Title: Götalaiset huoneet - Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta
Author: Strindberg, August
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Götalaiset huoneet - Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta" ***


GÖTALAISET HUONEET

Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta


Kirj.

AUGUST STRINDBERG


Suomentanut

Aarni Kouta



Helsingissä,
Yrjö Weilin & Kumpp. Osakeyhtiö,
1911.

Vihtori Kosonen Osakeyhtiö



SISÄLLYS:

     I. Götalaiset huoneet.
    II. Palatsivallankumous.
   III. Storölaiset.
    IV. Toimittaja.
     V. Kuningas Lear ja rippi-isä.
    VI. Epäselvä asema.
   VII. Pääelinkeino.
  VIII. Yhdeksänkymmenluku (Fin de Siecle).
    IX. Ester.
     X. Neuvostossa.
    XI. Uusi toimittaja.
   XII. Tohtori Borg.
  XIII. Storön Brita rouva.
   XIV. Majesteettirikos.
    XV. Oopperakellarissa.
   XVI. Kuolleiden valtakunnassa.
  XVII. Sovintojuhla.
 XVIII. Uudenvuodenyö.



ENSIMMÄINEN LUKU

Götalaiset huoneet


Sähkövalot sytytettiin Götalaisissa huoneissa, ja vahtimestarit
järjestivät pöytää.

Kaksi hännystakkiin puettua herraa astui samassa sisään ja loi
tarkastavan katseen järjestelyihin, joita he tuntuivat valvovan.

-- Etpä ollut täällä ihan eilispäivänä! sanoi toinen hommaajista,
arkkitehti Kurt Borg, Hirvittäväksi nimitetyn tohtori Borgin
veljenpoika.

-- En, vastasi maalari Sellén, en ole ollut täällä viiteentoista
vuoteen, jolloin istuin Punaisessa huoneessa ja filosofoin Arvid
Falkin, Olle Montanuksen ja muiden kanssa. Voitko sinä arkkitehtinä
määrätä vanhan huoneemme paikan?

Arkkitehti, joka oli ollut täällä ennen, mittasi askelin
puolisuunnikkaan nukkamatolla, ja kuvasi entisen huoneen näön.

-- Niinpä niin, tuumiskeli Sellén; ajat muuttuvat, mutta me pysymme
ennallamme.

Hän osoitti harmentuvia ohimoitaan ja jatkoi:

-- Arvid Falk, niin; hän joutui rappiolle, kuten hänen pitikin;
elääkö hän vielä?

-- Elää, murhattuna, kuten he äsken murhasivat meidän Syrachimme,
Rembrandtinpojan, parhaan miehemme, lippumme suojelijan, joka kaatui
eturintamassa.

-- Ja näiden murhamiesten parissa me vietämme tämän illan?

-- Niin, katsopas, juhlan esinehän on norjalainen, eikä seurasta voi
sulkea hänen vanhoja ystäviään Parisin ja Rooman ajoilta.

-- Eipä tietenkään; mutta jos setä Borg tulee tänne, niin syntyy
siitä ehkä aika melske.

-- Pahinta on, että Lage Lang, norjalaisemme, luulee tästä sukeutuvan
sovintojuhlan. Uskotko sinä sovintoon?

-- En, vastasi Sellén jyrkästi. Me olemme koettaneet, mutta siitä
ei tule mitään. Lundell esimerkiksi otti vastaan kutsun akatemiaan,
avatakseen sisältäpäin linnoituksen portit, uudistaakseen ja
rakentaakseen rauhaa; mutta sitten hän joutui saarroksiin, ja nyt
hän maalaa kuin professorit. Ei, älä usko heihin! Näin he sanovat:
Tule meidän luoksemme, muutu meidän kaltaiseksemme; tule, saat
vaasanritarinmerkin meidän ollessa komentajina; tule ja taivu
alammaiseksemme, niin me olemme sinun yläpuolellasi! -- Ei, kiitos!
Mieluummin ulkopuolella, mieluummin jätkänä maleksia kadulla!
Muistatko Lassen laulua Hornassa Parisissa?

--. Niin, Parisi! Ja nyt me olemme jälleen kotona! Miltä sinusta
tuntuu?

-- Tympäisevältä! Ihan hirveältä! Ilma on liikkumaton, ja vuosisadan
loppu lähenee: odotetaan uutta! Mutta mitä?

-- Saapa nähdä!

Liike ovensuussa tiesi, että vieraat alkoivat saapua.

Sisään astui nyt, lihavana, parta vasta ajeltuna, hansikkaat kädessä,
professori maalari Lundell. Hänen hännystakkinsa rinnassa oli
vaasanritarinmerkki.

-- Ota pois tuo p--a, sanoi Kurt Borg, ja irroitti tähden koukusta.

-- Älä, anna olla! väitti Lundell sävyisästi vastaan, tottuneena
siihen, että häntä pidettiin pilkkana.

-- Niin, mutta se on häväistys Langia, kunniavierastamme, kohtaan,
jolla ei ole tähteä, vaikka hän olisi paremmin ansainnut sellaisen
kuin sinä. Vahtimestarit voivat pitää häntä ja meitä muita
rangaistuina ihmisinä, ymmärrätkö!

-- En!

Uutta liikettä ovensuussa; konsuli Isak Levi, muinoin Punaisen
huoneen jäsen, astui sisään ja kätteli Selléniä, Lundellia ja Borgia.

Sitten saapuivat vieraat ryhmittäin. Parvi akateemikkoja astui
sisään, pilven lailla, joka varjostaa niityn.

Pauhulla ja ryskeellä ryntäsi Hirvittävä tohtori Borg huoneeseen,
arkkitehdin nuorekas setä. Katsellen taistelunhaluisesi ympärilleen
hän tervehti oikealle ja vasemmalla lausuen kompasanoja.

Saapui naisia ja herroja, mutta jyrkän eron huomasi siinä, että
akateemikoilla ei ollut rouviaan mukanaan. Seura ei ollut heille
comme il faut, ja täällä tiedettiin käytettävän kieltä, joka
muistutti selvää ruotsia. Sen lisäksi ei hienosto saanut juhlia
norjalaista valtakunnanoikeuden mukaan, ja taiteilijanaisilla oli
tapoja, jotka eivät olleet salonkimaisia. Huhuiltiinpa päälle
päätteeksi, että taiteilijat saapuivat "ystävättärineen", ja kun
näitä ei voinut eroittaa toisista naisista, saattoi helposti sattua
erehdyksiä.

Viimein astui sisään mainehikas mies, päätään pitempi muita. Se
oli Lage Lang, uuden ajan maalari, kuuluisa nimi. Omistaen paljon
ystäviä, ollen rikas ja vieraanvarainen hän oli ulkopuolella
ruotsalaisten riitaisuuksien, ja senvuoksi hän liikkui
vahingoittumattomana tulten välissä, joita hän ei tuntenut.
Juhlittiin ystävää ja taiteilijaa, mutta tahdottiin myöskin muistaa
norjalaista pienellä mielenosoituksella; tahdottiin näyttää,
että kansa ei yhtynyt hallituksen mielipiteeseen, se kun kohteli
Norjaa valloitettuna maakuntana, ja tahdottiin puolestaan sovittaa
ylhäältäpäin lietsottua vihaa veljeskansaa vastaan, jonka parasta
ei valvottu, maata kun hallittiin puhelimella Tukholmasta, kuten
mukavuutta rakastava pehtori hoitaa ulkotilaa.

Senvuoksi ohjattiin kunniavieras heti parvekkeelle, joka oli suuren,
väkeä täynnä olevan musiikkisalin yläpuolella. Kun hän astui esille,
keskeytti naputus soitettavana olevan numeron, ja viritettiin: "Ja,
vi elsker."

Professorit muodostivat suljetun ryhmän, joka pysytteli sisällä,
sillä he vainusivat, että tapahtui jotain luvatonta, johon heidän ei
pitäisi ottaa osaa.

Senjälkeen vietiin vieras pöytään! -- Oli katettu ranskalainen
cabaret-illallinen. Jokaisen vieraan edessä oli kuusi osteria ja
avattu pullo nimetöntä valkoviiniä, aivan kuin Laurentin luona
Grez'ssä, ja näin oli illalle annettu leima, muistot olivat
herätetyt, tunnelma 80-luvun, vaikka elettiinkin varovaisella
90-luvulla.

Yksi ainoa nomen proprium sytytti jo muistot tuleen.

-- Barbison! Marlotte, Montigny, Nemours! -- Hoo! Tai: Manet, Monet,
Lepage! -- Hoo!

Puheita ei pidetty vielä, mutta kaikki puhuivat yht'aikaa: rauha ja
riemu, sopu ja ilo vallitsivat.

Jälkiruuan aikana kohosi mieliala haltioitumiseen saakka.
Appelsiineja viskottiin pöydän yli, lautasliinat lentelivät,
tupakansavu tuprusi ja tulitikkuja näpäytettiin ilmaan kuin
raketteja; loihdittiin esiin kitara; Spadan lauluja laulettiin
kuorossa. Merkki seurustelutapojen taukoamiseen oli täten annettu;
professorit temmattiin mukaan ja he kävivät nuoriksi; he päästivät
ritarinmerkit ha'asta ja jakoivat niitä avoimin käsin; Sellénin
selässä riippui vaasanritarinmerkki ja eräs vahtimestari oli saanut
kunnialegioonan merkin olkapäälleen.

Viimein naputettiin pöytään. Tohtori Borg puhui:

-- Me olemme juoneet ystävä Lage Langin menestykseksi, ja
taiteilijan, nyt tahdon kohottaa maljan norjalaiselle: Älkää luulko,
että rakastan norjalaisia ja heidän talonpoikaiskerskailuaan ja
suuria eleitään; olen itse naimisissa norjattaren kanssa, kuten
tiedätte, ja helvetillinen kansa se on; mutta minä rakastan oikeutta;
en tahdo nähdä, että pöyhkeä kansakunta nöyryytetään lainaamaan
meidän kuningastamme kuudeksi viikoksi vuodessa, enkä tahdo mitään
läheistä yhteyttä vieraan kansan kanssa, jonka kehitys kulkee
toista latua kuin meidän; en tahdo nähdä norjalaisten Ruotsin
valtiopäivillä sekaantuvan meidän asioihimme ja vastustavan kaikkea,
kuten puolalaiset ja elsassilaiset Saksan valtiopäivillä; tahdon
rauhaa naapurien kanssa, ja tämä rauha saavutetaan vain eroamalla,
kuten onnettomassa avioliitossa. Te ette peloita minua venäläisellä,
sillä vapaat norjalaiset ja vapaat ruotsalaiset ovat voimakkaita
tekemällä vapaaehtoisen liiton, mutta heikkoja, jos heitä yhdistää
dynastinen uniooni, joka ei ole mikään uniooni. Norja on itse
asiassa Ruotsin kruunun perintömaa, kuten Böhmi on Itävallan, ja on
sellaisena vaarallisempi kuin liittoutuneena. Ruotsin hallituksen
politiikka perustuu petokseen, ja on se alkujaan pyhän alliansin
ajoilta, jolloin kansainvälinen oikeus ja kohtuus sivuutettiin; on
koetettu sytyttää vihaa veljeskansojen kesken, mutta voi niitä,
jotka sellaista eripuraisuutta ovat etsineet saadakseen hallita! Voi
niitä! -- Meitä, jotka olemme työskennelleet kokoamisen ja sovinnon
aikaansaamiseksi, nimitetään isänmaanpettureiksi. Niitä, jotka ovat
meitä siksi nimittäneet, sanon minä roistoiksi! Siinä sen saitte!
-- -- -- Lage Lang, ota vastaan onnentoivotusmaljani vapaalle
Norjalle, jota vailla ei vapaata Ruotsia voi olla, eikä sovitettua!

-- Vapaa Norja! Lage Lang!

Professori Lundell pyysi puheenvuoroa, mutta kun hän alkoi
venäläisellä, Kielin rauhalla ja neuvotteluilla, kiihtyi puhelu niin,
että hänen sanansa hukkuivat, kunnes seura keskeytti hänet viimein
virittämällä laulun "Norges Bæste".

Kun Lage oli vastannut, noustiin pöydästä, ja karnevaali alkoi
itsestään.

Pieniä ryhmiä erosi kuitenkin saadakseen keskustella, ja ulos
parvekkeelle oli asettunut konsuli Levi, Sellén ja Kurt Borg.

-- No, tänä iltanahan vedetään yhtä köyttä? sanoi Levi, luuletteko,
että sitä kestää kauan?

-- Ei, vastasi Sellén; se on vain aselepoa.

-- No, mitä pahaa he sitten tekevät teille, professorit?

-- Sitä te ette voi arvostella, te syrjäiset. He estävät, he
muodostavat yleisen mielipiteen, he tukahuttavat; sitäpaitsi me
olemme kuin kaksi vihollismielistä heimoa, ja minä luulen, että
taistelua täytyy olla, muutoin kaikki maalaisivat samoin, ja silloin
syntyisi kiinalaista taidetta, joka on liikkumatonta, ja jota tehdään
sivelemällä harjalla valmiiksi leikattua mallia. Sitä paitsi taistelu
kehittää voimia ja pitää henget valveilla.

-- Niinpä kyllä, väitti Isak Levi vastaan, mutta kun taistelu on
taisteltu, niin solmitaan rauha.

-- Aivan niin, jos ehdot ovat hyväksyttävät! vastasi Kurt Borg;
mutta ne eivät ole. He vaativat alistumista, ja siihen ei voida
suostua; he vaativat vain toisen sielua ja henkeä... ja kaikkea!
Me, jotka pyrimme yhdessä, emme muodosta mitään puoluetta, mutta me
tunnemme kuuluvamme yhteen, olemme kuin sukulaisia, kuin saman vuoden
satoa, ja ne toiset ovat... en tiedä mitä väkeä he ovat; minuun ne
vaikuttavat kuin demoonit, joita vihaan kuin positiivista pahaa; kun
jumalat käyvät liian vanhoiksi, muuttuvat ne demooneiksi, ja nämä
miekkoset pitävät kyllä itseään jumalien jälkeläisinä, sillä he ovat
olemassa Jumalan armosta, ajattelevat ja puhuvat Jumalan armosta,
ja kun he tekevät väärin, niin he vetoavat Jumalan armoon. Minä en
ymmärrä heitä, eivätkä he ymmärrä meitä.

-- He ovat, katsopas, jarruja, jotka tasoittavat vauhdin, väitti Levi
vastaan.

-- Kiitoksia vain, mutta silloin minä olen mieluummin veturi, tuotan
enemmän hyötyä, niitän suurempaa kunniaa.

Silloin Lundell astui parvekkeelle mukanaan akateeminen
taiteilijarouva, joka oli eksynyt tähän hirveään seuraan.

Alhaalla musiikkilavalla lauloi eräs italialainen laulaja parhaillaan
loistonumeroa, joka sytytti mielet; ja juhlahuumauksessa pisti rouvan
päähän viskata laulajalle ruusu. Mutta välimatka oli liian suuri;
kukka vaipui lennossaan kuin meteoori ja pysähtyi erään marmoripöydän
ääressä istuvan herran liiveihin.

Yksinäinen vieras kiersi juuri paperossia ruusun pudotessa hänen
syliinsä; hän pysähtyi liikkeessään, otti ruusun ja katsoi ylös
parvekkeelle.

-- Se on Syrach! huudahti Sellén, ja kaikki parvekkeella olijat
nyökkäsivät erakolle. Tämän päässä oli punainen fetsi ja pukimiltaan
hän oli hiukan omituinen.

Mutta Syrach ei näyttänyt tuntevan yhtään ainoata vanhoista
ystävistään, vaan asetti ruusun napinläpeen, jatkaen
paperossinpyörittelyä.

-- Hän ei tunne meitä! huudahti Sellén. Käynkö noutamassa hänet tänne?

-- Silloin minä menen tieheni, sanoi rouva lyhyesti; valitan, että
ruusuni joutui niin likaisen takin rintaan.

-- Mene sinä vain, Augusta, keskeytti tohtori Borg, joka oli tullut
saapuville; kukaan ei ole sitäpaitsi kutsunut sinua tänne.

-- Kuule nyt, Borg, puuttui Lundell puheeseen...

-- Tuki sinä suusi, keskeytti tohtori, hän, joka istuu tuolla
alhaalla sammuneena, olisi ollut ensimmäinen mies täällä tänä iltana,
ellette sinä ja sinun kaltaisesi olisi sekoittaneet myrkkypikaria
hänelle; ja sinä et ole edes sen arvoinen, että hän sylkäisisi sinua
silmille; et, sillä te riistitte kunnian, leivän ja oman arvon
tunnon häneltä sillä kertaa, sinä tiedät! Sitten Sellénin puoleen
kääntyneenä:

-- Anna Syrachin olla rauhassa unelmamaailmassaan; siellä hänen on
parempi olla kuin me aavistammekaan, eikä hän sitäpaitsi tunne meitä
enää!

Lage Lang saapui paikalle; kun hän näki vanhan ystävänsä, joutui
hän vimmoihinsa ja tahtoi esittää eläköön- ja hurraahuudon meidän
suurimmalle maalarillemme, mutta onneksi tämä saatiin estetyksi,
sillä olisi kai kutsuttu poliisia, eikä salissa ollut sitäpaitsi
ketään, joka olisi tuntenut maalaria, ellei mahdollisesti höperönä
ja rappiolle joutuneena ihmisenä, jonka punainen fetsi ja omituiset
eleet olivat herättäneet huomiota kaduilla.

Syrach sai istua rauhassa; hän istui nyt katse kohotettuna yli
ihmisjoukon, ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä, vaan silmäillen kauaksi
ylös hän viihtyi unelmiensa parissa, joita ei voinut näyttää toisille.

Alakuloisuus valtasi mielet Götalaisissa huoneissa, ja ukkosta oli
ilmassa. Mutta ennenkuin se puhkesi, olivat professorit poistuneet.

Pilvi oli jäljellä; voitoniloa sumensi kuolleiden ja haavoittuneiden
lukeminen; eikä Syrach ollut ainoa kaatuneiden joukossa.

Viimein vaikeni soitto salongissa; tuli puoliyö, ja suuri sali oli
autio ja sinisen savupilven peitossa. Pienellä marmoripöydällä,
jonka ääressä Syrach oli istunut, loisti veripunainen täplä. Se oli
ruusu, jossa tuo ylenmäärin tunteellinen mies oli viimein vainunnut
vihollisen, ja jonka hän oli jättänyt paikoilleen.

Hajaannuttiin ja kunniavieras saatettiin alas. Kadulla vartosivat
komeat ajopelit, joissa istui jääkäri ajomiehen vieressä. Jääkärillä
oli töyhtöjä hatussa ja kuvetappara sivulla.

-- Kuka on niin hieno, että ajaa seitsenlasivaunuilla? kysyi Sellén.

Jääkäri seisoi avoimen vaunun oven ääressä ja laski sisään suuren
Langin.

-- Minä vaan! sanoi Lage; asun serkkuni luona Norjan
ministerihotellissa, jonne te olette kutsutut päivällisille
ylihuomenna, joka sorkka.

Vanha boheemi hurrasi; norjalaisen viittauksesta vaunut täyttyivät
ja lähtivät vyörymään Blasieholmenia kohti. Tohtori Borg oli
ottanut jääkärin kolmikulmaisen hatun ja kuvetapparan sekä tahtoi
välttämättömästi "komentaa ajoa", kuten hän sanoi, se on saada
ohjakset käsiinsä ja ajaa Stallmästaregårdeniin.

-- Ole varuillasi! huusi Isak Levi.

-- Ei minusta tule lääkintöneuvosta, vastasi Borg. -- Ja luullen
olevansa purjeveneessään, hän huusi:

-- Tiukentakaa! -- käännetään! Täysin purjein!

Mutta samassa vaunut ajoivat ministerihotellin pihalle.

Borg tahtoi saada aineita pihalle, mutta vaikka norjalainen piti sitä
täysin kohtuullisena, estivät toiset kuitenkin kujeen; ja jäähyväiset
lausuttiin vihdoin viimein.

Senjälkeen alkoi yövaellus, juhlien jälkeen tavanmukainen, jolloin
tahdottiin sanoa kaikki, mitä sisällä jäi sanomatta.

Siis kantajoukko: tohtori Borg, Kurt Borg, Isak Levi ja Sellén, kulki
ensin rantakatuja ja katseli linnaa, kuten tavallisesti.

-- Tuolla on linna! sanoi Kurt, arkkitehti; se pysyy paikoillaan, se.

-- Pysyy aikansa, virkkoi tohtori vastaan; mutta kun graniittinen
valtiopäivätalo valmistuu Helgeandsholmenille, niin murenevat tiilit
tuolla ylhäällä.

-- Miksikäs ei; ajan henkihän on sellainen, puuttui Levi puheeseen.
Hallitushan istuu valtiopäivillä nyttemmin, mutta syytä siihen
ei tiedä kukaan; perustuslain mukaan kuningas valitsee itse
neuvonantajansa, mutta nyt valitsee Karl Ifvarsson ne.

-- Sinä olet hullu!

-- En; Karl Ifvarsson määrää valiokuntavaalit ja päättää siis,
milloinka ministerit eroavat. Silloinpa hän kai on hallitsija.

-- Kuulkaahan, tässä on uuden oopperan paikka, keskeytti Sellén, joka
ei sietänyt politiikkaa.

-- Niin, nythän puuhataan oopperaa; mitä valtiopäivät sanovat siitä?

-- Siellä ei tahdota enemmistöoopperaa, vaan saa siitä tulla
kunnallisooppera perustanaan Lagerlund ja pohjakerros.

Senjälkeen he lähtivät liikkeelle Norrbron ja Mynttikadun poikki
torille.

-- Tuollahan on vielä Ritarihuonekin! sanoi Sellén.

-- Niin on, ja minä olin mukana, kun se suljettiin, puuttui
tohtori Borg puheeseen. Ajatelkaahan meidän suuria miehiämme viime
täysi-istunnossa! Tuo suurista suurin; sellainen loppu!

-- Ja tuolla on Riddarholmankirkko; siellä on Kaarle kahdestoista ja
kaikki muut!

-- Tarkoitat Kustaa Aadolfia, vaikka et uskalla sanoa.

-- Niin, Kustaa Aadolf; tiedättekö, että tuota pientä hautakuoria
nimitetään Vasaborgilaiseksi, ja siellä lepää hänen ja Margaretha
Cabeljoun poika?

-- Aivan niin, ja se on sangen mautonta; mutta oletteko nähneet
ukko Cabeljoun hautakiveä kirkossa? Minä en ole nähnyt sitä, mutta
se mainitaan eräässä kirkkoa koskevassa kuvauksessa. Niin vaalitaan
meidän suuria muistojamme! He voisivat varsin kernaasti loihtia pois
nuo Cabeljout!

-- Luin tässä äskettäin, minkälainen penkominen pantiin toimeen
Saint-Denis'ssä 1793, jolloin kaikki kuninkaiden haudat avattiin
ja tyhjennettiin, selitti tohtori. Siellä saattoi tehdä joukon
mieltäkiinnittäviä fysioloogisia kokeita. Ludvig viidestoista oli
esimerkiksi vain kuin jonkinlaista mustaa mädäntynyttä haisevaa
tervalaitetta...

-- Kuulkaahan, kun me nyt tässä alamme käydä kirkkohartaiksi, niin
ettekö tahdo tulla katsomaan minun kirkkoani, sanoi arkkitehti Borg;
en ole tosin rakentanut sitä, mutta olen pannut sen entiseen kuntoon;
avaimet ovat taskussani, ja Isak saa soittaa urkuja, jos häntä
haluttaa.

Se miellytti tohtoria, ja nyt käännyttiin samaa tietä takaisin
katsomaan Kurtin kirkkoa, kuten sitä nimitettiin.

Kun nuo neljä olivat astuneet puolipimeään temppeliin, jonka holveja
ulkona palavat kaasulyhdyt ainoastaan heikosti valaisivat, vaikutti
rakennuksen suuruus ja holvien kauniit viivat vasten heidän tahtoaan
valtavasti heihin; he paljastivat päänsä ja kulkivat äänettömästi
alttaria kohti.

-- Siitä on kaksikymmentä vuotta kuin olen ollut täällä, alkoi
tohtori; ja minusta tuntuu täällä oudolta. Missä on alttaritaulu?

-- Se on poissa, vastasi Kurt. Nyt meillä on sen asemesta
tabernaakeli, näkyleipäpöytä ja seitsenhaarainen kynttilänjalka.

-- Sehän on vanhaa testamenttia, sanoi Isak.

-- Me kohtaamme siis jälleen toisemme, vastasi Kurt Borg.

-- Ja täällä? Mitä tämä on?

-- Se on kastekappeli eli baptisterium.

-- Ja sitten sinä olet maalannut kuvia seinille...

-- Niin olen, se on tuomiokirkon tyyliä...

-- Ja saarnastuoli on tehty vähäpätöisemmäksi!

-- Senvuoksi, että pääalttari on kaikkein pyhin.

-- Oletko sinä katolilainen, senkin riivattu?

-- En niin nimeksikään, mutta tuomiokirkko on katolilainen;
protestanttisuus ei ole keksinyt mitään kirkkotyyliä, senvuoksi että
sillä ei ole positiivista sisältöä.

-- On joka tapauksessa mainiota nähdä, kuinka te korjaatte
tuomiokirkkoja; te palautatte jälleen niiden alkuperäisen kauneuden,
rakennatte ne sellaisiksi kuin ne olivat ennen uskonpuhdistuksen
hävityksiä. Olkaa varuillanne, että ette kaiva esille katolilaisuutta.

-- Niin, täällä on melkein jokainen varomaton katolilaisuuden
suhteen, aivan kuin Atterbomin aikana. Kirkkoherraa itseään,
joka muutoin on valtava pokerinpelaaja, on kauan epäilty
sala-katolilaiseksi, ja on hän sekä eräs pappisnurkkakunta
ehdoittanut kirkonmenoja muutettavaksi ja koettanut saada niihin
hiukan enemmän kauneutta. -- Liike alkoi muutoin 70-luvulla,
jolloin löydettiin meidän vanhoja messukirjojamme, joita oli
virastojemme asiakirjain päällyksinä, niitä soviteltiin entiseen
asuun ja julkaistiin pala palalta. Niistä löydettiin muun muassa
messuja kansallispyhimyksellemme, Erikille, Ruotsin suojeluspyhälle.
Kapellimestari Norman sävelsi Birgitan Rosa roransin; Wirsén läksi
haistelemaan Sienan tuomiokirkon pyhääsavua; ja professori Byström
työskenteli kirkkomusiikin palauttamiseksi vanhalle pohjalle;
Kivimuseo kohoili vanhoja alttarikaappeja; Vadstenan luostari
laitettiin entiseen kuntoon ja Birgitasta tuli melkein luterilainen
pyhimys; Upsalan tuomiokirkko uusittiin ja maalattiin ja arkkipiispa
matkusti Roomaan, pudisti paavin kättä, ja tämä avasi Vatikaanin
kirjaston kerettiläiselle. -- No, mitä vaarallista siinä on? Sehän
osoittaa, että sovinto on syntymässä äidin ja pojan välillä, ja onhan
kaunista, että sukulaiset elävät sovussa, vallankin kun molemmat ovat
kristittyjä ihmisiä, joita dogmien katoava varustus vain eroittaa.

-- Niin, virkkoi tohtori, kaikki tuo liikuttaa minua sangen vähän,
sillä minä varmaankin olen pakana; isoisäni lienee ollut neekeri,
enkä minä kuulu tähän lammashuoneeseen; en ole vihamielinen sitä
kohtaan, mutta se on minulle vieras.

-- Sinulle niin; mutta luterilaiset kirkuvat kuorossa, ylipappi
etunenässä, sovinto-opin tulkit ulvovat, kun kuulevat puhuttavan
sovinnosta eri uskontunnustusten välillä. Heikkoja astioita, jotka
halkeavat vain nähdessäänkin uutta viiniä!

-- Onko se totta, että Falkista on tullut katolilainen?

-- Se on valhetta; mutta luterilaisuuden on vallannut niin silmitön
säikähdys, että he alkavat nähdä katolilaisia kaikkialla, vieläpä
he näkevät jesuiittojakin, vaikka minä en ole nähnyt ainoatakaan.
Usea paavihan on lakkauttanut jesuiittain veljeskunnan, mutta niitä
nähdään kuitenkin, aivan kuin jesuiitat "näkivät" vapaamuurareita
ennen maailmassa. He sanovat minuakin jesuiitaksi, minua!!! minua!!!

-- Kirkkojen laita tuntuu olevan sama kuin synagoogankin, puuttui nyt
Isak puheeseen.

-- No, kuinkas sitten on synagoogan laita? kysyi tohtori.

-- Niin, nähkääs, se on kuin simpukankuori, josta eläin on ryöminyt
ulos ja kuollut. Se on vain tyhjä huone, jossa vallan heikosti
humisee kuin muisto muinaisesta kuohuvasta elämästä.

-- Olet oikeassa, Levi; mutta mitä uusia bassorumpuja ne ovat, joiden
ääni nyt kuuluu maailmassa?

-- Tarkoitat armeijalaisia? puuttui Kurt puheeseen. Ne ovat
kansainvälisiä kristityitä, uskontojen sekoittajia, jotka aukaisevat
temppelinsä kaikille Kristuksen tunnustajille. Heillä ei ole
mitään jumaluusoppia, ei leivoksia, ei määrättyjä muotoja, ei eroa
katolilaisen ja protestantin välillä; se on elävää kristinoppia,
johon kuuluu usko ja hyvät työt. Tämä pieni ja-sana on yhdistysside
särkyneiden kirkkojen välillä, jotka taistelivat _joko_ uskosta _tai_
töistä.

-- Mikä sinä sitten olet? kysyi Sellén viimein.

-- Sitä en tiedä! -- Kristitty vapaa-ajattelija, ehkä; kristitty
senvuoksi, että olen syntyisin kristitystä suvusta, vapaa-ajattelija
senvuoksi, etten voi liittyä mihinkään "tunnustettuun" kirkkokuntaan.

-- Oletko sinä kristitty?

-- Samassa määrin kuin Isak on juutalainen, ja setä Borg pakana, yhtä
suuressa tai yhtä pienessä.

-- Nyt minä tahdon musiikkia, keskeytti tohtori; Isak soittaa Bachia,
ja minä poljen!

Onneksi oli urkulehteri kiinni, eikä Kurtilla ollut avainta. Se
ärsytti tohtoria, joka juhlatunnelmassaan oli joutunut takaisin
Punaisen huoneen ajoille, ja vaatien tavatonta voimanponnistusta
hän pyysi tornin avaimia, sillä hän tahtoi ylös soittaakseen yhteen
isolla kellolla. Sittenkuin tämäkin ehdoitus oli rauennut, lähdettiin
ulos ja erottiin eräällä ajuriasemalla.



TOINEN LUKU

Palatsivallankumous


Toimittaja Gustaf Borg, tohtorin vanhempi veli, istui toimituksessa
poltellen aamusikariaan ja koki kirjelaatikkoa. Kirjelaatikko on
kummallinen kapine, sillä se on suljetussa läkkilaatikossa tuotu
posti, jonka avain on toimittajalla. Tuossa pienessä laatikossa
on toimituksen salaisuudet: vastaukset, lähetetyt kirjoitukset,
anomukset; nimettömät kirjeet, hävyttömät postikortit; ja tämän
laatikon synnyn aiheuttivat juuri avonaiset postikortit, jotka
joutuivat vahtimestarien ja muiden käskynalaisten luettaviksi, mikä
seikka herätti heissä ylenkatsetta toimittajaa ja lehteä kohtaan,
sekä antoi heille tuttavallisuuteen perustuvan ylemmän aseman.

Pitkäaikaista harjoitusta oli vaatinut, että päällikkö ei raivostunut
joka kerran laatikkoa avatessaan; ankaran hikoilun se tosin maksoi,
mutta hän oli viimein saavuttanut sellaisen taidon kirjeiden
avaamisessa, että näki heti käsialasta, allekirjoituksesta ja muusta,
tarvitsiko hänen lukea vai viskata paperikoriin.

Tänään sujui tämä toimitus hiukan hitaammin kuitenkin, sillä ensi
kerran lehden elinaikana sai toimittaja avonaisia kortteja, joissa
oikeistolaiset, perheenisät ja yhteiskunnansäilyttäjät ylistivät ja
kiittivät häntä senvuoksi, että hän eilisessä numerossa oli tarttunut
aseisiin sosialismia vastaan.

Gustaf Borg oli nimittäin syntynyt vuosisadan keskivaiheilla, ja oli
elänyt 1890-luvulle säilyttäen 40-luvun vapaamielisiä ihanteita,
joihin kuului: perustuslaillinen yksinvalta (tai mieluimmin
tasavalta), uskonvapaus, yleinen äänioikeus, naistenvapauttaminen,
kansakoulut, venäläisviha j.n.e. Hän oli ollut näkemässä, kuinka
eduskuntajärjestelmä muutettiin 1866, ja uskonut Tuhatvuotisen
valtakunnan tuloon. Mutta se ei tullut. Laskelmat, joihin oli luultu
voitavan luottaa, osoittautuivatkin erehdyttäviksi. Uudet vaalit 1867
johtivat nimittäin seuraaviin omituisiin tuloksiin: Aateli, joka
ennen oli muodostanut eduskunnan neljännen osan, oli _voittanut_, ja
havaittiin sen nyt muodostavan kolmannen osan, huolimatta siitä, että
Ritarihuone oli kukistettu. Pappissääty oli supistunut neljännestä
osasta kolmanteenkymmenenteenneljänteen osaan. Meidän paavikuntamme
oli siis kadottanut maallisen valtansa. Porvarissäädyn luku oli
alentunut neljännestä osasta kuudenteen osaan; ja talonpoikaissääty
säilytti neljäs-osansa, mutta oli kaksikamarijärjestelmän kautta
päässyt kuitenkin suurempaan valtaan.

Ritarihuone oli tosin kukistettu, mutta ensimmäisen kamarin
enemmistön muodostivat virkamiehet ja sitten herraskartanonomistajat,
jotka olivat enimmäkseen aatelismiehiä.

Valtiopäivät olivat siis pääpiirteissään samanlaiset kuin vanhassa
Roomassa, patriiseineen ja plebeijeineen. Lähemmin tarkasteltaessa
huomattiin tosin plebeijien olevan voitolla ja sen seikan täytyi
ilahuttaa vapaamielistä; mutta vieläkin lähemmin tarkasteltaessa
havaittiin plebeijit vanhoillisiksi.

Tässä Babelin sekoituksessa hämmentyi Gustaf Borg tykkänään. Hänen
jonkun verran abstraktiset käsityksensä politiikasta houkuttelivat
hänet uskomaan, että valtiopäivät pohtivat valtio-oikeudellisia
teorioja, niiden tehtävänä kun päinvastoin oli pitää huolta
kansalaisten tarpeista juuri sillä hetkellä. Hän oli takertunut
omaan ansaansa alati puoltaessaan enemmistön oikeutta ja nähdessään
nyt kansan valitseman enemmistön ohjaksissa. Ruotsi oli silloin
maanviljelysmaa, ja senvuoksi maanviljelijät muodostivat enemmistön.
Se oli johdonmukaista; ja nyt saivat talonpojat vuorostaan vanhemmat
valituksensa käsiteltäviksi, vanhat vääryydet laillisen huomion
alaisiksi. Tähän kaikkeen hän saattoi suostua. Mutta kun sama
enemmistö tahtoi laatia lakeja kultuurikysymyksissä, määrätä mitä
kansan tuli uskoa ja ajatella, kuinka nuoriso oli kasvatettava;
ja kun he tahtoivat viskata vankilaan ne, jotka työskentelivät
tulevaisuuden hyväksi, silloin hänen täytyi puuttua asiaan ja käydä
plebeijiensä kimppuun. Mutta samalla hän joutui taisteluun itseänsä
vastaan, ja alkoi horjua.

Tekijäin moninaisuus sotki laskelmat; sillä nähdessään uuden
valtiomuodon heikontavan kuningasvaltaa, ei hän voinut olla
kannattamatta plebeijejä, huolimatta heidän säästäväisyydestään,
suvaitsemattomuudestaan ja hitaudestaan. Oli hetkiä, jolloin hän
näki Vapaudenajan palaavan. Valtiopäiväthän eroittivat kuninkaan
neuvonantajia; talonpojat olivat asettaneet valiokunnat, ennenkuin
vaalit toimitettiin kamarissa; esitykset kuninkaan eläkkeen
vähentämisestä uudistuivat tavan takaa, ja pohdittiin prinssien
hovinpitoa.

-- Nyt emme ole kaukana nimileimasimesta! virkkoi toimittaja eräänä
valoisana hetkenään.

Kaikki vanhemmat poliittiset käsitteet hajosivat, ja suuri pesu
keitettiin, missä rohtimet ja hienot palttinat yhtyivät, ja oli
melkein mahdotonta eroittaa mustaa valkeasta, omaa toisen omasta.
Oli jouduttu tähän suureen paradoksiin: vanhoilliset plebeijit
ovat sentään kukistaneet kuningasvallan, ja tämä kolminkertainen
sisällinen ristiriitaisuus vaikutti kuin sähköankerias: sitä ei
voinut käsitellä osittain siksi, että se oli liukas kuin ankerias,
osittain siksi, että se oli sähköinen. Sai iskun, jos koski siihen,
ja se iski joka suunnalle, oikealle ja vasemmalle, ylöspäin ja
alaspäin.

Silloin ilmestyi se uusi ja sai ihmiset puhumaan muusta kuin
talonpojista. Se oli tuo niin sanottu sosiaalinen kysymys:
yhteiskunnan perustukset tutkittiin ja havaittiin iän ja kosteuden
rappeuttamiksi, niin että talon luhistumisen pelosta ei rohjettu enää
rakentaa niiden varaan.

Silmitön säikähdys, joka silloin syntyi, valtasi ensin ylemmät.
Ylemmät, keveimmät, jotka senvuoksi olivat kohonneet pinnalle;
ylemmät, heikoimmat, jotka senvuoksi olivat etsineet suojaa ja
tukea ylhäältä, säikähtivät tietenkin enimmän. Mutta pelko levisi,
ja eräänä kauniina päivänä olivat taistelevaiset, kasvavaiset,
vapaamielisetkin säikähdyksissään. Oli nimittäin otettu perhe
pohdinnan alaiseksi, ja havaittu se liian ahtaaksi yksilöllisesti ja
personallisesti kasvavalle elämälle. Kun nyt vanhojen mielestä perhe
oli yhteiskunnan perustus, katsoivat he vaaran uhkaavan yhteiskuntaa.
Mutta nyt ei yhteiskunnan tai valtion perustana ole perhe, sillä
valtio ei ole lainkaan avioliiton kaltainen, vaan valtiot syntyivät
siten, että vapaat _miehet_ liittoutuivat yhteiseen puolustukseen.
Siitä ei ollut apua, jankutettiin yhä edelleen perheestä valtion
perustana. Eikä auttanut vastaväite: olkoonpa nyt perhe vaikka
perustus, mutta kun perustus ei enää pidä, niin meidän täytyy laskea
toisaalle uusi perustus ja rakentaa uutta.

Perhe-käsitettä tarkasteltaessa havaittiin, että kaksi ihmistä
nykyisen nopean kehityksen päivinä ei voinut vannoa pysyväistä
yksimielisyyttä koko elinajakseen, jota vailla puolisoiden
yhteiselämä kävi sietämättömäksi. Voimakkaana esiintyvä
personallisuuden pyrkimys kiisti molemminpuolista alistumista
vastaan; naisen työhön ryhtyminen ja hänen osanottonsa julkiseen
elämään ehkäisi perhe-elämän kehitystä ja lapsien kasvatusta kotona.
Kokemushan oli osoittanut, kuinka avioerojen luku lisääntyi;
ja tämän perinpohjin katkeran toimenpiteen tahtoivat vanhat
ymmärtämättömyydessään lukea kevytmielisyyden syyksi, vaikka
asianomaiset kyllä tiesivät, että he ainoastaan pelastaakseen
yksilöllisyytensä pakenivat pahinta kaikesta, orjuutta. Kun
lastentarhat ja koulut olivat sen lisäksi ottaneet lasten kasvatuksen
haltuunsa, lakkasi kotikasvatus. Kotihan oli sitäpaitsi ollut vain
tyyssija, missä kaikki koirankujeet kukoistivat; ja kasvatus alkoi
koulussa, jatkui kasarmissa ja alkoi uudelleen todenteolla elämässä.

Jotenkin tähän tapaan lausuttiin syytökset perhettä vastaan. Ja
silloin valtasi säikähdys niinkin voimakkaan miehen kuin Gustaf
Borgin.

Eilen hän oli itse laatinut johtavan kirjoituksen
yhteiskunnanhajoittajia vastaan; ja tänään olivat vanhoilliset
ojentaneet hänelle kätensä kiitokseksi avusta.

Poikansa Holgerin, toimitussihteerin, kanssa hänellä oli ollut
edellisenä päivänä myrskyinen selvittely, jolloin tämä oli uhannut
erota. Tohtori Borg, veli, oli telefoonipuhelussa luvannut käydä
tapaamassa häntä; ja veljeä hän parhaillaan odotti, tuntien jonkun
verran levottomuutta, johon oli syynä myöskin se, että osa tilaajista
oli lähettänyt lehden takaisin.

       *       *       *       *       *

Odotettu saapui; tohtori astui sisään ilmoittautumatta veljensä luo,
ja kivahti heti:

-- Mitä sinä olet tehnyt?

-- Olen kirjoittanut vakaumuksesta teidän siveettömyyssaarnojanne
vastaan.

-- Sinun vakaumuksesi tulisi perustua paikkansa pitäviin tosiasioihin
ja olla kokemuksen vahvistama, mutta se ei ole; mitään saarnoja ja
saarnaajia ei ole olemassa, sillä ne, jotka kirjoittavat perheestä,
kertovat vain havaintojaan ja kokemuksiaan; he sanovat näin:
siihen ja siihen suuntaan näyttää kehitys kulkevan, sellaiseksi
ja sellaiseksi on perhe-elämä rappeutunut viimeisen miespolven
aikana, ja koti on näyttäytynyt hirmuvaltaisuuden, itsekkäisyyden,
teeskentelyn kouluksi. He tuovat siis esiin vain todenperäisiä
tietoja eivätkä saarnaa mitään teorioja.

-- Mutta sinä, jolla itselläsi on tyttäriä, yhdyt näihin oppeihin?

-- Pidän yhtä hellää huolta tyttäristäni kuin sinä, enkä opeta heille
mitään; sillä tässä asiassa olen ihan tietämätön; mutta minä pysyn
odottavalla kannalla ja teen havaintoja, olen jo ollut huomaavinani,
että lapsillani on toiset aatteet kuin minulla; häveliäisyys estää
meitä puhumasta siitä, senvuoksi on hyvä, että siitä kirjoitetaan;
painettu sana vaikenee eikä loukkaa ketään. Mutta sen minä sinulle
sanon, että olen valmis kuten sinäkin -- kaikkeen! Tietäessäni,
etten voi sille mitään, sillä neuvojen arvonhan sinä tunnet, minä
vaikenen ja ajattelen: ehkä se on niin oleva; he ehkä ymmärtävät
sen paremmin; tämä ehkä on tie uuteen yhteiskuntajärjestykseen.
Nuoret, jotka taistelevat uusien ihanteittensa puolesta, saavat kyllä
kärsiä ensimmäisistä kokeista; monet kaatuvat ja monet luopuvat
senvuoksi; mutta ajan virta vierii kysymättä meidän mieltämme, enkä
minä ole epätoivoisesti koettava seisauttaa sitä, -- kuitenkin, kun
sinä nyt olet asettunut meitä vastaan, olet sinä turmellut lehden.
Osakkeenomistajana ja johtajana kehoitan sinua eroamaan ja jättämään
paikan pojallesi Holgerille.

-- Minäkö, eroisin? -- En milloinkaan!

-- Hyvä! silloin Holger ja minä perustamme uuden lehden!

-- Uusi lehti ei menesty!

-- Uusi lehti, joka pysyy kannassaan ja omaksuu sinun hylkäämäsi
traditsioonit, menestyy kyllä.

-- Tarkoitat yksipuolista puoluelehteä, joka kohtelee vastustajiaan
pahantekijöinä.

-- Ei, vaan vihollisina! Taistelun kestäessä ammutaan se sotamies,
joka alkaa hieroa sopimusta. -- Etkö ole huomannut, että jos tekee
yhden myönnytyksen tai sanoo hyvän sanan viholliselle, niin hän
riemuitsee alistumisesta. Hyvät sanat ja kohteliaisuudet seuraavat
myöhemmin, rauhanteossa. -- Pidä nyt itseäsi ammuttuna luopiona ja
eroa.

-- En milloinkaan!

-- Silloin kukistamme sinut perustamalla kilpailijan!

-- Onko se veljen puhetta!

-- On, rehellisen veljen, joka ei siedä suvunsuosintaa eikä
puolueellisuutta, joka asettaa oikeuden yläpuolelle veljenmaljaa, ja
yleisen hyvän yläpuolelle yksityistä.

-- Olet unhoittanut, että menetät rahasi, jos kukistat minut!

-- Sitä en ole unhoittanut, mutta minulla on enemmän rahaa kuin
luuletkaan, enkä joudu niin muodoin perikatoon. Saat miettimisaikaa
huomiseen kello 12. Hyvästi!...

Tohtori meni ulos ovesta, ja toimittaja jäi yksin hautomaan raskaita
ajatuksiaan.

Hänet oli virkajättönä, aikansa palvelleena heitetty tunkiolle,
hänet, joka oli ottanut osaa aineelliseen uudestiluomiseen jälkeen
1850:n. Hän muisti ensimmäisen rautatienkaistaleen 1852; muisti
sähkölennätinlinjan avaamisen 1853; ensimmäisen kaasulyhdyn 1854;
ensimmäisen postimerkin 1855, ja puhelimen ja sähkövalon tulon
hän oli nähnyt 80-luvulla. Mutta hänen nuoruutensa valtiollisista
ihanteista olivat, kuten tavallista, vain muutamat toteutuneet,
useimmat olivat rauenneet tyhjiin ja kadonneet kuin ojaan langennut
itämätön vilja; muutamat olivat toteutuneet toisin kuin hän oli
uneksinut, ja olivat niiden seuraukset olleet toiset kuin hän oli
laskenut. Ajan kuluessa oli ilmestynyt uutta, jota hän ei ymmärtänyt
ja jota hän pelkäsi. Niinpä hän ei ymmärtänyt suurta työväenliikettä,
sillä hän ei ollut huomannut, että maa näinä neljänäkymmenenä
vuotena oli alkanut muuttua maanviljelysmaasta teollisuusmaaksi; hän
nimitti työväenpuolueen johtajia kiihoittajiksi ja anarkisteiksi,
vaikka he juuri työskentelivät lainlaadinnan ja järjestyksen
aikaansaamiseksi näiden järjestämättömien joukkojen keskuudessa.
Hän ei ymmärtänyt nuorison pyrkimystä vapauteen ja edesvastuuseen,
itsetoimintaan ja itsemääräämisoikeuteen, ja senvuoksi hän kaatui.
Sehän oli traagillista, sillä autettavissa ei ollut se, että aika
rajoitti ihmishengen kasvamismahdollisuuden; eikä hän kaatunut omasta
syystään, vaan elämän lakien vuoksi.

Olihan hän aina ajatellut, että poika seuraisi häntä, mutta että tämä
työntäisi hänet syrjään ja tällä tavalla, se oli raskaampaa kuin koko
elämän katkeruus.

       *       *       *       *       *

Hän sulki kirjoituspöytänsä ja läksi ulos matkustaakseen maalle
ja miettiäkseen siellä, minkä päätöksen tekisi. Hän oli nimittäin
muutaman vuoden omistanut maatilan saaristossa, missä hän eli
suurimman osan vuotta perheineen.



KOLMAS LUKU

Storöläiset


Toimittaja Gustaf Borg seisoi pienen saaristolaivan etukannella,
joka meni Storöhön, missä hänen maatilansa oli; mutta järkytetyssä
mielentilassaan hän olisi toivonut olevansa näkymätön, tai
hätätilassa sokea ja kuuro.

Kaksi vierasta herraa istui hänen läheisyydessään, ja hänen täytyi
kuunnella heidän vuoropuheluaan.

-- Kaunis kaupunki se Tukholma joka tapauksessa on, mutta vaikuttaa
kuitenkin liian koristeellisesti, sillä se on liian suuri ja loistava
edustaakseen autiota maata.

-- Autiota?

-- Juuri niin, olen tehnyt vast'ikään tarkastusmatkan kautta koko
Ruotsin, olen näet erään henkivakuutusyhtiön tarkastaja; ja minä
kuljin monen maakunnan lävitse näkemättä ihmisiä; istuin junassa
itse viidentenä miehenä; asemilla oli kuolonhiljaista. Tullessani
suureen kaupunkiin löysin sieltä pelkkiä virkamiehiä; milloin
maaherran, piispan, everstin, esikuntanaan pormestari, raatimiehet,
postimestari, telegraafikomisario -- ja muutamia kauppiaita.

-- Mutta väkilukuhan on kasvanut viiteen miljoonaan?

-- Totta kyllä; mutta näistä viidestä miljoonasta on 20 ja 55 vuoden
välillä olevia miehiä vain yksi miljoona. Lapsia ja vaimoja, joilla
ei ole mitään ammattia, on kaksi ja puoli miljoonaa. Mutta näiden
miljoonan täysikasvuisen työkuntoisen miehen täytyy elättää nuo
kaksi ja puoli miljoonaa aikaansaamatonta, ja heidän täytyy elättää
sitäpaitsi 170,000 virkamiestä, lukuunottamatta sotaväkeä, jota
lasketaan olevan 133,000. -- Huomaat, että olen selvillä hengistäni,
kuten todellinen henkivakuuttaja ainakin.

-- Onko meillä 170,000 siviilivirkamiestä?

-- On, meillä on 67,000 posti-, sähkölennätin- ja
rautatienvirkamiestä, 27,000 siviilivirkamiestä, 28,000 pappia
apulaisineen, 38,000 opettajaa, 17,000 kunnallisvirkamiestä.

-- Sehän on luonnotonta.

-- On kyllä, mutta niin se on! En voi auttaa asiaa; eikä se ole
mikään salaisuus, sillä se on painettuna Ruotsin virallisessa
tilastossa. Mutta pahin kaikista on siirtolaisuus: Yhtiöön
liittymiseni jälkeen 1866 on 780,000 ihmistä muuttanut maasta.

-- Seitsemänsataa tuhatta?

-- Niin, neljänä vuotena 66 ja 70 välillä muutti 100,000. Kun
lukumäärä sitten aleni, rääkyivät isänmaan ystävät ja sanoivat: se
ei ollut mitään vaarallista, kuten näette! Mutta sitten tuli 1881 ja
85, jolloin 175,000 muutti maasta. Ja sitten tuli 86 ja 90, jolloin
muutti 200,000.

-- Mitä isänmaan ystävät silloin sanoivat?

-- Eivät mitään! Niin, he rupesivat keräämään muistojaan Skansenille
ja rakensivat museon tuntien, että loppu oli käsissä.

-- Miksi sitten muutetaan maasta; onko siihen köyhyys syynä?

-- Ei, vastataan, köyhyys ei ole siihen syynä.

-- Mikä sitten?

-- Kansanopiston opettajat -- siinä kummaa väkeä, usko pois --
väittävät, että se johtuu isänmaanrakkauden puutteesta, mutta he
eivät sano, mikä tämän puutteen on aiheuttanut. Olen kerran vastannut
eräälle tuollaiselle kasvattajalle: kuinka voi rakastaa maata,
joka on ulkomaalaisten oma? Sinähän tiedät, että Ruotsin maa on
pantattu ulkomailla 226 miljoonasta, että kuntien velat nousevat
175 miljoonaan ja valtion sitoumusvelka 287 miljoonaan. "On maamme
pantiss', siksi jää" lauletaan nyttemmin muutamissa klubeissa.
Hypoteekkilainat tasataan tavallisesti säästöpankkivaroilla.
Mutta säästöpankkivarat ovat sijoitetut epävarmoihin käsiin, ja
säästöpankkivaroja nostavat säännöllisesti siirtolaiset, jotka ovat
varanneet ne laivapilettiä varten. Valtionobligatsioonit tasataan
rautatietavarastolla, mutta se on väärää kirjanpitoa, sillä kiskot ja
veturit kuuluvat kalustoon.

-- Mutta liikennevälikappaleethan ovat tuottavia voimia.

-- Aivan oikein, niitähän ovat maantietkin ja vesireitit myös,
mutta ne eivät ole pääomaa. Onnettomuudeksi ei meidän 27 tuhannen
siviilivirkamiehemme joukossa ole _yhtään_ kirjanpitäjää; vaikka
mitäpä hyötyä siitä olisi valtiossa, jossa valtio ja yksityiset
elävät yli varojensa. Valtion tulisi määrätä veroja maksukyvyn eikä
mielivallan mukaan. Mutta nyt; sanotaan vain: täytyy saada kokoon
uusi sotajoukko, ja niin kiskotaan puoli miljaardia. Ajattelehan,
puoli miljaardia, joka on maksettava kymmenessä vuodessa.

-- Mutta maasta-muutto? Mitä arvelet syyksi siihen?

-- Ruotsalaiset eivät viihdy; kaikki tyynni on tympäisevää;
heidän on ikävä istua yksin sydänmaissa; heillä ei ole mitään
yhteenkuuluvaisuustunnetta, senvuoksi että kansa ei ole yhtäläistä.
Koko aateli, yläluokka ja keskisääty ovat suurimmaksi osaksi maahan
muuttaneita ulkomaalaisia, jotka ovat kätkeytyneet ruotsalaisten
nimien taa. Nämä muodostavat feodaalisen virkamiesvaltion ja
kiskovat palkkansa helooteilta. Päästä virkamieheksi ja saada eläke,
sehän on jokaisen "paremman ihmisen" ihanne. Yliopistot ovat vain
kouluja virkatutkintoja varten ja eräässä yliopistossa on sama määrä
dosentteja kuin ylioppilaita yhdessä tiedekunnassa. Ylioppilaat
pysyvät yhä vanhoillisten poikien muodostamana etuoikeutettuna
luokkana, jotka edustavat kansaa juomatilaisuuksissa (poikkeuksia
lukuunottamatta.) Mutta on muutakin, mikä hajoittaa. Vanha
maakuntaeristyväisyys on sellainen, ja se ilmenee vielä yliopistojen
osakunnissa, mihin kaikki vanha roska kokoontuu. He kadehtivat ja
vihaavat toisiaan, ja viranylennyksiä toivovan papiston etenkin sitoo
syntyperäoikeus maakuntaan. Virastoista huomaat, että jos esimies on
esimerkiksi smålantilainen, niin ryntäävät smålantilaiset heti siihen
virastoon; ja pääkaupungissa on seuroja, missä maakuntaintoilijat
lyöttäytyvät yhteen "edistääkseen yhteisiä rientoja", valtiopäivillä
istutaan sijoittuneina maakuntien mukaan, ja Ruotsin Akatemian
jäsenet valittiin yhteen aikaan eteläruotsalaisen syntyperäoikeuden
mukaan, niin että tuota loistavaa laitosta sanottiin, leikillä
tietysti, Skånen Akatemiaksi. -- Niin, on niin paljon moskaa, mikä
tekee täällä elämän sietämättömäksi. Kukaan ei tunne olevansa
kotonaan; jokainen on vihollinen vihollisen maassa; kukaan ei
uskalla tehdä mitään, sillä hän tulee estetyksi; ainoa tarmonilmaisu
on huomattavissa silloin, kun on estettävä jotakin. Niiden, jotka
tahtovat tehdä jotakin, täytyy etsiä toinen maa, ja senvuoksi
tarmokkaat muuttavat, mutta estäjät jäävät: se on liian pirullista!

       *       *       *       *       *

Alkoi tuulla Blockhustullin luona, ja toimittaja painautui alas
peräsalonkiin. Siellä hän näki nukkuvan herran, joka oli kääntyneenä
selin salonkiin; hartiain suunnattomasta leveydestä hän huomasi
heti, että se oli lankomies, Storön kirkkoherra, jota hän nyt ei
ollut halukas tapaamaan. Senvuoksi hän seurasi esimerkkiä, kellistyi
vastapäätä olevalle sohvalle, ja käänsi selkänsä.

       *       *       *       *       *

Mutta lankomiesten maatessa peräsalongissa istuivat tohtori Borg ja
hänen kälynsä Brita, toimittajan vaimo, tupakkahytissä ja puhelivat.
He tiesivät kyllä toisten läsnäolon laivassa, mutta eivät halunneet
tavata heitä.

-- Tästä ei päästä muutoin kuin aika romahduksella! jatkoi tohtori,
ja sinä, Brita, heität pommin!

-- Niin, ystäväiseni, vastasi rouva mitä hyväntahtoisimmalla
autiudella, olen jo heittänyt pommejani niin monta vuotta, että minun
täytyy käydä käsiksi dynamiittiin. Gustaf vanhoillisvapaamielisine
aatteineen on pahin vihollisemme; hän ei ymmärrä mitään siitä
suuresta, mitä nyt tapahtuu maailmassa; hän tosin omaksui teoriat
kerran, mutta kun yksi ainoa ajatus olisi toteutettava, yksi ainoakin
hänen nuoruutensa ihanteista, silloin hän pettää.

-- Aivan niin: senvuoksi meidän täytyy nolata hänet; hänen
pitää erota ja luovuttaa johto määrätystä vuokrasummasta sinun
Holgerillesi; jos hän tahtoo yhä edelleen kirjoittaa lehteen, niin
antaa hänen kirjoittaa, mutta päällikön tarkastuksen alaisena.

-- Kunhan ei Holger vain ole liian nahjusmainen!
Insinöörintaipumuksistaan huolimatta on hänellä vielä perinnäiset
heikkoutensa...

-- Ne minä kyllä kynin pois, ja sinä, joka olet ehdottomasti
tunteeton, voit olla apuna. Solmikaamme liitto keskenämme, niin
saamme jotakin aikaan.

-- Tehkäämme se, vastasi Brita kasvoillaan suruton ihmisystävällinen
ilmeensä, mutta silloin meidän täytyy hieroa sovintoa. Sinun täytyy
yhtyä minun naisasiaani.

-- Tiedäthän, että sen teen, mikäli se pysyy oikeuden rajoissa,
mutta vääryyksiin en suostu. Yhdyn taisteluusi, joka tarkoittaa
ihmisoikeuksien hankkimista palkollisille, työläisnaisten
palkkaehtojen parantamista, tyttöjen vapauttamista toimettomuudesta
ja turhuudesta; kannatan vapaita suhteita, jotka ovat laillisen
edesvastuun alaisia; mutta en vapaata rakkautta avioliitossa, sillä
se on miehen orjuutusta, vallankin kun hän saa toisten lapsia
papinkirjaansa; en kannata naineen naisen omistusoikeutta, joka
vapauttaa naisen käyttämästä omaisuuttaan perheen hyväksi, mutta
pysyttää miehen omaisuuden yhteisenä.

-- Mutta vaimon työ kotona? Eikö hän saisi siitä maksua.

-- Mitä työtä se on? Oletko sinä milloinkaan tehnyt työtä kotona?
Sinä olet jaellut käskyjä, jotka Gustafin palkkaamat palvelijat ovat
täyttäneet. Mutta hän on elättänyt sinut, vaatettanut sinut ja sinun
lapsesi ja palkollisesi. Sinä puhut hölynpölyä!

-- Mutta köyhät pesijättäret, jotka ansaitsevat itse, eivätkö he saa
pitää rahojaan, vai onko heidän annettava ne miehen juotavaksi?

-- Kun mies ei saa pitää kurjaa palkkaansa, vaan hänen täytyy antaa
se perheelle, niin on naisenkin palkka lankeava kodin hyväksi. Etkö
ymmärrä, että mies on muutoin orja, ja orjuutta vastaan on itse
vanhoillisvapaamielinen Gustafkin saarnannut? Oletko sitäpaitsi
nähnyt yhtään pesijätärtä, joka on antanut miehen juoda rahansa?
Jos olet nähnyt, niin oli se kaiketi hänen tahtonsa, ja jos se on
hänen tahtonsa, niin ei mikään lainlaadinta voi estää sitä. Sinä
esimerkiksi käännät, etkä hoida taloutta, ja ryyppäät palkkiosi,
se on kuljet ja kylvät ne juhlimisiin, jolla aikaa Gustaf palkkaa
sijaasi palvelijoita. Onko se sinusta oikeudenmukaista, tai onko
sinusta naisen asema sorrettu? Silloin sinä olet pölkkypää, enkä minä
voi hieroa kanssasi sovintoa. Brita vapisi kiukusta, mutta ei saanut
päästään näitä entisiltä ajoilta periytyneitä tuhmuuksia, jolloin
mielistely vaati, että miehen oli uhrattava kaikki ihanteille.
Tohtori, joka oli vapautunut kaikesta vanhasta ennakkoluulosta,
katsoi, että hetki oli tullut puhua suunsa puhtaaksi ja päästä
selville kälyn päähänpistoista.

-- Ja se seikka, että naiselle yleensä maksetaan vähemmän, jatkoi
hän, riippuu siitä tärkeästä tosiasiasta, ettei hänen tarvitse
maksaa rakkauttaan, vaan saa siitä tavalla tai toisella itse maksun.
Laki näet tuomitsee vain miehen avustamaan lapsen kasvatusta, eikä
milloinkaan naista, jolla kuitenkin on suurin ilo äitiydestä,
ja jonka omistusoikeus lapseen nähden on eittämätön! -- Niin,
ja sitten sinä tahdot poistaa ammattihaureuden! Tiedätkö mitä
tarkoitat ammattihaureudella? Jos tarkoitat sillä lääkärin hoitoa,
niin olet säälimätön tahtoessasi poistaa sen! Jos taas tarkoitat
sitä tosiasiaa, että joukko naisia harjoittaa sukupuolielämää
ammattinaan, niin ei laki voi ehkäistä sitä, sillä salaisimpaan
ja arkaluontoisimpaan ei laki voi puuttua! Mutta te ette tahdo
milloinkaan vastata kysymykseen, vaan ryömitte rottien lailla kolosta
toiseen. Poliisihan koettaa tarkastuksella rajoittaa ammattihaureutta
ja peloittaa sillä sen harjoittamista; työskentelee siis teidän
tarkoitusperienne hyväksi, mutta tehän työskentelette ehkäisykeinoja
vastaan. Mitä te tahdotte? Sitä ette itsekään tiedä! Senvuoksi teidän
jaarittelunne on paljasta roskaa! -- Vieläkö muuta? Äänioikeus? Ensin
miehille; sitten nähdään, kunhan olette käyneet oikeudenmukaisiksi ja
saaneet järkeä päähänne.

-- Ja sinä tahdot, että minä työskentelisin kanssasi?

-- Niin, kaikissa niissä kohdin mistä olemme yksimielisiä, ja
kaikissa pyrkimyksissäsi, jotka ansaitsevat kunnioitusta, ja
joille tiedät minun antavan arvoa! Mutta minä en tahdo apuasi
suorasukaisessa asiassa auttaakseni sinua vastapalkkioksi
vääryydessä. Kun sinä, joka olet kotisi hallitsija, tahdot esiintyä
orjana, niin minä pidän sinua pettäjänä, jota syljen vasten silmiä!
Sen tiedät jo ennestään, Brita!

Brita rouva oli liian hyväluontoinen suuttuakseen niin vähästä, ja
hänen uskonsa heidän yhteiseen suureen asiaansa niin vahva, että hän
piti hyvänään ja päätti puheen tavanmukaisella loppulauseellaan:

-- Niin, katsopas, tässä kysymyksessä me emme tule milloinkaan
ymmärtämään toisiamme.

Mutta tohtori ei tyytynyt pelkkiin puheisiin, vaan tahtoi ratkaisevaa
vastausta ja sanoi senvuoksi:

-- Kyllä minä sinut ymmärrän, ystäväiseni, mutta sinä et ymmärrä,
mitä minä sanon, ja se on sinun vikasi.

Keskustelu olisi jälleen alkanut alusta, ellei Storön kirkkoherra,
Brita rouvan veli, olisi astunut tupakkahuoneeseen: Musta,
hirvittävän näköinen jättiläinen, kintereillään vanha ränstynyt koira.

-- Siinä tulee Petter pirskottimineen, sanoi tohtori; ja
selvittääkseen vertausta, nosti Fylaks takajalkaansa.

Brita rouva, joka katsoi velvollisuudekseen olla eläinten ystävä,
piti aina Fylaksin puolta, ja oli heti puolustukseen valmis.

-- Niin, Henrik on se mies, joka ei rakasta sukulaisiaan.

-- Häpeä, minä en ole koirien sukulainen, ja minä vihaan kaikkea
eläimellistä, niin itsessäni kuin muissakin. Nyt olisi Petter
velvollinen noutamaan rievun ja kuivaamaan kannen, jos lakia ja
oikeutta olisi maassa...

-- Äh, sinä olet ankara viatonta eläintä kohtaan, väitti kirkkoherra
vastaan...

-- En, mutta sinulle minä olen ankara, joka tuot eläimiä ihmisten
seuraan; itse sinä et uskalla haukkua ja purra, mutta hyödyttömän
eläimesi annat sitä tehdä; sinä et uskalla nostaa takajalkaasi, mutta
viaton eläimesi saa tehdä sen. Sinä olet raato; siinä kaikki.

-- No, no, no; suostutteli kirkkoherra; olkaamme armeliaita.

-- Niin, olkaamme armeliaita kanssaihmisiämme kohtaan, älkäämme
ottako leipää lapsilta ja heittäkö sitä koirille; sinä et anna
ropoakaan köyhille; sinä annat muonamiehillesi separeerattua maitoa,
mutta mädälle, haisevalle elukallesi sinä annat kerman, ja se, joka
pitää eläintä, hyödytöntä eläintä ihmistä parempana, hän on itse
mädäntynyt eläin.

-- Oletko nähnyt Gustafia? keskeytti nyt Brita rouva.

-- Hän nukkuu alhaalla peräsalongissa, vastasi kirkkoherra.

Se oli odottamaton uutinen molemmille salaliittolaisille, ja he
vaipuivat molemmat yhteiseen aprikoivaan äänettömyyteen, jota
kirkkoherra käytti hyväkseen ja katsoi ikkunasta, kuinka pitkälle he
olivat ennättäneet. He olivat kanavan suussa, missä aina tuli kysymys
siitä, oliko niin paljon vettä, että laiva saattoi kulkea.

       *       *       *       *       *

Oltiin vain puolen tunnin matkan päässä pääkaupungista, ja sydänmaa
alkoi jo. Milloin näkyi harmaita kivikoita ja vaivaismänniköitä,
lampia ja sisäjärviä, milloin pieniä peltotilkkuja, joissa
maanviljelys tuntui viihtyvän vain näön vuoksi. Maata viljelevät
herrasmiehet elivät koroilla tahi ammateillaan, ja pitivät maatiloja
pääasiallisesti metsästyksen ja kalastuksen vuoksi, tai saadakseen
asua maalla. Ainoa todellinen maanviljelijä oli kirkkoherra, joka
omisti kaksisataa tynnyrinalaa metsätöntä maata, karjan ja meijerin,
elätti hevosia ja teuraseläimiä, kasvatti sikoja ja valmisti munia
uuden järkiperäisen menettelytavan mukaan; hän käytti myöskin
vesimyllyä, omisti laivan osakkeita, rakennutti vuokrattavia
kesähuviloita. Hän oli Storön rikkain mies, ja sielunhoidon hän
jätti kappalaisen ja apulaisensa tehtäväksi; mutta kansliatöihin ja
kirkkoherrantoimeen hän puuttui, sillä hän tahtoi kernaasti hallita
ja sekaantua asioihin.

Ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan hän oli lauhkea kuin lammas, näytti
sävyisältä naudalta, mutta vihollisiaan hän kohteli kuin kiljuva
jalopeura; ja seurakuntaa hän piti ylimalkaan vihollisenaan, etenkin
köyhiä.

-- Köyhiä ei ole olemassakaan, hän sanoi. Laiskoja on! Sairaita ei
ole, on vain sairaiksi tekeytyviä, jotka tahtovat avustusta.

Verotuksessa hän oli terävä kuin partaveitsi, ja osasi vainuta ilmi
salaisia tuloja. Kun koko pitäjä todellakin koetti alituisessa
riidassa vyöryttää veroja toinen toisensa niskoille, niin oteltiin
lautakunnassa kuumimmat ottelut, ja pastori Alroth antoi vakoilla
seurakuntaan muuttaneita. Jos joku osti huvilan, niin otettiin hänen
kaupungintulonsa heti lukuun, jos nimittäin ostaja asui jonkun osan
talvea saarella, sillä silloin hän oli sen asukas. Valitettiin ja
käräjöitiin loppumattomiin; ja käräjillä rovasti istui aina kuin
minäkin yleisenä syyttäjänä, valmiina myöskin milloin tahansa
esiintymään todistajana jos jonkinlaisissa jutuissa. Hän ei ollut
mikään tavallinen pappi, ja hänellä olisi ollut monta vihollista,
ellei hänessä olisi ollut pientä leikillisyyden pisaraa, joka
sai hänet hymyilemään omille ja muiden heikkouksille. Hän oli
maailmanmielinen pappi, mikä kylläkin kuulostaa ristiriitaiselta,
hän kun oli hengenmies, mutta valtiokirkon maailmallistuessa,
jolloin papisto oli muuttunut jonkinlaiseksi maanviljelyksellä
eläväksi ruotujakolaitokseksi, oli meidän hengenmiehistämme tullut
maanviljelijöitä ja meijeristejä, jotka olivat enemmän pakotettuja
härkien ja lehmien hoitoon kuin ihmisten. Hän oli myöskin iloinen
pappi, joka kävi pidoissa; ja hän oli tunnettu seudun parhaaksi
viiranpelaajaksi. Mutta hän ei hairahtunut koskaan, ei juonut
milloinkaan _liiaksi_; petkutti tosin pelissä, mutta oli aina
valmis tunnustamaan joutuessaan kiinni. Hän ei kiroillut eikä
tahtonut esiintyä valistuneena epäilijänä; laski kernaasti leikkiä,
mutta ei hänelle sopimattomista asioista; uskoi sanaan eikä
tehnyt pelkurimaisia myönnytyksiä seurassa. Ajan kysymyksistä ja
levottomuuksista hän ei välittänyt; ei lukenut milloinkaan kirjoja,
mutta seurasi sanomalehdistä päivän politiikkaa, tullikysymystä ja
verojenkorotusta.

Sisarensa Britan kanssa hän hämmästeli leikillään, ja lankomiehen,
toimittajan, kanssa hän oli jotensakin hyvä ystävä. Tohtori Borgista
hän piti senvuoksi, että tämä oli kunnon mies, ja hänen raakuuksiaan
piti pastori leikinlaskuna. Enin antoi hän arvoa tohtorille tämän
varman kannan takia idioottimaisessa naiskysymyksessä, ja soi hänelle
puolestaan anteeksi hänen raivonsa koiria kohtaan. Hänen sukulaisensa
olivat huvilanomistajia, ja hän piti heitä hyvinä naapureina, mutta
ahdisti heitä verotuksessa. Lähintään, eli vaimoaan lapsettomassa
avioliitossa, hän kohteli vaimonaan, kumppanina, talon "sisäosasten"
hallitsijana; mutta voi häntä, jos hän rohkeni astua valtansa rajojen
ulkopuolelle, silloin pastori puolusti paikkaansa. Brita oli kyllä
ollut siellä ja koettanut villitä, mutta silloin oli kirkkoherra,
kotirauhasta välittämättä, nostanut sellaisen metelin, että heidän
oli täytynyt peräytyä.

-- Vaimo rinnallani, mutta ei yläpuolellani! oli hänen
tunnuslauseensa.

Ja hän sanoi sodomiiteiksi niitä miehiä, jotka antoivat naisten
hallita itseään. Mutta sen hän oli myöskin huomannut, että naisten
hyökätessä esiin ei ollut kysymyksessä yhdenvertaisuus, vaan
hirmuvaltaisuus.

-- Tulevaisuuden yhteiskunnassa te ehkä saatte äänioikeuden, hän
sanoi, kun teette kaikki työtä; mutta ette tässä yhteiskunnassa,
jossa olette joukon jatkona.

Sellainen oli Storön pastori Alroth; keskiaikainen prelaatti,
hengellinen virkamies, jolla oli paljon maallista valtaa, rikas mies,
joka omisti suuria maatiloja, ja oli senvuoksi oma suojelijansa, s.o.
asetti itse itsensä kirkkoherrakuntaan, josta sai 30,000 kruunua
palkkaa, jotka kruunut yhteensä hänen omien 20,000 kruunun korkojensa
kanssa pyöristivät hänen vuositulonsa 50,000 kruunuksi.

       *       *       *       *       *

Kanavan suussa huomattiin kuitenkin, että vesi oli matalalla;
senvuoksi perämies alkoi komentaa tuota tavanmukaista meritemppua.

-- Matkustajat alihankaan!

Se oli ensimmäinen temppu; mutta kun kaikki eivät tienneet, missä
alihanka oli, menivät muutamat ylihankaan.

Kun humalainen perämies -- hän oli aina humalassa ja silmät punaisina
kuin särjellä -- huusi ylihankaan, niin ymmärsi syrjäinenkin asian
oikean laadun ja sen seikan, että oli siirryttävä samalle puolelle.
Siitä laiva kallistui ikäänkuin se olisi ollut keikahtamaisillaan
kumoon, mutta pääsi kuitenkin mairitellen kappaleen matkaa eteenpäin
kaislikon laitaa, jossa polakoukut kumartuivat laivan vanavedessä.

-- Miksi kanavaa ei ruopata? kysyi Brita rouva viattomasti.

-- Siksi, vastasi tohtori, että jos ruopattaisiin, niin ilmestyisi
heti nopeakulkuinen kilpailija vesille, ja sitä eivät tämän lotjan
osakkeenomistajat tahdo. Vai kuinka, Petter?

Pastori ei tahtonut kieltää eikä myöntää, vaan virkkoi:

-- Eiköhän Gustafin nivuslihoihin koske alhaalla peräsalongissa! Hän
on sangen raskas, ja perämiehen pitäisi mennä alas "asettelemaan"
häntä.

Nyt sattui tohtori astumaan polakoukkuja kurkistelevan Fylaksin
käpälille, ja tämä ulahti kauhun ulvontaan, johon Brita yhtyi:

-- Sinä olet raakalainen! huusi hän tohtorille.

-- Se on valhe, ystäväiseni, vastasi tohtori; en kiduta milloinkaan
eläintä, en edes onkimatoa, mutta teidän eläimenne kiduttavat minua
olemalla tielläni ja ulvomalla.

Kanavamatka oli suoritettu, ja merenhaara avautui eteen. Laituri
seurasi laituria, ja joka kerran kun poikettiin maihin, oli tilaisuus
tehdä jokin huomautus, antaa selitys asukkaista. Ne olivat ikäänkuin
turvapaikkoja, toisinaan sellaisten ihmisten piilopaikkoja, jotka
olivat vetäytyneet pois maailman hälinästä. Toinen tarina ei ollut
toisensa kaltainen, ja tähän sydänmaahan, puolen tunnin päähän
Tukholmasta, he olivat asettuneet, enimmäkseen ehkä tunteakseen meren
läheisyyden, ainoan suuren, mitä Ruotsin tiherretyssä luonnossa on.
Ne olivat jokapäiväisiä murhenäytelmiä, joiden viimeinen näytös
suoritettiin täällä. Hävitetyt omaisuudet, murtuneet perhekohtalot,
rangaistut tai rankaisemattomat harha-askeleet, loukattu kunnianhimo,
suru ja kaipaus, kaikkinainen kurjuus oli kokoontunut näihin
harmaiden kivimäkien välissä oleviin vihreihin laaksonnotkelmiin.
Asioista tietoiset, jotka kulkivat tätä vesireittiä, tunsivat
käyvänsä ohi elämän kaiken katkeruuden, ja ahdistuksen ohella heräsi
mielihyvän tunne siitä, että itse oli ulkopuolella. Pastori, joka
tiesi enin, puhui vähimmän, mutta tohtori oli uupumatta äänessä:

-- Katsokaa, tuolla seisoo tuo vanha pederasti laiturillaan ja vartoo
sanomalehteä. Sinä Brita, joka tutkit sosiaalista kysymystä, voitko
selittää pederastian syyt, ja voitko sanoa minulle, miksi niin
moni mies meidän piirissämme antaa tehdä itsestään sen suuntaisia
viittauksia?

-- Sitä en voi, enkä tahdo puhua siitä, vastasi Brita rouva
turhia kainostelematta, mutta osoittamatta myöskään vähintäkään
mielenkiintoa.

-- Sellaisista asioista ei puhuta, keskeytti pastori.

