumaan
ja heimosovussa päästiin elämään monta vuosikymmentä. Mutta meidän
kanssamme rauhaan päästyään löysivät savolaiset pian uuden vihollisen
itäisiltä rajamailtaan, karjalaisten heimon, joka asuu siellä
suurten järvien takana. Kalavesistään ja pyyntimaistaan ovat he jo
kauan siellä katkerasti riidelleet, ja vihdoin ruunun miehetkin
sekaantuivat näihin heimokiistoihin. Torailtiin apajoista, riideltiin
rajoista, ja kiistasta kasvoi sota. Ruotsin herrat rupesivat sitten
rakentamaan linnaa Savoon, muka savolaisille turvaksi, mutta siitä
rajantakaisten kiukku yhä yltyi. Moneen kertaan he nyt viime vuosina
ovat polttaneet Juvan ja Savilahden kylät. Tottapa siellä nyt ei
ollut enää mitä polttaa, koska jo työntyivät tänne.

Näin kertoi vanhus muistojaan vieressään kuuntelevalle nuorukaiselle,
jonka sittenkin oli vaikea ymmärtää, miksi noiden kaukaisten
kiistojen piti heidän rauhaisaan korpeensa asti tuoda hävitystä ja
tuskaa. Ja siinä mielentilassa poika vielä virkkoi:

-- Mutta kuulutettiinhan viime talvena kirkossa, että rauha on tehty
ja ryöstö kielletty! Joko on loppunut sekin rauha?

-- Eivät näy karjalaiset välittävän tehdyistä rauhoista, kun
heille tulee retkille halu. Mukavampi on elää ryöstösaaliista kuin
kaskimaista ja orjilla on kevyt kotitöitä teettää.

Vanhus oli tyynesti kuvannut noita kotiaan kohdanneen tuhon syitä.
Mutta nyt alkoi hänen äänensä väristä, kun entisajan muistot
voimakkaina tunkeusivat mieleen. Hyvin oli hän luullut nuorena
miehenä tehneensä, perustaessaan kotinsa heimorauhan merkiksi
siihen Savon ja Hämeen väliseen erämaahan. Tämä rauhan koti oli
nyt ensimäisenä hämäläisten asumuksista joutunut sodan jalkoihin.
Katsellessaan siinä pirttinsä lumirajaan asti palanutta kehää ja
edessään vainajina lepääviä perheensä jäseniä, tunsi Lauri-ukko nyt
syvästi, kuinka koko hänen elämäntyönsä oli kaksinkerroin tuhottu,
-- pikainen tuokio oli lyönyt pirstaleeksi hänen sekä itselleen että
heimolleen rakentamansa onnen!

Äänettömänä hän näihin mustiin mietteihinsä vaipui. Mutta hänen
poikansa, Manu, oli sivulta kuunnellut ukon tarinaa, ja samat
ajatukset kuohuttivat hänen mielensä vastustamattomaksi myrskyksi.
Poikansa ruumiin ääressä ääneti seisonut mies oikasihe suoraksi,
kavahti isänsä eteen ja uudisti äskeiset sanansa, mutta nyt
intohimoisesti, miltei rajusti:

-- Entä nyt? Mikä on meillä edessä? Ukko katsahti kysyvänä poikaansa:

-- Mikä edessä? Raskasta on elämä näissä oloissa, mutta elettävä
se kuitenkin on. Ala alusta! -- se on näillä mailla saatu monasti
ennenkin tehdä!

Mutta hänen edessään seisova mies pudisti päätään:

-- Ala alusta! Rakenna uusi tupa, hanki uusi karja, perusta uusi
perhe, -- ja elä sitten siinä uskossa, että vainolainen, joka kerran
löysi tänne tien, nyt jättää meidät rauhaan!

Vanhuksen täytyi myöntää, että Manu puhui tosia. Vaino oli alkanut ja
sitä kyllä jatkuukin, -- oi jospa hän sitä ennen olisi turpeen alle
päässyt! Hän aavisti jo, mitä uraa hänen katkeroittuneen poikansa
ajatukset olivat lähteneet kulkemaan. Mutta hänen oma elämänuransa
oli aina ollut toinen, eikä hän ollut suurimmankaan ahdistuksensa
hetkinä siltä luopunut. Siksi hän vastasi.

-- Ei ole täällä ennenkään heittäydytty epätoivoon, on alettu alusta,
kuinka lie kirvellytkin sydäntä. Mietin tuossa kyllä itsekin äsken
saloa hiihtäessäni, olisiko jättää tämä liian yksinäinen uudistalo ja
palata elämään vanhoille Karmalan rintamaille. Mutta tänne ehtiessäni
näin kotipihlajan vielä pystyssä, -- sen pihlajan juurella on sukuni
kohonnut, siinä sen pitää edelleenkin kasvaa, niin päätin, vaikkei
minun ijälläni ole helppo käydä raunioille uutta elämistä rakentamaan.

Mutta Manu pudisteli yhä päätään ja kolkolla äänellä hän puhui:

-- Minulla oli poika. Hänen rinnallaan olisin täällä raatanut
vaikka kymmenen uutta tupaa pystöön, ja ilolla olisin sen tehnyt...
Tappoivat lapseni, -- nyt olen kuin karsittu puu, -- isä, kaikki,
joiden hyväksi raadoin, ovat poissa. Isä, minä en voi jäädä tänne
raatamaan... sydäntäni syö sappi, sormissani tunnen kuin pedon
kynnet, minun täytyy saada kostaa!

Ja hän katsoi nyt tyynesti, mutta järkähtämättä isäänsä kasvoihin.
Hän oli hurjan päätöksensä tehnyt, sen vanhus jo oivalsi, ja
hän tunsi kyllä sen pohjattoman tuskan, joka oli tuon päätöksen
kasvattanut. Mutta itsellään hänellä vaipui pää entistään
kumarammaksi, kun hän virkkoi:

-- Karsittu puu -- niin olen minäkin. Mutta paraneeko se kostamalla?

-- En tiedä paraneeko, vastasi Manu, -- mutta tänne en voi jäädä.
Minun täytyy päästä hiihtämään vainolaisen jäljille.

-- Kostohiihdolle -- yksinkö?

-- Vaikka yksin!

Isä ja poika katselivat kotvasen ääneti toisiaan; he ymmärsivät
toisensa, vaikka tunsivat vastakkain olevansa. Mutta silloin kuului
heidän takaansa ääni:

-- Et tarvitse yksin hiihtää, Manu. Tässä on mies toveriksesi, jos
tahdot.

Hämmästyneinä kääntyivät aution talon viimeiset eläjät puhuttelijaan
päin. He eivät olleet siinä väitellessään huomanneet, että kaksi
hiihtäjää taas oli laskenut alas metsästä ja pysähtynyt heidän
taakseen veräjälle. Tuokion olivat tulijat siinä hämärikössä
katselleet tapahtunutta hävitystä, kuulleet kaivolla keskustelevain
synkät tarinat ja niistä heti ymmärtäneet, mistä oli kysymys. Ja
hiihtäjistä toinen, nuorempi mies, oli kohta valmis tarjoutumaan
toveriksi kostotielle aikovalle.

-- Sinäkö, Pentti, virkkoi Manu vilkastuen ja saapuvaa tervehtien. --
Niin, jopa taisi tulla sinullekin kiire tänne hävityksen maille.

Äsken saapunut mies oli solakka, voimakas nuorukainen: käynti oli
reipas, silmät valoisat. Hän hiihti talonpoikaisissa tamineissa,
mutta verkaa oli kuitenkin hänen lyhyen turkkinsa päällinen,
punaisella oli kirjailtu sitä kiinnittävä vyö ja vaskitetussa tupessa
riippui siitä helapääpuukko. Tämä Pentiksi puhuteltu nyt vastasi,
hiukan sanoja kielellään pyörittäen:

-- Hiihdimme Hintsan kanssa katsomaan, tarvittaisiinko Vahvajärvellä
miehen apua. Lauri-ukolta kirkolla kuulimme, mikä vieras täällä on
käynyt. Ja jälkipä siitä näkyy!

Hän viittasi hangella lepääviin vainajiin. Mutta Manu lisäsi:

-- Eikä kaikki jäljet näykään, -- ei näy talon naisia!

Nuoren miehen muoto muuttui vakavaksi, kun hän kysyi:

-- Ryöstetytkö ovat... Markettakin?

-- Orjiksi viedyt.

-- Milloin lähdemme, Manu?

Tämä nuori hiihtäjä oli metsätalon eläjäin etäinen heimolainen,
vanhan Lauri-isännän kasvinveljen, Hollolan kihlakunnan entisen
voudin, Henrikki Tuomaanpojan nuorin poika. Hänet oli hänen isänsä,
virkaheitto voutivanhus, jonka vanhemmat lapset olivat hajaantuneet
maailmalle, kasvattanut talonpojaksi, Suopellon isännäksi, ja
tähän taloonsa oli Pentti Vahvajärveltä emäntää katsellut. Siksipä
hän ei ollutkaan vieras tällä salolla, hän oli metsämatkoillaan
usein poikennut sinne Marketan puheille, ja siellä olivat nuoret
rakentaneet lemmen liiton. Se oli tuttua sekä kirkolla että
salotalossa, vaikka juttu ei vielä varsin valmis ollutkaan, kun vanha
Lauri-isäntä, jonka välit voudiksi ruvenneen kasvinveljensä kanssa
aina olivat olleet kankeat, ei vielä ollut lemmikkityttöään luvannut
sinne "herras-sukuun." Mutta nuoretpa eivät olleet peräytyneet
liitostaan, sen Manukin tiesi, ja siksipä hän ei liioin kummastellut,
että Pentti nyt oli salotaipaleen poikki hiihtänyt kyselemään
morsiamensa kohtaloa.

-- Niin, asiaa on nyt sinullakin vainolaisen jäljille, virkkoi Manu.
-- Tule toveriksi, jos tahtonet hiihtää sinne asti, mistä murhaajat
löydetään, minä hiihdän vaikka vainolaisen omille pesille!

-- En palaa kesken minäkään. Ja Marketan tuon vielä kotoisille
maille. -- Niin lupasi uhmaten nuori mies. Ja hiihtotoveriinsa päin
kääntyen hän jatkoi: -- Ja sinä Hintsa kai lähdet kolmanneksi. Nyt
kerrankin miestä tarvitaan!

Tämä Pentin toveri oli päätä pitempi muita miehiä; hän oli vankin
Ilvesmäen vankoista pojista, karhuntappajana kuulu, tappelijana
peljätty pitkin sekä rinta- että riistamaita. Hänelle oli moinen
retki juuri mieliretkiä, ja hänen arvettuneille kasvoilleen nousikin
nyt leveä hymy, kun hän lyhyesti vastasi:

-- Milloin lähdetään?

Silloin Manu siirrähti poikansa ruumiin vierestä, ikäänkuin
lopullisesti lohkaistakseen itsensä irti siitä, mikä oli
hänelle ennen ollut rakkainta, ja rutosti ryhtyäkseen uuteen
elämäntehtäväänsä.

-- Lähdemme heti!

Ja hän nosti lumiselta kaivonkannelta syliinsä pienen vainajan, nosti
hellästi kuin nukkuvan lapsen, ja lähti häntä kantaen kahlaamaan
mäellä olevaan aittaan päin.

Pihalla, kaivon luona, seisoivat toiset ääneti katsellen Manun matkaa
kinosten halki. Illan hämärä oli jo muuttunut sydäntalven varhaiseksi
pimeäksi; lumista luontoa valaisivat vain hallavan taivaan kalpeat
tähdet. Kuin aaveelta näytti siinä tuo kinoksessa kahlaava mies, joka
kantamuksineen painui varjona sakeaan, valkoiseen metsään. Mutta
kaivolle istahtaneen vanhuksen leuka tärisi, hän puhui siinä kuin
itsekseen:

-- Ajat muuttuivat. Taas tuli vaino ja kosto. Te lähdette... enkä
teitä moiti. Tunnen minäkin sen koston polton, vaikka sitä ikäni
koetin sammutella. Nyt se roihuaa taas!

Hänen vieressään seisoi Pentti Heinonpoika kuunnellen vanhuksen
sanoja vakavissa mietteissä hänkin. Yhtäkkiä oli hän siis näinikään
joutunut vainohiihdolle, hän joka aina oli elämänsä kuvitellut
rauhalliseksi raatajanelämäksi kotoisilla halmeilla. Ei hän ollut
sitä ajatellut vielä tänään aamupäivälläkään lähtiessään kotoa,
johon puolisokea isänsä yksin jäi tupaan. Nyt hänelle ukon sanoista
selkeni, että tässä on kysymys pitkästä hiihdosta, alkavasta
vainon ajasta. Mutta samalla häneen iski selvä käsitys siitä, että
hänelläkin on asiaa nyt hiihtää kostamaan, vaikkapa perille asti...
Nyt, kun hän kuuli vainolaisen vieneen Marketankin mennessään,
vihlasi kipu hänen rintaansa ja hän tunsi, että se tyttö on juuri
hänen pelastettava ja pelastettava omakseen. Ja hän siirtyi entistä
vakavampana istumaan vanhuksen viereen, jossa hän virkahti:

-- En tiennyt kotoa lähtiessäni isälleni sanoa, että tällä hiihdolla
pitempään viivyn. Mutta näille maille nyt en kuitenkaan palaa,
ennenkuin Marketta on irti ryöstäjäin käsistä.

Hän lausui sen tyynesti, arkailematta, vaikka hän muistikin, että
heidän välinsä Lauri-ukon kanssa olivat olleet jäykät. Ja vanhus
istui siinä ääneti. Hän oivalsi hyvin, mihin nuorukainen tähtäsi,
mutta hän ei kieltänyt, ei käskenyt. Että aika oli muuttunut, sen
hän tunsi omassa mielessäänkin. Tyttö oli hänen silmäteränsä; hänen
kohtalonsa painoi raskaasti vanhaa sydäntä. Ja melkein mielihyvällä
hän senvuoksi kuuli, kun nuorukainen tuokion kuluttua taas rohkeasti
jatkoi:

-- Jos saan Marketan pelastetuksi, vieläkö silloin, Lauri-setä,
kiellätte häntä pääsemästä Suopeltoon emännäksi?

Se oli suoran miehen kysymys ja ansaitsi suoran vastauksen. Nyt
vastasi vanhuskin reippaammalla äänellä:

-- Ennen vanhaan oli tapana, että ken sodasta minkä toi, hän sai
sen kysymättä omanaan pitää. Jos tyttäreni pelastat, Pentti, ja hän
sinulle suostuu, niin hänet pidä.

-- Tuohon käteen, vaari, huudahti nuorukainen. Nyt hän oli
tehtävästään selvillä. Ja vanhus puristi hänen kättänsä, vielä
virkahtaen:

-- Tuo tyttöni takaisin; hän on minullekin rakas!

Viljo-poika oli sillävälin siirtynyt isänsä ruumiin luo ja Hintsa
auttoi häntä kantamaan jäätyneen vainajan Manun äskeisiä jälkiä
myöten tuonne metsäiselle mäelle. Tuokion kuluttua seurasivat
heitä sinne keskustelijat kaivon luotakin, kahlasivat aittaan,
jonka lattialle oli laskettu vierekkäin kaksi ruumista, pieni ja
suuri, siitä sitten aikanaan vietäviksi vihittyyn maahan. Surevina
seisoville vainajain lähimmille siinä nyt vanhus rohkaisten virkkoi:

-- Rakastin rauhaa ikäni, Manu, mutta en siltä pidätä sinua kostoon
lähtemästä. Se on miehen oikeus! Minä jään Viljon kanssa tänne
raatamaan, asetumme tuonne saunaan, kunnes tuvan taas pystyyn saamme!

Niin hän puhui, eikä hänen äänessään enää ollut valitusta. Mutta
tuota vanhuksen puhetta kuunnellessaan oli Viljo, nuorin joukosta,
siirtynyt isänsä ruumiin luota ja vakavana kuin mies hän nyt kääntyi
ukollensa puhumaan:

-- En minä jää tänne, vaari. Onhan minullakin asiaa ryöstäjäin
jäljille. Äitini on siellä, isäni tuossa... Setä, ota minut mukaasi,
siinä minä hiihdän missä mies...!

Oudostellen katselivat sukulaismiehet nuorukaista. Hänen äänensäkin
soi nyt ihan miehen ääneltä. Näytti kuin hän olisi miehistynyt
muutamassa tunnissa kymmenen vuotta.

-- Sinäkinkö, lapsi? vastasi vanhus hämmästyen.

-- En ole lapsi enää...

Ukko katsahti toistamiseen nuorukaista. Hän näytti tosiaan jo
varreltaankin varttuneen. Vanhus huomasi, että se sama jano, joka
toisia poltteli, oli tarttunut jo häneenkin, ja hän vastasi:

-- Pian karkeni hampaasi, Viljo. Hiihdä siis mukaan äitiäsi hakemaan;
ehkäpä se onkin ensimäinen tehtäväsi. Minä jään tänne yksin, kuin
vanha tervaskanto Vahvajärven salolle, -- no, yksinpä tähän tulinkin.
Käyn kaatamaan hirsiä uutta tupaa varten. Siihen työhön tekin
palatkaa, kun kostonne on täytetty!

Hetkisen he vielä viipyivät männikkömäellä, kuolinaitan edustalla.
Lauri-vanhus antoi siinä neuvoja lähteville, kehottaen heitä ensi
töikseen hakemaan Savilahden, Juvan ja Säämingin savolaisia näiden
pakopirteiltä, joihin he varmaankin olivat vainolaista väistyneet,
ja niiden kanssa neuvottelemaan yhteisestä kostosta. Sitten tuli
heidän kääntyä Savilahden vanhan sissipäällikön eli kupiaan, Pietari
Kylliäisen puoleen, joka sittemmin oli ylennyt linnanpäälliköksi
Savonlinnaan. Harvain miesten ei ollut yksin lähdettävä vainokontion
pesille, mutta noiden miesten avulla voisi kostosta jotakin koitua.

Niin hän neuvoi lähteviä, itse nuoruutensa sotaisia muistoja
verestäen. Kun miehet olivat lyöneet aitan ovelle lujan pönkän ja
sitten rupesivat mäeltä laskeutumaan, silloin hän heidät vielä
pysähdytti, virkkaen:

-- Vielä on meillä työ täälläkin suoritettava.

Hän lähti toisten edellä kahlaamaan yhä ylemmäs mäelle, missä
alavamman metsän ympäröimänä kohosi jylhä, mahtava kuusikko.
Noista uljaista puista oli useista oksat latvaa myöten karsittu
pois, rungot törröttivät alastomina patsaina kinoksesta. Se oli
salolaisten karsikko. Joka kerta, kun talosta joku eläjä oli kuollut,
oli hänen muistokseen tälle mäelle oksittu uusi puu entisten
lisäksi. Niitä oli siellä jo toistakymmentä, ja nyt oli kaksi uutta
puuta karsittava. Siksi siellä nyt pimeässä pakkasillassa kuului
kirveenkalke, kajahtaen terävältä ja laajalti yli erämaan, miesten
oksiessa korkeita, huurteisia kuusia. Se oli viimeistä rakkaudentyötä
vainajille.

Mutta kun se oli tehty, silloin laskeusivat miehet pihalle, heittivät
kontin, jousen ja viinen selkäänsä ja tarttuivat keihässauvaansa.
Manu nousi ensimmäisenä suksilleen.

-- Ja yön selkäänkö aijotte matkalle? virkahti vanhus, katsellessaan
sitä äänetöntä lähtöä autiolta pihalta.

-- Mikäpä yösija meillä on täällä sen parempi kuin salolla,
rakovalkean vieressä, vastasi Manu mäystintään korjaten. -- Sittenpä
ollaan jo taipaleella.

-- Siis hyvästi...

Ja tuokion kuluttua katseli yksinäinen ukko, kuinka neljä miestä
peräkkäin nousi halmeen loivaa rinnettä itäänpäin, yönhämärää
vesakkoa kohti. Etummaisena hiihti Manu varmana ja vantterana; hänen
jokainen hartiavoimainen sauvansysäyksensä näytti kertovan vihaa ja
kostoa. Hänen jäljessään tyrkki Pentti keveästi sompakeihäällään
hankea ja nuori Viljo samosi hänen ladussaan, jäntevästi pyrkien
Ilvesmäen Hintsan pitkäin suksien edestä pois. Hetkisen vilahti vielä
loittonevia varjoja harvasta vesakosta; vielä niiden näkyvistäkin
häivyttyä kuului suksen hiivittävää sihinää. Mutta sekin ääni vaikeni.

Taas oli kuoleman hiljaista autiolla pihalla. Yksinäinen vanhus
seisoi kauan kumarana lumipeittoisten raunioiden keskellä. Oli
kuin eivät jähmettyneet, vanhat jäsenet olisi enää liikkeelle
lähteneetkään. Vihdoin hän toki astui askeleen rantaan päin. Mutta
poltetun pirttinsä raunioiden ohitse kahlatessaan upposi hänen
sauvansa syvälle kinokseen, ja sieltä alta tuntui nousevan hiljainen
ääni, kuin valitus haudasta...

Yksinäinen vanhus kävi kaivamaan lunta, tutkiakseen, mikä siellä oli
helähtänyt. Niin, arvasihan hän sen, sauva oli sattunut palaneen
kanteleen kieliin, ne hän sieltä nyt vapisevassa kourassaan nosti. Se
oli se sama kannel, jota oli soitettu silloin, kun hän ensi kerran
toi uuteen tupaan nuorikkonsa, sen, jolle oli oksittu tuo vanhin
kuusi karsikkomäellä.

Palaneet kielet käpristyivät kerälle. Vanhus viskasi ne kädestään
hankeen ja lähti laskeutumaan saunaan päin, sitä lämmittääkseen,
siinä alottaakseen yksinäisen erakkoelämänsä.



II. KYRÖNSALMEN TARINA.


Savon uuden linnan luoteisen kivitornin laella seisoi eräänä
toukokuun iltana rintavarustukseen nojautuneina kaksi miestä. Saaren
korkea kallioranta ja sen jyrkänteelle rakennettu harmaakivilinna
loivat jo laajan, mustan varjon virran syvään, synkkään veteen.
Salmea ympäröivät matalarantaiset niemet ja pikkusaaret, joista metsä
oli poltettu pois, näyttivät elottomilta ja kylmänharmailta tuossa
illan kalpeassa valossa. Tummansinertävät salot ja värähtämättömät,
valkoisilta välkkyvät vedet vaihtelivat etäämpänä sekä Haukiveden
että Pihlajaveden puolella.

Kuin erakko korvessa seisoi Savon uusi, Pyhälle Olaville omistettu
linna tämän laajan, äänettömän erämaan keskellä. Oli kevättulva
Kyrönsalmessa, siellä loiskuivat laineet hiljaa linnan peruskallioita
vastaan. Mutta tämän solinan keskellä olivat tornissa seisovat
miehet kuulevinaan muitakin ääniä, ja niitä he hengitystään pidellen
nyt tarkkasivat. Olihan kerrottu, että Kyrönsalmen haltija joskus
iltasin nousee syvänteestä laineikkoon soittamaan kanneltaan ja että
sen soiton helinä silloin kuuluu törmälle asti. Vartijoista toinen,
nuorempi, oli nyt ollut salmesta soittoa kuulevinaan.

-- En minä mitään kuule, virkkoi vanhempi, hilperokeihästä
kädessään pitelevä vartija ja siirtyi taas tornin keskelle maisemia
katselemaan. Se oli Pentti Heinonpoika, tuttavamme Vahvajärven
salolta. Hänen nuorempi toverinsa oli Viljo, ja tämä nyt puoleksi
häpeissään, mutta yhä veden yli kumartuneena, vastasi:

-- En minäkään kuule enää. -- Tuokion kuluttua hän taas virkkoi:
-- Onkohan siinä perää, että tuo vesi on noin mustaa siksi, että
siellä asuu paha haltija? Miehet kertovat salmesta saaneensa joskus
sysimustia kaloja.

-- Voipi olla tottakin; ihmeempiäkin on kuultu, vastasi keihäsmies
hiukan hajamielisenä. -- Hänen mietteensä näyttivät liitelevän
muualla. Ja hetken kuluttua hän pysähtyikin toverinsa viereen puhuen:

-- Mutta mitä varten me oikeastaan täällä vielä näitä linnan satuja
kuuntelemme? Miks'emme yhtä hyvin vierrä kotona kaskea?. Näihin
aikoihin siellä kotikylästä juuri kalajärvillekin lähdetään.

Kiukussaan takoi hän keihäänvarrella kivistä permantoa. Mutta nuori
mies vastasi vakavana:

-- Manu ei palaa kotiin, ennenkuin on kostamassa käyty.

-- Enkä minäkään... Mutta kun ei täältä päästä kostamaan! Meitä
petkutetaan... Kolme kuukautta täällä on nyt odotettu, eikä siitä
aijotusta Karjalan retkestä tule mitään!

Pentti puhui kärsimättömänä, suuttuneena tähän kaikkeen. Hänenkö piti
ruveta tänne linnannihdiksi, hänen, jota talo odotti isännäkseen!
Kostohiihdolle oli hän lähtenyt morsiantaan pelastaakseen, emännän
taloonsa hakeakseen, ja nyt oli hän tarttunut tänne erämaanlinnaan
kuin loukkuun. Eikä siellä mitään oltu saatu toimeen. Vainolaisten
jälkiä olivat he, Vahvajärveltä lähdettyään, hiihtäneet Savon
hävitettyihin kyliin. Mutta sieltä olivat jo ryöstäjät silloin
poistuneet, hiihtäen saaliineen suoraan järvien yli omille mailleen.
Pakopirteissä olivat he sitten tavanneet Savon miehiä, ja hyvin
halukkaita olivat nämä olleetkin kostoretkelle lähtemään. Mutta
ilman linnanherran lupaa eivät olleet sanoneet sille retkelle
saavansa lähteä. Hämeen miehet olivat silloin, muutamain savolaisten
seuraamina, hiihtäneet Olavinlinnaan asti, pyytääkseen Kylliäistä
miehineen retkelle mukaan. Linnassa oli heille annettukin puolinaisia
lupauksia, ja siksi ajaksi, kunnes otollinen lähdönhetki tulisi,
olivat Hämeen miehet jääneet ase- ja rakennusmiehiksi linnaan, jossa
aina oli apuväen puute. Mutta nyt oli talvi mennyt, mennyt oli
kelirikon aikakin, nyt olivat vedet auki, ja nyt ei siitä retkestä
enää puhuttukaan mitään.

Tämä se Penttiä harmitti, ja tuokion kuluttua hän taas, noita
hämärtyviä salomaisemia silmäillen, kävi purkamaan vihojaan:

-- Savolaiset koko vesistön varrella ovat niin syvältä sydämistyneet,
että he olisivat valmiit partioretkelle lähtemään minä päivänä vain
sanan saisivat. Heilläkin ovat nyt kylät raunioina eikä ole heillä
viljelysmailleen asiaa. Mutta Pietari-ukko vain vitkastelee: talvella
ei tarkene, kesällä ei kerkiä...

Mutta nureksijan nuorempi toveri ei enää kuunnellut hänen puheitaan;
hän kurkisteli taas veteen ja kuunteli tarkasti. Jo siirtyi
Penttikin sinne hänen viereensä, ja todella, olipa hänkin jotakin
ääntä tuolta syvänteestä kuulevinaan. He katsahtivat melkein
säikähtyneinä toisiinsa. Oli tietty asia, että veden haltiat harvoin
hyviksi säiksi liikkuvat, ja erityisesti oli kerrottu Kyrönsalmesta
kuuluvan soiton aina tietävän turmiota, kuolemaa. Milloin vain sitä
soittoa oli kuultu, silloin oli pian linnanmiehille sattunut joku
onnettomuus: ken oli jäihin hukkunut, ken nukkunut vartiopaikalleen
ja siitä rangaistukseksi joutunut hirteen. Miehistä oli kaameata
katsella tuonne syvään veteen, jonka pinnalla jo illan sumua hyppeli,
ja heistä tuntuikin helpottavalta, kun tuokion kuluttua näkivät
Eerikki-mestarin, linnan papin, nousevan kirkkotorniin sen kelloa
iltamessuksi soittamaan. Kirkonkellojen äänihän vei haltioilta mahdin.

Miehet tekivät ristinmerkin, ja aivan oikein, hetkisen vallinnut
lumous rupesi heidän mielistään hälvenemään. Jo kuului askeleitakin
tornin kapeilta kiertorappusilta, ja hetken kuluttua nousi sieltä
käytäväaukon täyteinen mies tornin laelle.

Se oli leveä, roteva, noin 60-vuotias sotavanhus. Hänen tukkansa
oli saanut valtoinaan kasvaa ja kikkaroi nyt paksuina pyörylöinä
niskassa kypärähatun alta; ruskeanharmaja kokopartakin oli miehellä
pitkä ja kesytön ja hän oli sen jakanut keskeltä kahtia rinnalle,
joten hän näytti vieläkin leveämmältä. Se mies oli Savonlinnan
päällikkö, Pietari Niilonpoika Kylliäinen. Hän tuli tavanmukaiselle
iltakierrokselleen ja kyseli vartijoilta tuttavallisesti, näkyykö
mitään epäilyttävää ympäristössä.

-- Ei savuakaan, vastasi Pentti.

-- Ei se vainolainen savuja sytytäkään, jos se linnan ympärillä
hiipii. Mutta mitä se nuorukainen sieltä laineista kurkkii, soittaako
siellä haltia, vai...?

Kylliäinen oli asettunut miestensä kanssa toverilliselle,
usein leikkisälle kannalle. Hän olikin vanha talonpoikainen
partiopäällikkö, joka sitten oli liittynyt Eerikki Akselinpojan
väkeen, kun tämä oli ruvennut perustamaan linnaa Savon erämaihin.
Siellä oli hän toimeliaana ja valppaana miehenä avustanut tekeillä
olevan linnan puolustamista vihollisten alituisia hyökkäyksiä
vastaan, ja niin oli hän vihdoin ylennyt sen päälliköksi. Mutta
vanhat, tuttavalliset suhteensa miehistöönsä oli hän yhä säilyttänyt.

-- Olin kuulevinani äsken jotain ääntä, vastasi Viljo ujostellen.

-- Ja sävähdit, että nyt se tulee omansa ottamaan! Elä ujostele,
olen minäkin niitä ääniä joskus kuullut. Mutta ei Kyrönsalmen haltia
mikään häijy haltia ole; ei se ole linnallemme taikonut muuta kun
hyvää. Niin monasti kuin vihollinen onkin tänne hyökännyt, milloin
viekkaudella, milloin väenpaljoudella linnamme valloittaakseen, niin
aina ovat sen kynnet kilpistyneet näiltä kallioilta takaisin. Ja niin
kilpistyvät vastakin, jos valveilla pysymme.

-- Mutta uhrinsa se on vuosittain vaatinut, virkkoi Viljo, vielä
jatkaen puhetta haltiasta. Ja Kylliäinen, istahtaen kahareisin
tornissa olevalle tykille, kävi leikkisästi selittämään:

-- No, eihän tuo niin kummaa olekaan, jos se joskus vähän suutahtaa.
Tottapa sen lepoa häiritsee tämä kalkutus ja mökä, joka jo kohta
parikymmentä vuotta on tältä ennen hiljaiselta rannalta soinut.
Täällä päiväkausia kivet paukkavat ja vivut vinkuvat, niin ettei
haltialle jää kuin joku iltahetki soittelua varten.

Niin vanhus veisteli. Mutta taas hän katkasi leikkisän puheensa,
nousi rintavarustuksen luo katselemaan yli noiden laajojen,
iltatyveneiden selkien, ja hän kysäsi yhtäkkiä Pentin puoleen
kääntyen:

-- Ei ole näkynyt savikuntaa palaavaksi?

-- Ei ole näkynyt.

-- Mikä niitä tänään viivyttää? Ihme, kumma, pianhan on yö käsissä!

Linnaan tuotiin rakennusaineet, savi, kalkki ja hiekka, läheisistä
saarista ja mantereen rannoilta lautoilla, joita päivätöitä tekevät
talonpojat soutivat ja joista rakennustarpeet sitten vivuttiin
ylös rakennuspaikoille. Näitä lauttakuntia tuli ja meni monta
päivässä. Mutta niin epävarmat ja turvattomat olivat olot vielä
uuden rajalinnan seutuvilla, että aina ruodun asestettua sotaväkeä
täytyi saattueena seurata lauttamiehiä; sillä eihän koskaan tiedetty,
milloin niemen takana väijyvä vihollinen saattoi hyökätä työkunnan
kimppuun. Ja kumminkin oltiin linnassa aina levottomia, kun lautta
syystä tai toisesta viivästyi.

Katkerasti vihasivat näet rajantakaiset karjalaiset tätä linnaa,
pyrkien yhäti vaikeuttamaan sen vahvistamista. Linna oli muka
rakennettu heidän puolelleen rajaa, se oli riistänyt heiltä
vanhat apajat ja riistamaat ja katkaissut heidän kulkuväylänsä
pohjoisemmille kalavesille. Ja samaa väittivät vanhoihin
rajakirjoihin vedoten venäläiset hallitusmiehet, jotka senvuoksi
alinomaa usuttivat karjalaisia uuden linnan kimppuun. Tuo Haukiveden
ja Pihlajaveden väliselle väylälle rakennettu linna katkasi myöskin
Laatokan rantalaisten kauppatien Pohjanlahden perukkaan, ja siksi
olivat karjalaiset aina Laatokan rannoilta asti hanakat uutta linnaa
hätyyttämään. Monta työkuntaa olivat vihollisten partiojoukot siten
jo tuhonneet, raa'asti surmaten raatajat, ja suuren kauhun olivat
he ajaneet linnan työväkeen. Ja kauhuun liittyi tietysti tältäkin
taholta katkera viha. Kun linnalaiset joskus saivat käsiinsä
vaanivan rajantakaisen, niin he armotta häneltä pään listivät taikka
leikkasivat häneltä kielen pois, jättäen hänet kuitenkin henkiin.
Mutta karjalaiset maksoivat samalla mitalla.

-- Kunhan ei olisi vainolainen taas hiipimässä, virkahti Kylliäinen,
ajatellen niitä monia seurauksia, joita tuollainen yhteenotto taas
aiheuttaisi.

-- Vedet ovat taas sulat.

-- Niin ovat, vastasi Pentti, iskien kiinni mieliaiheeseensa. -- Ensi
avovedellähän oli puhe lähteä vainolaisia itsiään hätyyttelemään.
Tietysti ne täällä taas rupeavat parveilemaan, ellei niitä pidetä
loitommalla.

Mutta veitikka pilkisti vanhan Pietarin silmästä, kun hän huomasi,
mihin nuori hämäläinen jälleen ampasi.

-- Ahaa, sinulla palaa mieli aina vain partioretkelle. Morsian on
sinne ryöstetty, niinhän se oli...?

-- Sinne palaa monen mieli, -- ryöstetythän ovat Savonkin kylistä
sekä naiset että tavarat.

-- Ja siksi pitäisi päästä kostamaan, -- hyvin tunnen sen taudin.
Mutta malta vielä vähän, ei mennä syyhymättä saunaan. -- Vanha
linnanherra taputti ystävällisesti Penttiä olkapäälle. Mutta tämä ei
siitä sulanut, jatkoi vain:

-- Sielläpä kotonaan olisi vainolaisia saunoitettava, muuten he kyllä
tulevat meitä kylvettämään.

Mutta linnanpäällikkö toisti, vielä leikkisä hymy huulillaan, vaikka
äänessä jo oli vakavampi kaiku:

-- Maltetaan vähän, kunnes ollaan täällä tarpeeksi varusteissa. Pian
saadaan Pyhän Eerikin torni valmiiksi, sitten...

-- Siihen kurki kuolee, kuin suo sulaa!

Kyrönsalmen kalliosaaressa oli näihin aikoihin valmiina vasta yksi
kivitorni, se salmenviereinen, josta Hämeen miehet nyt juuri pitivät
vahtia. Se oli tukeva, kookas torni, jonka alakertoihin mahtuivat
linnan asuinhuoneet, ruokahuoneet, varastohuoneet, -- siinäpä se
olikin koko varsinainen linna. Sitä ja sen ympärille rakennettuja
puutaloja kiersi myöskin jo matalanlainen, kaksinkertainen muuri.
Mutta saaren kaakkoinen sivusta oli sittenkin jäänyt vihollisten
hyökkäyksille liian alttiiksi, varsinkin kun sen vieressä oli toinen
pikkusaari, jonka yli hyökkääjä Kyrönniemeltä tullen helposti saattoi
hiipiä lähelle. Tälle kulmalle oli senvuoksi ruvettu rakentamaan
toista kivitornia; sitä oli tehty jo pari vuotta ja siihen juuri
noita kiviä vedettiin ja rakennustarpeita lautattiin. Mutta vielä se
ei ollut tarpeeksi korkea, ja molempia torneja yhdistävä, jykeäksi
suunniteltu sidemuurikin oli vielä keskentekoinen, -- ne työt
vaativatkin kyllä vielä vuosia valmistuakseen. Siksipä olikin vanhan
Pietarin puhe tällaisten töiden odottamisesta Pentin mielestä huonoa
pilaa, ja siksi hän lisäsi:

-- Savolaiset eivät jää sitä odottamaan. Heidän sydäntään polttaa
sappi eikä heillä ole mistä kotona elää.

Kylliäinen tiesi sen todeksi, ja hänen leveiltä kasvoiltaan suli
leikin hymy kokonaan pois, kun Pentti siitä muistutti. Mutta hänellä
oli syynsä pidättää tuota kostonhalua leimahtamasta. Hän tiesi
kokemuksesta, että jokainen kostoretki aina synnytti uusia, eikä
hänellä ollut nyt liiaksi voimia eikä varoja linnassaan, lähteäkseen
ärsyttämään nukkuvaa karhua. Siksi tahtoi hän malttaa ja maltattaa
kärsimättömäinkin mielet.

Hän vaikeni, katsellen yhä vakavana ja huolestuneena noita
liikkumattomina lepääviä selkiä, joiden takaa hän kärsimättömänä
odotti näkevänsä lautan vihdoinkin soutavan. Mutta sitä ei näkynyt.
Kurkiparvi vain lensi kiilan muotoisena rintamana korkealla selän
yli mantereen rantaa kohden, pohjoiseenpäin pesimään sydänmaan
laidattomille soille, ja teki lentäessään polven rannan kohdalla.
Linnanpäällikkö ajatteli sinne päin soutanutta lauttaansa ja virkahti
päätään punoen:

-- Täytynee lähettää venhekunta lauttaa hakemaan, sillä oikeata
viipymistä tämä ei enää ole. Ja hän laskeutui taas tornista alas.
Tuokion kuluttua vartijat näkivät hänen pyylevänä astuvan saaren
läntiseen kallionkärkeen. Siinä oli Kyrönsalmen ensimmäinen pieni
puuvarustus, jonka linnan perustaja, Erik Akselinpoika Tott, oli
siihen vastaisen linnan siemeneksi aikoinaan rakentanut, ja jonka
alatse vei rantaportti venhelaiturille ja laskusillalle. Pentti
katseli, kuinka ukko siellä nyt hajallasäärin rantavartijoita
puhutteli, mutta hänen mielensä oli nyrpeä ja tyytymätön ja tuokion
kuluttua hän kävi taas toverilleen puhumaan:

-- Kylliäinen on jo vanha mies; hänestä on mukavampi tallustaa täällä
linnassa kuin Karjalan rämeillä. Mutta minä en tänne jää kirkkotornin
valmistumista odottamaan. Pääsemmehän me toki täältä Manun kanssa
poiskin soutamaan. -- Ja Viljon puoleen kääntyen hän virkkoi: -- Etkä
jääne tänne silloin sinäkään. Vai miten?

Viljo ei ollut taaskaan kuunnellut toverinsa puhetta. Hän oli
kiintynyt katsomaan, kuinka siellä alhaalla pihalla linnan naiset
liikkuivat taloustoimissaan. Kylliäisen toimekas emäntä juoksi siellä
kuin sukkula kellarin ja aitan väliä, juoksi niin että avaimet vyöllä
helisivät, ja hänen tyttärensä, nuori, viehkeä impi, liikkui yhtä
notkeana hänen kintereillään, autellen äitiään ruokien ja juomien
kantamisessa tornin alakerrassa olevaan suureen väentupaan. Iso
olikin emännällä perhe illastettavana, saikin siinä helma heilua.
Mutta erityisesti tuon neitosen ketteriä askeleita näytti Viljon
silmä niin tarkkaavasti seuraavan, ettei hän Pentin vihanpuheitakaan
joutanut kuuntelemaan.

Pentti katseli tuokion ystävänsä tarkkaavaisuutta, hymähti sitten ja
virkkoi vähän lauhkeammin, mutta pistävästi:

-- Vai miten? Sinä et taidakaan täältä kiirettä pitää, ehkä tartutkin
sinä tänne Kyrönsalmen linnaan?

Sen jo Viljo kuuli, hytkähti, ja siirtyi hämillään pois
pihanpuoleiselta reunalta, vastaten:

-- Minäkö tänne, -- enhän toki! Tiedäthän sen, tietysti seuraan teitä
äitiäni vapauttamaan!

Pentti aikoi vielä jatkaa pilapuhettaan, vaan pysähtyi äkkiä ja jäi
kuuntelemaan.

-- Kautta Maarian -- kuule! huudahti hän.

-- Niin, ääniä kuuluu taas, myönsi Viljokin.

-- Mutta ne eivät olekaan haltiain ääniä, eivät soiton luiritusta...
ne tulevat tuolta Riihisaaren takaa. Kuule sitä melua, -- ja
kuuluuhan sieltä airojenkin loiske!

-- Taitaa lautta lopultakin tulla...

Jännittyneinä vartoivat vartijat. Pian näkyikin lautta kääntyvän
esiin niemen kärjestä. Ja kovasti sitä soudettiin, vaikka oli
ainoastaan yksi venhe raskasta lauttaa hinaamassa, -- tavallisesti
niitä oli kaksi.

-- Soitappa kelloa, Viljo, käski Pentti. -- Tornissa olevan suuren
vaskikellon soitto oli aina merkki siitä, että linnaan läheni
venheitä, ystäviä tai vihollisia, ja että miesten oli oltava
varuillaan. Ennen pitkää olikin jo lautan vastaanottajia liikkeellä
linnan äsken niin hiljaisella pihalla ja kallioisella rantatiellä.

Mutta Pentti oli jäänyt katsomaan etäältä soutavaa savikuntaa. Mitä
ihmettä, eihän se tullutkaan sieltä yksin. Sen ympärillä parveili
pikkuvenheitä, useampia, ja nämä näyttivät lauttaa hätyyttelevän, --
siitä se huuto ja melu!

-- Soita rajummin, Viljo, komensi hän. -- Nyt on lempo irti, nyt on
vihollinen lautan kimpussa.

Hälyttäen soi vaskikello ja miehiä juoksi aseissa linnan arkituvasta,
vasta pihalla vyösolkiaan kiinnittäen. He riensivät rantaportille,
jossa Kylliäinen oudoksuen katseli selällä tapahtuvaa näytelmää.
Siellä puikkelehtivat vainolaisten venheet lautan ympärillä kuin
pikkulinnut haukan kimpussa. Lautalla oli tavallisuuden mukaan
ruodullinen haarniskaanpuettuja linnannihtejä, ja nämä koettivat
kyllä häädellä häärijöitä loitommalle, mutta he olivat nähtävästi
voimattomat, kun ei heillä ollut venhettä, millä liikkua. Mutta
työmiehet näkyivät soutavan tuskaisessa hädässä, kiskoen raskasta
lauttaa vastavirtaan mantereen rantaa pitkin.

-- Karjalainenko on taas liikkeellä? kysyi Viljo, lisäten hiljempaa:
-- Siellä on Manu-setäkin lautalla!

-- Taas on Karjala lähtenyt kiusantekoon... vastasi Pentti. -- Näes
visapäitä, ihanhan linnan alle asti työkuntaa hätyyttävät.

-- Missä on ruotumiesten venhe? ihmetteli Viljo, katsellen lautan
aseväen avuttomuutta.

-- Ovat kai vieneet senkin... Sitä se on, kun annetaan vihollisten
iltikseen liikkua linnan vesillä!

Mutta rantaportilla oli jo syntynyt vilkasta toimeliaisuutta. Vanha,
pyylevä linnanpäällikkö liikkui siellä nyt ketteränä kuin orava,
antaen käskyjä oikealle ja vasemmalle, ja kiukustuneena hänen äänensä
soi yli vesien. Ja olipa hänellä kiukkuunsa syytäkin. Eihän ollut
toki pitkiin aikoihin tapahtunut, että vainolaisten venheet noinikään
ihan linnan edessä härnäilivät. Siksipä siellä rantaportilla nyt
venheitä laskettiin vesille ja tuokion kuluttua sieltä pamahti
tykki, -- ammuttu kivi lensi erästä vainolaisten venhettä kohden,
hyrskähtäen sen vieressä veteen. Silloin kaikkosivat härnääjät lautan
kupeelta ja soutivat nopeasti niemen taa, häipyen sen hämärään
siimekseen.

Lauttaa kiskottiin tuskaisella kiireellä ylöspäin mantereen rantaa
pitkin, ja pian se kääntyi sieltä viistoon virran poikki tulemaan
linnan rantaporttia kohden. Kun se vihdoin laituriin laski, silloin
juoksivat päivätyöläiset siitä vieläkin hölmistyneinä maihin. Mutta
asemiehet kantoivat lautalta rannalle raamilla peitettyä ruumista
ja toiset taluttivat sieltä kahta haavoitettua. Surullisessa
äänettömyydessä lankesivat miehet koko rantaäyräällä polvilleen
vainajaa ohi kannettaessa. Mutta tornin laella tarttui nuori Viljo
toverinsa käsivarteen ja kuiskasi kauhunsekaisella vakavuudella:

-- Sitä se soitti äsken Kyrönsalmen haltia! Mutta kun tuo surullinen
saattue oli vastaan rientäneen linnanpapin johtamana ehtinyt pihaan,
silloin kuhisi linnanväki uteliaana joukkona äskenpalanneiden
lauttamiesten ympärillä, tiedustellen heiltä päivän tapahtumia
ja udellen vihollisten vehkeitä. Linnanherra oli heti vaatinut
ruodunpäällikön tilille ja aina kellotorniin asti kuulivat vartijat
illan hiljaisuudessa, kuinka tämä nyt siellä kertoi lautan retkestä
ja odottamattomasta hyökkäyksestä:

-- Saavuimme päivällä Niittylahden rantaan, kannoimme lautalle kiviä
ja hiekkaa eikä mitään epäilyttävää näkynyt. Vasta illan suussa,
kun lautta jo oli melkein lastissa, lennähti nuoli lahden takaa
pensaikosta, -- kaatoi työmiehen ihan miesjoukon keskeltä. Luulimme
vielä ampujaa yksinäiseksi salakytäksi ja me asemiehet juoksimme
lahdenpohjaan muka ampujaa kurittamaan. Mutta emme olleet sinne
vielä ehtineet, kun selkämme takana kuului kova huuto, -- useita
vainolaisvenheitä oli niemen takaa hyökännyt työkunnan kimppuun.
Hiekankantajat juoksivat pakoon rantaa pitkin, ja kun me ehdittiin
valkamaamme puolustamaan, silloin olivat vainolaiset jo ehtineet
ryöstää toisen venheistämme, jossa olivat eväät ja aseitakin. Ja sen
pitivät, sillä meillä oli vesille päästyämme ja koko paluumatkalla
täysi työ häätää heitä soutajiamme hävittämästä. Hidasta ja työlästä
oli se kulku yhdellä venheellä, -- onnipa, että edes sillä hinnalla
linnaan pääsimme!

-- Oliko vainolaisia paljonkin? kuului Kylliäinen kysyvän synkällä
äänellä.

-- Oli tarpeeksi meille asti, ja sisua niillä ainakin oli. Kyllä ne
nyt taas tänä suvena täällä vaaniskelevat. Emme ole heiltä turvassa
koskaan!

Niin puhui rautapaitainen soturi. Ja Kylliäinen seisoi siinä
miettiväisenä nivelien tuuheaa jakopartaansa, nähtävästi jo
oivaltaen, että tämänpäiväinen tapaus oli tuova muita mukanaan.
Ja ääneti hän, kun lautta oli purettu ja laituri vivuttu pystyyn
ja rantaportti oli tiukasti suljettu, lähti miesjoukon seuraamana
kävelemään linnaan.

Illallista syötäessä linnan suuressa, mustaksi savustuneessa
arkituvassa, jonka seinille miehet aseensa ripustivat, oli tietysti
vihollisjoukon ilmestyminen linnan tienoille ja sen salakavala
hyökkäys tänä iltana yksinomaisena puheenaiheena. Kylliäinen, joka
pitkän pöydän päässä istui ja miehilleen leivän leikkasi, kuuli sinne
miesjoukosta monta moittivaa arvostelua ja paljon suunnitelmia siitä,
mitä olisi vainolaisten kurittamiseksi tehtävä. Mutta hän istui siinä
ääneti, tarinoihin antautumatta: hän ymmärsi hyvin miestensä kiukun
ja siitä johtuvat mielihalut, mutta tunsi myöskin edesvastuunsa tätä
tärkeää rajalinnaa kohtaan.

Iltavahtien vaihduttua astui Pentti toverinsa kanssa ruokahuoneeseen
ja kiirehti paikalleen pöydän ääreen, Manun viereen. Silloin hän
iloisena ja reippaana tyrkkäsi lauttaa soutamasta palannutta
hämäläistä kylkeen ja virkkoi:

-- Parahiksi tuli nyt vainolainen vieraaksemme! Nyt ei auta enää
mikään, Manu, nyt täältä päästään vihdoinkin heidän puolelleen
vierailemaan.

-- Onko ukko taipunut? kysyi Manu vilkkaasti, ja hänenkin silmänsä
syttyivät palamaan.

-- Nyt on hänen pian taivuttava, usko pois, Manu!

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä eivät lautat lähteneet Olavinlinnasta
rakennusaineita hakemaan. Työmiehet olivat pelon vallassa, eiväthän
he tienneet työssä ollessaan, minkä pehkon takana väijyi pahasilmä
jousimies. Eikä Kylliäinenkään niitä liikkeelle lähettänyt. Hän
pani sen sijaan venekuntia saaristoon hakemaan väijyviä vihollisia.
Mutta vainonmiehet olivat taas hävinneet kuin tuhka tuuleen, eikä
kukaan voinut sanoa, olivatko he palanneet kotirannoilleen vai
vaaniskelivatko edelleen linnaa jostakin lepikkolymystä. Epävarmuuden
ja kärsimättömyyden tunne vallitsi miesten joukossa, joko he olivat
vahdinpidossa tai nuottasounnissa, ja yhä selvemmäksi heistä rupesi
käymään, että jotakin ratkaisevaa olisi tehtävä.

Näihin aikoihin keväillä, helluntaipaaston päätyttyä, pidettiin
vuosittain linnaa vastapäätä olevalla niemellä markkinat, mihin
viipurilaisten oli tapana tuoda suolaa ja rautaa ja karjalaisten
reppurien rihkamataan, vaihtaakseen niitä salon savolaisille
turkiksiin ja kapahaukeihin. Usein olivat nämä markkinat, joissa
linnan miehetkin mielellään liikkuivat tarpeitaan ostelemassa
ja tuttaviaan tapaamassa, väkivilkkaat, mutta nyt ne olivat
lamassa. Vesillä oli nyt vaarallista liikkua, siksi olivat harvat
viipurilaiset lähteneet Saimaan yli soutamaan, ja Laatokan laukkurit
kai pelkäsivät kostoa. Pakopirteiltään saapuneet savolaiset, jotka
tuskin saivat suolatarpeensa tyydytetyksi, valittelivat linnan
miehille, etteivät päässeet vainolaistenkaan kylille tarpeitaan
hakemaan eikä sisuaan keventämään. He uhkailivat lähteä kostoretkelle
linnanherran luvatta. Eivätkä linnanmiehet heitä pidätelleet:
he vuorostaan kertoivat karjalaisten viimeisestä retkestä, joka
pian taas saattoi uudistua, ja he huomasivat salolaisten syvästä
katkeruudesta, että nyt nämä eivät aikoneet jäädä odottamaan
rajantakaisten tuloa apajoilleen.

Hämeen miehetkin kuljeskelivat siellä suuttuneiden savolaisten
joukossa, ja iloisena Manu kuiskasi Pentin korvaan:

-- Nyt ei jäädä enää pitkäaikaisiksi linnaan.

-- Aijotko lyöttäytyä savolaisten matkueeseen?

-- Luvatta livistän, jos ei lupaa saada.

Venhevalkamassa pysähtyivät he katsomaan taikojaa, joka siinä
rantaäyräällä ihmisten käsiin katsoi tai loitsullaan manasi
heidän tautejaan. Se oli vilkassilmäinen, liuhuparta karjalainen,
joka sarvipussiaan kalisti ja kehui taitojaan. Kukaan ei velhoa
hätyytellyt, vaan monet hänen arvottavikseen antautuivat. Jo viskasi
Penttikin penningin arpojan kouraan ja kysyi:

-- Osaatko neuvoa, missä siellä Karjalan puolessa on naisia, joita
täältä on sinne orjiksi viety.

Mutta velho ei ollut hanakka linnanmiehen loukkuun lähtemään, vaan
vastasi vältellen:

-- En kysele, mistä ihmiset ovat, kun heihin sarveni imen tai heille
tarpeitaan arvon.

Mutta hämäläinen ei hellittänyt; hän tiukkasi yhä:

-- Tunnusta pois! Olet siellä tavannut orjia, jotka tätä meidän
murretta puhuvat.

Velhon silmä välähti; hän tuntui asiasta tietävän enemmänkin, mutta
vastasi vain:

-- Orjia on siellä monessa talossa, onpa teidänkin murretta
haastelevia.

Siiloin kumartui Pentti lähemmäs äijää, tipautti toisen kolikon hänen
kouraansa ja tiuskasi vihaisesti:

-- Missä talossa...? ellet kerro, lähetän linnanpapin kimppuusi.

Tiesipä velhokin, että papit vainosivat arpomista ja loihtimista, ja
siksi hän nyt suulaammaksi suli, kuiskaten:

-- Tiedusteletko kahta Hämeen naista, jotka viime talvena Karjalaan
ryöstettiin?

-- Niitä juuri, -- heidät olet siis nähnyt. Missä, sano!

-- Laatokalla, Pirtolan perevaarassa. Siinä kylässä elävät Kosoiset.
-- Äijä kuiskasi sen suhauttamalla, mutta niin tuttu oli tämä
nimi savolaisille, että lähinnä seisovat sen kuultuaan korvansa
heristivät. Kosoinen oli nimeltään se karjalaisten pelätyin
päällikkö, joka aina kuin varas yöllä äkkiarvaamatta johti miehensä
heidän kyliinsä.

-- Kosoinenko, huudahtivat he. -- Mitä hänestä? -- Velho kävi
sotkemaan pois asian eikä sen enempää kysyjille kertonut. Mutta
Pentti ravisti häntä hänen hennoista hartioistaan ja virkkoi:

-- Pirtolan, sanot... Mutta muista, jos valehtelit, niin sinut vielä
tapaan!

Kun Hämeen miehet vähäistä myöhemmin, salmen yli Kyrönsaareen
soudettuaan, nousivat rannasta linnaan päin, oli heidän kasvoillaan
luja ja päättäväinen ilme. He olivat nyt selvillä siitä, että
aika oli tullut heidän linnasta lähteä, yksinpä Hintsakin polki
rautarohkeana jalkaansa kallioon ja kehui:

-- Yhden kylän me kuritamme vaikka neljän miehen, -- milloin
soudetaan pojat?

Mutta Pentti Heinonpoika astui suoraan linnanpäällikön tupaan ja kävi
Kylliäiselle vakavana ja juhlallisena kertomaan markkinakuulemiaan.

-- Savolaisia ei pidätä enää mikään, vakuutti hän. -- Ja me lähdemme
heidän mukaansa. Kylliksi on jo linnassa viruttu!

Mutta hämmästyipä hän aika lailla, kun Kylliäinen hänen kiihkeään
puheeseensa aivan rauhallisesti vastasi:

-- Menkää!

Ja nousten selustapenkiltään leveä linnanherra tuokion kuluttua
lisäsi:

-- Kaikkien pyhien nimessä, pankaamme siis partioretki toimeen, niin
että rajantakaisille tulee asiata kotiinsa!

-- Suostutte siis? kysyi Pentti nyt vallan ällistyneenä.

Palavin silmin astui Kylliäinen Pentin eteen ja puhui:

-- Etkö luule minun vanhojen sissiverieni noista ärsytyksistä
kuohahtaneen! Virallisesti on kyllä vielä olevinaan rauha Ruotsin ja
Novgorodin välillä, ja sitä en minä ruunun edustajana saa rikkoa...

-- Mutta venäläiset rikkovat sen joka vuosi ja yhä rohkeammin, kun
sen iltikseen saavat tehdä, -- pisti Pentti väliin.

-- Niin tekevät. Nyt ei enää riitä yksi ruotu lauttakunnan suojaksi
ja jos tänään ajat häärijät tiehensä, niin parveilevat he täällä ensi
viikolla taas. Niin ei voi jatkua, se on totta. Siksi: oli menneeksi!

-- Kuritetaan vainolaisia siellä, missä heidät löydetään omilla
kylillään, ja niin, että ainakin hetkeksi tottelevat.

Näin intoili Pentti. Mutta Kylliäinen jatkoi:

-- Lähtekää siis retkelle, parikymmentä nihtiä saatte linnasta
mukaanne kantaväeksi, kerätkää talonpoikia lisäksi niin paljo kuin
tahdotte. Mutta minä jään tänne Olavinlinnaa vartioimaan. Sen
säilyminen on kuitenkin pääasia.

Tämä sanoma levisi nopeasti linnanväen keskuudessa, ja kilpailua
syntyi siellä vain siitä, kuka mukaan pääsee, sillä mieli
kaikilla teki. Vanhat partiomiehet linnaväen joukosta valittiin
oppaiksi ja johtajiksi. Ja markkinoilta palaaville savolaisille
vietiin ilosanoma, että nyt on sulku poissa, nyt pääsevät miehet
pakopirteiltään kauan toivomalleen kostomatkalle. Ja se tiedettiin,
että tämä sanoma oli nopeasti leviävä pitkin erämaita ja kaukaisia
kalajärviä, tiedettiin, että siellä nyt miehet miettimättä katkasevat
kevätpyyntinsä, lähteäkseen tuottavammille apajoille, joille heitä
ajoi sydämiin iskostunut pitkä viha.

Eikä monta viikkoa kulunut, kun jo rupesi joka taholta pitkien
vesistöjen varsilta saapumaan Kyrönsalmeen savolaisten venheitä
toinen toisensa perästä. Niitä tuli etelästä Savilahden poukamista,
tuli pohjoisesta Säämingin suurelta salolta, tuli Juvalta ja Kyyveden
erämailta asti. Tuli vanhoja, pitkiä, tanakoita, kymmenhankaisia
sotavenheitä, tuli pitkiä kirkkovenheitä ja pieniä nuottavenheitä,
joista nyt kelapuut ja tarpoimet joutivat pois. Keihäskasa oli joka
venheen kokassa, sotakirveitä ja rautaselkäisiä jousia oli jokaisen
soutoteljon alla.

Siellä kaikui pitkin salmen rantoja hilpeä tarina ja reipas laulu;
nyt oli unohtunut köyhyys ja hätä. Takamaille, kalasaunoille, olivat
miehet jättäneet naisensa ja lapsensa, joiden tehtäviksi nuotanveto
ja ansojen kokeminen tänä suvena jäi, ja venheestä toiseen kaikui
tervehdyshuuto:

-- Hei, näin vuoroin vieraissa käydään!

-- Lämpiävät ne tänä kesänä Karjalankin saunat!

-- Ja saavat rakennustyötä Laatokan miehetkin, jotka niin usein ovat
meidät panneet pirtintekoon!

Niin he uhmailivat, odotellen vielä kaukamatkaisten saapumista.

Eräänä aamuna -- oli Pyhän Eerikin päivä -- jo laskettiin vesille
linnankin kaksi vankkaa sotavenhettä ja niihin käytiin aseita ja
eväitä sälyttämään. Kymmenen miestä nousi kumpaankin soutajiksi ja
perään asettuivat tarkat väylien tuntijat. Rannalla kulki Kylliäinen
lähteville neuvojaan antamassa, vieläkin varottaen:

-- Kesälahdella muistakaa hyvin kätkeä venheet, mutta vartioimatta
älkää niitä sittenkään

-- Sen varomme!

-- Siis soutakaa Pyhän Eerikin suojassa!

Malttamattomina kelluivat savolaisten venheet salmella.
Vastatervattuina loistivat ne punaisilta kesäpäivän kirkkaassa
paisteessa ja vastalasketut peitsenkärjet niiden keuloissa
kimaltelivat. Jo laskivat linnanvenheet virtaan, jonon etupäähän
soutaakseen. Nuori Viljo oli, hyvästellessään linnan naisia
laiturilla, myöhästynyt toiseen venheeseen kuin Pentti, ja kun nämä
venheet siinä nyt rinnakkain virtaan soluivat, kumartui hän laidan
yli toverinsa puoleen ja kysäsi:

-- Sehän oli Pirtolan perevaara?

-- Ja Kosoisten oli talo. Ne paikat me muistamme!

Airot selvisivät soutamaan. Venheet kulkivat juuri linnan valmiin
päätornin kupeitse; sen jykeät seinät kuvastuivat salmen syviin
vesiin, jotka nyt keskipäivän paisteessa kirkkaina välkkyivät. Sitä
laineisiin taittuvaa kuvaa katsellen Viljo vielä toverilleen toiseen
venheeseen virkkoi:

-- Oikeassa oli Kylliäinen: Kyrönsalmen haltia on sittenkin hyvä
haltia.



III. LAATOKAN RANNOILLA.


Vakavina, ylväinä seisoivat suorat, pystyt petäjät kuin rivissä
korkealla Karjalan aholla. Niiden rungot hohtivat helakanruskeilta
kesäpäivän kellertävässä paahteessa, hohtivat siitä kauas, sillä
harjua ympäröivä lehtimetsä oli kuin kunnioittaen väistynyt
matalammaksi sen rinteellä. Päivän pykimistä rungoista levisi
pihkainen tuoksu voimakkaana yli kivikkomäen.

Mutta petäjäin alla, kivien lomissa, nukkui hiekkaisella
kanervikkonummella miesjoukko sikeää unta. Oksien lomitse hautoi
päivä miesten hartioita, joskus vain leuhautti länsituuli, joka
latvoja hiljaa huojutti, sinne alas asti virvottavan väreen.
Keskipäivän uuvuttava rauha vallitsi luonnossa, jossa ainoastaan
nukkuvain miesten tasainen kuorsaus tohisi.

Siinä lepäsi savolainen partiojoukko, joka ryöstötöissä Karjalaa
kulki. Miehet olivat viskanneet konttinsa maahan ja ripustaneet
sääryksensä oksille kuivamaan, mutta keihäs oli kunkin nukkujan
vieressä, pystössä petäjänkylkeä vasten. Ja vartijat valvoivat
ylimmällä kunnaalla, taistellen urheasti unta vastaan. He silmäilivät
vuoroin pohjoiseen saloon, jonka takaa, kaukaa taivaanrannalta, nousi
hienoa savua, -- siellä höyrysi vielä viimeinen kylä, jonka miehet
olivat aamulla sytyttäneet, -- vuoroin taas suvenpuoleiseen, loivasti
laskeutuvaan lehtoon, jonka alta avartui laaja, harvametsäinen suo.
Mutta etäämpää, suon takaa häämöitti päivän autereessa korkeita,
pyöreälakeisia vuorenselänteitä, kuin nousevia poutapilviä.

Niitä katsellen vartijat siinä yksitoikkoisessa äänettömyydessä
harvakseen juttelivat.

-- Noiden vaarojen juurella se on siis lopultakin Laatokan meri,
virkkoi toinen.

-- Ja sen rantakylät. Niitä kohden nyt vielä tänä iltana painetaan.

-- Ne kuuluvat olevan rikkaita kyliä. Siellä kai taas pidetään kestit.

-- Pidetään kai, mutta kauan siellä ei ehditä herkutella, ettei
satimeen jouduta.

-- Niin, liekö ryssillä sotaväkeä siellä?

-- Siitä ei ole tietoa, vara vain on pidettävä. Ja sieltä käännytään
takaisinpäin.

-- Jopa on aikakin. Eihän liene näillä mailla sitten enää
polttamatonta kylää eikä ryöstämätöntä taloa.

Tarkkaa työtä oli savolainen retkikunta tehnyt, kerran taas päästyään
Karjalan maille sammuttamaan pitkän vihansa janoa. Kosto oli otettu,
otettu kiusautuneiden sydänten koko kiukulla ja noudattamalla sitä
erämaanlakia, joka käski: poltetusta talosta kaksi tuhkaan! Mistä
vain partiokunnan tie oli kulkenut, sinne oli jäänyt hiillostuneita
raunioita, veriinsä vaipuneita vainajia, itkeviä lapsia ja iskettyä
karjaa. Runsaat saaliit oli kerätty ja ne, samoinkuin vangeiksi
riistetyt karjalattaret, olivat jo lähetetyt kostoretkeläisten
venhevalkamaan, sieltä vesien yli vietäviksi. Sinne oli siten jo
osa retkeläisistäkin palannut, mutta pääjoukko samosi yhä kauemmas
kaakkoa kohden. Voitonhuumaus ja vuodatettu veri oli hurjistanut
miesten mielet, heidän taittumat on kostonsa haki yhä tyydytystään.
Laatokan rannoille asti oli ryöstäjäin päästävä, sillä sieltä he
tiesivät hurjimman hävityksen aina omiin kyliinsä kulkeutuneen.

Nyt oli määräpaikka jo lähellä. Savolaisten matkue oli viime yönä
jo aamupuhteella ryöstellyt Ruskealan kyliä, ja nyt se päiväsydännä
tapansa mukaan lepäsi. Ei ollut enää kuin runsaan rupeaman matka
Liikolan ja Kellomaniemen kauppakyliin, joista nyt ensi aamun
vaietessa oli tehtävä roviot.

-- Sieltä Laatokan rannoilta toivovat monet miehet nyt hakevansa
takaisin viime talvena ryöstetyt naisensa, puhui tuokion kuluttua
taas toinen vartija, murrokselle istahtaen. -- Miten sitten
löytänevät omansa? Laajalla ovat siellä rantakylät ja sotavankejaan
kuuluvat karjalaiset myövän Olhavan orjamarkkinoille asti.

-- Vai myövät ihmisiä, -- vaikka ovathan ne ristityt karjalaisetkin?

-- Ovat mitä ovat. Kastavathan niitä kuulemma papitkin, mutta näithän
itse siellä Kiteenkylän ohdonjuhlilla, johon parahiksi pitopadoille
jouduimme, kuinka heidän kotoiset arpojansa siellä omille
haltioilleen uhrasivat ja lapsille nimiä panivat. Mutta Laatokalla
kuuluu kyllä olevan kirkot ja veljeskunnat.

-- Ehkä niitä huomenna saadaan nähdä.

-- Aamun valjetessa ollaan työssä taas. Ja nytpä pian joudutaankin
taipaleelle, -- näet, siellä linnan miehet jo toisiaan herättelevät.

Petäjäin juurelta nouseskeli päivän polttamia, partaleukaisia,
kankealuisia miehiä; elämään rupesi kanervikkokangas. Valeen
karistettiin väsymys ruumiista, ja tuokion kuluttua kajahti jo
hiekkainen rinne, kun miesjoukko sitä raskaasti polki, astuessaan
alaspäin suonrantaa kohden. Hiki ja pöly oli iskostunut noiden
miesten kasvoille, ja kiiluvina välkähtivät heidän silmänsä melkein
mustapintaisista kasvoista, -- koston jano niissä vieläkin paloi.

Sataisen partiojoukon ensimäisessä jonossa astuivat Hämeen miehet,
jotka nyt lähenivät sen matkansa määrää, jolle he viime talvena
olivat Vahvajärven erämailta lähteneet. He polkivat tannerta
vakavasti ja tarmokkaasti; toisinaan oli savolaisten vallan vaikea
heitä seurata. Päivä laski, ilta vaihtui yöksi. Lehdot, joissa
mäkärät soittivat, alkoivat hämärtyä; mutta pysähtymättä he oppaiden
kintereillä painoivat eteenpäin, mäkeä ylös, toista alas. Harvoin he
sanan keskenään vaihtoivat. Joskus vain viittasi Manu jonkun mäen
harjanteelta sumunpeittoisen, järveltä näyttävän alangon yli noita jo
selväpiirteisiksi käyneitä vaaroja ja virkkoi:

-- Tuon vuoren juurelta aamulla ensi töiksemme haetaan venhe ja
otetaan opas.

Ja Pentti lisäsi:

-- Muut saavat ryöstää Liikolan kauppakylät, ohi vie siitä meidän
tiemme.

Polku laskeusi sumujärveen ja kohosi taas uudelleen harjulle. Mutta
vihdoin pysähtyivät oppaat metsäisen mäen kupeelle, ja siihen
koivikon siimekseen he vähitellen keräsivät miehensä. Aamuyön
kuulakkaassa valossa leveni siitä katsojan eteen laaja, alava maisema
tummana ja kylmänkankeana. Maiseman katkasi harmajalta kimalteleva
järvi ja siitä kapeana vyönä polvehtiva joki. Rannoilla oli vankka
viljelys, laajat heinämaat ja pitkät ruishalmeet. Mutta joen niskassa
järven rannalla oli tiheään rakennettu kylä, talo talon vieressä,
ja mastoniekkavenheitä oli talojen alla paljon, -- siinä Liikolan
kauppakylä rauhallisena nukkui, hävityksensä hetkeä aavistamatta.
Kylä oli rakennettu vuoren juurelle, joka pystyrinteisenä kohosi
sen takaa ja jonka huipulla näkyi kivinen varustus. Siinä oli ennen
ollut linna, johon näiden kylien asukkaat olivat levottomina aikoina
paenneet ja jossa aika-ajoin oli sotaväkeäkin pidetty. Mutta nyt
oli autiona Liikolan vanha linna, suojattomina sen alaiset kylät.
Partiojoukon johtajat olivat lähettäneet miehiä etukäteen keräämään
venheitä joenniskaan; he odottelivat nyt viimeisten jälkijoukkojensa
saapumista salolta. Hetkisen siinä siis miesjoukko henkäsi, niinkuin
ahmakin jännittää jäntereensä, ennenkuin se puusta viskautuu naavoja
jyrsivän poron kurkkuun.

Punahohteisena nousi kesäpäivän sarastus verkalleen itäisten vaarojen
takaa ja käki kukahti lehdossa aamua tervehtien. Silloin laskeutui
mustapintainen miesjoukko yönkosteaa sammalrinnettä alaspäin,
laskeutui ääneti, hiipien, mutta askel askeleelta yhä kasvavalla
kiireellä.

       *       *       *       *       *

Kun päivän kehä oli ehtinyt nousta vuorten päällitse lämmittämään
yölevostaan heräävää luontoa, silloin oli jo hävitys kohdannut
Liikolan kauppakylää ja sieltä nousivat jo ensimäiset savupatsaat.
Pitkiin aikoihin ei ollut mikään vihollinen vieraillut Laatokan
rantakylissä. Yllättäen tapasi senvuoksi nyt nukkuvan yhteiskunnan
vaino ja kosto. Uhmaten ryösteli siellä savolaisten pääjoukko taloja
ja tavara-aittoja Helylänjoen rannalla. Mutta etummaiset partiolaiset
olivat jo edenneet merenrannalle asti, kallioisen Kellomaniemen
kyliin, joista asukkaat henkensä hädässä pakenivat minne kerkesivät,
jättäen kotinsa vieraitten saaliiksi.

Aukean Leppäselän rannalla seisoi miesjoukko ulapalle silmäillen. Oli
kyllin ryöstettäviä taloja lahden molemmilla rannoilla, mutta heidän
himoitsevat katseensa ulontuivat sittenkin järventakaiselle törmälle,
jossa he näkivät kirkon ympärillä suuremman kylän ja arvasivat
rikkaimman asutuksen olevan.

-- Tuo Rantoilan kylä on näiden seutujen pääpaikka, kertoi
miesjoukossa joku, joka oli ennenkin matkaillut Laatokan mailla.

-- Siellähän niillä näkyy olevan kirkkokin, huomautti toinen.

-- Sen kuuluvat sinne rakentaneen Valamon saaresta saapuneet erakko
veljet. Siellä oli silloin ollut karjalaisten uhrilehto, mutta
pyhät miehet ajoivat vihkivedellä pakanahenget sieltä pois, selän
yli olivat ajaneet juuri tähän lahteen, jota he nyt pirun lahdeksi
sanovatkin.

-- Pitäisi meidän viedä pirut sinne nyt takaisin, -- veisteli joku
jumalaton joukossa, -- kun olisi venheitä!

-- Tuolta soutaa muuan haapio, -- hei mies! Rantaa pitkin soutikin
lahdenpohjasta tuleva pikkuvene juuri sitä kallionientä kohden,
jossa miesjoukko seisoi. Pian he tunsivat soutajankin: se oli
Ilvesmäen Hintsa, joka rantapensaita koluten vihdoin oli löytänyt
aluksen. Mutta vesirajaan, venheen luo, astuivat toveriaan odottavat
hämäläiset, ja Pentti virkahti Savon miehille:

-- Tällä venheellä lähdetään muille matkoille. Mutta tuosta salmen
ylihän näyttää tie käyvän kirkkosaareen.

-- Koetetaan siis sieltä...

Miesjoukko läksi poukamaa kiertämään, mutta Hintsan venheeseen
astuivat hämäläiset, vieden siihen mukanaan karjalaisen nuorukaisen,
jonka he olivat pysähdyttäneet ja ottaneet oppaakseen. Ja nopeasti
kiiti pian keveä alus kapeita salmivesiä, joiden rannat olivat jylhä
vuoriset ja jyrkät. Vuorten lomissa oli kyllä lehtorinteisiä lahtia,
joiden pohjalta vilahti vihanta nurmiranta, -- siinä arvasivat
miehet kylänkin olevan vieressä, -- mutta ohi he soutivat niistä
kyläpaikoista. Eikä heidän venheessään monta sanaa puhuttu. Lyhyeen
kysyi perämies matkan suuntaa oppaalta, joka peljästyksissään sen
vain kädellään viittasi. Mutta mieli oli miehillä pingoittunut.
Rautaisina puristivat heidän sormensa airoa ja vakava oli ilme heidän
kasvoissaan, kun he katselivat noita outoja maisemia.

Soudettiin poikki suurten selkäin, joihin aavan Laatokan laidaton
ulappa ajoi korkeita, hyrskypäitä aaltoja. Mutta selän takaa aukeni
taas salmi ja sen poukamassa näkyi halmemaiden keskellä pieni,
harmaja kylä.

-- Tässäkö? kysyi Pentti perästä.

Oppaan katse ilmaisi, että siinä oli matkan määrä. Venhevalkama oli
vähän syvemmällä perukassa, mutta Pentti laski pajukkoon törmän alle.

-- Ensiksi kyselemme asiatamme rauhan miehinä, virkkoi hän rannalle
noustessaan.

-- Mutta sitten kostetaan, vastasi Manu, ja käheältä sorahti hänen
äänensä.

Päivä oli jo puolille ehtinyt, kun miehet nousivat törmälle
venheestään, johon oppaansa kytkivät. Kylän kolmesta talosta näkyi
väki olevan ulkotöissä; ainoastaan lapsia ja joku tihrusilmä akka
tavattiin pihatolla. Akka vastasi vihaisena kierrellen ja kiellellen,
kun he tiedustelivat Suomesta tuotuja sota-orjia. He kävivät
senvuoksi itse tutkimaan tupia ja aittoja, mutta oman puolensa
pukuakaan he eivät löytäneet.

-- Taisi pettää meidät Karjalan velho, virkkoi Manu, kun he jälleen
seisahtuivat alimmaisen talon pihalle.

-- Jos petti, niin tavatessani hänet tapan, vastasi Pentti
kiukuissaan. Mutta hän kävi vieläkin tihrusilmää tiukkaamaan:

-- Missä on talonväki?

-- Huhtaniityllä ollaan, illaksi tulevat...

-- Sitä minä en odota, virkkoi Manu. Ja akkaa käsipuolesta puistellen
hän ärjäsi:

-- Mikä näistä on Kosoisen talo? Hä? Etkö vastaa? No, nuotion teen
niistä kaikista...

Hän ryhtyi sanojaan toteuttamaan. Ja nopeasti syttyi tuli pahnoihin
ja niistä päivän paahtamiin heinähirsiin. Synkästi akka sadatteli ja
haikeasti ulisten pakenivat lapset aholle.

Mutta jopa oli sana juoksutettu kylän miehille siitä, mitä vieraita
nyt taloissa liikkuu. Metsän rinnasta rupesi vilahtamaan harmaita
mekkoja; niitä sakoi kujalle ja kesantoaidan taa. Karkeita, uhkaavia
kirouksia lähti sieltä kuulumaan, ja niihin sekaantui pian naisten
hätäisiä huutoja.

Hämäläiset seisoivat hetkisen neuvotellen sytyttämänsä
pirtin kupeella. Heillä ei ollut enää toivoa saavuttaa sitä
päätarkoitustaan, jota varten he olivat retkelle lähteneet: ne
naiset, joita he hakivat, eivät nähtävästi olleet enää täällä,
päättivät he, ja he lähtivät allapäin peräytymään rantaan päin. Mutta
siitä nousi rohkeus ja into kylän miehillä. He olivat aluksi vieraita
vain etäältä pälyneet, heidän lukumääräänsä arvaamatta, mutta nyt
he hyökkäsivät peräytyviä kohti, kenellä kirves, kenellä viikate
aseenaan. Ja pitkä, roteva karjalainen, jolla oli vaskitettu vyö
piikkoispaitansa päällä ja joka kiukkuisena heilutti kirvestään, niin
että ruskea tukka hulmusi, hän juoksi miesjoukon etunenässä väistyviä
kohti, huutaen:

-- Vai naisten hakijoita te olette; kyllä me teille niiltä terveiset
tuomme!

Ja hänen kintereillään juoksevat miehetkin säestivät:

-- Niin, Kosoinen, annetaan heille lähtöeväät! Mutta tämä nimi
pysähdytti äkkiä Manun, joka kääntyi kuin pistettynä ympäri
perästätulevaa kohti. Tuossa siis oli mies, joka hänen poikansa,
ainoansa, surmasi ja jolle hän oli vannonut verisen koston...

-- Vai sinä olet Kosoinen!

Tulipa karjalaisen vuoro peräytyä Manun survovan sauvan edestä,
ja siinä palavan pirtin kupeella, johon toisetkin hämäläiset nyt
riensivät, syntyi tuikea tappelu. Hintsan kirves heilui kahta puolta
ja Pentti koetti voimansa takaa suojella liiaksi loittonevaa Manua.
Vastakkain iskeneet kirveet kilahtivat. Kylän naiset ja lapset
pakenivat kirkuen rakennusten ja kesantoaidan taa ja sieltä he
kauhulla katselivat kahakan menoa. Sieltä se myös ensiksi kajahti
vihlova huuto:

-- Jo kaatui Kosoinen...!

Pentti, joka hääteli sivultapäin hyökkääviä viikatemiehiä, katsahti
tuonne kirkuvaan naisjoukkoon; hän näki karjalaisten kantavan sinne
tuvan kupeelle kaatunutta toveriaan. Mutta samassapa hän lähti
itsekin juoksemaan sinnepäin.

Hän oli sieltä naisjoukon keskestä nähnyt kalpeat kasvot, jotka
pelokkaina ja hämmästyneinä tuijottivat häneen kuin aaveeseen... Hän
ei voinut erehtyä, ne olivat Marketan kalpeat kasvot...

-- Marketta, tule...!

Mutta kasvot olivat häipyneet samalla hetkellä kuin hän ne oli
nähnyt. -- Pentti pysähtyi, pyörähteli ympäri, ei tiennyt mihin
hyökätä. Ja silloin hän kuuli takaansa, rantatieltä, nimeään
huudettavan. Hän katsahti sinne, ja jo olikin aika palata pihamaalta.

Manu horjui siellä aitaa vastaan, horjui ja kaatui... Hän oli
mielensä huumauksessa yhä hyökäten jatkanut taistelua Kosoisen
miehiä vastaan; siinä oli hän saanut viikatteesta kylkeensä syvän
haavan, ja siksi kutsui nyt Viljo, miehen tavalla setänsä sivulla
taistellen, Penttiä avukseen. Hintsa lakasi kirveellään hyökkääjät
tantereelle vaipuneen toverinsa kimpusta ja läksi juosten kantamaan
häntä venheeseen, jota Viljo jo vesille työnsi. Ja Pentin oli silloin
juostava sinne heidän jälessään, muu ei auttanut. Kylän miehet,
joilta johtajan kuolema oli luonnon lamauttanut, seurasivat heitä
toki vain loitommalta, toiset viritellen jousiaan, toiset rientäen
valkamaan venheilleen...

Mutta hämäläisten haapio, jonka pohjalle Manun haavasta verta
virtasi, se loittoni jo salmen suuta kohden.

       *       *       *       *       *

Ilta oli käsissä, kun hämäläisten pieni matkue, jokea myöten soutaen,
palasi Liikolan vielä suitsuavan kauppakylän rantaan. Savolaiset
partiojoukot olivat jo lähteneet sieltä. Kylään ei oltu uskallettu
yöpyä, sillä viesti heidän vierailustaan oli jo varmaankin kulkenut
Käkisalmeen venäläiselle linnaväelle. Viimeiset remuavat ryöstäjät,
jotka päiväkauden olivat herkutelleet karjalaisten ruuilla, ja
heidän väkevällä kaljallaan sammutelleet hellejanoaan, ne kuuluivat
vielä joentakaisessa vastamaassa palailevan sisämaan selänteitä
kohden. Niiden jälkiä läksi nyt hämäläisten matkuekin taivaltamaan,
tavatakseen pääjoukon sen ensimäisellä lepokankaalla.

Surullinen oli se saattue. Tuoreista vesoista olivat miehet punoneet
paarit, joilla kantoivat haavoitettua toveriaan. Mutta se kulku
oli raskasta, ja raskas oli mielikin kulkijoilla. Saavuttuaan
ensimäiselle ylängölle, siihen, josta aamukasteella oli hyökätty
nukkuvaan kauppakylään, pysähtyi Hintsa kantopuitaan kohentamaan.
Autiot olivat nyt tuossa alhaalla entiset kyläpaikat, eikä elävän
ääntä kuulunut laajalta jokivarrelta. Ne asukkaat, jotka olivat
päässeet hävitystä pakoon, lymyilivät vuorten metsäisillä rinteillä,
uskaltamatta vielä palata entiselle elinmailleen.

-- Nyt on retki tehty, virkkoi siinä Viljo allapäin. Saalista saimme
kantaa asti Pirtolan perevaarasta.

-- Niin, tyhjiin raukesi se retki, myönsi Penttikin, joka Kosoisen
rannasta asti oli vaijeten taivalta tehnyt. -- Siellä ovat naiset,
joita pelastamaan lähdimme, ja heille nyt ehkä kostetaan meidän
retkemme.

Mutta paareilta, koivun oksain välistä, kohotti haavoittunut mies
päätään. Hänen kasvojenilmeensä olivat rauhalliset, melkein iloiset,
ja tyytyväisellä, jopa ylpeällä äänellä virkkoi hän:

-- Ei retkemme tyhjiin rauennut, Pentti. Onhan Kosoinen kostettu!
Minä aijon tästä vielä elää, mutta Karjalan miehet saavat näinikään
kantaa vainajan kuoppaan.

Taas jatkettiin taivalta lämpöä huokuvan kesäisen lehdon läpi.
Kauempaa lehdosta kuului taas käen kukunta. Se kukkui siellä
kymmenen, kaksikymmentä kertaa, se jatkoi aamuista, iloista
leikkiään, ikäänkuin ei sillävälin sen kukkumasijoilla olisi
tapahtunutkaan mitään, mikä oli valanut ympärilleen tuskaa ja
valitusta.



IV. SOTAKO VAI RAUHA.


Katanpään kallioniemellä Viipurissa, kirkon ja rantaa kiertävän
muurin välissä, istui ja loikoili eräänä helteisenä elokuunpäivänä
paljo väkeä. Sitä tungeskeli kirkon ovellakin, josta helähti ulos
vuoroin kuorissa laulavain teinipoikain helakka virsi, vuoroin taas
messua lukevain pappien yksitoikkoinen, venytetty nuotti.

Vietettiin Pyhän Olavin messua, Torkkelin vanhan linnan suojeluspyhän
suurta, vuotuista juhlaa. Mutta tänä vuonna, kesällä 1492, oli tämä
juhla Viipurissa tavallistakin suurempi. Sillä nyt vihittiin samalla
kaupungin uusi, vasta valmistunut kivikirkko, joka oli rakennettu
ukkosen toistakymmentä vuotta sitten polttaman tilalle. Aneita oli
paljon myöty tämän rakennustyön hyväksi, ja paljo olivat siihen
porvarit ja maalaisrahvas tehneet ilmaisia päivätöitä, mutta niinpä
olikin kirkko nyt saatu entistään ehommaksi. Kaikki ne pyhimykset,
kuten Pyhä Andreas, Pyhä Sebastian, Pyhä Egidius ja Pyhä Anna,
joilla oli ollut alttarit vanhassa kirkossa, olivat uuden kylkeen
saaneet uudet kappelinsa. Kolmen päivän synninpäästö oli nyt luvattu
kaikille, jotka saapuivat vihkiäisjuhlaan, -- siksi oli väkeä niin
runsaasti koolla.

Kirkko oli täynnä. Mutta kun siellä etupäässä oli ollut varattava
tilaa hengellisille ja maallisille herroille, kaupungin raadille
ja ylemmille porvareille, saivat nahkahousuiset käsityöläiset ja
pikkuporvarit, kalastajat ja kantajat, sekä Koiviston ja Säkkijärven
pitkäliepeisiin villamekkoihin puetut talonpojat tyytyä kirkkomäeltä
ja hautuumaalta kuuntelemaan juhlamessua. Mutta oli siinä joukossa
vielä muutakin väkeä: oli Saksan kestejä ja hansalaisia kauppiaita
kepeissä olkaviitoissa ja litteissä sulkahatuissa, oli avopäisiä
kerjäläisveljeksiä, joiden harmajat vaipat olivat köydellä
vyötäreiltä sidotut, oli herrainsa vaakunaväreissä herrastelevia
asepalvelijoita, jotka hiiviskelivät kalliolle ryhmittyneiden
naisparvien ympärillä, oli linnan huoveja ja leikkiviä lapsia, -- se
oli kirjava kuva Viipurin väestöä.

He odottivat siinä messussa viipyvää juhlayleisöä palaavaksi
saattokulussa kirkosta, odottivat kärsivällisesti, vaikka tiesivätkin
juhlamenojen jatkuvan vielä pitkään. Kaikki näet tahtoivat nähdä
Viipurissa nyt olevia kaukaisia juhlavieraita.

Niitä olikin useita ja ylhäisiä. Nuoremmat odottelijat olivat koossa
rantaportin viereisen muurin reunalla ja katselivat sieltä niitä
uljaita sotalaivoja, jotka nyt hansalaisten ja hollantilaisten
kauppa-alusten keskellä kelluilivat ankkurissa Viipurin lahdella.
Siinä oli varsinkin yksi pyöreäkylkinen, valkoiseksi sivelty
joutsenkeulainen kansilaiva, joka kiinnitti katsojain huomiota.

-- Tuoko se nyt on itsensä valtionhoitajan alus, kyseli puoleksi
talonpojan, puoleksi nihdin pukuun puettu mies vieressään istuvalta
nuorukaiselta, jolla oli yllään asemiehen lyhyt ja ruumiinmukainen,
sininen takki.

-- Näethän siinä kokassa Sturein vaakunan, vesilehtiä, vastasi nuori
mies, näin maalaiselle vaakunatietojaan kehuskellen. Ja noissa
mustissa, litteissä laivoissa, niissä on hänen sotaväkensä.

-- Entä tuo laituria likinnä oleva punalaita, jolla on ristinkuva
keulassa?

-- Etkö sitäkään tunne, Pentti, sehän on piispan laiva, --
Maunu-piispan, jonka ääni juuri tuolta kirkosta kuuluu.

Syvä, miehekäs messun ääni kajahti juuri kirkon avoimesta ovesta
ulos tyyneen luontoon. Sitä kuuntelemaan vaikenivat muurille
kiivenneet keskustelijat, joista toinen oli Savonlinnasta äsken
airueena saapunut Pentti Heinonpoika ja toinen hänen orpanansa,
Viipurin linnanvoudin Pietari Degenin nuori perijä, Evert. Ja yhtä
äänettömäksi herkesi koko kirkonmäen täyteinen yleisö kuuntelemaan
piispan messua.

Suomen piispa Maunu Särkilahti oli saapunut Turusta asti vihkimään
Viipurin uutta kirkkoa. Mutta yksinomaan sitä varten ei hän
kumminkaan ollut tätä pitkää merimatkaa tehnyt. Pari, kolme viikkoa
oli nyt Torkkelin vanhassa linnassa vieraillut Ruotsin valtionhoitaja
Steen Sture, joka oli saapunut sinne niiden rajalevottomuuksien
ja huolettavien sotahuhujen johdosta, joista tältä valtakunnan
itäiseltä kolkalta yhtämittaa oli lähetetty sanomia. Ja Maunu-piispa,
samoinkuin monet Suomen maallikkoherrat, oli nyt rientänyt Viipuriin
valtionhoitajan kanssa neuvottelemaan maan puolustamisesta.

Viime talvena oli taas lennähtänyt viestejä venäjänpuolisten Savoon
ja Pohjanmaalle tekemistä hävitysretkistä, vaikka rauha virallisesti
oli vallitsevinaan Ruotsin ja Moskovan suuriruhtinaan välillä. Mutta
tuokin usein rikottu virallinen rauha oli taas muutamien kuukausien
perästä päättyvä, ja silloin varottiin ilmisotaa, ellei välirauhaa
saataisi jatketuksi. Steen-herra oli heti Suomeen tultuaan lähettänyt
valtuusmiehensä Novgorodiin neuvottelemaan rauhan jatkamisesta
ja sen ehdoista. Näiden lähettiläiden palaamista nyt odotettiin.
Siten olivat niin monet ylhäiset vieraat joutuneet läsnäolollaan
juhlallistuttamaan Viipurin uuden kirkon vihkiäismenoja.