-- Siinähän juuri on onnettomuus, sanoi tohtori, että tärkeimpiä
kysymyksiä ei saada selvitellä. Murhasta ja murhapoltosta,
varkaudesta ja väärennyksistä saadaan puhua äänekkäästi
alaoikeudessa, missä laki säätää suullisen kuulustelun, mutta näistä
asioista ei saa edes kirjoittaa!

-- Inhimillinen häveliäisyys vaatii tässä vaikenemaan, väitti pastori
vastaan.

-- Silloin pitäisi tuomaria hävettää kuulla murhasta ja
varkaudesta myöskin. Ei, te olette höperöitä, tai tahdotte näyttää
paremmilta kuin olette. Te olette ihan selittämättömiä! Itse
teko on rankaisematon, mutta jos joku runoilija kuvaa ylevästi
synnyttämistilaisuuden ensimmäisen kohtauksen, niin tahdotte
heittää hänet vankilaan. Nuorison takia! Irstaan nuorison, joka
ei leikkaa nimiään puihin, vaan piirtää koko salaisuuden pitkin
nurkkia ja seiniä. Minä en ymmärrä teitä, mutta en tahdo sanoa
teitä teeskentelijöiksi, sillä en tiedä, mitä se on! Sinä, Petter,
et tahtoisi käyttäytyä sopimattomasti katukäytävällä, mutta sinun
koirarakkisi saa loukata kauneudenaistia lapsilauman nähden, ja sinä
seisot ja katselet kaikkea rauhallisesti! Hyi hitto!

-- Kas nyt hän on taas koirien kimpussa, keskeytti Brita rouva; se on
hänen ainainen puheenaiheensa.

-- Niin on, kun te laahaatte likaiset eläimenne ihmisten pariin ja
annatte niiden ottaa osaa keskusteluun, niin saatte sanan sanasta,
kaksi parhaasta.

-- Likaisia? Kissojen jälkeen ei ole sen puhtaampia eläimiä, katso
niiden turkkia...

-- Katso sinä hamettasi, Brita, kirkui tohtori, katso Fylaksin
pirskotinta!

Fylaks oli todellakin tutkinut Brita rouvan kaupunginhametta ja
nostanut takajalkaansa.

Kuin ampiaisen pistämänä hypähti rouva pystyyn; punainen töyhtö hänen
hatussaan vapisi kuin kaurakimppu tuulessa, hänen kasvonsa kuvastivat
yhdellä erää kaikkia mahdollisia mielenliikutuksia; raivoa nolauksen,
epätoivoa hävityksen, häpeää nöyryytyksen johdosta, mihin sekaantui
ystävällinen hymy, joka vielä kuolossakin tahtoi ilmaista myötätuntoa
viatonta eläintä kohtaan.

-- Miksi sinä et kurita eläintäsi? karjui tohtori, joka kuitenkin
tahtoi pitää loukatun ja häväistyn ihmisen puolta.

-- En voi, eläinsuojeluyhdistys tulee väliin! viisasteli pastori.

-- Yhdistys voi olla oikeassa, jos nimittäin keppi sen sijaan saisi
tanssia sinun selässäsi; mutta minä tiedän, että sinä et uskalla
kohottaa keppiä Fylaksia vastaan, sillä silloin sen ikenet menisivät
irviin; ja silloin se on herra ja sinä olet koira! Senkin saakelin
itsekäs nauta!

Näin sanoen hän läksi tupakkahuoneesta ja paukahutti oven kiinni
perässään.

Oli saavuttu aavalle ulapalle ja tohtori meni peräkannelle
vilvoittelemaan.

Siellä hän näki tukkukauppias Levin, joka myöskin omisti huvilan
Storössä, sekä Britan kolmannen pojan, jolla oli eräs pastori
Alrothin ulkotila vuokralla.

Tohtorin täytyi ensin purkaa mielensä, ennenkuin aloitti toisen
puheenaineen, ja Isak oli uskollinen sielu, johon hän saattoi
tyhjentää närkästyksensä.

-- Ajattele noita saakeleita! Naiset ovat liittoutuneet eläinten
kanssa; eläin saa purra minua, mutta jos minä puolustaudun
potkaisemalla, niin joudun vankilaan. Onko maailman loppu käsissä,
vai mitä tämä on? Ja nämä eläin-naiset kuvataan ihmiskunnan
hyväntekijöiksi, kohotetaan elämäkerroissa jättiläisneroiksi...

-- Niin, sanoi Isak, siinä seuraukset zooloogisesta
maailmankäsityksestä, eläinlääkäripsykologiasta, demokraattisten
periaatteitten ulottamisesta eläimiin saakka. Kaikki on samanlaista,
kaikki ovat yhdenvertaisia...

-- Mitkä pässinpäät ovat voineet tehdä niin järjettömiä
johtopäätöksiä? Jos ihminen on eläinasteikon huippu, niin on hän
kai hallitseva eläimiä, se on johdonmukaista. -- -- -- Mutta
se on mädäntymismerkki, kun pienet tai suuret eläimet pääsevät
valtaan; bakteriot tai koirat, yhdentekevää; basillia vastaan saan
puolustautua, mutta en koiraa? Tiedättekö, kaikki tyynni on ihan
mätää!

Isak huomasi hetken keskeytykseen sopivaksi, ja sanoi sivumennen:

-- Andersin mielestä on maanviljelyskin mätää!

-- En tahdo sanoa mätää, mutta kyllä on päin mäntyä maanviljelyskin,
se on vissi. Eikö maasta ole imetty mehu, kun emme voi lannoittaa
sitä tuottamatta ulkoa lannoitusaineita? Tiedättekö, että Ruotsi
osti yhtenä vuonna 60 miljoonaa kiloa keinotekoista lannoitusainetta
ulkomailta? Tiedättekö sen? Ja luuletteko, että se lyö leiville? --
Me emme voi ruokkia edes karjaamme: tiedättekö, että olemme ostaneet
yhtenä vuonna 90 miljoonaa kiloa leseitä ja öljykakkuja. Me emme voi
kylvää ostamatta siementä ulkomailta; 16 miljoonaa kiloa siementä
vuodessa ulkomailta. Akat, jotka ennen hoitivat kanoja, eivät viitsi
tehdä sitä enää, vaan me ostamme 20 miljoonaa munaa vuodessa,
oikeammin 27, mutta me viemme todellakin maasta 7 miljoonaa.

-- No, kuinkas on sitten viljan laita? viskasi Isak kalikkansa jo
sytytettyyn tullitakkaan?

-- Älkää puhuko siitä! 132 miljoonaa kiloa vehnää yhtenä vuonna,
mitäs sanotte siitä?

-- Tasaan sen maastaviennillä, sanoi Isak.

-- Sinä et voi tasata 132 miljoonaa kiloa maahan tuotua vehnää 18
_tuhannella_ maastaviedyllä, vaikkapa ottaisit lukuun 27 miljoonaa
kiloa maastavietyä kauraakin; ja sitäpaitsi sinä olet tuonut maahan
92 miljoonaa ruista ja 27 miljoonaa maissia, kaikki kiloissa! Millä
Ruotsi elää?

-- Puulla ja raudalla!

-- Ei, Norlannissa ei ole enää jäljellä yhtään jättiläishirttä, ei
yhtään mastopuuta, sanovat jotkut; toiset väittävät sitä valheeksi;
vastaus riippuu siitä, mikä vaaliyhdistykselle on edullista sillä
hetkellä; me viemme maasta vain kaivoskeppejä ja "lastikkoja" sanoo
sahanomistaja, jos hän on vasemmistolainen, mutta kieltää sen, jos on
oikeistolainen.

-- Entäs rauta sitten?

-- Me viemme maasta rautaa, se on totta, mutta me tuomme sitä myöskin
maahan; kankirautaa on viety maasta 162 miljoonaa kiloa, mutta
tuotu 21 miljoonaa; 91 miljoonaa kiloa valurautaa on viety, mutta
50 miljoonaa on tuotu, ja me olemme ostaneet 55 miljoonaa kiloa
rautatienkiskoja ulkomailta yhden vuoden kuluessa. Millä Ruotsi elää?

-- Keinottelulla! vastasi tohtori Borg arvelematta.

Isak hymyili.

-- Niin, keinottelulla, mutta sellainen päättyy tavallisesti aika
romahduksella, kun korkoja ei voida maksaa, ja toisinaan se päättyy
tyrmällä, jos velallinen on huomattu huolimattomaksi. Ajatelkaahan,
jos koko Ruotsi pistettäisiin huolimattomana velallisena salpojen taa?

-- Niin, vastasi tohtori, kerran oli Arvid Falk sitä mieltä
seisoessaan vielä vartiossa ja saarnatessaan kuuroille korville.

-- Kumma mies tuo Falk, joka viimein joutui taisteluun itseään
vastaan... huomautti Isak.

-- Ei minun nähdäkseni, keskeytti tohtori. Hän kokeili
katsantokannoilla, ja tunnontarkkana kokeilijana hän pani toimeen
tarkistuskokeita, asettui koetteeksi vastustajan puolelle, rupesi
korjausluvussa vastalukijaksi, tarkisti laskelman alhaalta ylöspäin,
ja kun vastakoe johti kielteisiin tuloksiin, palasi hän takaisin
koeteltuun lähtökohtaan. Tätä te ette käsitä. Mutta Falk olisi
suoriutunut tästä käyttämällä Kierkegaardin menettelytapaa. Tämä
loi kirjailijapersonallisuuksia ja esiintyi joka kerran uudella
salanimellä. Victor Eremita on toinen kuin Johannes Climacus;
Constantin Constantius ei ole Johannes de Silentio, mutta ne kaikki
yhteensä muodostavat Sören Kierkegaardin. Falk oli elävältäleikkaaja,
joka kokeili omalla sielullaan, kulki aina haavat avoimina,
kunnes antoi henkensä tietämisen puolesta, en tahdo käyttää tuota
väärinkäytettyä sanaa totuus. Ja jos hänen kootut teoksensa
ilmestyisivät kerran, niin ei olisi muutettava sanaakaan, vaan
kaikki ristiriitaisuudet koottava yhteen ja merkittävä Kierkegaardin
yhteisellä nimityksellä: Asteita elämän polulla.

Nyt laski laiva Kirkkolahteen, ja matkustajien täytyi kohdata
toisensa maihin noustessa, niin ystävien kuin vihollistenkin.



NELJÄS LUKU

Toimittaja


Toimittaja Gustaf Borg oli syntynyt Bergslagenissa aatelisista
vanhemmista. Isä oli nimismies, ja piti ankarasti kiinni
aateluudestaan; kasvatti poikansa jonkun verran ylpeiksi, mikä eristi
heidät keskisäädystä, valmistamatta heille pääsyä yläluokkaan. Pojat,
Gustaf ja Henrik, opiskelivat Vesterisin kimnaasissa ja olivat
muutamien ylhäisaatelin jälkeläisten tovereita, mutta nämä eivät
tahtoneet lähestyä, he eivät olleet tietävinään Borgien aateluudesta.

Nimismiehen pojat varttuivat kuitenkin; olivat yksinkertaisia
ulkoasultaan, mutta etusormissa kantasormukset ja kruunut
parranajovehkeissä he huolehtivat käytöksestään, pysyttelivät
pinnalla, kuten sanotaan, ja olivat päättäneet aateloida nimen
tiedoilla ja edistymisellä.

Mutta kun se aika teki tuloaan, jolloin aateli piti "poistettaman",
tuli Gustaf ylioppilaaksi.

Hän matkusti Upsalaan ja kävi kuraattorin luona kirjoittautumassa
osakuntaan. Siihen aikaan oli ylioppilasluettelossa jokaisen
aatelisnimen jälkeen nob. (nobilis).

Kun nyt kuraattori kirjoitti Borgin nimen nimikirjaan, unohti hän
piirtää perään nob.

Gustaf Borg tulistui ja kysyi, aikoiko kuraattori riistää hänen
perunsa ja omansa, hänen traditsiooninsa ja perhekunniansa.

Kuraattori pysyttelihe rauhallisena, mutta kysyi:

-- Onko Borg todellakin ruotsalainen aatelismies?

-- Todellakin? Mitä se on? Eikö minun nimeni ole aateliskalenterissa?

Kuraattori, joka itse oli aatelismies ja tunsi ammattikunnan
salaisuudet, vastasi silmäänsä vilkuttaen:

-- On: aateliskalenterissa!

-- Entä sitten? kysyi Gustaf edelleen.

-- Niin, nähkääpäs, aateliskalenteri on _vain_ kirja, mutta
sukuluettelot, ne ovat toista. Eikö herra tunne sukuluetteloja,
Anrepin sukuluetteloja?

-- En, minä en ole nähnyt niitä, mutta jokin häväistyskirja se taitaa
olla.

-- Katsokaammehan sitä sitten, vastasi kuraattori ja otti erään
nidoksen kirjoituspöydältään. -- Tämä on merkillinen kirja; sitä
alettiin julkaista kauan sitten ja viimeinen vihko ilmestyi
vast'ikään. Kirja tuli kuin käskystä; ja ehkäpä juuri se sulkee
Ritarihuoneen -- katsokaammepa nyt: B; B, O; Borg. Aatelissuku Borg
numero 1570. Jäljessä on risti ja se merkitsee sitä, että suku on
kuollut.

Nuori ylioppilas tunsi todellakin kuolevansa; ja hän vaipui tuolille
istumaan. Mutta toinnuttuaan hän koetti tarttua oljenkorteen:

-- Silloin me olemme adopteerattuja!

-- Ruotsin laki ei myönnä adopteerausta, ja herra kai ymmärtänee,
että jos voisi täten tulla aateloiduksi, niin antaisi jokainen rikas
tukkukauppias köyhän rappiolla olevan aatelismiehen adopteerata
itsensä vähäpätöisestä summasta. Niin, tehän tiedätte, että
ritarihuonelippuja eli valtakirjoja myödään juuri nyt.

Gustaf Borg hypisteli kantasormustaan ja teki vielä hyökkäyksen:

-- En voi käsittää tätä; isäni on syytön, sillä hän on ehdottomasti
rehellinen!

-- Sitä en ole kieltänyt, mutta esi-isäin pahat teot käyvät
perintönä, ja jos tahdotte nähdä jotain hullunkurista, niin
silmäilkäämmepä erästä kiivainta Ritarihuoneen puhujaa, joka
taistelee perunsa ja omansa puolesta. Kas tässähän se onkin;
suvun aateloi Englannin Kuningas Kaarle I käydessään Dublinissa
1652. Nyt mestattiin Kaarle I, kuten tunnettua, 1649, joten hänen
käyntiään Irlannissa 1652 täytyy sanoa päättömäksi, mutta vieläkin
päättömämmäksi sitä, että hän aateloi kapinallisen irlantilaisen.
Näettekös juuri tällaiset seikat ovat tehneet meidän aatelimme
epäilyttäväksi, ja etenkin kaikki nämä ulkomaalaiset sukuluettelot
ovat sangen ontuvia. Oletteko kuulleet, millainen sukuperä meidän
Ritarihuoneen-sankarillamme on? Luen koetteeksi muutamia 42
luetellusta. "Felimlomkóode Kingissä; Ferghis Avrenoud (skottilaisten
kuningas); Eochy; Collumium." -- Mitä arvelette Collumiumista! Joko on
jäljentäjä sotkeutunut tai on joku tekaissut nimen. Siitä ei herran
tule olla pahoillaan, sillä kohta on parempi olla Anderson kuin
Gyllensparre; silloin ei kukaan käy nuuskimassa toisen papinkirjaa
eikä penkomassa vuoteita, kuten tämä Anrep tekee. Ajatelkaahan,
herraseni, että eräs kirjanpainaja pahus on laskenut, että 60 sukua
on syntynyt aviottomassa vuoteessa, tai polveutuvat ne poikamiehen
sohvalta. Ja että meidän suurimmat Ritarihuone-sankarimme ovat
ulkomaalaisia; että uudistusministeriössä istuu hollantilaisia,
saksalaisia, kaiken maailman kansaa; ja jos laskemme äidinpuolelta,
niin saamme Afrikan ja Aasian mukaan. Curry Treffenberg, tuo
naurettava isänmaanystävä on mustalainen; ja lähetyskunnansihteeri
--sky on puolalainen. Niin että älkäämme olko siitä pahoillamme. --
Kuitenkin; nyt en kirjoita nobilista tai nob'ia, josta Thackeray on
johtanut sanan: snobbi! sitäpaitsi!

Tämä oli väkivaltainen isku nuorelle ylioppilaalle; hän viskasi
kantasormuksen nurkkaan, matkusti kotia isänsä luo ja sadatteli
niitä, jotka olivat saaneet hänet esiintymään väärällä kantakirjalla.
Isä havaittiin syyttömäksi, mutta kantasormuksensa hän piti.
Ritarihuoneella toimeenpannussa tarkastuksessa hänelle neuvottiin
Vaakunakirjaa varmana lähteenä; ja sen mukaan oli vaakuna ollut
poissa sata vuotta, mutta toisen sadan vuoden kuluttua se oli tuotu
varkain sinne jälleen.

-- He ovat petkuttaneet tietysti, keskeytti Ritarihuoneen
vahtimestari, joka oli tottunut tuollaisiin temppuihin.

Mutta Gustaf Borg ja hänen veljensä Henrik kulkivat häpeissään
monta vuotta ja tunsivat olevansa kuin väärentäjiä: mutta sitten he
suoristausivat, ja saivat sellaisen vastenmielisyyden kaikkea väärää
kohtaan, että he asettuivat täydellisesti niiden puolelle, jotka
60-luvun lopulla vaativat vanhan hutiloimistyön tarkastusta sekä
valtion ja kirkon että yhteiskunnan alalla.

Upsalan yliopistossa kävi Gustaf Borgin niinkuin niin monen muunkin
sillä aikakaudella. Hän tunsi vaipuvansa alkuaikaan ja epävapauteen:
ilmakehä oli niin täydellisesti eroava kaikesta siitä, mitä hän oli
uneksinut; ylhäältäpäin painostus niin sietämätön, siksi että sen
alkuperää ei tuntenut. Nämä opettajat, joiden käsissä oli hänen
kohtalonsa ja tulevaisuutensa, määräsivät mitä hänen tuli ajatella ja
tuntea, mutta opettajain hirmuvaltaa seurasi tovereiden hirmuvalta.
Ylioppilaskunta oli _toisen_ hirmuvaltiaan nimi. Osakunta oli toisen.
Nämä laativat julistuksia, lähettivät matelevaisia sähkösanomia
suuruuksille, joita hän ei kunnioittanut, päinvastoin. Osakunta
valitsi kunniajäseniä, joiden alaisena hän ei katsonut kunniakseen
olla, mutta tämä tapahtui osakunnan nimessä, siis myöskin hänen,
vastoin hänen tahtoaan.

Marraskuun 30 päivänä hän oli tunteva kuilun itsensä ja muiden
välillä. Oli juhlittava Kaarle XII:tta, ja hän seisoi muun
ylioppilaskunnan mukana ja kuuli ylistettävän jätkä-kuninkaan
"siveellistä suuruutta".

Häntä raivostutti, ja kun osakunnalla oli illalla kekkerit, astui hän
pöydän ääreen, ja pyysi saada panna vastalauseensa Kaarle XII:nnen
puhujan lausunnoihin. Hän ei käsittänyt itsekään, miten sai sanat
suuhunsa; mutta hänellä oli täysiparta ja mahtava Bergslagin-ääni,
joka vaikutti valtavasti noihin enimmäkseen parrattomiin
nuorukaisiin, ja hän tunsi noudattavansa vaatimusta, joka oli
vastustamaton ja vaikutti senvuoksi vastustamattomasti; jotenkin
tähän tapaan sattuivat hänen sanansa:

-- Kansa, joka vaalii suuria muistojaan, menettelee tosin oikein;
mutta voi sitä, joka sanoo väärää oikeaksi ja pahaa hyväksi. Te
olette suitsuttaneet tänä iltana pahan miehen kunniaksi, ja se on
häpeällistä. Kuolleethan eivät ole olevaisia, he ovat varjoja, ja
olemattomistahan ei pitäisi puhua. Sanotaan tosin, että me teoissamme
elämme kuoltuammekin, mutta en tiedä yhtään Kaarle XII:nnen tekoa,
mikä saisi hänet elämään näennäisesti meidän muistossamme. Olemme
juhlineet tänä iltana Ruotsin tuhoojaa kuin kansallispyhimystä ikään;
niin, te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että hän tuhosi valtakunnan
kaiken mieskuntoisen väen; te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, että
hän ottamalla kansaa tunnottomasti sotaväkeen tuhosi elinkeinot ja
kaupan, sekä saattoi Ruotsin maan rappiotilaan. Te ette ehkä tiedä,
mitä rappiotilassa oleva maa merkitsee, ja mitä autiotila on! Se
merkitsee sitä, että korjataan rikkaruohoa sieltä, mihin kylvettiin
ruista! -- Mutta teidän sankarinne -- ei minun! -- oli maailman
siveettömin ihminen; sillä ken silmäänsä räpäyttämättä uhraa maansa
ja kansansa oman kunnianhimonsa tähden, hän on siveettömin. Ja ken
Kaarle XII:nnen lailla huomaa erehdyksensä, mutta ei tunnusta eikä
korjaa niitä, hän on siveetön.

Ruotsalaiset ovat kuningasmielistä väkeä, jumala paratkoon! Niin
olivat kreikkalaiset ja roomalaisetkin ollessaan vielä villitilassa.
Orjanmieli tahtoo totella, siksi että se on mukavampaa, ja senvuoksi
ruotsalaiset ovat orjamaista kansaa. Meitä on sanottu lakeijoiksi ja
syystä kyllä...

Osakunnansalissa alkoi kuulua muminaa, ja se ärsytti meidän
vuorimiestämme, niin että hän teki päätöksen ja muutti äänilajia.

-- Lakeijoiksi, niin, sillä ruotsalaisen ihanne on päästä
virkamieheksi ja saada eläke, olla mukana jossakin loukossa ja
hallita tottelemalla, tottelemalla esimiestä.

Muminan muuttuessa rytinäksi, tulistui puhuja yhä enemmän, ja
muistaessaan ympäristön, missä liikkui, siirtyi hän leikilliseen
totisuuteen.

-- Valmistaakseen kuninkaalle uskottuja palvelijoita, myöhemmin
luottamusmiehiä, on valtio perustanut yliopiston. Tehän tiedätte,
yhtä hyvin kuin minä, että sen rihkaman tarkoituksena, jota neljä
tiedekuntaa myö täällä vähittäin, on tehdä meidät virkamiehiksi,
sillä jos minusta tulee pappi, notaario, varalehtori tai
piirilääkäri, niin olen joka tapauksessa virkamies. Siinähän ei
olisi mitään muistuttamista, ellei viisaudenlähteen luo olisi niin
vaikea pääsy. En käsitä, miksi viisaus on oleva niin kallista, ellei
joku tahtoisi näyttää minulle, että on vaikeata saada paikkoja.
Tiedättehän, kuinka vaikeata on saada paikka; ei näet haeta paikkaa
hovioikeudessa, kuten etsitään työtä jossakin kaupassa, sinne
kutsutaan. Se riippuu siis kutsusta ja armovalitsemuksesta. Tämä
ihmeellinen vaalitoimitus näyttäikse jo tutkinnoissa. Muutamat
hyvät lukupäät eivät saa tutkintoa suoritetuksi, jotavastoin
monet huonopäiset valmistuvat. Se on ennakoltamääräämistä. Ja
uskokaa minua, että kaikki, mitä täällä opitaan luennoista ja
luentosarjoista, se on ostettavissa kirjakaupoista. Perustamalla
hyvinvarustetun kirjakaupan ja asettamalla asianomaisia
tutkintotoimikuntia voisi sulkea yliopistot, joissa aika hukataan
makailemalla ja ryypätään hermot pilalle. Yliopisto on yhdistelmä
luostarista, kapakasta ja porttolasta; yliopisto on koulu --
ylpeyden, sorron, laiskuuden, kateuden, ryömimisen koulu. Tähän
aikaan, jolloin säädyt poistetaan, olisi oppinut säätykin pyyhittävä
pois. Mitä on oppineisuus? Tänään et tiedä mitään roomalaisesta
oikeudesta, mutta huomenna ostat kirjakaupasta pienen roomalaista
oikeutta käsittelevän kirjan, ja ylihuomenna tiedät, mitä roomalainen
oikeus on. Siinä oppineisuus, josta me niin pöyhkeilemme. Tänään emme
tiedä, että Kaarle XII sulki pastori Boëthiuksen Danvikiin, senvuoksi
että tämä oli saarnannut, kuinka vaarallinen viisitoistavuotias
lurjus oli valtaistuimella, mutta huomenna ostamme Ruotsin historian,
ja tiedämme sen! (Nähkääs minä palasin kuitenkin takaisin aineeseen!)
Tänään emme tiedä, että Kaarle XII oli nöyräpäinen, mutta huomenna
me pyydämme kirjakauppalaskun, ja tiedämme sen! Hyvät herrat, pyydän
esittää maljan hyvin järjestetylle kirjakaupalle ja rajattomalle
luotolle, niin me pääsemme tämänkaltaisista päivistä, jolloin
tietämättömyydestä juhlitaan Ruotsin tuhoojaa, murhapolttajaa,
suur-inkvisiittoria, vääränrahan tekijää Kaarle XII:tta sen
ominaisuuden tähden, mikä häneltä puuttui, nimittäin siveellisen
suuruuden.

Seuraus tästä oli sellainen kuin saattoi arvatakin. Gustaf Borg kävi
mahdottomaksi yliopistossa. Ja senvuoksi hän ei käynyt milloinkaan
luennoilla, vaan hankki itselleen kirjakauppalaskun; valitsi siis
itse opettajansa, ja enimmäkseen ulkomaalaisia, sillä ruotsalaisia ei
ollut. Jokainen ylioppilashan tiesi, että professorit itse ammensivat
tietonsa ulkoa; suurimmat oppikirjathan olivat saksankielisiä,
etenkin lääketieteen, jumaluusopin ja kaunotieteen.

Kolmen vuoden vapaiden tutkimusten jälkeen Gustaf Borg näki nuoremman
veljensä Henrikin astuvan akatemiaan. Kaksi saman pesuuden veljestä,
mutta niin perinpohjin erilaisia. Vanhempi vaalea, kasvot vaalean
täysiparran peitossa, germaanityyppi, polveutui isästä; nuorempi
musta ja kuusitoistavuotiaana mieheksi kehittynyt, valkoinen
afrikalainen, johti selvästi juurensa äidin puolelta, jonka isä oli
ollut jossakin yhteydessä tropiikin kanssa, mikäli traditsioonit
tiesivät kertoa.

Nämä veljekset eivät olleet vetäneet yhtä köyttä. Vanhempi oli
sortanut nuorempaa nuorempana, ja niitä muutamia vuosia, jotka
olivat heidän välillään, ei vanhempi voinut milloinkaan unhoittaa.
Lapsuudesta saakka oli hänelle tullut tavaksi halveksia tuota
poikasta, ylenkatsoa kaikkea, mitä tämä sanoi, kohdella häntä
pölkkypäänä ja niin edespäin; kuten tavallisesti perheissä. Nyt
yliopistossa osoittautui ero vieläkin jyrkemmäksi. Gustaf oli
ruotsalainen ja bergslagilainen, jonkun verran alkuruotsalainen, joka
harrasti isänmaallisuutta, joskaan ei sokeasti, jotavastoin Henrik
eksoottisena ilmiönä ei ollut tunteiltaan ruotsalainen, eikä mahtanut
sille mitään.

Keskusteltaessa esi-isien muistoista, saattoi Henrik lausua
veljelleen tähän tapaan:

-- Minusta on yhtä epärehellistä yhtyä teidän muistoihinne kuin
meidän aatelimmekin oli. Äitini musta isoisä tanssi kanelinuotion
ympärillä päiväntasaajalla, eikä hän voinut mitenkään juhlia
Kaarle XII:tta, yhtä vähän kuin skånelainen voi sydämestään ja
sielustaan yhtyä Kustaa Aadolfin juhlaan, koska Skåne kuului Tanskaan
kolmikymmenvuotisen sodan aikana.

Veli ei jättänyt vastaamatta, vaan virkkoi aina: Lützen.

-- Miksi me juhlimme tappioitamme ja häpeäämme? väitti Henrik silloin
vastaan. Teidän kuninkaanne (hän ei sanonut milloinkaan meidän!)
kaatui Lützenin kentällä, ja katolilaiset juhlivat voittoa; peli
on voitettu, silloin kuin kuningas on kaatunut, ja Wallenstein
ei kaatunut. Lützenin jälkeen ruotsalaiset uudistivat liittonsa
kardinaali Richelieun kanssa ja houkuttelivat Ranskan sotajoukot
Saksaan. Senvuoksi saksalaiset kiroavat ruotsalaisia Lützenin
jälkeen. Ajatelkaahan: saada ranskalaiset ryntäämään maahan;
vetää perivihollinen, gallialainen maahan, jonka piti olla meidän
ystävämme! Senvuoksi minua suututtaa lukiessani teidän jumaloivia
esityksiänne tuosta raa'asta Banér-jätkästä, joka hävitti Saksin ja
otti Böhmiltä pakkoveroa, mutta on kuuluisin pakoretkiensä vuoksi.

Silloin Gustaf tulistui. Kaarle XII ainesta hän oli luopunut, mutta
Kustaa Aadolfiin ja Johan Banériin ei saanut kajota.

-- Oletko sinä ruotsalainen? hän huusi.

-- En, minä olen maailmankansalainen! karjui Henrik.

Gustaf otti Wreden-kiväärin seinältä, ja Henrik paljasti
uplantilaisen rakuunasapelin -- ja sitten he häpesivät; solmivat
vastaiseksi rauhan, jota ei kauan kestänyt.

Mutta oli toisia ja syvällisempiä eroavaisuuksia. Gustaf työskenteli
vanhan uudistamiseksi, mutta Henrik toimi tulevaisuuden hyväksi.

-- Nykyinen vanha on niin mätää, että se ei kestä kosketusta.
Yksinvaltahan on kaikkineen päivineen vanhan hallitusmuodon
armovuosia; se on lahoava itsestään ja muodostava pehkun, josta uusi
on nouseva; sitä ei voi uudistaa, senvuoksi se elää lahjomisilla:
ritarimerkeillä, akatemioilla, viroilla, ylennyksillä. Meillä, joille
on langennut vallankumouksen perintö, on muuta ajateltavaa, ja me
olemme samaa mieltä siitä kuin lääkärit ovat prostitutsioonista:
se on jotakin, jota toistaiseksi ei voi muuttaa, mutta jota täytyy
suvaita -- maison de tolérance, enfin!

Henrik oli ikäänkuin jo syntymässään saanut nämä periaatteet
yhteiskunnan uudestisyntymisen välttämättömyydestä, ja siitä, että
tämä saattoi tapahtua huomaamatta vanhan valtiomuodon vallitessa,
joka viimein heikentyneenä oli luhistuva itsestään.

Veljekset riitelivät, kunnes jättivät akatemian, vanhempi
suorittamatta tutkintoja antautuakseen sanomalehtimieheksi, nuorempi
valmiina lääkärinä.

       *       *       *       *       *

Gustaf Borg perusti sanomalehden pääkaupunkiin, ja Henrik veli otti
osaa siihen. He olivat perineet isänsä ja sijoittaneet omaisuuden
kirjapainoon. Mutta Henrik kartutti omaisuuttaan säästäväisyydellä
ja toimeliaisuudella, niin että hän viimein omisti suurimman osan
sanomalehteä. Veljekset riitelivät, mutta eivät eronneet. Menivät
naimisiin, saivat lapsia, uusia riidanaiheita. Viimein kävivät välit
vuosien kuluessa niin kireiksi, että rikkoutumisen täytyi tapahtua.
Ja nyt se oli tapahtunut.

       *       *       *       *       *

80-luvun maailmankäsitys tai eläinlääkärifilosofia ei ollut
ainakaan hienostanut mieliä, mutta sitä ei voitu pyytääkään; ja
pieni villiytyminen silloin tällöin on vain lepoa. Mahtisanat
olivat: taistelua, taistelua kaikesta; iske puolestasi, kukaan
ei anna ilmaiseksi; ole julkea, niin menestyt. Vanhat, jotka
olivat oppineet toisin, nimittäin että siviät saavat maan periä,
kävivät alussa neuvottomiksi; mutta sitten hekin amerikalaistuivat
ja ryhtyivät taisteluun, niin että koko yhteiskunta oli kahtena
varustautuneena leirinä, joilla oli yhteisenä tunnussanana: kaikki
keinot ovat luvallisia! Kaikki apujoukot olivat hyviä, ja kun
miehet nyt taistelivat, olivat he kyllin varomattomia asettaakseen
naisensa taakseen sotavaunuihin; ensin taakse, sitten eteen, sillä
eläinteoriaa seurasi taikauskoinen pelko naarasta kohtaan, mikä
on ominaista kaikille eläimille. Se, mikä vanhoilla oli perittyä
ritarillisuutta, kunnioitusta vaimoa ja äitiä kohtaan, kristillisen
mielen vapaaehtoista uhria, kävi nyt inhimilliseksi oikeudeksi,
s.o. teoreettiseksi suhdattomuudeksi. Pelkurimaiset miehet ryömivät
naistensa taakse, työnsivät naisensa eteensä; käyttivät toinen
toisensa naisia pistoaseina ja räjähdysaineena; ja moni voimakas
mies, joka itsessään oli voittamaton, räjäytettiin ilmaan juuri hänen
omassa lujassa linnassaan, perheessä. Vihollinen kiihoitti vaimon
ja lapset kapinaan, ja niin oli linnoitus kavallettu. Se ei ollut
siistiä taistelua, mutta se asetti päälaelleen vanhat käsitteet
avioliitosta elinkautisena sopimuksena, se synnytti muutosta ja
vireyttä; terveellistä epävarmuutta, joka piti ihmisen kurissa, aina
valveilla, varuillaan; alituista uudistusta hillittömän etenemisen
aikana.

       *       *       *       *       *

Tohtori Henrik Borg oli nainut norjattaren, perikuvallisen Nooran;
väärän marttyyrin, hysteerisen hupsun, jolla ei ollut vastinetta
todellisuudessa, ennenkuin näivettyneet miehenaivot synnyttivät sen
tuntiessaan olevansa naisten ja lasten tasalla. Mutta hänessä oli
myöskin vahvasti kaikkea sitä hölynpölyä, jota Norjan kansanopistot
silloin levittivät maailman markkinoille; hän luuli esimerkiksi
kuuluvansa nuoreen kansakuntaan, jolla oli lukemattomat herttaiset
nuoruudenvikansa. Tämä oli olevinaan Norjan kansa, joka on ikivanha,
vanhempi kuin Ruotsin ja siihen määrin, että Ruotsin historia alkaa
Norjan kuningas-saduista. Hän oli elänyt Kristianian boheemielämän,
ja se oli hänen asiansa; mutta hulluudessaan hän haaveksi samalla
Svavaa, hansikasnaista. Nyt hän tahtoi puhtaita nuorukaisia, ja hänen
ensimmäinen muistutuksensa tohtoria vastaan oli se, että tämä ei
ollut puhdas.

-- Mutta ethän sinäkään ollut, vastasi teeskentelemätön tohtori.

Kun vaimo silloin vastasi vain kasvojen ilmeelle, jonka saattoi
tulkita: Minä? Se on toinen asia! niin silloin mies ymmärsi, että
tässä ei ollut kysymyksessä tasa-arvoisuus, vaan hirmuvaltaisuus, ja
tarttui hirmuvallan vihaajana miekkaan.

Ei voi taistella kauan hurjan ihmisen kanssa, johon eivät mitkään
syyt, tosiasiat, eivätkä järkiperustat pysty, vaan jättää arvottoman
tappotantereen, eikä ryhdy otteluun aseettoman kanssa. Mutta tohtori
jäi käärmekuoppaan toistaiseksi, lasten vuoksi, odottaen hetkeä,
jolloin saattoi olla varma, että nämä eivät kaipaisi häntä, vaikka
hän lähtisikin. Omituinen piirre sen ajan miehissä oli se, että
heidän tunteensa lapsia kohtaan olivat voimakkaammat kuin äitien,
jotka näyttivät kadottavan terveet vaistonsa ja etsivän ulkoelämää,
jotavastoin miehet vielä uneksivat kotielämää.

Eräässä kuuluisassa erojutussa teki mies muun muassa sen harvinaisen
syytöksen vaimoa vastaan, että hän sai viettää illat yksin kotona
vaimon istuessa kapakassa hänen ystäviensä kanssa. Tuo julkea ja
tuhma nainen uskalsi väittää vastaan, että mies jätti hänet yksin
(kapakkaan), ja sai tyytyä senvuoksi osaansa.

Tohtori Borg sai taistella yksinään; ja hän koetti juuri sillä
hetkellä vallassa olevan uuden maailmankatsomuksen perusteella
todistaa ystävilleen, että jos nämä olivat varovaisia, niin heidän
täytyi vastustaa eri sukupuolten sekoittamista toisiinsa. Hän koetti
osoittaa, että kautta koko luonnon havaittavissa oleva työnjako johti
voimien säästämiseen ja täydellistymiseen.

-- Miehen osalle voima ja ulkotyö; naiselle kauneus ja sisäaskareet!
Mitä suurempi sukupuolien eroavaisuus, sitä paremmat jälkeläiset.
(Eroavaisuuslaki).

Mutta se ei auttanut; eivät edes vankimmatkaan naturalistit voineet
nähdä "mitään eroa sukupuolien välillä". Ja he loivat toisen
naissuuruuden toisensa jälkeen; heistä oli autuasta osoittaa, miten
paljon alapuolella naisia he olivat.

-- Se on pederastiaa tai itsesaastutusta, oli tohtorilla tapana
kivahtaa. Tehän olette menettäneet kaiken miehisen itsetunnon,
kun tunnette olevanne alapuolella; ja koskapa kerran tunnette
huonommuutenne, niin tottapa kai te sitten olette huonompia!

Omituista se oli, mutta johtavien miehien joukossa oli useita
perversejä; monesta tämä puhe tosin oli panettelua, mutta useasta
se tiettiin aivan yleisesti, kuten joukko tunnettuja naisia oli
epäilyksen alaisia tai syyllisiksi todistettuja.

Sitten sanottiin tohtoria naisten vihaajaksi, tietysti. Se ei
säikyttänyt häntä, sillä hän tiesi sen valheeksi. Ja hän saattoi
vastata:

-- En ole senvuoksi lastenvihaaja, että tunnustan lapsen naista
heikommaksi; enkä ole naisenvihaaja senvuoksi, että olen huomannut
naisen kehkeymättömän tilan. Mutta te ette voi tehdä havaintoja
ettekä ajatella. Te olette jälki-ajattelijoita, joilla ei ole
hillintäkeskusta isojen ja pienten aivojen välillä...

Kuitenkin, kellarissaan hänellä oli ruuti ja nyt hän oli
räjäytettävä ilmaan; murhayrityksen oli suunnitellut hänen oma
veljensä, toimittaja. Oikeutta rakastavana miehenä oli tohtori Borg,
kuten tiedämme, puoltanut norjalaisia heidän oikeudenmukaisessa
vapaudenpyrkimyksessään ja oikeistolaiset nimittivät häntä siis
Norjan ystäväksi, mutta kun hän eli huonossa sovussa vaimonsa
kanssa, joka oli norjatar, niin tekivät vasemmistolaiset vastoin
hänen tahtoaan hänet Norjan vihaajaksi. Hän vihasi pahaa, tuhmaa
vaimoaan; vaimo oli norjatar, siis oli mies Norjan vihaaja. Tämä
typerä johtopäätös meni puoluemiesten pehmeihin aivoihin, ja vain
sillä perusteella häntä alettiin epäillä "lipun pettäjäksi"! Se
seikka, että hän ei yhtynyt naishullutteluun, riitti tekemään hänet
vanhoilliseksi.

-- Hän on perinjuurin vanhoillinen pentele, oli nyt Gustafin
viimeinen sana.

Mutta kun se ei pystynyt karhunnahkaan, niin koetti hän käydä
hametietä.

Päivää myöhemmin kuin hänet oli eroitettu, kävi hän vieraisilla
kälynsä, Dagmar rouvan luona. Kauniiseen nimeen oli hänellä liittynyt
synnynnäinen kauneus, jota hän koetti kaikin tavoin peittää ja
vääristellä. Kauniin tukkansa hän oli leikannut, jotta se ei olisi
muistuttimena siitä, että hän oli orjatar. (Tohtori oli sitävastoin
oppinut, että pitkä tukka oli vapaan miehen merkki, ja että kaikkien
vankien hiukset leikattiin); kauniin kaulan hän peitti korkealla
kauluksella unohtaakseen, että oli nainen; pienet jalkansa hän oli
kätkenyt liian suuriin rasvanahkakenkiin, jotka olivat menneet
poimuihin ja synnyttäneet hieroontumia; kaiken ruman hän oli
haalinut pukuunsa, ja kaiken, mikä näytti ilkeältä, hän oli koonnut
kotiinsa; ilkeys pisti esiin joka huonekalusta, uutimien väreistä
ja koristuksista. Siitä näkyi uhkamielisyys miestä kohtaan, jonka
kauneudenaisti oli tunnettu, ja saattoi huomata, että koko koristelu
oli tehty selvässä tarkoituksessa loukata miehen hyvää makua.
Hän tahtoi näyttää riippumattomuutensa, sanoi hän, osoittaessaan
riippuvaisuuttaan pahuudestaan.

Kuitenkin kaikitenkin: lankomies Gustaf otettiin vastaan
siistimättömässä huoneessa; ja hän näki heti kahdesta pienestä
lasista, joissa oli tilkka jäljellä, että siellä oli ollut
naisvieraita. Käsittäen täysin osansa ja asiaintilan, hän tiesi,
että tässä ei maksanut vaivaa aloittaa kohteliaisuuksilla, kaikkein
vähimmän ulkonäköä ja pukua koskevilla, mikä olisi ollut "loukkaus
naisen sukupuolta kohtaan".

Käly ei ollut milloinkaan pitänyt Gustafista, mutta sillä hetkellä
kuin tästä tuli hänen miehensä vihollinen, rakasti hän lankomiestään.
Senvuoksi sai keskustelu heti alusta alkaen sangen ystävällisen
luonteen.

-- No, Dagmar, alkoi siis lanko; miehesihän rupee vapaamielisen
puolueen valtiopäivämiesehdokkaaksi.

-- Onko hän vapaamielinen? keskeytti Dagmar rouva heti, joka oli
saanut sanat suuhunsa huomaamattaan.

-- On, aina häntä siksi voi nimittää, vastasi pahansuopa lankomies.

-- Nimittää, niin? mutta hänhän on vanhoillinen...

-- Tarkoitat kai muutamissa kysymyksissä?

-- Sitä juuri tarkoitan; naisasiassa hän on taantumuksellinen, ja
häntä vastaan on taisteltava. Sitäpaitsi hän on Norjan vihaaja!

-- Eipä suinkaan, ärsytti Gustaf; onhan hän naimisissa sinun kanssasi!

-- Senpä vuoksi juuri tiedän, mikä hän on: hän sanoo Ibseniä
tyhmeliiniksi ja Björnsonia akaksi. Eikö sellainen ole Norjan vihaaja?

-- Sitä hän ei todenteolla tarkoittane?

-- Eikö hän sanonut Lage Langin juhlassa norjalaisia helvetilliseksi
kansaksi, ja sitten hän haukkui vaimonsa pataluhaksi; mutta minä olen
jo käynyt asianajajan puheilla...

Nyt kirkastui Gustaf Borg, sillä hänen käyntinsä päämaalina oli saada
tietää, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet.

-- Miksi te eroatte? jatkoi lankomies vanhemman veljen koko
osanotolla. -- Ajatelkaa lapsia!

-- Niistä minä kyllä pidän huolen!

-- Oletko varma, että hän antaa ne?

-- Minä otan ne! vastasi rouva varmuudella, joka ei ennustanut
kysymyksen rauhallista ratkaisua.

-- Sinä et ota heitä, sillä tuomioistuin tuomitsee kuulusteltuaan
molempia asianomaisia.

-- Tuomioistuimella ei ole mitään tekemistä minun lasteni kanssa!
huusi Dagmar rouva.

-- On kyllä, ystäväiseni; ja sillä on sangen ratkaiseva merkitys,
mitä miehesi tulee sanomaan sopimattomuudestasi äitinä; sillä hän on
lääkäri ja tunnettu luotettavaksi henkilöksi.

-- Hänkö? Maailman suurin valehtelija!

Nyt oli taula syttynyt, ja enempää ei Gustaf Borg pyytänytkään. Hän
tahtoi kuitenkin hiukan puhaltaa siihen ennen lähtöään.

-- Mutta ystävä kulta, ajattele mitä teet! Ero tällä hetkellä
turmelisi hänen mahdollisuutensa päästä valtiopäiville, ja ethän
sitä tahtone; naiset hän saa etenkin vastaansa, ja tiedäthän, kuinka
vapaamieliset ovat naistensa tohvelin alla.

-- Juuri sen minä tiedän, ja senvuoksi annan naisten-äänen kirjoittaa
häntä vastaan!

Sen pituinen se! nyt oli tuli valloilla ja Gustaf saattoi
lähteä. Mutta ennen lähtöään hän osoitti pieniä laseja ja sanoi
ystävällisesti, kahdenkeskisesti:

-- Älä pidä tuollaisia esillä, Dagmar: se voi olla sinulle
epäedullista oikeudenkäynnissä!

-- Eikö hän sitten juo? kipenöi rouva Borg. -- Juo kyllä,
ystäväiseni, mutta ei aamupäivällä!

Siihen loppui se kohtaus.

       *       *       *       *       *

Mutta tämän par'aikaa kestäessä tohtorin luona, tapahtui toinen
kohtaus toimittajan kotona.

Taistelu koski kaikkea, mutta taistelussa vallasta tällä kertaa
oli määrättävä, mikä oli oleva vapaamielistä. Kun kaikki
kannattivat kehitysteorioja, niin oli kaikkien kunnianhimona pysyä
kehityksen tasalla, edistää kehitystä. Senvuoksi taisteltiin sen
ratkaisemisesta, mikä oli kehitystä, muutamat luulivat, että kaikki
eteenpäin menevä oli sitä, mutta kun nähtiin vanhojen katojen ja
sairauksien kehittyvän hirvittävää vauhtia, niin alettiin hiukan
epäröidä; ja viimein keksittiin, että kehitys saattoi merkitä
ainoastaan edistymistä inhimillisyydessä, pyrkimystä kauneuteen ja
onneen, jota oikeus ja kohtuus kohottivat. Mutta puoluetaisteluissa
ei huolita mistään järkisyistä; nostetaan lippu ja sanotaan: nyt
sinä olet vanhoillinen! Tohtori Borg, joka otti maltillisesti
järkisyyt huomioonsa, oli nyt kaatuva malttavaisuutensa vuoksi.
Kun norjalaisten pyhimpiä oikeuksia loukattiin 1885, oli tohtori
puoltanut heitä. Mutta kun vaara oli ohi ja he kykenivät auttamaan
itse itseään, ja siihen määrin, että uhkasivat sodalla, silloin
tohtori katsoi enemmän avun tarpeettomaksi; ja koska hän oli merkitty
henkikirjoihin ruotsalaiseksi, piti hän vääränä yhtyä viholliseen.
Vaikka hän perheessään ei kuullut vaimonsa suusta muuta kuin
norjalaista talonpoikaiskerskailua aamusta iltaan, ja kuinka tuhmia
ja lahjattomia ruotsalaiset olivat, niin ei hän kuitenkaan väsynyt
myöntämään oikeaksi mahdollista oikeutta. Mutta tätä ruotsalaista
ritarillisuutta, joka ilmeni Norjan suurmiesten demonstratiivisessa
tunnustamisessakin, ei ymmärretty, vaan oli päälle päätteeksi nähty
Norjan sanomalehtien pilkkaavan ruotsalaisia siitä, että taiteilijat
olivat juhlineet Lage Langia.

"Pelkurimaiset ruotsalaiset", sanottiin, "ruotsalaiset ryömivät",
"Norja tarttuu ohjaksiin" ja niin edespäin. Niin kauan kuin tämä
ei ollut totta, ei se vaikuttanut tohtoriin; mutta kun ryömiminen
sitten muuttui todellisuudeksi, kun kateelliset, halpamieliset
ruotsalaiset, akat vallankin, alkoivat järjestelmällisesti ylistää
_kaikkea_ norjalaista, keskinkertaistakin, sen kustannuksella, mikä
oli ruotsalaista ja selvästi tarkoittaen sen halventamista, niin
silloin hän nousi vastarintaan. Mutta silloin hänestä luovuttiin
ja nimitettiin häntä Norjan vihaajaksi. Hänen perherauhansa särkyi
ja hänen valtiopäivämiesehdokkuutensa oli vaarassa. Gustaf veli
oli luonteeltaan suurruotsalainen ja sydämessään vihollismielinen
norjalaisia kohtaan, mutta hän antoi politiikan, hyödyn ja
intohimojen vaikuttaa itseensä, ja senvuoksi hän käytti Norjan
kysymystä veljeään vastaan. Tuo epärehellinen menettely ärsytti
rehellistä tohtoria, ja hän ryntäsi keskelle veljen linnoitusta
räjäyttääkseen hänet ilmaan.

Hän kävi tapaamassa Brita rouvaa Gustafin toimiessa Dagmar rouvan
luona.

Brita rouva oli huvilassaan; hän sanoi sitä _omakseen_ senvuoksi,
että oli tuonut pesään rahoja, mutta Gustaf sanoi sitä heidän
omakseen, koska laki määräsi aviopuolisoiden omaisuuden yhteiseksi.
Se oli suuri puutalo, jossa oli viisitoista huonetta ja kaksi
keittiötä. Toinen keittiö oli Britan kirjoitushuoneena, jossa hän
kirjoitti esitelmänsä, artikkelinsa, kirjeensä, ja se oli se ainoa
huone, missä hän sai olla rauhassa monilta lapsiltaan; hänellä oli
niitä seitsemän kappaletta.

Tavattomalla hyväntahtoisuudellaan hän otti vastaan lankomiehensä
Henrikin huolimatta tämän raa'asta keskustelusta laivamatkalla.

-- Kuulehan, eukkoseni, alkoi tohtori; jos minä sanon sinulle, että
meidän täytyy tehdä Gustaf tehottomaksi, niin ei se merkitse sitä,
että aion hieroa sovintoa kanssasi.

-- Mitä hänellä on nyt sitten tekeillä?

-- Ensinnäkin hän toimii lehteä vastaan; toiseksi hän tahtoo ehkäistä
minun edusmiesehdokkuuteni, ja kolmanneksi hän keinottelee pörssissä
teidän rahoillanne.

-- Minun rahoillani?

-- Ei, vaan teidän; mutta se on yhtä moitittavaa!

-- Keinotteleeko hän pörssissä?

-- Keinottelee, nuo vanhat lurjukset ovat oppineet sen!

-- Mitenkä voin ehkäistä sen?

-- Eroa!

-- Oletko sitä mieltä?

-- Juuri sitä mieltä minä olen. Teidän avioliittonne on ollutta ja
mennyttä, ja nyt älkää istuko ja homehtuko yhdessä; poikaset ovat
valmiit lentämään ja pesä on ikävän näköinen.

-- Kylläpä sinä puhut!

-- Juuri niin minä puhun! Te ette ole pitkiin aikoihin olleet
aviopuolisoita, ja nyt täytyy lasten saada elää ja hengittää. Isä
on tehnyt tehtävänsä, ja nyt hän painostaa vain, sortaa, ehkäisee,
tukauttaa! Suorikoon hän tiehensä!

-- Ja sinä olet itse isä!

-- Olen; juuri senvuoksi minä tiedän...

-- Keinotteleeko hän pörssissä?

-- Kahvilla ja sokerilla!

-- Vai niin? Kahvilla ja sokerilla? -- Vai niin?

Tässä Brita rouva vaikeni hetken, ja ollen nopsatuumainen hän
ennätti tehdä tuon vaikenemisen ajalla päätöksen. Hän nousi ja meni
käyttämättömän jääkaapin luo, jossa hän säilytti tärkeitä papereita.
Hän etsi ja löydettyään ryhtyi jälleen keskusteluun:

-- Minulla ei ole tosin avioehtoa, mutta minulla on jotakin muuta;
minulla on kirjeitä.

-- Varo kirjeitä, Brita; tuomioistuimen edessä he puhdistautuvat
kirjeistä; he joko väittävät, että eivät ole kirjoittaneet niitä, tai
etteivät ole tarkoittaneet sitä, että se oli pelkkää pilaa. Ei, sinun
täytyy nojautua tosiasiaan, mieluimmin flagrans delictum'iin.

-- Mitä se on?

-- Se on rikollinen teko kahden järkähtämättömän todistajan
läsnäollessa.

-- Sitä en tahdo!

-- Et tänään, mutta anna tapausten kehittyä, niin ehkä tahdot
myöhemmin.

-- Olen teeskennellyt tietämättömyyttä, olen antanut anteeksi;
voidaan sanoa, että olen suostunut siihen, mutta kun on kysymyksessä
lapseni, heidän perintönsä ja tulevaisuutensa, niin ei kanssani ole
hyvä leikitellä. Sitäpaitsi; saattaisi ajatella hänen keräävän
-- -- -- uuden avioliiton varalle, jonka hän aikoo solmia
_tuon toisen_ kanssa.

-- Koskapa ajatuksesi ovat alkaneet kulkea sitä latua, niin: ole
varuillasi ja kavahda ennen kaikkea kirjoittamasta mitään papereille,
joita hän asettaa eteesi! Sinä tiedät, että en ole mikään sokea
naisten kannattaja; mutta oikeus ennen kaikkea!

-- Sinä vihaat veljeäsi?

-- Se on kai hiukan liioiteltua, mutta minä varustaudun peljättävää
vihollista vastaan... Asiasta toiseen; tiedätkö mitään Gustafin ja
Holgerin välikirjasta?

-- Holgerin täytyy maksaa suuri vuotuinen vuokra Gustafille
sanomalehdestä ja kirjapainosta.

-- Kuinka suuri?

-- Sitä en tiedä!

-- No niin, se on siksi suuri, että hän ei voi suorittaa sitä.

-- Eikö Holgerilla sitten ole mitään asetta häntä vastaan?

-- Onhan hänellä amerikalainen julkeutensa!

-- Miten tässä on meneteltävä?

-- Meidän täytyy auttaa häntä, vastasi tohtori ja ojensi kätensä
kälylle. Sillä nyt alkaa taistelu henkeen ja veriin!

-- Etkö jää päivällisille? kysyi Brita rouva, en tiedä, mitä on
ruuaksi, sillä en hoida itse taloutta?

-- Kiitoksia, ystäväiseni, mutta minä en tahdo istuutua samaan
pöytään kuin se mies, joka juuri on tunkeutunut kotiini murhatakseen
minut.

-- Onko hän teillä?

-- On, hän ei karta mitään keinoja; ja kotia tultuani pääsen niistä
selville. Hyvästi! Brita.



VIIDES LUKU

Kuningas Lear ja rippi-isä


Entinen toimittaja oli alistunut kohtaloonsa, asui maalla ja
kirjoitti artikkeleitaan. Eräänä kesäaamuna hän istui kuistillaan
ja odotti lehteä, saadakseen lukea viimeisen pääkirjoituksensa.
Se oli ovela pala, jonka hän toivoi tekevän suuren vaikutuksen;
se koski vapaamielistä ohjelmaa, jonka ehdokkaat olivat valalla
vahvistavat vaalikokouksissa, ja sen salaisena tarkoituksena oli
osoittaa Henrik veli vanhoilliseksi. Se oli laukaus vesirajaan, jonka
määränä oli upottaa sotalaiva. Gustaf istui ja nautti hengessään,
kuuli myrkyllisten sanainsa surisevan korvissa, oli näkevinään,
kuinka veli aukaisi lehden etsiäkseen kirjoitustaan, ja kuinka hän
sitten löysikin toisen, joka kuulana lensi vasten kasvoja. Hän nautti
mielessään niin, että hymyili, pyöritteli viidentoista äyrin sikaria
hekumallisesti suupielissään, sytytti monta tulitikkua ja muhoili.

Viimein saapui lehti.

Hän nousi ja asettui miekkailija-asentoon levittäessään auki
sanomalehden, käänsi sen nurin narin, lukeakseen makupalansa toiselta
sivulta.

Sitä ei ollut siinä! Hän haki kolmannelta sivulta. Sitä ei ollut
siinäkään.

Lehti ruttuun puristettuna hän hyökkäsi puhelimeen ja pääsi
toimitukseen. Hänen poikansa Holger oli koneessa ja otti vastaan
iskun:

-- Miksi kirjoitukseni ei ole lehdessä? kysyi isä sähisten.

-- Me emme voineet painattaa sitä, vastasi poika.

-- Mutta minä näin sen ladottuna; luin korehtuurin ja...

-- Me emme voi painattaa tuollaista sekamelskaa! vastasi poika
jälleen.

Silloin isän ääni sammui; hän koetti karjua, mutta ei saanut ääntä.
Ja äänettömänä hän poistui puhelimesta, otti hattunsa ja keppinsä
painuakseen metsään.

Kulkiessaan Britan keittiönikkunan ohi, näki hän tämän istuvan lehti
toisessa kädessä ja kynä toisessa; hän kirjoitti, kirjoitti häntä,
miestänsä vastaan, ja poika oli riistänyt kynän hänen kädestään,
ainoan itsepuolustusaseen.

Hän kutistui kokoon, tunsi raukeavansa tyhjiin. Hän, joka oli
perustanut lehden, kohottanut sen kirjoituksillaan valta-asemaan ja
tehnyt siitä varallisuuslähteen, hän ei saanut kirjoittaa siihen,
hänen oma poikansa esti sen. Ja hän ajatteli Kuningas Learia,
syrjäytettyä, virkaheittoa. Hän alkoi kävellä, kohti tiluksia, läpi
hakojen ja niittumaiden.

Mitä apua oli pitkästä elämästä ja opetuksesta, kun kokemukset
eivät lopullisesti kelvanneet. Nuorena hän oli aina kuullut, että
vanhana vasta viisastui, käytyään monet vuodet elämän koulua. Hän
oli koulunsa käynyt; hän oli nähnyt kaiken nykyisen sen syntymästä
saakka; siksi ymmärsi hän sen paremmin kuin muut, tuumiskeli hän,
mutta siitä huolimatta hänet viskattiin syrjään kuin viskataan
kulunut huosiain, häntä kohdeltiin kuin vanhaa idioottia.

Kun hän oli kävellyt itsensä hikeen, tyyntyi hän, nousi eräälle
vuorelle, josta oli näköala kauaksi merelle. Se vilvoitti
häntä, ja tuo ääretön liikkuva pinta antoi hänelle voimia. Hän
istuutui paadelle ja ajatteli kohtaloaan. Hän saattoi elää vielä
kolmekymmentä vuotta, kokonaisen miespolven; hän tunsi itsensä
voimakkaaksi aloittamaan taistelun, tunsi kestävänsä ja hätätilassa
voivansa varrota vihollisia, jotka kuluttivat voimansa tyhjää
tavoitellessaan, ja joiden pian täytyi olla ikäkuluja, vallankin
kun eivät ymmärtäneet säästää ja uudistaa. Kymmenen vuoden
kuluttua, mietti hän mielessään, on noussut uusi nuoriso uusine
ihanteilleen, järkevä todellisuudentavoittelijajoukko, joka ymmärtää
paremmin häntä ja panee vuorostaan viralta nämä uneksijat, jotka
nyt riehuivat sosialistiyhteiskunta-keksintöineen, teorioineen,
jotka hän oli nuoruudessaan koetellut ja hyljännyt. Nämä nuoret
luulivat olevansa hänen edellään, mutta elivät kuitenkin niin
etäällä omasta ajastaan kuin 1830- ja 40-luvulla. Olihan hän juuri
juhlinut Ranskan vallankumousta, ja selittänyt puheessaan olevansa
konventin jälkeläinen, traditsiooneille uskollinen, leppymätön
yksinvaltaa kohtaan, tasavaltalainen veriin, henkiin saakka. Ja nyt
he sanoivat häntä vanhoilliseksi! Vanhoillinen vallankumouksellinen
ja kuninkaansurmaaja! Se nyt oli mieletöntä jos mikä! Mutta
elettiinkin sekamelskan ajassa, joka oli kuin värihyrrä, missä kaikki
sateenkaaren värit sekaantuivat yhdeksi ainoaksi valkeaksi; kaikki
virrat ja vastavirrat olivat juosseet mereen, ja olivat siellä
sekoittaneet veden pohjamuria myöten. Jumalankieltäjät kannattivat
sosialismia, joka oikeastaan oli kristinoppia, ja kristityt olivat
itsekkäitä pohattoja; talonpojat olivat kuningasmielisiä, mutta
heikonsivat kuningasvaltaa; kuningasmieliset leikkivät vapaamielisiä,
ja hallitsija oli vapaakauppalainen, vapaakirkollinen, ja häntä
pidettiin vapaamielisenä. Se oli Babelin sekoitusta, kaikkien
vanhojen käsitteiden hajoamista. Anarkistit olivat aristokraatteja;
vapaamieliset työskentelivät naistyrannian hyväksi, vääryyden
perustalla, ja vapaakaupan oikeuden puolesta tukauttaa omat
elinkeinot; suojelustullien puoltajat tahtoivat auttaa elinkeinoja,
mutta pakoittaa omat maanmiehet ostamaan kallista ja huonoa tavaraa.

Se oli pitkällinen keitos, josta suurin osa oli haihtuva ja lopulta
jättävä pienen, ainesosiltaan tiiviimmän pohjasakan, mikä kelpasi
ravintoaineiksi. Tapahtui ehkä pysyväinen käänne kehityksessä, mikä
muistutti kaasujen imeytymistä toisiinsa, jossa kaikki tunkeutui
toinen toiseensa; tai kokoontui nyt kaikkien erittelyjen kautta
saavutettu paras yhteen; erilaatuiset voimat kohdistuivat moneen
pisteeseen ja kivi liikahti lopulta.

Kenties se oli oikein, mitä tapahtui; kenties tämä saos oli sitten
taas liukeneva, ja uusi suuri voimien yhteistyö syntyvä uusista
taisteluista, niin että voitiin sanoa vähäpätöisimmänkin olleen
osallisena edistyksessä, ja että voittanut mielipide oli yhteenveto
kaikkien mielipiteistä, koska se oli jalojen ja epäjalojen metallien
seos. Tämä olisi vanhurskasta kuin Jumala itse, ja saattaisi se
harmittaa vain kunnianhimoisia puolueenjohtajia.

Näitä asioita aprikoidessaan hänen silmänsä olivat kiintyneinä
muutamiin harmaanruskeihin luotoihin, jotka siintivät kaukaa
merenselältä. Hän oli likinäköisyydestään huolimatta huomannut
ne muodoltaan hiukan oudoiksi, eikä tuntenut niitä, vaikka tiesi
jokaisen karinkin ulkona ulapalla. Nyt -- juuri nyt -- ne alkoivat
liikkua, väriltään kammottavina kuin yöperhoset, minkä selvänä
tarkoituksena oli tehdä ne näkymättömiksi. Samalla nousi kolme
savupatsasta taivasta kohti, ja hän ymmärsi: se oli Ranskan
laivasto, joka saapui Kronstadtista ja ohjasi kulkunsa Tukholmaan.
Kolmiväriliput nostettiin, ja vanhan vallankumouksellisen sydän
sykähti, sillä Saksan politiikka, johon Ruotsin hallitus oli
yhtynyt Sedanin taistelun jälkeen, ei ollut hauska ja muistutti
epämiellyttävästi alistumista ja hädänalaisen hylkäämistä. Ranska
oli nyt noussut syrjäytetystä asemastaan ja astunut jälleen Europan
suurvaltojen riviin, esiintyäkseen vuosisadan vaihteessa niiden
Europan valtojen joukossa, jotka tulivat jakamaan maanpiirin.
Ranskan elpyminen merkitsisi jälleen liikuntoa eteenpäin, sillä
heti, kun johdot olivat kunnossa, virtasi Ranskan moottorista aina
voimaa muihin kansoihin. Kolmen keisarin liitto oli hajonnut, ja
suurimmat vastakohdat, tsaarikunta ja Europan tasavalta, tasoittivat
kaukaisessa Idässä sen, mitä Englannin ylivalta Egyptissä ja
Välimerellä oli uhannut järkyttää.

Iloisena ja mieleltään rohkaistuna hän nousi ja kääntyi kotia
kohti, mutta läksi nyt kulkemaan oikeanpuolista tietä yli pappilan
tiluksien. Hän tunsi tarpeen tavata ihmisiä ja haihduttaa puhelemalla
aamupäivän epämiellyttävät vaikutukset.

Pappila näkyi pian lehmuksien lomista; suunnattoman suuri
punainen kaksikerroksinen puutalo; ollen rakennettu ruotsalaisten
talonpoikaistupien tapaan, ympäröivät luhdit ja navetat sitä joka
taholta. Kun nyt toimittaja ensin astui puustellin eteiseen ja Fylaks
otti hänet vastaan ovella pyyhkien tervehdykseksi käpälänsä vieraan
vaatteisiin, ilmoitti palvelija hänelle, että pastori oli navetassa
toimittamassa koelypsyä.

Hän läksi siis määräpaikkaan, missä näki lankomiehensä täydessä
toimessa. Päässään lippalakki ja yllään haalistunut päällysnuttu
hän istui ja piti maitoluetteloa, ja ikkunalla hänen takanaan oli
tyhjennetty aamiaistarjotin.

Gustaf Borg laski tavallisesti leikkiä lankomiehen sielunhoidosta
navetassa ja meijerissä, mutta tänään häntä ei haluttanut, sillä
hän tahtoi voittaa langon puolelleen, ja sitäpaitsi teki hänet
aseettomaksi pastorin katse, joka anoi, että hän armosta tulisi
säästetyksi palvelijain läsnäollessa.

-- Me olemme olleet työssä neljästä saakka aamulla, ja senvuoksi
minun täytyi hiukan syödä!

Tällä hän tahtoi väistää iskun aamiaistarjotinta vastaan, jolta ei
olut- ja viinapullokaan puuttunut.

-- Tahdoin vain käydä _tervehtimässä_ sinua! vastasi lankomies
tarjottimeen katsomatta.

-- Olemme juuri lopettaneet: Odota hetkinen, niin tulen kanssasi.

Gustaf odotti ja heitti yleissilmäyksen noihin sataan lihavaan
nautaan, jotka pureksivat ja heiluttivat häntäänsä.

Pastori laski yhteen litrat ja oli tyytyväinen tulokseen, vaikkakin
hän ihmetteli sitä, että valvonnan alainen koelypsy johti aina
parempiin tuloksiin kuin jokapäiväinen lypsy.

-- Siinä nähdään isännän silmä! sanoi hän. Ellei pidä huolta
omastaan, niin kyllä seuraukset näkyvät. Ja maa antaa ainoastaan
viljelijälleen. Jos antaisin tämän arennille, niin en saisi vuokraa
milloinkaan. Arentimies valittaa aina, ja kun maksuaika lähestyy,
niin hän lähettää vaimonsa ja lapsensa itkemään vuokrasummaa
anteeksi. Ei, oma itse on rengeistä parhain, nyt me vain
_vilkaisemme_ meijeriin. Oletko nähnyt uutta separaattoriani? Se on
aika pahus pyörimään, tämä turbiini. --

Hän aukaisi erään peräoven, ja he olivat meijerissä.

-- Täällä tehdään kultaa! jatkoi hän sellaisella innolla kuin
olisi tahtonut estää kaikki sopimattomat kysymykset ja pisteliäät
huomautukset. -- Katsohan vain tuota voita! katso! Maistapa nyt
myöskin!

Mitä? -- Se on ensiluokkaista! -- -- -- No niin, mitäpä huvia sinulla
siitä olisi!

Ja sitten he lähtivät.

Kun he tulivat eteiseen, otti Fylaks jälleen vastaan Gustaf Borgin ja
pyyhki kuononsa hänen valkeihin vaatteisiinsa. Eläin kun juuri oli
syönyt, tunsi saapuva vieras mielipahaa, mutta hänen täytyi vaieta ja
kärsiä, sillä hän tahtoi voittaa jotakin.

Papin asunto oli vanhanaikainen nahkasohvineen, lautapeleilleen,
piippuhyllyineen ja kirjakaappeineen, jossa oli kirkkoisien
nelitaitteiset niteet sekä hiippakunnan sanomat ja asetuskokoelmat!
Tuo maallisen ja hengellisen vallan omituinen sekoitus.

Huonekalut olivat mahongista, ja näyttivät siltä kuin eivät
olisi milloinkaan olleet uudet, vaan siinneet itsestään jossakin
huutokaupassa maailman alussa. Mahonki ei näytä kasvisaineelta, vaan
muistuttaa kuivettunutta lihaa ja voi hikoilla rasvaa. Senvuoksi
siinä näkee aina sormenjäljet, ja se ei ole miellyttävää. Seisten
sillisalaatin värisillä räsymatoilla, muodosti huonekalusto
sopusointuisen yhdistelmän kodikasta pikkutörkyä, joka tuoksui
Gyllenhaalin sekoitukselle.

Lähemmin tarkastaessa huomasi ovensuussa rasvaisen hattu- ja
lakkimuseon alla kokoelman keppejä. Sen vieressä hyllyn täynnä
lasimittoja maidonkoetusta varten, järkiperäisen maanviljelyksen
uudet vertauskuvat.

Lankomiehet istuutuivat, ja molemmat kun olivat suulaita, kävivät
kielet kuin voideltuina.

-- Sinä olet aikaisin lähtenyt jaloittelemaan, sinä, virkkoi pappi.

-- Eipähän minulla ole muutakaan tekemistä sen jälkeen kuin jouduin
toimettomaksi, vastasi toimittaja.

-- Niinihän se nuoriso ahdistaa! Se on maailman meno!

Tässä Gustaf Borg oli lankeamaisillaan ruikutukseen, mutta vältti
kiusauksen, sillä hän tiesi, että lankomies olisi ilkkuen nauranut
hänelle, joka aina oli ajanut nuorison asiaa. Hän pidättäytyi
senvuoksi ja peräytyi:

-- Nuoriso, niin; sinähän tiedät, että olen aina ajanut heidän
asiaansa, niin kauan kuin heidän vaatimuksensa olivat kohtuullisia ja
järkeviä, mutta kun ne menivät yli rajojen, niin minun täytyi asettua
heitä vastaan.

Kun pastorikin oli rauhaa rakastavalla tuulella, niin hän asettui
kohteliaasti vastustajansa kannalle.

-- Siinä teitkin oikein. Senvuoksi olet saanutkin kiitosta.

Hän otti lautapelipöydältä sanomalehden; mutta kun Gustaf Borg näki
nimen _Kotimaa_, niin oli rauha lopussa, ja naamio putosi.

-- Kiitetäänkö minua siinä? Siinä? -- Silloin on loppuni käsissä!

-- Sinä et rakasta kotimaatasi? puuttui pastori torjuvasti ja
leikillisesti puheeseen.

-- Enpä juuri, sillä se ei ole herttainen ja mitä taas sanomalehteesi
tulee, niin ovatko ne omasta mielestäsi kristityitä ihmisiä, jotka
kirjoittavat tuolla tavalla? Ne ovat hengen miehiä kumminkin, ja
kirjoittavat kuin perkeleet. Valhe, väkivalta, puolueellisuus, viha,
väärät todistukset, siinä lehden ohjelma!

Nyt pastori kuohahti, ja hän nousi ja alkoi laukata matolla, niin
että tomu pölysi:

-- Eikö sinun mielestäsi ole parempi, että valtiokirkon humaaniset,
sivistyneet papit ohjaavat kansaa, eivätkä oppimattomat
kiihkomieliset maallikkosaarnaajat?

Kyllähän Gustaf Borg oli sitä mieltä, arkioloissa, mutta tässä ei
saanut jäädä tuppisuuksi, ja senvuoksi muutti hän vihapäissään
mieltään äkkipikaa:

-- Maallikkosaarnaajat? Mitä muuta sinä sitten olet? Sinä, joka
pidät maanviljelystä ammattinasi, annat kappalaisen ja apulaisen
hoitaa virkaasi. Ja mitä sinun kappalaisesi tekee? Hän syö silloin
kuin ei nuku, ja väliajat hän juo ja pelaa korttia. Lepää kuusi
päivää ja tekee työtä seitsemäntenä. Entäs sitten apulaisesi, joka
on Kotimaan aputoimittaja ja puolustaa naimakaarta, tiedätkö,
mitä hän hommailee saarellaan? Sinä tiedät, että hän elää kuin
turkkilainen ja on soudellut ihmisten nähden ilkialasti erään kauniin
tytön kanssa, ja sinä et ole asiasta tietävinäsikään, siksi että
tarvitset häntä viirapeliisi! Mutta seurakunta luopuu kirkosta ja
rakentaa rukoushuoneita, joita te vainoatte! Niin, vanha Ruotsi on
muuttumaisillaan pappistasavallaksi kuin Paraguay, ja valtiokirkko
on nyt yhtä mätä kuin vuonna 1527. Hengellisen vallan te olette
menettäneet, mutta maallinen teillä on jäljellä. Teidän piispanne
syövät tarkastuspäivällisiä, istuvat valtiopäivillä ja maankäräjillä,
komiteoissa ja akatemioissa, -- meillä oli äskettäin piispa, jolla
oli 80,000 kruunun vuositulot ja peräsyöpä -- (hän oli syömällä
hankkinut sen!); hän käänteli runoja ja kirjoitteli leikillisiä
lauluja, mutta sielunhoidolle hän antoi palttua. Minun serkkuni,
jonka sinäkin tunsit, oli pappina eräässä kaupungissa pohjanpuolessa.
Hän söi itsensä kuoliaaksi; sillä joka toimituksessa, häissä,
ristiäisissä, hautajaisissa, hänen täytyi syödä ja juoda; ja elämänsä
viimeisenä sunnuntaina hän suoritti kahdeksantoista toimitusta, hän
söi ja joi toisin sanoen kahdeksantoista kertaa sinä päivänä; siksi
hän sai halvauksen ja kuoli! -- Sinä puhut teidän humaanisuudestanne.
Se on vain epäuskoon perustuvaa ennakkoluulottamuutta! Te ette usko
oppeihinne, sitä ei teiltä kukaan pyydäkään, mutta silloin teidän
täytyy erota, muutoin te olette teeskentelijöitä! Mutta te ette tahdo
luopua leivästä ja vallasta! Papit ja upseerit, ne kaksi ovat yhtä,
ja Te tuette valtaistuinta, joka on vain vanha reikätuoli...

Nyt olivat molemmat nousseet ja laukkasivat ristiin rastiin matoilla
kuin jalopeura ja karhu. Mutta Gustaf Borg ei jäänyt tuppisuuksi.

-- Lehmiä ja sikoja sinä osaat hoitaa, mutta jos joku ihminen
tulee sielunahdistuksessa luoksesi, niin silloin sinä et sääli
etkä auta etkä lohduta, sillä sinä olet kova, ahne, säälimätön! Ja
28,000 sinun ja sinun laistasi moista kapinetta saa valtio elättää.
Seitsemän miljoonaa kruunua te syötte, ja varat siihen kiskotaan joko
hyvällä tai pahalla, tunnustajilta ja ei-tunnustajilta, ja tavalla,
mikä muistuttaa rahankiristämistä. Lempo ties, mihin te uskotte,
mutta lähinnä Te olette perkeleen palvelijain kaltaisia, teidän
äänenkannattajanne kun jumaloi Kaarle XII:tta, Ruotsin tuhoojaa,
joka ei ollut ihminen, vaan perkele. Ja kun joukko ylioppilaita
asettui vastustavalle kannalle tätä petoa viimeksi juhlittaessa,
jolla ei ollut mitään suuruutta, ei edes siveellistäkään, niin
heidät kutsuttiin rehtorin puheille, ja läheltä piti, ettei heitä
häväisty eroituksella. Hourujenhuonettako vai kuritushuonetta te
ansaitsisitte? -- Ja sinä kirkkoherrantoiminesi. Sanotaan, että
sinä hosut rottingilla, silloinkuin sinun pitäisi liikuttaa järkeä
ja sydäntä. Ja sinun kirkkosi, mitä sinä siellä teet? Samaa kuin
metropoliitta sakastissa! Sinä kehuskelit äskettäin aikamoisessa
kemuhutikassa, että et käy milloinkaan kirkossa, että et ole vuoden
päiviin ollut kirkossa! Ja sinä, joka puollat ehtoollispakkoa,
milloin kävit viimeksi ehtoollisella? Kaksikymmentä vuotta sitten,
jolloin sinut vihittiin papiksi! Hyi helvetti, ja nyt minä pyyhin
tomun jaloistani sinun räsymattoosi! Sääli sinua on, sillä sinä
et ole milloinkaan ajatellut, mitä teet, tai kuka olet! Mutta jos
sinä heräät, niin älä mene vanhaan hökkeliisi, jonka alttarikaapin
sivumennen sanoen möit äskettäin muinaiskalujen kauppiaalle,
vaan mene rukoushuoneeseen, jos uskallat; siellä tapaat ainakin
kristityltä ihmisiä, jotka _koettavat_, vaikkakin onnistumatta,
siivota sisäpuoltaan!