Piispan ja valtionhoitajan vierailun varsinaisen aiheen tunsivat
nekin nuoret miehet, jotka siinä kesäpäivän paahteessa muurinreunalta
kuuntelivat messua. Siitä oli paljo puhuttu linnassa, jossa nyt
Penttikin vieraili äitivainajansa sukulaisten luona, ja olipa hänen
oma asiansakin läheisesti punoutunut näihin suurkysymyksiin.

-- Sotaenteenä pitävät viipurilaiset sitäkin, ettei novgorodilaisia
kaupankävijöitä ole tänä suvena paljo ollenkaan tänne saapunut,
virkkoi nuorempi mies, taas lahdella olevia laivoja katsellen. --
Tavallisesti niitä roimahousuja täällä sakeanaan soutelee, -- nyt
niillä voi olla vihiä siitä, mitä tuleva on.

Pentti näkyi vaipuneen omiin ajatuksiinsa eikä vastannut. Mutta eräs
kaupungin suolaporvari, joka oli noussut nuoren asemiehen viereen
istumaan ja siitä katseli, kuinka kalalokit matalalla vedenkalvossa
lentelivät, lausui huoahtaen:

-- Monet taivaanmerkitkin ovat taas ennustaneet verta ja sotaa.
Tämäkin helle... noin, katsohan, eikö lounaasta taas nouse herranilma!

-- Niinpä nousee Neitsytniemen takaa...

Keskipäivän aurinko oli paahtanut muurin aivan hehkuvaksi, eikä sinne
ylöskään tuntunut tuulen henkäystä. Venherannasta, muurin alta,
levittivät kalantotkut kirpeää hajuaan, ja umpinaiseksi rakennetun
kaupungin kapeista kujanpäistä, joiden varrella olivat navetat ja
tunkiot ja joissa likavesi lätäköissä mätäni, huokui siinä helteessä
ilkeä lemu, johon liittyi turvekatoille kuivamaan ripustettujen
kapahaukien tunkea tuoksu. Painostavaa oli luonnossa, mutta eipä
ollut vielä tietoa, jaksoiko rajuilma tuon lounaasta nousevan pilven
mukana purkautua. Ja harvakseen jatkoivat muurin reunalla kykkivät
miehet tarinoitaan.

-- Jos sota syttyy, silloin vihollinen tietysti ensiksi hyökkää
Viipuriin, virkkoi Evert, lisäten lapsellisella ylimielisyydellä: --
Mutta tulkoon, silloinpa saadaan tapella!

-- Kestääkö Viipuri sitä hyökkäystä? kysyi Pentti, taas hänkin
keskusteluun puuttuen. Suolaporvari vastasi:

-- Rappeutumaan ovat taas päässeet varustukset Posse-herran ajoilta.
Jos hän täällä olisi päällikkönä, silloin emme hätäilisi.

-- Miksi sitten Knut Posse siirrettiin pois Viipurista?

-- Mene tiedä! Tämähän on valtionhoitajan omaa läänitystä ja hän
tahtoo saada täältä tuloja. Mutta Posse on köyhä mies ja pani kaikki
verot, mitä irti sai, kaupungin varustukseen. Siirrettiin sitten
vauraampi vuokraaja hänen sijaansa tänne, mutta samalla varustusinto
laukesi.

Miehet vaikenivat, kuin helteen herpaisemina. Kirkosta kuului
yhtämittaa jatkuvan juhlamessun säveliä. Mutta kirkon edustalla nousi
mies siellä, toinen täällä katselemaan lounaista taivasta, jolla
musta, raskas ukkospilvi nyt nopeasti kasvoi. Muurilta laskeutuivat
keskustelijat alas väkijoukkoon, josta jo kuului säikähtyneitä
huudahduksia:

-- Jesus-Maaria, mitä se tietää, kun ukonilma nousee taas juuri
kirkkoa vihittäessä!

-- Tuollaisena nousi ukonpilvi tasan viisitoista vuotta sitten,
jolloin se meiltä kirkon poltti.

-- Mutta onhan nyt nurkkakiven alle haudattu hurskaan erakon ruumis!

-- On, vaan mitä tietää sitten tuo uhkaava enne?

-- Se tietää kovia aikoja... kas, kun pimenee maailma niinkuin yöksi.
Jesus-Maaria!

Juurikaan oli päivä vielä paistanut tulisemmin ja kirkkaammin kuin
koskaan poudankuivaan luontoon. Mutta yhtäkkiä oli koko läntinen
metsä käynyt tumman teräksen väriseksi ja nyt maisemat peittyivät
synkkään pimentoon. Mereltäpäin rupesi tuntumaan tuulen repimistä.
Se riuhtoi lahdella olevain laivain ankkurivitjoja, se vonkui
purjeköysissä ja rynkäsi mahtavalla rytinällä pian rannalle asti,
jossa se tempasi verkahatut miesten päistä ja leuhautti naisten
liepeitä.

-- Rajuilma on irti, Pyhä Olavi meitä varjelkoon!

-- Suojelkoon Pyhä Neitsyt kirkkoamme!

Niin huudahtivat nuo hätääntymään herkät ihmiset, tuntien ikäänkuin
taikaiskun luomakunnassa. Samalla singahti ensimäinen salama mustalta
taivaalta ja ukkosen kumea jylinä lähti kiertämään pilvissä. Kun
toisen kerran taivaan kansi jyrähti ihan kirkon kohdalla, silloin
kuului jo väkijoukosta kirkuva huuto:

-- Katsokaa, salama hivelee jo kattoristiä!

-- Nyt se sytyttää kirkon! Pakokauhuinen tungos oli syntynyt kirkon
ovella.

Salama ja jyrinä oli säikähdyttänyt kirkkoyleisönkin ja miehestä
mieheen lensi huhu, että taas on ukkonen iskenyt kirkkoon. Sakea
ihmisvirta koetti puristautua ulos kapeasta ovesta; hätähuutojen ja
valitusten keskessä koettivat ihmiset toinen toisensa ylitse rynnätä
ulkoilmaan. Kirkon edustainen yleisö katseli kauhulla tätä kiihtyvää
tuhon tungosta.

Kirkkomäen peittävästä, synkästä pilvestä soi edelleen valtava
jylinä, vaimentaen hätääntyneiden huudot, -- tuntuipa väliin, kuin
olisi kirkko ja itse kalliokin heilunut. Salamat singahtelivat
milloin lännestä, milloin etelästä, ja näyttivät todella lyövän
julmaa leikkiään kirkon kapean ristihuipun ympärillä.

Mutta kirkon ovella ahertavan väkijoukon takaa kuului samassa tuo
äskeinen voimakas, miehevä ääni, joka tuokiossa pakotti kaikki
kuuntelemaan. Tungos laukesi hetkeksi, ja sen keskitse astui kirkosta
ulos Suomen piispa loistavassa piispallisessa asussaan, kädellään
siunaten säikähtynyttä kirkkoväkeä. Ja siinä kirkon edustalla puhui
piispa:

-- Elkää peljätkö, ei Pyhä Neitsyt meitä eikä kirkkoamme tuhota
tahdo, hän vain muistuttaa meitä nöyrtymään juhlassamme. Rukoilkaamme
tämän uuden temppelin puolesta!

Salamain risteillessä taivaalla laskeutui piispa polvilleen
kalliolle ja koko yleisö polvistui hänen mukanaan. Ja katso! Ukkonen
soi edelleen, mutta se soi jo kauempaa talttuneemmin, ja salamat
seurasivat harvemmin toisiaan. Tuo nopeasti noussut pilvi oli rajussa
kulussaan kiirehtinyt yli keskitaivaan ja sen mustin kylki laskeutui
nyt verkalleen koillista kohden.

Kotvan lepäsi piispa polvillaan äänettömässä rukouksessa, ja syvään
hartauteen vaipuneina olivat siinä hänen sanankuulijansakin, niin
jalosukuiset ja porvarit kuin talonpojat ja pyhiinvaeltajat. Ja
kun piispa vihdoin nousi pystyyn, silloin oli jo rauhoittunut
tuo säikähtynyt kansa. Se tunsi harrasta kiitollisuutta herkissä
sydämissään hurskasta piispaa kohtaan, joka oli uskonsa lujuudella
masentanut rajuilman voiman.

-- Piispan rukous kirkkomme pelasti!

-- Hänellä on pyhimysten armo!

Maunu Särkilahti oli siinä hetkessä saavuttanut tuon väestön
rajattoman luottamuksen. Mutta piispa kehotti juhlarahvasta taas
rauhallisesti palaamaan kirkkoon, kiittämään sen suojeluspyhiä
tapahtuneesta ihmeestä. Ja kohta alkoi taas kirkosta kuulua
kuoripoikain helakka laulu.

Mutta pilvet, jotka siihen asti olivat vain pisaroita pirskotelleet,
ne repesivät nyt, rajuimman jylinän tauottua, rankkana sateena
kastelemaan kuivaa maata. Silloin läksi se kirkonedustainen yleisö,
joka henkeään pidätellen oli seurannut piispan rukouksen aiheuttamaa
ihmettä, juoksujalassa kiirehtimään kaupungin kapeita katukujia
kohti. Nuori Evert tapasi toveriaan käsivarresta ja virkkoi:

-- Nyt mennään Pyhänhengen kiltan kellariin!

Sadetta pakoon juoksi paljo muutakin väkeä tuohon lähellä rantaa
olevaan, kaksikerroksiseen kivirakennukseen, joka oli kaupungin
komeimpia. Oikeastaanhan pääsivät tähän taloon ainoastaan
veljeskunnan jäsenet, jotka sieltä harjoittivat armeliaisuutta köyhän
väen keskuudessa, tukivat toisiaan hädässä ja sillävälin panivat
siellä toimeen milloin messuja, milloin juominkeja, -- veljeskunnalla
oli näet sekä hengellinen että maallinen tarkoitus. Nyt siellä
kirkonajasta huolimatta harjoitettiin oluenjuomista, joka helteen
ja mielenliikutuksen jälkeen tulikin hyvään tarpeeseen, ja kaikki
näkyivät olevan tervetulleet. Kellarin isäntä laski yhtenä torvena
suuresta tynnyristä vaahtoavaa juomaansa tinaisiin haarikoihin, joita
janoiset itse ojensivat tapinsuulle.

-- Pyhän Olavin pelastavan armon kunniaksi juon, virkkoi äskeinen
suolaporvari, laskien vielä pystyssä seisten haarikan huulilleen.
Ja pikaisen henkäyksen jälkeen jatkoi: -- Ja sitten juon piispan
kunniaksi, jonka esirukous kirkkomme pelasti!

Kiltan pappi priiskoitti huonetta ja siihen saapuvia vihkivedellä.
Mutta vieraat istuivat korkean, ristijalkaisen honkapöydän ääreen, ja
siinä lähti tarina pian luistamaan tuttujen ja tuntemattomain kesken,
-- olivathan he kaikki kuin yhteisestä merihädästä pelastuneet.
Siellä puhuttiin tietysti taas piispan ja valtionhoitajan
käynnistä Viipurissa ja venäläisten uhkailevasta esiintymisestä.
Tuleeko sota vai säilyykö rauha? -- niin kysyttiin. Novgorodiin
matkustaneiden lähettilästen palaamista odotettiin jännityksellä
porvarienkin piireissä, sillä heidän tuomastaan vastauksesta riippui
kaupunkilaisten elinkeinojen ja toimeentulon mahdollisuus. Eräs
porvareista kertoikin valitellen:

-- Käkisalmen venäläiset kuuluvat taas kiukustuneen siitä
ryöstöretkestä, jonka savolaiset ovat tehneet Laatokan maille. Taas
uhkaavat he kostaa.

Ja toinen porvari lisäsi:

-- Sitä se onkin alituista ryöstämistä ja hävittämistä edestakaisin.
Miten voisikaan rauha säilyä!

Nämä puheet panivat Pentin heristämään korviaan, ja pian hän jo
pakinaan puuttuen huudahti:

-- Ette täällä tiedä, mitä ne ovat kärsineet, jotka viime keväänä
vihdoin läksivät kostoretkelle. Olisipa ihme, ellei roistotöiden
tekijöitä edes saisi kurittaa!

-- Oikein puhuttu! Taisit olla itse mukana! Terveeksesi, tervakoura!

Niin huudahtelivat asemiehet, kehuen savolaisten retkeä miesten
teoksi. Mutta väittelyä jatkui vielä siitä savolaisten partioretkestä
ja eräs porvareista selitti:

-- Kurin ne ryöstäjät kyllä tarvitsevat; täälläkin ovat Jääsken
kylät yhtä autioina kuin savolaisten. Mutta meille porvareille nuo
rajakahakat ovat turmioksi. Te hävitätte Laatokan rantoja, -- taas
tulee kosto meidän rannoille, -- kuka silloin kykenee kaupastaan
elämään? Ennen matkustin minäkin joka kesä Syvärinsuulle, toin sieltä
turkiksia ja möin niitä hansalaisille; nyt on se kauppatie poikki, --
ei muuta kuin pane hampaasi naulaan!

-- Eikähän ryöstetty talonpoika enää kykene suolanelikkoakaan
ostamaan, -- mistä elät? -- niin säesti suolasaksa.

Järkeähän he tuntuivat puhuvan. Mutta Pentti kivahti kuumenneena
vastaan:

-- Vikapa onkin siinä, että on annettu rajantakaisten täällä
iltikseen ryöstellä ja on kostettu liian vähän.

Mutta se väittely katkesi siihen. Juomarahvas jäi näet katsomaan
kahta outoa, kirjavapukuista ratsumiestä, jotka nyt likomärkinä
astuivat kellariin ja joilla näytti olevan suuri jano. Kerrottiin
heidän olevan juurikään Ruotsista saapuneita airueita, jotka kirkkoon
olivat valtionhoitajalle kirjeensä toimittaneet. Mutta turhaan
viipurilaiset koettivat udella heiltä uutisia. Ja hetken kuluttua
kuului kiltan ovelta huuto:

-- Valtionhoitaja ja koko juhlarahvas lähtee kirkosta!

Oluenjuojat siemasivat sarkkansa pohjaan ja kiirehtivät ulos
tuota ylhäistä saattokulkuetta katsomaan. Sade oli lakannut, ilma
oli taas raitis ja puhdas, haihtuneet olivat sekä ukkospilvet
että ummehtuneiden kujien lemut. Rauhallisena seisoi äsken niin
säikähtynyt rahvas taas kirkkomäellä katsellen, kuinka juhlayleisö
lappoi ulos vihitystä pyhätöstä.

Etummaisina kävelivät kirkon alttaripapit ja Viipurin molempain
luostarien veljekset, päälaelta ajetut avopäiset vaippamiehet,
harmajat ja mustat, suitsutusastioita heilutellen. Kirkko oli näet
siunattava ulkopuoleltakin ja sitä he nyt lähtivät kiertämään.
Viipurin kirkkoherran, mestari Dothlaeuksen, ja hänen apupappiensa
kintereillä asteli kuoripoikain valkoinen lauma, mutta niiden
jälestä käveli kanunkiensa seuraamana Maunu-piispa suoraselkäisenä
ja ryhdikkäänä, kullalta kimaltelevassa, maata laahustavassa
viitassaan. Häneen kirkkorahvaan katseet hartaimmin kiintyivät, monet
polvistuivatkin hänen astuessaan ohitse.

Mutta tätä papillista saattuetta seurasi maallisten ylimysten
loistava parvi, -- valtionhoitaja Steen Sture kahta askelta toisista
edellä. Hän oli noin viidenkymmenenvuotias, matalahko mies, ja kun
hänellä oli heikot silmät, käytti hän viheriää varjostinta, joka
peitti ison osan hänen kasvoistaan. Erittäin mahtavaa vaikutusta
hän ei siten tehnyt, vaikka hän kulkikin nahkasilla reunustetussa
ritarinviitassa ja kultasolkihatussa. Hänen astuntansa oli hiukan
levotonta; ihan kirkon edustalla hän pysähtyi antamaan joitakin
käskyjä eräälle ruotsalaiselle saattomiehelleen, joka rivistä
poistuen heti kiirehti rantaan päin.

Sillävälin ehti valtionhoitajan rinnalle kaksi ritaria. Toisella
heistä oli karkea ja harmahtanut lyhyt poskiparta, ja harmahtavat
olivat ne tukan tupsutkin, jotka ohimoilla kihertyivät. Mutta hänen
kasvonsa olivat verevät ja eloisat ja hän tapaili tuontuostakin
kädellään sotilasmekkonsa kuvetta, -- hän oli nähtävästi tottunut
nojaamaan kättään miekankahvaan, mutta kirkkoon mennessä olivat aseet
olleet kotiin jätettävät. Viipurilaiset supattivat keskenään tämän
soturin ohikulkiessa; he näyttivät hänet hyvin tuntevan. Se olikin
heidän entinen suosittu ja kaivattu linnanherransa, Knut Posse, joka
muutamain vuosien poissaolon jälkeen taas oli saapunut Viipuriin. Tuo
toinen, hänen rinnallaan hienossa samettipuvussa kävelevä, kalpea,
hoikkaluinen herra sitä vastoin oli useimmille outo, vaikka hän jo
pari vuotta oli isännöinyt Torkkelin linnassa. Sillä harvoin oli
nykyinen linnanherra, Niilo Eerikinpoika Gyllenstjerna, näyttäytynyt
ulkosalla; hän kuului olevan kivuloinen, heikkoverinen herra, jota
pitkä jumalanpalvelus nytkin näkyi rasittaneen.

-- Tämä hento mieskö se on linnanherra? kysyi Pentti toveriltaan.
Pentti oli jo muutamia päiviä linnassa asunut sen päällikköä
näkemättä.

-- Niin on, vastasi Evert. -- Hän on ylhäistä sukua, kuningas Kaarlo
Knuutinpojan tyttärenpoika.

-- Siitä on isäni kertonut, Viipurissa kuuluu hän syntyneenkin. --
Entä nuo kaksi siinä jälessä, pieni ja suuri?

-- Nehän ovat Suomen molemmat laamannit. Tuo pitkä, korkeaotsainen on
Klaus Henrikinpoika, Hornien sukua, ja tämä kääpiö, jolla ovat kuin
linnun kasvot, hän on piispavainajan veljenpoika, Bitzien sukua, se
on kipakka herra.

Nämä, samoinkuin useat muut Suomen aateliset, jotka tässä
saattokulussa astelivat, olivat viipurilaisille tuttuja miehiä,
sillä usein olivat he viime vuosina, sodan uhatessa, aseväkineen
siellä oleskelleet. Niinpä olivat porvarien mielikkejä nuo
laamannien kintereillä kulkevat iloiset Frille-veljekset, joita
Höyhenhatuiksi sanottiin, heillä kun molemmilla aina oli keltaiset
sulat hatuissaan. He olivat herkät tappeluun ja herkät juomaan ja
aina he kulkivat yhdessä, joko sitten sodan tai rauhan retkillä.
Mutta viipurittarien varsinainen suosikki oli sittenkin tuo veljesten
rinnalla astuva, roteva ritari Tönne Eerikinpoika, Viipurin entisen,
jäntevän käskynhaltijan ja sen muurittajan, Eerikki Akselinpoika
Totten uljasryhtinen poika. Hänellä oli läänityksenä Raasepori,
mutta hän viihtyi parhaiten aseväkineen Viipurissa, jossa hänen
lapsuudenmuistonsa olivat. Tönne-herra rakasti komeutta; hopealta
kimalsi nytkin hänen väljä, leveä vyönsä, josta riippui kiiltokivillä
kirjailtu massi ja jonka pää roikkui pitkälle alas uumenilta. Paljo
oli se mies tuottanut iloa jos itkuakin Viipurin naisille.

Mutta olipa saattokulussa viipurilaisille outojakin herroja, kuten
Steen Sturen ruotsalaiseen seurueeseen kuuluvia, joille vanha
linnanvouti Pietari Degen, Evertin isä, nyt piti seuraa. Mutta
taas tuli tuttua väkeä: Viipurin pormestarit tummanpunaisissa
virkaviitoissaan, porvariston edustajat silkkipukuisine naisineen,
raatimiehet ja kirjurit, ja kauppiaita, saksalaisia ja suomalaisia,
tuli pitkä jono.

Saattue teki kierroksen kirkon ympäri ja suuntausi sitten
linnaan päin, muun yleisön sitä seuratessa. Mutta sillankorvassa
valtionhoitaja hyvästeli porvariston ja papiston edustajia ja
kiirehti linnaan, johon ylimysherrat ja vähän myöhemmin piispakin
häntä seurasivat.

       *       *       *       *       *

Pentti Heinonpoika pysähtyi sillalle. Hän silmäili selälle, jossa
laivain alempiin raakapuihin nyt purjeita vedettiin, ja kävi
levottomaksi.

-- Laittautuvatko laivat jo lähtöön? kysyi hän toveriltaan.

-- Taitavat vain purjeita kuivata, vastasi Evert.

-- Mene tiedä, -- näethän, laivamiehet soutavat sinne rannalta ja
laivaportaita lasketaan alas. Valtionhoitaja aikoo ehkä matkustaa.
Joudu, minun täytyy sitä ennen saada tavata isääsi!

Huolenalainen ilme kasvoillaan kiirehti nuorukainen linnaan.
Ja hetkeä myöhemmin kertoi Pentti Viipurin linnan matalassa
voudinrakennuksessa vanhalle Pietari-voudille huoliaan näkemäinsä
oireiden johdosta ja sen tehtävän onnistumisesta, jota varten hänet
oli Savonlinnasta pantu asialle. Savolaiset olivat partioretkeltään
tuoneet Olavinlinnaan joukon karjalaisia naisia, saadakseen niillä
omat naisensa vaihdetuiksi vihollismaasta pois. Mutta Kylliäinen
ei ruvennut niitä linnassaan kauan elättämään ja sitävarten oli
hän lähettänyt Pentin Viipuriin pyytämään, että viranomaisten
välityksellä pantaisiin toimeen vankienvaihto, niinkuin joskus
ennenkin oli tapahtunut. Tämän asiansa oli Pentti jo ennen esittänyt
voudille, mutta nyt hän oli levoton, miten hänen tehtävänsä käy, jos
valtionhoitaja yhtäkkiä ja kesken kaiken purjehtii Viipurista pois.
Hänen piti ehdottomasti saada Steen-herran suostumus tuohon vaihtoon.
Näin hän melkein hätäisesti Pietari-voudille puhui.

Tämä tahtoi kernaasti auttaa nuorta sukulaistaan. Mutta se ilmeinen
levottomuus, jolla nuori mies tätä naisvankien vaihtamista ajoi,
se Degen-ukkoa kuitenkin hiukan huvitti; hän vainusi siitä
mieskohtaisempaakin harrastusta. Puoleksi epäillen, puoleksi
naureskellen, hän nyt senvuoksi nuorukaiselta kysyi:

-- Kuule Pentti, tuo vankijuttu sinua kovasti huolettaa ja kiinnittää.

-- Olen sen asian saanut suoritettavakseni...

-- Elä vain kiertele, sano suoraan, onko sinulla, nuorukainen, joku
omainen siellä vankien joukossa, joku tuttava...?

-- Taikka morsian? täydensi Evert, joka oli seurannut toveriaan
isänsä luo.

-- Niin, kerro pois, sitten nähdään, mitä voimme tehdä.

Pentti ei ollut aikonut siitä yksityisestä asiastaan, joka hänet
ensiksi oli ajanut Sysikorvesta Karjalan maille ja vihdoin tuonut
Savonlinnasta Viipuriin, mitään kertoa. Mutta nyt ei auttanut, --
hänen täytyi tunnustaa sukulaisilleen, ettei hän ollutkaan yksinomaan
Kylliäisen asioilla. Hänen täytyi samalla kertoa tarkempaan äskeinen
Karjalanmatkansakin, kertoa taistelusta Pirtolan rannalla ja tytöstä,
jota hän oli lähtenyt pelastamaan, jonka hän jo oli nähnytkin,
mutta jota hän ei ollut saanut mukaansa. Siksi yritti hän nyt
toista keinoa, jonka Kylliäinen oli hänelle neuvonut, saadakseen
Lauri-ukolle antamansa lupauksen täytetyksi.

-- Ja siksi oikeastaan kuljet näillä retkillä, täydensi Pietari, jo
yskän ymmärtäen.

-- Siksi olen nyt täällä!

Pentti lausui näin ääneensä sen, mitä hän ei aina ollut tahtonut
itselleenkään tunnustaa. Usein oli hän koettanut kuvitella
retkeään seikkailuksi, sattumaksi... eihän hän tosissaan ollut
niin pikeentynyt tuohon salopirtin tyttöön, että olisi yksin siitä
syystä lähtenyt näille maailmanmatkoille. Mutta samalla oli hän
aina tuntenut, että juuri nämä matkat ja ponnistukset ne olivat
hänet ikäänkuin kiinnittäneet Markettaan, jonka kuva yhä useammin
asui hänen mielessään ja jonka hätääntynyt orjankatse häntä seurasi
Pirtolan pihalta asti. Nyt hän jo myönsi muillekin, että vain sitä
tarkoitusta varten hän ponnisteli ja toimi. Uteleville hän selitti:

-- Tahdon saada Marketan Karjalasta takaisin, sillä hän on
morsiamekseni lupautunut.

Silloin Pietari-vanhus, mieleltään sulaneena ja vakavaksi käyneenä,
vastasi:

-- Se on oikeutesi, Pentti, ja velvollisuutesikin, -- samallahan
toimit monien muiden surevain hyväksi. Koetanpa auttaa sinua.
Valtionhoitajalla on parastaikaa neuvottelu vaakunasalissa Suomen
herrain kanssa. Olen juuri lähdössä sinne ja sinä seuraat minua. Ehkä
saamme tilaisuuden puhua hänelle sanasen tästä sinunkin asiastasi.

Mutta nuori Evert, jonka katseessa vielä äsken oli ollut ilakoiva
hymy, hän oli Pentin kertoessa vaiennut äänettömäksi. Pian oli hänen
mielialansa vaihtunut kunnioitukseksi, sitten ihailuksi. Ja kun
Pentti hetken kuluttua astui vanhuksen rinnalla pihalle, kävelläkseen
korkeaan, umpinaiseen päärakennukseen, silloin he jo huomasivat
Evertin linnan yrttitarhassa innokkaasti kertovan jotakin nuorelle,
mustakulmaiselle immelle. Hän kertoi Pentin tarinaa, kuvaten sitä
miehelle arvokkaaksi, kauniiksi teoksi, jota hän itse kadehti.

Vanhan Olavintornin suojat olivat vielä enimmäkseen samassa asussa,
johon ne olivat muutetut Kaarlo Knuutinpojan aikana, joskin ajan
hammas lähes puolen vuosisadan varrella jo paljon oli syönyt sitä
loistoa, johon marski-vainaja oli rakastanut pukea ympäristönsä.
Kuvioin maalatut holvikatot olivat savuttuneet, mustuneet olivat
ne ritarikilvet, jotka hänen aikanaan hohtivat hirvensarvinaulain
yläpuolelta ja haalenneet olivat seinäin korukuteiset verhot. Kaarlo
Knuutinpojan aseveikko, Eerikki Akselinpoika Tott, joka hänen
jälkeensä kauan oli Viipurin linnanherrana, oli rakentanut uusia
torneja sen muurinkulmiin, oli linnassa niinkuin kaupungissakin
pannut varustukset vahvaan kuntoon, mutta vähemmin oli hän välittänyt
huoneiden hienoudesta ja puistikon kalalammikoista. Ja ne miehet,
jotka olivat linnassa isännöineet Tottien jälkeen, olivat nekin
olleet enemmän sotureita kuin hovimiehiä. Vanha, korkea vaakunasali,
jonka peräseinällä nyt upeili Gyllenstjernan ylhäisen suvun
kultatähtinen vaakuna, oli kumminkin, uusilla seinäverhoilla ja
vanhoilla sukuhopeilla koristettuna, vielä hovihuoneen näköinen.
Ja Sigrid rouva, Niilo Gyllenstjernan puoliso, oli myöskin nyt
valtionhoitajan vierailun johdosta hohtaviksi kiilloittanut
salin keskessä olevaan, mahtavaan holvikaton kannatinpatsaaseen
kiinnitetyt, vanhat, ruostuneet entisten linnanherrain
vaakunakilvetkin.

Täällä suuressa, viileässä ritarisalissa piti nyt jumalanpalveluksen
jälkeen Ruotsin valtionhoitaja Steen Sture neuvottelua Suomen
aateliston ja kirkon ylimpäin edustajain kanssa. Aika oli vakava.
Kaikki merkit osottivat, että Moskovan suuriruhtinas tahtoi anastaa
Suomea suuremman tai pienemmän osan haltuunsa. Jo parin viime
vuosikymmenen varrella oli tämä vaatimus, jonka jo Novgorodin
ruhtinaat perustivat Pähkinäsaaren rajakirjan sanamuotoon, ollut
ilmeinen, mutta nyt vaati Moskovan voimakas suuriruhtinas Iivana,
joka oli yhdistänyt Novgorodinkin maihinsa, tiukasti viidentoista
peninkulman levyistä kaistaletta Savoa omakseen, siinä joukossa
Savonlinnankin, ja sitäpaitsi koko pohjoisen Pohjanmaan. Noita
maita, jotka asutuksen ja viljelyksen kautta olivat liitetyt
ruotsinpuoleiseen Suomeen, ei tietysti voitu luovuttaa, ja niin oli
riitaa jatkunut. Useita rajakokouksia oli pidetty, mutta kummaltakaan
puolelta ei oltu peräydytty. Kiistakysymykset, joiden johdosta
ilmisota jo monasti oli ollut syttymässä, olivat lyhytaikaisen
välirauhan kautta aina lykätyt toistaiseksi. Viimeinen välirauha,
joka oli tehty viideksi vuodeksi, oli nyt ensi marraskuussa
loppuunkuluva.

Sitä koski neuvottelu. Huolella kysyivät herrat vaakunasalissa,
niinkuin porvarit kiltoissaan, tuleeko silloin sota vai rauha.
Sota, -- vastasivat monet, viitaten useisiin merkkeihin, jotka
osottivat suuriruhtinaan siihen valmistautuvan. Hän oli äsken
Viipurin kohdalle, Suomenlahden etelärannalle, perustanut uuden
linnan, jolle hän oli antanut oman nimensä ja joka uhkaili yhtä
paljo Suomea kuin Viroa. Hänen tiedettiin myös neuvotelleen Tanskan
kuninkaan kanssa yhteisestä hyökkäysliitosta Ruotsia vastaan. Ja
ne hävitysretket, joita rajantakaiset karjalaiset viime vuosina
olivat tehneet Peräpohjaan ja Savoon, ne olivat ilmeisesti
tapahtuneet hallitusmiesten avulla. Syttyykö nyt ilmisota? Ruotsin
puolella sitä ei toivottu, sillä siihen ei oltu varustauduttu, ja
valtionhoitajan Novgorodiin lähettämät neuvottelijat olivat senvuoksi
saaneet toimekseen ehdottaa välirauhan jatkamista. Mutta suostuuko
suuriruhtinas enää siihen?

Niin kysellen odotettiin levottomina lähettilästen, Louhisaaren
vanhan herran Jaakkima Flemingin ja Viipuriin sijoittuneen
saksalaisen palkkaväkipäällikön, Hartwig Winholtin, palaamista. Mutta
nyt oli mieliala linnan vaakunasalissa neuvottelevain herrain kesken
entistään matalampi. Sillä valtionhoitaja, joka näiden huolettavain
oireiden johdosta oli melkoisella sotajoukolla saapunut Viipuriin
järjestämään venäläisten kanssa selkkaantuneita välejä, hän oli
juurikaan ilmoittanut kokoontuneille herroille odottamattoman tiedon,
joka perustui airueiden äsken tuomiin kirjeisiin.

-- Viestit Tukholmasta ovat nyt sellaiset, että läsnäolomme siellä
on välttämätön, selitti valtionhoitaja toistamiseen hämmästyneille
herroille. -- En voi sitä auttaa, meidän on pakko matkustaa jo tänä
iltana.

Sitä oli Suomen herrain vaikea ymmärtää. Kysymys sodasta ja rauhasta
oli vielä auki, puolustusvoimat Suomessa olivat sodan varalta
aivan riittämättömät, johto oli Viipurissa tavallista heikommissa
käsissä, -- nytkö matkustaisi valtionpäämies pois, jättäen kaikki
lerpalleen. Kaikkien läsnäolevain ajatuksia tulkiten lausuikin
tuo vakavapiirteinen laamanni Klaus Henrikinpoika, joka istui
seinärahilla Steen-herraa vastapäätä, harvakseen:

-- Entäpä jos nyt lähettiläät tuovatkin sanoman, että suuriruhtinas
ei suostu rauhaa jatkamaan? Jos jo ennen talven tuloa saamme odottaa
hyökkäystä, miten sen torjumme? Täällä on viisisataa palkkasoturia
ja meidän aatelislipullisissa on muutamia satoja asekuntoista väkeä
yhteensä -- siinä kaikki... Eiköhän valtakunnan etu tällä hetkellä
vaatine, että hallitus nyt tälle kulmalle omistaa sekä huolenpitonsa
että varansa ja väkensäkin?

Valtionhoitaja kuunteli kärsimättömänä tätä puhetta. Hän oli nyt
hämärässä huoneessa nostanut viheriän varjostimen otsaltaan pöydälle
ja hänen verestävät silmänsä näyttivät kiukkuisilta, kun hän katseli
vastassaan istuvaa, pitkänaamaista laamannia. Hänen kasvolihaksensa
nykähtivätkin, kun hän vastasi:

-- Te katselette täällä Suomessa asioita aina nurkkakuntasilmillä ja
aina te mangutte. Mitä te minulta vaaditte? Jos niin kävisi, ettei
Iivana-ruhtinas suostuisi välirauhaa jatkamaan, niin enhän minä voi
pakottaa häntä siihen, vaikka loikoisin täällä koko syksyn. Mutta
tietysti hän suostuu, nyt niinkuin ennenkin. Hätäilkäämme sitten, kun
aika on!

Suomen herrat katsoivat maahan, tahtomatta suoraan näyttää
epäilystään. Mutta toinen läsnäolevista laamanneista, Pohjois-Suomen
lyhytläntä laamanni Henrik Bitz, jolta ainoastaan harvapartainen
pää ja ohkaset hartiat ulottuivat korkean, oluthaarikoilla täytetyn
pöydän yli, virkkoi:

-- Vaikkapa vielä välirauhaa jatkuisikin, ei tämä maakunta ole
turvassa. Jollei tänne hankita aseväkeä, niin ollaan aina ryöstäjäin
jaloissa. Kerrankin venäläiset, rauhaa solmittaessa, vaativat
välikirjaan määräyksen, että jokaiseen kylään molemmin puolin rajaa
on rakennettava hirsipuu, johon rajarauhan rikkojat heti hirtetään.
Mutta puolen vuoden perästä venäläiset itse hyökkäsivät rajan yli
ryöstämään. -- On selvää, että väkeä ja varustuksia täällä tarvitaan!

Valtionhoitaja luimisteli melkein halveksuen rumannäköistä,
terävä-äänistä puhujaa:

-- Niitä hirsipuita on kyllä liian vähän rajan molemmilla
puolilla, tiuskasi hän. -- Mutta mitä varustuksiin tulee, niin
niistähän on teidän huolta pidettävä, enhän minä voi jäädä tänne
rakennusmestariksi. Valtakuntaa uhkaavat muutkin vaarat; sen
viholliset toimivat virkeästi, sillaikaa kun minä virun täällä, --
mutta sitähän te ette ymmärrä!

Läsnäolevista herroista ehkä kuitenkin monet tunsivat nekin vaarat,
joihin valtionhoitaja viittasi. He tiesivät, miten vaikutusvaltainen
puolue Ruotsissa yhtämittaa ponnisteli, saadakseen valtionhoitajan
syrjäytetyksi ja Tanskan Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle,
-- miten siellä suurmiehet itsekkäissä tarkoituksissa ajoivat
unioonin uudistamista. He ymmärsivät Steen-herran levottomuuden,
käsittäen, että siellä hänen poissa ollessaan kai entistä
julkeammin juonittiin. Mutta heidän mielestään ei tämän vaaran
vuoksi saanut jättää torjumatta toista, vielä suurempaa, ja heistä
tuntui, että Steen-herra liiaksi ajatteli noita kotona vehkeileviä
yksityisvihollisiaan. Vallan rohkeasti lausuikin senvuoksi
selväjärkinen ja tyyni Etelä-Suomen laamanni:

-- Ehkäpä emme täällä niin tarkoin tunne kaikkea, mitä siellä
Ruotsissa punotaan. Mutta sen me tiedämme, että jos onnettomuus
kohtaa näitä itämaita, niin se kohtaa samalla Ruotsin valtakuntaa,
joskin me saamme siitä ensiksi kärsiä. Ja sehän on hallituksen
estettävä, olipa sen johdossa mikä puolue tahansa.

Mutta noista viime sanoista Steen-herra suuttui. Hänen niskansa
kävi äkkiä ruskeanpunaiseksi, hän heitti haarikan luotaan, nousi
kävelemään ja kivahti:

-- Vai niin, mikä hyvänsä...! Te kenties soisittekin mieluummin
Hannu-kuninkaan tanskalaisine vouteineen tulevan maahan, -- mitä
kansa siitä saa kärsiä, se ei tietysti teitä liikuta, -- niinkö
tarkoitat sinä Klaus Henrikinpoika ja te kaikki muut?

Hän pysähtyi kävelystään ja lausui varsin kuultavasti eräälle
seurueensa herroista käskyn, että matkatavarat heti olivat
kannettavat laivaan. Hän näytti uhallakin tahtovan osottaa näille
Suomen herroille, jotka hänelle vaatimuksia asettivat, että sellaiset
toiveet, joihin hän luuli laamannin viitanneen, ovat turhat.

Ja Suomen herrain mielet masentuivat. He eivät tienneet olevansa
Steen Sturen vastustajia, eivät olleet puuttuneet uniooniriitoihin,
mutta nyt kuitenkin he oivalsivat valtionhoitajan suuttuneena
lähtevän heidän maastaan ja avuntoiveiden siis supistuvan yhä
pienemmiksi.

Tällainen oli mieliala vaakunasalissa, kun Pietari Degen nuoren
sukulaisensa kanssa sinne saapui. Heidän tuloaan tuskin kukaan
huomasikaan, sillä kaikki olivat perin kiintyneitä tuohon
kuumenneeseen keskusteluun, josta tulijatkin pian kuulivat
katkelmia. Valtionhoitaja istahti taas nahkasilla päällystettyyn
penkkituoliinsa, joi kulauksen ja puhui, ikäänkuin jatkoksi äskeisiin
sanoihinsa, mutta kuitenkin jo rauhallisemmin:

-- Tuon uhmaavan säveleen tunnen, mutta se ei ole teille
suomalaisille hyväksi. Vai luuletteko Hannu-kuninkaan Kööpenhaminasta
erinomaisella huolella vaalivan teidän erämaanrajojanne? Taikka ehkä
kyllä, -- hänhän nyt hieroo liittoa suuriruhtinaan kanssa meitä ja
Ruotsia vastaan!

Pilkallinen ja pureva oli Steen-herran äänensävy. Tämä muuten niin
sanojaan punnitseva valtiomies oli tänään, nähtävästi Ruotsista äsken
saamainsa viestien johdosta, ärtyisällä päällä, joten väittelyihin
tottumattomat Suomen herrat aivan ällistyivät tuota hänen kiukkuaan.
He katsahtivat pöydän päässä istuvaan piispaansa, ikäänkuin pyytäen
häneltä apua, ja tämä käänsikin nyt tyynet, teräksenharmaat silmänsä
valtionhoitajan puoleen. Vanhan ystävänsä, Maunu Särkilahden sanoihin
oli Steen-herrakin tottunut arvoa panemaan, sillä hänen arvostelunsa
oli aina varma ja hänen suosijapiirinsä oli suuri. Rauhallisella
äänellä, joka, vastakohtana valtionhoitajan kiihtymykseen, vaikutti
hyvältä, virkkoi nyt piispa:

-- Ei meistä suomalaisista kukaan tahtone muuta kuin mikä on
valtakunnan etu. Ja olenpa varma siitä, että sinä Steen hyvin
ymmärrät huolemme. Tähän maahan olemme juurruttaneet Rooman
kirkon opin ja yhä edelleen toimivat saarnaajaveljemme noilla
rajaperukoilla, jotka ovat länsimaisen kirkkomme ulommaisia, kalliita
saavutuksia. Nyt tahtoo venäläinen valloittaa tämän maan...

Steen katseli melkein ihmetellen piispaa. Hänet oli hänen
heimolaisensa, Maunu Tavast, aikoinaan ohjannut papilliselle uralle,
ja hyvin hän siinä olikin menestynyt. Mutta valtioasiat ja maalliset
riennot olivat kuitenkin usein hänen vilkkaimman harrastuksensa
esineenä. Nyt ampasi piispa kuitenkin kaikista valtiollisista
kiistakysymyksistä ohi ja lähti kirkon aseilla liikkeelle, välttäen
koko valtionhoitajan suuttumuksen. Hetken vaijettuaan kysyi Steen
vihdoin piispalta.

-- Mihin perustat tuon luulosi?

-- Näen sen tapausten menosta. Tuo voimakas suuriruhtinas on,
murrettuaan mongoolien ikeen, äsken saanut omassa maassaan kootuksi
valtikkansa alle sen eri valtionsirpaleet. Hän tahtoo valloituksilla
hankkia loistoa tälle nuorelle vallalleen. Noilla laajoilla aroilla
kuohuu nyt jotakin uutta voimaa, ja meidän on täysi syy varoa, ettei
syntymämaamme eikä kirkkomme huku noihin nouseviin laineisiin.

-- Sitä on varottava, myönsi Steen, joka varsin vakavana oli
kuunnellut piispan kuvausta asemasta ja tiesi sen oikeaksi. -- Rauhaa
on koetettava säilyttää ja hyvää naapurisopua.

-- Se on minunkin huokaukseni, jatkoi piispa. -- Mutta sillaikaa
ei ole laiminlyötävä toimia maan puolustukseksi. Kuka siitä pitää
huolen? Se kysymys teki taas valtionhoitajan kärtyisäksi, ja
purevasti hän vastasi:

-- Onhan täällä sali täynnä jaloja, urheita herroja, ja liehän tässä
maassa toki asekuntoista väkeä, jos sitä tarvittaisiin. Mutta tuo
pelkonne on ennenaikainen ja arvoton.

Piispan leveille, sileiksiajetuille kasvoille laskeusi tumma varjo;
hän nähtävästi valmistautui antamaan terävän vastauksen. Mutta hän
ei ehtinyt. Steen-herran toiselta puolen oli noussut pystyyn tuo
kalvakka ritari, jonka toimeksi valtionhoitajan poistuttua Viipurin
varustaminen ja puolustaminen oli jäävä, Niilo Gyllenstjerna. Hän oli
kasvavalla levottomuudella kuunnellut tapahtunutta keskustelua, ja
nyt hän, tuokion sanoja tapailtuaan, lausui:

-- Ennenkuin lähdet, Steen, suvainnet sukulaisena ja ystävänä suostua
pyyntöön, jonka sinulle nyt teen. Minä olen sairas mies. En jaksa
enää hoitaa tämän maakunnan puolustusta niinkuin tahtoisin ja sillä
tarmolla, jota täällä nyt kysytään. Vaaroja en pelkää, olenhan ollut
taisteluissa mukana, mutta täällä tarvitaan nyt ohjaksissa terve
mies. Luovuta minulle takaisin Kastelholmani, josta tänne tulin,
ja anna Knut Possen siirtyä Viipuriin, joka aina on sodan vaaran
jaloissa. Hän suostuu siihen, hän ei viihdy Hämeen naurishalmeilla,
mutta täällä hän on kuin kala vedessä.

Hyväksyvin, kiitollisin kasvonilmein olivat Suomen herrat kuunnelleet
Niilo Eerikinpojan jalomielistä ehdotusta, joka oli heidän kaikkien
toivomusten mukainen. Mutta Steen-herra ei sitä huomannut; hän vain
arveli sukulaisensa säikähtäneen toisten pelottavia kuvauksia.
Hymähtäen hän senvuoksi vastasi:

-- Taas sama ryssänpelko! Luulenpa että peikkoja näette. Ei Niilo,
antakaamme Knut-kuomaseni koota Hämeenlinnan viljamailta tyhjään
aittaansa jyviä ja tyhjään arkkuunsa äyrityisiä, niin ettei
meidän taas tarvitse hänen velkojaan maksaa, -- no niin, silloin
viimeksi sen teinkin kernaasti Brunkebergin muistoksi! Mutta ethän
sinäkään Niilo ole mikään jänishousu; pysy sinä täällä! Vitkuta
aina neuvottelemalla venäläisten kanssa; senhän voit tehdä vaikka
vuoteeltasi, -- onhan ennenkin vitkastelemalla isänmaita pelastettu!

Niilo Eerikinpoikaa ei valtionhoitajan leikkisä puhe naurattanut.
Asia oli hänelle vakava, mutta pelkuruudensyytökselle oli hän myöskin
arka. Steen oli noussut ja kävellyt lattian poikki Possen luo, joka
etukumarassa istui seinän vieruspenkillä, ja lausui nyt tälle:

-- Eikö niin, vanha aseveikko. Sotainen maineesi on jo kyllin suuri
ja lauluissa ylistetty niiltä ajoilta, jolloin sait läimäyksen
itsensä Kristiern-kuninkaan miekasta ja riistit juuteilta
Dannebrog-lipun. Arpesi viha voi vielä usein, sinä tarvitset lepoa.

Steen Sture oli viitannut niihin Brunkebergin taistelun kuuluisiin
tapahtumiin, joiden kautta tanskalaisvalta 1471 Ruotsissa murrettiin.
Se voitto oli osaltaan Knut Possen urhouden ansiota, mutta henkensä
tämä olikin ollut siinä ottelussa menettää; monta tuntia oli hän
jo maannut kuin kuolleena tantereella, ennenkuin vihdoin virkosi.
Sitä taistelua muistutti vielä tumma arpi, joka näkyi miehen
mekonkaulustan alta.

Mutta tuo imartelu ei miellyttänyt Knut Possea. Hän vastasi:

-- Lepoani en ajattele enkä arpiani. Ja tämän maakunnan
puolustamisesta on minulla vähän kokemusta. Tunnen sen kansan...

-- Sen me tiedämme kaikki, keskeytti Steen Sture. -- Mutta
Niilo-herralla on enemmän varoja uhrata näihin Viipurin varustuksiin,
jotka nielevät pohjattomia...

-- Niin, varoja minulla ei ole, vastasi Posse alakuloisesti. -- Mutta
peittelemättä tahdon sanoa, että paljo on tehtävä, jos mieli saada
Viipurin varustus sellaiseen kuntoon, että se voi piirityksen kestää.

Valtionhoitaja siirtyi jo Possen luota loitommas, virkahtaen
kärsimättömästi:

-- Minkä piirityksen! -- kaikki te olette saman ihmeellisen
mielikuvan vallassa. Mutta olkaa nyt vain, kunnes Fleming palaa ja
tuo allekirjoitetut rauhakirjat, -- sitten raskit ehkä sinäkin, Knut,
matkustaa emäntäsi luo Tallialaan viihdyttämään sotaisat veresi.

Posse kumarsi kylmästi. Hän ei nyt sukulaisensa ja ystävänsä
Steen Sturen keveämielisyyttä ymmärtänyt, vaan tunsi kärsineensä
loukkauksen. Pettyneinä katselivat Suomen herrat vuoroin
häntä, vuoroin Niilo herraa; he olivat tuosta suunnitellusta
päällikönvaihdosta toivoneet paljo hyvää. Mutta heidän luokseen
olutpöytään käveli taas Steen Sture, kiinnittäen miekkavyötään
tiukemmalle, kohotti tinamaljan ja lausui:

-- Ja nyt, hyvät herrat, lie tarinoitu tarpeeksi. Meidän on aika
lähteä merille, ja rauhallisella mielellä nyt Ruotsiin palaammekin,
sillä tämän maanosan puolustamisesta te tunnutte pitävän aivan
riittävästi huolta.

Juotuaan käveli hän kädestä pitäin hyvästelemään herroja, jotka
lausuivat jäähyväisensä tuntuvan kylmästi. Mutta kun Steen-herra
saapui vanhan Pietari Degenin luo, niin rupesi tämä hänelle vielä
esittämään nuoren sukulaisensa asiaa. Steen Sture hymähti silloin
vallan lauhkeana.

-- Kaikkien pyhien nimessä, pitäisikö minun selvittää vielä teidän
sissikahakatkin! -- Ja kääntyen voudin vieressä seisovan, ujon
asemiehen puoleen hän virkkoi: -- Kenen asioilla kuljet, nuori mies?

Pentti käytti kankeasti ruotsinkieltä, jonka hän äitivainajaltaan
kyllä oli oppinut, mutta sitten jo osaksi unhottanut. Verkalleen hän
senvuoksi vastasi:

-- Tulen Savonlinnasta, Pietari Kylliäisen luota. Ryöstetyt perheet
kaipaavat vangittuja omaisiaan takaisin...

Mutta valtionhoitajalla oli kiire.

-- Miksi ryöstelette toisianne siellä erämailla? Pysykää loitommalla
vihollisistanne, sen neuvon teille annan, virkkoi hän. -- Mutta
vankejanne vaihtakaa kuinka paljo tahdotte, -- tee sinä linnanvouti
siinä kohden anojain hyväksi mitä voit! Hyvästi, herrat, vaalikaa nyt
täällä erämaitanne.

Nopein askelin, ikäänkuin paeten ikävää painostusta, läksi Ruotsin
valtionhoitaja Suomen herrain kankeasta parvesta. Hän ei heitä
tosiaan epäillyt juuri valtiollisiksi vastustajikseen, vaikka hän
kiihtymyksessään oli sellaisenkin syytöksen singauttanut, mutta hän
ei heidän seurassaan viihtynyt. Hänestä noissa juroissa miehissä oli
jotakin vierasta... Itsellään hänellä oli omat suuret aatteensa,
Ruotsin kansanvallan ja riippumattomuuden aatteet, jotka häntä
elähdyttivät ja määräsivät kaikki hänen toimensa... noilla jäykillä
suomalaisilla sitävastoin oli jotakin nurkkakuntainnostusta, joka
hänestä hänen oman suuren asiansa rinnalla tuntui niin tuiki
mitättömältä.

Siksi Steen Sture seuralaisineen niin kiirehti alas ritarisalista
ja ulos sillalle, jonka partaalle hänen soutuvenheensä oli tuotu.
Kiireimmiten hän siinä hyvästeli linnan naisia, jotka olivat tulleet
häntä saattamaan ja loi pikaisen katseen kaupunginpuoleiselle
törmälle, jossa taaja ihmisparvi seisoi. Tuo kirkonvihkiäisiin
saapunut yleisö katseli siinä "kuninkaan sijaisen" lähtöä, mutta
sekin tuntui siinä seisovan niin umpimielisenä ja kylmänä, että
Steen taas kiireesti laski varjostimen silmilleen ja hyppäsi sanaa
puhumatta venheeseensä. Eikä kuulunut rannalta onnenhuudahduksia
matkalle lähtevälle, niinkuin ennenvanhaan Kaarlo Knuutinpojan
purjehtiessa Viipurista.

Ääneti katselivat Suomen aatelisherratkin sillalta, kuinka venhe
kiiti lahdella olevaa, joutsenkeulaista laivaa kohti. Vasta kun
laivoissa ankkurikela oli lakannut vinkumasta ja purjeisiin tuli
tuulta, virkahti Klaus Horn vieressään vakavamietteisinä seisoville
tovereilleen:

-- Noissa laivoissa on paljo sotaväkeä, mutta osaakaan siitä ei
valtionhoitaja jättänyt Viipuriin.

-- Ei, hän tarvitsee sen kyllä Ruotsissa valtansa tueksi, vastasi
Bitz terävästi. -- Täällähän on kysymys vain eräistä Suomen erämaista.

Knut Possekin pudisteli päätään. Hän oli, tavattuaan nyt vuosien
takaa vanhan ystävänsä Steen Sturen, pahasti pettynyt; he olivat
vieraantuneet toisistaan. Melkein valittaen hän lausui:

-- Niin, vallan maku turmelee parhaatkin miehet, kuten nyt Steen
Sturen.

-- Siinä on selitys, virkkoi Klaus Horn vilkkaasti. -- Omaa asemataan
ajattelee Steen herra liiaksi, siksi on hänestä Suomen puolustaminen
mitätön asia.

He kääntyivät kävelemään linnaan päin, siellä nyt omin päin
odottamaan vastausta yhä kiperämmäksi käyneeseen kysymykseensä:
Sotako vai rauha.

       *       *       *       *       *

Sitä vastausta odotellen istuivat he viikkoa myöhemmin taas eräänä
iltana Viipurin linnan vaakunasalissa. He eivät, ei piispa eikä
maallikkoherrat, olleet tahtoneet lähteä Viipurista, ennenkuin
lähettiläiden palattua tietäisivät, mitä kohtaloita kohden heidän
syntymäseutunsa oli lähtevä kulkemaan. Läntisen ikkunan värillisten,
lyijypuitteisten pyörylasien läpi loi iltapäivän aurinko kellertävän
valon huoneeseen. Keskustelu kulki raskaasti; harvakseen kalistivat
pöydän ympärillä istujat tinakannujensa kansia. Sukkeluus oli
kuivunut Bitz-laamanninkin kapeilta huulilta. Höyhenhatut olivat
unhottaneet ilveensä ja yksin piispankin rauhallisille kasvoille oli
kovettunut pitkän odotuksen uurtama uupumuksen juova.

Silloin aukeni ovi. Sisälle työntyi kaksi pölynpeittämää,
päivänpolttamaa miestä, joita peräpöydän ääressä istuvat herrat
hetkisen ääneti ovikatveeseen katselivat.

-- Se on Louhisaaren herra, huudahti Horn-laamanni pystyyn nousten,
tuntiessaan pimennostakin Flemingin tukevan, jäykän varren.

-- Ja Winholt, lisäsi Tönne Eerikinpoika, -- siinä ovat nyt
odotettumme!

Novgorodissa käyneet lähettiläät siitä todellakin nyt astuivat
peremmäs, pitkään ratsastaneiden kankein askelin. Jaakkima Fleming
riisui kypärähattunsa, jonka alta valahti esille sankka, valkoinen
tukka, ja tervehti värähtämättömin kasvoin vastaansa rientäviä
herroja. Hänen toverinsa, nuorempi mies, jota paksun parran takaa
oli mahdoton kasvoista tuntea, seisahtui ratsastuksesta käyriksi
painunein säärin pöydän alapäähän ja kaatoi heti sanaa puhumatta
kurkkuunsa täysinäisen haarikan sisällön.

Jännittynein mielin olivat kaikki jääneet seisomaan. Mutta pöydän
päästä virkkoi piispa:

-- Pyhälle Neitseelle kiitos, että terveinä palaatte. Kertokaa
mieluummin heti, minkä viestin tuotte tullessanne.

Jaakkima-herra tarttui piispan ojennettuun käteen.

-- Maunu-veljeni, viestimme eivät ole hyvät. Suuriruhtinas ei suostu
rauhaa jatkamaan.

-- Siitä tulee siis sota! -- niin laukesivat nyt useammat äänet
yhtaikaa huudahtamaan.

-- Tulee sota, se usko meillä matkaltamme on. Milloin se tulee, sitä
emme tiedä, mutta välikirja on allekirjoittamatta tässä.

Tuokion seisoivat kaikki äänettöminä. Kalpeana nojasi Niilo
Gyllenstjerna pöydän laitaan, -- hän oivalsi, mitä velvollisuuksia
tämä viesti nyt hänelle toi, ja tunsi voimainsa pettävän. Mutta Klaus
Horn laski kämmenensä hänen kapealle olalleen ja lausui:

-- Me autamme toisiamme kaikki. Asiamme on yhteinen. Kun kutsut,
Niilo, niin me tulemme; sillä meidän tehtäväksi on nyt jäänyt valvoa,
että tämä maa säilyy vihollisen valtaan joutumasta.

-- Niin, yhdessä seiskaamme Suomen miehet, silloin laupiaat
pyhimykset meitä tukevat!

Kaikki kertyivät siihen piispan ympärille, ikäänkuin tuntien
tällä hetkellä tarvetta turvautua häneen, henkiseen tukeensa ja
johtajaansa. Sanoja ei puhuttu, mutta heistä tuntui, kuin olisivat he
siinä kättä puristaen tehneet hiljaisen veljesvalan.

Laskevan päivän säteet sattuivat pienen väri-ikkunan läpi juuri
tuohon äänettömänä seisovaan miesryhmään ja ne valaisivat vakavain,
velvollisuutensa selvästi tuntevain miesten kasvoja.



V. OHOH, KULTAISTA KOTIA!


Kapeaa, jyrkkätörmäistä lahtea, joka suurelta, tuuliselta
Puruvedenselältä polveilee sisämaahan päin, souti eräänä kolkkona
syyspäivänä kolme venhettä, kaikki väkeä täynnä. Lahden rannat
olivat kirjavassa syyspuvussaan. Koivuista oli tuuli tosin jo
repinyt enimmät keltaiset lehdet, mutta törmällä olivat pihlajat
ja punalehtiset vaahterat vielä koreimmillaan, vetäen väkisinkin
puoleensa soutajain silmät.

Syksy oli tullut, Pyhäinmiesten päivä oli käsissä, ja tämän
pyhän aikana oli talonpoikaisvankien vaihto tapahtuva Puruveden
Putkilahdessa. Sen oli Degen-ukko, neuvottelemalla Käkisalmen
venäläisten linnanherrain kanssa, aikaansaanut, -- vaikeuksitta se
oli tällä kertaa käynytkin, sillä Laatokan karjalaisten puolelta
oli samanlaisia pyyntöjä tehty, -- ja hän oli nyt itse saattamassa
ryöstettyjä karjalattaria Savonlinnasta vaihtopaikalle. Rauha oli
näet toistaiseksi säilynyt, eikä sen rikkoutumisesta nyt ollut tietoa.

Naiset soutivat, miehet istuivat jouten. Mutta usein pyörähtelivät
soutajatkin teljollaan katsomaan taakseen, miten taival edistyi.
Sillä ikävä hävitettyihinkin koteihin, harvojenkin eloon-jääneiden
omaisten luo, se jäyti heitä sitä rajummin, kuta lähemmäs saavuttiin
kotoisia kyliä.

Maat yhä kohosivat, kun syvemmäs lahdenpohjaan ehdittiin, ja nuo
jyrkät törmät, joiden harjuilla kasvoi pilviä hiipovia hongikkoja,
ne salpasivat pian kuin rakoon koko kapean veden. Sinne korkealle
törmälle tähysteli Degen-ukkokin ja hän virkkoi perämiehelle, joka
huopaamalla yhä venheen vauhtia lisäsi:

-- Ei näy asunnon jälkiäkään näillä rannoilla. Taitavat olla vielä
korpimaita.

-- Ei ole eläjiä täällä, vastasi huopaaja. -- Nämä ovat rajaseutuja
eikä ihmisten haluta tehdä tänne pirttejään, sillä pianpa ne siitä
poltettaisiin. -- Ja hetken kuluttua hän vielä lisäsi: -- Eikä
kuitenkaan kukaan tiedä, missä se raja oikein kulkenee.

-- Siitäpä sitä juuri riidellään. Mutta Karjalan puolta tämä tietysti
on.

-- On täällä meidänkin apajia. -- Mutta kas, näkyyhän jotakin savua
tuolta törmäntakaiselta aholta. Eläjiä siellä siis kuitenkin on.

-- Ehkä ovat käkisalmelaiset ehtineet sinne perille jo ennen meitä.

Degen-ukko kiintyi tarkastamaan nousevaa savua. Tähän Putkilahden
päähän oli Laatokan karjalaisten ollut määrä, Pyhäjärven poikki
soutaen, tuoda vankinsa. Ja siellä he jo olivatkin. Kun venheet
kiersivät viimeisen niemen, oli edessä lahdenpohja ja sen törmältä
nousi savu. Soutajat pysäyttivät tuokioksi aironsa ja jäivät
katsomaan:

Harvaa männikköä kasvavalla mäellä oli siellä ryhmittyneenä kirjava
ihmisjoukko. Ylimmäs törmälle oli pystytetty valkoinen teltta,
-- siinä oli kai Käkisalmen linnanmiesten sateenpitopaikka. Sen
alaisella, järvenpuolisella, rinteellä oli useampia nuotiotulia ja
niiden ympärillä parveili joukko naisia, kaiketi niitä karjalaisten
viime talvena Savosta ryöstämiä, jotka nyt viranomaisten käskystä
olivat luovutettavat omaisilleen takaisin. Naisia talviturkeissa,
joissa vuosi sitten olivat lähteneet hiihtämään sytytetyistä
kodeistaan, toisia kirjavissa karjalaisissa kauhtanoissa ja
hunnuissa, jotka kai olivat orjuusajalla hankittuja. Heidän
joukossaan liikkui rakotulien äärellä miehistäkin väkeä, vankien
saattajia, pitkämekkoisia karjalaisia ja Käkisalmen linnanmiehiä,
joilla oli kädessä pertuska ja päässä korkea, karvainen lakki.

Nämäkin ihmiset olivat, nähtyään lahdelta saapuvat venheet,
pysähtyneet niitä katsomaan, ja niin siinä hetkinen vastakkain
tuijotettiin. Onnellisennäköiset olivat odottavassa jännityksessään
vangittujen naisten kasvot, ja tutkivina harhailivat niin saattajain
kuin vastaanottajain katseet. Ne kysyivät levottomina, tuliko tuossa
venheessä nyt todella omainen, äiti tai puoliso, ja oliko tuolla
törmällä hakijain joukossa kaivattu poika tai isä.

-- No, näetkö morsiantasi törmällä, kysyi Degen-ukko nuorelta
sukulaiseltaan, kun toinen venhe, jossa Pentti perää piti, hiljaa
lipui ensimäisen rinnalle ja vanhus näki, miten palavina Pentin
silmät tarkastelivat vastassaolevaa mäen rinnettä. -- En näe vielä,
vastasi Pentti, koettaen hillitä äänensä levolliseksi. Hän tunsi,
että monet hänen seuralaisistaan uteliaina katselivat juuri häntä.
Koko retkikunta näet tiesi hänen olevan matkalla morsiantaan
hakemaan, se tiesi juuri hänen aikaansaaneen tämän vankienvaihdon, ja
siksi hänen levottomuutensa oli kuin kaikkien yhteinen.

-- Mutta soudetaan kohti, kai sinunkin tyttösi tuosta naisjoukosta
löytyy, lisäsi vouti, antaen samalla merkin airoissa oleville.

-- Niin, soudetaan...

Pentti oli jo moneen kertaan itsekseen kuvitellut, miten hän tällä
ratkaisevalla hetkellä esiintyy... Hän menee aivan tyynenä tytön
luo, ojentaa hänelle kätensä ja sanoo hilpeästi: No, nyt tulin
sinua Suopeltoon hakemaan, nyt ei isäsikään enää vastaan pane. Ja
kiitollinen katse tytön kirkkaasta silmästä on oleva hänelle palkinto
pitkistä ponnistuksistaan. Savolaisten venheessä he sitten soutavat
Savilahteen, astuvat yhdessä metsätaipaleen poikki Vahvajärvelle,
jossa ukkovanhus ja Manu heitä ilolla tervehtivät... Siihen päättyy
Pentin harhailuaika ja se nihdinelämä, johon sattuman oikku hänet
tuonaan viskasi. Vaan kauan he eivät viivy Vahvajärven uudistuvilla,
he kiirehtivät kirkolle... sillä jo tänä talvena täytyy Suopellossa
olla sekä isännän että emännän, -- aika on taas käydä käsiksi rauhan
työhön kotoisilla mailla...

Niin hän oli kuvitellut. Ja kun nyt venhe karahti rantahiekalle,
johon Savonlinnasta mukaan lähtenyt Viljo ensimäisenä hyppäsi äitiään
hakemaan, silloin istui Pentti vielä rauhallisena perässä, josta hän
vasta toisten jälestä läksi verkalleen törmälle nousemaan. Hänen
silmänsä pälyivät levottomina, mutta vielä hän koetti pysyä tyynenä
astuessaan Viljon ja hänen äitinsä luo, jotka jo kyyneliin sulaneina
toisiaan syleilivät.

-- Missä Marketta? kysyi hän.

-- Täällä on hänkin, tuolla kivellä hän istuu.

-- Istuu, miksei jo vastaani riennä!

Äänekäs hälinä soi pitkin syyskosteaa ahdetta. Venheissä oli
ilmoitettu, että karjalaisvangit jäävät rannalle, kunnes virallinen
vaihtotoimitus on suoritettu. Mutta nähtyään omaisensa rinteellä,
ei heitä pidättänyt mikään sinne nousemasta, eikä taas savottana
rantaan juoksemasta. Saattajainkin mielet oli näet hellyttänyt tuo
äkillinen yhtymisilo. Mutta ilossa oli samalla jotain hillittyä,
sillä orjanelämä oli jo lyönyt leimansa noihin naisiin, jotka olivat
raastetut palavista kodeistaan, surmattujen omaistensa ja itkeväin
lastensa luota. He olivat vieraalla maalla toivonsakin menettäneet,
eivätkä vieläkään uskaltaneet siihen uskoa, vaan koettivat
pelokkaina, niin pian kuin ehtivät, lymytä omaistensa turviin.

Tämän aaltoilevan ihmisjoukon keskitse käveli Pentti hiukan nolona
ylemmäs törmälle, jossa hän mäntyjen lomitse näki Marketan istuvan
yksin kivellä, -- nyt hän vasta tyttönsä tunsikin. Mutta niin
kalvakka oli tyttö, niin oudon säikähtyneenä vilkui hänen katseensa
villahuivin alta, Pentin astuessa häntä kohti, että melkein tuntui
siltä, kuin olisi tyttö häntä peljästynyt.

-- No, nyt lähdet Marketta emännäksi...

Pentti oli ojentanut kätensä, niinkuin hän mielensä kuvitelmissa oli
sen suunnitellut. Mutta hänen sanottavansa katkesi ja hänen ojennettu
kätensä vaipui itsestään alas.

-- Etkö tunnekaan minua, Marketta...? sammalti hän.

Tyttö oli noussut kiveltä ja seisoi siinä hänen edessään solakkana,
pystypäisenä, jommoisena Pentti muisti hänet Juuritaipaleen kujalta,
johon Marketta aina juoksi sulhoaan vastaan. Mutta se ei ollut
sittenkään enää sama tyttö. Poissa oli silmästä se iloinen veitikka,
joka Pentin aina oli sulamaan saanut, -- luomet olivat puoleksi
ummessa, ikäänkuin ei tyttö olisi ollut aivan hereillään, ja suun
kupeelle oli kovettunut pari terävää juovaa, jotka tekivät Marketan
kasvot kylmän näköisiksi. Ja kylmänä hän siinä ääneti seisoikin.

Paljo oli tyttöraukka mahtanut orjuudessaan kärsiä, kun on noin
muodoltaankin muuttunut, päätteli Pentti, ja toisti ääneensä:

-- Etkö tunne... kovia olet kai saanut kestää...

-- Tunnen. Kiitos kun hakemaan tulit.

Niin vastasi nyt Marketta soinnuttomasti, vastasi ilmeisesti
neuvotonna. Hänen äänensä tuntui vieraalta ja hänen hyppysensä
hypeltivät rauhattomasti valkoisen karjalaismekon poimuja. Pentin
mieleen välähtivät oudot mietteet, hänen päätään melkein huimasi,
ja ikäänkuin herättääkseen sekä itsensä että tuon avuttoman immen,
tarttui hän yhtäkkiä Marketan käteen, tempasi hänet likemmäs ja
lausui:

-- Miksi viivyttelet, nythän on kärsimysaikasi lopussa. Laskeudu
venheeseen, niin soudamme suoraan isäsi luo, joka ikävällä sinua
odottaa.

Näin puhuen tuli Pentti heittäneeksi silmäyksen Marketan ohi sen
kiven taa, jossa tyttö äsken oli istunut. Siinä seisoi honkaan
nojautuneena ja puolittain sen peitossa karvalakki karjalainen. Se
oli metsistyneen näköinen, pitkänhuiskea mies, jonka huulilla oli
pilkan hymy, mutta jonka silmissä asui vihan palo. Pentin katse
tarttui väkisinkin häneen.

Karjalainen huomasi sen ja heti hän Pentille purevasti virkkoi:

-- Entäpä jos ei tyttö lähdekään teidän taipaleillenne. Ehkä hän
jääkin tänne.

-- Tännekö!

Pentti ei aluksi käsittänyt tästä mitään, mutta taas tyttöön
katsoessaan hän tunsi verensä alkavan kohista. Tuokion hän seisoi
kuin typertyneenä, sitten hän suuttui omalle typeryydelleen, ja
virkkoi, kääntyen selin karjalaiseen, jonka silmäin vihat häntä
ikäänkuin viiltelivät:

-- Ei ole teillä enää valtaa pidätellä meidän naisiamme. -- Ja
tytölle hän puhui entisellä hellyydellä: -- Et ole vielä Viljoakaan
tervehtinyt, Marketta, tule tuonne, missä hän on äitinsä luona.

Nyt Marketta jo seurasi Penttiä, askelta jälempänä, siihen alemmas
ahteelle, jossa Viljo vielä iloisesti tarinoitsi äitinsä kanssa.
Iloa säteili kaikkien silmistä, joiden ohi Pentti kulki, mutta hänen
omassa rinnassaan tuntui pistos, hänen äsken niin onnentäyteistä
mieltään raatelivat epäilyksen kynnet. Hän näki kairalakkisen
karjalaisen, yhä iva huulillaan, taas lähestyvän mäntyjen lomitse, ja
Marketta pysähtyi siihen äänettömänä kuin tuon toisen tahtoa totellen.

-- Kuka se on tuo? kysyi Pentti puoliääneen Viljon äidiltä, hilliten
kuohahtamaan pyrkiviä veriään.

Vielä oli arkuutta vanhemmankin vaimon katseessa, kun hän vastasi:

-- Sehän on Kosoinen, jonka talossa meitä on orjina pidetty.

Pentti hytkähti ja huudahti, katsellen kuin aavetta tuota
pitkämekkoista miestä:

-- Kosoinen... eikö häneltä Manun kirves kalloa halkaissut
viimekesäisellä retkellämme?

-- Veljeltä halkaisi, -- henki oli siitä mennä meiltäkin. Mutta tämä
toinen veli, Jyri, se meidät silloin pelasti raivostuneen kylänväen
kostosta.

-- Veli... oliko niitä siis kaksi?

-- Kaksi oli, molemmat olivat karjalaisten johtajia, kun he viime
talvena Vahvajärville hyökkäsivät. Ja tämä se juuri otti meidät
orjikseen; toiset olisivat kai tappaneet meidät niinkuin mieheni.

Kuiskaillen kertoi orjuudesta palannut nainen näitä raskaita
muistojaan. Mutta Pentin korvat kohisivat yhä kuumemmin; hän tuskin
enää kuuli mitä siinä puhuttiinkaan. Sadat kysymykset pyörivät hänen
kielellään, mutta hänen oli vaikea niitä sanoihin pukea. Koettaen yhä
säilyttää malttinsa kysyi hän vihdoin:

-- Ne ovat kai teitä siellä pahasti rääkänneet, raakalaiset?

-- Arvaathan sen orjan elämän. Mutta muita on ehkä rääkätty vielä
pahemmin kuin meitä.

Pentti sopersi:

-- Arvelin, kun Marketta on noin muuttunut, näethän...

Surumielisesti puisteli Viljon äiti päätään:

-- Näen, näen, -- sitähän olen surrut enemmän kuin omaa kohtaloani.
Väliin hän itki, väliin iloitsi, sitten noinikään näivettyi. En
tiedä, vaivautunutko lie, vai ovatko he hänet salaa loihduillaan
lumonneet. Mutta ehkä hän siitä taas tasaantuu, kun pääsee kotoisille
oloille.

-- Ehkä tasaantuu... niin tietysti.

Pentti karkoitteli mielestään synkkiä aavistuksia. Viralliset
vaihtotoimitukset tapahtuivat juuri teltan viereisellä aholla,
jonne Degen-ukko oli sotamiehineen noussut. Kankeasti se kävi ja
epäillen siinä toisiaan katseltiin, mutta pitkiä aikoja ei siihen
siltä tarvittu. Ennakolta laadittu vaihtamissopimus nyt vain
allekirjoitettiin ja sen tehtyä suutelivat kaikki sopimuksentekijät,
rajaneuvotteluissa totuttuun tapaan, ristiinnaulitun kuvaa. Mutta
kun sen jälkeen käkisalmelaisten tarjooma tervehdyshaarikka
oli tyhjennetty, huusi jo Pietari Degen alas miehilleen, että
vaihdetut Savon puolen naiset saavat asettua venheisiin. Niihin he
ryntäsivätkin nyt siellä rannassa, ikäänkuin levoton kiire olisi
polttanut heidän jalkojaan, päästäkseen pois orja-isäntäinsä luota.

Jo lähti Viljokin äitineen laskeutumaan rantaan, ja silloin Pentti
taas astui Marketan luo, virkkoen rohkaisevalla äänellä:

-- Joutukaamme venheisiin, toiset jo menevät.

Marketta astui askeleen alaspäin. Mutta samassa oli piikkosmekkoinen
karjalainen hypännyt hänen rinnalleen, tempaissut häntä käsipuolesta
ja huudahtanut kovalla äänellä, joten se kuului pitkin ahdetta:

-- Maltappas, ei tästä niin kiirettä ole!

Hän näytti tahtovan kiusoitella Penttiä, jonka hän tietysti oli
huomannut orjansa sulhaseksi. Lähellä seisovat savolaiset arvelivat
Kosoisen kiukuttelevan siitä, kun Pentti, joka Laatokan saaresta
turhaan oli hakenut tyttöään, nyt hänet sittenkin vei.

-- Syrjemmäs! ärähti Pentti jo käheällä äänellä. Mutta karjalainen,
jonka hillitön luonto siitä pakosta vain näytti nousevan, asettui
Pentin ja tytön väliin ja puhui viimemainitulle, häntä intohimoisesti
silmiin katsoen:

-- Hyvinhän olen sinua Karjalassa pidellyt. Valtojen käskystä sinut
tänne toin, mutta vielä tästä päästään palaamaankin, jos tahdot.

Hän seisoi siinä kumarassa kuin ilveskissa saaliinsa kimpussa,
kuumasti hengittäen. Ja Marketta, joka oli vielä entisestään
kalvennut, näytti olevan ryöstäjänsä pakotuksen alainen.

Miesten kiihtyneet äänet olivat koonneet yhä useampia syrjässä
seisoneita männikköön kuuntelemaan tuota sanasotaa, joka oli syntynyt
vihollisheimoisten välillä. Tapansa mukaan olivat he ensin molemmin
puolin laskeneet heistä leikkiä, toiset Kosoisesta, joka, vaikka
nainut mies olikin, ei raskinut luopua orjattarestaan, toiset
Pentistä, jonka retki näytti nolosti päättyvän. Mutta nyt teki
tappelun uhka syrjäisetkin vakaviksi. Marketalle, joka hätäyksissään
ei tiennyt mitä tehdä, virkkoi muuan savolaisista kummastellen:

-- Seurannethan toki sulhastasi, joka sinun tähtesi on tehnyt koko
tämän matkan!

Mustaksi muuttui silloin tyttöä pitelevän karjalaisen haahmo.
Arkailematta enää tappelunkaan syntymistä, kivahti hän terhentävänä
Pentin eteen, kiivaillen:

-- Sulhanen olet voinut olla, mutta et ole enää, penikka!

Silloin leimahti Pentinkin luonto. Hän kohotti kirvestään:

-- Siivolla eroa, naisvaras, taikka survon ruumeniksi luusi!

Tappelu oli tulossa. Mutta syrjäiset juoksivat väliin, ja jo oli
Pietari Degenkin laskeutunut ahon harjalta katsomaan, mikä kiista nyt
männikköön kokosi väkeä.

-- Karjalainen ei tahdo laskeakaan orjaansa, selitettiin hänelle
miesjoukosta.

-- Orjapa ei tahdo lähteä, ilkkuili Kosoinen. Antaa hänen itsensä
valita, lähteekö vai jääkö!

Siihen saapui nyt käkisalmelainen päällikkökin ja hän nyt tytöltä
naurellen kyseli:

-- No, mitä sanot itse?

Marketta seisoi siinä kuin kivettyneenä, näkemättä, kuulematta mitä
hänen ympärillään tapahtui. Hän vain puristi huivia silmilleen
ja hänen ruumiinsa nytkähteli hiljaa. Pentti viipyi yhä hänen
vieressään, ja hänen katseessaan oli yhä vielä sääliä, mutta hän
huomasi itse säälinsä vähinerin muuttuvan kylmäksi, jäätäväksi
pettymykseksi. Ja savolaisten joukosta, jotka aluksi olivat vain
nauraneet tuota juttua, ettei muka orja tahtonut kotiinsa palata,
siellä rupesi nyt kuulumaan hämmästyneitä, säikähtyneitä, kauhua
kertovia huudahduksia:

-- Hän on lumottu!

-- Tytölle on Karjalassa syötetty käärmeen 'mujeita!

-- Nähkääs, kuinka polttavat hänessä vielä velhon myrkyt, -- Jesus
Maaria avuksi!

Se oli tuskan hetki Pentille, jonka sydämessä vihan ja häpeän
tunteet kamppailivat. Nyt hän jo oivalsi menettäneensä sen tytön,
jota pelastamaan hän oli tullut. Mutta Pietari Degeniä, joka hänkin
vähitellen huomasi, mistä tässä oli kysymys, suututti tuollainen
kohtaus ja hän katkasikin sen lyhyeen, lausuen:

-- Virallinen toimitus on päättynyt, tässä ei ole enää aikaa
peruutuksiin. -- Ja hän karjasi vitkasteleville: -- Venheisiin kaikki
Savon puolen naiset ja miehet, ja tuossa paikassa! Heti lähdemme
soutamaan!

Sitä ääntä oli toteltava, sen näytti Markettakin ymmärtävän. Kuin
ajettu karitsa juoksi hän väkijoukon keskeltä pois, juoksi alas
rantaan ja heittäytyi siihen venheeseen, jossa hänen kälynsä
istui, jääden siihen vavisten kyyhöttämään. Oudoksuen ja ääneti
sitä katsoivat savolaiset, jotka nyt tämän välikohtauksen jälkeen
laskeutuivat rantaan. Mutta törmältä kuului kairalakkisen karjalaisen
uhmaava, ilkkuva ääni, kun hän huusi:

-- Pakene, sidottu olet sittenkin...!

Pentti viivähti vielä männikössä: Sapekkaina, hehkuvin silmin,
seisoivat siinä tuokion vastakkain nuo kaksi miestä, jotka nyt
vasta oikein oivalsivat, kuinka katkerat toistensa ikiviholliset he
olivat. Ainoastaan asemiesten läsnäolo esti heitä toisiinsa kiinni
tarraamasta, ja hengästyneenä kulki Pentin ääni, kun hän lausui:

-- Vielä kerran sinut tapaan, haaskalinnun, -- nyt Kosoisen tunnen!

Ja pois suli tuokioksi iva toisenkin äänestä, jättäen vain vihaa
jälkeensä, kun hän yhtä intohimoisesti vastasi:

-- Ja vielä kerran haen minä tuon naisen, joka ei koskaan ole oleva
sinun. Tiet tunnen jo hyvin!

Uhkaus kielellään, sydämessään polttava viha, kääntyivät molemmat
kulkemaan eri tahoille, toinen mantereen puolelle, missä Savosta
tuodut vangit jo olivat lähtövalmiina, toinen vesille jo työnnettyyn
venheeseen. --

Äänettömänä, pinnaltaan kylmänä, istui Pentti taas ohjaamassa
venhettään kapeaa Putkilahtea myöten selälle päin. Venhekuntalaiset
eivät häntä puhutelleet, eivät kyselleet eivätkä lohduttamaankaan
yritelleet, vaikka he näkivät, kuinka harmajaksi oli käynyt kiilto
hänen silmissään, jotka tulomatkalla säteilivät niin voitonvarmoina.

Heillä olikin nyt jokaisella kylliksi omia asioita, jutellessaan
pitkän ikävän jälkeen tapaamiensa omaisten ja tuttavien kanssa.
Iloinen, äänekäs porina soi yli syksyisten vesien, kun puheliaat
savolaiset suurissa kymmenhanka-venheissään niiden yli länttä kohden
puskivat. Ja tuontuostaankin kuului venheistä hilpeä huudahdus:

-- Ohoh, kullaista kotia!

-- Vaikka ryöstetty liekin!

Nopeasti katkesi taival.

Ensimäisessä lepopaikassa, pienen Purusaaren rannalla, jossa
retkikunta aterioitsi, siellä tulivat muutamat toisessa venheessä
kulkeneet tuttavat, kuten Viljo äitineen, Penttiä lohduttamaan. He
kertoivat, että jo oli Marketan mieli kyyneleihin sulanut, ja se oli
toki hyvä merkki siitä, että hän vähitellen kyllä entiselleen virkoaa.

-- Ja jos hän on lumottu, niin onpa Savossakin velhoja, jotka pahan
luotteista päästävät, niin lisäsi Marketan kohtalotoveri.

Pentti kuunteli hyväntahtoisen naisen rauhoittavaa puhetta, mutta
hänen mieltään se ei voinut keventää. Tuokion kuluttua hän vakavana
virkkoi Viljolle:

-- Saata sinä naiset taipaleen taa. Ja vie sitten terveiset isälleni
Suopeltoon, että älköön hän nyt minua sinne odotelko.

-- Etkö tulekaan meidän kanssa kotiin, Pentti? kyseli nuorukainen
alakuloisena.

-- En. Nousen tästä Pietari-enoni venheeseen ja soudan siinä
Vuoksenniskaan.

-- Palaat siis takaisin Viipuriin. Entä sitten?

Pentti katseli selälle, jossa vaahtopääaallot kuohuivat, eikä
vastannut. Mutta hetkeksi hän taas vilkastui ja virkkoi:

-- Kerro Manulle, että toinen Kosoisen veljeksistä vielä elää, mutta
minä hänet kostan. -- Ja muistaen karjalaisen uhkausta hän lisäsi: --
Parasta on, että te talveksi muutatte Juuritaipaleelta kalasaunoille,
sillä rauhasta ei siellä kotona nyt ole takeita.

Degen-vouti näkyi jo hankkiutuvan venheeseensä ja hänen luokseen
astui nyt Pentti, tarjoutuakseen siihen soutajaksi. Jäykkä soturi
katseli Penttiä ensin ankarasti, sitten jo säälien, ja vastasi
vihdoin:

-- Kyllä Viipurissa miehiä tarvitaan. Ja siellä ehkä saadaan pian
sellaista työtä, joka lemmen surut haihduttaa. Astu venheeseen!

Kolmelle taholle soutivat alukset pienestä Puruveden saaresta. Yksi
souti Savonlinnaa kohden, josta se oli lähtenytkin, toinen kiskoi
länteen päin, viedäkseen Suur-Savon naiset kotiseudulleen, ja kolmas,
jossa Viipuriin menijät istuivat, painoi Saimaan etelärannalle. Pian
piteni matka venheiden välillä. Mutta kun se tervakaula, jossa Pentti
nyt souti, juuri oli solumassa kolkkorantaisen kalliosaaren taa,
silloin kääntyi nuori mies vielä silmäilemään Suur-Savon matkuetta.
Kylmästi puhalsi pohjoistuuli aavan selän yli, pärskyttäen vesiä
varpelaitojen yli; etenevästä venheestä vilahti vain joku huivi
keikkuvien aaltojen yli, eikä silmä voinut enää erottaa, kuka siellä
oli tuttava, kuka outo. Mutta Pentti tiesi, että tuolla meni nyt
hänen nuori unelmansa, -- se unelma, joka niin armottomasti oli
särkynyt!

Ja venhe solui kohisten kolkkorantaisen saaren taa.



VI. SIGRID-ROUVAN KIRJE.


Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean
muurin portista, jonka kupeella kirkon palvelijat myyskentelivät
pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun
päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin,
mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä
kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman
kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut
sateensekainen, raaka, kostea syksyilma; sumu oli yhtämittaa sakeana
peittänyt tuon pienen kaupungin ja sitä ympäröivät kukkulat. Nyt oli
syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan ja sen vuoksi
nuo papit, jotka jo aamuhämärissä olivat kirkkoon menneet, aivan
hämmästelivät sitä päiväkullan kirkasta helotusta, joka hohti heitä
vastaan talojen tiilisistä katoista ja korkeaharjaisista päädyistä.

-- Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä,
komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet
olivat hienot, mutta miehekkään lujat. Hän veti ilmeisellä
nautinnolla keuhkoihinsa tuota puhdasta, raitista ilmaa, kehuen: --
Tätä kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat
posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo
talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas
hän virkkoi toverilleen:

-- Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? -- Hän viittasi
päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, -- siinä oli
tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katarinan alttarin pappila, --
ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa
tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella
asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta
kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa
oikein miellyttävän.

-- Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. -- Minun täytyy taas pian
joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon.
-- Entä sinä, Paksu-Antti, kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen
nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.

-- Minäkö, -- minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä
emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.

-- Siis saatan sinua, tahdon jalotella, -- kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut
maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan
alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut
sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin
oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros
pääalttarilla esiintyi, hänen jo ennustettiin nousevan korkealle
hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä
sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.

Hän seurasi nyt tukevaa toveriaan Kirkkokadulle, joka kapeana lähti
mutkittelemaan tuomiokirkolle kuuluvain kivitalojen lomitse, seurasi
sen puisen sillan yli, joka vei Kupittaan lähteeltä Aurajokeen
laskevan pienen puron eli "kroopin" poikki, ja edelleen torille päin.
Oikealle kädelle jäi Pyhän Annan kappelin suuri pappila ja kiltta,
vasemmalle Pyhänhengen ja Pyhän Eerikin alttareille kuuluvat korkeat
kivitalot. Kapeasta kadunpäästä aukeni pian pitkulainen, joelle ja
sillalle päin antautuva tori, jonka mantereenpuoleisena päätynä
oli raatihuone ja jonka sivustoilla seisoivat vieri vieressään
porvarien ja myöskin kirkollisten laitosten matalat, kiviset
myymälät. Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päiväpaisteiselle torille
katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin
aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän
kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen
saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan,
vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

-- Minne kiire, Pietari?

-- Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

-- Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

-- On, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin,
piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt
juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta,
parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen
raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran
näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi
porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten
kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo
ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:

-- Meillä on yhteinen matka, maisteri, mutta viekäämme ensiksi kotiin
nämä avaimet.

-- Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta
kävelen, vastasi maisteri.

-- Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan;
kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

-- Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?

-- Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset
huolettavia.

He kävelivät torilta länteen päin mutkittelevaa kapeaa kujannetta
myöten Kaskistenmäen rinnettä kohti. Tässä kaupunginosassa
olivat porvarien ja käsityöläisten asunnot, ja siellä oli nyt,
päinvastoin kuin torin toispuoleisessa, juhlallisen hiljaisessa
kirkkokorttelissa, elämää ja liikettä. Siellä kaikuivat
tynnyriseppäin vasaraniskut, siellä surisivat sorvipyörät
aukinaisissa työpajoissa, ja lapsilaumoja juoksi ilkamoiden kadulla.
Porvarien kiltan kellarissa näkyi myös jo olevan kova liike; aina kun
ovea avattiin, tulvahti sieltä äänekäs tarina ja imelä oluentuoksu.

Siitä kappaleen matkan päässä oli kolmen kuninkaan alttarin
pappila, jonne Paksu-Antti livahti emännöitsijänsä ja heidän
yhteisten lastensa luo. Kadun toisesta päästä näkyi jo vankka,
korkea tiilimuuri ja tiukasti suljettu raudoitettu portti, --
siinä oli mäellä pyhän Olavin vanha ja rikas dominikaaniluostari,
joka kirkkoineen ja muine rakennuksineen muodosti oman, suljetun
yhteiskunnan Turun läntisessä laidassa. Sen viereen oli Vartiovuoren
rinteelle kohonnut pienistä, sekaisin rakennetuista, turvekattoisista
mökeistä röttelöinen kerjäläiskylä, joka eli veljeskunnan turvissa
ja sen almuilla. Mutta ylempänä vuorella pyörivät porvarien
tuulimyllyjen siivet iloisesti päivänpaisteessa ja niiden kupeitse
näkyivät Saksan kestien neliönmuotoon rakennetut talot. Näilläkin oli
tällä kaukaisella rannalla oma erityinen, suljettu yhteiskuntansa.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa ja häntä
odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä, katsellen
rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.
Siellä oli aivan vedenrajassa olevain porvaritalojen edustalla kunkin
kauppiaan omat, jokeen rakennetut laivalaiturit ja niiden ääressä
kuhisi vilkas toiminta, -- laivoja purettiin, toisia vivuttiin
laituriin, ilmeisesti kiirehdittiin alkavan talven varalta. Maisteri
aikoi palata takaisin näitä vilkasliikkeisiä rantakatuja pitkin,
mutta pormestari tuli, tarttui häntä käsipuolesta ja he läksivätkin
kävelemään Vartiovuoren rinnettä kiertävää kujannetta alaspäin.

-- Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa,
joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt
liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Sturea vastaan, kukistaakseen
hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. -- Niin puhui pormestari
nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua
pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia
asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita.
-- Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin
valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka
hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

-- Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri,
hiukan epävarmasti, tietämättä vielä mihin pormestari, jonka tuumat
usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

-- Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: --
Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta
tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata
Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi
parempi, että lopultakin pakoitettaisiin Steen-herra syrjäytymään ja
tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin
resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän
maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?

-- Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos
suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten
oivaltamaan kävelykumppalinsa tarkoitusta.

-- Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei
tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli
liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että
maan edun vuoksi olisi Steen Sturen valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion ikäänkuin
punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

-- Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen,
että Sture syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja
Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva
pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

-- Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille.
Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri on suuri
vaikutus piispaan, muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle
maalle, Suomelle, on velkapää.

He olivat jo kävellessään astuneet sen suuren valtatien, Karjakadun,
poikki, joka kaupungista johti etelään päin, ja oikaisivat nyt yli
sen kaupunginviereisen, jäätyneen suon, jonka reunoilla olivat
porvarien kaalimaat. Vähän sivummalla muodostui suo matalarantaiseksi
järveksi, ja sieltä, Mätäjärveltä, kajahteli nyt syksyn ensi jäällä
iloitsevan nuorisoparven raikas ääni, kun teinit luistellen leikkiä
löivät. Kävelijät pysähtyivät hetkeksi siihen nauttimaan nuorison
ilosta. Mutta vilkasliikkeinen pormestari jatkoi vielä äskeistä
puhettaan:

-- Minä muistan kyllä, että Steen Sture on meidän, porvarien, ystävä,
mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen
suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen
aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti,
ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi
kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syttyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sangen lähelle järventakaisen
Getrudinvuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan
haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren
rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Getrudin väsyneiden
matkailijain majatalo. -- Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui
mietteistään ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan
köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren
anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin etäiseen sivustaan
olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin
edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri
Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean
kedon, piispan peltojen laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut
linnantapaiseksi; raudoitetun portin yläpuolelta kohosi torni, ja
portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia
vartioina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä
tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen
lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä
oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten
edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan
työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua
kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka
seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja,
istui Maunu Särkilahti yksin nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa
vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä, villainen aamuviitta ja
päässään musta tasalakeinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti
paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa
hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Tässä
ympäristössään, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän
ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä,
kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän
siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat
heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.

-- Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana,
silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja
tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

-- En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. -- Me saamme tänään
antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas
huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni
neuvottelemaan.

-- Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

-- Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteenomana.
Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, -- lue
se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi.
Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista
tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkoen
viimeksimainitulle:

-- Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan
valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

-- Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle
selustapenkille istahtaen. -- Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille
Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei
ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi
uudistettua välirauhaa. Silloin oli peljätty sodan jo piankin
ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet
julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut,
ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan,
suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta havitelleet Suomen rannikkoa
ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut,
että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja
pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa,
yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia,
joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä
oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan.
Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties
häntä oli jonkunverran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli
solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston
välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa.
Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista
olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he
olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei
kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen
sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja
Turussa olivat miehet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että
ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut
mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet
herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat
nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan. Mutta nyt olivat taas
tiedot toiset.

-- Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari
piispa-serkultaan.

-- Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit. Käykää
taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja
molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, mutta
viisaita miehiä. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima
Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja
Novgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn.
Tämä viimeksi tullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

-- Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään,
kun syyskesällä sieltä läksin.

-- Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä
peräpenkille. -- Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin
piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas
kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan
Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan
hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta
lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

-- Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.

-- Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan
virolaisen viestin. -- Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka
kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. --
Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on
sen osottanut Steen Sturelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen
anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan.
Se on vakavasisältöinen kirje, -- niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta
himmeä valo lankesi pergamenttiin, ja hän luki:

-- -- -- Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni
laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet,
syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu
miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta
josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi
tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen
omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli
siitä, ettei hän voi niinkuin tarve ja tahto olisi hoitaa tämän
maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää Jumala paratkoon ole
varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja
Novgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on luvannut
ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin
tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut
valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin
ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan
paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se
tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä
eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön
olko enää salaisuus teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä
linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän
väestön häviötä, jos ei apua tule. Senvuoksi lankean polvilleni ja
pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette
Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän
ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan
saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa
me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan
pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan,
ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että
sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja
kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen
hengenvetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa,
enkä edes alaikäisten lastenikaan vuoksi, vaikka tunnemmekin
moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on
valtakunnan avain -- -- --.

Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat
ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli
äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku
kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:

-- Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi
ritariksi lyötämän!

-- Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren
Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. -- Ryssällä on
paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.

-- Totta tosiaan, vähemmästä aiheesta on ristiretkiä saarnattu,
huoahti hiljainen tuomiorovastikin. -- Meillä on täysi syy kannattaa
Sigrid-rouvan anomusta.

-- Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehovoimaisuuteen,
vaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus-laamanni
harvakseen. -- Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen
silmänsä ovat heikot, -- hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa,
mutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. "Te aina
ruikutatte", -- muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.

Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille.
Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.

-- Sinä tarkoitat, Klaus...?

-- Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa
siihen liian paljon luottaa. Meidän täytyy itsemme suoranaisemmin
toimia.

-- Ja itsenäisemmin! -- Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn ja
saatuaan näin tukea mielituumalleen kävi hän nyt sitä kokoontuneille
herroille innolla esittämään: -- Onhan meillä olemassa helppo keino
välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy
Steen Sturelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme
Hannu-kuninkaan maahan!

Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympäri, joka näin
yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unioonikysymykseen,
joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet
veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika
tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä
valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo
kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille
ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut
eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puolen vuotta sitten
olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn
ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen
yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja
epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:

-- Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan
sota estetyksi?

-- Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta
unioonikysymyksestä. Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun
venäläisten kanssa tekemään liittoon, joka on kohdistettu, ei
Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan. Siinä on meille rauhan tie!

-- Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unioonikysymyksen?

-- Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa
paljon. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen-herran valtaa.

Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa.
Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin
neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista
pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:

-- Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on
sekin tehoton. En pelkää niin kuin monet muut tanskalaisen nousemista
valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile uniooniaatetta, joka voi
tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran
kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan
kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi... ei pelastaisi
Suomea suuriruhtinaan valloitushimosta.

-- Miksi ei? kivahti Niku ja häntäpä jo monet säestivät.

-- Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas
jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi
kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas
vaatii, nimittäin koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja
juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia.
Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki.
Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan
avulla.

Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle
ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläistanskalaisista
sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli
alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden
kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie
sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:

-- Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!

-- Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut
tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen, huudahti Klaus-herra,
hänkin pettyneenä.

-- Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti
piispa. -- Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.

Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli
matalana hiilosti, ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä
olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti
kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava
vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat,
paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun.
Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut,
virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt
ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:

-- Mutta se on kuitenkin merkillistä!

-- Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.

Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään
siitä nostamatta:

-- Sain viime Ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä
Leipzigin-aikaiselta ystävältäni, -- hän palvelee nyt kanunkina
Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta
Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit
Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt
vallan toinen mies.

-- Toinen? Kuka? -- Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana
maisteri vastasi:

-- Steen Sture!

Maunu-piispakin hypähti seisomaan tämän nimen kuullessaan ja katsoi
sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.

-- Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, --
arkkipiispa ei tahdo Steen Sturelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin
ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.

Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana
ja nöyrällä äänellä:

-- Siksi juuri, isä, en ole kertonut, kun tuo syytös on niin ankara.
Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkuin siitä puhuisin.
Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan
lohkomista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa
meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua,
suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime
kokouksessa oli Steen Sture pantu lujille sen johdosta, mitä hän
Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra
suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi
aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä
luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen-herran
lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta ja se raukesi..."

Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt
intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut
löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:

-- Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Sture on epäsuosiollinen
meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia
Suomen erämaita.

-- Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään
punoen, -- olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! -- Piispa
silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi:
-- Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä. Nyt taas
kuumaverinen pormestari säkenöi:

-- Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on
tehty, -- se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus
raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa,
kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä
luovutuksella itselleen rauhan!

-- Se ei ole hänestä kai kallis hinta?

-- Entä meistä?

Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat
puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen
tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. -- Sitäkö varten, kyseli hän, on
vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä,
että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois.
Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja
kärsimyksellään puolustaneet kotiseutujaan, -- näinkö Ruotsin
hallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!

-- Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.

-- Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee
kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan
Suomea. Jos Steen Sture pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen
pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi
jokseenkin saman osan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu,
-- voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!

-- Mutta niin ei saa tapahtua, meidän, Suomen miesten, täytyy
se estää, -- niin huudahti tummanpunaiseksi käynyt Etelä-Suomen
laamanni. -- Tulkoon mieluummin sota!

Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan
kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti
äänensä:

-- Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava
itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan,
vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu
sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä
maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata
ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. --
Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: --
Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei
niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, -- omat
varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te,
herrat, teette samoin.

Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen
toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että
se apu ei mihinkään riitä. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka
herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti,
että niitä kysyttäisiin airueelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan
kirjeen Turkuun.

-- Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä,
lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta
sanantuojaa.

Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airueen,
joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein
askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet
linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti
Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä
välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartwig
Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia,
milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan
työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeesta.

Hyvin hän ne tunsikin. Varusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä
ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa
miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja
Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille
hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat nyt ruostuneet raatihuoneen
kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat
syksyllä Novgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja
suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja
että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannnen
miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.

-- Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä
tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa.

Mutta Klaus Horn pudisti päätään:

-- Siihen kurki kuolee kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona
saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseisiin koko maasta.
Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.

Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin
viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies,
jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä
lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon
kaikkiin pitäjiin. Mutta kun Suomen talonpojat olivat aivan
tottumattomia sotapalvelusta suorittamaan, kävi välttämättömäksi
lähettää linnain nihtejä ja aatelispalvelijoita eri seutuihin
tuosta sotaväenotosta huolta pitämään. Siihen oli saatava Turun
linnanpäällikönkin, Hannu Didrikinpojan, kannatus, -- häntä ei piispa
ollut tähän neuvotteluun kutsunut, koska hänen läsnäollessaan,
hän kun oli Steen Sturen uskottuja, neuvottelut eivät voineet
tapahtua vapaasti. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston
ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja
markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin
järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan
varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä
mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän
sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät
he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.

Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään
toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi. Ja hän sai
puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin
läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla
kulmallaan.

Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi
oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista
innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui
lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin
pitäjiin.

Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko
Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin
tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin
toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä
muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa ja samalla
hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja
useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut
siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli
Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin.
Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:

-- En voi tarjota teille illallista, tuskin sitä voin tänään itsekään
saada tässä suuressa talossa.

Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka
harvoin jouti muistamaan talousasioitaan. Mutta hänen sihteerinsä
oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan
emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali
näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä
hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi
maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:

-- Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan
pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.

-- Kiitos Paavali, vastasi piispa, -- sinä minut usein pelastat
pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, -- me tulemme!

Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen,
sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa"
pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel,
joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta aateliskodista ja
jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat
tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi
ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut
Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet
vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevan Katrin
pappilaan.

Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä
innostustaan, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään
laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka
oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän
taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:

-- Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä
olikaan nimesi?

-- Pentti Heinonpoika.

-- Rälssimies?

-- Ei, talonpoika ja nyt nihti.

-- Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on
kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu
asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat
tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?

-- Niin kai.

-- Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!

Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen
nuoren airueen mieleen.

Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon
edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin ane
taloon. Siellä oli jo pöytä katettu ja tulia juuri sytytettiin
suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen
ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin
verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi
poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä
yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää
kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja
pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita,
joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.

Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli suurelle ruokapöydälle
katettu: Siinä oli suuria vateja kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja
peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsäriistaa
ja paksuja makkaroita ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka
oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden,
hyytelömaljan ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat,
sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet
vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät,
olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, --
tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan
sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.

Pöytään istuttua saivat ruoat huiman lähdön. Huomenna oli taas
paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi
piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä
aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko
päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä
rohkeammin Steen Sturen välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata
kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä
Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta
eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen, -- kyllä ne ovat
arkkipiispan kurissapitämistä varten valetut. Kuninkaan nimeä ei
Steen Sture tosin ole tavotellut; siitä häntä jo aikoinaan varoitti
enonsa Kaarlo Knuutinpoika, jolla tuosta nimestä oli ollut enemmän
kärsimystä kuin iloa, mutta valta ilman nimeäkin on Steenille makea.
Vallan säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten
liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta
Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin
oman onnensa nojaan...

Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain
purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään
pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään
onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta
sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla,
Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän
neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras
innostus, kun hän jatkoi:

"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa,
mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että me
olemme täällä syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä
ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka
näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me
olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja
asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne,
jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme
viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että
silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä.
Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun
yhteisen kotimme varjelemiseen. Siksi on meidän pelastettava Viipuri!"

Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että
tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä
kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka sytytti kuulijat
ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän
esittämän yhteisen maljan.

Tinamalja vapisi pöydän alapäässä pystyyn nousseen nuoren airueen
kädessä eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta. Hän ei
tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet
ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan
ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut hänelle ennen koskaan
kukaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä
kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaa elää ja
kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein
pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva
veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren
ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein
kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta
niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa
käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä,
että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja
kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:

-- Niin, meidänhän tämä maa on. Minä uskon, Paavali, siihen
tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

-- Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös
säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksensa vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli
velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi
pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi maljan
ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmille
noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

-- Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen
Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti
suositella. -- Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen
niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. -- Huomenna lähtee
laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin.
Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on
herätettävä varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita
herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja
niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta
ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki lepäsi, liike oli
loppunut pilkkopimeiltä kaduilta, eikä kuumottanut tulta enää
luukuilla suljettujen kalvoikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäällä,
torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja
kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta
ja kotiin mennessään vartiain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä
remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeisiin
kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen
lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan
piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka
keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu
pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli
kuin kypene erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä
vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean
poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi
vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän
kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:

-- Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

-- Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä,
lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

-- Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan,
ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen.
Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät
hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin
liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän
vastasi:

-- Elä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen
pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme
kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä
otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

-- Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja
antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa
raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti
sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana
kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa
piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hän oli
tänään kuullut niin outoja asioita, että mielikuvitus oli hurjassa
lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen
leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin.
Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan,
ratsastajassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja
minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin
rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

-- Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!



VII. YKSINÄINEN VANHUS.


Liedellä hiilosti jo lopulleen palanut tervastuli, vielä joskus
tupsahdellen ja silloin valaisten puolihämäräksi suuren, aution
tuvan. Tuvan penkillä, pitkän honkapöydän viereisellä rahilla,
istui polvet ristissä yksinäinen, pieneksi kutistunut vanhus, jonka
kuihtuneita, harvapartaisia kasvoja tervastuli välähtäessään valaisi.
Mutta vanhuksen kasvot eivät silloinkaan värähtäneet, -- hänen
silmistään oli valo sammunut.

Hänen tarkkaavaisuutensa oli silti valveilla: hän kuunteli. Äänetöntä
oli suuressa pirtissä, siellä kuului vain vanhuksen oma, hiukan
yskäiseltä pihisevä hengitys. Sirkkakin, joka joskus uunin takana
alotti siristyksensä, keskeytti sen heti, ikäänkuin säikähtäen tuota
hiljaisuutta. Harvoin kuului askeleita pihamaaltakaan, kun siellä
karjavaimo kulki ladon ja navetan välillä, ja nuokin askeleet, joista
sokea isäntä muuten talonsa tapauksia seurasi, soivat nyt äsken
sataneessa lumessa oudon talttuneilta. Mutta hän kuunteli sittenkin,
kuunteli jotakin kaukaisempaa ääntä. Käveli lattian poikki, raotti
ovea, seisoi siinä tuokion, jännittynein piirtein, ja palasi taas
pettyneenä peränurkkaan. Siinä seinällä riippui puolitekoinen verkko,
ukko selvitti kopeloimalla rihmat ja tarttui käpyyn.

Mutta pian käpy pysähtyi. Jostakin kaukaa erottivat vanhuksen korvat
outoa kummaa, kuin kavionkapsetta lumiselta tieltä... Hiljaa nosti
tutiseva käsi taas verkon naulaan... Se on ratsastaja, joka lähenee,
on se -- kääntyyköhän tuo tienhaarasta Suopeltoon? Pingoittuneet ovat
vanhuksen raunioiset kasvot ja sormet tärisevät, kun hän pyyhkäisee
veden sammuneen silmänsä kuopasta... Ei kuulu taas mitään, taisi ajaa
ohi... Jännitys sulaa, lerpalleen valahtaa vapiseva alahuuli.

Mutta yhtäkkiä ponnahtaa ukko taas jakkaralta. Kujan suussa kopajavat
kaviot ihan selvästi kallioon, ja väsynyt ratsu huohottaa raskaasti.

-- Voi olla voutirenki tai muu asiamies, puhelee vanhus ääneensä,
ikäänkuin tyynnyttäytyäkseen. Mutta hän ei tyynny, hän kävelee
keskilattialle, tulijaa vastaan. Vieras kuuluu pihalle pysähtyvän;
taluttaa jo hevosensa vajaan, astuu jo eteiseen, tapailee
ovenkääkkää. Jo kopeloi pimeässä tuvassa, hakeupi uunin luo, puhaltaa
hiilokseen ja sytyttää päreen.

Vanhus on taas istahtanut rahille, eikä hänen kätensä enää vapise.
Hän on jo tuntenut tulijan askeleet, tuntenut tempaisun, kun se
oven avasi, ja hän istuu siinä nyt ääneti nauttien noista tutuista
liikkeistä. Se on näet hänen oma poikansa, joka tuossa pärettä katkoo
ja lumia karistaa. Häntäpä vanhus onkin odottanut, on epäillyt ja
arponut yksinäisessä pimeydessään... hän on nyt tullut, koti veti
hänet siis vihdoinkin luokseen!

Tuohus kädessään astuu tulija peremmäs, näkee vihdoin sarkamekkoisen
vanhuksen ja huudahtaa:

-- Isä, siinä istut etkä puhu mitään!

-- Tulit kotiin Pentti sittenkin, puhuu ukko harvakseen. -- Terve
tuloa! Kauan maailma sinua jo pitelikin. Ojenna kätesi... tulitko
käydäksesi vai jäädäksesi?

Hän haparoi poikansa kättä, pitää sitä tuokion kankeassa kourassaan
ja laskee sen sitten ikäänkuin talttuneena irti. Ja nuorukainen istuu
hänen viereensä puhellen:

-- Tulinhan nyt luoksesi, isä, Suopeltoon. Mutta miten on sinun
laitasi, joko loppui silmistäsi viimeinenkin valo? Ja miksi istut
yksin täällä tuvassa, isä; missä on talonväki, naiset, kaikki?

-- Töissään tietysti, ulkona ovat. Eikä enää paljo väkeä olekaan
Suopellossa, -- omaa miestä täällä kaivataan. Kaikki menee lerpalleen
isännättömässä talossa.

-- Olethan itse vielä isäntänä. Ja pystyssähän talo on pysynyt.

Pentti tarkasti päresoihdun valossa kotoisen tupansa tutut paikat.
Ennallaan se oli, mustuneemmat olivat vain hirret ja orret, kiukaan
suu oli vähän purkautunut, juoksulauta oli hiukan vinossa... Hän
viskasi miekkansa ja lammasnahkaturkkinsa naulaan, riisui raskaat
kannuskenkänsä kuivamaan, pisti päreen rakoseen ja istahti taas
isänsä viereen.

Kolme vuotta oli pian kulunut siitä, kun Suopellon nuorin poika ja
sen isännäksi määrätty, Pentti Heinonpoika, oli lähtenyt isänsä
kodista. Hän oli eräänä tammikuun aamuna hiihtänyt sieltä hävitettyyn
ativotaloon, ja sille tielle hän oli jäänyt. Isävanhus oli odottanut
kotona, odottanut kauan. Viesti tuli, että hänen poikansa oli
lähtenyt vainolaisen jälkiä samoamaan Savoon päin; tuli toinen, että
hän oli Olavinlinnasta soutanut partioretkille kauas Karjalaan.
Palasi Manu kostomatkalta, ei palannut Suopellon perijä; kotiinsa
saapuivat Juuritaipaleelta ryöstetyt naiset, ei saapunut heidän
vapauttajansa. Terveiset vain toivat, ettei tarvitse isän poikaansa
odottaakaan. Mutta Suopellossa odotti kuitenkin yksinäinen vanhus...

Niinkauan kuin hänellä hitustakaan näköä riitti, nousi hän melkein
joka aamu saunatörmälle katsomaan, eikö hiihdä kotiinsa palaava
halmeenlaitaa ylöspäin. Ja sittenkuin häneltä näkö loppui, oli hän
totuttautunut kuuntelemaan.

Mutta näinikään henkeään pidätellen kuunnellessaan oli hän aina
hokenut itselleen, että turhaa on odottaa, tämä yksinäisen ikävä on
hänen omatekoinen kohtalonsa. Eivät pysy lapset kotituvilla, enempää
kuin hänkään ennen. Itsehän hän nuorena hylkäsi heimonsa, pakeni
maamiehen raskasta työtä, rupesi teiniksi, huoviksi, herraksi ja
voudiksi ja jäi siten elämään vieraana ympäristössään. Voutina häntä
vihattiin, ja sittenkin, kun hän heitti virkansa, häntä edelleen
vierottiin. Hän kasvatti perheen ympärilleen Suopellossa; mutta hänen
ylhäisöön kuuluva vaimonsa kuoli, lapset lähtivät maailmalta hakemaan
onneaan, niinkuin hän itsekin aikoinaan, -- kuopus vain jäi isänsä
luo. Mutta sitten läksi hänkin...

-- Ajat selkähevosella Pentti, kuin herra, ja saappaissasi soivat
kannukset, -- niin puhui vanhus nyt miltei aralla äänellä. Hänen
iloonsa sekaantui näet heti epäilystä siitä, ettei nytkään hänen
sukunsa kohtalo ollut kääntynyt. -- Oletko huoviksi ruvennut, Pentti,
käymäseltäkö vain kotiisi tulit?

Ja hän kuuli hyvin, kuinka Pentti pyöritteli sanoja kielellään
vastatessaan vältellen:

-- Olenpa näinä vuosina ollut jalka- jos ratsumiehenäkin, isä. Nyt
tulen Turusta, ajan piispan asioilla. Eikö täällä ole vielä ehditty
kuuluttaa sitä sotaväenottoa, vainolainen kun taas uhkaa hyökätä
maahan?

-- Kuuluuhan siitä kirkolla puhutun viime pyhänä. Tuleeko nyt
ruokaruotsi tännekin sydänmaille?

Talonpojat olivat luulleet saapuneen viestin koskeneen sotaväen
majoittamista ja elättämistä. Pentti selitti nyt isälleen, mistä oli
kysymys ja kuinka hänen tehtävänään nyt oli järjestää joka viidennen
miehen otto maata puolustamaan. Mutta tämä kaikki ei näyttänyt
vanhusta huvittavan. Ääneti kuunneltuaan hän taas kysyi:

-- Entä sinä, palaat kai takaisin sinne sotasijoille sinäkin?

Taas vastasi Pentti vältellen:

-- En ole siitä vielä varma. Olen kyllä ilmoittautunut
asekatselmukseen, joka pidetään uudella vuodella Turussa...

-- Rälssimieheksi?

-- Niin, saisinhan siten Suopellon verottomaksi...

-- Sitä tietä siis...!

Vanhus vaipui kuin lopultakin pettyneenä kokoon. Tuo isän ilmeinen
suru silpasi hänen poikansa sydäntä, ja Pentti kiirehti lisäämään:

-- Mutta voinhan laittaa ratsumiehen sijastanikin, jos itse kotiin
jäisin.

Pentti ei todellakaan ollut vielä mielessään varma jäämisestään
taikka lähtemisestään. Hänessä oli, ratsastaessaan syksyisten
metsäin halki Sysikorpeen päin, herännyt voimakas halu jäädä elämään
kotoisille mailleen, joilta sattuman oikku oli hänet kuin lastun
laineelle viskannut. Se seikkailu voisi jo päättyä tähän, oli hän
hokenut itselleen, ja hän oli koettanut turhiksi todistella niitä
kuvitelmia, joita kostonvala Puruveden rannalla ja Paavali-maisterin
sytyttävät sanat Turussa olivat hänessä viritelleet. Tuo kotoinen
kaipuu hänessä nyt yhä kasvoi, hänen istuessaan autiossa tuvassa
sokean isänsä vieressä, jonka kuihtuneiden kasvojen eleet enemmänkin
kuin sanat tuntuivat rukoilevan häntä jäämään. Mutta ristiriitaisina
aaltoilivat tunteet hänen mielessään, ja ikäänkuin niitä paeten
hypähti hän äkkiä pystyyn, lisäsi puita pystyvalkeaan ja virkkoi:

-- Entä mitäpä tänne kotiin kuuluu? Kuinka eletään naapureissa?
Karmalassa puskevat kai Tuomaan pojat ennallaan kivikkopeltoa... Ja
Vahvajärvellä, vieläkö hiihtelee Lauri-ukko rihmoillaan?

-- Ei hiihtele enää.

-- Vai jo kuoli vanhus. Mikä hänet tappoi?

-- Valmiiksi hän rakensi uuden salopirttinsä. Mutta kun eläjät
palasivat sinne, silloin oli hän kääntynyt vuoteelle.

Taas vaikenivat keskustelijat. Penttiin oli kuin pistos iskenyt
aavistus siitä, että ukon oli kaatanut murhe hänen lemmikkityttönsä
muuttumisesta, ja hän tapaili nyt kauan sanoja, saadakseen esille
sen kysymyksen, joka kuumimpana poltteli hänen sydäntään ja
johon vastausta hakemaan hän oikeastaan oli lähtenytkin tälle
kotiretkelleen. Ja liian hätäisenä hän taas kävi puhumaan:

-- Siellä nyt Manu siis isäntänä heiluu. Entä Marketta... mitä on
hänestä kuulunut?

Tarkoin oli sokea mies kuullut kysyjän äänen läähätyksen. Tiesihän
hän, että tässä juuri oli se kipupaikka, joka hänen poikansa oli
ajanut maailmalle, ja hän aavisti, että siitä hänen lähtönsä tai
jäämisensä taaskin riippuu. Allapäin verkalleen hän vastasi:

-- Tiedän, Pentti. Mutta ei hänestä tule koskaan emäntää Suopeltoon.

Nuori mies tunsi veren kuohahtavan ohimoilleen, kun isä noinikään
repäsi rikki hänen salaisen, utuisen toivonhiutaleensa. Mutta hän
koetti hillitä ääntään vavahtamasta, kun hän taas kysäsi:

-- Miten hänen laitansa siis on, vieläkö hän on mieleltään sairas?

-- Sairasko lie vai lumottu, hänen vuokseen vain matkamiehetkin nyt
karttavat Vahvajärven majataloa, -- ei sitä naista kukaan sukuunsa
tahdo. Kuuluvathan hänestä sekä papit että poppamiehet koetelleen
karkoittaa pahan kiroja, mutta vielä hänellä lienevät ne omat
kumppalinsa, joita hän puhuttelee, vaikka niitä eivät muut näe.

Pentti ei kysellyt enempää. Hän koetti itselleen vakuuttaa, etteihän
hän ollut muuta uutista odottanutkaan ja että toisten tehtäväin
takia hän nyt matkoilla oli. Ja kääntäen puheen toisaalle, kävi
hän kyselemään erämaankuulumisia ja vanhoja pyyntitovereitaan.
Heittäytyipä hän leikkisäksikin, tiedustellen, eikö talossa ole jo
iltaruoan aika, hänellä se ainakin rupesi olemaan.

Mutta ukon herkkä korva kuuli onton kaiun poikansa puheiden alta ja
hän oivalsi, että vanha haava on vielä auki. Hän nousi kutsuakseen
karjavaimon pihalta ruokia pöytään panemaan, mutta pysähtyi vielä
keskilattialle.

-- Niin taisi käydä, että kotiin et jää, Pentti, virkkoi hän, leuka
rintaa vastaan painuneena.

-- Niinkö käynee...

-- Sen jo tiesin, se on sukuni kirous!

       *       *       *       *       *

Se nostoväen kutsuminen aseisiin, josta ratsumies Pentti Heinonpoika
levitteli tietoa Päijänteen pohjoisissa pitäjissä, oli näiden
väestölle outo homma. Suomen talonpojat eivät olleet tottuneet
tekemään sotapalvelusta, joka oli aina ollut herrain ja rälssimiesten
asia. Rajaseutujen rahvaan täytyi kyllä usein, milloin vainolainen
uhkasi tai hyökkäsi, kokoontua kotiseutuaan varjelemaan, mutta vaikea
oli näitä sydänmaan talonpoikia saada ymmärtämään, että heidän olisi
kotoaan lähdettävä linnoja ja kaupunkeja ja kaukaisia maakuntia
puolustamaan. Käsitys koko maan yhteisestä puolustamisesta oli heille
vieras ja se jäi useimmille hämäräksi vielä sittenkin, kun piispan
asiamies oli kylästä kulkenut edelleen. Senverran toki oivallettiin,
että esivalta nyt käski jokaisesta talosta, jossa oli viisi miestä,
yhden varustautumaan lähteäkseen kauas Viipuriin sotimaan, ja koko
huomio keskittyikin tavallisesti siihen, kenen oli näin uhrauduttava
toisten puolesta ja heidän evästämänään.

Se vaatimus tuotti surua ja huolta niissä Sysikorvenkin taloissa,
joissa Pentti Heinonpoika nyt ajoi asiataan ja joissa siten hänkin
joutui vihattavan kruununmiehen huonoon huutoon. Kun Karmalan
harjatukkaisista veljeksistä yhden oli määrä heittää kuokka ja
kasuri, veritöihin sonnustautuakseen, niin se vaatimus synnytti
vain kiukkua ja kirousta koko talossa, jossa nyt mietittiin, eikö
olisi erämaille pakenemalla väistettävä koko uhkaa. Harva oli, joka
Ilvesmäen Hintsan tavoin itse tarjoutui hiihtämään sinne, mistä ei
uskottu miehen elävänä palaavan.

Verkkaseen siis sujui Pentin toimitus erämaan laidassa, jossa
hänen oli järjestettävä ruodut ja määrättävä ruotupäälliköt, ja
hän tunsi, ettei hänessä itsessäänkään Turusta tuomansa innostus
enää kestänyt täydessä vireessä. Hänen ajatuksensa pyöriskelivät
yhä enemmän siinä hänen omassa yksityisessä huolessaan, jonka hän
tunsi mielensä pohjimmaiseksi ponnahtimeksi, ja josta hän sisässään
yhä kävi hiljaisia käräjiä. Kaikkialla missä hän kulki, puhuttiin
hänelle Marketan kohtalosta, kerrottiin siitä kauhulla, rukousnauhaan
turvautumalla.

Hänet oli Karjalassa arpoja sitonut, sitonut ruumiin pääluussa
pidetyillä vitsoilla, ja siksi niitä kiroja ei kukaan osannut
pyörtää, -- niin tiedettiin. Oli jo kerran hänen päästämisekseen
kirkonkellojakin soitettu, mutta turhaan. Ja Sysikorven kirkkoherra,
-- jota sanottiin Varsa-Tuomaaksi, koska hän otti kymmenykset
kaikista pitäjässään syntyneistä varsoistakin -- oli kerran tehnyt
erityisen matkan Vahvajärvelle tutkimaan paholaisen paulomaa tyttöä.
Tämä ankara pappi ahdisteli muutenkin noituutta seurakunnassaan,
kaatoi hämäläisten vanhoja karsikoita ja sakotteli erämiehiä, jotka
itselleen kalaonnea taikoivat, mutta eipä ollut hänkään saanut tuota
lumottua impeä luopumaan sairaista mielikuvistaan. Ja silloin hän oli
kirkon nimessä kironnut Marketan, kironnut hänet hänen käydessään
ja istuessaan, kironnut hänen työnsä ja hänen leponsa, ja kieltänyt
häneltä haudankin rauhan... Siksi nyt matkamiehetkin väistivät
Juuritaipaletta, kuin saastaista taloa.

Kauhulla sitä kerrottiin ja kauhulla sitä Penttikin kuunteli.
Mutta samalla hänen kävi sääliksi tyttöraukkaa, jota hän kerran
oli kuvitellut omakseen... onpa se mahtanut saada paljon kärsiä!
Putkilahdelta soutaessaan oli Pentti vihannut morsiantaan, luullen
hänen myöneen lempensä karjalaiselle ryöstäjälleen, mutta nyt hän
käsitti hänet ilkeän intomielien viattomaksi uhriksi. Ja siitä
hänessä kasvoi halu käydä sittenkin kerran vielä katsomassa entistä
lemmittyään, jota nyt kaikki karttoivat.

-- Lähdetkö hiihtämään? kysyi Suopellon vanhus eräänä aamuna siinä
joulun alla, kun kuuli poikansa seinänvierustalta suksia kolistavan.
-- Onhan sinulla orit tallissa?

-- Mietin suksilla lähteä tänään.

-- Metsiä aijot kulkea?

-- Niin, vielä täytyy käydä laitakylillä. Palaan huomenna.

-- Tervennä hiihdä!

Vanhuksen äänessä oli pieni värähdys hellyyttä, ikäänkuin hän olisi
arvannut poikansa aikeet. Ehkäpä hän ne arvasikin. Sillä suoraan
suuntasi Pentti nyt suksensa sitä tuttua korpea kohti, jonka hän
ennen nuorena oli niin usein halkaissut, pyyntiretken nimellä
oikaistessaan sukulaistaloon Vahvajärville.

Raitis oli talvi-ilta, kun Pentti läheni sitä metsänrinnettä, josta
hän kolme vuotta sitten, poltetun talon pihalta, oli lähtenyt niin
nuortealla innolla hiihtämään, morsiantaan muka pelastaakseen. Nyt
palatessaan hän tuli vastakkaiselta ilmansuunnalta, täyden kierroksen
tehtyään, ja mieli oli hänellä nyt matalana. Kun metsä harveni ja
sen keskeltä illan hämärässä kuumotti Lauri-ukon rakentama uusi
tupa, silloin hiestynyt hiihtäjä pysähtyi. Häntä epäilytti, kadutti,
hävetti...

Pentti katseli ympärilleen. Hän oli pysähtynyt juuri siihen
karsikkoon, johon he olivat kolme vuotta sitten oksineet kaksi puuta.
Nyt oli karsittu yksi lisäksi. Se oli Lauri-ukon kuusi, sen hän
arvasi, ja hänestä tuntui, että hänen olisi ollut keveämpi palata
taloon, jos tuossa olisi ollut vieläkin yksi oksittu puu.

Hiljaista oli pihalla kaikki. Tuvasta kuului vain kehdon yksivakainen
keinutus ja sen säestyksenä kangaspuiden helske, -- siellä teki
yksinäinen perhe puhdetöitään. Mutta pihatöitä sattui kulkijan
silmään valoviiva. Se tuli ometan ovelta... Pentti hiihti hiljaa valo
viivaa kohden ja kumartui veräjän yli kurkistamaan raosta.

Siellä paloi tuli lehmipadan alla ja perältä pimennosta ammottivat
suuret, pyöreät lehmänsilmät, jotka näkyivät odottavan iltahauteen
valmistumista. Mutta padan ääressä seisoi solakkavartaloinen nainen,
joka tuohivakkasesta ripotti jauhoja lämpenevään haudekeittoon
ja toisella kädellään hiljaa liikutti hierintä. Keittäjän kasvot
näkyivät sivulta; ne olivat laihat ja rasittuneet, mutta niissä oli
vielä jälellä suloa ja uhmaakin.

Pentti viskausi aidan yli, avasi oven ja astui reippaana tytön eteen.
Tämän katseesta, kun hän sen kohotti, kuvastui aluksi vain tylsää
kylmyyttä. Mutta vähitellen rupesi siihen väreilemään ikäänkuin viriä
tyyneeseen veteen, ja levoton, kärsivä ilme levisi hänen kasvoilleen.

-- Pelkäätkö minua, Marketta? kysyi nuorukainen. Ja kun tyttö melkein
kuin arkaillen siirsi hierintä pitelevän kätensä loitommalle,
jatkoi hän: -- Elä pelkää, en kättänikään ojenna. Tulin vain sinua
katsomaan, kun kuulin sinun paljo kärsineen.

Käsi, joka hierintä piteli, oli ruvennut hiljaa vapisemaan. Ja
tuokion kuluttua tyttö kuiskaten vastasi:

-- Niin, olen paljo kärsinyt. Mutta miksi tulit... minuako hakemaan?

Tytön silmissä kiihtyivät levottomuuden väreet tuskaksi. Pentti näki
niissä samaa pelkoa kuin ansaan tarttuneen eläimen hätääntyneessä
katseessa, ja hän virkkoi rauhottavasti:

-- Keitä vain rauhassa hauteesi, en sinua raasta mihinkään. Nousin
vain tähän suksiltani; tupaan olen menossa.

Hän aikoi jo poistua ometasta. Mutta hän katsahti vielä Markettaa:
Tyttö oli peljästynyt, hämmentynyt, mutta mitään häijyjen henkien
rienaamaa ei Pentti voinut hänessä nähdä. Ja hän palasi takaisin
ovelta ja lausui reippaammin:

-- Mutta kerro, Marketta, miksi minua kartat, mikä särki välimme? En
sinua enää omakseni vaadi, vaan sano se kuitenkin!

Vesiin samenivat tytön silmät, raskaat muistot hänet valtasivat ja
kuin vaikerrellen hän puhui:

-- Enhän osaa sitä sanoa. Kaikki ovat sitä tutkineet... oi, se
on niin kauheata! -- Hän herahti ilmi-itkuun, joka tuntui hänen
sydäntään hiukan keventävän, ja nyyhkyttäen hän jatkoi:

-- Hän minut itseensä vihitti...

Pentti tunsi, kuinka hänessä kauan kyteneet vihat taas kuumenivat, ja
hän sähähti kiihtyneemmin hampaittensa raosta:

-- Se Kosoinenko? Oletko hänen vaimonsa?

-- Hänellä on vaimo kotonaan, mutta siltä hän pani arpojan minut
itseensä vihkimään. Ja he manasivat minut ja sitoivat ja uhkasivat...
minä tunnen tänne asti sen uhan... En voi päästä irti!

Hän kertoi sen katkonaisesti, tuskaisena, ja hypelteli samalla
hätääntyneenä kaulassaan olevia hienoja, valkoisia vitjoja, jotka
näyttivät umpeen juotetuilta. Mutta sitten hän kätki ne taas
kuin säikähtyneenä mekkonsa alle. Pentti arvasi, että tuossa lie
nyt se taikojan kahle ja hän huudahti verivihollisensa elkeistä
kiukustuneena:

-- Hitto herjan siteestä! -- Hän oli oikaissut kätensä, ikäänkuin
tempaistakseen nuo kirovitjat tytön kaulasta. Mutta hänen täytyi
pysähtyä ja peräytyä. Sillä hän näki taas sanomattoman kauhun kuvan
tytön hämmentyneessä katseessa ja näki hänen suonenvetoisesti
nostavan käsivartensa kuin puolustautuakseen, sopertaen:

-- Ei, en voi päästä irti.

-- Entäpä jos ryöstäjäsi surmaan, oletko irti silloin?

Pentti katsoi terävästi sairaaloisen tytön silmiin. Levottomina
ne yhä lainehtivat, mutta tuskan ja kauhun rinnalle rupesi niihin
kuitenkin jo nousemaan toivon ja pelon välillä vaappuva ilme. Hän
tuskin uskalsi vastata, mutta hänen kasvoilleen näytti kuin salatusta
hetteestä nousevan vähän elon väriä. Hetkisen kuluttua hän kuiskasi:

-- Silloin Pentti... ehkä voisin silloin taas hengittää.

-- Ja ehkä hymyilläkin?

-- Mutta ei... hän se surmaakin sinut.

-- Siitäpä minä vastaan.

Tyttö itki nyt ääneensä ja Pentistä näytti, että hänen sydämestään
suli kyynelten mukana pitkän kärsimysten jäitä. Mutta nuoren miehen
rintaan nousi samalla uutta toivoa ja uutta voimaa; ja hän puhui
rohkaisevasti ja reippaasti padan yli kumartuneelle naiselle:

-- Näethän, vähitellen heltiää näin tuo rintasi raskas ahdistus.
Kerran tulen luoksesi Marketta ja sanon: Nyt ei sinun tarvitse enää
pettäjääsi peljätä, -- uskotko minua silloin?

-- Sanomattasi tunnen silloin, onko se totta.

Orastava toivo oli ruvennut lämmittämään kovaonnisen immen mieltä,
elpyvää eloa nousi yhä enemmän hänen kalpeille kasvoilleen. Silloin
tarttui Pentti tytön vapisevaan käteen ja virkkoi iloisesti:

-- Nyt lähden. Mutta sinä tiedät nyt minun palaavan, -- silloin olet
vapaa!

Hiljaa painoi Pentti ometanoven kiinni ja hän näki sitä tehdessään,
että tyttö, joka jäi kekäleitä padan alle kokoamaan, jo liikahti
notkeammin kuin äsken. Ja kun Pentti tuokion kuluttua, kumarana
astuttuaan korkean kynnyksen yli tuohon ilottomaan tupaan, ovensuussa
karisti jäitä paulakengistään ja pelmuutti lunta turkistaan, niin hän
teki sen ikäänkuin suoraan salolta saapuva matkamies ainakin.

Ilolla häntä tervehtivät Viljo ja Manu, ja talon naiset keskeyttivät
puhdetyönsä vierasta kestitäkseen. Siellä tarinoitiin nyt yhteisistä
muistoista ja kerrottiin välivuosien kuulumiset. Manua oli hänen
Laatokalla saamansa haava kesäkauden kiusannut, vaan syyspuoleen oli
haava kasvanut umpeen ja silloin oli Manu mennyt uusiin naimisiin.
Toisella vuodella oleva poika tepasteli jo lattialla, ja siitä aikoi
isä kasvattaa yhtä reippaan miehenalun, kuin oli se vainolaisen
surmaama.

-- Sen jo kostit, virkkoi Pentti.

-- Kostin. Ja elämän aloin alusta.

-- Minulla on kostoni vielä kesken, lausui matkamies hiljaa, mutta
lisäsi rajummin: -- Vaan vielä täytän sen minäkin!

Marketasta ei puhuttu. Talonväki, jolle tyttö oli ainaisena suruna
ja häpeänä, oli tottunut siihen, että hän vieraiden käydessä viipyi
ulkosalla. Se vain ihmetteli, ettei Pentti entistä morsiantaan
kysellyt, mutta iloitsi siitä samalla. Ainoastaan nuori Viljo aavisti
jotakin, sillä omituisesti oli Pentin ääni värähtänyt, kun hän
kostostaan puhui. Ja Viljossakin virisivät koston veret, hän jo taas
tarjoutui seikkailuihin mukaan.

-- Jos ei miehiä muuten Sysikorvesta tarpeeksi kokoonnu, niin lähden
täältä minä sinulle toveriksi.

-- Taisit jo päästä makuun siellä Karjalassa, veisteli Pentti. --
Miehiä täältä tarvitaan, niitähän olen hakemassa. Ja kun tulet,
Viljo, niin Viipurista minut löydät.

Kun illallinen oli metsätuvassa syöty, nousi Pentti lähteäkseen.
Kuutamossa on hilpeä hiihtää, kehui hän, ja kertoi jo huomenna
lähtevänsä paluumatkalle Turkuun, -- asiansa oli hän nyt korven
laidassa ajanut. Ketterästi hän suksille nousi ja keveästi ne
liukuivatkin äskeisiä latuja. Ne kirot, joita eivät papit eivätkä
tietäjät olleet osanneet pyörtää, ne oli hän nyt saanut lauhtumaan,
ja häntä lämmitti taasen toivo. Vielä tapaa hän tuon ilkkuvan
karjalaisen, siitä oli hänellä nyt mielessään varma tunto, -- ja
silloin ei silmä petä. Ja siitä lähtee silloin hänellekin elämä taas
taittumaan uusille urille.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä istui jälleen Suopellon suuressa tuvassa sokea
voutivanhus yksin, kuunnellen kuinka kavioiden kapse loittoni
jäätyneellä tiellä. Jo poikkesi ratsastaja mäen alla kylätielle, jo
upposi rautakenkäin ääni metsään ja sieltä kumisi vain kaukainen,
kuoleva kaiku.

Siellä ratsasti hänen poikansa pois kotoisilta mailta, takaisin
maailmalle. Vielä eiliseen asti hän oli kahden vaiheilla kamppaillut,
lähteäkö vai jäädäkö, ja vielä nyt satulaan noustessaan hän lupasi
palata ja tuoda emännän taloon.

-- Mutta ei se palaa, huoahti vanhus ääneensä. Tuntui niin kolkolta
autiossa tuvassa. Koskaan ennen ei ollut siellä näin yksinäiseltä
tuntunut. Tulikin lie liedeltä sammumassa, vanhusta vilutti.
Mutta hän ei noussut hiilosta kohentamaan. Vielä kaikui ukon
herkistyneeseen korvaan kuin unien läpi poistuvan ratsun töminä.

-- Pois maailmalle, se on sukuni tarina! huoahti hän taas, kun ei
enää kaikukaan kumissut. -- Tässä istun yksin!

Vanhus köpitti tuttua tietään peräseinälle, verkkonsa luo ja
tapaili käpyä seinänraosta. Mutta vapisevista sormista kirposi
käpy lattialle. Sokea kumartui sitä hakemaan, kopeloi, kopeloi, --
turhaan, -- ja istahti vihdoin huohottaen jakkaralle. Ei hän jaksanut
enää, auttajaa ei ollut, hän oli yksin...

Nyt vanhusta tosissaan vilutti.



VIII. ISÄNNÄNVAIHDOS VIIPURIN LINNASSA.


Jäällä Hämeenlinnan edustalla asteli eräänä päivänä tammikuun lopulla
1495 "linnanvaltias" Knut Posse viitoitettua talvitietä kotiinsa
päin. Reipas oli vielä tämän iäkkään soturin käynti, iloisesti
kilahtivat kannukset hänen astellessaan ja valkoisena kimalteli paksu
kuura hänen lyhyestä, karkeasta parrastaan ja ohimoiden harmajista
tukkakiehkuroista.

Autiossa maisemassa puhalsi talviviima valtoinaan yli Vanajan selän
ja sen matalain rantain, jotka yhtyivät laidattomaksi, valkoiseksi,
ilottomaksi lakeudeksi. Tämän aukean lumimaiseman keskellä törötti
Birgerin vanha linna, kuin kuluneilta ajoilta siihen unhottunut
eräpyhä. Tuo järveen pistävälle niemekkeelle rakennettu varustus,
jota kohti sotavanhus nyt käveli, oli perin vanhanaikaista tekoa:
Neliönmuotoon muurattu kivirakennus, jonka keskellä oli pieni,
umpinainen piha, ja tätä yksitoikkoista, tornitonta rakennusta
kiersi niinikään neliönmuotoinen suoraseinäinen tiilimuuri, ilman
muurisarvia, ilman tykinaukkoja. Se oli kuin vanha, harmaja
laatikko. Sellaiseksi se oli siihen jäänyt niiltä ajoilta, jolloin
ei tuliaseita eikä heittokoneitakaan vielä tunnettu, eikä se nyt
enää olisi paljoa merkinnyt piirittäjäin tykkitulta vastaan. Eikä
siinä ollut edes varustusväkeäkään. Yksinäinen, turkkipäällinen
ukonrähjä seisoi muka vartijana portin pielessä, laskusillan edessä.
Ei tottatosiaan olisi häntäkään tarvittu, tuumi Posse tätä linnaansa
lähestyessään.

Karskin soturin katse oli tyytymätön. Tässä virattomassa linnassa
häntä nyt vuosikausia oli pidetty päällikkönä kuin sutta loukussa,
vaikka hän huonosti viihtyi siellä niittyjen ja naurismaiden keskellä
ja vaikka hän kaikista saapuneista viesteistä saattoi päättää,
että häntä olisi toisaalla tarvittu. Hänen mahtava sukulaisensa,
valtionhoitaja, oli suuressa hyväntahtoisuudessaan sulkenut hänet
tänne jyvähinkaloon. Leipää siellä kyllä oli, mutta toimihaluinen
mies siellä lamaantui. Pitihän mokomasta linnasta lähteä aivan
asiastatehden jäälle kävelemään, että edes tuuli saisi vaatteita
pölyyttää ja miestäkin vähän ravistella.

Posse pysähtyi hetkeksi, ennenkuin nousi törmälle siitä kaivannosta,
jolla aikoinaan linnanniemi oli erotettu matalarantaisesta
mantereesta ja jonka yli vielä vei laskusilta, pysähtyi puistelemaan
jääpuikkoja harmajasta huuliparrastaan ja katsomaan, mitä väkeä
sieltä takaapäin ajoi. Kuului näet aisakellojen kilkatus jäältä.

-- Pari hevosta näkyy taas ajavan Turusta päin, virkkoi hän
vartijalle välinpitämättömästi. Niitä ajeli näet asemiehiä ja
airueita alituiseen Turun ja Viipurin väliä, usein Hämeenlinnaan
yöpyen, -- majapaikkanahan tällä linnalla vielä oli joku merkitys.

-- Näkyy niitä olevan yksin lukien kolmekin, vastasi vartijaukko. --
Tänne taas ajavat.

Posse nousi törmälle ja seisoi portin edessä hajallareisin, odotellen
kyytien saapumista.

-- Mitä lie matkuetta? puheli hän. -- Katso tuota keskimmäistä rekeä,
niin on korkea kuin heinäkuorma!

Etummaisena ajava olikin pian lähellä. Hänet tunsi Posse heti
viipurilaiseksi airueeksi, joka ennenkin oli näitä matkoja kulkenut,
mutta hän tähysteli pitkään tuon toisen reen turkiksiin ja villaisiin
peitettyä kuormaa, josta pistihe esille suippokärkisiä päähineitä
ja paksuvillaisia huiveja. Kyytimies siinä kykki kuin orava
korkealla ajopenkillä, yhä viimeisiin asti hoputtaen märäksi ajettua
juhtaansa. Viimeinen hevonen näkyi vetävän näiden outojen herrojen
matkatavaroita, -- niitä olikin vetää asti.

Portille ajanut nuori mies hyppäsi reippaasti reestä ja kävi vartijaa
puhuttelemaan. Mutta samassa hän tunsikin Possen, tervehti häntä
kunnioittavasti ja lausui:

-- Minulla on jalolle herra Knut Posselle viesti Suomen piispalta.

-- Se on hyvä, murahti Posse. -- Mutta mitä hameväkeä sinä noin
kuormittain viet Viipuriin, tarvitaanko sitäkin siellä?

Airut iski naureskellen, mutta samalla varottavasti silmää
linnanherralle ja vastasi kunnioittavasti:

-- Matkustajat ovat Roeskilden rovasti, tohtori Johannes, Tanskan
kuninkaan lähettiläs, sekä hänen sihteerinsä. He ovat matkalla
Novgorodiin ja minun on saatettava heidät Viipuriin asti. Heille
pyydän nyt yösijaa linnassanne, jalo herra.

Knut Possen huulilla pyöri jo montakin kipakkaa kysymystä. Mutta hän
näki nuoren airueen kasvoista, että tässä paikassa on parasta olla
kyselemättä, ja virkkoi senvuoksi, vierasten puoleen kääntyen, vain
lyhyesti:

-- Olette tervetulleet linnaani. -- Ja kyytimiehelle hän huusi: --
Aja pihaan, siellä tulee tallirenki vastaan.

Tuokion kuluttua olivat tanskalaiset herrat eräässä linnan vähän
jo ränstyneessä vierashuoneessa päässeet kietoutumaan esille
moninkertaisista villa- ja nahkatamineistaan ja siellä he nyt
vetreyttivät kangistuneita jäseniään roihuavan takkatulen ääressä.
Mutta linnan arkituvassa, missä Knut Possella ja hänen perheellään
oli koruton asuntonsa, istui piispan airut Pentti Heinonpoika,
mahtava mitta kuumaa olutta edessään, ja kertoi Turun uutisia
tarkkaavana kuuntelevalle linnanherralle. Hän oli jo tärkeimmän
ajettavistaan asioista Posse-herralle esittänyt, ja tämä istui nyt
nahkapenkillä huoneen ainoan, väriruutuisen ikkunan alla, haraten
sormillaan harmahtavaa tukkaansa, joka oli ohimoilta sakea, mutta
päälaelta jo tuiki ohkanen. Hän hautoi siinä nyt mielessään tuota
hänelle tärkeätä viestiä.

-- Vai niin, nyt käskee piispa minun matkustamaan Viipuriin, ottamaan
heti haltuuni sen päällikkyyden, puheli hän! -- Niilo-herra ei siis
ole taudistaan toipunut?

-- Ei, yhä huonommaksi hän vain on käynyt. Ajat ovat vakavat, ja hän
itse toivoo tilalleen terveempää miestä. Viipuri on varustettava
taisteluun.

-- Aikapa sitä nyt varustaa, kun vihollinen lie jo hyökkäämään
valmis. Ja muistappas, poika, minä täytän tänä keväänä jo
kuusikymmentä vuotta.

-- Mutta teihin nyt kaikkien toiveet kiintyvät, virkkoi nuori airut
taivuttavasti.

-- Olisinpa saanut olla siellä Viipurissa yhtämittaa nämä vuodet!
Mutta kuinka hyvänsä, siellähän sitä nyt täytyy tehdä mitä voi...
Niin, piispa on oikeassa, tietysti minä lähden tuleen. -- Hän hautasi
siten pian sen pienen katkeruuden, joka vielä hänen mieltään jäyti.
Ja hetken kuluttua hän yhtäkkiä ojentausi suoraksi miettivästä
asennostaan: -- Mutta mitä sanoo siitä mahtava heimolaiseni, onko
sitä ajateltu?

Hän hypähti pystyyn, niin että rautapäinen miekanhuotra helähti, ja
asettui kädet puuskassa airuen eteen, häntä tiukasti silmiin katsoen:

-- Mitä sanoo siitä Steen Sture, hän, joka kolmatta vuotta sitten
kielsi minua vaihtamasta linnoja Niilo-herran kanssa, kun itse
Viipuriin tarjousin? Viipuri on hänen lääniään. -- Hä?

Rauhallisena istui airut, hätääntymättä Knut-herran tiukoista
kysymyksistä. Hän oli Turussa kuullut näistä asioista jo paljo
neuvoteltavan ja hänen vastauksensa muistutti ilmeisesti piispan
rauhaisaa puhetyyliä, kun hän lausui:

-- Ei ole enää voitu jäädä odottamaan sitä, mitä Steen-herra Suomen
puolustamiseksi tekee tai jättää tekemättä. On käynyt tarpeelliseksi
toimia tässä maassa ominpäin.

Posse luimisteli vielä tuokion airutta. Mutta tämän vastaus näytti
häntä miellyttävän.

-- Se on kyllä totta, virkkoi hän sitten, -- on piru vie! --
Ja innostuen soturivanhus lisäsi: -- Kautta Maarian, se on
välttämätöntä, jos mieli tämän maan puolustamiseksi saada jotakin
toimeen. Ei auta nyt minunkaan kysellä, kiittääkö hän minua vai
moittiiko.

-- Ja piispa teitä sekä pyytää että vaatii Viipuria muistamaan.
Kaiken nimessä mikä teille on kallista, niin hän käski tervehtimään...

Posse mitteli pitkin askelin kivistä permantoa ja puhui innostuneesti:

-- No niin, minähän lähden, tietäähän piispa sen. Huomisaamuna olen
jo matkalla. Sitähän olenkin täällä juuri murissut, ettei edes
yritetä ryssää ovella vastustamaan. Nyt siis yritetään, -- huomenna
matkustamme yhdessä Viipuriin! Juo, airut!

Ja kannunsa tyhjennettyään kiirehti lämminnyt soturi naisten puolelle
paistinhuoneeseen antamaan määräyksiä matkavalmistuksista. Mutta
sieltä palatessaan hän taas asettui hajareisin airueen eteen,
hiljensi äänensä ja kysyi:

-- Mitä hittoja noiden tanskalaisten matka nyt tarkoittaa?
Novgorodiin, sanot, -- juuri kun ryssä hankkiupi hyökkäämään maahan!
Tuon tohtorin matkoista olen ennenkin kuullut, -- lempoako heitä taas
täällä kuljetetaan?

Roeskilden rovastin nimeä oli viime vuosina tuontuostakin
Suomessa mainittu, eikä suinkaan suopeudella. Hänhän se juuri oli
Hannu-kuninkaan lähettiläänä matkustellut Moskovassa rakentamassa
sitä liittosopimusta, jonka mukaan Hannu oli suuriruhtinaalle
luvannut kaistaleen Suomea palkinnoksi Ruotsin kruunusta. Sama
rovasti oli kerran ennen kulkenut Suomen kautta itäänpäin, mutta
eipä liene miehellä ollut omatunto puhdas, koska hän ei uskaltanut
samaa tietä palata takaisin, vaan oli palannut Jäämeren rantoja
pitkin, Turjan tunturimaiden halki Ruijaan ja Norjaan. -- Siitä
seikkailurikkaasta matkasta oli kerrottu paljo salaperäisiä juttuja.
Sama tohtori taas täällä, -- eiköhän samoilla asioilla?

Airut kertoi matkatoveristaan mitä tiesi:

-- Hän näyttelee kaikkialla Hannu-kuninkaan valtakirjaa, jossa
hänelle on annettu toimeksi kehottaa suuriruhtinasta suostumaan
Ruotsin kanssa jatkettuun välirauhaan. Sitä suositusta hän on
näytellyt sekä Tukholmassa että Turussa, ja sen nojalla hänelle onkin
määrätty annettavaksi täällä sekä kyydit että kestitykset.

Mutta Posse pudisteli päätään:

-- Tohtori liikkuisi siis nyt rauhan apostolina?

-- Niin, hän sanoo nyt tahtovansa toimia Ruotsin ja Suomen eduksi,
koska Hannusta muka kuitenkin tulee näiden maiden hallitsija.

-- Taikka koska hän tällaisen tempun huomaa itselleen edullisimmaksi,
lisäsi Posse otsaansa poimutellen. Hän istahti korkealle,
kukkaiskuvioilla heleäksi maalatulle, raudoitetulle seinäarkulle ja
heilutti siinä miettiväisenä jalkojaan.

-- Tohtori olisi siis pantu purkamaan entisiä hommiaan, -- niinkö
uskotaan?

-- Niin hän ainakin itse uskottelee. Mutta Posse pudisteli yhä
päätään.

-- Minusta siitä haisee käryä. Hannu-kuningas kehottelee nyt näin
virallisesti ja kaikkein kuultavasti suuriruhtinasta rauhantekoon,
johon tämä, niinkuin sen kaikki tietävät, ei kuitenkaan suostu, --
se on ilveilyä! Tuolla tohtorilla voi olla aivan toiset, salaiset
valtuudet.

Airut joi loppuun oluensa, painoi tinakannun kannen kiinni ja siirtyi
arkun eteen kertomaan:

-- Juuri sitä epäiltiin Turussakin, ja sitä samaa oli jo
valtionhoitajakin varonut. Siksi juuri Turun herrat panivat minut
matkalaisia saattamaan, lähettäen viestin Viipuriin, että jos vieraat
antavat syytä epäilyksiin, on heidän matkansa katkaistava.

-- No oletko huomannut heissä mitään epäiltävää?

-- En, he ovat varuillaan. Mitä kirjeitä heillä on suurissa
pergamenttikääröissään ja mitä niiden sivussa, sitähän en minä tiedä.
Mutta he ovat ainakin sangen uteliaita.

-- Kertoakseen ehkä venäläisille näkemiään ja kuulemiaan. No, mepä
matkustamme heidän seurassaan Viipuriin. -- Kutsukaamme vieraat nyt
aterialle!

Illallisen oli Hämeenlinnan hiljainen emäntä, Knut Possen puoliso,
Birgitta Kustaantytär, kattanut vieraille linnan korkeassa,
holvikattoisessa asesalissa, joka aikoinaan ilmeisesti kylläkin
koristeinen, mutta sittemmin rappeutunut juhlahuone nyt oli
haalenneilla seinäverhoilla ja kotitekoisilla talikynttilöillä vain
auttavaan juhlakuntoon puettu. Itse ei emäntä tullut ruokapöytään.
Birgitta-rouva, vaikka olikin Sturein mahtavaa sukua, oli näet
vaatimaton, hiljainen nainen, joka jakoi aikansa taloustoimiensa ja
hartausharjoitustensa välillä ja karttoi seuraelämää. Sielunsa huolet
olivat hänelle kuitenkin pääasiana, ja vaikka ei perhe suinkaan
ollut varakas, oli se kuitenkin äskenkin lahjoittanut Turussa olevan
kaupunkitalonsa tuomiokirkolle. Hurskas rouva oli siten taannut
itselleen "ikiajoiksi" jokapäiväiset sielumessut.

Vanha linnanherra, joka vastoin tapojaan oli sonnustautunut
pitkään, kirjailtuun samettimekkoon ja leveään hela vyöhön,
edusti siis yksin ruokapöydässä linnaansa, tarjoillen pöytänsä
herkkuja pitkämatkaisille vieraille, joille ne hyvin kelpasivatkin.
Tanskalainen lähettiläs oli lihavahko, mutta liukasliikkeinen pappi,
joka erinomaisella puhelahjallaan piti huolen pöytäkeskustelusta,
koettaen johtaa sen omien mielihalujensa jälille. Mutta Posse piti
varansa, ettei utelias rovasti saanut tiedusteluihinsa liian tarkkoja
vastauksia.

-- En huomannut saapuessamme aivan paljon aseväkeä jalkeilla täällä
linnassa, puhui rovasti, samalla vilkaisten eteishalliin, suljettujen
ampuma-aukkojen eteen, asetettua paria tykkiä, jotka olivat perin
alkuperäistä tekoa.

-- Ei, täällä on vain välttämätön varustusväki nyt kotosalla,
vastaili Posse. -- Muu väki on ajamassa susia, jotka tänä talvena
ovat käyneet liian kärkkäiksi, -- niistä te kyllä saatte tarpeenne
tekin, jos todella Laatokan ja Ilmenjärven seuduille aijotte.

Sudenajo oli satua. Olisi kylläkin väkeä tarvittu ärhentäviä hukkia
ahdistelemaan, mutta Hämeenlinnassa ei ollut sen enempää väkeä kuin
tohtori oli nähnyt.

-- Mutta Viipurissa kai on paljo varusväkeä, uteli rovasti edelleen,
maistellen varovasti olutta, joka hänestä kai oli fyeniläistä
karvaampaa.

-- On, ja sinne saapuu uusia sotaväenosastoja joka päivä kaikista
osista maata. Sillä talonpojatkin ovat nyt nostetut aseisiin.

Niin kehui Posse, vaikka toistaiseksi ei vielä ollut tuloksia
nostoväenkutsusta paljo ollenkaan näkynyt. Rovastin vilkkaat silmät
pälyivät hiukan epäilevinä; hän nähtävästi aavisti, että häntä
koetettiin pimittää. Mutta Possen kasvot olivat vakavat, ja miltei
hämmästyneenä rovasti vielä huudahti:

-- Te siis arvelisitte jaksavanne torjua suuriruhtinaan hyökkäyksen,
jos... jos ei meidän onnistuisi taivuttaa häntä rauhantekoon, jonka
me kyllä luulemme onnistuvan.

-- Totta Pyhän Yrjänän nimessä -- emmekä ainoastaan torjua! Verisin
paidoin on hän palaava, ennenkuin on Viipuria nähnytkään!

Nuori airut ihmetteli sydämessään noita sotavanhuksen topakoita
vastauksia. Olihan aivan kuin hän itse olisi vakuutuksiaan uskonut.
Ehkä hän niitä uskoikin, ehkä aikoi hän Viipuriin tultuaan tehdä
ihmeitä; kerrottiinhan hänen siihen pystyvän, arveli airut. Mutta
linnanherra komensi pöytäpalvelijan, joka muuten samalla oli
tallirenki ja "linnannihti", tuomaan esille viinikannut. Ja kun
edeskäypä jäi hölmistyneenä hänen eteensä seisomaan, kivahti Posse:

-- Hä, eikö ole lyöty auki uutta tynnyriä, -- mene heti kellariin!
-- Taikka malta, ilta käy myöhäksi, meidän täytyy se nyt jättää --
tolvana! -- Ja vierailleen hän virkkoi: -- Aamulla aikaisin on meidän
rekeen istuttava, siksi on nyt jouduttava levolle.

Possen ainoa viinitynnyri oli jo joulupyhinä tyhjennetty, mutta
sitähän oli tanskalaisten tarpeeton tietää. Ja tohtorin huomio
kiintyikin Possen viimeiseen ilmoitukseen; hän kysyi hämmästyneenä:

-- Tuletteko tekin, Knut-herra, mukaan Viipuriin?

-- Totta jumaliste, sinnehän nyt kaikki Suomen herrat kertyvät.
Saattepa nähdä, Viipuri on kuin sotaleiri. Niin, hyvää yötä, hyvät
herrat!

Vieraat saatettiin makuuhuoneeseensa. Mutta Posse itse kiiruhti
arkitupaan, tarkastamaan sotatamineitaan, joita asepoika siellä nyt
kiilloitteli. Niitä oli nähtävästi aikoinaan paljo käytetty, mutta
kauan ne nyt olivat käyttämättä riippuneet varushuoneen seinällä,
ja Posse tutki senvuoksi huolellisesti, olivatko rautamekon renkaat
päässeet ruostumaan ja kulkivatko suomuksisen haarniskan saranat
vielä yhtä liukkaasti kuin ennen. Varmuuden vuoksi sotavanhus
niihin nyt koetteeksi pukeutuikin, ja hän tunsi nuortean virran
veressään, kun hän jälleen nosti päähänsä korkean kypärän, jonka
harja vaskelta välähti, ja veti solkeen leukahihnan. Kuin valettuina
peittivät säärisuojat polvia ja pohkeita, ja harpatessaan niissä
kivipermannolla virkahti vanha soturi:

-- Kansa kertoo kuulemma minun nukkuvankin säärivaruksissa.

-- Niin, sanovat sen Teillä olevan taikana tauteja vastaan, lausui
Pentti, joka hänkin oli tuon tarinan kuullut.

-- Monta vuotta on nyt erossa oltu, puhui Posse, -- siksikö liekin
leini väliin pyrkinyt luitani vaivaamaan. Mutta jos tarina on tosi,
niin kauvas joutavat näistäpuolin taudit, sillä nyt meistä tulee
taas uskolliset ystävykset niin yöllä kuin päivälläkin, te rakkaat
sääriraudat!

       *       *       *       *       *

Ei tehnyt tie Viipuriin ajettaessa oikein sitä vaikutusta, kuin olisi
sotaleirille kuljettu. Vähän oli liikettä valtatiellä, ei tarvinnut
kuormastoja sivuuttaa eivätkä sotaväenmarssit viivyttäneet tuota
neljän reen matkuetta. Ja itse tuo pieni, matala rajakaupunki lepäsi
mitä hiljaisimmassa, toimettomassa talviunessaan lumipeittoisten
muuriensa keskellä, kun matkue eräänä aamuna Neitsytniemeltä tullen
ajoi jään yli ja Haakoninportista sisään. Posse ei ihmeekseen nähnyt
mitään työntouhua valleilla eikä vallihaudoilla, niinkuin olisi
odottanut piiritykseen varustautuvassa kaupungissa, ja häveten
vieraitaan ajoi hän kiireesti melkein autioita katuja pitkin linnaan.
Mutta siellä, missä toki tavallisissakin oloissa kuhisi hälinää
ja liikettä, siellä oli nyt vieläkin hiljaisempaa. Varoskellen
avattiin saranoillaan narahtava portti, ja vahti käski kyytimiesten
ajaa, ei päärakennuksen eteen, vaan suoraan alas ulkopihalle, missä
tallirengit kolinaa vältellen sipittivät.

Tämä hiiviskelevä hiljaisuus vaikutti masentavalta talven raikkaasta
luonnosta saapuviin matkustajiin. Mutta Posse oivalsi toki heti
näistä vanhan, vilkkaan linnansa oudoista merkeistä, että niihin
on nyt olemassa joku erityinen syy. Hän kiepsahti ikäänsä nähden
ketterästi reestä ja kävi melkein äkäisenä tutkimaan vanhaa
tallirenkiä, joka entisen isäntänsä tuntien riensi häntä vastaan:

-- Mitä tämä on? Hautajaisiako pidätte, vai...?

-- Ei vielä, mutta ehkä tulevat pian nekin, vastasi tallirenki,
ottaessaan vastaan Possen suuret susiturkit, jotka tämä riisui rekeen.

-- Linnanherrako on niin huonona?

-- Niin, hänen luultiin kuolevan jo viime yönä; nyt siellä sisällä on
sielumessuja luettu kaiken aamua.

Knut Posse kiirehti sisään Olavintorniin. Pentti jäi neuvomaan
muukalaisia matkustajia linnan vierashuoneisiin, missä nyt ei
muita vastaanottajia ollutkaan tavattavissa, ja hän käski heidän
siellä käydä lepäämään matkan vaivoista, kunnes linnan isäntä saisi
tilaisuuden heidät vastaanottaa. Sitten riensi nuori airut asuntoonsa
linnanvoudin rakennukseen. Siellä oli kaikki yhtä hiljaista kuin
päärakennuksessakin. Vouti, Pietari Degen, oli Gyllenstjernan
asunnossa, josta joka hetki odotettiin kuolinsanomaa. Mutta
palanneen airueen oli hänet heti tavattava, ilmoittaakseen hänelle
nuo epäilyttävät vieraat, ja matkapukunsa riisuttuaan nousi siis
Penttikin, liikkuen varpaillaan, linnanherran kerrokseen.

Ovet olivat auki, Pentti kulki huoneesta toiseen hakien ihmistä, joka
edes kutsuisi voudin hänen puheilleen, mutta hän ei tavannut ketään.
Etuhuoneessa torkkui kyllä pari unista palvelijaa uuninrahilla, mutta
heihinkään hän ei saanut henkeä, he olivat nähtävästi valvoneet koko
yön. Linnanherran asuntohuoneen oven eteen oli vedetty raskas verho
ja sen raosta silmäili Pentti varovasti sisään.

Siellä sairashuoneessa olivatkin kaikki ne, joita Pentti oli hakenut.
Suuren, kattopäällisen, nahka-aluksella ja villapatjoilla täytetyn
vuoteen edessä seisoi Sigrid-rouva lastensa ympäröimänä, seisoi siinä
syrjään vedettyjen vuodeuudinten vieressä kalpeana ja punoittavin
silmäluomin, mutta ryhdiltään jalona ja suoraselkäisenä kuin ainakin.
Tämän surevan perheen luona olivat siellä linnanvouti sekä Viipurissa
talven yli viipyneet Suomen herrat perheineen, ja näiden joukkoon
oli nyt jo Knut Possekin ehtinyt. Lähempänä ovea seisoi äänettömässä
hartaudessa ryhmä palvelijoita ja niistä hiipi nyt yksi ulos, kertoen
Pentille, että Niilo-herra, joka oli maannut tainnoksissa eilisestä
asti, oli nyt äsken hiukan liikahtanut, siksi siinä nyt jännityksellä
odotettiin, vieläkö hän tulisi tajuihinsa.

Pentti siirtyi poistuneen palvelijan paikalle makuuhuoneeseen,
ja näki nyt potilaan. Pienet kuin lapsen olivat hänen keltaiset
kasvonsa ja hervotonna lepäsi hienopiirteinen pää höyhenpatjoilla.
Mutta silmät olivat sairaalla nyt auki ja niiden katse oli Posseen
kiintynyt. Hänen huulensa liikahtivat, vaan sanoja ei voinut erottaa.
Kaikki kumartuivat lähemmäs ja hetken kuluttua kuultiinkin potilaan
kuiskaavan:

-- Kiitos kun tulit, Knut. Rukouksissani jo näinkin sinun tulevan.

Knut-herra kumartui vielä lähemmäs potilasta ja kosketti kädellään
hänen turkispeitolla lepäävää, luista kättään.

-- Kernaasti tulin, kun Maunu-piispa minua kehoitti. Ole rauhassa,
Niilo, me teemme täällä mitä voimme.

Sairas nyt ilmeisesti vilkastui, hän liikahti vuoteellaan ja puhui
katkonaisesti, mutta kuultavammin:

-- Niin, rauhallisesti nyt kuolen... Raskaan lahjan minulle Steen
Sture antoi, läänittäessään minulle tämän linnan... Tämä on kaiken
solmu, mutta täällä tarvitaan kaikkea... se huoli minut mursi. En
jaksanut... sinä Knut olet lujempi...

-- Elä huolehdi enää, Niilo, kielteli hänen rohkea rouvansa, koettaen
salata kyyneleitään.

-- En, Sigrid, -- nyt tuntuukin helpommalta, jatkoi sairas, ja
viittasi herroja lähemmäs. -- Kuulkaa minua, Suomen herrat. Sillä
valtuudella, mikä minulla on, määrään tästä päivästä Knut Possen
sijaani Viipurin linnan ja sen sotaväen päälliköksi. Häntä totelkaa...

Läsnäolevat herrat kumarsivat ääneti, kiitollisina kuunnellen tätä
kuolevan säännöstä. Mutta potilas jäi, puolisonsa käteen tarttuen,
nyt tuon ponnistuksensa jälkeen liikahtamatta lepäämään, huulet
tiukasti ummessa. Vasta hetken kuluttua hän kuiskasi:

-- Nyt tuntuu keveältä... voin nukkua...

Eikä hän puhunut enempää, hänen hengitystänsäkään ei enää voinut
huomata. Vuoteen jalkopäässä seisonut linnanpappi lähestyi nyt,
kiinnitti palmunoksan vuodepatsaaseen ja valmistautui suorittamaan
viimeisen voitelun. Hänellä oli palava kynttilä kädessään ja sen hän
sovitti kuolevan hervottomaan käteen, valaistakseen hänen tiensä
sille taipaleelle, jolle hän oli lähdössä. Mutta vielä kyti tuossa
keltaisessa ruumiissa heikko hengen kipinä; pappi jäi, öljyastia
kädessään, odottamaan lepattavan liekin sammumista. Ja sitä odotellen
seisoi siellä hänen ympärillään tuo äänetön seurue... se kyti vielä
tuo heikko elämän liekki, kuolinkynttilän verkalleen palaessa yhä
matalammaksi...

Pentti seisoi ovella palvelijain parvessa henkeään pidättäen, mutta
hänen mieltään vaivasi levottomuus. Kun hän ei voinut saada voutia
puheilleen kuolinvuoteen luota, niin hän vihdoin puikahti ulos ja
kiirehti sinne vieraspuolelle, jonne hän oli jättänyt tohtorin
toverineen. Hän ei luottanut tuohon liukkaaseen hengenmieheen,
jota ei linnan isännistö vielä ollut vastaanottanut ja josta hän
siis edelleen tunsi olevansa edesvastuussa. Ja aivan oikein:
vierashuone oli tyhjä! Pentti säpsähti, juoksi hakemaan vieraitaan
tai edes ihmistä, joka olisi heidät tavannut, mutta ei ollut ketään
asesalissa, ei käytävissä. Hän kiirehti pihalle, tallin luo.
Siellä hän vihdoin tapasi vanhan toverinsa Ilvesmäen Hintsan, joka
oli niitä harvoja talonpoikaisia nostomiehiä, jotka toistaiseksi
piispan kutsusta olivat rientäneet Viipuriin. Tämä kävi iloisena
asetoveriaan tervehtimään, mutta Pentti ei nyt ehtinyt vastata hänen
kysymyksiinsä, tiukkasi vain hätäisesti:

-- Oletko nähnyt tanskalaisia vieraita, jotka meidän matkassa tänne
tulivat?

Hintsa ei tiennyt vieraista mitään, mutta tallirenki saapui siihen
hämmästyneenä vastaamaan:

-- Johan ne läksivät hetki sitten matkaansa jatkamaan.

-- Läksivät?

-- Niin, tänne ulos tulivat täysissä tamineissa ja vaativat kahta
hevosta. Heillähän kuuluvat olleen Ruotsista kyytilupakirjat.
Sanoivat, että eivät tahdo häiritä linnanväkeä, nyt kun...

-- Ja läksivät ajamaan linnan hevosilla... Se ankerias!

Hetkisen seisoi Pentti siinä neuvotonna, suuttuneena potkiskellen
tallin jäätynyttä porrasta. Sitten hän kääntyi Hintsan puoleen:

-- Satuloippa ratsuni ja lähde itse mukaan. Meidän on tavattava nuo
poistuneet vieraat, ennenkuin he ehtivät rajalle!

Ei joutanut Pentti muistamaan väsymystä äskeiseltä matkaltaan,
ei saamatta jäänyttä murkinaansa. Huimaa neliä läksi hän ajamaan
laskusillan yli, niin että palkit paukkuivat, ja edelleen kaupungin
läpi ja Karjaportista ulos Käkisalmen tielle. Ja huurteisen
pakkasmetsän halki ratsastaessaan kiroili hän itsekseen:

-- Leuoistaan hirtän sen lepertelevän rovastin... puhdaspahan sillä
ei ollut omatunto, koska pakoon livisti. Tuo Juutilainen tietysti
älysi, että häntä epäiltiin, älysi senkin, että häntä aijottiin
viivyttää Viipurissa... Ovela mies, käytäppäs nyt hyväksesi sitä
hämminkiä, minkä kuolinkamppailu aiheuttaa, ja lähde omin lupinesi
linnan hevosilla ajamaan rajalle! Mutta temppusi ei onnistu, sen
takaan! Ja paollasipa nyt paljastit pahat aikeesi, pappi!

Niin hän murisi ja kannusti yhä ratsuaan nietoksien lomitse,
jotka kahden puolen tien olivat niin korkeiksi kinostuneet, että
paikotellen tuskin maisemia niiden ylitse näkyikään. Hän tunsi, että
Posse ei hänelle koskaan antaisi anteeksi, jos tuo vihollisten kätyri
noinikään laskettaisiin juoniaan punomaan. Nuolena lensivät ratsut
harmajaa itää kohden, tierain karistessa niiden kavioista.

Pitkälle olivat tanskalaiset jo ehtineetkin, eivät näkyneet
säästäneen linnan hevosia. Mutta vinhemmin kiiti toki kovalla
tiellä ratsu kuin rekihevonen. Muutamassa vastamäessä Pentti jo
tapasi karkulaiset ja Hintsa ajoi aristelematta ratsunsa poikkitien
matkamiesten eteen. Siinä syntyi tuokion tora. Pappi tiuski, kirosi
ja karjui ja purki sappeaan kaikilla maailman kielillä. Hän uhkaili,
hän pelotteli:

-- Sinut hirtetään mies, jos meitä hetkenkään viivytät, huusi hän
Pentille, jonka tunsi äskeiseksi saattomiehekseen. -- Me olemme
kuninkaan asiamiehiä, muista se!

-- Antaa roikkua, jos niikseen on, vastaili Pentti vihoissaan, --
mutta nyt takaisin Viipuriin! Eihän sieltä näin ylhäisiä vieraita
voida noin nolosti eikä kestitsemättä matkalle laskea.

Pappi iski ruoskalla hevostaan, saadakseen sen kulkemaan eteenpäin,
yrittipä hän reestäkin nousemaan, ehkä tapellakseen, ehkä paetakseen.
Mutta Hintsa, joka oli ratsunsa selästä noussut ja piteli papin
hevosta ohjaksista, painoi varovasti ja varmasti rovastin takaisin
reslan perälle ja käänsi taitavasti kinoksessa molemmat reet ympäri.

-- Ostan sinulle talon Viipurissa, jos... yritteli tohtori vieläkin.
Mutta Pentti keskeytti hänet:

-- Osta kaksi, käydään nyt vain valitsemassa parhaat!

Ja tuokion kuluttua hölkkäsi tuo pieni matkue kahden ratsastajan
seuraamana takaisinpäin, rovastin ja hänen sihteerinsä äänekkäistä
vastaväitteistä huolimatta.

Ilta oli jo käsissä, kun Pentti Heinonpoika taas kulki Torkkelin
vanhan linnan suojissa hakemassa Degen-voutia ja Knut Possea, jotka
päiväkauden olivat viipyneet Niilo Gyllenstjernan huoneustossa, --
niin hitaasti oli lepattava liekki sammumistaan tehnyt. Nyt tuli
kuitenkin Posse häntä vastaan asesalissa ja ilmoitti vakavana ja
hartaudella sotureille, jotka olivat sinne kokoontuneet kuolinsanomaa
odottamaan:

-- Kamppailu on päättynyt. Laskekaa tornin lippu puolitankoon.
Niilo-herra on päässyt lepoon.

Kaikki tekivät ristinmerkin, toivottaen rauhaa vainajalle, ja Posse
itsekin kumarsi päänsä syvälle ja risti kätensä. Hetken vallitsi
hiljaisuus suuressa tuvassa. Mutta kun Posse taas nosti päänsä
pystyyn, silloin astui Pentti hänen eteensä ja lausui:

-- Minä jo tällä välin olen uudella matkalla ollut.

-- Missä?

Posse, joka vielä oli kuolinhuoneesta tuomainsa mielialojen ja
mietteiden vallassa ja niiden takia oli unhottanut ulkolaiset
vieraansa, ei heti älynnyt, mistä nyt olikaan kysymys. Ällistyneenä
hän kuunteli, kun Pentti hänelle kertoi tanskalaisten äkillisen paon
ja heidän väkinäisen paluunsa. Mutta sitä kuunnellessaan hänellä
musteni muoto ja kiivastuneena hän kysyi:

-- Ovatko vieraat nyt edes varmassa tallessa?

-- Lukon takana ovat vierashuoneessaan. Ja ovella on Hintsa vartijana.

Tuokion Posse punnitsi, mihin tekoon ryhtyisi. Sitten hän virkkoi:

-- Näihin vieraisiin siis kohdistuu ensi toimeni tämän linnan
päällikkönä, -- ja ehkäpä sillä onkin jo ratkaiseva merkitys. Käyn
heitä heti puhuttelemassa.

Nostaen kypärähatun päähänsä läksi Knut-herra laskeutumaan
vierashuoneisiin, jotka olivat alemmassa kerroksessa. Mutta hän
pysähtyi vielä ovelle ja virkkoi Pentille, joka häntä seurasi:

-- Sinussa on tointa ja päättäväisyyttä, nuori mies. Luotan sinuun
vastakin! -- Ja se tunnustus oli Pentistä suurin palkinto, minkä hän
saattoi saada.

Kun Knut Posse tuokion kuluttua seisoi tanskalaisten edessä, ei hän
siinä enää seisonut kohteliaana saattomiehenä, vaan ankarakatseisena
isäntänä. Lyhyesti ja kylmästi ilmoitti hän vihaisena ja
riidanhaluisena vastaansa ryntäävälle rovastille, että tämän matkan
jatkamisesta ei nyt tule mitään, vaan saa hän toistaiseksi vierailla
Viipurissa, kunnes tahtoo palata äskeisiä jälkiään takaisin omaan
maahansa. Ja Posse lupasi valvoa, että hän sinne todella ja kunnialla
palaa.

Sapenkarvaisena kasvoiltaan kuunteli Tanskan kuninkaan lähettiläs
tätä tuomiota, jonka hänelle langetti halpa-arvoinen aatelismies,
eikä hän aikonut siihen ollenkaan alistua. Hän puhisi ja puhui:

-- Etkö ymmärrä, mies, että me olemme kuninkaan lähettäminä matkalla
suuriruhtinaan luo, -- kuinka uskallat meitä pidättää?

-- Uskallan, kun näen, että teillä on pahoja aikeita sitä maata
vastaan, jonka vieraina olette.

-- Niitä aikeita et voi sinä arvostella, sähisi tohtori. -- Vie minut
linnanherran luo!

-- Linnanherra Viipurissa olen nyt minä.

-- Niilo-herra on siis kuollut, virkahti vieras pettyneenä, mutta
jatkoi samalla: -- Te täällä erämaanlaidassa ette tietysti älyä,
miten valtioasiat ovat kääntyneet ja mitä matkani merkitsee Ruotsille
ja Suomelle!

Virtana valuivat lepertelevät sanat rovastin turpeilta huulilta, kun
hän silmät säkenöiden laajasti kuvaili, kuinka vakavia seurauksia
koko Ruotsin valtakunnalle koituisi siitä, jos eivät lähettiläät
ajoissa pääsisi rauhanehdotustaan perille viemään, kuinka tästä
heidän matkastaan riippui, voidaanko venäläisten laumat estää maahan
hyökkäämästä, vai eikö. Hannu-kuningashan tarkoittaa Ruotsin parasta,
vakuutti viekas pappi yhä uudelleen, ja huudahti:

-- Knut Posse, raskas on edesvastuusi siitä, mihin nyt ryhdyt, --
sinä hankit sotaa!

-- Sen edesvastuun minä muistan. Itse vastaan teostani.

-- Mutta muistappa myöskin, minkälaiset ovat varustuksenne täällä, --
ymmärräthän, ne eivät päivääkään pidätä suuriruhtinasta.

-- Siitä taaskin vastaan minä.

Vastakkain kalskahtelivat näin väittelijäin lauseet, papin
kiihkoisesti pauhatessa ja Possen vastatessa lyhyeen ja varmasti.
Vakava oli kasvojen ilme linnan uudella herralla, hän tunsi selvästi,
että tällä hänen teollaan kylläkin saattoivat olla syvät jäljet.
Mutta hän oli päätöksensä tehnyt, eikä sitä purkanut. Hän kumarsi
ja läksi poistumaan tanskalaisten herrain vankilaksi muuttuneesta
vierashuoneesta.

Vieläkin koetti rovasti häntä pelotella, viskaten hänen jälkeensä
pirullisen ivan:

-- Ehkä muistat, Knut Posse, tämän keskustelun silloin, kun Viipuri
on menetetty ja sinulta kuningas vaatii tiliä suotta syntyneestä
sodasta.

-- Muistan. Tulkoon sota, jota kuitenkaan ei voida välttää. Nukkukaa
hyvin, herrat!

Lukko rapsahti kiinni, ja varmoin askelin nousi Knut Posse ylös
Olavintorniin, jossa hän aavisti monivaiheisen elämänretkensä
vastuurikkaimman taipaleen nyt alkavan.

       *       *       *       *       *

Tointa ja liikuntaa oli sillä välin pitkän hiljaisuuden jälkeen
virinnyt Viipurin linnassa ja varsinkin sen juhlasuojissa, joissa
kuolinhuoneesta palaavat dominikaaniveljekset nyt saatossa kulkivat
palmunoksia kantaen ja suitsutusastiaa heilutellen. Suureen
vaakunasaliin pystytettiin parastaikaa korkeaa ruumiinlavaa,
johon vainaja kannettiin ja hopearistillä koristetulla, mustalla
ruumisliinalla peitettiin. Lavan kahden puolen sytytettiin korkeat,
kierretyt vahakynttilät palamaan, ja kasvonsa peittäneet munkit
valmistausivat sen ääressä valvomaan ja lukemaan messuja aina siihen
asti, kunnes vainaja kätkettäisiin linnan kirkon hautakammioon.
Mustia kankaita ripusteltiin juuri vaakunasalin seinille sen
vaalenneiden arkiverhojen sijaan ja suitsutussavun sekä palavain
vahakynttiläin painostavaan käryyn sekaantui pian permannolle
sirotettujen kuusenoksain tuores tuoksu.

Knut Posse kulki huoneesta huoneeseen katsellen sitä surullista
toimitusta. Hän lausui lohduttavan sanan mustapukuiselle rouvalle,
joka lavan ääressä lastensa ympäröimänä leskeyttään itki, sopi
linnanpapin kanssa toimeenpantavista hautajaismenoista ja lähetti
airueita lennättämään etäämmälle sitä kuolinsanomaa, jota
kirkonkellot parastaikaa lähinnä asuville kalkuttivat. Mutta Possen
ajatukset, hänen suorittaessaan näitä velvollisuuksiaan edeltäjänsä
muistolle, suuntausivat eteenpäin, nousevaan aikaan ja sen tehtäviin.
Vaakunasalista taas astuessaan suureen asehuoneeseen, jossa messusta
palanneet linnanmiehet näyttivät häntä odottelevan, virkkoi hän
näille:

-- Tänään ja huomenna suoritetaan kunnioitus vainajalle. Mutta sitten
alkavat täällä toimet elämisen puolesta. Meidän täytyy valmistautua
täällä taistelemaan, kestämään ja voittamaan. Kaikkihan tahdomme
täällä yhdessä kestää ja voittaa?

-- Kaikki!

Vanhojen linnannihtien silmät säteilivät, kun he näin uudelle
linnanherralle valansa vastasivat. Jo se seikka, että he tiesivät
Knut Possen taas olevan joukossaan johtajanaan, oli kylvänyt heidän
mieliinsä sitä luottamusta, jonka he olivat olleet menettämäisillään,
ja hänen varmat, lujat tervehdyssanansa valoivat heidän suoniinsa nyt
uuden, lämmittävän uskon.

Posse itse nosti kypärähatun harmailta hapsiltaan ja astui
peräseinälle, tuon kömpelösti veistetyn jumalanäidin kuvan eteen,
jonka jalustalla paloi pieni, keltainen liekki. Hän polvistui siihen
hartaana, ja hänen mielensä suli nöyrään rukoukseen. Hän rukoili
jumalanäidiltä apua ja voimaa, voidakseen läpi vaikeidenkin vaiheiden
ylläpitää tuossa miehistössään voiton toivoa ja elämän rohkeutta.



IX. ODOTUKSEN JÄNNITYS.


Vuoksen vanhan laskun varrella, siinä, missä leveä kymi rupesi
koskeksi kiihtymään kapeanlaisen saaren molemmin puolin, souti
varhaisena elokuunaamuna pitkä jokivenhe, pyrkien virran ylitse
korkearantaiseen saareen. Virran laineet, jotka itäisen törmän takaa
nouseva aurinko, sumuharsoja hälvennellen, juuri pani hopeisilta
hohtamaan, viskelivät heilakkaa venhettä ja olivat vähältä ryöstää
sen rantapyörteeseen. Mutta voimakkaasti vetelivät soutajat, venhe
pääsi rantaan ja siinä olleet aseelliset miehet lähtivät nousemaan
aamukasteista rinnettä myöten rantaa kiertävälle, pensastuneelle
muuri vallille.

Saaren jyrkkä törmä oli näet vallitettu. Se oli vanha linnanpaikka,
Tiurinlinna, ja se koski, jonka yli miehet olivat soutaneet, oli
Tiurinkoski. Tässä saaressa oli Räisälän karjalaisilla ennenvanhaan
ollut vankka ja varma turvapaikka, johon he perheineen ja venheineen
vetäytyivät, milloin heitä vihollinen uhkasi, joko se sitten oli
lännestä päin tuleva ruotsalainen taikka Laatokan rannalle pesittynyt
venäläinen.

Mutta siitä oli jo paljo aikaa. Karjalaisilla ei ollut enää omia
linnojaan eikä varustuksiaan Vuoksen varrella. Tiurinlinnankin olivat
jo aikoja sitten ottaneet haltuunsa Käkisalmen venäläiset, ja he
vuorostaan olivat sitten pitäneet sotaväkeä tässä saarilinnassa, joka
oli lähellä Ruotsin puoleista rajaa. Mutta viime vuosina oli siellä
ollut ainoastaan pieni vartioväki, venäläiset kun olivat keskittäneet
päävoimansa ja varustuksensa Käkisalmeen.