Pastori ei ollut mikään paha mies, eikä myöskään teeskentelijä,
mutta hän oli muiden lailla elänyt elämän sellaisena kuin se oli,
mietiskelemättä; ahertanut päivän kerrallaan, ei kääntänyt koskaan
katsettaan taaksepäin eikä tarkastanut sekavaa menoja tulotiliä,
vastattavaa ja vastaavaa, jota sanotaan elämäksi.

Kun hän nyt kuuli sen ja näki laskunsa, ei hän voinut kieltää
ainoatakaan tosiasiaa. Hän näki itsensä, Fylaksinsa, ensi kerran, ja
hän luuli kuolevansa. Hän jäi sanattomana istumaan sohvalle ja oli
kasvoiltaan musta kuin teurastettu musta härkä.

Lankomies, jolle tämä purkaus ja voitto oli antanut takaisin hänen
aamulla kadottamansa itsetunnon, alkoi paisua kutistumistilastaan,
ja kun hän tahtoi jättää kunnialla taistelutantereen, ennenkuin
vihollinen oli ennättänyt koota voimansa, antoi hän viimeisen iskunsa.

-- Sinä olet rippi-isä, mutta et hengellinen; sinä alat aamurukouksen
navetassa oluella ja viinalla, sen jälkeen vedät aamupäiväunet ja
pelaat lautapeliä päivälliseen saakka; syötyäsi kolme ruokalajia
puoliseksi ja humalluttuasi toistamiseen, heittäydyt sänkyyn ottamaan
päivällisunia, tai, kuten sitä Upsalassa sanotaan, päivällisen
pyörittelemiseksi; senjälkeen pelaat lautapeliä iltaan saakka,
jolloin todinjuonti ja viirapeli alkaa ehtoolliseen saakka, johon
kuuluu joka ilta kylmää ja lämmintä ruokaa. Oletko pannut selvänä
maata yhtenäkään iltana; oletko ollut selvänä kahteenkymmeneenviiteen
vuoteen kolmine päivittäisine hutikkoinesi? Luetko milloinkaan
iltarukoustasi? Et, sinä et ole ihminen, vaan sika! Se sinä juuri
olet.

Hän ei ollut tosin saavuttanut tarkoitustaan, mutta hän oli
saavuttanut jotain muuta; ja hän toivoi vain, että he olisivat
kuulleet hänen puheensa, silloin eivät olisi sanoneet häntä
vanhoilliseksi.



KUUDES LUKU

Epäselvä asema


Ranskan laivasto tuli ja hajoitti hetkeksi yksityiset liitot ja
muutamat yleisetkin. Ruotsalainen kevytmielisyys näytti rakastettavan
puolensa, unhoittamistaidon. Huolimatta siitä, että oli äskettäin
yhdytty Saksan politiikkaan, nähtiin hallituksen jäseniä juhlissa ja
kuultiin heidän pitävän puheita Ranskalle. Gustaf Borgilla oli suuri
päivä Tivolijuhlaa vietettäessä, sillä hän oli yksi isännistä; ja kun
hän osasi sitäpaitsi täydellisesti ranskaa ja oli erinomainen puhuja,
teki hän mainion vaikutuksen.

Ranska oli ollut hiukan kylmäkiskoinen Ruotsia kohtaan 1870 vuoden
sodan jälkeen, kun sen ikivanha liittolainen oli kääntänyt selkänsä
sekä tasavallalle että voitetulle ystävälle, mutta nyt oli kaikki
unhoitettu. Ranskan ministeri Tukholmassa, eloisan älykäs mies,
tasavaltalainen, ja entinen kommunaardi, kuten väitettiin, oli
ennen ollut ystävyksin Tukholman vapaamielisten salonkien kanssa,
seurusteli porvarisperheissä ja piti esitelmiä klubeissa, jotka
eivät olleet aivan comme il faut. Ylemmät saivat tyytyä häneen,
sillä hän oli suuren kansakunnan lähettiläs, joten hänen personansa
oli loukkaamaton. Hänen asuntonsa ja Norjan ministerihotelli olivat
kaikkien edistysmieliseen puolueeseen kuuluvien valtiomiesten,
tiedemiesten, taiteilijain ja kirjailijain keskuksena; ja uteliaisuus
ja pakko veti sinne monta ylempää, joita vain syntyperä ja virat
sitoivat sinne. Nämä koettivat kyllä syrjäyttää punaisia ja saada
heidät huonoon huutoon, mutta huomasivat pian puhuneensa päänsä
poikki. Niinpä sattui eräälle ruotsalaiselle ala-lähettiläälle
seuraava erehdys Norjan ministerin luona.

_Ala-lähettiläs_ (Ranskan ministerille). Minkä rentun tuo kunnon
Blehr on tuonut salonkiinsa?

_Ranskan ministeri_. Kenen? Tuonko noin! Hän on minun erikoinen
ystäväni, maalari X.

_Ala-lähettiläs_. Herra hallitkoon, mutta hän on kauhean näköinen!

_Ranskan ministeri_. Mitä se tekee, hän on kunnialegioonan upseeri,
ja me (me kaksi) olemme vain ritareita!

_Ala-lähettiläs_ (yhä huonommalla menestyksellä). Mutta kyllä
ovat naiset hiukan omituisia. Katsokaahan tuota, joka on ihan
laulajattaren näköinen.

_Ranskan ministeri_. Hän ei tosin ole minun vaimoni, mutta _hän_ oli
myöskin laulajatar.

Pam!

Näissä piireissä Gustaf Borg liikkui kuin kotonaan, ja nyt
Tivolijuhlassa, kun hän piti loistavan puheensa Ranskalle, josta
kaikki edistys lähtee, unohdettiin hänen virasta eroituksensa; ja hän
esiintyi puhtaana kuin vanha tasavaltalainen ikään, vallankumouksen
jälkeläinen, jota ei voinut hetkeäkään epäillä vanhoilliseksi.

Luokkien ja mielipiteitten sekoitus yhdeksänkymmen-luvulla oli
niin voimakas, että kaikki vanhat käsitteet eivät enää vastanneet
merkitystään. Noita kahta yksinkertaista nimitystä vanhoillinen
ja vapaamielinen käytettiin vain haukkumaniminä, niinkuin kerran
ennen vanhaan hattuja ja myssyjä. Elämä oli käynyt rikkaammaksi,
mielipiteet saaneet vivahduksia, ahdasnäköiset rajoitukset olivat
jätetyt alemman porvariston pikkulehtien tehtäväksi, jotka näkivät
vain kaksi väriä yksinkertaisessa spektrissään. Niinpä oli
valtiopäiväin Cato Censor, perustuslakien pyhyyden järkähtämätön
vartia, saanut moneen kertaan haukkumanimen vanhoillinen, viimeksi
silloin, kun hän ei voinut yhtyä naisasiaan, mutta se ei järkyttänyt
häntä. Jotavastoin Y:n röyhkeää, ajan vaatimuksille umpisokeaa
piispaa pidettiin punaisena, senvuoksi että tämä oli kerran sulasta
erehdyksestä puhunut yleisen äänioikeuden puolesta.

Vallanjako maan hallinnossa oli hajaantunut niin moniin käsiin,
ettei voinut sanoa, kuka ei olisi ollut hallitsemassa. Neuvosto
ei sitä tehnyt; valtiopäivät näyttivät laativan lakeja, mutta
mielipide valmistettiin edeltäkäsin sanomalehdissä, kirjallisuudessa,
perheissä, klubeissa, kahviloissa, salongeissa, verstaissa. Pelkkä
sanotun sanan valta on suuri, ja kirjoitetun vielä suurempi.
Sanomalehdistön vallan, joka oli siihen aikaan hyvin suuri, teki
monien lehtien synty tehottomaksi; niin että jollakin kuuluisuudella
tai auktoriteetilla oli merkityksensä vain omassa piirissään;
_toisten_ piirissä hän ei ollut mitään. Yhteiskunnan muodosti monta
excentristä kehää, joilla oli kullakin keskipisteensä, mutta ei
yhtään yhteistä. Ja senvuoksi ei mikään voimalähde saattanut käydä
niin väkeväksi, että se olisi voinut painaa muita alas, jotavastoin
kaikki tunsivat heikkoa sivupainetta, mikä pysytti holvia koossa.

Tivolijuhlaa vietettiin kuitenkin parhaillaan eräänä aurinkoisena
kesäiltana. Yleisesikunnan päällikkö piti ensimmäisen puheen
johdattaen mieliin aseveljeyttään Ranskan armeijan kanssa, hän kun
otti osaa vuoden 1870 sotaan, taistellen Vionvillen ja Gravelotten
luona. Senjälkeen nousi Nordensköld. Tasavaltalainen, joka oli
juuri viettänyt vallankumousjuhlaa; vapaamielisten edusmies,
suomalainen maanpakolainen, Ruotsin suurin nimi, rahvaanomainen,
vaatimaton mies, ei ylpeä eikä eleiltään mahtaileva, mutta kotona
piironginlaatikossaan hänellä oli Europan kaikki rintatähdet. Noita
rintatähtiä eivät vapaamieliset tahtoneet mitenkään ymmärtää, mutta
se oli hänen uhrauksensa. Maassa, jossa kaikki on tehtävä kruunun
etuudeksi, oli hän pakoitettu valitsemaan: Ilman rintatähteä ei
koillisväylää! Ja hän otti molemmat!

Vanhan hallitusmuodon aikana oli _Le roi soleil_ antanut loiston
kaikelle suurelle, nyt lainasi hallitus sitävastoin loistonsa
kaikelta suurelta, antamalla sille korkean suojeluksensa. Nordensköld
otti vastaan sen kuin jonkinlaisen viattoman leikkikalun, mutta
antamatta vastalahjaksi mitään personallisuudestaan.

Vanhoillisvapaamieliset olivat tosin napisseet, mutta nähdessään,
että se ei vahingoittanut miestä, antoivat he pian hänelle anteeksi,
ja sen hän ansaitsikin.

Kuitenkin, juhlan virallinen puoli oli lopussa ja hajaannuttiin
ryhmiin. Hienosto oli vetäytynyt tanssipaviljonkiin, toiset
pikkuryhmät olivat asettuneet huvihuoneisiin, ja ylös terassin
kahvilaan, vaatemajoihin, keilaradoille.

Gustaf Borg oli hienoston joukossa, mutta eräässä viereisessä
huvihuoneessa istui hänen vaimonsa Brita, poikansa Holger ja
arkkitehti Kurt sekä tohtori Borg, ei kuitenkaan rouvansa seurassa,
joka ei osannut ranskaa eikä tahtonut tulla nöyryytetyksi.

-- Asema on epäselvä, sanoi tohtori, epäselvä kuten kaikki on
nykyään. Vapaamieliset ovat nousseet laivastoon, ja Gustaf kukoistaa
tuolla alhaalla penkereellä.

-- Kenen kanssa hän puhelee? kysyi Brita.

-- Ajattelehan, se on eräs suomalainen nainen.

-- Joka juhlii Kronstadtin laivastoa ja venäläistä alliansia?

-- Hm! Asema on epäselvä! Mutta varma on, että suomalaiset saavat
nyt kärsiä rajattomasta röyhkeydestään ja tuhmasta ylenkatseestaan
Ruotsia kohtaan. Seitsenkymmenluvun fennomania, jota Suomen
ruotsalaiset johtivat, oli vain Anjalan liiton jatkoa. Minäkin olin
sillä kertaa Helsingissä ja sietämätöntä se oli. Forsman halveksi
ruotsinkieltä niin syvästi, että risti itsensä uudelleen Yrjö
Koskiseksi tai joksikin sentapaiseksi; Topelius oli venäläinen
valtioneuvos tai jotakin muuta venäläistä; puhuessani ruotsia
eräälle Suomen ruotsalaiselle, en saanut vastausta; he loruilivat
"Ruotsin ikeestä", joka oli merkitsevinään ruotsinkieltä, ja he
koettivat rakentaa jotain Kalevalan pohjalle, tuon nuorisonkirjan,
joka näyttää olevan jonkun sahanhoitajan kokoonkyhäämä. Äskettäin
80-luvulla he tahtoivat poistaa ruotsinkielen ja asettaa sijaan
oman samojeedilaisen tuohikultuurinsa ja suomenkielen; vanhat
leikkivät venäläisiä valtioneuvoksia ja nuoret olivat olevinaan
venäläisiä nihilistejä; Walter Runeberg tekee Aleksanterin patsaan
Helsinkiin; Troijan hevonen, vai? Mutta nyt, kun he ovat pulassa,
ja Venäjä aikoo liittää Suomen yhteyteensä, niin he tulevat
tänne ja tahtovat, että me rupeisimme sotimaan Venäjää vastaan.
Ajatelkaahan, että tuon suomalaisen naisen salongissa seurustelee
eräs suomalainen senaattori, joka luulee olevansa maanpaossa, kun
ei tsaari muka ole ollut hänelle suosiollinen, mutta tsaari ei
tiennyt mitään epäsuosiosta ja on äskettäin kysellyt "ystäväänsä"
senaattoria, jota hän on kaivannut. Ottakaa selvä siitä! Ja tuo
suomalainen nainen luulee olevansa suuri isänmaanystävä, vieläpä hän
oli niin perisuomalainen, että otti osaa Helsingin _Ruotsalaisen_
Teatterin oppilaskoulun perustamiseen, jossa juuri maahan tulleiden
ruotsalaisten piti oppia suomalainen lausuntatapa, se on oppia
puhumaan suomenvoittoisesti. Mitä arvelette? Poloiset suomalaiset, he
eivät tiedä, mitä tekevät, mutta he ovat niin tahtoneet! -- Kaikki
merkit viittaavat sitäpaitsi liittoutumiseen ja pienien kansakuntien
sulautumiseen. Se on alussa katkeraa, mutta maailmankansalaisuutta ei
osteta pikku rahoilla! -- Katsokaa, nyt hän liehii erästä venäläistä
apulähettiä! Sietäisipä senaattorin olla näkemässä! -- -- --

-- Pienten kansakuntien _täytyy_ hävitä, puuttui nyt Brita rouva
puheeseen, iloisesti ja raikkaasti ikäänkuin olisi ilmaissut
keksinnön.

-- Niin, ja me kuljemme jo sitä kohti! Tiedättekö, että tämä juhla
ei huvita minua; se merkitsee meille ruotsalaisille sitä, että
meitä ruotsalaisia ei tarvita enää. Ranska on jo monta vuosisataa
käyttänyt meitä etuvartiana Venäjää vastaan, ja on olemassa
vanha Ranskassa lyöty mitali, jossa ruotsalainen on osoitettu
oikealle paikalleen Ranskan palkkasotamiehenä. He ovat oikeastaan
pitäneet meitä jonkinlaisina sveitsiläisinä, jotka ovat eläneet
sotajoukkoja vuokraamalla; ja nyt kun he ovat liittoutuneet Venäjän
kanssa jakaakseen Kiinan keskenään, on Ruotsi menettänyt osansa
historiassa. Meitä ei tarvita enää! -- Läksin eilen laivastosta erään
lääkärin kanssa ja näytin hänelle Tukholmaa. Hän puhui liitoista
ja maapallon tulevasta jaosta Europan kansojen kesken. Ajattelin
maatani, joka ei pääse mukaan, jonka mielipidettä ei tiedusteta,
jota ei oteta lukuun; ja minusta tuntui kuin olisin ollut koulusta
eroitettu, rangaistuksen alainen, jota ei merkitä henkikirjoihin,
paaria, jolla ei ole inhimillisiä oikeuksia maailmanhistoriassa.
Nyt olen saanut samanlaisen kasvatuksen kuin tekin, ja olen
oppinut, että on ylpeiltävä siitä, että on ruotsalainen. Mitä
ylpeiltävää siinä on? Puhua kuuromykänkieltä, jota kukaan ei ymmärrä
Europassa; romaanisissa maissa tulee sekoitetuksi halveksittuihin
sveitsiläisiin, joille hymyillään; Saksassa kohdellaan
ala-saksalaisena, joka on omaksunut _heidän_ Eddansa, jotka Wagner
varasti meiltä sodan jälkeen. Serbialainen, bulgarialainen tai
rumanialainen voi ylpeillä enemmän kuin me, sillä heillä on tehtävä
maailmanhistoriassa: olla puskureina Turkkia vastaan, mutta meillä ei
ole mitään. Kuitenkin tahdoin kääntää ranskalaiseni; ja koska olen
ollut yhtä ylpeä Skansenistamme kuin tekin, niin vein hänet sinne
ylös masentaakseni hänet. Alashan näkyy Bredablick ja kellotapulit.
Kun olimme päässeet portille, tahdoin saada hänet juhlalliselle
tuulelle, osoitin punaista tornia ja lausuin:

-- Siellä on Akropoliimme; siellä säilytetään Sveaa, hänen
suojeluspyhäkköään, ja hänen syntyperäänsä. Sanani sattuivat
omasta mielestäni hyvin; ja ranskalainen valmistautui nolaukseen.
Me mutkittelimme ylös, löysimme kellotapulin ja muutamia poroja,
kaakinpuun ja vanhan tykin, mutta kuinka siinä kuljimmekaan, niin
tapasimme eläimiä. Onnettomuudeksi oli lääkärini eläintieteilijä ja
kohdisti mielenkiintonsa eläimiin, niin etten voinut saada häntä
erkanemaan niistä. Nähdessään jääkarhut hän kysyi, onko niitä
Ruotsissa, ja minun täytyi valhetella ja myöntää.

-- Hyvä eläinnäyttely, hän sanoi, hyvin hyvä.

Ohjasin hänet tupia katsomaan, mutta ne eivät saavuttaneet hänen
myötätuntoaan.

-- Tupia, talonpoikaistupia, hyvin hyvä.

Meidän täytyi kulkea olutpalviljongin ja soittolavan ohi.

-- Varietee! hän sanoi, hyvin hyvä!

Päästyämme Bredablickiin, täytyi hänen katsoa näköalaa, ja sitten hän
ei tahtonut nähdä mitään enää. Ja tiedättekö, ystävät hyvät, siellä
ei ollut enää mitään nähtävää!

Mutta nyt hän alkoi kysellä:

-- Akropolis? Katsokaamme nyt Akropolista. Minä mykistyin.

-- Svea? Mitä se on? Ja missä on suojeluspyhäkkö?

Silloin hän alkoi laskea leikkiä kuin ranskalainen ainakin; ja
osoittaen jääkarhuja hän sanoi:

-- Siinäkö on syntyperä? Esi-isät?

Olin itkeä raivosta, mutta kohtelias ranskalainen tahtoi säästää
minua ja lisäsi:

-- Minä olla darwinist. Eikö te olla?

Siinä sain syntyperästä!

Mutta poistuessamme me tapasimme muutamia suomalaisia, joihin olimme
eilen tutustuneet. Nuo hävyttömät lurjukset olivat olevinaan ryssiä,
puhuttelivat ranskalaistani kuin liittolaista ja laskivat pilaa
minusta ja Akropoliistani.

-- Ei ole todellakaan mikään kunnia olla ruotsalainen, se on varma;
ja pisarainen vaatimattomuutta kaunistaisi todentottakin meitä,
vallankin Skansenista puhuessamme. Mutta en olisi ikänäni uskonut,
että siellä oli niin vähän näytettävää: kaksi kellotapulia, yhdeksän
tupaa ja eläinkokoelma. Punehdun korviani myöten, kun ajattelen
puhettani Skansenin vihkiäisissä. Jos muistatte, niin älkää puhuko
siitä!

Nyt katsoi Holger uuden toimittaja-arvonsa velvoittavan hänen
sanomaan jotain ylevää.

-- Mitä valittamista siinä on, jos pikku valtiot häviävät! Ruotsi
tosin kuolee täällä, mutta se täyttää maailmanhistoriallisen
tehtävänsä Amerikassa, missä ruotsalaiset ja muut skandinaavialaiset
muodostavat parhaillaan voimakasta talonpoikaissäätyä, joka on kerran
lähettävä presidentin valkeaan taloon. Ja te loruilette, että Ruotsi
ei ole mukana jakamassa maailmaa!

-- Siinä olet tavattoman oikeassa, puuttui nyt Kurt puheeseen,
ja maasta-muuttoa olisi todellakin helpoitettava määräämällä
englanninkieli oppiaineeksi kansakouluihin.

-- Samaa sanoi eräs mies tässä muuanna vuonna, ja he olivat
iskemäisillään hänet kuoliaaksi, kuten talonpojan valtiopäivillä,
joka piti asiain tilaa niin toivottomana, että oli valmis yhtä
kernaasti maksamaan veroa Venäjälle kuin Ruotsin armeijan upseereille.

-- Venäjä, niin, keskeytti tohtori, näettekös, kuinka
suomalaisnaisemme tuolla veikostelee venäläisen professorittaremme
tai professorin kanssa, kuinka häntä nyt on nimitettävä. Luulen, että
professori on aivan yksinkertaisesti suomalainen, sillä hän puhui
sujuvasti suomenvoittoista ruotsia tänne tullessaan.

-- Sinä puhut turhia, keskeytti Brita rouva!

-- On niitäkin, jotka väittävät häntä puolattareksi! Niin,
teillä naisilla on hyvät päivät tätä nykyä; ajatelkaa meidän
kirjailijattariamme! Olutkeittoa; tiistailientä, hiukan toisten
aiheiden muuttelemista ja heti tekee Pikku Sakari heidät
jättiläisneroiksi! kas tuolla hän muutoin meneekin. Mies, jolla
jo syntyessään oli ihramaha, lasisilmät, kaljupää ja eläke;
kirjallisuuden suojelija, naisten ystävä; syömäveikko, varjo.
Hän synnyttää silkkimatoja ostettuaan ensin munat; hän on
kummituseläimen näköinen, käyttää silmälaseja kuin detektiivi, Faux
bonhomme, joka on hirvittävä; pettäjä, jota vastaan ei saa koskaan
todistuksia, mutta jota vaistomaisesti täytyy paeta; selittämätön
ja senvuoksi kammottava; imartelee saadakseen kynsiä; käyttää
kaikkia tarkoitusperiinsä, ruumiitakin; antaa anteeksi, missä luulee
olevan jotakin voitettavaa, ja kostonhimoinen, missä ei ole mitään
menetettävää. Hän puhuu naisten nimessä ikäänkuin olisi nainen;
panettelee omaa sukupuoltaan kuin itsesaastuttaja ja ryömii naisten
edessä, kuten kaikki pederastit: -- -- -- Mutta katsokaahan tuota!

-- Meidän täytyy lähteä nyt, keskeytti Brita rouva, muutoin me
herätämme pahennusta.

Seura lähti liikkeelle etsiäkseen kentältä ajuria. Mutta kulkiessaan
erään vaatemajan ohi, näkivät he miehen, jonka päässä oli punainen
fetsi, seisovan pöydällä ja pitävän puhetta ranskalaisille
laivamiehille.

Se oli Syrach, maalari, joka oli tullut hiukan järkiinsä ja luuli nyt
olevansa Brestissä, jossa hän vietti viime kesänsä.

-- Asema on epäselvä, jatkoi tohtori; vesi on sameaa ja yläluokka
tulee kalastamaan.



SEITSEMÄS LUKU

Pääelinkeino


Päivää ennen uudenvuoden-aattoa istui Anders Borg, toimittajan
kolmas poika, Långvikin vuokratilallaan ja teki tilinpäätöstä sekä
suoritti arvioimislaskuja. Långvik, joka kuului pappilan alueeseen,
oli keskikokoinen maatila erään Itämeren merenpuoleisen lahdelman
rannalla, luotojen ja karien muodostamassa saaristossa.

Anders Borg, joka oli opiskellut maanviljelyskoulussa ja mennyt hyvin
nuorena naimisiin, niin että hänellä nyt oli neljä lasta, oli ollut
kolme vuotta arentimiehenä.

Kaksi vuotta oli isä maksanut vuokran, mutta tänä kolmantena hän
oli kieltäytynyt. Alussa oli Anders, joka oli kevytmielinen vintiö,
elänyt herroiksi ja toivonut parempia aikoja tullien astuttua
voimaan. Tullit tulivat, mutta ajat eivät parantuneet, sillä hänen
täytyi ostaa nyt kalliilla hinnalla huonoa tavaraa. Toisena vuonna
hän koetti vähentää palkollisia, mutta huomatessaan, ettei sekään
auttanut, hän hellitti jälleen ja heitti kaikki oman onnensa nojaan.

Mutta kun vuoden loppu lähestyi, ja päivät olivat kaikessa
lyhyydessään loppumattoman pitkät, kulutti hän aikaansa laskemalla,
laskemalla selville syyt maanviljelyksen rappiotilaan. Ja hän johtui
mitä merkillisimpiin tuloksiin.

Niinpä katsellessaan nyt maitoluetteloa hän näki, että kilo voita
maksoi hänelle seitsemän kruunua, ja itse hänen täytyi myödä se
kahdesta kruunusta. Hän luuli ensin laskeneensa hullusti, mutta
pelästyi nähdessään kirjasta, että lehmä, antaakseen kilon voita, söi
viisitoista leiviskää heiniä, jotka maksoivat viisikymmentä äyriä
leiviskä. Vaikkakin separeerattu maito käytettiin palkollisille,
vasikoille ja porsaille, niin hän sai kuitata sen elukan hoidolla,
pahnoilla ja kalliilla kaupunkiinviennillä.

Katsoessaan nyt, mitä yhden elukan elättäminen oli maksanut, hän
huomasi, että elukka oli syönyt oman hintansa, ja että hän oli tehnyt
ilmaista työtä.

Mutta kaikkein kummallisimpiin tuloksiin johtivat hänen kemialliset
laskelmansa karjan meno- ja tulopuolesta. Ravinnokseen käytti
lehmä pelkkiä kuivia heiniä ja muutamia ämpäreitä vettä. Heinäthän
sisältävät pääasiallisesti soluainetta, joka on typetöntä, ja
vedessähän ei ole lainkaan typpeä. Mistä sitten tuli se suunnaton
typpimäärä, joka oli maidossa ja lannassa? Jos hän vastasi: eläimen
ruumiin käytetyistä kudoksista, niin hänen täytyi jälleen kysyä,
mistä eläimen ruumis sai typen kudoksien uudistukseen; sillä elleivät
nämä uudistuneet, niin eläimen täytyi hävitä jäljettömiin kolmessa
kuukaudessa. Heinistä tuli niin mitättömän vähän typpeä eikä vedestä
lainkaan; ilmastako ne sen sitten saavat? Ei, vastasi Pettenkofer!
Sehän oli ihme, tai sitten oli kemia päin mäntyä.

Ja kun hän ruokki perunoilla, joissa oli yhdeksänkymmentä
prosenttia vettä ja kaksi prosenttia typpeä, niin oli tulos sama.
Tässähän täytyi uskoa, että typetön tärkkelys saattoi muuttua --
typpipitoiseksi munanvalkuaiseksi, ja että vesi vaihtui siksi
ammoniakiksi, joka heitettiin navetankuoppaan. Mutta se oli
ristiriidassa tieteen voimassa olevien teoriojen kanssa, ja senvuoksi
se oli hänelle arvoitus, jonka hän karkoitti mielestään.

Kouraantuntuvampia olivat sitävastoin pääkirjan tiedot siitä,
että hän oli tänä vuonna ostanut kolmella tuhannella kruunulla
tuomaskuonaa, ja että vuokrasumma nousi kahteen tuhanteen viiteen
sataan kruunuun. Se oli suora ja selkeä tosiasia, joka sytytti
hänessä ajatuksen, mikä valaisi hänen tilansa. Maa voi elättää
omistajan, mutta ei omistajaa ja arentimiestä; ja maa tulee
lannoitetuksi itsestään hyvin järjestetyllä karjanhoidolla, mutta
maalla ei ole varaa ostaa lannoitusaineita. Tämä hänen olisi
pitänyt tietää ennen, mutta sitä ei sanottu maanviljelysopissa eikä
kansantaloudessa.

Hän kuuli jonkun tulevan, ja iski kirjat kiinni sekä sytytti sikarin
peittääkseen rauhattomuuttaan.

Sisään astui vaimo, nuorena ja voimakkaana, mutta kasvoillaan tällä
kertaa huolestunut ilme.

-- Anders! Anna minulle varastohuoneen avaimet; tarvitsen jauhoja
leipomiseen.

-- Jauhoja? Ne ovat lopussa.

-- Lopussa?

-- Niin!

-- Voi, Herran nimessä! -- Oletko myönyt ne?

-- Minun täytyi!

-- Mutta entäs palkolliset sitten?

-- Täytyy tarvittaessa ostaa heille.

-- Emmekö voi jauhattaa hätäpikaa?

-- Ei ole mitään jauhatettavaa.

-- Oletko myönyt viljankin?

-- Minun täytyi!

-- Ei, ei, ei! Mitä sitten on jäljellä varastohuoneessa?

-- Ei mitään! Rotat vain!

-- Paha meidät perii, jos se joutuu voudin korviin.

-- Hän tietää sen.

-- Senvuoksi hän uskaltaakin mitä tahansa. Tämä ei käy laatuun,
Anders, ei käy.

-- Käy kyllä, mutta käy niin, että minusta täytyy tulla
maantienmatkalainen. -- Mitä vouti sitten tekee?

-- Tekeepä vain sitä, että antaa päivätyötä tekevien torpparien
lahjoa itseään munilla ja voilla, ja vapauttaa heidät päivätyöstä.

-- Onko menty jo niin pitkälle?

-- On ja vielä pitemmälle, hän on salajuonissa lypsäjien kanssa!
Miksi et aja häntä tiehensä?

-- En voi, en uskalla. Talon asiat ja asema ovat hänelle liian
selvillä. Pahin on tuo tyhjä varastohuone, sillä se on hiukan
laitonta. Sen sisältö oli ikäänkuin vuokran ja palkollisten palkkojen
panttina.

-- Ajattele, että minun täytyy sietää tuota voutia pöytäni ääressä,
kun hän tunkeutuu siihen... tiedätkö, että hän renttuilee kaupungissa
ja juo suihinsa koko talon, niin että meidän täytyy elättää heidän
lapsensa? -- -- --

-- Sen kyllä uskon! Mutta loppujen lopuksi täytyy minun ruveta
pehtoriksi, niin ehkäpä pääsen käsiksi maatilaan ennen kuolemaani.

Nyt rouva tahtoi siirtyä yleisistä mietiskelyistä todellisuuteen.

-- Kristiina tuolla kyökissä pyytää palkkaansa. Oletko saanut rahat
lehmästä, jonka möimme teurastajalle?

-- En, mutta odotan häntä joka hetki rahoja tuomaan. Paljonko olemme
velkaa Kristiinalle?

-- Koko vuoden palkan, kuten tiedät, ja sitten olen lainannut häneltä
käteistä... niin, mitä on tehtävä?

-- Kuulehan, mehän menemme huomenna pitoihin; onko pojilla vaatteita?

-- Ei, tiedäthän, että heillä on vain kesänutut.

-- Saamme kai kääriä heidät saaleihin ja peitteisiin, sillä kotia he
eivät saa jäädä.

-- Niin, Anders, hullusti ovat asiat. Olen syntynyt maalla ja tiedän,
mitä talo kestää, mutta sitä et sinä tiedä! Tällaisen pienen maatilan
ei kannata pitää seppää, metsänvartiaa ja ajomiestä. Ja siksi, että
et voi maksaa heille palkkoja, he varastavat. Seppä varastaa rautaa
ja tekee työtä omaksi hyväkseen; hän kengittää puolen pitäjän hevoset
sinun raudallasi; metsänvartia myö halkoja. Ja ajomies kauroja. --
Tiedätkö, ystäväiseni, minä jättäisin mieluimmin kaikki oman onnensa
nojaan, sillä talossa ei ole leivän palaakaan! Minä itkisin, ellen
säälisi sinua, mutta sinä olet niin hyvä, etkä voi mitään tälle
sotkulle.

Nyt ei Anders voinut pidättää liikutustaan; sillä hän oli hyvä mies,
jonka hyvät sanat saivat sulamaan kyyneliin; mutta hän ennätti
puristaa kiitollisuudesta vain vaimonsa kättä, kun kuuli kulkusten
kilinää ulkoa.

-- Teurastaja tuo rahoja! Me olemme pelastetut, huudahti hän ja
hypähti pystyyn.

-- Voi, jumala! Mikä onni, yhtyi rouva ja asettui ikkunaan. -- Mutta
älä mene sinä ulos; anna Lindkvistin ottaa vastaan!

-- Tehköön vain sen, sillä teurastaja ja minä emme ole hyviä ystäviä.

Kulkuset olivat vaienneet, mutta sensijaan rupesivat molemmat
kahlekoirat haukkumaan ja riuhtomaan; metsäkoirat vastasivat, ja
talon kaikki rakit kokoontuivat jäävaraston taakse, joka kätki
teurastajan ja voudin välisen kohtauksen.

Vuokraaja ja hänen rouvansa eivät nähneet mellakkaa, mutta he
kuulivat teurastajan ja voudin sananvaihdon, joka oli niin äänekäs,
että sana petkuttaja tunkeutui sisäikkunain läpi.

Hetken kuluttua kulkuset etenivät; koirien haukunta muuttui
karjunnaksi, joka tiesi tappelua, ja sitten vouti saapui juosten
kartanolle.

Herra aavisti pahaa, ja hellävaroin tahtoi hän johtaa vaimon
huoneesta pois säästääkseen häntä kohtaukselta ja itseään
nöyryytykseltä, mutta vaimo jäi.

Vouti tuli sisään.

-- Mikä on? kysyi patruuna.

-- Teurastaja toi takaisin lehmän, vastasi vouti. Hän sanoi, että se
oli itsestään kuollut tuntemattomaan tautiin, ja että hän haastaa
patruunan oikeuteen.

-- Mihin panitte sitten eläimen?

-- Hän heitti sen mäelle, ja sitten koirat karkasivat sen kimppuun;
en saanut niitä erilleen.

-- Antaa niiden olla! Niille emme mitään mahda. Herra Lindkvist menee
sitten talliin ja valjastuttaa hevosen kilpareen eteen. -- Sanokaa
metsänvartialle, että hän ottaa jäätuuran ja seuraa minua.

Vouti tahtoi kyllä pitentää puhelua, sillä jokainen patruunaan
tähdätty isku suurensi hänen rankaisemattomuuttaan; mutta hänen
täytyi mennä, sillä patruuna lähti vaimoineen huoneesta.

Puolisot olivat kahden makuuhuoneessa, minne heidän oli tapana
piiloutua neuvottelemaan ja olemaan kätkössä, silloinkuin väki
vaatimuksineen piiritti talon.

Vaimo aloitti:

-- Onko se totta, että olet myönyt sairaan eläimen?

-- Totta se on! Minusta _tulee_ petkuttaja, jos tätä kauemmin jatkuu!

Ja he itkivät molemmat.

Mitä nyt olisi myötävää? Mitä tehdä? He neuvottelivat ja päättivät,
että mies ajaisi lainaamaan rahaa. Sitten muutettaisiin koko
talonpito. Arentia kesti vielä vuoden, ja maa oli pantava kauraksi;
sitä ei tarvinnut lannoittaa ja se myötiin heti raitiotieyhtiölle; se
imi tosin mehun maasta, mutta mitä se koskee heihin, he kun muuttavat.

Koko maa oli ruvennut viljelemään kauraa, kun mikään muu ei
kannattanut, ja senvuoksi Ruotsin maa oli pian mehuton. Ruis, köyhän
viljaa sekin, ei menestynyt enää, vaan täytyi sitä tuottaa maahan;
vehnästä oli vajottu, sivuuttamalla ruis, syöttökauroihin; se oli
rappiotilaa. Ja kun talonpojat olivat korjanneet viimeisen kaurasadon
ostaakseen piletin Amerikaan, niin arvottomalle maalle tuskin
ilmaantui ostajaa. Maa, jonka aura oli muokannut ja joka oli ollut
lannoitettu, se kasvoi vain rikkaruohoa, kumma kyllä; se ei voinut
muuttua itsestään luonnonniituksi, kuten sydänmaa; se oli kirottu; se
oli viljelyksen pilaama ja vaati viljelystä; se voitiin tosin kylvää
jälleen apilanurmikoksi, mutta ellei sitä uusittu, niin se lakkasi
kasvamasta.

Kun sitten vuokra-aika oli kulunut loppuun, niin myötiin tarvekalut
huutokaupalla. Koska talonpojilla oli omituinen halu ostaa
huutokaupoista, he kun luulivat kaiken olevan niissä huokeampaa
ja parempaa, niin möivät eroavat arentimiehet tavallisesti kaiken
kunnollisen irtaimistonsa ennakolta, ja hankkivat uutta huonompaa.
Hyvä karja ja hevoset myötiin vähitellen, ja ostettiin kehnoja
sijaan. Työkaluja, vaunuja ja rekiä kyhättiin kokoon hät'hätää, ja
pantiin huutokauppaan. Sehän ei ollut epärehellistä, mutta hienoa se
ei ollut, eikä siihen ollut _varaakaan_.

Kun neuvottelu oli lopussa, ajoi kilpareki kartanolle: metsänvartia,
mustalaistyyppi, patruunan suosikki siksi, että hän oli torppareita
ripeämpi, oli lähtöön valmiina jäätuura kädessään. Hänen tehtävänään
oli näet niemien ja salmien kohdalla, joissa pelättiin virtapaikkoja,
kulkea hevosen edellä ja koetella jäätä.

Noustessaan rekeen näki patruuna näytelmän, joka sai hänet
hymyilemään huolimatta siitä kurjuudesta, mikä tässä paljastui.

Neljä suurinta koiraa oli kaikessa sovussa laahannut kuolleen
lehmän jäävaraston valtavan pyramiidin huipulle. Mutta kun ne
olivat suorittaneet tämän yhteistyön, ajoi talon suurin verikoira
kolme muuta osakasta alas, ja makasi nyt yksin kuin sfinksi ja piti
pitoja siellä ylhäällä. Paisti oli houkutellut naapuritalojen koirat
sinne, ja jäävuoren juurella oleva haukkuva liuta rähähti toisinaan
tappeluun ja muodosti yhden ainoan pyörteen turkkeja, häntiä ja
käpäliä. Muutamat muonamiesten muijat olivat heikosti yrittäneet
jakaa saalista verikoiran kanssa, mutta peräytyneet. Kaikki talossa
olivat nälkiintyneitä, ihmiset ja eläimet. Koirat olivat hädässään
ajaneet kaikki jänikset ja poikaslinnut, ja oppineet viimein
salakalastukseen jäällä, jossa sieppasivat särjet hauenkoukuista.
Mutta nyt niillä oli kemut. Ruoska läimähti, ja kilpareki kiiti
pyrynä alas jäälle ja ulos välkkyville ulapoille.

Kulku ohjattiin ensin jään yli toiselle rannalle, jonne kaksi vanhaa
miestä oli asettunut eräälle niemelle punaiseen tupaan odottamaan
päiviensä päättymistä. Toinen oli eräs kaupungin virastossa palvellut
entinen kamreeri ja leskimies, joka nyt seitsenkymmenvuotiaana eli
eläkkeellään; toinen oli kahdeksankymmenvuotias vanhus, valkea kuin
kyyhkynen, eikä ollut milloinkaan ollut mitään, sen koommin kuin oli
ylioppilaana Upsalassa. Kaksikymmenvuotiaana hän oli saanut elinkoron
eikä tehnyt mitään senjälkeen. Tapaus oli harvinainen: mutta ukolla
oli ollut elämässään yksi ainoa urotyö, yksi ainoa harrastus: hän oli
ollut juvenaali. Hän pitikin itseään nyttemmin kuin museokapineena,
jota saattoi näytellä. Punainen tupa oli kuuluisa kalliin sisältönsä
vuoksi; sinne tehtiin huvimatkoja katsomaan "yhtä glunteista",
sillä siksi oli traditsiooni muuttanut juvenaalin. Hän oli laulanut
Wennerbergin kanssa, oli tuntenut Kaarle XV:nnen, hän oli puhunut
Jenny Lindin kanssa, nähnyt Geijerin. Mutta kaikella tällä ei ollut
mitään merkitystä, kun Anders Borg ajoi rahaa lainaamaan.

Ukot iloitsivat suuresti, kun reki ajoi tuvan eteen, sillä he olivat
olleet umpilumessa neljätoista päivää, eivätkä olleet saaneet
sanomalehtiä ja postia kahdeksaan päivään.

Andersilta riisuttiin turkit, hänet vietiin sisälle lämpimään, sai
keitettyä viiniä, ja sitten hänen täytyi kertoa, mitä uusia lehdet
tiesivät. Sitten otettiin kortit esille, ja pelattiin viirapeli, noin
vain ohimennen.

On ikävää puhua rahasta, sillä kulta on viimeinen, mistä ihminen
luopuu, siitä yksinkertaisesta syystä, että tämä metalli muodostaa
olemassaolon ehdot, asunnon, ruuan, vaatteet ja lämmön.

Kerrottuaan kahden tunnin ajalla kaikki, minkä tiesi vanhuksia
miellyttävän, sanoa paukahutti hän vihdoin asiansa. Silloin laskeutui
pilvi tuohon valkeiden uutimien verhoamaan valoisaan huoneeseen;
vanhuuden rauha oli häiritty, ja vanhuksia vaivasi se, että eivät
voineet auttaa hädänalaista. Heiltä ei riittänyt rahaa lainaksi,
ja heitä kiusasi se, että olivat pakoitetut tunnustamaan sen,
paljastamaan asiainsa tilan.

Ja Anders taas kärsi puolestaan siitä, että oli synnyttänyt tämän
painostavan mielialan; oli viheliäistä lainata rahaa; ja hän ymmärsi
nyt, kuinka niin monet mieluummin turvautuivat petokseen ja vieläpä
varkauteenkin.

Noustessaan nyt jälleen rekeen hän aikoi kääntyä takaisin kotia,
mutta muistaessaan vaimonsa ja lapsensa hän havahtui, pani
ruoskaniskulla hevosen liikkeelle ja suuntasi kulun aavalle ulapalle.
Metsänvartia takapulkilla lausui muutamia epäilyksiä, mutta patruuna
ummisti korvansa. Jää oli ohutta, mutta sitkeää, läpikuultavaa kuin
lasi, niin että ruskolevät näkyivät matalikoilla.

Ulapalla jää keinui, aaltoili, mutta hevonen kiihdytti vauhtia,
vaistomaisesti tuntien, että voisi hätätilassa hypätä avannosta, ja
patruuna tiesi kokemuksesta, että suolaisen veden jää oli sitkeämpää
kuin miltä se näytti, ja että vaara näköjään oli suurempi kuin se
todellisuudessa oli. Kulun hän suuntasi itäänpäin kohti kaukaista
pitkää maankaistaletta, missä apulaispappi asui. Tämä, jonka hallussa
oli pieni kirkonkassa, saattoi kyllä lainata kymmenen kruunua; näin
alhaalle hän oli jo asettanut vaatimuksensa.

Näkyi vain ilmaa ja vettä ja mustanvihreä viiru kaukaisuudessa, kun
hevonen äkkiä pysähtyi.

Metsänvartia hypähti heti hevosen päänpuolelle: heitti jäätuuran kuin
keihään, ja vesi roiskahti reiästä.

-- Tästä ei tule mitään, patruuna, sanoi Vihtori. Jos tuuli kääntyy
hiukankin idemmäksi, niin jää murtuu, ja me olemme mennyttä miestä!

-- Minä en käänny, vastasi patruuna; istu alallesi, niin näet kuinka
meillä mennään!

Ruoska vingahti hevosen lautasille, ja oistonaan se lentää lasketti
tuhannen tulimmaista laukkaa. Jäänsiruja ja vettä räiskyi vasten
kasvoja.

Kysymyksessä oli vain kymmenen kruunua, mutta oli myöskin
saavutettava päämaali ja ennen kaikkea täytettävä velvollisuus, ja
hänestä tuntui kuin hän panisi henkensä alttiiksi omiensa puolesta ja
jättäisi taaksensa häpeän.

Tuo kaukainen tumma viiru leveni levenemistään ja läheni;
katonharjoja häämöitti, ja kohta näkyi rannalla väkeä, joka viittoili
ja huusi.

Metsänvartia tajusi ensimmäiset merkit, hypähti pukilta ja huusi:

Seis patruuna, jäässä on railo!

Anders Borg pysäytti hevosen, sillä hän näki avonaisen väylän, jossa
höyrylaiva oli kulkenut. Hän nousi reestä ja mittasi katseellaan
väylän leveyden ikäänkuin olisi aikonut uida yli, sillä hänen täytyi
päästä perille.

Mutta hetken harkittuaan hän tarttui seipääseen, joka oli väylän
merkkinä, astui uiskentelevalle jäälautalle, meloi seipäällä ja
joutui vesiajolle. Väki rannalla huusi, kun lautta lähti liikkeelle,
mutta Anders meloi edelleen. Kun hän lähestyi toista rantaa, alkoi
hänen jäälauttansa vajota, hiljalleen, tasaisesti kuin laskuluikku.
Yhdellä harppauksella hän hypähti seuraavalle lautalle, jonka jälkeen
hän syöksyi suin päin maihin; mutta viimeisen kaistaleen hän kulki
vajoten joka askeleella rantajäähän, joka kilisi murskaantuneitten
ikkunaruutujen lailla.

-- Onko pastori kotona? kysyi hän tervehtimättä.

-- On kuin onkin, vastattiin.

Ja nyt riensi Anders erääseen punaiseen taloon, joka oli jotensakin
toisten kaltainen.

Hän syöksyi sisään samalla vauhdilla kuin oli kulkenut jääväylän
poikki, tempasi auki oven ja joutui tupaan, missä apulaispappi istui
nukkuen keinutuolissa, kahdentoista aikaan päivällä.

-- Älähän, sinäkö se olet? Minä hiukan torkahdin ja kuulin hätähuutoa
jäältä, sanoi hän karistellessaan unta silmistään.

-- Minä vain, olen pulassa, ja sinä saat lainata minulle kymmenen
kruunua.

-- Kymmenen kruunua? Mistä ne sieppaisin? Koetin juuri saada
diskonttolainaa, mutta ei onnistunut...

-- Lainaa kassasta!

Syntyi hiljaisuus, ja Anders Borg ymmärsi, että hän oli jälleen
eksynyt tunkeutumaan toisten salaisuuksiin ja pakoittanut onnettoman
ihmisen tekemään nöyryyttävän tunnustuksen asiainsa kehnoudesta.
Mutta hän tointui pian ja virkkoi sivumennen:

-- Etkö voi lainata joltakin talonpojalta?

-- Minäkö talonpojalta? En, ystäväiseni, tilani ei salli sitä.
Näepäs, ensimmäisenä vuonna tekeydyin kansanomaiseksi, ja minun
täytyi syödä ja juoda heidän kanssaan; mutta silloin hävisi
kunnioitus, vallankin kun lainasin heiltä rahoja Upsalan velkoihini.

Kun sitten vetäydyin heidän seurastaan, alkoivat he vihata minua.

Jäin ihan yksinäiseksi; minulla ei ole yhtään puhekumppania, ei
mitään tekemistä. En saa kalastaa, en metsästää, en viljellä
maata. Lukea en voi, sillä silloin nukahdan. Olen tuomittu
tyhjäntoimitukseen, paitsi sunnuntaisin! Minä kuivetun, kivetyn
nukkuessani; nukun koko yön, kaksitoista tuntia, kahdeksasta
kahdeksaan, ja minä vedän aamiaisunet, päivällisunet, nukun vain
nukkumistani. Kunpa tietäisit, millaista elämää tämä on! Se on
valekuolemaa! -- Sielunhoitoa he eivät kaipaa, ja ne, joita suru
ja murhe kohtaa, menevät heränneiden luo. Toivon toisinaan, että
itsekin olisin herännyt; mutta silloin täytyy uskoa, ja sitä en voi!
-- Anders Borg, auta minut täältä jumalan nimessä, muutoin kuolen!
-- En ole puhunut kahdeksaan päivään, ja nyt olen kaiken kurjuuden
kukkuraksi saanut vielä haasteen. Muuan talonpoika varasteli puita
pappilan metsästä; näin itse sen ja ilmoitin rovastille. Nyt olen
saanut haasteen kunnianloukkauksesta, kun en voi _todistaa_, että
näin miehen varastavan. Varas kulkee vapaana, ja minä ehkä joudun
telkien taa; minä, joka en ollut metsänvarkaissa. Talonpojat sanovat,
että olen kielinyt; samaa he sanovat nimismiehestäkin, kun tämä
antaa ilmi heidät, ja äskettäin tahtoi eräs roisto haastaa tuomarin
kunnianloukkauksesta, tämä kun tuomitsi neljännysmiehen kanteen
nojalla, joka on täysin pätevä todistus. Mihin ryhtyä? Jos saan
virkaeron, niin en saa paikkaa entisenä pappismiehenä.

Hän ei olisi lopettanut milloinkaan, ellei olisi purskahtanut itkuun.
Ja Anders Borg unhoitti huolensa, nähdessään tämän pohjattoman
kurjuuden. Mutta kun hän ei tiennyt mitä sanoa, niin apulainen jatkoi
ylen onnellisena siitä, että sai kuulla oman äänensä ja valittaa.

-- Mitä he tekevät papeilla? Eivätkö he voi tehdä juutalaisten
lailla ja antaa jonkun seurakunnan vanhimman lukea saarnakirjasta
sunnuntaisin -- minä kirjoitan saarnakirjoista, kuten muutkin
papit. Eivätkö samat ymmärtäväiset, rehelliset miehet voi myöskin
haudata ja kastaa? -- Baptistithan kastavat, ja heränneet
jakavat ehtoollista hoitaessaan ammattejaan kuin apostolit!
Tiedätkös, uskonto ammattina ja elinkeinona on järjetöntä. Ja tuo
yliopistossa vetelehtiminen ja ryypiskeleminen, rikkiviisauksien ja
jumaluusopillisten sanasaivartelujen päähän pänttääminen, se karistaa
miehestä kaiken uskonnollisuuden! Ja nythän pappien pitää marssia
kasarmeissakin, ovat pakoitettuja laulamaan sikamaisia lauluja,
kuuntelemaan kaartilaisten yöllisiä keskusteluja, se tekee lopun koko
leipäkirkosta!

Tässä meni keskustelu viistoon, sillä Anders tunsi liian vähän
mielenkiintoa kirkkoa kohtaan, voidakseen valittaa sen rappiota;
sitäpaitsi heräsi hänen oma itsesäilytysvaistonsa, niin että hän
keskustelun loppupuolella oli ennättänyt ajatella, mistä nyt
sieppaisi kymppänsä. Senvuoksi hän nousi äkkiä ja heitti hyvästit
lausuen ainoan rohkaisevan sanan, minkä saattoi löytää:

-- Karskista luontosi, poika! Tule sinne mantereen puolelle
tervehtimään meitä, niin me ravistamme eloon sinut.

Apulainen katsoi ystävätään kuin vierasta, sillä hän oli pettynyt
toivoessaan osanottoa. Hän pani kuitenkin karvalakkinsa päähänsä
saattaakseen Andersia rantaan; ja hän osoitti ystävällisyyttä kuin
koira, puhui taukoamatta, mutta nyt tyhjänpäiväisistä asioista,
ilmasta ja kalastuksesta, tulvajäästä ja merihädästä, mutta hänen
sanansa kaikuivat kuuroille korville.

Kun Anders Borg oli rähminyt jääväylän yli ja istuutunut rekeen,
ohjasi hän pohjoista kohti; mutta muistaessaan rannalle jääneen
papin, kääntyi hän ja näki nyt tuon hyljätyn heiluttavan lakkiaan
jäähyväisiksi.

Hänen rintaansa ahdisti, mutta samalla hän tunsi epätoivoisen lohtua
siitä, että näki vieläkin epätoivoisemman ihmisen.

-- Koditonna, vailla ystäviä, vankilan ja perikadon partaalla!
ajatteli hän. Häntä on sääli, mutta mistä nyt kaappaan kympin?

Tähän kysymykseen hän oli kuitenkin miettinyt mielessään vastauksen,
ohjatessaan kulkunsa pohjoiseen halki ulapan, sillä siellä asui
vanha oopperalaulaja, joka maailmaan kyllästyneenä oli vetäytynyt
eläkkeineen ja eukkoineen erääseen taloon, jonka hän oli vuokrannut
ilman viljelysmaita, mutta pidättänyt metsästys- ja kalastusoikeuden.

Peninkulma on runsas matka hevosella ajaen, mutta menihän sekin,
ja Anders Borg tiesi varmasti saavansa ainakin hyvän lasin ja
ystävällisen vastaanoton, olipa sitten kympin laitan miten tahansa.

Kuistilla seisoi vanha laulaja pyssyineen ja ajokoirineen. Hän palasi
jänismetsästykseltä, tietenkin saamatta mitään, ja ilostui suuresti
nähdessään ihmisen, sillä hän asui sydänmaalla, josta naapuriin oli
puoli peninkulmaa.

Anders Borgin hääriessä jalkapeitteen kimpussa, taputti laulaja
vaahtoista hevosta kuonolle ja sanoi:

-- Sinulla on hyvä juoksija, Anders.

-- Tahdotko ostaa sen? kysyi Borg vain jotain sanoakseen.

-- Jos myöt! -- minulla on juuri ollut yksi koetteella, mutta se oli
pattijalka.

-- Ihan tosissasi, tahdotko ostaa hevosen?

-- Tietysti!

-- Ota sitten minun, niin saat reen samaan kauppaan.

-- Mitäs se sitten maksaa?

-- Saat sadallaviidelläkymmenellä rekineen päivineen.

-- Olkoon menneeksi!

-- Käteistä?

-- Käteistä! Käy sisään, niin lyön rahat pöytään.

-- Mutta sinä saat antaa minulle kelkan ja luistimet, jotta pääsen
kotia! Vihtori saa työntää minua jäällä.

-- Saat kyllä! Siis ovat kaupat tehdyt!

Anders oli pelastettu, kynitty putipuhtaaksi, päässyt jaloilleen;
ja pistettyään ryypyn poskeensa, läksi hän kotimatkalle päivän
painuessa mailleen. Hän istui potkukelkassa, jota perässä luisteleva
metsänvartia työnsi.

Lähestyessään iltahämyssä kotia, hän näki koko talon valaistuna,
ja hän ajatteli vaimoraukkaansa, joka varmaankin oli saanut
äkkiarvaamatta vieraita, joille hänellä ei ollut mitään tarjota.

Jotta ei olisi tullut sopimattomaan aikaan, nousi hän kartanolle
polkua pitkin ja kulki ohi jäävaraston, missä hänen verikoiransa
makasi verissään ja herraskartanon kahden verikoiran raatelemana,
jotka nyt pitivät pitojaan kuolleen lehmän kimpussa; oikean omistajan
saadessa vain katsella kemuja.

Anders meni sisään keittiön kautta ja vetäytyi makuuhuoneeseen
muuttaakseen pukua. Siellä istui hänen vaimonsa itkien.

-- Mitä on tapahtunut? Kuka täällä on? Miksi olet jättänyt vieraat?
ahdisti hän kysymyksillä itkevää, joka vastasi suurimmassa
epätoivossa:

-- Isäsi on täällä, ja aikoo jäädä luoksemme...

-- En voi elättää häntä!

-- Hän sanoo, että olet velkaa hänelle suurehkon summan...

-- Mitä tekemistä hänellä on täällä?

-- Hän ei voi enää asua kotona, sillä hän on haastettu kirkkoraatiin
kuulusteltavaksi, jossa hänen avioerojuttunsa alkaa.

-- Voi, Herra Jumala...

Tämä on hirveätä! Hirveätä!

Anders valmistautui seikkailurikkaan retkensä jälkeen lähtemään isän
luo ja kuulemaan, mitä tällä oli hänelle uskottavaa, vaikka hän ei
näistä luottamuksista välittänyt. Mutta hän rauhoitti ensin vaimoaan
asettamalla kaksi viidenkymmenenkruunun seteliä pukupöydälle;
kolmannen hän jätti omaan taskuunsa, sillä nuo iän ikuiset ikävyydet
ja puute olivat tehneet hänet epärehelliseksi parhainta ystävääkin
kohtaan.



KAHDEKSAS LUKU

Yhdeksänkymmenluku

(Fin de Siécle)


Kahdeksankymmenluvun voimakas naturalismi oli kaikkien muiden
virtojen lailla laskeva mereen. Luonnontieteellinen menettelytapa
oli lakannut kukkimasta eikä kantanut enää hedelmää; monet pitivät
menettelytapaa itse totuutena ja pysyttelihevät itsepintaisesti
lahon laudan varassa sen vaipuessa pohjaan. Toiset lujatahtoisemmat
etsivät uusia aluksia purjehtiakseen edelleen. He erkanivat tosin
aikakaudesta kaihomielin, sillä tuo villiytyminen, intiaanielämä oli
ollut virkistävää, kuten koulupojan rosvoelämä kesälomalla; tämä
maailman ja ihmisten yksipuolinen valaiseminen kohotti ne jyrkästi
taustastaan, asetti esineet ja tapahtumat Rembrandtin valaistukseen;
tämä vanhojen asiain uudestaan arvioiminen synnytti sananmukaisesti
uuden maailmankatsomuksen, joka ei nähnyt etäälle, mutta näki
terävästi läheltä. Se oli mikroskoopillista menettelytapaa. Mutta
ken on työskennellyt mikroskoopin avulla, hän tietää liian hyvin,
että voi nähdä soluja ja suonia siinä, missä on vain kuplia, ja
että tomuhiukkanen voi harhauttaa todistamaan olemattomien elimien
olemassaolon. Silloin, 1889, sai maailma kaksi uutta ajattelijaa
tai profeettaa, Langbehnin, Rembrandt als Erzieher nimisen teoksen
tekijän, ja Nietzschen, pääasiallisesti Jenseits von Gut und Böse
nimisen teoksen tekijän. Niin suuresti kuin nämä kaksi eroavatkin
toisistaan, ja saattavatpa näyttää jyrkiltä vastakohdiltakin,
niin oli heillä kuitenkin yksi yhteinen kosketuskohta, ja se oli
heidän vastavaikutuksensa mikroskoopillista menettelytapaa vastaan.
Langbehn on ennen kaikkea makroskopisti. Kukaan ei ole käsittänyt,
mitä tekemistä Rembrandtilla on hänen kirjansa kanssa, ja vaikkakin
tunsi halua kumota joka kohdan teoksessa, niin aukaisi sen jokainen
tosiasia kuitenkin uusia tulevaisuuden näköaloja, ja luonnontiede,
joka oli kuihtumaisillaan liian perinpohjaisten tutkijainsa käsiin,
elpyi uuteen eloon.

Langbehn, johon vuosisata oli loppuva, oli oikeastaan jälleen
ylösnoussut Kant, jolla vuosisata oli alkanut, ja molemmat he etsivät
pelastuksensa vaatimuksista ja imperatiiveista, kun arvostelukyky
ja puhdas järki olivat osoittautuneet kykenemättömiksi ratkaisemaan
maailmanarvoituksia ja antamaan yksilölle sitä ryhtiä, jota kulku
aukealla merellä vaati, säilyäkseen turvallisena. Sekä Darwin että
Hæckel olivat ennen, vaikkakin turhaan, panneet vastalauseensa
niitä nopeita johtopäätöksiä vastaan, joita oli tehty heidän
lajien polveutumisopistaan siveysopin kumoamiseksi, ja Langbehn
vastustaa sitä naturalistista psykologiaa, joka oli alennettu
eläinlääkintätieteeksi. Kun naturalistit sanoivat: Olkaamme ihmisiä!
niin he tarkoittivat: Olkaamme eläimiä! Itse jumaluusoppi eli oppi
Jumalasta johdettiin eläintieteestä. Eläimen pelko tuntematonta
kohtaan ja villin kykenemättömyys eroittaa unta ja todellisuutta
toisistaan, kas siinä uskonnon synty.

Mitä sitten oli uskottava maailmasta, missä ihmiset olivat kuolleet
valheen marttyyreinä? Mitä oli ajateltava tulevaisesta, kun
menneisyys julistettiin valheeksi? Kahdeksantoistasatavuotinen
kristinoppi, joka huomattiin eräänä kauniina päivänä erehdykseksi?
Se oli _liian_ järjetöntä, ja kuula otsaan oli ainoa mahdollinen
pelastus!

Itsemurhan partaalla oli nyt ihmiskunta eikä nähnyt mitään pelastusta.

Silloin nousi toinen profeetta, Nietzsche, ja julisti ensin, että
paha oli hyvää ja hyvä pahaa, sitten, että hyvää ja pahaa ei ollut
olemassa. Se oli rikoksen puolustusta, pahantekijämoraalia, joka
Oscar Wilden perversisyydessä sai räikeimmän ilmenemismuotonsa.
Jos Langbehn oli negatiivikuvillaan vasten tahtoaan tuonut esiin
naturalismin valopuolet, niin Nietzsche vei sen irvikuviin, joissa
sen virheet näyttäytyivät.

Parisissa oli samaan aikaan herännyt tunne positivismin
riittämättömyydestä, ja alkoi vihmoen sataa sanoma-lehtikirjoituksia,
joiden niminä oli: Etsitään uskontoa; Palvelukseen halutaan:
profeetta; Halutaan vuokrata: yhteinen, ajanmukainen kirkko.

Itse Zola alkaa havahtua; ja hän, joka oli pysynyt katselijana,
levollisena, tunteettomana, nousee etsiäkseen uskontoa. Lourdes'sta
hän ei sitä löydä, sillä hänen lääkärinsä on "selittänyt" ihmetyöt,
ei petokseksi, se on liian vanhanaikaista, vaan hypnotismiksi.
Silloin hän matkustaa Roomaan, eikä ole suinkaan vapaa siitä
harhaluulosta, että voisi siellä tehdä kristinopin nykyaikaiseksi
ja saada aikaan ajanmukaisen sovinnon tieteen ja uskonnon välillä.
Mutta se ei onnistu. Myöhemmin hän tekee kiihkomielisenä uskovaisena
uskonnokseen ihmiskunnan edistyksen tieteen ja työn kautta oikeutta
ja totuutta kohti, sekä johtuu lopuksi Cabet'n paratiisinihanaan
Ikariaan, missä karitsat leikkivät jalopeurojen kanssa ja metsän
linnut syövät falansterin asukkaan yltäkylläisestä pöydästä, kun
köyhiä ei enää ole.

Zola kehittyi, hedelmättömästä eläintieteellisestä epäilystä,
uskomaan onneen ja hyveeseen pyrkivään edistykseen (se oli uusi
sana). Mutta monet hänen oppilaistaan pysähtyivät kehityksessä
ja märehtivät yhä tuota kulunutta ohjelmaa, joka nyt tehtiin
positiiviseksi.

Zola lopetti idealistina sanan oikeassa merkityksessä, ja
vaikkakin hän vihasi ja vastusti uskonnollisia muotoja, etenkin
roomalaiskatolilaisia, niin hän oli uskonnollinen, uskovainen omalla
tavallaan. Mutta Ranskan yhdeksänkymmenluvun nuoriso ei ollut
tuntenut Zolata, ei tahtonut tuntea häntä, ei tietää hänestä mitään.
Heillä oli aivan toinen opettaja ja profeetta, ja se oli Josephin
Péladan.

On käsittämätöntä, että meidän kirjallisuushistorioitsijamme, jotka
nauttivat vuosipalkkaa aikakautensa kirjallisuuden seuraamisesta,
eivät milloinkaan mainitse tuota merkillistä ilmiötä Péladania
muuta kuin sivumennen hymähtäen, jota vastoin he luennoivat hänen
saksalaisista jäljittelijöistään. Miettii mielessään, eivätkö
he tiedä mitään hänen olemassaolostaan; vai onko Péladanin
osaksi tullut, että hän ei saavuta milloinkaan tuota iljettävää
yleistajuisuutta, joka tavallisesti päättyy arkipäiväistymiseen,
joukon epäjumalaansa ikävystymiseen, suuruuden kukistumiseen ja
tunkiolle viskaamiseen.

Jo 1884, siis silloin kuin Zola on ehtinyt vasta Au Bonheur des
Dames nimiseen teokseensa saakka, alkaa Péladanin toiminta hänen La
Décadence Latine nimisen sarjansa ensimmäisellä niteellä -- joka on
saanut nimityksen Le vice Suprême.

Niiden kahdenkymmenen vuoden ajalla, jotka siitä ovat kuluneet, hän
on julkaissut neljätoista romaania, paitsi näytelmiä ja filosoofisia
teoksia, yhteensä kolmekymmentäkahdeksan nidettä. Nuo neljätoista
romaania ilmestyvät rinnakkain Zolan romaanien kanssa, mutta tämän
kuvatessa Rougon-sarjassa toista keisarikuntaa, kuvaa Péladan
omaa aikakauttaan, kolmatta tasavaltaa. Finis Latinorum on hänen
mottonaan, ja hän uskoo, että latinalaiset kansat häviävät; hän
ennustaa heidän perikatoaan, kuvaa Juvenaliksen lailla nykyisen
Parisin kaiken kurjuuden; yhtä pelottomasti kuin Zola ja yhtä
lapsellisen ujostelemattomasti. Hänen kokemuksiin ja näkemyksiin
perustuva aineistonsa on suunnaton, mutta hänen sanontatapansa
hehkuu harrastusta; hän sukeltaa liejuun, mutta nousee aina jälleen
pinnalle, räpyttelee siipiään ja kohoaa korkeuteen.

Hänen loistavin romaaninsa on L'Initiation sentimentale, kirja, jossa
käsitellään rakkauden kaikkia lajia, äänilajia, lajimuunnoksia, jossa
hän paljastaa kaikki sokkelot ja näyttää Parisin sisukset. Se on
peljättävä kirja, runsas, suuri ja kaunis huolimatta kaikesta siitä
rumuudesta, minkä hän tuo esille.

Tämä sama mies on uskaltanut ryhtyä suurtyöhön ja onnistunut
siinä! Hän on runoillut Aiskhyloksen Promotheukseen ne trilogian
kaksi osaa, jotka ovat hävinneet; ja joskaan niiden sävy ei ole
aivan sama, niin se riippuu niiden runsaammasta ja syvemmästä
sisällöstä, siltä ainakin tuntuu sen mielestä, joka ei usko antiikin
saavuttamattomuuteen. Olisihan surkuteltavaa, ellei maailma olisi
edistynyt ja kehittänyt samalla ajatuselämää ja ilmaisukeinoja.

Péladan ei ole mikään kansalliskiihkoilija eikä kostonhimoinen; hän
on maailmankansalainen ja on tehnyt Wagnerin Ranskassa tunnetuksi,
huolimatta isänmaanystävien vastustuksesta; ja tuskin yksikään
saksalainen on tehnyt Wagneriaan niin jättiläismäiseksi kuin Péladan
omansa.

Nykyaikaisen taiteen hyväksi hän on työskennellyt näyttelyillään, ja
hän on perustanut kaiken symbolismin.

Mikä on miehessä vikana, koskapa hän ei ole tullut tunnetuksi
omien piiriensä ulkopuolella? -- Hän oli liian sivistynyt kaikkien
ymmärrettäväksi; hän oli kristillismielinen kuin ristiretkeläinen,
ja sai senvuoksi pakanat vastaansa, hän piteli pahoin kolmannen
tasavallan chequardeja ja panamalaisia.

Péladanin vaikutus on arvaamattoman suuri, mutta hän ei vaikuta
suoranaisesti, vaan oppilaittensa kautta. Häneen ei viitata,
mutta hänen altaastaan lainataan; hänen personalleen ei annettu
mitään arvoa, ja syynä siihen olivat hänen poimukauluksensa kuten
Kirkegaardilla hänen vihreä sateenvarjonsa; mutta hän elää kuin
huutavan ääni, joka toi germaanisen sivistyksen maahansa, ja aukaisi
sen suljetut portit Europalle.

       *       *       *       *       *

Ihmishenki heräsi eristymistilastaan ja tunsi voimiensa loppuvan
katkaistuaan kosketuksensa tuonpuoleisen maailman kanssa. 90-luvun
erikoispiirteenä oli sen pyrkimys henkimaailman yhteyteen.
Sittenkuin Hæckel nimittäin oli laatinut 80-luvulla järjestelmänsä
Systema Naturæ eli Luomisen Sukutaulu, oli luonnontieteen aika
mennyttä, ei tehty yhtään uutta merkitsevää keksintöä; suurinta
hälinää herätti serumparannuskeino, mutta se huomattiin vääräksi;
sitten oli kaikkialla pelkkää pikku kähnimistä; vanhoja väitelmiä
kehitettiin hiukan ja pidettiin suurta melua, vaikka vainu oli väärä.
Luonnontiede oli todenteolla tehnyt vararikon. Ajan voimalähteen,
sähkön, liitti teollisuuden palvelukseen oppimaton Edison, joka
valmisti valon ja teki fonograafin; puhelimen keksi Bell 60-luvulla;
joten vallassa oleva darwinilaisuus ei ole milloinkaan vaikuttanut
käännettätekevästi aikansa sivistyselämään, ei edes kemiaan,
jossa Mendelejeffin perioodinen järjestelmä on kuin hautakivenä
järjestelmällisyyden kuolinkentällä.

Silloin ihmiskunta huomasi olevansa harhatiellä ja kääntyi takaisin
löytääkseen uuden polun tienristeyksestä. Oli kerätty ilmiöitä
ja tosiasioita, mutta ei voitu selittää mitään; selittäminenhän
oli ilmiön syiden tietämistä, ja kun huomattiin, että syyt olivat
etsittävissä "tuolta puolen", niin haettiin aivan johdonmukaisesti
tuonpuoleista maailmaa. Nyt oli taas tullut mystiikan vuoro. Ja
silloin nousi Swedenborgkin satavuotisesta kuolonunestaan. Hän
palasi takaisin monella muotoa. Balzacin hahmossa, jota alettiin
jälleen lukea helppohintaisena painoksena, jossa Swedenborgin
nièce Séraphitasta löydettiin jälkiä Nietzschen yli-ihmisestä ja
Péladanin androgynistä. Parisilaiset salatieteilijät löysivät jälleen
Swedenborgin ja Böhmen tutkimalla Eliphas Leviä ja Saint Martinia;
teosoofit havaitsivat hänet Blawatskyn Salaisesta opista. Mutta
voimakkaimman avun mystillisyydelle antoi Berthelot julkaisemalla
alkemian historian. Tämä positivisti, joka oli tutkinut hiilivetyjen
synteesiä, teki tässä mystillisyydelle palveluksen, jota ei ollut
aavistanutkaan. Jos nimittäin muutamin sanoin tahtoo lausua alkemian
ja kemian eron, niin saattaa sanoa, että alkemia uskoi alkuaineiden
voivan muuttua toisiksi alkuaineiksi (transmutatsiooni), mutta
uudempi kemia ei tehnyt sitä. Nyt oli Berthelot työn edistyessä
alkanut osoittaa yhä suurempaa myötätuntoa alkemisteja kohtaan, mikä
vahvisti heikkouskoisten rohkeutta jatkuvaan tutkimukseen. Samaan
aikaan oli Crookes "Alkuaineiden synnyssä" lausunut mielipiteenään
sen, että "alkuaineet" olivat syntyneet ja kehittyneet toisistaan.
Lockyer oli Ranskan Institutille esittänyt epäilynsä siitä, että
fosfori oli koottu aine, koska sillä oli kaksi spektriä. Tämähän
kaikki oli sopusoinnussa vallalla olevan monismin eli kaikkeuden
ykseyden kanssa ja olisi aikalaisten pitänyt johdonmukaisesti olla
samaa mieltä, mutta epäjohdonmukaisesti kyllä pysyttiin mielipiteessä
alkuaineiden erikoisesta muuttumattomasta luonteesta, millä vasten
tahtoa pönkitettiin tuota hyljättyä oppia erikoisista luomistoimista.

Berzelius oli kuitenkin vielä 1835 tehnyt seuraavan tärkeän
kysymyksen: "Ovatko metallit alkuaineita?" ja vastatessaan tähän hän
oli lausunut seuraavat tärkeät sanat: "Aine, jonka olen asettanut
metallien joukkoon, on ammonium, joka on kokoonpantu typestä ja
vedystä; ja sen metallisoiminen sähkön avulla johtaa ajattelemaan
yhdistettyä metallia. Muiden metallien yksiaineisuuden tekee
epäilyttäväksi se, että ne elimellisessä luonnossa näyttävät syntyvän
aineista, joissa ei ole jälkeäkään näistä metalleista."

No niin, kun metallit eivät kerran olleet yksiaineisia, niin ne
saattoivat muuttua toisiksi metalleiksi, ja luonnollisena seurauksena
tästä oli ehdottomasti: kultaa voidaan valmistaa!

Ja seuraava johtopäätös oli: On aina "valmistettu" kultaa
rikkikiisusta, kun on luultu lioitettavan sitä. Mikä seikka selittää
sen Gahnin havainnon, että melkein kaikki rikkikiisu sisältää kultaa.

Kuitenkin, ihmisen aivojen hitaus on niin suuri, vallankin
harjaantuneiden, että kun ne ovat tehneet ensimmäisen korollaarin,
niin ne eivät jaksa tehdä toista.

Senvuoksi muuttui hämmästys tuhmaksi nauruksi, joka sittemmin
kävi pahanilkiseksi ja päättyi irvistykseen. Kun viimein meidän
vuosisadallamme Ramsay (ja Kelvin) todisti, että radium voi muuttua
heliumiksi, niin vanhat rutinistit saivat kouristuksia huomatessaan,
että olivat joutuneet harhaan ja että oli liian myöhäistä kääntyä
takaisin.

Siinä tarina kullantekotaidosta 90-luvulla, joka oli niin
yksinkertainen, yksinkertaisempi kuin Kolumbuksen muna.

Palatkaamme kuitenkin Swedenborgiin. Satapäisenä hän nousi
haudasta: Pulkovan astronoomit tervehtivät häntä astronoomina,
Kantin ja Laplace'n edeltäjänä; eläintieteilijät keksivät hänet,
ja huomasivat että Buffon oli Eläinkuntansa johdantoon anastanut
hänen kosmogoniansa; etenkin kemistit ja vuorityön harjoittajat
ylistivät häntä; ja vihdoin tuli joukoittain fysioloogeja ja
anatomian tutkijoita tuomaan suitsutusta ja mirhamia tuolle
uudestasyntyneelle. Mutta suurimman tunnustuksen sai Swedenborg
eräältä kirjallisuushistorioitsijalta, Max Morrisilta, joka
pitemmässä tutkielmassa esittää nykyajan ylevät epäjumalat, itse
Goethenkin Swedenborgin oppilaina. "Swedenborg im Faust" on
kirjoituksen nimi (Euphorionissa 1899. 6 vihko), jossa nojautumalla
Areana Coelestiaan todistetaan, että Swedenborg on välittänyt Kantin
ja Fräulein von Klettenbergin kautta (jo 1771) Faustin kosketukset
henkimaailman kanssa.

Mitä sanoivat Goethe-ystävät siitä? Eivät mitään, sillä kun vastausta
ei ole, niin ei virketa tavallisesti mitään!

       *       *       *       *       *

Siinä vuosisadan vaihteen tärkeimmät henkiset virtaukset, jotka
loppuvuosina kuitenkin puhkesivat muutamiksi suuriksi säkeniksi,
jotka olivat sytykkeenä ja valaisivat uutta vuosisataa, josta
kenties on tuleva kaikkein suurin, vaikkakin 1800-luku oli suurin --
1400-luvun jälkeen.



YHDEKSÄS LUKU

Ester


Ester Borg, toimittajan ja Brita rouvan tytär, ei ollut kaunis
tyttö. Sen hän tiesi itse, ja siksi kypsyi hänessä jo varhain päätös
tulla joksikin, sensijaan, että olisi jäänyt miestä odottamaan.
Hän tuli ylioppilaaksi seitsentoistavuotiaana ja matkusti Upsalaan
lukeakseen lääkäriksi, ei erikoista kutsumusta tuntien, vaan jotakin
toimittaakseen.

Hän pääsi nimensä avulla piireihin, joissa nykyajan kysymykset
olivat käsitellyt loppuun ja joissa vallitsi uusi elämänkatsomus,
tietoisuus tulevaisuudesta. Ei epäilty eikä emmitty enää, kaikki oli
päivänselvää.

Miestoverit kohtelivat häntä kuin toveria, mutta kuin miespuolista,
jota ei tarvinnut kursailla. Aluksi se tavallaan miellytti häntä, ja
hän tunsi olevansa kohotettu sukupuoltaan ylemmäksi; mutta heti kun
seuraan saapui kaunis naistoveri, niin muuttui käytös. Kun tätäkin
kohdeltiin toverina, tapahtui se toisella tavalla. Kaunottarelle
oltiin kohteliaita kuin korkeammalle olennolle ikään, häntä
kohdeltiin sanalla sanoen naisena. Raaka leikinlasku lakkasi, herrat
kävivät säädyllisiksi, levisi lämpöä, ja vienon runollinen mieliala
hiipi seuraan, jossa Ester tunsi itsensä vieraaksi, sillä eihän häntä
voinut hurmata naisellinen kauneus eikä hän saattanut toveriensa
lailla tuntea ihastusta omaa sukupuoltaan kohtaan.

Silloin hän huomasi asemansa kierouden; ja tuo tasa-arvoisuus
miesten kanssa ikäänkuin solvasi, loukkasi häntä, vallankin kun
häntä laiminlyötiin. Senvuoksi hän hoiti huolimattomasti ulkoasuaan,
tukautti kokonaan naisellisuutensa, kävi kapakoissa, heitti keilaa
ja tappeli eräänä iltana sällien kanssa. Pyöräillessään hän käytti
urheilunuttua ja polvihousuja, ja tämä puku muuttui vähitellen
miehenvaatteiden kaltaiseksi.

Toverit unhoittivat myöskin vähitellen, että hän oli nainen, eivät
sanoneet alussa häntä milloinkaan Esteriksi, vaan Borgiksi, mutta
illalla häntä nimitettiin Pelleksi, ja oli hänen yllään silloin
kaulakapalla varustettu kauhtana ja päässä ylioppilaslakki, niin että
kukaan ei voinut pitää häntä muuna kuin miehenä.

Eräänä iltana, kun oli otettu jättiläishutikka Rullanissa, ehdoitti
eräs medisiinari, että he menisivät tyttöjen tykö ja Pelle tulisi
mukaan; sitä pidettiin vallan luonnollisena. Tapahtumanahan sillä oli
uutuutensa, vaikkakin lääketieteen ylioppilas Ester Borg oli kaikesta
perillä.

Tytöt kyllä katsoivat hiukan kummastellen tuota poikaa, mutta heillä
oli muuta ajateltavaa, ja sinnehän mentiin pääasiallisesti juomaan ja
juttelemaan. Vieraiden joukossa oli myöskin muuan nuori kreivi, joka
tiesi kuka Ester oli, mutta oudoksui kuitenkin sitä, että perhetyttö
oli tällaisessa paikassa.

Sali tyhjeni hetkeksi, niin että kreivi ja tuo valheellinen nuori
herra jäivät kahden kesken.

Huoneessa oli oma mielialansa; se oli matalakattoinen, mikä esti
pimenemisen pään yläpuolella; seinät olivat jaetut veistettyjen
reunakoristeitten kehystämiin aloihin, joihin oli maalattu maisemia
paimenineen ja paimenettarineen, jotka kaitsivat lampaita ja
söivät kirsikoita, viattomasti, lapsellisesti. Ikkunaverhot olivat
isokukkaista taftisilkkiä, ja niiden lomitse näkyi linna kuutamossa.
Kreivi oli istuutunut vanhan pianon ääreen ja näppäili koskettimia,
ikäänkuin olisi varronnut, että Ester olisi keskeyttänyt hänet jotain
virkkamalla. Mutta kun tämä vaikeni itsepintaisesti, alkoi kreivi
soittaa Chopinin toista g-duuri nocturnea.

Ester ei tuntenut kappaletta, senvuoksi häntä hämmästytti nuo ihanat
sävelet, jotka tuntuivat hänestä juuri nyt syntyneiltä. Sointujen
vaihtelua duurissa, jotka kaikuvat kuin mollisävelet, syvintä
tuskaa, joka on oma lohtunsa; uneton yö, jonka lievityksenä on se,
että synkät unet eivät häiritse, olkoonpa sitten valvonta kuinka
kiduttava tahansa. Paikka muutti muotoaan, ympäristö sai kullan
kajastuksen, ja nuoren tytön valtasi kaihomielisyys, joka oli outoa
hänen välinpitämättömälle luonteelleen. Hän oli tullut tänne kuin
anatomiasaliin, jossa oli inhoittava, mutta missä mielenkiinto
aateloi iljettävän. Äkkiä hänelle aukenee toinen puhtauden ja
kauneuden maailma; valoisa pilvi eristi nuo kaksi epäsiististä
ympäristöstä, verhosi suojellen heidät ja sai heidät unohtamaan
olinpaikan.

Kun kreivi oli lopettanut soiton, täytyi hänen puhua, koska tyttö ei
virkkanut mitään:

-- Tiedättekö, mitä soitin?

-- En, en tunne kappaletta.

-- Se oli Chopin'ia! Ja minusta tuntuu kuin hän olisi runoillut tämän
nocturnen yöllä, tällaisessa paikassa, missä käy kaihomieliseksi
etsiessään iloa, jota ei ole; missä tuntee olemassaolon koko
viheliäisyyden nähdessään epätäydellisimmän kaikesta epätäydellisestä.

-- Uskotteko, että Chopin todellakin kävi tällaisissa paikoissa?
kysyi tyttö, joka ei ollut vielä päässyt oikein mukaan.

Kreivi hymyili surullisesti:

-- Kävi tietenkin; olisiko se niin ihmeellistä? Te ja minäkin olemme
täällä.

Tuo te ja minä kohotti heidät yläpuolelle, ja yhdisti heidät.

-- Se on totta, vastasi Ester naivimmin kuin tahtoi, hän kun siten
hyväksyi kohteliaisuuden.

Kreivi hymyili sille naiselliselle piirteelle, mikä ilmeni siinä,
että Ester ei halveksinut lausuttua kohteliaisuutta, ja sillä
hetkellä tyttö tunsi, että häntä puhutteli toisessa maailmassa
liikkuva olento, ja hän etsi kosketusta tuon paremman kanssa.

-- Mitä te oikeastaan teette täällä? Miksi olette täällä? kysyi hän
melkein vasten tahtoaan soimaavasti.

-- Niin, neitiseni, ei ole helppo sanoa sitä. Seuraan mukana; annan
epäilyksen varjon langeta ylleni, että olen muiden kaltainen,
välttääkseni joutumasta muiden väärien epäluulojen alaiseksi.
Näissä paikoissa ja niiden asukkaissa on sitäpaitsi vetovoimaa. He
elävät kuin luonnontilassa, jonka me olemme jättäneet taaksemme,
ja senvuoksi heidän käytöksensä tuntuu minusta naivilta kuin
maalaistytön. En näe milloinkaan mitään julkeaa, en katumusvaivaa,
joka osoittaisi tietoisuutta väärästä; en ymmärrä sitä, mutta en
voi tuomitakaan, en hyväksy sitä myöskään. Joulunaikaan, itse
jouluiltana, kuljin sairashuoneen tyttöosaston ohi. Talohan on sen
näköinen kuin se potisi kaikkia kipuja ja rappaus on irtautunut
paikkapaikoin kuin haavarupi. No niin, kuljin joulumietteissä
siitä ohi, ja läpi pohjakerroksen rautaristikko-ikkunain tunkeutui
laulu kadulle; tunsin hetken aikaa suunnatonta tuskaa, kun asetuin
noiden onnettomien asemaan -- ajatelkaa! jouluilta noiden seinien
sisäpuolella! -- Mutta mitä tapahtui? Laulu kaikui voimakkaammin
korviini, ja minä kuulin: Ylioppilaan riemusta laulamme vain...

Ester keskeytti ja jatkoi:

-- Tein juuri kierrokseni siellä sinä iltana, ja näin heidän
tanssivan joulukuusen ympärillä, jossa riippui ristiinnaulitun
kuva, jonka he olivat saaneet Elisabet-yhdistyksen sisarilta.
He iloitsivat yhtä teeskentelemättömästi ristiinnaulitusta kuin
piparikakku-ukoista. He sanoivat ristiinnaulittua Vapahtajaksi,
eikä Kristukseksi, ja Jeesus nimeä he eivät lausu milloinkaan. He
uskovat Vapahtajaan ja puhuvat hänestä kuin pikku lapset; jos he
kuulevat vapaa-ajattelijan pilkkaavan, niin heitä pöyristyttää ja he
ilmaisevat kauhunsa. Voitteko selittää näitä ihmisiä?

-- En! Sitä en voi! vastasi kreivi; ja senvuoksi kohtelen heitä aina
epämääräisellä kunnioituksella kuin kanssaihmisiä ikään. Oletteko
muutoin huomanneet, että ette näe heidän seinillään milloinkaan rivoa
kuvaa, tuskin kuulette heidän koskaan sanovan törkeätä sanaa...

-- Niin, minähän en saa lääkärinä ja (tässä Ester pysähtyi, mutta
laski kuitenkin sanan huuliltaan) naisena kuulla sitä...

-- En minäkään, vastasi kreivi... Silloin Ester hymyili:

-- Riippuu kai siitä, kenelle he puhuvat. Kreivi punehtui kuin mies,
jolle nainen lausuu kohteliaisuuden, ja peittääkseen hämmästyksensä
hän jatkoi hyvin innokkaasti:

-- Mutta ominaisinta näille tytöille on heidän halunsa nauraa; pitää
olla hauskaa, kaiken pitää olla hauskaa, ei senvuoksi, että he
tahtoisivat unhoittaa ja tukauttaa omantunnon äänen, kuten me ennen
luulimme; heitähän sanotaan ilotytöiksi, ja se on oikea nimitys. Mikä
luonnollinen valikoima ihmisiä tämä sitten on? Mitä teidän tieteenne
sanoo siitä?

-- Se ei voi sanoa mitään, sillä se ei tiedä mitään. Mahdollisesti
he ovat villien läheisiä jälkeläisiä, heillä kun on toisenlainen
omatunto kuin -- meillä, sillä on melkein mahdoton herättää heissä
häpeäntunnetta; he eivät tahdo kuulla puhuttavan siitä, eivät ymmärrä
sitä, eivät välitä siitä, ja vakavia miehiä he pelkäävät pahimmin.

-- Sen kyllä tiedän, vastasi kreivi; minua he vihaavat senvuoksi,
että olen ikävä, enkä minä ole kuitenkaan milloinkaan koettanut puhua
järkeä heille; mutta minä en osaa nauraa...

-- Ettekö? Mutta se on niin terveellistä!

-- Jos kerran näen jotain hymyiltävää, niin olen hymyilevä; se
on inhimillistä; mutta nauru on aina ilkeätä, ja sen synnyttää
hullunkurinen, nurinkurinen, paha; senvuoksi se muuttuu tavallisesti
kyyneliksi ja sitä seuraa usein tyhjyydentunne, joka päättyy
todelliseen itkuun, aiheettomaan itkuun.

Nyt vasta Ester huomasi, että nuoren kreivin yllä oli hännystakki.
Tämä näki sen ja jatkoi:

-- Katselette hännystakkiani! Olin illallisella professori X:n luona.

-- No?

-- Se on hirvittävää, mutta kenties hyödyllistä. Nuoret
harjoittelevat vaikenemaan ja vanhat salaamaan ajatuksiaan;
kaikki kulkevat kuin päitsissä, jotta eivät purisi toistaan; ja
tänä iltana oli seura sellainen, että kukaan ei uskaltanut lausua
järjensanaakaan; kaikki olivat ääneti. Sitä sanotaan ajatusten
vaihtamiseksi. Tiedättekö, sellaisten naamiaisten jälkeen kaipaa
tänne. Muutoin kiirehtivät kaikki illallisvieraat tavallisesti
kahvilaan, saadakseen sanoa siellä sen, mitä kutsuissa ei sanottu.

-- Onko mielestänne hauskaa elää? kysyi Ester aivan äkkiä.

-- Elää? Onko tämä elämää? kysymyksessähän on vain kuolettaminen,
kaikkien terveiden, voimakkaiden vaistojen kuolettaminen, joiden
tulisi säilyttää elämää; ja ellei niitä kuoleta kieltäymyksen kautta,
niin kuolee sairaalassa, tai kuolee sitten myöhemmin kylmänvihoihin
pyhässä avioliitossa. Tuo 80-luvun elämänilo oli hirvittävää
lörpötystä; profeetat vaipuivat suruun, ja kaikki palasi jälleen
vanhalle ladulleen. Tiedättekö, minulla on ystävä, joka makaa
sairaalassa ja tekee hiljalleen ja varovaisesti kuolemaa.

-- Tunnen hänet; tarkoitatte runoilijaa?

-- Aivan oikein, lähdemmekö sinne, kuutamossa? Hän ottaa asian sangen
levollisesti.

-- Kernaasti! vastasi Ester, ja he lähtivät liikkeelle.

Oli kirkas syysyön kuutamo ja ilma oli lauhkea; he kulkivat hiljaisia
pikku katuja, suuria vihreitä katuja ja saapuivat sairaalan puistoon.
Mahtavien puiden siimekseen oli pystytetty telttoja sairaille,
jotka nukkuivat tai valvoivat niissä, mikä mitenkin. Mutta erään
vaahteran alla istui alilääkäri ja joi whiskyä kandidaatin kanssa.
Ester ja kreivi, jotka tunsivat molemmat, astuivat esille ja kysyivät
runoilijaa.

-- Hän makaa tässä vieressä ja on valveillaan, vastasi alilääkäri,
mutta hänellä ei kai ole enää pitkiä aikoja, koskapa on lähettänyt
noutamaan professori X:ää.

-- Mitä? Teoloogia? kysyi Ester ihmeissään.

-- Niin, ukko ja Akselhan seurustelivat kaikessa ystävyydessä,
otellakseen, kaikessa ystävyydessä, ja runoilija on pyytänyt meitä
todistajiksi heidän viimeiseen taisteluunsa estääkseen väärät
selonteot asiain kulusta.

-- Saammeko sitten sillä aikaa pistäytyä hänen luokseen?

-- Tehkää hyvin; hän makaa lukien Andersenin satuja.

Ester ja kreivi astuivat lähimpään telttaan, ja siellä lepäsi Aksel
E. lukien lyhdyn valossa.

Hän oli pieni kuihtunut olento, jolla oli musta täysiparta,
eksoottinen ulkomuoto, ranskalainen tai italialainen; hänen silmänsä
olivat suuret, loistavat, ja hän katsoi tutkivasti hetken aikaa
ennenkuin tunsi tulijat, sillä hänen näkönsä oli alkanut heikentyä
kuten kuulokin. Sitten hän hymyili, ojensi käden kummallekin ja pyysi
kuiskaavalla äänellä heitä istumaan. Hän tiesi kyllä kuolevansa,
mutta salasi sen itseltään, eikä tahtonut, että kukaan toinen sanoi
sitä. Mutta toisinaan hän kävi ylpeäksi, ja silloin hän alkoi
kehuskella pelottomuuttaan.

-- Niin pojat, kuiskasi hän, nyt minä sammun; silmä kadottaa valonsa,
korva kuulonsa ja ääni sointunsa.

Nyt hän yski, kammottavasti, sillä hänellä oli pitkälle kehittynyt
keuhkotauti.

-- Mutta nähkääs, vielä ei ole mitään hätää, sillä valtimo laskee
38 asteeseen öisin, ja yöt ovat pahimmat. Olisi joka tapauksessa
vahinko, jos minusta nyt aika jättäisi, kun nyt olen puhdistettu
tupakasta, viinasta ja jos jostakin. Tunnen itseni kuin sisällisesti
pestyksi. Niin, on innoittavaa elää. -- Kuulkaahan, tuo Efraim
on kumma mies. Hän kirjoitti minulle kirjeen Norrbottenista ja
aloitti näin: Jos eläissäsi saat vielä tämän kirjeen. -- Ei niin
pidä kirjoittaa sairaalle ihmiselle. Niin, elämä! Tiedättekö,
mikä on viheliäisintä, mitä olen elänyt?? Istukaa, niin saatte
kuulla!... Ester muistaa tuon punatukkaisen tytön, jonka kanssa minun
muutoin piti mennä naimisiin! Niin, me matkustimme Pietariin, ja
ensimmäistä onnenaikaa seurasi ikävystyminen. Tiedättekö, millainen
ikävä kahdenkesken on? Yksin se voi olla vaikeaa; se on kuitenkin
kohottavaa; mutta kahdenkesken se on kammottavaa, se on kuolemaa;
on sidottu toisiinsa, mutta vihaa toisiaan niin rajattomasti
senvuoksi, että sitoo toinen toistaan. No niin, hän oli hankkinut
salaa papereita, jotka sitoisivat minutkin vihkimisellä. Kun huomasin
millainen hän oli, niin sanoin köyhyyteni estävän avioliiton
solmimista, mutta silloin hän vastasi: minulla on rahaa. Meillä oli
yhteinen huone vaatimattomassa hotellissa. Mutta eräänä päivänä --
hän oli poissa puoli päivää -- hän vei minut ravintolaan, Pietarin
hienoimpaan. Siellä hän esitti minut eräälle ystävälleen, joka
tarjosi meille sadan frangin päivälliset. Minun ei tarvinnut muuta
kuin pitää silmät auki ymmärtääkseni, ja kun he sampanjaa juotaessa
vaihtoivat katseen, tein minä päätöksen. No niin; tullessamme yöllä
kotia olin nukahtavinani. Kun tiesin, että hän oli vaipunut uneen,
nousin vuoteeltani, otin hänen kukkaronsa, sillä omat rahani olivat
lopussa; otin vaatteeni ja kenkäni, hiivin eteiseen; ja pukeuduin
jääkylmässä talvi-ilmassa -- kivieteisessä. Sitten juoksin asemalle.
Mutta seuraava juna lähti vasta kuuden tunnin kuluttua. Pojat!
Kuljeksin kuusi tuntia asemalla! Ja pelkäsin joutuvani kiinni
varkaana! -- Mutta minun onnistui paeta! -- -- -- Varas! Mitä siitä
sanotte? -- Ja kuinka te olisitte menetelleet?

-- Samoin, vastasi kreivi, joko sitten lohduttaakseen kuolevaa, tai
uskoi hän todellakin voivansa tehdä niin.

-- Varas! toisti Aksel E.

-- No, oletko sitten myöhemmin soimannut itseäsi siitä? kysyi Ester.

-- En, vastasi runoilija. Ajatelkaahan! En ole soimannut itseäni,
mutta olen ollut raivoissani siitä, että olen ollut pakoitettu
joutumaan sellaiseen iljettävään asemaan. Toimin täydestä
vakaumuksesta, innostuksesta, ja sitten... mutta en tiedä, kenelle
minun tulee olla suutuksissa. Sattumalle, kohtalolle, asianhaarat
ovat minusta kuin henkilöitä, joita en voi määritellä, mutta jotka
mielestäni ovat eläviä olentoja.

-- Miksi olet lähettänyt noutamaan professoria? keskeytti nyt Ester,
joka piti enemmän todellisuudesta.

-- Professoria? Vai niin; olin vallan unohtanut! Olin näet yksin ja
tahdoin otella hänen kanssaan.

-- Etkö tahdo morfiinia ja nukkua sensijaan?

-- Ei morfiini minuun pysty; ei, minä tahdon valvoa ja puhua; tahdon
kuulla ääneni niin kauan kuin se vielä kuuluu!

Nyt ilmestyi teltan ovelle valkea ukonpää, joka ei ollut lainkaan
tavallinen. Se ei ollut Paavalin pää, eikä Pietarinkaan, mutta hiukan
kumpaakin. Edestä loisti hyväntahtoisuus, kohtaloon alistuminen,
kristillinen nöyryys; mutta profiilista näkyi druidi, Odinin pappi,
joka etsi piikiviveistä kaivertaakseen sydämen vankien povesta.
Mieleen juontuivat Upsalan hautakummut, Odinin lehdon puunoksat,
joissa teurastettujen tuli riippua leppymättömän sovittajan uhreina.

Mutta Aksel E., joka näki lyhdynvalon heittävän vanhuksen
jättiläismäisen varjokuvan teltan kankaalle, piti hänen kuviotaan
kuin pilvipeikkona, jonka näkee ukkosilman jälkeen. Siinä oli hiukan
Zeusin tai Mooseksen näköä, ja se vaikutti häneen valtavasti vasten
hänen tahtoaan, kuten kaikkiin, jotka joutuivat tämän nuorison
rippi-isän läheisyyteen.

-- No, rakas Aksel, aloitti vanhus, kuinka voit nyt?

-- Huonoapa se vain on, setä, vastasi Aksel E., joka katui jo, että
oli heikkoudessaan haastanut taisteluun tämän rotevan soturin.

-- Kuinkas sitten on sielusi laita?

-- Niin, nähkääpäs setä, sitähän olen juuri tässä maatessani
ajatellut yhdeksänkymmentä päivää, mutta en ole päässyt selville.

-- Etkö ole? Etkö ole? Eikö synnintunto ole herännyt sinussa?

-- Ei ole. Tiedän kyllä, että olen syntinen, koskapa olemme synnissä
siinneet ja syntyneet; ja koska me kaikki olemme syntisiä, niin en
minä ole mikään poikkeus, jonka pitää tunnustaa syntinsä toiselle
syntiselle, jonka tulisi yhtä suurella syyllä tunnustaa vikansa
minulle, me kun olemme sisarukset...

-- Olet vielä kaukana, poikaseni...

-- Odottakaa hetkinen, niin sanon kaikki seikat syitä myöten, ja
ystäväni tässä ovat todistajiani. -- -- --

Sitten hän yski, ja hänen kuiskaava äänensä sai jälleen sointunsa
hänen noustessaan istuvaan asentoon.

-- Olin kaksitoistavuotias, kun mieskuntoisuuteni näyttäytyi. Aivan
ymmärtämättömänä, noin vain leikillä, minut viekoitteli muuan
vanhempi toveri, jota sittemmin kirosin nuoruuteni viettelijänä
tavatessani hänet jälleen paljon myöhemmin, jolloin hän mainitsi
_oman_ viettelijänsä nimen. No niin, muuan kirja säikytti minut,
ja oli saattaa minut hourujenhuoneeseen iankaikkisen rangaistuksen
pelosta. Minusta tuli herännyt, ja luulin saavuttavani rauhan;
mutta sitä mielentilaa, jonka uskonto synnytti, tahtoisin sanoa
kadotukseksi; kaikki musteni ympärilläni, maailma ja ihmiset, ja
pahinta oli askeesi ja kidutus. -- Makasin paljaalla sängynpohjalla,
jonka tukihihnat viilsivät ruumistani, ja minua palelsi pelkän
lakanan alla; rukoilin iltarukoukseni uunin edustalla olevilla
kivillä; kidutin itseäni nälässä; nöyrryin ihmisten edessä, niin että
vetäydyin katuojaan, väistyin jokaisen tieltä, koska pidin itseäni
kaikkein huonoimpana ja arvottomana kävelemään katukäytävällä. Kun
sitten olin voittanut itseni, niin ahdistivat unet minua öisin; ja
tuo uusi selittämätön säikytti minua niin, etten uskaltanut nukkua;
pyhä uni oli muuttunut minulle kiroukseksi; mutta sieluni oli
puhdas, sillä minä runoilin vain kauniista asioista, sen tiedätte
kaikki, jotka olette lukeneet nuoruuteni runoja. Kun sitten näin,
että hyvä tahto, kaikki ponnistukset olivat turhia, ja luulin, että
elämäni kuluisi tyhjiin, kun huomasin, että Jumala pilkaten vastasi
rukouksiini, silloin luulin olevani helvetissä, ja että Jumala oli
hyljännyt minut. Silloin luin sattumalta Stagneliusta, ja sain
häneltä jonkinlaisen selityksen tähän kurjuuteen. Sielu oli kytketty
ruumiin kahleisiin, ja saattoi pysyä vapaana vain heittämällä
silloin tällöin lihapalan uhriksi eläimelle. Minä tein niin -- -- --
ja joka kerran niin tehtyäni on sieluni lähtenyt ankkurista, ja
minä olen lentänyt yli rämeikköjen. Mutta heti kun vaivuin jälleen
itsekidutukseen, askartelivat ajatukseni vain aistillisissa asioissa,
kuten nälkäinen aina ajattelee ruokaa. Sitten kohtasi minua tämä
sairaus! -- Kysytään sitten, miksi kaikki eivät saa sitä; ja miksi ne
eivät sorru ensin, jotka harjoittavat haureutta urheiluna, jota minä
en ole tehnyt. Vastatkaa siihen! Lääkärit väittävät, että muutamat
henkilöt ovat vastaanottamattomia, siksi että heidän vanhempansa ovat
olleet myrkytettyjä...

Nyt nousi Druidivanhus suutuksissaan ja nakkasi niskojaan:

-- Oletko kutsunut minut luoksesi istumaan ja kuulemaan tuollaista
sikamaisuutta?

-- Juuri niin, ukkoseni, sinun täytyy kuunnella minua, huusi
pienoinen mies vuoteellaan; ja tarttui tuohon valkeaan partaan
ikäänkuin olisi tahtonut temmata irti tekoparran. Sinun täytyy
kuunnella minua, sinun täytyy tietää, ennenkuin tuomitset. Tiedä,
että tunteeni olivat joutua harhateille, kun pidättäymisellä koetin
vapautua tuosta helvetinpoltteesta; tiedä, että isäni kotilääkäri
määräsi minut naisten pariin, ja että tämä tapahtui isäni tieten ja
tahtoen.

-- Sen sinä valehtelet, vastasi ihmisuhraaja.

-- Ettäs kehtaatkin: häpeä hiukan! Sinä vanhus, joka olet maannut
aviovuoteessa rakastamasi naisen kanssa, se on onni, joka ei tule
milloinkaan nuoren miehen osaksi siksi, että hänellä ei ole leipää:
sinun pitäisi sääliä, pitäisi lohduttaa, mutta sinulla on vain kiviä
ja käärmeitä leivän ja kalan asemesta.

Ukko tarttui yöpöydällä olevaan kirjaan, ja nähdessään Andersenin
sadut, asetti hän sen jälleen paikoilleen kasvoillaan pettymyksestä
aiheutunut anteeksiannon ilme.

-- Niin, tirsku vain saduille, mutta lue se, jossa kerrotaan papin
pahoista unista sen jälkeen kuin tämä oli saarnannut iankaikkisesta
rangaistuksesta. Tunnetko sitä?

-- Täällä on minun osani suoritettu loppuun, harhautui Druidi
sanomaan.

-- Sinäpä sen sanoit; osasi! jatkoi kuoleva. Muista maailmalliset
pyyteet omissa povissanne, sinä, joka olet niistä saarnannut
nuorisolle, ajattele koko tuota "sisäisen mielen vapautumista
maailman lumouksesta", kun maailma ensi kerran on lumoava sinut,
hovisaarnaaja! "Voi sitä, ken tässä taistelussa sortuu ja heittää
aseensa", Principiis obsta! Sinä tunnet nuorison viettelykset,
vanhus, mutta sinä et tunne vanhuuden viettelyksiä, silloinkuin
maailmallinen kunnia ja kunnianosoitukset houkuttelevat sinut
luopumukseen, sinun hetkesi tulee, jolloin olet kolmasti kieltävä
vapahtajasi, Pietari, jolloin tulet viekoitelluksi ylistämään
antikristusta, joka hiipivine oppeineen puolusti syntiä, jolloin
Jumala on lyövä sinut sokeudella, niin että kilvoitellen pyrit sen
valtaistuimelle, joka on pistänyt vapahtajaamme kantapäähän! Ole
varuillasi! se hetki on koittava, ja ajattele silloin minua, jota ei
enää ole...

Tässä sammui sairaan ääni ja hän painui jälleen pielukselle ja vaipui
unenhorrokseen.

Hovisaarnaaja, sillä siksi hänen hahmonsa oli nyt muuttunut, ja
monta hänellä niitä olikin, oli nyt käynyt korkeaksi ajatellessaan
arvokkuuttaan, joka oli säilytettävä opiskelevan nuorison nähden,
joka oli kuullut hänen saamansa läksytyksen; ja ikäänkuin
jättäen lopun asianomaisen lääkärin huomaan, kohotti hän kätensä
jäähyväisiksi ja virkkoi tyhjänpäiväisen sanan:

-- Tohtori pitää huolen, että hän saa nukkua.

Sitten pilvipeikko alkoi kasvaa teltan katossa ja kävi peljättävän
suureksi, jolla oli jättiläismäinen pää, alkuajan ihmisen, joka
kivitti kirkkoja, ei suvainnut kellonsoittoa ja kauhistui kristityn
veren hajua. Sitten jäljellä oleva osa kutistui ja ryömi ulos teltan
aukosta.

Tasangolta tuleva yötuuli ravisteli suuria vaahteroita, jotka
humisivat ja solisivat kuin pikkukivien yli juokseva puro;
telttakangas aaltoili pienissä kareissa ja lyhdyn neljä
nurkkapylvästä heitti häkin muotoisen varjon, missä näkyi sairaan
valkeat kasvot, joissa kuvastui ihmisen suunnaton tuska, joka kärsii
mielestään syyttömästi.

-- Hän nukkuu ilman morfiinia, sanoi alilääkäri valtimoa koeteltuaan.

Nuo kolme nuorta ihmistä astuivat ulos, ja istuutuivat whiskypöydän
ääreen vaahteran alle. Kuu oli painunut alemmaksi ja paistoi valkeana
teltan kankaalle; leiri, haavoittuneille ja kuolleille rakennettu.

-- Niin, pojat, alkoi alilääkäri, pääsettekö selville siitä
professorista? Minä teosoofina ja martinistina olisin taipuvainen
otaksumaan, että jokin vieras sielu on aikaisin oksastanut
itsensä tähän metsärunkoon, ja elää yhä loisena hänessä. Tämä
suurinkvisiittori ei ole oikeastaan se, miltä hän näyttää; jos
saisin ajaa hänen partansa ja leikata hänen tukkansa, niin näkisitte
luultavasti tyypin Lombroson albumista: tarkoitan, että hän on paha
ihminen, joka tuntee pahuutensa, ja on siksi saanut sen tutkaimen
lihaansa, jota sanotaan uskonnoksi; tai on hän itse pannut kapulan
suuhunsa, jotta ei purisi. Oletteko huomanneet, että hyvät ihmiset
eivät ole milloinkaan heränneitä? ja että heränneet tuntuvat aina
ilkeiltä meistä tavallisista syntisistä? Olin nuorena herännyt, ja
otin vastaan uskonnon kuin vihaisten koirien piikkikaulaimen. Ilman
nuoruuteni ankaraa uskonnollisuutta olisi minusta tullut ihmispeto,
sillä en ollut luonnostani hyvä. Herännäisyys on mielentila, joka
tulee tai on tulematta; on siis järjetöntä vihata tai soimata ihmistä
hänen mielenlaatunsa vuoksi; herännäisyys on katumustila, pyrkimys
kohoamaan kasvatuksen kautta yli-ihmiseksi; epäonnistuu usein, ja
senvuoksi heränneet näyttävät teeskentelijöiltä, vaikkakaan eivät
ole; uskonnollinen ihminen on aina hiukan muita huonompi, siksi
että hän tarvitsee ruoskaa, ja hiukan muita parempi, siksi että hän
käyttää ruoskaa. Ajatelkaahan _uskonnotonta_ Oftedalia? Hän olisi
ollut todennäköisesti Caligula; nyt tuli hänestä vain pienoinen
Ludvig XV:s; onhan aina jotakin voitettu. Mitä sitten Akselin
tunnustukseen tulee, niin tiedän sen todeksi, ja oli tuskallista
kuulla vanhuksen tekevän hänet valehtelijaksi, mutta varmaankaan
hän ei paremmin ymmärtänyt, sillä ei kai hän ole milloinkaan elämää
elänyt. Ja nähkääpäs, se on suuri kysymys, onko elämä läpeensä
elettävä vai kierrettävä ulkopuolelta koko moska. En tiedä; muutamat
sukeltavat kerran ja uivat edelleen; muutamat jäävät pohjaan. Se
tuntuu olevan määrätty jokaiselle ennakolta, ja näyttää siltä, että
Akselin gnostilaisuus, jonka hän oli saanut Stagneliukselta, oli
herättänyt hänessä tarpeen tuhota aineellisen pohjan, jotta henkinen
olisi päässyt vapauteensa. Jos uskonto yleispiirteissään katsottuna
on liittymistä maata ylempään, niin oli Aksel uskonnollinen, sillä
hän oli aina lennossa, etsi aina ilmiön syitä, piti elämää jonakin
väliaikaisena muotona, ohimenevänä, tilapäisenä vierailunäytäntönä,
kärsi olemassaolosta, ja kaipasi kotia. Hän ei ollut mikään paha
ihminen, pikemmin päinvastoin...

Tässä Ester, joka oli tullut liikutetuksi, keskeytti puhujan:

-- Miksi sanot hän _oli_?

Lääkäri näytti tahtovan peruuttaa sanansa, mutta se oli liian
myöhäistä:

-- Sanon _oli_ senvuoksi, että häntä ei _ole_ enää. -- Tiesin sen
hetki sitten.

-- Onko hän kuollut?

-- On!

Syntyi äänettömyys, ja noiden kolmen kasvot kalpenivat. Yksikään
ei tahtonut sanoa mitään jokapäiväistä katsoessaan silmästä silmään
tuota suurta arvoitusta. Mutta he nousivat ja menivät telttaan
lausumaan jäähyväisiä.

Aamu oli valjennut ja lyhty sammunut.

Heikko ruusunhohde punasi telttakangasta ulkoa, ja kuollut lepäsi
pää taaksepäin vaipuneena, suu avoinna kuin haltioitumistilassa, ja
silmät luotuina ylös; kasvot säteilivät kuin hurmauksessa ikäänkuin
hän olisi nähnyt jotakin suunnattoman kaunista, unelmiensa maan
kenties.

       *       *       *       *       *

Pitkän talven jälkeen Upsalassa tuli jälleen kevät, ja Ester saapui
kotia vanhempiensa luo. Storö oli muodostunut kylpypaikaksi ja oli
sinne rakennettu seurahuone; sinne saapui kansaa kaikenlaista,
purjehtijoita, kesävieraita. Ja Esterin täytyi pukeutua hienon
naisen tavoin, mikä tuntui hänestä sangen eriskummalliselta; etenkin
valkeissa pukimissa tuntui ikäänkuin olisi kulkenut makuuvaatteissa,
ne muistuttivat niin lakanoita ja pieluksia, hän tuumiskeli. Mikään
ei sopinut hänelle, ei näyttänyt hyvältä, ja tietäessään sen,
pysytteli hän syrjässä. Mutta Brita rouva pakoitti hänet käymään
seurahuoneella, sillä hän ei saanut unohtaa olevansa nainen. Nämä
hetket olivat hänelle katkerimmat silloinkuin tanssittiin. Silloin
hän saattoi istua seinivierellä ja odottaa tuntikausia tanssiin
pyyntöä, mutta yksikään herra ei tullut: ja jos joku todellakin tuli,
niin hän näki siinä vain sääliä rumaa tyttöä kohtaan, ja se loukkasi
hänen sisintään. Silloin hän ei mennyt, vaan painui metsään, läksi
merelle, mutta lähetettiin jälleen tanssisaliin seuraavan tilaisuuden
sattuessa. Tämä hänen naisellisuutensa näytteille asettaminen, tämä
kilpailu epätasaisessa, arvottomassa taistelussa raateli häntä, ja
hän kirosi sitä julmaa huvitusta, missä luonnostansa kovaosaiset
asetettiin julkisen huomion alaisiksi.

Oli sellainen tanssi-ilta alkukesällä. Vanhemmat kuuluivat
johtokuntaan, ja Ester oli heidän takiaan ja ajatellen myöskin
juhlan hyväntekeväistä tarkoitusta lähtenyt mukaan. Mutta hän ei
ollut mennyt sisälle, vaan istuutunut lasiseinäkuistille, josta hän
näki parien kulkevan ohitse. Enin häntä tuskastutti pettymystä ja
mielikarvautta kuvastavien kasvonilmeittensä peittäminen, ja tämä
väkivalta muutti hänen ilmeensä hurjiksi ja uhmaaviksi.

Hänen siinä istuessaan tuli muuan upsalalainen medisiinari hiukan
iloisella tuulella eräästä purjeveneestä:

-- Kas, Pellehän se on, sanoa paukahutti tämä. Onko
Saulkin profeettojen joukossa? Et kai sinä käy tällaisissa
reproduktsioonieläinten näyttelyissä?

Ester jäi sanattomaksi, ja toveri meni sisään pyytämättä häntä
tanssiin. Se että tämä ei pannut kysymykseenkään sitä, että hän
olisi tahtonut tanssia, loukkasi Esteriä erikoisesti, huolimatta
kohteliaisuudesta miehen kaksimielisessä lausunnossa, tämä kun piti
häntä liian hyvänä moiseen ilveilyyn.

Hetken kuluttua näyttäytyi nuori Upsalan kreivi tanssittaen huvien
kuningatarta, seudun kaunotarta, joka lepäsi hänen käsivarsillaan ja
joi hänen katseitaan. Ester näki heidän astuvan saliin, tanssivan,
ja sitten keskustelevan. Kaikki kylpyvieraat seurasivat noita kahta
merkitsevin katsein, ja erään vanhan naisen, joka astui salista,
kuultiin sanovan:

-- Tuosta tulee kreivitär! Onneksi olkoon; kreivi, jonka isä on
rahastonhoitaja, ja joka itse on sosialisti, siitä sukeutuu hieno
kauppa.

-- Mutta hän on miellyttävän näköinen! vastasi toinen naisista.

Ester kuuli tämän; ja nähdessään nyt uuden ilmeen kreivin kasvoissa,
jotka kuvastivat nuoren kaunottaren ilmeitä, silloin hänen mielensä
musteni, ja hän ymmärsi, miksi ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista
loistoa kreivin kasvoilla omassa seurassaan.

Hän läksi suoraa päätä kotia ja istuutui omaan kamariinsa. Oli yö,
mutta valoisaa, ja muutamat seurahuoneen soiton yksinäiset sävelet
tunkeutuivat hänen huoneeseensa. Silloin hänen mieleensä muistui
Chopinin nocturne, jonka kreivi oli soittanut hänelle tuossa
harvinaisessa seurapiirissä Upsalassa. Ollen luonteeltaan kylmä ja
järkevä, hän oli luullut olevansa yläpuolella sellaisia lapsellisia
tunteita kuin erotiikka on, mutta nyt hän oli takertunut siihen,
siitä ei ollut epäilystäkään. Ja siinä hän nyt itki tuskasta, että
oli ylenkatsottu.

Kun hän ei saanut unta, läksi hän ulos; joutui alas rantaan ja otti
veneen; istuutui soutamaan ja suuntasi ulapalle kohti pientä luotoa,
joka tavallisesti oli hänen päämääränään.

Mutta hänen täytyi soutaa seurahuoneen ohi, ja sieltä kaikui vielä
soitto; himmenneet valot loistivat ikkunoista. Hän tahtoi paeta,
mutta jokin voima veti häntä sinne kuin virran pyörre. Silloin hän
vetäisi aironvedon ja kääntyi suoraan ulommaista nientä kohti, niin
että maa jäi hänen taakseen, ja ohjasi sitten ulapalle.

Mutta maista tuleva heikko tuuli kantoi hänen korviinsa pianon
sävelet. Ja hänen oli pakko soutaa valssin tahdissa, yksi, kaksi,
kolme, mikä tuntui siltä kuin häntä olisi komennettu tuolta sisältä,
tuolta kaukaa, missä _heidän_ ruumiinsa keinuivat samassa tahdissa.
Silloin hän muutti jälleen suuntaa, mutta ei päässyt pakoon, ei
päässyt tästä lumopiiristä. Äkkiä taukosi valssi, ja syntyi hetken
hiljaisuus, jota vain lokit ja laineiden loiske häiritsivät. Mutta
silloin alkoi äänettömyys soida, ja hän kuuli mielessään nocturnen,
tunsi sen pikemmin, kuten voi muistella soittoa hiljaisuudessa.
Kuitenkin, nehän olivat oikeita säveliä, g-duurissa, jotka kaikuivat
kuin mollissa; Ester tunsi hänen kosketustapansa, soittotapansa! Mikä
kavallus! Hän soitti heidän Chopiniansa tuolle toiselle, veti hänet
heidän peitteensä alle, johon he olivat kerran kätkeytyneet!

Nyt hän todenteolla pakeni aukealle merelle, ja koetti airojen
melulla vaientaa soittoa; veden kohina kokassa auttoi sitä, ja
lopulta hän pääsi pois kuulopiiristä, soutaessaan pienen luodon ohi,
jolla kasvoi petäjä. Mutta hiljentäessään vauhtia ja lakatessaan
soutamasta hän kuuli luodon takaa airojen hiljaista narinaa hankaimia
vasten. Seuraavassa silmänräpäyksessä pisti soutuveneen terävä kokka
esiin matalan paaden takaa, näkyi pää, ja airoissa oleva kreivi tuli
näkyviin.

-- Esterkö se on? kysyi hän aivan rauhallisesti.

Tyttö vastasi, vähääkään hämmästymättä:

-- Niin on, oletko sinä täällä?

Se, minkä hän luuli jättäneensä taakseen, oli hänen edessään;
virranvaihdos tapahtui niin äkkiä, että hän toimi heti säännöllisesti.

-- Siellä sisällä oli hirvittävä näytös! jatkoi kreivi.

Nyt vasta Ester joutui takaisin äskeiseen kiusalliseen mielialaansa:

-- Luulin, että olisit vielä jäänyt tanssimaan kaunottaren kanssa!

-- Ei kiitos! Hän oli sellainen, jonka pyydyksissä aina piti olla
jonkun; keimaileva kokotti! Hän viritti pauloja minulle saadakseen
meriupseerin, ja sitten hän otti meriupseerin kiduttaakseen
postimestaria, ja heti paikalla saattoi nähdä, että hän lopuksi oli
ottava apteekkarin.

-- Niinkö? tokaisi Ester, häntä nimitettiin jo kreivittäreksi.

-- Vai niin, hän varasti minut? Sen näköinen hän oli, ja sellainen
päättyy kyllä koiramarkkinoihin.

-- Mitä se on?

-- Laskemmeko maihin katsomaan auringonnousua?

He laskivat maihin; ja kun syy Esterin suruun oli poistunut,
vaipui hän jälleen vanhaan tavalliseen mielentilaansa, hiljaiseen
välinpitämättömään epäilyyn, ja aavistamatta mitään erotiikasta.

Ja niin läksivät he kotia auringonnousussa!

       *       *       *       *       *

Kreivi Max viipyi kahdeksan päivää Storön hotellissa, ja seurusteli
koko ajan tuttavallisesti Esterin kanssa. He purjehtivat ja
kävelivät, mutta eivät menneet milloinkaan seurahuoneelle; heidän
suhteensa pysyi ennallaan; ainoan eron huomasi vain siinä, että Ester
alkoi pitää huolta ulkoasustaan, naisen pukua seurasivat naiselliset
tavat, ja hänen olemukseensa ilmestyi eräitä kesyttömän, terveen
kauneuden piirteitä. Vanhemmat eivät virkkaneet mitään, sillä he
tiesivät, ettei siitä olisi ollut mitään apua. Mutta eräänä iltana
-- eräänä iltana olivat nuoret painuneet kauaksi metsään merta
katselemaan. Ester oli istuutunut paadelle, ja Max oli heittäytynyt
pitkälleen hänen viereensä. Se näytti sydämellisemmältä kuin itse
asiassa oli, vallankin kun Max juuri oli tarttunut tytön käteen ja
kysynyt, mistä tämä oli saanut sormessaan olevan sormuksen.

Silloin astui yht'äkkiä esiin isä Borg, toimittaja, ja vapisten hän
sai suustaan vain nuo tavanmukaiset sanat:

-- Onko herrasväki kihloissa?

Asema oli kiusallinen, ja kreivinhän täytyi puhua ensin:

-- Sitä emme ole milloinkaan ajatelleet, hän vastasi ja nousi,
hitaasti, mutta hän tarkasteli Esterin kasvoja, joihin oli tullut
uusi ilme, häpeän, kainouden ja lapsellisen pelon isää kohtaan,
ja hän havaitsi yhdellä erää heidän sisäisemmän suhteensa laadun.
Senvuoksi hän jatkoi, mutta toisella äänellä:

-- Sehän riippuu sitäpaitsi Esteristä.

Tämä myönnytys sai tytön hahmon jälleen muuttumaan, ja isä oli
tahtomattaan sytyttänyt sen kipinän, joka ei vielä äsken ollut
syntynyt.

-- Koska Max pitää sitä mahdollisena, ja...

Sitten purskahti hän itkuun, ja heittäytyi isän syliin ikäänkuin
olisi sinne tahtonut kätkeä tunteet, joita hän itse häpesi.

Gustaf Borg ei ollut pitkiin aikoihin kokenut tällaista, ja
pitäessään Esteriä helmassaan, tuntui hänestä kuin tämä olisi ollut
jälleen lapsi, ja hänen isälliset tunteensa siirtyivät tuohon nuoreen
mieheen, jonka käteen hän tarttui.

-- Onneksi olkoon sitten, hän sanoi, ja karkaisi luontonsa. Nyt jätän
teidät, mutta odotan herrasväkeä päivällisille kotiani.

Ja sitten hän läksi.

Muutos oli tapahtunut, muodonmuutos, ja nuo kaksi nuorta ihmistä
seisoivat siinä, ei tovereina ja ystävinä, vaan miehenä ja naisena;
tavallaan he huomasivat alastomuutensa, kainostelivat, heidän
äänensä sai uuden soinnun, uudet sanat syntyivät, he kulkivat käsi
kädessä, kuten pienet lapset värisevien puiden siimeksessä, ja
ihmisiä kohdatessaan he eivät hävenneet, vaan olivat ylväitä kuin
nuoret jumalat, ja heistä tuntui kuin kaikki olisivat kumartaneet ja
tervehtineet heitä kunnioituksella.

       *       *       *       *       *

Tämä tapahtui kesällä 1890. Seuraava vuosi kului samalla tavalla
tutkintoluvuissa ja tulevaisuuden suunnitelmissa. Vanhemmat
tahtoivat kernaasti johtaa puheen avioliittoon, mutta nuoret
eivät vastanneet mitään. Toisinaan herätti tämä äänettömyys
levottomuutta. Purkautuneet kihlaukset olivat niin tavallisia, mutta
epämiellyttäviä; oli kuviteltu toisiaan sukulaisiksi, sekoitettu
harrastuksia, otettu tunteita etukäteen ja sotkettu ehkä yhteen
aineellisia arvoja.

Brita rouva oli levollisempi kuin Gustaf.

-- Antaa heidän olla rauhassa; siihen me emme saa sekaantua.

Tuli sitten joululoma 92. Silloin Brita rouva oli miehensä
mielipidettä kysymättä kutsunut sulhasen asumaan heille Storöhön.
Gustaf oli raivostunut, mutta hänen täytyi alistua järkähtämättömään
tosiasiaan.

Joulu oli ohi ja vuoden viimeiset päivät olivat käsissä.

Oli harmaata ja uneliasta, ja Gustaf Borg tahtoi pelata erän
lautapeliä. Senvuoksi hän nousi tornikamariin hakemaan vävyään.
Huomatessaan, että avain oli otettu ovesta, koputti hän. Kukaan ei
avannut, mutta hän kuuli kaksi ääntä, jotka kuiskaten lausuivat
"hiljaa".

Silloin hän ymmärsi, ja läksi alas etsimään vaimoaan. Hyvin
tietäen, kuinka mainiosti tämä osasi antaa sanan sanasta, valikoi
hän mielessään sarjan kysymyksiä, laadultaan enemmän väittäviä,
sillä vaikeampaa oli torjua syytös kuin vastata kieltävästi tai
myöntävästi kysymykseen. Hän syöksyi siis salamana Brita rouvan
kirjoituskeittiöön, ja sinkahutti:

-- Kuinka kauan olet tiennyt, että nuoret sulkeutuvat Maxin
huoneeseen?

-- Kuinka kauan? Koko ajan kuin he ovat olleet täällä! vastasi Brita
rouva, joka laati juuri kirjoitusta avioliiton uusista muodoista.

-- Se on siis tapahtunut sinun tietesi ja äänettömällä
suostumuksellasi?

-- Julkisella suostumuksellani.

-- Parittaja! huusi ärsytetty isä ja alkoi kieputtaa tuolia käsissään.

-- Häpeä! vastasi rouva.

-- Sinä olet tehnyt kotimme porttolaksi!

-- Se kai se aina on ollut.

Tätenhän oli kaikki sanottu, mutta isä puhui tällä kertaa isän
näkökannalta, eikä puolison, senvuoksi hän jatkoi edelleen:

-- Nyt menen kuitenkin murtamaan auki oven, sitten ajan keppi kädessä
molemmat ulos, ja haen sitten avioeron...

-- Minkä nojalla?

-- Sen nojalla, että vaimo on esiintynyt tyttärensä parittajana.

-- Entäs alaikäiset lapset sitten?

-- Ne otan minä, sittenkuin sinä olet havaittu sopimattomaksi äidiksi.

-- Sinä aiot ajaa minut ulos?

-- Aion!

-- Kuulehan Gustaf, lasten vuoksi, etkö tahdo selvitellä tätä
kaikessa sovinnossa?

-- En!

-- Silloin pyydän lykkäystä, vastasi Brita rouva; minun täytyy
järjestää perheseikat, ja jätän sitten kaikessa rauhassa tämän kodin.

Se kuulosti todennäköiseltä, ja sitä se tavallaan olikin sen tuskan
ilmaisuna, joka aina seuraa eroamisajatusta. Mies, joka tunsi samaa,
antoi viekoitella itsensä, ja lupasi, ettei ryhtyisi kolmeen päivään
mihinkään toimenpiteisiin sillä ehdolla, että kreivi läksi talosta.

Sitten hän vetäytyi takaisin huoneisiinsa toiseen kerrokseen, pyytäen
ettei hänen tarvitsisi saapua yhteiselle aterialle.

       *       *       *       *       *

Illalla tämän tapahtuman jälkeen Gustaf Borg kuuli innokkaasti
käytettävän puhelinta, kuuli rekien ajavan kartanolle ja lähtevän,
kuuli sipsutusta portaissa ja käytävissä; mutta kun talo oli hyvin
suuri, eikä hän uskaltanut osoittaa uteliaisuuttaan, jäi hän
tietämättömäksi siitä, mitä oli tekeillä. Tämä epävarmuus vaikutti
kuitenkin huolestuttavasti, vallankin kun hänen päätöksensä riippui
toisten hyökkäyssuunnitelmista. Hän rupesi arvailemaan, aprikoi jos
johonkin suuntaan, mutta hylkäsi arvelun toisensa jälkeen sitä mukaan
kuin hänen arvaamistensa löyhä hiekka vyöryi alta.

Yksinäisyys tässä tilassa kävi hänelle sietämättömäksi, mutta
hän ei uskaltanut poistua huoneistaan. Hän tahtoi lähteä tapansa
mukaan lastenkamariin lausumaan hyvää yötä nuorimmille lapsille,
kuusivuotiaalle pojalle ja nelivuotiaalle tytölle, mutta nämä eivät
nukkuneet yksin, vaan lastenhoitajatar oli heidän luonaan, ja tänään
ei ollut sopiva hetki hänen näyttäytyä neidin seurassa, syistä,
joihin Brita rouva oli viitannut eräässä edellisessä tilaisuudessa.
Siinä oli hänen heikko kohtansa, jonka hän tähän saakka oli salannut,
mutta joka nyt tuli uhkaavana esille.

Näin hän oli luisunut tähän suhteeseen, joka ei herättänyt huomiota,
ja josta vaiettiin; jota epäiltiin, mutta siedettiin; joka ei
vaikuttanut mitään talon tapoihin; jota miltei kunnioitettiin, talon
emäntä kun ei siitä välittänyt. Viisikolmattavuotisen avioliiton
jälkeen oli Brita rouva neljä vuotta sitten selittänyt viimeisen
lapsen synnyttyä: että hän ei tahtonut enää lapsia ja että hän tahtoi
omistaa loppuelämänsä yhteiskunnan ja ihmiskunnan palvelukseen.
Tämä ei ollut mikään uutuus, sillä hän oli jo ensimmäisen lapsen
syntyessä selittänyt, että ei tahtonut lisää. Ja siitä huolimatta
ne olivat tulleet, tulleet vahingossa, kuten ihmislapsista useimmat
ovat tulleet tähän maailmaan. Mutta nyt rouva oli niin järkähtämätön,
että vapautti puolisonsa uskollisuuslupauksesta, tämä kun selitti,
ettei voinut elää naineena miehenä naimakiellossa. Vaimo pyysi vain
"saada olla rauhassa", ja "päästä kuulemasta mitään näistä asioista".
Miehellehän ei ole niin helppoa muuttaa mieltymystään; uusi ei ole
noin vain hyllyltä kaapattavissa, tilaisuuden siihen tarjoutumatta.
Ja tilaisuus siihen tarjoutui lastenhoitajattaan muodossa.
Jättäessään taloutensa tuon seitsenkolmattavuotiaan neidin haltuun,
ei Brita rouva tuntenut lainkaan kaipausta. Neiti oli ymmärtäväinen
ja kuuliainen, ei pyrkinyt valtaan; mutta otti huolet hartioilleen.
Hän ja mies hoitivat yhdessä lapset ja talouden, ja kun vaimo oli
enimmäkseen poissa, milloin ei ollut kirjoitushommissa, niin syntyi
yksinäisyydessä luonnollinen ystävyyssuhde miehen ja hänen lapsiensa
hoitajattaren välillä, ja pian muuttui heidän välinsä sydämelliseksi,
josta oli tehty viittauksia, vaikkakaan se ei saanut aikaan mitään
huomattavaa muutosta puolisoiden yhdyselämässä, joka päinvastoin kävi
vähemmän myrskyisäksi ja entistään kunnioittavammaksi.

Talon koneisto kävi äänettömästi ja olisi tehnyt sen edelleenkin,
ellei vaimo olisi tuntenut asemaansa uhatuksi, ja peljännyt ennen
kaikkea erota lapsista, jotka ehkä saisivat äitipuolen, sittenkuin
hän itse olisi tullut viskatuksi pellolle.

Tuntien mitä tuleman piti, hän oli kaikessa kiireessä koonnut
puoltajia ja aseita, ja päättänyt taistella taistelun ja surmata
vihollisen mieluummin kuin itse tulla surmatuksi.

       *       *       *       *       *

Vietettyään unettoman yön, epäilyksen ja epävarmuuden raastamana,
heräsi Gustaf Borg ja pukeutui. Sitten hän meni muitta mutkitta
kahvipöytään, missä tapasi vaimonsa ja lapsensa. Kaikki oli
ennallaan, mutta tuntui kuitenkin hiukan erilaiselta. Ester oli kylmä
ja umpimielinen, ja kun isän katse etsi kreivi Maxia, oli äiti heti
paikalla valmis vastaamaan:

-- Max käski paljon terveisiä; hän ei tahtonut häiritä sinua.

Tässä yhdessä ainoassa vastauksessa piili perherakenteen salaisuus.
Antaa asiain mennä menojaan, häipyä, hieroa sovintoa, vaieten peittää
ajatuksensa, ja jatkaa matkaa. Ja tämä vaikutti vapauttavasti, niin
että Gustaf Borg tointui jälleen uskoen kaiken unohdetuksi, ja hän
iloitsi siitä, että oli omiensa joukossa, tunsi itsensä voimakkaaksi
luonnollisen henkivartiostonsa ympäröimänä.

Hän luopui kaikista hyökkäys- ja puolustusajatuksista, rauha oli
solmittu, tapahtunutta ei ollut milloinkaan tapahtunut; ja hän läksi
metsään kävelemään kahden nuorimman kanssa, joiden seura nuorensi
häntä. He joutuivat erääseen hakaan, jossa juoksenteli oravia lumessa
saadakseen liikuntoa pitkän unen jälkeen. Nähdessään kävelijät
nämä vikkelät eläimet kiirehtivät kapuamaan erääseen tammeen
piiloutuakseen siinä olevaan reikään. Nuorin poika, lemmikki, tahtoi
heti, että isä nousisi puuhun ja ottaisi kiinni yhden oravan. Mitkään
nuhteet eivät auttaneet, ja kun poikanen rukoili katseillaan, oli hän
vastustamaton. Isä heitti takin yltään ja kiipesi tammeen, saamatta
kuitenkaan muuta aikaan kuin että tuli alas hiestyneenä ja kädet
verissä.

Tämä muistutti erästä kohtausta viime kesänä, kun isä oli mennyt
rantaan yksin kylpemään hyvin varhain. Hän oli uinut uintinsa ja
pukeutunut jälleen, iloitsi mielessään ajatellessaan odottavaa
kahvia, kun poikanen tuli alas uintia katselemaan. Pienokaisen
pettymys oli suuri, kun hän saapui liian myöhään, ja hän rupesi
itkemään. Kuivatakseen lapsosen kyynelet äkkiä, riisuutui isä
jälleen, hyppäsi veteen ja läksi uimaan, mikä häntä ei muutoin
miellyttänyt, mutta hän tunsi uhraustaan korvaavan sen rajattoman
ilon, jonka hänen vaivannäkönsä ja itsensävoittaminen olivat
synnyttäneet.

Nyt he kävivät yhdessä katselemassa kaikkia vanhoja leikkipaikkoja,
luolia ja ketunkoloja, ihmeellisiä rantakiviä, muurahaispesiä,
tuulen kaatamia puita; ja isä katseli niitä ikäänkuin ne olisivat
olleet kadotettuja ja jälleen löydettyjä. He seurasivat jäniksen
jälkiä, ja hän opetti lapset eroittamaan ne ketunjäljistä; he
tutkivat linnunjälkiä ja rottien pitkiä reittejä; he näkivät teiriä
koivunlatvoissa ja punatulkkuja kuusissa...

Tässä hiljaisessa viattomassa ilossa hänet valtasi äkkiä tunne, joka
herää jäähyväisvierailulla. Ja hän kääntyi kotia kohti, levottomana,
huolissaan, pahaa aavistaen.

Sitten hän pysyttelihe huoneissaan, tarkaten jokaista risahdusta.
Mutta enimmäkseen oli äänetöntä, ja tämä kolea hiljaisuus kiusasi
häntä.

Iltapuolella hän oli niin rauhaton, että hänen täytyi puhutella
jotakin, ellei mieli menehtyä. Omiensa kanssa hän ei saanut puhua,
sillä hehän vaikenisivat, muutoin katkeaisi tuo hauras side.

Hän tiesi kyllä, mistä olisi saanut tietoja, mutta ystävättären luo
hän ei uskaltanut mennä. Silloin hänen ovelleen naputettiin, ja
kun hän aukaisi, oli lastenhoitajatar siinä, mutta solahti äkkiä
huoneeseen ja otti avaimen ovelta.

-- Minun täytyy puhutella Gustafia, puhkesi hän puhumaan. Tässä
talossa tapahtuu niin paljon, jota en ymmärrä...

-- Istukaa, ystäväiseni, ja kertokaa minulle, mitä tiedätte.

-- En tiedä mitään varmasti, mutta vinnillä asuu joku, joka ei
näyttäydy. Hänelle kannetaan ruokaa, ja rouva käy siellä...

-- Mitä te puhutte?

-- Ja alhaalla sivurakennuksessa on myöskin vieraita; tytöt eivät
vastaa minulle, ja kohtelevat minua kuin vihollista...

-- Mitä on tekeillä? Mitä luulette?

Silloin neiti alkoi itkeä, ja aavistaen asiain kulun
kokonaisuudessaan, meni Gustaf Borg kirjoituspöydän luo käyttääkseen
puhelinta jonkun asian toimittamiseen, jota hän ei itsekään tiennyt,
mutta joka ilmaisi kaipuuta päästä pois johonkin.

Silloin koputettiin ovelle kaksi kertaa, ja käytävästä kuului askelia.

Tuossa tuokiossa Gustaf Borg oli aukaissut ikkunan mitatakseen
allaolevan syvyyden; mutta lumen valossa hän näki kaksi tuntematonta
miestä.

Koputus ovelle uudistui, ja nyt kuului ääni:

-- Tehkää hyvin ja avatkaa. Täällä on nimismies!

-- Molemmat sisälläolijat jäivät jäykistyneinä istumaan paikoilleen,
jolloin puhelin alkoi äkkiä kilistä. Tottumuksen voimasta Gustaf Borg
meni koneen luo, ja huusi halloo!

Silloin työnnettiin jokin esine avaimenreikään; avain sisäpuolella
vääntyi, putosi huoneen lattialle ja ovi aukeni.

Ulkopuolella näkyi ryhmä ihmisiä; nimismies, Brita rouva, tohtori
Henrik Borg ja kaikki palvelijat.

Ikäänkuin odottaen tätä loppua, astui itse teossa tavattu mies suoraa
päätä ulos, laskeutui alas portaita. Eteisessä hän pukeutui, painui
juoksunhölkässä talliin, josta sai hevosen ja reen; komensi sitten:
Långvikiin, ja läksi matkoihinsa etsimään kattoa päänsä päälle
sen pojan luota, joka oli aina ollut hänelle uskollinen, ja jonka
puolesta hän oli tehnyt melkoisia uhrauksia.



KYMMENES LUKU

Neuvostossa


Saapuessaan Långvikiin ja nähdessään pojan olevan poissa kotoa, kävi
Gustaf Borg ensin alakuloiseksi, sillä hän ei rakastanut miniäänsä,
ja tämän hämmästyksestä hän huomasi, että hän ei ollut tervetullut,
hän kun oli sekä velkoja että appi. Senvuoksi heidän keskustelunsa
supistui hyvin lyhyeksi, ja hän sulkeutui vierashuoneeseen.

Miksi hän oli tullut tänne? Niin, ei hän voinut valittaa
pojalleen, sillä tämä piti tietysti äidin puolta, ja olihan hänen
varomattomuutensa kotona sitäpaitsi riistänyt häneltä kaikki
oikeudet. Jossakin hänen täytyi tässä pitäjässä oleskella, jossa
arvioero oli ajettava, ja tämähän oli kuitenkin jonkinlainen koti,
missä hänellä oli pieni oikeus olla.

Kun nyt Anders palasi kotia, ja hänen epätoivonsa ensimmäinen puuska
oli asettunut, meni hän isän luo ja kun hän oli hiukan päästään
pyörällä ja neuvoton, ei hän kyennyt osoittamaan iloa kohtaamisen
johdosta eikä lausumaan isää tervetulleeksi, varsinkin kun tiesi,
että avioero oli tapahtuva.

-- Päivää, poikaseni, virkkoi isä, jolle heti selvisi pojan helposti
selitettävissä oleva kasvojen ilme. Älä minua pelkää, sillä en aio
viipyä kauan enkä vaatia sinulta vuokrasummaa.

Anders pureksi viiksiään ja räpytteli silmiään, sillä velan pelkkä
muistuttaminenkin oli hänelle jo kiusallista. Tämä äänettömyys
hermostutti isää, ja hänen täytyi puhua itse.

-- Tietänet kai, mitä muutoksia kodissani tulee tapahtumaan -- hm! --
mutta asia on pian järjestetty.

Andersin ajatukset olivat niin etäällä. Hän oli varronnut
rattoisaa iltaa vaimonsa seurassa, jolloin olisi saanut kertoa
matkaseikkailunsa varmana turvanaan hankitut rahat, ja nyt hän istui
tässä odottaen vavistuksella epämiellyttäviä kysymyksiä tyhjästä
varastohuoneesta ja muusta. Isä huomasi kyllä pojan ulos- ja
sisäänpäin tähtäävistä silmistä, että tämän ajatukset olivat muualla,
mutta hän ei käsittänyt oikein asemaa.

Sen hän käsitti, että oli tullut sopimattomaan aikaan, mutta
hänen täytyi päästä pälkähästä, ja kun hän ei saanut sanaakaan
vastaukseksi, takertui hän itse kiinni, hänen katseensa alkoi
harhailla kuin sen, joka etsii uutta puheenaihetta. Ja yhtä
onnettomasti sattui hänen aiheenvalintansa, jonka hän salaisella
ajatustenluvulla sai pojan tietoisuudesta, minkä tämän pelko juuri
tuon aran kohdan koskettamisesta oli laskenut irralleen. Pojan
tyhjistä silmistä hän lienee nähnyt tyhjän varastohuoneen, ja joutui
siihen vastoin tahtoaan.

-- No, sinä olet tehnyt kirjan-päätöksen ja olet vuoteesi
tyytyväinen? Ladot ja varastohuoneet täynnä, eikö niin?

Andersin valtasi raivo nähdessään itsensä paljastetuksi, hän kävi
kiukusta vieläkin äänettömämmäksi, tahtoi nousta katkaistakseen
näkymättömän langan, etsi syytä, toivoi kuulevansa vaimon pyörtyvän
toisessa huoneessa tai piikojen tappelevan; kylmä hiki kohosi hänen
ruumiiseensa, mutta hän istui alallaan tuolilla.

-- Oletko kuuro vai oletko humalassa? kivahti isä, joka ei ollut
saanut sanaakaan vastaukseksi puhutellulta.

Tämä herätti Andersin horrostilasta; hän aikoi puhjeta sanatulvaan,
mutta isän-vallan voittamaton voima jähmetti hänet. Hän vain
masentui, näytti häpeävän, niin että isä katui hyökkäystään, ja
päätti muuttaa käytöstään saadakseen toisen mielialan syntymään. Hän
nousi ja teki yksinkertaisen arkikysymyksen!

-- Mihin aikaan syötte illallista? En ole syönyt päivällistä ja
mieleni tekee jotakin lämmintä.

-- Emme syö milloinkaan illallista! vastasi Anders. Olemme vuosi
sitten luopuneet siitä tavasta.

-- Anna minulle sitten leipää ja voita, virkkoi isä, voin tyytyä
vähäänkin.

-- Niin, en tiedä, onko meillä mitään kotona.

-- Lähetä sitten kauppapuodista noutamaan, yritti isä, alkaessaan
aavistaa pahaa.

-- Tallissa ei ole hevosta.

-- Missä se sitten on?

-- Sillä on lähdetty kaupunkiin.

Isä huomasi pojan vilhuilevista katseista, että tämä valhetteli, ja
hän ymmärsi asiain tilan, mutta ei tahtonut nyt omasta kurjuudestaan
vajota toisten kurjuuteen.

-- Juokaamme sitten lasi totia, ja kuluttakaamme ilta puhelemalla,
ehdotti hän.

-- Jospa minulla olisi jotakin kotona, kuului soinnuton vastaus, joka
näytti sopivalla tavalla lopettavan keskustelun.

Isä läksi huoneesta enemmän hämmästyneenä kuin vihaisena tekemistään
huomioista; hän ei ollut tunteellinen luonne, oli aikaisin alentanut
vaatimuksensa ihmisten suhteen, eikä pitänyt kohtauksista eikä
selvittelyistä. Mutta tultuaan vierashuoneeseen, jota ei oltu
muistettu lämmittää, tunsi hän sellaisen vilunpuistatuksen, että
heittäytyi vaatteet yllä vuoteeseen; sillä hän ei tahtonut vaivata
talonväkeä. Karahviinissa ei ollut vettä, kynttilänpätkä lupasi valoa
vain tunnin ajaksi, ja alaston, uutimeton ikkuna nieli suurimman osan
valoa: harmaat keittiökamarintapetit kangastivat kuin ikuinen ikävyys
ja kyllästyminen, huonekalujen vähyys tiesi köyhyyttä ja häviötä.

Mutta hän oli niin järkytetty päivän tärisyttävistä tapauksista, että
vaipui heti kuolonkaltaiseen uneen.

Herätessään hän luuli, että oli aamu, mutta samassa löi salinkello,
ja hän laski yksitoista lyöntiä. Yksitoista! Hän oli mennyt levolle
yhdeksältä, ja nyt hänellä oli edessään pitkä uneton yö, sillä hän
oli ihan valveilla.

Ja nyt, yhdellä erää selvisi hänelle koko hänen tilansa. Mies hänen
asemassaan, hänen iässään, karkoitettuna kotoaan, eroitettuna
virastaan: päivällistä syömättömänä, kuin heittiö ikään, nälkäisenä
ja viluisena, epätervetulleena vastuksena, jota toivottiin niin
pitkälle kuin... Kotona tapahtuneen kohtauksen koko nöyryytys, kun
hänet paljastettiin lastensa edessä, kauhu siitä, mitä tuleman
piti... oikeudenkäyntejä ja häväistysjuttuja.

Hän makasi ja tuijotti kynttilänpätkään, tiesi, että kun se oli
lopussa, niin pimeys alkaisi. Kun hän oli niitä ihmisiä, jotka eivät
voi vaivata toisia, ei hänen mieleensä juontunut hetkeäkään herättää
palvelijaa saadakseen valoa, tulta ja vettä. Ollen kohtalon iskun
herpaisema, hän ei uskaltanut edes liikahtaakaan, vaan makasi kuin
kiinninaulittuna, väristen vilusta, ikäänkuin ruumiin kaikki nesteet
olisivat todellakin jähmettyneet.

Hän katseli taukoamatta kynttilän vähenemistä; ja tunsi nyt ikäänkuin
hänen elämänsä riippuisi siitä, sammuisi silloin, kun sekin sammuu.
Nälkä alkoi janottaa häntä, ja häntä palelsi nälästä, mutta suru ja
kaipaus, häpeä ja harmi sekaantuivat siihen ja täydensivät tuskan
soinnun. Elämän koko katkeruus yhdellä kertaa, eikä mahdollisuutta
löytää valittamalla lohtua, sillä hän oli liian valistunut
ruikuttaakseen kiittämättömien lasten tai uskottoman puolison tähden.
Hän oli kovin kourin käynyt elämään käsiksi eikä ollut tottunut
hemmoitteluun, mutta tämä meni yli hänen voimiensa, ja kun kynttilän
sydän painui rätisten alas, hypähti hän pystyyn suojellakseen
itseään pimeydeltä. Hän astui hiljaa saliin, tulitikut mukanaan, ja
sytyttäessään tulen hän näki, että kello oli vain viisi minuttia
yli yhdentoista. Hän nosti alas kattolampun ja sytytti sen; meni
kaapin luo ja löysi seisonutta vettä kellastuneesta karahviinista;
kaapin päällä oli pojan harmaat majavannahkaiset ajokintaat:
toisen kintaan sormet olivat koukussa kuin kovan, uhkaavan nyrkin,
toinen oli selällään, käsi ojennettuna kuin kerjäläisen, joka anoo
almua; molemmat karkeat ja nivelien kohdalta paisuneet, ikäänkuin
katkaistut, jäljelle jääneet, sisältä vielä ihmisen ihran peitossa.
Hän aukaisi kaapinoven; kun hän kumartui, näytti hänen suuri varjonsa
samalla ryömivän sisään. Hän löysi ainoastaan kovan leipäpalan;
maustesäiliöstä hän otti keltaista senappia ja levitti sitä --
leivälle, sekä hiukan suolaa, mutta kun hän oli pistämäisillään sen
suuhunsa, haisi se paloöljylle, sillä hän oli kosketellut lamppua,
ja hän pani leivän takaisin hyllylle, jonka käherretty paperi
muistutti hepeniä, joita käytetään pikku lasten kaulassa. Silloin hän
ajatteli; jos leipä löydetään tästä senapilla siveltynä, niin saattaa
joku lapsista saada huomenna selkäsaunan, syyttömästi epäiltynä
vallattomuudesta. Hän otti leivän toiseen käteensä ja lampun toiseen,
mutta jäi epäröivänä seisomaan keskelle lattiaa, tietämättä minne
kätkeä omituisen öisen retkensä hankalan todistuskappaleen. "Jos
panen sen uuniin, niin palvelijatar voi löytää sen huomenna; hän vie
sen heti rouvalle, ja syyttää tietysti lapsia, tai sitä lasta, josta
hän vähimmän pitää, ja sitten seuraa selkäsauna, ensin rikoksesta
ja sitten kieltämisestä. Olen itse kokenut samaa." Se oli kuitenkin
hävitettävä, ja hän keksi lopulta, että ainoa keino oli kääriä se
paperiin, pistää se taskuun ja varrota huomispäivää. Hän meni nyt
sanomalehtihyllyn luo ottaakseen tarvittavan paperin, ja hänen
jättiläisvarjonsa nousi lattiasta, kohosi ylös seinää pitkin ja otti
pyöreän seinäkellon hartioilleen, jossa se oli kuin pää, molemmat
vetoreiät muodostaen silmät ja kellosepän nimi suun. Kun hän tuli
sanomalehtihyllyn luo, hän peräytyi, sillä, ajatteli hän jos lehdistä
puuttuu yksi numero, niin palvelijattaret voivat saada syyttä
nuhteita. Tämä oli pulmallinen asia. "Otan ilmoitusliitteen", hän
sanoi, mutta peräytyi jälleen, sillä, "maalla luetaan ilmoitukset,
ja jos minulla on huono onni... ja se on minua seurannut jonkun
aikaa, ties mistä syystä..." Hän otti kuitenkin lehden, ja kun hän
aukaisi sen, rapisi se ja piti sellaista ääntä, että hän pelästyi.
Ja lehden ensi sivulla oli jättiläisilmoitus: _Juuri tulleita
Ostereita_. Ostereita, juuri nyt, Metropolissa, puoli kahdeltatoista
se suljetaan, sepä olisi jotakin! Hän lähestyi ikkunaa ja ajatteli
viskata leipäpalan ulos vetoluukusta, mutta mikään eläin ei söisi
senappia, ja asian laita olisi aivan sama.

Siitä huolimatta hän seisoi ikkunan ääressä, ja katsoessaan ulos
yöhön, hän huomasi, että oikeanpuoleinen ulkoneva sivurakennus oli
valaistu; hän nousi tuolille seisomaan kätkettyään lampun pianon
alle, ja silloin hän näki... Vierashuoneessa istuivat aviopuolisot
takkavalkean ääressä; mies hämmennellen totia ja poltellen sikaria,
iloillen. Heidän takanaan oli pieni pöytä, jolla oli sievän
illallisen jätteet; hummerin loistavan punaiset kuoret pistivät
silmään, niin että teki kipeätä...

Gustaf Borg ei ollut milloinkaan säälinyt Kuningas Learia; hänen
mielestään tämä oli saanut ansionsa mukaan, kun oli appena asettunut
vastanaineiden luo, tuoden mukanaan satamiehisen linnaväkijoukon.
Hänestä oli Isä Goriot myös saanut ansaitun palkkansa siitä
hellyydestä, jota oli osoittanut lapsilleen, sillä kaikki lapset
eivät tahdo hellyyttä, Kaikesta tästä huolimatta hän tunsi pistoksen
sydämessään ja astui alas tuolilta; meni viereiseen huoneeseen, joka
oli konttori. Siellä oli parranajotelineet, ja ikäänkuin tietäen,
mitä etsi, aukaisi hän laatikon, otti esille partaveitsen ja
hiomahihnan sekä alkoi vedellä.

-- Paras tehdä loppu! Paras tehdä loppu.

Mutta sitten hänen mielensä muuttui; ensin, ensin oli leipä
hävitettävä, ehdottomasti. Hän viskasi sen uunin päälle, ja samassa
hän tunsi vapautuneensa, tunsi itsensä vapaaksi jostakin.

Ja sitten hän otti kirjoituspöydän alla olevan taljan, peitti sillä
itsensä vaipuessaan nahkasohvalle. Hänen kaksi viimeistä ajatustaan
ennen uneen vaipumista olivat seuraavat:

-- Täällä on lämmintä ja ihanaa joka tapauksessa. Ja: hehän ovat
voineet lähettää noutamaan iltaruokaa ja konjakkia minun levolle
mentyäni. Ehkäpä he ovat myöskin olleet sisällä kutsumassa minua
mukaan, mutta nähneet minun nukkuvan. Ihmisiähän tuomitaan niin usein
väärin.

       *       *       *       *       *

Kun Gustaf Borg heräsi seuraavana aamuna, oli lepo antanut hänen
ruumiilleen jälleen voiman kärsiä, sillä heikontunut ruumis kykenee
ainoastaan heittäytymään välinpitämättömyyden tylsyyteen. Hän hypähti
ylös sohvalta ihan valveutuneena ja tajusi asemansa täydellisesti.
Tänne hän ei voinut jäädä, siinä ensimmäinen seikka; kaupungissa hän
ei tahtonut asua, kotoa hän oli karkoitettu, mutta tässä pitäjässä
hänen täytyi oleskella oikeudenkäynnin takia. Hänen mieleensä juontui
eräs talonpoika, jolla oli tapana vuokrata huone kesäasukkaille.
Sinne hän päätti nyt ajaa, ja kun hän lähti mieluimmin jäähyväisiä
heittämättä, meni hän talliin saadakseen hevosen ja reen.

Tallirenki, joka ei ollut saanut palkkaansa, ja jota isäntä
edellisenä iltana oli haukkunut, oli tänään erittäin puhelias. Ja kun
toimittaja näki pilttuun tyhjänä, kertoi renki heti, että hevonen
ja reki oli myöty; ei hän myöskään vitkastellut kertoa, kuinka
varastohuone oli tyhjennetty, talo rappiolla ja maasta imetty mehu.