Senkin jälkeen oli Tiurinlinnalla vielä ollut merkityksensä: siitä
oli tullut tärkeä kauppakeskus. Siellä oli sekä karjalaisilla
että nowgorodilaisilla tavara-aittojaan ja varastopaikkojaan,
joihin he Laatokan yli toivat kaukaisen idän tuotteita ja joihin
toisaalta soudettiin hansalaisten laivoilla Viipuriin tuotuja lännen
tavaroita. Vilkas kauppa kävi täältä myös Suomen sisämaahan ja
aina Pohjanlahden rannoille asti, mihin kaupustelevat karjalaiset
vuosittain retkeilivät milloin reppujaan kantaen, milloin
soutaen keveillä haapioillaan. Tämän markkinapaikan ranta-aitat
Tiurinlinnassa olivat nyt auki ja enimmäkseen tyhjät, ilmeisesti
kiireisen paon jäliltä. Tyhjät olivat myöskin pirtit ja saunat saaren
alavammalla itärannalla. Eläjät olivat niistä nähtävästi vastikään
paenneet saapuvaa vierasta, sillä vielä oli liesissä tuhka lämmin
ja verekset olivat saveen polkeutuneet jäljet, jotka veivät autioon
venhevalkamaan. Sitä tietä olivat siis sekä saaren kauppiaat että sen
harvat vartijat rientäneet virran pohjoispuolelle, jossa näkyikin
joukko kiireessä kiville kiskaistuja venheitä.

-- Eipä näy enää elävää olentoa koko saarella, puhuivat virran yli
soutaneet asemiehet, tarkastellen aittoja ja asumuksia.

-- Ei, henkensä edestä ne ovat livistäneet, -- ovat ehkä jo illalla
saaneet sanan tulostamme.

-- Ja nyt he tietysti kiirehtivät Käkisalmeen, venäläisille
ilmoittamaan, että Viipurin väki on liikkeellä.

Viipurin väkeä olivat näet ne asemiehet, jotka nyt astelivat
Tiurinsaarella. Muutamia päiviä sitten oli Viipuriin rientänyt
Jääskestä hätääntyneitä pakolaisia kertoen, että taas on
vainolaisjoukko hyökännyt rajan yli heidän kyliään polttamaan.
Silloin oli Knut Posse lähtenyt pienen ratsujoukon kanssa häätämään
pois noita hävittäjiä. Hän tahtoi osottaa rajantakaisille, että taas
on Viipuri valpas. Hänellä oli nyt linnassaan koko joukko nuorta
väkeä, aatelisnuorukaisia, rälssimiehiä ja knaappeja, jotka kävivät
kärsimättömiksi, kun heidän aina oli oltava aseissa, saamatta niitä
aseita koskaan käyttää. Venäläisten suurta hyökkäystä yhä odotettiin,
mutta sen odotuksen jännityksessä alkoivat mielet Viipurissa väliin
tuskastua. Kaikki kauppa ja liike oli siellä loppunut, ympäröivät
maakunnat olivat hävitetyt ja etäämpää taas eivät kauppatuttavat
sodanuhan vuoksi uskaltaneet tulla Viipuriin. Venäläisten tiedettiin
olevan täysissä varusteissa, mutta milloin se ratkaiseva hetki tulee,
sitä ei kukaan tiennyt. Väliin vaipui mieliala Viipurissa senvuoksi
tylsään välinpitämättömyyteen, väliin se riehahti nurisevaan
tyytymättömyyteen. Antaakseen tointa toimihaluisille sotilaille oli
Knut Posse nyt pannut toimeen tämän ratsuretken, vaikkei hän paljon
toivonutkaan tapaavansa Jääsken kyliä hävittäviä vihollisia, jotka
tavallisesti raepilven tavoin yhtäkkiä karahtivat rajakyliin ja
sitten yhtä äkisti hävisivät tiehensä.

Niin olivat ryöstöjoukot nytkin taas jo vetäytyneet Vuoksen taa,
mutta siksi myöhään, että olivat saaneet tuntua Possen tulosta.
Tämä oli seurannut heidän jälkiään rajan ylitse, -- samalla
rangaistukseksi vieraillakseen vähän heidän kylissään ja Tiurin
kauppalassa. Mutta Vuoksen varrelle ehdittyään olivat viipurilaiset
tavanneet rantakylät autioina; niiden väki oli saanut vihiä
vihollisten tulosta. Senvuoksi oli Posse lähettänyt ainoastaan yhden
venhekunnan linnansaareen, sen varastoja ryöstämään ja polttamaan.
Tuo venhekunta oli rälssimies Pentti Heinonpojan johdossa, ja Pentti
siellä nyt yhdessä nuoren heimolaisensa, Evert Degenin kanssa
samoili autioksi hyljätyn saaren rakennuksissa, hakien jotakin
mukaanotettavan arvoista.

-- Onpahan siinä vielä yksi elävä olento, huudahti nuori Evert,
heidän kävellessään erään pihan poikki, johon talon tavaroita oli
hujan hajan jätetty. Muutamassa solassa istui siellä näet vanha
ukonrähjä, joka pakolaisilta nähtävästi oli saarelle unhottunut ja
joka itse ei näyttänyt välittävän siitä, mitä väkeä hänen ympärillään
liikkui. Hänellä oli siinä solassa tuli kattilan alla, jossa hän
aivan rauhallisesti jotakin keitteli ja sitä tehdessään itsekseen
höpisi.

Evert oivalsi pian, mitä äijä siinä toimitti, ja hän virkkoi melkein
säikähtyneenä:

-- Se on velho! Katso, taikalientä hän kattilassaan keittää!

Pentti katsoi ukkoa pitkään. Sehän oli kuin olikin sama noita, jonka
hän Savonlinnan rannassa oli nähnyt markkinaväelle taikoja tekevän ja
jolta hän silloin oli Karjalan matkoja kysellyt.

Pentti vilkastui heti ja astui lakkipäisen loitsijan luo, joka siinä
silmät verestävinä intomielellä puuhaili, päätäänkään vieraisiin päin
kääntämättä.

-- Tästäkö ne palasivat Jääskessä käyneet ryöstäjät? kysyi hän äkkiä,
velhon eteen pysähtyen.

Tämä nosti nyt katseensa keitoksestaan ja irvisti hieman, nähtävästi
hänkin puhuttelijan tuntien. Ja keitostaan hämmennellen hän vastasi:

-- Tästä. Te kai olette niitä, joiden he tiesivät perästään tulevan.

-- Mitä väkeä he olivat, talonpoikia vai...?

-- Mitäs niistä, -- heitä ette enää tapaa.

Pentissä oli todella kytenyt tuuma lähteä sittenkin vielä pienellä
joukolla pakenevia ryöstäjiä tavoittamaan, jos he olivat niitä, joita
hän arveli heidän olevan. Mutta noita nyt, ikäänkuin arvaten hänen
ajatuksensa, katkasi ennakolta tuon aikeen! Oli kuin ivan hymyä ukon
irvistelevässä naamassa, ja siitä Pentti oivalsi, että tämä maita
kiertelevä velho mahtoi tuntea hänen kostonkipunsa. Tiukasti hän nyt
kysyi:

-- Oliko Kosoinen taas ryöstäjäin päällikkönä? Ukko kumartui
kattilansa yli, ikäänkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Vasta kun
Pentti iski kouransa hänen niskaansa, vastasi velho kuin kiusoitellen:

-- Kosoinenko... ei hän täällä retkeillyt.

-- Vaan missä? Kerro pois täydet todet. Hän on siis retkillä hänkin,
-- missä?

-- Savoon päin kuuluu lähteneen samaan aikaan kuin tämä joukko
Jääskeen.

Pentti peräytyi kuin pistettynä askeleen taaksepäin. Hän rupesi
aavistamaan jotakin pirun juonta ja karjasi velholle:

-- Valehtelet, -- mistä sinä Kosoisen matkat tiedät?

-- Kuuleehan se kulkijan korva, vaikkei aina ole kuulevinaankaan.

-- Vai Savoon!

Pentti luotti ukon puheisiin; olihan hän kertonut totta Olavinlinnan
markkinoillakin, -- sillä miehellä on sekä silmät että korvat. Ja
Pentti rakenteli jo siinä silmänräpäyksessä suunnitelmia, miten hän
miesjoukon kanssa lähtee Kosoisen kulkua seuraamaan ja tekee tyhjiksi
hänen ilkeät aikeensa. Hän ymmärsi nyt yhtäkkiä venäläisten juonen:
Kiusatakseen ja väsyttääkseen rajaväestöä olivat he taas panneet
Karjalan talonpojat partioihin, toiset Jääskeen, toiset Savoon, ja
Kosoinen oli tietysti valinnut pohjoisen retken... Kylläpä Pentti
arvasi, minne tuo hänen sydäntynyt vihamiehensä tähtäsi.

Näitä mietteitä oli hän hetken ajaksi vaipunut hautomaan siinä
aamukasteisella nurmella, ja monet nopeasti vaihtuvat kuvat ehtivät
välähtää hänen kiihtyneessä mielessään, sillävälin kun nuori Evert
Degen uteliaana seurasi kattilavelhon vehkeitä. Mutta eipä ollut
Pentti tälle viimemainitulle vielä ehtinyt esittää montakaan mielensä
levottomista kysymyksistä, ennenkuin hänen huomionsa yhtäkkiä
kiskaistiin toisaalle. Hänen uskollinen asetoverinsa Hintsa, joka
oli noussut läntiselle vallille, juoksi näet sieltä nyt mahtavin
harppauksin alas ja huusi:

-- Linnanherra kolistaa rannalla kilpeään ja viittoo meitä täältä
pois.

-- Poisko jo? -- Pentti hyppäsi nyt hänkin ylös vanhalle,
ruohottuneelle vallille, jossa muinoisilla karjalaisilla oli ollut
rintavarustuksensa. Knut Possen kiivaita merkkejä virrantakaiselta
törmältä ei voinut olla ymmärtämättä: hän viittaa saareen soutaneita
miehiään heti palaamaan. Miksi se oli tarpeellista, sitä ei Pentti
älynnyt, sillä Posse oli koko tämän retken ollut iloinen kuin
poikanen ja seikkailuihin altis. Mutta kiire siellä nyt kuitenkin
näkyi olevan. Törmälle nukahtaneet miehet olivat ajetut pystyyn ja
hevosia, jotka olivat lasketut rantalaitumelle, haettiin sieltä nyt
suurella touhulla; toisia jo mäellä satuloitiinkin.

Pentti huusi aittoja ryöstämään hajaantuneet miehensä venheeseen.
Juostessaan itse sinne kattilaukon ohitse, potkasi hän tämän
keitoksen kumoon, tempasi padan alta pari palavaa kekälettä ja
viskasi ne ovesta sisään olkipahnoille, jotka heti syttyivät
palamaan. Mutta ukolle, joka siinä hölmistyneenä kokoili
taikakalujaan haarapussiin, hän huusi:

-- Sinä lähdet meidän matkassa venheeseen!

Tuiskuna soudettiin Tiurinsaaresta virran eteläiselle rannalle.
Siellä ilmoitti Posse, jolla nyt oli huolenalainen ilme katseessaan,
että Viipurista tullut pikaviesti oli kutsunut heidät heti linnaan
palaamaan. Linnanvouti Pietari Degen oli hänelle ilmoittanut, että
vihollisen laivasto parhaillaan mereltäpäin hyökkää Viipuriin. Se oli
hävitellyt kyliä Koivistolla ja Säkkijärvellä ja sen sytyttämät tulet
hohtivat jo Uuraansalmelta linnan torniin. Viipurissa peljättiin,
että vihollisten maajoukko samoihin aikoihin on tulossa Nevalta
päin ja että heidän ryöstöretkensä Jääskeen oli pantukin toimeen
ainoastaan viettelemään viipurilaisia sinnepäin.

-- Olisimmeko joutuneet loukkuun, huudahti Pentti, jonka mielestä
kaikki äskeiset suunnitelmat ja aikeet nyt yhtäkkiä hetkeksi
haihtuivat.

-- Olisipa se häpeä minulle, vanhalle sotakarhulle, vastasi Posse.
-- Mutta Viipuriin minun nyt pitää päästä vaikka meidän täytyisi
tulimeren halki ratsastaa. -- Ja hän huusi miehilleen, jotka vielä
rannalla kuhnailivat hevostensa kimpussa: -- Satulaan! Ken ei pysyne
perässä, se jääköön!

Autiot olivat ne Karjalan maat, jotka taas tömisivät ratsujen
kavioiden alla, autiot molemmilla puolilla sitä valtakunnan rajaa,
jonka yli Possen matkue pian ratsasti. Alituiset ryöstöretket
olivat sieltä karkoittaneet eläjät sydänmaille, minne he olivat
rakentaneet piilopirttejään, uskaltamatta edes kaskea sytyttää,
ettei sen savu viettelisi vainolaista luokseen. Vanhat kylät olivat
poltetut pois. Jonkun hävitetyn kylän laidassa näkyi vain heinäsuova,
osottaen, että pakolaiset kuitenkin olivat salaa käyneet vanhoilla
talonmaillaan tekemässä elukoilleen talvirehua. Mutta itse he eivät
siellä uskaltaneet näyttäytyä, ja turvettumaan olivat jo päässeet
poltettujen talojen pihamaatkin. Elävän jälkeä ei näkynyt missään.

Tätä autiota taivalta Knut Possen pieni joukko ratsasti, päivän
noustessa yhä korkeammalle ja yhä helteisemmin paistamaan. Joukkonsa
etunenässä ajoi raskaassa rautapuvussaan tuo kuusikymmenvuotias
linnanherra itse, istuen suorana satulassa ja kannustaen säälittä
kookasta ratsuaan. Terästä oli hänessä nyt jokainen jäntere, eikä
tuntunut kankeutta vanhoissa luissa. Nuoremmat miehet ehättivät
perässä minkä voivat. Kaikki tiesivät, että heitä nyt uhkasi
vaara joutua katkaistuksi pois Viipurista, ja siksi jokainen pani
parhaansa. Toisia jäi sentään jälellekin, ja vasta kun Posse
erään poltetun talon kaivolla senverran seisahtui, että hevonen
sai hiukan huokasta, vasta silloin tulla porhalsivat myöhästyneet
sieltä perästäpäin, ohjakset levällään, hevoset vaahdossa.
Vihoviimeisenä joutui siihen se karjalainen velhokin, jonka Pentti
oli Tiurinlinnasta komentanut mukaansa. Vuoksen rannalta oli äijälle
löydetty karjalainen koni ratsuksi, jota toinen mies veti suitsista
ja jonka selässä hän hoippui kuin vipu, haarapussin viilettäessä
oikosena hänen olkansa takana. Possen täytyi kesken vakavain
mietteittensä hymähtää tälle ratsumiehelle. Ja ihmetellen hän
Pentiltä kysyi:

-- Mitä sinä tuosta ukosta mukaasi kuljetat?

-- Hän tietää asioita, joita tahdon häneltä tutkiskella, vastasi
Pentti vältellen ja tunsi veren kohoavan ohimoilleen. Eipä hän
suinkaan tahtonut linnanherralle ruveta tarkemmin kertomaan niistä
yksityisistä huolistaan, joita ukon uutiset olivat hänen mieleensä
kylväneet. Mutta hänen ratsastaessaan tuokion kuluttua taas
Knut-herran kintereillä autioksi hävitetyn maakunnan halki länteen
päin, lentelivät hänen ajatuksensa pois Viipurista ja sitä uhkaavasta
vaarasta kaukaisia sydänmaita kohden. Ne loihtivat hänen mieleensä
uusia kauhun kuvia: hurjia partiomiehiä samoamassa metsäkannaksen
poikki yksinäiseen uutisasutukseen, jonka eläjät eivät tiedä
turmiotaan varoa; ja partiomiesten johtajana näki hän liuhupartaisen,
kairalakkisen karjalaisen, joka ilkeä koston iva huulillaan työntyy
turvattomaan tupaan...

Lähemmäs Viipuria ehdittyään, missä jo näkyi järvien rannoilla
talojakin polttamattomina, rauhoittui vanha linnanpäällikkö
vähitellen ja hän antoi jo väsyneen ratsunsa ravata kiirehtimättä.
Vihollisesta ei näet kuulunut merkkiäkään, ei rientänyt pakolaisia
vastaan eikä punannut tulipalon hohde taivaanrantaa.

-- Ajoissa ehdimme perille, virkkoi hän Pentille, joka nyt ratsasti
hänen rinnalleen.

-- Pietari-eno on voinut erehtyäkin niistä tulista, joita on Uuraasta
näkynyt, arveli Pentti.

-- Mutta hänen pelkonsa olisi voinut olla perällinen! -- Ja Possen
ääni paisui hänen jatkaessaan: -- En jätä enää linnaani päiväksikään,
sen opetuksen tästä levottomuudestani sain!

Paikoillaan oli jykeä Olavin torni Torkkelin vanhassa linnassa.
Sen näki ratsujoukko jo kaukaa Papulanlahden pohjasta, jota myöten
metsä Viipurin ympäriltä oli hävitetty pois ja josta aukeni väljä
näköala kaupunkiin päin. Maantien varrella kitkivät porvarien akat
rauhallisesti naurishalmeitaan ja kaalimaitaan ja lapsia palasi
lauleskellen marjasta, kun Knut Posse illan suussa joukkoineen
aivan kuin huvimatkalta ratsasti Viipuriin. Rauha oli vielä maassa.
Ainoastaan hieno, sininen haiku, jota tuuli kaukaa mereltäpäin
taivaanrannalle leyhytti, osotti, että perätöntä viestiä ei ollut
Degen-vouti linnanherralle lähettänyt. Lähellä oli jo vainolainen
käynyt tuliaan tekemässä. Ja ratsastaessaan neliskulmaisen kivitornin
alle rakennetusta Karjaportista kaupunkiin ja siitä linnaan päin
vievälle "saksain" kadulle, uudisti Posse vielä kuin itsekseen
äskeisen valansa:

-- Ei, näiden muurien sisäpuolelta en nyt poistu, ennenkuin sota
on lopussa. Täällä meidän nyt täytyy taistella, tänne kaatua, jos
niikseen on, mutta täältä ei lähdetä!

       *       *       *       *       *

Nuoria ratsastajia, jotka tomuisina ja hiestyneinä palasivat
Torkkelin linnaan, tervehti siellä Kaarlo Knuutinpojan pienessä
yrttitarhassa neitosten pirteä parvi, joka siellä karkeloi illan
ratoksi. Muutamat Suomen aatelisherrat olivat näet oleskelleet tämän
kesän Viipurissa, jossa siis oli koko joukko nuorisoakin koolla.
Pian olivat retkeltään palanneet nuorukaiset taas karkelossa mukana.
Sellaiset mielialojen vaihtelut olivat näihin aikoihin Viipurissa
tavalliset: Yhtenä hetkenä oli mieli huolestunut ja vakava, toisena
saattoi se jo sulaa vallattomaan leikkiin.

Nuoret miehet kertoivat karkelon varrella neitosille retkensä
seikkailusta. Mutta nämä olivat odottaneet saavansa kuulla jotakin
repäisevämpääkin ja uljaampaa, ja varsin pettyneinä he valittelivat:

-- Ettekä mitään saalista tuoneet tullessanne, ette edes yhtään
vankia!

-- Emmekö yhtään, ilveili Evert Degen nuorelle Kirsti
Gyllenstjernalle, Niilovainajan tyttärelle, joka äitinsä kanssa vielä
viipyi Viipurissa ja jota nuorukainen yhä näkyi lämpimänä pitävän. --
Tuonpa teille ainakin yhden näytteeksi!

Ja nuori mies juoksi tallipihalle vankia hakemaan. Tyttö, jolla oli
suruhuntu päässään, mutta jonka verevät kasvot ja veitikkamaiset
silmät eivät enää surusta kertoneet, katseli hämmästyneenä, kun Evert
sieltä palasi taluttaen käsivarresta vanhaa, tutisevaa ukkoa, jonka
jalat olivat oudosta ratsastuksesta ylen kankeat.

Äänekäs nauru kajahti nuorten parvesta, mutta Evert nosti varottaen
sormensa ja virkkoi melkein juhlallisesti:

-- Varokaa itseänne, hän on intomies. Olen nähnyt hänen keittävän
taikalientä, jolla hän voi loihtia hyvää jos pahaakin.

Uteliaana ja melkein arkaillen keräytyi nuorten parvi Tiurin tietäjän
ympärille, ja sen keskestä lähti satelemaan kysymyksiä:

-- Osaako hän tauteja manata, oliko hänellä todella hampaat
syntyessään?

-- Ja osaako hän lemmen nostattaa? lepertelivät tytöt.

-- Osaa kyllä, jos hänelle tarvekalut hankitaan, vastaili
nuorukainen. -- Mutta kenessä hänen pitäisi saada lempi palamaan?

-- Ei ainakaan sinussa, sillä se jo liekkii, -- mielumminkin
Kirstissä.

Niin veistelivät toiset nuorukaiset. Kaikki tiesivät, että Evert
Degen oli syvästi pikiintynyt linnanherravainajan mustasilmäiseen
tyttäreen ja että näillä pitkin kesää oli ollut keskenään hienoa
lemmenkuherrusta. Mutta olipa tyttö, joka oli niin ylhäistä sukua,
siinä leikissä näytellyt kylmemmän osaa, ja ylpeästi hän nytkin
päänsä pystyyn viskasi, virkahtaen:

-- Koettakoon velho; hänen taitonsa ei siihen riitä.

-- Se nähtänee, -- hankkikaamme noidalle pata...

Karjalainen äijä, joka siinä muurinseinämällä seisoi, näytti
ensiksi suutahtavan nuorisoparven ilvettä. Mutta kun hänelle
romurautain joukosta tuotiin vanha pata, niin välähti veitikkaa taas
hänen silmissään ja hän peitti päänsä, ryhtyäkseen rahanansioon
vallasnuorison joukossa. Haarapussistaan haki hän käärmeennahkoja
ja rauniorastaan pääluita ja torajyviä ja havukankynsiä, ja kun hän
loihtujaan lukien kävi tekemään tulta patansa alle, niin jopa muuttui
ontommaksi nuorison nauru.

Silloin rupesi kuulumaan kolinaa Olavintornista; sieltä kajahtivat
linnanherran tunnettavat, tanakat askeleet, ja kohta talttui melu
nuorison joukossa. Knut Posse oli vain hetkisen levännyt rasittavan
ratsastuksensa jälkeen, ja taas oli hän vetreä mies, lähtiessään
tarkastamaan kaupungin varustuksia. Häntä seurasivat useat
aatelisherrat, puistikossa pelihtiväin nuorten isät ja veljet, ja he
pysähtyivät nyt hetkeksi katsomaan kisaparven ilvettä. Mutta kun Knut
Posse keksi karjalaisen velhon naureskeli jäin keskellä, niin hänen
kasvonsa kävivät vakaviksi. Hänellä oli itsellään paljo taipumusta
sala-asiain tutkimiseen, kerrottiinhan hänen itsensäkin käyttäneen
apunaan tietäjäin voimia, eikä hän sallinut niitä ivattavan. Vasten
tapojaan virkahti hän nyt melkein ankarasti:

-- Heittäkää se leikki, se ei minua miellytä. Ja velhon puoleen
kääntyen lisäsi hän lauhkeammin:

-- Jos taikoja taitanet, ukko, niin tuolla kaupungin puolella
harjoita elinkeinoasi, -- täällä olen taikurina minä!

Siihen katkesi nuorison leikki, ja hiukan tyytymättömänä katseli
nuori Evert, kuinka velho, linnanherraa totellen, pussi selässään
köpitti kaupungin puolelle. Mutta Kirsti-neiti viskasi ylpeästi
niskaansa ja virkkoi pisteliäästi:

-- Nostamatta se lempi jäi, ja niin se olisi jäänyt velholtakin!

Vakavana käveli Knut Posse seuralaisineen illan vilpastuessa
sillan yli kaupunkiin. Hänen rinnallaan kulki päätään muita
pidempänä laamanni Henrik Klaunpoika Horn, joka nyt oli jättänyt
ruskean partansa kasvamaan, niin että se kuin puitteena kiersi
hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojaan. Heidän perässään käveli
hiukan raskasmielisenä valkotukkainen Jaakkima Fleming, vain
harvakseen vastaillen alituisissa aseharjoituksissa melkein mustaksi
päivettyneen, uljaan Tönne Eerikinpojan puheisiin. Tämä siirtyikin
pian tarinoimaan "Höyhenhattujen", Frille-veljesten, kanssa,
joilla aina riitti iloista leikinlaskua ja joille kumaraniskaisena
kuupittava viirunaamainen Henrik Bitz aina väliin viskasi jonkin
terävän sanan, ikäänkuin virikepuiksi uuniin.

Nämä herrat olivat nyt keväästä asti oleskelleet melkein yhtämittaa
asepalvelijoineen Viipurissa, auttamassa Knut Possea kaupungin
varustamistöissä. Häntä seuraten nousivat he nyt Katanpääntornista
sataman vartta kiertävälle rantamuurille, joka ei tällä kohdalla
ollutkaan kuin parin sylen korkuinen, ja astelivat siellä
rintavarustuksen kupeitse etelään päin, Haakonintornia kohden,
joka seisoi ulommaisena rantavartijana muurin merelle antautuvassa
polvekkeessa. Tällä kulmalla pitivät vahtia Tönne Eerikinpojan
harjaantuneet asemiehet, joiden kiiltäviä haarniskoita ja loistavia
vaakunavärejä kaupunkilaiset aina ihailivat. Tönne-herra, joka
näin arkioloissakin kulki vaskivanteisessa, kotkanpäänmuotoisessa
avokypärässään, kertoi siinä Posselle:

-- Minulla olivat jo viime yönä, kun tulta rupesi hohtamaan mereltä,
tykit käännetyt Uuraansalmelle päin.

Posse katseli hiukan huolestuneena sitä rantakaistaletta, joka jäi
muurin ja veden väliin ja jossa kalastajilla oli venhevalkamansa.

-- Valppaat saamme ollakin tällä kulmalla, vastasi hän. -- Sillä
helppoapa olisi vihollisen laivaston laskea väkensä tuohon muurin
alle.

-- Ei se laske, niinkauan kuin me täällä vartioimme, virkahti siihen
Tönne-herran huovipäällikkö melkein ylpeillen. Ja hymähtäen vastasi
hänelle Posse:

-- Hyvä on, te vastaatte kyllä Tottien vaakunan maineesta.

Rantaa myöten itään päin polveilevaa muurinharjua pitkin, josta
oli väljä näköala iltapäivän kultaamalle Viipurinlahdelle ja
johon tuoksahti suolaista merta, kävelivät herrat edelleen
Pampalantorniin, joka oli tämän itäisen, merenpuolisen muurin
keskivaiheilla. Siellä pitivät vahtia aatelispalvelijat, joiden
kilpiin kuvatuista vaakunoista heti tunnettiin, minkä herran väkeä
mikin oli, ja heillä oli siellä opetettavinaan niitä Turun-Suomen
ja Hämeen talonpoikaisjoukkoja, joita vähin erin oli kesän kuluessa
kertynyt Viipuriin, vaikkakin vasta pieni murto-osa siitä, mitä oli
kutsuttu. Nuo talonpoikaisjoukot, jotka siinä nyt muurin kupeella
illastivat eväskonttiensa ääressä, olivat asultaan ja aseiltaan hyvin
kirjavaa väkeä. He tallustelivat yhä kotoisissa sarkamekoissaan ja
pehmoisissa paulakengissään, kenellä aseenaan kuusinäreestä kuivattu
karhunkeihäs, kenellä taas jäykkä, rautaselkäinen jousi. Se väki ei
todella ollut kovin sotaisan näköistä.

-- Vieläkö vaivaa Turunpuolen poikia koti-ikävä? kysyi Posse aseväen
päälliköltä, taas Pampalantornista muurille laskeutuessaan.

-- Tottuvathan he toki vähitellen leirielämään.

-- Niin, ensi päivät ne ovat pahimmat hirressäkin, veisteli
Höyhenhatuista toinen.

Herrat lähenivät nyt muurin kaakkoista kulmaa, niitä varustuksia,
jotka olivat suunnatut aina uhkaavaa itää kohti. Täällä oli muuri
korkeampi ja rakennettu niin lähelle vesirajaa, että aallot
huuhtelivat sen juurta. Itse kulmauksessa oli harmaaveljesten
kiviluostarin vieressä vankkatekoinen Munkkiportintorni. Tästä
mutkasta läksi sitten muuri jokseenkin suorana seinänä Salakkalahteen
päin, halkasemaan sitä nientä, jolle kaupunki oli rakennettu. Tuohon
jykeään kulmatorniin kulkijat kotvaseksi pysähtyivät.

Laajana levisi siitä katsojain eteen autio lakeus. Lähinnä muuria ja
Salakkalahtea kiertävää tietä olivat siellä kaupunkilaisten vielä
vihannat kaalimaat ja keltasänkiset ohrapellot, joissa äskenleikatut
kykäät kököttivät. Näiden viljamaiden kupeella oli vielä viime
kevääseen asti ollut porvarien riihirakennuksia ja karjataloja, mutta
Posse oli ne kaikki nyt vihollisen hyökkäyksen varalta hävittänyt
pois. Ja metsänkin niiden takaa oli hän poltattanut, joten näköala
oli aukea ja vapaa melkein silmänkantamiin asti. Ainoastaan juuri
siinä Munkkitornin kohdalla, Pantsarlahden ylänkörannalla, oli vielä
hävittämättä yksinäinen, kalkittu kivirakennus, joka laskevan päivän
valossa valkoisena heijasteli. Se oli Pyhälle Magdaleenalle omistettu
spitaalitautisten sairashuone kirkkoineen. Sen edustalla liikkui
nytkin noita näivettyneitä potilasraukkoja, ja heidän kävellessään
kuului muurille asti kuin lammaslaumasta pienten tiukujen kilinä,
-- näiden saastaisina pidettyjen potilaiden täytyi näet ulkona
liikkuessaan soittaa tiukua, jotta terveet tietäisivät pysyä heistä
loitolla.

Ääneti miehet Munkkitornista katselivat sitä autiota maisemaa, jonka
yli vihollinen oli odotettavissa, kun se kerran tuli. Mutta Knut
Posse silmäili synkännäköisenä niitä kaivostöitä, joita hän teetätti
juuri tämän muurin kupeella. Eerikki Akselinpojan ajoilta asti oli
siellä ollut vallihauta, mutta se oli mitättömän matala ja vuosien
varrella oli sekin päässyt täyttymään; nyt sitä syvennettiin pitkin
pituuttaan.

-- Hitaasti edistyvät kaivostyöt, virkkoi Klaus-herra, kun he taas
Possen kanssa kävelivät itämuurin reunaa Munkkiportintornilta.

-- Kunpa olisi aikaa parikaan vuotta! huoahti Posse. -- Tekisinpä
vallihaudan silloin niin syväksi, että sen läpi meri aaltoaisi. Mutta
nyt... kallioinen on maa ja kaivajia on vähän!

Raatihuoneenportin tornissa, joka oli itämuurilla ihan
kaupunginmäeltä kohoavan raatihuoneen kohdalla, hoiti Viipurin
porvaristo vahtipalvelusta. Pormestari Juho Pitkälampi oli siellä
nytkin saapuvilla, -- kaupungin neljä pormestaria olivat näet
keskenään vuoroihin jakaneet vahdinpidon, -- ja hänellä oli
aseväkenään kirjava joukko porvareita, käsityöläisiä, kantajia
ja kalastajia, olipa kaupunkiin jääneitä kestejäkin komennettu
aseisiin. Tönne Eerikinpoika hymähti halveksuen, katsellessaan noita
vanhanaikuisia, ruostuneita pertuskoja ja hilperoita, joita näille
porvarissotureille oli haettu raatihuoneen kellarista ja jotka olivat
peräisin jo Kaarlo Knuutinpojan ajoilta. Vanhanaikaisia olivat
myöskin ne haubitsit ja lombardit, joilla raatihuoneentorni oli
tykitetty.

-- Mutta jos urheita miehiä on niitä käyttämässä, niin voihan niillä
pitää vihollinen toki kappaleen matkan päässä muurista, virkahti
Tönne jatkoksi mietteihinsä.

-- Käyvätkö porvarit yhä säännöllisesti vahdinpidossa? kysäsi Posse
miekka voiselta pormestarilta.

-- Pari kuhnuria meillä on raatihuoneen tyrmässä, mutta se kuri on
vaikuttanut virkistävästi toisiin, vastasi Pitkälampi. Vaan Posse
jatkoi:

-- Mutta muistakaa: elinkeinojaan he eivät siltä saa unhottaa.
Kalastajain tulee käydä ahkerasti kalassa ja heinät ovat niityiltä
tarkoin korjattavat. Täällä tarvitaan nyt paljon sekä ruokaa että
rehuja.

Tiheässä oli muurinsarvia tällä itäisellä sivustalla. Ainoastaan
runsaan kivenheiton päässä Raatihuoneentornista oli suuri, pyöreä
Väkitorni, joka muodosti kaupungin tämänpuoleisten varustusten
keskustan. Siellä piti Hartwig Winholt saksalaisen palkkaväkensä
keskuudessa majaa ja komentoa. Hänen kilpensä, jossa vielä oli
punaisen ristin kuva niiltä ajoilta, jolloin hän oli kuulunut
Liivinmaan saksalaiseen ritarikuntaan, riippui nytkin tornin
käytävän kupeella. Tätä tornia, joka jo oli muita suurempi ja
korkeampi, yhä lujitettiin. Se oli, niinkuin itse muurikin, alkujaan
rakennettu pienenlaisista kivistä, jotka soivat liian heikon turvan
suurempia tykkejä ja heittokoneita vastaan; siitä syystä oli Posse
ryhtynyt päällystämään ainakin tätä tärkeää varustusta paksummalla
kiviverholla, ja palkkasoturit tekivät nyt sitä työtä yötä päivää.

-- Isäsi ei tätä muuria rakentaessaan ajatellut nykyaikaisia,
järeitä päätykkejä, virkkoi Posse nuorelle Tönne Eerikinpojalle,
kun he Väkitornin laelta katselivat tuota illan rauhassa lepäävää
pikkukaupunkia, jota muurivyön piti suojella. --

-- Mutta sellaisenaankin olisi muuri sentään hyvä. Isäsi kai
edellytti, että Ruotsin hallitus hädän ajaksi lähettäisi tänne
riittävästi väkeä. Meidän väellemme nämä muurit nyt ovat liian pitkät.

-- Niin, niukasti riittää väkeä näihin moniin muurinsarviin. Ja
kumminkin olisi vartioitava välimuurejakin, vastasi päivettynyt
soturi.

-- Kunpa olisi tämä vyö kymmentä kertaa lyhyempi!

Tämän Possen huokauksen kuuli laamanni Horn, ja hän virkkoi:

-- Olisiko ehkä syytä luopua kokonaan kaupungin puolustamisesta ja
keskittää voimat Torkkelin linnaan?

Mutta Possen silmät leimahtivat, kun hän siihen vastasi:

-- Olen ajatellut sitäkin Klaus: Polttaa pois koko kaupungin,
hävittää maan tasalle nämä muurit ja ajaa asukkaat pakosalle, --
sillä linnaan niitä ei enää saisi mahtumaan, niinkuin entisinä
sota-aikoina. Mutta hyljännyt olen sen tuuman. Mikä merkitys olisi
enää linnalla, jos sen viereinen kaupunginniemi olisi vihollisten
hallussa? Se voisi puolustautua viikkoja, ehkä kuukausia, mutta
me olisimme siellä kuin pussin perällä, vankeina jo sinne
sulkeutuessamme... Ei, laamanni, meidän on kaikesta huolimatta
puolustettava kaikkia noita torneja ja muureja, ja uskottava, että
sen voimme tehdä!

Viipuriin kokoontuneet Suomen herrat olivat selvillä siitä, että
venäläiset ennen pitkää tekevät kauan hankitun hyökkäyksensä, --
muutahan eivät heidän jatkuvat varustuksensa voineet tarkoittaa.
Äskenkin oli Viipuriin saapunut suuriruhtinaan ärtyisä uhkaus
sen johdosta, että hänen luokseen matkalla ollut tanskalainen
lähettiläs oli viime talvena Viipurissa pidätetty ja palautettu.
Ja samalla oli Suomen herroille selvää sekin, että voimasuhteet
kävivät kovin epätasaisiksi, ellei Ruotsista saapuisi lisäväkeä.
Tämä tieto se juuri teki tuon viikko viikolta jatkuvan jännityksen
niin kiusoittavaksi, että miehet usein mieluummin olisivat
suoneet odotetun sodan jo alkaneen. Mutta selvänä oli heille yli
kaiken muun se, että tapahtuipa mitä tahansa, jäivätpä voimat
kuinka suhteettomiksi hyvänsä, -- täällä heidän oli pysyttävä ja
puolustauduttava, empimättä, arvelematta.

Väkitornista laskeutuessaan kävi Posse sen kellarissa tarkastamassa
ruutikeittämöään, jonka hän oli sinne perustanut, kun epävarman
meriliikkeen vuoksi oli ollut vaikea saada tuotetuksi
tarpeeksi "tulirakeita" ulkomailta linnan tykkejä varten. Ja
Karjaportintornissa, joka siitä kappaleen matkaa pohjoiseen päin
suojeli Viipuriin tulevaa valtatietä, tapasivat tarkastustaan
jatkavat herrat Hartwig Winholtin, jonka hoitoon tämäkin tärkeä
varustus kuului.

-- Taisit jo viime yönä luulla, että minä en pääsekään Viipuria
puolustamaan, virkkoi Posse tuolle vilkkaalle toverilleen, joka
aina oli hyvällä tuulella, aina hymyili suuren partansa takaa.
Knut-herra tarkoitti sitä kaupungissa viimeyönä levinnyttä huhua,
että venäläinen maajoukko oli Possen poissaollessa tulossa Viipuria
piirittämään. Mutta hilpeä soturi vastasi leikkisesti: -- En
hetkeäkään, -- tiesinhän sinun saapuvan tänne vaikka ilman kautta
lentäen, jota tietä kuulut joskus airueitasikin lähetelleen.

Herrat nauroivat. Hartwig oli viitannut erääseen kansan kesken
kulkevaan tarinaan, että Posse muka kerran, tarvitessaan lähettää
pikaviestin Steen Sturelle Ruotsiin, oli noussut linnansa torniin ja
siellä puistellut hevosen suitsia. Heti oli siitä syntynyt ratsumies,
joka ilman kautta oli kiitänyt meren yli Tukholmaan viemään tuon
kiireellisen viestin.

Tämä tarina oli yhteydessä sen yleisen uskon kanssa, että Knut
Possella oli apunaan salaperäisiä voimia, joita hän taikataidollaan
käytti palveluksessaan. Niinpä kertoi toinen tarina, että hän
kerran, vihollisen tiukasti ahdistellessa, oli puistellut höyhenet
polsteristaan: Ja katso! Joka höyhenestä sukeusi rautapukuinen
soturi. Tämän tarinan tunsi Posse itsekin ja siitä muistuttaen hän
nyt vuorostaan virkkoi leikkisälle partaniekalle:

-- Niin, sinä et tietysti epäile sitäkään, että minun
höyhenpolsterini edelleen sisältää ne asejoukot, joita me nykyisten
lisäksi tarvitsemme näitä Viipurin muureja puolustamaan.

-- En, vastasi liiviläinen heti. -- Mikäli me nyt sitä höyhenväkeä
tarvitsemmekaan. Ehkä lähettää meille toki valtionhoitaja Ruotsista
rautaisempia sotureita avuksi.

-- Toivokaamme sitä, Hartwig! Ja säilytä sinä luja uskosi ja karski
luontosi! -- Mutta taas vakavaksi kääntyen jatkoi Posse viitaten
muurin edustaisella kummulla olevaan hirsipuuhun: -- Ja varo
väkeäsikin, ettei meidän niitä tarvitse kaupungin edustalla kuivattaa!

Joku aika sitten oli näet Possen täytynyt lyhyesti suoriutua eräästä
saksalaisesta, joka levitteli vääriä huhuja kaupunkilaisille. Se
oli Hans Genek niminen kesti, joka lienee ollut Tanskan kuninkaan
palveluksessa. Saksan kesteistä, samoinkuin vakinaisistakin
saksalaisista kauppiaista, olivat tosin monet tänä vuonna,
venäläisten hyökkäystä peljäten, paenneet laivoillaan Viipurista
pois, -- mikä kylläkin oli tuntunut helpoitukselta kaupungin
kotimaisesta porvaristosta, -- mutta muutamia niistä oli sentään
sinne jäänyt. Ja tämä Hannu-hulttio oli ruvennut kuljeskelemaan
venhevalkamassa, vaakatorilla ja missä -- vain väkeä oli koolla,
kertoillakseen, kuinka Viipurin puolustaminen muka on sulaa
hulluutta, kuinka Steen Sture muka jo oli syösty vallasta pois ja
kuinka niinollen olisi viisainta suostua venäläisten vaatimuksiin.
Mutta nämä puheet olivat pian tulleet Possen tietoon; tämä otatti
saksalaisen kiinni ja hirtätti hänet Karjaportin edustaiselle mäelle,
jossa nyt iltatuuli vielä roikkuvaa raatoa edestakaisin heilutteli.

-- Jos yksikään epäilee, tarttuu tauti muihin; siksi on kaupunki
suojeltava kaikelta rutolta, -- lisäsi Posse, kävellessään
Karjaportintornilta edelleen Salakkalahteen päin. Siinä, missä
itäinen muuri kääntyi seuraamaan tämän lahden rantaa pohjoiseen eli
linnaan päin, oli Lakamundintorni, viides siis niistä, jotka olivat
rakennetut idästä tulevaa vihollista vastaanottamaan. Sinne jäivät
Frille-veljekset nyt vahtia pitämään ja kiireisesti lausui heille
Posse jäähyväiset, sillä päivä oli jo laskenut ja kunkin oli ennen
yön tuloa jouduttava vartiopaikalleen. Kierros olikin kohta tehty.
Pohjoisen muurin keskellä, Vesiportin luona, josta nyt iltasellakin
vielä oli paljon liikettä rantaan, pitivät vahtia Vehkalahden knaapit
ja Uudenmaan talonpojat, -- Uudeltamaalta oli toistaiseksi runsaimmin
nostoväkeä saapunut. Tämä Vesiportintorni oli Louhisaaren vanhan
herran komennossa; hän jäi nyt sinne yövartioon. Mutta Knut Posse
laskeutui laamannien seuraamana alas muurilta ja käveli sen vieritse,
iltakierroksensa näin tehtyään, linnaan vievälle sillalle. Hän asteli
ääneti, raskaissa mietteissä. Kuinka hän olikaan seuralaisiaan ja
vahdinpitäjiä koettanut rohkaista, niin oli hän itse taas tällä
kierroksellaan melkein entistä selvemmin tullut oivaltamaan, että
liian vaikeaan urakkaan oli hän antautunut, kun hän tällä miehistöllä
tahtoi puolustaa Viipurin pitkiä muureja. Tosi on pian edessä, sen
hän vaistomaisesti tunsi. Vihollinen oli taas liikahtanut, ikäänkuin
varoitukseksi, ja sen laumat lähtevät kyllä ennen pitkää liikkeelle.
Hän ymmärsi, ettei yksin uljuuskaan eikä tarmo auta siinä, missä
väkeä puuttuu; silloin tarvitaan miltei ihmettä lisäksi.

Sillankorvassa hän vielä tuokioksi pysähtyi. Hän näki karjalaisen
velhon siinä törmällä pienen väkijoukon ympäröimänä harjoittavan
ammattiaan, kertovan neitosille heidän sulhasistaan ja neuvovan
tavaransa kadottaneille niiden hakupaikkoja. Tuo ammatti Possea
huvitti. Hän astui väkijoukon keskelle ja näki siinä nuoren ystävänsä
Pentti Heinonpojankin palavin poskin noitaa puhuttelevan. Tälle Posse
virkkoi:

-- No, Pentti, tiedusteletko sinäkin itsellesi morsianta?

Pentti kävi hämilleen, sillä oikeastaanhan lemmenhuolet olivat hänet
tuoneet velhon luo, joskaan hän ei ollut taikojen tarpeessa. Hän
vastasi:

-- Olen tiedustellut Tiurin ukolta sen karjalaisen sissijoukon
aikeita, joka äsken kuuluu lähteneen Savoon.

-- Minkäpäs sinä sille voit, virkahti Posse. -- Ja miksi se sinua
niin erityisesti huolettaa?

Hän näki levottomuuden palavan nuoren miehen kasvoissa, kun tämä nyt
puhui:

-- Laske minut, jalo herra, muutamiksi viikoiksi Viipurista, sillä
tahtoisin seurata tuon ryöstäjäjoukon retkiä. Minulla on siihen
pätevät syyni... Suo loma minulle ja Hintsalle, me palaamme kyllä
takaisin Viipuriin!

-- Vaikka ilmojen kautta tekin, virkahti Posse, vielä äskeistä
pilaa muistellen. Ja hän lisäsi samassa, äänilajissa: -- Ei,
nuori ystäväni, nyt ei jouda Viipurista partioihin kukaan. Nyt ei
ole meillä aikaa ajatella morsiamiammekaan. Heidän täytyy siellä
selviytyä omin päin ja meidän täytyy koettaa täällä suoriutua
vihollisistamme, -- se on ehkä yhtä vaikea temppu!

Nolona vetäytyi Pentti syrjemmäs, häveten, että hän oli noin
antautunut yksityisten mielihalujensa valtaan. Mutta tällä hetkellä
hän tunsi Viipurin vankilakseen, josta hän olisi juuri nyt tahtonut
vapaana sissinä rientää kauas karjalaisen vihamiehensä kintereillä,
riehua, tapella, kostaa... Posse astui lähemmäs kattilansa ääressä
kykkivää ukkoa, viskasi kolikan hänen eteensä ja virkkoi:

-- Osaatko velho keittää niin vahvan taikaliemen, että siitä voit
minullekin sanoa vastaiset kohtaloni? Voitto vaiko kuolema -- hä?

Velho katsoi verestävin silmin kauan Knut Possen kättä, jonka tämä
oli hänelle ojentanut, katsoi sitten hänen harmaanvakavia kasvojaan,
ja punoi päätään. Sitten roiskautti hän kattilastaan lientä
tantereelle ja virkkoi:

-- Astuppas yli tuosta.

Posse harppasi tosissaan märän viivan yli, ja uteli melkein
levottomana:

-- No, mitä sanoo haltiasi?

Mutta velho punoi yhä päätään ja puhui:

-- Sinä olet kova, sinuun eivät taikani pysty, eivät ainakaan tänään.
Mutta tuleppas toisen kerran, ehkä osaan silloin sanoa, astutko
elämäksesi vai kuolemaksesi.

Omituisen hanakasti tarttui Posse tuohon velhon lupaukseen, ikäänkuin
siihen ehdottomasti luottaen, ja virkkoi:

-- Tästä kuljen useinkin; muistappas sanasi! Väkijoukko kuunteli
kummissaan tuota velhon ja linnanherran keskustelua, ja eräs siinä
sivummalla seisova mustaveli murisi tyytymättömänä, kun Posse noin
otti pakanallisen noidan ikäänkuin suojelukseensa. Mutta Knut-herra
itse käveli, enempiä selityksiä seuralaisilleen antamatta, linnaan,
jossa hän kiirehti levolle, sillaikaa kun toiset herrat vielä
kotvasen valvoivat olutkannun ääressä, neuvotellen yhteisistä
huolistaan ja toiveistaan.

       *       *       *       *       *

Ennen muita oli Knut Posse taas aamulla pystyssäkin. Oli Pyhän
Neitsyen taivaaseenastumispäivä. Katanpään kirkon kellot kuuluttivat
jo auringon noustessa kaupungille tätä jumaläidin juhlaa. Posse
kuunteli ylhäällä Olavintornissa tätä soittoa, tähystellessään
terävästi ulos Uuraansalmen ulapoille.

Heti aamun valjetessa syysyön harmaasta usvasta oli näet
torninvartija nähnyt purjeita sieltä salmentakaisilta seliltä, ja
muistaen venäläisten toisöistä vierailua oli hän huomiostaan heti
lähettänyt kiireisen sanan linnanherralle. Nyt Posse vuorostaan
tutkiskeli, mitä mahtoivat olla nuo purjeet, jotka vielä kelmeää
aamutaivasta vasten kuvastuivat. Ne eivät olleet niiden pienten
haaksien purjeita, joilla rannikkolaiset vielä toisinaan uskalsivat
tulla Viipuriin, ja etäisempiä kauppalaivoja ei enää pitkiin aikoihin
ollut liikkunut näillä vesillä.

-- Olisivatko Hannu-kuninkaan kaapparilaivoja? puheli hän. -- Sillä
venäläisten sotalaivoja ne eivät voi olla; niitä olisi silloin paljoa
enemmän.

-- Taikka lienevät muita merirosvoja. Niitähän liikkuu nyt
Suomenlahdella monenlaisia, vastaili vartija.

Paitsi gotlantilaisia harjoittivat näinä levottomina aikoina
merirosvousta monet muutkin Itämeren ja Suomenlahden rantalaiset,
myöskin suomalaiset saaristolaiset, joille ajan turvattomuuden takia
heidän vanhat elinkeinonsa olivat käyneet mahdottomiksi ja jotka
senvuoksi olivat ryhtyneet hankkimaan elatuksensa samalla tavalla
kuin heidän vainoojansakin.

Mutta Posse ei hellittänyt katsettaan kaukaisuudesta.

-- Ne lähenevät nuo laivat. Eiväthän merirosvot toki purjehtine tänne
meidän tykkiemme alle, murisi hän.

Päivä nousi yhä korkeammalle ja valaisi kirkkaammiksi nuo valkoiset
purjeet, joita virkistyvä aamutuuli lennätti yhä lähemmäs matalain
saarten takaa. Hänen silmänsä oli kuin tarttunut tuohon suurimpaan,
levälleen pullistuneeseen purjeeseen; hän oli näkevinään siinä
kuvioita ja kirjaimia. Hetken kuluttua vartijakin virkkoi:

-- Sen suurpurje on merkitty.

Posse erottikin siitä jo kirjaimet: I. N. R. I. Ja samalla hänelle
selvisi, että ne olivat kirkon tunnettavat merkit, ja hän huudahti
ääneensä:

-- Se on piispan laiva, on tottatosiaan! Maunu-piispa on matkalla
Viipuriin!

Kohta hän sai siitä täyden varmuuden, tuntiessaan maston nokasta
liehuvassa lipussa Särkilahden suvun vaakunan, jossa oli tähti ristin
alla. Vilpitön ilo täytti silloin vanhan soturin mielen. Knut Possea
kiinnittivät lujat ystävyyden siteet piispa Maunu Särkilahteen aina
niiltä ajoilta, jolloin he, Maunun vielä tuomiorovastina ollessa,
olivat Steen Sturen lähettiläinä yhdessä matkustelleet Vironmaalla.
Ja Possen sydän lämpeni huomatessaan, että piispa piti kaukaisesta
Viipuristaan niin hellää huolta, että itse sinne vielä syysilmoilla
saapui.

Nopeasti levisi tämä uutinen yöunestaan heräävässä linnassa, ja
ennen pitkää olivat sekä aatelisherrat että linnanmiehet liikkeellä,
sillalla ja laiturilla, vastaanottamassa Suomen kirkon päämiestä,
jonka laiva jo kynti Viipurinlahtea. Hyvin he nyt tunsivatkin tuon
pyhimyskeulaisen aluksen, joka usein ennenkin oli käynyt Viipurissa.
Sitä seuraavat laivat olivat lastilaivoja, toinen niistä turkulaisten
oma, toinen viipurilainen kauppalaiva, joka kevätkesällä oli
porvarien kesken kootuilla varoilla lähtenyt ostamaan Lyypekistä
aseita ja muonaa, mutta joka ei merirosvojen takia ennen ollut
päässyt palaamaan. Oli jo peljätty sen joutuneen vihollisten
saaliiksi, mutta sieltä sekin nyt palasi piispan laivain turvissa,
suureksi iloksi omistajilleen ja kaikille kaupunkilaisille.

Kaupungissakin oli jo tieto levinnyt piispan tulosta, ja mustanaan
väkeä oli taas Katanpään muurin edustainen ranta, kun piispanlaiva
laski ankkuriinsa lahdelle. Maunu Särkilahtea rakastettiin
Viipurissa. Kaikki muistivat, kuinka hän esirukouksellaan oli kolme
vuotta sitten pelastanut kaupungin kirkon, jonka harjaan jo salama
oli iskenyt, ja kaikki tiesivät myös, kuinka paljon hän oli toiminut
ja uhrannut tämän hiippakuntansa itäisimmän kulman puolustamiseksi.
Jännityksellä senvuoksi rannantäyteinen yleisö kuunteli vastausta
Knut Possen kysymykseen, kun tämä laivastaan nousevalle piispalle jo
vesille huusi:

-- Terve tuloa Viipuriin. Tuotko meille hyviä uutisia?

Piispan sileiksiajetut, leveäluiset kasvot eivät kuitenkaan
liikahtaneet. Vasta kun hän sihteerinsä, Paavali Scheelen,
käsivarteen nojaten oli noussut rannalle ja tervehtinyt lähimpiä
herroja, lausui hän:

-- Viestit ovat nyt vakavat. Mutta tänään on Pyhän Neitsyen juhla,
käykäämme kaikin ensiksi kirkossa häntä kiittämässä onnellisesta
matkasta ja rukoilemassa hänen suojelustaan tälle maakunnalle.
Koetusten aika on nyt lähellä.

Vasta kirkosta linnaan käveltyään kertoi piispa Viipurin herroille
vaakunasalissa ne viestinsä, joiden vuoksi hän, levottomana
kotimaansa kohtalosta, oli lähtenyt tälle pitkälle matkalle.
Turussa oli toivottu, että sodanvaara tältäkin vuodelta jo olisi
ohi, mutta Viron kalparitareilta oli äsken saapunut tieto, että
odotettu hyökkäys nyt varmasti toteutuu. Eikä ainoastaan Viipuria
vastaan, vaan myöskin Savonlinnaa ja Pohjanmaata valloittamaan on
Venäjällä samoihin aikoihin valmistettu retkikunnat. Siis mitä
laajin valloitussuunnitelma. Sitä sanomaa oli piispa nyt kiirehtinyt
ilmoittamaan, samalla tuodakseen Viipuriin ne viimeiset lisäväet ja
muonat, jotka hän kesän kuluessa oli saanut Turkuun kootuksi.

-- Vihdoinkin! huudahti Tönne Eerikinpoika, tämän sanoman kuultuaan.
Ja melkein helpoitukselta se viesti tuntui toisistakin herroista,
joille jatkuva odotus oli käynyt päivä päivältä yhä painostavammaksi.
Mutta Knut Posse kysäsi terävästi:

-- Entä nuo koreilevat kalparitarit, jotka meille alituiseen
näitä Jobin viestejä toimittavat, lähettävätkö he meille myöskin
haarniskaväkeään avuksi? Vai aikovatko he itse ahdistella
suuriruhtinasta Narvajoelta päin? Siihen heitä tehty liitto
velvoittaisi.

Piispa pudisteli päätään. Ja Bitz-laamanni huudahti katkerasti:

-- Eivät uskalla, eivät kykene. Lahonnut on jo se vanha ritarikunta
ja riitoihinsa repeytynyt. Ei ole siihen liittoon mitään luottamista.

Tuon vanhan, uskon ja kirkon puolesta aikoinaan taistelleen, sotaisen
veljeskunnan kanssa tehtyyn liittoon ei Suomessa todella oltukaan
paljo luotettu. Tiedettiin, että kalparitariston entinen kunto oli
huvennut hyvinvointiin ja hekkumaan ja että sitä yhä riuduttivat
sisäiset riidat; olihan kokemustakin jo saatu siitä, että tuon
valkoisen uskonritariviitan alla usein asui vilpillinen mieli.

-- Niin, tuo ennen voimakas mahti on jo kuorta ilman ydintä, todensi
piispan sihteeri, Paavali Scheel, joka väljässä matkaviitassaan
nojautui suuren vaakunasalin keskuspilariin. -- Mutta muuten näkyy
Steen Sture suututtaneenkin ritarien uuden suurmestarin, -- sieltä ei
tule mitään apua!

Valtionhoitajan nimen mainitseminen vavahutti Klaus Henrikinpoikaa,
joka ei ollut unhottanut sitä loukkausta, minkä hän tässä samassa
huoneessa kerran oli saanut Steen-herran puolelta niellä. Hän oli
kumarassa istuen kuunnellut piispan viestiä, nyt hän kohautti
pitkäkasvoisen päänsä kuin jalo ratsu, jonka sieraimet rupeavat
elämään, ja virkkoi:

-- Entä Steen-herra itse, mitä hän tekee Suomen hyväksi? Hänellähän
on tieto venäläisten aikeista, -- kai hän siis on ryhtynyt
tarmokkaisiin toimiin lähettääkseen tänne riittävää avustusta.

Vanha piispa ei vastannut. Hänen teräksenharmaa katseensa harhaili
melkein kuin kärsivänä ja häveten miehestä mieheen. Mutta hänen
sihteerinsä, nuori Paavali-maisteri, virkkoi purevasti:

-- On. Hän on äsken pyytänyt Upsalan tuomiokirkosta Pyhän Eerikin
lipun lainaksi Tukholmaan, ottaakseen sen mukaansa Suomenmatkalleen.

-- Hän siis tulee Suomeen? kyselivät herrat vilkkaasti. Mutta ivaa
oli edelleenkin Paavali-maisterin äänessä, kun hän vastasi:

-- Ainakin hän aikoo tulla. Sotaväkeä on hänellä riittävästi koolla,
kokonainen armeija seurasi häntä kesällä Skooneen, kun hänen piti
neuvotella siellä tanskalaisten kanssa. Ja arkkipiispa Jaakko
Ulfinpoika hoputtaa häntä joka päivä lähtemään Suomeen.

-- Mutta miksi hän ei sittenkään sieltä lohkea? utelivat herrat
tuskastuneina. Ja maisteri vastasi:

-- Juuri senvuoksi, että arkkipiispa häntä hoputtaa, ei hän
uskalla Ruotsista lähteä. Hän pelkää, että Jaakko-herra sillävälin
puoluelaisineen järjestää siellä asiat uudelleen.

Knut Posse huoahti raskaasti:

-- Aina vain sitä vanhaa riitaa ja vanhaa vallanhimon kirousta! Ja
sen hankauksen takia hyljätään Suomi!

Katkeraksi kävi taas Suomen miesten mieli. Johan he olivat tottuneet
valtionhoitajan Suomea kohtaan osottamaan toimettomuuteen, tottuneet
näkemään, kuinka nuo siellä valtapaikoilla jatkuvat juonet riistivät
heiltä emämaasta odotetun avun. Mutta Paavali-maisterin kuvaukset
katkeroittivat heidät vielä kerran, ja äänekästä nurinaa kuului
nyt salin joka kulmalta. Väittelyn viimeisiä katkelmia kuuli vielä
Sigrid-rouva, Niilo Gyllenstjernan leski, kun hän saapui vieraita
aamiaiselle kutsumaan. Tämä uljasryhtinen rouva, jonka takaraivolta
nyt paksu, musta leskenhuntu valui pitkin suoraa selkää maahan asti,
kuunteli hetkisen herrain keskusteluja, kunnes hän piispan puoleen
kääntyen huudahti:

-- Eikö tule tänne siis lopultakaan apua! -- Ja hän lisäsi
hiljemmin: -- Eikä liene myöskään ehtinyt Roomasta vastausta
ristiretkianomukseeni? Tai ehkei sitä ole katsottu voitavan pyhälle
isälle esittääkään?

Sigrid-rouvan kysymyksestä vilkastui piispa, joka oli hetkisen
äänettömänä ja miettiväisenä kuunnellut maallikkoherrain katkeroita
puheita, ja hän vastasi, yhtäkkiä muistaen jo miltei unhottamansa
asian:

-- On kyllä. Vanha ystäväni Hemming Gadd on toiminut nopeasti kuin
ainakin. Hän on todellakin saanut paavilta ristiretkibullan ja
lunastanutkin sen. Se maksoi meille sievät rahat, -- pöytähopeani
möin, suorittaakseni sen hinnan Roomaan.

Herrat keräytyivät nyt kaikki kuuntelemaan tätä tärkeää uutista ja
kyselemään, mitä tuo bulla sisälsi. Piispa vastasi:

-- Siinä annetaan lupa saarnata ja toimeenpanna ristiretki Rooman
kirkon vihollisia vastaan täällä pohjolassa.

-- Ja sellainenko paavin lupakirja on siis tänne saapunut? kyseli
Etelä-Suomen laamanni, ihmetellen, ettei sellaisesta tapauksesta
ollut mitään kuulunut.

-- Se on lähetetty Upsalan arkkipiispalle, kirjoitti minulle
Hemming-tohtori. Mutta kumma kyllä ei Jaakko-herra ole sen johdosta
ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin.

-- Vaikka hän tietää, kuinka täpärällä asema täällä on, ja vaikka hän
itse Sturea kiirehtii! -- Niin kummasteli kaikkien puolesta Henrik
Bitz.

Mutta nuoren Paavali Scheelen kasvoille oli taas levinnyt pilkallinen
hymy:

-- Jaakko Ulfinpoika on sen kirjeen taitavasti lukinnut arkkuunsa.
Ymmärrättehän, ettei hän välitä ristiretkestä, joka vain tuottaisi
hänelle huolta ja vaivaa. Tosiasiassa tietysti hänkin vähät piittaa
Suomen kohtalosta; hänestä olisi tärkeintä, että Steen Sture
tulisi Ruotsista pois tänne syrjämaille sotimaan. Siksi hän aina
valtionhoitajalle muistuttaa näitä itämaita!

-- Siinä ollaan taaskin! huudahti Posse, melkein tuskaisena haraten
ohimoitaan kiertäviä harmaita hiuksiaan. -- Ympäri mennään ja aina
palataan tähän valtariitain viheliäisyyteen.

Piispa oli noussut, ja hänen teräksenkarvaisissa silmissään oli
kärsivä, miltei rukoileva ilme. Hänestä oli raskasta riistää
näiltä miehiltä, joiden oli määrä jäädä tänne ylivoimaa vastaan
puolustautumaan, kaikki avun toivo, vaikeata myös langettaa noin
ankara tuomio esimiehestään ja entisestä ystävästään. Mutta hänestä
oli sittenkin parasta tehdä asema selväksi.

-- En tiedä pitääkö sihteerini kuvaus joka kohdassa paikkansa,
lausui hän, -- mutta pääasiassa se valitettavasti on tosi. Siltä
näyttää, että meidän noiden valtariitain vuoksi täytyy jäädä tänne
oman voimamme varaan. Riippuu teidän tarmostanne, kestämmekö vai
suistummeko. Tietysti me yhä edelleen koetamme saada Ruotsista
apujoukkoja liikkeelle. Niin monta pyyntökirjettä, nöyrää jos
vaativaakin, olen siitä jo kirjoittanut vuoroin valtionhoitajalle,
vuoroin arkkipiispalle, että pelkään niiden siellä pian avaamatta
jäävän, mutta kirjoitan sinne vieläkin, sieluni koko hartaudella
ja hädällä. Mutta en uskalla teille luvata, että siitä apua tulee.
Siksi juuri lähdinkin tänne, ystäväni, valaakseni, jos voisin, teihin
sittenkin kestävyyttä ja rohkeutta. Siksi juuri olen ponnistanut
viimeiseni, kootakseni oman maan voimat tähän meille pyhään sotaan!

Piispan voimakas ääni yritti katketa, sillä surulla hän tätä puhui.
Mutta Posse tarttui miehevänä vanhan ystävänsä käteen ja lausui:

-- Kiitos rehellisestä sanastasi, Maunu. Parasta on meidän tuntea
suora totuus. Jos meidän on sallittu suistua alkavaan taisteluun,
niin sillehän emme mitään mahda, mutta me täytämme velvollisuutemme.

-- Sen tiedän, Knut. Ja jos harras rukous jotain voi, niin me
kestämme.

Toiset herrat seisoivat piirissä näiden kahden harmaapäisen, soturin
ja piispan, ympärillä, joiden silmistä loisti niin harras usko, ja
he tunsivat kaikki mielessään sekä syvää vakavuutta että rohkeutta.
Mutta piispa kääntyi nyt Sigrid-rouvan puoleen, joka kutsuen odotti
häntä ruokahuoneen ovella, ja lausui hilpeästi:

-- Kiitos jalo rouva, minä tulen. Nyt kai emännyysaikanne Viipurissa
on pian lopussa, Sigrid. Te kai palaatte tekin laivassani Turkuun.

Useat aatelisrouvat, jotka olivat miestensä seurassa viettäneet tämän
kesäkauden Viipurissa, olivat heti pyytäneet päästä piispan mukana
palaamaan kotipuoleensa piirityksen jaloista. Mutta Sigrid-rouva
vastasi uljaasti:

-- Ei piispa, minä en palaa. Viipuri on vielä miesvainajani
läänitystä ja minä jään tänne. Ehkä voin täällä emäntänä olla
joksikin avuksi.

Piispa katseli ihaillen rohkeaa naista.

-- Rouva, teidän rohkeutenne antaa uskoa monelle. Tänne jäisin
minäkin, jos voisin!

Piispa ja muut herrat seurasivat nyt Sigrid-rouvaa kirkkaasti
valaistuun arkihuoneeseen, josta loistivat vastaan ruokapöydän
kirjavat liinat ja kiilloitetut pöytähopeat. Knut Posse vain viivähti
toisten jälestä vielä vaakunasalissa. Hän kävi puhuttelemaan Pentti
Heinonpoikaa, joka Evert Degenin ja toisten nuorukaisten kanssa oli
salissa saanut kuunnella piispan kertomusta.

-- Mielesi paloi eilen Savon vesille soutamaan, Pentti, virkkoi hän.
-- Nyt pääset sinne.

Pentti katsoi kysyvästi linnanherraa, joka näin äkkiä oli mielensä
muuttanut. Mutta tämä jatkoi:

-- Sinun tulee viedä sana Kylliäiselle siitä, että venäläisten
hyökkäys on odotettavissa Savonlinnaakin vastaan. Hänen on pidettävä
varansa, ettei lähetä miehiään sydänmaille syyspyynnille, vaan
vartioi linnaansa. Kuulithan piispan uutiset?

-- Kuulin.

-- Kerro ne hänelle, -- Ruotsista ei tule apua. Mutta sano Niilolle,
että me aiomme pitää puolemme Viipurissa, kestäköön hän Savossa!

Ja tuokion kuluttua Posse vielä lisäsi:

-- Sanoman vietyäsi saat ottaa selkoa, mitä perää oli Tiurin ukon
pajatuksissa, jotka sinua eilen huolettivat. Mutta muista: liiku
varoen, sillä me tarvitsemme kaikki miehemme Viipurissa!

Pentti kumarsi, aikoen enempää kyselemättä lähteä heti Hintsan
kanssa valmistamaan pitkää matkaansa: soutaakseen ensiksi Juustilan
joen latvoille ja sieltä kävelläkseen Vuoksenniskaan, josta heidän
oli hankittava uusi venhe päästäkseen Saimaan selkien yli. Mutta
ennenkuin hän ehti poistua salista, oli nuori Evert Degen, joka oli
palavin silmin seisonut hänen vieressään, kääntynyt linnanherran
puoleen, ja hän kuului nyt pyytävän:

-- Laskekaa minutkin tälle retkelle Pentin toveriksi!

-- Sinutko, lapsen! huudahti Posse hämmästyneenä. -- Onko sinullakin
siellä erämailla morsian, jonka kohtalosta olet levoton -- hä?

Evert ei siihen vastannut, seisoi vain punoittavana teräväsilmäisen
soturin edessä. Hänellä ei ollut erämailla odottavaa morsianta,
mutta täällä kotona oli hän joutunut kankeihin väleihin lemmittynsä
kanssa. Kirsti-neiti oli häntä eilisestä asti kohdellut ilmeisellä
kylmyydellä, antaen selviä viittauksia, että hän sai hakea jonkun
halpasyntyisemmän kosittavakseen. Siitä oli olo käynyt nuorelle
miehelle ahtaaksi Viipurin linnassa ja siksi hän nyt pyrki
seikkailuihin.

Posse aavisti jotain sellaista pientä lemmenriitaa ja jatkoi:

-- Jos isäsi sallii, niin lähde vain kolmanneksi soutamaan. Sielläpä
hampaasi karkenee! Mutta vielä kerran, palatkaa ajoissa!

Sillävälin kun Suomen herrat Viipurin linnan ruokasalissa jatkoivat
neuvottelujaan tämän rajamaakunnan puolustamisesta, läksi pieni
venhe linnan luoteiselta rannalta soutamaan Suomenvedenpohjan selkää
pohjoiseen päin. Taivas oli juuri vetäytynyt pilviin ja harmajaksi
oli käynyt syyskesän luonto; verkalleen, mutta tiheästi kävivät nuo
sakovat pilvet vesiä vihmomaan. Pieni venhe kelluili kuin palko
laineisella selällä ja häipyi vähitellen hämärään etäisyyteen.

Olavintornin neitsytkammion pienestä pyöreäruutuisesta,
lyijypuitteisesta ikkunasta katseli venheen loittonemista nuori
neitonen, jonka mustista silmistä valahti kyynel toisensa perästä.
Hänen sydämensä pamppaili levotonna, vuoroin katumusta, vuoroin
suuttumusta. Eihän hän ollut sitä niin vakavasti tarkoittanut, oli
leikillä vain hiukan kiusoitellut lemmittyään... Ja nyt se paha poika
pikastuneena souti tuonne tuntemattomia kohtaloita kohden!

Linnut lensivät matalalta linnanmuurin kupeitse, ikäänkuin paeten
sadetta ja syksyä, ja tuuli näytti kiihtyvän selällä, jonka
kaukaiseen, harmajaan hämärään tuo pieni venhe loittoni ja häipyi.

       *       *       *       *       *

Piispa Maunu Särkilahti viipyi vain muutamia päiviä tällä
kertaa Viipurissa. Hän kävi jokaisessa muurinsarvessa, jokaisen
joukko-osaston luona, siunasi niiden liput ja rohkaisi niiden mieltä.
Talonpojille hän kuvasi, kuinka he täällä rajaa puolustaessaan
parhaiten omiakin kotejaan puolustavat. Missä hän liikkuikin, siellä
tunsivat miehet hänen poistuessaan jäävänsä ikäänkuin piispan hengen
suojelukseen.

Kun Maunu-piispa Munkkitornin luona puhutteli vahtia, näki hän
siinä muurilla teinienkin nuoren parven harjoittelevan raskaiden
teräsjousien pingoittamista. Koulumestari Olli Bodebek toi näet
Possen käskystä joka päivä oppilaansa muurille harjoittelemaan, --
pari tuntia vähemmän latinaa päivässä, sen sijaan aseharjoituksia ja
innostusta yhteiseen asiaan, sellainen oli nyt Viipurissa komento.
Täysi sotainen innostus näyttikin vallitsevan hänen nuoressa
joukossaan. Piispa pysähtyi teiniparven luo ja virkkoi:

-- Oikein, pojat, oppikaa nyt aseita käyttämään. Sitten, kun kerran
valmistutte papeiksi Karjalaan, voitte ylpeydellä muistella olleenne
mukana kotiseutunne puolustamisessa. -- Ja pitkään, karkeaan
harmaaveljesviittaansa puetulta opettajalta, jolla oli uumenillaan
köyden asemasta leveä miekkavyö ja päässään kypärähattu -- omituinen
munkin ja soturin sekailmiö, -- häneltä piispa kysyi:

-- Oletko, mestari, itse koskaan ennen aseita käyttänyt?

-- En, luostarista siirryin tänne kouluun.

-- Sinussa on kuitenkin jäntereitä, näen. Mutta vaali säästäen
kirkkoni nuoria vesoja, mestari!

Syvästi liikutettuna siunasi piispa senkin pienen asejoukon.

Raatihuoneenportilla oli vahdinmuutto, ja siellä oli nyt tavallista
enemmän koolla kirjavaa väkeä, porvareita, käsityöläisiä ja kantajia,
oli saksalaisia, ruotsalaisia, oli suomalaisia. Piispa tiesi, että
nämä eri kansallisuudet olivat Viipurissa niinkuin Turussakin olleet
hyvin riitaiset keskenään, kilpailleet ei ainoastaan sanoin ja
käsin vaan usein kättä pitemmälläkin elinkeinoista, majamiehistä
ja kaupungin hallinnosta. Nyt näki hän heidän tuossa portilla,
jossa soi omituinen kieltensekotus, kaikessa sovinnossa järjestävän
vahdinmuuttoa, totellen alttiisti punaviittaisen pormestarin käskyjä.
Tälle piispa lausui:

-- Näyttäähän jo viha lauhtuneen saksalaisten ja suomalaisten väliltä.

-- Niin, yhteinen lehmä on ojassa, vastasi pormestari. -- Erikseen
me kyllä vielä sijoitamme erikieliset, mutta nyt ne pysyvät
hammastelematta.

-- Yhteinen kohtalo sitoo. Toivokaamme, että se myös puhdistaa ja
pehmittää mielet rauhanaikojakin varten!

       *       *       *       *       *

Rohkeammalla mielellä läksi piispa uhatusta Viipuristaan, kuin hän
oli sinne tullut. Ennen lähtöään suunnitteli hän yhdessä Viipuriin
jääväin Suomen herrain kanssa vielä eräitä viimeisiä toimenpiteitä.
Maan kaikille talonpojille oli kuulutettava uusi käsky nostoväen
lähettämisestä maata puolustamaan; mies talosta oli aseisiin
kutsuttava, ja nämä nostomiehet olivat koottavat Kymijoelle, kunnes
Viipurista saapuisi niille tarkemmat ohjeet. Aseita ja muonaa
lupasi piispa vieläkin, viimeiset voimansa ponnistaen, kerätä
näille uusille joukoille Länsi-Suomesta. Olipa Turun linnanherra
Didrik Hannunpoikakin luvannut lähettää osan linnueestaan, joka ei
ollutkaan suuri, Kymijoelle. Hän oli selittänyt, että jos Viipurin
heti alussa kävisi hullusti, silloin olisi hyvä, että edes jotakin
väkeä olisi vihollisen tiellä, pysäyttämässä sen kulkua Turkuun päin.
Sitä varten oli jo noille Turun huoveille annettu käsky saapuvain
talonpoikaisjoukkojen avulla rakentaa murroksia rantatielle, Kymin
tienoille, siellä vihollisia vartoakseen.

Mutta tämä suunnitelma ei miellyttänyt Knut Possea. Kun siitä
neuvoteltiin Viipurin vaakunasalissa piispan lähtöpäivän aamuna,
seisoi hän kauan ääneti hajallareisin uunin edessä -- se oli hänen
mieluinen lepo- ja miettimisasentonsa -- ja murisi siinä kuin vanha
sotakarhu. Vihdoin hän virkkoi melkein vihaisena:

-- Didrik Hannunpoika on jänis, -- meitä eivät auta murrokset
Kymijoella, jos Viipuri menee. Ne ovat meille vain vahingoksi.

-- Kuinka niin? kysyi piispa, ymmärtämättä vanhaa ystäväänsä. --
Eihän vara venettä kaada.

-- Tällainen vara voi kaataa. Ne puuhat näet vain idättävät väestössä
epäilystä siitä, että me täällä Viipurissa emme kestä. Meidän
_täytyy_ kestää ja kansan täytyy luottaa meihin!

-- Te tahdotte siis laskea kaikki yhdelle laudalle, lausui
Paavali-maisteri, joka hänkin pyrki katsomaan tätä asiaa hiukan Turun
kannalta.

-- Niin on asema, vastasi Posse tyynemmin, -- eikä se riipu meistä.
Jos Viipuri kaatuu, on Suomen kohtalo ratkaistu; älkäämme tätä
tosiasiaa koettako itseltämme kieltää. Turhaa on tinkiä!

Sisimpänä sydämessään tunsivat kaikki, että tämä Knut Possen vaatimus
kaikkien toiveiden kiinnittämisestä Viipuriin ja sen puolustajain
tarmoon oli kuin olikin tosi. Ja vastaanpuhumatta yhtyivät kaikki
Possen päätökseen, kun hän tuokion kuluttua ikäänkuin ratkaisuna
saneli:

-- Tuo Kymille kokoontuva väki on tuotava tänne. Sieltä se
hajaantuisi kuin akanat tuuleen, mutta täällä on varaväkeä tarvis.

Jaakkima Fleming, Louhisaaren herra, tarjoutui yhdessä jalosyntyisen
Niilo Pentinpojan kanssa lähtemään Kymijoelle, vastaanottamaan noita
eri tahoilta saapuvia talonpoikaisjoukkoja ja johtamaan niitä Turun
huovien avulla Viipuriin. Aikaa oli käytettävä viimeiseen hetkeen
asti, väsymättä, epäilemättä. Sillä päätöksellä hajaannuttiin.

Märkä oli maa ja harmaja taivas, kun Viipurin väki taas saatteli
piispaa ja hänen seuralaisiaan laivarantaan, jossa Suomen herrat nyt
hyvästelivät poismatkustavia perheitään, tietämättä, tapaisivatko
näitä enää koskaan. Alakuloisiksi pyrkivät painumaan muidenkin
saattajain mielet. Piispan lähtiessä tuntui siellä, kuin olisi juopa
asettumassa heidän ja muun Suomen välille. Täyttyyköhän se juopa enää
koskaan, se epäilys, heitä kalvoi.

Piispan vartioväki, 70 rotevaa, haarniskaanpuettua soturia, seisoi
komeana rintamana muurin kupeella, kun Maunu Särkilahti sihteerinsä
ja Knut Possen välissä astui linnasta rantatietä myöten laiturille.
Heidän kiiltoharjaiset kypäränsä, heidän pyöreät kilpensä, joista
hohteli vaskinen risti ja hopeanvärinen tähti, sekä heidän väljät
punavalkoiset asetakkinsa täyttivät Tönne-herrankin uljaat
valiomiehet kateudella. Ihaillen seisoivat Viipurin pojat tuon
pienen, vaan komean rintaman ympärillä, ja porvareistakin kuului joku
toiselleen kuiskaavan:

-- Olisipa meillä tuollaista väkeä Viipurissa!

Laiturilla hyvästeltyään häntä saattamaan saapuneet herrat,
käännähti piispa henkivartiainsa puoleen ja kävi heillekin hyvästejä
heittämään. Ihmetellen sitä väkijoukko katseli, ja Posse kysyi
hämmästyneenä piispalta:

-- Etkö ota henkivartioitasi mukaasi Maunu?

-- Te tarvitsette ne täällä paremmin kuin minä, vastasi piispa. -- Ne
ovat kelpo miehiä ja minulle rakkaita, -- käytä heitä silloin, kun
sinun täytyy iskeä isku nopeasti ja voimalla. Sinun ja Pyhän Yrjänän
suojelukseen heidät jätän.

-- Mutta vesillä väijyy merirosvoja...

-- Ehkä vie nopea alukseni, Pyhän Egidiuksen suojeluksessa, minut,
ukkovanhan, ehyenä Turkuun. Sitäpaitsi osaavat laivurini ja
Paavali-maisteri laukaista lombardiimme, jos rosvot liian lähelle
tulevat. Itselläni on minulla alttari laivassa, sen ääressä taistelen
minä rukouksen aseilla teidän ja koko köyhän maamme puolesta.

Piispa laski molemmat kätensä hellästi vanhan ystävänsä hartioille
ja leväytti ne sitten jäähyväisiksi yli tuon rannalla äänettömässä
hartaudessa seisovan väkijoukon. Hän siten ikäänkuin siunasi koko
tuon hänelle rakkaan Viipurin, jota hän nimitti hiippansa kalliiksi
helmeksi ja jonka hän nyt jätti kohtalojaan kohden kulkemaan. Mutta
se väkijoukko, joka rannalle jäi, tunsi tuolla hetkellä, kuin olisi
sen juovan yli, jonka se näki eteensä avartuvan, sittenkin jäänyt
leijailemaan piispan rohkaiseva henki ja hänen luja uskonsa.

Laiva loittoni rannasta. Vielä kerran kuului sen kannelta Maunu
Särkilahden soinnukas ääni, kun hän viimeisen siunauksensa saneli:

-- Neitsyt Maarian lempeä esirukous ja Pyhän Henrikin voimakas
suojelus vartioikoon teitä, te rakkaan kotimaani puolustajat!



X. IMMEN IKÄVÄ.


Viipurin linnan neitsytkammion kapean, lyijypuitteisen ikkunan
syvennyksessä seisoi eräänä lokakuun päivänä taas mustasilmäinen
tyttö, katsellen ulos Suomenvedenpohjan selälle, jossa syksyinen
kare kävi korkeana. Lehdetön ja kuin raiskattu oli Hiekkaniemen
lepikkoranta, jolla kylmä aalto huuhteli alastonta kalliota. Tyttöstä
melkein puistatti, kun hän taas, niinkuin niin usein ennenkin,
tiukasti tarkasteli ulappaa nähdäkseen, eikö tuon harmajan selän
takaa jo palaa se pieni venhe, joka toista kuukautta sitten sinne
loittoni ja häipyi. Ei näkynyt palaavaksi, ei näkynyt yhtään venhettä
koko aavalla selällä.

Kirsti-neiti hypelteli niitä nuoria, joilla hänen musta pukunsa
oli rinnalta nyöritetty, jättäen kaistaleen vaaleaa alusmekkoa
näkyviin, -- hän haki rukousnauhaansa, johon hän usein sai turvautua
painaakseen alas esiin pyrkivät kyyneleet. Niin levotonna sykki pieni
sydän siellä mekon alla, aina levottomammin joka päivä. Kalvennut oli
jo verevä poskikin, niin ankarasti oli häntä rangaissut se paha poika
-- pienestä leikinlaskusta vain. Mutta jospa se nyt palaisi, kaikki
hän anteeksi saisi. Vaan hän ei palaa...!

Ei asettunut levottomuus rukousnauhaankaan. Neitonen siirtyi
kangaspuihin ja koetti kutoa, mutta haluttomasti juoksi pirta
ja lanka katkeili. Raskaita askeleita kuului torniin vievistä
rappusista. Kirsti kuunteli: niin, se oli linnanherra tuo, joka
edellä kepeämmin kapusi; Degen-voudin askeleet taas olivat nuo
tanakammat. Tyttö nousi, kääräsi äkkiä pitkän huivin palmikkojensa
peitoksi, heitti turkiksilla reunustetun villavaipan hartioilleen
ja seisoi ovella tuokion kahdenvaiheilla. Uskaltaisikohan taas
kysäistä...? Sehän on turhaa...! Mutta miksei uskalla; ehkä on
Pietari-vouti saanut jonkun viestin... Onhan se mahdollista, sillä
vielä on liike vapaa Juustilaan päin. Tyttö puikahti päättävästi
ulos ja läksi kiireesti kipittämään noita kapeita, puolipimeitä
kiviportaita torniin. Rintakaiteeseen nojaten seisoivat siellä jo
nuo vanhat, rautapukuiset herrat, ääneti katsellen itäistä maisemaa.
Tyttö pysähtyi tuokioksi heidän taakseen, kooten ympärilleen
vaippaansa, jota tuuli repi. Sitten hän rohkasi mielensä ja kysyi
hiljaa Pietari-voudilta:

-- Eikö ole Evertistä mitään kuulunut?

Hetkisen viivähti huolenilme voudin kuparinruskeilla kasvoilla, mutta
hymyyn ne taas sulivat, kun hän vastasi:

-- Ei, lapseni, mutta hän tulee kyllä Pentin ja Hintsan matkassa. Ole
huoletta!

-- Lienevätkö hengissäkään enää, huoahti tyttö, koettaen turhaan
salata ikäväänsä ja huoltaan.

-- Ehkei heillä ole siellä vaara sen suurempi kuin täälläkään.
Katsoppas tuonne, Kirsti!

Pietari-vouti viittasi kädellään sinne kauas kaupungin edessä
levenevälle lakeudelle, missä vielä viime kesänä hohtelivat
keltaiset peltosarat. Siellä oli nyt uusi kaupunki, paljon suurempi
kuin Viipuri, ulottuen Pantsarlahden harjanteilta Papulanlahden
ryteikkörantaan saakka. Vieri vieressään näkyi koko tällä alueella
mataloita, likasenharmaita telttoja niin kauas kuin silmä kantoi.
Hirsitulet paloivat telttojen edustalla, niin että koko se itäinen
maisema oli hienon, harmajan savun peitossa, jota tuuli vuoroin
lennätti ylös, vuoroin painoi sakeammaksi maata vasten. Noiden
liiteleväin savupilvien lomitse näkyi miesjoukkoja häärivän telttojen
kupeilla: toiset hinasivat siellä jykeitä piiritystykkejä, joille
toiset kivesivät suoperäiseen maahan tukevampaa pohjaa, toiset taas
kantoivat suuria hirsiä, joista korkeita piirityskojeita rakensivat,
-- he kiipeilivät kuin muurahaiset siellä ristisalvoksillaan.

Mutta Pietari-voudin käsi viittasi erityisesti sakeaan
ratsuväkiparveen, joka parastaikaa kuin liikkuva piikkivesakko vyöryi
kentän poikki Salakkalahden kärkeä kohti. Kirstin sydäntä kouristi:
hän oli kuullut juuri noita ratsumiehiä kuvattavan niin hurjiksi
ja julmiksi, etteivät ne mitään elävää jättäneet jälkeensä, missä
vain kulkivat. Knut Possekin näytti ääneti tarkastavan juuri tuota
etäisyydessä kiitävää parvea, ja tuokion kuluttua hän virkkoi kuin
itsekseen:

-- Se on taas se valkoinen ritari. Jotakin juonta on siellä nytkin
tekeillä.

Jo näki tyttökin ratsujoukon etunenässä valkoisen töyhdön vilahtavan,
ja hän jäi tarkkaamaan tuota pelottavaksi kuvattua päällikköä, jonka
korkeajalkainen ratsu näytti melkein kuin koholla lentävän kentän yli.

-- Mutta hyökkäykseen eivät ne näytä tänäänkään ryhtyvän, puhui
Degen, hänkin yhä tutkiskellen vihollisten liikkeitä.

-- Viiteen päivään eivät ole nyt hievahtaneet. Juuri se minua
arveluttaa.

Knut Posse vainusi venäläisten valmistavan jotakin kepposta ja oli
levoton, niinkauan kuin hän ei heidän aikeistaan päässyt selville.

Nelisen viikkoa oli nyt kulunut siitä, kun Viipurissa vihdoin
laukesi kauan pingoittunut odotuksen jännitys ja piiritys alkoi.
Eräänä päivänä syyskuun keskivaiheilla alkoi Viipuriin tulvia
pakolaisia Kivennavalta ja Koivistolta, talonpoikia ja pappeja,
miehiä ja naisia, kertoen, että nyt on vainolainen tuhansin miehin
lähenemässä. Viipurista pantiin silloin vakoojajoukot liikkeelle,
ja nämä palasivat pian ilmoittaen, että nyt on tosi edessä. Silloin
poltettiin pois viimeiset sillat, kerättiin rannoilta pois viimeiset
venheet ja suljettiin portit. Ja kun aamu valkeni Pyhän Mateuksen,
apostolin, päivänä, syyskuun 21:senä, silloin näkivät Viipurin
tornien vartijat ensikerran vieraansa. Nuo autiot, metsättömät
kukkulat kaupungin ulkopuolella olivat yöllä saaneet asukkaita;
niiden rinteillä marssitettiin joukkoja, uusia ja aina uusia, jotka
kuin sakovat sadepilvet asettuivat toinen toisensa eteen.

Niitä saapui ehtimiseen kolmen päivän kuluessa, jalkajoukkoja ja
ratsujoukkoja; niitä lappoi kuin vettä koskesta. Ällistyneinä ja
äänettöminä viipurilaiset sitä muureiltaan katselivat. He katselivat,
kuinka viholliset verkalleen ja rauhallisesti pystyttivät telttojaan
kukkulain rinteille ja niiden väliselle alangolle ja hinasivat esiin
noita neljän sylen pituisia tulikirnujaan ja raskaita, rautaisia
heittokoneitaan, jommoisia Viipurissa ei oltu ennen koskaan nähty.
Turhaan oli Hartwig Winholt koettanut häiritä heitä siihen noin
kiintonaisesti pesiintymästä; hän oli hyökkäillyt heidän vartijainsa
kimppuun, tuottaen niille melkoiset mieshukat, hän oli koettanut
estää heitä ottamasta haltuunsa Uuraanväylän viereisiä saaria,
pistäen satimeen heidän partiojoukkojaan. Mutta mitäpä se tuntui
noihin rajattomiin laumoihin. Pian oli Posse oivaltanut, että
kaikki voimat olivat säästettävät kaupungin muurien ja tornien
vartioimiseen, ja kun viholliset lokakuun alussa panivat toimeen
ensimäisen pommituksensa, silloin nähtiin, kuinka tarkalleen joka
mies muureilla tarvittiin.

Huumaavalta, melkein herpaisevalta, oli aluksi vaikuttanut se
tärisyttävä pauke, joka läksi noista monista kymmenistä pitkin
lakeikkoa asetetuista tykeistä. Kamalaa oli ollut varsinkin noiden
pitkäin, avosuisten tuliputkien ulvonta, joista muureja vastaan
lennätettiin sekä suuria kiviä että valettuja rautakuulia, --
niihin verrattuna kuului vain pieneltä pihinältä Viipurin omain
tykkein pauke. Maa tärisi, päiväkauden peitti raskas ruudinsavu koko
ilman, yrittäen samentaa aistit viipurilaisilta, jotka eivät tämän
miespolven varrella olleet piiritystä kestäneet. Jo ensi päivinä
pelmuutti tuo pommitus niin pahasti muurin ulkosyrjiä, että heti
täytyi käydä niitä öiseen aikaan korjaamassa. Viholliset olivat jo
tehneet ryntäyksiäkin muureja vastaan, pääsemättä kuitenkaan vielä
vallihautojen yli. Suuren mieshukan olivat heille aina tuottaneet
Viipurin tykit, jotka eivät tosin kyenneet noille kaukaa ampuville
kirnuille kilpailijoiksi, mutta sen sijaan kylläkin murhaavasti
lakasivat kumoon liian lähelle uskaltavia jalka- ja ratsujoukkoja.

Possesta kuitenkin tuntui, että tähänastiset hyökkäykset olivat
olleet vasta kokeiluja ja että tosi oli vielä edessäpäin. Mutta
nyt muutamiin päiviin eivät viholliset olleet pommittaneet eivätkä
hyökänneet...

-- Olisikohan ryssillä aikomus lähettää noita joukkojaan, joita
tuolla marssittavat, Tervaniemen puolelle, puheli vouti, yhä seuraten
valkoisen ritarin liikkeitä. -- Tahtovat ehkä panna saarroksen
umpeen, ennenkuin taas hyökkäävät.