Tämä oli uusi isku isälle, joka oli takuussa arennista; ja hän oli
juuri kääntymäisillään takaisin taloon, kun pieni hento olento astui
esiin ja kysyi, oliko se toimittaja Borg. Vastattuaan myöntävästi,
sai toimittaja kaksi leimattua paperia, joihin hän loi silmäyksen ja
pisti ne sitten taskuunsa.

Sensijaan että olisi kutistunut kokoon, näytti hän vain kasvavan,
sillä hän oli saanut jotakin, jota vastaan saattoi vaikuttaa, ja
jotain, niihin käydä käsiksi. Kääntyen neljännysmiehen puoleen, hän
kysyi:

-- Luuletteko, että lähimmästä naapurista voi saada kyytiä? Minun
täytyy näet olla pappilassa yhdeltätoista.

-- Naapurista saa tavallisesti aina kyydin, vastasi neljännysmies, ja
läksi näin sanoen matkoihinsa.

Gustaf Borg katsoi kelloaan ja huomasi, että hän hevosella ajaen
ennättäisi kirkkoraadin kokoukseen, jonne hän oli kutsuttu ottamaan
vastaan varoitusta. Hän napitti nuttunsa ja alkoi marssia, tuntien
itsensä kuin sotilaaksi, joka lähtee ensi kerran sotaretkelle.

Mutta lunta oli paksulta, tie ummessa ja askeleet kävivät pian
raskaiksi.

Hänellä oli aikaa yllin kyllin ajatella tilaansa.

Kahdesta barbaarisesta tavasta purkaa monivuotinen yhdyselämä, oli
siis valittu tuo nöyryyttävä ja julkea, joka asetti aviopuolisot sen
oikeusistuimen eteen, jota sanotaan kirkkoraadiksi. Siellä heidän
tuli istua ja paljastaa toinen toisensa, syyttää toisiaan ja kuin
holhouksen alaisina ottaa vastaan varoituksia. Pitkä yhdyselämä oli
selviteltävä, vaikkakin kummankin juuret olivat niin takertuneet
toisiinsa, että toista ei voinut repiä irti runtelematta toista;
jossa syytä ja syyttömyyttä ei mitenkään voinut mitata, jossa syy
sekoitettiin seuraukseen ja päinvastoin; jossa kaikki anteeksi
suotu ja unhoitettu vanha oli kaivettava esiin ja asetettava uuteen
valaistukseen; se mikä rakkaudesta oli annettu anteeksi, siitä
syytettiin nyt vihassa.

Tämä tapa oli valittu, kun tahdottiin välttää häpeällistä, pakollista
karkaamista, jossa jäljelle jäänyt sai kantaa hyljätyn häpeän,
ja karkaaja uskottoman, ja kuitenkin oli karkaaminen enemmän
inhimillisten häveliäisyyskäsitteiden mukainen, siinä kun poistuttiin
näyttämöltä ja kätkettiin kurjuus uteliailta katseilta.

Kirkkoraadin varoitus oli kuitenkin vain muodollisuus, joka
toimitettiin ennen asiain käsittelyä käräjillä, ja hän oli haastettu
ensimmäisille kevätkäräjille syytettynä lain... luvun ja... pykälän
mukaan, joka vaati hänet tuomittavaksi aviorikoksesta ja menettämään
koko naimaosan.

Astuttuaan raskaita askelia ja nähtyään naapurin tuvan, päätti
hän melkein olla menemättä neuvostoon, osaksi päästäkseen siitä
hirvittävästä kohtauksesta, jolloin hän oli tapaava puolisonsa,
osittain siksi, että katsoi kaiken puolustuksen turhaksi.

Päästyään taloon, hän kuuli, että kaikki hevoset olivat ajossa. Tämä
oli hänelle kuin vapautus, ja hän istuutui penkille lepäämään. Mutta
isäntä oli sattumalta lautamies, ja hän harrasti pitäjän asioita.

-- Kirkkoraatiinkos sitä mennään? kysyi hän.

-- Sinnepä kai, koska sen näytte tietävän! vastasi toimittaja.

-- Sieltä ei pidä jäädä pois, jatkoi talonpoika; sillä käräjillä
tuomitaan heidän pöytäkirjojensa mukaan, ja jos on jotain
puolustuksekseen esitettävää, niin on se tehtävä nyt.

Tämä yksinkertainen tiedonanto teki epäröivän jälleen vireäksi; hän
hypähti penkiltä ja katsoen kelloaan hän kysyi:

-- Ennätänkö sinne jalan?

-- Kyllä, mutta silloin pitää astua rivakasti, ja vielä oikaista
kirkkolahden yli.

-- Onko kirkkolahti sitten jäässä?

-- Kerrottiin sen ainakin eilen olleen.

-- Hyvästi sitten, lautamies. Mutta tosiaankin, saanko vuokrata
kesähuoneenne talveksi?

-- Käypä se kai laatuun!

-- Tulen takaisin, niin saamme puhtia siitä.

Ja niin alkoi astunta jälleen Nyt hän tiesi, että hänen täytyi päästä
perille, päästä perille puolustautumaan, jos syiden mainitsemista
voitaisiin pitää edes lieventävänä asianhaarana, kun laki ei
hyväksynyt yksityisiä sopimuksia, jotka olivat ristiriidassa
voimassaolevien asetusten kanssa.

Kun hän oli kulkenut puoli tuntia, pilkistihe aurinko esiin, ja kun
se oli matalalla, niin se poltti. Hän aukaisi nutun ja kantoi hattua
kädessään. Ilma oli suoja, lumi kävi nuoskeaksi ja muodosti tieroja
saappaan pohjiin. Askeleet kävivät yhä raskaammiksi, hengästys kasvoi
ja hikiset alusvaatteet polttivat kuin nokkoset.

Mutta hänen täytyi päästä perille. Kun hän puolen tunnin kuluttua
katsoi jälleen taakseen, näki hän askeliensa muodostavan käyrän,
kuoppaisen viivan. Kuljettuaan vieläkin puoli tuntia, hän pääsi
maantielle, ja elpynein voimin hän astui edelleen, ikäänkuin
jalkaraudoista vapautuneena, ja jouduttuaan eräälle kukkulalle,
hän näki kirkon kaukaa kuumottavan. Mutta lahti oli välissä, eikä
sitä nähnyt hänen tähystelypaikaltaan. Sitten hän alkoi painua alas
myötämaata, ja kiirehti puolihölkässä kalastajan mökille. Siellä
hän pysähtyi ja näki -- lahden avoimena, sinisenä, pilkallisesti
hymyilevänä, eroittaen hänet ja taistotantereen, missä ottelu oli
oteltava, vilkaistuaan kelloon, hän huomasi että kymmenen minuttia
puuttui yhdestätoista. Hän syöksyi kalastajan majaan, ja kysyi
venettä. -- Vene on vajotettu turpoamaan.

-- Tulkaa sitten tyhjentämään se.

-- No, mitäs nyt sillä?

-- Auttakaa minua, hyvät ihmiset; minun täytyy päästä kirkolle
yhdeksitoista.

Ei, ketään ei haluttanut.

Silloin hän juoksi veneen luo ja näki sen olevan täynnä vettä. Se
oli vanha ruuhi, jossa ei ollut airoja eikä viskainta. Hän juoksi
paikasta toiseen etsien airoja, mutta ei löytänyt; hän etsi ämpäriä,
jolla viskata vettä, mutta ei löytänyt; mutta eräällä seinävierellä
oli jonkun verran kupera lapio. Hän otti sen ja palasi veneelle;
riisuutui paitahihasilleen, ja seisoen hajasäärin laitojen varassa,
hän tyhjensi lapiolla ruuhen puoliksi. Sitten hän työnsi sen vesille
ja meloen kuin kanootinkuljettaja hän pääsi veneen vahvasti vuotaessa
lahden yli. Päästyään toiselle rannalle, upposi vene. Hän jätti sen
paikoilleen, viskasi lapion siihen, ja riensi juoksujalassa pappilaan.

Hänellä ei ollut ollut aikaa kuvitella mielessään kohtausta, joka
vartosi häntä; varmasti hän vain tunsi, että pastori oli vihamielinen
häntä kohtaan viime mellakan jälkeen, ja että kirkkoraati, jonka
jäsenet olivat körttiläisiä, oli pitävä häntä tiukalla. Astuessaan
saliin hän näki lankomiehensä istuvan puheenjohtajan paikalla,
tyynenä, arvokkaana, kasvoillaan melkein ystävällinen ilme.

Rouva Borg istui sohvalla, kylmänä, odottavana.

Kun toimittaja oli tervehtinyt, ja häntä oli pyydetty istumaan,
aloitti kirkkoherra asiain käsittelyn vasaranlyönnillä ja kysyi
neuvostolta, tahtoivatko he jäävätä hänet, hän kun oli miehen lanko
ja vaimon veli.

Kukaan ei tahtonut jäävätä, ja näin ollen alkoi puheenjohtaja:

-- Velvollisuuteni mukaan ja nojautumalla kirkkoraadin määräykseen,
kysyn täten sisareltani, aikooko hän jatkaa avioliittoa Gustaf Borgin
kanssa?

-- En! vastasi Brita rouva, lyhyesti, varmasti.

-- Kysyn sitten Gustafilta, aikooko hän jatkaa avioliittoa?

-- En! vastasi tämä, yhtä varmasti.

-- Jospa nyt kysyisin sisarelta, minkä syyn perusteella hän vaatii
avioliittoa purettavaksi?

Brita rouva vastasi:

-- Miehen aviorikoksen.

Asiahan oli tunnettu, mutta kuitenkin vaikutti tuo sana kuin
laukaus; ukot pöydän ääressä heristivät korviaan, ja puheenjohtaja,
joka tahtoi, että kaikki olisi käynyt siististi ja säädyllisesti,
loukkaantui. Hän kääntyi senvuoksi jonkunlaisella osanotolla vanhan
vihollisensa puoleen, ja tuntien kaikki asianhaarat ennestään, koetti
hän sovittaa lieventävät asianhaarat kysymykseen:

-- Voiko Gustaf Borg tunnustaa olevansa täydellisesti syyllinen
mainittuun rikokseen.

-- Rikosta en ole tehnyt, sillä en ole rikkonut aviolupaustani, minut
kun on siitä vapautettu, ja sen on tehnyt se ainoa henkilö, jolla on
ollut oikeus vapauttaa minut, nimittäin vaimoni.

Taaskin liikettä neuvospöydän ääressä; jonka jälkeen puheenjohtajan
ääni heti kuului:

-- Onko tämä totta, täytyy minun kysyä sisareltani?

-- Se on valhetta! vastasi Brita rouva.

-- Kas niin vain! puuttui Gustaf Borg puheeseen. Henkilön kanssa,
joka ei _voi_ puhua totta, en tahdo neuvotella; ja pyydän senvuoksi
sitä muodollista varoitusta, joka lain mukaan on annettava, ennenkuin
käräjillä ryhdytään juttua käsittelemään.

-- Hyvät herrat, alkoi kirkkoherra. Syyt avioliiton onnettomuuteen
ovat tavallisesti niin monien vuosien takaisia, että (tässä hän loi
silmäyksen oveen, joka johti sisähuoneisiin) niitä ei voi selvitellä.
Olen senvuoksi sitä mieltä, että kun ei voida päästä perille siitä,
ken on aloittanut, tai ken on syyllinen siihen, mitä tapahtunut on,
että siirrymme lainmukaisen varoituksen antamiseen. Onko kenelläkään
jäsenistä mitään muistuttamista?

Tässä pyysi vapaakirkollinen tilanomistaja Lundström puheenvuoroa.

-- Varoituksen antamista vastaan minulla ei ole mitään
muistuttamista, mutta toimittajan käsitystä avioliitosta yksityisenä
sopimuksena pyydän luvan saada vastustaa. Sekä valtio että kirkko
esiintyvät auktoriteetteina saadakseen takeita, mikä näyttäikse
siinä, että maallinen tuomioistuin käsittelee erojutun käräjillä, ja
hengellinen tuomioistuin eli konsistoriumi antaa erokirjan. Vaimo ei
voi siis vapauttaa miestään tämän uskollisuusvalasta eikä julistaa
häntä rikokseen syyttömäksi.

Toimittaja Borg pyysi saada vastata:

-- Avioliitto perustuu alkujaan yksityiseen sopimukseen, joka
päättyy kihlaukseen. Ja laki tunnustaa yksityisen, uskollisuutta
koskevan sopimuksen avioliiton alettuakin. Esimerkiksi: vaimo on
uskoton ja synnyttää toisen miehen lapsen avioliitossa. Tässähän on
tapahtunut aviorikos, mutta yleinen syyttäjä ei saa nostaa kannetta
siitä. Jos mies antaa anteeksi, niin laki vaikenee, ja tunnustaa
siten yksityisen sopimuksen; laki ei ole tietävinään rikoksesta,
jolta näyttää senvuoksi puuttuvan yleisperusteellinen pohja. Jos
mies kuitenkin on ollut kyllin varomaton antaakseen anteeksi, mutta
myöhemmin, aviottoman lapsen synnyttyä, muuttaa mielensä, ja tahtoo
hakea eroa vaimon aviorikoksen perusteella, niin hän ei saa sitä,
siksi että hän on antanut anteeksi. Ja pahinta on se, että vieraan
lapsi merkitään miehen papinkirjaan, saa hänen nimensä, perii hänet,
senvuoksi vain, että mies on antanut anteeksi. Tästä näemme, että
yksityinen sopimus rikkoo sekä yhteiskuntakin että luonnonlain. Pysyn
senvuoksi edelleen vaatimuksessani, että vaimoni syytös julistetaan
mitättömäksi, kun hän ei ole neljään vuoteen pannut juttua vireille.
Tahdon vielä lisätä, että on oleellinen ero miehen ja naisen
aviorikoksen välillä, ero, jonka luonto itse on järjestänyt; sillä
miehen uskottomuudesta ei ole milloinkaan seurauksena väärien
lapsien tulo perheeseen ja niiden merkitseminen vaimon papinkirjaan
(jos hän jää leskeksi ja saa oman papinkirjansa); senvuoksi laki
on puutteellinen, kun se tuomitsee ylimalkaisesti, ikäänkuin mies
ja nainen olisivat yhtäläiset, eikä se ole oikeudenmukainen miestä
kohtaan; niin, tiedän tuomarin, joka tuomitsi miehelle lapsen, joka
ei ollut hänen, huolimatta siitä, että mies oli hakenut eroa oikeaan
aikaan. Tämä lapsi, jonka isän nimi mainitaan julkisesti, on merkitty
miehen papinkirjaan, sillä on hänen nimensä, saa häneltä elatuksensa
ja on perivä hänet. Sehän on hirvittävää, mutta tuomari sanoo, että
yhdelläkään miehellä ei ole oikeutta kieltää lapsia, jotka ovat
syntyneet hänen avioliitossaan.

Brita rouvan hatuntöyhtö vapisi kiukusta, sillä hän oli sitä maata,
että luuli "mielipiteittensä" naisasiassa olevan yläpuolella kaikkia
tosiasioita. Mitä hän "piti" oikeana, se oli oikein; lait menettivät
merkityksensä, kun hänen "mielestään" jokin oli oleva niin, ja häntä
ei voinut milloinkaan saada vakuutetuksi erehdyksestä, siksi että hän
ei ymmärtänyt todistuksia eikä ottanut syitä huomioonsa.

Hän puhkesi senvuoksi puhumaan ja lörpötteli naisen ja miehen
yhtäläisyydestä, siitä että luonto oli muodostanut heidät
samanlaisiksi (sepä vasta pirua!) vaikkakin miehet olivat kohdelleet
naista orjana (talon hallitsijattarena!) lasketti koko tuon
linnunsonnan, jota sen ajan rappeutuneet miehet olivat myöskin
märehtineet.

Lopulta löi puheenjohtaja vasaralla pöytään, ja selitti, että
käräjät olivat erojutun oikea paikka, ja että naisliitto oli naisten
lörpöttelyn oikea paikka.

Sitten hän varoitti puolisoita ja julisti kokouksen päättyneeksi.

Tämä oli vuosisadan vaihteessa miehen ja naisen välisen keskustelun
tavallinen loppu: kokous lopetettiin.

Naisasia, sen ajan suurin ja vaikein probleemi, oli kai lähinnä
demokratian äärimmäinen suhdaton johtopäätös. Kaikki ihmiset olivat
yhtäläisiä (vaikkakin he olivat niin erilaisia); siinä heidän väärä
väitteensä. Demokraattien _täytyi_ pitää kiinni siitä, tai luopua
periaatteistaan. Aristokraatit yhtyivät siihen, osittain saadakseen
ääniä ja voidakseen kopeloida demokraattien taskuja, osittain siksi,
että nainen heidän vanhentuneen maailmankatsomuksensa mukaan oli
korkeampi olento.

Tässä kaikessa oli niin paljon näennäistä ja niin paljon todellista.
Nainen, jota mies rakastaa, on näennäisesti yläpuolella tätä, niin
kauan kuin mies häntä rakastaa, mutta ainoastaan miehen mielestä,
ja näennäisesti hänen mielestään, sillä miehen rakkauteen kuuluu,
että hän asettaa rakastamansa yläpuolelle itseään, ja yläpuolelle
muitakin. Mutta nyt tehtiin tästä järjestelmä, ja mies luopui
vallastaan. Milloinkaan ennen ei oltu nähty miesten niin matelevan
vatsallaan ja syövän maata naisen jalkojen juuressa kuin silloin.
Miehet, joista olisi luullut parempaa, oikein nauttivat saadessaan
maata salinmatolla rumimman naisen pesemättömien jalkojen, juuressa.
Sensijaan että miehet ennen kadulla tarjosivat naiselle käsivartensa,
joka oli kauniisti tehty, senvuoksi että se oli oikein, nähtiin nyt,
miten naiset taluttivat rappeutuneita miehiään.

Naiset pukeutuivat kuin miehet, ja miehet kuin naiset; rannerengas
siirtyi miehille. Se oli perversisyyttä, ja ikäviä erehdyksiä
sukupuolten välillä alkoi ilmetä; mutta perversien miesten ollessa
ehdottomia naistenystäviä, johtuiko se nyt siitä, että he tahtoivat
siten peittää vikansa, tai että he tunsivat omassa luonteessaan
olevan jotain naisellista, olivat perversit naiset sitävastoin
miessuvun ehdottomia vihaajia, jota seikkaa he eivät peittäneetkään,
ja heidän elämäntehtävänään oli rikkoa avioliittoja -- tietysti
naisen vapautukseksi.

Probleemi, sekalaisen seurakunnan hämmentämänä, saatettiin kuitenkin
supistaa seuraavaan johtopäätökseen: Naisen vapautuminenhan olisi
vapautumista lapsien synnyttämisestä ja kasvattamisesta. Uskooko
kukaan ihminen tällaiseen luonnon luonnottomaan järjestykseen. Ja
kuka sitten synnyttää lapsia, ellei nainen? Tämä kaikkihan oli
hölynpölyä! Mutta tulevaisuuden yhteiskunnassakin, jossa nainen tekee
työtä, täytyy hänen luonnollisesti synnyttää, niin että mistään
vapautumisesta sanan varsinaisessa merkityksessä ei kai tule mitään.
Minkä tähden sitten kääntää yhteiskunta nurin narin muutamien
hysteeristen naisten takia?

Riistämällä paikat miehiltä, estettiin jokainen leivätön
mies menemästä naimisiin; senvuoksi avioliitot vähenivät ja
prostitutsiooni kasvoi! Ja tämän hyväksi työskentelivät yhteiskunnan
säilyttäjät ja siveellisyyden harrastajat.

Se oli sulaa hulluutta!

Kuitenkin kaikitenkin; Storön kirkkoherra Alroth oli pitänyt
silmällä tätä liikettä; hänen sisarensa, Brita rouva, oli koettanut
nostaa kapinaan hänen oman vaimonsa, viekoitella tämän pois kotoa
kokouksiin ja sen semmoisiin, senvuoksi veljen tunteet kirkkoherran
povessa eivät voineet sokaista häntä, vaan ymmärsi hän sangen hyvin
lankomiehensä kiusallisen aseman talossa. Häntä miellytti myöskin
se, että lanko ei tahtonut asettaa rikosta rikosta vastaan, tuomalla
esiin viimeistä juttua lapsista ja sitä, mitä talossa tapahtui vaimon
luvalla, joka hänen näkökannaltaan katsottuna oli ollut iljettävää.

Kun nyt neuvosto oli hajonnut, ja Brita rouva rientänyt heidän
edellään kotia, jäivät lankomiehet kahdenkesken.

Kirkkoherra oli niitä ihmisiä, jotka olivat huomanneet edulliseksi
unhoittaa ja käydä edelleen. Elämä oli hänelle opettanut, että sitä
häväistystä ei ollut olemassa, josta ei ollut tietävinään ja että
kosto vei aikaa, ja synnytti kostoa vastakkaiselta puolelta. Hän
oli senvuoksi pyyhkinyt mielestään lankomiehen viimeiset häpäisevät
soimaukset, vaikkakin niiden jättämä vaikutus oli jäljellä. Oli
myöskin toisia syitä, jotka tekivät hänet lempeäksi; jonkinlainen
luonnollinen ja selittämätön myötätuntoisuus Gustaf Borgia kohtaan
vaikutti sen, että kirkkoherra ei voinut häneen oikein suuttua,
hyvin tavallinen tapaus, mikä selittää sen seikan, miksi on niin
vaikeata saada oikeutta muutamien ihmisten suhteen, vaikkakin he ovat
todistetut syyllisiksi ja tavatut itse teossa.

Valitetaan jollekin ystävälle jonkun poissaolevan kehnoa
käyttäytymistä.

-- Sitä en voi hänestä uskoa! Se ei ole lainkaan hänen tapaistaan!
vastaa ystävä.

Ei pääse puusta pitkään, vaan istuu alallaan kuin mikäkin
raukka, jota vaivaa epäluuloisuus; selkeimmistä todistuksista,
uskottavimmista todistajista ei ole mitään apua.

No niin, lankomiehet olivat jääneet kahdenkesken.

-- Tämä on ikävä juttu, aloitti pastori. Eikä sinulla ole mitään
toiveita käräjillä; tuomarit ovat villittyjä, ja antavat jokaiselle
naiselle oikeuden, kun miehistä on kysymys, selvistä todistuksista
huolimatta. Ajan henki on näet sellainen! Etkö ole näinä päivinä
lukenut siitä englantilaisesta naisesta, joka myrkytti miehensä?
Viisikymmentäkaksi lääkäriä vannoi, että hän oli viaton; mutta
nainen oli vankilassa ja tunnusti tällä aikaa! Pam! Nyt luultiin
asian olevan lopussa! Mutta eipäs, nyt alkoi sataa joukkoanomuksia,
joissa puolustettiin myrkytystä sillä verukkeella, että mies oli
emäsika. Omalta näkökannaltani, ota huomioosi se, olisin taipuvainen
selittämään asian niin, että kaitselmus rankaisee miehiä heidän
epämiehekkäisyytensä, luonteenheikkoutensa takia siten, että naiset
päästetään valloilleen. Ne, jotka eivät voi puhua totta, ja joiden
ei pitäisi senvuoksi saada esiintyä todistajina, ne pääsevät
asianajajiksi ja tuomareiksi. Jumala meitä silloin varjelkoon!
Tässä muuanna päivänä istui postineiti suuressa seurassa ja kertoi,
että avasi ja luki kaikki kirjeet postissa. Mitä siitä sanotaan?
Kerroin sen eräälle nykyaikaiselle herrasmiehelle, ja hän väitti
sitä valheeksi! Aioin lyödä häntä ensin, mutta hän tuntui minusta
mieltäkiinnittävältä, ja minä aloin ajatella häntä. Hän suuttui
kertomuksestani ikäänkuin olisi ollut nainen, ja ottanut itseensä.
Tai sitten hän oli vannoutunut naisasian palvelukseen ja suuttui
itseensä senvuoksi, että oli ollut väärässä. Jälkimmäinen otaksuma
on luultavinta. Kuitenkin, veliseni, sinulla on hyvin vähän
mahdollisuuksia käräjillä: sillä jos nainen meidän päivinämme
tekee vääryyttä miehelle, niin on koko maailman myötätuntoisuus
hänen puolellaan. Ja Brita on tehnyt sinulle vääryyttä, sen tiedän
minä ja sen tiedämme me kaikki! -- Minkä sille mahtaa? Ei mitään!
Mutta seuraa neuvoani! Ota asianajajaksesi oikea sikunasihteeri,
sulavakielinen lurjus, äläkä lähde itse sinne. Hiukan parempi se on
kuin itse seista siellä lörpöttelemässä; mutta varma et voi asiasta
olla sittenkään, sillä hameen nähdessään alkaa miestä jänistää.
Minulla oli äskettäin oikeudenkäynti täkäläistä opettajatarta
vastaan. Ja minä valitsin vartavasten joukosta asianajajan, joka oli
onnettomissa naimisissa. Kyllä hän nyt saa, ajattelin! Vielä mitä.
Ajattelehan, tuo maksun saanut ryökäle puolusti minun vastustajaani!
--

Gustaf Borg oli sangen mielellään kuunnellut näitä lohdun ja
osanoton sanoja, mutta hän ei voinut pakoittaa itseään tunnustamaan,
että pastori oli oikeassa, sillä se olisi ollut oman erehdyksen
myöntämistä. Hän tunsi päinvastoin hetkeksi halua nousta
vastarintaan, puolustaa naisia, kuten hän lehdessään oli heitä alati
puoltanut.

Lähdettyään ja päästyään tielle, hänessä heräsi jälkitunne
tapahtuneesta, ja hän huomasi, että viimeiset lohdun sanat olivat
häntä nolanneet. Tämä sai hänet liikkeelle, ja kulkiessaan, ulos
maailmalle, tietämättä minne, hän päätti matkustaa kaupunkiin, kun
hänen läsnäolonsa täällä oli nyt tarpeeton. Hän suuntasi senvuoksi
askeleensa laivalaiturille.

Katsoessaan kelloa hän huomasi, että laivan tuloon oli vielä kolme
tuntia.

Aikaa siinä oli runsaasti, mutta häntä vartosi uusi elämä, ja entisen
hän oli jättänyt taakseen.

Laivalaiturit ovat erinomaisen sopivia mietiskelypaikkoja; jalkojen
alla on sileätä, niin että voi kävellä ajatellen; siellä loppuu
maa, ja suuri autio vesi alkaa; siellä on hiljaisen liikkumatonta,
siellä kulkee varroten jotakin, joka panee ihmisen uuteen liikuntoon,
siirtää hänet toisaalle, muuttaa näköalat ja ohjaa kohtalon uusille
urille.

Gustaf Borg kulki siellä mietiskellen. Hän oli nyt joutunut
elämässään siihen kohtaan, jota sanotaan "nielaisemisen" ajaksi. "Sen
saat vielä kerran nielaista" oli hän niin usein kuullut, ymmärtämättä
sen merkitystä, uskomatta sitä, elämän uupumatta rientäessä
eteenpäin. Nyt hän ymmärsi sen, mutta niin monen muun tavoin hän teki
sen väärän johtopäätöksen, että hänen pitäisi katua ja peruuttaa
ne opit, joita oli levittänyt, ja jotka eivät olleet johtaneet
täydellisesti tarkoitettuihin tuloksiin. Hän luuli uhranneensa
työnsä erhetysten hyväksi, joita hänen nyt tuli vastustaa, mutta
ei käsittänyt, että hänen niin sanotuissa erehdyksissään oli
jonkun verran totuutta, jonka ainoastaan vastakkaisten plus- ja
minus-päätepisteitten yhteistyö saattoi pusertaa esille. Vastustajat
olivat jo tehneet oikaisut, eikä hänen tarvinnut tehdä niitä
uudelleen. Mutta häntä suututti nyt hukkaan mennyt vaiva, harmitti
se, että oli narrin lailla tehnyt takaperoista työtä, vaikka oli
luullut kulkevansa etunenässä. Ja ne kärsimykset, jotka olivat häntä
nyt kohdanneet, hän luuli saaneensa rangaistukseksi siitä pahasta,
mitä oli tehnyt, vaikkakin ne saattoivat olla koetuksia.

Se tilinteko, jonka jokainen ihminen määrättynä ikäkautenaan
suorittaa, on kuitenkin vain personallisuuden tilinpäätös, jossa
tarkempi tarkastelu on osoittava, että se suhteellinen paha, jota
on täytynyt toisille tehdä hyvää asiaa ajaessaan, oli välttämätön
paha. Mutta toiselta puolen näyttää sisäinen, iäinen oikeus vaativan,
että syyttömästikin aiheutetut kärsimykset ovat sovitettavat
maailmanjärjestyksessä sen henkilön vastaavilla tuskilla, joka on
aiheuttanut nämä kärsimykset. Jos joku tähän korkeampaan kirjanpitoon
perehtynyt olento olisi läsnä sinä hetkenä, kun ihminen tekee
tätä tiliä, niin hän murtaisi kaikki sinetit ja lausuisi tuolle
katumuksen tuskan raatelemalle: "Älä ole lohduton! Katso, tässä
tekemäsi hyvän palkka, ja tässä pahan! Nyt kuittaamme toisen erän
toisella, ja sittenkin on oleva jotakin jäljellä sinun hyväksesi;
sillä yksinomaan se, että olet jaksanut elämäsi elää, parhaan
kykysi mukaan, on sankariteko; ja jokainen ihminen, joka täällä
on päässyt luonnolliseen kuolemaan saakka, on sankari: jokainen
kuollut ansaitsisi muistopatsaan, sillä niin vaikea ja tukala on
elämä elää. Eikä kurjin ihminen ole vähimmän ihailtava, sillä hänen
taakkansa oli raskaampi kuin toisten, hänen taistelunsa suurempi,
hänen kärsimyksensä syvemmät; ja minkä vuoksi hän oli kurja, sitä
ei yksikään kuolevainen tiedä, kukaan ei voi sitä selittää, ei
tilastotietojen eikä kansantalouden avulla."

Gustaf Borg ei voinut täydellisesti suorittaa vielä elämänsä
synteesiä, vaan oli kokonaan käännekohdassa, astumassa siihen
valtakuntaan, jota Swedenborg sanoo Hävitykseksi. Ja pahinta
oli se, että hän seisoi itseään vastaan, sillä hän, siveyslain
kumoamisen vastustaja, oli syytteenalaisena siveysrikoksesta. Tämä
ristiriitaisuus ei ollut helposti ratkaistavissa.

Laiturilta hän näki kotinsa savupiiput. Juuri nyt nousi kaksi sinistä
savupatsasta ilmaan. Liesissä leimusi tuli, niissä paloi poroksi
kaikki tyynni ja parhain: vaimo ja lapset.



YHDESTOISTA LUKU

Uusi toimittaja


Holger Borghan oli aikansa lapsi; ollen insinööri ja sähköopin
tutkija, hän eli elämänsä yksinkertaisesti, mietiskelemättä,
käytännöllisesti. Meni aikaisin naimisiin pienen teatterilaistytön
kanssa, jonka hän harjoitti näyttelemään toverin osaa, sen ajan
tavan mukaan. Hiukan vaikeatahan tämän oli tuota pikaa perehtyä
insinööritieteeseen, mutta täytyi tyytyä muutamiin oppisanoihin
koskettimista ja lyhytsuluista; hän oli olevinaan insinööri, ja
kehitti itsensä tendenssivaimoksi, joka oli näyttävä maailmalle,
että nainen oli kaikessa miehen vertainen. Tämän yhdenvertaisuuden
tuli näyttäytyä myöskin seuraelämässä; mies ei saanut mennä yksin
ravintolaan, vaan piti vaimon olla mukana; mutta aamupäivin kävi
vaimo yksin kahvilassa, ja kun mies aluksi tahtoi todeta tämän
matemaattisen vääryyden, sai hänet vaikenemaan kysymys siitä, oliko
vaimo vapaa ihminen vaiko orjatar. Jotta perherauha ja rattoisuus
olisi säilynyt, ei mies vastannut kysymykseen, mukautui, alistui,
aluksi enemmän leikillään, mutta aina ottaen huomioon sen, että
kaikki näyttäisi erinomaiselta. Hänellähän täytyi olla kaikkein
uudenaikaisin vaimo, ja hän tahtoi noudattaa oppejaan. Siten sai
hän vähitellen vaimostaan kotiopettajattaren, joka teki hänelle
huomautuksia seurassa ja joka loppujen lopuksi tahtoi opettaa
miehelleen kaiken, minkä tämä tiesi paremmin kuin vaimo. Mutta mies
ei valittanut; eikä hän huomannut, miten ylenkatse kätkeytyi vaimon
äidillisyyteen. Hän aavisti sen kuitenkin, nähdessään ystäviensä
kohtelevan vaimoa kuin korkeampaa olentoa ikään, ja häntä itseään
kuin raukkaa. Toiselta puolen tämä miellytti häntä. Se seikka, että
oli kyennyt vainuamaan itselleen komeimman rouvan, ja tämän ollessa
seuran keskipisteenä, oli hänen paikkansa näennäisesti ylempänä.

Avioliiton alkuaikoina elivät vastanaineet sangen ahtaissa oloissa;
he elivät kuitenkin ulkoelämää, koska se kävi halvemmaksi, ja
toisinaan vietettiin boheemielämää kotona. Sitten syntyi lapsi. Se
alkoi tuntua. Miehen tulot, jotka ennen jaettiin kahdelle hengelle,
olivat nyt jaettavat neljälle. Tämä oli kieltäytymistä, ja siitä ei
pidetty, vaan lainattiin rahaa ja jatkettiin. Mutta kun lapsi täytti
kolme vuotta, pantiin lapsenpiika pois, ja puolisot hoitivat itse
lapsen. Vaimo, jolla ei ollut mitään muuta tekemistä, vaati kuitenkin
miehen, joka työskenteli tehtaassa ja sanomalehdissä, ottamaan osaa
lapsen hoitoon. Täytyi tietenkin olla tasa-arvoista. Mies, tuo pöllö,
ei uskaltanut kieltäytyä, eikä yrittänytkään, siksi että tahtoi
aateloida vaimon työn, mutta ei huomannut, minkälaista vääryyttä
hän kannatti, ja kuinka hän valmisti omaa perikatoaan. Korvatakseen
vahingon, hän teki kuten muutkin aviomiehet, haukkasi salaa aamiaisia
ulkona; keksi kokouksia iltaisin, ja joutui viimein vakiintuneiden
aviomiesten piiriin, jotka joivat punssinsa kuuden ja seitsemän
välillä illalla, ennättääkseen kotia illalliselle. Jos hän sitten
tuli kotia haisten punssille, niin rouva suuttui; ja lapselta puuttui
silloin aina sukat. Silloin hän tavallisesti pelasti itsensä sillä,
"että häntä oli kutsuttu", ja silloin olisi sukkakysymyksen pitänyt
raueta, mutta niin ei käynyt, sitä jatkettiin.

Mies saapui aina kotia illalliselle ja oli ikävällä tuulella.
Pöydän ääressä, jossa hän pureksi kuivaa ruokaa, muistellen ehkä
oopperakellarin herkullista aamiaista, kirkastuivat hänen kasvonsa
toisinaan heikosti, niille ilmestyi sisäisen hymyn viimeinen
kajastus, jonka synnytti muisto jostakin lystikkäästä, pikku
hävyttömästä jutusta. Silloin rouva synkistyi, ja ymmärsi, että mies
oli huvitellut ilman häntä, ja häntä kiukutti se, että tällä saattoi
olla hauskaa, kun hän ei ollut mukana. Ja niin täytyi miehen kertoa
tuo lystikäs juttu. Se kuului vaimon avio-oikeuksiin.

Eräänä iltana puolisot istuivat kotona kuten tavallisesti. Rouva oli
väsynyt lapsen kirkunasta, pesusta keittiössä, pöydän kattamisesta.

Pöydällä oli kovaa leipää, margariinia, ja avattu anjovislaatikko,
jonka pohjaa tuskin peitti kolme kurjaa kalaa, joihin kukaan ei
moneen päivään ollut tahtonut kajota, ja jotka senvuoksi olivat
kuivuneet kuin kahvin selvikenahat. Väärän sveitsinjuuston kuori, ja
muutamat raa'at silavaviipaleet, jotka olivat olevinaan savustettuja,
muodostivat kolmiomittauksen asemat. Ikävyys, huolimattomuus,
haluttomuus pilkistihe esiin kaikesta, ja tämä kaikki oli niin
erilaista kuin entiset kuvittelut kodista ja kodikkaisuudesta. Ja
tuo toinen toisensa heikkouksien äänetön vaaniskeleminen, tuo toinen
toisensa keskeneräisten ajatusten vakoileminen. He olivat kuin kaksi
vankia, jotka salassa vahtivat toisiaan.

Mies silmäili synkkänä ruokaa, ja katsellessaan anjovista, tunsi hän
suussaan hirvittävän tinanmaun, ummehtuneen öljyn... Äkkiä hänen
päähänsä pälkähti ajatus.

-- Mitäs, jos lähtisimme ulos pitämään hauskaa! Emme ole pitkiin
aikoihin olleet ulkona!

-- Entäs Ragnar sitten? Lapsi?

-- Se on totta se! Rouva tuumi:

-- On hirvittävää joka tapauksessa, että lapsi hallitsee vanhempiaan!
Päinvastoinhan sen pitäisi olla!

-- Niin pitäisi! Me, jotka olemme koko nuoruutemme ajan kieltäytyneet
ja nyt alkaisimme nauttia elämästä, me olemme orjia.

-- Eikä hän nyt nukkuessaan meitä tarvitse.

-- Nukahdettuaanhan hän tavallisesti nukkuu?

-- Me olemme hemmoitelleet sitä, siinä kaikki! Ajattelehan kaikkia
köyhiä lapsia, jotka suljetaan huoneeseen aamulla, ja saavat istua
siellä yksin päivällisiin saakka... Tiedätkö mitä, Holger; sanotaan
portinvartiattarelle, että tämä kuuntelee itkeekö poika...

-- Eiköhän tuo käyne laatuun, vastasi Holger. Tuumasta toimeen!
Hetken kuluttua herrasväki oli matkalla kaupungille. Nybrolla he
erosivat; herran piti pistäytyä toimituksessa ja rouvan varrota häntä
Grand Hôtelin "Kuopassa", tuossa klassillisessa, jonka 70-luvun
miehet olivat perustaneet, 80-luvun miehet perineet, ja jonka
90-luvun miehet sittemmin hylkäsivät siirtyen uudistettuun Rydbergiin.

Kun rouva tuli Kuoppaan, astui hän sisään ja istuutui heidän
tavallisen pöytänsä ääreen, otti sanomalehden, ja odotti.

Heti sen jälkeen astui näyttelijä sisään, heidän läheinen
seurusteluystävänsä, ja etsi seuraa.

-- Kas, Marttahan se on, tervehti hän, missä Holger on?

-- Hän saapuu tuossa tuokiossa! vastasi Martta, joka heti tuli
loistavalle tuulelle.

-- Saanko istuutua?

-- Totta kai! vastasi rouva empimättä.

He pääsivät heti puheenvauhtiin, ja siinä silmänräpäyksessä ilmestyi
punssitarjotin sekä tupakat pöydälle.

Näyttelijä oli tehnyt tilauksen niin nopeasti, että rouva ei ollut
huomannut sitä, ja nyt he istuivat siinä, kahdenkesken, eivätkä
tahtoneet alkaa, ennenkuin mies tuli. He puhuivat kaikista maailman
asioista, ja aika kului.

Ajattelematta sen enemmän asiaa ja pitkästyen odotukseen, täytti
ystävä kaksi lasia, sanoi terve, ja he joivat.

Kului taas hetkinen, ja he sytyttivät tupakan.

-- Kylläpä se Holger nyt viipyy, sanoi rouva, eikä meidän olisi
pitänyt mitenkään alkaa.

-- Nyt se on myöhäistä, vastasi ystävä.

Silloin saapui seura, joka tiesi keitä he olivat, vaikka eivät
tunteneet heitä. He katselivat tietysti kummeksuen noita kahta, ja
heidän katseensa kävivät pilkallisiksi, kun he olivat istuutuneet
vastapäätä heitä.

Samassa saapui Holger, näki ensi silmäyksellä aseman, jonka hän
saattoa käsittää, ja jota hän ennakkoluulottomana miehenä ei
paheksunut, mutta sitten hän näki nuo pilkalliset katseet, ja se osui
arkaan kohtaan, niin että hän synkistyi.

Päästyään pöydän luo, hän tervehti niin luonnollisesti kuin taisi.

-- Teitte oikein, kun aloitte, sain sähkösanoman ja minun täytyi
kirjoittaa muutamia rivejä.

Hän kun joutui toisten jo aikaisemmin kohonneeseen mielialaan, ja
edellä nämä olivat, oli hänen vaikea heti päästä heidän tasalleen.
Ja hän, joka toi mukanaan toimituksesta tuulahduksen työn raskaasta
totisuudesta, vaikutti heihin painostavasti. Mieliala särkyi, ja
seuran valtasi ikävystymisen nolous.

Onnettomasta päähänpistosta koetti rouva, joka tahtoi pitää hauskaa,
saada miehen vireille, mutta silloin tämä kävi mykäksi.

Hänen seuraava yrityksensä päättyi kuitenkin vielä onnettomammin,
jolloin hän, saadakseen kaikki oikealle tolalleen, teki kömpelön
kysymyksen:

-- Mikä sinua vaivaa?

Se oli kuin tunkeutumista hänen sisimpäänsä, ja hän säpsähti, suuttui
itseensä senvuoksi, että ei voinut hillitä itseään, häntä suututti
katseleva seura, suututti kaikki tyynni.

Hänen kiusaantunut ulkonäkönsähän ilmaisi mustasukkaisuutta, mutta
mustasukkainen hän ei ollut, häntä vain iljetti ajatus siitä, että
häntä moisesta epäiltäisiin, ja hän tunsi olevansa naurettava. Vaimon
kysymys oli tehnyt hänet naurunalaiseksi, kysymys, johon hän ei
voinut vastata. Silloin syntyi äänettömyys, jota kukaan ei uskalla
häiritä senvuoksi, että kaikki tietävät, että ken ensin puhuu,
hänen täytyy sanoa tuhmuus, täytyy paljastaa salaisuus, jota kaikki
hautovat.

Kului hetki, pitkä kuin iankaikkisuus. Mutta silloin tuli pelastus:
kaksi heidän piiriinsä kuuluvaa taiteilijaa syöksyi sisään, he
käänsivät virranvaihtajan ja johtivat vastakkaiset virrat toisaalle.
Ja niin kului ilta iloisesti.

Teatterin päätyttyä seura kasvoi. Kaikki nuo ihmiset, jotka olivat
saman hengen lapsia, tunsivat kuuluvansa yhteen, ikäänkuin olisivat
olleet saman perheen jäseniä. Ja vaistomaisesti he aavistivat
ystävän; selityksiä ei tarvittu; ja vaikka heitä oli vainottu, olivat
he suruttomia, toivorikkaita, varmoja siitä, että olivat oikealla
tiellä.

Kello oli puoli kaksitoista ja ilo oli ylimmillään, kun eräs mustiin
puettu nainen äkkiä ilmestyi pöydän ääreen ja pyysi saada puhutella
Martta rouvaa.

Tuo vieras tuntematon vaikutti kuin musta lippu, ja riemu taukosi.

-- Rouva Borg, hän alkoi: asun samassa talossa kuin tekin ja
minulla oli onni sattumalta kulkea lastenkamarinne ikkunan ohi,
jolloin kuulin yksinäisen, huoneeseen suljetun lapsen huutavan --
kas niin, älkää nyt luulko, että soimaan teitä! Mutta kun huudot
olivat epätoivoisia, menin portinvartian luo saadakseni avaimen ja
päästäkseni sisään. Portinvartian asunto oli tyhjä. Lähetin erään
armeliaan ihmisen noutamaan seppää, jolla aikaa loruilin lukkojen
takana olevalle lapselle suljetun ikkunan läpi -- -- -- Olkaa
levollinen, rouvaseni, teillä on ollut huono onni, ja te olette
luottaneet epäluotettavaan portinvartiattareen. -- -- -- Päästyäni
sisään, viihdyttelin lapsiraukkaa; istuin siellä kolme tuntia, ja
nyt se nukkuu tuon jälleen löydetyn portinvartiattaren hoivassa. Kas
niin...

Herra ja rouva Borg syöksyivät ulos...

Sellaista se oli, kun oli lapsia! Niin, niin, niin, ja he soimasivat
itseään, päättivät, että eivät milloinkaan enää läksisi ulos.
He tuumiskelivat, että minkälainen opettavainen juttu tästä nyt
pantaisiin liikkeelle; he riensivät puoli juoksussa kotia, kun eivät
löytäneet ajuria.

Nybronkadulla, kun he olivat juuri ennättäneet läähättäen mäen
päälle, törmäsivät he erästä jättiläismäistä herraa vastaan, joka
sulki heidät suureen syliinsä ja huusi:

-- Hohoi! Löysinpä teidät vihdoin viimeinkin! Se oli tohtori Henrik
Borg.

-- Sinä, Holger, olet lehden toimittaja, ja palkkaa saat kuusi
tuhatta; toimeesi ryhdyt huomenna! Eikö niin?

Martta rouva itki jättiläisen rintaa vasten. Ja niin he juoksivat
sedän luota; juoksivat, nauroivat ja itkivät.

-- Tiedätkös, me otamme kaksi piikaa, huusi rouva.

-- Ja huoneuston Strandvägenillä.

Östermalmin torilla he tanssivat lyhtypatsaan ympärillä, ja juoksivat
leskisillä kahden puolen kauppakojuja.

Niin tuli Holger Borgista toimittaja, ja niin päättyi kiusallinen
päivä iloon.



KAHDESTOISTA LUKU

Tohtori Borg


Tohtori Borg oli ollut kaksi kertaa naimisissa; ensi kerran
kotimaisen hupakon kanssa, johon hän oli kiintynyt tämän kauneuden ja
nuoruuden vuoksi. Mutta tämä nainen oli niin tietoinen kauneudestaan,
että suorastaan jumaloi sitä. Hän saattoi istua puolialastomana
kuvastimen ääressä tuntikausia itseään ihaillen; saattoi suudella
pyöreitä käsivarsiaan, muovailla rintaansa, näytellä itselleen
hampaitaan, hieroa nenäänsä saadakseen kauneimman kaarroksen
muodostumaan oikeaan paikkaan. Kun tohtori näki salaa hänet kerran
tässä hommassa, pelästyi hän, sillä vaimon kasvojen ilme ei ollut
ihmisen, vaan järjettömän eläimen; linnun, joka kuvastelee itseään
lähteessä ja kynii höyheniään. Ajatus siitä, ettei ollut yhdistetty
ihmiseen, kauhistutti tohtoria niin, että hän suorasukaisuudestaan
huolimatta antoi asian mennä menojaan.

Kauneudestaan huolimatta hän ei osannut pukeutua, ja kun mies teki
muistutuksen, niin sitä pidettiin majesteettirikoksena. Hän sulkeutui
itseensä loukkautuneena, pilkkasi miestään siitä, että tämä ei muka
kyennyt pitämään arvossa häntä; ja yksinkertaisuudessaan hän luetteli
kaikki ihailijansa, kertoi heidän arvostelujaan. Naimisiin mentyäkin
tohtori jatkoi suitsutuksiaan kukkien ja sampanjan muodossa; mutta
kukat eivät olleet milloinkaan mieluisia.

-- Sain luutnantti X:ltä orkideoja, jotka maksoivat seitsemän kruunua
kappale. Ja oikea sampanja maksaa yksitoista kruunua.

Hän rakasti itseään ja kauneuttaan niin objektiivisesti, että kadehti
tohtoria siitä, että tämä oli saanut hänet.

-- Sinä olet saanut, sinä! Sinä et tiedä, miten hyvät päivät sinulla
on. Ajattelehan, kuinka moni sinua kadehtii.

Mutta tämä itsensä rakastaminen meni niin pitkälle, että hän ei
voinut antautua miehelle; hän ei tahtonut suoda tälle rakkauttaan,
vaan oli vielä hellyydenkin hetkenä niin kateellisen kylmä, että ei
voinut ottaa mitään vastaan. Ja sitten hän valitti.

Ensin tohtori ei välittänyt siitä, sillä hän tunsi itsensä. Mutta
jonkun ajan kuluttua hän rupesi valittelemaan äidilleen ja sanoi,
että ei katsonut olevansa naimisissa. Äiti ei ymmärtänyt mitään, eikä
tahtonut mitään tietää.

Tohtori, joka oli nuori lääkäri, ei ymmärtänyt myöskään, mitä vaimo
tarkoitti, mutta kävi levottomaksi, ja neuvotteli erään vanhemman
lääkäriystävänsä kanssa.

-- Niin, poikaseni, sanoi vanhus, ratkaistavanasi on nyt probleemi,
jota minä yhä vielä tavailen. Mutta minä olen äskettäin lukenut
erään suurimman gynekoloogimme jyrkän lausunnon tästä kysymyksestä.
Hän sanoo, että ilotyttö etsii iloa, mutta aviovaimo tahtoo lasta;
ja hän lausuu vääjäämättömästi, että lapsen täytyy syntyä siveästi
rakastavaisessa syleilyssä, ei intohimoisessa. Kunniallinen
äiti-nainen käy avioliitossa siveäksi, vastoin tahtoaan, eikä löydä
etsimäänsä; senvuoksi hän valittaa. Mutta, ystäväni, olen päässyt
niin pitkälle, että olen huomannut miehenkin halujen aateloituvan
avioliitossa, ne ikäänkuin talttuvat, henkevöityvät; siksi olen
kuullut miesten valittavan yhtä paljon. Näethän vastanaineista, miten
paljon pettymystä... mutta, onko vaimosi raskaana?

-- On, oltuaan kaksi kuukautta naimisissa!

-- Sittenhän voit olla rauhallinen!

Tohtori rauhoittui, liiaksikin, niin että se ärsytti rouvaa. Hän kävi
yhä kateellisemmaksi miestä kohtaan siitä, että tämän osaksi oli
tullut kunnia saada lapsi hänen kanssaan, ja vihasi raskauttaan, joka
haittasi hänen kauneuttansa. Ja mistä hän ei pitänyt, se oli hänelle
olematonta. Ollen ajattelematon ja typerä, esiintyi hän yhä vielä
kaikkialla neitseenä.

Silloin hänen äitinsä raivostui:

-- Oletko mieletön, lapsi? Sinähän olet siunatussa tilassa.

-- Niin, en minä tiedä...

-- Etkö tiedä? Kuulepas; jos sinä lörpöttelet tuollaista, niin surmaa
miehesi sinut. Etkö käsitä, että ihmiset ihmettelevät, mistä olet
saanut lapsen, jos loruilet heille viattomuudestasi.

Mutta nähdessään miehen isänilon ja ylpeyden hän alkoi kiehua
vihasta. Aivan petomainen ilkeys kehittyi hänessä; hän ei tahtonut
suoda, että mies olisi hänen, _hänen_ lapsensa isä.

Johtuiko se sitten typeryydestä tai pelkästä ilkeydestä, kuitenkin
kaikitenkin, eräänä aamuna hänen tapansa mukaan nalkuttaessaan,
sattuivat hänen sanansa näin:

-- En tiedä, mutta minusta tuntuu siltä kuin sinulla ei olisi mitään
osaa tähän lapseen...

Silloin tohtorin afrikalainen luonto kuohahti, jota hän oli niin
kauan pidättänyt:

-- Mitä p--lettä sinä puhut? Ellei se ole minun lapseni, niin sinä
olet... ja sitä et tarkoittane.

Rouva nousi, pukeutui; ja lähtiessään hän lausui:

-- Nyt lähden, iäksi!

-- Lähde vaan, mene h--tiin, vastasi tohtori. Sinun pöyristyttävä
tuhmuutesi ja saatanallinen ilkeytesi voi viedä hengen ihmiseltä.
Lähde nopeasti, muutoin potkin sinut ulos!

Siihen loppui se avioliitto. Varjo oli langennut tohtorin ylle, sillä
eihän hän voinut puolustaa itseään, vaikka esitti fysioloogisia
todistuksia, joita kukaan ei pyytänyt. Niin hän raivosi pari
kuukautta, ja raivoissaan hän nai erään norjattaren, ja teki hänet
heti raskaaksi. Seitsemäs kuukausi oli kulumassa, kun heidät
vihittiin; rouva tahtoi hiljaisia häitä, mutta mies pani toimeen
humuavat häät kirkossa ihan sydänpäivällä.

-- Oli niin kaunista katsella siunattua naista, hän sanoi.

Pappi ei ollut samaa mieltä, mutta sai tyytyä. Ja kun tohtori, ollen
oma naittajansa, kuljetti korkeakumpuisen morsiamensa halki kirkon
pääkäytävän, silloin häipyi varjo; hän oli päässyt valoon, nousi
raikkaana ja terveenä, jollainen hän oli...

Päivällisillä hän piti puheen sadan kutsuvieraan läsnäollessa, ja joi
vaimonsa ja syntymättömän lapsensa maljan.

-- Se oli suurenmoista! sanoivat muutamat. Mutta toiset pitivät sitä
kyynillisenä.

Tämä toinen avioliitto menetteli jonkun aikaa, jotakuinkin! Sitten
tuli tietysti Nukkekoti ja koko moska perästä. Joukkuenaisia ja
tykkinaisia, yhdistysnaisia ja hansikasnaisia. Aviomiehen elämä oli
kuin helvetti!

Koko ikivanha epäjumalanpalvelus oli muuttunut gynolatriaksi eli
naisenjumaloimiseksi. Eräs ateisti-runoilija selitti, että nainen oli
hänen uskontonsa. Sitä kirjallisuutta, joka ei ihannoinut naista,
pidettiin arvottomana, niin että todellakin saattoi Spencerin tavoin
uskoa runouden ja taiteen alkuperän johtuneen uroksen matelemisesta
naaraan edessä. Tämä naistenmalja-runous olisi käynyt laatuun, ellei
sitä olisi seurannut miesten itsensäalentaminen. Miehet nauttivat
siitä, että saivat halventaa itseään, että saivat todistaa miehen
olevan alemman eläimen, ja kun nuo vanhat narrit Ibsen ja Björnson
selittivät suoraan, että yhteiskunta oli pelastettavissa ainoastaan
kohottamalla nainen ja panemalla mies viralta, silloin hulluus oli
huipussaan.

Kun Norjan kysymys tuli tämän lisäksi, niin oli tohtorin koti hauska.
Kaksi lasta oli tosin kasvanut, kolme- ja viisitoistavuotiaiksi,
mutta nyt sukeutui heistäkin riidanaihe. Kaikki muuttui
riidanaiheeksi, ja hurjalle naiselle ei mahtanut mitään.

Miksikä he eivät eronneet? Lapset pitivät koossa kurjuutta, muistoja,
ja tuo selittämätön, mikä sitoo puolisoita, silloinkin kun nämä
vihaavat toisiaan. Salatieteilijät sanovat, että he synnyttävät
toinen toiseensa puoleksi henkisiä substraatteja, joilla on
jonkinlainen olentomainen olemassaolo; toiset arvelevat, että miehen
ja naisen sielut kasvavat toisiinsa imujuuriin, ja että he oikeastaan
elävät alinomaisessa syleilyssä; he tuntevat yhdessä ja toistensa
kautta kuten kaksoisten väitetään tekevän; senvuoksi kärsii sekin,
joka tekee toiselle pahaa; hän kärsii sen kärsimyksistä, jotka
itse on aiheuttanut, senvuoksi on aseeton rakastamaansa kohtaan,
ja rakkaus on kärsimystä. Senvuoksi on eroaminen myöskin kaikkein
tuskallisinta; se on olemassaolon rikkirepimistä ja hävittämistä,
ja muistot ovat sielujen lapsia; niitä ei voi hyljätä milloin vain
haluttaa. On olemassa puolisoita, jotka ovat yrittäneet erota
kolmekymmentä vuotta, onnistumatta siinä; he erosivat kihlautuneina,
vastanaineina, naineina; he erosivat kahdeksan päivää ennen
hopeahäitä; ja kun he olivat päässeet niin pitkälle, luulivat he sen
kestävän koko elämän ajan. Mutta kolmen viikon päästä mies lähti
kotoa, oli poissa koko yön, ensi kerran kolmeenkymmeneen vuoteen.
Seuraavana päivänä hän palasi jälleen, ja jotta sovinto olisi saanut
näkyväisen muodon, perusti hän uuden kodin; ja niin se sitten jatkui.

Tohtori oli kärsinyt ensimmäisestä erostaan niin perinpohjin,
että oli päättänyt kestää toisen avioliiton, sietää kaiken, paitsi
alennusta. Mutta on olemassa niin paljon, mikä alentaa huomaamatta.
Miehelle on alentavaa tulla palvelijain aikana koiramaisesti
kohdelluksi, ja vielä alentavampaa on, jos häntä omien lasten
läsnäollessa kohdellaan idioottina, vallankin kun hän todellisuudessa
itse on älykkäämpi. Tällainen oman mielensä jokapäiväinen ja
alituinen tukahuttaminen voi lopuksi riistää voimakkaimmaltakin
kaiken itsetunnon, ja kun tohtori huomasi olevansa vaarassa, päätti
hän paeta, ainoa mahdollinen tapa taistellessa pahojen naisten
kanssa, sillä ken pahaan puuttuu, hän siihen itse myös tarttuu. Ja
vaimon pahuus vaikutti kuin hermomyrkky, joka oli turmella hänet.

Riidan puhkeamisen aiheutti lähinnä, kuten tavallista, muutamien
ystävättärien tulo taloon. Eräs heistä rakasti Dagmar rouvaa,
vaikeata päättää kuinka viattomasti, mutta naiset pitävät kaikkia
hommiaan viattomina, vaikkakin on jo menty yli rajan.

Tämä ystävätär rupesi sekaantumaan lasten kasvatukseen. Tytön tukka
leikattiin lyhyeksi ja pojan hiukset saivat kasvaa pitkiksi, jotta
eroavaisuus sukupuolien välillä saataisiin poistetuksi. Mutta kun
poika sai kärsiä pilkkaa koulussa naisellisen ulkomuotonsa takia, ja
kun isä myöskin huomasi, että pojan vaistot aikoivat naisellistua,
rupesi hän pelkäämään; tarttui saksiin ja leikkasi tukan. Kun äiti
näki tämän, raivostui hän:

-- Eikö äiti saa kasvattaa lapsiaan? hän huusi.

-- Ei piru vie saakaan kasvattaa miehimyksiä! Kahden me huolehdimme
kasvatuksesta, ja toinen siinä olen minä.

Äiti uhkasi mennä asianajajalle. Se oli hänen tavallinen tapansa.

Mutta oli olemassa toinen syy, joka vaikutti häiritsevästi
avioliittoon, ja se oli erään siihen aikaan kuuluisan lääkärin
keksimä konjakki. Sitä rouva käytti yleislääkkeenä kaikkiin
kipuihin, ja enin aamupäivin hermostumista ja iltaisin unettomuutta
vastaan. Nuo näennäisesti viattomat pikku lasit turmelivat mielen ja
ruokahalun, uuvuttivat uneen sopimattomaan aikaan, ja haihduttivat
yöunen. Vaikkakin keksijän itsensä, professorin ja auktoriteetin,
kävi huonosti, hän sortui konjakkihypoteesinsa uhrina, jatkoivat
naiset juontia.

Kun tohtori varoitti rouvaansa, veti tämä aina esiin professorin.

-- Tottahan professori ymmärtää sen paremmin kuin sinä, joka et ole
edes dosentti.

Sanalla sanoen, tämä avioliitto oli kypsä, niin perinpohjin kypsynyt,
että veljeskiistan puhjetessa saattoi keveinkin tuulenpuuska murtaa
sen.

Dagmar rouva kirjoitti naisten-ääneen miehensä teorioja vastaan,
kuten hän niitä nimitti, kuitenkin mainitsematta hänen nimeään,
teki hänet epäilyksen alaiseksi vanhoillisuudesta ja varoitti
vapaamielisiä valitsijoita sellaisesta ehdokkaasta. Siten oli sota
avoimesti julistettu, ja puolisot asuivat kukin omalla puolellaan
huoneustoa.

Mutta itse ratkaisua kiirehtii eräs pieni tapaus, joka tuli kuin
tilauksesta.

Yhtenä aamuna vastaanottoajalla astui erittäin hyvin puettu nainen
tohtorin huoneeseen. Se hämmästytti häntä, sillä naiset olivat
hylänneet tohtorin siksi, että tämä oli "epähieno"; hän ei tahtonut
näet ymmärtää heidän vihjauksiaan, vaan lausui julki muitta mutkitta
heidän salatuumansa; paljasti heidän salaisuutensa tarvitsematta
kysyä niitä.

Hän pyysi kuitenkin naista istumaan, ja silmäillessään tätä näki
tohtori heti, mitä lajia hän oli. Silmien ilme ei ollut sopusoinnussa
suun kanssa. Hänellä oli lapsen leuka, posket ja huulet, mutta silmät
puhuivat toista kieltä, sillä hän oli unohtanut kasvattaa silmiään.
Kun tohtori nyt kysyi, mikä häntä vaivasi, valitti tämä verenvähyyttä
ja hermostusta.

Tohtori oli päässyt tutuille jäljille, ja jatkoi varovasti; kyselyään:

-- Oletteko naimisissa?

-- Olen!

-- Onko teillä lapsia, ja kuinka monta?

-- Yksi.

-- Milloin se syntyi? (Nyt se alkoi luistaa kuin kaavasta lukien,
sillä hän osasi ulkoa tuon jutun.)

-- Kolme vuotta sitten!

-- Entäs sitten?

Syntyi äänettömyys, sillä "sitten" sanaan sisältyi koko tunnustus,
jonka tohtori sai epäsuorasti häneltä; mutta rouva ei ollut tullut
mitään tunnustamaan, päinvastoin. Senvuoksi tohtori puuttui jälleen
puheeseen ja jatkoi itse.

-- Eikö miehenne tahdo useampia lapsia?

-- Ei!

-- Tahdotteko te sitten?

-- En!

-- Senpä vuoksi juuri olette hermostunut ja vähäverinen; onko
miehennekin hermostunut?

-- Josko hän on? Hän se juuri tekee minut hermostuneeksi, ja siitä
minä juuri tahdoin puhua.

-- Kuulkaapas nyt rouva! Te hermostutatte toisenne tuolla
hutiloimisella...

-- Eikö tohtori voi sanoa, mitä minun on tehtävä; en voi naineena
elää kuin naimaton...

-- Eikö miehennekin tee samoin, koskapa ette tahdo lapsia?

(Hän ei tahtonut puhua miehestään, ei ajatella häntä.)

-- Eikö tohtori voi määrätä minulle jotakin, jotakin joka...

-- Tarkoitatteko, että minun pitäisi määrätä teille rakastaja?
Silloin tämä tekee lapsen, ja tuo peljätty raskaus on yhtä lähellä.

Siinä oli koko salaisuus, ja nyt tohtori näki näyttämövaihdoksen
esiripun ylhäällä ollessa; pienet kasvot muuttuivat toisiksi, niin
hirvittäviksi, että tohtori luuli kokonaan toisen ihmisen istuvan
tuolissa. Mutta hän jatkoi säikähtämättä:

-- Minua ei ihmetytä, että miehenne kyllästyy harjoittamaan teidän
paheitanne...

Pitemmälle hän ei päässyt, sillä nainen pujahti silmänräpäyksessä
ulos ovesta.

Sehän oli säännöllinen tapaus, joka oli yhtä yleinen kuin onnettomat
avioliitot.

Mutta kun tohtori meni vahtimestarin luo odotushuoneeseen, näki hän
naisen nimen. Hän oli vapaamielisen yhdistyksen äänenkannattajan
toimittajan rouva. Kylläpä hän nyt oli laittanut asiansa sellaiseen
kuntoon, että kelpasi olla ja elää.

       *       *       *       *       *

Maitta siihen ei asia päättynyt, sillä neljännestunnin kuluttua
Dagmar rouva astui huoneeseen, ja kun hän tahtoi pitempää puhelua,
oli hän leppeä, tietäen hyvin, että tunkeilemista olisi seurannut
oven sulkeutuminen:

-- Mikä vaivasi pikku rouva ----, joka oli puheillasi?

-- Se, että hän tahtoi minun määräämään itselleen rakastajan? Niin,
he juoksevat tänne pyytämään neuvoja sikiön ulosajamisessa, kysymään
ehkäisykeinoja...

-- Muutoin tehdään Lääkäriseuralle ilmoitus, että olet kohdellut
loukkaavasti naispotilasta.

-- Pidätkö hänen pyyntöään oikeutettuna?

-- Pidän!

-- Silloin olet sinäkin...

Hän etsi hiilihankoa, ja rouva hävisi. Silloin hän tunsi, että kaikki
oli lopussa.

Sellainen oli ajan helvetillinen sukupuolitaistelu, jota käytiin
henkiin veriin saakka. Ja vaikka nähtiin niin monen miehen
sortuvan ja kuolevan ennen aikojaan, niin syytä siihen ei tutkittu
milloinkaan, sillä siitä ei saanut kirjoittaa.

Luonto oli antanut miehelle alkuunpano-oikeuden, koska hän on
vaikuttava syy, mutta nyt se oli häneltä riistettävä; nainen, joka
ei mitään anna, ottaa vain vastaan, anasti alotteen itselleen; ja
kun hänen vastaanottavaisuutensa on rajaton, täytyy jokaisen miehen
jäädä huonommalle puolelle epätasaisessa taistelussa, jossa voiman
menetyksillä on luonnolliset rajansa. Ja kaikki luonnonlakien
kiertämiset rankaisivat itsensä. Sensijaan, että miehistä olisi
tullut isiä, alentuivat he rouviensa alfonseiksi; nykyaikaiset
makuuhuoneet rautasänkyparineen muistuttivat lääkekoneellisia
laitoksia, siementenkaristuslaitoksia, tai sairasvoimistelulaitoksen
yksityisiä huoneita. Puolisot eivät löytäneet sitä, mitä etsivät,
sillä se on löydettävissä ainoastaan äitiydestä ja isyydestä.
Senvuoksi tuli kuolema syntymisen asemesta.

Kahdeksantoistasataluku ei ollut lapsien vuosisata, se on valhetta.
Seitsentoistasataluku, Rousseaun Emilen vuosisata, jolloin äidit
oppivat jälleen imettämään lapsiaan ja antoivat äitiydelle
uudelleen sen kadotetun arvon, se oli lasten kultainen aika. Mutta
kahdeksantoistasataluku, etenkin sen loppupuoli, muuttui lasten
helvetiksi. Ne lapset, jotka tulivat maailmaan, olivat syntyneet
tapaturmassa, jonka aiheutti tahdontoiminnan epäonnistunut
pidättäminen; senvuoksi he olivat tahdottomia, sukupuolettomia,
hölläluonteisia olentoja. Äitiyttä halveksittiin; kukaan ei tahtonut
synnyttää lapsia, ja häpeällisenä pidettiin sitä, jos äiti itse
imetti. Lapset kasvatettiin pullolla, ja olivat ne aina kärtyisiä,
unettomia ja sairaita. Kemialliset ainekset, hiilihappoinen natrom,
maitosokuri, sterilisoitu lehmänmaito olivat ravintona. Hedelmättömän
nesteen, jonka elinvoima oli surmattu, piti korvata elävä äidinmaito!
Se kasvatti myös hedelmättömiä ihmisiä, jotka eivät voineet synnyttää
yhtään uutta ajatusta; jälkikaikuihmisiä, automaatteja, jotka
antoivat painettuja vastauksia ihmiskunnan kysymyksiin, painettuja
pienille paperiliuskoille kansakoulumaksun vastapalkkioksi. Se
oli automaatin aikakausi, ja automaattilapsen, pullolapsen ja
tuttilapsen, joka ei ollut milloinkaan maannut äidin lämmintä rintaa
vasten, vaan joka komennettiin makaamaan hiljaa ja ruumiillisesti
ja henkisesti värisemään vilusta vaappuvissa vaunuissa vieraan
joukkuenaisen ja tämän sulhasen hoidossa, useinkin prostitueeratun,
joka sai "imeä tutin kuntoon" sterilisoimattomilla huulillaan.

Tämä oli hedelmättömien naisten kultainen aika; ja he saarnasivat
hedelmättömyyttä, muodostivat seurakuntia ja saivat naisprofeettoja,
kunnes heistä tuli lopulta valtion tunnustama kirkkokunta.
Taistelussa tätä rappeutumista vastaan kaatui tohtori Borg, tuo terve
mies, ikipäiviksi.

Kahdeksan päivää myöhemmin hän istui yksin hävitetyssä kodissaan,
ja neljäntoista päivän päästä hänen nimensä oli pyyhitty kaikilta
vaalilistoilta, hän kun oli sekä vanhoillinen naiskysymyksessä että
Norjan vihaaja.

Mitään ilmoitusta ei tehty Lääkäriseuralle, mutta hänen praktiikkansa
oli kärsinyt.



KOLMASTOISTA LUKU

Storön Brita rouva


Rouva Brita Borg ei ollut lainkaan niin merkillinen kuin luultiin,
ja hänen hyväntahtoisuutensa riippui suurimmaksi osaksi hänen
hyvinvoinnistaan. Kun naisasia heräsi eloon, liittyi hän heti
mukaan pelastamaan ihmiskuntaa, jonka perustus oli nyt laskettava
yhteiskunnan pylvään, naisen varaan. Mies oli niinmuodoin
kukistettava; ja Brita rouva heittäytyi ajometsästykseen. Nämä
mielipuolet ahdistivat suurmiehiä erikoisella taputusajolla. Kaarle
XII itse kaivettiin haudasta ja selitettiin, että hän oli ollut
nainen. Napoleon ei ollut itsessään mitään, vaan oli kaikki hänen
äitinsä ansiota; Goethe oli oppinut kaikki äidiltään (joka ei tiennyt
mitään). Toiselta puolen: naisten kaikki salaiset taudit tarttuvat
miehistä (jotka miehet olivat kuitenkin saaneet naisilta); ja kaikki
miehet olivat naisten synnyttämiä (mutta siitä ei hiiskuttu sanaakaan
että kaikki naiset olivat siinneet miehistä).

Kaikkea tätä valheellisuutta ja vääryyttä puolustettiin sillä, että
nainen kosti nyt kärsimänsä kuvitellut vääryydet. Mitkä vääryydet?
kysyttiin. Luonnon epätasaisen, mutta kauniin sukupuolijaon, joka
näytti kultaisen jaon mukaan tehdyltä, jossa pienempi osa suhtautuu
suurempaan kuin suurempi kokonaisuuteen. Jossa nainen sai kauneuden
ja viehkeyden; mies voiman ja älyn. Jossa naisen velvollisuudeksi
tuli synnyttää lapsi ja hoitaa sitä: miehen siittää se ja elättää se
sekä äiti.

Ja aina, kun mies on rakastanut kunniallista naista, on _tällä_
ollut täydelliset takeet siitä, että häntä kohdellaan hyvin, niin
kauan kuin hän oli uskollinen. Senvuoksi nainen oli aina väärässä
valittaessaan miehestään; sillä hänen käytöksestään riippui miehen
käytös. Kun eräs amerikalainen oli heittänyt palavan lampun vasten
vaimonsa kasvoja, antoi rauhantuomari tällaisen lausunnon: Miten
hirvittävä nainen! -- Niin, miehen, joka on rakastanut naista, on
täytynyt nähdä hänen ikuinen pahuutensa, ennenkuin on voinut unohtaa
itsensä siihen määrin.

Nainen on aina väärässä miehensä suhteen, senvuoksi, että mies on
mies ja nainen hänen jälkijatkonsa.

Mies on yksin luonut koko kultuurin: maanviljelyksen, teollisuuden,
tieteen, taiteet, kirjallisuuden, joiden hedelmät hän on tarjonnut
naiselleen (se seikka, että joku ani harva nainen on kähminyt
jossakin nurkassa mukana, ei merkitse mitään).

Brita rouva ja hänen kaltaisensa vastasivat: Mutta nainen on
synnyttänyt kaikki ihmiset. Siihen vastattiin: Mutta mies on
siittänyt kaikki ihmiset ja antanut naisen synnyttää lapsensa! (Amen!)

Gustaf Borg oli vuosisadan alkupuolelta peritystä kohteliaisuudesta,
jolloin romantiikka herätti jälleen eloon keskiaikaiset
käsityskannat, heti asettunut naisten puolelle; ja kohteliaisuudessa
eli ritarillisuudessa naisia kohtaanhan on puolueellisuutta ja
vääryyttä. Kun mies nousee ja jättää paikkansa naiselle, ei se
merkitse sitä, että hän siten tunnustaa ehdottoman alemmuutensa; se
on voimakkaamman vapaaehtoinen uhri heikommalle. Mutta siltä kannalta
eivät naiset tahtoneet ottaa enää asiaa, vaan vaativat alistumista
etevämmän alle.

Kun Brita rouva nyt tahtoi näyttää voimaansa, kävi hän raa'aksi ja
tunteettomaksi; ja mitään sen iljettävämpää kuin raaka nainen ei
ole olemassa. Vähäpätöinen asia oli eroittaa lapset isästä; eikä se
tehnyt mitään, että lapset kuihtuivat isäänsä kaivaten. Ei tullut
koskaan kysymykseenkään hellyys, sääli, armeliaisuus viattomia
pienokaisia kohtaan, kunhan hän vain saattoi osoittaa raakuutta
vihattua miestä kohtaan.

Käräjähaasteessaan hän esitti kaksikymmentä syytöskohtaa, joista
useimmat olivat vääriä, tai joihin oli helppo vastata. Mies oli
ollut törkeä (vaimon valehdellessa vasten hänen kasvojaan); mies oli
laiminlyönyt häntä avioliitossa (senvuoksi, että hän oli kieltänyt
mieheltä suosionsa tai tahtonut myödä sitä); mies oli ollut ahne
häntä kohtaan (siksi, että vaimo ansaitsi itse käännöstyöllä ja pani
rahat pankkiin tai tuhlasi ne juhlimisiin); ja niin edespäin.

Hänen "ritarillisuutensa" ei sallinut hänen käräjillä paljastaa
vaimoaan, ei edes tyttären parittajanakaan. Senvuoksi hän antoi
valtakirjan asianajajalle, jonka tuli kaikkiin kysymyksiin oliko
hänellä mitään muistuttamista, vastata ainoastaan: "ei mitään".

Hän ei tahtonut taistella lapsista, sillä he tarvitsivat paremmin
äitiään kuin häntä.

Jos hän olisi saattanut ruveta puolustamaan itseään tekemällä
vastasyytteitä, niin olisi hän mahdollisesti voittanut sekä lapset
että omaisuuden. Nyt hän tuli menettämään kaikki; sen hän tiesi,
sillä tuomari oli naisasian harrastaja.

Kuitenkin, nyt hallitsi Brita rouva Storössä. Lastenhoitajatar oli
tietysti eroitettu ja alaikäiset olivat ymmällään. Jätettyinä omiin
ja vieraan neidin hoteisiin he kulkivat paikasta toiseen suruissaan
ja kyselivät isää. Armeliaat vastasivat, että tämä oli matkoilla,
säälimättömät, että hänet oli ajettu tiehensä. Itse asiassa oli
isän elämä alituista muuttoa. Kaupungista hän oli lähtenyt takaisin
Storöhön ja vuokrannut asunnon lautamieheltä. Sieltä hän teki
retkeilyjä saarelle; nousi vuorille ja kiipesi korkeihin puihin
nähdäkseen edes katonharjat, joiden alla hänen lapsensa elivät.

Nyt olivat Ester ja Max asettuneet mielensä mukaan asumaan eivätkä
salanneet lainkaan suhdettaan. Niin, vieläpä he panivat toimeen
päälle päätteeksi pieniä perhekohtauksia, jotka muistuttivat
avioliiton kaikkein rumimpia. Äiti piti heitä silmällä, mutta pysyi
kauan vaiti. Vihdoin eräänä iltapäivänä hän meni nuorten luo ja kysyi
peittelemättä kreiviltä:

-- No, Max, milloin aiot mennä naimisiin?

Hämmästyksen synnyttämän äänettömyyden jälkeen Ester vastasi:

-- Mekö naimisiin? Emme koskaan?

-- Eikö Max ole antanut aviolupausta?

-- Ei, päinvastoin, vastasi Ester; me olemme luvanneet toisillemme,
että emme mene milloinkaan naimisiin. Emmekö ole nähneet täällä ja
muualla kylliksi kurjuutta, mikä on ollut omiaan säikyttämään meidät
vannomasta Jumalan edessä rakastavamme koko elinajan toisiamme?
Ken mahtaa tunteilleen ja mielelleen mitään? Ken uskaltaa keväällä
luvata, ettei syksy tule?

-- Vai niin, kreivi Max on sellainen sulhasmies, jonka kanssa täytyy
pitää peliä keittiökamarissa? Minun nuoruudessani sanottiin sellaisia
leipävieraiksi.

Kreivi nousi ja huomasi silmänräpäyksessä, miten väärä hänen asemansa
oli, niin että hän kävi sanattomaksi. Mutta tyttö puuttui jälleen
puheeseen.

-- Milloin olet saanut nämä mielipiteet, äiti? Sinä, joka...

-- Nyt, vastasi äiti. Nyt, kun olen teissä tutkinut vapaata suhdetta;
ja kuunnellessani teidän myrskyjänne ja riitaanne, olen huomannut,
että vapaa on yhtä hullua kuin sidottukin. Niinpä on lain syyttäminen
roskapuhetta ja minä tiesin sen melkein edeltäkäsin, kun olen nähnyt
rakastajattarien ja heidän rakastajiensa olevan yhtä onnettomia kuin
naineetkin ihmiset ovat, ja, huomatkaa se, heidän on ollut yhtä
vaikeata erota, vaikkakin ovat olleet vapaita. Syy ei ole avioliiton,
vaan on se itse asian luonnossa; rakkaus on taistelua veriin, henkiin
saakka, ja vastakkaisista voimista on syntyvä uusi voimakas elämä,
jolla on oikeutensa elämään, ja näitä oikeuksia valvoo valtio ja
kirkko toistaiseksi, jotka ovat kaikkien lastensa holhoojia. Nyt
annatte kuuluttaa itsenne; ruuan ja asunnon saatte minulta, mutta
ette penniäkään rahaa.

-- Mutta vala, väärä vala.

-- Sen ottaa valtio niskoilleen; on sitäpaitsi olemassa avioero, joka
vapauttaa ihmisen valasta.

Keskustelu loppui siihen. Erottiin ja tavattiin jälleen vasta
illallispöydässä.

Nuoret istuivat Esterin huoneessa ja olivat vakavia.

-- Meidän täytyy mennä vihille, sanoi kreivi, sillä muutoin on
maineeni mennyt, enkä minä voi kunnioittaa itseäni.

-- Olkoon menneeksi vihkiminen, vastasi Ester, mutta me emme muuta
milloinkaan yhteen asumaan, sillä silloin meistä tulee viholliset,
tunnen sen. Laillinen vapaus! siihen suostun, mutta en lailliseen
pakkoon.

-- Hyvä! Mutta uskollisuutta vaadin niin kauan kuin olemme toisiimme
sidottuja, liitti siihen kreivi.

-- Uskollisuutta? Sehän on itsensä sitomista.

-- Mehän sidomme itsemme ja toisemme välipuheella, ja välipuhe on
pidettävä, muutoin menee maailma nurin.

Sitä Ester ei ymmärtänyt:

-- Se sotii luonnettani vastaan, sanoi hän.

-- Sillä sinun luonteesi on uskoton! tuli kreivi sanoneeksi.

Ja samassa hetkessä murtui jotakin; ja uusi tuli syttyi.
Sukupuolitaistelu syntyi heidän elämässään nyt ensi kerran. Sitä
kysymystä ei ollut heille olemassa, he tuumivat, ja he elivät
vähääkään ajattelematta sukupuolten luonnollista eroa. Nyt he
istuivat siinä miehenä ja naisena, alastomina syntiinlankeemuksen
jälkeen, syötyään itsetietoisuuden tiedonpuusta.

Hirvittävän äänettömyyden perästä Max alkoi jälleen keskustelun:

-- Huomaatko, että vihaamme nyt toisiamme?

-- Miehenä ja naisena kyllä.

-- Silloin lienevät eri sukupuolet toistensa vihollisia?

-- Tietysti, kuten pohjois- ja etelänapa magneetissa.

-- Silloin on rakkaus vihaa, ja ihmissuku syntyy vihasta, eikä
rakkaudesta.

Ihmeellistä oli, että heidän aina vihaisesti puhuessaan vetovoima
kasvoi, ikäänkuin suunnan vaihdos olisi enentänyt virranvoimaa;
ja heitä veti niin valtavasti toisiinsa jokin, joka muistutti
rakkautta, mutta ilmeni kiehuvana vihana. Nyt etsi Max Esteriä
tulistunein katsein ja lähestyi häntä ikäänkuin olisi tahtonut tehdä
pahaa hänelle, polttaa hänet, tuhota hänet. Ei mitään saadakseen,
vaan antaakseen, antaakseen jotakin hirvittää, jotakin alkutulen
olemuksesta, nähdäkseen hänen kuin ennakolta kärsivän synnytystuskia.

Mutta tyttö, jonka äskeinen keskustelu oli herättänyt, ei tahtonut
ottaa vastaan; hän muisti nyt asemansa naisena, nöyryyttävän
asemansa, jolla ei ollut mitään annettavaa, ja joka peitti sen
sananparrella, "että hän oli antanut miehelle kaikki, että hän oli
antanut itsensä"; ja hän hypähti ylös kuin villikissa, otti pöydältä
paperiveitsen, ja huusi:

-- Minä vihaan sinua.

Tämä saattoi merkitä: Minä pelkään sinua tällä hetkellä, sillä
jos nyt saisit tahtoni lannistetuksi, niin minä kulkisin yhdeksän
kuukautta kuin sinun poikasesi linnunpesänä; sinun! Sitä en tahdo. En
tahdo hautoa sinun munaasi. En tahdo olla peltonasi, johon kylvät...

Max seurasi tytön äänettömiä ajatuksia ja vastasi niihin mielessään.
Sinä korjaat elon sieltä, minne minä olen kylvänyt; sinä poistut
mukanasi minun lapseni, sittenkuin olen antanut sinun synnyttää
sen; sinä varas, joka, synnytettyäsi minun poikaseni, (sillä se
on minun, koska minusta lähtee elämä ja liikunto) tahdot tehdä
tyhjäksi minut ja minun työni. Näen silmistäsi, että voisit kieltää
isyyteni ja tehdä itsesi portoksi, päästäksesi vain käsiksi minun
omaisuuteeni, ja äidinylpeydellä kuljettaaksesi minun lastani pitkin
katuja ja työlläsi kerskataksesi. Halventaa miestä, kas siinä naisen
kunnianhimon korkein päämaali!

Sitten he häpesivät; istuivat kumpikin sohvannurkkaansa ja vihasivat.

Sitten rupesivat he jälleen. Kreivi aloitti:

-- Niin, nyt sinä et kuule rukoustani, enkä minä saa suuttua siitä;
mutta ellen minä tottele sinun käskyäsi, niin katsot sinä oikeudeksi
suuttua, niin... Ajattelehan, että järkevät ihmiset raastavat
toisiaan kuin kissat! Kiima ja viha! Kas siinä rakkaus, korkein,
jollainen sen tulisi olla, ja joka kuitenkin kuuluu alhaisimpiin
ilmakehiin. Sinä, joka olet lääkäri, sano mitä rakkaus on sen
todellisimmassa ilmenemismuodossa?

-- Eriymä!

-- Hyvä! Ja sellainen on riistävä parhaan aikamme ja parhaat
ajatuksemme! Tiedätkö, Ester, idealisti en ole milloinkaan ollut,
mutta kyllä todellisuus on ajatustemme irvikuva asioista. Kaikki
on halvennettua ja vääristettyä; on hetkiä, jolloin minusta
tuntuvat tosilta vanhan tarinan sanat: Kirottu olkoon maa sinun
tähtesi! On hetkiä, jolloin uskon, että tuo hullu Stagnelius
oli oikeassa valittaessaan sitä, että meidän ihmissielumme ovat
saaneet ryömiä eläinten ruumiisiin. Mehän käyttäydymme kuin
eläimet, me suutelemme samalla suulla, jolla nautimme ruokamme,
ja me rakastamme ulostuselimillämme! Onko sitten ylvästä olla
ihminen? Ei, nöyryyttävää se on, ja meidän tulisi alati hävetä.
Darwinistit ovat kyllä oikeassa siinä, että ihmisenruumis on
kehittynyt eläimenruumiista, mutta he unohtavat, että sielun
olemassaolo on itsenäinen, joka on ylhäältä polveutunut, ja jonka
muistot ovat tähdistä, ja että tämä liha on vain pusertava kotelo.
Egyptiläisten sielujenvaellusoppi on kyllä oikea, mutta minä luulen,
että suoritamme jo tätä vaellusta tässä apinamaisessa majassamme.
Tiedätkö, katselin kerran uimakoulussa valkeanpunakellertäviä
ihmisruumiita, ja minua hämmästytti niiden ja -- ei apinain, vaan
porsaiden yhdennäköisyys, jotka myöskin ovat ruusunpunaisia ja
karvattomia. Tiedätkö, että on hetkiä, jolloin totta tosiaan en
ole mahtua nahkoihini, jolloin tahtoisin ryömiä kuorestani, ja
lentää tieheni. Alan uskoa kaikkiin vanhoihin satuihin; uskon
syntiinlankeemukseen, sillä sen jälkeen kuin me lankesimme, sinä
ja minä, olemme vain halveksineet toisiamme. Ensi aikoina, jolloin
rakastin sinua, en nähnyt ruumistasi; näin vain sielusi, ja se oli
kaunis ja hyvä. Sitten tulivat perkele ja eläin. Eräänä päivänä näin
eläimen sinussa, silmissäsi. Se muuttui yhdellä erää kuin kuolleeksi
maalatuksi porsliiniksi, tai muistutti se silmälasikauppiaan kyltin
emaljisilmää. Silloin aloin pelätä. -- Ja kuitenkin, meidän täytyy
antaa kuuluttaa itsemme! täytyy vaipua keittiön ja lastenkamarin
liejuun; sinun ja minun kuten kaikkien muidenkin. -- Pyhä aviosääty,
missä rakkaudella ei ole mitään sijaa, missä haukkuminen aina
seurannee vastaanottamisen ihanaa silmänräpäystä, missä kaikki paheet
kukoistavat, ja hyve, jos se ilmenisi hyvänä makuna, hyve on vika,
joka voi aiheuttaa avioeron. Minulla on naimisissa oleva ystävä,
jota syytettiin kylmyydestä vaimoa kohtaan. Tuomarille hän vastasi
seuraavaan siistiin tapaan. Vaimoni syyttää minua kylmyydestä.
Meillä on ainoastaan yksi lapsi oltuamme vuoden avioliitossa; mutta
jos olisimme olleet naimisissa Konstantinopolissa, olisi minulla
nyt voinut olla kaksi sataa lasta; ja kuitenkin valittaa _vaimoni_!
Kaksisataa! Mutta sinä tiedät, ihmiset eivät pidä siitä, että
puolustaa itseään...

Nyt soitettiin illalliselle, ja heidän täytyi lähteä alas. Mieliala
pöydässä oli kylmä, jäykkä. Pienokaiset olivat myöskin aterialla.
Epähuomiossa oli poika saanut isän lautasliinarenkaan. Hän istui
leikkien sillä ja luki nimikirjaimet; hänen huulensa liikahtivat,
mutta ei kuulunut ääntäkään. Brita rouva kuitenkin kuuli, hän, ja
ymmärsi; ja hän tempasi renkaan lapselta.

Poika punehtui, painoi katseensa maahan, ja virkkoi hetken kuluttua:

-- Voiko toinen ihminen kieltää toista ajattelemasta?

Vastausta ei kuulunut; sillä tuossa lausumatavassa "toinen ihminen ja
toinen" oli sellainen personallinen itsetunto, joka osoitti lapsen
olevan samalla tasolla kuin äiti; ja se koski myös häneen, mutta
enin senvuoksi, että hän kuuli isän äänen puhuvan lapsen suusta.
Mies, jonka hän luuli kokonaan hävittäneensä, ilmestyi jälleen ja
istui pöydän ääressä, puhuen, soimaten. Kostaisiko hän lasten kautta,
oleskelisiko hänen sielunsa vielä tässä talossa, joka oli häneltä
suljettu? Tällä hetkellä hänessä syttyi ääretön viha lasta kohtaan,
ja kun poika ajattelematta tai tietämättään tahtoen, otti takaisin
lautasliinarenkaan, nousi äiti raivoissaan ja veti lasta korvasta.
Levollisesti, kylmästi, hillitysti ja täysikasvuisen henkilön
vakaumuksella poika lausui nämä sanat, joita hän ei ollut harkinnut:

-- Älä koske minuun, äiti, sillä silloin sinä kuolet!

Mitä hän tarkoitti? Tarkoittiko hän jotakin? Ken tietää? Kaikki
lapset ovat ihmelapsia siinä suhteessa, että heidän havainnollinen
järkensä näyttää piilevän valmiina heidän pienessä kehkeymättömässä
ruumiissaan. Mutta lapsen ruumiskin tuntuu olevan valmis; se esiintyy
vain pienennetyssä muodossa, ja usein saa sen käsityksen, että
lasta katsellessa näkee pienoisihmisen. Ne naivit purkaukset, joita
kuulee lapsen suusta, eivät ole naivia, ne ovat yhtä syvämielisiä
kuin vanhemmankin ihmisen. Luimmehan juuri äskettäin erään suuren
valtiomiehen muistelmista, kuinka hän muisteli poikavuosinaan
olleensa aivan yhtä viisas kuin vanhanakin. Jos asian laita on niin,
mitä hyötyä sitten on kasvatuksesta? Sillä vain ehkäistään!

Mutta kun poika oli puhunut, piti hänen vastaukseksi päästä pimeään
huoneeseen senvuoksi, että oli puhunut pöydässä. Äiti oli tarttunut
hänen käsivarteensa, yleinen mieliala oli masennuksissa, ja kreivi
Max valmistautui menemään väliin, kun kaikki yhdellä kertaa
heristivät korviaan.

Ulkoa puutarhasta kuului karjuva ääni, ehkä mylvivän kotieläimen...

-- Eihän karja käy talvella ulkona? katkaisi kreivi kammottavan
äänettömyyden.

Kukaan ei vastannut, mutta äiti seisoi kalpeana, pysähtyen
liikkeessään, ja pojan kasvoille levisi sisäisen valon kajastus ja
rauha kuin kuolevan kasvoille. Äiti ja hän olivat yksin ymmärtäneet
tämän äänen. Se oli isä! Mies, joka ei voi vuodattaa kyyneliä,
karjuu tuskasta. Hän oli siis pimeänä talvi-iltana kulkenut talon
ulkopuolella nähdäkseen lapset edes vilaukselta!

Brita rouva tapasi kädellään rintaansa, poistuen huoneesta sanaakaan
sanomatta.

Kun nuoret sitten kysyivät häntä, vastasi palvelijat, että rouva oli
mennyt levolle ja oli sairas.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna rouva makasi vielä sairaana; mutta hän ei
ottanut vastaan lääkäriä eikä tahtonut nähdä ketään. Hän kirjoitti
määräyksensä paperilapuille. Nuori pari sai seuraavan määräyksen:
"Matkustakaa heti kaupunkiin ja ottakaa kuulutus."

Ja he matkustivat.

Kun he työllä ja tuskalla olivat saaneet todistukset kuntoon
piirivirkamiehien luona, kuten luulivat, läksivät he
pastorinkansliaan "ottamaan" kuulutusta.

He kulkivat etuhuoneen läpi, joka muistutti pienempää eteistä, ja
astuivat kansliaan, joka muistutti suurempaa eteistä. Lattialla
lunta ja likaa, ikkunat ilman uutimia, puupenkkejä seinivierillä,
pulpetteja; ikävää, ilma raskasta, karua, rumaa. Täällä seisoi ja
istui syntisiä, joiden piti alkaa elämä, miehen ja naisen, koko
vaellusajan kestävä yhteiselämä; täällä seisoi ja istui vanhempia,
jotka tahtoivat vihkiä vastasyntyneen taisteluun, ja antaa hänelle
nimen; täällä seisoi ja istui ihmisiä, jotka tahtoivat saada omaisen
multaan, mikä ei myöskään ole niin helppoa. Mikään ei ole helppoa,
ei sisään- eikä uloskäynti. Ja sen he tulivat huomaamaan, kun heitä
pyydettiin istumaan ja odottamaan.

He näkivät mustien miesten merkitsevän suuriin kirjoihin, merkitsevän
ja pyyhkivän pois; tekevän julkisesti mitä nenäkkäimpiä kysymyksiä.
Isän nimi? Tuntematon. Ollut ennen naimisissa? Ehkäpä eronnut?
Näyttäkää erokirja! Ei ole! Onko lapsi kastettu? On, mutta ei
täällä. Missä? Kaukana Amerikassa! Kirjoittakaa sinne! Kirjoittakaa,
kirjoittakaa, kirjoittakaa! -- Tämä puoli sielunhoidosta on hiukan
omituinen; alkoi kreivi kuiskaten. Konttoritöitä, reskontran,
muistikirjan pitoa. Kuten piirimiehen virastossa! Henrik setä sanoo
sitä papinkonttoriksi; mutta tämähän on julkinen rippituoli. --
Oletteko käynyt ehtoollisella? -- Mitä se teihin kuuluu! -- Eivätkä
he ole kilttejä! Kuuluu niin kovalta, kun Herran palvelija puhuu.

Sali tyhjeni hetkeksi, ja eräs, joka näytti olevan konttoripäällikkö,
ähkyi ja puhkui silmälasejaan kuivaten. Hän näytti olevan
maailmallinen pappi, sillä hän kertoi ääneen kaskun naisesta, joka
oli viime sunnuntaina kuulutettu hullun miehen kanssa. Luotuaan
silmäyksen ympäri salia ja tunnettuaan kuuluisan Brita rouvan
tyttären, joka oli myöskin antanut puheenaihetta Upsalassa, punehtui
hän hiusrajaa myöten; ja kun kirkonvartia tuli samassa kohentamaan
kamiinaa, ei hän voinut tukkia suutaan.

-- Lämmitä sinä, Söderström, niin että kamiina käy punaiseksi;
punaista pitää olla, punaista punaisille!

-- Haukkuuko hän meitä? kuiskasi kreivi.

Mutta konttorihenkilökunta oli palkinnut päällikkönsä tukahutetulla
nauruntirskunalla, ja hän, jonka päähän, menestys oli kohonnut,
tahtoi leikata uusia laakereita.

-- Eikö täällä käynyt äsken eräs mulli, joka tahtoi tietoja viimeisen
avioeron yksityiskohdista? kysyi hän lukkarilta.

Tämä mutisi jotakin, mikä oli vain synnyttävä sukkeluuden, joka nyt
laukesi.

-- Vai niin, hän aikoi naimisiin; vihkimälläkö vai ilman?

-- Tämähän on kuin Etelä Teatterissa, kuiskasi kreivi. Ja minä kun
otin sen niin vakavalta kannalta! Lähdemmekö matkoihimme, Ester?

-- Emme! Ajattele äitiä!

-- Mutta tämähän on pilaa! Minä lähden!

Kirkonvartia tuli jälleen sisään, kädessään katajanoksa, jonka
hän sytytti kamiinassa, ja jota hän heilutti ympäri salia. Oli
nimittäin liikkeellä kulkutauti, ja kaikkia julkisia huoneustoja oli
savustettava. Se oli kuin virikettä papin tuleen.

-- Hyvä, Söderström, savuta ulos nihilistit!

-- Tämähän on uskomatonta! kuiskasi kreivi. Hehän ovat jätkiä!
Jätkiä! -- Ajattelehan noita viinaan menneitä ylioppilaita; kun eivät
muuhun pysty, niin heistä tulee sielunpaimenia, ja sitten heillä on
oikeus antaa nuhteita kanssaihmisilleen. Otetaan hutikka, ja sitten
voidaan päästää ja sitoa sieluja. Ei, tiedätkös, tämä on mätää, ja
minä hoidan itse paremmin sieluni.

Nyt saapui kirkkoherra. Hän oli sivistynyt, arvokas mies; kuitenkin
ylempi virkamies, ei mikään paimen eikä ylimmäinen pappi. Hän
silmäili todistuksia, ja kasvoillaan ystävällinen ilme, ei lainkaan
alentuvainen, hän sanoi:

-- Tähän on kirjoitettu herra Adelstorm, pitäisi kai olla kreivi.

-- Niin pitäisi, mutta isäni, joka on rahastonhoitajana eräässä
pankissa, on luopunut arvonimestä, joka aiheutti vain vääriä
vaatimuksia...

-- Kirkkoherra nyökäytti hyväksyvästi, melkeinpä ihailevasti päätään.

-- Ja minä, jatkoi kreivi, olen seurannut isäni esimerkkiä, vallankin
kun koko arvonimijärjestelmä on vanhentunut.

Kirkkoherra synkkeni, sillä hän vainusi tämän olevan niitä
nykyaikaisia hyökkäyksiä yhteiskuntaa kohtaan, joka järjesti
jäsenensä niiden oikean arvon mukaan. Mutta hän oli humaaninen mies
ja jatkoi:

-- Eikö... kreivi, anteeksi, en näet voi yhtyä kreivin mielipiteeseen
arvonimien merkityksettömyydestä, kun itse valtio niillä arvioi
henkilön yhteiskunnalliset ansiot... Eikö kreivi ole kastettu? En näe
kastetodistusta.

-- Kastettu? En, enpä luule.

-- Ettekö? -- Silloin en voi antaa kuulutusta.

-- Siinä nyt ollaan! Ester! Mutta ihmeellistä on joka tapauksessa,
herra kirkkoherra, että jollei tahdo mennä naimisiin, antaa vihkiä
itseään, niin joutuu vainon alaiseksi; ja jos tahtoo mennä naimisiin,
antaa vihkiä itsensä, niin kohtaa esteitä, joita kaikki naineet
ihmiset ovat valittaneet. Miksi tahdotte estää niin yksinkertaista
asiaa? Tehän vaaditte muun muassa todistusta siitä, että on esteetön
avioliittoon: Mitenkä se on todistettavissa?

-- Otan ainoastaan huomioon minulle annetut määräykset...

-- Mutta sitä en voi minä tehdä, ja siksi... siksi menemme me nyt
tiehemme, kuljemme _omaa_ tietämme.

-- Odottakaahan hiukan, puuttui kirkkoherra jälleen puheeseen.
Katsokaamme neidin todistusta! -- Tässä on -- ripillä käymätön! Ei
käy laatuun siinä tapauksessa. Valitan, mutta en mahda sille mitään.

Nyt oli Esterin vuoro puhua, sillä hän oli luvannut äidilleen, ja
hänen mieleensä oli myöskin juontunut muisto isästä, se nimittäin,
kun tämä oli rannalla sulkenut hänet syliinsä kihlauksen tapahtuessa,
joka oli vihkimys uuden perheen perustamiseen. Ja siten oli liitto
käynyt ikäänkuin tuttavuutta suuremmaksi.

-- Eikö kirkkoherra voi auttaa meitä? lausui hän puoleksi
epätoivoissaan, joka teki hänet miellyttäväksi.

-- En, hyvät ystävät, sitä en voi. Sillä minä edellytän, että kreivi
ei tahdo mennä kasteelle, eikä neiti ripille.

-- Emme, vastasi Ester pikku tytöksi muuttuen, sillä me emme usko
oppiin. Mutta täytyykö meidän senvuoksi kulkea vanhempien ja
sisaruksien hyljeksiminä ja halveksimina? Eikö se ole liian kovaa?

Kirkkoherra tuli vastoin tahtoaan liikutetuksi, kuullessaan miten
he kuitenkin ottaessaan tuon tärkeän askeleen ikäänkuin etsivät
korkeamman suojelusta elämän vaikeimmassa, onnettomimmassa
taistelussa. Hän piti myös kauniina heidän alistumistaan vanhempien
tahtoon, vaikka he oikeastaan uhrasivat täten vakaumuksensa.

-- Myönnän, aloitti kirkkoherra...

-- Nyt rykäsi konttoripäällikkö, mikä rykäisy merkitsi: "Älä myönnä
mitään!"

-- Myönnän tosin...

-- Herra kirkkoherra, keskeytti kirjanpitäjä... Eikä myöntämisestä
tullut mitään sillä kertaa.

Kun nuoret astuivat ulos syntisten huoneesta, ei kreivi voinut
hillitä itseään:

-- Hyi! sanoi hän. Kaikki tyynni on nurinkurista.

Samassa oli kirkkoherra heidän rinnallaan; ja kasvoillaan
ystävällinen, inhimillinen ilme hän tarttui Esterin puuhkaan
ikäänkuin olisi tahtonut pidellä tyttöä hännästä tai veitikkamaisesti
tukistaa häntä:

-- Neiti! sanoi hän, käykää ripillä; sehän on vain muodollisuus; ja
te, herra kreivi, antakaa kastaa itsenne, eihän se ole vaarallista;
hiukan vettä vain!

-- Ovatko ne vain muodollisuuksia, vastasi kreivi Max; ja
hiukan vettä vain? No, mikäpäs sitten... kiitos tiedonannosta,
kirkkoherra... Mutta ajatelkaahan meitä raukkoja, jotka luulimme sen
olevan muuta! Tule, Ester!

He läksivät.

-- Luuletko, että hän piti niitä paljaina muodollisuuksina? kysyi Max.

-- En, vastasi Ester itkuun purskahtamaisillaan; hän oli hyvä mies,
joka tahtoi lohduttaa ja auttaa meitä. Siksi puhui hän niin.

-- Nyt suutelen sinua, Ester, ajatuksissani, tässä kadulla, siksi
että uskot hyvää ihmisistä!

-- Voihan pappikin käydä sääliksi!

-- Niinpä niin, pappikin! -- Niin, nyt sen näemme, että kirkko saa
aikaan avioliittojen vähenemisen ja vapaiden suhteiden kasvamisen.
Tapahtukoon heidän tahtonsa.

-- Mitä teemme nyt?

-- Menemme Holgerin luo toimitukseen ja haihdutamme puhelemalla tämän
mielestämme.

-- Tehkäämme se.

       *       *       *       *       *

Sanomalehti oli tavattomasti edistynyt senjälkeen kuin se nuoren
toimittajansa muodossa oli saanut uuden voimakoneen. Rohkeana,
ennakkoluulottomana miehenä hän oli koonnut akkumulaattoriinsa kaikki
virrat. Vapaamielisyyttä, hiukan sosialismia, koko naisasian, hieman
teosofiaa, eläinsuojelusta, urheilua, hituisen maan puolustuksen
suosimista vähitellen tapahtuvan aseitten riisumisen rinnalla,
maailmankansalaisuutta isänmaallisella pohjalla, periaatteellista
vapaakauppaa suojelustulleineen, kun vaara uhkasi. Saattoi tuntua
siltä kuin tämän eklektisismin olisi synnyttänyt halu laajentaa
tilaajamäärää, mutta toiset syyt sen kyllä aiheuttivat. Kun Ruotsin
maanviljelys 80-luvulla oli todellisessa vaarassa, herätettiin
kamareissa tullikysymys, mikä sai maan täydelliseen kapinaan. Kuten
tavallista laadittiin esitys väärin: joko tulli tai vapaakauppa;
ja koko kansakunta oli jakautuneena kahteen leiriin: vatsaan
ja jäseniin, vaikkakaan kukaan ei tiennyt varmasti, ken oli
vatsa. Tullin puoltajat voittivat ja talonpojat pitivät itseään
pelastettuina. Mutta -- seuraavana vuonna kohtasi Venäjää kato,
ja meidän talonpoikamme, joiden _myös_ täytyi ostaa viljaa,
pelkäsivät nälänhätää. Silloin viljatullit lakkautettiin jälleen,
ja koko tuo hirvittävä tullisota osoittautui olleen ajan- ja
voimaintuhlausta, ja voittajat olivat kärsineet tappion. Meidän,
jotka uudella vuosisadalla olemme nähneet, kuinka Englannin vanhoista
vapaakauppateorioista luovutaan, meidän käsityskantamme ovat
arvatenkin muuttuneet, ja olemme kai huomanneet, että taloudellinen
elämä ei kulje niin matemaattisia ratoja kuin on luultu. Vapaakauppa
merkinnee kai sitä, että valtiot vapaasti vaihtavat tuotteitaan.
Silloin ehkä häviää jossakin erässä, mutta voittaa toisessa, ja
vähitellen on tapahtuva tasoitus kaikkien eduksi. Mutta kun valtio
sanoo: nyt olen vapaakauppalainen toisten ollessa suojeltuina,
silloin se ryöstää itseään, ja on tämä sitäpaitsi luonnotonta, se kun
kokonaisuudessaan edellytti useampien yhteistä sopimusta. Sehän on
kuin aseiden riisumista sodan aikana.

Ne kuitenkin, jotka olivat eläneet tullisodan ja nähneet, että
oikeus ja vääryys ei ollut kummallakaan puolella, kävivät hiukan
varovaisemmiksi; ja tunnusmerkillistä vuosisadan vaihteen
elämänmuodoille oli: varovaisuus, harkitsevaisuus. Sitä oli
ennen sanottu kompromissiksi sanan ilkeässä merkityksessä
tai kaupanhieromiseksi, epäilyksi, mikä merkitsi luonteen ja
mielipiteitten löyhyyttä. Nyt oli koittanut tasoituksen aika, jolloin
toinen otti todellakin vastaan toiselta: opittiin toinen toiseltaan;
ja toinen antoi edun toisen korvaukseksi; yhteiskuntaluokat
sekaantuivat, ei tarvinnut muuta kuin katsoa aateliskalenterista,
kuinka monta aatelitonta nimeä oli yhdistynyt ylhäisaatelisiin, ja
kuinka halpoja virkoja oli suurimpien nimien jälkeläisillä; valtio
avusti sosialismia, ja sosialistit taistelivat anarkismia vastaan.
Hajaantumisen aika alkoi muuttua kokoontumiseksi, ja ihmiset
koettivat ymmärtää toisiaan. Suuri osa tuosta uudesta osoittautui
epäonnistuneeksi kokeeksi, mutta kielteisiinkin tuloksiin johtaneet
kokeet ovat hyödyllisiä, ja synnyttävät ne lisätuotteita; alkemistit
eivät ehkä keksineet kultaa, mutta löysivät sensijaan rikkihapon,
joka on paljon hyödyllisempi.

Saatuaan ohjakset käsiinsä oli insinööri Borg heti huomannut, ettei
maksanut vaivaa koettaa hallita jotakin mielipidettä ja vainota
toista, sillä silloin tilaajamäärä väheni heti vuosineljänneksen
vaihteessa. Rahastonhoitaja oli ilmapuntari; hän näki kirjoistaan,
minne tuulet kääntyivät. Ja vaikkakin toimittaja olisi uskaltanut
uhmata taloudellista tappiota, näki hän lehden vaikutusvallan
vähentyvän tilaajien vähentyessä. Senvuoksi hän kadotti pian iloisen
uskonsa sanomalehdistön kaikkivaltaan, ja tottui vähitellen olemaan
palvelijana herran asemesta; ja senvuoksi kukoisti liike.

Nuori pari oli saanut suuren huoneustonsa ja kolme palvelijaa,
ja toimitus oli laajentanut myöskin huoneustoaan. Toimittajan
työhuoneessa kävi ministereitä, talonpoikia, työmiehiä, kenraaleja,
näyttelijöitä ja taiteilijoita. Vaikutusvaltaa oli, mutta valta
suhtautui suoraan siihen riippuvaisuuteen, johon tahtoi alistua.
Totella ja hallita!

Tänään oli myrsky riehunut toimituksessa. Oli nimittäin
avustajia, jotka elivät menneessä ajassa, ja käyttivät lehteä
yksityisten harrastustensa palvelukseeni, jokaisella uutisella,
viattomimmallakin, oli oma salainen sisältönsä; sillä koetettiin ajaa
jotakin harrastusta, voittaa jokin etu, tyydyttää vanhaa kaunaa.
Etenkin teatteriarvostelija oli anastanut mahtiaseman, jota hän
käytti väärin saadakseen hallita ja tunteakseen jotakin olevansa,
vaikka ei ollutkaan mitään. Yksissä tuumin naissuosikkien kanssa
hän tuhosi ihmisten kohtaloja, kukisti ja iski milloin mitenkin.
Vallankin hän oli ottanut hoivaansa sen teatterin, jota helposti
arvattavista syistä sanottiin hovinhankkijaksi. Se tarjosi huonompaa
tavaraa kuin toisenluokan teatteri, mutta nautti suojelusta ja
valtioapua, jota paitsi sen henkilökunta lukeutui korkeampain
hovipalvelijain joukkoon.

Insinööri Borg ei tuntenut teatterioloja, mutta häntä harmitti se,
että huonompi nautti suojelusta, mikä esti paremman edistymistä. Hän
tiesi myös, että moni seikka oli siellä hyvin ilkeällä tolalla, mutta
ei puuttunut siihen; sitä vastoin hän ei tuntenut arvostelijansa
läheistä suhdetta kuninkaalliseen huvitarhaan. Senvuoksi hän
kyhäsi kirjoituksen "laitonta suojelusta vastaan", ja sattui siinä
tallaamaan toisen peltoa. Sitten seurasivat paljastukset, joista
kävi ilmi, että juuri hänen lehtensä oli tukenut tuota kurjuutta. Se
oli kiusallista, ja insinööri Holger oli mennyt pitemmälle kuin oli
tahtonut, koskenut mätään munaan, ja oli tehnyt itsensä syylliseksi
pieneen majesteettirikokseen.

Kannetta ei oltu vielä nostettu, mutta korkeimmissa piireissä
puhuttiin siitä, ja toimituksessa varustauduttiin taisteluun.

Mielet olivat juuri tässä kuohumatilassa kreivi Maxin ja hänen
Esterinsä saapuessa toimitukseen Holgeria tapaamaan.

Tämä oli loistavalla tuulella ja iloitsi tapahtumasta, joka antaisi
aihetta monen vanhan selkkauksen selvittämiseen. Hän tervehti sisarta
ja Maxia, jota sanoi jo langoksi, ja piti häntä sinä, sillä nuoremmat
katsoivat kihlauksen olevan luvallisen liiton julkaisemista.

-- Vai niin, te tulette papinkonttorista, ja teille on oltu
hävyttömiä! Mitä tekemistä teillä siellä oli? Kirkon omat lapset ovat
lapsipuolen asemassa; juutalaiset ja mormoonit saavat kuulutuksen,
mutta me oikeat lammashuoneen jäsenet emme. Kuulkaahan, jos teitä
haluttaa, niin pidän itse teille häät, ja kuulutan teidät lehdessä,
ensimmäisen, toisen ja kolmannen kerran.

-- Olisimme jättäneet kaikki muodollisuudet sikseen, vastasi Ester,
ellei äiti olisi pakoittanut.

-- Niin, äiti? Kuinka on hänen laitansa?

-- Hän ilmoitti olevansa huonona, ja kävi vuoteen omaksi erään
kohtauksen jälkeen...

-- Niin, tuo ukon juttu oli hiukan ikävä, mutta tähän aikaan saa
taistella personallisen olemassaolonsa puolesta, ja ken kaatuu, hän
ei ole minkään arvoinen.

Silloin soi puhelin viereisessä huoneessa.

-- Anteeksi! -- Ja Holger poistui nuorten tyköä. Puoliavoimesta
ovesta kuului muutamia hajanaisia huudahduksia.

-- Mitä sanotte? -- Mitä Herran tähden! -- Sehän on uskomatonta. --
Kyllä, he istuvat huoneessani, lähetän heidät heti sinne! -- Se on
_liian_ ilkeätä! -- Että isä, isä olisi...? -- Ei, kiitos! -- Ja
pappi uskoo siihen? -- Herra jesta! -- Tiedättekö... tiedättekö...
Halloo!... Onko lääkäri käynyt siellä?... Mitä hän sitten sanoi?...
Ei mitään ulkonaista väkivaltaa!... Hyvästi siksi; he tulevat ensi
laivalla!

Holger tuli sisään, nokka valkeana, joka oli kapea kuin veitsi.

-- Voi Herran nimessä, millainen tapaus!... Äiti on kuollut! Kuollut
vuoteelleen!

-- Onko äiti kuollut?

-- On, ja mikä pahinta: ihmiset sanovat... että isää epäillään...
senvuoksi että hänen oikeusjuttunsa saattoi raueta vain... täten!

-- Sehän on hirveätä! huudahti Ester, joka ei tällä hetkellä tiennyt
varmasti, kehen hänen myötätuntonsa kohdistui. -- Mitäs sitten
lääkäri sanoo?

-- Hän ei näe muuta kuolemansyytä kuin sydänhalvauksen.

-- Silloin meidän täytyy heti matkustaa sinne! Ei kyyneltäkään
vuodatettu, ei osoitettu muuta mielenliikutusta kuin vakavaa
ihmettelyä. Tunnettiin elämä ja sen raa'at tavat; oltiin alusta
saakka valmistuttu kaikkeen, ja täytyihän taistelussa, ikuisessa
taistelussa kaikesta, jonkun sortua.

       *       *       *       *       *

Kun Ester ja Max saapuivat Storön huvilaan, näkivät he valkeat
lakanat ikkunoissa. Salissa he kohtasivat pikku lapset, jotka olivat
mustiin puetut. Heillä ei ollut mitään käsitystä kuolemasta, ja
tuntuivat he hyvin viihtyvän siinä rauhassa ja hiljaisuudessa, joka
vallitsi nyt myrskyjen tauottua.

-- Äiti on kuollut! virkkoi poika, ikäänkuin olisi kertonut
jokapäiväisinpä asiaa, ja tuntui hän hieman ylpeilevän siitä, että
saattoi ensimmäisenä kertoa uutisen.

Kun Ester astui taloudenhoitajattaren kanssa äidin huoneeseen, muisti
hän heti olevansa medisiinari, ja tutki kuolleen ruumiin, joka
todellakin havaittiin kuolleeksi. Kasvojen ilme oli aivan sama kuin
se, minkä hän oli huomannut niissä viimeisen kerran kohdattaessa,
jolloin isän kiljuntaa oli kuulunut puutarhasta, mikä seikka sai
hänet ajattelemaan, että sielullinen syy oli aiheuttanut kuoleman.
Oli siis olemassa jokin sellainen, jota sanottiin sieluksi, oli
olemassa tunteita ja sellaista, joiden syntyä ei voinut johtaa
soluista ja kudoksista.

Todettuaan sen, minkä halusi, hän kysyi taloudenhoitajattarelta:

-- Onko herra, onko isäni näyttäytynyt talossa lähtönsä jälkeen?

-- Ei, ei ole; mutta... mutta hän on varmaankin mieleltään sairas;
sillä on kuultu hänen... koko yön, ja päivän täällä metsässä.

-- Kuultu hänen?

-- Niin, hän on huutanut niin, ettei rouva voinut nukkua. Mutta heti
rouvan kuoltua hän vaikeni.

-- Miten ihmeellistä! -- Missä hän nyt sitten on?

-- Kerrotaan hänen asuvan pappilassa. Ester läksi Maxin luo,
joka istui pianon ääressä ja oli soittavinaan, mutta ei painanut
koskettimia.

-- Luuletko, hän kysyi, että äidin omatunto heräsi.

-- En, sitä en usko.

-- Mitä sitten arvelet?

-- Niin, jos olisin teosoofi, niin arvelisin, että _hän_ kuoli isäsi
surusta. Tämän sielu, joka oli kasvanut kiinni puolisonsa sieluun,
temmattiin pois, eikä hiljaiseen irtautumiseen ollut kylliksi
aikaa; senvuoksi särkyi äitisi sydän. Eroaminen ei ole niin helppoa
kuin luullaan, eikä se ole vaaratontakaan. Kun vaimo on miehelleen
uskoton, niin, vaikkakaan tämä ei tiedä siitä mitään, tuntee hän
sen telepaattisesti, ja hänet valtaa itsemurhahalu. Omituista on,
että petetyn miehen murhahalu useimmiten etsii purkautumistaan
hirttäytymisessä. Se, että hän tahtoo kuolla, riippunee siitä, että
hänen sielunsa joutuu naisen kautta luvattomaan yhteyteen toisen
miehen alempien ilmapiirien kanssa; ja sielun itsesäilytysvaisto on
niin voimakas, että hän mieluummin kuolee kuin käy saastaiseksi.
Jospa miehet tietäisivät, kuinka vaarallista on kajota toisten
vaimoihin, hengenvaarallista; ja jospa he tietäisivät, kuinka vähän
iloa heillä on toisen miehen naisen omistamisesta! He hakevat
_häntä_, mutta löytävät _miehen_, sillä hän on sisäpuolella ja
taistelee vastaan. Eräs nuori miljoonamies matkusti äskettäin erään
toisen miehen vaimon kanssa. He matkustivat hyvin kauaksi, Itämaille
saakka. Saatuaan nyt toisensa, he eivät voineet saada toisiaan.
Senvuoksi mies ampui ensin naisen ja sitten itsensä.

-- Eivät voineet?

-- Eivät! Niin hän kirjoitti viimeisessä kirjeessään -- miehelle,
joka oli ollut hänen ystävänsä, ja nyt kuolinhetkellä tuli siksi
jälleen! -- Toinen tapaus! Muuan mies hylkäsi vaimonsa siksi, että
tämä oli mahdoton. Vuoden päästä hän meni naimisiin erään nuoren
tytön kanssa. Astuessaan morsiuskammioon, hän näki ensimmäisen
vaimonsa morsiusvuoteessa. Tämä se ei tietysti ollut, mutta
yhdennäköisyys oli niin erehdyttävä, että hän kauhistui ja pakeni
tuota kummittelua. Siinä sinulle sen arvoituksellisen asian ratkaisu,
minkä tunnet. Parin vuoden perästä hän meni uusiin naimisiin, sai
lapsia, ja elää vieläkin.

-- Nepä vasta kamalia kertomuksia!

-- Arkielämästä. Pidä nyt silmällä isääsi hänen jälleen palatessa
kotia, sillä hän palaa, mutta ei ennen kuin äiti on mullassa. Hän
on silloin terve. Hän ei kaipaa vaimoaan, päinvastoin; hän ei sure,
päinvastoin; mutta hänessä on kalman väri, ja hän kärsii etenkin
kylmästä; häntä paleltaa niin hirvittävästi, ja hän itkee myöskin,
mutta ei kaipaa silti. Samalla hän laihtuu, ja hänen ruumiillinen
riutumisensa kasvaa suhdattomasti. Se on irtautumista puolisosta.
Sitä kestää tavallisesti vuoden päivät.

-- Mistä olet tuon lukenut?

-- En ole lukenut, olen tehnyt havaintoja, arki-ihmisistä. -- Ja
kun miehessä syttyy rakkaus, suuri rakkaus naiseen, niin olet kai
huomannut hänessä tapahtuvan muodonmuutoksen. Ensinnäkin hän laihtuu:
mutta kauniilla tavalla. Kaikki kudokset käyvät hienommiksi kihloissa
ollessa; hän muuttaa, asiaa ajattelematta, ruokajärjestystään.
Nauttii hedelmiä, maitoa ja viiniä; ei siedä mitään raakaa eikä
pahalle haisevaa. Ruumis se on, joka valmistautuu uudesti syntymään,
ottamaan vastaan naisen sielun emanatsiooneja; hän pitää vaarin
teoistaan ja ajatuksistaan, sillä hän tietää kaiken riippuvan nyt
hänestä. Hän ei tahdo saastuttaa naista etäältä, ja hän tietää tämän
kärsivän hänen ajatellessaan pahaa. Oletko nähnyt, kuinka hänen
ulkonainen olemuksensa henkevöityy, kuinka hän sädehtii, säteilee
fosforivaloa, kuinka yksinkertainen käy teräväksi, tuhma henkeväksi,
ruma kauniiksi? Se on sielujen hääjuhlaa!

-- Sitä en ymmärrä! keskeytti Ester.

-- Et, tiedän sen, vastasi Max, ja siksi on suhteemme lopussa!

-- Lopussa?

-- Niin! Lopussa! Sillä minä olen jo irtautunut sinusta!

Nyt Ester nousi vimmoissaan:

-- En ole milloinkaan omistanut sinua!

-- Et, sinä et voinut saada minua! Sinä et kuulunut minun
ilmakerroksiini.

-- Ja sen sanot sinä, niin, niin kylmästi!

-- En kylmästi, mutta se tuntuu sinusta siltä! -- Eikö sinua viluta
nyt?

-- Viluttaa, ihan hirvittävästi!

-- Nyt sen näet! On olemassa muita lämpölähteitä kuin mekaaninen työ
ja kemiallinen taipumus. -- Eikö sinusta vedä täällä huoneessa?

-- Oi, täällähän tuulee.

-- Minä se olen, joka otan takaisin _aurani_; tiedätkö mitä aura on?
Et, siitä eivät eläinlääkärikirjasi tiedä mitään. -- Etkö todellakaan
ole koskaan omistanut minua?

Ester punehtui ja kuiskasi ikäänkuin olisi hävennyt.

-- Olen, kerran... unessa!

-- Tiesin sen, vastasi kreivi; ja tiedän vielä milloin! Näepäs,
ystäväiseni, minä luulen, että meidän ruumiimme vihaavat toisiaan,
ja sellaista tapahtuu niin usein avioliitossa... Kuitenkin, nyt olet
saanut todistuksia sielun laajenemiskyvystä eli sen näennäisestä
voimasta irtautua itsestään. -- Tiedätkö, mitä painajainen on? Se
on vihollisesi sielu, joka käy luonasi. Katsopas, senvuoksi ei pidä
antautua liian läheisiin suhteisiin ihmisten kanssa, sillä siten
he pääsevät kanssamme kosketukseen ja saavat vaikutusvaltaa, tai
kyvyn päästä yhteyteen kanssamme. -- Tiedän kaksi vastanainutta,
jotka heräsivät keskellä yötä sydämentykytykseen ja tuskantuntoon.
He eivät voineet selittää sitä. Mutta sittemmin huomattiin, että
ilmiö oli yhteydessä erään unen kanssa, joka oli hyvin hämärä,
niin hämärä, että se jätti jälkeensä vain vaikutelman eräästä
määrätystä henkilöstä. Miestä ei haluttanut mainita nimeä, sillä
se oli eräs rouvan armastelijoista ennen kihlausta. Mutta kun
rouva mainitsi hänen nimensä, tunsi mies vapautuvansa, ja katso,
heidän ajatuksiaan ja uniaan häiritsi tuon hyljätyn öinen käynti.
Ajattelehan nyt, kuinka tyystin täytyy vartioida ajatuksiaan,
jotta ei tekisi rikosta... Nuorukaisia ja neitoja ei tee unessa
useinkaan rauhattomiksi heidän _omat_ mielikuvansa, kuten luullaan,
vaan _toisten_ mielikuvat, olivatpa nämä sitten nukuksissa tai
valveillaan. En voi muistaa, että hekumalliset unet olisivat
vaivanneet minua nuorukaisena, mutta kylläkin aistimukset, jotka
ikäänkuin tuntuivat tulevan ulkoapäin, ja olivat minusta ihan
kouraantuntuvia. -- Mutta palataksemme nyt isääsi, olen vakuutettu
siitä, että hän tietämättään surmasi äitisi. Hän on jäätänyt hänet
kuoliaaksi, ja jos katsot, niin huomaat äitisi kuolleen vilusta.

Ester alkoi kulkea pitkin lattiaa, ja otti kaulavaipan
vaatenaulakosta:

-- Minä pelkään sinua! hän sanoi. Sinä jäädät sinäkin minut
kuoliaaksi.

-- Pane pois äitisi kaulavaippa! sanoi kreivi rauhallisesti. Siinä
on niin paljon hänen _auraansa_ jäljellä; ja se voi tehdä sinut
rauhattomaksi! Sinussa voi syntyä sairaloisia mielialoja...

Ester viskasi kaulavaipan luotaan ja sanoi:

-- Se polttaa nokkosten lailla ruumista!

-- Nessus-vaippa! siinäpä se. -- Nyt näet, kuinka herkkä sielunelämä
on. Sitä et näe mikroskoopin avulla, mutta sisäinen valvova silmäsi
näkee sen!

-- Miksi et ole milloinkaan ennen puhunut minulle tästä?

-- Siksi, että jos sen olisin sanonut, olisi suhteemme ollut lopussa;
sillä sitä piti koossa se sinun luulosi, että minut oli johdettu
harhaan. -- Mutta ystäväni, sinä et ole koskaan voinut salata mitään
minulta. -- Kun menit viime kerralla yksin tanssiaisiin, niin
olit minulle vihainen, ja olit päättänyt kostaa. Istuin kotona ja
seurasin ajatuksissani sinua. Kun petit minut, kun kavalsit henkeni
ja kunniani eräälle keikarille, arvaan kuka hän oli, silloin sieluni
itki kuin surren taivaan lakeja vastaan tehtyä rikosta. Ja kun annoit
hänen suudella itseäsi erään oven takana...

Ester seisoi kauhusta mykistyneenä, ja hänen kasvonsa kysyivät:
"Kuinka voit tietää sen?" Mutta Max, joka oli vain varronnut tätä
myönnytystä, jatkoi:

-- Silloin tunsin niin voimakkaan likaisuuden tunteen koko
ruumiissani, että minun täytyi heittää yltäni kaikki vaatteet,
ja huuhtoa itseni kylpyammeessani. Siitä näet, että emme saata
elää yhdessä, sinä kun et voi mitään salata minulta! Senvuoksi,
täytettyäni kunnianvaatimukset ja tarjottuani sinulle avion
laillistuttamista, sanon hyvästi. -- Jää hyvästi! Nyt otan jälleen
omani takaisin!

Hän läksi, ja Ester jäi seisomaan keskelle lattiaa jäykkänä kuin
kuvapatsas.



NELJÄSTOISTA LUKU

Majesteettirikos


Kanne oli tehty ja oli se herättänyt suurta huomiota. Tuumiskeltiin
oliko se ylimielisyyden vaiko pelon ilmaisu. Kuninkaan valtahan oli
heikontunut niin, ettei sen omistaja uskaltanut käyttää perustuslain
hänelle myöntämiä suuria oikeuksia, kuten esim. valita vapaasti
neuvonantajiaan. Ja Norjassa hallittiin todenteolla nimileimalla.
Hallitsija oli ainoastaan valtakunnan jonkinlainen edustaja kotona,
kuten ala-lähettiläät edustivat valtakuntaa ulkomailla. Valtiopäivät
hallitsivat, kuningas ei ollut enää hallitsija. Ottaessaan vastaan
erään lähetystön, joka pyysi hänen apuaan eräässä tärkeässä
lainlaadintakysymyksessä, oli majesteetti valittanut sitä, ettei
voinut tehdä mitään asian hyväksi, hänen valtansa kun ei ollut niin
suuri kuin he luulivat. Mutta mitä heikommaksi tuolta ylhäältä tuleva
tuki kävi, sitä pelokkaammiksi kävivät kaikki nuo avuttomat, jotka
etsivät tukea ylhäältä, he keräytyivät laumoihin arkojen lampaitten
lailla ja kulkivat kaitoja polkuja ehtiäkseen edelle, polkuja,
jotka eivät olleet milloinkaan suoria ja joita senvuoksi itseään
alhaaltapäin puolustavien oli sangen vaikea seurata.

Eräs monarkkian viattomammista itsepuolustuskeinoista oli sen
yliherruus teatterimaailmassa.

Teatterissa kansa kohtasi hallitsijansa, ainoastaan siellä; se oli
hänen vastaanottopaikkansa, siellä hänen uskollisensa tervehtivät
häntä, ja taputtamalla käsiään hän antoi merkin siitä, mille oli
osoitettava suosiota, ja mikä oli vaieten painettava alas. Se oli
sotaväenkatselmuksen ja yleisten maankäräjien pitoa, ja senvuoksi
oli asema tärkeä. Kun nyt valtiopäivät säästäväisyyden puuskasta,
tai tuntien teatterin merkityksen lainsyrjäisenä valtiokokouksena,
jossa saattoi tapahtua, että tilauksesta tehdyt kappaleet esittivät
irvikuvia valtiopäiväin lainsäätäjistä, lakkauttivat teatterien
apurahan maksamisen, kävi ylempi leiri levottomaksi.

Toisenluokan teatterin, joka oli seurannut aikaansa ja kannattanut
suuren taiteen lippua, oli ollut vaikea kilpailla valtion
teattereiden kanssa, ja keinot, joilla tuota vapaata teatteria
ehkäistiin, eivät olleet aina niin valittuja. Niinpä olivat
kuninkaalliset, jotka itse istuivat ehdottomasti tulenvaarallisessa
talossa, saaneet viranomaiset vaatimaan toisenluokan teatterin
ryhtymään niin kalliisiin varokeinoihin rakennuksensa pienempää
tulenvaaraa vastaan, että se sai niskoilleen suuren rasittavan
velkataakan.

Nyt, kun kuninkaallinen oli suljettava, alettiin pelätä, että
toisenluokan teatterista tulisi määräävä ja ensimmäinen, ja se oli
ehkäistävä. Silloin aateliset ja porvarit lyöttäytyivät yhteen, ja
muodostivat teatteriyhtiön, joka isänmaallisen uhrautuvaisuuden
varjolla perusti arpajaisteatterin, joka sitten oli peijattava
kansalle kuninkaallisen kansallisteatterin nimellä, mikä kaikki
tapahtui sillä edellytyksellä, että valtiopäivät ottaisivat vastaan
tuon troijalaisen lahjan. Se on, aiottiin saada hoviteatteri,
jota valtiopäivät kannattaisivat, huolimatta siitä, että ne
olivat ehdottomasti kieltäytyneet harjoittamasta teatteri- ja
kapakkaliikettä.

Tämä petollinen ja hiukan typerä menettelytapa oli ärsyttänyt
demokraatteja, ja muodostanut Holger Borgin kirjoitusten lähtökohdan,
jotka päättyivät viimein majesteettirikokseen.

Kirjoituksen sisällys oli kaikessa lyhykäisyydessään seuraava:

    Ruhtinaasta

    _kirjoittanut Anti-Macchiavelli_.

    Niin kauan kuin kansat tahtovat herraa, on tämän aina
    muistettava, että hän on päässyt asemaansa kansan tahdosta; mutta
    vaikkakin hän luulisi saaneensa sen Jumalan armosta, tulee hänen
    muistaa, että on saanut sen Jumalan armosta, eikä hänen pidä
    vaipua siihen harhaluuloon, että saa hallita miten vain haluttaa.

    Ruhtinas on kasvatettava valtiomieheksi eikä upseeriksi, sillä
    valtio ei ole mikään sotajoukko, vaan valtio on valtio.

    Ruhtinas on _myöskin_ kirkon korkein piispa, mutta ei hänen
    tarvitse silti esiintyä valtioneuvostossa päässään hiippa ja
    kädessään piispansauva, mikä olisi yhtä muodotonta kuin se, että
    hän ottaa amiraaliunivormussa vastaan vieraita lähettiläitä.

    Ruhtinaalla ei saa olla yhteiskunnallisia eikä pikkuporvarillisia
    harrastuksia, sillä hänen personansa kuuluu valtiolle; ja hänen
    tulee personassaan arvokkaasti säilyttää sen arvoa, jota hän
    edustaa.

    Ruhtinas ei saa harjoittaa kauppaa, ei kilpailla taiteen,
    tieteen tai kirjallisuuden aloilla, sillä koko hänen aikansa on
    valtion. Ja kenen pitää valvoa kahdeksan valtio-osaston ja kahden
    edustajakamarin töitä, hänellä ei _saa_ olla muuhun aikaa. Jos
    häneltä _riittää_ aikaa muuhun, niin hän ei hoida tehtäviään.

    Ruhtinaan tulee olla oikeudenmukainen kuin kaikkivaltias, johon
    hän uskoo; luja, mutta ei julma; anteeksi antava, mutta ei
    veltto; nuhteeton, mutta ei ulkokullattu; hänellä tuke olla
    rohkeutta kieltäytyä epävakaisen joukon suosiosta, ja tietoisena
    korkeampien velvollisuuksien täyttämisestä uskaltaa seisoa yksin,
    jos niin tarvitaan.

    Korkeassa asemassaan, vapautuneena kosketuksesta elämän roskan
    kanssa, vapaana toimeentulon huolista, hänen tulee elää
    kauneudessa ja seurustella viisaiden ja hyvien miesten kanssa,
    eikä narrien ja pelurien parissa; silloin hän voi katsella
    valtakuntaa nähden asiat laajemmin kuin muut kuolevaiset; silloin
    hänen neuvonsa painavat ja hänen sanansa merkitsevät jotakin.

    Ruhtinas ei saa tuntea kuuluvansa mihinkään erikoiseen
    luokkaan. Hän ei saa olla aateliston päämies, ei hovin, eikä
    hallitsijahuoneen, vaan pitää hänen tuntea olevansa kuin valtion
    kaitselmus, kansakunnan turva ja maan isä.

    Ruhtinas ei saa kiinnittää huomiotaan pikku seikkoihin, hänen
    tulee seista sellaisten yläpuolella: hänen armonsa tulee kohdata
    ansiokasta eikä ansiotonta; sillä armo käy helposti vääryydeksi.

    Ruhtinaan tulee suojella heikkoa, ei senvuoksi, että tämä on
    heikko, vaan kun häntä sorretaan; muutoin ei.

-- -- --

Yleisiä sanoja, joita voitiin sovittaa yksityistapauksiin, kas siinä
kirjoituksen sisältö. Tuomio oli kuitenkin langennut, ja määräsi se
kirjoituksen laatijalle kolme kuukautta vankeutta. Ihmeteltiin, miten
se saattoi olla mahdollista.

Viime vuosina oli tapahtunut paljon: tulleilla valtio oli eristänyt
itsensä; ylempien mielet oli vallannut jonkinlainen junkkari- ja
sotilashenki sen jälkeen, kun hallitus oli ruvennut lähestymään
Saksan valtakuntaa; ja nyt väliaikaisten valtiopäiväin päätyttyä, kun
sotajoukko oli päässyt käsiksi kansakunnan kasvatukseen, alkoi ilma
käydä sakeaksi. Norjalaisten sodanuhka ja varustukset peloittivat
maan rauhalliset; sosialidemokratian edistyminen uhkasi yhteiskunnan
perustuksia; senvuoksi kerääntyi kaikki avuttomuus, kaikenlainen
väsymys ja laiskuus korkeimman suojaan, ja tämä suurporvarillinen
enemmistö tervehti kannetta ja tuomiota yksimielisellä
tyytyväisyydellä.

Holger Borgin koti oli sanomalehden vaikutusvallan kasvaessa
muuttanut luonnettaan ja käynyt kansan kaikenlaisen tyyssijaksi.
Mutta talon rouva, joka kirjoitti kutsut, huomasi pian kieltäyvien
luvun kasvavan, niin että tulokkaita täytyi ruveta ottamaan
vastaan luokittain eli ruokakunnittain. Ja senvuoksi pidettiin
eri kutsuja korkeammille upseereille, entisille valtioneuvoksille
ja valiokunnanjäsenille; siinä ensi luokan tulokkaat. Monet
tulivat senvuoksi, että eivät uskaltaneet jäädä pois, ja ne, jotka
olivat pakoitettuja tulemaan, näyttivät peittelemättä, etteivät
olleet tulleet mielisuosiosta. He eivät täyttäneet tavallisen
kohteliaisuuden vaatimuksia; eivät keskustelleet rouvan kanssa;
söivät äänettöminä, mutta saattoivat olla kajoamatta pariin
ruokalajiin, siksi että olivat ennestään kylläisiä. Tämä kaikki
nöyryytti tiukkaa insinööriä, mutta se tapahtui hänen vaimonsa
tahdosta, ja kun mies ajoi naisten oikeuksia, niin oli määräämisvalta
vaimolla.

Oli juuri sellaiset päivälliset, kun kanne alettiin panna kyseeseen.
Korkeammat upseerit olivat jääneet pois, läsnä oli ainoastaan yksi
kapteeni. Hän oli siellä senvuoksi, että hänellä toiselta puolen
oli vekseleitä, ja toiselta puolen hän sai lehteen pieniä uutisia
yleisesikunnan merkeistä, näennäisesti viattomia, mutta sisällöltään
sangen merkityksellisiä. Tänään hän oli ylhäistä poikaa, koska
hänen esimiehensä eivät olleet saapuvilla ja koska hän vainusi
epäsuosiota. Hän kaiveli hampaitaan jälkiruokaveitsellä, hoiti itse
pulloja, ja sytytteli paperosseja. Talon emäntä oli hermostunut, ja
kun hän oli saanut tuon ruman tavan korjata miestään, huomautti hän
kaikesta, mihin ikänä tämä vain ryhtyi, vähemmän ilkeydestä kuin
ajattelemattomuudesta ja puuttuvasta itsensähillitsemistaidosta.
Mies, jota toiselta puolen loukkasi vaimo, toiselta kapteenin töykeä
käytös, kävi aivan mykäksi, ja hänen äänettömyytensä vaikutti
seuraan. Päät painuivat lautasten yli eikä kukaan uskaltanut katsoa
toinen toistaan.

Tuo miellyttävä lumous, joka tavallisesti vallitsee juhla-aterian
aikana, jolloin ihmiset näyttävät juoneen unhoa kimaltavista
laseista, jolloin eletään yhdessä muutamia puolitunteja siinä
täydellisessä uskossa, että ollaan ystäviä, ettei välillä ole mitään
selvittämätöntä, tuo lumous oli haihtunut. Kaikki olivat valveillaan
ja tietoisina, ja he istuivat kuin alastomina toistensa edessä;
he kuulivat toistensa äänettömät ajatukset, kasvojen ilmeillä he
lausuivat kaikkien salaisuudet; kaikki harrastukset ja intohimot,
jotka olivat koonneet heidät tänne, näyttivät paljastuneilta, ja
he häpesivät toisiaan ja itseään. Emäntä, joka oli tilapäisesti
heittänyt boheemitavat, ja ollut jäykkä ja juhlallinen, muutti
nyt käytöstään ja siirtyi toiseen äänilajiin, nähdessään että ei
ollut enää rajoja; ja pelkästä epätoivosta hän tyhjensi kokonaisen
lasin saadakseen rohkeutta, mutta kohdisti sen kapteeniin, joka
heti käsitti, mistä oli kysymys, ja päätti puhaltaa enemmän eloa
seuraan. Muisto siitä, että lehti helli ja hoivasi "säädytöntä
kirjallisuutta", jota hän ei milloinkaan lukenut, ja muutamat
kuulopuheet talon kolmannenluokan taiteilijaboheemi-kutsuista,
joissa kuuluttiin pidettävän niin hauskaa, kohosivat viimeisen lasin
pohjasta, ja unhoittaen viisaiden miesten harmaat päät hän alkoi
iloilla.

-- No, teillähän taitaa olla aikamoista taiteilijakutsuissanne, hän
sanoi; olen kuullut niistä meheviä juttuja, ja ensi kerralla tulisin
niihin kernaasti.

-- Mitä olette kuullut? kysyi rouva, varomattomasti kyllä, mutta nyt
hän tahtoi pitää hauskaa, maksoi mitä maksoi.

-- Niin, kun...

Tässä koetti isäntä ehkäistä, mutta se oli liian myöhäistä.

-- Niin, kuulin runoilija Grönlundista, joka saapui puoli tuntia
liian myöhään päivällisille, ja tullessaan hän oli niin hutikassa,
että ammensi eteensä kalopsia pöytäliinalle!

-- Ei se kalopsia ollut... huusi rouva.

-- No, sitten se oli keuhkomuhennosta... Ja kun he pääsivät
lettuihin, otti hän rouvan polvelleen sillä seurauksella, että hänet
nostettiin ylös ja viskattiin eteiseen. Onko se totta, Holger?

-- Totta on, että hänet heitettiin ulos, vastasi isäntä, ja se voi
sattua kenelle tahansa, joka käyttäytyy sopimattomasti, ole varma
siitä.

Teeskentelyn viimeinenkin varjo oli hävinnyt; istuttiin siinä
toisiaan kursailematta, synnynnäisinä vihollisina, vihollisiksi
kasvatettuina, ja sitten laukesi mielten kuohu. Upseeri karkasi
kimppuun:

-- Tarkoitatko, että minä, joka kunnioitan taloasi läsnäolollani,
vartoisin potkua, ensi viittauksesta minä pyyhkisin nämä tomut
jaloistani, ja kääntäisin selkäni seuralle, johon minun ei olisi
milloinkaan pitänyt nokkaani pistää...

Rouva juoksi itkien ulos; herra seurasi häntä. Vieraat nousivat ja
vetäytyivät eteiseen. Viimeinen urho, kapteeni, täytti madeiralasin
ja tyhjensi sen levollisesti, osoittaen sillä, ettei hän paennut,
vaan oli valmis taisteluun. Mutta kun kukaan ei tullut, sytytti
hän sikarin, ja meni tyhjään eteiseen, jossa palvelustyttö auttoi
nutun hänen ylleen. Nipistettyään tätä leuvasta ja kysyttyään hänen
nimeään, hoiperoi kapteeni ulos porraskäytävään.

Mutta rouva oli heittäytynyt raivoissaan vuoteelleen.

-- Niin, miksi kutsut tuollaisia univormuun puettuja jätkiä? lohdutti
mies.

-- Oi voi, eivät he jätkiä ole, mutta sinä kirjoitat lehteen kuin
jätkä, ja siksi ei kukaan kunnon ihminen tahdo tulla meille enää.

Siinä vaimon koko mielipide hänen toiminnastaan. Hän tunsi sen
jonkun verran ennestään, mutta vaimo oli niin usein kuullut
itseään juhlittavan miehensä hyvänä hengettärenä, että olisi
kernaasti tahtonut osan takia olla niiden kirjoitusten innostajana,
jotka otettiin suosiollisesti vastaan. Tämä hänen avomielinen
tunnustuksensa siitä, että halveksi miehensä mielipiteitä, sattui
kuin isku vasten tämän kasvoja juuri nyt, jolloin hän tarvitsi
hyväksymistä, mutta hän ei voinut suuttua vaimoonsa, joka kuitenkin
oli vienyt hänet piireihin, joissa hän ei tahtonut olla.

Hän meni saliin, jonka huomasi tyhjäksi; jäljellä oli vain mullin
mallin oleva pöytä; palvelijat odottivat, ja hän häpesi heitä.
Vieraat olivat poistuneet hyvästiä sanomatta. Koti oli tahrattu,
ja hän itse kärsinyt häväistyksen, nöyryytyksen. Mutta tällä
hetkellä hän päätti puhdistaa talon, eikä enää taipua naisensa
turhamaisuuteen. Se särkisi hänen vaivaisen onnensa, joka oli vain
kuviteltua, mutta sen piti tapahtua.

Hän pukeutui päällysvaatteisiin lähteäkseen lehteen. Siellä hän sai
tiedon kanteesta, ja se valaisi yhdellä erää hänen asemansa. Se oli
sodanjulistus, ja iltalehdet olivat jo valmiina rynnäkköön. Ei enää
sovittelua; ei enää harhaluuloja eri luokkien välisestä sovinnosta;
ylemmät olivat voitolla ja saatuaan sotajoukon ja ylimääräiset
valtiopäivät, aloittivat he taistelun.

       *       *       *       *       *

Päivää ennen vankilaan menoaan hänellä oli kohtaus vaimonsa kanssa,
joka rikkoi heidän välinsä. Tämä vaati, että mies pyytäisi armoa,
hänen takiaan. Hänen siitä kieltäytyessä vaimo selitti, ettei
sellainen ollut mies eikä mikään; sillä mies uhrautuu vaimonsa tähden.

Hän oli takertunut niin teorioihinsa, ettei saanut sanaakaan
suustaan; mutta tässä turvattomuuden tunteessa heräsi nyt ensi kerran
vastustushalu, josta oli koituva vapaus.

Miksi hän ei voinut vastata? Siksi että vaimon väite oli niin tuhma,
että siihen ei voinut löytää sopivaa vastausta.

Hän läksi ulos illalla päättäen, ettei palaisi takaisin. Puoli
yhdeltätoista hänen ystävänsä pitivät hänelle jäähyväisjuhlat
Götalaisissa huoneissa. Ennen kokoontumista hän meni setänsä, tohtori
Borgin kanssa Oopperaan. He istuivat permannolla ja odottivat
alkusoittoa. Yleisö oli juhlapuvussa, mutta kuninkaallinen aitio oli
tyhjä, joten hän ei päässyt asiasta selville.

Orkesteri kokoontui ja alkoi viritellä soittokoneitaan. Johtaja nousi
paikalleen; naputti... mutta kääntyi samassa kumartaen kuninkaallista
aitiota kohti; ja nyt soitettiin laulu "Ur svenska hjärtan".

Yleisö nousi seisaalleen; kaikki nousivat paitsi Holger ja tohtori.

-- Gesslerin hattuako he kumartavat? kysyi hän sedältä.

-- Taitaa olla nimi- tai syntymäpäivä...

-- Niin, mutta tyhjää aitiota? Sehän on hölmöä.

Samassa kuului käskevä ääni: Ylös!

Holger kääntyi ympäri, mutta samassa joku tarttui hänen kaulukseensa
ja nosti hänet paikoiltaan. Kun hän ei käyttänyt koskaan muita aseita
kuin sanoja ja kynää, läksi hän, ja tohtori seurasi.

-- Mitä tämä on? hän kysyi kadulle päästyään.

-- Ruotsalaista lakeijamaisuutta! Tervehtiä hallitsijaansa, miksei,
mutta tuoleja ja pöytiä! Nyt tiedät, mikä laitos uusi Ooppera on!

-- Osuipa iskuni oikeaan! -- Taitaapa meille koittaa kymmenvuotinen
ajanjakso, joka käy ihanaksi.

-- Kerron sinulle, mitä kuulin tänään, mutta sinun pitää vaieta
siitä. Eräs lääkäri maaseudulla, ystävä, joka ei milloinkaan
valhettele, kertoi että sotilaspiirin päällikkö oli kysynyt häneltä,
tahtoisiko hän, sodan mahdollisesti syttyessä Norjaa vastaan, seurata
mukana kirurgina!

-- Olen kuullut samaa toiselta taholta, mutta ylhäältä nämä huhut
kielletään julkisesti.

-- He tietysti valehtelevat.

-- En usko heidän sitä tekevän, mutta sehän saattaa olla
tunnustelemista.

-- Eivätkö he valehtele, tuolla ylhäällä? Silloin et tunne
valtioviisaita. Onhan sitäpaitsi vanha valtiotaito näyttää
rehelliseltä, mutta olla viekas. Rehellinen kaupanvälittäjä olisi
kuitenkin toimittanut Emsin sanoman. Niin, Norja! joka on tuottanut
Ruotsille kaksikymmentä vuotta päänvaivaa, joka on hajoittanut meidät
ja kääntänyt huomiomme omista harrastuksistamme. Kannattaako tähän
pieneen maahan kiinnittää niin suurta huomiota? Kalastaja-, laivuri- ja
paimenkansa, joka elää päivän kerrallaan ja on yhtä velkainen kuin
mekin. Matkailijamaa ravintolanisäntineen; kuuluisampi näköalojensa
kuin peltojensa vuoksi; vie maasta kuivaa kalaa ja jäätynyttä vettä.
Mitä tekemistä meillä on heidän kanssaan? Pöyhkeitä peeveleitä, jotka
tahtovat naisvaltaa! Hyi hitto!

-- Sinä, naistenvihaaja!

-- Tyhmeliini! Aion juuri mennä kolmannen kerran naimisiin.

-- Minulle ei ole olemassa mitään naiskysymystä! Näen vain ihmisiä.

-- Ellet myöskään näe eroa miehen ja naisen välillä, niin olet
perversi, kuten kaikki muutkin. Mutta kun pääset huomenna linnaan,
niin puhumme nyt jostakin muusta! -- Oletko kuullut, että keltaiset
ovat alentuneet arvossa?

-- Niin väitetään, mutta he ovat tainneet pelissä menettää kirkon.

-- Muistomerkki Lützenin tappiosta. Mainioita ollaan tässä maassa,
kun juhlitaan tappioitamme; ja he aikovat kohta juhlia Pultavaakin.

-- Keltaisista juohtuu mieleeni, että heidän sukuperänsä lienee
myöskin väärä, sillä keltaisen prikaatin Lützenin luona muodostivat
saksalaiset, ja oli se keskustassa; muutoin useammat rykmentit
muodostivat yhden prikaatin; ja tämä keltainen polveutunee
vapaudenajalta.

-- Selvä se; mutta joutuvatko nämä kassanhoitajat vankeuteen?

-- Eivät, he ylenevät viroissaan; mutta ken siitä uskaltaa mitään
hiiskua, joutuu varmasti vankeuteen! Olin aikonut pistää tuon jutun
kirjoitukseeni, mutta muutin mieltäni; nyt minua kaduttaa.

-- He kulkivat Pienen teatterin ohi, joka oli valaistu juhlanäytäntöä
varten.

-- Eteläteatterin ohjelmisto, ja Kansallisteatterin vaatimukset.

-- Kuninkaallinen teatteri, jonka on perustanut majesteetinrikkoja
Anders Lindeberg; alkaa majesteettirikoksella ja päättyy siihen!
Miten eriskummallista! Ajattelehan!

-- Kansallisteatteri, jota hallitsee eräs Strandvägenin varrella
asuva pelihuoneen emäntä, ja johon uusia jäseniä värvää... niin;
mutta suurilta suljetaan ovet; Antigone ja Julia ovat paenneet,
Hamlet ja Horatio kulkivat joutilaina loppua odottaen. Maku ei ole
korkea kukkuloilla. "Iloista ja likaista", siinä heidän makunsa!
Vakavuutta he pelkäävät.

-- Nuo vanhat idealistit ovat mainioita; Allehanda julistaa Paul de
Kockin viattomaksi, ja Posttidningen suojelee tuota "irstasta ja
jumalatonta" Anatole Francea! Mitä se merkitsee?

-- Barrabasta! Vapauttakaa kuka tahansa, vaikka itse Barrabas,
kunhan ette vain suurta Zolata! Heillä on niin suunnaton kauhu
kaikkea suurta ja voimakasta kohtaan siksi, että itse ovat
pieniä ja heikkoja. -- Tiedätkö, äsken oopperassa, kun tunsin
tuon käden takaapäin tiukasti tarttuvan minuun, niin ajattelin,
mitä tuo tuntematon tahtoi. -- Personaton raukka, joka ei mahda
minulle mitään, suurentaa vähäpätöisen personansa tekeytymällä
kuninkuuden osaksi. Hän tahtoo, että palvelisin _hänen_ jumalaansa
senvuoksi, että se on _hänen_, ja siten hän tuntee olevansa hetken
yläpuolellani. Hän on jonkinlainen ryhmäeläin, kuten korallit, jotka
elävät ja kasvavat yhtenä möhkäleenä. He eivät ajattele mitään,
vaan muistelevat ainoastaan, mitä ovat lukeneet sanomalehdestä,
kirjasta, mitä ovat kuulleet puhuttavan, lukiessaan he sulattavat
kaiken, perkkaamattomana, jyvät ja pienet kivet, paltun ja papanat;
ja puhuessaan he aukaisevat kurelihakset ja laskettavat sanoja
suustaan, joka on heidän peräreikänsä. Sellainen on enemmistö,
uskollinen kansa, terve ymmärrys, joka on vain ymmärtämättömyyttä;
he ovat oikeinajattelevia, maan rauhallisia, he muodostavat väestön
ytimen. Ja kaikki he ovat vallanhimoisia, mutta voivat hallita vain
hallitsijan kautta, joka käy heidän välikappaleekseen siksi, että
hän hallitsee heidän kauttaan. -- Tiedätkö, minusta tulee anarkisti,
vastoin tahtoani.

-- Ken ei siksi tulisi! -- Kun elämän ja kehityksen kulku on niin
kiihtynyt, että nyt suoritetaan maailmanhistoriallinen ajanjakso
kymmenessä vuodessa, niin kasvuvoimaisille käy yhä kiusallisemmaksi,
että heidät tukahuttaa vanhentunut hallitusmuoto, jolla ei ole
mitään käsitystä nykyajasta. Tavat muuttuvat, mutta vanhat lait
pysyvät voimassa; oikeuskäsitteet uudistuvat, mutta lakikirja pysyy
samana kuin se oli 1734 ja 1866. Meidän laskiessamme metreissä ja
kruunuissa, mittaavat vanhat kyynäräkepillä ja laskevat rahansa
rikseissä. Nämä epäsuhtaisuudet yhteiskuntarakennuksessa tekevät
elämän siinä kuin helvetiksi tai hourujenhuoneeksi. Tiedätkö mitä:
maa, jolla ei ole ollut vallankumoustaan, ei voi kasvaa. Katso
aateliskalenterista, niin huomaat tarvitsemmeko Tukholman verilöylyä,
Lindköpingin samanlaista ja Kaarle XI:nnen reduktsioonia. Oletko
Lundissa katsellut Lundagårdia? Siellä ei viihdy yksikään nuori puu,
sillä vanhat ovat tiellä ja varjostavat; onttoja ja lahoja ne ovat,
ja huuhkajat asuvat niissä. Kaataa niitä ei saa! Miksi piru vie ei
saa?... Sinä päivänä kuin ne kaatuvat itsestään, muuttuu koko puisto
hiekka-aavikoksi, ja miespolvia saa varrota, ennenkuin uusia kasvaa
sijaan. Ei, harventaa pitää ja uudistaa!

-- Tahtoisitko seisoa mestauslavan ääressä?