Posse seisoi kauan ääneti, ikäänkuin harkiten Pietari-voudin arvelua.
Savea oli roiskunut hänen sääriraudoilleen ja ylös haarniskaan
asti, jota ei moneen päivään oltu puhdistettu. Posse oli niissä
varusteissaan jalkeilla aamusta iltaan ja usein öisinkin pitkää
puolustuslinjaansa valvomassa. Keskipäivällä hän tavallisesti tuli
itäiseltä muurilta linnaansa vähän levähtämään, mutta silloinkin hän
aina, niinkuin nyt, ensiksi nousi Olavintorniin tähystämään. Sieltä
oli näköala laajin yli kaupungin ja vihollisleirin, sieltä saattoi
hän parhaiten päättää, mitä piirittäjä kulloinkin aikoi ja missä
omalla puolella heikkous oli.

Hän nosti hetkeksi raskaan kypärähatun päästään, antaen tuulen
leyhytellä noita ohimoilta pensastavia, harmaita tukantupsuja. Hänen
kasvoissaan oli ulkoilmaelämän antama raikas punakkuus, mutta nyt oli
silmäin ympärillä väsymystä ilmaisevia ryppyjä; hän oli nähtävästi
levon tarpeessa. Ja melkein välinpitämättömästi hän, taas päänsä
peittäen, vastasi voudille:

-- No, sittenpähän linnankin tykit saisivat työtä.

Mutta Pietari-vouti, joka ei irrottanut katsettaan noista ratsuväen
liikkeistä, huoahti vakavana:

-- Kun olisi ehtinyt Jaakkima Fleming sitä ennen talonpoikineen tänne
perille.

Nyt Possekin vilkastui, ja terästä oli taas hänen äänessään, kun hän
virkkoi:

-- Niin, totta, hän on tulossa. Virolahdeltahan hänen viestinsä
saapui, -- hän voisi olla jo huomenna täällä.

-- Niin voisi. Olisikohan vihollisella hänen tulostaan vihiä?

-- Hyvin luultavasti, heitähän kiertelee ryöstelemässä joka taholla.
-- Huolen ilme asettui taas Possen tutkivaan katseeseen. -- Mutta
miten he ratsuväkensä saavat Tervaniemen puolelle? Venheitä heillä ei
ole ja Juustilan joessa on syystulva.

Viipuri ei näet ollut vielä kokonaan saarrettu. Lännen ja pohjoisen
puolelta oli vielä liike vesitse kaupunkiin vapaa, ja sieltä
olikin vielä piirityksen ensi viikkoina tuotu kaupunkiin rehuja ja
ruokavaroja, mikäli niitä jo kolutusta maakunnasta oli saatu irti.
Läntistä rantatietä myös vielä kuljettiin; sieltä oli pari viikkoa
sitten Niilo Pentinpoika saapunut Kymiltä, tuoden mukanaan Viipuriin
pienen joukon sinne kertyneitä talonpoikaisia nostomiehiä. Ja nyt
odotettiin sieltä Louhisaaren herraa, joka silloin vielä oli jäänyt
Kymijoelle vastaanottamaan piispan hommaamia viimeisiä apujoukkoja.
Oliko nyt venäläisillä aikomus hyökätä noiden nostomiesten kimppuun?
-- se epäilys rupesi Olavintornissa tähystäviä herroja huolettamaan.

Posse oli kääntänyt katseensa satamaan päin. Siellä oli vielä
liikettä, kalastajavenheitä tuli ja meni. Viipurin asukkaat olivat
näet jo piiritykseen tottuneet. Ensimäisinä pommituspäivinä he
olivat aivan tyrmistyneet, kuin kuoleman tuskassa olivat naiset ja
lapset paenneet sitä huumaavaa pauketta luostareihin ja kirkkoihin.
Mutta vaikerrusta ei ollut kuulunut eikä sallittukaan, ja pian taas
hoitelivat noissa pienissä, mataloissa puutaloissa perheet ainaisia
askareitaan, totuttautuen piirityselämän ahtauteen. Näin kai nyt
tulisi jatkumaan, niin he arvelivat, ja äänetön tylsyyden tunne oli
heidän mielissään jo asettumaisillaan ensi päiväin hädän ja pelon
tilalle. Miehet harjoittivat elinkeinojaan mikäli vahdinpidolta
joutivat, hakivat halkoja ja kävivät kalassa, -- he eivät oivaltaneet
sitä, mikä päälliköille oli selvää, että näet vihollinen aluksi
tahtoi piiritettyjä vain väsyttää, ennenkuin iskisi musertavan
iskunsa.

Noita kalavenheitä Posse katseli, mutta hänen ajatuksensa pyörivät
yhä heidän äskeisessä keskustelussaan. Ja hän käännähti taas voudin
puoleen virkkoen:

-- Meidän täytyy lähettää Jaakkima-herralle kiirehtimiskäsky, -- joku
noista kalastajista voi soutaa sitä viemään. Ja Tervaniemen puolelle
on pantava tiedustajajoukko. Tönne Eerikinpojan ratsumiehillä kai on
parhaiten aikaa.

Sillävälin kun vouti laittoi toisen vartioista näitä käskyjä
toteuttamaan, siirtyi linnanherra taas tornin itäkulmalle
miettiväisenä tarkastamaan vihollisten laajaa leiriä. Venäläiset
olivat sinne sijoittuneet neljään eri pääryhmään; eri ruhtinaat
olivat näet koonneet omat joukkonsa päällikkötelttainsa ympärille.
Etelässä, Pantsarlahden ylängöllä, jossa Pyhän Magdaleenan kirkko
vieläkin oli pystyssä, oli siten vanhan Novgorodin tasavallan väki
majoitettuna; olivatpa Viipurin porvarit heidän joukostaan jo
tunteneet niitä ylimyksiä, joita olivat nähneet kauppamatkoillaan
Ilmenjärven rannalla. Heidän päällikkönsä, voivoodi Jaakko
Saharjevits, näkyi ottaneen itse tuon pienen kirkon tyyssijakseen.
Oikealla sivustalla sitävastoin, Papulanlahden rannalla, oli
oudonnäköisiä miehiä, pitkäliepeisissä turkkikauhtanoissa ja
mättäänkokoiset lakit päässään. Se oli kaukaista, etelävenäläistä
väkeä -- niin olivat Winholtin ottamat vangit kertoneet --, jota
kaksi veljestä, Borisoff-ruhtinaat, johtivat. Mutta ihan kaupungin
itämuuria vastapäätä oleva keskustaleiri oli suurin kaikista,
peittäen koko tuon laajan lakeuden. Siellä kuului komentajana
olevan piiritysjoukon ylipäällikkö Danilo Schtjena itse ja näillä
leiritulilla näkyi monenkirjavaa sekä jalka- että ratsuväkeä.

-- Mikä tuo valkoinen on nimeltään? kysäsi arasti Possen takana
vielä seisova neitonen, jonka silmät olivat seuranneet linnanherran
tutkivia katseita, mutta taas pysähtyneet tuohon merkillisesti
välkähtävään valkoiseen sulkakypärään, joka ratsujoukon etunenässä
liehui.

-- Se on heidän etujoukkojensa päällikkö, ruhtinas Pietari Obolenski,
liukas ja liikkuva mies. Hän se meille aina tuo enintä huolta.

-- Tuonne hän vie väkensä lahden kärkeen; harjoituksiako siellä
pitänee. -- Niin puheli Degen-vouti, katsellen epäilevästi, kuinka
tuo kiitävä joukko häipyi kukkulain taa koillisen hämärään. Mutta
käännyttyään Possen puoleen vouti huomasi tuon väsyneen piirteen,
joka nyt ikäänkuin samensi linnanherran muuten elävät, kirkkaat
kasvot, ja hän jatkoi:

-- Mutta mene lepäämään nyt sinä, Knut. Minä kyllä sillaikaa valvon
tuon levottoman ritarin liikkeitä.

-- Niin, menen kyllä; yöllä on taas oltava jalkeilla.

Hän lähti laskeutumaan porrasaukosta. Mutta ennenkuin hän sinne oli
ehtinyt, nykäsi nuori tyttö, joka levottomana taas oli tarkastellut
Suomenveden syysmyrskyistä selkää, häntä käsivarresta ja viittasi
vilkkaasti yli noiden mustien vesien. Niin oli hänen mielensä
kiihtynyt, että hän vain vaivoin sai sanat suustaan:

-- Katsokaa, katsokaa... sieltä se palaa... se venhe!

-- Niin, venhe sieltä näkyy soutavan, virkahti Posse, pysähtyen tuota
aalloilla lastuna kelluvaa alusta katsomaan.

Mutta tyttö oli jo rynnännyt Pietari-voudinkin käsivarteen ja kyseli
hengästyneenä:

-- Onko... onko se Evertin venhe?

-- Sitä en voi nähdä, vastasi vanhus. -- Mutta tänne se soutaa; mene
vastaan!

Vene läheni nopeasti lännenpuoleista rantaa, pyrkien vihollisten
näkyvistä linnan suojaan. Lentäen laskeusi mustasilmäinen tyttö
tornin kapeita rappusia, kiirehtien linnan pohjoispäässä olevalle
venhelaiturille, ja sinne käveli Possekin hänen jälestään. Ei ollut
kuitenkaan saapuva venhe Kirsti-neidin odottama. Alakuloisena jäi
tyttö muurin reunalta katselemaan yksinäistä, outoa soutajaa, joka
linnan kupeitse laski myötävirtaa kaupunkiin päin. Mutta Posse, joka
tunsi miehen erääksi kaupungin kalastajaksi, huusi hänet pysähtymään
ja kysyi:

-- Mistä soudat, Hauki-Antti?

-- Lavolassa kävin kätkemässä mertani, etteivät niitä ryssät
hävittäisi, huusi kalastaja vastaan.

-- Näkyikö vihollisia joella?

-- Näkyipä liiaksikin. -- Soutaja pysähdytti venheensä rantakiville.
-- Niitä ihan kuhisi siellä ylempänä Vatikiven kaalamossa.

Knut Possen ääni terästyi:

-- Näyttivätkö ne pyrkivän siitä yli?

-- En liian lähelle mennyt, mutta metsän läpi kuulin ryskettä, kun he
siellä kaatoivat hirsiä ja vetivät niitä koskelle.

-- Ja mitä luulet heidän siellä rakentavan?

-- Hirsisiltaa koskeen, -- näinhän siellä miehiä paaluja lyömässä...

Possen huulilta pääsi hiljainen vihellys. Nyt hän ymmärsi valkoisen
ritarin vehkeet, -- se puuhaa siis todella retkeä Lavolan ympäri
Viipurin eteläpuolelle, piiritettyjen selkään. Sitä varten tarvitaan
nyt silta Juustilan jokeen!

-- Vai saarretaan nyt Viipuri umpeen, puheli hän kuin itsekseen. --
No, kylläpä heiltä siihen väkeä riittää!

Olihan Posse arvannut, että viholliset tulisivat ulontamaan
saarron myöskin lännen puolelle, siten kaupungin puolustusvoimia
yhä useammille tahoille pilkkoakseen. Mutta siitä, että he juuri
nyt olivat tuohon kierrokseen ryhtyneet, siitä aavisti hän pahan
juonen. Heillä on siis todella tieto Jaakkima Flemingin apujoukon
saapumisesta, ja sen he tahtovat jo taipaleella nujertaa. Mutta se
on toki estettävä, päätteli Posse samassa, ja hänen äsken väsyneet
kasvonsa olivat taas pingoitettua terästä, kun hän yhtäkkiä lausui
soutajan uutista kuulemaan kertyneille miehilleen:

-- Huomiseen asti on vihollisia estettävä pääsemästä
Vatikivenkoskesta yli. Heitä on hidastettava millä hinnalla tahansa.
Tänä yönä tarvitaan Maunu-piispan miehiä!

Tuossa tuokiossa kävi Posse jo jakelemaan määräyksiään, -- ei tullut
mitään hänen levolle lähdöstään sinä päivänä. Yksi huovi ratsasti
hetken kuluttua Mäkitörmin kutsumaan Hartwig Winholtia linnanherran
puheille, toinen kävi keräämään kalastajain venheitä illaksi linnan
alle, kolmas vei viestin piispan miehille. Ja Winholtin kanssa
neuvoteltuaan päätti Posse, että vielä samana iltana isonlainen
venhekunta soutaisi Juustilan joelle, hävittämään äkkirynnäköllä
vihollisten siltatyöt sieltä ja siten hidastamaan heidän
kiertoliikettään. Winholt tarjoutui retken päälliköksi, ja iloiset
Höyhenhatut pääsivät mukaan johtamaan Uudenmaan talonpoikia, jotka
piispanväen ja aatelisten asepalvelijain lisäksi määrättiin tälle
matkalle lähtemään.

Iltapäivällä venheet laitettiin kuntoon. Vesiportilla vahtia pitäneet
uusmaalaiset talonpojat sijoitettiin niihin soutajiksi, ja heti
pimeän tultua läksi retkikunta viillettämään illaksi tyyntynyttä
selkää pitkin pohjoiseen päin.

Omituisen levottomana seisoi silloin Posse muurin reunalla, katsellen
miestensä menoa. Se retki oli välttämätön, jos mieli pelastaa
Flemingin talonpojat, sehän oli selvä, ja Winholtin taitoonhan hän
täysin luotti. Mutta sittenkin... hänen olkapäässään olevaa arpea,
joka oli kotoisin Brunkebergin taistelusta, oli taas ruvennut
vihavoimaan, ja kun sitä rupesi näin alakuun aikana kolottamaan,
ennusti se hänelle aina jotakin ikävää. Posse oli taikauskoinen,
eikä hän koettanutkaan vapautua niistä aavistavista mielialoista,
jotka hänet usein valtasivat. Hän koetti vain tuntonsa herkimmillä
säikeillä tutkia, mitä näkymättömät henget hänelle näin neuvoivat.

Raskain askelin laskeutui linnanherra muurilta ja käveli verkalleen
pimeän linnanpihan ja laskusillan yli kaupungin puolelle; Winholtin
poissaollessa oli näet hänen vietettävä yönsä Mäkitornissa. Sillan
korvassa näki hän yksinäisen naisen seisovan Tiurinukon luona
utelemassa sydämensä huolia. Niin, nuori Kirsti-neitihän se oli.
Hänet oli kai nyt se uusi levottomuus, jonka tieto vihollisten
asettumisesta Juustilan joelle oli hänessä synnyttänyt, ajanut
noidalta neuvoja kyselemään. Niin Posse päätteli, ja hän kysäsi
kylmissään vapisevalta immeltä:

-- Mitä haltija sanoo, -- palaako sulho?

-- Ukko kertoo hänen palaavan, vastasi tyttö innolla, joka ilmaisi
huolten ja ikävän keskeltä jo orastavaa toivoa. -- Mutta, jalo herra,
uskaltaako hänen luottaa?

Posse hymähti hyväntahtoisesti:

-- Luota pois, se helpottaa huoliasi. Luottaisinhan minäkin, jos hän
minulle jotakin arpoisi.

-- Ja viskaten kolikan velhon pataan virkkoi hän:

-- Katso, kertooko haltijasi tänäänkään minulle mitään?

-- Itse tiennet aavistuksesi. Mitä niitä minulta kyselet? vastasi
velho vältellen. -- Vielä ei ole liemeni sinulle valmis.

-- Se on ehkä valmis silloin, kun aikamme on täytetty, virkkoi Posse
raskasmielisenä. Mutta sitten hän taas, neitoa rauhoittaakseen,
virkkoi tyyneesti:

-- Mene levolle, tyttöni, ja vaali toivoasi, se sinulle antaa
ikävässäsi voimaa. Sitä minäkin koetan vaalia, ja sen avulla kestän.

Kirsti-neiti juoksi kevyin askelin sillan yli linnaan takaisin,
ja velhokin lähti ansiopaikaltaan majataloonsa köpittämään. Knut
Posse käveli yksin edelleen muurinvierustaa sen itäsivustalle.
Ilta oli pimeä; kuoleman äänettömyys vallitsi tuossa levolle jo
laittautuneessa kaupungissa, niin syvä äänettömyys, että se tuntui
miltei uhkaavalta. Ja rotevan soturin täytyi terottaa katseensa,
muurille silmäillessään, sillä hänestä melkein tuntui, kuin siellä
olisi liidellyt pahan ilman lintuja suurin, harmajin siivin.



XI. VATIKIVEN TAISTELU.


Pimeimmillään oli syksyn pilvinen yö, kun Viipurin linnan venhekunta,
vajaan peninkulman taipaleen soudettuaan, laski Lavolan suulle. Maata
tuskin häämöittikään, mutta tuulen jälkeen vielä käyvä kare kertoi,
että ranta on lähellä. Sounti hiljeni ja kuin hiiviskellen läksivät
venheet pitkänä jonona nousemaan vastavirtaa joelle. Airot toisinaan
raapasivat rantakiviä ja sotkeutuivat pajukkoon, joka matalana ryömi
veden rajassa. Mutta edestäpäin kuului kosken tasainen kohina ja sitä
kohden johtajavenhe, toisten seuraamana, viiletti.

Kappaleen matkaa kosken alapuolella laskivat venheet maihin joen
läntiselle rannalle. Väki nousi venheistä ja läksi ennakolta
annettujen ohjeiden mukaan astumaan rinnettä myöten lepikon läpi
koskelle. Tarkoitus oli hyökätä äkkiarvaamatta lauttasillan
vartijain kimppuun, mutta helppopa ei ollut hiljaa samota tuon
sakean rantavesakon halki. Oksia katkeili ja risukot ryskivät, ja
pianpa rupesi pimeässä yössä kuulumaan ääniä, jotka ilmaisivat, että
venäläiset olivat kuulleet vieraiden tulon ja antoivat merkkejä
toisilleen. Kosken kohinaan sekaantui juoksevain askelten töminää ja
katkonaisia varoitushuutoja.

-- Ne pakenevat henkensä edestä, kuiskasi Maunu Frille iloisena
Winholtille, kun he piispan väen etunenässä kiirehtivät koskelle
päin. Frille-veljesten oli kyllä oikeastaan määrä johtaa uusmaalaisia
talonpoikia, jotka kulkivat asemiesten perässä, mutta he eivät
malttaneet jäädä sinne jälkijoukkoon, vaan tahtoivat tapansa mukaan
olla ensimäisinä iskemässä.

-- Kunhan eivät jäisi meitä väijymään, vastasi Winholt vakavana. --
Tämä meno ei minua miellytä; kuljetaan kuin säkkipäässä.

Yön pimeys ja nuo siinä kaikuvat vieraat äänet ajoivat omituisen
rauhattomuuden tunteen metsän läpi hiipiviin miehiin. Winholtkin jo
epäili, olisiko parempi odottaa aamun tuloa ja hyökätä vasta sitten,
sillä eihän ollut tietoa, paljoko tuota vartioväkeä on ja missä se
piilee. Mutta ylempää kosken alta kuului jo etummaisten miesten
kehottava huuto:

-- Tännepäin, miehet, täällä on lauttasilta!

-- Ja vartijatko poissa? kysyi Winholt, astuen esille vesakosta
koskenviereiselle aukealle, jossa ranta toki hämärästi erottautui
virtaavasta vedestä.

-- Ei ole täällä ketään, vastasi Juhana Frille, joka veljensä kanssa
jo kompuroi lauttapaikalla olevain hirsikasain keskellä.

-- Tuonne pakenevat vartijat, -- kuule kun ryskyy metsä! lisäsi Maunu
Frille, kopeloiden äsken rakennetun hirsilautan rantaan iskettyjä
tukipaaluja.

-- Siis heti työhön käsiksi, siltaa purkamaan komensi Winholt.

Rutosti kävivät miehet katkomaan niitä paksuja vitsaksia, joilla
veden varassa kelluva hirsisilta oli rantapylväisiin sidottu, ja
hirret läksivät yksitellen virralle solumaan. Rohkeammaksi paisui nyt
miesten mieli, ja äänekäs rupatus soi pian pitkin pimeää ahdetta,
johon venheiltä nousi yhä uusia joukkoja.

Silloin kuului yhtäkkiä ylempää törmältä, sieltä, mihin vihollisten
vartijat äsken olivat väistyneet, läpi yön peljästynyt huuto:

-- Täällä väijyvät venäläiset...

Oli tuokion äänetöntä. Vaan sitten rupesi lepikosta kuulumaan rymyä
ja juoksua; sieltä kajahti säikähtyneiden talonpoikain hätäisiä
huudahduksia:

-- Vainolaiset hyökkäävät...!

-- Edestä pois... nyt venheisiin...! Vesakkorinteeltä, jossa
talonpojat vielä olivat sekaisena joukkona tulla kolunneet, syntyi
tavaton sekasorto. Kukaan ei tiennyt, mitä oikein oli tapahtunut; ei
tunnettu siinä pimeässä, kuka oli ystävä, kuka vihollinen, kaikki
työnsivät toisiaan; toiset kompastuivat kiviin, toiset juoksivat
heidän ylitseen, jokainen koetti henkensä kaupalla kiirehtiä
venhevalkamaan takaisin.

Umpimähkään he venheille ryntäsivät, omiaan tuntematta; he työnsivät
alukset vesille ja syöksyivät niihin päällekkäin silmittömän
pakokauhun valtaamina. Yksiin venheisiin työntyi siten liiaksi väkeä,
toiset läksivät melkein tyhjiltään rannasta, ja sanomaton mellakka
vallitsi niiden ääressä vesirajassa. Venheet olivat toinen toisensa
tiellä, ja virta painoi niitä kiviä vasten, jolloin moni niistä
hulahti vettä täyteen. Uimasilleen joutuneista miehistä moni hukkui;
osa vain pääsi rämpimään maihin. Ja rantaa pitkin juoksentelivat
myöhemmin tulleet yhä edestakaisin, hakien turhaan pajukosta
aluksiaan...

Sanomaton oli se sekasorto.

Kosken partaalla Winholt suomeksi ja saksaksi kiroili ja karjui
miehilleen, vaatien heitä asettumaan. Koko pelotus oli ollut
aiheeton. Vihollista ei näkynyt, ei kuulunut. Joku talonpoika oli
pensaikossa tavannut pakoon pyrkivän venäläisen vartijan ja joutunut
tämän kanssa käsirysyyn, -- siitä koko hälinä.

Mutta öisten äänien ja omain mielikuvainsa pelottamat talonpojat
olivat yhä mielettöminä kauhusta, ja kauan kesti ennenkuin he
rauhoittuivat. Kauhunsekainen vavistus heitä edelleenkin ahdisti, kun
he nyt rannalta palattuaan märkinä ja uupuneina aamun valkenemista
odottaen istuivat yökosteisella törmällä ja tarinoillaan yhä toisiaan
säikyttelivät.

Winholt tahtoi viipyä yön koskella, vihollisia pidättääkseen. Mutta
tuskallinen oli se yö. Aatelisherrat, jotka sillan purettuaan
asepalvelijoineen vartioitsivat kaalamoa, katuivat, että olivat
ollenkaan ottaneet talonpoikia mukaansa, ja koettivat turhaan
ylläpitää toisissaan rohkeaa mieltä.

Vihdoin sarasti toki aamu kylmänä, sumuisena, ja harmajana. Maisemat,
jotka vähitellen hämärinä häämöittivät sumumerestä, ne ikäänkuin
kylpivät syksyisessä usvassa, ja kauan kesti, ennenkuin sen keskeltä
esineet erottuivat toisistaan. Winholt kävi tarkastamassa joukkoansa.
Mutta juuri kun hän nousi kosken kohdalla olevalle törmälle, jossa
piispan rotevat miehet pitivät vahtia, karautti metsästä esiin
ratsujoukko, kuin kohoten kosteasta maasta, ja samalla näkyi
valkoinen töyhtö välähtävän puitten lomissa...

-- Valkoinen ritari tulossa!

-- Venäläinen ratsuväki ryntää!

Niin kajahtivat taas huudot miesten riveissä, ja onnettomuutta
ennustaen ne vyöryivät mäeltä alas koskelle ja sieltä lepikkoon,
äskeisestä hengen hädästään vielä hervottomain talonpoikain
pelästyneeseen joukkoon.

Nyt niissä huudoissa oli perää. Illalla, vähän ennen Viipurin
väen saapumista Vatikivelle, oli juuri valmistunutta lauttasiltaa
myöten viety virran yli osasto venäläistä ratsuväkeä, juuri sitä
samaa väkeä, jonka kulkua Papulanlahden kärkeen Knut Posse oli
päivällä Olavintornista seurannut. Se oli lähtenyt kiertämään
Suomenvedenpohjaa, katkaistakseen tien Viipuriin saapuvilta
suomalaisilta apujoukoilta. Winholtilla ei siitä vielä ollut mitään
vihiä. Mutta hän älysi nyt heti, että tuolle venäläisjoukolle,
joka kai oli yöpynyt jonkun matkan päähän Vatikivestä, olivat
sillan vartijat koskelta paetessaan yöpimeällä lennättäneet sanan
viipurilaisten saapumisesta, ja tämä ratsuväki se nyt, heti
aamun sarastaessa, kiireellä palasi joelle takaisin, peljäten
itse joutuvansa satimeen. Siten se nyt yhtäkkiä karahti metsästä
ällistyneiden nihtien kimppuun.

Mutta Hartwig Winholt ei hätääntynyt. Hän järjesti nopeasti toisten
aatelisherrain avulla miehensä vastarintaan. Ottelu syntyi heti siinä
törmällä, jonne aatelispalvelijat joelta kiiruhtivat piispanmiesten
avuksi. Sana laitettiin alempana oleville talonpojille, että hekin
rientäisivät otteluun, mutta vaikka taistelu törmällä pian kiihtyi
kuumaksi, ei talonpoikia näkynyt, ei kuulunut.

Taas oli pakokauhu vallannut talonpoikaiset miehet. Se pimeän ja
kylmän tuoma pelon tunne, joka heitä pitkin yötä oli värisyttänyt,
se oli heti kuohahtanut, kun törmältä alkoi kuulua aseiden kalsketta
ja ratsujen töminää, ja se sai heidät taas sokeina ryntäämään
venheilleen. Eivät edes rohkeimmat miehet voineet tuota vesakon läpi
vyöryvää joukkoa pysäyttää, -- turhaan Höyhenhatutkin koettivat
pakenevia pidättää. Taas uudistui rannassa äskeinen tungos ja hätä,
toiset työnsivät venheitä vesille, toiset niitä pidättelivät itse
mukaan päästäkseen; aluksia kallistui ja kaatui, kuten äskenkin, ja
miehiä puljahti joukottain jokeen...

Mutta ahteella taistelivat sillävälin piispan henkivartijat
ja aatelispalvelijat sitkeästi ratsumiehiä vastaan, joita yhä
sikisi metsästä. Vain verkalleen he peräytyivät lepikkoon, jossa
ratsumiesten oli vaikeampi liikkua ja käyttää pitkiä peitsiään.
Winholtin aikomus oli vähitellen peräytyä venheille, nousta niihin,
ja lähteä kiireellä soutamaan. Mutta kun peräytyvät joukot näin
olivat yhä taistellen ehtineet venhevalkaman kohdalle, josta aikoivat
äkkiä pyörrältää aluksiinsa, silloin he eivät enää nähneetkään
venheitä rannalla. Talonpojat soutivat jo joella, ja toiset venheet
kelluivat kumollaan virrassa tai täyttyneinä rantakivien välissä.
Aatelispalvelijat huusivat poistuvia palaamaan, mutta nämä eivät
näyttäneet mitään ymmärtävän. Vesakon läpi ryntäsivät sillävälin
viholliset, jotka olivat oivaltaneet vastustajainsa hädän ja
itse olivat laskeutuneet hevosten seljästä, hurjin huudoin ja
voitonvarmoina peräytyväin kimppuun. Näitä kaatui mies toisensa
perästä toivottomassa taistelussa.

Winholt raivosi ja raskasmielisinä katselivat toiset herrat,
kuinka heidän urhea joukkonsa siinä suotta sulamistaan suli. He
eivät ymmärtäneet muuta, kuin että he olivat kaikki tuomitut
kaatumaan siihen rantaäyräälle, johon he jo olivat puristetut
veden ja vihollispeitsien väliin. Niilo Pentinpoika näkyi hurjasti
tapellessaan kompastuvan, ja kohta oli puolikymmentä keihästä ojona
häntä kohti. Höyhenhatut ottelivat vielä vesakossa rinnakkain kuin
sankarit, niin että heidän sulkansa näyttivät lepikossa hyppiviltä
linnuilta, mutta peräydyttävä oli heidänkin siihen rannalle Hartwig
Winholtin ympärille, johon viimeiset eloonjääneet viipurilaiset
ryhmittyivät.

-- Tähän kai meidät nyt listitään kuin nauriit, virkkoi Juhana
Frille, leikkiään vieläkään unhottamatta.

-- Mutta hyvän hinnan me hengestämme otamme, vastasi Winholt,
viitaten kaatuneisiin viholliskasoihin.

Tuokioksi toki talttui vihollisten vimma. Heille kajahti näet
koskelta, hävitetyn sillan tienoilta joku varoitushuuto, jota
suomalaiset eivät ymmärtäneet, mutta joka monistuen kulki eteenpäin
rantaa myöten, ja pani ryntääjät hetkeksi empimään. Jo miettivät
viipurilaiset käyttää tuota henkilomaa paetakseen metsään, niin
toivottomalta kuin sellainen pako näyttikin. Mutta samassa näkivät
he venheen soutavan virtaa alaspäin, -- sen venheen olivat siis
venäläiset ensiksi nähneet ja arvelleet joelta saapuvan suomalaisille
apua.

Haapion perässä seisoi mies pystyssä, ihmetellen rannalta soivaa
melua. Hänet Winholt tunsi, -- nehän olivat noita Savonlinnassa
käyneitä sananviejiä --, hän jo viittasi heitä rantaan. Mutta liian
pieni oli Evert Degenin haapio, pelastaakseen noita vielä hengissä
olevia asemiehiä. Siksi laski perässä seisova Pentti Heinonpoika
haapionsa kivikkoon tarttuneen, kumotun sotavenheen kylkeen ja kävi
sitä rantaan hinaamaan. Miehiä juoksi rannalta veteen, he nostivat
venheen kohdalleen, ja siihen nyt Winholt hoputti hetken huoahtaneita
miehiään pelastautumaan.

Mutta vihollisetkin olivat jo älynneet, ettei viipurilaisille
saapunutkaan sen enempää apua, ja kahta kiljuvammin he taas
ryntäsivät pakoon pyrkiväin kimppuun.

Suomalaiset taistelivat vielä vedessäkin, kahlatessaan selkä edellä
venheiden luo.

Juhana Frillekin oli jo ehtinyt venheeseen, kun hän huomasi veljensä
Maunon parin miehen kanssa taistelevan vielä viimeisenä rannalla
yhä tihenevän vihollisparven keskessä. Veljeänsä ei hän voinut
sinne jättää, ja hän oli jo hyppäämäisillään veteen kahlatakseen
Maunun rinnalle ottelemaan. Mutta Winholt, joka hänkin jo seisoi
nivuksia myöten vedessä, tyrkkäsi miehen väkisin teljolle takaisin ja
työnsi samalla venheen virtaan, itse jääden seisomaan siihen yksin,
virtaavan veden keskelle.

Vihollisilta pääsi ilkkuva nauru; he tunsivat Väkitornin virkeän
päällikön ja heitä juoksi miesjoukko veteen avuttomaksi jäänyttä
vastustajaansa vangitsemaan. He jo kurottivat käsiään, -- mutta
tapasivat tyhjän. Winholt oli viskautunut uimasilleen, tuokioksi
painunut väkevän virran alle sukkeloon, ja hetken kuluttua hänen
päänsä puljahti esiin syvältä virralta.

Sakean nuolisateen siihen nyt ulvovat viholliset törmältä
suuntasivat. Mutta Pentti Heinonpoika, jonka pikkuvenhe tämän
lopputaistelun ajan oli sauvoimen varassa pysytellyt rannan likellä
ja vasta viime tingassa lähtenyt nuolituiskua väistymään, hän oli
huomannut Winholtin tempun. Kiireellä hän käski Evertin viskaamaan
köydenpään raskaissa varustuksissa uivalle soturille, tämä tarrasi
pajuköyteen kiinni, ja Hintsa souti koko voimallaan selemmäs...

Niin eteni viimeinen venhe verkalleen taistelurannalta, johon
viipurilaisten suurin osa oli kaatunut tai jäänyt vihollisten
vangiksi. Ääneti istuttiin venheessä. Nuori Evert piteli
tanakasti vitsasköyttä, jolla asejoukon päällikköä hinattiin pois
nuolenkantomatkalta. Mutta sitä tehdessään nuorukainen yhtäkkiä
hervahti istumaan ja Pentti huomasi, että käsivarsi, jolla hän jukkoa
piteli, kouristui ja vapisi.

-- Mikä sinun on, Evert? kysyi hän?

-- Se vihlasi...

-- Mikä, näytä!

Vihollisen rautapäänuoli oli iskenyt juuri siihen ojennettuun
käsivarteen. Tuska lihaksessa oli sietämätön, mutta nuori
nuoranpitelijä ei kuitenkaan päästänyt jukkoa heltiämään.

-- Autan sinua...

Pentti tarttui köyteen ja veti, voimansa viimeisilleen pingoittaen,
Winholtin virrasta venheeseen. Sitten kävi hän tutkimaan toverinsa
haavaa. Kaivosesta juoksi virtanaan helakanpunainen veri; nuoli oli
lävistänyt käsivarren lihaksen ja tarttunut siihen. Nuolenvarsi oli
katkaistava, ennenkuin saatiin irti, ja tuskasta tainnuksissaan
makasi nuori mies venheen pohjalla, sillaikaa kuin Pentti pesi hänen
haavansa ja sitoi sen hänen verisellä paidanhihallaan.

Sanaakaan ei puhuttu. Hartwig Winholt oli vesilikomärkänä istahtanut
perään ja silmäili, huoparimeen tarttuen, synkkänä sivulle jäävää
onnettomuusrantaa, missä viholliset vielä uhkailevasti inuen
juoksentelivat. Vasta kun venhe solui joensuulta Suomenvedenpohjan
selälle, missä juuri aamutuuli virkosi, vasta silloin Winholt
heilautti kannuskenkäänsä, jossa jääkylmä vesi lotisi, ja virkkoi:

-- Niin olen kuin uitettu kissa ja mieleni on vieläkin viheliäämpi
kuin sillä. -- Hän puri hammasta, etteivät hampaat loukkua löisi.
Pentti nousi samassa venheen pohjalta toveriaan sitomasta. Tälle
Winholt jatkoi: -- Mutta entä te! Tipahditte kuin taivaasta siihen
talonpoikain lähdettyä.

-- Juustilasta me vain alas laskimme.

-- Onneksenne olimme ehtineet yöllä purkaa sillan, muuten olisitte
siihen kyllä hävittäneet haapionne. Mutta ilman teidän apuanne
lepäisimme me taas nyt tuolla pajukossa, niin monta kuin meitä oli
asemiestä matkueessa. Ettehän tienneet retkestämme mitään; sattuma
kai teidät siihen toi?

-- Jos ei se lie ollut Jumalanäiti itse! Juustilassa kuulimme
pakolaisilta, että vihollisia on nähty joella, ja siksi päätimme
aamuhämärissä laskea kosket. Olimmehan Posselle luvanneet, että
linnaan me palaamme.

-- Sielläkö vasta kuulitte Viipurin piirityksestä?

-- Ei, siitä kerrottiin jo Vuoksenniskassa, johon eilen Savonlinnasta
palaten saavuimme. Vinhasti me olemme viime päivinä matkaa tehneet.

Mutta onneksemme kiirehdimme, koska nyt on tämäkin reitti tukossa.

-- Niin on. Vielä tämän päivän me olisimme venäläisiä siellä
viivytelleet, jos vain talonpojissa olisi ollut miestä.

Winholt karisti vettä viiksistään ja silmäili vihaisena kappaleen
matkaa edellä soutavia talonpoikien venheitä. Hän hautoi
sydäntyneessä mielessään ankaraa rangaistusta noille kunnottomille,
jotka akkamaisessa pelossaan jättivät asemiehet ylivoimaisen
vihollisen teurastettaviksi.

Mutta siinä hänen katsellessaan noita nolon ja avuttoman näköisiä
mekkomiehiä, suli vähitellen ankaruus hänen piirteistään. Hän
muisti, että syy ei ollut yksin näiden sotakuriin tottumattomain
talonpoikain, -- olihan heidät jätetty johdotta, päästetty ominpäin
säikkymään. Ja tuokion kuluttua hän ikäänkuin katuen lausui:

-- Ajattelin jo hirttää talonpojat pitkin Viipurin muureja, mutta
joutanevat nuo siellä sentään hyödyllisemmälläkin tavalla kuolemaan.
Pistetään heidät sellaiseen paikkaan, jossa ei pako auta; ehkä
silloin henkensä puolesta tappelevatkin!

Hintsan voimakkaasti soutamana oli pieni venhe pian tavannut toiset
alukset, sekä sen, johon henkiin jääneet aatelispalvelijat ja piispan
henkivartijat olivat pelastuneet, että nekin, joilla nuo hölmistyneet
talonpojat olivat lähteneet edeltä soutamaan. Piispan nihtejä ei
ollut enää hengissä kuin seitsemän miestä, -- heitä oli 70 urosta
eilen Viipurista soutanut! -- ja kaatuneet olivat myös useimmat
retkelle lähteneet aatelispalvelijat. Satakunta talonpoikaakin
oli hukkunut pakokauhun aikana. Mustana mieleltään Winholt sitä
huvennutta joukkoaan katseli, miettien, miten nyt näin vähentyneellä
väellä Viipuria ollenkaan käy puolustaminen.

-- Se oli kallis retki, liian kallis, huoahti hän ääneensä. -- Ja
oliko se sittenkin turha; ehtikö valkoinen ritari kumminkin Flemingin
edelle!

Kuin kaikuna hänen valitukseensa kuului asemiesten venheestä, joka
nyt souti pikkuvenheen rinnalla, toinen ääni, mutta vielä kumeampana,
vielä haikeampana:

-- Kallis oli retki, liian kallis! Se oli Juhana Frille, joka
näin raskaasti huoahti surun särkemän sydämensä pohjasta, ja se
huokaus tuntui tulevan sitäkin syvemmältä, kun se lähti muuten
iloisen miehen rinnasta. Jokainen oivalsi, että tämä haikea suru
ja pohjaton kaipaus lähinnä kohdistui hänen veljeensä. He olivat
aina olleet kuin yhteenkasvaneet, nuo sulkaniekkaveljekset. Yhdessä
he olivat Viipuriin saapuneet sitä puolustamaan, yhdessä olivat
sielläkin aina retkeilleet. Missä oli yhden höyhenhattu näkynyt,
siellä oli varmasti lähettyvillä liehunut toisenkin. Päiväksikään
eivät he olleet eronneet toisistaan. Ja nyt... Siellä oli Maunu-veli
vainolaisen nuorissa, kulkemassa kohtaloa kohti, joka oli synkempi
kuin kuolema...!

Raskaana laskeusi tämä surun tunnelma masentuneesta veljestä koko
muutenkin murjottuun retkikuntaan, joka nyt ääneti souti etelää
kohti. Ylhäällä vyörytti tuuli raskaita pilviä, jotka synkiltä
kuvastuivat alas musta-aaltoiseen veteen. Surumielisesti humisevista
rannan puista lenteli vesille asti kellastuneita lehtiä, -- siitäkin
huminasta olivat murheellisina palaavat miehet kuulevinaan yhä
uudistuvan kuiskeen:

-- Kallis, kallis oli se retki!



XII. KIRJE PIISPALLE.


Huolten päivä tuli Viipurissa siitä tuulisesta, harmaasta
lokakuunpäivästä, jonka sarastus oli nähnyt tuon kovaonnisen
ottelun Vatikiven rannalla. Heti Hartwig Winholtin palattua olivat
Suomen herrat eri torneistaan kokoontuneet Torkkelin linnaan,
jossa nyt pidettiin alakuloista neuvottelua. Puolustajajoukko oli
arveluttavasti supistunut; sen parhaat miehet, jotka olivat olleet
linnueen selkärankana, olivat kaatuneet. Piirityksen ulontuminen
kaupungin länsipuolellekin oli nyt varma asia, -- ne valkoisen
ritarin ratsujoukot, joita vastaan Winholt oli Vatikivellä
kahakoinut, saattoivat olla Tervaniemellä ja linnan vastapäisellä
rannalla millä hetkellä tahansa. Siellä oli senvuoksi Posse nyt juuri
sytyttänyt palamaan linnan karjakartanon, ettei se jäisi vihollisten
suojaksi, ja linnan "manttelimuurilta" siirrettiin parastaikaa
useampia tykkejä sen läntiselle reunalle. Jäätynyt kivikko kumahteli
niiden alla ja jymy kaikui siitä vaakunasaliin asti.

-- Kohta ollaan siis umpilukossa! virkahti Tönne Eerikinpoika, nuo
uutiset kuultuaan; hän oli näet viimeisenä kokoukseen saapunut.

-- Ja hyvästi silloin iloinen maailma! lisäsi Bitz-laamanni, sangen
happamella ivalla.

Vielä olemassaolevaa yhteyttä ulkomaailman kanssa olivat linnaan
saapuneet herrat heti päättäneet käyttää hyväkseen, lähettääkseen
vielä viimeisen kirjeen ystävälleen ja suosijalleen, Maunu-piispalle
Turkuun ja hänen välityksellään Ruotsin valtamiehille. He tahtoivat
ikäänkuin itsepuolustuksena vielä kerran kertoa, millä kannalla asiat
olivat piiritetyssä Viipurissa, ja vielä kerran pyytää apua.

Laamanni Klaus Henrikinpoika, joka oli läsnäolevista tottunein
kirjoitusmies, oli ruvennut kirjettä laatimaan, ja hänen
hanhensulkansa rapisi nyt vaakunasalin suuren pöydän päässä karkeaa
pergamenttilehteä vastaan, pysähteli ja töksähteli usein ja lähti
taas rapisemaan. Toiset herrat, jotka olivat sopineet kaikki
yhteisesti allekirjoittavansa tämän viimeisen valitusviestin, --
jonka he samalla käsittivät syytöskirjaksi Ruotsin hallitusta
vastaan, -- seisoivat nyt eri ryhmissä, toiset ikkunasyvennyksessä,
johon karjakartanon loimu hohti, toiset uunin ympärillä, missä
Winholt, joka vieläkin oli viluinen uintinsa jälkeen, nyt takkatulen
edessä raajojaan hautoi.

-- Voihan tämän valituskirjan panna menemään, mutta apua ei siitä
kukaan odottane, jatkoi Bitz katkeralla äänellä. -- Sillä eipä tänne
enää Tukholmasta ehtisi lisäväkeä, vaikka sitä heti kirjeen saavuttua
liikkeelle pantaisiinkin, -- tuskinpa Jaakkima-herrakaan enää
Viipuriin pääsee!

-- Niin, kunpa olisi edes Fleming ehtinyt perille, huoahti Pietari
Degen alakuloisesti. Ja Winholtin puoleen kääntyen jatkoi hän: --
Kunpa olisitte edes iltapäivään asti jaksaneet vihollista viivyttää!

-- Se olisi jo täällä, ellemme olisi sitä yöllä viivyttäneet ja
palauttaneet Vatikivelle, vastasi Winholt yskäisellä, mutta kumminkin
jo hiukan reipastuneella äänellä. -- Saadaan nyt nähdä, uskaltaako
valkoinen ritari lähteä joelta, ennenkuin on lauttasiltansa taas
kuntoon rakentanut.

-- Mutta saadaanko sittenkään koskaan Flemingiä nähdä, sitä epäilen,
huokaili Bitz.

Knut Posse seisoi pöydän vieressä rauhallisena, mutta terävä ilme
silmissään, seisoi siinä syrjässä, toisten herrain puheisiin
puuttumatta. Vasta kun laamannin kynä taas hetkeksi lepäsi, virkkoi
hän tälle:

-- Kerroitko jo piispalle hänen henkivartijainsa sekä Niilo- ja
Maunu-herrain kohtalosta?

-- Kaikki on kerrottu, vastasi pitkäkasvoinen laamanni, vakavana
lukien läpi kirjoitustaan. -- Nyt jo kohta kirjeen lopetankin. Olen
tässä luetellut, mitä puolustusvoimia meillä enää on jälellä ja mitä
voimia vihollisilla on. Näin olen lopuksi sanonut: "Kuinka paljo
mahdollisuutta lienee, että me näissä oloissa kauankaan voisimme enää
säilyttää Viipurin noilta rajattomilta piirityslaumoilta, sen voitte,
korkea-arvoinen piispa ja muut jalot herrat, itse päättää ja siitä
harkita, missä määrin me olemme avun tarpeessa..."

-- Siitä se heidän todellakin pitäisi ymmärtää, -- jos se nyt meitä
auttanee, todensi Bitz.

Mutta Posse, joka oli tarkkaavasti kuunnellut kirjoitusmiehen lukua,
virkkoi tuokion kuluttua miettiväisenä:

-- Lisää vielä, laamanni, yksi asia siihen loppuun.

-- Mikä asia?

-- Kirjoita tähän tapaan: Mutta sen me täällä vielä elävät Suomen
miehet vakuutamme, että niinkauan kuin meissä henki on, emme me tätä
kaupunkia jätä emmekä taistelemasta lakkaa. Sillä sehän aikomuksemme
on.

-- Se on, -- niin kirjoita! kehotti Tönne Eerikinpoika innostuneena.
Ja kaikki häntä kannattivat, -- Henrik Bitz vain edelleen katkerasti
veisteli:

-- Sen voit huoletta vakuuttaa, Klaus. Sillä jospa vielä jotakin
muuta aikoisimmekin, ei meillä ole enempää valitsemisen varaa kuin
kuoppaan pudonneella sudella, -- siitä on ryssä huolen pitänyt!

Klaus Henrikinpojan hanhensulka hypähteli taas pergamenttilevyllä.
Kaikki kuuntelivat sitä ääneti, valmiina piirtämään kirjeen
alle nimensä tai puumerkkinsä, kukin taitonsa mukaan. Mutta sen
äänettömyyden vallitessa ryntäsi ovinihti sisään vaakunasaliin ja
huudahti välittömällä riemulla:

-- Jaakkima-herran väki on tulossa Säkkijärven tieltä!

Herrat kavahtivat pystyyn ja tempasivat kypäränsä ja miekkansa,
ikäänkuin pahasta painajaisesta yhtäkkiä selvinneinä. Winholtinkin
raajoista suli kankeus kuin loihdittuna pois ja Posse huudahti ovelle
rientäessään:

-- Onko se väki jo linnan näkyvissä?

-- Ihan rantaan tulossa, kertoo torninvartija.

-- Jumalanäidille kiitos ja kunnia! Nyt venheisiin, saapuvia
noutamaan!

-- Siis ei ollutkaan öinen matkamme turha, intoili Winholt, taas
reippaana sitoen haarniskansa hihnoja ympärilleen. -- Viholliset
saimme sittenkin viivytetyiksi. Tule, Frille!

Hän tempasi mukaansa Juhana Frillen, joka koko neuvottelun ajan oli
ääneti istunut ikkunansyvennyksessä, alakuloisena katsellen liekkien
leikkiä. Ja vilkkaampi ilme virisi jo tämänkin surullisen ritarin
kasvoille, kun hän taas tapasi sulkahattuunsa ja toisten kanssa
kiirehti ulos.

Kesken jäi nyt Klaus Henrikinpojan kirjoituskin. Kaikki riensivät
johtamaan saapuvan apuväen lauttaamista läntiseltä rannalta Viipurin
puolelle. Jo sodanvaaran alkuaikoina oli näet hävitetty pois se
silta, jonka Krister Niilonpoika Vaasa aikoinaan oli rakentanut
linnasta karjakartanon puolelle ja joka rauhan aikana oli jo monet
vuosikymmenet ollut käytännössä; venheillä vain kävi nyt taas
suviseen aikaan liike kaupungista ja linnasta länteen päin. Siksi
olivat Flemingin tuomat talonpoikaisjoukotkin nyt soudettavat virran
yli, ja sitä varten oli Posse jo pitänyt varalla sekä venheitä että
soutajia.

Pian saapuivatkin ensimäiset talonpoikaisparvet, reppuselkäiset,
turkkeihin puetut miehet, kaupunkia vastapäätä olevalle törmälle,
ja viipymättä niitä ryhdyttiin sieltä lauttaamaan yli. Mutta
vaikka soutajat liukkaasti liikkuivatkin, pälyivät Possen katseet
sittenkin tavallista kärsimättömämpinä. Hän seisoi sillan päässä,
muurin harjalla, antaen siitä selvällä ja rauhallisella äänellä
määräyksiään, mutta hän tunsi yhä olkapäässään sitä luunkolotusta,
joka eilisestä asti oli siinä jomottanut, eikä hän uskonut tuon
vanhan arven tänään ennustavan sen parempaa onnea kuin eilenkään.

Jo olivat enimmät talonpojat saatetut yli ja viimeisiä rannalla
odottavia hakemaan saapui juuri venheitä. Törmällä seisoivat vielä
ne harvat Turun ratsumiehet, jotka olivat saatelleet talonpoikia
Kymijoelta Viipuriin, ja heidän keskellään näki Posse vanhan
Jaakkima-herran vakavana ja rauhallisena istuvan ratsunsa selässä.
Iloisesti puhellen palailivat jo toiset herrat linnaan päin, mutta
vieläkään ei tuntenut Posse mieltään levolliseksi. Eikä hän senvuoksi
pahasti hämmästynytkään, kun hän tuokion kuluttua näki tuon tanakan
ritarin, joka kuin patsas oli törmältä kuvastunut vaaleaa taivasta
vastaan, yhtäkkiä pyöräyttävän ympäri hevosensa ja seuralaisineen
kiireesti ajavan takaisin maihin päin. Hän arvasi syyn siihen.

-- Siinä on nyt vieras ääressä! virkahti hän itsekseen, nousten
ketterästi viereiseen Kuuritorniin tuota jälkijoukon liikettä
katselemaan.

Aivan oikein, vihollisen ratsuväkeä vilahti Tervaniemen tiellä,
valkoinen töyhtö heilahti siellä aitojen takana. Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä hupenivat ratsastajat, sekä ystävät että
viholliset, karjatalon vielä savuavain raunioiden taakse, josta
linnaan asti kajahti kavioiden loittoneva kapse.

Jännittynein mielin, henkeään pidätellen, odotti Knut-herra tuon
äkkiä syntyneen ottelun tulosta. Nähtävästi oli vain joku pieni
vakoileva etujoukko venäläisiä vasta ehtinyt perille, koska Fleming
noin arvelematta hyökkäsi sitä häätämään. Hetken kuluttua sieltä
taas kopina kuuluikin, ja turkulaiset huovit näkyivät nopeasti
karauttavan rantaan, vesirajaan asti, jossa venheet odottivat.
Mutta erästä haavoittunutta he tukivat keskessään, ja pari miestä
laskeusi satulasta nostamaan häntä venheeseen, sillävälin kuin toiset
kiireellä taluttivat ratsujaan veteen, uittaakseen ne venheiden
perässä salmen yli.

Posse silmäili hätäisesti tuota häärivää joukkoa. Missä on
Louhisaaren herra? -- hän ei nyt nähnytkään enää tuota tanakkaa,
suoraselkäistä vartta... Vaan eikös se olekin juuri Jaakkima-herra
tuo, jota ne siinä asettelevat venheen pohjalle, samalla kun alukset
jo rannasta lähtevät.

-- Taas sen valkoisen työtä! virkahti Posse päätään punoen, ja käveli
alas valkamaan, jonne toisetkin herrat nyt kiireellä kokoontuivat.

He seisoivat siinä, venheen rantaan laskettua, ääneti ja
huolestuneena katsellen, miten Jaakkima-herraa käytiin maihin
kantamaan. Hän lepäsi miesten käsivarsilla niin hervotonna,
liikahtamatta, niin kalpeana, -- pahanpa haavan näkyy vanhus tuossa
pikku-kahakassa saaneenkin. Posse astui likemmäs, vanhaa ystäväänsä
tervehtimään ja tapasi häntä kädestä...

Jaakkima Fleming oli kylmänä!

Nostajat pysähtyivät melkein säikähtyneinä. Mutta Posse paljasti
päänsä, teki ristinmerkin ja huoahti raskaasti:

-- Siis sinäkin meidät jätit!

Ja toisten herrain joukosta kuului valitus vielä haikeampana näiden
kaikkien vastoinkäymisten johdosta.

-- Hylkäsikö jo jumalanäiti meidät!

Kun hetkisen kuluttua Jaakkima Flemingin kangistuva ruumis
haetuilla ruumispaareilla kannettiin linnaan ja ruumiin valvojiksi
kutsutut harmaaveljet hiljaisen saattueen etunenässä peitetyin päin
hyräilivät sielumessua, silloin näkivät sillan yli paarien perässä
astuvat herrat, kuinka Siikaniemen rannalle ehtineet venäläiset,
joiden joukot myötään sakoivat, jo vilkkaassa touhussa asettelivat
jalustoille mukanaan tuomiaan tykkejä. Niiden suut ammottivat
uhkaavina linnaa ja kaupungin satamata kohti. Henrik Bitz kuiskasi
vieressään astuvalle Tönne-herralle:

-- Nyt ovat kalat merrassa, -- pian kai ne paistetaankin!

Ja kun ruumis oli linnankirkossa juhlajalustalle asetettu ja
vahakynttilät sen ympärillä sytytetyt, silloin kuulivat vainajan
vieressä hartaina seisovat herrat ensimäisen laukauksen pamahtavan
salmentakaiselta rannalta. He seisoivat kuitenkin liikahtamatta,
kunnes munkkien "Reqviem" oli alttarilla päättynyt. Mutta sen
"amenta" säestikin toinen laukaus Pantsarlahden puolelta ja kolmas
Papulan rannalta, ja silloin katsahtivat soturit toisiinsa. He
oivalsivat, että nämä olivat nyt merkkilaukauksia: tiedonanto siitä,
että kiertävä joukko oli ehtinyt perille, ja piirittäjäin vastaus,
että he olivat sen ymmärtäneet. Mutta vielä eivät olleet paarien
vieressä seisovat herrat ehtineet sanaa keskenään vaihtaa, kuin
Siikaniemen puolelta jo laukaus toisensa perästä jymähti ja linnan
muuriin sattuneet kivet sitä täräyttivät.

-- Se on pommituksen alkua, virkahti Posse. -- Nyt kukin
vartiopaikalleen!

Herrat peittivät päänsä ja puristivat ääneti toistensa kättä.
Bitz-laamanni tarttui vainajankin kylmään käteen ja virkkoi:

-- Hyvästi veli sinäkin. Ehkäpä pian tavataan!

Kiireellä astuivat miehet kirkosta, vyöttivät väleen etuhuoneeseen
jätetyt miekat vyölleen, ja lähtivät rientämään vartiopaikoilleen.
Knut Possen kasvoilla oli taas rauhallinen, terve, nuortea ilme, ja
astuen Bitzin rinnalla linnanpihan poikki virkkoi hän tälle rohkeasti:

-- Pois alakuloisuus, laamanni! Soitto alkaa.

-- Joko kolotus olkapäästäsi hävisi? kysyi Bitz.

-- Jo. Terveet ovat vereni taas. Viipuri on vielä meidän ja meille se
jää, jos jokainen paikastaan vastaa, paukkukoon mistä päin tahansa.

Mutta kyllä se sinä päivänä paukkuikin joka taholta. Venäläiset
olivat ilmeisesti säästäneet pommituksensa siksi, kunnes
heidän Lavolan kautta kiertänyt väkensä oli saapunut kaupungin
länsirannalle, ja nyt he panivat kaikki kirnunsa yhtaikaa soimaan.
Ei ollut heidän tykkitulensa koskaan ollut näin kuumaa. Päivä oli
jo ohi puolesta, hallavat pilvet soutelivat yli taivaan; sumuista,
harmajaa oli koko syksyinen luonto kaupungin ympärillä. Sen
syyssumun keskeltä leimahteli nyt salamoita vuoroin koillisesta,
vuoroin kaakosta, vuoroin lännestä tai joka kulmalta yhtaikaa, niin
että väliin nuo aukeat maisemat tuntuivat räiskyviltä, savuavilta
tulijärviltä. Eikä yhden laukauksen kaiku ollut koskaan ehtinyt
monistua ja häipyä, ennenkuin siihen jo sekaantui toisen väkitykin
ulvova vongunta taikka pienemmän tuliputken terävä vihlaus. Katujen
varsilla olevat pienet puutalot vavahtelivat, ja milloin niihin osui
ammuttu kivi, suistuivat ne läjään, sulkien kapean kadun. Mutta
elävää olentoa ei kaduilla näkynyt, koiratkin hiipivät inuen aittojen
alle. Miehet olivat rientäneet muureille ja naiset olivat taluttaneet
itkevät lapsensa kellareihin, joissa heillä oli kaivot ja uunitkin,
voidakseen niissä lymytä vaikka vuorokausia. Katanpään kirkossa
ja molemmissa luostareissa vain soitettiin kelloja ja pidettiin
yhtämittaista messua koko ammunnan ajan.

Pommitus jatkui, läheni, koveni... Viipurin pitkät muurit ja
nuo monet tornit olivat äänettömät. Niiden pienet tykit eivät
kantaneet etäältä ampuvaan viholliseen asti ja siksi ei niillä
vastattu. Valppaina siellä kuitenkin miehet seisoivat, vakavina ja
rauhallisina paikoillaan, niin palkkasoturit kuin aatelispalvelijat
ja talonpojat, jotka viimemainitutkin, nähdessään vihollisen edessään
ja tietäen tehtävänsä, nyt pysyivät hätäilemättä. Päälliköt panivat
merkille, mihin noiden tulikirnujen ja heittokoneiden kivet ja
luodit sattuivat, käydäkseen heti pimeän tullen pahimpia vaurioita
korjaamassa. He odottivat tyynesti hetkeä, jolloin viholliset
lämpenevät ja ryntäävät lähemmäs; silloin on heidän vuoronsa
sytytyssauvojaan käyttää. Joskus vain laski Winholt Väkitornista
laukauksen sinne vihollisten sakeaa keskustaa kohden, ikäänkuin
hiukan häiritäkseen heidän kekoaan. Knut Posse ratsasti rintamaa
pitkin muurinsarvesta toiseen, tarkasti paikat, kehoitti ja rohkaisi
miehiään. Winholtille, joka hääri tornin laella tykkiensä kimpussa,
hän alhaalta huusi:

-- Tänään taistelevat uusmaalaiset kuin sankarit, sen näen heidän
kasvoistaan.

-- Tänään heillä ei olekaan mihin paeta, heidän täytyy taistella
henkensä puolesta, vastasi Winholt tornista.

Taas jymähti tornin jalusta, kun tynnyrinpohjan kokoinen kivi siihen
iski. Posse kysäsi hiukan huolestuneena:

-- Repivätkö pahasti muuria?

-- Vähän repivät. Mutta huomenna se on terve taas!

       *       *       *       *       *

Linnankin tykeistä annettiin silloin tällöin vastaus läntiseltä
rannalta soivaan pommitukseen. Torkkelin linna oli asemansa vuoksi
tämän piirityksen ajan säilynyt kokonaan pommitukselta, mutta tänään
sai se kestää tuiman tulikokeen. Nuo jykeät harmaakivimuurit näkyivät
kuitenkin tyynesti sen kestävän, ja rauhallisesti johti Pietari
Degen, joka siellä toimi päällikkönä, noita virassaan harmaantuneita
linnannihtejä, joiden apulaisiksi ja opetettaviksi nyt oli komennettu
Kymiltä juurikään saapuneita talonpoikia. Pietarin apulaisena taas
aherti siellä hänen sukulaisensa, äsken Savosta palannut Pentti
Heinonpoika, joka linnassa oli kohonnut tykkimestarin virkaan. Hän
heilui siinä jo vallan lämmenneenä, hikisenä ja mustana, käännellen
putkeaan vihollisten liikkeiden mukaan.

Hänen takanaan mutta häntä likinnä seisoi nuori talonpoika, joka
silmät pyöreinä katseli leimahtelevia tulia, osaamatta vielä paljon
avuksi olla. Häntä Pentti työnsä keskeltä aina väliin puhutteli,
vaikka nuorukainen paukkeelta vaivoin kuuli hänen ääntään.

Se oli Viljo, nuorukainen Sysikorven Juuritaipaleelta. Hänkin oli
Flemingin matkueessa nyt saapunut Viipuriin. Kun lisää väkeä oli
sieltä sisämaastakin vaadittu ja sotaan halukkaita oli vähän, oli
Viljo lupauksensa mukaan lähtenyt nostomieheksi Viipuriin, jossa
tiesi tapaavansa sukulaisensa. Sitenpä olikin hän toisten tulokkaiden
kanssa melkein suoraa päätä joutunut tähän pommitukseen, joka aivan
herpaisi aistit sydänmaan hiljaisuudesta tulleelta maalaispojalta.
Pentti tähtäili ampumareijällä putkensa siihen sakeimpaan
vihollisparveen, joka liikkui vastapäisellä rannalla, ja laukasi.
Multa pelmahti mäenrinteestä, ihan vihollisten edessä, jotka nyt
tykkineen peräytyivät vähän ylemmäs törmälle.

-- Väistivätpä! huudahti Viljo, alkaen jo leikkiin innostua.

-- Mutta ehkä kantaa kirnumme sinnekin asti, puheli Pentti, kaataen
uusia tulirakeita sytytysreikään. -- Viivyitkö kauan Kymijoella,
Viljo, ennenkuin tänne lähditte?

Viljon koko huomio oli kiintynyt vihollisten liikkeisiin, ja vasta
kun Pentti oli kysymyksensä uudistanut, vastasi hän siihen:

-- Muutamia päiviä vain oltiin Kymillä. Mutta nyt se varmaankin särki
muurin.

Venäläisten ampuma kivi oli iskenyt ihan heidän alapuolelleen ja niin
tuntuvasti oli pohja tärähtänyt, että se pojalta sanan katkasi.

-- Ei särkenyt; se on kuin kalliota, vastasi Pentti rauhallisesti,
näyttäen vastatulleelle sitä kylmäverisyyttä, jota piirityksessä
kysytään. Mutta taas palasi hän kotioloihin: -- Tuletko ihan suoraa
päätä Vahvajärveltä?

-- Pari viikkoa sitten sieltä läksin... terveisiä laittoivat sinulle.

Viljo seurasi jännityksellä, miten venäläiset taas tähtäsivät erästä
suurta tulikitaansa ihan kohti ja vastasi senvuoksi hajamielisesti.
Mutta Pentin kysymykset kävivät yhä kankeammiksi, kuta enemmän
kotipuolen oloja mainittiin.

-- Ja terveinäkö siellä eletään? Eikö ole siellä vainolainenkaan
käynyt vierailemassa?

-- Ei ole toki kuulunut, -- tännehän tuo on tullut. Näe, millaisia
laumoja siellä on pitkin peltoja!

-- On se yritellyt sinne teillekin, eikö lie perille asti ehtinyt...

Pentti oli itse äsken juuri palannut seuraamasta sen vainolaisjoukon
jälkiä, joka taas oli Savoa poltellut ja ilmeisesti pyrkinyt
Hämeenkin puolelle. Oliko siitä joku osa sinne kulkenut, siitä ei
hän ollut päässyt varmuuteen, ja siksi asui yhä vielä levottomuutta
Pentin mielessä. Hän tiesi kyllä ryöstäjäin pääjoukon jo palanneen
omille mailleen, mutta Kosoisen kulkuja hän epäili, ja siksi
hän nyt siinä tykkitulen keskellä laskeskeli, oliko tuo hänen
verivihollisensa voinut vielä Viljon lähdettyä käydä Hämeen kannaksen
takana. Putki oli jo täytetty ja hän vei rauhallisesti pitkävartisen
tuohuksen sytyttimeen; mutta sitä tehdessä hänen ajatuksensa
retkeilivät kaukaisilla erämailla eikä hän malttanut odottaa
taistelun taukoamista, udellakseen yhä tarkempia tietoja nuorelta
heimolaiseltaan.

-- Eipä kantanut enää perille asti, huudahti Viljo, kun näki pellon
pölähtävän latokartanon raunioiden alla, joiden taakse venäläiset nyt
olivat vetäytyneet.

-- Ei näy kantavan... Kävitkö Suopellossa? Kuinka siellä isä-ukko
jaksaa?

-- Vanhuus hänet jo tuntuu voittavan; harvoin hän enää vuoteeltaan
nousee... Nyt ne sytyttävät taas... kas, ylipä lensi, torninseinään
iski!

Kotvaan aikaan ei puhuttu mitään. Tornin laesta laskeutunut
linnanvouti Pietari Degen kävi neuvomassa talonpoikia, jotka
kellarista kantoivat muurille uusia ampumavaroja, ja hän nyt kertoi,
kuinka kuumaksi ottelu oli kaupungin itäkulmalla kehittynyt,
-- siellä viholliset jo kävivät ryntäämään. Yhä kuumemmaksi
kiihtyi pommitus nyt läntiseltä rannaltakin; salamat iskivät ihan
päällekkäin, vesi kuohahteli, kun siihen kivet putoilivat, ja linnan
pohjakallio särisi. Hetkeksikään pysähtymättä työstään laukasi
Penttikin yhä tiheämmin tykkinsä, mutta hänen ajatuksensa kiertelivät
aina vain kaukana. Ja yhtäkkiä hän seisahtui Viljon eteen ja kysyi:

-- Entä Marketta, miten hän voi?

Viljo ei käsittänyt, miten Pentillä oli mieltä tässä jyryssä, johon
kaikki aistimet hukkuivat, yhä kotikuulumisia kysellä. Hänelle
selvisi sentään, että suuri levottomuus hänen toveriaan jäyti, ja hän
vastasi, rohkaisten:

-- Terveempi jo on. Luullaan sen siitä vielä kostuvan...

Mutta tuskin oli hän sen saanut sanotuksi, kun hän tunsi lentävänsä
pitkän matkan päähän ja sora täytti hänen suunsa ja silmänsä.
Vihollisen laukaus oli särkenyt kappaleen rintavarustusta ja
viskannut siitä repimiään kiviä ja savipaloja toverusten kasvoille.
Pentiltäkin oli sytytin pudonnut kädestä ja kotvasen hänkin siinä
syleskeli ja varisti soraa tukastaan.

Mutta pianpa hän taas pisti kypärähatun päähänsä, kiirehtien
sytyttämään tuohustaan muurinkupeella palavasta hiiloksesta. Ja kun
hän nyt tähtäsi ja laukasi sitä laukasemistaan, niin repäsevältä,
riemuavalta soitolta hänestä jo tuntui tulikirnujen ulvonta;
melkeinpä oli hänellä halu hihkaista laukaustensa sekaan.

Mieli oli nyt taas miehellä reipas ja toivehikas. Nyt oli Pentti
mietteissään päässyt varmaksi siitäkin, että turhaan se on rauennut
Kosoisen kosto. Loppuu se kerran tämäkin tohina ja sitten... niin
sitten suoritetaan ne luvatut lunnaat ja siitä alkaa elämä taas
uusilta raiteilta...!

Kaukaa Mustainveljesten luostarin luota kuului väkirynnäkköön
käyneiden vihollisten huutoja. Heidän vaskitorvensa pärisivät
niin riettaan raikuvasti tykinpaukkeen seasta, että vanhat
linnannihditkin kääntyivät sitä huolella kuuntelemaan. Mutta Penttiä
se ei huolettanut; hetkeäkään hän ei uskonut vihollisten pääsevän
kaupunkiin. Rynnätkööt, rämiskööt, riehukoot, kyllä se kestetään,
niin hoki hän itselleen, täyttäen putkensa ja laukaisten sitä,
sillaikaa kun päivä kului iltaa kohti ja taukoamaton taistelu jatkui
umpeen saarretun Viipurin jokaisella kulmalla.

       *       *       *       *       *

Iltahämärässä pommitus vähitellen hiljeni. Venäläiset olivat
ilmeisesti turhaan yrittäneet tulisella ammunnallaan kokonaan
hölmistyttää viipurilaisia. Tuimimman tulensa he kohdistivat
Munkkiportin torniin, jonka ampuivatkin vialle, ja sitä kohti he
sitten illan suussa suuntasivat väkirynnäkkönsä. Mutta Winholt ja
Posse olivat pitäneet varansa ja heidän tykkinsä lakasivat rivittäin
kumoon ryntääviä sekä ratsu- että jalkajoukkoja. Vaikka uusia laumoja
herkeämättä kasvoi kaatuneiden tilalle ja sankkoja parvia viskautui
vallihautaankin, niin harvat siitä yli kahlasivat. Kuumaksi tämä
kauan kestänyt taistelu kuitenkin kävi puolustajain harvalukuisille
riveille, joihin ei ollut varaa tuoda uutta väkeä väsyneiden sijaan.

Onneksi esti pimeä venäläisiä uudistamasta hyökkäystään, -- liian
myöhään päivällä olivat viholliset tänään, kiertäjäin viipymisen
vuoksi, alottaneet ammuntansa. Mutta hikisinä, pölyisinä ja uupuneina
palasivat suomalaiset pimeän tullen puolustusasemiltaan, eivätkä
heidän päällikkönsä, verkalleen pimeän kaupungin läpi linnaan
astuessaan, voineet olla ajattelematta, mitenkähän tänään olisi
käynyt, jos päivää olisi jatkunut pitemmälle. Ja huomenna alkaa uusi
päivä taas...

Muurien ulkokupeilla ahersivat Winholtin palkkasoturit talonpoikain
avulla ääneti kuin muurahaiset, korjaten ammunnan aiheuttamia
vammoja. Muurien sisäpuolella taas kulkivat luostarien pitkämekkoiset
veljet jakaen hostia-astiastaan viimeistä ateriaa kuolevaisille ja
kantaen haavoittuneita hoidettaviksi. Kun tällainen saattue ihan
pimeässä kulki muurinsarven ohi, kääntyivät siinä valvovat vartijat
päin, polvistuivat ja tekivät ristinmerkin. Ja hiljainen virren
hyminä kuului tulettomilta kujilta, kun paareja kantava saattue
toisensa perästä sinne haipui.

       *       *       *       *       *

Linnan vaakunasaliin kokoontuivat Suomen herrat taas tapansa mukaan
neuvottelemaan huomispäivän huolista. Synkkävarjoinen oli tänään
Tönne Eerikinpojankin korkea otsa. Nyt oli näet Munkkiportintorni
siirtynyt hänen puolustettavakseen, ja hän oli tänään nähnyt,
kuinka helposti se olisi voinut mennä. Poissa oli ivan hymy Henrik
Bitzinkin kapeilta huulilta, sillä tämän päivän ottelussa ei ollut
hänen pilalleen sijaa. Mutta värähtämättömin kasvoin istahti
luiseva laamanni Klaus Henrikinpoika siihen pöydän päähän, jossa
hän aamupäivällä oli laatinut kirjettään. Siinä oli kirje vielä
lopettamatta hänen edessään, hanhensulka vieressä, ja kun ovinihti
oli sytyttänyt haarajalustan talikynttilät, virkkoi hän, savea
sormistaan karistaen, rauhallisesti:

-- Laitammeko siis tämän piispalle menevän kirjeen nyt valmiiksi?

-- Mutta saammeko sitä enää täältä menemään, kun kerran läntinen tie
on vihollisten hallussa? epäili Juhana Frille.

-- Vielä saamme, vastasi Posse, tepastellen lattialla ketterästi,
ikäänkuin ei häneen päivän ponnistus ja jännitys olisi mitään jälkeä
jättänytkään. -- Airut saa soutamalla kulkea Säkkijärvelle; sinne
tuskin venäläiset ovat vielä ehtineet.

Klaus-herra viivähti tuokion sulka kädessään, ikäänkuin miettien,
mitä hän siihen nyt kirjoittaisi. Mutta jo ehti Bitz hänen avukseen:

-- Kirjehän on vähällä valmis. Pieni lisäys vain tämän päivän
tapahtumista; nehän mainiosti valaisevat sitä mitä siinä edellä on
sanottu.

Klaus Henrikinpoika painautui pöytää vasten, ja taas taipui
hanhensulka hänen taistelusta kankeaksi käyneessä kädessään. Toiset
herrat jatkoivat takkatulen ääressä kuiskaillen keskustelua. Mutta
hetken kuluttua jo niisti kirjoitusmies kynttilät ja rupesi lukemaan,
mitä hän oli kirjeeseen lisännyt. Loppulause kuului: "Kerran taas
heidät karkoitimme. Mutta Jumala yksin tietää, miten tämän linnan
käy, kun vihollisen ensi kerran tekee mieli uudistaa hyökkäyksensä."

Siinä oli tulkittuna kaikkien rinnoissa tällä hetkellä vallitseva
mieliala ja ajatus, ja ääneti yhtymällä he hyväksyivät laamannin
kirjeen. Tämä virkkoi:

-- Siis kaikkien nimet alle!

Knut Posse oli jo ensimmäisenä tarttunut sulkaan. Mutta hän
rupesi pyörittämään sitä hyppysissään ja pysähdytti sen kärjen
pergamentille, lausuen hiljaa:

-- Klaus Henrikinpoika, lisää vielä tähänkin vähän.

-- Mitä?

-- Jotakin sellaista, josta näkyy, että me yhä vieläkin ollaan
miehinä pystyssä ja tahdomme niin olla loppuun asti.

Klaus-herra kirjoitti. Nyt Posse piirsi jäykillä soturinsormillaan
nimensä alle ja virkkoi, antaen kynän Bitzille:

-- Kas niin, siitä piispa meidät tuntee. Sillä vaikka tänä iltana
asuukin alakuloisuus sydämissämme, niin aamun valjetessa olemme taas
uusina miehinä jalkeilla, valmiina taistelemaan iltaan asti. Ja niin
yhä eteenpäin joka päivä, jonka meille Jumala suo.

Kuului vain hiljainen rapina suuressa, äänettömässä linnan salissa,
kun Suomen herrat vuorotellen tämän vakuutuksen alle puumerkkinsä
panivat.



XIII. PYHÄN OLAVIN JA PYHÄN EERIKIN LIPUT.


Voudinrakennuksen puolihämärässä tuvassa hankasi nuori Evert Degen
kovasimella ja villakankaalla miekkansa hamaraa, johon oli hänen
tautinsa aikana syöpynyt ruostetäpliä.

Poika oli näet maannut sairaana. Sitkas oli hänen Vatikivellä
saamansa haava ollut paranemaan, ja vieläkin kantoi hän käsivarttaan
niskan yli heitetyssä siteessä. Hiukan kalpeampikin hän oli
entistään, kun hänen siellä umpinaisessa huoneessa oli täytynyt
viettää monta viikkoa, mutta eipä ollut siltä nuori mieli tällä
tautiajalla päässyt masentumaan.

Ei, päinvastoin välkkyi hänen katseensa nyt kirkkaampana kuin
koskaan ennen, ja hänen äänessään oli lämmin elämänhalun sointu,
kun hän siinä työnsä varrella keskusteli toverin kanssa, joka istui
patjapenkillä ikkunan alla. Siitä päivästä asti, jolloin Evert oli
venheestä vuoteelle nostettu -- ja jolloin tykit olivat ruvenneet
soimaan Siikaniemen rannalta --, oli hänen luokseen joka päivä
juossut linnan päärakennuksesta se mustakulmainen tyttö, joka siinä
nytkin neuleensa yli kumartui. Hellyydellä oli tyttö tahtonut
hyvittää entisen vallattomuutensa, eivätkä he enää olleet lemmellään
leikkineet, -- sulholleen Kirsti nyt lahjapaitaa kirjaili. Heti kun
Evert oli vuoteeltaan tointunut, olivat he ilmoittaneet omaisilleen
kihlaliittonsa ja alkaneet rakennella tulevaisuutensa onnentupia.

-- Tyydyt siis tänne Viipuriin jäämään, linnanvoudin emännäksi? niin
kyseli Evert taas työnsä keskeltä, muistamatta, monettako kertaa hän
sitä tytöltä uteli. -- Voudin viran saan isäni jälkeen, kun sota on
päättynyt; se on kauan ollut suvussani. Mutta sinun sukusi on asunut
päälinnassa.

Tyttö keskeytti hänet lempeällä nuhteella:

-- Johan sen tiedät, Evert; miksi kyselet! Ja sinun Savossa ollessasi
minä päätin, että tänne minä tahdonkin jäädä.

-- Se oli minulle siis onnen matka, tuosta naarmusta huolimatta!

-- Älä noin puhu, Evert, -- se olisi voinut olla sinulle surman
matka. Kauhulla minä sitä muistelen koko ikäni.

Moneen kertaan oli Evert kertonut kihlatulleen tuon
seikkailuretkensä, joka monessa muodossa oli ollut hänelle niin
kohtalokas. Saimaan vesillä oli vilissyt vihollisia; Possen
airueiden oli täytynyt vältellä kyläsaaria ja yöpyä nuotioitta.
Mutta paluumatkalla Savonlinnasta olivat he toki tehneet kiusaakin
vainolaisille. Nämä olivat lähteneet läntistä manteretta ryöstämään
ja kätkeneet sotavenheensä. Tällaiseen kätköpaikkaan olivat airueet
osuneet ja hävittäneet siellä olevat venheet ja muonan, siten
säikyttäen karjalaisten koko joukon pois hävitystyöstä. Mutta näiden
päätä pahkaa kotiinsa palaavain vainolaisten kynsiin olivat he itse
olleet sotkeutua, -- ainoastaan huima sounti oli heidät pelastanut
Vuoksenniskaan.

Näissä Evertin kertomissa seikkailuissa ja vältetyissä vaaroissa
askarteli nytkin neulovan neitosen mielikuvitus. Mutta nuorukaisen
mietteet tähtäsivät yhäti vain eteenpäin, ja tuokion kuluttua hän
taas kysyi:

-- Ja äitisi antaa siis suostumuksensa, Kirsti? Oletko siitä varma?

-- Olen toki.

-- Hän on Ruotsin ylhäisintä sukua.

-- Mutta hänkin oppi paljo niinä kuukausina, jolloin näki minun
surevan...

-- Siispä ei muuta, kuin piirityksen päätyttyä vietetään häät,
niin iloiset häät, että niistä vielä meidän vanhoinakin ollessamme
puhutaan!

Reippain mielin nuorukainen näin suunnitteli, pistäen taas
kiiltäväksi hiotun miekkansa tuppeen ja ripustaen sen asetakkinsa
viereen naulaan. Mutta neitonen huoahti:

-- Niin, kunpa päättyisi tämä piiritys!

-- Ei kiirettä mitään, -- väitteli Evert hilpeänä. -- Vielä siinä
leikissä tahdon minäkin olla mukana. Ja parin päivän perästä sinne jo
pääsenkin. Olen kylliksi asti jo tähän huoneeseen kuunnellut tykkien
pauketta ja torvien soittoa.

Kumajava pommitus jyrisi nytkin kaupungin kaakkoiselta kulmalta.
Näin ne olivat tulikirnut jyskäneet pitkin syksyä; olivat pari,
kolme päivää vaienneet, ja taas alkaneet leikkinsä. Siihen olivat jo
tottuneet nuo nuoret keskustelijat, jotka päivisin aina kahdenkesken
istuivat voudintuvassa muun väen ollessa ulkosalla; olivatpa he
tottuneet siihenkin, että tuo jylinä, päiväkauden kestettyään,
aina illaksi taukosi. Silloin oli Evertin isä, Pietari-vouti,
taikka Pentti Heinonpoika taikka Vahvajärven Viljo, joka hänkin
tässä tuvassa majaili, -- taikka kaikki kolme -- palanneet kotiin
vartiopaikoiltaan kertomaan, mitä taas tänään oli tapahtunut
rintamalla. Ja jännitetyin mielin kotimiehet sitä hetkeä aina
odottivat.

Väliin olivat soturit palanneet päivän taistelusta reippaina ja
toivehikkaina, -- vihollisten yritys oli silloin onnella torjuttu.
Yhtenäkin päivänä olivat venäläiset kuljettaneet muurin kupeelle
rakentamiaan, korkeita piiritystorneja, joista heidän väkensä
aikoivat astua suoraan valleille; olivatpa siitä puolustajat jo
hätääntyneetkin. Mutta Posse oli palavilla nuolilla sytyttänyt tornit
tuleen ja ne paloivat siihen paikkaan piirittäjäin suureksi harmiksi.
Toisena päivänä olivat viholliset vuorostaan yrittäneet tulella
hölmistyttää Viipurin varusväkeä. Olivat rakentaneet muurin alle
äärettömiä rovioita, joiden savu sokaisi piirittäjäin silmät. Mutta
roviot olivat palaneet ja vihollisten ryntäys oli savun keskeltäkin
torjuttu, vaikka se oli lujille ottanutkin.

Mutta usein olivat taistelusta palanneet miehet yöpyneet tupaan niin
lopen väsyneinä ja masentuneina, että tuskin jaksoivat mitään kertoa
taistelun tapahtumista. Joko oli pommitus pahasti ruhjonut kaupungin
pitkää muuria, taikka oli joku ammuttu kivi niin onnettomasti osunut
johonkin vartiopaikkaan, että siitä tuskin yhtään miestä oli henkiin
jäänyt. Puolustajain harvat rivit olivat melkein nääntyä tällaisista
iskuista.

Mutta vaikka miehet olivat uupuneinakin palanneet taistelusta ja
illastaessaan alakuloisina keskustelleet heikkenevistä toiveistaan,
niin reippaina miehinä he taas aamulla olivat rientäneet
vartiopaikoilleen, jättäen rohkean, luottavan mielialan kotiinkin
koko päiväksi.

Tänään kuitenkin jatkui pauketta vielä pimeän tultuakin; siksi
pyrkivät tuvassa-olijain mielet hiukan mataloitumaan. Pommitus
tuntuikin jylisevän entistä lähempänä, ja tavallista vihlovammin
raikuivat vaskitorvet. Yhtäkkiä rupesi linnan pihaltakin kuulumaan
huutoa ja juoksua. Viime aikoina eivät viholliset olleet enää
usein kohdistaneet tultaan Torkkelin linnaa vastaan, koska olivat
huomanneet sen turhaksi, ja siksi siellä vain vanhat nihdit
pidettiin vartijoina. Nyt nämäkin olivat liikkeellä; portti narisi
ja siltapalkit kaikuivat, kun miehet niiden yli juoksivat kaupunkiin
päin.

-- Linnanväkikin on kutsuttu avuksi, virkkoi tyttö vavahtavalla
äänellä.

Levotonna oli Evertkin hypähtänyt pystyyn tuota kolinaa kuuntelemaan.

-- Jossakin muurinsarvessa on nyt vaaranpaikka, virkkoi hän ja yritti
jo hyökkäämään ulos. Mutta tyttö kiirehti edeltä, ja tuokion kuluttua
hän jo palasi kertomaan, että viholliset olivat ampuneet pahan
halkeaman Lakamundintornin kupeeseen. Nyt ne parhaillaan ryntäsivät
sitä kohti, ja siksi oli Posse komentanut linnanmiehetkin aukkoa
puolustamaan.

Ääneti istuivat nuoret kihlautuneet kuunnellen etäältä soivaa
taistelun humua. Pommitus taukosi vähitellen, mutta sitä rajummin
soivat torvet Salakkalahden rannalta. Ja Evertin tautihuoneessa
terästynyt korva erotti pian toisiakin, Pantsarlahden puolelta
kuuluvia ääniä, -- sielläkin kutsuivat viholliset uusia joukkojaan
tuleen. Mutta linnassa ja kaupungissa oli kaikki hiljaista kuin
haudassa, niin hiljaista, että oli kiduttavaa siinä odottaa ratkaisua.

Nuorukaisen mielessä kasvoi jännitys ylivoimaiseksi. Hänestä tuntui,
että siellä oli nyt juuri käsissä lopullisen ratkaisun hetki, ja
äkkiä hypähti hän naulapuun luo:

-- Kirsti, minä lähden mukaan!

-- Mitenkä taistelet käsi siteessä? -- Tyttö, jonka katseessa sama
levottomuus paloi, oli melkein odottanut sulholtaan tällaista
päätöstä, eikä hän tahtonut estääkään hänen lähtöään. Evert sitoi jo
miekkavyötä uumeilleen, vastaten:

-- Voin iskeä vasemmallani!

Nuorukainen jo oli nopein askelin kiirehtimässä ulos. Ovessa
kuitenkin jo löi häntä vastaan kylmä ulkoilma, joka taudin
heikontamaan ruumiiseen vaikutti niin voimakkaasti, että päätä
huimasi ja askeleet horjuivat. Kuuritornin luona, jonka alatse portti
vei sillalle, täytyi hänen pysähtyä nojaamaan kiviseinään. Sillalla
lähestyi juuri Pietari Degen, ja tämä nyt, kohdalle tultuaan,
kehoitti poikaansa palaamaan sisälle.

-- Mutta siellähän on nyt viimeinen ottelu, isä, tahtoisin olla
mukana.

-- Ei vielä viimeinen, poikani, mutta ehkä se pian tulee. Koeta
huomenna, jaksatko mukaan; tänään se on tarpeetonta.

-- Peräytyvätkö viholliset?

-- Eivät hyökkää enää. Valkoinen ritarikin jo ratsasti pois.

Astellessaan poikansa rinnalla linnanpihan yli asuntoonsa kertoi
vouti-vanhus, että jo oli hänkin äsken, Olavintornista taistelua
seuratessaan, luullut tuhonhetken tulleen, ja siksi hänkin oli
rientänyt kaupungin puolelle. Niin suuren läven olivat viholliset
saaneet ammutuksi Lakamundintornin kylkeen, että siitä oli kolme
miestä mahtunut rinnakkain kulkemaan. Voitonvarmoina olivat
venäläiset hyökänneet soran täyttämän vallihaudan yli tätä aukkoa
kohti, toisten samaan aikaan ahdistellessa Raatihuoneen porttia.
Mutta aukolla oli ollut väistymätön keihässeinä edessä, ja lopuksi
olivat viholliset illan pimeässä saaneet kyllänsä.

Ennen pitkää olivat taas kaikki äänet vaienneet. Tuo siirtyminen
korvia särkevästä paukkeesta pimeän syysillan hiljaisuuteen
vaikutti omituisen laukaisevasti jännittyneisiin mieliin: tuntui
vaikealta käsittää, että äskeinen hetki jo oli turmiota soittanut.
Kun Pentti ja Viljo hetkeä myöhemmin, hikisinä ja pölyttyneinä,
palasivat kotiin ja asemekot riisuttuaan kävivät aterialle, niin
luisti tarina ruokapöydän ympärillä tasaisesti kuin ainakin. Suuret
kupilliset puuroa kantoi pöytään Pietari-voudin emännöitsijä, --
hänen puolisonsa, Evertin äiti, oli näet jo kuollut, -- mutta väleen
ne tyhjenivät. Ja vasta kun miehet aterian jälkeen olutkiposta
sammuttelivat päivän pitkää janoaan, vasta silloin he oikein ehtivät
päivän kuulumisiakin kertomaan.

Se oli ollut kuuma päivä ja vaara oli pyörinyt lähellä. Kaksi
tornia oli vialle ammuttu. Synkästi oli Winholt illalla kironnut
katsellessaan, miten niistä korjaamallakaan mahtanee tulla kalua.
Vihollisilla oli ilmeisesti ollut vahva aikomus jo tänään valloittaa
Viipuri.

-- Sen olivat uhanneetkin tehdä, kertoi Degen. -- Viime yönä
laskettiin Vesiportista sisään yksi venäläisten Vatikivellä
vangitsema piispannihti. Hänet kuuluu ryssäin ylipäällikkö tahallaan
päästäneen kertomaan, että ruhtinas aikoo nyt lopultakin kukistaa
vastarinnan, ja silloin hän ei jätä kaupunkiin yhtään elävää olentoa.
Eikä silloin enää tyydytä Viipuriin, vaan otetaan samalla tiellä
Turku ja Tukholmakin, -- niin oli hän käskenyt Posselle sanomaan.

-- Sille viestille antaa Posse tietenkin saman arvon kuin heidän
ensimäiselle uhkaukselleen, että he viikossa Viipurin nujertavat,
virkkoi Pentti. -- Kaiketi heille olisi mieluisinta saada piiritys
loppumaan, sillä näillä säillä se jo käy kiusaksi heillekin, mutta
vielä on toki miestä vastassa.

-- Vielä, vaikka jo Olavintornista katsoen tänään näytti siltä, kuin
olisi vyöry päässyt kaupunkiin, huoahti Degen.

-- Se oli taas se valkoinen ritari, joka ajoi miehiään Lakamundin
aukolle, kertoi Viljo. -- Häntä he seuraavat vaikka mereen; satoja
upposi nytkin vallihautaan, mutta uusia juoksi aina sijaan.

-- Ja hän itse aina pelastuu, ihmetteli Pentti.

-- Hän on lumottu, päätteli Viljo päätään punoen, -- häneen ei mikään
pysty.

-- Ja hän se kerran tuo väkensä muurien yli, jos hän vain henkiin
jää, aavisteli Pietari-vanhus. -- Hän meille on vaarallisin.

Näitä taistelusta palanneiden muistoja ja mietteitä kuunteli syrjästä
sykkivin sydämin äsken tautivuoteelta noussut, kalpea nuorukainen,
ja yhä palavammaksi kiihtyi hänessä halu päästä mukaan siihen
tuoksinaan. Mutta vielä säkenöivämmin paloivat uuninpenkillä istuvan
Kirsti Gyllenstjernan mustat silmät, kun miehet taas kertoivat tuosta
tuhontuojasta sulkaniekasta, jonka lentoa taistelukenttäin yli tyttö
itse niin monasti oli Olavintornista seurannut. Tämän pelottoman
mutta peljättävän ritarin urho töistä oli niin usein puhuttu
linnassa, että Kirsti väliin oli unissaankin hänen nähnyt ajaa
karauttavan kohti korkeajalkaisen ratsunsa selässä... uljaana mutta
armotonna. Tuo kuva oli häneen syöpynyt vaivaavaksi painajaiseksi.
Hänen mieleensä tunkeutui aavistus, että tuo mies oli oleva hänenkin
onnensa surma.

Ääneensä virkahti tyttö äkkiä sieltä uuninkatveesta:

-- Se mies vasta tekisi sankarityön, joka valkoisen ritarin voittaisi!

Ukko Degen hymähti nuoren immen innostukselle:

-- Ei hänen kanssaan kukaan pääse ottosille, ei enempää kuin vihurin,
joka kiitää aavikon yli.