-- Minäkö? Kernaasti! Olen tottunut näkemään viattomien kärsimyksiä
leikkauksissa; ja minä seisoisin pään puolella ja sanoisin heille
lohduttavan sanan viime hetkellä annettuani heille kloroformia.
Minä olen villi, minä, vaikkakin olen merkitty henkikirjoihin
ruotsalaiseksi; ja minä luulen, että tulevaisuus on villien.
Tiedäthän, että kaikki sivistyneet kansakunnat kuolevat; sivistys,
hupsuttelu, eläinsuojelus ja kansantieteelliset museot tappavat
heidät. Ken kääntyy taakse tunkioitaan katsomaan, hän on kuolemalla
kuoleva. Niin tekee nyt kansa tähystellessään taakseen Lützeniä
ja Narvaa, Kustaa kolmatta ja Ruotsin akatemiaa, kaakinpuita ja
kellotapuleita, vemmelpuita ja raintoja; he kääntyvät vain ympäri,
osoittavat sontakokkareita ja sanovat: Kas tämän me olemme tehneet!
-- Niin, ja elleivät he ole pian tyhjentäneet itseään, niin ei meillä
ole milloinkaan tilaisuutta tehdä _omaa_ tarvettamme!

-- Oletko joutunut takaisin aikaisemmalle kannallesi kaiken
suunnattomasta roskaisuudesta?

-- Kun väsyn, niin tuntuu minusta kaikki roskalta; mutta kylliksi
nukuttuani olen jälleen valmis tanssimaan suurta tuntematonta kohti!

       *       *       *       *       *

He kulkivat katuja edestakaisin.

-- Katsopas, puuttui tohtori jälleen puheeseen; nykyinen asiain tila
on sietämättömämpi minulle ja minun ikäisilleni, jotka kasvoimme
60-luvulla siinä uskossa, että yksinvalta oli laitonta, anastettua;
että ruhtinas oli kansan luonnollinen vihollinen, ja että se,
ken tahtoi olla Brutus, ansaitsi suuren riemusaaton. Kuulimmehan
vapaudenlaulajien sellaisten kuin Talis Qvalisen ja Snoilskyn
lauluissaan ylistävän tasavaltaa korkeimmaksi hyväksi. Tämä aiheutti
sen, että me tasavaltalaiset odottelimme uutta Jerusalemia, ja 1866
luulimme sen tulleen. Mutta se ei tullut. Ja kun tämä sinua kohtasi,
niin me suistuimme takaisin 40-luvulle. Minusta tuntuu, että tänään
löyhkää Kaarle Juhanalle, Crusenstolpelle ja Anders Lindebergille,
mutta enin Kaarle-Juhanalle. Tällä viimeksi mainitulla tarkoitan
kaikkea tympeää: lakkauttamisvaltaa ja kaupungintaloa, Vaxholman
linnoitusta ja suurleiriä; sanalla sanoen: ennen minua ollut oli
tuhkana ja tomuna, jossa me jo kasvoimme; se kaivettiin ylös ja
löyhkää nyt. No, mutta pelkäätkö vankilaa?

-- En! Päinvastoin! Se on oleva minulle lepoaika, jolloin tahdon
kasvattaa uudelleen itseni.

-- Niin, leikin asia se ei ole; olen istunut kuusi vuorokautta
sotilaslääkärinä, ja aivoni olivat pakahtua liikatuotannosta.

-- Mitä sitten olit tehnyt?

-- Olin vastustanut asevelvollisten laitonta kohtelua. Lääkärit
käyttivät miehistöä idioottimaisiin kokeisiin, kuten mahalaukun
suuruuden mittaamiseen, jonka jokainen oppikirja sanoo vetävän
kolme litraa. Senvuoksi heidän piti nieleskellä letkuja, ja kun
he eivät voineet tai eivät tahtoneet, niin heitä rangaistiin
tottelemattomuudesta. Mitä sanot siitä? No niin, aloin puolustaa
noita sorrettuja, ja sain kuusi päivää vankeutta. Sellainen on
Ruotsi, maa, joka minun nuoruudessani oli lailla rakennettava. --
Tuo uusi armeija merkitsee pientä piiritystilaa! Perustuslaillinen
yksinvalta, suojanaan pretoriaanikaarti, joka määrää korkeimman
tahdon. Mielivaltaa, puolueellisuutta, laittomuutta, siinä kaikki. --

He kävelivät vielä puoli tuntia, äänettöminä, odottaen kellonlyöntiä,
jolloin jäähyväisjuhla oli alkava.

Silloin ilmestyi takaapäin äkkiä jättiläinen heidän eteensä, ja
lempeällä, osanottavalla äänellä lausui pastori Alroth:

-- Miksis olette niin murheelliset?

Pastori oli näet matkustanut kaupunkiin tervehtimään sisarenpoikaansa
Holgeria ja osoittamaan hänelle osanottoaan. Tosin hän oli
lainkuuliainen alammainen, mutta, kuten papisto yleensä, ei hänkään
voinut sietää sitä, että luterilaisen kirkon päämies oli amiraali.
Uskonpuhdistuksen seurauksena oli ollut se, että maan isästä oli
tullut kirkon korkein piispa; ja maallinen paavi arkkipiispan
yläpuolella muistutti hieman kaartinrykmentin pappisvaltaa, jossa
eversti oli kuitenkin aina vain alapäällikkö. Holgerin huomautus
tämän vanhan muodottomuuden johdosta oli miellyttänyt pastoria, ja
senvuoksi hän säteili ystävällisyyttä heidän vaeltaessaan Götalaisiin
huoneisiin.

Vanha kaarti oli koolla; konsuli Levi, arkkitehti Kurt, joka muutoin
kulki omia teitään, pysyen syrjässä; Sellén, joka harvoin näyttäytyi
ja oli usein matkoilla.

Mieliala oli painostava. He olivat viimein vakiutuneet, ja
poikavuodet olivat ohi. Nyt heidän piti kärsimyksellä vahvistaa
oppinsa ja valittamatta kestää seuraukset.

-- Missä on Lundell, professori? kysyi tohtori, jonka piti saada
syntipukki.

-- Hän ei tule, vastasi Sellén. Hän on ritarikunnan-tähden ritari
eikä voi kärsiä majesteettirikoksia.

-- Siinä näette, mitä ritarikunnan-tähti on! Vastamerkki siitä, että
on antanut päällysvaatteensa, myönyt nahkansa! Se ei ole niin viaton
kuin sanotaan! kiivasteli tohtori.

Pastori vei Holgerin erikseen ikkunanpieleen:

-- Terveisiä isältäsi!

-- Mitä hän tekee, miten elää?

-- Hän on jälleen kotona lasten luona, mutta ei ole entisellään. Tuo
ansaitsematon paha maine, johon hän oli joutunut, ja nuo hirvittävät
epäluulot, jotka syntyivät äitisi kuoleman johdosta, tuntuvat
ahdistavan häntä, niin että hän luulottelee olevansa syyllinen.

-- Tapaus ei ole ollenkaan odottamaton, vastasi Holger. Siihen aikaan
kun luin lehtien hävyttömyyksiä itsestäni, aloin lopulta vähin uskoa,
että olin tuo lurjus, joksi minut kuvattiin. -- No, kuinkas Anders
veli voi Långvikissa?

-- Etkö sitä tiedä? -- Hänhän matkustaa Amerikaan vuokra-ajan
loputtua.

-- Amerikaan? Uuteen Ruotsiin? -- Niin; siellä kai kohtaamme kaikki
kerran toisemme.

Booli oli valmis, ja tohtori kutsui:

-- Niin, ystävät hyvät, hän aloitti. Tässä huoneessa me juhlimme
Ranskan vallankumousta 80-luvun viimeisenä vuotena. Veli Alroth ei
tosin ollut silloin mukana, sillä hän ei ole vallankumouksellinen,
ja hänen läsnäolonsa tänään aiheuttavat omat yksityiset syyt, joita
meidän on kunnioitettava. Ovet musiikkisaleihin ovat myöskin hänen
vuokseen kiinni, mutta hän sallii meidän kyllä raottaa hetkeksi
niitä, kun minä annan soittaa päivän kunniaksi Marseljeesin.

Pastori nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta tuntien kuitenkin
jonkinlaista pelkoa.

-- Sen, mitä meillä on sanottavaa Holgerille tänä iltana, jatkoi
tohtori, sen hän tietää ennestään; me emme ylistä hänen tekoaan
emmekä valita hänen kohtaloaan, sillä soturi täyttää velvollisuutensa
palkkaa tai kiitosta pyytämättä.

-- Ei vain politiikkaa! kuiskasi Holger pappiin katsellen, jonka
tunteita hän sääli, kaikesta huolimatta.

-- Ei, politiikkaa ei, hiukan vain musiikkia mieltemme rohkaisuksi.

Hän viittasi vahtimestarille, joka aukaisi peräovet salonkeihin,
ja astui parvekkeelle, josta antoi lautasliinalla viittauksen
soittokunnalle. Syntyi äänettömyys. Ja sen jälkeen orkesteri viritti
laulun: "Ur svenska hjärtans djup".

Alhaalta kuului tuolien ja pöytien melua yleisön noustessa
seisaalleen ja yhdellä kertaa yhtyessä lauluun.

-- Sana sanasta, pojat! sanoi tohtori.

Pastori ei käsittänyt asiain yhteyttä, vaan luuli kaikkea pilaksi,
niin että häntä ei liikuttanut se vastaisku, joka painoi toisten
mieliä. Ja hän rupesi juttelemaan kaiken maailman asioista,
vähäpätöisistä pikkuseikoista, joita toiset kuuntelivat miettien omia
äänettömiä mietteitään.

Illallinen syötiin kaikessa kiireessä, ja hajaannuttiin pian, sillä
tuo kirjava melu alhaalla salissa tuntui uhkaavalta, tukahuttavalta.

Tohtori ja veljenpoika läksivät kahden hotelliin, sillä Holger ei
tahtonut enää nähdä kotiaan ennen vankilasta pääsyään.

-- Vähemmistönä tänään, enemmistönä huomenna! puhui tohtori. Kokemus
on sitäpaitsi opettanut, että se, ken metsässä vaeltaessaan on
luullut kulkeneensa harhaan, joutuu äkkiä matkan määrään. Ranskan
vallankumous saattoi syttyä vain Ludvig XV:nnen hallituksen jälestä.
Sen parempi, mitä huonompaa. Sitäpaitsi tämä on vain lepoaikaa;
hihnaa hellitetään ja ruokahalu palaa jälleen, käännyttäessä tuuli
on puhaltava purjeita vastaan, ja sinä olet näkevä, että vene kohta
muuttaa suuntaansa. Minusta tuntuu kuin kuljettaisiin lausumassa
jäähyväisiä kaikelle vanhalle, josta kohta on erottava; kaikki käy
silloin niin rakkaaksi, jota on pitänyt vähemmässä arvossa. Uusi
vuosisata saapuu uusine sukupolvilleen, ja uusine ajatuksineen,
ja silloin on kaikki tämä kuihtunut itsestään. Ryömi nyt, Holger,
koteloosi. Palaa jälleen siivekkäänä, niin lähdemme lentoon! -- Ja
nyt! Terve mieheen! Ja hyvää yötä.

He erosivat, tuskaa tuntematta, ilman suuria sanoja, mutta
totisempina kuin milloinkaan ennen.



VIIDESTOISTA LUKU

Oopperakellarissa


Oli kulunut jälleen pari vuotta. Tohtori Borg ja toimittaja Holger
istuivat eräänä iltapäivänä uudessa Oopperakellarissa. Holger Borg
ei ollut entisellään; nuo kolme vankeudessa viettämäänsä kuukautta
olivat vaikuttaneet kummasti häneen. Oli tapahtunut jotakin, josta
hän ei tahtonut puhua; ja hänen kasvonsa olivat jäykistyneet niin,
että hän ei vainut hymyillä; hänessä oli sisällisesti jotakin
jäätynyttä, ja jokin hermo näytti häneltä katkenneen. Mutta
virkeissä edistyspyrkimyksissään hän pysyi: ero oli kuitenkin
havaittavissa siinä tavassa, jolla hän nyt kohteli uskonnollisia
ihmisiä. Hän ei pilkannut enää, ei herjannut myöskään, hänen
iloinen uskonsa maailmankoneistoon, jolla ei ollut koneenkäyttäjää,
oli haihtunut, eikä hän voinut selittää enää ihmisten kohtaloita
eläintieteen avulla.

Vuosi oli sama, jolloin maailmassa alkoi kummitella. Nähtiin merkkejä
ja ihmeitä, salaperäisiä kuolemantapauksia, kaukoaavistuksia,
ennustuksia. Ja rintaman-muutoksia tapahtui: uskovaiset kävivät
uskottomiksi, ja valistusopin miehistä tuli uskovaisia. Itse tiede
meni päin mäntyyn: Kockin miljoona-lymfa ei pitänyt paikkaansa; ei
keksintöjä eikä edistystä, kähnimistä vain; mutta silloin saapui
viesti Amerikasta, että hopeasta ja kuparista tehtiin kultaa, ja että
oli muodostettu yhtiö, jonka suojana olivat nuo suuret nimet Edison
ja Tezla. Tätenhän kemia oli lopussa ja alkemia tuli sen sijaan.

Kerrottiin, että Parisissa oltiin panemassa vireille noitajuttuja;
kääntymisiä katolilaisuuteen huomattiin; kaunotaiteet olivat
hyljänneet naturalismin ja kallistuivat mystillisyyteen kuten
kirjallisuuskin. Maailmassa kiehui ja kävi, mikä ennusti uutta.

Ystävät istuivat juuri ja laskivat tulevaisuuden mahdollisuuksia, kun
Holgerin katse sattui noihin kuuluisiin kattomaalauksiin:

-- En voi nähdä mitään siveetöntä noissa; tuollaisia taulujahan on
museo ja Tukholman linna täynnä.

-- Niin, mutta mainiointa oli nähdä, miten tuo suuri
Faustin-kääntäjä, joka oli siveydenharrastaja ja antinaturalisti
84-luvulla, nyt esiintyi alastomuuden puoltajana ja sellaisella
tarmolla, jota häneltä oli turhaan varrottu oikeaan aikaan.

-- Hän on nyt kuollut, ja haudataan huomenna. Onpa mieltäkiinnittävää
nähdä.

Samassa tuli iltalehti. Holgerin täytyi vilkaista siihen.

Tohtori kuuli ähkinää ja puhkinaa, ja huomasi, että Holger kävi nolon
näköiseksi.

-- Oletko hävinnyt jotakin? hän kysyi. Lehti kahisi lukijan kädessä,
ja hän pudotti sen pöydälle.

-- Mitä on tapahtunut?

-- Lue!

Tohtori luki; luki ja paisui, luki ja kirkastui.

Hän luki, että Ruotsin naisvapautumisen ylimmäinen papitar oli
heittänyt hiiteen koko moskan havaittuaan sen hassutukseksi. Ja hän
kehoitti sukupuoltaan ja äitejä työskentelemään sen hyväksi, että
nainen kehittyisi naiseksi, äidiksi ja puolisoksi.

-- Vihdoinkin! huudahti tohtori. Pannukakku siitä tuli ja pannukakku
se oli senvuoksi, että se lähti väärästä edellytyksestä. Mutta
ajattele, kuinka paljon työtä, kuinka paljon vihaa, kuinka paljon
p--aa tähän on tuhlattu. Hehän tahtoivat surmata Falkin, kun tämä ei
voinut käsittää tuon hulluuden hienouksia. Jos olisin uskovainen,
niin uhraisin hekatombin jumalille!

Holger ei voinut yhtyä iloon, sillä hän tunsi kadottaneensa
uskontonsa, uskon naiseen! Eikä hänellä ollut voimia tunnustaakseen
erehtyneensä. Hän suuttui tapansa mukaan, ja hänen jälleen
toinnuttuaan nousivat hänen harjaksensa.

-- Siksi:, että hän on väsynyt...

-- Vai niin? Puhummeko muusta! Miten Ester ja Max voivat?

-- Varmaankin he ovat hyviä ystäviä, mutta avioliitto lykkäytyi, kun
papit eivät tahtoneet kuuluttaa.

-- Ja minkä vuoksi on kuulutettava, että kaksi ihmistä aikoo
rakastaa! Salaisin, jonka luonnollinen tunne vaatii peitettäväksi,
asetetaan näytteille! Minusta se on kyynillistä! Mutta pelätään
kaksinnaimista. Sitä pelätään, mutta tunnetut kaksinnaimiset
ja moniavioisuudet tunnetuissa _avioliitoissa_, ne ovat
rankaisemattomia, ovat tulleet tavaksi. Nainen ottaa nykyään
miehen saadakseen vain kaitsijan ja laillisen suojelijan -- piru
tässä ruvetkoon irstaitten naisten syöttinä olemaan. Ja kun te
vapautitte naisen naisellisuudesta ja häveliäisyydestä, tuli hänestä
kokotti. Te juuri olette pilanneet sukupuolen ja avioliiton, ja
juuri nuo miehekkäät naiset ovat turmelleet miesten vaistot niin,
että heistä on tullut perversejä. Sellainen oli Kreikan loppu!
Aspasioihin, ystävättäriin ja sodomiitteihin he joutuivat. Luulen,
että lähestymme loppua! Olen, kuten tiedät, monta kertaa etsinyt
puolisoa, perheenemäntää ja äitiä, mutta löytänyt vain kokotin.
Kiimaa ja vihaa, sitä minä löysin. Etsin rakkaudelleni -- anteeksi
lausumatapa -- vastarakkautta, mutta kohtasin pelkkää vihaa; vihaa
miestä kohtaan, joka näyttää muodostavan naisen niin sanotun
rakkauden. Häväistä miestä, siinä naisen ihanne. Sinä tiedät sen! --
Annat hänelle miehuudenvoimasi, ja tällä voimalla, sinun voimallasi,
hän hallitsee sinua. Ja hän vaikuttaa kuin induktsioonikone; tekee
virranvoimasi moninkertaiseksi ja kääntää virran sinua vastaan. Mutta
sitä et ole milloinkaan ymmärtänyt! Katsohan aarrettasi, miten hän
kutistuu joka kerran, kun sinä katkaiset virran! Itsesi alle sinä
aina alistut hänen tahtoonsa alistuessasi! -- Katsohan vain, miten
nuo ihailemasi "suuret naiset" syntyvät. Ensin he etsivät voimakkaita
miehiä, kuuluisia, suggestiivisia; saatuaan akkumulaattoreihinsa
voimaa, alkavat he itse leikkiä patteria ja synnyttää virtoja,
jotka kuitenkin ovat vain toisarvoisia. -- Kun kaikki on valmiina,
tulevat he ottamaan; kun taistelutantereet ovat täynnä kuolleita
ja haavoitettuja, silloin saapuvat luittenkerääjät; ja aina on
laumoittain heikkoja miehiä, jotka kunnioittavat tunkionpenkojattaria
kuningattarina; sinä tunnet nuo miehet, jotka aina tähtäävät potkun
miesten haaroihin...

-- Niin, mutta sinä olet naistenvihaaja!

-- Kun ajattelen tarkoin, niin minun on ehkä vastattava myöntävästi.
Minähän vihaan kaikkea vihollismielistä, ja koskapa vihaan naista,
niin hän on vihollinen. Ja jos hän on vihollinen, niin hän vihaa
miestä. Totta lienee, että sukupuolet vihaavat toisiaan, ja tämä
viha on kyllä vieroitusvoimaa kahden vastakkaisen välillä, joka
rakkaudessa vaihtuu vetovoimaksi. Voit yhtä hyvin sanoa kaikkia
naisia miehenvihaajiksi kuin minua naisenvihaajaksi. Ajoittaisia
virtoja! Siinä rakkaus! -- Mutta nainen on aina vaikuttanut
terveellä vetovoimalla minuun, siksi en voi hyvällä omallatunnolla
tunnustaa mitään erikoista naisvihaa, johon yksin olisin syyllinen!
Päinvastoin, olen aina tuntenut elämän autiuden, ellei lähellä ole
ollut äidin helman lämpöä, mutta teidän turmeltuanne naiset, on
mahdoton enää sietää tätä elämää. Te sanotte, että en voi säilyttää
heitä, minä vastaan, etten ole tahtonut säilyttää mätää lihaa
talossa. -- Kas tuossahan on Kurt! Tunnetko sitten hänen avionsa? Se
oli mainio! Usko pois!

Arkkitehti tuli sisään seurassaan silmälaseja käyttävä mies, joka oli
epämääräisen näköinen. Veli nyökkäsi ja painui seuroineen erääseen
salin nurkkaan.

-- Niin, mitenkä on hänen avioliittonsa laita? kysyi Holger. Kaikki
siinä oli niin salaperäistä; onko se lopussa?

-- Lopussa? Toivottavasti! Näin hän sai omansa! Hänet laahattiin
erääseen lapsettomaan perheeseen, ja juuri sillä hetkellä, kun
puolisot olivat kyllästyneet toisiinsa. Hänestä tuli molempien
ystävä; he riippuivat hänessä ja kuljettivat häntä mukanaan
haihduttaakseen ikävystymistä. Luonnollisesti hän ja rouva
rakastuivat toisiinsa; mies vei tietämättään heidät yhteen; ja
eräänä kauniina päivänä, ollakseen rehellisiä, he ilmoittivat
miehelle tunteensa, jonka jälkeen rouva matkusti Parisiin saadakseen
avioeron. Kurt odotti, ja jonkun ajan kuluttua hänen piti palata
takaisin. Kurt kun oli kärsimätön, matkusti hän Söderteljeen rouvaa
vastaan. Juna pysähtyi; Kurt puikkelehti vaunujen läpi löytääkseen
morsiamen, joka ei aavistanut mitään. Vihdoin hän joutui erääseen
tupakkavaunuun. Siellä makasi hänen lemmittynsä, pää erään vieraan
herran polvella, ja tupakoi. Kurt ei hämmentynyt; nosti lakkiaan,
pyysi anteeksi, eikä ollut tuntevinaan naista. Mutta päästyään
viereiseen vaunuun, oli nainen hänen kintereillään, ja kohta hänen
kaulassaan; itkien, vannoen hän vakuutti, ettei se merkinnyt mitään:
vain ystävä, joka oli tarjonnut hänelle suojelusta matkalla. Kurt
kun itse oli rehellinen ja uskollinen, luuli naista samanlaiseksi.
Senvuoksi nainen pitää miestä tuhmana! nyt sen tiedät! No niin,
ystävä esitettiin, ja oli hän kyllin hienotunteinen hävitäkseen
ensimmäisenä iltana. Mutta seuraavana ehtoona syötiin yhdessä
illallista sukulaisten kanssa, ja ystävä oli mukana. Siellä ystävä
ja morsian vaihtoivat keskenään tuttavallisia sanoja ja silmäyksiä,
niin sydämellisiä, että Kurt menetti viimein malttinsa, pani toimeen
kohtauksen ja viskasi lautaset lattialle. Aivan äkkiä hän huomasi
näyttelevänsä naurettavan aviomiehen osaa, mutta meni kuitenkin
nopeasti naimisiin. Nyt he istuivat ikävissään, aivan kuin rouva ja
tämän mies ennen. Miten kummallista! -- Hänen elämänsä piti näet olla
vain alituista menoa. Kurtin täytyi myötäänsä kuljettaa häntä ulkona.
Silloin hän vasta eli, kun sai kapakassa herrojen katseet kääntymään
puoleensa, ja silloin hän nautti nähdessään miehen kärsivän. Koko
hänen olemassaolonsa riippui siitä, että mies kärsi. Ja hänen täytyi
näytellä onnellista aviomiestä, kuten kaikkien, jotka ovat naimisissa
eronneiden kanssa. Hänen piti olla elävä todistuskappale siitä,
että entinen mies "ei voinut tehdä vaimoa onnelliseksi". Ja entisen
musertamiseksi piti näiden saada lapsia. Kurt näet pitää itseään
tässä suhteessa oikein aika poikana! Mutta katso, lapsia ei tullut.
-- Siis: ei hänkään! -- Nyt vaimon alituiset soimaukset muuttivat
hänen elämänsä helvetiksi. -- "Nykyään ei ole enää olemassa miehiä",
virkkoi vaimo. -- Hänen oma vikansa se ei tietysti mitenkään voinut
olla.

Mitä Kurt teki? Niin, mitä oli hänen tehtävä? Hän hankki itselleen
suhteen, ja lapsen. Hänenhän täytyi pelastaa miehenkunniansa. -- Syy
oli selvästi rouvan. Mutta Kurt sai kantaa kuitenkin koko häpeän.
"Hän oli vietellyt toisen miehen vaimon, ja hylkäsi sitten tämän".
-- Mutta Kurt ei ollut vietellyt häntä! Ei siitä apua! "Hän oli
vietellyt toisen miehen rouvan!" Siitä ei välitetty mitään, että
se oli juuri rouva, joka oli lähtenyt tiehensä. No niin, nyt on
Kurt vapaa, mutta oletko kuullut kummempaa, että hänen ajatuksensa
askartelevat vielä tänäkin päivänä tuossa vaunussa olleessa
ystävässä. Hän on kysynyt varmaan kaikilta tuttaviltaan, uskovatko
he, että se merkitsi mitään. -- Niin, sotkuista on nykyään!

Samassa astui saliin suuri lihava herra, nainen ja kolme lasta.

Nainen oli erittäin hyvinvoivan näköinen, ja oli hänellä harteitten
yllä melkein liian pieni pää.

Tohtori katsoi hetken seuraa, säpsähti, kääntyi ikkunaan päin ja
varjosti kädellä silmiään, kasvoillaan naurun ja, itkun sekainen
ilme. Annettuaan seuran kulkea ohi, puhui hän hullunkurisen
mahtipontisesta:

-- Siinä meni ensimmäinen vaimoni toisen miehensä kanssa (tai
kolmannen, ken tietää?). Tuo hupakko, joka vastanaineena sanoi
elävänsä nunnan elämää, ja hupsutteli lapsen tullessa, ettei
käsittänyt, mistä se tuli. Tämä kylmäverinen veitikka pakoitti
idioottimaisella puheellaan minut eroamaan ja menemään uusiin
naimisiin. Katsopas, Holger, hänen suutaan, ja varo lapsensuita. --
Ja hän oli ensimmäinen rakkauteni! -- Luulen toisinaan, ettei se
ollut tuhmuutta, vaan ilkeyttä. Hän oli minulle mustasukkainen siitä,
että olin saanut hänet. Kunnia oli liian suuri, ja senvuoksi se oli
minulta riistettävä! -- Hän oli suurin nauta, mitä olen tuntenut,
senvuoksi kaikki viholliseni tekivät hänestä korkeimman olennon; he
sanoivat, että olin saanut kaikki häneltä, vieläpä lääketieteellisen
sivistyksenikin. Tuon pikku suun jokainen sana oli niin ilkeä, että
aioin kerran lyödä naulan hänen kielensä läpi. Toivon, että hän on
saanut selkäänsä tuolta mörökölliltään, minun syyni. -- Niin, Holger,
sellaista on elämä, eikä se ole minun syyni.



KUUDESTOISTA LUKU

Kuolleiden valtakunnassa


Ester Borg kulki kirkon edustalla ja näki, että se oli auki. Siellä
sisällä oli kaunista, ja alttari oli vihrein köynnöksin koristettu.
Kuusenhavuja oli siroitettu edustalle, oli siis odotettavissa
hautajaiset. Kansaa tulvi, ja väkijoukossa hän näki kreivi Maxin,
jonka kanssa ei ollut seurustellut kuuteen kuukauteen. Ester näki
hänet, mutta hän se ei ollut, vaan joku hänen näköisensä. Tätä hän
sanoi "näkemiseksi", ja silloin hän tiesi Maxin pian saapuvan. Hän
meni sisälle odottamaan. Hänen ja kreivin välit olivat särkyneet
sillä kertaa, ja he olivat päättäneet erota; mutta olivat kärsineet
erosta niin, että solmivat jälleen liiton. Senjälkeen he olivat
kärsineet toistensa läheisyydestä ja eronneet taas; ja sitä menoa oli
jatkunut vuosikausia.

Ester nousi oikeanpuoliselle lehterille, hän ei tiennyt minkä vuoksi,
mutta tunsi, että tulisi viihtymään siellä. Sen näköinen lehteri
vaan oli; lähellä holvia, korkealla väkijoukon yläpuolella, ja niin
turvallinen.

Hetken kuluttua kreivi todellakin saapui, ja lähestyi levollisesti
Esteriä, ikäänkuin olisi ennakolta määrännyt kohtauksen hänen
kanssaan.

-- Oletko varronnut kauan? kysyi hän hillityllä äänellään.

-- Kuusi kuukautta, kuten tiedät, vastasi Ester mutta oletko nähnyt
minut tänään?

-- Olen, äsken juuri raitiovaunussa; ja minä katsoin sinua silmiin
niin, että luulin puhelevani kanssasi.

-- On "tapahtunut" paljon viime näkemästä?

-- Niinpä niin, ja minä luulin, että välimme olisivat olleet lopussa.

-- Kuinka niin?

-- Kaikki pikku esineet, jotka olen saanut sinulta, ovat särkyneet
salaperäisellä tavalla. Mutta tämä on vanha havainto.

-- Todellakin! Nyt muistuu mieleeni joukko tapauksia, mutta
luulin niitä vain sattumaksi. Sain kerran isoäidiltäni silmälasit
meidän ollessamme vielä hyviä ystäviä. Ne olivat tahkotusta
vuorikristallista ja erinomaiset ruumiinavauksissa, oikeat
ihmekapineet, joita vaalin kuin silmäterääni. Eräänä päivänä
särjin suhteeni eukon kanssa, ja hän suuttui minuun. Seuraavassa
ruumiinavauksessa tapahtui sitten, että lasit putosivat niistä ilman
syytä. Luulin, että ne olivat ihan yksinkertaisesti rikki; lähetin ne
korjattavaksi. Mutta eipäs, ne yhä vain kieltäytyivät palvelemasta;
joutuivat erääseen laatikkoon ja katosivat.

-- Mitä sanotkaan! Ihmeellistä, että se, mikä koskee silmiä, on
kaikkein arinta. Sain eräältä ystävältä kaksoiskiikarin; se sopi
aivan minun silmilleni, ja minä nautin sen käyttämisestä. Ystävästä
ja minusta tuli vihamiehet. Tiedät, että sellaista sattuu, ilman
näkyväistä syytä; tuntuu siltä kuin ei saisi olla sovinnossa. No
niin, kun minun piti käyttää seuraavalla kerralla kiikaria, niin en
nähnyt selvästi. Väli oli liian lyhyt, ja minä näin kaksi kuvaa. Ei
minun tarvinne mainita sinulle, ettei väli ollut lyhentynyt eikä
silmien etäisyys kasvanut! Se oli ihme, jollaisia tapahtuu joka
päivä, ja joita huonot havainnontekijät eivät huomaa. Entäs sitten
selitys? Vihan sielullinen voima lienee suurempi kuin uskommekaan.
Muutoin on kivi sinun antamastasi sormuksesta pudonnut -- eikä sitä
voi korjata, ei voi. Samoin on nimileiman laita! Tahdotko nyt erota
minusta?

-- Sinähän tiedät, että me molemmat tahdomme, mutta emme voi. Olen
päivät päästään niin läheisessä yhteydessä kanssasi, että tuskin
kaipaan läsnäoloasi, ja minä pidän enemmän siitä, sillä tavatessa
me käymme eripuraisiksi. Tuntuu siltä kuin ruumiimme eivät kärsisi
toisiaan.

-- Niin, siltä tuntuu. Mutta sinun _aurasi_ seuraa minua, ja etäältä
tunnen mielialasi minua kohtaan kolmena eri tuoksuna, joista kaksi
on minulle erittäin mieluista. Ensimmäinen on kuin suitsutus, ja
se voi käydä niin sakeaksi, että se vaikuttaa kuin noituus ja
hulluus, viimeinen on tuoreen hedelmän kaltainen. Järjestyksessä
toinen on tukahuttava kuin saippuan haju ja vaikuttaa aistillisen
epäystävällisesti. Mutta läheisyydessäsi en tunne milloinkaan näitä
enkä muitakaan tuoksuja; siis eivät ne ole mitään hajuaistimuksia
aineellisessa merkityksessä, vaan tuntuvat jonkin tulkinnalta. Enkä
tunne milloinkaan poissa ollessani olevani epäsovussa kanssasi;
kun eroamme riideltyämme, jolloin vihani on niin suunnaton, etten
saa sanaakaan suustani, niin, heti lähdettyäsi viha häipyy ja
hiljainen ihana rauha leviää mieleen, jossa olen niin läheisessä
suhteessa kanssasi kuin haluan. Puheeni, ajatukseni, kirjoitukseni,
kaikki omistan sinulle; ja kun hyväksyt ne, voin tuntea makusi
suussani, ja silloin suitsutuksesi käy lievitykseksi. Päästäkseni
sinusta vapaaksi, etsin toisinaan seuraa, mutta alan pelätä
ihmisiä, he loukkaavat minua läsnäolollaan, sotkevat kudoksemme,
ja minusta tuntuu kuin olisin uskoton sinulle. -- Niin, ystäväni,
maailmankaikkeudessa _on_ arvoituksia; ja ihmiset hapuilevat, eivät
sokeina, sillä he näkevät, mutta eivät ymmärrä. -- Ken sinä olet, ken
minä, sitä emme tiedä! Mutta yhtyessämme minusta tuntui kuin olisin
syleillyt ruumista, joka ei ollut sinun, vaan jonkun toisen... en
tahdo sanoa kenen.

-- Ja minusta tuntui kuin sinä, sinä olisit ollut isäni, niin että
minua hävetti ja inhoitti! Mitä tuo peljättävä, salaperäinen on,
johon olemme joutuneet?

-- Nyt vasta ehkä ihmiskunta pääsee noiden ratkaisemattomien
arvoitusten perille. Ainakin saa aavistuksen niistä! Olet kai usein
huomannut minun tullessani luoksesi, että synkistyin ja kävin
sanattomaksi. Sanoit sitä huonoksi tuuleksi. Ei, ystäväni, saavuin
riemusta säteillen ja valmiina seurustelemaan kanssasi tuntikausia.
Mutta sinä katsoit vieraasti minuun, huoneesi oli niin myrkyllinen,
että olin tukehtua; tiesin vain, että minun täytyi päästä pois. --
Ja kun sitten olit minulle vihainen, niin en voinut vastata enkä
puolustautua. Uskon sitäpaitsi, ettei ole olemassa kahta ihmistä,
jotka ymmärtävät toisensa. Toinen antaa sanalle toisen arvon kuin
toinen, ja kuinka toinen voisi sitäpaitsi ymmärtää toista, kun
itsekään ei ymmärrä itseään? Äänettömyydessä ymmärrän sinut parhaiten
ja kaukana luotasi; silloin olet minua lähinnä, silloin ei synny
väärinymmärryksiä.

-- Minun ei tarvitse kertoa sinulle elämääni viime näkemästä, sillä
sinä tunnet sen...

-- Niin, minä tunnen sen; sinä kaipaat pois tuosta epävapaudesta,
sillä niin on meidän laitamme; jokainen rakkaussuhde merkitsee
epävapautta ja on senvuoksi kiduttava...

Samassa laskeutui kaksi raskasta kättä ystävällisesti heidän
harteilleen, ja tohtori Borg istuutui heidän taakseen.

-- Hyvää päivää, lapset, oletteko tekin tulleet tänne katselemaan
tuota ilveilyä. Kristuksen seuraajat hautaavat Antikristuksen. Ruotsi
saa suuren runoilijan, joka ei ollut milloinkaan runoilija, koska hän
ei milloinkaan elänyt, hän valitti itse ettei ollut mitään kokenut,
eikä hänellä ollut mitään senvuoksi kerrottavaa. -- Hän käänsi
ensimmäisen osan, toista hän ei jaksanut! Se poika oli ruotsalainen.
Kaiken, jota hän oli sylkenyt, hän lopulta poimi maasta ja ripusti
rinnalleen, kaikki nuoruutensa ihanteet hän vaihtoi arvonimiin ja
arvoasemiin, ja tätä hölläluonteista, selkärangatonta otusta on jo
ylistetty lujaluonteiseksi, tarmokkaaksi mieheksi! Mehän elämme
humbuugin aikakaudessa.

-- Älä puhu pahaa kuolleista, kuiskasi kreivi Max, he voivat kostaa!

Nyt tuli saattojoukko sisään; ja Max kumartui Esterin puoleen
alentaen äänensä, jotta tohtori ei olisi kuullut hänen sanojaan.

-- Näetkö, tuolla kulkevat kuolleet! Nykyään elossa olevat
hengittävät oman aikansa ilmaa, elävät nykyisyydestä; nuo tuolla
alhaalla elävät 1850 elämää kuten vainajakin; he ovat syöneet
tuhkaa ja luita, senvuoksi he ovat tuhkankarvaisia; kaikki jo ennen
nautittu ja sulatettu, jäännökset, elottomat jätteet ovat heidän
ravintonaan; varjojen valtakuntaan he kuuluvat, ja elävään, kasvavaan
kaikkivaltaan uskomatta he tekevät itselleen savesta epäjumalan ja
panevat sen hopeajalkaiseen arkkuun; mutta vainaja ei ollut heidän;
ei tee mitään, sillä he tekevät tyhjästä; hän oli heidän aran,
verettömän jälkikaiku-aikansa lapsi, ja he tuntevat omansa; he ovat
aikanaan taistelleet häntä vastaan, he ovat voittaneet hänet, ja nyt
he kantavat ruumista riemusaatossa; taistelua Patrokloksen ruumiista,
Patrokloksen, joka makasi vuosisatoja toimetonna ja heräsi viimein,
jolloin itse Apollon löi hänet sokeudella ja Hektor hänet surmasi.

Tohtori Borg keskeytti tässä: -- Kuulkaahan! Nyt puhuu heidän
jättiläisneronsa, mies, joka ei ole koskaan tehnyt mitään, mutta tuli
entiseksi valtioneuvokseksi kolmenkymmenen seitsemän vuoden ikäisenä,
ei saanut milloinkaan mitään valmiiksi, paitsi muutamia keskeneräisiä
lentokirjasia. Lentokirjanen, dosenttikirjoitus, se oli ajan muoto.
-- Hän pelkää jälkimaailman arvostelua kuolleen elämäntyöstä, ja
senvuoksi hän vakuuttaa hänet sen tapaturman varalta. Kuulkaa!
-- Hänen, vainajan, ajatukset olivat niin valtavat, että vasta
tulevien vuosisatojen sukukunnat kykenevät käsittämään niitä! Sepä
vasta peto. -- Nyt tulee Kristuksen seuraaja, joka ei kainostele
istuutua antikristuksen valtaistuimelle. Sovinnollisuus on kaunista,
mutta kun se ostetaan maailmallisesta kunniasta ja maallisesta
kunnianosoituksesta, niin se on roskaa! -- Kuulkaahan, kuinka hän
tasoittelee uskonoppia, sovittelee sääntöjä -- -- -- ja nyt! Nyt
muuttui musta valkeaksi! -- Luonne! Lujaluonteinen! Luonteen lujuus!
Ja nyt: vapaamielinen, vapaa, -- miksi ei vapaa-ajattelija? -- Ei
kiitos!

Kreivi Max kääntyi Esterin puoleen.

-- Hän oli mukana tuomitsemassa Holgeria majesteettirikoksesta. Tämä
on merkillinen näytelmä! -- Nämä tuhkaihmiset muistuttavat lemuureja
ja toukkia, jotka tahtovat varastaa Faustin ruumiin! Muistatko? -- Ja
tuntuu siltä kuin Mefistofeles seisoisi alttarin takana ja kääntäisi
heidän silmänsä! He näkevät vainajassa kaikki ne ominaisuudet, joita
tällä ei ollut. Aivan kuin Auerbachin kellarissa:

    Falsch Gebild und Wort
    Verändern Sinn und Ort.

-- Puhutko Oopperakellarin kuvista? keskeytti tohtori, joka oli
kuullut väärin.

-- _He_ näkevät viinamäkiä ja rypäleitä! kuiskasi Max Esterille.

    Betrug war alles, Lug und Schein!

Mutta ylimmäinen pappi on minusta pahin; hän on sokeudessaan
kammottava; häntä on nähtävästi kohdannut "väkevä eksytys", niin että
hän luulee valhetta totuudeksi. Muistatko, että hän syytti Akselia
valheesta kuolinvuoteella, jolloin tämä puhui totta?

-- Niin, nyt Ruotsi sai yhden pyhimyksen lisää! lopetti tohtori
Borg. Hän oli ruotsalainen sielultaan ja sydämeltään, heidän
perikuvansa; diletantti, joka ei saanut mitään valmiiksi;
kuivakiskoinen ajattelija, joka filosofoi tyhjää; laulaja, jolla ei
ollut ääntä; kirkui äänensä ensimmäisestä bassosta tenoriksi; alkoi
vastustuspuolueen miehenä, päätti päivänsä Ruotsin Akatemiassa;
oli alussa espanjankärpänen, lopuksi valkea laastari. Barrabashan
se on, joka makaa hymyillen laatikossa; mutta pappi luulee häntä
ristiinnaulituksi! -- -- -- kuulkaa, miten hän suostuttelee
uskonkappaleita; mutta kuulkaa, kuinka kuudestoista tuoli narisee;
liukkaita sanoja kuin sokerivesi kynttilän valossa. He itkevät!
Aivankuin Voltaire'n kortinpelaajat, jotka itkivät Homeroksen
kuolemaa! Tiedätkö, että tuollainen jäte nimitti äskettäin vainajan
meidän Homerokseksemme, vaikka tämä ei ollut kirjoittanut Iliadia
eikä Odysseiaa; hänen elämänsä oli kyllä Odysseia siinä suhteessa,
että hän oli poissa niin kauan, ja hänen kotia tullessaan olivat
kosijat valloittaneet hänen talonsa. -- Toivotammeko rauhaa hänen
tomulleen onnitellen itseämme siitä, että yksi aikakausi hänen
hahmossaan on saanut kolme lapiollista multaa; aikakausi, joka oli
suuren vallankumouksen vihollinen; jonka kielteisenä ja vähemmän
kunniakkaana tehtävänä oli ehkäistä.

Tohtori läksi urkujen soiton alkaessa, sillä hän ei voinut kärsiä
sitä soittokonetta.

Ester ja Max jäivät paikoilleen.

-- Niin, virkkoi Max; kunnon tohtorimme katselee asioita 80-luvun
valossa, mutta unohtaa, että elämme nyt 90-luvulla. Hän ei ymmärrä
uutta aikaa, joka tekee tuloaan; hän ei ymmärrä meitä nuoria; sillä
jos hän olisi kuullut äskeisen keskustelumme, niin hän olisi sanonut
sitä -- niin, mikä tuo kaunis selittävä sana olikaan?

-- Hermostuneisuus!

-- Niin, sehän se oli! 80-luvulla sairastettiin vatsakatarria, joka
oli pelkkää tyhjää puhetta; nyt vaivaa hermostuneisuus ihmisiä.
Kullakin ajalla on omat vammansa, jotka näyttävät riippuvan
sielullisista muutoksista, aivankuin lasten selittämättömät sairaudet
kasvavassa iässä. "Hän kasvaa", sanotaan. Niin, me olemme kasvaneet,
ja olemme senvuoksi sairaita. Mitä on umpisuolentulehdus? Se lienee
eläimellisen elimen sairautta, joka on käynyt tarpeettomaksi ja
leikataan senvuoksi pois. Toivon, että kaikki eläimellinen voitaisiin
leikata pois; ja katsos, senvuoksi en tahdo kieltää, että tunsin
toisinaan myötätuntoa vainajaa kohtaan, jonka pieniin voimiin oli
yhtynyt hyvä tahto ja ylevä pyrkimys. Tohtorimme sitävastoin -- niin,
hän oli aikansa lapsi, mutta se aika on ohi, minulle hän on vieras
ja jo vainajien joukossa oleva. Hänen nuoruutensa ihanteet ovat
osaksi lakanneet olemasta ihanteita, siksi että ne ovat toteutuneet;
ja ihanteiden tulee olla edessäpäin. Mutta vaarallisinta tohtorissa
on se, että hän on käynyt jo ehkäisijäksi. Hän pelkää nuorisoa,
eikä tahdo kuulla puhuttavan uudesta. Hän on vetänyt rajaviivansa;
tähän saakka, mutta ei siitä yli. Sensijaan, että koettaisi selittää
jokapäiväisen elämän selittämättömiä seikkoja, hän sivuuttaa ne.
Hän, joka uskoo lainalaisuuteen ja järjestykseen, uskoo kuitenkin
sattumiin; sehän on ajatustavan heikkoutta, että samassa henkäyksessä
kieltää väitteensä. Hän, joka uskoo kehitykseen ja kasvamiseen,
tahtoo evätä sielunelämältämme mahdollisuuden kehittyä korkeampiin
kykyihin. Hän uskoo langattomaan sähkölennättimeen, mutta kieltää
sielun kyvyn asettua toistensa yhteyteen välimatkan päästä. Kunnon
tohtorimme on hieman yksinkertainen. Holger sitävastoin _voi_
kasvaa; hän näyttää tehneen muutamia havaintoja vankilassa, mutta ei
ilkeä puhua niistä, ja arkailee, että häntä hymähtäen sanottaisiin
mystikoksi; ja hän tietää sitäpaitsi, että hänen lehtensä kuolisi
sinä päivänä, jona hän koskettaisi sitä kieltä. -- -- --

Tiedät itse; en saa painetuksi sitä, mitä kirjoitan, sillä sitä
sanotaan hassutukseksi; ja minä saan varrota, kenties käydä
perikatoon matkalla...

Nyt läksi saattojoukko kirkosta.

-- On omituista nähdä, sanoi Ester, miten niin erilaiset puolueet
ovat yhtyneet kunnioittamaan vainajaa.

-- Niin, ystäväni, se voi merkitä sitä, että kaikkien mieliin on
painunut muisto Tuonpuoleisesta, ja että ylhäinen vetää luoksensa.
Voin lukea hänen elämänsä ristiriitaisuudet ja tehdä yhteenvedon
räikeistä ristiriitaisuuksista, mutta siihen vaaditaan kasvatusta ja
itsensä voittamista.

    Gerettet ist das edle Glied
    Der Geisterwelt vom Bösen;
    Wer immer strebend sich bemüht
    Den können wir erlösen.
    Und hat an ihm die Liebe gar
    Von oben Theil genommen,
    Begegnet ihm die selige Schaar
    Mit herzlichem Willkommen.

Mutta minä ymmärrän myöskin Mefistofeleen osan, oikeutetun osan.
"Herra" tulkitsee sen näin:

    Ich habe deines Gleichen nie gehasst.
    Von allen Geistern die verneinen,
    Ist mir der Schalk am wenigsten zur Last.

Kuuntele tarkasti nyt!

    Der Menschen Thätigkeit kann allzuleicht erschlaffen,
    Er liebt sich bald die unbedingte Ruh;
    Drum geb ich gern ihm den Gesellen zu,
    Der reizt und wirkt und muss als Teufel schaffen!

Siinä kieltäjän tehtävä, pahan oikeutus elämän taloudessa. Siinä
tohtorimme ekvatsiooni; vastustajan, vikojen löytäjän, joka hoitaa
tehtävänsä kuin mies, ja jota kipeästi kaivataan näinä aikoina,
jolloin sovinnon tehneet kilpailevat keskenäisessä imartelussa ja
ylistyksessä. -- Nyt meidän täytyy lähteä; kirkko suljetaan!

He läksivät, ja suuntasivat askeleensa kuin äänettömästä sopimuksesta
Saaria kohti. Heidän yhteiset vaelluksensa olivat heidän parhaita
hetkiään. Kulku samassa tahdissa pakoitti heidät astumaan rinnan ja
mukautumaan toinen toisensa mukaan; tästä syntyi molemminpuolisiin
myönnytyksiin perustuva sopusointu; ihmisten katseet saivat heidät
varomaan lähentelevää lähestymistä; ja kun uusia esineitä aina kiiti
ohi, vaihtuivat mielialat ja niiden mukana keskusteluaiheet:

Mutta kun he olivat uupuneet kävelystä, tahtoi Ester istua uudella
Oopperaterassilla. Hetken emmittyään Max seurasi häntä. Ja nyt he
istuivat kumpikin omalla puolellaan pöytää; lähenivät lähenemistään
toisiaan, ja katsoivat toisiaan silmiin.

-- Miten suoriudumme tästä, Ester? kysyi Max.

-- En tiedä! Toivon sitä, enkä toivo kuitenkaan.

Äkillinen halu puhua jostakin muusta valtasi molemmat; he tahtoivat
nähtävästi siirtää tuonnemmaksi tuon tuskallisen leikkauksen. Ester
silmäili ympärillään istuvia monia ihmisiä löytääkseen jonkun,
josta keksisi puheenaiheen, ja joka synnyttäisi mielikuvan jostakin
kaukaisesta. Tuolla istui eräs kapteeni tykkiväen univormussa,
ja tästä Ester sai heti tukikohdan pelastaakseen molemmat tuosta
alakuloisesta tunnelmasta.

-- Muistatko, hän aloitti, viime vuonna tuota ranskalaista tykkiväen
kapteenia, joka vietiin siirtovankeuteen syylliseksi todistettuna
vakoojana.

-- Muistan, vastasi Max hajamielisesti.

-- Nyt aletaan huhuilla, että hän oli viaton; mitä arvelet asiasta?

Max ei pitänyt tuollaisista käänteistä keskustelussa; hänestä ne
tuntuivat siltä kuin häntä olisi yritetty pettää, houkutella hänen
ajatuksiaan radoille, joille hän ei tahtonut. Hän vastasi kuitenkin
kohteliaisuuden vuoksi.

-- Olin siihen aikaan Parisissa, ja sain sen käsityksen, että hän oli
syyllinen, jota pidin sangen luonnollisena, kun mies oli syntyään
saksaa puhuva elsassilainen ja tullut valtakunnan alammaiseksi 1871.

-- Miksi sitten luulet, että hän oli syyllinen? Kreivi koetti
muistella asiaa, joka ei liikuttanut häntä, ja vastasi:

-- Kapteenista tuli ranskalainen, mutta hänen sukulaisensa
Mülhausenissa pysyivät yhä saksalaisina; ja kun Dreyfus, sehän
muistaakseni oli hänen nimensä, kävi joka kesä heidän luonaan, niin
hän luonnollisesti juorusi. Näin myös, että hänen luonaan olisi
käynyt Fontainebleau'ssa tai jossakin muualla hänen saksalainen
veljensä, ja että hän olisi näyttänyt tälle joukon uusia keksintöjä,
jos hänellä nyt oli yleensä mitään näytettävää.

-- No, minkä nojalla hänet sitten tuomittiin?

-- Epäilyä herättävien seikkojen nojalla; yhtäpitävien todistusten
ja sitovien asianhaarain; nykyaikainen todistamistapa kiinnittää
enemmän huomiota tällaisiin kuin aineellisiin; ja todistuksethan ovat
aina vääriä siitä syystä, että ihmisen muisti on epätäydellinen. Ja
yleinen mielipide riippuvainen harrastuksista ja intohimoista.

-- Niin, mutta olen muistavinani, että hänet tuomittiin nojautumalla
epätietoiseen todistuskappaleeseen.

-- Tarkoitat tuota niin sanottua Bordereauta. Näin sen autografoituna
erään Dreyfusin kirjeen rinnalla, ja vielä sen kirjelmän, jonka
eversti -- mikä hänen nimensä nyt olikaan -- antoi Dreyfusin
kirjoittaa sanelun mukaan. Näiden kirjoitusnäytteiden nojalla ei
voida todistaa mitään, sillä Dreyfus käytti kahta kirjoitustapaa;
lapsena oppimaansa saksalaista ja Ranskassa oppimaansa ranskalaista.
Bordereaussa on käytetty ranskalaista kirjoitustapaa, numeroissa
sen huomaa etenkin 4:stä, joka on merkitty siten kuin sen vain
ranskalainen merkitsee, ja samoin myös 5:stä, joka on kirjoitettu
ranskalaiseen tapaan.

Hän piirteli marmorilevyyn lyijykynällä.

-- Mutta everstin sanelemassa näytekirjoituksessa Dreyfus on
käyttänyt saksalaisia numeroita ja saksalaista päivänmäärän
merkitsemistä. Kirjoitus alkaa näin: "Paris 15 Oktobre 1894".

Ester ällistyi:

-- Näyttää siltä kuin olisit tutkinut perusteellisesti tuon jutun.

-- Niin olen, perusteellisemmin kuin minulla on oikeus tunnustaa
sinulle; ja... kuitenkin: tässä ovat numerot saksalaisia; hän on
sentään muuttanut päivänmäärää, niin että 13 on korjattu 15:ksi.
Minkä vuoksi hän kirjoitti ensin 13, kun hän sanelussa varmaankin
saattoi kuulla eron quinze ja treize sanojen välillä? Senvuoksi,
että kolmantenatoista päivänä oli tapahtunut jotakin, jota sinä et
tiedä! Bordereaun käsiala on siis todistukseksi kelpaamaton, kun mies
käytti kahta kirjoitustapaa, joista lapsuuden kirjoitustapa esiintyi
erinäisissä tilaisuuksissa.

-- Etkö sitten usko, että hän on kirjoittanut Bordereauta?

-- En tiedä! Mutta kun häntä ei ole tuomittu sen nojalla, vaan
useiden epäilyä herättävien seikkojen perustalla, on se yhdentekevää.
Omituista on, että löydettiin ote Bordereausta Dreyfusin
liivintaskusta häntä Ile de Rez'sta vietäessä. Mistä hän sen sai, kun
hänen käytettävänään ei ollut alkuperäistä kappaletta vankilassa; ja
mitä hän sillä teki, se kun osoitti hänet syylliseksi? Tiedetäänkö
oliko tuo ote alkuperäinen vai eikö?

-- Kuinka tämän tiedät?

-- Onhan se selostuksessa, eikä hän ole milloinkaan kieltänyt, että
ote oli liivintaskussa, se kun tavattiin ihan verekseltä. -- Miksi
tämä oikeusjuttu kiinnittää niin suuresti mieltäsi?

-- Sitä en voi selittää.

-- Kuitenkin, nyt hän istuu saarella, jolle muutamat ovat antaneet
nimen du Diable, toiset taas du Salut. Onhan se merkillistä. Ja
kerrotaan risteilevistä aluksista, jotka tahtovat vapauttaa hänet.

-- Oliko hän juutalainen?

-- Oli tietysti; mutta se ei pahentanut hänen asiaansa valistuneessa
Ranskassa, jonka sotajoukossa oli jo kolmekymmentäkuusi juutalaista
upseeria, ja jossa Dreyfus, saksalaisesta sukuperästään huolimatta,
oli päässyt yleisesikunnan jäseneksi, _senvuoksi_ että hän
oli juutalainen. Tahdottiin näet osoittautua valistuneiksi ja
ennakkoluulottomiksi. Luulen tietäväni, että siitä munasta puhkee
jotakin. Varmasti se on basiliskin muna!

-- Uskotko sitten, että hän on syyllinen.

Max katseli Esteriä, ja tunsi hänen kysymyksessään vihan odan,
taisteluun vaatimuksen, ansan. Hän vastasi senvuoksi kylmästi:

-- Uskon, että hän on juorunnut ja sitä pidän anteeksi annettavana,
en tiedä, onko hän kirjoittanut Bordereaun, mutta katson
epätodennäköiseksi, että mies pitää luetteloa rikoksistaan.
Todennäköisesti hän on syyllinen, mutta ei siihen rikokseen, josta
häntä on syytetty. Ja siinä on hänen voimansa! Senvuoksi hän saattoi
virka-arvon alennuksen saatuaan huudahtaa rohkeasti Marskentällä:
"olen viaton!" (se on: "teidän tuhmaan syytökseenne!")

He kävivät alakuloisiksi ja Esteriä rupesi viluttamaan. Kreivi
Maxia alkoi hermostuttaa ja hänestä kävi viereinen seura liian
äänekkääksi; pahanilkinen koira kulki paikasta toiseen ja lakasi
pöytiä hännällään; vahtimestari töykkäsi Esteriä selkään joka kerran
ohi kulkiessaan.

-- Luulen, että istunto on lopussa, virkkoi Max. Täällä on ikävää,
ja niin käy aina, kun keskustelut alhaisista asioista rupeavat
vaikuttamaan. Ilmassa on ilkeä tuntu, kuolleet ympärilläni
vaikuttavat minuun vastenmielisesti, ja minä kaipaan pois, ulos;
toivoisin voivani ryömiä ruumiistani ja lentää lokkien kanssa
merelle, kylpeä suuressa vihreässä laineessa, maata selälläni
ja nähdä vaan taivaan; olla jättiläisvalas ja huuhtoa itseni
valtameressä, uida kilpaa pursien kanssa ja sukeltaa levämetsiin --.

Nyt alkoivat kirkonkellot soida.

-- Ja sitten nuo kellot! Tuo kirkko on aina tuntunut minusta
Oopperakellarin apuseurakunnalta, sisäänkäytävä on Österlånggatanilta
ja torni Champs de Mars'n salongista. Kun tuolla ylhäällä soitetaan,
niin kaikki totilusikat kalisevat terassilla ja punssilasit kilisevät
tarjottimilla, laakeripuut värisevät ja niissä on elohopean maun
haju, tämä terassi muistuttaa muutoin ranskalaista kirkkomaata
istutuksilla koristettuine hautoineen ja tasaisiksi leikattuine
puineen. -- Huh, miten minua viluttaa; lähdemmekö?

Ester tiesi sen merkitsevän eroa; sillä nyt alkoi vieraantuminen,
viha, ilman erikoista syytä, ja jos hän itsepintaisesti jäisi Maxin
luo, niin syntyisi tappava äänettömyys, tai puhkeisi järjetön riita.

He erosivat hyvästiä heittämättä molemmanpuolisesta äänettömästä
sopimuksesta, mutta kuitenkin varmoina siitä, että kohtaisivat
jälleen toisensa, ennemmin tai myöhemmin.



SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Sovintojuhla


Ester ja Max kulkivat pitkin Strandvägeniä matkalla näyttelyyn,
jota eivät olleet vielä nähneet. Molemmat kun olivat syntyneet
Tukholmassa, muistivat he Djurgårdenin vanhat ääriviivat niin
tarkasti, että olisivat voineet piirtää sen pimeässäkin. -- Nyt, kun
he keskusteluihinsa vaipuneina olivat kulkeneet katse sisäänpäin
tähdättynä, pysähtyivät he äkkiä ja loivat ylös silmänsä. He näkivät
edessään valkean, siintävän kaupungin, joka oli kuin juhlaan
pukeutuneena.

Max pysähtyi, ja tuijotti eteensä, ylös kuin hurmiossa:

-- Valkeus on jälleen koittanut!

Ja he vaelsivat edelleen Maxin puhuessa:

-- Pelko valkeaa kohtaan on kadonnut. Silmät eivät sietäneet
valkeita taloja, senvuoksi terveysoppi kielsi kalkkikiilloitukseni,
ja meidän nuoruutemme talojen seinät olivat sivellyt noella ja
ruosteella; ja viranomaiset määräsivät käytettäväksi kimröökin ja
rautamullan sekaista kalkitusta. Ja vihreä, toivehikkaan vihreä,
jonka estetiikka oli julistanut pannaan siksi, ja senvuoksi että...
vihreä on viettänyt jälleen paluujuhlaansa; valkea vihannoi, ja
vehreys kullataan. Itse kansallislippu on valjennut koleasta
indigosta lempeäksi koboltiksi, paksusta munanruskuaisesta kelmeäksi
kullaksi. -- Me olemme vaeltaneet pimeydessä, mutta se oli vain
auringonpimennystä, jota täytyi aikansa kestää. Muistan, miten
lapsena ollessani pikku siskoilla oli valkeat sukat kuten heidän
äideilläänkin; ja muistan ajan, jolloin heidän säärensä kävivät
mustiksi; minusta he muistuttivat demooneja, jotka laskeutuivat alas
savupiipuista; valkea muuttui mustaksi, ja oli muutamia naisia,
jotka keikailivat surupuvulla, vaikka heillä ei ollut surua. Nyt
alkaa taas valjeta; sukka on käynyt värikkääksi, ja kenkä kadottanut
mustuutensa; nainen on saanut jälleen pitkät hiuksensa, paljastanut
kaulansa ja povensa -- nyt saamme jälleen -- äitejä -- joiden
kaulakoruina ovat lapset!

He olivat joutuneet sillankorvaan ja astuivat valkeaan kaupunkiin. He
eivät nähneet ihmisiä; heitä ympäröi heidän oma suojeleva _auransa_,
joka teki heidät ikäänkuin näkymättömiksi. Rakennuksia ja esineitä
he eivät tutkistelleet, vaan pitivät niitä kuin omien aatekuviensa
koristeina. Kuin kisaten he kulkivat ohi koneiden, mineraalien,
aseiden, huonekalujen ja kaikenlaisen rihkaman. He vaipuivat vanhaan
Tukholmaan; viihtyivät muinaisajan unhossa hetken; mutta tunsivat
ahdistusta ja riuhtautuivat siitä irti takaisin nykyisyyteen! Elää
nykyisyyden elämää, ei silloista! Ei päivääkään taaksepäin, pikemmin
eteenpäin, itsensä ja aikansa edellä.

Lopuksi he istuutuivat siniseen luolaan. Max jatkoi puhettaan.

-- Nyt ajattelen sinistä, nyt näen sinistä, tiedän missä olen,
mutta olen unhoittanut sen, enkä ole täällä. Tiedän nimesi, mutta
en tahdo mainita sitä, sillä et ole se, ken olet. -- Tiedätkö, mitä
"Gudsivalag" oli? Se oli henkistä sukulaisuutta, jota luultiin olevan
saman lapsen kummien välillä. Uskon siihen, sielujen itsenäiseen
olemassaoloon ruumiiden ulkopuolella, henkiseen sukurutsaukseen.
Lienemme sisaruksia jollakin tuntemattomalla tavalla, ja senvuoksi
emme saa lapsia; siksi olemme syyllisiä rikokseen, tunnemme häpeätä,
jota emme voi selittää. Sinä et ole se, ken olet, sillä kun et ole
luonani ja minä koetan muistella sinua, niin muutut toiseksi...

-- Keneksi sitten muutun?

-- Milloin äidikseni, milloin sisarekseni, milloin... Tiedätkö,
uskon sielujen elävän niin riippumattomina ruumiista, että voivat
ruveta versomaan toisen rungossa, ja elää saprofyyttien lailla
toisten varassa. Jäkälä, joka kasvaa puissa ja kivissä, on levän ja
sienen yhteiselämää, pesäyhteyttä, jota sanotaan symbiokseksi. Se on
avioliittoa, henkistä tarkoitan, ja avioyhtäläisyys on sielun vielä
tuntematonta muovailukykyä, joka voi muodostaa aineen toiseksi. Olin
nähnyt isäsi, mutta en milloinkaan äitiäsi, kun kerran teatterissa,
edessäni monta penkkiriviä, näin naisen niskan, joka veti huomioni
puoleensa. Käännyin seurani puoleen ja sanoin tahtomattani: Tuon
naisen niskasta muistuu Gustaf Borg mieleeni! -- Nainen on hänen
vaimonsa, vastattiin minulle. Jos ne olisivat olleet kasvot, olisi
saattanut käsittää seurustelusta johtuneen mukautumisen vaikutuksen,
mutta niska. Sehän tuntuu satumaiselta.

-- Tosin synnytään kaksoisina, jatkoi Ester, mutta siksi voi myöskin
tulla. Äidilläni oli kaksoissisar, jakun tämä leikkasi kerran
käteensä, niin äitini tunsi tuskan pitkän matkan päähän. Sinusta ja
minusta on tullut kaksoiset, mutta meidän täytyy lakata olemasta sitä.

-- Luulen, että kuolemme sinä hetkenä kuin side katkaistaan. Erosta
johtuva tuska on kärsimyksistä suurin, mutta me emme voi välttää sitä!

-- Voitko ajatella loppua?

-- En! Ja mitä ei voi ajatella... sitä ei ole. He läksivät
vaihtaakseen jälleen paikkaa; ja joutuivat Skansenille.

Koirat tervehtivät haukkuen heitä, ja Max kutistui kokoon tuskasta:

-- Nuo eläimet täällä? Eikö sitten Ruotsissa ole ihmisiä?

-- Et ole eläinten ystävä?

-- En, vihaan kaikkea eläimellistä, kuten tiedät, etenkin itsessäni.
Ja nuo eläinten ystävät -- niin, sinähän tiedät, että itse johtajatar
oli tappaa lapsensa rusinoilla ja manteleilla (hän oli kasvissyöjä),
mutta ei voinut kuulla puhuttavan lampaan teurastuksesta. Ne, jotka
ovat niin alhaisella eläinasteella, että tuntevat myötätuntoa
eläimiä, mutta eivät ihmislapsia kohtaan, ne pitäisi rankaisematta
voida lähettää eläinlääkäriin sinihappoa haistamaan, Kuilut, joita
tuollainen ihmisen kaltainen sielu kätkee, pitäisi sen oikeastaan
koettaa salata. Olen kuullut, että ratsuväki ja paimenet... Ei,
nyt jätämme tämän paikan. Täällä on ilkeätä, ja ilkeätä on aina
siellä, missä pidetään eläimiä häkeissä! -- Lähtekäämme Swedenborgin
huvimajaan.

-- Oletko lukenut Swedenborgia?

-- Swedenborgia ei _lueta_, hänet saadaan, tai ollaan saamatta. Häntä
voi ymmärtää vain se, joka elämässään on kokenut samaa kuin hän.
Senvuoksi ei ole vaarallista lukea häntä; syrjäiselle hän on suljettu
kirja.

He kulkivat kulkemistaan.

       *       *       *       *       *

Pääravintolan edustalla istui konsuli Levi tohtori Borgin kanssa.

-- No, vikojen löytäjä, mitä sanot kaikesta tästä?

-- Tahtoisin mieluimmin vaieta ja säilyttää juhlan kauniin
vaikutuksen.

-- Ei, sinun tulee ihailla, ihailla Ruotsin teollisuutta ja
keksintöjä.

-- Mitä keksintöjä?

-- No, kas niin!

-- Vanhempien ideoiden pientä sovittelua, aiheet toisten, muutokset
omat!

-- Mutta entäs sitten separaattori? Ruotsin kunnia ja rikkaus.

-- Se juuri! Sentrifuugin tehtävänä on aina ollut eroittaa malmeja,
sokereja ja sokerinestettä; nyt se eroittaa kermaa, siinä kaikki!

-- Puhut joutavia! Se juuri on uutta, että sitä käytetään maidon
erottamiseen.

-- Ei, maitoseparaattorin keksi 1864 Prandtl Baijerissa, mutta
keksintöä kehitettiin Ruotsissa.

-- Siinäpä vasta poika! Entäs sitten höyryturbiini? Kelpaako se?

-- Kyllä, mutta se on vanha! Lasketaan sisään höyryä veden asemesta,
siinä kaikki! Akseli on uusi! Ei, ken laskee höyrykoneeseeni toista
nestettä kuin vettä, nestettä, jonka kiehumapiste on alhaisempi,
kuten esim. eetteriä, jonka kiehumapiste on 45°, hän on säästänyt
voimaa; hän on keksijä. Silloin kun voidaan lämmittää veturi
väkiviinalampulla, olen minäkin mukana palkitsemassa. Tai kun tehdään
ilmapallo, joka nousee typpikaasulla täytettynä ja paloöljykamiinalla
lämmitettynä.

-- Typpikaasulla?

-- Niin, typpi, jonka ominaispaino on sama kuin valokaasun eli 0,9,
on luonnollisesti nostava pallon. Kun typpi ei syty eikä räjähdä,
voidaan sitä lämmittää, joko bentsiinilampulla, paloöljykamiinalla
tai asetyylillä. Silloin istun lämmössä ja hoidan ruuvia; nousen ja
laskeudun mieleni mukaan, saatan poistua pallostani tyhjentämättä
sitä, ja silloin voin nousta ja laskea etsimään sopivia tuulia.

-- Entäs tulenvaara?

-- Typpi ei ole tulenvaarallista eikä kyllästetty kangas syty!
Sellaisen voit tilata joltakin insinööriltä, kuten regulaattorinkin
eetteri- tai bentsiinihöyry-koneeseeni!

-- Onko sinulla muita keksintöjä?

-- On, meidän pitää sytyttää vesi tuleen. Tiedäthän, että koksi
palaa paremmin vedessä kuin ilman sitä! Niinpä valmista joku määrä
huokoista koksia tulenkestävästä savesta tai valuraudasta ja
kostuta sitä herkeämättä tulistuneella höyryllä saatuasi sytykkeen
tavallisesta koksista, joka synnyttää höyryn.

-- Tuo kuulostaa hyvältä; onko sinulla näyttelyysi muuta näytteille
asetettavaa?

-- On, kaukoputki. Nuo vanhat suuret rumilaat ovat aivan
tarpeettomia. Katsoin äsken erään magneettisen teodoliitin
kaukoputkeen, jonka putki ei ollut puolta jalkaa pitempi eivätkä
lasit kahdenäyrin lanttia suuremmat. Se kiikari oli jonkin arvoinen.
Nyt on asianlaita niin merkillinen, ettei saa käyttää liian
voimakkaasti suurentavia kaukoputkia taivaankappaleita tutkittaessa.
Mars ei siedä kuin 50-kertaisen suurennuksen. Tähtiä ei maksa vaivaa
katsella, sillä ne vain pienenevät suurennuksen kasvaessa, ovat siis
merkillisiä valonlähteitä. Jäljellä on aurinko ja kuu, ja ne näkee
yhtä hyvin teatterikiikarilla. Nyt meillä pitäisi olla... Kas tuolla
tulee Kurt!

Kurt Borg astui esiin. Hän oli juhlallisen näköinen, mutta samalla
hajamielisen:

-- Mistä tulet? tervehti tohtori.

-- Tulen eräästä suuresta ja kauniista tilaisuudesta; olen ollut
ritarihuoneella, uskontokongressissa; ja olen kuullut erään piispan
lausuvan kohteliaisuuksia rabbiinille.

Isak Levi näytti vähemmän ihastuneelta kuin arkkitehti oli odottanut,
sillä Isak luki uskonnolliset asiat niiden joukkoon, joista ei puhuta.

Tohtori sitävastoin kävi aineeseen käsiksi:

-- Niin, sekin on jälkikaikua! Uskontokokous Chicagossa 1893 oli
paljon suurempi. Siellä oli maanpiirin kaikki kansat ja uskonnot
edustettuina ja seurakunta sai joka aamu siunauksen sen päivän
esimieheltä, olipa tämä sitten muhamettilainen, katolilainen tai
protestantti, ja itse paavi lähetti onnentoivotuksensa... Meidän
kongressistamme puuttuu jotain oleellista, siellä ei ole yhtään
katolilaista.

-- Kas niin, onko sinustakin tullut katolilainen? vastasi Kurt.

Tohtori ei vastannut tuohon tuhmaan kysymykseen:

-- Tässä kokouksessa on jotakin niin yksinomaan
luterilaista-ainoaa-autuaaksitekevää, ja siksi se on pöyhistelevää
kuin kaikki luterilainen. Sitäpaitsi ette muistane, että Pius IX
1868 kutsui myös kreikkalaiset, protestantit ja muut ei-katolilaiset
Vatikaanin kirkolliskokoukseen saadakseen aikaan sovinnon
kristittyjen kesken, aluksi. Kutsutut harhaoppiset eivät saapuneet,
ja niin kehittyivät asiat sellaisiksi kuin ne nykyään ovat!

-- Voi olla niin, puuttui Kurt puheeseen, mutta suurta on tekeillä,
ja me saamme nähdä uutta uudella vuosisadalla.

-- Ranskan valistus vallankumouksen ajalla oli päässyt paljon
pitemmälle kuin me nyt; he repivät maahan kaikki tyynni; ja kongressi
koettaa nyt vain kännien hävittää sitä, mitä heidän oma vastarintansa
on rakentanut. -- -- --

Taivas oli mennyt pilveen, ja ilmanrannoilla kiemurteli
ruskeanvärisiä hattaroita. Ylhäällä pimeni, mutta valkea kaupunki
näytti vieläkin valkeammalta, hymyillen mustaa taivasta vasten.

-- Nousee ankara tuuliaispää, virkkoi tohtori.

-- Tuuliaispää, niin, muistatteko tuuliaispäätä Parisissa? puuttui
Kurt puheeseen. Se riehui syyskuun 10 päivänä viime vuonna, olin
silloin siellä ja näin sen. Se oli niin hirmuinen näky, että monet
menettivät järkensä kauhusta. Se raivosi Jesuiittaseminaarin luona
olevalla Saint-Sulpice'n torilla... jatkoi matkaansa Seine'ä kohti ja
särki la Revanche nimisen hiilialuksen...

-- Se oli vertauskuvallinen tuuliaispää, puuttui Isak puheeseen.

-- Sitten se jatkoi matkaansa Ludvig Pyhän pyhään kappeliin ja
repi maahan telineet, ja ryntäsi sieltä oikeuspalatsiin. Siellä
istui muuan tuomari käsitellen erästä juttua; silloin ikkunat
ponnahtivat yhdellä erää auki ja suuri puu lensi juurineen päivineen
oikeushuoneeseen; eräs vahtisotamies lensi vahtikoppeineen sisään
ja kiiti halki pitkän käytävän. Oikeuspalatsissa se näytti
tehneen, suurimmat tuhonsa. Mutta sieltä pyörre suuntasi kulkunsa
Saint-Louis'n sairaalaan ja kaatoi 50 metriä rauta-aitauksesta, joka
oli musertaa kuoliaaksi erään Le Courrier de Paris'n aputoimittajan.

-- Kaikkeapa sinä keksit. Veli Max sommittelisi siitä ennejutun,
mutta onneksi on Parisissa ollut vuoden päivät rauhallista, eivätkä
enteet tavallisesti jätä pitämättä paikkaansa vuoden ja vuorokauden
kuluessa?

-- Keksin? Saat lukea Vossische Zeitungista leikkaamani kohdan, joka
on mukanani!

-- Ei ole tarpeen! Muistan ilmankin. Jesuiittaseminaari, Saint Louis
kaksi kertaa, la Revanche ja oikeuspalatsi...

-- Paina se sitten mieleesi, lausui Kurt terävällä, melkein
kiihkeällä äänellä; ja jos Parisissa tapahtuu jotakin, tänä tai
tulevana vuonna niin...

-- Oletko sinäkin käynyt taikauskoiseksi? iski tohtori vastaan.

-- Olenpa tai en, mutta täällä tapahtuu asioita!... Näin unta
Parisissa...

-- Etsi selitys unikirjasta!

-- Laske sinä vain leikkiä, mutta ota tämä sanomalehtiliuska, ja
säilytä se, ainakin koetteeksi. Sinähän pidät kokeista. Se on
syyskuun 15 päivänä 1896 ilmestynyt Vossische Zeitung. Nyt meillä on
97!

-- Hyvä, sanoi tohtori! Lyömmekö vetoa, ettei tuosta tarusta tule
mitään?

-- Lyödään vaan! Sata kruunua! sanoi Kurt. Isak todistaa.

Isak oli hyvin tarkkaavaisesti kuunnellut kertomusta; ja
todistettuaan vedon hän otti esiin lompakkonsa, veti sieltä
sanomalehtipaperin, ja asetti sen pöydälle.

-- Tässä on todellakin ranskalainen kuvaus tuuliaispäästä, ja se
pitää yhtä Kurtin kuvauksen kanssa. Merkitseekö se jotakin? Hm!
Sepähän nähdään!

-- Mitä hittoja se merkitsisi? Ei voi tehdä tuuliaispäitä, ei
vaikka olisi jesuiitta tai salatieteiliä, eikä kukaan ihminen usko
yliluonnollisiin tuuliaispäihin.

-- Sepähän nähdään! Sepähän nähdään!

       *       *       *       *       *

Ester ja Max kulkivat taidekokoelmain edustalla. Max puhui:

-- Tuntuu siltä kuin ruotsalaiset eivät rakastaisi täällä toisiaan,
vaan kokoontuisivat enemmän pelosta, kuin säikkyen jotakin
tuntematonta tulevaa; se on kuin sairaan tarvetta tehdä sovinto
vihamiehen kanssa; mutta jos hän elpyy, voittaa vihollisuus jälleen.

He pysähtyivät ja katselivat ensin myrskypilviä, siirsivät sitten
katseensa taidekokoelmien pylväskäytävään ikäänkuin etsien suojaa
sieltä.

-- Näetkö? puuttui kreivi jälleen puheeseen. Näetkö tuota rintakuvaa?

-- Se on Arvid Falk! Elääkö hän?

-- Elää.

-- Mennään katselemaan häntä!

He astuivat lasiseinäkuistille; ja kreivi Max aloitti jälleen:

-- On odottamatonta, että hänet päästetään tänne, mutta häntä
pidetään kuolleena ja vaarattomana.

-- Kuka on tehnyt rintakuvan?

-- Eräs nainen: merkillistä kyllä.