Mutta nuoren Evertin mielikuvat kiitivät jo kilpaa vihurin kanssa,
lumottua vihollista tavotellen. Eiköhän siihen sittenkin rauta
pystyisi, jos hänet saisi tavata silmä silmää vasten ja iskeä...?
Sitä hän tahtoi kerran vielä koettaa, jahka hän otteluun pääsee...
asettua kerran hänen lentonsa tielle, taistella ja ehkä voittaa...
Tuo mielikuva nosti veret pojan kalpeille poskille. Ja kun neitonen,
joka nyt oli huomannut taistelutarinoita kuunnellessaan viipyneensä
vieraissa liian myöhäiseen, nousi lähteäkseen päälinnaan äitinsä luo,
silloin riensi Evert palavin silmin hänen eteensä, tarttui häntä
molempiin käsiin ja virkkoi päättävästi:

-- Kirsti, saat nähdä, minä tapaan kyllä sen valkoisen ritarin! Ja
surmaan hänet!

-- Niin toivot, -- vaan entäpä hän tappaa sinut! Mutta onneksipa et
hänen tielleen taida päästä!

-- Pääsen! Olen taas terve ja jäntevä, -- saat nähdä. Hyökätköön
vihollinen vaikka jo huomenna!

Taistelusta palanneet miehet iskivät melkein säälien silmää
toisilleen, katsellessaan tuon hintelän, heikon poikasen uhmaa.
Mutta koreana hehkui innon tuli nuorukaisen silmässä; hän itse uskoi
antamaansa lupaukseen. Ja vielä koreammin säkenöivät neitosen tummat
silmät, kun hän katseli sulhonsa intoa ja lähtiessään siitä kuvan
mieleensä kätki.

       *       *       *       *       *

Vihollinen ei hyökännyt huomenna eikä vielä seuraavinakaan päivinä.
Tavallisestikin se piti muutamia päiviä väkirynnäkköjensä väliä
ja nyt useampia kuin ennen. Ja hyvä oli että piti. Sillä kovin
tarpeellista oli harvalukuisten puolustajain saada ponnistustensa
jälkeen levätä ja korjata niitä pahimpia vammoja, joita muureihin oli
ammuttu.

Ei joutunut Evert Degen siis vielä ensi päivinä tautihuoneesta
päästyään taistelun tuoksinaan. Hän liikuskeli nyt ulkona
kaupungilla, milloin yksin, milloin Viljon tai Pentin seurassa,
koettaen perehtyä sen muuttuneisiin oloihin, -- hänhän ei ollut
Viipuria nähnytkään, sittenkuin piiritys alkoi. Ja kovin se
olikin muuttunut. Sen pohjoinen ja itäinen osa oli melkein yhtenä
rauniona, toiset kadut olivat ummessa, toisaalla taas kulki tie
nyt entisten talonpaikkain yli. Sen oli pommitus tehnyt. Rikottuja
talouskapineita, kalvettuja luita ja soraläjiä oli pitkin syysmärkää
rantakatuakin, jonka viereisiin suojiin eläjät olivat ahtautuneet.

Mutta enimmän Evert sittenkin ihmetteli itse noiden eläjäin
muuttunutta muotoa. He liikkuivat siellä mökkipahastensa seutuvilla
ryysyihin puettuina, laihoina kuin aaveet, liikkuivat vetelinä ja
tylsinä, kuin unissaan olisivat kulkeneet. Heti ensi silmäyksellä sen
sentään saattoi nähdä, mikä noita raukkoja vaivasi: Nälkä!

Ruokavarojen loppuminen näet nykyisin ahdisti piiritettyjä yhtä
pahasti kuin vihollisten pommitus. Jo kauan oli sitä tunnettu,
kertoi Viljo kävelytoverilleen, kun he vetelällä kujalla sivuuttivat
noita nääntyviä olentoja. Ensiksi oli rehun puute ruvennut hätää
näyttämään. Lehmät oli pitänyt tappaa kaikki ja sitten enimmät
hevosetkin, -- niitä siellä olikin sitten syyskausi syöty. Mutta
lehmäin hävitessä loppui ravinto ihmisiltäkin, lapsilta maito,
aikuisilta särvin. Ja ennen kaikkea oli leipä lopussa. Viljaa oli
tosin vielä linnan varastohuoneissa, joihin Posse sitä oli koonnut
pitkin kesää, ja sotureille oli siten välttämätön ravinto riittänyt.
Mutta kaupungista olivat kaikki viljavarat lopussa.

-- Porvareiltako myös? kysyi Evert kummissaan.

-- Taiten he kyllä kuuluvat syöneen säästöjään, tiesi Viljo. --
Mutta kun meni kuukausi ja toinen ja syöjiä oli paljon, tyhjenivät
hinkalot ja nauriskuopat, -- täytettä niihin ei ole saatu mistään.
Kalastajatkaan eivät pääse verkkoineen vesille, missä vihollisten
laivoja liikkuu. Nyt kuuluvat parhaidenkin porvarien kätköt olevan
kuitit, paljo niistä on varastettukin.

-- Kuka on varastanut?

-- Nuo pakolaiset, joita piirityksen alkaessa maalaiskylistä kertyi
Viipuriin, -- niitähän ne juuri ovat nuo ulisevat ryysyjoukot!

Pahin hätä olikin Viipurissa niillä kodittomilla joukoilla, jotka
venäläisten edestä olivat paenneet kaupungin muurien turviin ja
jotka Possen kiellosta huolimatta olivat sinne jääneet. He olivat
pian syöneet vähät eväänsä ja sitten oli ollut elettävä toisten
armoilla. Mutta kuta niukemmiksi porvarien omat varastot hupenivat,
sitä vaikeammaksi kävi pyytämälläkään saada mitään. Nälkäisiä vaimoja
ja lapsia seisoskeli pahimman pommituksen aikanakin, kertoi Viljo,
linnansillalla tai raatihuoneen ovella karttamassa ruokaa, olipa
hän nähnyt heidän kaivavan esille Vesiportin rantaan haudattuja
hevosraatojakin ja öisin hiipivän halmeelle, ihan vihollisten tykkien
luo, kuokkimaan multaan ehkä jääneitä, paleltuneita nauriita.
Ihmekös, jos he ominlupinsakin ottivat, mistä ruokakätkön löysivät,
minkäs he nälälleen tekivät, kun ei luostareistakaan enää riittänyt
almuja.

Säälillä Evert katseli noita kujosissa uikuttavia raukkoja.
Mutta vielä kamalampia kuvia hän näki, kun he kulkivat Katanpään
kirkkomaan ohi. Sinne avonaisiin hautoihin kantoivat ja kaatoivat
munkit ruumiita, joita he olivat keränneet pihoilta ja kellareista.
Viljo tukki nenänsä ja kehotti Evertiä siirtymään loitommas niistä
löyhkivistä saattueista.

-- Mitä saastaisia ne sitten ovat? kysyi Evert.

-- Ne ovat ruttoon kuolleet, niille ei ole ehditty arkkujakaan
valmistaa.

Tavallisuuden mukaan oli nälän kintereillä ruvennut kulkemaan
rutto, joka ensiksi oli hiipinyt noiden nääntyväin pakolaisraukkain
ahtaisiin asumuksiin. Se siirtyi nopeasti mökistä mökkiin, lopettaen
lyhyeen nälkäisten kärsimykset, ja usein oli Viljo vartiopaikaltaan
palatessaan nähnyt noita mustiksi pöhöttyneitä potilaita kujillekin
kaatuneen, -- miesjoukko teki silloin kierroksen heidän ympäri ja
risti silmänsä. Mutta Katanpään kirkossa pidettiin pitkin päivää
messuja nuolten lävistämän Pyhän Sebastianin alttarin edustalla, joka
pyhimys saattoi rutosta suojella, jos hän armonsa soi kärsivästä
katseestaan.

Nuorta Evertiä puistatti, kävellessään tuon kiviaidalla ympäröidyn
kirkkomaan ohi, josta tuuli levitti tukahduttavan lemun; hänen
mielensä masentui, noin umpisurkeaksi hän ei ollut uskonut tilaa
Viipurissa. Vaan hänen seuralaisensa rohkaisi häntä:

-- Paljo pahemmin ovat kuitenkin asiat vihollisten puolella; siellä
tappaa tauti miehiä kasottain. Joka aamu näemme vallilta, miten
siellä nuotiotulien ympäriltä kerätään yöllä kuolleita vainajia ja
vedetään kuin rankoja suohautoihin. Surkeampi niiden onkin siellä
maata syysvetelässä maassa hirsitulien ääressä, siitä tauti pikemmin
miehet löytää ja tappaa tarkempaan kuin Winholtin tykit.

-- Mutta meitä se kai vähän auttaa, heitä on niin paljon, huoahti
Evert.

-- Paljon on, mutta hätää tämä syksy heille näyttää, jos me vain
vielä edelleen kestämme. Ja ehkä kestetään. Eilen sieppasivat
Tönne-herran miehet vihollisilta salmessa luovivan viljavenheen, sen
varassa eletään taas muutamia päiviä.

Sellainen oli mieliala Viipurissa. Vaikka epätoivon äyräällä
elettiin, ei toivomasta lakattu kuitenkaan.

Seuraavana päivänä oli nuori Evert taas Pentti Heinonpojan kanssa
kävelemässä itäisen muurin kupeella, josta tykkituli oli lakaissut
kaikki rakennukset raunioiksi ja joka nyt oli muuttunut suureksi
sotaleiriksi, missä läntisistä torneista siirretyt joukko-osastot
majailivat. Hänet oli määrätty Pentin seurassa vartiopalvelukseen
Väkitornin viereiselle muurille, jossa hänen ensi yönä piti ensi
kerran olla yövartijana, ja hän käveli nyt siellä aatelisen
asemiehen värikkäässä puvussa, joka puhtaudellaan herätti huomiota,
katsellen tapahtunutta hävitystä. Rumannäköiseksi oli käynyt
ennen muhkea muuri, jota niin moneen kertaan oli paikkailtu, se
muistutti Evertistä nyt monin paikoin keskenpoltettua tervahautaa.
Muurinsarvilla oli rintavarustuksista vain tynkiä jälellä ja niiden
juurella oli mahtavat soraläjät, joita soturit ja talonpojat
parastaikaa tonkivat, koettaen estää vallihautaa täyttymästä ja
väännellen vyöryneitä kiviä mitenkuten paikoilleen.

Varsinkin oli koillinen muurinpää Lakamundintornin vieressä
surullinen nähdä; nuorukaiset pysähtyivät hetkeksi katsomaan siinä
kuhisevaa työn touhua. Muuriin ammuttu lovi oli vieläkin auki
eikä sitä enää yritettykään paikata, sillä viholliset kohdistivat
murhaavan tulen rakennusmiehiin, milloin nämä vain laskeutuivat
juoksuhautaa auki kaivamaan. Mutta kovassa touhussa siellä kuitenkin
miesjoukko hääri Bitzin ja Frillen johdolla, joiden puolustettavana
tämä vaarallinen paikka nyt oli. Sinne vedettiin hirsiä kaupungin
raunioiksi ammutuista taloista ja sieltä kaikui kirveiden terävä
kilke.

-- Mitä ne noista hirsistä rakentavat, kysyi Evert toveriltaan
kummissaan, viitaten salvumiesten kiireiseen työhön.

-- Rakentavat muurin sisäpuolelle kokonaan uuden varustuksen, joten
vihollisilla, kun aukon läpi hyökkäävät, taas on seinä edessä.

-- Ja puuvarustuksenko luullaan siinä kestävän?

-- Hätätekoahan se on, myönsi Pentti, mutta ainahan se jotakin
auttaa, -- näet, kiviä ja soraa luodaan salvosten väliin.

Väkitorniin, joka, toisia korkeampana ja lujempana, vielä oli
jokseenkin vikaantumaton, nousivat toverukset katsomaan sitä
taistelupaikkaa, jossa Evertinkin nyt tuli saada tulikokeensa.
Tämä torni oli puolustusrintaman sydän ja siellä reilasi Hartwig
Winholt nytkin tykkejään, joiden viereen hän tornin alaisesta
kellarista kannatti ampumatarpeita. Nuorukaiset pysähtyivät katsomaan
vihollisten piirityslinjaa, joka viime viikkoina oli vedetty paljo
lähemmäs kaupunkia. Suurten väkikirnujen suut ammottivat nyt
sieltä vastaan kuin mustat maaemon silmät. Mutta varsinkin tarttui
katse noiden tykkien takana ja telttarivien kupeella ahertaviin
vihollisjoukkoihin, -- nekin olivat ilmeisesti kovassa työn touhussa.
Hoilaten vetivät mieskunnat kaukaisesta metsästä pitkiä riukuja,
joita toiset veistivät ja toiset sahasivat, niin että yhtenäinen
kalke kävi pitkin noita harmaiksi poljettuja mäkiä.

-- Mihin he noin paljo riukuja kantavat? kysyi Evert taas
toveriltaan. Mutta nyt ei Penttikään osannut vastata, hän ei
ymmärtänyt noita venäläisten vehkeitä. Silloin Winholt, nuorukaisten
viereen pysähtyen, virkkoi:

-- Ne rakentavat tikapuita, joita aikovat muurejamme vastaan nostaa.

-- Ja niitä myöten karata kaupunkiin, -- nyt selvisi Pentillekin
vihollisten urakka.

-- Vaan mitä luulette noiden mättäiden olevan, joita he telttojensa
taakse kasaavat? kysyi Winholt edelleen.

Nyt vasta nuorukaiset huomasivat, että sinne ennen sileälle kentälle
oli kohonnut omituisia suovia ja rakosia, joiden rinnalle yhä uusia
pinottiin, -- niiden tarkoitusta he eivät älynneet.

-- Ne ovat risukimppuja, selitti Winholt. -- Niitä ovat he nyt monena
päivänä metsästä vetäneet.

-- Mitä varten?

-- Tietysti täyttääkseen niillä vallihaudan ja päästäkseen siitä yli.

-- He aikovat taas siis tehdä ankaran hyökkäyksen, päätteli Pentti
noista oireista.

-- Aikovat vahvasti, ankaramman kuin koskaan ennen, vastasi Winholt,
taas tykkeihinsä kääntyen.

Hänen äänestään oli nyt leikki poissa; mutta levottomuuttakaan siitä
ei soinut, miehen itsetietoista päättäväisyyttä vain.

-- Kunnollisen tulikasteen saat sinäkin, härkäpoika, virkkoi Pentti
toverilleen, kun he, keskustornista laskeuduttuaan, jatkoivat
kävelyään muurin kuvetta etelään päin. He astuivat nyt Munkkiportin
tornille, joka sekin oli pahasti rouhittu, mutta jonka laelta
välkkyivät Tönne Eerikinpojan valppaiden miesten vaskiset kypärät.
-- Sitä kastettani jo ikävöin, vastasi Evert malttamatonna, koettaen
reippaasti heiluttaa oikeaa kättään, joka vielä oli siteen jäleltä
vähän kankea.

Vaan päivä oli jo puolessa ja nuorukaiset, joilla oli yövartio
edessä, kääntyivät nyt mustainveljesten puoleksi suistuneen luostarin
ohi oikaisemaan kaupungin läpi linnaan, jossa heidän ennen illan
tuloa oli murkinoitava ja levättävä. Ilma oli aamusta asti pureutunut
kylmäksi, pikkupakkaseksi. Se oli vihdoinkin kuivannut maasta märän,
vetelän syyssohjun ja ne katurapakot, joiden yli he harppasivat,
olivat jo hienossa jäässä. Raunioiden alasista kellareista, joissa
kaupunkilaisista melkoinen osa nyt, talojen suistuttua, piti
asuntoa, lehahti lämmin ilma vastaan paksuna, valkoisena huuruna, ja
kovettunut maa kumahteli askeleiden alla.

Hirsikasain ja kiukaanraunioiden lomitse kiertelivät nuorukaiset
raatihuoneen mäelle, oikastakseen sen pienen torin poikki, jonka
keskessä oli kaupungin suuri vaaka. Vanha, korkeakattoinen
raatihuone, joka oli rakennettu suurista, jykeistä kivistä, oli vielä
ihan ehyenä pystyssä ja sen edustalla tungeksi taas kerjäläisjoukko
kärttäen almuja, joita sieltä silloin tällöin oli nälkiintyneille
annettu, vaikka kerta kerralta yhä pienempi annos. Mutta torille
ehdittyään nuorukaiset pysähtyivät: Siellä oli nyt väkeä tavallista
enemmän vaa'an ja raatihuoneen korkeiden kivirappusten välissä. Se
oli surkastunutta joukkoa, enimmäkseen naisia, jotka tungeskelivat
toistensa ja lastensakin edelle. Heidän silmissään kiilui
toivottomuuteen kiihtyneen intohimon kekäle, heidän tajunnastaan
oli ilmeisesti hälvennyt kaikki se yleinen huoli, joka nyt Viipuria
painosti: vihollinen, piiritys, kuolemanvaara, kaikki. Jälellä oli
vain yksi ainoa tunne: jäytävä nälkä ja tarve saada se tyydytetyksi.
Siksi he, vaikka heikkoina ja huojuvina, väkijoukossa ponnistelivat
terävin kyynärpäin eteenpäin, yhäti hiljaa valitellen:

-- Leipää, antakaa leipää!

-- Teillä on ruokaa... antakaa!

-- Pivollinen jauhoja vain!

Yhä lähennellen tuo uikuttava joukko piiritti raatihuoneen portailla
seisovia herroja, jotka eivät kuitenkaan heidän huutojaan näyttäneet
kuuntelevan. Eikä näihin kärkkyjiin kiinnittänyt huomiotaan se
muukaan rahvas, jota nyt joka taholta torille kokoontui. Siellä
raatihuoneen portailla, johon Knut Possekin linnasta tullen riensi
kiireisin askelin, näytti nyt tapahtuvan jotakin merkillisempää, ja
se huomio juuri pysähdytti Munkkiportilta tulevat nuorukaisetkin.
Aatelisherrat seisoivat siellä pitkäveteisessä, neuvottomassa
keskustelussa, ja siihen neuvotteluun ottivat osaa paitsi
raadin miehet myöskin Viipurin kirkkoherra, mestari Dothlaeus
sekä mustainveljesten guardiaani, Tapani Laurinpoika, vanha,
sitkeännäköinen munkki.

-- Siellä on nyt puhe muustakin kuin nälästä, virkkoi Evert, hetkisen
tuota neuvottelua katseltuaan.

-- Siellä on joku outo mies, jota en ennen ole täällä nähnyt, -- tuo
nahkahaarniskainen, niin vastasi Pentti. -- Tule, tunkeutukaamme
lähemmäs kuulemaan.

Olkapäittensä avulla pääsivät nuorukaiset vähitellen väkijoukon
keskelle. Siellä kerrottiin, että kaukamatkainen airut oli äsken,
soutaen vihollisten laivain lomitse ja tykkien ohitse, saapunut
kaupungin rantaan ja rientänyt suoraan raatihuoneelle, jonne Viipurin
herrat kiireellä olivat kutsutut hänen viestejään kuulemaan.
Uskomattomalta se juttu tuntui, sillä kuukausmääriinhän ei ollut
Viipuriin päässyt mitään sanomaa ulkomaailmasta, mutta uskoa sitä
täytyi: siinä seisoi vieras airut. Hänen tuomansa suurenlainen käärö
kulki siellä herrojen piirissä kädestä käteen. Mikä viesti, mikä
käärö? Jännitys oli suuri väkijoukossakin, jossa "leipä"-huudotkin
hetkeksi vaimenivat.

Mutta portailla seisoi Knut Posse vieraan edessä ilmeisesti
hämmästyneen näköisenä, ja nuorukaiset kuulivat hänen tekevän
airueelle kysymyksiä, ikäänkuin hän ei olisi tämän asiaa ollenkaan
ymmärtänyt:

-- Kerrot siis tulleesi Tukholmasta asti tätä kääröä tuomaan
Viipuriin. -- Ihmeellinen juttu! Olet soutanut syysmyrskyisten merien
poikki ja vihollisten piirityslinjan läpi, -- niinkö?

-- Niin, tämä saattajani, Vehkalahden mies, voi sen todistaa.
Nopeasti olen matkani tehnytkin, sillä kiirettä käskettiin pitää.

-- Siis ensin laivalla meren yli Suomeen, sitten maitse Vehkalahdelle
ja sieltä venheellä...?

-- Niin, kun maantiet ovat vihollisten hallussa. Ja tässä nyt olen.

Airut lisäsi tämän hiukan kärsimättömästi, sillä hän oli jo kolmeen
kertaan siinä yhdeltä seisomasijalta kertonut matkansa ja asiansa,
ja hän oli melkein loukkaantunut, kun Possen silmät häntä sittenkin
tarkastivat terävästi, ikäänkuin hän vieläkin olisi epäillyt. Ja
vielä hän kysyikin.

-- Sinut lähetti siis valtionhoitaja Steen Sture, -- hyvä! Hänellä
on, sanot, laivasto ja sotaväkeä koolla Tukholmassa ja sillä hän
lupaa tulla meitä auttamaan, -- niinkö?

-- Niin. Hän käskee tervehtiä Viipurin linnanherraa, Knut Possea,
ja sanoa, että hän olisi jo ennen tullut, mutta hänellä on siellä
kotona ollut paljo vaikeuksia. Ja nyt lopuksi puhkesi rutto hänen
sotaväkeensä, niin ettei hän päässytkään lähtemään...

Henkeään pidellen kuunteli torirahvaskin tuota keskustelua,
ymmärtämättä vielä, mitä tuo kaukainen viesti tiesi. Mutta Posse
matki aluksi matalalla ja sitten terästyvällä äänellä:

-- Ei päässyt...! Steen Sturelta läksi siis vihdoinkin viesti
tulemaan Viipuriin ja hän lähettää silloin tämän käärön, nämä --
kuinka sanoitkaan?

-- Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin liput...

-- Meille avuksi ja lohdutukseksi!

Knut Posse oli harras ja uskovainen roomalaisen kirkon poika, joka ei
suinkaan epäillyt kirkkopyhimysten voimaa eikä heidän puuttumistaan
maallisiinkaan asioihin. Hän oli hurskas mies; nytkin sodan aikana
pistäytyi hän melkein joka päivä messussa, ja suojeluspyhäinsä armoon
oli hän alunpitäin itsensä ja Viipurin pelastuksen uskonut. Mutta
hän ei voinut välttää, että hänen äänessään nyt tuon valtionhoitajan
lahjan johdosta soi katkeruutta ja ivaa. Samassa hän itsekin huomasi
sen, ja melkein avutonna hän vaieten silmäili ympärilleen, ikäänkuin
löytääkseen toisten katseista suurempaa ymmärtämystä ja eheämpää
uskoa.

Mutta Henrik Bitz oli jo käynyt tikarillaan katkomaan niitä nuoria,
joilla Steen Sturen lähettämä lahja oli sidottu, ja sitä tehdessään
tämä ivasuinen viirunaama nyt airutta tutki:

-- Muistat siis varmaan, ettei valtionhoitaja lähettänyt muuta kuin
tämän...?

-- Ei muuta.

-- No, ehkä lähtee apua tästäkin.

Henrik-herra sai auki nahkasen tupen, johon toinen, huolellisesti
neulottu kangastuppi oli kätketty. Hän selvitti verkalleen, syvän
äänettömyyden vallitessa, auki senkin, ja vihdoin sieltä hulmahti
esille suuri, silkkikankaasta tehty, kullalla ja kuvioilla kirjailtu
lippu, -- ensiksi yksi ja sitten toinen. Ensimäisessä nähtiin
kuvattuna Pyhän Eerikin särmälaitainen kruunu, toisessa Pyhän Olavin
rautainen käsivarsi ja miekka.

Liput levitettiin kansanjoukon nähdä, ja vieressä seisova
Viipurin kirkkoherra sekä isä Tapani Laurinpoika polvistuivat
heti hartaina näiden pyhimysesineiden eteen. Heidän esimerkkinsä
vaikutti välittömästi muihinkin. Katkera hymy suli pois
haarniskapukuisten herrain huulilta; hekin polvistuivat ja tekivät
ristinmerkin. Nähdessään edessään Pohjoismaisen kirkon kuuluisain
suojeluspyhimysten liput, jotka hädän hetkellä olivat piiritettyyn
kaupunkiin kuin ihmeen kautta saapuneet, tunsivat he sykähdyksen
rinnassaan -- ehkä on siinä apu, ehkä armo! Ja kun kirkkoherra
Dothlaeus nousi ja lujalla äänellä kertoi kansalle, mitä nämä liput
olivat ja kuinka ne olivat Pyhän Klaran kirkossa nyt vihityt juuri
pelastamaan Viipuria, jonka raatihuoneen harjalle ne olivat määrätyt
pystytettäviksi, silloin kuului hiljaista, nöyrtynyttä rukouksen
hyminää torilta, jossa kärsimyksissä hyytyneet sydämet sulivat
hartauteen ja toivoon.

Sulanut oli jo katkeruus Knut Possenkin äänestä, kun hän tuokion
kuluttua virkkoi miltei juhlallisena:

-- Niin, iloitkaamme tästä lahjasta. Näiden pyhimyslippujen alla
tahdomme nyt edelleen taistella, ne meitä suojelkoot ja voittoon
auttakoot. Pystyttäkää, pormestarit, heti nämä liput raatihuoneen
katolle, toinen eteläiseen, toinen pohjoiseen päätyyn. Mutta
korkeimpaan keskitankoon vedetään edelleen, niinkuin näihinkin asti,
sen pyhimyksen lippu, jonka päivänä kulloinkin taistelu tapahtuu.
Pyhimysten armon vahvistamina menkäämme kaikki uskollisina toimiimme!

Nuorukaiset, jotka olivat raatihuoneen rappusten juurelta tätä menoa
seuranneet, huomasivat selvästi, kuinka lohduttava ja luottava
mieliala oli saanut valtoihinsa nuo äsken ärtyneet joukot. Kaikki
hajaantuivat torilta. Knut Posse kutsui väsyneen airueen linnaan
lepäämään, ja aatelisherrat läksivät yhdessä joukossa kilahtelevin
kannuksin kävelemään raunioisen kaupungin halki.

Mutta linnaan vievällä Saksain kadulla kannuskenkäin kilinä yhtäkkiä
vaikeni. Posse oli kadun, kulmauksessa pysähtynyt ja asettui airueen
tielle virkkaen ankarasti:

-- Kautta kaikkien pyhimysten, minä en sittenkään tätä ymmärrä! Sano
suoraan, airut, mitä sinun herrasi Steen Sture aikoo? Miksi hän
meidät hylkää ylivoiman alle suistumaan? Miks'ei hän väkineen riennä
Viipurin avuksi?

Airut joutui aivan ymmälle kuullessaan taas tuon kipakan kysymyksen,
ja koetti uudelleen selitellä:

-- Hän tervehtii, sanoinhan sen jo, että...

-- Että on vaikeuksia ja rutto tuli... Rutto on täällä, meilläkin,
mutta ei auta meidän sen vuoksi taistelusta heretä, -- tässähän on
kysymys maan ja valtakunnan kohtalosta. Ne syyt eivät riitä. Sano
suoraan, mitä Steen Sture aikoo?

-- Aikoohan hän tulla, jahka...

-- Hän ei siis tule! -- Posse suki tuskaisena kypärän alta
kiehkuroivia, harmaita hiuksiaan, ja hänen mielensä näytti täyttävän
polttava sappi. Hetken aikaan hän ei voinut hillitä itseään. -- Steen
Sture kuittaa pyhimyslipuilla sen, minkä hän olisi velkapää aseväellä
tekemään Viipurin pelastamiseksi; se on kunnotonta!

Ja tuo muuten tyyni soturi tarrasi yhtäkkiä valtionhoitajan airutta
nahkasen haarniskan rinnuksesta kiinni, ravisti häntä kuin nuorta
vesaa ja ärjäsi:

-- Mies! Sano vihdoinkin, aikooko Steen Sture ilman muuta jättää
tämän maan ryssäin käsiin, -- hä?

Airut, joka mielestään oli tehnyt sankarityön tuodessaan vihityt
liput vihollisten saartojoukkojen läpi Viipuriin, hän niin hölmistyi
tätä sydäntyneen linnanherran rajua ravistusta, ettei hän saanut
sanaa suustaan. Mutta samassapa Posse jo itse purskahti nauruun,
hellitti kätensä airueen rinnuksesta ja taputti häntä ystävällisesti
olalle, lohduttaen:

-- Älä hätäänny, leikkiähän minä lasken. Tule, pitkän matkan mies,
käydään murkinoimaan ja kylpemään. Ja sen teidät, että _me_ emme
hylkää tätä kaupunkia, täällä me taistelemme loppuun asti!

He jatkoivat kävelyään. Oudoksuen olivat toiset herrat katselleet.
Knut Possen kuohahdusta. Tuollaista intohimoa he eivät aavistaneet
hänessä olevankaan; pettymystenkin ja vastoinkäymisten hetkinä
juuri hän aina säilytti rauhaisan ja rauhoittavan luonteensa.
Kylmäkin mies oli nyt kuumennut, ja sen kuumuuden ahjon he kaikki
tunsivat. Raskaana, epätoivoa lähentyvänä huolena painoi linnanherraa
Viipuria ja sen mukana koko maata uhkaava kohtalo, vaikkei hän sitä
huoltaan tyynen pintansa alta näyttänyt. Nyt oli tuo uusi viesti
hallituksen toimettomuudesta saattanut pisaran valahtamaan yli;
hän ei ollut voinut salata sisässään riehuvaa tulta. Mutta tuokion
vain sitä kuohahdusta kesti. Taas käveli Knut Posse siinä yhtä
rauhallisena, varmana ja luottamusta antavana kuin aina ennenkin. Ja
syrjästäkatsojan oli vaikea uskoa todeksi omaa äskeistä näkemäänsä.

Linnaan saavuttuaan ja saatettuaan airueen aterioimaan nousi
Knut-herra tapansa mukaan Olavintorniin, heittääkseen tarkastavan
yleissilmäyksen taistelurintamaan. Illaksi kiihtyvä pakkanen oli
ikäänkuin kangistanut kaupunkia ympäröivän luonnon, ja verkalleen
purjehtivat harmajat hattarapilvet yli taivaan vaalean laen. Posse
katseli kauan Salakkalahden selkää, johon jääriitta laskeutui
kimmeltämään. Hän tiesi, että jahka tätä kylmää jatkuu pari päivää,
silloin on lahti lujassa jäässä ja silloin voi vihollinen ahdistaa
Viipuria joka kulmalta. Silloin kaupunki tuskin enää kestää...

Lahden rannalta palasi venäläinen ratsujoukko valkotöyhtöisen ritarin
johdolla. Evert, joka isänsä kanssa oli seurannut linnanherraa
torniin, näki nyt ensi kerran tuon pelätyn ratsastajan, josta hänelle
oli niin paljon puhuttu, ja hän muisti sen lupauksensa, jonka hän
pari päivää sitten oli antanut lemmitylleen. Hänen verensä sävähtivät
kuumiksi, toivon ja epäilyksen ristitulessa.

Äsken tuodut pyhimysliput olivat jo pystytetyt raatihuoneen katolle.
Hintelä nuorukainen katseli kauan niiden liehumista hallavaa taivasta
vasten. Yhtäkkiä hän ympäristöään muistamatta lyyhähti polvilleen,
suunnaten ristityt kätensä niitä kohti. Ja hän rukoili hiljaa:

-- Pyhä Eerikki, Pyhä Olavi, antakaa uljuutta nuoreen sydämeeni,
suokaa voimaa heikkoihin jäseniini, voidakseni täyttää lupaukseni,
voidakseni voittaa Viipurin vaarallisimman vainoojan. Korkeat
suojeluspyhät, teidän armollanne sen mahdan, ilman en...

Hiljaa kuiskien hän rukoili, mutta hän rukoili koko sielunsa
syvyydestä. Knut Posse katseli kotvasen sivusta nuoren pojan
hartautta, katseli sitä ensin ihmeissään, sitten hurskaalla
innostuksella. Ja vihdoin risti vahva, rautapukuinen soturikin
kätensä ja suuntasi ne, rintavarustukseen nojaten, rajattomalla
hartaudella Pyhän Eerikin ja Pyhän Olavin lippuja kohti.



XIV. VIIPURIN PAMAUS.


Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden
kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! -- niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan
Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä
oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin
rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli
ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta
sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli
kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin
vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön
kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta
rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, -- hyi, se
vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kun ennen
yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt
yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet
ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä rupesi vasta vähinerin
erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita
ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin
Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen,
koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin
omituiselta... melkein päätä pyörrytti... sillä näyttihän siltä, kuin
maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivien takana olisi liikkunut,
koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, -- melkein heitä puistatti!

-- Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi,
hoikkasempi valvojista, joka vasemmalla kädellään peistä piteli,
oikeaansa lepuuttaen. Evert oli illalla, vallihaudan pohjaan
kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden
vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön
vainonnut, -- kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se,
mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa.
Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi
sitten verkalleen:

-- Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita
riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

-- Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

-- Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, -- katso,
niitähän on koko kentän leveydeltä!

-- Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet
jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu
ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko
puolustusväelle, että aseisiin on kiirehdittävä. Vihlovasti se
töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko
puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin
miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen
sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään.
Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien
vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan
heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat
joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät.
Etummaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies
kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, -- se teki vieläkin
liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana
kannettiin korkeita, leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli
veistetty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja
noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä
sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama ja tuokion
kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Novgorodin
uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän
alas lakeikolle.

-- Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti
Pentti.

-- Astuvatkin oikein lämpimikseen. Kylmäpä olikin yöllä, vastasi
Evert, itsekin viluisena.

-- Taitaa käydä päivä sitä kuumemmaksi. Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista
rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle
rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan
turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon
pamahti venäläisten tulikirnusta kohta ensimäinen laukaus.

Se oli Evertin tulikastesoittoa; tykyttävin sydämin hän sitä kuunteli.

Eivät joutaneet tänäänkään yövartijat levolle, vaan kaikkien
oli pysyttävä vartiopaikoillaan. Mutta joka kulmalta nousi nyt
muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja
panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla
ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhunkeihäineen ja
porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden
sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten
laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui
alkavaan taisteluun kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista
ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo
ohitseen juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Hämeen talonpojat, joilla oli paikkansa Munkkiportin kupeella,
astuivat juuri Väkitornin sivu. Hintsan rinnalla harppasi sinne
linnasta tuleva Viljokin, ja hän pysähtyi tuokioksi tervehtimään
yönvalvoneita tuttaviaan, huutaen muurinharjalla seisovalle Evertille:

-- Terveiset linnasta! Siellä oli morsiamesikin jo pystyssä
linnanportilla.

Evert ei vastannut, mutta Pentti kysyi:

-- Näkyikö vihollisia liikkeessä Latokartanon puolellakin?

-- Näkyivät ne sielläkin virittelevän sytytystuliaan; pian kai
paukahtaakin. Mutta siitä ei ole vaaraa. Vouti on valpas ja salmi on
auki.

-- Entä Posse-herra?

-- Hän on tänne tulossa, reippaana kuten aina. Äsken juuri näin
hänen pataukkoa puhuttelevan sillankorvassa. Huusi velholle hevosen
selästä, että tietääkö haltijasi tänään mitään?

-- Entä Tiurin äijä?

-- Pitäisi tietää, vastasi noita, ja kehui keittäneensä nyt lipeästä
ja sammakoista ja ruumisarkkunauloista sellaisen liemen, ettei ennen
koskaan. Sitä lientään hän roiskautti kauhallisen lumeen ja käski
herran ajaa yli.

-- Posseko ajoi?

-- Ajoi. Velho tarkkasi silmät soikeina ratsun kulkua ja urahti:
Hyvin astuu, mene tervennä! Tänä iltana tarinasi tiedät.

-- Tänään tuo tiedettänee, virkahti Pentti vakavana. Ja hän lisäsi
poistuvalle toverilleen: -- Tervennä mene sinäkin!

Pommitus kiihtyi; Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään,
joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli
virinnyt. Se puhalsi puuskaisena mereltäpäin, milloin idästä
milloin etelästä, ja aina sen mukaan miten se käännähteli, kajahti
vihollisten tulikirnujen soitto vihaisempana tai talttuneempana.
Ilma oli lauhtumaan päin, ja taivas, joka aamun valjetessa oli ollut
selkeinen, peittyi taas pilviin, jotka vuoroin vihmoivat sadetta,
vuoroin hajosivat tuulen lennättäminä. Hetkisen oli jo nouseva
päiväkin pilkistänyt pilven raosta, mutta sitten painunut peittoon,
-- se ikäänkuin kamppaili siellä myrskyn kanssa kumpi voitolle
pääsisi. Syystuuli oli kuitenkin voitommalla. Se ajeli punalaitaisia
pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä
kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti
ja Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut
Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

-- Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä
kysytään!

-- Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen,
-- kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

-- Taikka muut temput, jatkoi Posse. -- Lakamundin tornia pelkään
pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukean eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika komensi näet sitä varaväkeä, jota aina
tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

-- Mutta tällä paikalla kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani,
väitti Winholt. Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja
tikapuunsa; sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt
toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä
Raatihuoneen tornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka
jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas
Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin
komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti
milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta
tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan
juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne
nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa,
ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan
muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli
jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia... Tuiskuna
karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion
vallitsi jo painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta
näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän
ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se valkoinen
ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan
miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin
uutta kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä
lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmän
pelkäsivät ja enimmän vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä
ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse
johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja
uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä,
että häntä ei surman luoti tapaa.

-- Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert, joka
palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. -- Vaan jos pääsisi silmä
silmää vastaan...!

-- Ruutia on kyllältä Possen kellarissa. Mutta tuo mies on todella
kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, -- näet, miten multa
hänen ympärillään pölisee!

Evertin koura puristi suonenvedontapaisesti peitsen vartta kun hän
uudisti sydämessään eilisen valansa...

Mutta pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että
venäläisten tykkien tuli kohdistui etupäässä juuri Väkitornia ja sen
viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo seitsemän
sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne
syytivät nyt vähäväliä suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin
että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät
samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla
melkein sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä
likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä
olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan,
kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon
luona vuoroin latasi, vuoroin laukasi kumeaäänisen, yhä enemmän
kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauan. Kuinka kauan tätä heltiämätöntä pommitusta näin
jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta
eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen,
että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljoakaan
huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli,
kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan
ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset
laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän
äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus
repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että
johonkin torniin tai muurinkolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi.
Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeranimelä ruudinsavu sakeni
niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman
näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi, terästyi pakkanen,
joka kylmänä kuurana painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airueita
vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa
viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille
lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että
nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille
varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä.
Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornista paukahti hätäkello soimaan. Sinne
pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava
Munkkiportilta, niin huusi Knut herra airueelle, muualta ei enää
riittänyt...

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät
Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi
haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat
sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät
nyt novgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan
tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne
Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven
tyngällä, -- hän nyt kokosi miehiään sen puolustukseen.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat
risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja
kuinka sinne heidän miehiään joukottain syöksyi perästä. Mutta taas
painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon
läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet
katsomaan.

-- Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana,
yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

-- Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti,
kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä
keskustorniakin vastaan.

-- Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli noin tyyntyy, puhui hän
ampuessaan. -- Pitkä on vielä taival iltaan asti.

-- Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää!
-- Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli
hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen ijankaikkisuuden, mutta
toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän
liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin
vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton
huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät
tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan
miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti
niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn
vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät
tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että
muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin
niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita
tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi
hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat
kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain
vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon,
syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät
toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan
tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku
vihollisista, mutta tuo reuna livetti kapuavia miehiä ja heitä
putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina,
hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että
talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina
uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten
uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli
täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia.
Mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin
venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat
sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan
äänen.

-- Näet, sinne jo Novgorodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi
Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

-- Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia
vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä
masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden
huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he
taistelivat hellittämättä, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin
käsinkin päälle tunkeviin vihollisiinsa.

-- Entä mikä on _tuo_ räminä? -- Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt
ympäri. -- Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin... ei,
Lakamundintornista se soi!

-- Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, -- arvasihan sen!

-- Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt
maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi
muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan
airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla
kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin
sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt kaikkialta venäläisten
riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina
riensivät valloittamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus
siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain
vastarinta talttui taittumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko
asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi,
mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää
ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sentään peräytyivät sitä
myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa. Paljon työtä jäi
heidän jälkeensä mustille ja harmajille veljille, jotka koettivat
muurinharjalta korjata pois henkiin jääneitä haavoittuneita.

-- Entä nyt, mitäs me teemme? virkahti Evert tuokion kuluttua,
nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan
pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta,
joka jo oli vihollisten hallussa.

-- Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen
taas tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin
torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustorninkin
pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut,
levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä
huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti,
joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän
alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten
niskaan ja Pentti kaatui kumoon tykkinsä alle.

-- Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas
tornista.

-- Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn
kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin
liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, -- sieltä
nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. -- Taas remahti kentältä
vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan
tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti
tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan
pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi
ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla
olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen
varmat, lyhyet komentosanansa.

-- Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten
kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. -- Ja tikapuunkantajat
perässä!

-- Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään
kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka
horjui ja vaipui alas ratsun selästä.

-- Mutta onpa siinä toinen tilalla, -- aina hän hätään ehtii!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas
näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään.
Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä
luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja
komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monasti peräytyivät
hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina
vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi
ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo
kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja
pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri
vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja
niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

-- Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen
muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä
nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihällä
sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt
Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa
puolustamaan, -- siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt
muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli
liikkua vierivillä kivillä, mutta tuimasti siinä peitsin, miekoin
taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä
keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia
myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille
Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

-- Alas miehet Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin,
jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen
tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan
askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

-- Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen
eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat
kuin sysimiehen päästä. -- Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

-- Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. -- Vielähän tappelee Bitz
Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla ja Tönne Eerikinpoika
pitää puoliaan Munkkiportilla.

-- Entä me täällä?

-- Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta
ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin
puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet
puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät
kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat
kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden
mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan
toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se
oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!

-- Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun
miesjoukko juuri saapui raatihuoneen mäeltä, vetäen alas tervalla
täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset
tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet
venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.

-- Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän, -- se ajaa savun
ryssien silmille.

-- Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt,
osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.

Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi
tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän
tervasavun muuria vastaan, jossa se vihollisilta silmät sokaisi,
melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava
savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys
vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän
ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen
keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken
aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä
komentoa ei tullut.

Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui
näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen,
hätähuudon tapainen kiljahdus:

-- Siellä jo on venäläisten lippu!

-- Valkoinen ritari sitä liehuttaa!

Todellakin hän seisoi siellä suistuneella rinteellä, muuriin ammutun
loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin
liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin
muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä
aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä
sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva
mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti,
ettei siitä kukaan hengissä olisi päässyt. Se oli Hintsa, joka
Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja
asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli käänsi savun
aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia
syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt
kärjistyvän juuri tälle paikalle.

Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen
miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka
hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että
nuorukainen oli nähnyt valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua
heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut
tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.

Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris
vyöryväin kivien yli sulkakypäristä ritaria kohti. Mutta samassa
painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten
ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen.
Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi taas, ja Pentinkin täytyi heittäytyä
suulleen maahan voidakseen hengittää...

Taas oli tuokion loma.

Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat,
-- kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja
siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna,
hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena
vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin
viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli
tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten
nytkähtäen, kauhistuen... vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta
juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen
hän tiesi, -- tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto...!

-- Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.

-- Niin juoksee, juoksee... sopersi Posse melkein vavisten, mutta
karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen
komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:

-- Nyt takaisin, Viipurin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota,
tännepäin...!

Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille
mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä
se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä
kotvaan aikaan älynnyt mitään.

Väkitorni oli räjähtänyt.

Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.

Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti
vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli
laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle
ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan
katkeamattoman huumauksen vallassa. Pentti nousi pystyyn ja peräytyi
muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn
seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena
lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa
siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa valkoinen ritari lippuineen
ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet,
ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja
kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin
tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat
soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut;
he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt
pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn
sekottaman ilman.

Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita
miehiään kokoamaan, -- virkkoi hän Posselle surumielisesti:

-- Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.

-- Saamme siis taistella aukealla maalla. -- Possen katse oli
rauhallinen; hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti.
Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä
olivat viipurilaisten hallussa.

Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina
pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun
haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä
oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan
tuijottaen ja hakien turvaa toisistaan, -- heidät oli ilmeisesti
vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin
päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä
vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa
oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän
pitkää rintamaansa.

-- Risti!

Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin
taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina
ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin, niitä tikapuitaan kohti, jotka
vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina,
päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen
toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun
vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten
painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään
voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät
hämmästyneinä katseleväin viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat
ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin
henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään,
polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen
viittoen.

Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului
heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:

-- Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!

Nyt viipurilaiset miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin
pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se
loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen vinoristi.
Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan
raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen
sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä
sen häikäisevä hohde!

Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset
pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti,
syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen
kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi
vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalimpina, mutta
selväpiirteisinä nekin.

Äänettömällä ihastuksella jäivät miehet tuota outoa näkyä katsomaan.
Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt
miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät
viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita
keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysi voisista veljeksistä
yksi puhkesi rukoukseen koko sotajoukon edessä:

-- Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita
vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!

-- Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!

Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa
myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa
uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä,
niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin.
Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät mursi; jännitys laukesi
syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet
miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein,
soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.

Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta
tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien
tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa.
Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninsa vielä pölyäväin
raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia
takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain
venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti
tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa
olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He
pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan
kaupungin yllä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättäen tuhannet
pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina
vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.

Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse
vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan
pitkälle vallihaudalta loitonneet. Muurin kupeelta ja vallihaudalta
nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä
humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli
vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen
liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä
puristaen tervehti Winholtia.

-- Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan
koskettamana, virkkoi hän. -- Sitä et uskonut.

-- En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, -- laine
voi nousta uudestaan.

Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen
se on liian pieni. Poissa on Frille, ja tuonnäköiset ovat muurit...!

Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmissä välähti
melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:

-- Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi Pyhimysten armon!

-- Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?

-- Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!
Jumalanäiti on puolellamme!

Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä
vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää
epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä,
oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikallaan, ja silloin
hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei
tosin höyhenpussin tai heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andreaan ristin
muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt, vaan vastasi:

-- Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat
myös, -- heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.

Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntui kuin
ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä
Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi
suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset
ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät
toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet, rajattomalla
helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen
kirkon kiviselle permannolle. Eivät lähteneet nyt latinalaiset
lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin
tavallisesti, vaan syvältä sydämestä nyt pulppusi kansan kielellä
kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan
siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle
ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi löysi jokaisesta rinnasta
yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä
pelastettujen määrätöntä auvoa.

Mutta sillävälin kuin päivän laskiessa messun säveleet kauan
soivat Viipurin kirkosta, oli sen ruhjoutuneiden muurien kupeella
taas virinnyt uusi toimeliaisuus. Hartwig Winholtin johdolla
ahersivat siellä taas hetkisen levänneet ja palan haukanneet
miehet soraläjissä. He kuokkivat ja kaivoivat, ääneti ja ahkerina
kuin muurahaiset keollaan. Muuri oli saatava niin auttavaan
puolustuskuntoon, kuin vielä mahdollista oli, venäläisten seuraavan
hyökkäyksen varalle, sillä kukaan ei epäillyt, että se hyökkäys oli
ennen pitkää tapahtuva, äskeisen tappion kostamiseksi.

Väkitornista muodostuneen soramäen kupeella kuokki suurin miesjoukko.
Ne väänsivät vyöryneitä kiviä ja kaivoivat pölyävää multaa,
paljastaakseen esille tornin jalustan, johon Winholt aikoi hirsistä
ja kivistä rakentaa tilapäävallin. Siinä joukossa Penttikin yhdessä
Viljon ja Hintsan kanssa levitteli mahtavaa kivirauniota sillä
paikalla, jossa olivat päivän taistelleet. Hartwig Winholt kulki
siitä ohi, ja hän oli näkevinään, että tuo ennen niin reipas Pentti
nyt liikkui kuin unessa, konemaisesti kiviä väännellen.

-- Sinähän olit vahdissa yöllä, virkkoi hän Pentille, -- mene jo
nukkumaan, mies!

-- Kaivan tässä ensiksi vähän... vastasi Pentti, olematta itsekään
oikein selvillä, miksi hän siinä niin itsepäisesti puski.

-- Aikaa on kaivaa vielä huomennakin. Eivät ryssät nyt pariin päivään
hyökkää, sellaisen kyydin saatuaan. -- Ja viitaten vallihautaan ja
sen viereiselle kentälle, jonka peittivät kaatuneiden vihollisten
ruumiit, lisäsi Winholt: -- Ja kun taas kerran hyökkäävät, niin
samanlaisen löylyn annamme heille silloinkin, eikö niin, miehet!

-- Pyhän Andreaan ja kaikkien pyhien avulla, lisäsi munkki, joka
siinä sorasta kaivautuvia ruumiita haudattaviksi kokosi.

-- Niin. Nehän ne meitä ovat auttaneet, totesi Winholt jatkaessaan
matkaa työpaikalle.

Päivä oli laskenut, ja vain hämärinä häämöittivät enää
pyhimysliputkin raatihuoneen katolta vaalennutta taivasta vasten,
josta taas kävi hienoa pakkaslunta satelemaan. Kylmäksi puristui
ilta, yksi ja toinen uupunut raataja jätti jo kuokkansa. Mutta Pentti
kuokki edelleen soraläjää väsymyksestä melkein nääntyneenä.

Keskellä kuokkain kilkettä ja uupuneiden miesten hiljaista juttelua
kuuli Pentti hetken kuluttua muurin eteläistä kuvetta lähenevän
Knut Possen syvän, kauas antavan äänen. Posse asteli, kirkosta
palatessaan, Klaus Henrikinpojan ja Tönne Eerikinpojan seurassa
korjaustöiden alottamista tarkastamaan. He kuuluivat pysähtyvän
Raatihuoneentornin raunioiden eteen, joista munkit korjasivat pois
vainajia, vilusta väriseväin naisten nyyhkyttäessä ympärillä.

-- Nuo vaimot hakevat poikiaan, kaatuneita teinejä, kuului Knut-herra
lausuvan tovereilleen. -- Niitä onkin tässä rauniossa monta. -- Kas
tuossakin!

Kuului sydäntä vihlovaa valitusta ja hetkeä myöhemmin kiiruhti
Väkitornin raunioiden ohi ryysypukuinen nainen, kantaen sylissään
kalpeana retkottavaa, hentoa ruumista.

Herrat astuivat hänen jälessään äänettöminä, Väkitornin raunioita
lähestyen. Terässääryksinen jalka kuului kilahtavan johonkin
raunioista esiinpistävään esineeseen. Posse kumartui sitä
tarkastamaan.

-- Se on pata, virkkoi hän ihmeissään.

-- Tiurin velhon pata näyttää olevan, vastasi Tönne Eerikinpoika. --
Ja kas tuossa, siinähän on itse velho vieressä; kivi on hänen päänsä
murskannut.

Kotvasen seisoi Knut Posse ääneti noita-ystävänsä ruumiin ylitse
kumartuneena, -- siinä se nyt taikoja makasi, pussi vielä selässään.
Mutta Klaus-herra murahti:

-- Mitä olikaan velholla täällä tekemistä, tulisimman taistelun
rintamassa?

-- Sitä me emme tiedä, vastasi Posse harvakseen. Hän jää meille
arvoitukseksi puheineen ja tekoineen. -- Minulle hän tänä aamuna
iloisesti ja varmasti huusi: "Illalla tiedät tarinasi", -- mistä hän
sen tiesi? Ja tiesikö hän silloin omankin tarinansa, -- ukkoparka!

Hetken vain seisoi Posse siinä Pataukon ruumiin ylitse kumartuneena.
Mutta sotilaat, jotka raunioilla ahersivat ja jotka eivät vieläkään
täysin ymmärtäneet Väkitornin räjähdyksen oikeaa syytä eivätkä
myös, miten se oli vaikuttanut kaupungin ihmeelliseen pelastukseen,
he nykäsivät toisiaan kyljestä, kun näkivät Possen seisovan
velhovainajan vieressä, puhuen sanoja, joiden merkitystä he eivät
ymmärtäneet. Nuo tapaukset ovat jossakin yhteydessä keskenään, niin
päättelivät nämä Pentin työtoverit, ja he virkkoivat hiljaisella
äänellä toisilleen:

-- Suotta ei Tiurin velho keittänyt padassaan käärmeen päitä ja
havukan kynsiä.

-- Eikä suotta Possekaan joka aamu hänen kanssaan sillankorvassa
neuvoa pitänyt, -- tiesivät he, minkä liemen keittivät!

-- Ryssät lensivät ilmaan kuin akanat, eikä se ollut mikään sattuma.

-- Ei. Mutta siihen sortui nyt apuri itsekin.

-- Vaan Possepa pelasti Viipurin!

Pentti kuokki yhä edelleen, innokkaasti etsien jotakin. Kuin unen
läpi kuuli hän noita vieressään kuiskivain miesten tarinoita,
ja niistä alkoi hänenkin mielessään herätä himmeitä mielikuvia
salaperäisten voimain vaikutuksesta. Olihan hän tosin itse ollut
mukana näkemässä kaikki, mutta hänkään ei kaikkea ymmärtänyt. Kaiken
aikaa, kun hän oli rauniota kaivellut, oli häntä kiinnittänyt
halu saada selko siitä, oliko valkoinen ritari todella suistunut
Väkitornin raunioihin... oliko Possen taikavoima sittenkin ollut
suurempi kuin tuon peljätyn ratsupäällikön, johon ei lyijy eikä rauta
pystynyt? Oliko ehkä juuri siinä syy Viipurin pelastukseen?

Pentti oikaisihe hetkeksi pystyyn, pyyhkien hikeä kuumalta otsaltaan.
Siinä puolihämärässä, raunioiden juurella, johon Knut Posse oli
pysähtynyt, huomasi hän nyt myös sukulaisensa, Degen-voudin ja
hänen seurassaan nuoren Kirsti-neiden, jotka hiljaa liikkuivat
ruumiskasalta toiselle. Silloin Pentti ikäänkuin heräsi. Hän oivalsi
heti, ketä nuo hänen surevat tuttavansa etsivät, ja samalla hänelle
selveni omakin etsimisensä todellinen, ensimäinen syy. Hakijat
seisahtuivat hänen kohdalleen soramäen juurelle. Vouti vanhuksen
vakavat kasvot olivat tavallista kalpeammat, ja tuontuostaan hän
pyyhkäsi kyyneleen silmäkulmastaan, -- hän haki ainoata poikaansa,
jonka hän tiesi kaatuneen. Mutta neitosen silmät olivat kuivat;
niissä paloi vain omituinen, epäilevä, rauhaton, kysyvä ilme, joka
ikäänkuin näytti vastausta vaativan.

Pentti laskeusi kivirauniolta alemmas, viittasi tytön luokseen ja
virkkoi:

-- Haetaan tästä... näillä kohdilla hänen pitäisi olla.

Linnanvouti kutsui muutamia miehiä avuksi kaivamaan osotetusta
kohdasta. Pentti tovereineen oli jo kaivanut kuopan jokseenkin
syväksi; siirrettiin vielä sivulle joku kivenlohkare, tarvittiin
vielä joku kuokanisku, -- ja lopultakin vilahti sorasta Evert Degenin
sininen asemiesmekko. Koko miesjoukko yhtyi kaivamaan sitä irti ja
nosti vihdoin esille nuoren vainajan.

Hän ei noussut sieltä yksin. Hänen kouransa olivat kiinni viereensä
kaatuneessa vihollisessa; se oli loistavapukuinen, pitkä uros, jonka
päässä vielä oli leuvan alta sidottu, valkotöyhtöinen ritarihattu...
Miekka oli pudonnut Evertin kädestä; se löydettiin syvempää sorasta,
ja sen vierestä löytyi se lippu, jota liehuttaen valkoinen ritari oli
miehiään torniin kutsunut. Taistelijat olivat heittäneet aseensa pois
ja sulin käsin toisiinsa tarranneet...

Ääneti seisoi pieni seurue tuokion tuon löytönsä ympärillä. Mutta
neitosen silmistä suli vähitellen tuo rauhaton, pälyvä ilme, kun hän
polvistuneena katseli kaatunutta sulhoaan. Ja kun hän siitä nosti
päänsä ja verkalleen kohosi ylös, oli hänen katseensa taas kirkas,
melkeinpä uljas, ja hän virkkoi Degen-vanhukselle vaaleana, mutta
vavahtamattomalla äänellä:

-- Hän siis uskalsi sen minkä lupasikin!

Lumia sateli soran alta kaivettujen vainajain päälle. Illan pimetessä
se lumisade sakenemistaan sakeni, peittäen vähitellen alleen Viipurin
särkyneet muurit ja kaatuneiden vihollisten täyttämät vallihaudat.
Lumet putoilivat pehmoisina ja ääneti, ikäänkuin hellävaroen kattaen
hävityksen jäljet; putoilivat hiljaa, tasoittaen talvisen verhonsa
alle äsken vielä intohimojen tärisyttävän luonnon, joka nyt,
ikäänkuin vähitellen rauhoittuen, jäi siihen lepäämään valkoisena,
kankeana ja kylmänä.



XV. PAKOSAUNALLA.


Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä.
Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä,
alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa.
Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi
ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa,
tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta
sakeasti, kinosta kohottaen.

Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkalleen joutuvaa ratsumiestä.
Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi, matalampi
suksimies:

-- Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on
ratsun astua näissä kinoksissa.

-- Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie
parane. -- Ratsumies, katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunutta
tieaukeata. -- Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on
joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.

-- On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin
upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen
mies, -- Ilvesmäen Hintsa.

-- Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.

-- Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat
ryöstämässä käyneet.

Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen.
Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie.
Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään
perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! Ja
matka oli malttamattoman miehen edessä niin pitkä, -- Turkuun asti!

Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta.
Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä
ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja
että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen
ihmisten mielistä; ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten
ilahduttava. Puoleentoista kuukauteen ei ollut Viipurista mitään
viestiä päässyt länteen päin lähtemään. Posse oli nytkin "pamauksen"
jälkeen vielä viivyttänyt viestiä siitä, kunnes airueella olisi täysi
varmuus kerrottavanaan.

Viime päiviin asti oli näet vihollisia parveillut Viipurin muurien
ympärillä, eivätkä piiritetyt tienneet, mikä näillä oli mielessään.
Antinpäivän hyökkäyksen ja pyhän ristin ihmeen jälkeen eivät
venäläiset tosin olleet uudistaneet väkirynnäkköä, mutta heidän
tykkinsä, heidän telttansa ja heidän tuhantiset joukkonsa olivat
edelleen viipyneet kaupungin edustaisella kedolla. Ja heidän
ratsumiehensä olivat alituisesti kierrelleet Viipurin varustuksia ja
vakoilleet vallien korjaamistöitä. Tosin näytti viipurilaisista jo
kohta Andreaan päivän jälkeen siltä, kuin osa piiritysjoukosta olisi
poistunut Papulan notkosta. Ryssät keräsivät öisin päällikköjensä
ruumiit Viipurin muurin alta ja Possen vakoojat näkivät pitkien
saattueiden kuljettavan niitä etelään päin, jonne tie nyt oli lujaksi
poljettu. Mutta venäläisten pitkän leiririvin edustalla paloivat
sittenkin vielä yötä päivää heidän hirsitulensa lumisella maalla,
ja niiden ympärillä kykkivät viluiset miehet. Viipurilaiset eivät
voineet tietää, mitä sotajuonta he ehkä taas valmistelivat.

Siksi korjuutti Winholt lakkaamatta Viipurin muureja, siksi valvoivat
sen harvenneet vartijat väsähtämättä sortuneilla valleilla. Posse oli
alituiseen jalkeilla. Hän odotti hyökkäystä. Mutta päivät menivät, --
sitä ei tullut.

Vihdoin eräänä joulukuun yönä huomasivat itämuurin vartijat, että
vihollisten hirsitulet paloivat omituisen matalasti ja sammuivat yksi
toisensa perästä. Vakoojat hiipivät aamuyöstä kentälle ja toivat
sieltä sanoman, että viholliset olivat poistuneet leiristään. Päivän
valjettua palasivat toiset, kertoen, että he jo rientomarssissa
samosivat Kivennavan autioksipoltettuja kyläpaikkoja kohti. Teltat
olivat tyhjät, nuotiot kylmät.

Silloin ajoi Posse itse aatelisherrain seuraamana tarkastamaan
vihollisten leiririvejä, jotka olivat täyttäneet penikulman laajuisen
alueen Viipurin edustalla. Paeten oli leiristä lähdetty, kiirehditty
oli kotitaipaleelle. Sinne olivat piirittäjät lähtiessään heittäneet
heittokoneensa ja piirityskojeensa, siinä olivat hangessa nuokin
suuret, mustakitaiset tulikirnut, joilla he olivat niin monasti
Viipurille hätää näyttäneet; ne olivat kai liian raskaat nietosten
läpi kuljetettaviksi. Niitä vedätti sieltä nyt Posse Viipurin väestön
äänekkäästi hoilatessa kaupungin valleille, surmaksi vihollisille,
jos he vielä toiste tulevat.

Ja vielä kerran olivat ne tulikirnut soineet, mutta nyt
riemulaukauksina, tuskasta keventyneiden ilohuutojen säestyksellä,
Viipurin muureilta.

Mutta tältä retkeltä linnaan palattuaan oli Knut Posse kutsuttanut
Pentti Heinonpojan luokseen ja sanonut: -- Nyt on aika viedä viesti
piispalle. Sinä Pentti olet ennenkin airueena Turussa kulkenut,
näytäppäs nyt nopeuttasi! -- Olivatpa säteilleet vanhan soturin
silmät, kun hän taas piirsi puumerkkinsä Horn-laamannin laatiman
kirjeen alle. Ja kun hän käski Pentin varustautua aamuksi matkalle,
niin ilomielellä tämä siihen luottamustoimeen suostui.

Samaan aikaan oli Posse päättänyt lähettää saman iloviestin myöskin
Kylliäiselle Savonlinnaan. Viipurissa näet tiedettiin, että
venäläiset olivat tänä syksynä koettaneet saada sitäkin haltuunsa,
mutta miten siellä erämaan linnassa nyt oli laita, sitä ei tunnettu.
Kylliäisellä saattoivat vielä olla hetket kuumat; häntä oli
rohkaistava. Tälle retkelle oli Pentti suositellut heimolaistaan
Viljoa, jonka hän tiesi sinne ikävöivän; Hintsan hän laittoi sinne
Viljon toveriksi. Näin olivat he nyt kolmisin matkalle joutuneet,
yhdessä kulkeakseen alkutaipaleen, kunnes Savoon meneväin miesten
suunta oli poikkeava pohjoiseen. Savon airueet olivat lähteneet
suksilla, heidän taipaleellaan kun ei ollut teistä tietoa, mutta
Pentti oli luullut nopeammin joutuvansa Turkuun ratsullaan, jonka
hän suurella vaivalla oli rehunpuuteaikojenkin läpi saanut hengissä
pidetyksi. Tämä toivo oli hänelle nyt turmioksi kääntynyt.

Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen
laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa
olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen
hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa
tienmutkassa aukeavan maiseman yli.

-- Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän
kärsimättömänä tovereilleen. -- Olihan täällä ennen vankat kylät.

-- Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.

-- Ja asukkaatko tappanut?

-- Taikka ovat he paenneet.

Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että
se paikoitellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta
kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa.
Väliin tosin valkeni metsästä päiviä, missä aidanseipäitä tai
suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata.
Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä, ja ainoastaan arvaamalla
saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä
lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.

Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:

-- Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin
tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin
kirkoillaan käyneet.

-- Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen
ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.

Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä,
mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan
käsissä.

-- Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä.
Mutta hän lisäsi samassa: -- Ei, ennen vaikka tähän näännyn...!

Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla
olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeitteinen sekin,
kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain
lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa
järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä
vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs; siihen oli toki
polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja
hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne
Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.

Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta
oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä,
ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet
huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat
leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli
puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle,
ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan
aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä
oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.

Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä
matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan
vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen.
Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin
sileää ja kylmää, -- kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki
tuvasta päresoihdun.

Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi
jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli
suuri, kuiville juossut kirveenhaava.

Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He
saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut:
Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen
melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä
hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja
eväitä minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut,
että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime
hetkessä palannut laskemaan elukan irti... mutta silloin olikin jo
vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin
meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt...

Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta
niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai
lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, -- entistä
vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli
lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi
aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.

Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo
aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta
erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:

-- Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.

-- On tottatosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. -- Annas kun katson.

Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta
näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään se näytti hampaitaan ja
pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran
perästä, virkkoen:

-- Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!

Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän
jousimiehen, joka matalana kuin myyrä huimaa vauhtia painoi oksain
alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään,
mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, -- luuli kai vainolaisen
kintereillään olevan.

Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa
oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen
nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon.
Hintsa koetti häntä rauhoitellen puhutella, ei aikonut häneltä
henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi
hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei
kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja
luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä
lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat
irvissä...

Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoin kahluutti
Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella ihminen tavattu, siihen
hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta
tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään
vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan
ja tarjosi sitä tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi
sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta... Hän puri, ahmi,
nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi
tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä
myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia
vainolaisia.

-- Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.

-- Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.

-- Teillä on siis pakosauna täällä lähellä? Mutta taas kävi mies
tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä
tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin
puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä
metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies; riistakin oli
tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren
ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti
tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta
hänelle asiataan ajamaan:

-- Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos
hankit minulle sivakat, mies, niin saat hevoseni pitää kesään asti ja
sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. No?

Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:

-- Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas
palata kyläpaikoillenne.

Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta
ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen.
Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja
lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan
kohtaloitaan.

Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään
näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat,
kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset
tappoivat missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä
toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli
vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään
ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä.
Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja
tuli rutto... Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu
palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita
elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin...
kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen
jälille pääsisi.

-- Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. -- Ja mulle siis
suksesi annat?

-- On saunallamme toki suksia.

-- Vaan onko heiniä hevoselle?

-- Suon laidassa on suova, -- eipähän niitä olematon karjamme
tarvinne!

Mies läksi vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta
Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon
hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan
korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana
syvemmäs salolle.

Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset
kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa
matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti
Viljo suon yli oikasi.

-- Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli
jo ovella ja silmäili sisään. -- Onko se autio? huusi hän oppaalle.

-- Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon... Kamala olikin sen sisusta,
kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan.
Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia, mustuneita ruumiita,
muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet.
Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja raukan luuta myöten
kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.

Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita
kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman
majaa, tietäen, että sieltä läksi rutto, ja että ken sen kerran sai,
hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota
majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, --
Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.

Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä
hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:

-- Milloin kävi siellä surma?

-- Jo sulan aikana, -- taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin
heistä kukin kuoli.

-- Ja aivanko avutta kuolivat?

-- Mikä heitä auttamaan, -- se on Jumalan tauti!

Edelleen hiihtivät miehet, syvemmäs saloon, hiihtivät vielä toisen
suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen
maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki
ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli
jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli
suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä,
-- hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi
pöhöttyneestä päästä; ne murjottivat sieltä huivin alta kananmunan
kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies.
Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää
mitään ymmärtävän.

Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea, ilkeä katku. Märistä
hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä
likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty,
ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään.
Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat
kuin puikot; mutta vatsat olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet
ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, -- se oli nälkää,
jäytävää, kiduttavaa nälkää!

Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään.
Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta
nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen
kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä
nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä
silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä
hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain
lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen
suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.

-- Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut
metsämies. -- Viipurin miehiä ovat, sieltä on ryssä jo ajettu pois.

Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niissä kuvastui tylsä
välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies
kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta.
Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen
mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti
tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja
tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:

-- Taaskaan... et mitään otusta tuonut, et lintuakaan...!

Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:

-- Luntakin on satanut lankoihin... Eikä otuksia ole...!

Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta.
Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö
oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna... nyt
hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi
ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy
kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät
suonenvedon kouristukset häntä täristävän... leipä oli kai ollut
liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen.
Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat,
lapsi makasi taas liikahtamatta... mutta Viljo ei uskaltanut astua
katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se
siinä kuolleena makasi.

Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä
viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa.
Pakopirtin ainoa terve mies läksi heidän mukaansa. Hänessä oli
virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille,
ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen
tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.

-- Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti
hämillään.

Mies viittasi matalaa majaansa:

-- Saunaan, tietysti.

Sinne yksille, ahtaille tiloille, potevain lasten viereen...! Ja
miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, -- ajatteli
Pentti poistuessaan.

Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt
hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului:
Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies
päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät
lähemmäs, -- siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa.
Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot
poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään
ratsun tai miehen kurkkuun. Niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista
hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle,
hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä
suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi
sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki
takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.

Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen
pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät
siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta
saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan,
lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään
saaliinsa luota, ja loikkasivat harjun taa, josta niiden venytetty
valitushuuto vielä kauan kuului.

Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja
huohotteli kuin pajan palje.

-- Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa
luo ehdittyään.

-- Se otti kerrankin kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.

-- Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta
lakasit ryssiä kahta puolta?

-- Se oli leikkityötä tähän verraten, -- parahiksi ehditte perille!

Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti
hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalleen taluttamaan, ja
pian taivalsi taas kolme miestä Viipurista länteen vievää valtatietä
myöten, mutta nyt kaikki keveästi liukuvilla suksilla.

Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta
oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä
olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät
pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten
poistumisesta.

Mutta entistä nopeammin katkesi nyt taival hiihtäjiltä. Pian olivat
he sen merkkikiven luona, josta he tiesivät vanhan kauppatien vievän
merenrannalta Lappeen kylien kautta Savoon. Siinä tienhaarassa oli
heidän erottava, Pentin jatkaakseen yksin matkaansa valtatietä
länteen päin, Viljon ja Hintsan poiketakseen pohjoisille metsämaille
ja sitten Saimaan selkien poikki kauas yksinäiseen Olavinlinnaan.
Näillä hiihtäjillä ei ollut paljon toivoa tavata ihmisasuntoa
hävitetyssä maakunnassa, mutta Pentti tiesi ainakin Kymijoella
ihmisiä löytävänsä, sillä siellähän piti vielä jotain sotaväkeäkin
olla koolla.

-- Viekää terveiset Savonlinnan miehille, virkkoi viimemainittu
tovereilleen. -- Ja sitten kotipuoleen, kun sinne joudutte.

-- Jos joudumme! Ja milloin palaat sinne sinä? kysyi Viljo. -- Vai
jäätkö pitkiksikin ajoiksi Turkuun?

-- En tiedä jäänkö sinne vai palaanko Viipuriin. Siellä ehkä
edelleenkin miehiä tarvitaan.

-- Jos tarvitaan, niin siellä tavataan, virkkoi Viljo, kääntyen
päättävästi korpeen päin.

Sukset sihisivät eri tahoille autiossa metsässä. Hiihtäjät lisäsivät
vauhtia, lisäsivät sitä lämpimikseen, sillä pakkanen kiristyi taas
vihaisemmaksi, mutta myöskin mieltensä halusta. Vietävinään olevat
viestit heitä kannustivat, ja heissä itsessään paloi jo ikävä päästä
tästä kolkon hävityksen maailmasta ihmisten ilmoille.



XVI. RUOTSIN APUVÄKI.


Turun piispanlinnan holvikattoisessa kirjastohuoneessa työskentelivät
harmaanhämäränä joulukuunpäivänä piispa Maunu Särkilahti ja hänen
sihteerinsä, maisteri Paavali Scheel. Piispan edessä pöydällä oli
pieni pino ohkaisia, nahkakantisia kirjoja, joita hän järjesteli
eri kasoihin. Se oli ensimäinen Suomea varten painettu kirja, Turun
hiippakunnan pappien messuopas, Missale Aboense. Tämä kirja oli jo
Konrad-piispan aikana painettu Lyypekissä ja oli sitä silloin jo
jaettu, mikäli oli riittänyt, papeille ympäri maan. Nyt oli äsken
saapunut Saksasta tätä nuoren kirjapainotaidon kallista tuotetta uusi
lähetys, ja Maunu-piispa puuhaili nyt sen levittämistä seurakuntiin.

Mutta surukseen oli hän huomannut tarpeelliseksi lähettää
"missalen" mukana ankaran paimenkirjeen papistolleen. Hän oli
näet tarkastusmatkoillaan kokenut, ettei monessakaan Suomen
maakirkossa tämän jumalanpalvelusohjeen määräyksiä seurattu, vaan
lojui tuo kallis aarre pappiloissa jonkinlaisena koristuksena,
lukematta ja käyttämättä. Ja mielihaikealla täytyi Maunu-piispan
myöntää tietävänsä senkin, mistä tuo johtui: Suomen papit eivät
olleet ainoastaan harjaantumattomat präntättyä lukemaan, vaan oli
sen pahempi heillä useimmilla latinankielen taitokin kaikista
koulupänttäyksistä huolimatta siksi hatara, etteivät he tuota
heille lähetettyä kirjaa täysin ymmärtäneetkään. Maunu-piispa nyt
kiertokirjeessään kehoitti heitä ponnistuksiin, verestääkseen
koulunaikaiset latinanmuistonsa; hän vaati heitä ehdottomasti
perehtymään kirjan ohjeisiin ja rangaistuksen uhalla noudattamaan
niitä toiminnassaan.

Piispan sihteeri kirjoitteli nyt tammipöydän toisella sivustalla
neuvoja ja ohjeita siitä, miten "missalen" määräykset olisivat
oikein ymmärrettävät. Hanhensulka sipitti yksitoikkoisesti, miltei
väsyneesti, kirjuri ei näyttänyt tänään olevan erittäin innostunut
työhönsä. Piispa huomasi sen.

-- Teroititko heille erityisesti sitä, että joka sunnuntai on messun
jälkeen saarna edelleen suomeksi pidettävä, kysyi hän kirjoitusmiestä
hetken sivulta tarkastettuaan.

-- Jo se on sanottu, -- mutta mitä se hyödyttää, vastasi Paavali
väsähtäneesti.

-- Mitäkö hyödyttää! Siinähän juuri on ohjeittemme henki ja ydin,
muuten on kirjain kuollut. Kaikista muistutuksistamme huolimatta he
vain paapattavat ulkomuistilla latinalaiset messunsa, kuin niistä
pikimmiten päästäkseen...

Kirjuri nosti päänsä pergamentin luota. Hänen kasvonsa olivat entistä
soikeammat, ja hänen silmissään oli surumielinen ilme.

-- En tarkoittanut sitä, isä. Tulin vain ajatelleeksi: Me laittelemme
täällä kirkkomme paimenille tarkkapiirteisiä ohjeita ja neuvomme
roomalaisen rituaalin yksityiskohtaisia menoja. Mutta kuka takaa,
että kun kirjeemme saapuvat asianomaisiin pitäjiin, nämä eivät jo
ole autioiksi hävitetyt, kuka takaa senkään, ettei silloin jo Suomen
seurakunnille ruveta antamaan toisenlaisia kirkko-ohjeita toisaalta...

Piispa käännähti nyt nuhtelevalla ilmeellä raskasmieliseen
kirjuriinsa päin:

-- Toisaaltako, virkkoi hän. -- Ei, Paavali, emme saa menettää
luottamustamme. Meidän on toimittava hiippakuntamme hyväksi kaikesta
huolimatta, lujasti uskoen, ettei Jumala anna kirkkonsa joutua
häpeään eikä uskovaistensa kaatua perikatoon.

-- Niin, niin, isä. Toisinaan tuntuu vain niin toivottomalta...

Paavali kirjoitti edelleen; sulka sipitti yksitoikkoisesti
ja laahustamalla. Kirjoittajan oli nyt käännettävä paksu
pergamenttilehti, mutta se kävi kankeasti, -- hän huoahti. Vasen
käsi oli näet maisterilla mustassa, pallonmuotoisessa siteessä, ja
siksi sujuivat hänen likkeensä niin vaivaloisesti, kun hänen sillä
oli koetettava työtään avustaa. Vihdoin sai hän lehden käännetyksi ja
painautui taas siihen kirjaimia piirtämään.

Piispa oli nojatuolistaan osanotolla seurannut hänen puuhaansa,
ja samalla oli äskeinen nuhteleva ilme tasoittunut pois hänen
leveäluisilta kasvoiltaan. Hetken kuluttua hän virkahti kirjurilleen:

-- Koskeeko käteesi vielä, Paavali?

-- Ei käteen, enemmänkin sydämeen, vastasi maisteri surunvoittoisesti.

Piispa katseli nuorta ystäväänsä hetkisen lempeästi, hiukan säälien,
mutta samalla oli pieni, harmiton hymykin hänen huulillaan.
Paavali-maisterille oli tapahtunut vahinko, paha vahinko, vaikkei
piispa sitä kuitenkaan niin perin vaaralliseksi arvostellut. Kun
he viime elokuun lopulla olivat laivallaan palanneet Viipurista ja
saapuneet Kuusiston linnan edustalle, oli maisteri, iloisena matkan
onnistumisesta, noussut laivan keulaan laukaisemaan siinä olevaa
pikkutykkiä, merkiksi linnan väelle piispan paluusta. Mutta lombardi,
jota ei oltu taipaleella tarvittu, oli päässyt ruostumaan ja panos
räjähti sytytysreiästä, silpoen sytyttäjältä käden. Peukalo ja
etusormi puuttuivat nyt Paavalin vasemmasta kädestä. Haava oli kyllä,
kauan kiusaa tehtyään, vähitellen parantunut, mutta tuo vahinko ei
ollut sillä autettu. Se uhkasi katkaista nuorelta kanungilta koko
hänen papillisen uransa. Sillä kielsihän kanooninen laki kirkkoa
käyttämästä palveluksessaan ja varsinkin korkeammissa hengellisissä
viroissa raajarikkoutunutta miestä. Siitä johtui nuoren maisterin
masentunut mieli. Paavali Scheelin kunnianhimoinen tarkoitus oli
ollut pyrkiä korkealle hierarkisia portaita myöten, ja hän oli jo
hyvällä alulla: pitikö sen kauniin uran nyt siihen katketa?

Tämä henkilökohtainen vastoinkäyminen se oli muiden yleisten
ikävyyksien ja koko maassa vallitsevan huolen ohessa noin matalaksi
masentanut nuoren maisterin muuten toivorikkaan mielen. Ilottoman
syyspäivän harmaja tunnelma tuli nyt vielä alakuloisuutta lisäämään.
Tuokion kuluttua lisäsi Paavali varsin katkerasti piispa-ystävälleen:

-- Kelvannen tästä ehkä vielä urkujen polkijaksi tuomiokirkkoon,
sillä myöhää lienee minun nyt siirtyä pois koko kirkolliselta
uralta. Isäni kuuluu kyllä aikoinaan tuumineen lähettää minut
johonkin ritarihoviin sotilaaksi oppimaan, ja taisipa hän erehtyä,
kun ei aikomustaan täyttänyt. Sillä nyt enää minusta tuskin on
miekkamieheksikään, vaikka sellaisiakin nähtävästi pian Turussa
tarvitaan. Sotilaskin tarvitsee toki kätensä!

Piispan sileiksiajetuille kasvoille levisi nyt yltyleensä tuo
hyvänsävyinen hymy, ja hän virkkoi lohduttavasti nuorelle ystävälleen:

-- Elä sure, Paavali, kyllä Hemming-herra Roomassa tämän asian
järjestää. Olenhan pyytänyt pyhältä isältä sinulle poikkeuslupaa, ja
tohtori Gaddillahan on siihen varoja käytettävänään.

-- On kyllä, mutta...

-- Kun on varoja, niin niillä on näihin aikoihin helppo korvata
kaksi sormea, vaikkapa koko kädenkin, sitä todistavat kaikki tiedot
nykyisestä Roomasta. Asu sinä vain rauhallisena edelleen pappilassasi
ja hoida virkasi minun vastuullani!

Taas oli hiljaista kirjastohuoneessa, jossa kirjurin sulka edelleen
tasaisesti rapisi. Vanhan piispan ajatukset siirtyivät jälleen niihin
huolettaviin, vakaviin kysymyksiin, joiden ympärillä ne nykyisin
alituiseen, yöt päivät, askaroivat. Kotvasen kuluttua muisti hän taas
yhden seikan ja kävi siitä sihteerilleen tarinoimaan:

-- Miten olikaan, löysitkö sitten joenpuoleisissa kellareissa kyllin
varman piilopaikan tuomiokirkon kalleuksille... nimittäin jos tarve
tulisi mitä kätkeä.

Nyt vilkastui alakuloisena istunut maisterikin ja ponnahti suoraksi
istumaan.

-- Löysin, isä. Kommunin jokirakennuksen alla on mainio kätkökellari,
vieläpä sellainen, jota ei talon nykyisistä asukkaista kukaan
tunnekaan. Se lienee vanha lymypaikka entisiltä sota-ajoilta.

-- Hyvä, -- oletko sinne jo jotakin vienyt?

-- En muuta kuin ne kaksitoista hopea-apostolia, joiden kätkemisestä
jo sovittiin. Mutta ehkäpä jo tänä iltana siirrän sinne
pyhäinjäännöksetkin ja alttarikoristeet?

Piispa teki torjuvan liikkeen kädellään.

-- Ei hätäillä, Paavali. Väestöä älkäämme ennenaikojaan säikyttäkö.
Nyt on meillä pian Tuomaanmessu käsissä, sitten joulu, --
toivioretkeläiset tahtovat nähdä kirkon oikeassa asussaan ja rukoilla
pyhäinjäännösten ääressä. -- Hetkisen vaiti oltuaan piispa vielä
huoaten lisäsi: -- Täytyyhän meidän toki toivoa, että joku sanoma
saapuu Turkuun, ennenkuin viholliset hyökkäävät... jos nyt vihollinen
tänne asti ollenkaan pääsee...

Maisteri, joka jo oli laskenut syrjään kynänsä, kuivasi verkalleen
hiekalla kirjoitustaan. Sitten pisti hän tapansa mukaan loukkautuneen
kätensä kauhtanansa liitoksen peittoon, katsoi kotvasen piispaa
silmiin ja virkkoi melkein hämmästyneenä:

-- Vieläkö uskallat toivoa, isä?

-- En lakkaa rukoilemasta Viipurimme puolesta, enkä siis
toivomastakaan.

-- Lujapa on uskosi. Ja kumminkin tiedät totuuden: Viipuri ei voi
ajanmittaan kestää, vaan sen täytyy antautua...

-- Siellä on urheata väkeä, monta viikkoahan se on puolensa pitänyt,
vastasi piispa, joskin hiukan epävarmalla äänellä.

-- Siitäpä sen juuri näemme, vihollinen on itsepäinen. Sen voima
on moninkertainen, se tahtoo Viipurin haltuunsa ja Turun myös...
piiritys vie pakostakin antautumiseen. Kohta pariin kuukauteen
emme ole saaneet sieltä mitään tietoja; kun tiedot kerran tulevat,
tulevat ne varmaankin vihollisten mukana. Maa on silloin auki. Mikäpä
pysäyttäisi enää arojen hurjia laumoja?

-- Niin, mikä? Me emme sitä tiedä, mutta meidän täytyy sittenkin
toivoa. -- Piispa siirsi syrjään järjestämänsä kirjakasat ja vaipui
nojatuoliinsa. Hän oli nyt masentuneen näköinen hänkin. Toivoton
ilme pyrki samentamaan hänenkin katseensa, sillä täytyihän hänen
myöntää nuoren ystävänsä todistelut sitoviksi. Mutta ikäänkuin
viitaten johonkin mahdollisuuteen, johon hän ei kuitenkaan itsekään
paljo uskonut, jatkoi hän vielä: -- Onhan Kymijoellakin vähän
varustusväkeä, joka ehkä voi tuota vyöryä edes viivyttää.

Mutta Paavali vastasi purevasti:

-- On, muutamia kymmeniä huoveja siellä on ja joku satakunta
talonpoikaa, jos ovat siellä enää nekään!

-- Niin, heikko on kyllä sekin toivo...

Piispa oli tosin koettanut taivuttaa Turunlinnan päällikköä Didrik
Hannunpoikaa kokoamaan ja järjestämään voimakkaamman varustusväen
vihollisen tielle ja lähtemään itse sen johtajaksi Kymijoelle. Mutta
Didrik oli ollut toimeton, niinkuin ainakin ja niinkuin viime aikoina
kaikki muutkin Turussa.

Siellä oli näet viimeisinä viikkoina ruvennut vallitsemaan
eräänlainen tylsynyt, toivoton mieliala, joka oli lamauttanut kaiken
yritteliäisyydenkin. Odotettiin vain viestiä Viipurista, viestiä
sen kaatumisesta ja vihollislaumain lähenemisestä, -- toimetonna
odotettiin. Syksyllä, kun oli puuhattu Viipuriin väkeä ja muonaa,
oli mielissä vielä ollut kimmoavaisuutta ja miehissä pontta. Piispan
uhrautuva esimerkki oli muihinkin elähdyttävästi vaikuttanut. Mutta
senjälkeen kun Turkuun olivat saapuneet tiedot piiritysjoukon
suuruudesta ja taistelevain voimain epäsuhtaudesta, oli toivoton,
välinpitämätön mieliala ylemmistä piireistä vähitellen levinnyt
alempiin, -- usko voittoon oli katkennut.

Tuon toivottomuuden ja kasvavan pelon ohessa oli porvarien ja
käsityöläisten kesken itänyt suuttumustakin niitä johtavia piirejä
kohtaan, jotka niin huonosti olivat maan puolustuksesta pitäneet
huolta. Heidän Viipurissa taistelevat poikansa tai veljensä olivat
jätetyt sinne avutta vihollisten teloitettaviksi, ja nyt ei Turunkaan
puolustamiseksi tehty mitään... Tämän väestössä vallitsevan mielialan
Paavali Scheel tunsi. Hän tiesi, että Didrik Hannunpojalle, kun tämä
joskus ihmeeksi linnastaan liikkui kaupungilla, jo oli väkijoukosta
singautettu pilkkasanoja, ja hän pelkäsi, että tuo kiukku helposti
voisi kohdistua piispaakin vastaan, jonka huolena puolustustoimet
enimmäkseen olivat olleet. Sillä niin etäälle kuin Ruotsin
hallitusmiehiin ei monikaan osannut suuttumustaan suunnata.

-- Olisinpa melkein suonut, että vihollinen olisi tänne ehtinyt sulan
veden aikana, virkkoi maisteri, nousten jäykistynein jäsenin pöydän
äärestä, jossa hän kauan oli istunut.

-- Miksi niin? kysyi piispa ihmeissään.

-- Silloin olisi ainakin osa väestöstä voinut aluksillaan pelastua
saaristoon. Ja sinäkin, isä, olisit voinut nousta laivaan...

Mutta piispa keskeytti melkein ankarasti nuoren ystävänsä:

-- Älä ajattele minua. Mikä olisi yhden ihmisen kohtalo sen tuhon
rinnalla, minkä vihollisten saapuminen koko kaupungillemme tuottaisi.
Meidän täytyy vielä ajatella sen pelastamista. Onhan kaupungissa
miehistä väkeä; varustakaamme se aseilla!

-- Se on myöhää nyt, vastasi Paavali synkästi. -- Kukin vetäytyy nyt
kuoreensa, ajattelee vain omaa kohtaloaan. Eikä ole enää varojakaan;
kenellä vielä jotakin olisi, hän ne hiljaisuudessa kätkee...

-- Niin, ei ole varoja enää minullakaan. Kaikki omani olen käyttänyt
puolustustoimiin, isoksi osaksi kirkonkin varat, jonka minulle
Jumalanäiti anteeksi antakoon...

Piispan sihteeri oli puhellessaan pukeutunut turkisviittaansa, ja
teki lähtöä piispalasta. Hänen oli tapana näin iltapuoleen kävellä
pyhän Gertrudin kilttaan juomaan oluthaarikan ja kuulemaan kaupungin
uutisia. Säätä katsellakseen pysähtyi hän vielä tuokioksi kirjaston
pienen ikkunan eteen, silmäillen miettiväisenä siinä edustalla
olevia Napaturun mataloita muurinsärmiä. Nuo vanhat, lumenpeittoiset
varustukset, jotka aikoinaan olivat Turun maanpuoleiseksi suojaksi
rakennetut, eivät voisi päivääkään pidättää vihollista, vaikkapa
vielä olisi aseväkeäkin niitä puolustamassa, päätteli hän. Nyt ei
ole tykkejä, ei väkeä; Turkua ei voida puolustaa senkään vertaa kuin
Viipuria, vaan se on tuomittu heti joutumaan maan puolelta hyökkäävän
vihollisen jalkoihin!

Piispakin oli pysähtynyt kirjurinsa viereen ikkunan luo. Hänen
katseensa suuntautuivat joen puolelle, lumisten peltojen yli, ja hän
virkahti huoahtaen:

-- Niin, jäässä on Aurajoki, jäässä pian merikin, talvi sulkee meidät
tänne.

-- Ja tänne me hukumme kuin umpisolaan. Vuodet kuluvat; pian ei meitä
muisteta olleeksikaan, kenties ei Turkuakaan, kenties ei Suomea
ollenkaan!

Mutta piispa oikaisihe taas suoraksi:

-- Ei, toivoa elä jätä, Paavali, silloin menee kaikki!

-- Jospa sen voisi säilyttää. Mutta koetan vielä sinun avullasi, isä,
Hyvästi huomiseen.

Nuori maisteri laskeusi piispankerroksesta alas ja käveli vahdin
ohi, joka siinä hääteli portilta pois kerjäläisiä, -- tapansa mukaan
ne taas sangen vaativina ja suurisuisina siinä almuja porasivat.
Mutta samassa näki hän linnanhuovin täyttä ravia ajavan tuomiokirkon
kupeitse piispalaan päin. Paavali Scheel pysähtyi odottamaan
ratsumiestä, uteliaana kuulemaan, mitä uutisia nyt mahtoi linnasta
piispalaan saapua. Nämä kaksi mahtavaa vallankeskustaa Turun
vastakkaisilla laidoilla eivät näet näihin aikoihin olleet juuri
missään vuorovaikutuksessa keskenään. Niiden välit olivat monesta
syystä käyneet kankeiksi ja epäystävällisiksi.

Ratsumies laskeutui piispan sihteerin edessä satulasta ja kertoi
tuovansa linnasta piispalle tärkeitä viestiä. Yhdessä he sitte
läksivät astumaan piispan luo.

Kirjastoon saavuttuaan, jossa piispa vielä raskaissa mietteissään
seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan ääressä, saneli
linnanpalvelija kuin ulkolukua:

-- Linnanherra Hannu Didrikinpoika tervehtii hänen
korkea-arvoisuuttaan Suomen piispaa ja käskee ilmoittaa, että
valtionhoitaja, jalosukuinen herra Steen Sture juuri on saapunut
Turun linnaan. Ja pyytää hän sen johdosta piispaa saapumaan linnaan
valtionhoitajaa tapaamaan.

Ällistyneinä jäivät huovin eteen ääneti seisomaan kirkon miehet,
sekä vanha että nuori. Tätä viestiä he eivät ollenkaan ymmärtäneet,
eivätpä uskoneet oikein kuulleensa airueen ulkolukua. Sillä eihän
ollut kenelläkään Turussa ollut mitään tietoa siitä, että Ruotsin
valtionhoitaja nyt talvimyrskyillä oli aikonutkaan purjehtia
Tukholmasta meren yli Suomeen. Koko syyskauden häntä kyllä oli
jännityksellä ja kärsimättömästi odotettu; pyytämällä olivat niin
piispa kuin muutkin Turun herrat monasti häntä pyytäneet tulemaan
sotaväkineen Viipurin avuksi. Häntä oli kiirehditty, rukoiltu...

Ja monta kertaa oli Steen Sture luvannutkin tulla... oli ollut
lähdössä, kerrottiin, jopa laivassakin. Mutta aina oli se lähtö
jäänyt aikomukseen; syksy oli mennyt, eikä apujoukkoja Ruotsista
tullut. Viimeksi oli Tukholmasta saapunut Turkuun sama masentava
viesti, mikä Viipuriinkin, että näet sotaväessä riehuu rutto, ei
voida lähteä. Tämä uutinen se juuri oli niin syvälle masentanut
mielet Suomessa. Syksy oli muuttunut talveksi, Viipuria pidettiin jo
menetettynä, -- nyt ei kukaan enää odottanut apua valtionhoitajalta,
johon kaikki luottamus oli lopussa. Ja nyt tulee tämä tyhmännäköinen
huovi siihen rupattamaan, että muka valtionhoitaja on Turun
linnassa...

-- Sanotko herra Steen Sture? uteli vasta hetken kuluttua piispa,
joka arveli airueen jotenkin asiansa sekoittaneen. -- Sanotko että
hän on täällä Turussa?

-- Niin käskettiin sanoa...

-- Onko siis laivoja saapunut linnan alle? -- Ei laivoja; reellä he
ajoivat linnaan.

-- He... ketkä? Onko linnaan saapunut Ruotsista sotaväkeä?

-- Sotaväkeäkö, -- ei. Heitä on vain kymmenkunta herraa, viidellä
reellä ajoivat.

-- Mistä?

-- Rantatietä kuuluvat ajaneen etelästä päin... Outoja olivat
nuo uutiset piispalle ja hänen kirjurilleen. He katselivat
airutta, katselivat toisiaan... he eivät ymmärtäneet, mitä varten
valtionhoitaja nyt on saapunut ilman mitään sotaväkeä mukanaan, eivät
tienneet, odottaako tästä uutisesta hyvää vaiko huonoa käännettä.
Mutta Paavali-maisteri haki arkihuoneesta piispan väljät turkit ja
virkkoi:

-- Tietysti lähdet, isä, linnaan. Maan kohtalohan on kysymyksessä.

-- Tietysti, käske valjastaa hevonen. Ja sinä tulet mukaan. Tuki on
aina hyvä vanhalle miehelle.

Piispan leveässä saanireessä ajoivat hengenmiehet hetken kuluttua
Kirkkokadun kapeita kujanteitä pitkin torille ja siitä sillan yli
Anningaisten puolelle, -- Aurajoki oli kyllä jo jäässä, mutta sitä
ei vielä hevosella ajettu. Torilla ja sillan korvassa seisoskeli
porvareita vilkkaasti keskustellen. He olivat nähtävästi huomanneet
outojen herrojen ajavan etelästäpäin sillan yli linnaan, olivat ehkä
tunteneet valtionhoitajan ja koettivat kai harkita, mitähän tämä
odottamaton vierailu merkinnee. Uteliaina he nyt kurkistelivat,
ajoiko siinä todella itse piispakin linnaan, ja he supattivat
vilkkaasti keskenään, sillä tämä oli melkein yhtä outo tapaus.

Harvoinpa olikin piispa kulkenut sitä tietä, joka vei Puolalanmäen ja
jokiaittojen välisten peltojen pientareiden lomitse sekä Tallimäen
alaista joenäyrästä myöten linnan veräjälle. Melkein oudoksuen
katseli senvuoksi Maunu Särkilahti nyt noita maisemia, joiden ohi
hän aisakellon kilistessä ajeli siinä pakastuvassa, raittiissa
talvi-ilmassa, joka suloisesti virkisti hänen väsyneitä veriään.
Vallan uljaalta täältä katsoen näytti tuo joen vastapäisellä,
korkealla rannalla oleva Pyhän Olavin valkoinen luostari, ja
sakeassa oli sen alapuolella, vesirajassa, porvarien harmaita
tavara-aittoja, joiden edustalle heidän laivojaan oli jäätynyt. Ja
kun ajajat, sivuutettuaan linnan pienen hautuumaan sekä siinä olevan
rukoushuoneen, saapuivat Turunlinnaan suurelle, mantereenpuoleiselle
etupihalle, jossa olivat pitkät talousrakennukset, leipomo- ja
panimohuoneet, pajat ja saunat, niin olipa se piispalle melkein kuin
uutta maailmaa. Niiden korkeiden vallien välissä, jotka olivat kahden
puolen linnansalmea, oli lumi vähissä ja piispan reki rasasi siinä
vingahdellen puista laskusiltaa myöten tuon kaksitornisen linnan
pihalle, jonka pohjoisen siipirakennuksen eteen se pysähtyi. Siinä
olivat näet Kaarlo Knuutinpojan rakennuttamat juhlahuoneet sekä
linnanpäällikön asunto.

Siellä vastaanotti Didriki Hannunpoika kuninkaansalissa harvinaisen
vieraansa. Piispa tervehti niitä hienoja herroja, Steen Sturen
seurueeseen kuuluvia ylimyksiä, jotka jo salissa olivat häntä
odottamassa. Linnanherra mainitsi esitellessään komeita nimiä: Steen
Turenpoika Bjelke, Erik Trolle, Svante Sture, enimmäkseen nuoria
miehiä. Itse valtionhoitaja ei ollut vielä saapuvilla, hän kuului
kovin vilustuneen matkalla ja oli nyt ruoan jälkeen käynyt lepäämään.

Tervehdittyään noita samettipukuisia herroja, joiden kaatiot olivat
kapeat kuin reisille valetut ja joiden pitkien, leveiden hihojen
suissa pienet kulkuset kilisivät, mutta joilla tämän komeuden
vastakohtana samalla oli koipisaappaat jaloissaan pitkäkärkisten
kenkiensä tilalla ja villahuivit kaulaansa käärittyinä, virkkoi
Maunu-piispa puheen aluksi:

-- Herrat ovat näen mä tulleet Suomeen joulua viettämään. Terve tuloa!

Hän ei tarkoittanut ääntään pisteliääksi, mutta ivaa lienevät
Ruotsin herrat siinä sentään löytäneet, koska he hiukan irvistellen
hymähtivät. Ja nuori, uljasryhtinen Svante Sture, joka oli
valtionhoitajan orpana, mutta näkyi olevan tälle hiukan karsas,
vastasi kuin leikkipuhetta jatkaen:

-- Teidän korkea-arvoisuutenne ei nähtävästi arvele meillä olevan
kovin vakavia, sotaisia aikomuksia. Kenties ei retkikuntamme olekaan
sen näköinen.

-- Niin, en näe matkassanne sitä, jota sotaan etupäässä tarvittaisiin
ja jota kesästä asti olemme Ruotsista odottaneet, -- sotaväkeä.

-- Ei, sitä on meillä täällä kyllä vähänlaisesti mukanamme, vastasi
Svante-herra. -- Kiitämmepä suojeluspyhiämme, että itse olemme tänne
hengissä ehtineet.

-- Olette siis taistelleet myrskyn kourissa?

-- Kovat kamppailut olemme kestäneet.

Ja vakaviksi käyneinä kertoivat nyt herrat, useat heistä vieläkin
käheinä vilustuksesta, tulevansa suoraan merihädästä, johon heidän
väkeään paljon oli hukkunut. Kuin pelastavan onnen viskaamina
olivat he vihdoin päässeet maihin kauas Uudenmaan rannikolle,
Porkkalan niemeen, josta he nyt kiireen kautta olivat vain muutamain
palvelijainsa seuraamina ajaneet Turkuun.

-- Kiitämme Jumalanäitiä siitä armosta, virkkoi piispa, hänkin nyt
varsin vakavana. -- Mutta miksi tulitte tänne? Miksi ette ajaneet
suoraan Viipuriin, vaikkapa vähälläkin väellä?

-- Viipuriin, vastasivat herrat kysyvinä. -- Onko se enää
meikäläisten käsissä?

-- Niin, siitäpä on kysymys. Sitä me täällä joka hetki pelolla
ja tuskalla ajattelemme; siksi juuri olemme teitä niin hartaasti
odottaneet. -- Piispan ääni oli käynyt juhlalliseksi, ja se oli
melkein ankara, kun hän jatkoi: -- Ja siksi juuri onkin meidän
sydäntä kaiveleva, vakava kysymyksemme: Miksi ette tulleet ennen,
miksi ette tulleet Ruotsin koko sotaväki mukananne torjumaan sitä
vaaraa, joka uhkaa tätä maata ja koko valtakuntaa?

-- Niin, miksi?

Mieliala kuninkaansalissa oli yhtäkkiä käynyt kankeaksi. Ruotsin
herrat katsoivat toisiaan. Vastauksen antaminen piispan syyttävään
kysymykseen ei ollut heille niinkään helppoa; he eivät ehkä voineet
taikka tahtoneet puhua kaikkea, mitä Ruotsissakin ajateltiin Steen
Sturen vitkastelusta. Mutta he kertoivat kuitenkin suurenlaisen
laivaston jo marraskuun loppupuolella kulkutaudin asetuttua,
purjehtineen Tukholmasta, -- he olivat siinä lähteneet hyvässä
aikomuksessa joutua vielä riittävällä väellä Viipurin avuksi.
Mutta monet vastukset heitä taas matkalla viivyttivät. Tukholman
saaristoväylällä oli vastatuuli, joka pidätti heitä siellä viikon,
toista. Vihdoin pääsivät he kuitenkin avomerelle; mutta siellä yhytti
laivaston myrsky, joka sen hajoitti ja runteli. Miten eri laivojen
lienee käynyt, siitä ei Ruotsin herroilla ollut tietoa, mutta he
arvelivat niistä suurimman osan kuitenkin päässeen takaisin Ruotsin
rannikolle. Toiset laivat olivat pyrkineet Ahvenanmaan suojaan, ja
ainakin olivat muonalaivat pelastuneet sinne. Erästä laivastonosaa
ajeli syysmyrsky monta päivää aavalla merellä, ja siitä pelastui
pari, kolme laivaa vihdoin Uudenmaan rannalle, -- päällikkölaiva oli,
onnellista kyllä, niiden joukossa.

-- Onnellista kyllä, toisti piispakin, kuunneltuaan kärsivällisesti
tuon pitkän vastoinkäymisten luettelon. -- On siis edes jotakin
apuväkeä nyt Suomen puolelle saapunut?

-- Vähän sitä on, vastasi Bjelke yskiskellen. -- Nuoren Steen
Kristerinpoika Oxenstjernan laiva, jossa oli toistasataa ratsumiestä,
saapui meidän mukana Porkkalaan, mutta epävarmaa on, missä kunnossa
hevoset ovat tuon vaikean merimatkan jälkeen. Jalkaväkeä tuli
laivoissamme Suomeen vain muutamia satoja miehiä, ja nekin ovat nyt
siellä ilman muonaa. Ja kumminkin lähti Tukholmasta purjehtimaan
lähes seitsemäntuhatta miestä hyvissä varustuksissa.

-- Juuri se joukko täällä olisi tarvittu! huoahti piispavanhus aivan
valitellen.

Mutta nyt puuttui jo muitakin tähän keskusteluun. Sen varrella oli
näet linnan kuninkaansaliin saapunut muutamia Turun aatelisherroja,
joita linnanpäällikkö oli, samalla tavalla kuin piispan, kutsuttanut
neuvottelemaan valtionhoitajan kanssa. He olivat ukkovanhuksia,
sukujen nuoremmat jäsenet kun kaikki olivat Viipurissa, ja he
näyttivät haalenneissa pukimissaan aika ränstyneiltä noiden hienojen
ruotsalaisten herrain rinnalla. Siinä köpitti siten kuluneessa
nahkamekossaan vanha Henrik Bitz, piispavainajan veli, -- samanlainen
kuiva kääkkä kuin hänen sodassa oleva kaimapoikansa, jolta hän
viestiä ikävöi. Sauvansa varassa saapui toiselta sivultaan halvattu
Kristian Frille, jolle Viipurista viimeksi tullut airut oli tuonut
viestin, että hänen toinen poikansa oli joutunut Vatikivellä
venäläisten vangiksi, -- että toisen kohtaloksi oli tullut
kaatua Viipurin valleille, sitä hän ei vielä tiennyt. Häntä tuki
käsipuolesta valkopää valtaneuvos Juhana Fleming, Friskalan herra,
jolle sama viestintuoja oli tuonut tiedon hänen veljensä Jaakkiman
kuolemasta nostoväen ylimenopaikalla. Kolmanneksi liittyi siihen
ryhmään Klaus Hannunpoika Leijon, Lepaan herra, joka hän puolestaan
suri sukulaisensa Niilo Pentinpojan kaatumista. Sen näki, että
näitä kolmea vanhusta yhtäläinen kohtalo yhdisti. Piispan serkku,
Niku-pormestari, ja hänen lankomiehensä, vanha Olavi Kirves, astuivat
juuri tervehtimään Ruotsin herroja, jotka heille nyt uudestaan
kertoivat matkansa monet vaivat.

-- Pyhä Juudas yskänne parantakoon, toivotti heille Kiukku-Niku
puolittain pilkallisesti.

Mutta piispa oli totinen.

-- Niin paljon vastoinkäymisiä sekä ihmisten että luonnon
puolesta, kun on kysymys köyhän Suomen pelastamisesta, huoahti hän
vastatulleille. -- Mikä kova onni tätä maatamme vainonneekaan!

Toiset Suomen herrat, jotka juurikaan olivat saaneet tiedon päivän
kuulumisista, melkein ihmettelivät piispan äänen tyyntä, alistuvaa
sävyä. Heidän omassa rinnassaan riehui suuttumus paljoa kipakampana,
ja äskeistä ivaansa jatkaen puhui pormestari:

-- Tuleehan niitä talvella vastuksia, kun ei kesällä matkalle
keretä. Aikapa on nyt lähteä Viipurille avuksi! -- Ja viitaten
rykiviin herroihin, jotka siinä lämpöisessä huoneessakin kääriytyivät
huiveihinsa, jatkoi hän purevasti:

-- Tämäkö nyt on siis se sotajoukko, joka on Ruotsista maata
pelastamaan liiennyt...

-- Ja Venäjän suuriruhtinasta karkoittamaan, lisäsi Paavali-maisteri,
joka ei hänkään malttanut sisuaan hillitä.

Mutta se oli jo liikaa Svante-herralle, joka oli urhea soturi ja
mieleltään pikainen. Hän kivahti:

-- Täällä näkyvät sota-asioita ymmärtävän nilkut pormestarit ja
käsipuolet papit, -- vai pannaanko täällä aina raajarikot soturit
papeiksi.

Paavali tunsi verensä kuumenevan siitä pistoksesta, eikä hän ollut
ihan tyyni vastatessaan:

-- Niin, täällä olemme todella kaikki, piispasta alkaen, avustaneet
kotiseutumme ja valtakunnan puolustamista, jonka asian valtaherrat
näkyvät laiminlyöneen.

Linnanpalvelijat olivat tämän väittelyn aikana sytyttäneet
kattokruunun ja vaskisten haarajalustain kynttilät, ja hämäräksi
käynyt huone oli leimahtanut kirkkaan valoisaksi. Paavalin puhuessa
leväyttivät he nyt viereisen huoneen kaksoisovet auki, ja sieltä
astui sisään valtionhoitaja Steen Sture. Hän kulki ryhdikkäänä,
väljään, paksuun, jalkoihin asti ulottuvaan villaiseen kotimekkoon
puettuna lattian yli, ja tasalakeista barettilakkiaan kohottamatta
tervehti hän kädenliikkeellä koossaolevia seisaalleen nousseita
herroja. Syrjäsilmällä heitti hän pikaisen, vihastuneen katseen
Paavali-maisteriin, jonka lauseesta hän varmaankin oli loppusanat
kuullut, mutta sen enempää hän ei ollut siitä tietävinään,
istahtaessaan piispan viereen patjapenkille. Siihen tuotiin hänen
eteensä maljallinen höyryävää rohtojuomaa.

-- Me tavattiin viimeksi Viipurissa, virkkoi hän harvakseen
Maunu-piispalle. -- Miten on nyt hiippakuntanne itäkulman laita?

-- Huonot olivat enteet viimeksi tavatessamme; pelkään että ne nyt
ovat toteutuneet.

Steen Sturen otsaa uurtavat poimut rupesivat syventymään. Hän
oli näinä kolmena vuotena melkoisesti vanhentunut. Turhaan hän
enää laskiessaan lakin pöydälle, koetti sivusuortuvalla peitellä
päälakensa paljautta, ja hänen hiukan lihoneilla kasvoillaan
oli sairaaloisen harmaja väri Ehkä se sentään johtui osaksi
vilustumisestakin sillä hänen nenänsä tohisi pahasti ja hänen
muutenkin heikoista silmistään juoksi vettä, kun hän nyt siinä särpi
kuumaa inkiväärijuomaansa ja piispan vastauksen kuultuaan kauan aikaa
vaikeni.

-- Olen kutsunut teidät, Suomen herrat, neuvottelemaan siitä, mitä
nyt on tehtävä, kun myrsky näin turmeli aikomuksemme ehtiä Viipurin
avuksi, puhui hän sitten matalasti, ikäänkuin kurkkuaan säästellen.
-- Mukanamme saapunut sotaväki marssii nyt Porkkalasta tänne Turkuun.
Odotan ratsuväen joutuvan sieltä 30 huomenna.

Hämmästyneinä kuuntelivat Suomen herrat tätä viimeistä tiedonantoa,
ja vanha Kristian-herra vastasi heti vilkkaasti:

-- Se sotaväki on kiireesti lähetettävä Viipuriin. Posse ehkä
ponnistelee siellä juuri viimeisiä voimiaan; kenties voitaisiin hänen
nääntyvää joukkoaan vielä auttaa!

-- Taikka ainakin voisi tuo väki edes hiukan hidastaa
vihollisarmeijan kulkua länteen päin, jos se jo on tänne tulossa,
kuten on luultavaa, säesti Friskalan herra lämmöllä.

-- Mitä, hyökkääkö venäläinen tänne Turkuun? huudahti valtionhoitaja
vallan säikähtyneenä, kavahtaen suoraksi rohtomaljansa äärestä. --
Uskotteko niin?

-- Niinhän on suuriruhtinas uhannut.

-- Hänen joukkonsa voivat jo olla matkalla tänne. Siksi juuri niille
olisi esteitä asetettava.

Näin kertoivat Suomen herrat, oudostellen, ettei valtionhoitaja
sen paremmin tuntenut moskovalaisen laajakantoisia suunnitelmia ja
että hän nyt ikäänkuin hämmästyi, huomatessaan joutuneensa ilman
sotaväkeä viholliselle auki olevaan maahan. Mutta Steen Sture, jolla
oli nopea havaintosilmä, huomasi samassa suomalaisten kysyvistä
katseista, että nämä olivat hänen äskeisen huudahduksensa käsittäneet
henkilökohtaiseksi arkuudeksi, ja hän virkkoi nyt, tekeytyen aivan
kylmäksi noihin tiedonantoihin nähden:

-- Sotaväellämme ei ole muonaa, emme voi nyt vielä lähettää joukkoja
sisämaahan. Muonalaivamme jäivät myrskyä pakoon Ahvenaan, josta niitä
ensiksi odotamme tänne, -- siitä syystä väkemmekin saapuu Turkuun.

Mutta nyt pudisteli Didrik Hannunpoikakin päätään, lausuen:

-- Laivat eivät voi enää päästä Turkuun, sillä Airiston selkä on jo
jäässä.

-- No, sitten meidän täytyy täällä odottaa, kunnes muonat voidaan
jäitä myöten vedättää mantereelle.

-- Odottaa! huudahtivat Suomen herrat ihmeissään. Ja Maunu-piispa
kysyi värähtävällä rintaäänellä:

-- Miten käy sillaikaa Viipurin ja Suomenmaan?

Mutta hänen orpanansa pormestari, joka oli elävä käytännön mies,
ajatteli heti sotaväenmajoitusta sekä porvaristolleen tulevaa
rasitusta, ja iski pahaa aavistaen siihen kysymykseen:

-- Ja missä se sotaväki sillaikaa elätetään?

-- Majoitetaan se tänne Turkuun ja sen ympäristöön, pappiloihin ja
kartanoihin.

Steen Sture puhui kylmällä, varmalla äänellä, niinkuin ainakin
käskemään tottunut mies. Mutta hänen äänessään oli samalla jotakin
levotontakin. Hän luki ympärillään istuvain kasvoista hämmästystä
ja suuttumusta, näki heidän vaihtavan keskenään kysyviä katseita,
eikä hän tuntenut itseään täysin varustautuneeksi näihin kysymyksiin
vastaamaan. Steen-herra näet ymmärsi hyvin, mitä nuo sanattomiksi
käyneet miehet toisiltaan kysyivät: Eikö ole vielä kylliksi siinä,
että hallitus on viivyttänyt apujoukkojen lähettämistä, eikö
siinäkään, että se vähäinen väki, joka vihdoin tuodaan, saapuu
avuttomassa tilassa perille? Tätäkään apujoukkoa ei siis nyt
lähetetä vihollista vastaan, vaan sekin majoitetaan köyhtyneeseen
maakuntaan...!

Yksin tyynimielisen piispankin leveillä kasvoilla värähtivät paksut
poskilihakset, ja valtionhoitajasta näytti kuin olisi hän puraissut
hammastaan, ennenkuin lausui kiihtyneellä äänellä:

-- Varattomat ovat nyt Suomen pappilatkin majoitusväkeä elättämään --
Viipurin auttamiseen olemme jo kaikkemme uhranneet. Toivoimme teiltä,
herra Steen, toisenlaista apua, kuin uutta majoitusrasitusta, -- ja
toivoimme sitä apua ajoissa!

Jo liikahti Steen ilmeisesti kärsimättömänä penkillä ja siirtyi
hiukan loitommas piispasta. Hän oli nostanut tupessa olevan
miekkansa, joka villavaipan alla tuntui kankealta, pöydälle ja
kiilloitteli siinä nyt hihallaan kahvanpäässä olevaa kullattua
palloa. Siitä etukumarasta asennostaan hän karkeaksi painuneella
äänellä, mutta edelleen kylmäverisesti, puhui:

-- Teillä on, Maunu-piispa, omituinen, itseotetulla oikeudella
käytetty nuhteleva tapa puhua meidän toimistamme... puhua ja
kirjoittaa. Mitä te vaaditte? Minulle on kansa antanut raskaan
velvollisuuden vastata Ruotsin hallituksesta näinä levottomina
aikoina, mutta minulle ei ole annettu valtaa komentaa ruttotautia
eikä luonnon rajumyrskyjä. Meillä on ollut tekemistä tarpeeksi
asetellessamme siellä kotona toisenlaisia myrskyjä, jotka valtakuntaa
särkevät!

Vasta nyt puhuessaan valtionhoitaja näytti lämpenevän sekä
mieleltään että ruumiiltaan. Hänen kasvoillensa kohosi punerrus,
osaksi ehkä tuosta väkevästä yskän juomasta, mutta etupäässä kai
suuttumuksesta. Olihan kuulumatonta röyhkeyttä, että häntä kaikkien
vastoinkäymistensä lisäksi täällä vielä moitittiin. Ja yhä enemmän
kiivastuen hän jatkoi:

-- Viime talvena tekin, Maunu Särkilahti, allekirjoititte vaatimuksen
minun syrjäyttämisestäni valtionhoitajan toimesta. Se kirje on
minulla hyvin muistissani. Teille olisi kai joku toinen herra
mieluisampi, mutta se mieli nyt ei ollut Ruotsin valtiopäivillä.
Siksi olen minä kaikesta huolimatta nyt esimiehenne täällä, enkä
jokaisen kirjatoukan toruttavana!

Steen herran puolikäheä ääni oli ollut suuttumuksesta katketa, kun
hän kosketteli tuota Suomen herrain keväällistä kirjelmää, jossa
he -- maansa hätää ajatellen -- yhtyivät anomaan Hannu-kuninkaan
kutsumista Ruotsin valtaistuimelle. Mutta hän hillitsi itsensä pian,
ryyppäsi maljasta rohdon pohjaan ja jatkoi taas rauhallisesti,
ennenkuin kukaan muu salissa olevista oli ehtinyt ääneen käydä:

-- Mutta minä en ole kutsunut teitä tänne väittelemään, vaan
neuvottelemaan maan puolustamisesta.

Kuumenneet olivat saman verran kuin valtionhoitaja myöskin nuo pöydän
sivustoilla istuvat vanhat herrat, ja heillä olisi mielestään ollut
hänelle vielä paljon sanottavana. Mutta piispa, jolla olisi ollut
enin syytä pikastumiseen, hän vastasi nyt Steen-herralle tavallisella
tyyneydellään:

-- Juuri se kotimaamme puolustaminen on meillä näinä vuosina
ollut sydäntemme suurena huolena. Sitä juuri ajatellen olemme
tänne rukoilleet apua. Viipuri on nyt kohta kolme kuukautta ollut
piiritettynä...

Mutta taas valtionhoitaja keskeytti hänet. Tuo puhe tuntui hänestä
taaskin nuhteelta.

-- Tiedänhän sen, mutta kysymys on nyt samalla muustakin kuin
Viipurista, jonka piiritys on vain osa suuresta, valtakuntaamme
vastaan kohdistetusta hävityssuunnitelmasta. - Steen-herra käännähti
nyt toisten herrain puoleen, ikäänkuin tehdäkseen lopun piispan
nuhteista, ja jatkoi: -- Tiedän, hyvät herrat, että te täällä olette
tehneet mitä olette voineet tämän maanosan puolustamiseksi. Sitä
tarkoitusta varten tahdomme nyt edelleen yhdessä ponnistaa. Jos Knut
Posse on luovuttanut tai luovuttaa linnansa, niin se on kyllä paha
juttu, mutta sitähän me, kaikkien pyhien nimessä, emme ole voineet
estää.

Mutta jos valtionhoitaja oli luullut saavansa kannatusta toisten
herrain puolelta piispaa vastaan, niin hän pahasti pettyi. Juroina ja
kankeina istuivat nuo vanhat miehet pöydän alapäässä, kummastuneina
valtionhoitajaa kuunnellen. Ja toisten ajatuksia tulkiten lausui
tuokion kuluttua vanha Henrik Bitz vapisevalla äänellä:

-- Jos Knut Posse luovuttaa Viipurin, niin hänellä on siihen kova
pakko, eikä silloin ole niistä omaisistamme, jotka siellä ovat hänen
kanssaan pitkän syksyn taistelleet, yhtään hengissä. Siellä on
minunkin poikani, -- en tunne hänen kohtaloaan. Mutta Friskalan herra
tässä ja vanha Kristiern Frille, he tietävät jo, mitä tämä piiritys
on heidän verelleen maksanut. Me emme tahdo puuttua valtioasioihin,
mutta me sanomme suoraan, että näiden ja monien muiden kelpo miesten
surma ja Viipurin menetys, jos se on menetetty, johtuu siitä, että
tämä maa on avutta jätetty.

Steen herra, joka otsa syvissä poimuissa oli kuunnellut vanhuksen
puhetta, ei enää voinut hillitä kiukkuaan. Hän pudotti miekan, jonka
kultaista kahvapalloa hän yhä oli kiilloittanut, ryminällä pöytään ja
sähähti hampaittensa välitse:

-- Sen olen sanonut jo ennen, että te suomalaiset olette yhtä
itsekästä ja tyhmää nurkkakantajoukkoa. Kautta Maarian, luuletteko
niin helpoksi vastata tämän maan hallituksesta, jota vastaan joka
kulmalta juonitellaan. Raskin minä tämän jättääkin, jos...

Hän katkasi lauseensa. Suomen herrat aivan ällistyivät tuota
valtionhoitajan äkillistä ja heidän mielestään vallan perusteetonta
uhkausta. Mutta Steen-herran ruotsalaiset seuralaiset hymähtivät
salavihkaa, -- heille ei ollut outoa, että hän suuttuessaan noinikään
uhkasi jättää valtakunnan ohjakset. Niitä hän ei kumminkaan
mielisuosiolla jätä, sen he tiesivät.

Hetkisen vallitsi kuitenkin tuskallinen äänettömyys kuninkaansalissa.
Mutta Maunu-piispa, jonka valtionhoitaja äsken oli yrittänyt
syrjäyttää, osui aivan oikeaan säveleeseen, kun hän taas rupesi
puhumaan, niinkuin ei mitään välikohtausta olisi ollutkaan:

-- Siitähän oli siis neuvoteltava, mitä näissä epäsuotuisissa oloissa
nyt voitaisiin Suomen puolustamiseksi tehdä. Te mainitsitte, herra
Steen, että ratsuväkenne on tulossa Uudeltamaalta tänne Turkuun...

-- Niin, Steen Kristerinpojan lipullinen. Mutta mainitsin myös, että
sillä ei ole muonaa.

Valtionhoitajakin näkyi taas mielellään kääntävän puheen näihin
edessäoleviin kysymyksiin ja kuunteli nyt tarkkaavasti, kun piispa
jatkoi:

-- Käykäämme kohta sille muonaa hankkimaan. Paljon ovat Turun
porvarit jo uhranneet Viipurin varustamiseen, mutta toivonpa, että
heidän avullaan vielä saadaan varoja kokoon nuoren Oxenstjernan
muonitukseen. Minä panttaan ruunulle Pyhän Henrikin penningit,
vaikkei minulla siihen valtaa ole... Mutta maa on hädässä!

-- Tarjouksenne on kaunis, myönsi nyt valtionhoitajakin sulempana.
Ja siitä lähti keskustelu taas solumaan rauhallisemmille ja samalla
tuloksellisemmille urille. Hetken neuvoteltua päätettiin lähettää
Steen Kristerinpojan ratsuväki, Turusta kootuilla ruokavaroilla
varustettuna, heti rannikkotietä matkalle Viipuriin päin, ainakin
Kymin suulle asti. Mutta jalkaväki oli sijoitettava Turun tienoille,
koska sitä arveltiin siellä pian tarvittavan. Nämä aputoimet eivät
tietysti tyydyttäneet suomalaisia, jotka olisivat halunneet lähettää
kaiken sotaväen heti Viipurin avuksi, mutta siinä kohden piti Steen
Sture päänsä.

Kankeina, joskin ilman ilmiriitaa, siitä neuvottelusta sitten illan
suussa erottiin.

       *       *       *       *       *

Mutta kun Turussa tieto levisi näistä valtionhoitajan hataroista
toimenpiteistä Suomen puolustamiseksi, niin se tieto kylmensi
porvariston ennestäänkin jäähtyneitä tunteita hallitusvallan
edustajaa kohtaan. Turunkin porvaristossa oli kyllä näihin asti
vallinnut epäilystä, että ylimysherrat vain tahtoivat kukistaa
valtionhoitajan, joka oli alempain kansanluokkain ystävä, ja että
he sen vuoksi hänen toimiaan ja toimettomuuttaan arvostelivat liian
ankarasti. Mutta saadessaan nyt itse tupiinsa majoitettavakseen
sitä sotaväkeä, jonka olisi pitänyt lähteä vihollista vastaan,
ja kuullessaan, ettei lopuksikaan oltu tehty mitään Viipurin
auttamiseksi, jossa heidän omaisensa taistelivat, silloin heidänkin
mielissään kytenyt katkeruus leimahti kiukkuun ja vihaan. He purkivat
sitä äänekkäästi esille kiltoissaan ja kivipuodeissaan, joissa
näinä päivinä paljo pilkkaa laskettiin kaupunkiin äsken saapuneesta
valtionhoitajasta.

Monenlaiset liikkuvat huhut lisäsivät näinä päivinä yhä mielten
jännitystä ja pelkoa. Väliin kerrottiin, että vihollisjoukko on
samoamassa Viipurista länteen päin ja että se jo ensi yönä voi ehtiä
Turkuun. Väliin taas saapui hätäinen sanoma, että muka Hämeessä jo
talot palavat. Nuo huhut huomattiin sitten kyllä perättömiksi, mutta
joka kerralta nekin aina ärsyttivät jo kauan kiusautuneita mieliä.

-- Eikö yritetä mitään? kysyttiin kujilla ja torilla.

-- Miksei varusteta edes noita vanhoja valleja? valitettiin...

-- Miksei? Siksi, ettei ole olemassa tointa eikä miehuutta,
vastasivat toiset katkeruudella ja ivalla.

Arvostelua ei kartettu silloinkaan, kun Steen-herran omat,
värikkäissä vaakunapuvuissaan komeilevat asemiehet olivat sitä
kuuntelemassa. Kapakoissa aiheutui siitä tappeluitakin Ruotsista
tulleiden soturien ja turkulaisten porvarien välillä; ärtyneet mielet
eivät paljoa tarvinneetkaan, kun miekat olivat liukkaat huotristaan
singahtamaan.

Ja niin tapahtui Tuomaanmarkkinoilla, että kun valtionhoitaja Steen
Sture korkeassa koristereessä ajoi turun linnasta huovijoukon
seuraamana tuomiokirkkoon juhlamessuun, niin lennähti torille
pakkautuneesta väkijoukosta, joka hidasti herrain ajoa, häntä kohti
aivan äänekkäitä pilkkasanoja, vieläpä valtionhoitajan omalla
kielellä, ruotsiksi.

-- Sudennahoissa ajelee siinä se, jonka pitäisi olla sudenajossa!

-- Hän on arka omista nahoistaan; siksi hän Viipuria karttaa.

-- Arka nahastaan ja arka vallastaan...

Steen Sture kuuli rekeensä noita pistopuheita, eikä hän, kiivas
mies, ruvennut niitä sietämään. Hän kohottausi reestään vihan ilme
kasvoillaan ja komensi ankaralla äänellä huovinsa vangitsemaan
huutajat. Syyllisiä ei löydetty, kukaan ei tunnustautunut
solvaajaksi, mutta tuon myllertävän torirahvaan keskelle
tunkeutuneita heitukoita nykittiin ja ivailtiin yhä edelleen. Silloin
huovijoukko suuttuneena ajoi hevosillaan koko markkinarahvaan alas
jäälle.

Rahvaan mieliala valtionhoitajaa kohtaan siitä yhä ärtyi. Kapeaa
kirkkokatua myöten ajaessaan kuuli Steen-herra selvästi tiepuolessa
seisovan rahvaan uhkaavasti murisevan, ja vimmastuneena hän sitten
saapui kirkkomäelle, pysähtyen tuomiokirkon edustalle. Siihen
saapui samalla hetkellä piispantalosta jalan astuen ja sihteerinsä
käsivarteen nojaten myöskin Maunu Särkilahti. Häneen kohdisti
nyt kiukustunut valtionhoitaja koko vihansa, virkkoen, piispaa
tervehtimättä, hänelle kovalla äänellä:

-- Huonosti olet karjasi paimentanut täällä, piispa. Olet ärsyttänyt
sen laillista esivaltaa vastaan...

Maunu-piispa ei vielä tiennyt, mistä valtionhoitajan kiukku johtui,
mutta hän tunsi kyllä väestön ärtyneen mielialan ja arvasi sen nyt
valtionhoitajaa loukanneen. Siksi hän, ikäänkuin laumansa puolesta
anteeksi pyytäen, virkkoi:

-- Meidän tulee ymmärtää tätä kansaa, jalo herra. Se on tässä
äärettömässä jännityksessään ja hädässään kiusaantunut, mutta sen
hurjuus on epätoivoa...

-- Niskoittelua se on ja kapinaa, ärähti Steen-herra äkäisenä. -- Se
seuraa teidän, johtajain esimerkkiä; hedelmä ei putoo kauas puusta.
Siksi te saattekin vastata sen teoista.

Verestävin silmin ja terävin liikkein astui valtionhoitaja kirkkoon.
Piispa-vanhus ei ollut hänelle ehtinyt enempää vastata; hän pysähtyi
hetkeksi masentuneena siihen kirkkonsa rappusille. Sanomaton
suru oli vallannut hänen mielensä. Maan hätä ja tuska ei siis
vielä sellaisenaan riittänyt; vieläkö oli sen pitänyt aiheuttaa
rikkoutumista kansan ja sen esivallan välillä, vihaa ja katkeruutta
ja kostoa! Noinko hillittöminä liikkuivat intohimot hetkellä,
jolloin kaikkien pitäisi lujasti liittyä yhteen pelastaakseen
kovakohtaloiselle kansalle edes sen, mitä vielä pelastaa voi.
Näinkö perinpohjin tahtoo taivas syöstä perikatoon tämän maan! Se
tuskantunne kouristi hetkeksi piispavanhuksen sydämen, niin että
hänen täytyi nojautua kirkonportin rautaiseen pieleen, pysyäkseen
pystyssä. Mutta vain hetkisen hän niin masentuneena seisoi. Sitten
ojentausi hän taas suoraksi koko piispallisesssa juhlakomeudessaan,
kohotti kiemurapääsauvansa ja virkkoi rauhallisella, sointuvalla
äänellä:

-- Menkäämme messuun!

Niinkuin tavallisesti suurina kirkkopyhinä ei suurin osa Turkuun
kokoontuneesta rahvaasta mahtunut kirkkoon, vaan seisoi se
kirkkopihalla, hautuumaalla, kuunnellen sinne kuorilaulun säveleitä.
Kun messu kirkossa oli päättynyt, astui piispa tapansa mukaan ulos
ja rupesi kirkon seinämällä olevalta pieneltä alttarilta pitämään
rahvaalle saarnaa sen omalla kielellä. Eikä tämä saarna tällä
kertaa rajoittunutkaan vain pyhän Tuomaan hurskaan elämäntyön
kertomiseen. Piispa puhui kansalle nyt maan huolesta ja armonavun
tarpeesta, neuvoen sitä hädässäänkin laskemaan toivonsa korkeimman
suojelukseen. Ja korottaen äänensä kirkkaan voimakkaaksi, niin että
se valtavana kaikui yli lumenpeittoisen, muuritetun pihan, kehoitti
hän tuota levottomuuden vatvomaa väestöä nöyryyteen, malttavaan
kärsivällisyyteen ja kuuliaisuuteen esivaltaa kohtaan, -- esivaltaa,
joka on Jumalasta ja jonka välityksellä kirkon korkeat suojeluspyhät
vielä suurimmankin hädän hetkellä saattavat pelastaa maan turmiosta
ja kansan kalvavasta ahdistuksestaan...

Herkkämielinen rahvas taipui hartaana piispan hartaaseen neuvoon,
kiihtyneet miehet nöyrtyivät ja alistuivat kuin kuuliaiset lapset. Ja
kun valtionhoitaja tuokion kuluttua taas, juhlamessusta palatessaan,
ajoi tuomiokirkosta linnaan päin, ei kuulunut enää sakeana,
mustana seinänä tiepuolessa seisovan väestön joukosta murinaa eikä
pilkkasanoja. Melkein ällistyneenä Steen-herra, joka ei piispan
suomenkielistä saarnaa ollut ymmärtänyt, ihmetteli, mistä tämä
äkillinen muutos johtui.

Linnanväen poistuttua talutti maisteri Paavali Scheel taas vanhan
ystävänsä, Maunu-piispan, kirkkomäen yli ja tiepuolessa seisovan
rahvasjoukon lomitse, piispantaloon päin. Nuoren maisterin mielessä
kävivät äskeisen kohtauksen nostamat laineet vielä korkeina, eikä hän
voinut olla tuontuostaankin nurkkasilmällä katsahtamatta vieressään
ääneti astuvaan vanhukseen. Hän ei nyt ymmärtänyt esimiestään. Onko
hänen ihailemansa Maunu-piispa todellakin arka, mateleva raukka, joka
noin miehuuttomasti nielee ilkeimmän, aiheettomimman loukkauksen ja,
itse kansan edessä häväistynä, käy vaatimaan kansan kunnioitusta ja
nöyryyttä loukkaajalle...?

Sitä hän ei käsittänyt. Mutta kun he olivat ehtineet piispalan
portille, pysähtyi Maunu hetkeksi huokasemaan ja virkkoi, ikäänkuin
olisi hän lukenut nuoren ystävänsä moittivat ajatukset:

-- Niin, Paavali, ei ole aina helppo voittaa itseään. Mutta
kotimaa-raukan puolesta, ken ei sitäkin uhrausta tekisi!



XVII. JOULUYÖ TUOMIOKIRKOSSA.


Jouluaattoiltana ei Steen Sture seurueineen saapunut Turun
tuomiokirkkoon, vaikka sinne silloin kaikki kynnelle kykenevät, niin
ylhäiset kuin alhaiset, keräytyivät viettämään kirkon suurjuhlaa ja
hakemaan lievennystä mieltensä levottomuuteen ja hätään.

Ulkona oli tuuleton pakkanen; kylminä kiiluivat kaukaiset
tähdet matalan, pimeän kaupungin yli. Mutta kirkon pienistä
värilasi-ikkunoista hohteli ulos kaunis valo, ikäänkuin houkutellen
ihmisiä pimeästä sisään. Lumi narisikin alituiseen askelten alla,
jotka kapeiden kujain päästä suuntautuivat kirkkoa kohti, ja aina
kun raskas, raudoitettu ovi aukeni, tulvahti sen täydeltä ulos
sakea huuru, jonka lävitse kynttiläliekit näyttivät suurilta ja
sädekehäisiltä.

Kirkko oli näet täynnä väkeä, ja se lämmitti hengityksellään kilpaa
satojen palavain talikynttiläin kanssa noita korkeita, kosteankylmiä
kiviholveja, jotka nyt juhlamessun säveleitä kaiuttivat. Pitkät
punakierteiset vahakynttilät paloivat niiden kahdeksantoista
pyhimyskappelin edessä, joita oli vieri vieressään kirkon molemmilla
seinämillä. Perälle, pääalttarin eteen, oli rakennettu seimi, jossa
näkyivät Neitsyt Maaria, pulleaposkinen Kristuslapsi sylissään,
harvapartainen Jooseppi ja kolme tietäjää, sekä aasi, härkä ja ylinnä
suuri, kultainen tähti. Tämän seimen edessä makasi kirkkorahvas
polvillaan hautakivistä muodostetulla lattialla niiden tukevain
kivipylväiden välissä, jotka jakoivat kirkon kolmeen laivaan,
makasi tiheäksi ahtautuneina joukkona, ikäänkuin olisi siinä toinen
toisestaan turvaa hakenut.

Urut soivat heistä tänään surunvoittoisesti, sillä mieli oli
juhlarahvaalla matala. Tähän Vapahtajan syntymän suureen juhlaan
valmistautuessaan olivat nuo ihmiset useammin ja syvemmin kuin
tavallisissa arkitoimissaan muistaneet kaukaisilla sotasijoillaan
olevia omaisiaan, joiden vaiheista he eivät tietäneet mitään,
olivat muistaneet kotiseutunsa kohtaloa ja omaansakin. Entisen
joulutunnelman vastakohtana painosti heitä nyt kahta raskaammin
huoli siitä, mitä kärsimyksiä ja suruja taas uusi vuosi oli tuova
mukanaan, ja he koettivat nyt siinä sydäntensä suuressa hädässä hakea
lohdutusta pyhien armolta.

Niin kului jouluilta. Kohta oli käsissä sydänyö, jolloin sanoma
Vapahtajan syntymisestä oli vastaanotettava. Piispa, joka äsken oli
lopettanut messun, nousi nyt, kuoripoikain heleän laulun soidessa,
rukousasennostaan verkalleen keskikuoron korkean pääalttarin
edestä, josta hän seimen ylitse näkyi kirkon joka soppeen, ja
siunasi käsillään hartaasti tuon nöyränä polvistuneen laumansa.
Sitten lähti hän täydessä piispan-komeudessaan astumaan kirkon
erotettuun peräosaan, sen kaikkein pyhimpään, jonka yläpuolella
oli ristiinnaulitun suuri puuveistokuva. Mutta lähestyessään tätä
pappeja varten suljettua korkeakuoroa, jossa olivat Pyhän Henrikin
alttari ja entisten piispain rikkaasti koristetut haudat, rupesi
Maunu Särkilahti äkkiä maltittomasti kiirehtimään askeleitaan,
niin että hänen kaulaltaan riippuvat paksut vitjat ja kultaristi
kilahtivat hopealla kirjaillun messuviitan reunukseen. Sillä sakastin
ovella näki hän sihteerinsä, Paavali Scheelin, seisovan ja viittovan
niin merkillinen ilme kasvoillaan, että Maunu heti hänen katseensa
väikkeestä älysi jotakin harvinaista ja tärkeätä tapahtuneen.

-- Airut on saapunut Viipurista, -- niin kuulivat läsnäolevat
kuoripapit Paavalin melkein huohottaen piispalle kuiskaavan.

-- Airutko... tänne?

-- Piispalaan. Hän saapui juurikaan. Nyt hän on tällä sakastissa.
_Isä, Viipuri on pelastettu_...

Piispan päätä melkein huimasi, ja hän kiirehti sakastiin niin
pitkin askelin, että oli helmoihinsa sotkeutua. Mutta kuoripappien
henkeäänpidättävään joukkoon olivat kuuluneet nuo Paavali-maisterin
merkilliset sanat: Viipuri on pelastettu! Ja ne sanat uudistuivat
siellä nyt moninkertaisina, kun kanungit niitä epäillen, kysyen
ja toivoen toisilleen toistelivat, samalla kuin urut kirkossa yhä
pehmein soinnuin säestivät teinipoikain päättynyttä virttä. Ne sanat
hiipivät tuossa tuokiossa kanunkien mukana korkeakuorosta alas
kirkkoonkin, kulkien siellä suhahtavana kuiskeena keskuspilarien
välitse sivulaivoihin, rivistä riviin polvistuvain kesken,
virvoittaen lamaanpainuneita mieliä ja sytyttäen sammuneita toiveita.

Kirkkorahvas nousi seisomaan, ja yhtenäinen hillitty humaus kävi
pääkuorosta ovensuuhun asti. Mitä nuo lentävät taikasanat tarkemmin
merkitsivät, sitä ei kirkkoyleisöstä vielä kukaan tietänyt. Airut oli
hiihtänyt nyt yöllä piispalaan ja tuotu sieltä sakastiin, se vain
tiedettiin, ja sitten: "Viipuri on pelastettu"!

-- Onko se totta?

-- Onko se mahdollista?

-- Onko Jumalanäiti antanut meille niin suuren armolahjan poikansa
syntymisjuhlaksi?

-- Mistä se tiedetään? Kuka tuo siitä varmuuden?

Niin kyseltiin kirkossa iloisina, hätäisinä, nöyrtyneinä,
kärsimättöminä. Onko se totta?

Totta. Varma tieto rauhoitti pian kärsimättömyydestä vapisevat mielet.

Hetkisen olivat urut yksikseen soineet. Yömessun hetki oli käsissä.
Piispa astui taas pääkuorista keskialttarille, astui verkalleen,
loistavin silmin, kädet rinnalle ristiin solmittuina. Kirkkorahvaan
sihisevä surina toukosi samalla hetkellä ja tuskin henkäystäkään
kuului väkijoukosta, kun piispa taas polvistui alttarijakkaralle ja
kirkkaasti sointuvalla äänellä puhui:

-- Kiitämme sinua Jumala, edessäsi nöyrrymme, hätääntyneiden
Vapahtaja. Sillä sitä armoasi, minkä olet meille tänä yönä antanut
syntymäsi muistoksi, emme ole ansainneet. Sinä olet voimallasi
vihollisemme lyönyt ja karkoittanut pois, sinä olet sydämemme
raskaan ahdistuksen ottanut pois. Sinulle kiitoksemme soi: Te Deum
laudamus...!

-- Te Deum laudamus, kajahti silloin vastaan kuoripappien ja
teinilaulajain yhteinen kuoro, täyttäen riemuavalla sävelellään
koko kirkon. Ja koko kirkontäyteinen yleisö, joka tavallisesti
vain kuunteli pappien latinaista virttä, sekin yhtyi siihen nyt,
tuntien sanomatonta sydämen helpoitusta, -- oli kuin olisi se nyt
täydellisesti tajunnut nuo ennen vieraat, kylminä kaikuneet sanat.
Nyt ne sanat sisälsivät määrättömän lämmön ja rajattoman riemun.

Kauan kaikui ulos hiljaiseen, talviseen yöhön noista tuhansista
keventyneistä rinnoista lähtevä hartain kiitos.

Ja vasta kun kynttilät olivat palaneet mataloiksi ja tuohusastioista
savustus sammunut, läksi juhlarahvas kirkosta. Nuo ihmiset, jotka
olivat joulumessuun menneet verkkaisin, laahustavin askelin, ne
tulvahtivat nyt sieltä ketterinä ulos eteiseen, jonka ovella
tuomiokirkon papit siunasivat poistuvan rahvaan. Välitöntä iloa
säteillen puristivat tutut ja tuntemattomat toistensa käsiä,
ennenkuin kiirehtivät pimeään yöhön ja portilta haarautuivat kapeita
kujia myöten eri tahoille. Eivät he tunteneet nyt pakkasta, joka
jäätävänä puski heitä vastaan. Harvatpa muistivat siinä innossaan
edes lyhtynsäkään sytyttää, vaikka kyllä vanha taika tiesi, että
jouluyönä liitelevät vainajain henget elävien mailla. Tänä yönä
riensivät kirkkomiehet henkiä ajattelematta pimeän halki koteihinsa,
kertomaan siellä odottaville vanhuksille ja lapsille uutista siitä
ihmeestä, mikä nyt oli tapahtunut. Sillä taivaan ihmeeksi jo heti
luettiin tämä Viipurin pelastus, -- filistealaisten tuhantinen joukko
oli paennut Davidin heikkoa linkoa!

Monissa noista mataloista puutaloista ei oltu täksi jouluksi
levitetty lattioille jouluolkia eikä sytytetty haarakynttilöitä; --
surun ja hädän mieliala ei ollut laskenut juhlaa juhlalta tuntumaan.
Nyt vielä yösydännä kannettiin olkikuvot sisään, kotona valetut
talikynttilät sytytettiin, ja juhla-aterialle käydessä oli kaikilla
oikea juhlamieli. Niin valvottiin aamumessuun asti ja joulutynnyriä
juotaessa tarinoitiin saapuneesta viestistä. Joku huhun sirpale
oli kirkon eteisessä jo ehtinyt kulkea Pyhän Andreaan rististä ja
kauheasta pamauksesta, johon vainolaiset olivat suistuneet. Ja niistä
sirpaleista nyt mielikuvitus, ilon ja onnen tunteen kannustamana,
rupesi jouluolilla takkavalkean edessä valvottaessa luomaan
taruteoksia, jotka kasvoivat yhä korkeammiksi ja laajenivat yhä
mahtavammiksi...

       *       *       *       *       *

Piispan talossakin valvottiin jouluyö aikaiseen aamumessuun
asti. Sinne oli Maunu-piispa kirkon sakastista vienyt mukanaan
vapauttavan viestin tuojan, hikeensä hiihtäneen airueen, ja sinne
olivat myöskin piispan lähimmät ystävät häntä seuranneet. Pentti
Heinonpoikaa pidettiin nyt siellä ylimpänä vieraana; häntä kestittiin
kuumennetulla mausteviinillä ja piispalan parhailla jouluoluvilla.

Mutta niitä nauttiessaan tuli hänen yhä uudelleen kertoa tarkkaavalle
kuulijakunnalle jokaista yksityisseikkaa myöten, mitä Viipurissa oli
syyskauden kuluessa, pitkän piirityksen alusta asti, tapahtunut aina
siihen saakka, kun hän itse taipaleella viivästyttyään vihdoin oli
sukset saanut ja niillä, pitkään lepäilemättä, ehättänyt Kymi-joelle
ja siitä edelleen kuljetumpia teitä myöten Turkuun. Varsinkin täytyi
hänen laajasti kertoa venäläisten viimeisestä ryntäyksestä Viipuriin,
kertoa, miten viholliset jo olivat vallanneet muurit ja useimmat
muurinsarvet, miten keskustorni kesken kaikkea oli räjähtänyt ja
miten vainolaiset vihdoin, säikähtäen kirkastettua Pyhän Andreaan
ristiä, lähtivät silmittömään pakoon. Piispalan vieraat eivät
mielestään sittenkään kyllältään kuulleet noista ihmeellisistä
tapauksista. Mutta nuori airut ei väsynyt niitä yhä uudelleen
kuvailemaan. Tämä yö, jolloin hän näin piispavanhuksen vieraana sai
hänen vieressään istuen ensimäisenä keventää ahdistuksen ja tuskan
kauan kärsineistä mielistä, se oli Pentistä elämänsä onnellisin hetki.

Mutta kertoipa airut piispalan vieraille myöskin piirityksen synkistä
kuvista: viipurilaisten mieshukasta, puolustusjoukon kaatuneista
johtajista ja porvarien sekä pakolaisten äärettömistä kärsimyksistä
nälän ja ruton kynsissä, kertoi koko maakunnan hävittämisestä ja sen
metsiinpaenneiden asukkaiden toivottomasta tilasta. Monta karvasta
surun pisaraa sekaantui siten kuuntelevain ilonmaljoihin. Mutta
pelastuksen aiheuttama riemuntunnelma pysyi kuitenkin ylinnä, ja
piispakin virkkoi, saattaessaan nyt vieraansa ruokapöytään, joka oli
runsasvaraiseksi katettu, lohduttaen:

-- Kärsimyksittä ei koskaan voittoja saavuteta. Kiittäkäämme siis
niistäkin pyhää Neitsyttä, joka on tuskamme ottanut pois!

Öinen riemuateria oli juuri alkanut, kun yhtäkkiä ulkoa kuului
kirkkaiden kulkusten kilinää: useita rekiä pysähtyi piispanlinnan
edustalle, ja sen eteisestä kajahti pian kannusniekkain askeleita
ja iloisia ääniä. Kysellen katselivat pöytävieraat toisiaan. Mutta
samassa lennähti jo ovi auki, ja piispan kirkkaasti valaistuun
juhlahuoneeseen astui pitkin, maltittomin askelin valtionhoitaja
Steen Sture seurueineen. Hetki, aamupuoli yötä, oli outo
vastavierailuun, mutta piispa arvasi heti tulijain asian ja nousi,
hymyhuulillaan, nojatuolistaan pöydän päästä heitä tervehtimään.
Valtionhoitaja, joka oli täyteen ritariasuunsa puettuna, ja jonka
kasvot nyt säteilivät terveyttä ja uljuutta, hän teki syvän,
kunnioittavan kumarruksen piispavanhuksen edessä, jota hän vielä
muutama päivä sitten oli väkijoukon läsnäollessa loukannut, levitti
kätensä ja lausui:

-- Isä, salli minun syleillä sinua!

Poissa oli samassa tuokiossa kaikki katkeruus ja kauna Maunu-piispan
sulaneesta sydämestä; hänkin levitti, uuden mielialansa vallassa,
käsivartensa tulijaa vastaan ja he syleilivät toisiaan sydämellisesti
kuin vanhat ystävät ainakin. Ja piispavanhus puhui:

-- Näin olkoon ilomme yhteinen; onhan se meidän kaikkien, kansan ja
maan, oma.

Ja ojentaessaan tervetuliaisiksi valtionhoitajalle suuren,
hopeavanteisen juomasarven, jota vain suurissa juhlissa käytettiin,
jatkoi piispa:

-- Viipurin ja sen pelastajain malja!

-- Pohjaan sen juon!

Eikä laskenut valtionhoitaja sarkkaa huuliltaan, ennenkuin oli sen
kumolleen kallistanut.

Steen Sture oli saapunut tuomaan piispalle sanomaa Viipurin
pelastuksesta. Sitä varten oli hän lähtenyt yösydännä ajamaan Turun
linnasta, jonne tuo viesti oli vastikään tuotu. Steen Kristerinpoika
Oxenstjerna oli viikko sitten lähtenyt ratsuväkineen Turusta
rientämään rantatietä itään päin ja oli Kymin suulla tavannut Pentin,
joka juuri oli Viipurista Knut Possen airueena hiihtänyt. Häneltä oli
Oxenstjerna kuullut tuon suuren uutisen. Silloin oli nuori ritari
päättänyt parin ratsumiehen seuraamana palata Turkuun, jonne hän
toivoi ehtivänsä ennen väsynyttä suksimiestä ja jossa hän tahtoi
asiain uuden käänteen johdosta saada Sturelta uusia toimintaohjeita.
Mutta tiet olivat edelleen huonot hevosen kulkea ja hiihtäjä ehtikin
perille ennen ratsumiestä, -- kun Steen Kristerinpoika karautti
Karjakatua myöten kaupunkiin ja sillan yli linnaan päin, silloin
palasi jo riemunhuumaama kirkkorahvas tuomiokirkosta levittämään
kaupunkiin tuota iloista sanomaa.

Vaikkei Steen Sture nyt saanutkaan ensimäisenä kertoa piispalle
Viipurin pelastuksesta, niin vilpitöntä riemua säteili silti
koko hänen olemuksensa, kun he nyt yhdessä tutkivat Knut Possen
lyhyttä, ytimekästä kirjettä, jonka Pentti oli piispalle tuonut.
Maunun valtasi melkein iloinen hämmästys nähdessään, kuinka lähellä
valtionhoitajankin sydäntä Viipurin kohtalo sentään oli ollut.
Kutsuen linnasta tulleet vieraat pöytäänsä virkkoi piispa sen vuoksi
sydämellisesti:

-- Veljesateria syökäämme tänä yönä hyvän veljessovun merkiksi.

-- Ja toiminnan merkiksi myös, huudahti valtionhoitaja. -- Sillä
arvaanpa, että meillä on täällä vieläkin yhtä ja toista tehtävänä,
ennenkuin rauha lopullisesti palaa näille rajamaille.

-- Se on totta se, vastasi Bitz-vanhus vakuuttavasti. -- Vielä
emme tiedä, miten on Savon uuden linnan tässä taistelussa käynyt.
Ja moskovalainen on pitkävihainen ja kavala; ei hän tätä taistelua
sikseen heitä.

-- Siksipä sijoitammekin tähän maahan nyt riittävästi sotaväkeä ja
varustamme sen linnat uuteen kuntoon...

Valtionhoitaja näytti uhkuvan uutta toiminnan intoa, ikäänkuin
osoittaakseen, kuinka hänkin nyt tässä isänmaan yhteisessä
pelastusasiassa tahtoi olla tehokkaasti mukana. Suomen herrat
iskivät silmää toisilleen, kun Steen Sture tänä myöhäisenä
yöhetkenä vielä antoi käskyjä airueiden lähettämisestä, jotka
kutsuisivat Ruotsinpuolelle vetäytyneen väen taas takaisin Suomeen
ja järjestäisivät Ahvenaan jääneiden muonavarastojen kuljettamisen
jääkelillä Turkuun. Heistä olisi tämä toimeliaisuus saanut viritä jo
ennen. Piispa-vanhus vain ei menneitä muistellut.

-- Kiitos, Steen, vanha ystäväni, taas sinut tunnen, virkkoi hän
rohkaisevasti. -- Me suomalaiset rakastamme tätä maata, jossa olemme
syntyneet ja jonka puolesta poikamme ovat verensä vuodattaneet, ja
siksi iloitsemme kaikesta avusta, jonka se osakseen saa...

-- Vaikkapa myöhäänkin...

Se oli piispan nuori, kuumaverinen sihteeri, joka nuoren mielensä
uljuudella näin täydensi esimiehensä ajatuksen. Kaikki katsahtivat
Paavaliin, joka nyt, posket hehkuvina, vieläkin riensi lisäämään
omasta puolestaan:

-- Ja tulkoon apua taikka ei, _me,_ jotka rakastamme tätä maata, me
ainakin taistelemme sen puolesta.

Suomen herrat olivat joutuneet istumaan pöydän toiselle puolen,
ruotsalaiset toiselle. Edellisiin vaikuttivat nuoren maisterin sanat
sytyttävästi ja he kohottivat korkealle tinaiset maljansa. Mutta
ruotsalaiset istuivat kankeina, katsellen valtionhoitajaa, johon
pistos etupäässä oli suunnattu. Steen-herra ei kuitenkaan ollut
heitettyä peistä huomaavinansakaan, ja rauhanrakentajana jatkoi taas
piispavanhus äskeisellä äänensävyllään:

-- Se on totta, tämäkin maankolkka ansaitsee huolenpitomme. Juokaamme
nyt malja sen onneksi!

Sen maljan kaikki joivat. Mutta vielä tuokion vallitsi piispan
ruokahuoneessa kankea äänettömyys, jota piispan ja valtionhoitajan
jatkuva keskustelu turhaan koetti hälventää. Oli, kuin tuossa
huoneessa kaikesta hetken ilosta huolimatta olisi tuntunut kahden
eri piirin, kahden eri tunnemaailman olemassaoloa. Välittömästi ja
selvästi sen tunsi sivullinen, kuten äsken Viipurista hiihtänyt
airut, -- hänestä tuntui, kuin olisivat eri pöytäsivustat äkkiä vähän
loitonneet toisistaan jonkun painostuksen vaikutuksesta.

Sen kankean äänettömyyden katkaisi vihdoin yön läpi kuuluva kumahdus,
jota heti seurasi toinen ja kolmas.

-- Aamumessun hetki, virkahti piispa, nousten pöydänpäästä
seisaalleen. -- Joulukirkkoon soitetaan. Siellä vastaanottakaamme
kiitollisin, nöyrtynein mielin Vapahtajan päivä!

-- Menkäämme kirkkoon! -- Valtionhoitajakin kohosi vakavana
istuimeltaan. Ja kuin komennosta seurasivat kaikki hänen
esimerkkiään, hakivat turkkinsa ja lyhtynsä, ja pian kiirehti koko
seurue ulos kylmään yöhön.

Muiden perästä asteli aamupimeässä piispalan ja tuomiokirkon välisen
aukean poikki myöskin Pentti Heinonpoika kankein jäsenin, pää hiukan
raskaana öisestä kestityksestä ja äkillisestä huumauksesta. Ei hän
väsymystä tuntenut, vaikka taival oli ollutkin pitkä ja lepoa oli
ollut vähän, mutta jotakin outoa hän kuitenkin sisässään tunsi. Hänen
päänsä humisi täynnä kuumia tuumia. Ja muita voimakkaampana tunsi
hän sen viimeisen vaikutuksen, minkä hän piispan ruokahuoneessa oli
saanut: Mikä se oli siellä juhlahumussa äsken tuntunut ikäänkuin
jakavan joukon kahtia? Olisiko mahdollista, että tällä puolen meren
syntyneiden tunteet tätä maata kohtaan olisivat toiset kuin noiden
meren yli tulleiden? Omituista, kuinka tuo kysymys ei herennyt
ikäänkuin kumahtelemasta hänen mielessään? Vai oliko se ehkä vain
kirkonkellojen lyhytsointuinen kalke pakkasyössä, joka synnytti noin
outoja kajahduksia hänen valvoneessa päässään?



XVIII. HATTULAN KIRKON RAUNIOILLA.


Varhain oli talvi tullut lopulla vuotta 1495, ja siitä oli tullut
kova talvi. Lunta oli satanut koko joulukuun ja tammikuun 1496,
joten ihmisten maan länsiosissakin oli ollut vaikea saada haetuksi
eläimilleen rehuja, ja liikeyhteys eri kirkkojen välillä oli pitkiksi
ajoiksi katkeillut. Ja nyt helmikuulla olivat tuiskujen jälkeen
alkaneet pitkät, ankarat pakkaset.

Nietosten korkeudesta ja purevasta pakkasesta huolimatta oli
kuitenkin paljo liikettä Turun ja Hämeenlinnan välisellä vanhalla
valtatiellä, joka nyt oli kovaksi poljettu ja leveäksi ajettu. Sitä
myöten oli näet kuljetettu paljon sotaväkeä sisämaahan, ja sitä
sotaväkeä majaili nyt suurin joukoin Hämeen vanhan linnan edustalla
ja linnaa ympäröivissä kylissä.

Linnasta peninkulman pohjoiseen päin sijaitsevan Hattulan vanhan
kirkon luona seisoskeli eräänä pakkaspäivänä helmikuun lopulla
melkoinen miesjoukko. Toisia oli itse kirkontörmällä, toisia törmän
alla, Vanajaveden jäällä, jossa parikymmentä hevosta, osaksi rekien
eteen valjastettuja, osaksi satuloituja, levottomasti teutaroi
ja jossa kyytimiehet odottelivat rannalle nousseita ajettaviaan.
Nämä liikkuivat siellä suurissa turkeissa ja leveävartisissa
kallokkaissa ja katselivat ääneti nolon näköisinä tuota pientä,
vanhaa, kunnianarvoista kirkkoa, josta nyt oli jälellä vain paksut,
mustuneet kiviseinät. Katto oli pudonnut alas, ja kirkon korkea,
jyrkkä päätyseinäkin, josta ennen risti oli taivasta kohti kohonnut,
oli puolittain suistunut. Tuli oli hävittänyt vanhan pyhätön.

Ryhmä Ruotsin nuoria ylimyksiä nousi törmän laelle, katsellen
siitä ääneti ympärillään leviävää lumimaisemaa. Se oli autio,
niin avuttoman autio ja matala, että sitä katsellessa mielikin
painui matalaksi. Ihmisasuntoa ei näkynyt missään, järvi suli
rantain kanssa yhdeksi lumiaavikoksi, ja sinervältä häämöittävä
metsänrintakin tuntui kuin arkaillen painuvan kaukaiseen kinokseen.
Kirkonpuoleisella rannalla näkyi vain eräitä röykkiöitä,
uuninkiukaita ja mustuneita hirsikasoja, jotka vielä todistivat, että
oli näillä mailla toki asutusta ollut, vaikka se nyt oli hävitetty
pois.

Poltetun kirkon mustuneella oviaukolla puhutteli parvi suomalaisia
aatelisherroja pitäjän lukkaria, pitkänhuiskeaa, tärkeän näköistä
miestä, jonka he vihdoin hakemalla olivat saaneet käsiinsä. Ääni
kalskahti pakkasessa terävältä kuin rauta, ja herrat tiukensivat
turkkiensa nahkavöitä, joista leveähuotraiset miekat riippuivat. He
näyttivät neuvottomilta.

-- Ei täällä ole meillä enää mitään tekemistä, virkkoi
pienikasvoinen, huurreviiksinen mies, jonka jo näkyi tekevän mieli
rekeen, nahkasten väliin. -- Olemme tulleet liian myöhään.

Se oli Henrik Bitz, nuorempi. Hän oli yhdessä vieressään seisovan
Klaus Henrikinpojan kanssa äsken palannut Viipurista kotipuoleensa,
Turkuun, josta he nyt jo taas olivat joutuneet sotaretkelle, tällä
kertaa Hämeeseen.

-- Niin, ei täällä ainakaan enää vihollista ole tavattavissa, vastasi
Horn-laamanni, vakavana kuten ainakin.

-- Arvasihan sen, jatkoi Henrik-herra terästyvällä äänensävyllä.
-- Vähätpä nuo metsien halki hiihtäneet ryöstäjät jäivät tänne
viikkokausiksi meiltä kuritusta odottamaan. Heidän kimppuunsa olisi
ollut hyökättävä heti sanoman saavuttua...

Harvapuheinen, hartiakas Lepaan herra yhtyi päätä nyökäyttäen tähän
arvosteluun. Mutta Klaus Henrikinpoika oli sillävälin taas kääntynyt
lukkarin puoleen, joka siinä seisoi puolikumarassa, kuluneen
kauhtanansa liepeet kinoksessa, ja kysyi nyt tältä:

-- Milloin vainolaiset tänne saapuivat? Kauhtanamies rupesi laskemaan:

-- Nyt on toinen arki... silloin oli sapatin aatto, toista viikkoa
sitten. Olin juuri pyhäkelloja soittamassa, kun näin pakolaisia
saapuvan Hollolasta päin... ne kertoivat ryssän tulevan. Ja yöllä se
jo olikin täällä.

-- Eläjät ehtivät toki pakoon?

-- Toiset ehtivät, toiset vasta palavista taloistaan yönselkään
juoksivat.

-- Ja niin polttivat vainolaiset kirkonkin?

-- Ensin sen ryöstivät, häpäisivät pyhän huoneen...

Lukkarin ääni värähti, ja hän innostui nyt omasta halustaan kuvaamaan
tarkemmin tuota kauhuntapausta. Laajimmin kertoi hän kuitenkin siitä
Hattulan kirkon kuuluisasta, ihmeitätekevästä madonnankuvasta, jolta
seudun väestö oli ikimuistoisista ajoista asti tottunut hakemaan apua
tauteihinsa ja huoliinsa, ja jolta syntejään anteeksi rukoilemaan
oli läpi vuoden kulkenut toivioretkeläisiä koko maasta, -- paljon
penninkejä olivat nämä vieraat upottaneet kirkonarkkuun. Tämän arkun
kimppuun vainolaiset nyt heti olivat käyneet, murtaen poikki paksut
rautavanteet, ja ryöstäneet kaikki mitä sisässä oli, -- he tuntuivat
tunteneen sen rikkaudet. Kirkkoherra oli rukoillut Pyhän Neitseen
alttarin edessä ääneensä, ja varmasti hän oli luottanut siihen,
ettei vainolainen toki ihmepyhään uskalla koskea. Mutta tullut oli
partaniekka siihenkin "Ave Mariaansa" lukevan papin viereen ja
sivaltanut pyhimyskuvan käsipuolesta alas, niin että se oli romahtaen
kaatunut alttarin yli. Mutta palkkansa siitä ryöstäjä saikin: siihen
kaatui hänkin...

-- Kuka hänet tappoi? uteli Henrik-herra.

-- Jumalanäiti itse. Toinen ryssä oli juuri päästelemässä katosta
kynttiläruunua, viedäkseen senkin saaliikseen. Vitja katkesi, ja
raskas vaskirumale putosi suoraan Neitseenkuvan rikkojan niskaan;
eikä noussut siitä enää pyhään koskenut mies.

-- Entä sinä ja pappi?

-- Kirkkoherran tappoivat. Kiskoivat häneltä sakastin avaimen ja
sillä löivät pään puhki rauhanmieheltä. Minä kannoin kirkkoherran
ruumiin palavasta kirkosta ja pakenin; mutta palasin sitten,
vainolaisten lähdettyä, häntä hautaan laittamaan. Ja hurskaan
kuoleman oli kirkkoherra saanut, sen näimme arkkua tehdessä.
Kansilauta oli tullut sahatuksi liian lyhyeksi; mutta kun arkuntekijä
kävi hakemaan toista, pitempää lautaa, niin silloin havaittiin,
että se ensimmäinen olikin venynyt riittävän pitkäksi, -- sen oli
Jumalanäiti jatkanut vainajan autuuden merkiksi.

Sellaisia ihmeitä kertoi lukkari Hattulan vanhan toiviokirkon
hävittämisestä. Herrat kuuntelivat niitä kunnioituksella. Mutta
sitten he taas ohjasivat puheen asiaan, kysellen tarkempia tietoja
vainolaisista ja heidän retkistään sekä viipymisestään Hattulassa.

-- Pari päivää he ryöstivät näitä lähikyliä, ja olivat ne käyneet
polttamassa Kalvolaa ja Sääksmäkeäkin, ehkä vielä kauempanakin.
Mutta poltettuaan kylät niin tarkoin, ettei niissä ollut heille
itselleenkään enää tuiskulta suojaa, läksivät he taas takaisinpäin
hiihtämään.

-- Minne?

-- Jäljet veivät itäpohjaan, Tuulokseen päin, -- nyt ovat kai jo ne
jäljetkin ummessa.

-- Ja siitä on siis lähes viikko aikaa, huudahti Bitz, -- otappas
heidät nyt enää kiinni!

Mutta Klaus Henrikinpoika puhkesi suuttumuksella puhumaan:

-- Eikö heitä missään vastustettu? Eikö edes Hämeenlinnan miehistö
heitä hätyyttänyt, vaikka vainolaiset täällä monta päivää ryöstelivät
ihan linnan alla?

-- Siellähän ei ole miehistöä kuin muutamia sotavanhuksia vain
ja renkejä, selitti lukkari. -- Linnan portit olivat koko viikon
tiukasti kiinni, niin että pakolaisetkin saivat painua pakkasessa
erämaille, rakotulien varaan.

-- Toimettomuutta ja saamattomuutta!

Herrat, jotka kinoksesta kohoovain kirkonraunioiden edessä näin
olivat lukkaria puhutelleet, arvelivat jo kuulleensa hänen
tarinoitaan kylliksi. Eihän tapahtuneelle tuholle enää mitään voinut.
Nyt he lähtivät lämpimikseen astumaan niitä toisia herroja vastaan,
jotka maanpuoleiselta mäeltä juuri laskeutuivat järvellepäin.

-- Ei maksa marssittaa sotaväkeä tännepäin, vihollinen on jo pitkien
matkain takana, virkkoivat he vastaantulijoille.

-- Eipä maksa. Epäonnistunut on tämäkin retki, myönsivät Ruotsin
herrat, -- Valtionhoitaja käytti viikkokausia kerätäkseen kokoon
neljäkymmentätuhatta miestä, siten oikein moukarilla iskeäkseen...

-- Kärpäsen! Sillä retkeileviä vainolaisia ei kuulu ainakaan tällä
kulmalla olleen kuin moniaita satoja.

-- Mutta maa on nyt kuitenkin autioksi hävitetty, totesi yksivakainen
Klaus-herra. -- Siitä nyt näette kappaleen edessänne.

-- Todella loistava näyte Fabian Cunctatorimme sotataitoa...

Ruotsin herrat olivat nyt yhtä ankarat kuin suomalaiset arvostelemaan
Steen Sturen toimenpiteitä. Ja olipa heillä syytäkin siihen. Sillä
juuri valtionhoitajan verkkaisuuden vuoksi oli taas kerran hävitys
päässyt käymään yli Suomen maan.

Viipurin pommituksessa ei ollut näet vielä täyttynyt se kärsimysten
mitta, jonka tämä "pitkä viha" oli Suomen asutukselle tuottanut.
Venäläisten suuri piiritysjoukko oli kyllä lopulla vuotta 1495
poistunut Viipurin edustalta, mutta Moskovan tarmokas suuriruhtinas
ei ollut siihen jättänyt valloitushankkeitaan. Heti uuden vuoden
alussa oli hän lähettänyt Käkisalmesta joukon hiihtäjiä ja ratsuväkeä
Viipurin ohitse Suomeen, paloverottamaan niitä osia maata, jotka
edellisellä kerralla olivat jääneet hävittämättä. Näitä ryösteleviä
joukkoja oli yhtäkkiä tammikuun lopulla ruvennut parveilemaan
Etelä-Suomessa ja Hämeessä. Hätäisiä sanomia lennähti Turkuun, jossa
Steen Sture yhä majaili; peljästyneitä pakolaisia riensi eri tahoilta
kertomaan tuosta hirmuisesta hävityksestä ja pyytämään apua.

Steen-herra olikin sillävälin jo saanut Ruotsiin jääneet joukkonsa
Suomen puolelle, mutta majoittanut ne hajalleen Länsi-Suomen
pitäjiin. Ja niin oli Sture säikähtänyt tätä venäläisten uutta
hyökkäystä, ettei hän edes noine vakinaisine väkineen ollut
uskaltanut lähteä ryöstäjiä häätämään, vaan oli pannut toimeen
yleisen väennoston Varsinais-Suomen talonpoikain joukossa. Siten
olikin hän saanut kokoon suuremman sotajoukon kuin mitä koskaan
ennen oli Suomessa nähty, -- mutta siihen oli kulunut kallis aika.
Kun hän vihdoin tuon mahtavan armeijansa kanssa oli päässyt Turusta
liikkeelle, silloin oli vihollinen jo tuhonsa tehnyt, hävittänyt
paljaaksi suuren osan maata ja -- mennyt matkoihinsa.

Turhaan vihollista "etsittyään" majaili Steen Sture nyt
Hämeenlinnassa, jonka edustalle hän oli sijoittanut joukkonsa. Osa
valtionhoitajaa seuranneita Suomen ja Ruotsin herroja oli tänään
tehnyt linnasta retken Hattulaan, jossa viimeinen vihollisparvi oli
nähty. Herrat nyt, saatuaan paikkakuntalaisilta selville, ettei
vihollista enää kannata lähteä seuraamaan, verkalleen palailivat
kirkkotörmältä alas jäälle, alakuloisesti katsellen, kuinka
talvipäivä pakkaspilven takaa loi raukean ruskon tuohon autioon
hävityksen maahan.

Mutta kirkon ovelle, jossa laamannit äsken olivat lukkaria
puhutelleet, oli näiden poistuttua vielä jäänyt nuori asemies
jatkamaan tarinaa kodittomain kyläläisten kanssa.

Se oli asemies Pentti Heinonpoika. Hän oli syrjästä kuunnellut
lukkarin kertomuksia, ja ne olivat hänen mielessään viritelleet
pahoja aavistuksia. Pahat enteet olivatkin häntä vaivanneet
siitä asti, kun ensimäinen viesti vainolaisten hyökkäyksestä oli
lennähtänyt Turkuun, jossa Pentti oli sydäntalven viettänyt. Nuo
epäilykset olivat hänelle tuttuja jo viime kesästä asti, jolloin hän
sai tiedon karjalaisten partiomiesten retkestä Savoon, -- muistot
leppymättömän, henkilökohtaisen vihollisen talttumattomasta vainosta.
Äskeinen keskustelu oli taas elvyttänyt nuo mielikuvat, ja siksi nyt
Pentti vuorostaan levottomana lukkaria tutki:

-- Minkälaista väkeä ne vainolaiset olivat? Sotamiehiäkö olivat, vai
ryöstäviä talonpoikia?

-- Kukapa heistä selon otti, vastasi lukkari. -- Aseissa olivat
kaikki, mutta valkoisissa turkinretkaleissa hiihtivät.

-- Ymmärsittekö heidän puhettaan?

-- Ymmärsihän sitä sentään vähän. Samaa kieltä puhuivat kuin
reppurit...

Pentti tunsi korvansa lämpenevän, mutta lukkari kääntyi jo poispäin.
Hänestä nämä kysymykset olivat turhia, -- välipä tässä, olivatko
ryöstäjät sotaväkeä vaiko sissijoukkoja; sehän ei tapahtunutta
onnettomuutta muuttanut. Mutta Pentti piteli häntä vielä villavyöstä
kiinni ja kyseli kiihtyvin mielin:

-- Eivätkö vainolaiset maininneet mitään siitä, minnepäin he aikoivat
hiihtää?

-- Johan ne nyt meille aikeistaan kertoivat! vastasi lukkari jo aivan
ivallisesti. Mutta olipa siinä sentään toinen mies, joka oli jotakin
kuullut:

-- Kehuivat ne vielä paluumatkalla Savosta uuden linnan hävittävänsä.

-- Vai Savosta!

Pentti ei kysellyt enempää, hän jo tiesi, mitä väkeä vainolaiset
olivat. Ja varmuudeksi oli jo muuttunut hänen kalvava aavistuksensa,
että Kosoinen on taas Laatokan partiomiesten johtajana. Hän tunsi
hetkisen kuin peitsenpiston rinnassaan. Lähes viikko sitten on
vainolainen jo täältä lähtenyt, ja suunnan se on tiennyt, minne
hiihtää. Nyt se kai jo ryöstelee siellä koillisen Hämeen pitäjissä...
Hän oli taas näkevinään edessään ryöstöjoukon sisukkaan päällikön,
kostonjano kasvoillaan ja silmissään ilkkuva hymy...

Mutta tuokion vain seisoi Pentti siinä kuin haavan saaneena. Hänessä
kypsyi samassa hetkessä päätökseksi tuuma, jota hän jo monta päivää
oli hiljakseen hautoillut, -- lähin tehtävänsä oli nyt yhtäkkiä aivan
selvänä hänen mielessään. Varmoin askelin, kasvoillaan vakava ilme,
läksi hän astumaan susiturkkisia herroja kohti, jotka jo olivat
keskustellen laskeutuneet kirkontörmältä jäälle, taas rekiinsä
noustakseen. Rohkeasti kääntyi Pentti molempien Suomen laamannien
puoleen, jotka olivat hänelle hyviä tuttuja Viipurin ajoilta, ja
virkkoi:

-- Vainolaiset ovat uhanneet täällä samota Savonlinnaa valloittamaan.

Herrat pysähtyivät kävelystään ja kävivät tarkkaavaisiksi.

-- Vai sinne! Taas kerran saa siis Kylliäinen linnassaan kestää
tuiman piirityksen.

-- Mutta nyt on Kylliäinen sairas, ja hänen linnansa on aivan avuton,
ilmoitti Pentti.

-- Eihän toki aivan avuton, oikasi Henrik Bitz. -- Veihän sinne
jo tammikuun alussa ruotsalainen ritari Knut Kaarlonpoika Gera
seitsemänkymmentä ratsumiestä.

-- Joista vain seitsemän miestä pääsi hengissä Olavinlinnaan.
Päällikkökin kaatui taipaleelle.

-- Mistä sen tiedät?

-- Viestintuoja on äsken hiihtänyt Savosta, -- valtionhoitajalle on
kyllä jo asiasta ilmoitettu.

Pentti Heinonpoika tiesi nämä asiat paremmin kuin muut siksi, että
se viestintuoja, joka äsken sydänmaiden poikki hiihtäen oli saapunut
Savonlinnasta, oli hänen uskollinen toverinsa Ilvesmäen Hintsa.
Tämä oli kertonut, että Savonlinnan apujoukko, oltuaan jo vähältä
nääntyä syvään lumeen, vihdoin oli Savon linnanedustalla joutunut
linnaa vaanivan vihollisjoukon satimeen. Ja linnassa oli samoihin
aikoihin ukko Kylliäinen itse, erästä vihollisten yöllistä ryntäystä
torjuessaan, saanut pahan haavan; hän oli henkiheikkona jäänyt
makaamaan linnaansa, jonka pienestä varusväestä monta muutakin miestä
oli kaatunut. Linnassa oli hätä, sitä oli Hintsa hiihtänyt kertomaan.
Ja nyt aikoivat uudet ryöstäjäjoukot siis taas käydä tuon kovia
kokeneen Olavinlinnan kimppuun.

Näitä kertoi Pentti matkarekien luona Suomen herroille, jotka eivät
vielä olleet ehtineet kuulla noita vereksiä viestejä. Ja laamannit
vuorostaan kertoivat ne uutiset Ruotsin herroille, joissa taas
suuttumus valtionhoitajaa kohtaan yltyi.

-- Miks'ei Steen Sture lähettänyt enempää apuväkeä Olavinlinnaan?
kysyivät he. -- Vai eikö se linna ole sen arvoinen?

-- Siihen linnaanhan juuri sotatapausten ydin keskittyy, ilmoitti
Klaus Horn vilkkaasti. -- Juuri tätä Savon uutta linnaa ovat
venäläiset koko ajan pyrkineet saamaan käsiinsä, koska väittävät sen
rakennetuksi heidän puolelleen rajaa.

-- Uljaasti on siellä Kylliäinen pitkin syksyä ja talvea torjunut
monet hyökkäykset, lisäsi Bitz.

-- Olisipa meidän kunnotonta jättää hänet nyt sairaana sinne avutta
uusien vihollislaumain rynnätessä.

-- Niin olisi, pikaista apua on sinne lähetettävä. -- Herrat olivat
näistä saamistaan uutisista kovin levottomina ja varsin huolestuneina
he nyt siinä jäällä neuvottelivat, millä tavalla joutuisimmin olisi
saatava Olavinlinnaan apua.

Pentti kuunteli mielihyvällä näitä herrain neuvotteluja, jotka
kävivät aivan hänen toivomaansa suuntaan. Hän aikoi itse lyöttäytyä
tuon lähetettävän apujoukon mukaan. Mutta saadakseen tuohon
apuretkeen sellaisen vauhdin, jonka hän kärsimättömässä mielessään
käsitti välttämättömäksi, lisäsi hän vielä:

-- Ratsuväkeä älkää enää lähettäkö Savoon, se hukkuu kinoksiin.
Pankaa suksimiehiä suoraan salojen halki hiihtämään. Siihen joukkoon
pyrin minäkin mukaan, sillä tunnenpa hyvin nuo matkat, ne käyvät
syntymäseutuni läpi.

-- Tahtoisit samalla pelastaa kotiseutusi häviöstä. Se on oikea
tuuma se! -- virkkoi Klaus-herra, ymmärtäen nyt Pentin innostuksen.
Ja hän jäi tuokioksi katselemaan nuorta asemiestä, jonka hän oli
oppinut tuntemaan toimeliaaksi mieheksi, jatkaen sitten: -- Mutta
sinusta, Pentti, sinustahan tulee sopiva mies sen retken johtajaksi.
Tunnemmehan sinut kaikki. Ja jos Kylliäinen ei enää haavoiltaan voi
Olavinlinnan puolustusta hoitaa, niin on sinussa ehkä miestä hänen
tilalleenkin.

Kuumiksi karahtivat pakkasesta huolimatta Pentin posket. Tuohan
oli joskus ollut hänen salainen unelmansa, jota hän ei kuitenkaan
ollut uskaltanut itsekseenkään mahdolliseksi kuvitella, -- ja nyt
tuli laamanni noinikään ehdottamaan häntä Savon joukon päälliköksi!
Uudet, suuret tehtävät välähtivät yhtäkkiä huumaavina nuoren
asemiehen mielessä, jossa maineen ja koston toiveet kävivät korkealle
heilahtelemaan. Hän oli lähtemään valmis -- ja sen hän laamannille
vakuuttikin --, voimiaan ja henkeään arkailematta hän aikoi työhön,
jos se hänelle uskotaan.

-- Hyvä, ajamme nyt suoraan Steen-herran puheille, virkkoi Klaus
rekeen noustessaan.

Samassa lähtikin retkikunta, jossa aatelisherrain saattueena
oli kunkin omiin vaakunaväreihin puettuja huoveja ja joka siten
hetkeksi loi eloa kylmään talviluontoon, kiitämään Vanajan selkää
etelään päin. Hattulan vanhan kirkon raunioiden luo jäi vain pieni
joukko kodittomia, tyhjiksi raastettuja pitäjäläisiä neuvottomina
surumielisesti katsomaan liian myöhään saapuneen apujoukon
lähtemistä. Jää kuului rasahtelevan ratsujen raudoitettujen kavioiden
alla, pakkaslumi vingahteli jalasten sitä viiltäessä, ja hevosten
sieraimista huokuva hengitys jäi haipuvana huurana poistuvain jälelle.

Pian katkesi Hattulan kirkonkylän ja Hämeenlinnan välinen
järvitaival, ja järveltä törmälle noustuaan näkivät retkeläiset
jo edessään Birgerin vanhan, harmajan neliskulmaisen linnan.
Toisennäköinen oli nyt kuitenkin tämä linnan edusta kuin vuosi
sitten, jolloin Pentti Heinonpoika tanskalaisen tohtorin seurassa
matkusti sen kautta Turusta Viipuriin. Se oli nyt muuttunut
suureksi sotaleiriksi, jossa kahden puolen valtatietä oli miestä,
hevosta ja kuormaa niin tiheässä, että se etäältä katsoen melkein
muistutti venäläisten piiritysleiriä Viipurin edustalla. Saksalaisia
palkkasotureita hääri siinä nuotioiden ympärillä viluisina
ruumiinmukaisissa pukimissaan, samoin ruotsalaisten aatelisherrain
ratsumiehiä kuuraisissa teräshaarniskoissa; Taalainmaan
talonpoikaissotureita tepasteli lyhyvissä, valkoisissa turkeissa ja
punaisissa tupsulakeissa, ja niistä sivummalla majaili sankka parvi
saranharmaita suomalaisia talonpoikia. Hirsitulet paloivat pitkin
linnan vastapäätä olevaa, matalaa mantereenrantaa, sulattaen syviä
kuoppia kinokseen.

Kukin joukko-osasto oli nyt vilkkaassa touhussa, kun Hattulasta
palaava retkikunta ajoi niiden ohi leveäksi poljettua valtatietä
linnaan. Kuormia köytettiin ja niiden eteen valjastettiin
takkukarvaisia hevosia kuin lähtöä varten. Itse linnan pihalla näkyi
yhä selvemmin lähdön kiirettä. Kuormat olivat jo tehdyt, ja ajomiehet
siellä kiroilivat, koettaessaan toinen toisensa ohi päästä ajamaan
alas jäälle; moni reki oli sotkeutunut toiseensa tai ajanut hankeen
mäenrinteessä, josta miesvoimin oli hevosia ja kaatuneita kuormia
autettava tielle.

-- Joko on lähtökäsky annettu? kysyivät retkeltään palanneet herrat
kummissaan asepalvelijoilta, jotka auttelivat heidän hevosiaan tuon
tungoksen läpi pihalle.

-- Jo on annettu. Viipuriin määrätyt kuormat lähtevät matkalle
ensiksi.

-- Viipuriin? kysyivät herrat yhä kummastuneempina ja kiirehtivät
juoksujalassa sisään linnan suojiin.

Siellä oli Steen Sture heidän retkellä ollessaan tehnyt tärkeitä
päätöksiä, joista he nyt saivat tiedon. Retkellä olleet
talonpoikaisjoukot olivat saaneet luvan palata koteihinsa, ja heidän
rekikuntiaan ne olivat, jotka nyt jo siellä linnan edustalla pitivät
isointa kiirettä. Osan Ruotsista tuotua aseväkeä sekä muonakuormat
oli valtionhoitaja päättänyt lähettää Viipuriin, joka aina oli vaaran
suulla; mutta muun armeijansa aikoi hän viedä mukanaan Turkuun.

Retkeltä palanneista herroista tämä oli kaikin puolin järkevää
järjestelyä. Varsinkin olivat Ruotsin herrat viime aikoina pitkin
matkaa kantaneet kaunaa valtionhoitajaa vastaan ja hänen toimiaan
ja toimettomuuttaan ankarasti arvostelleet. He olivat alkujaan
luulleet tulevansa Suomeen vain hupaiselle sotaretkelle, niittämään
nimeä ja kunniaa, jonka kultaamina pian olivat arvelleet pääsevänsä
palaamaan takaisin. Sensijaan oli valtionhoitaja viivyttänyt heitä
kuukausmääriä joutilaina Turussa, ja kun sitten vihollinen hyökkäsi,
ei hän johtanut heitä sitä vastaan ennenkuin liian myöhään. Hekin
olivat tunteneet joutuvansa noloon valoon. Mutta nyt heistä Steen
Sturen päätökset, jotka näyttivät edellyttävän verrattain pikaista
paluuta Ruotsiin, kerrankin olivat tarkoituksenmukaiset, joten
hekin ilomielin valmistautuivat niitä toteuttamaan. Steen-herra
puolestaan suostui heti siihen lisäehdotukseen, että parisataa
suksimiestä viipymättä lähetetään poikkimaisin Savoon, sen uutta
linnaa auttamaan. Hän kirjoitti niiltä istuimiltaan valtakirjan
tämän apuväen päällikölle, vapaalle miehelle Pentti Pentinpojalle --
isännimessä vain tuli erehdys --, joka linnanherran sairauden varalta
myöskin määrättiin ottamaan Olavinlinnan isännyys vastuulleen.

Sitä myöten olivat kaikki tyytyväiset, ja Pentti Heinonpoika
pisti uhkuvin mielin uuden valtakirjan povelleen. Hän vannoi
hiljaisessa mielessään, että tuon vainolaisjoukon, joka nähtävästi
parastaikaa retkeili Savon ja Hämeen välisiä metsätaipaleita kohti,
sen hän vielä tapaa ja katkaisee sen sisukkaan päällikön ilkeät
aikeet. Hetkeäkään viivyttelemättä hän kiiruhti tuosta ylimysten
neuvottelusta ulos, valitsemaan mukaansa reippaimmat ja sitkeimmät
suomalaiset suksimiehet, jotka itse olivat halukkaat kostonhiihdolle,
ja kärsimättömän kiireellä hankki hän heille kuormastosta aseet ja
muonat, päästäkseen jo seuraavana päivänä aloittamaan sitä retkeään,
jolle hänen mielensä paloi.

Mutta Hämeenlinnan puolipimeässä asesalissa, jossa herrat ennen
lähtöään lämmittelivät itseään kuumalla oluella, siellä laskeutui
äskeinen iloinen mieliala pian matalaksi. Ja Ruotsin nuorissa
ylimyksissä se muuttui samaksi katkeraksi karsaudeksi, joka pitkin
matkaa oli heissä vallinnut valtionhoitajaa vastaan.

Vedättäessään koreita, punareunaisia poronnahkakallokkaita
jalkoihinsa kävi näet valtionhoitaja nyt tarkemmin kertomaan, miten
hän sen sotaväensijoituksen oli ajatellut:

-- Siitä väestä, joka tänään palaa Turkuun, otan nyt osan mukaani,
matkustaessani takaisin Ruotsiin, puheli hän harvakseen ja kuin
ohimennen, käskien samalla palvelijansa nostaa matkaturkit takan
eteen lämpenemään. Mutta herrat huomasivat heti pienen veitikan
leikkivän Steen-herran silmänkulmassa ja höristivät korviaan.

-- Palataanko siis nyt jo talvella Ruotsiin? kysyi nuori Bjelke
puoleksi ihastuneena, puoleksi hämmästyneenä; hän oli näet luullut
Suomessa viivyttävän avoveteen asti.

-- Valtioasiat vaativat valitettavasti minua palaamaan heti
Tukholmaan, vastasi Steen Sture levollisesti. -- Mutta me olemme
ajatelleet, että te, jalot herrat ja ritarit, jäätte sotaväen kanssa
tänne vihollisen vehkeitä seuraamaan. Siihen te, hyvinä ja urheina
Ruotsin miehinä, tietysti ilolla suostutte.

Läsnäolevat herrat, sekä Svante Sture että Erik Trolle ja Steen
Bjelke, kumarsivat ikäänkuin kiitollisina siitä luottamuksesta, jota
valtionhoitaja heille näin osotti, mutta he eivät voineet samalla
salata hämmästystään. Ukko oli heitä jutkauttanut, se tajunta rupesi
heissä vähinerin selviämään, ja sitä myöten kuin se selvisi, valoi se
keltaista kiukkua heidän sydämiinsä. Nyt he ymmärsivät tuon peitetyn
ivan, joka äsken leikki Steen-herran verestäväin silmäin kulmassa,
nyt he oivalsivat, kuinka ovelasti tuo vanha, taitava kettu taas oli
juonensa punonut, silmälläpitäen omia erikoisharrastuksiaan. Hän
palaa itse Ruotsiin, valvomaan valta-asemaansa, mutta seurueeseensa
kuuluvat ylimykset, jotka hän tietää salaisiksi vastustajikseen, ne
jättää hän Suomeen, syrjään valtiollisista tapahtumista ja vastaamaan
sodan vaiheista... Jalosyntyiset herrat katselivat toisiaan nolon
näköisinä, mutta kiukku silmissä. He tiesivät, että kuka heistä
rupesi vastaan väittämään, häntä pian kohtaisi pelkuruuden syytös.
Nuori, uljas Svante-herra virkahti vain kylmästi:

-- Ehdotuksenne on käskyn veroinen.

-- Tiesinhän voivani luottaa auliuteenne, te kelpo Ruotsin miehet,
huudahti nyt Steen-herra teeskennellyllä isällisyydellä ja lämmöllä.
Ja nousten seisomaan pöydän luota lisäsi hän: -- Me eroamme nyt
siis joksikin ajaksi, mutta senhän teemme ilolla, kun tiedämme sen
tapahtuvan tämän maakunnan onneksi ja koko valtakunnan eduksi!

Herrat kumarsivat taas, joskin vielä kankeammin kuin äsken. Mutta
valtionhoitaja puristi heidän ja läsnäolleiden Suomen laamannien
käsiä hyvästiksi, antoi sitten palvelijansa heittää hartioilleen
suuret susiturkkinsa ja kiirehti ulos odottavaan matkarekeensä.
Hänen lähdettyään Ruotsin herrat sanaa puhumatta vetäytyivät
makuuhuoneeseensa, kaiketi vaihtamaan muutamia karvaita sanoja, ja
tuohon puolihämärään asesaliin jäivät Suomen laamannit, Klaus Horn ja
Henrik Bitz, kahden.

-- Aina vain sama valtakysymys asioita johtamassa, virkkoi siellä
tuokion kuluttua Klaus-herra hiukan katkerasti. -- Ja Suomen kohtalo
on aina sivuasiana siinä juonten sekavassa kuteessa!

-- Vanha juttu, mutta taitavasti sen oli nyt valtionhoitaja
suunnitellut, paljoa taitavammin kuin mitään suunnitelmiaan Suomen
puolustamiseksi. -- Näin vastasi Henrik-herra mietteissään. Hetken
kuluttua hän vilkastui, ja terävä-ivainen hymy kirkasti hänen
pienet linnunkasvonsa, kun hän päästi pienen, pihahtavan naurun ja
jatkoi: -- Mutta tällä kertaa se kangas minusta on soma! Noille
hienoille ylimyksille tekee erinomaisen hyvää jäädä tänne kerran
sodasta vastaamaan, jollaikaa kyllä valtionhoitajaa muut Ruotsissa
kylvettävät. Mutta meidän maamme ei toki enää ole yhtä suojaton kuin
ennen.

Klaus-herrakin oli hymähtänyt toverinsa huomautukselle, mutta tämän
viimeiset sanat tekivät hänet totiseksi ja hän virkahti:

-- Ei, mutta heikko on nyt se lohdutus. Sillä niin hävitetty ja autio
on jo tämä maa, että en käsitä, miten se siitä elpyä jaksaa.

Hetken kuluttua läksivät laamannitkin valmistautumaan paluumatkalle
hyödyttömältä Hämeenretkeltään. Saanireki toisensa perästä ajoi
pian Hämeenlinnan pihalta alas jäälle, mikä suuntautuen näreillä
viitoitettua järvitietä länttä kohti, josta vielä kaukaa kuumoitti
Steen-herran korkea kuomu, mikä taas kääntyen kohti kolkkoa itää.
Ennen pitkää oli tuo suuri sotaleiri linnan edustalta hävinnyt ja
hirsitulet sammuilivat kinoksiin.

Kumaraniskainen sotavanhus sulki taas Hämeen vanhan linnan
raudoitetut portit ja asettui yksin, tyynenä ja tanakkana,
sen edustalle vartijaksi. Hän silmäili miettiväisenä pitkää
kuormastojonoa, jonka häntäpää vielä näkyi mutkittelevan itäiseltä
Viipurin tieltä, silmäili viimeisiä, läntiselle jäälle häipyviä
rekiä, ja rauhallinen tyytyväisyyden ilme asettui hänen kasvoilleen,
kun näkyvistä hävisivät viimeiset varjot tuota suurta sotajoukkoa,
joka nyt monena päivänä oli melullaan täyttänyt hänen hiljaisen
linnansa. Kaukaa pohjoiselta taivaanrannalta kuumotti vielä
Vanajaveden selkien takaa kuin matala, musta pilventynkä: Siellä
hiihti Pentti Heinonpojan pieni suksijoukko hakemaan tiettömiltä
taipaleilta viimeistä vihollisjoukkoa. Mutta pian häipyi hämärään
sekin pilvi.

Silloin läksi vanha vartija ilmeisellä mielihyvällä tallustamaan
tuttua, lyhyttä polkuaan portin edessä, ja hän kierasi villavyön
tiukemmas uumenilleen. Sillä läntisen taivaan rusko näytti ennustavan
nöyrää ilmaa. Mutta sepä vanhasta vartijasta juuri olikin kodikasta.
Näin hän oli tässä säässä tottunut ennenkin yksin vartioimaan, näin
hänestä tämän linnan valvonnan tulikin tapahtua.



XIX. KILPAHIIHTO.


Pakkasta seurasi pyry, joka pian kiihtyi myrskyksi. Se syöksyi kuin
kulo järvenselkiä pitkin, kuljetti matkassaan kuivaa lunta ja vihelsi
vesakkorannoilla. Näreiköt kumarsivat sen edessä nöyräniskaisina, ja
paksut petäjätkin taivuttivat väliin haluttomasti kankeita latvojaan,
kun myrsky rajuinta painiaan löi.

Mutta myrskystä välittämättä hiihtivät Pentti Heinonpojan
partiomiehet tohisevain petäjikköjen alitse ja näreikköjen halki,
hakien edellään hiihtäneiden latuja, jotka lumipyry aukeilta mailta
jo aikoja sitten oli umpeen lakaissut. Mutta sakeimmista tiheiköistä
he aina tuontuostaankin löysivät ladut, joiden oikealla kupeella
oli somman jälki -- karjalaiset hiihtivät yhdellä sauvalla, --
ja kun he tapasivat nuotionpohjan, jonka ympärillä vielä olivat
vainolaisten havuvuoteet, taikka järven rannalta poltetun kylän,
niin he saattoivat jäljistä huomata, ettei väistyvä vainolainen
ollut montakaan päivänmatkaa heistä edellä. Ja silloin hiihtäjät
aina paransivat vauhtiaan, painaltaen silmiä sokaisevasta pyrystä
huolimatta suoaavikkojen halki ja järvien poikki suoraan koillista
kohden. Pentti hiihti itse joukkonsa edessä, vierellään vanha,
uskollinen toverinsa Hintsa, joka siinä lykki lylyään onnellisena
ja ylpeänä, kun nyt sai saatella sotaväenpäälliköksi korotettua
ystäväänsä, jolla oli itsensä valtionhoitajan antama valtakirja
povellaan.

Päijänteen lounaisrannalla tapasivat partiomiehet pakolaisia, jotka
kertoivat vainojoukon kulusta. Se oli jättänyt kulkematta etäisemmät
kylät ja hävittänyt vain ne, jotka sattuivat matkan varrelle, --
näkyi pitäneen kiirettä, ikäänkuin aavistaen, että kosto hiihti
sen kintereillä. Mutta sitä hidasti kuitenkin kuljetettavana oleva
ryöstökuormasto ja jokainen kylä, jossa päiväkausi rymyttiin, lyhensi
välimatkaa sen ja takaa-ajajain välillä. Siten vainolaisten ladut
kävivät joka päivä vereksemmiksi. Ja Pentti joudutti yhä joukkoaan,
kuin tuskaisen malttamattomuuden polttamana.

-- Eikö tämä vauhti vieläkään muka riitä? kysäsi Hintsa väliin
hämmästyneenä. -- Jos liiaksi ponnistellaan, uupuvat miehet kesken.

-- Voi käydä niinkin. Mutta vainolainen olisi nyt pian tavattava.
Pelkään, että se vielä livahtaa käsistämme.

-- Ei livahda. Se ei ole enää kuin runsaan vuorokauden meistä edellä.
Varmasti me tällä puolen Savonlinnan sen tapaamme.

-- Se olisikin tavattava jo paljoa ennen... Pentti koetti
siinä hiihtäessään itsekin järkeilevillä mietteillä jäähdyttää
levottomuuttaan. Sehän oli hänen entisiltä nuoruutensa unelmain
ajoilta kotoisin tuo kuviteltu huoli, joka häntä nytkin ylivoimain
kannusti. Nythän hän kulki ruunun edustajana vakaviin tehtäviin,
joiden tieltä noiden vanhain unelmain oli jo toisarvoisina
väistyttävä. Niin hän itselleen hoki, mutta mielensä jäytävää polttoa
ei hänen sillä onnistunut viihdyttää. Ja yhä useammin hän tapasi
itsensä kärsimättömänä odottamasta hiihtotovereitaan, jotka eivät
jaksaneet pysyä hänen kiihtyneessä vauhdissaan.

Taival katkesi kuitenkin. Pyry oli taas asettunut, ja eräänä päivänä,
kirkkaalla talvipaisteella, saapui Pentin partiojoukko, eteläisestä
metsästä hiihtäen, Kymijoen loivalle törmälle. Siinä oli aavikko
edessä niin valkoinen että huikasi silmiä, ja vastarannan koivikko
oli niin paksun härmän peitossa, että sitä tuskin erotti törmän
kinoksista. Miehet huokasivat hetkisen rinteellä, jossa jokea myöten
käyvä tuulenhenki suloisesti vilvoitti pitkästä hiihdosta kuumennutta
ihoa. Mutta kauan he eivät siinä viipyneet. Joen jäällä näkyi
tavallista sakeammin suksenjälkiä, ja malttamattomina laskivat he
rinteeltä alas tutkimaan, mihin suuntaan edellä kulkeneet vainolaiset
olivat lopulta kääntyneet.

Neuvotonna seisoi jo Pentti Heinonpoika keihäänsä varassa siinä
jäällä tarkastellen noita ristiinkäyviä latuja ja kelkanjälkiä, kun
Hintsa mäeltä liukui hänen viereensä.

-- Tästä näkyvät vainolaiset hajaantuneen kahtaalle, virkkoi
verkalleen tämä muuten harvapuheinen mies, joka tällä hiihdolla
kuitenkin oli merkillisesti vilkastunut.

-- Niin jäljet näyttävät, mikä juoni siinäkin lienee, vastasi
Pentti miettiväisenä ja hiihti taas hiukan laajemmalta noita latuja
tarkastamaan. -- Toiset ovat painuneet joenrantaa Jyrängönkoskelle
päin.

-- Ja toiset nousseet pohjoiselle törmälle.

-- Niin ovat nousseet, -- kumpaisen jälille nyt lähdetään? kysyi
Pentti kuin itsekseen.

-- Mutta erilaisia ovat joukot olleet. Joenvartta kulkeneet ovat
vieneet reet ja ahkiot mukanaan, mutta pohjoiseen hiihtävillä ei näy
kuormia olleenkaan.

Arvoitus rupesi selviämään: Viholliset olivat nähtävästi tästä
lähettäneet ryöstökuormastonsa suoraan suurten selkien poikki
Saimaalle, viedäkseen ne sieltä oikoisinta tietä omille mailleen.
Mutta pääjoukko oli hiihtänyt pohjoiseen päin, kaiketi edelleen
Savonlinnaa kohti.

Niin päätteli miesjoukko, joka oli Pentin ja Hintsan ympärille
tarinoimaan ryhmittyneet. Ja joku joukosta lisäsi:

-- Kiirettäpä näkyvät vainolaiset ruvenneen pitämään; siksi ovat
kuormansa lähettäneet eri teille ja itse keveinä miehinä painuneet
sydänmaille. Taitavatpa nyt ne ryöstökuormat joutua takaisin meille.

-- Mutta heidän pääjoukollaan voi nyt olla aivan toinen lento kuin
näihin asti. Kumpaisia nyt seurataan?

Vakaviksi olivat käyneet Pentin kasvot, -- hän ymmärsi nyt taas niin
hyvin edellään hiihtäväin sekä aikeet että laskelmat. Liikahtamatta
hän siinä hetkisen harkitsi, oliko vihollinen mitenkään voinut saada
vihiä heidän tulostaan... Mutta sehän oli mahdotonta, päätteli hän.
Ei, sisäinen aavistus ja into vain on pannut vainomiesten johtajan
noin kiirehtimään... ehkäpä levottomuus samanlainen kuin se, joka
Pentin omaa rintaa riudutti...

Hän nousi taas suksilleen ja kohotti sauvansa, valmiina lähtöön.

-- Eteenpäin, miehet! huusi hän.

-- Siis minne päin?

-- Pohjoiseen, tietysti, Savonlinnaan! Mitä me kuormista nyt, --
miehet meidän on tavattava!

Siitä alkoi taas entistä huimempi hiihto, kuin rajuin kilpahiihto.
Pentti painoi etukumarassa minkä suksista läksi, katsomatta kävikö
latu ylä- vai alamaata. Lumi sinkoili metissä puiden oksista ja
murrokset ryskivät. Pyrähti teiripari viereisestä petäjästä,
metsäkanaparvi juosta piipotti säikähtyneenä ihan suksenkärkien
editse, -- ei ollut miehillä aikaa ojentaa jousta eikä pudottaa
siivekästä riistaa rokan höysteeksi. Aurinko, joka päiväsydämen oli
lumista hangikkoa kullannut, vaipui mailleen ja pimeäksi kävi sakea
metsä, mutta hiihtäjiä ei nyt sekään seisottanut. Vasta sydänyön
lähetessä kaatoivat he havuja vuoteekseen kinokseen ja sytyttivät
nuotion; oikeaa rakovalkeaakaan eivät malttaneet rakentaa. Ja
kointähden vielä kirkkaana loistaessa olivat he taasen pystyssä ja
vihollisen laduilla.

Maisemat kävivät tutuiksi joukon etunenässä hiihtäville: lähenivät
Sysikorven ensimäiset kylät. Mutta sitä myöten lisääntyi vain
levottomuus Pentin mielessä, sillä hän ymmärsi, että vainolaisjoukko,
vaikkapa välimatka myötään lyhenikin, jo oli lähellä sitä Hämeen ja
Savon välistä saloa, jota kohti se ilmeisesti riensi.

Aamu valkeni harmajana yli erämaan. Päivä pilkisti juuri esille
latvojen takaa, kun miesjoukko sakeasta metsästä saapui kankaalle,
suon laitaan. Mutta siellä Hintsa pysähtyi, huitoi hengästyneenä
Penttiä luokseen pienen mäen töyräälle ja huusi:

-- Katsos tuonne, Pentti, tuonne! -- Hän viittoi sauvallaan
vilkkaasti pohjoiseen päin: -- Katso, sieltä nousee savu Sysikorven
taloista!

-- Niin nousee, vastasi Pentti kumahtavalla äänellä. -- Siellä on
vainolainen jo perillä.

Hänen roteva toverinsa, joka lämpimissään oli lakinreuhkansa päästään
nostanut, repi takkuista tukkaansa. Tuo näky kävi hänestä liian
kamalaksi; kiukkua ja tuskaa äänessään hän huokaili:

-- Onhan aivan kuin savu nousisi Ilvesmäen perukalta.

-- Näkyy sitä jo nousevan Mustanahon rinteeltäkin, -- Karmalan
talotkin palavat!

-- Olisipa tavattu verikoirat tältäpuolen kotikorven!

Perästä hiihtävä miesjoukko ehti vähitellen siihen mäentöyräälle
katsomaan noita vaaleansinervälle taivaalle nousevia noenharmaita
savuja. Kappale matalaa kangasta vain oli välissä... siellä
vihollinen kyliä ryösti, eikä kostajan käsivarsi kuitenkaan ulottunut
sen ilkitöitä hillitsemään!

Intohimo paloi hiihtäjäin mielissä, eikä ainoastaan johtajan, kun
he taas laskivat alamäkeen vihollisen sytyttämiä kyliä kohti. Ei
tarvinnut miehiä enää jouduttaa, sillä koston yty heitä kannusti.
Taas rytisi metsä ja katkeili vesakko, kun kostajajoukko sen lävitse
ryntäili.

Eräällä kankaalla ojensi taas Hintsa keihäänsä koilliseen päin ja
virkkoi vierustoverilleen käheällä äänellä:

-- Näetkös, kirkko palaa!

-- Jo sen olen nähnyt. Koko taivaanrantahan punottaa, vastasi Pentti
omituisen rauhallisesti. -- Kumpa malttaisivat polttajat siinä nyt
tarpeekseen lämmitellä!

Mutta Hintsa jatkoi, Pentin toivomuksia kuuntelematta:

-- Ja tuolla Suopelto suitsuaa, -- sokea isäsi on siellä.

-- Siellä isävanha! Kumpa ukko arvaisi tarjota ryöstäjille tarpeeksi
olutta!

Päivä oli jo ohi puolesta, kun huimasti hiihtäneille miehille
vihdoin maat rupesivat aukenemaan ja he laskivat korpeen raivattujen
viljelystilkkujen yli ja hiillostavain talonraunioiden ohitse
kirkonkylään, jossa hätääntyneitä ihmisiä hiihteli metsänrinnassa
ja hiipi kujasia pitkin. Vihollinen oli siitä jo lähtenyt. Se oli
lähtenyt yhtä äkisti kuin oli tullutkin. Muutamia hetkiä se vain
oli lepäillyt sytyttämäinsä talojen hohteessa ja herkutellut niiden
ruuilla, -- syrjäkyliin poikkeamatta oli se sitten taas jatkanut
taivaltaan suoraan salolle.

Hölmistyneinä seisoivat Sysikorven eläjät talojensa raunioilla.
He olivat eläneet siellä vahvassa turvassa, sillä vasta äsken oli
heidän perukalleen saapunut sanoma vihollisten lähdöstä Viipurin
edustalta. Siitä oli juuri kirkossakin kiitetty. Ja nyt tuli turma,
tuli hiihtäen etelästä, josta ei sitä koskaan osattu varoa, tuli kuin
ukkonen, joka jyrisi ja salamoi, sytytti ja hävitti, -- ja poistui.
Vielä enemmän oudoksuivat nuo ihmiset nyt sitä toista miesjoukkoa,
joka edellisen jälkiä hiihti samalta ilmansuunnalta. Kuluipa
senvuoksi hetkinen, ennenkuin siinä, laskeutuvana roviona palavan
kirkon kupeella, johon hiestynyt kostojoukko pysähtyi huokasemaan,
oli selvitetty, mitä kaikkea oli tapahtunut, mistä oikein oli kysymys.

Pentti Heinonpoika, jonka kylän miehet heti olivat tunteneet ja
piirittäneet, hän ei jäänyt siihen pitkäksi aikaa haastattamaan
lapsuudentuttaviaan. Sillaikaa kuin hänen miehensä kirkon kupeella
huokasivat ja murkinoivat, hiihti hän mäen poikki tuttua polkua
pitkin vanhaan kotitaloonsa, josta savu vielä metsän ylitse tuprusi.
Suopellon vanhan pirtin seinät kytivät jo suistuneina. Ei näkynyt
eläjiä pihamaalla, ei ketään, jolta kysyä vanhuksen kohtaloa. Pentti
kierteli savuavia salvoksia, joiden alta kitkeränä kohosi omettaan
poltettujen elukkain käry, -- oliko sokea isäkin tupaansa poltettu?
Ei. Saunatielle laskeutuessaan näki Pentti isänsä ruumiin iljangolla
makaavan. Puolialastonna retkotti siinä kuihtunut äijä; päänsä oli
hän langetessaan lyönyt jäätikköön, ja siihen oli hän veriinsä
kepertynyt...

Pentti nosti vainajan saunan lattialle -- se oli toki sentään
polttamatta jäänyt -- ja seisoi tuokion raunioittuneen ruumiin
vieressä. Hänen tuntoaan kalvoi soimaus. Täällä oli ukko vuosikausia
vuoteellaan pitkässä pimeydessä odottanut poikaansa, odottanut
maailmalle lähtenyttä vielä palaavaksi kotoisille maille, niiden
perijäksi ja viljelijäksi. Se odotus oli ollut hänen hauraan elämänsä
virike. Viimeisiin asti oli hän tietysti kuunnellut, kuunnellut...
Joku tuli vihdoin, -- tuli surma. Tuli poikakin lopulta, -- tuli
liian myöhään!

Kyynel pyrki kiertymään karaistun soturin silmiin. Hän siirrähti
silloin vainajan luota, painoi hiljaa saunanoven kiinni ja kiirehti
suksilleen. Mutta hänen sydämensä oli entistä synkempi, ja hänen
sisunsa kohisi entistä kuohuvammin, kun hän taas kotimäeltä kirkkoa
kohden hiihti. Ja hän hiihti siltä mäeltä nyt siinä mielessä, ettei
hän näille kotitiloille enää koskaan palaa. Sillä kostolle oli hän
elämänsä pyhittänyt ja sitä kostoa tunsi hän riittävän koko elämänsä
ajaksi.

Tuokion kuluttua samosi taas hetkisen levännyt miesjoukko hävitetystä
kirkonkylästä vainolaisen vereksiä latuja myöten huurteiseen
metsään. Jälelle jäivät sammumaisillaan olevain raunioiden savut,
-- edessä oli vihollinen, ja sitä tavatakseen ponnisti miesjoukko
parhaansa lumisessa erämaassa, talvi-illan taasen hämärtyessä. Yhä
vereksemmiksi kävivät jäljet, välimatka ilmeisesti yhä lyheni.

Mutta rajansa olivat miestenkin ponnistuksilla. He olivat hiihtäneet
pitkät rupeamat, lyhyeen olivat he levänneet; vauhti väsähti nyt
illan kuluessa vähitellen, sukset rupesivat takaltamaan syvissä
kinoksissa. Vaikka yhä yltynyt levottomuus raateli Pentin mieltä,
oivalsi hän kuitenkin, että miesten täytyi saada yösydän levätä,
jos joukon mieli kyetä ollenkaan taivaltaan jatkamaan. Nuotio oli
tehtävä, havuja hakattiin vuoteeksi...

Silmäänsä ummistamatta loikoi Pentti siinä nuotion vieressä, jossa
hänen miehensä makasivat sikeään uneen vaipuneena. Levottoman
ahdistuksen vatvomana laski hän hitaasti kuluvia hetkiä, epäillen,
että nämä hetket olivat hänelle liian kalliit. Monasti hän jo hypähti
pystyyn nukkuvain keskellä, lähteäkseen yön selkään samoamaan kahden
Hintsan kanssa, yhyttääkseen vielä vihollisen ennen Vahvajärven
taipaletta... Mutta silloin hän muisti, ettei hänellä ollut lupa
jättää joukkoansa, joka oli hänen johdettavakseen uskottu, ei uhmata
yksityisten mielihalujensa vuoksi. Talttua täytyi riehahtamaan
pyrkivän mielen.

Kun hän vihdoin, joukkonsa aamuyöstä jalkeille saatuaan, taas pääsi
jatkamaan mäkistä taivalta, hiihti hän alakuloisena ja lakastunein
toivein, ja raskaasti tuntuivat silloin sukset luistavan. Nämä
taipaleet oli hän nuorena poikana niin monasti katkaissut kevyin,
ketterin mielin, hiihtäessään jousi selässä ja rihmat vyöllään
mielitiettyään tervehtimään. Nyt oli mieli musta: siellä kai on
sisukas vihollinen nyt yöpynyt Juuritaipaleen uutistaloon, nyt se
ehkä käy majansa sytyttämään ja ilkkuu sen avuttomille eläjille.
Ja Kosoinen ryöstää nyt toistamiseen sen saaliin, jonka hän kerran
menetti...

Niin kuvitteli Pentti opastaessaan joukkonsa tuttuja oijusteitä
louhikkomaiden poikki. Mutta taas hän ajatteli: kenties on uupunut
vainolainen siellä vielä yöunessaan, kenties hän sen vielä talosta
tapaa ja saa iskeä, kostaa... Silloin taas kiihtyi hänen kulkunsa, ja
taas oli miesjoukon vaikea häntä seurata.

Päivä sarasti juuri itäisen metsän takaa, kun Pentti saapui
Savukankaan navalle, josta hän niin monasti ennen oli katsellut
erämaan majatalon lakeisesta näreikön yli nousevaa haikua. Nyt ei
aamusumusta savua näkynyt, mutta eipä punoittanut taivaanrantakaan,
niinkuin silloin, jolloin hän vaarinsa kanssa pakomatkalla tältä
mäeltä katseli kotitalonsa paloa. Eivät ole siis vihan miehet vielä
metsätupaa sytyttäneet, sillä vielä ei olisi sen hehku ehtinyt
laskeutua.

Hintsakin hiihti taas siihen hänen rinnalleen, katseli ihmetellen
koillista taivaanrantaa hänkin ja virkkoi:

-- Ehkei ole vainolainen osannutkaan Vahvajärville?

-- On se osannut, vastasi Pentti harvakseen.

-- Mutta miksei ole taloa sytyttänyt? -- Ehkä lämmittelee siellä
vielä... Huimasti lensivät hänen suksensa alas Savukankaan navalta;
hän oikasi suoraan harjujen yli järven rannalle, miesjoukon
seuratessa hänen kintereillään. Kun Pentti läheni sitä lahtea, jonka
yli tavallisesti talvella kuljettiin, niin hän hiljensi vauhtinsa ja
kävi kumartuneena tarkastamaan vihollisjoukon latuja. Nehän eivät
suuntautuneetkaan taloa kohti, eivät tottatosiaan... ne johtivat
taipaleen ohitse lahdenpohjaan päin... Mitä tämä merkitsee? Eikö
olekaan Kosoisen Jyri vihollisjoukon johtajana, vai eikö vainolainen
yöpimeällä todellakaan osannut sydänmaan uudistaloon?

Toivon ja pelon rinnassaan kamppaillessa laski Pentti vihurina lahden
yli vastaista törmää kohti jonka takana, toisen lahden poimukassa,
talo oli. Hän nousi, Hintsa yhä kintereillään, törmälle ja katsoi:
Polttamatta oli siinä uusi uudistalo, vanhan paikalle rakennettu.
Pystyssä oli sen pihalla vielä vanha kotipihlajakin. Hieno savu
nousi lakeisesta, ja juoksulaudan raosta pilkoitti pieni valoviiva.
Vihollisten suksia ei näkynyt pihalla; ainoastaan pari latua johti
taloon. Niitä myöten Pentin sukset lensivät, ja tuossa tuokiossa hän
jo repäsi tuvanoven auki.

Liesitulen ympärillä liikkui siinä talonväki aamuaskareissaan;
perhepata porisi pankolla. Pentin silmät arastelivat tuokion
tervasten kirkasta valoa, eikä hän muutenkaan heti voinut itselleen
selittää, ketä hän näki tuvassa ja oliko siellä mitään odottamatonta
tapahtunut. Naiset olivat hänestä säikähtyneen näköiset, ja itkien
pakenivat lapset tulijaa. Mutta tuvassa näytti kaikki olevan
koskematonta.

-- Onko täällä vierasta käynyt? kysyi Pentti ensi sanoikseen,
ehtimättä hyvää päivääkään tehdä.

-- On käynyt, vastasi Manu verkalleen, astui lähemmäs ja tunsi
tulijat. -- Äsken se lähti, -- luulimme sen taas palanneen, kun
teidän askeleenne kuulimme.

-- Kuka kävi? Oliko se Kosoinen? -- Niin kyseli Pentti hengästyneenä,
vielä ovensuussa seisten, ja hänen äänensä vapisi tuntuvasti.

-- Oli, sama mies, vastasi Manu, entisiä retkitovereitaan nyt
peremmäs kutsuen. Hintsa kävi lieden luo lämmittelemään, mutta
Pentti kyseli yhä entisiltä sijoiltaan malttamattomana ja ikäänkuin
hölmistyneenä:

-- Kosoinen -- yksinkö hän kävi? Miksei hän miehiään tänne tuonut? Ja
miksi hän tuvan polttamatta jätti?

-- Sillä tuntui olevan tieto siitä, että toisia hiihti heidän
perässään.

-- Ne ovat sittenkin öisin nähneet meidän nuotiotulemme ja arvanneet
asiamme, selitti Hintsa.

Pentin päässä myllersivät mietteet sekaisin, siinä virisi yhä uusia
kysymyksiä entisten lisäksi. Kaikki mitä hän oli kuvitellut ja
pelännyt, näytti nyt haihtuneen olemattomiin, eikä hän senvuoksi
ymmärtänyt mitään siitä, mitä kuuli ja näki. Vihdoin iski hänen
muistinsa noiden risteileväin ajatusten keskeltä siihen pääasiaan,
jonka vuoksi hän koko hiihtomatkansa oli niin levotonna ponnistellut,
ja hän huudahti:

-- Kävi ja läksi...! Entä missä Marketta? Manu astui karsinarahille
tehdyn vuoteen luo:

-- Tässä. Hänet aikoi vainonmies ryöstää. Mutta kuolleeksi hän tytön
luuli ja tänne jätti, -- paljo ei siinä raukassa enää taida henkeä
ollakaan.

Pentti astui peremmäs. Siellä pimennossa makasi Marketta vuoteellaan,
kalpeana ja kankeana kuin vainaja. Silmät olivat ummessa ja huulet
verettömät, mutta rinnan hiljaisesta aaltoilusta sen sentään näki,
että vielä oli henki tuossa hennossa ruumiissa jälellä.

Hetkisen seisoi siinä Pentti ääneti, turtunein tuntein. Hän istahti
siihen penkille, katseli omituisen levollisesti ympärilleen ja aivan
tyynellä äänellä hän virkkoi:

-- Niinkö säikähti tyttö vainolaista?

-- Säikähti, -- eihän hän ollut aivan terve muutenkaan, vastasi Manu.
Ja naiset päivittelivät siinä potilaan ympärillä:

-- Olisi siinä sydän kylmennyt terveeltäkin, kun tulee vennon mies ja
syliinsä koppaa...

-- Julmasilmäinen vainolainen työntyy yhtäkkiä kohti...

Pentti seisoi ääneti vuoteen jalkopäässä ja kuunteli, kuinka
talonväki nyt vähitellen kertoi niistä tapahtumista, jotka jo
tänä varhaisena, aamuhetkenä olivat sydänmaan pientä perhettä
tärisyttäneet. Hänen ajatuksensa liitelivät sillävälin omia teitään,
mutta tapahtumain pääjuonen hän kumminkin tajusi.

Emäntä oli juuri noussut tulta hiilokseen puhaltamaan, kun kuului
hiihtäjiä saapuvan pihalle. Tavallisiksi matkamiehiksi hän niitä
ensiksi luuli. Mutta ovi lennähti auki, ja asukkaiden suureksi
kauhuksi, ryntäsi Kosoinen tupaan, -- heti hänet tunsivat Karjalassa
orjina olleet naiset. Miehet koppasivat kirveensä ja asettuivat
nukkuvia lapsiaan puolustamaan, arvellen vainolaisia taas olevan
koko ryöstökunnan. Mutta yksin tuli Kosoinen tupaan, eikä sen
edustallakaan ollut kuin pari miestä, -- pääjoukko oli hiihtänyt ohi,
perästään tulevia paeten.

Nähtävästi Markettaa ryöstämään oli Kosoinen taloon poikennut.
Vuoteeltaan ylisillään nousseen tytön koetti hän ensiksi saada
mielisuosiolla mukaansa lähtemään... oikein lempeästi se oli
Markettaa mairitellut, toisten sitä kauhulla katsellessa. Mutta tyttö
oli heti vainolaisen nähtyään taintunut kangaspuiden lavitsalle,
eikä hän ollut ryöstäjälle kyennyt mitään vastaamaan. Silloin oli
karjalainen täydessä voimassaan kiiluvin silmin kiskaissut tytön
syliinsä, kietaissut vuoteesta raanun hänen ympärilleen ja lähtenyt
kantamuksineen ovelle. Mutta siinä ovella, jossa päre paloi uunin
pielessä, oli hän katsonut tyttöä tarkempaan: se retkotti hervotonna
hänen sylissään, kuin kuollut... samanlaisena kuin tuossa vielä
maatessaan.

Synkästi oli silloin kironnut Karjalan mies, oli pudottanut kuormansa
kynnykselle ja poistunut. Ja talonväki oli kuullut hänen tovereineen
nousevan suksille ja kiirehtivän aitoviertä metsään päin.

-- Ja tämä kaikki tapahtui nyt juuri, tänä aamuna? kyseli Pentti
taas, ikäänkuin valveutuen mietteistään.

-- Äsken juuri ennen sinun tuloasi, -- katso, sama päre palaa vielä
pihdissä, kertoi Manu. -- Me nostimme pyörtyneen tytön vuoteelle ja
kävimme parkuvia lapsia rauhoittamaan...

-- Taisi se olla Marketan viimeinen retki, päivittelivät tuvan naiset
itku kurkussa.

Kotvasen vielä seisoivat kaikki vuoteen ääressä. Pentti seisoi
ääneti ja punnitsi, mikähän voima se oli mahtanut olla, joka tytön
äsken, vainolaisen tullessa, noin äkkiä tainnoksiin kaatoi. Oliko
se säikähdystä, kauhua... vai oliko se niiden vanhain loitsujen
uusiutuvaa taikaa, joilla hänet kerran Karjalassa oli lumottu?
Niidenkö vallassa Marketta tuossa vielä makasi, vai oliko hän jo
vapautunut vainolaisensa tenhosta?

Silloin raotti liikahtamatta levännyt tyttö huuliaan. Niihin,
niinkuin noihin palttinankarvaisiin kasvoihinkin, tuntui taas
nousevan hieno elämänväre; hänen hengityksensä kävi kuuluvammaksi,
ja tuokion kuluttua hän avasi silmänsä. Kysyvin, harhailevin katsein
silmäili Marketta ympärilleen, näyttämättä aluksi tuntevan tuvassa
olevia eikä tupaakaan. Mutta vähitellen hänessä ikäänkuin muisti
heräsi, hän koetti nousta istualleen, ja silloin sattuivat hänen
silmänsä Penttiin... Ne tärähtivät, niinkuin veden kalvo laineesta
hetkeksi hämmentyy, mutta sitten taas kirkastuu. Ja tyyni ilme oli
hänen kasvoillaan, kun hän jälleen hervotonna vaipui vuoteelleen ja
siitä kuiskasi:

-- Tulit, Pentti... tunsinkin tulevasi. Niin, nyt olen vapaa. Häijyt
silmät eivät minua enää vaani.

Pentti tarttui tytön voimattomaan käteen ja virkkoi rohkaisevasti:

-- Vapaa olet, eikä ryöstäjäsi enää palaa, siitä minä vastaan. Ja
nytpä siitä kostutkin taas...

Mutta tytön katse raukesi uudelleen.

-- En jaksa kostua enää... se otti liian kovalle, kuiskasi hän. --
Hanki Pentti itsellesi toinen morsian...

Kapeat, verettömät huulet painuivat taas vastakkain ja niiden välistä
ääni ikäänkuin katkesi ja lakastui pois. Pää valahti hervotonna
vuoteenreunalta alas ja auenneesta kouransilmästä putosivat
katkenneet, hienot hopeavitjat lattialle. Tuvan väki seisoi henkeään
pidättäen vuoteen ympärillä, mutta se tuskin sittenkään huomasi,
kuinka rinnan hiljainen aaltoilu taukosi.

Itkun nyyhkytystä rupesi hetken kuluttua kuulumaan tuvan nurkista.
Silloin Pentti ymmärsi, että hän siinä katseli kuolleen kasvoja.
Hän kosketti toistamiseen Marketan kättä, tunsi, että se jo oli
äskeistä kankeampi, ja hänen mielensä täytti kylmä autiuden tunne.
Mutta tuon rintaa tyhjentävän kaihontunteen ohella kohosi jo siinä
vainajan vuoteen vieressä toinen, lämmittävämpi: se oli voiton
tunne! Vuosikausia kestänyt salainen kamppailu hänen ja hänen
verivihollisensa välillä tuosta tytöstä oli nyt päättynyt... Marketta
oli jäänyt hänelle, vapautuneena pahansilmän siteistä. Kahle oli
katkennut. Hän oli voittanut... Ei kuitenkaan vielä! Pentti muisti
yhtäkkiä, että hänen päävoittonsa vielä oli saavuttamatta: Kosto
oli jälellä! Se muisto herätti hänet ja ikäänkuin sysäsi hänet
pois vainajan vuoteen vierestä, pakottaen ponnahtamaan pystyyn ja
rientämään pihalle. Teräksenluja, päättäväinen, toimintavoimainen oli
taas mies suksille noustessaan.

Hänen joukkonsa oli leiriytynyt lepäämään uudistalon törmän
rinteelle. Nyt miehet taas kiirehtivät johtajaansa seuraamaan.

-- Vieläkö luulet Kosoisen saavuttavasi? kysyi Manu ystäväänsä
pihalle saatellessaan.

-- Saavutan. Näetkös, hän pelkää. Tuvan hän jätti polttamatta, pakoon
livisti... hän tuntee koston kintereillään. Pakene, karjalainen,
pitkälle et pääse! Miehet, nyt on kontio kierroksessa, nyt se
isketään!

Verrattain rauhallisesti, ikäänkuin vallan varmana asiastaan, hiihti
Pentti halmeaukean poikki ja painui metsään, vihollisten jäljille.
Päivä lämmitti lumista korpea, pannen petäjänrungot punaisilta
hohtamaan ja sytyttäen hehkumaan nietosten tuhannet lumikiteet.
Kirkas oli ilma, kevyttä oli hengittää, liukkaasti ja varmasti liukui
sivakka koston suoraa latua.

Lähes puolen rupeamaa oli Pentti niin hiihtänyt, kun hän äkkiä
näki männynrunkojen välitse edessään ladulla langenneen miehen,
joka turhaan koetti keihäänsä varassa kavuta pystyyn. Hän hiihti
lähemmäs... se oli Hintsa, joka siihen oli suksiltaan kaatunut ja
ähkien kohottelihe veren punertamasta kinoksesta. Verta oli tihkunut
vastakkaiselta suunnalta tuleville suksenladuillekin.

-- Hintsa, miten sinun on käynyt? huudahti Pentti. -- Miksi lähdit
tänne yksin edeltä hiihtelemään?

-- Se on jo suoritettu, vastasi lumeen istahtanut roteva mies iloa ja
ylpeyttä helähtävällä äänelle.

-- Niin mikä?

-- Kostopa tietysti!

-- Tapoitko Kosoisen?

Luisevakasvoinen jättiläinen päästi leveän naurun ja kertoi riemua
uhkuen:

-- Hiihdät tästä eteenpäin puolen neljännestä, niin kaksi miestä
tapaat tiepuolessa, -- toinen niistä on Kosoinen.

-- Siis hiihdit perään ja tappelit?

-- Pelkäsin vainonmiehen livistävän sillaikaa kuin siellä tuvassa
viivyskeltiin...

-- Entä itse, -- sinut he repivät?

-- Tuikkasi keihäällään roisto...

Sillaikaa kun siinä nuorista näreistä kiireellä kyhättiin lumireki,
jolla muutamain miesten piti saattaa haavoittunut takaisin taloon,
kertoi Hintsa hiipineensä ulos Juuritaipaleen tuvasta ja ehättäneensä
pakenevain jäljille. Hän ei ollut tiennyt, että niitä oli kolme
miestä. Tuima tappelu syntyi, kun hän miehet tapasi. Yhdeltä hän pian
hengen listi, mutta Kosoisen kanssa hän sai kestää kuuman ottelun,
eikä hän siitä ehyenä selvinnytkään, -- mutta siihen jäi myöskin
karjalaisten johtaja. Kolmas pakeni. Hintsa oli koettanut haavastaan
huolimatta palailla takasinpäin, mutta veri juoksi ja voimat
pettivät...

Pentti kuunteli vanhan toverinsa tarinaa, mutta sen aikana hänestä
tuntui, kuin joku jänne hänessä itsessään olisi herpautunut ja
lauennut. Oli yhtäkkiä tapahtunut kuin taite hänen elämässään; sen
virike ja sen ponnahdin tuntui olevan poissa. Hän tunsi sisussaan
suuttumusta Hintsaa kohtaan, joka näin oli estänyt hänet itsensä
tyydyttämästä kostonsa jäytävän janon, mutta se ei ollut yksin
sitäkään se pettymyksen tunne, joka hänet nyt valtasi. Hänestä oli
joku kauan kestänyt lumous yhtäkkiä lauennut, ja hänen olemuksensa
tuntui ontolta ilman sitä.

Harvakseen, melkein vitkastellen, liukui Pentti näissä mielialoissa
veripilkkujen reunustamaa latua myöten eteenpäin, eikä hän
kiirehtinyt suksiaan silloinkaan, kun hän läheni taistelupaikkaa,
jossa lumi oli poljettu ja jossa hän jo etäältä näki kaksi ruumista
hankeen suistuneina. Intohimottomasti survasi hän suksensa vannotun
vihamiehensä viereen, joka siinä makasi jo maksoittuneessa veressä.
Lakki oli valahtanut vainajan päästä, kasvot olivat paljaat: Niissä
ei ollut enää sitä ilkkuvaa kostonjanoista hymyä, joka Putkilahden
mäeltä asti oli kangastanut Pentin mielessä, hänen unissa ja
valveilla ollessaan, ja häntä retkilleen kannustanut, -- ei, kauhua
ja talttunutta kiukkua ne kertoivat nuo ruskean tukan reunustamat,
harmajankalpeat kuolleenkasvot.

Pentti irroitti verkalleen kirveen vyöltään ja kävi kaatamaan
vieressä kasvavaa suurta, tuuheaa kuusta, -- hän kaatoi sen
temmellyspaikan yli molempain vainajain peitoksi.

-- Mitä tuosta peittelet, puhuivat hänen ympärilleen kertyneet
miehet. Voitoniloisina, tyydytetyn koston ilme kasvoillaan, he siinä
katselivat vihollisten kaatunutta johtajaa, jonka hävitysjälkiä he
matkallaan olivat saaneet seurata ja jota he olivat kuulleet niin
julmaksi ja raa'aksi kuvattavan. -- Olisit antanut haaskalintujen
noukkia hänen silmänsä ja susien kalvaa hänen luunsa, -- mitä häntä
säälit!

-- Enpä säälikään, mutta eipä hänestä enää ole vastusta, -- jo on
Kosoinen kostettu! Nyt kostoa jatkamaan!

Aurinko paistoi lämpimästi punertavan petäjikön läpi, kuvastaen
solakkain puitten varjot sinisinä juovina äsken poljettuun hankeen.
Se paistoi jo keväisen kuumasti tuon äsken kaadetun kuusenkin
lumisiin oksiin, sulattaen niistä pisaroita, jotka verkalleen
valahtivat oksain alla lepäävän, vieraalle kankaalle kaatuneen
vainonmiehen kasvoille.



XX. RAUHA MAASSA.


Kyrönsalmessa oli taas kevättulva. Se kuohutti koskena keskivirran
tummanruskeita vesiä ja kuljetti siellä vaahtoharjaisessa vuossaan
milloin paksun törmäturpeen, milloin pienen lepikkopensaan tai
suuren puunrungon, jonka se oli rinteeltä temmannut mukaansa. Virta
solisi ja pärskyi taas linnankallioita huuhdellessaan, mutta sen
haltia lepäsi nyt nähtävästi rauhallisena syvänteessä. Ainakaan se
ei pahanenteisellä soitollaan säikytellyt sen venheen soutajia,
joka eräänä raikkaana kevätaamuna myötävirtaa solui kallioseinäin
kupeitse, suuntautuen linnan satamaportille.

Jo laski perämies laituriin, ja soutajat kantoivat venheestä törmälle
ne vehmaat, juuri täyteen lehteen puhkeamassa olleet koivut, joita he
olivat käyneet hakemassa mantereen rannalta suuren kuorman. Hetkisen
he siinä viivähtivät, tervehtien rannalla olevia miehiä, ja kävivät
sitten pystyttämään koivujaan kaljulle kalliosaarelle, reunustaen
vanhan, harmajan rantaportin ja siitä linnaan nousevan kivikkotien
keväisen viehkeään lehtipukuun. Ja karuun kalliolinnaan lemahti äkkiä
lehdon tuores tuoksu.

Satamasta teki samaan aikaan toinen venhe lähtöä. Puolenkymmentä
pitkämekkoista talonpoikaa seisoi sen vieressä, valmiina
kolmihankaansa nousemaan, ja he keskustelivat siinä vielä ennen
lähtöään linnanpäällikön kanssa, joka leveään olkaviittaan
puettuna, ankaran ja varman näköisenä, seisoi portin pielessä.
Hänen takanaan portilla oli rivi linnan nihtejä ja heidän välissään
parvi puolikasvuisia poikia, jotka ilmeisellä ikävällä, kyyneleet
silmissään, katselivat talonpoikain lähtöä.

Linnanherra oli hetkeksi pysähtynyt katselemaan koivumiesten hommia
ja kääntyi nyt taas talonpoikain puoleen, jatkaen nähtävästi
juurikaan keskeytynyttä keskustelua:

-- Niin, vapaaehtoisesti olette te nyt tuoneet poikanne tänne
takeiksi siitä, että aiotte vilpistelemättä säilyttää rauhan ja
pysyä siellä vesien takana, häiritsemättä linnaa taikka sen alaista
asutusta.

-- Sitä vartenhan ne olemme tänne tuoneet, vastasi talonpojista
vanhin. Ja tuijottaen vakavana ja kaihomielin linnanpihalle jääviin
poikiin jatkoi hän: -- Emmepä omaa vertamme tänne jättäisi, jos
meillä olisi petos mielessä, -- pakko nyt käskee. Vastaattehan te,
herra, myös siitä, ettei täältäkään meidän kyliimme hyökätä?

-- Sen olen luvannut ja siitä vastaan, virkkoi viittaniekka soturi.
-- Savolaiset eivät ole ennenkään lähteneet ryöstöretkelle muuta
kuin koston pakosta, ja jos nyt ovat raunioina talonne ja kesannossa
peltonne, niin oma se on vikanne: Niin olette eläneet kuin älyttömät
pedot, -- metsätkin olette polttaneet täältä, ette ainoastaan
viljelysmaita hävittäneet. Siitä on tuleva loppu.

-- Se on jo tullut.

-- Hyvä. Mutta pitäkää aisoissa nuoret miehenne, kun heissä taas
herää yty partioihin! Minä vastaan kyllä savolaisista.

Karjalan talonpojat lupasivat, vakava ilme kasvoissaan, vilpitön
suoruus silmissään. Niin pilalle oli koko eläminen mennyt Karjalan
mailla näiden alituisten ryöstöretkien kautta, että he olivat jo
lopen kyllästyneet tuohon sotaiseen elintapaan. Unohtunut oli
kaskenpoltto, käymättä olivat jääneet kalavedet, ja rintamaat oli
kostaja hävittänyt, -- nälkä ja kurjuus oli siitä ollut seurauksena.
Siksi olivat he nyt pyrkineet naapurinsa kanssa sovintoon; siksi
olivat he nyt Olavinlinnassa.

-- Ja muistakaa, vaikka teitä taas Käkisalmen venäläiset
kehottaisivat ryöstöretkelle...

-- Emme lähde. Ovathan poikamme täällä...

-- Poikanne ovat täällä hyvässä turvassa, niinkauan kuin siivolla
pysytte. He saavat oppia työhön, oppia ihmisiksi; täältä sitten
miehinä palaavat, jos naapurivälit säilyvät. Menkää rauhassa,
Karjalan miehet!

Talonpojat istuutuivat teljoille, ja kolmihanka solui virtaan.
Vartija sulki rantaportin, jonka sisäpuolelle pojat jäivät, ja
tuokion kuluttua käveli linnanpäällikkökin tuoreen lehtikujan läpi
päätorniin päin. Hän ei mennyt vielä sisään. Hän istahti hetkeksi
päiväpaisteiselle törmälle katselemaan, kuinka lohi virrassa
porskutti, ponnistaen ylöspäin tutuille kutupaikoilleen.

Uusi oli nyt linnanpäällikkö Olavinlinnassa, -- se oli
rälssimies Pentti Heinonpoika, jonka Steen Sture oli nimittänyt
Kylliäis-vainajan jälkeläiseksi. Toista vuotta oli nyt kulunut
siitä, kun hän pakkasessa ja pyryssä suksimiesjoukkonsa kanssa
porhalsi Suomen suurten erämaiden halki Savoon, vieden apua
venäläisten uhkaamaan Olavinlinnaan. Tuiki tärkeään tarpeeseen
apuväki silloin oli tullutkin. Kun Pentti, hajoitettuaan Hämettä
ryöstämästä palanneen karjalaisparven, vihdoin oli ehtinyt Savon
uuteen linnaan, oli siellä päällikköä vaille jäänyt puolustajajoukko
jo perin harvalukuiseksi käynyt ja venäläisiä parveili yhtämittaa
sen ympärillä. Siellä oli ruuan puute, oli ruudin puute, oli kaiken
puute. Kovin käsin oli Pentin heti täytynyt uutena linnanpäällikkönä
ryhtyä hankkimaan linnaan sen välttämättömimpiä tarpeita ja samaan
aikaan häätelemään ärhentävää vihollista sen kimpusta.

Kolme piiritystä oli Olavinlinnan vielä sinä kevännä kestettävä, ja
se kesti ne. Kun ensi sulalla tuli Viipurista apuvaroja, silloin
siirsi Pentti pian taistelun linnansa luota sitä hätyyttäneiden
karjalaisten omille maille. Hän samosi siellä laajalti savolaisten
talonpoikaississien ja partiohaluisten linnanmiesten seurassa,
ja lopuksi tuli karjalaisille hätä. Heidän luontonsa lauhtui, he
rupesivat sovintoa rakentamaan, ja kun eivät uuden linnan miehet
muuten heidän rauhanrakkauteensa luottaneet, olivat vihdoin eräät
karjalaiset heimovanhimmat jo viime talvena tarjonneet poikansa
rauhanpantiksi, kuten oli ollut tapa entisten heimosotain aikoina.
Ja nyt ensi avovedellä, jolloin he taas pelkäsivät uutta tuhoa
tuhottuihin kyliinsä, olivat he todella tuoneet linnaan nuo kalliit
takuunsa.

Nyt Pentti uskoi solmitun sopimuksen kestävän, vaikka se olikin tehty
aivan viranomaisten ohitse, -- oma veri painaa paljon. Ja ensi kerran
hän nyt vuosikausiin tunsi huolista keventyneenä levähtävänsä. Hän
leikki siinä päiväpaisteisella kalliolla istuessaan pörrökarvaisen
karhunpennun kanssa, jota linnassa pidettiin elättinä ja joka nyt
hänen ympärillään tallusteli ja mörisi. Mutta sitä tehdessään hän
samalla miltei mielihaikealla ajatteli, minkälaiseksi hänen elämänsä
nyt tässä linnassa oli suuntautuva. Tähän asti oli miltei joka
hetki ollut levotonta, katkeamatonta toimeliaisuutta, taisteluja,
ponnistuksia...

-- Entäpä kun ne asettuvat? kysyi hän itseltään. -- Sitten kai makaan
täällä kuin talvikarhu pesässään.

Pentin katseessa oli jotakin raskasta, vanhentunutta, kun hän
muistoihinsa vaipuneena silmäili vastapäistä rantaa, josta karjakot
juuri palailivat lypsyltä, ja virrankeskeistä pientä Tallisaarta,
jossa hevosparvi kallioiden kolossa jyrsi lyhyttä, arasti
vihannoivaa kevätnurmea. Niin, hän tunsikin näinä kahtena vuotena
paljo vanhentuneensa. Häneen olivat jo ulkonaisestikin tarttuneet
vastuunsatuntevan päällikön ja esimiehen merkit. Partansa oli hän
laskenut kasvamaan pitkäksi ja aivan samoin kuin Kylliäis-vainaja
jakanut sen leualta kahtia, joten hänen kasvonsa olivat käyneet
leveän ja arvokkaan näköisiksi. Niinkuin sotavanhusta häntä jo
linnassa toteltiinkin. Itsekin hän tunsi jo nuoruutensa menneeksi, --
se oli häneltä ikäänkuin katkennut tuolla kilpahiihdolla Sysikorven
takamailla, vaikkei hän sitä itselleenkään myöntänyt.

Mutta hiljainen huoahdus kohosi hänen rinnastaan, kun hän kuuli
reippaita askeleita takaansa ja, viskaten karhunpennun syrjään,
kääntyi astujaa kohti, joka tullessaan kertoi:

-- Nyt vihannoivat lehtikoivut Olavinlinnassa, katso, niitä kasvaa
jo muurin reunallakin! Ja asesalin seiniä ja kattojakin naiset
parastaikaa lehdeksillä koristavat.

-- Ja tämä kaikki juhlatouhu on nyt sinun kunniaksesi, Viljo!

Tulija oli näet Viljo, -- hän saapui siihen suoraan saunasta
punoittavana, terveenä ja säteilevänä. Hintelä hän oli vielä kuin
viisi vuotta sitten, jolloin hän ensi kerran, melkein poikasena
vielä, hoiti vahtipalvelusta Savon uudessa linnassa, ja hilpeänä oli
hänen luontonsa pysynyt. Orpanansa viereen istahtaen hän vastasi:

-- Niinhän oli sovittu, että pidetään nyt kerran ilonpäiväkin
Olavinlinnassa.

-- Niin on sovittu, ja nyt juhlitaan! Onko kaikki valmiina?

-- On, hirvi on paistettu, lohta keitetään ja olut on vahvaa, --
saunaan sitä jo kipollisen sain.

-- Ja morsianta puetaan?

-- Niinpä luulen, näkemään en päässyt.

-- Mutta pian pääset, -- onneksesi olkoon, Viljo! Viljo oli nyt
oleskellut Olavinlinnassa aina siitä asti, kun hän Viipurin
piirityksen päätyttyä oli sieltä hiihtänyt tänne sanaa tuomaan.
Ja hyvin oli se aika mennyt. Sillä olipa nuorukainen siellä
uudistanut sen pikaisen tuttavuuden, jonka hän ensi käynnillään
oli tehnyt Kylliäisen tyttären kanssa. Siitä oli taistelujen
lomahetkinä kehittynyt lemmenleikki ja kihlaus. Aina näihin asti
oli näet Kylliäisen leski perheineen viipynyt linnassa, hoitaen sen
emännyyttä. Mutta nyt aikoi hän muuttaa pois miesvainajansa vanhalle
tilalle Savilahteen -- ensi avovedeksi oli se muutto suunniteltu
-- ja Viljon piti seurata häntä sinne. Mutta ensiksi olivat häät
vietettävät, ja siksi nyt tuossa muuten ilottomassa erämaanlinnassa
kerrankin ilojuhlaa valmistettiin, siksi sen harmaita kiviseiniä
vihrein lehdin puettiin.

Pentti oli noussut ja taputti ystäväänsä olalle:

-- Niin, tänään lyödään tapit auki -- onpa siksi varoja vielä
Olavinlinnassa, vaikkeivät Viipurin muonavenheet vielä olekaan
saapuneet.

Ja hän huusi ylös muurareille, jotka siellä korkeilla telineillä aina
vain ahersivat linnan valleja korotellen:

-- Alas sieltä miehet ja juhlatamineisiin! Tänään on meillä
keskiviikkoinen pyhä!

Soturit olivatkin jo juhlan kunniaksi pukeutuneet sinisiin
mekkoihinsa ja kiilloittaneet leveiden hirvennahkavöittensä suuret,
vaskiset soljet. Ja linnan pappi, mestari Eerikki, oli aamusta
asti linnankirkossa pessyt pölyttyneitä pyhäinkuvia ja hangannut
alttariastioita. Kaikki olivat juhlatouhussa. Viljo oli näet linnan
väen suuressa suosiossa, ja kaikkien lemmikki oli myöskin se
nuori neitonen, erämaanlinnan kukka, joka hänelle oli morsiameksi
lupautunut.

-- Kohta paukahtaa merkkilaukaus. Vie siitä sana sisäsuojiin, virkkoi
Pentti. Hän läksi, Viljon kiirehtiessä linnaan takaisin, verkalleen
nousemaan kapeita kiertoportaita siihen salmenpuoleiseen päätorniin,
jossa suuri hälyytyskello oli ja jota senvuoksi oli ruvettu
kellotorniksi sanomaan. Siellä hän vartijan kanssa yhdessä latasi
jykeimmät tykit ja tuokion kuluttua kävi niitä peräkkäin laukasemaan.
Kalliot tärähtivät ja kaukaisilta raunioilta vastasi kaiku, --
sellaisella paukkeella piti sotapojan häiden alkaa!

Linnassa loppui juoksu ja hälinä, ja kun linnanpäällikkö hetken
kuluttua laskeutui kellotornista alas ja puolipimeätä käytävää pitkin
astui keskikerroksessa olevaan holvikirkkoon, silloin olivat siellä
jo vahakynttilät sytytetyt alttarilla ja kattokruunussa ja iloinen,
kirkas valo tulvahti häntä vastaan. Kirkon rosoiset seinät olivat
verhotut vaaleilla kankailla, ja lattialle oli siroteltu tuoreita
katajanoksia. Juhlapukuinen häärahvas oli jo koolla. Eerikki mestari
oli kuluneen, mustan kauhtanansa päälle vetänyt hohtavanvalkoisen
messupaidan, ja seisoi siinä asussa kirkon itäiselle seinustalle
rakennetun alttarin edessä. Pentin tultua astuikin morsiuspari
saattomiehineen heti sisään, polvistuen papin eteen vihkimäkatoksen
alle.

Loistottomat olivat vihkiäismenot kaukaisessa erämaanlinnassa.
Eipä ollut loistoon tottunut se vihittävä parikaan, jota pappi nyt
priiskoitti siunatulla vedellä. Morsiankin oli nuoruutensa viettänyt
tässä umpinaisessa linnassa, jonka aina, yöllä ja päivällä, täytyi
olla valmis häätämään vihollisen hyökkäyksiä ja jossa taistelu oli
seurannut toistansa; se levoton aika olikin painanut vakavuuden
leiman hänen olemukseensa. Mutta Pentti katseli kuitenkin kadehtien
ystävänsä onnea. Hänen oli vaikea estää mietteitään pääsemästä
niille oman onnenkaipuunsa luvattomille retkille, joilta hän ne oli
ainaiseksi karkoittanut. Siksipä hänestä tuntuikin helpommalta, kun
pappi lopetti messunsa, saneli siunauksensa, "Agnus Dei", ja hän
pääsi, morsiamen äitiä käsipuolesta taluttaen, johtamaan häärahvaan
suureen linnantupaan, jossa pitkät, valkoisiksi höylätyt pöydät jo
olivat valmiiksi katetut.

Kevätkoivuilla ja kirjavilla kankailla oli tämä linnan mustaksi
savustunut, kolkko arkitupakin nyt iloiseen juhla-asuun puettu,
eikä siellä tänään talikynttilöitä säästetty. Olipa peräseinämälle,
jota koristivat linnan perustajan Erik Akselinpoika Tottin ja sen
nykyisen lääniherran, Steen Sturen, vaakunat, niiden edustaisiin
vaskijalustoihin lainattu kirkosta oikein paksut, punaiset
vahakynttilät.

Jo tuntui juhla juhlalta. Pentti istahti pöydän päähän
Eerikki-mestarin viereen, jonka piti nuorelle parille pitää hääpuhe,
ja ensimäinen haarikka lähti kiertämään janoisten miesten pitkiä
rivejä.

Mutta parahiksi olivat ne ensimäiset viisivanteet kierroksensa
tehneet ja nälkäinen juhlarahvas päässyt puukkoineen ja lusikoineen
pitoruokain kimppuun, kun kellotornin vartija rupesi hälytyskelloaan
läppäämään. Pala pysähtyi hampaiden väliin pureskelijoilta, miehet
kavahtivat pystyyn ja linnanherra kiirehti ensimäisenä ovelle. Uuden
torninkin vartija kuului jo torvellaan säestävän toverinsa soittoa.

-- Outoja vieraita tulossa!

-- Tulikohan tästä juhlatappelu!

-- Karjalaiset, katalat, taisivat taas meidät pettää!

Niin huudahtelivat miehet noustessaan rymyten ruokapöydästä ja
hakiessaan naulakoista juhlapäiväksi poisriisumiaan aseita.

-- Jos pettivät, ei näiden mukulain hinta ole suuri, virkkoivat
he ohi viilettäessään noille oven suuhun aterioimaan asetetuille
karjalaispojille, jotka nyt säikähdyksestä vavisten ja toisiinsa
likemmäs painautuen kuuntelivat torvien pärinää, aavistaen, mitä se
saattoi heille merkitä.

Viljokin oli noussut morsiamensa vierestä ja kiirehtinyt muiden
miesten mukana ylös torniin. Mutta toisten naisten puoli-itkuisina
vaikertaessa, ettei tätäkään päivää saatu sodatta viettää, istui
morsian itse rauhallisena kunniapaikallaan, ikäänkuin tämä soitto,
johon hän oli lapsuudestaan tottunut, olisi luonnostaan kuulunut
hänen hääpitoihinsa. --

Tornin laelta katseli Pentti Heinonpoika noita kaukaa Kaupinsaaren
kupeitse soutavia venheitä, joiden lähestyminen oli vartijoita
huolettanut, katseli niitä pinnaltaan rauhallisena, mutta mieleltään
hämmentyneenä. Oliko sittenkin vain vilppiä noiden aamulla
lähteneiden karjalaisten vakuutus? Saapuvia venheitä oli kolme, ja
sotavenheitä ne olivat... keihäskasat olivat keulassa ja soutomiehiä
oli paljon; mutta mitä miehiä ne olivat, sitä ei vielä voinut nähdä.
Pentti oli jo käskenyt täyttää tykit ja vivuta laskusilta ylös
rantaportilta, mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt vainolaisen aikeita.

-- Miksi ne näin keskipäivällä kohti soutaisivat, sehän ei ole heidän
tapojaan, puheli hän siinä kuin itsekseen, yhä selälle tähystäen.

-- Luulisivatko meidän jo olevan juhlahumalassa, arveli miehistä
muuan. -- Karjalaiset kyllä näkivät, että täällä pitoja hankittiin.

Sotavenheet soutivat lähemmäs, ravakasti ja arkailematta soutivatkin,
ja väleen lyheni välimatka. Jo saapuivat ne virran alle ja käänsivät
keulansa suoraan linnaa kohti.

Viljokin oli jo ehtinyt torniin, ja hän nyt Pentille iloisesti
huudahti, virralle viittoen:

-- Katso, etuvenheen perässä istuu kypäräniekka mies. Katso, hän
kädellään tänne viittoo, -- kuin ystävä ainakin.

-- Ystäviä ne ovatkin, virkkoi Pentti, laueten jännityksestään. -- Ei
katkaissut sota hääjuhlaasi, Viljo!

-- Ovatko ne viipurilaisia?

Melkein hämillään käänsi Pentti äsken vielä niin pingoittuneet
kasvonsa miehiinsä päin ja purskahti hilpeään nauruun, huudahtaen:

-- Elkää hiidessä niitä venheitä upoksiin ampuko, niissä on meille
sekä suolaa että viljaa ja tulirakeita lisäksi.

-- Ovatko siis Viipurin muonavenheitä?

-- Etkö tunne perässäistujaa vieläkään, Viljo?

-- Mitä... elähän... on tottatotisesti se Knut Posse itse!

-- Knut Posse!

Miehet valtasi iloinen hämmästys, ja vielä nopeammin, kuin äsken
olivat kellotorniin nousseet, laskeutuivat he nyt sieltä pitkänä,
jyryävänä jonona alas noita puolipimeitä kiertoportaita myöten. He
kiirehtivät vesiporalle, jonka siltalaituri taas vinkuen vivuttiin
alas, ja tuokion kuluttua siinä jo Pentti Heinonpoika tervehti
ritaripukuista vanhusta, Viipurin kuuluisaa sankaria, vieraanaan.

-- Terve taloon!

-- Terve tultua Savoon, jalo Posse herra! Savon uusi linna kuului
Viipurin käskynhaltijakuntaan, ja Viipurin linnanherrat olivat siis
Olavinlinnankin ylimpiä päällikköjä ja vastuunalaisia siitä. Siitä
syystä oli Knut Posse nyt kerran lähtenyt itse tarkastusmatkalle
tuohon kaukaiseen erämaanlinnaan, jolla oli niin tärkeä valtiollinen
merkitys, mutta jossa hän ei näinä kuluneina sotavuosina ollut
joutanut käymäänkään. Savonlinna oli saanut hoitaa itsensä. Sen
kohtalosta oli Viipurissa usein oltu huolestuneita, kun oli tunnettu,
miten vihollinen alituiseen sitä ahdisti! Nytkin, kun ei sieltä koko
talvikauteen ollut saapunut mitään tietoja, oli Posse jo peljännyt
pahinta. Siksi oli hän nyt ensi avovedellä lähtenyt sinne miesjoukon
kanssa apuvaroja tuomaan, ja ilokseen hän nyt näki huolensa turhaksi:
Tukevana, lujana seisoi erämaanlinna pystyssä vartiopaikallaan.

-- Mitäs te täällä äsken ammuskelitte? kyseli Posse ensi sanoikseen,
törmälle noustuaan. Hän oli vilvoitellakseen nostanut kypärähatun
päästään, ja ihmeekseen Pentti näki, että nuo ennen vain harmahtaneet
ohimokiehkurat nyt olivat lumivalkoiset. Mutta käynti oli
sotavanhuksella vielä notkea ja reipas, ja nuortealla äänellä hän
puhettaan jatkoi:

-- Luulimmepa ryssäin taas olevan teitä hätyyttämässä ja siksi
soudimme niin hurjasti muka mekin leikkiin ehtiäksemme. Sillä tykit
täällä paukkuivat.

-- Se oli ilopauketta vain tällä kertaa, vastasi Pentti naureskellen.
-- Tulette parahiksi nyt häihin Olavinlinnaan, ja mieluisia vieraita
olettekin.

-- Vai siksi ovat täällä portit lehdespuvussa ja neidet
vyöllisvitjoissa. Häät, -- kenen, sinunko?

-- Ei minun...

Pentti kertoi nyt tarkemmin, minkälaisia juhlia Olavinlinnassa tänään
vietettiin, ja herkkämielisenä, sydämellisenä kuin ainakin yhtyi Knut
Posse heti siihen ilojuhlaan, -- sulhon hän hyvin muisti Viipurin
piirityksen ajoilta. Vieraat saatettiin suoraan katettujen pöytäin
ääreen ja kaksinkertaisella riemulla käytiin keskeytynyttä hääateriaa
jatkamaan. Sillä suuri ilonhetki oli Olavinlinnassa aina se, kun
sinne saapui vieraaksi ystävä, kertomaan ulkomaailman uutisia. Pitkän
talvikauden oli tämä erämaanlinna nytkin ollut eristettynä lähimmästä
naapuristaan, Viipurista, eikä siellä tiedetty mitään siitä, mitä
tällävälin oli muualla tapahtunut.

Tapahtunut oli kuitenkin kuluneena talvena paljon, paljon
sellaistakin, mikä Savonlinnan puolustajia läheisesti koski. Sodan
jatkuneista vaiheista senvuoksi tietysti ateriapöydän ääressä
ensiksi kerrottiin. Taas olivat venäläiset tehneet ryöstöretkiä
Suomeen; varsinkin olivat Vienan miehet tuhonneet koko Pohjanmaan
rannikkoasutuksen Torniosta Kalajokeen asti. Mutta olipa Suomen
puoleltakin vastattu ja tuntuvammin kuin ennen. Niin oli Knut
Posse yhdessä Viipurin jääneiden Ruotsin herrain kanssa tehnyt
sotaretken Inkeriin, valloittaen venäläisten uuden Iivananlinnan,
ja näillä toimenpiteillä oli vainolainen toki saatu pidetyksi
kurissa. Maunu-piispa oli edelleen innolla avustanut varustustoimia.
Olipa valtionhoitajakin taas käynyt Viipurissa, josta silloin
rauhanneuvotteluja oli pantu alulle. Mutta viimeiset Olavinlinnaan
saapuneet viestit olivat tietäneet niiden neuvottelujen rauenneen, ja
suuriruhtinaan oli kerrottu taas kokoavan uutta sotajoukkoa Suomen
tuhoksi.

Tämä kysymys se erämaanlinnan miesten mieliä enimmän jännitti. Kuin
kaikkien puolesta kysyi Pentti yhtäkkiä Possen kertomusten lomaan:

-- Onko mitään tietoja venäläisten tämänkesäisistä aikeista? Vai
vieläkö rauhasta neuvotellaan?

-- Rauhastako? kysyi Posse silloin kummissaan. -- Ettekö siis vielä
tiedä...?

-- Mitä? Mehän olemme eläneet täällä umpisäkissä.

-- Rauha on tehty. Johan siitä on monta kuukautta aikaa.

-- Rauhako tehty?

Lusikat pysähtyivät miesten käteen ja huulille kohotettu haarikka
jäi kallistamatta, -- niin outo ja odottamaton oli linnan miehille
tuo suuri uutinen. Eivätkä he ymmärtäneet, kuinka ei siitä ihan ensi
sanoiksi oltu kerrottu. Etenkin valtasi linnan naiset sanomaton
helpotuksen tunne, ja voimatta riemuaan hillitä huudahtivat he nyt
ääneensä, vaikka se olikin sopimatonta näin miesten pöydässä:

-- Kiitos Jumalalle, kiitos siitä sanasta!

-- Taukoo siis kerrankin tämä sota?

Hetkisen vallitsi äänekäs surina tuossa suuressa huoneessa. Kaikki
puhuivat ristikkäin, kysyivät, iloitsivat ja ihmettelivät, ja miehet
kokoontuivat pöydän päähän, johon Posselle oli siihen papin viereen
tila tehty, kuullakseen tarkemmin tuosta uskomattomasta uutisesta.
Posse kertoi:

-- Rauha on tehty, enpä tottatosiaan muuten minäkään olisi täällä,
-- miten olisin voinut Viipurista poistua! Kuuden vuoden rauha, jota
sitten toivottavasti jatketaan; ristiä on suudeltu, rauhakirjat
kirjoitettu, kaikki on valmista! Me saamme nyt rauhassa levätä, mutta
kylläpä sitä tottatosiaan tarvitsemmekin.

Jo heti joulun jälestä, jolloin taas vihollisten uutta
hyökkäystä odotettiin, oli Viipuriin äkkiarvaamatta saapunut
Käkisalmesta sanantuoja, joka kehoitti Suomen herroja lähettämään
rauhanneuvottelijansa Novgorodiin. Paljo ei siihen sanomaan
Viipurissa aluksi luotettu, sillä rauenneita rauhankokouksia oli
jo pidetty monta. Mutta kun valtuutetut nyt saapuivat Ilmenjärven
rannalle, niin he huomasivat, että suuriruhtinas tällä kertaa
tarkoitti totta. Paljo oli tuo pitkä sota häneltä niellyt miehiä
ja varoja, mitään voittoa tuottamatta, ja nyt oli Suomi taas
varusteissa, -- hän peräytyi. Solmittu rauha jätti nyt rajat
entiselleen, ja sopimuksentekijäin mukana palasivat Viipuriin jo
monet vangeiksi joutuneetkin, kuten Maunu Frille, todistamaan rauhan
palanneen. Ja taas oli Viipurikin ruvennut ikäänkuin raunioittensa
alta heräämään.

Niin kertoivat nuo mieluiset vieraat. Posse kohotti haarikkansa ja
joi maljan Olavinlinnalle, jota viholliset niin sitkeästi olivat
koettaneet valtaansa saada, mutta joka yhtä sitkeästi oli puolensa
pitänyt, tehden siten rauhansaannin mahdolliseksi. Ja Savon miehet
vastasivat, siemaisten syvältä keltaisena kuohuvaa olutta:

-- Kiitos Viipurin vapauttajalle! Rauhan malja! Sanomattomasti
helpottava oli se tunne.

-- Maassa on rauha! -- Tämä sanoma oli tänä kevännä, elämää
palauttavana, elämisen rohkeutta antavana, kajahtanut pitkin Suomen
saloja, yhdestä hävitetystä kylästä toiseen, joihin niiden henkiin
jääneet asukkaat arkaillen palailivat. Se oli kadonneita omaisiaan
hakevain matkamiesten mukana levinnyt metsäisiin piilosaunoihin,
tuoden lohdutusta niihin jo näivettyneisiin mieliin, jotka eivät
enää olleet uskaltaneet toivoa armoa kurjuuteensa. Hitaasti tuota
sanomaa uskottiin, mutta kun se vihdoin uskottiin, rupesi elinvoima
orastamaan, ja jo tänä kevännä kaatuivat lehdot Etelä-Suomessa
uusiksi halmeiksi ja uusia asumuksia ruvettiin siellä rakentelemaan
poltettujen tilalle. Sisä-Savon kaukaisille sydänmaille, jotka
kauimmin olivat kärsineet vainosodasta, ei tuo sanoma vielä ollut
ehtinyt, mutta ne linnanmiehet, jotka nyt olutpöydän ääressä siitä
iloitsivat, ne tiesivät, että missään muualla se sanoma ei voinut
tuottaa niin suurta helpoitusta kuin näiden salojen sanomattomia
kärsineen asutuksen joukossa. Ja näitä omaisiansa ajatellen nuo kovia
kestäneet miehet yhä uudelleen huusivat toisilleen haarikkaansa
kohottaen:

-- Rauha on maassa! Taas voidaan korvessakin elää!

-- Se oli paras häälahja niille, jotka korpitöihin aikovat,
virkkoivat he vastavihittyä pariskuntaa onnitellen.

-- Nyt kannattaa todella ajatella vastaratkoon lähtemistä, lausui
Penttikin, yhtyen ystävänsä iloon. -- Mutta tänään juhlitaan.
Taitaapa tullakin Savon linnaan tämän jälkeen taas arki!

Niin soi remuava riemu pitkin pitkää, keväistä päivää erämaanlinnan
muuten ilottomassa tuvassa, ja oven puolella pantiin pian käymään
hilpeä karkelo, jota säestivät kanteleen tänään iloisilta helähtävät
kielet. Mutta kun päivä iltaa kohden painui, nousi Pentti juomapöydän
äärestä, lähteäkseen tarkastamaan, miten vartijat tämän juhlahumun
keskellä malttoivat torneissaan valvoa. Ja häntä seurasi tälle
kierrokselle Knut Posse, joka samalla tahtoi tarkastaa linnan varoja
ja varustuksia.

Äänetöntä oli kaikki linnassa ja sen muurien ulkopuolella. Rauhaa
tuntui olevan luonnossakin. Liikkumattomina lepäsivät laajat vedet,
kuvastaen pintaansa metsättömäin saarten kaljut kalliorannat ja itse
linnan raskaat, paksut varjot.

Linnansaarta kiertäessään saapuivat soturit, vanha ja nuori, sen
itäiselle alankorannalle, joka vielä oli muurittamatta, Pyhän Eerikin
uuden tornin juurella. Siellä oli linnan hautuumaa, ja paljon
vereksiä hautakumpuja siellä olikin. Astelijat pysähtyivät hetkeksi
muita korkeamman kummun viereen, johon puuristi oli pystytetty
Kylliäisen muistoksi. Sen ääressä hetkisen pää kumarassa seisottuaan
virkkoi Posse:

-- Pietari Niilonpoika oli varova äijä, -- kuinka joutui silloin
viisaskin niin vipuun, että päästi vihollisen saarelleen ja että
siinä leikissä henkensä menetti?

Pentti kertoi silloin tapauksen, niinkuin se hänelle itselleen oli
monasti kerrottu:

-- Pakkanen oli ollut kova, niin että Kyrönsalmikin oli jäätynyt.
Yöllä nousi sakea pyry ja tuuli tohisi. Venäläiset olivat vetäneet
valkoiset paidat mekkojensa päälle ja kapusivat kinoksia myöten
muurille, vartijain näkemättä. Vasta kun vainonmiehet rupesivat
muurilta linnaan laskeutumaan, vasta silloin heidät älyttiin. Tiukka
oli ollut taistelu, ennenkuin viholliset perääntyivät, -- siinä sai
ukko haavansa.

-- Niin, sitä tietä on mennyt monta kunnon miestä näinä sotavuosina.
Onpa kuin ihme, että meitä on muutamiakaan jälellä.

Näin huoahti Posse. Pentti huomasi sotavanhuksen muistojen
siirtyneen taas noihin Viipurin taisteluihin, jotka he yhdessä
olivat kestäneet; ja hän kävi sen vuoksi kyselemään Posselta
piirityksenaikaisten yhteisten tuttavien kohtaloita. Mättäälle
istahtaneena niistä nyt Posse kertoi. Kertoi, kuinka Degen-ukko
yhtä yksivakaisena ja valppaana kuin aina ennenkuin vartioi
Torkkelin linnaa, joskin poikansa kuoleman jälkeen entistään vielä
harvapuheisempana. Steen Sturen viimeksi palatessa Viipurista
oli häntä nyt vihdoinkin seurannut Ruotsiin uljas Sigrid-rouva
perheineen. Kirsti-neitikin, joka Väkitornin taistelun jälkeen
aina oli käynyt mustiin puettuna, oli kuitenkin nyt kulkenut
Naantalin naisluostarin ohi, mihin oli uhannut pysähtyä. Mutta
Steen-herran itsensä kuului siellä Ruotsissa nyt lopultakin käyneen
huonosti. Vaikka hän niin kauan ja niin taitavasti oli juonitellut
säilyttääkseen vallanohjat käsissään, oli hänet nyt kuitenkin
erotettu valtionhoitajan toimesta. Ja hänet kuuluu lopultakin
kaataneen se saamattomuutensa Suomen puolustamisessa, jota hän
kaikkein vähimmin oli varonut. Ei edes Maunu-piispakaan, vaikka hän
hyväsydämisyydessään oli unhottanut kaikki kärsimänsä loukkaukset ja
asettunut Steen-herran puolestapuhujaksi, ollut häntä enää voinut
kaatumasta auttaa. Suomen herroista olivat useimmat, senjälkeen kun
Viipuriin oli saatu riittävästi vakinaista varustusväkeä, vetäytyneet
kotioloihinsa. Ainoastaan Tönne Eerikinpoika rakasti yhä edelleen
usein kiiltokypäräisen lipullisensa etunenässä ratsastella tuon
uudestasyntyvän kaupungin katuja, sen asukkaiden ainaisena suosikkina.

Possen kertoessa virvoittivat nuo tarinat Pentin mielessä kauan
sitten hautautuneita muistoja, -- tuo puolentoista vuoden väliaika,
jonka hän oli ollut Viipurista poissa, tuntui hänestä niin kovin
pitkältä. Hänen ajatuksensa askartelivat ennen kaikkea eräässä
ongelmassa, jota hän näinä välivuosina usein oli mielessään hautonut,
ja hän kysäsi nyt äkkiä Posselta:

-- Kansan kesken kerrotaan, että Väkitorni räjähti noitavoiman
avulla. Eihän siinä ole mitään perää?

-- Väkitornin räjähdytti palava terva, joka juoksi ruutisäiliöön,--
näithän sen itse. Tuota tornia, jota Winholt nyt juuri uudestaan
rakennuttaa, sanomme nykyisin Pyhän Andreaan torniksi. Jos meidät
silloin ihme pelasti, niin oli kai se Andreas-pyhimyksen, eikä
noitien ihme. -- Posse nousi taas kävelyään jatkamaan ja lisäsi
tuokion kuluttua: -- Antakaamme kansan uskoa ihmeisiin; ehkä se
siten paremmin kestää vastaisetkin kohtalonsa. Mutta mehän tiedämme,
että ainoastaan miesten kunto tekee ihmeitä, -- sillä voimalla olet
sinäkin edelleen Olavinlinnasi säilyttävä.

-- Ja Viipurissa tekee niitä ihmeitä edelleenkin Knut Posse.

Pentti huudahti sen innostuneena, vastaisia vaikeuksia ajatellen.
Mutta valkotukkainen vanhus pysähtyi, ja hänen äsken uljaalta
helähtävä äänensä vaipui matalammaksi, melkein surunvoittoiseksi, kun
hän vastasi:

-- Tekee, jos häntä siellä taas kerran tarvitaan. Mutta aika on
muuttunut, Pentti. Minä olen vanha. Torkkelin linna siirtyy taas
nuorempiin käsiin, ja minä siirryn pois, niinkuin kerran ennenkin.

-- Poisko? Taasen?

-- Niin, nyt ei minua siellä tarvita. Viipurissa on nyt sotaväkeä
kyllin, on laivoja, on muonaa, ja rauha on tehty. Hätä on kaukana ja
minulle on annettu muita läänejä -- menen Kastelholmaan lepäämään.

-- Ette ole vielä niin vanha, lausui Pentti valitellen. Mutta Posse
paljasti päänsä ja virkkoi:

-- Katso tukkaani, -- näin se valkeni niinä päivinä, jolloin
Väkitornin räjähdyksen jälkeen odotimme uutta hyökkäystä. Silloin
olin minäkin ruvennut epäilemään. Niin: aika on muuttunut, muut
astuvat aisoihin, itse tahdonkin levätä.

Pentti oivalsi, ettei vanhus halunnut siitä asiasta enempää
puhuttavan. Ääneti astelivat he eteläistä muurinkuvetta myöten ja
saapuivat sitten takaisin Vesiportin luo. Linnan suojista kajahti,
kun ovia availtiin, ulos illan rauhaan iloisen karkelon ääni, johon
sekaantui kanteleen pehmoinen soitto. Mutta alhaalla vesirajassakin
oli pientä liikettä. Siinä oli laiturin vieressä varpelaudoilla
varustettu venhe, johon Kylliäisen leski nyt jo hääpäivän iltana
sälytteli tavaroitaan. Viljo morsiamineen, jotka myös olivat
lähteneet pitotuvasta virvoittelemaan, seisoivat rinnakkain venheen
vieressä.

-- Siinäkö jo venhettänne kuormitatte, virkkoi Pentti toverilleen
hiukan hämmästyneenä. -- Siis jo aamulla aiotte lähteä soutamaan?

-- Aamulla aikaiseen.

-- Mihin sellainen kiire, Viljo?

-- Nyt on töiden aika, Pentti, jos mieli päästä salolla ukonmaljaa
juomaan. Kevätkala on pyydettävä, ja kaadettava on kaski. Ja taival
on pitkä Savilahteen.

-- Sinne siis soudatte? Poltetut ovat siellä Kylliäisen talot ja
metsistyneet ovat maat?

-- Talo on saatava pystyyn ja maa perkattava, -- siksi juuri on kiire.

-- Kova on siinä työpaikka edessä, Viljo, kova yhden miehen voimille.

-- Enpä ole yksin. -- Hän silmäili luottamuksella vieressään seisovaa
morsiantaan. Mutta sitten käänsi hän puheen Penttiin ja virkkoi:

-- Entä sinä, milloin tulet Suopellon maita perkaamaan? Siellä kuuluu
sielläkin talo yhä olevan kesannossa.

Pentti tuijotti salmelle, jossa keskivirta taas kuljetti mukanaan
suurta, jykeää kelohonkaa, ja vastaili verkalleen:

-- Ei odota minua siellä enää kukaan, kun isäkin jo kuoli. Saavat
metsistyä Suopellon maat; minä taisin takertua tänne sotatiloille.

Knut Posse oli syrjästä kuunnellut näiden nyt toisistaan eroa
tekeväin toverusten ja sukulaismiesten puhetta, oli kuunnellut
sitä aluksi muitten ajatustensa lomitse, mutta oli sitten käynyt
tarkkaavammaksi. Ja nyt hän Pentille virkkoi:

-- Täällähän on toistaiseksi paikkasi, poikani, mutta älä silti jätä
perintömaitasi metsistymään. Sota vaatii miehensä, mutta kun rauha
palaa, vaatii maa ne takaisin, ja maa, se on elämä! Viljo puhuu kuin
mies: Ne talot, jotka ovat sodan jaloissa poltetut, ne ovat uudelleen
rakennettavat, vaikka se raskaalta tuntukoonkin.

Ja astuen vastavihittyä pariskuntaa askelta lähemmäs lisäsi vanha
soturi lämpöä värähtävällä äänellä:

-- Olette oikeassa! Perheitä on perustettava, sodan jäljet ovat
umpeen luotavat, ja siinä on liikuttava samalla uskolla ja
urhoudella, kuin koskaan miekkamiehenä. Sillä elämää on jatkettava
hävitetyssäkin maassa. Onni retkillenne ja töillenne!

Valkopäinen soturi, joka enimmän ikäänsä oli haarniskaa kantanut,
kosketti ikäänkuin siunaten kämmenellään noita kahta edessään
seisovaa nuorta ihmistä, jotka olivat lähdössä alottamaan
toisenlaista, mutta yhtä sitkeää taistelua, kuin minkä hän oli
kestänyt. Ja nyt Penttikin yhtäkkiä ymmärsi sen salaisen ikävän, joka
varsinkin tänään oli hänen mieltään jäytänyt ja jota hän turhaan oli
koettanut tukahduttaa.

Päivä oli laskenut ja sen rusko oli kohonnut verenpunaisena laajan,
aution erämaan ylitse, mutta kalpeni jo vähitellen. Ja Pentistä
tuntui, kuin tuosta laidattomasta erämaasta olisi noussut hienoa
utua, joka taivaalta kelmensi illan verisen ruskon ja joka muistutti
ohkaista savupilveä. Mutta se ei ollut sodan savua; se oli hänestä
kuin vierretyn kasken valkoista haikua, joka salojen takaa tupruten
kertoi rauhan työstä ja raatajan elämästä kaukaisessa korvessa. Ne
laajenivat hänestä nuo utupilvet, ne näyttivät siellä karkeloivan,
kuin uhkuen elämän iloa ja rohkeutta. Ja hänen rinnassaan tuntui
kasvavan kaksinkertaiseksi tuo kaipuu erämaan hiljaisille halmeille.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Viipurin pamaus - Historiallinen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.