-- Kuinka niin; hänhän on aina elänyt naisten ja lasten parissa,
vastasi Ester. -- Mutta mitä on jalustaan piirretty?

-- Ne näyttävät tulenlieskoilta. Tarkoittaneeko se rikkiä, jonka
perille hän väittää päässeensä, vaiko infernoa, jossa hän nyt vaeltaa?

-- Hän ei ole pelkurimaisen näköinen, pikemmin hänen kasvonsa
kuvastelevat jumalallista ylimielisyyttä, jota jumalat vihaavat.

-- Luuletko, että kukaan on ymmärtänyt sitä miestä? Hän väittää,
ettei kukaan ole tehnyt sitä, koska hän itsekään ei ole ymmärtänyt
Useaan; mutta tuntuu siltä kuin hän joskus aavistaisi elämänsä
arvoituksen ja käsittäisi olemassaolonsa jonkin tehtävän
suorittamiseksi. Hän muistuttaa minusta min Balzacin Louis Lambert'a,
olentoa, joka ei kuulu tähän maailmaan. Tyytymättömyytensä
kaikkeen täällä alhaalla hän johtaa jonkin paremman synnyttämistä
muistoista, jotka piilevät hänen sielussaan; hänestä on kaikki
huonoja jäljennöksiä alkuperäisistä jotka muistuvat hämärästi hänen
mieleensä. Ja hänen häilymisestään itseään kiduttavan hurskauden ja
aistillisen jumalattomuuden välillä ilmenee, että hän pitää tätä
ajallista elämää rangaistuksena, ja että hänen täytyy toisinaan ottaa
katumuksessaan mutakylpy.

-- Oletko tuntenut hänet?

-- En, uskon, ettei yksikään ihminen ole tuntenut häntä. Hänellä
on taito kätkeytyä seurustelussa mukautumalla puhujaan, niin että
kuulijasta tuntuu ikäänkuin olisi vain kuvastellut itseään tai
puhutellut itseään. Senvuoksi on olemassa niin monta merkillistä
luonteenkuvausta hänestä, joista tuntuu kuin kuvaajat olisivat
piirtäneet omansa, eivätkä hauen kuvaansa! Nykyään on muuan nainen
koettanut tehdä selvää hänestä eräässä tutkielmassa, mutta tunnustaa
epäonnistuneensa, ja olleensa vahalla menettää järkensä.

-- Miksi häntä sitten vihataan niin?

-- Koska te ette ole tästä maailmasta, niin maailma vihaa teitä!...

-- Samassa kreivi Max tunsi kuin lämpimän läikän selässään; ja
kääntyessään katsomaan, hän näki erään epämääräisen ikäisen miehen
tarkastelevan rintakuvaa pilkallisesti, melkein ilkeästi hymyillen.

Kreivi oli miltei huudahtamaisillaan, mutta kääntyi sensijaan Esterin
puoleen ja lausui hänelle jotakin katseellaan.

-- Tuntematon poistui kokoelmiin.

-- Oliko se hän?

-- Niin luulen!

-- Näitkö hänen kasvojensa ilmettä? Hän katsoi halveksien itseään, ja
hänen, kasvonsa lausuivat: Tuo on jo voitettua!

-- Mitä se merkitsee?

-- Hänhän oli aina itseään ylempänä, ja mitä suurimpaan oman arvon
tuntoon hänessä yhtyi mitä rehellisin itsensä halveksiminen.
Ehkä hänen henkensä on joutunut uusille radoille ja katselee nyt
halveksien vanhaa reinkarnatsiooniansa.

-- Luuletko, että se oli hän? Hänhän on Parisissa!

-- En usko kummittelijoihin rahvaan tavoin; mutta se saattoi olla
meidän synnyttämämme kuvainen taideteoksesta. Me, sinä ja minä,
"näemme" silloin tällöin toisemme, ja sehän on vain kuvastusta sekä
jotakin lisäksi, jota en vielä tunne. Teosoofit ovat todenneet tuon
huomion, mutta eivät voi selittää sitä; sanovat sitä kuitenkin
"ajatuksen puolittaisen aineen satunnaisiksi aineellistumisiksi".

-- Mutta hänen askeleensa olivat niin raskaat? -- Niin, hän astunee
niin raskaasti, ikäänkuin pysytelläkseen maassa, jotta ei nousisi
ylös. -- Tiedätkö, mitä levitatsiooni on?

-- Tiedän! -- Mutta etkö tahdo katsella taideteoksia?

-- Silmäni ovat sokeat, en näe ulkonaisia esineitä; tahdon vain
kulkea sinun rinnallasi, sillä silloin syttyy sisäinen valo
minussa -- voitko selittää sitä? Vaikka minusta usein tuntuu sinua
ajatellessani kuin olisit pimeyden lapsi. Silloin vihaan sinua kuin
pahaa; mutta silloin pimenee kohta. Mitä se on? -- No, uskotko nyt,
kun sovinnon aika on koittanut, että mies ja nainenkin sopivat, ja
että sukupuolitaistelu taukoaa?

-- En, vastasi Ester, sitä en usko, sillä jolleivät erilaisuudet
eroittaisi heitä, kävisi koko maailma perversiksi. Tiedäthän, että
kaikki naisten ystävät ovat omituisia. Heillä on naisten sielu, ja
senvuoksi he kunnioittavat itseään naisessa. Nuorukaiset, joiden
sukupuolielämä ei ole joutunut vielä käännekohtaan, jumaloivat
naista. Mutta oletko huomannut, että meikäläiset herrat ovat
lakanneet puhumasta suhteistaan...

-- En kuullut mitä sanoit.

-- Et, sinulla on erikoinen kyky olla ottamatta vastaan toisten
vaikutuksia.

-- Silloin kun ne alentavat! -- Nyt sinä pimenet jälleen.

He kulkivat, mutta pysyttelihevät kaukana toisistaan, ja näytti siltä
kuin Max olisi tahtonut juosta piiloon ensimmäiseen porttikäytävään.

-- Erotkaamme hetkeksi, sanoi Ester, niin kohtaamme toisemme tunnin
kuluttua täältä lähtiessämme.

-- Kiitos siitä, että olit ymmärtäväinen! vastasi Max; mutta me
eroamme ystävinä, muutoin olemme heti toistemme kintereillä.

-- Ystävinä!

       *       *       *       *       *

Näyttelyn valkea kaupunki kohosi uhkaavan rajuilma-taivaan alla, joka
ei tahtonut milloinkaan puhjeta.

Rakennustapa oli improvisoitua, joka ei muistuttanut Ruotsin,
vaan enemmän Itämaiden rakennustapaa. Mistä rakennusmestarit
saivat tämän vaikutuksen? Auringonnousun maista, jonne maanpiiri
nyt käänsi katseensa odottaen ja vapisten, senjälkeen kuin
Japani oli antanut iskun, joka jatkoi liikettä länttä kohti, ja
joka ehkä oli alkava maailmanhistoriassa uuden ajanjakson, niin
uuden, että historioitsijat saisivat nimittää sitä ja kaikkea
sitä ennen, meidänkin aikaamme, uudemmaksi ajaksi. Oli puhkaistu
läpiä kaukaisen idän suureen ampiaispesään, ja nyt kihisivät
keltaiset ja mustat parvissa. Mutta kaukainen länsi auringonlaskun
mailla oli myöskin liikahtanut. Maanpiirin kaikki kansat olivat
sekoittuneet siellä ja synnyttäneet uusia jälkeläisiä, jotka tunsivat
maailmankansalaisuutensa, jotka eivät tunnustaneet Atlantia rajaksi,
vaan tahtoivat jakaa muiden kanssa maanpiirin, päästä Europan
suurvaltojen joukkoon. Vanha Espanja, hidalgo, Amerikan ensimmäinen
valloittaja, oli työnnetty syrjään, ja Columbus oli ensimmäisestä
haudastaan Haytilta kostanut kärsimänsä vääryydet. Tässä idän ja
lännen välisessä peikon painannassa Europa tunsi olemassaolonsa
uhatuksi, ja säikyksissään kuin pikku linnut he yhtyivät pakolliseen
ystävyyteen, jonka ensimmäinen ilmenemismuoto oli tsaarin käskykirje,
joka sitten aiheutti Haagin rauhankongressin, joka kai lähinnä
merkitsi: Europan valtojen yhtymistä yhteiseen puolustukseen yhteistä
vihollista vastaan, ei siis mitään maailmanrauhaa. Pansaroitu
nyrkki oli särkenyt Kiinan muurin portit, ja Sedanin jälkeisen
kostopuolueen miehet olivat luopuneet kostosta taistellakseen
yhdessä preussilaisten kanssa. Europalaiset olivat lakanneet
olemasta paikallispatriootteja, ja heidän kansakuntansa olivat
käyneet muistomerkeiksi, jotka muistuttivat ylioppilaiden osakuntia
yliopistossa, jotka kantoivat omia lippujaan juhlatilaisuuksissa,
mutta olivat arkioloissa ylioppilaskunnan jäseniä. Ruotsi,
tuntiessaan yhdyskuntana käyvänsä perikatoon, oli myöskin yhtynyt,
kääntynyt katsomaan muistojaan, siistinyt piironginlaatikot ja
poiminut esille sen, mikä oli säilytettävä ja sen, mikä oli
poltettava. Oli etsitty kirkoista, linnoista ja tölleistä ja muistot
olivat kootut pyhälle vuorelle, Skansenille.

Yli Leijonakentän valkean maailmankaupungin kohosi Skansenin
vuori mustine petäjämetsineen ja maalaisille vanhanaikaisine
kellotapuleineen, jotka soittivat hautaan menneisyyden, jonka monet
luulivat nyt heräävän uudestaan eloon. Ja runoilijat kutsuivat
esiin varjoja, loihtivat ilmoille Kaarle XII:nnen ja muita hänen
kaltaisiaan. Pyhän vuoren teille ja poluille oli annettu suuria
nimiä, jotta ne herättäisivät kansakunnan omanarvon tuntoa, ja
lujittaisivat yhdyssidettä hajaantuneiden puolueiden välillä, joita
menneisyyden piti nyt yhdistää.

Sanomalehdistön osastossa istuivat tohtori Borg ja toimittaja Holger
yksityishuoneessa ja ottelivat ankarasti. Tohtori raivosi:

-- Tämähän on naamiohuvia, etkä sinä saa imarrella maanmiestesi
turhamaisuutta, niin että he kadottavat järkensä ja luulevat olevansa
Kaarlekahdensiatoista. Nykyhetkellä voimme rehellisesti yhtyä vain
tulevaisuutta varten. Hallitsijasukuhan on vuodelta 1809 eikä voi
johtaa syntyperäänsä Lützenistä ja Narvasta; puolet aatelista on
ulkomaalaisia, ja koko Skåne alkaa vasta Lundin taistelun jälkeen;
ethän voi vaatia, että skånelaiset hurraisivat Breitenfeltille,
jossa he eivät olleet mukana; näyttelyn edusmies, ystävämme Isak,
on muukalainen itäisiltä mailta, eikä voine juhlia Lutheria eikä
Kaarle XI:ttä. Te olette tahdittomia, ja loukkaatte toisianne
tietämättänne! Itse Skansenin ukko on ulkomaalainen, menen valalle
siitä, ja minä neekeripoikana voin yhtä vähän kuin Syrach ja Isak
innostua Grönlundin lailla taalaalaistyttöihin ja Jössen kihlakunnan
poikiin. Tämä ei ole rehellistä peliä, ja ennen kaikkea sinun pitäisi
komentaa: Luokaa silmänne tulevaisuuteen! -- Sinä et huomannut
rabbiinin oikeutettua hyökkäystä kurjan menneisyyden jumaloimistamme
vastaan hänen eilen kongressissa käydessään sivistyksemme kimppuun,
jonka pohjana on Hellas ja Rooma. Hän veti paksun viivan Platonin
ihannevaltion yli, jota hän nimitti -- keskellä ritarihuonetta! --
pederastivaltioksi. Jos olisin ollut siellä, olisin hurraten nostanut
miehen ilmaan, -- Mitä saatanaa meillä on Kreikan, Rooman ja Kaarle
kahdennentoista kanssa tekemistä? Te asustatte alhaalla haudoissa
ruumiiden parissa, ja nykyaika ja tulevaisuuskin kiitää ohitsenne.
Mutta sen aiheuttaa hirvittävä koulu- ja yliopistokasvatus, ja
ylioppilastutkinto, joka nykyään vastaa 30-luvun maisteritutkintoa.

-- Mitä sitten mielestäsi olisi tehtävä?

-- Perustettava ammattikouluja ja valmistettava miehiä heidän
toimiinsa. Anna lakimiesten alkaa uransa nelitoistavuotiaina
asianajajain puhtaaksikirjoittajina ja juoksupoikina; lähetä
medisiinarit saman ikäisinä sairaaloihin hoitajiksi; anna insinöörien
aloittaa viilareina työpajoissa, anna pappien, jos sellaisia
tarvitaan, alkaa lukkarin apulaisina asettelemalla virsinumeroita
ja oppimalla kansliatehtäviä piirimiehen luona. Sulje kaikki neljä
tiedekuntaa, ja suorittakoot lapset rippikoulunsa kansakoulussa
oppimalla lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan: sitten kukin
ulos maailmalle ammattiinsa perehtymään. Nykyään täytyy taitaa
ammattinsa, muutoin sortuu kilpailussa; emmekä me kykene muuhun kuin
salonki-, kapakka- ja kokousjutteluihin. Meidän tulee olla kaikesta
perillä ja haastella vaikka mistä naisten kanssa, mutta me olemme
vain diletantteja kaikilla aloilla. Mistä saamme valtiomiehiä,
kun valtiotiedettä ei opeteta? Pilantekoa on hallituksemmekin.
Kesäisin nähdään meriministerin hoitavan kirkkoa ja koulua,
kaartinupseeri pitää huolta maanviljelyksestä ja joku entinen
asessori johtaa sotajoukkoa ja laivastoa. Onko se valtiotaitoa.
Ja toimituspäällikkö ei ennättäne opettaa valtioneuvokselle edes
alkeitakaan, ennenkuin tämä saa potkut. Koko maa on senvuoksi täynnä
entisiä valtioneuvoksia, ja jos kysyy joltakin koulupojalta, miksi
hän aikoo, niin hän vastaa: entiseksi valtioneuvokseksi! Täytyy
tuntea perustuslait tullakseen varatuomariksi, mutta päästäkseen
osastonpäälliköksi ja ministeriksi ei tarvitse osata mitään.
En tahdo puhua äänestävistä valtiopäivämiehistä, heillä on sen
verran hävyntuntoa, että tavallisesti ostavat perustuslain, mutta
valiokunnanjäsenten, jotka todella laativat lakeja, tulisi tuntea
maan kaikki lait ja olla koulutettuja valtiomiehiä. Jos valiokunnan
jäsenet olisivat valtiomiehiä, niin he olisivat pysyväisesti
koolla ja työskentelisivät yhdessä hallitusosaston kanssa, eivätkä
esiintyisi, kuten nyt, muutamia kuukausia häiritsevästi, puuttuen
umpimähkään asioihin, ja aina hallituksen vihollisina. Miksi hallitus
ja valtiopäivät esiintyvät aina vihollisina, koettavat aina nolata
toisiaan! Sehän on suuri ennätys, jos saa läpi jonkin ehdotuksen,
ja jos joku ministeri pääsee enemmistöön, niin hän on voittanut
palkinnon -- päässyt saamasta potkut, taannut itselleen paikan.
-- Ja mistä valtiopäivillä keskustellaan? P--kasta, varieteista
ja oopperakellarista, eläkkeistä ja siltojen rakentamisesta;
vieläpä poliisiasioista, kaartilaisten kahakoista, hevosten
ruokkimisesta, kaljan käyttämisestä ja tarkastusuhasta, naisten
puvuista ja koulupoikien tupakoimisesta. Onko se valtiotaitoa?
-- Valtiopäiväthän, ovat osoittaneet kyvyttömyytensä, ne kun
lykkäävät kaikki tärkeät asiat asiantuntijoista muodostettuihin
komiteoihin, mutta itse valtiopäiväinhän pitäisi olla kokoonpantu
asiantuntijoista! -- Onko se hallitusta, ovatko ne lainlaatijoita?

-- Minkä sille mahtaa?

-- Ei mitään! Hajoittaa vaan, hajoittaa! Lumen alla ei voi mitään
kasvaa; mitään ei voi rakentaa, ellei ensin ole hajoittanut vanhaa
rakennusta. Toimi ainoastaan kielteisesti; älä tee milloinkaan mitään
myönteistä ehdotusta, sitä vain pilkataan; kumoa vanhoja lakeja, suo
vapautta, ja anna voimien vaikuttaa! Sinun tulee olla herättäjä, eikä
uneen uuvuttaja! Terve mieheen, nyt löi kello seitsemän!

       *       *       *       *       *

Skansenvuoren alapuolella ja ikäänkuin sinne kuuluvana, kohosi musta
rakennus, jonka muodosti suurimmaksi osaksi raskas katto; rakennettu
vanhasta, lahosta puusta, joka oli valmistettu vartavasten näyttämään
laholta; rivi pieniä maan tasalla olevia ikkunoita ilmaisi valon
kaihtamista. Se muistutti latoa, mutta saattoi olla kirkko.

Tohtori Borg ja Isak Levi katselivat sitä, ja tohtori puhui tapansa
mukaan itse:

-- Siinä on Norja! Mustana ja lahona, joka heittää varjonsa
meidän valoisan kaupunkimme ylle. Tuo korkea katto näyttää vain
kerskailulta, sen alla ei ole mitään; ei ullakoita eikä ylisiä, ei
kelpaa mihinkään, pelkkää talonpoikaiskerskailua!

-- Vihaatko nyt Norjaa?

-- Vihaan, ihan jumalattomasti! -- Miksi en vihaisi vihollistani!
Miksi en saisi vihata norjalaisia, kun he kerskuvat vihaavansa
ruotsalaisia? Saanen kai määrätä vastenmielisyyteni ja mieltymykseni
kuten muutkin kuolevaiset. Onko sinulla mitään sitä vastaan
muistuttamista?

-- Mutta sinähän työskentelet vapaan Norjan hyväksi!

-- Tietysti, tunnustan sen oikeutetut vaatimukset, mutta tahdon
myöskin vapautua tuosta mustasta hullutuksesta, joka on yltänyt
meidät kuin mielisairaus. Pitääkö meidän jumaloida tuota Dovren-ukkoa
ja hänen hupsua Nooraansa? Tiedätkö, miksi Zola sanoo häntä? --
"Kunnon George Sand'mme kuivettuneiden lanteiden viimeiseksi
hedelmäksi." Sardou sanoo häntä "pöllöksi", ja Tolstoi väittää, että
hän on hullu. Tuollaista poikaa jumaloidaan Ruotsissa! -- No, hän se
sentään on pappi. Mutta pahempi on lukkari! Nyt he molemmat ovat kuin
kaksi vanhaa gorillaa! ja Isak, eikö sinusta pappi ole kuin unsere
Leute?

-- Saatatpa olla oikeassa, vastasi Isak. Ei hän vain pelkkä
saksalainen ole. Froschmäuleriksi häntä sanottiin Fliegende
Blätterissä.

-- Ja koko Norjan vapautumispolitiikka on rappeutunut Karolinen
karkeissa kourissa taisteluksi Norjan ministerihotellista, josta
Norja luulee voivansa hallita Ruotsin hienostoa. En mene milloinkaan
enää siihen hotelliin; kyllästyin juomaan Dovren-ukkojen ja
Kristianian boheemin maljoja, enkä tahdo kuulla heidän nalkutustaan
Andréen ilmapallomatkasta. Tiedätkö eroa Ruotsin ja Norjan välillä?
Ero on sama kuin Nordenskiöldin ja Nansenin välillä? Nordenskiöld
löysi päämääräkseen asettamansa koillisväylän, mutta hänestä
ei tullut kansallissankaria; Nansen ei löytänyt lupaamaansa
pohjoisnapaa, mutta hänestä tuli kansallissankari. Ruotsi on kuin
äitipuoli, ja senvuoksi se tekee tavallisesti suuruutensa tyhjästä,
se etsii mitättömyyksiä ja korottaa ne monenkertaiseen arvoon...

-- Mutta sinähän olit julistamassa Dovren-ukkoa pyhimykseksi?

-- Tiedäthän, kuinka se käy: ei saa rauhaa, ennenkuin on viskannut
luupalan joukolle. Samoin minusta tuli Wagnerilainenkin, vaikka
hän mielestäni on kirjoittanut vain epämusikaalista ja rumaa
musiikkia; "kirjoittanut" on oikea sana, sillä sitä musiikkia ei
ole kuultu eikä sävelletty; se on kirjoitettua. Mutta me elämme
perversissä ajassa, ja demokraattisessa. Tuumiskelen myös toisinaan
eikö tämä demokratiakin, jonka hyväksi olemme raastaneet, ole
hassua, siinä kun oppimaton jakaa opetusta, neuvoton antaa neuvoja,
heikko ohjaa, sorretut sortavat ja joukkio tekee kaiken. Kuitenkin
valtiossa sellaisessa kuin meidän, jossa toinen puoli kansakuntaa
kirjoittaa muistiin, mitä toinen tekee, jossa valtiokalenteri on
suuri kuin kirkkoraamattu, jossa virkamiesten palkat muodostavat
kokonaisen kansallisomaisuuden, jossa virat ovat muuttuneet
feodaalisiksi, ja virkamiehet vasalleiksi, siellä tarvitaan ehkä
alituista kansankiihoitusta vastapainoksi. Mutta kummallisinta
nyt on se, että rahvas on kuningasmielistä, akatemiaa suosivaa,
aristokraattista, keikaroivaa, Kaarle-kahdestoistalaista,
Skansen-isänmaallista, jotavastoin hovi on demokraattinen,
kansankiihkoinen, rahvaanomainen. Rahvas on sitoutunut maksamaan
puoli miljardia pretoriaanikaartille kahdessatoista vuodessa, mutta
kun huomaavat olevansa maksukyvyttömiä, niin pakenevat -- Amerikaan.
Mutta valtion velkaantuminen ei ilmene vain hypoteekkilainoissa ja
pitäjien rappiotilassa, se ilmenee pankkien vekseleissä. Kaikki
kauppa käy velaksi ja vekseleissä; se on etumaksun ottoa; ja etumaksu
on tekemätöntä työtä. Koko kansakunta elää kuuden kuukauden etumaksun
otolla; vuokra maksetaan vekselillä, verot vekselillä, taloustarpeet
vekselillä. Mutta vekseliä ei lunasteta kuuden kuukauden kuluttua,
vaan uudistetaan se ja maksetaan korko uudella vekselillä. Eletään
siis -- tekemättömällä työllä. Ja koko kansallisomaisuuden
arvioimistapa on väärä. Mehuttomaksi imetty maa ei ole minkään
arvoinen: rappeutuneiden linnojen kunnossapito vain maksaa:
ruostuneita rautatienkiskoja ja käytettyjä vetureita voidaan myödä
vain rautaromuna, mutta ovat ne merkityt varojen joukkoon valtion
pääkirjaan; vesiputoukset eivät ole minkään arvoisia, ennenkuin
niiden varrelle on rakennettu tehdas, tehdas ei ole minkään arvoinen
ennenkuin siinä on työväkeä, ja työntekijä ei ole minkään arvoinen,
ellei hän ole taitava: mutta tehtaan tuotteilla ei ole myöskään
mitään arvoa, ennenkuin ovat saavuttaneet menekin. Norrlannin rauta
pelastaisi meidät, mutta estäjät estävät sen. Mihin joudumme? -- -- --
Kehitys kulkee kulkuaan tehden hyppäyksiä, ja valmistaen yllätyksiä.
Voihan jonakin kauniina päivänä sattua, että Norrlannin kultahuhut
osoittautuvat tosiksi. Ajattelehan silloin Ruotsia kaiken maailman
kansojen kokoontumispaikkana. Väkiluku kasvaa, Norrlantiin ilmestyy
kaupunki kaupungin viereen; maa jätetään oman onnensa nojaan ja
alkuasukkaat ryyppäävät itsensä kuoliaaksi kuin punaihoiset.
Yhdessä miespolvessa joutuu vanha Ruotsi uuden yleismaailmallisen
rodun haltuun, ja valtiopäivillä istuu kirjavaa väkeä...

-- Luuletko niin?

-- En, enpä tietenkään, mutta kaikki on mahdollista. Voihan käydä
toisinkin... _mutta tätä menoa ei voi kauan jatkua_! Ja sinun
velvollisuutesi on lausua se julki, kirjoittaa, huutaa, päivät
pääksytysten. Kuuroillekin korville.

Hän läksi paviljongista ja häipyi väen vilinään, niissä muukalaisten
oudot kasvot ilahuttivat häntä kuten kaukaiset vieraat ilahuttavat
korven erakkoa, ja missä vieraiden maiden elävien kielten kaiku johti
hänen mieleensä, että hänen oma kielensä kuului kuolleiden kielien
joukkoon, koskapa kukaan ei ymmärtänyt sitä hänen maansa rajojen
ulkopuolella.



KAHDEKSASTOISTA LUKU

Uudenvuodenyö


Vuosia oli vierinyt; vuosisata oli todellakin lopussa; puuttui vain
muutamia tunteja. Borgin suvun piti kokoontua Götalaisissa huoneissa,
ja lähteä sydänyön tienoissa Skansenille. Elämä kuluu nopeasti,
eikä tämä huoneusto ollut enää muodissa, vaan oli johto kirjallisen
"Rydbergin" käsissä; ja kun joku puhui Punaisesta Huoneesta, kaikui
se kuin menneisyydeltä, sitä sekoitettiin Vihreään Ruutuun tai
johonkin muuhun sentapaiseen...

Oltiin koolla, ja vanha toimittaja Borg, nykyään yli kuudenkymmenen,
oli mukana. Päivän kunniaksi oli saatu aikaan näennäinen sovinto.
Ester, joka lopetteli juuri tutkintojaan, oli seuran ainoa nainen;
kaikki muut olivat joutuneet syrjään ja siirretyt takaisin
koteihin, sittenkuin toverielämä kapakoissa oli osoittautunut
kestämättömäksi. -- "He liikkuivat toistensa vaimojen kanssa, niin
ettei tiennyt, kenen kanssa he olivat naimisissa." Tuhkatiheään
he erosivat ja menivät naimisiin, niin että lopuksi keksittiin
se, että naiset pitivät tyttönimensä. Elämäkerran kirjoittajat
lakkasivat mainitsemasta, kenen kanssa suuruus oli naimisissa, ja
aateliskalenteri keksi eufemismin eronneille, jotka olivat menneet
uudelleen naimisiin: "Toisissa naimisissa." Viimein ehdotettiin
myöhemmin eräässä naapurimaassa, että tyttöjäkin sanottaisiin
rouviksi, he kun enimmäkseen eivät olleet enää tyttöjä, vaan
kävelyttivät lapsiaan.

Kuitenkin, Götalaisten huoneiden pöydällä oli lista, johon kerättiin
allekirjoituksia. Kaikki olivat piirtäneet nimensä paitsi tohtori
Borg, joka kuitenkin oli sepittänyt adressin Zolalle, lausuen siinä
ihailun, jonka tämän rohkeus Dreyfus-jutussa oli synnyttänyt,
ja toivomuksen, että uusi vuosisata näkisi hänen suojattinsa
täydellisesti hyvitettynä. "Oikeutta, mutta ei armoa!"

-- No tohtori, sanoi Isak Levi, etkö sinä pistä siihen nimeäsi?
Ehkäpä luulet häntä syylliseksi?

Kysymys oli vielä niin polttava, ettei mainittu kernaasti Dreyfusin
nimeä, nimeä, joka oli viime vuosina jakanut ihmiskunnan kahteen
osaan.

Tohtori tarttui kynään ja allekirjoitti oman adressinsa muutamin
ripein vedoin.

Kunpa nyt en olisi menettänyt kunniaani ja mainettani, hän sanoi.

-- Kas niin vain! huudettiin kuorossa.

-- Niin, pojat, puuttui tohtori puheeseen, minun on täytynyt muuttaa
mieltä neljä kertaa jutun kestäessä, enkä tiedä vielä onko minusta
tullut Dreyfuslainen samoin kuin Wagnerilainen.

Kaikki loivat alas silmänsä, toiset salatakseen, toiset osoittaakseen
mieltään, ja tohtori huomasi syntyneen äänettömyyden syytteeksi,
johon hänen täytyi vastata. --

-- Nähkäähän, ensinnäkin on melkein mahdoton päästä totuuden perille
vakoilujutussa, kaikki osalliset kun ovat olleet vakoojia ja
tekemisissä valheen, petoksen ja väärien paperien kanssa. Toiseksi
on ihan luonnotonta, että kolmen vuoden kuluttua tarkastetaan
oikeudenkäyntiä, ihmisen muisti kun on niin puutteellinen, näkökohdat
kun ovat muuttuneet vuosien kuluessa, uudet harrastukset herättäneet
uusia intohimoja; kun todistajat ovat hävinneet, paperit hävitetyt
tai joutuneet hukkaan...

-- Niin, mutta asiaa käsitteli salainen tuomioistuin, väitti iäkäs
Gustaf Borg vastaan.

-- Niinpä kyllä, miksikäs ei? Meidän vapaamielinen valamiehistömme on
myös salainen...

-- Taidat pitää kenraalien puolta? tokaisi Gustaf.

-- Siinä sitä nyt ollaan! vastasi tohtori. Sehän nyt on vallan
hittoa, että ihmiset kadottavat järkensä, kun vaan syntyy puhe tästä
saatanan oikeusjutusta.

Isakista oli sääli tohtoria, joka syyttä oli joutunut väärään
asemaan. Ja koetti inhimillisen osanottavasti auttaa häntä; jos se
nyt siitä sitten johtui:

-- Myönnän, että asia ei ole selvä, puuttui hän puheeseen. Mielestäni
siinä on kolme hämärää kohtaa, joita en voi mitenkään selittää.
Ensinnäkin: Miksi Dreyfus pyysi sinihappoa kuultuaan, että asiaa
alettaisiin uudelleen tarkastaa? Miksi se ei ilahuttanut häntä? --
Toiseksi: Hän luuli silloin heti, että kenraalit olivat asettuneet
hänen puolelleen ja pyysi rouvansa etsimään apua Boisdeffre'lta.
Kuinka hän saattoi ajatella niin hyvää Boisdeffre'sta, jonka hän
tunsi? Sehän on pirullinen asema. Kolmanneksi: Lukiessani kenraalien
syytteet Rennes'ssa, niin, hyvät herrat, silloin tulin vakuutetuksi
Dreyfusin syyllisyydestä; mitä siitä sanotte? Ja siihen määrin,
vallankin kun kenraalit selittivät, ettei bordereau ollut vaikuttanut
ratkaisevasti; niin vakuutetuksi heidän kaikki todistusaiheensa
saivat minut, mutta enin heidän selvät sanansa ja ylevä käytöksensä,
että mietin mielessäni: Ammu itsesi, Labori! Kun sitten Laboria
ammuttiin ja hän kieltäytyi ottamasta vastaan oman parisilaisen
lääkärinsä apua; kun murhamiestä ei koetettu etsiä; kun haavasta
otettua kuulaa ei tutkittu, jotta sen avulla olisi päästy murhamiehen
jäljille, niin ajattelin: tässä on arka kohta! Asia on epäselvä.

Nyt tapahtui, kuten usein sattuu, että yhden ihmisen osoittaessa
jalomielisyyttä, toiset alkavat paisua yli äyräittensä
jalomielisyydestä. Holger iski heti kiinni kuin hammasratas, ja
jalomielisyyden pyörä alkoi pyöriä.

-- Samaa olen minäkin ajatellut kuin Isak; ja mestari Demange'n
puolustus, josta ei tullut mitään, on johtunut siitä kauhusta, joka
valtasi hänet nähdessään suojattinsa Rennes'ssa. Labori ja Piquart
ovat tainneet hyljätä hänet nyt...

Huutokauppa oli alkanut, ja turhamaisuus saada näyttää uusia
näkökohtia vanhassa asiassa valtasi kaikki.

-- Niin, keskeytti Kurt, minäkin olen huomannut muutamia hämäriä
kohtia. Vallankin heidän logiikkansa on minusta perin surkea.
Saksan valtakunnan kansleri on selittänyt valtiopäivillä, ettei
hän tiennyt mitään Dreyfusin vakoiluista. Eipä suinkaan, kuinka
hitto vie hän tietäisi kaukana Berlinissä siitä, mitä Parisissa
tapahtui. Mutta loistavaa on, että Bülowin yksinkertaista lausuntoa,
joka ei ole minkään arvoinen, pidetään todistuksena! Edelleen kun
kersantti Depert on vankilassa kuullut Dreyfusin selittävän: "Olen
syyllinen, mutta en yksin", niin jäävätään tämä todistus sillä,
että vankilan johtaja ei ole kuullut sitä. Onko se vain totta,
mitä joku vankilanjohtaja on kuullut? Ken ottaa huomioon sellaisen
verukkeen, hänen aivonsa ovat pehmenneet. -- Ajatelkaa: se on väärä
senvuoksi, ettei johtaja ole kuullut sitä. -- Edelleen sanotaan ja
vaaditaan väitteelle pätevyyttä: Dreyfusia ei ilahduttanut se, että
asia otettiin uudelleen käsiteltäväksi! -- Ei! Se oli ylpeyttä! --
Voitteko käsittää sitä ylpeyttä? -- Silloin hän olisi ollut ylpeä,
jos olisi kieltäytynyt pyytämästä armoa! Mutta kieltäytyä ottamasta
vastaan oikeutta? --

Kiihko kasvoi ja kuume kohosi. Sellénkin tahtoi viskata kalikkansa
tuleen:

-- Niin, logiikka, niin! Nojautumalla siihen, että Henry ammatti
vakoojana on väärentänyt erään asiakirjan, tehdään johtopäätös, että
oikeiksi todistetut oikeatkin olivat vääriä. Onko se johdonmukaista?
Tunnustan sitäpaitsi, että...

-- Älkää hiidessä, jos jatkamme näin, keskeytti tohtori, niin saamme
Dreyfusin syylliseksi, eikä se suinkaan ollut tarkoituksemme, vai
mitä Max tuumii?

-- En voi kieltää, vastasi kreivi harkitsevasti, että asia on
hämärä. Muodostettiinhan Dreyfus-ministeristö, Waldeck-Rousseau
etunenässä, jonka määränä oli vapauttaa Dreyfus; tämä ministeristö
määräsi hallituksen edustajaksi Carrière'n, joka ei ollut kenraali,
ja jonka piti vapauttaa Dreyfus, koska hän oli vakuutettu tämän
syyttömyydestä. No niin: sittenkun oli kuulusteltu kenraaleja ja
todistajia Rennes'ssa, ja huolimatta Esterhazyn bordereau'sta ja
Henryn väärennyksestä, hänen mielensä muuttui oikeudenkäynnin aikana.
Se on ihmeellistä! Sitten on viitattu bordereauhon, aivankuin taikuri
viittaa kattoon ottaessaan jotakin pöytäliinan alta. Bordereau kelpaa
yhtä vähän todistukseksi kuin Esterhazyn todistukset; mutta vaikkakin
asiantuntijat nyt ovat vannoneet, että bordereau ei muistuta
hituistakaan Dreyfusin käsialaa, niin on Dreyfus itse tunnustanut
näiden yhtäläisyyden huudahtaessaan: "He ovat varastaneet käsialani!"
Ristiriitaisuuksia on niin paljon, että meillä tuskin on oikeutta
muodostaa asiasta mitään mielipidettä. Se ei merkitse mitään, ettei
Dreyfus ollut enkeli, mikä hänestä tehtiin, hän kun näet oli ihminen,
mutta Zolan ja Björnsonin ei olisi pitänyt mennä valalle hänen
kunniastaan. Dreyfus on saatu kiinni kymmenestä valheesta. Ensinnäkin
hän väitti, ettei tuntenut itäisen radan järjestelyä. Hän tunsi sen!
Hän väitti, ettei tuntenut keskityssuunnitelmaa! Hän tunsi sen! Hän
kielsi olleensa läsnä kenraali Ransonin neuvottelussa! Hän oli läsnä.
Hän väitti, ettei ollut milloinkaan tuntenut Picquart'a! Hän tunsi
hänet! Hän sanoi ennen, ettei ollut milloinkaan ollut Mülhausenissa!
Nyt hän tunnustaa olleensa siellä joka kesä. Hän väitti, ettei ollut
milloinkaan nähnyt ampumataidon käsikirjaa. Hän oli nähnyt sen! Hän
vakuutti, ettei ollut milloinkaan nähnyt tykkiä T20. Hän oli nähnyt
sen. Hän kielsi tavanneensa ulkomaalaisia sotilaslähettejä Bodsonin
luona. Hän oli tavannut heitä. Björnson, tuo, tuo... meni valalle
Dreyfusin siveellisyydestä! Dreyfus tunnusti, että hänellä oli
naimisissa ollessaan ollut rakastajattaria, mutta että se ei kuulunut
kehenkään, koska hänellä oli varoja. Olkoon niin, eikä se kuulukaan
kehenkään. Mutta Björnsonin todistus! La verité! Zola syytti
kenraaleja konnamaisuudesta! Mutta Dreyfus kiitti kenraaleja, uskoen
heistä parempaa. Totuus, Zola! Mutta oikeudenkäynnissä esiintyy
muitakin kammottavia yksityiskohtia. Dreyfus kutsuu avukseen majuri
Curé'n. Tämä tulee -- ja todistaa häntä vastaan. Dreyfus luottaa
eversti Cordier'n apuun! Tällä ei ole mitään sanottavaa. Mutta entäs
sitten tämä: eversti Munier, jonka piti tuoda tärkeitä sähkösanomia,
kuoli junassa. Chaulain-Sauvinière kuoli junassa, majuri d'Attel,
kuoli junassa. Entäs nämä salaperäiset kuolemantapaukset: Lemercier
Picard, Guenée, Ressman ja muut! Ja nyt myöhemmin on Schneider
kuollut Wienissä, Scheurer-Kestner on kuollut, yleisesikunnan
päällikkö on kuollut! -- Tämä ei ole rehellistä peliä, ja tämä
valhettelusota saa ihmisen kaipaamaan ruutia ja kuulia! Mutta
minusta tuntuu kuin jumalallinen oikeus olisi puhunut ja tuominnut
kaikessa tässä. Dreyfusille tuomittiin kymmenen vuotta Rennes'ssa,
siksi että hän oli juorunnut, ja kavaltanut siten uuden isänmaansa;
mutta hänet armahdettiin, oikein kyllä, lieventävien asianhaarain
takia: oikeutettujen tunteittensa vuoksi vanhaa isänmaatansa
kohtaan, lapsuutensa ensimmäistä. Henry sai vanhurskauden
väärentäjänä surmata itsensä; Esterhazy valehtelijana menetti
kunniansa ja joutui maanpakolaiseksi; Felix Faure sai varoituksen
mairittelustaan; kenraalit kehoituksen, etteivät kärsimättömyytensä
ja heikkouskoisuutensa vuoksi luottaisi ruhtinaisiin ja heidän
kaltaisiinsa. Ja kansakunta sai tietää, että siihen kuului jo niin
monta vierasta ainesta, ettei se voinut ajatella kostoa, josta
voisi syntyä veljessota; ja kun sotajoukko on menettänyt maineensa,
niin se saa sijaan uuden ja samalla uudemman tehtävän. Se toimii
tällä hetkellä kaukana idässä rinnan saksalaisten kanssa, jota se
ei olisi milloinkaan tehnyt, ellei "oikeudenkäyntiä" olisi ollut!
Ranskan portit ovat auki! kuten Kiinan! Mutta "oikeudenkäyntiin"
sekoitettiin myös uskonnollinen kysymys, jonka sekoittamista tähän
yhteyteen en ymmärrä; mutta se joutui siihen senvuoksi, että Dreyfus
oli juutalainen. Ja nyt aukaisevat protestantit ja juutalaiset
parhaillaan luostareita ja päästävät vapaaksi pari sataa tuhatta
elinkautista vankia. Aivankuin kruunajaisissa tai uuden kuninkaan
astuessa valtaistuimelle; mutta se on myöskin vastaus Bartholomeuksen
yöhön, vaikkakin paljon sävyisämpi; nehän ovat pelkkiä hyviä töitä
palkkana pahoista töistä; se on puhdasta kristillistä rakkautta,
vaikkakaan tahto ei liene hyvä; mutta näemmehän niin usein, miten
paha saa palvella hyvää; eikä Dreyfus ollut hyvä mies, mutta hän on
tehnyt palveluksensa, kuten me kaikki!

-- Niin, puuttui tohtori Borg jälleen puheeseen. Tehtyämme kaikki
nämä myönnytykset, jotka vastustushalu lienee synnyttänyt, tai
uteliaisuus nähdä asian nurja puoli, pidän kevytmielisenä tämän
kirjelmän lähettämistä Zolalle, joka luulee yksin löytäneensä
totuuden. Muutamia jyväsiä hän löysi, mutta enemmän akanoita, ja
hiukan pehkuiseksi hänen selkänsä on kyllä käynyt. Jospa sensijaan
onnittelisimme häntä uudestisyntyneenä uskovaisena, Parisin ja
Työn tulevaisuuteen luottavana tekijänä; sosialisti Emile Zolalle?
Teemmekö niin?

Kaikki paitsi ukko Borg, vastasivat myöntävästi; ja niin päätettiin
asia.

Ester, jonka piti viran puolesta olla hourujenhuoneella, poistui
Maxin saattamana.

He kulkivat kauan äänettöminä katuja, viimein sanoi Max:

-- Oletko huomannut, että hän muistuttaa Hioja nimistä antiikista
kuvapatsasta?

-- Olet oikeassa; enin leuka, joka alkaa korvista.

-- Muistatko nyt Parisin ankaraa tuuliaispäätä 96, joka alkoi S:t
Sulpice'n luona, upotti la Revanche'n, hävitti oikeuspalatsin ja
päätti tuhotyönsä Saint Louis'n sairaalan kohdalla, mullistettuaan
ensin Saint Louis'n Pyhän kappelin? Uskotko nyt vertauskuvallisiin
tuuliaispäihin?

-- Mihin herran nimessä on uskottava? Minua alkaa peloittaa!

-- Mutta eräs toinen salaperäinen seikka, toisin sanoen vieläkin
selittämättömämpi kuin tämä: Suuren vallankumouksen aikana, päivää
ennen Bastiljin rynnäkköä, raivasi Royal Allemand Tuilerian
puutarhan. Upseerien joukossa oli muuan Reinach ja Esterhazy. Uskotko
sattumiin?

-- En! Entäs sitten yhteys?

-- En tiedä! Yhteyden tietämisessähän olisi selitys, ja sitä me emme
saa. Ja senvuoksi kaikki selitykset käyvät naurettaviksi. Entäs
sitten tämä? Bædecker, joka ei ole mikään salaperäinen kirja, kertoo
ihan viattomasti: kuninkaanhautoja hävitettäessä Speyerissä 1689
johti toimenpidettä eräs Hinz niminen henkilö. Kun Saint-Denis'n
kuninkaanhaudat ryöstettiin 1789, pani ryöstön toimeen myöskin eräs
Hinz.

-- Mitä se merkitsisi?

-- En tiedä!

-- Kuulehan, oletko tuntenut Dreyfusin? Tässä kreivi Max pysähtyi, ja
silmäili Esteriä, ikäänkuin olisi tahtonut nähdä, tekikö tämä pilaa:

-- En, en ole tuntenut häntä... mutta jos kohtaamme toisemme
kahdenkesken monen vuoden päästä, niin kerron erään jutun... Niin,
kaitselmuksen mies hän oli, mutta mikään kärsivä Kristus hän ei ollut.

-- Oletko kristitty?

-- Olen kristillinen vapaa-ajattelija... Ja kummallista on, että kun
nyt olemme raastaneet kristinopin, niin katosi sen kera niin paljon
viisautta ja niin paljon inhimillisyyttä. Olemme käyneet raaemmiksi
ja tuhmemmiksi... Jos nyt tahtoo tavata hienon ihmisen, niin on häntä
etsittävä heränneiden joukosta, kunhan he eivät vain puhu Jeesuksesta
ja kysele sielusi tilaa. Jos tahdot nähdä hillityn, puheiltaan ja
ajatuksiltaan huolestetun, arvosteluissaan inhimillisen, surun
nöyryyttämän ihmisen, jonka katse on aina korkeammalle tähdätty,
joka henkevöi kaiken, mihin koskettaa, kavahtaa loukkaamasta
ja haavoittamasta toista, pitää kurissa ruumiinsa, niin katso
herännyttä! Hän pyrkii yli-ihmiseksi, mutta epäonnistuu usein,
myönnettäköön. Mutta, näethän, se on pyrkimystä... Kunpa hän ei vain
puhuisi siitä. Uskonto omiksi tarpeiksi, sisällisesti, mutta ei...

-- Mutta elämänilo?

-- Mitä iloa se tuottaisi?

-- Näehän, siinä meidän tiemme eroavat.

-- Miksi niin? Tunnen omalla tavallani hiljaista iloani... Muistutat
mieleeni Chopinin 2:sen nocturnen ja ensi kohtaamisemme tyttöjen
tykönä, jotka elivät ilossa... se korvasi heille...

-- Mikä on sinun suurin ilosi?

-- Uuden ajatuksen synnyttäminen! Silloin olen yht'aikaa isä ja äiti,
eikä minun tarvitse jakaa kunniaa naisen kanssa, joka lähtee tiehensä
mukanaan lapseni, ja sanoo, että se on hänen...

-- Max, nautitko minun kärsimyksestäni?

-- En, kärsin niistä kärsimyksistä, joita muille tuotan, mutta kuulen
kysymyksestäsi, että sinun laitasi on päinvastainen...

-- Nähdessäni sinun kärsivän, rakastan sinua; se pukee sinua.
Mutta kun olet iloinen, niin vihaan sinua; käyt arkipäiväiseksi,
ylimieliseksi, ylpeäksi. Muutoin säikähdän aina iloista ihmistä; ken
nauraa, hän näyttää hampaansa, eikä puutu paljon, ettei hän pure...

Molemmat vaikenivat, Ester sen vuoksi, että huomasi iskeneensä omaan
nilkkaansa, ja Max senvuoksi, ettei tahtonut loukata paljastamalla
hänen harhaiskuaan.

       *       *       *       *       *

Götalaisissa huoneissa oli mieliala käynyt eloisammaksi. Gustaf Borg
oli saanut kirjeen Anders pojaltaan Amerikasta, ja luki otteita siitä:

-- Tunnusmerkillisintä uudelle elämälle täällä Amerikassa on kaiken
liikkuvaisuus, vaihtelevaisuus. Ei ole mitään lepoa; kaikki muuttuu
niin nopeasti; varallisuus ja köyhyys vaihtelevat, niin ettei luokkia
ja sukuja ennätä muodostua; rikas on ollut köyhä ja voi tulla
siksi jälleen, sen hän tietää; köyhä on ollut rikas ja voi tulla
siksi jälleen. Senvuoksi he ymmärtävät toisiaan; ovat varovaisia
ja harkitsevaisia. -- -- -- Päivä on liian lyhyt, ja yön lepoon
riennetään kuin siihen ainoaan suureen nautintoon, joka ei maksa
mitään; ja herätään pyhän työn totisuuteen, jonka tunnollisesta
suorittamisesta ihmisen olemassaolo riippuu. Täällä on työn saanti
armoa, ja joka hetki on muistutuksena siitä, ettei ole mitään
oikeutta elämään, vaan että kaikki on armoa. -- -- -- Tämä kova
koulu kasvattaa sukupolven, joka käy hirvittäväksi, kun se kerran on
lähettävä parviaan maailmalle. Pidän jo Europaa kuin kukoistuksestaan
kuihtuneena Hellaana: hyvin kauniina, mutta heikontuneena ja
todennäköisesti tyhjentyneenä; mietiskelee elämää, mutta ei elä
sitä...

-- Niin, poika on oikeassa, keskeytti tohtori, joka tapansa mukaan
tahtoi johtaa puhetta. Tiedättekö, että viimeisen selonteon mukaan
on 250,000 henkeä muuttanut Ruotsista jälkeen 1890; ja useimmat ovat
olleet iältään 15 ja 35 välillä. Maan asutuksen muodostavat lopulta
pelkät lapset ja vanhukset...

-- Onko sitten ihmeellistä, että naisten täytyy ryhtyä työhön?
puuttui Gustaf Borg puheeseen, joka otti kernaasti tilaisuudesta
vaarin.

-- Sinäpä sen sanoit! Niin, lasten ja eläkettä nauttivien
muodostamassa yhteiskunnassa hänen _täytyy_ ruveta tekemään työtä,
miehiä kun ei ole, joiden kustannuksella elää... Se oli uusi
näkökohta! Mutta jos hän myöskin on hallitseva, niin vyöryköön Aasia
ylitsemme, ja mieluummin hallitkoot barbaariset miehet meitä kuin
ylhäisön naiset, aspasiat ja emansipissat. -- -- --

-- Nyt lopetamme ja lähdemme Skansenille! komensi Gustaf Borg.

-- Niin, lähtekäämme Kapitoliumille ja kiittäkäämme jumalia
kuluneesta vuosisadasta, joka loppui Dreyfusiin ja alkoi
Napoleonilla, jonka veljet ainakin tuntuvat olevan Israelin lapsia.

       *       *       *       *       *

Ester ja Max olivat joutuneet tullin ulkopuolelle, jossa hämärissä
kohosi tuo yksinäinen linna valkeana, korkeat ikkunat sisäpuolelta
kynttilöin valaistuina.

Max puhui kuin itsekseen:

-- On olemassa sana, joka on joutunut käytännöstä sivistyneiden
keskuudessa, ja jota hävetään mainita; se sana on "synti".
Filosofoimalla on poistettu syyllisyyskäsite, mutta syyllisyydentunto
on jäljellä. Olen saanut syntymässä pahan omantunnon, ja pelkäsin
lapsena aina joutuvani kiinni. Sitä ei voi selittää muun kuin jonkin
edellisen tuntemattoman avulla.

-- Ne ovat sairaloisia tunteita, ja sellaisia tapauksia meillä on
monta täällä sisällä, selitti Ester. Meillä on esimerkiksi muuan,
joka luulee kirjoittaneensa bordereaun.

-- Niin, mistä tiedät, vaikka olisikin?

-- Kuulehan! Nyt en enää voi seurata sinua.

-- Tiedän sen, enkä pyydäkään sitä sinulta. Olet alati samassa
äänilajissa kuin minä, mutta vähintäin yhtä oktaavia alempana. --
Tyhjästä ei tule mitään, ja kaikella on riittävä syynsä; siis,
jos hän luulee itseään syylliseksi, niin on siihen olemassa
loogillinen syy. Kuvitteluilla on korkeampi todellisuus, jonka
yhteyttä todellisuuden kanssa en ymmärrä, mutta en uskalla kieltää
sitä. Todellisuushan ei voi tunkeutua sisinpääni ja saada jälleen
ilmenemismuotoa, ellei sitä ole ollut olemassa mielikuvana tai
kuvitteluna. Todellisuuden me tunnemme vain sellaisena, miksi olemme
kuvitelleet sen; senvuoksi vaihtelevat esityksemme käsittämästämme
todellisuudesta niin suunnattomasti. Sitäpaitsi ei sielulla voi
olla olemassaoloa, ellei se ole yhteydessä toisten sielujen
kanssa. Nyt minulla on syytä olettaa, että kaikki sielut ovat
keskenään yhteydessä; ja on olemassa ihmisiä, joilla on niin herkkä
vastaanottokoneisto, että tuntevat koko ihmiskunnan tunteet ja siis
kärsivät sen kärsimykset. Mutta on sellaisiakin, jotka välimatkan
päästä voivat vaikuttaa toisiin, vieläpä tuntemattomiinkin; tiedäthän
sen.

-- Sitä en kiellä!

-- No niin, mistä sitten tiedät, ettei...

Kreivi Maxille oli tullut tavaksi, ettei lausunut lauseita loppuun,
hän kun tiesi Esterin täydentävän ne tai kuulevan hänen ajatuksensa,
ja hän katkaisi puheensa aina, kun äänetön ajatus tulkitsi paremmin
tuon keskeneräisen kuin arkipäiväistyttävä sana olisi sen tehnyt.

-- Uskalsin mainita sanan synti; uskon, että kaikki sairaudet
ovat synnin seurauksia. Ruumiilliset sairaudethan parannetaan
myös rinnan henkisten kanssa. Ensin täytyy alistua tekemään
nöyryyttävät tunnustukset lääkärille (synnintunnustus). Sitten hän
tuomitsee katumuksentekoon; katkeria yrttejä, paastoamista, ankaraa
vaarinottoa, kieltäymyksiä; ja usein määrätään hylkäämään tapoja,
paheita, välttämään mielenliikutuksia, ajattelemaan valoisampia
asioita. Kun sitten on elpynyt, täytyy mennä papin (lääkärin)
luo kiittämään ja uhraamaan. Ja sitten saa neuvon: Varokaa nyt
taudin uudistumista; toisin sanoen: Mene, äläkä enää syntiä tee!
-- Eikö niin? -- Mutta kuinka te kohtelette mielisairaitanne,
sielultaan sairaita, jotka tarvitsevat sielunhoitoa? Te annatte
heidän ruumiilleen kylmää vettä ja morfiinia! -- Muistatko, kuinka
Hanne Joel merkillisessä teoksessaan "Hinsides" kuvaa elpymistään?
Häväistyään kauan lääkäreitä ja ympäristöään, hän joutui vihdoin
eräänä jouluiltana käännekohtaan. Hän puhkesi itkuun ja huudahti:
Olen ollut tuhma ja ylpeä! Ja niin hän parani. Rouva Schram oli
jäykempi, mutta nöyrtyi lopulta, ja erään sairaanhoitajattaren
ystävällisyys paransi hänet. Toisinaan voi niin vähäinen auttaa
-- hyvä sana! jota niin harvoin kuulee! -- Tämä linna ei ole
mikään sairashuone, Inferno se varmaan on tai rangaistuslaitos, ja
rangaistuksen pahin puoli kyllä on se, että lääkäri ei "ymmärrä"
sairasta; helvettiähän on, ellei saa osakseen ymmärtämystä tai joutuu
väärinkäsityksen alaiseksi.

-- Onhan meillä myös pappi, eli sielunpaimen.

-- Eikö asianlaita ole niin, että useammat täällä tuntevat
vastenmielisyyttä pappia ja uskontoa kohtaan? Hehän opettavat vain
herjaamaan ja pilkkaamaan?

-- Miten milloinkin, sillä muutamat joutuvat juuri uskonnollisen
mietiskelyn takia tänne.

-- Niin, he tahtovat nähdä esiripun taakse ja näkevät sitten
näytelmät nurinkurisin kulissein... se on heidän rangaistuksensa.

-- Täällähän on runoilija X?

-- On, hän on täällä!

-- No niin, hän haastoi Herran taisteluun ja vaati hänet
taistelutantereelle Hinnomin laaksoon! ken voitti?

-- Luuletko sen johtuneen siitä?

-- Mitä muuta se sitten olisi? Tupakka- ja alkohoolimyrkytyshän on
helposti parannettavissa. Juoppohullut menevät itse sairaalaan, ja
pääsevät pois kahdeksan päivän päästä. On omituista, ettei voi nähdä
syyperäistä yhteyttä, joka on niin päivänselvä!

-- Pakkomielikuvat...

-- Sanakirjaan ilmestynyt uusi sana; mutta asia ja syy? Missä
pakoittaja? Ken pakoittaa murhamiehet! ajattelemaan rikostaan?
Omatunto! Ja omantunnon takana? -- Kuitenkin, runoilija joutui
lopulta uskonnolliseen järkytystilaan...

-- Siitä näet, mitä uskonto on!

-- Ole varuillasi! Ole varuillasi! -- Uskon nyt, että on kohtuutonta
syyttää täkäläistä lääkärinhoitoa. Sairaan lähimmän ympäristön
ymmärtämättömyys on kai eristävä hänet täydellisesti; hän on yksin
sopiva omantuntonsa kanssa; hänellä ei ole tilaisuutta valittaa eikä
tulla vääräksi marttyyriksi. -- -- -- Eikö sinua milloinkaan peloita
olla täällä?

-- Ei, ei minua, sillä pidän silmällä itseäni. Mutta on
kandidaatteja, jotka tekevät itsensä heikoiksi viettämällä
epäsäännöllistä elämää, ja rupeavat pelkäämään pimeää, vaikka
eivät usko mihinkään muuhun kuin fysiologiaan. Täällähän on ollut
professoreita, jotka ovat saaneet kohtauksia; ja meillä on monta
palvelijaa...

He astuivat linnaan. Se oli abstraktinen, jäykkä, itkettävä kuin
itsemurhahuone hotellissa, huone, joka aina annetaan kaikkein
onnettomimman näköiselle vieraalle, huone, jossa on kolme ovea ja
yksi ikkuna; jossa vuode on lukitun oven kohdalla, jonka avaimenreikä
on päänalaisen vieressä, ja vastapäätä toista ovea sohva, vartavasten
siten tehty, ettei siinä voi istua eikä maata; huone, josta näkee
vain takapihan ja vastapäätä olevan siistimättömän huoneen, ja joka
tuntuu olevan itsemurhaajalle varattu.

Kreivi Max kävi alakuloiseksi; mutta Esterin, joka saapui liian
myöhään, täytyi heti tehdä kierroksensa, ja ystävä seurasi häntä.
Pitkä käytävä ja alaspäin johtava porras; paloruiskuja, joiden letkut
kiemurtelivat kuin pitkät mustat käärmeet pitkin valkeita seiniä,
kaasuliekkejä kuin tuliperhosia; vihdoin rautaristikkoikkuna, jonka
kohdalla he pysähtyivät. Kopissa, joka muistutti tallia, seisoi vanha
alaston mies keskellä lattiaa, ilkialasti kivilattialla, ja hänen
käsivartensa olivat kohotettuina ilmaan kuin antiikisen rukoilijan
tai pylväspyhimyksen.

-- Miksi hän on alasti? kysyi Max.

-- Siksi, että hän riisuu vaatteensa ja hänellä on 40 asteen kuume;
sitä hän on potenut kolme vuotta, ja tuossa hän on seissut kolme
vuotta. Hän luulee olevansa käärmekuopassa.

-- Silloin arvaan, ken hän on! Hän se on, joka riisti petoksella
leskiltä ja orvoilta heidän omaisuutensa, ryösti vaatteet heidän
yltään, mutta laillisilla keinoilla! Huomaatko, että on olemassa
muita lakeja kuin raastuvanoikeuden! Mutta, Ester, miksi hän luulee
olevansa käärmekuopassa? Ei hän ole lukenut Danten Infernoa, 24:ttä
laulua, missä käärmeet kiduttavat varkaita.

-- Niinkö? Ei hän ole lukenut Dantea!

-- No, mistä luulet Danten saaneen sen? Onko hän keksinyt sen, vai
onko hänellä ollut siihen syynsä? Onko näissä rangaistusmuodoissa,
joita te sanotte sairauksiksi, mitään objektiivistä, mitään mihin
tarttua? On, vastaan minä, ja syystä kyllä... Uskon myös, että
uskonnoissa on viittauksia... Jos olet lukenut Swedenborgia, niin
olet huomaava, että hänen kuvauksensa helveteistä, jotka ovat
_mielentiloja_ eivätkä _paikkoja_, että ne ovat samanlaisia kuin ne
kuvittelut, joiden kanssa olet täällä tekemisissä. On siis olemassa
pysyväinen laki: Etsi se, ja moni arvoitus selviää sinulle... jos
voit tai tahdot!

He kulkivat eteenpäin. Ester liehuen edellä suuressa kaulaviitassaan
ja hiukset vallattomina telmien, jotka välkkyivät kultaisina
kaasuliekkien valon hohtaessa niiden läpi. Solakka, tumma, kalpea
kreivi seurasi häntä.

Sitten he pysähtyivät erään rautaristikon kohdalla. Sisällä istui
nuori tyttö tuolilla ihan toimetonna.

-- Puhuttele häntä! sanoi kreivi.

-- Mitä teette täällä, neiti? kysyi Ester ollakseen vain Maxin
mieliksi.

-- Minä kärsin, vastasi tyttö, joka oli niin kaunis, että sielu
heijasteli ihan ihoon asti.

-- Miksi sitten kärsitte?

-- Kärsin isäni pahojen tekojen vuoksi; hänellä ei ole aikaa kärsiä
rangaistustaan, sillä hänen täytyy tehdä työtä perheen elatukseksi.
Ja minä olen rukoillut Jumalaa, että saisin kärsiä hänen puolestaan.
Minä kun olen viaton, ovat kärsimykseni suuremmat kuin hänen
olisivat, ja senvuoksi aikaa on lyhennetty. Mutta voi häntä, jos
hän on kiittämätön tai ei tee parannusta, silloin hän saa itse
kärsiä sen! Hän tietää sen, ja on senvuoksi varuillaan. Hän tietää
myös, että seuraan häntä kaikkialla ja pidän silmällä häntä. -- Oi,
raskasta se on, mutta kerran se loppuu sentään. -- Kolmen vuoden
päästä pääsen jouluksi kotia!

He kulkivat edelleen.

-- Etkö usko, kysyi Max, että tuo enkeli tietää, mitä tekee? Etkö
usko, että hän on viisas? Vaivaudu salaisesti ottamaan selkoa hänen
isästään, ja tutki onko hän puhunut totta!

-- Sellaiseen ei meillä ole aikaa!

-- Olet oikeassa! -- Mutta huomasitko kenen näköinen hän oli?

-- Niin, nyt tiedän, ketä tarkoitat...

-- No? Jos hän on hänen sisarensa, niin tunnet isän!... Mutta minne
nämä portaat johtavat?

-- Alas kaikkein pahimpaan! Siellä asuvat...

-- Tiedän; siellä ovat Swedenborgin hekumallisten lokahelvetit...

-- Sanooko Swedenborg niin...?

-- Sanoo, onko asianlaita niin?

-- On! Nyt alan pelätä pimeää!

-- Kuulehan! Danten Infernossa kerrotaan varkaista, että he muun
puutteessa varastavat toistensa ulkomuodon. Muistatko tuota
selvittämättömäksi jäänyttä oikeudenkäyntiä norrlantilaista varasta
vastaan, sen yhteydessä olevaa murhaa ja erään naisen unta jostakin
tapahtumasta rautatienvaunussa... ajattele sitä. Ajattele myöskin
noita kahta salaperäistä oikeusjuttua Norrlannissa ja Itägötanmaalla,
joista selveni, ettei mitään rikosta ollut tapahtunut, ei ainakaan
aineellista... ja kuitenkin saatiin kärsiä niin paljon...
lainsyrjäisesti, "syyllinen ja syytön" näyttää olevan ainoa tuomio...
Niin, jos lausuisimme kaikki ajatuksemme... Rousseau oli kyllin
epäviisas tehdäkseen sen... Minkä näköinen sisäinen ihmisemme on! Ja
toisinaan tuo sisäinen elämä tulee esiin, hämmentää käsitteet, tekee
selvät todistukset epäuskottaviksi, ja syyttäjästä tulee syyllinen,
Senvuoksi meidän tulisi ensin puhdistaa juoma-astia sisältäpäin...
Miten hirvittävää naamiaista elämä on! En voi milloinkaan mennä
seuraan, sillä kuulen ajatukset, luen kasvoista ja olen niin ankara
itseäni kohtaan, että rankaisen äänettömiä ajatuksiani, jotka ovat
toisinaan ihan hirvittäviä, niin etten ole tuntea niitä... Ja
huonossa seurassa voin toisinaan olla vastaanottamaton, ikäänkuin
suojattu, mutta toisinaan heidän pahuutensa valtaa minut, ja he
puhuvat minun suullani... He saavat sen harhaluulon, että olen raaka
ihminen...

He kulkivat eteenpäin ja joutuivat viimein suureen kokoussaliin,
johon oli järjestetty pieni juhla.

Max ei tahtonut astua sisään, vaan jäi ovelle!

-- Tämä muistuttaa elämäni hirvittävinpä näkyä. Ne olivat perversien
miesten ja naisten niin sanotut wieniläistanssiaiset Berlinissä.
Olin niissä poliisikomisariuksen ja erään lääkärin seurassa.
Ajattelehan vain tätä: muuan nuori mies, joka oli rakastunut ja liehi
erästä nelikymmenvuotiasta miestä, jolla oli punaiset, karkeat,
rumat kasvot, husaarin viikset ja silmälasit. Se oli olevinaan
rakastajatar! Kuka oli kääntänyt näiden ihmisten silmät? Mitä siihen
on kätkeytyneenä? Täytyy olla olemassa syy! -- -- -- En, minä en
tahdo käydä sisään! Minä pelkään mielipuolia; he ovat kuin demooneja,
sillä he lausuvat heti julki kaikki salaisuuteni, vieläpä kaikki
syntymättömät ajatuksenikin. Ja tässä mielipuolen ekvatsiooni: hän
elää äänettömässä aavistuksessa, pääsee meistä selville edeltäkäsin,
on niin tarkkanäköinen, että hän tuntuu ilkeältä. Tavattomien
matkojen päästä hän kuulee sen, mikä ei vielä ole muodostunut
ääneksi; hän näkee ajatuksia ja tunteita; hänen sielunkykynsä ovat
tavallaan yläpuolella meidän tavallisia, senvuoksi hän on mahdoton
elämän naamiaisiin... kas, tuossahan on runoilija!

-- Niin, hän saarnaa nyt siveyttä itseään vastaan!

-- Eikä tiedä, että "Sköna Helena" kiertää maailman markkinoita
kilvan hänen banaalien laulujensa kanssa?

-- Ei, sitä hän ei tiedä!

-- Kuinka silloin käy, jos hän saa tietää sen? Hänen personansa
näyttää tosin jo jakautuneen kahtia, mutta onko hän, ollen
ristiriidassa entisen minänsä kanssa, selviävä tästä epäsoinnusta
kompromissin kautta vaiko taistelemalla itseään vastaan?...
Tiedätkö... tämä siveys, oikein käsitettynä, on enemmän hyväksyttävää
kuin paheksuttavaa. Kauhistuttavaa on, kun pidetään tuota valtavaa
luomisvoimaa leikkikaluna, ja sitä harjoitetaan enin ja pahimmin
avioliitossa, jossa se on käynyt ajanvietteeksi. Senvuoksi vaadin
siveellisistä syistä avioliiton poistamista. Kaksin maattavassa
vuoteessa kadottaa yksilöllisyytensä, oman arvon tuntonsa,
ihmisarvonsa. Siinä myö sielunsa, oppii vaikenemaan, jota sanotaan
sovinnoksi. Se on hauta, johon Jumalan kuva lasketaan, ja josta
eläin nousee! Siinä syntyy tuo rajaton ylenkatse itseään, rakkautta,
puolisoa ja kotia kohtaan! Kuulin äskettäin erään kolme vuotta
naimisissa olleen miehen, jonka keittiökamari ihan kuhisi sulhasia,
vihdoinkin huudahtavan: En jaksa kauemmin olla porttolan isäntänä.
-- -- -- Ei, nyt lähdemme Skansenille. Tunnin päästä on sydänyö!

       *       *       *       *       *

Götalaisten huoneiden vieraat kulkivat pienempiin ryhmiin
jakautuneina ja öisiä puheluja pitäen; vanhat ja nuoret, isä ja
pojat, setä ja veljenpojat kuin yhdenikäiset toverit konsanaan; ajan
tunnussana oli: "kuolema ei ole mikään puolustus eikä vanhuus lisää
miehen arvoa". "Isyyttä ei voida todistaa, ja senvuoksi olemme kaikki
veljiä."

Gustaf vanhus kulki etunenässä Isakin kanssa:

-- Ajattelehan, Anders kirjoitti myös muutaman sanan Amerikan
perheoloista, mutta sitä palaa en tahtonut antaa pojille. Hän sanoo,
että kodit hajoavat ja että perheet asuvat täysihoidossa. Tunnustan,
että meidän perhekomentomme on tuhlausta ja että keittiön liesi
oikeastaan muodostaa kodin alttarin. Ruuanlaitto ja astiain pesuhan
kestää auringon noususta sen laskuun saakka. -- Ja sitten hän sanoo,
että avioerot ovat yhtä tavallisia kuin häät, ja että tuntuu siltä
kuin tämä personallisuuden uudistuminen rikastuttaisi elämää.

Isak, joka ei pitänyt tällaisten kysymysten käsittelemisestä, väisti
ja löysi uuden puheenaiheen:

-- Niin, Nobelhan kuoli ja jätti hieman jälkeensä; 30 miljoonan
vaiheilla.

-- Silloinhan akatemia saa hiukan käyttövaroja; kunhan siitä ei vain
tulisi luikertelurahasto, jolla ostetaan valtiollisia vastustajia.

-- Virasto siitä varmaan tulee...

Kurt ja tohtori toisessa ryhmässä jauhoivat jotakin naisjuttua; Kurt
johti puhetta.

-- Sitten se piru läksi tiehensä lapsi mukanaan antaakseen minulle
kuoliniskun; mutta minäpäs en lähtenyt perästä, vaan annoin hänen
olla, ja sitä hän ei ollut ottanut huomioon. Silloin hän sanoi,
etten ollut kunnon mies; ja juoksi sitten asianajajalle ja pyysi
avioeroa senvuoksi, etten tehnyt "häntä onnelliseksi". Tiedätkö, mitä
merkitsee tehdä nainen onnelliseksi?

-- Tietysti sen tiedän: Jos hän saa viedä sinut perikatoon, riistää
kunniasi, häväistä sinut, silloin olet tehnyt hänet onnelliseksi; ja
ellet siitä häntä soimaa, niin olet kunnon mies!

Holger ja Sellén kolmannessa ryhmässä puhuivat lehdestä: Sellén ei
pitänyt selostuksista eikä mieskohtaisista vihjauksista.

-- Mutta elämä on käynyt julkiseksi, kuten vanhassa Ateenassa;
efoorit ja sensorit arvostelevat yksityisen käytöstä, ja siihen
täytyy tyytyä, ottaa se opikseen, ja kun kaikki muutoin saarnaavat
personallisuusperiaatetta, niin personallisuudet joutuvat arvostelun
alaisiksi, jonka täytyy olla personallinen. Mutta oikaisukeinoksi
olemme saaneet haastattelun. Ennen ei käynyt päinsä vastata
valheelliseen syytökseen; sanomalehden tuomio oli drakooninen. Nyt
saa vähäpätöisinkin vastata ja antaa selityksensä. Se on suuri
edistysaskel...

-- Niin, mutta kun he tekevät vääryyttä...

-- Ei mikään ole tuhmempaa kuin vääryys. Vääryyttä kärsinyt
käy marttyyriksi, ja saa usein osakseen ansaitsematonta
myötätuntoisuutta... Kyvyn on vaikeata päästä esiin tässä maassa,
sillä valitaan mieluummin joku kyvyttömyys ja tehdään jotakin
hänestä, joka on luu heidän luustaan: mutta usein tapahtuu, että
menestymisen syynä on toisten kateus kilpailijaa kohtaan, ja se
tie on tavallinen... Jotta voisivat kukistaa kadehditun, täytyy
heidän kohottaa joku toinen... Mutta toitottamisen varaan ei mitään
rakenneta, enkä käsitä, miksi ihmiset ilmoittavat! Nähdessäni suuren
ilmoituksen pelästyn ja luulen sitä pilaksi! Ei, hyvää tavaraa
saaneen ostajan suullinen suosittelu on ainoa keino! -- Ystävämme
Lundell, maalari, hän toitotti itseään koko elämänsä, mutta hänestä
ei tullut milloinkaan mitään, kuoli nimettömänä, ja on nyt joutunut
unhoon, vuoden kuluttua!

Isak oli jalomielisellä tuulella ja viskasi nyt luotaan mitä käsiin
vain sattui, valtteja ja pikkukortteja.

-- Sanottakoon mitä tahansa, mutta ilman Pelastusarmeijaa ja
Templareita olisi Ruotsi hukkunut viinaan. Eiväthän he hauskoja ole,
mutta...

-- Amerikan valmistavana kouluna on heillä kyllä ollut merkityksensä,
ja sille yleisölle... Joka tapauksessa, suurimmat uudistukset
yhteiskuntaelämässämme ovat tehdyt yksityisestä aloitteesta,
valtiopäivien ulkopuolella, hallitushan ei ole milloinkaan tehnyt
muuta kuin ehkäissyt Ritarihuoneen kukistamiseen ei suuria vaadittu,
ja aateliskalenteri on vielä olemassa, mutta Aftonbladetin
neitireformi antoi surmaniskun aatelille. Se oli giljotiini.
Samoin ovat templarit luoneet raittiuden ja heränneet kukistaneet
valtiokirkon, kirjallisuus muodostanut uudestaan tavat, ja yksityiset
pankit uudistaneet taloudellisen elämän.

-- Taloudellinen elämä, niin! Tiedätkö, että henkivakuutus on Ruotsin
paras liikeyritys. Ei siksi, että ihmiset ajattelisivat kuolemaa,
vaan siksi, että vakuutuskirjoja käytetään lainojen vakuutena; ja
kaikki kun lainaavat... Mutta suurimman voiton tuottavat mitättömiksi
menneet vakuutukset... miten ruotsalaista se on! Saadakseen 200
kruunua he maksavat kuusi sataa vakuutusmaksua ja antavat sitten
vakuutuksen mennä mitättömäksi!

Tohtori riehui omassa aineessaan, kulkien toisessa ryhmässä:

-- Vaimoni tuli eräänä yönä teatterista ja tahtoi voileipää
vasikanpaistin ja kurkkujen kera. Paisti löytyi, sittenkuin hän oli
haukkuen herättänyt minut, mutta kun kurkkuja ei ollut, suuttui
hän ja sytytti kaikki sähkölamput, jotka paloivat aamuun saakka.
Kun sitten höyhensin hänet, sanoi hän, etten ollut kunnon mies, ja
todistaessani hänelle, että olin ainakin mies, meni hän asianajajalle
ja sanoi, etten tehnyt häntä onnelliseksi, aivan kuin sinunkin
vaimosi. Sopiiko nyt terveen miehen elää yhdessä mielettömän lapsen
kanssa? Antaa nimensä ja kunniansa pahimmalle viholliselleen? --
Ketä nainen rakastaa, sitä hän vihaa! -- Kiimaa ja vihaa, siinä
naisen rakkaus! -- Mies rakastaa, ja nainen vihaa! -- Kaikki hänessä
näkemämme kaunis on vain meidän, projektsioonejamme hänen valkealle
kankaalleen, jolla ei ole mitään. -- Maailma on hukkuva vihaan!
Lapset syntyvät vihassa, kasvatetaan vihassa! On iljettävää elää
perversissä ajassa, jossa kaikki on nurinkurista. Jos he näkevät
miehen, jolla on miehen tahto, niin he sanovat häntä naiseksi; jos
he näkevät Alfonsen, joka puhuu naisen nimessä ja taipuu naisen
tahtoon, niin sanotaan: kas siinä vasta mies! Sellainen tulee miehen
olla! Runoilija Grönlund, joka prostitueeraa itsensä maksusta ja
on maksettu rakastaja, hän on naisten runoilija! Hän kirjoittaa
omaa sukupuoltaan vastaan ja panettelee sitä... Gynolatria! -- Oi
latriini! -- Latriini! -- Siinä kolmisointu, jonka juuri tein!

-- Olet tehnyt yhden Ruotsistakin!

-- Niin, tämän: Riita! -- Tora! -- Viina!

-- Ja yhden Grönlundista, väitetään!

He olivat kulkeneet Holmenin ohi ja saapuneet lauttasillalle.
Nyt näkyi yhdellä kertaa Skansenvuori vartiotulien valossa, ja
Bredablickin tuliseppele hulmusi pimeässä...

He pysähtyivät äänettöminä hetkeksi, sitten jatkettiin marssia ja tuo
kuusiääninen fuuga kulki jälleen kulkuaan.

-- Sellén ja Punainen huone keksivät Skansenin 1870; onhan se
mainiota... ja ennen näkötornin rakentamista; silloin maalarit
käyttivät mäkeä aiheena, myöskin jonkinlaisena tähystyspaikkana...
aina Singelbackeniin saakka.

-- En unhoita milloinkaan tuota laivaston ranskalaista, joka vainosi
minua kaksi päivää, vieläpä Oopperakellarissakin hokien: "terve
Akropolis".

-- Maasta muuton syyt? Katso valtiokalenteria ja sotajoukon luetteloa.

       *       *       *       *       *

-- Nyt vaihtuu kaikki niin nopeasti, eikä voida käyttää kymmenen
vuoden vanhaa tietoa, sillä se on käynyt vääräksi. -- Missä on
panslavismi? Pangermanismi? Borussianismi? Ei missään! -- Minne
on joutunut. Amerikan vehnä, joka sai Europan kauhistumaan? Ja
fylloksera? Se on kuollut, eikä Ranska tiedä minne myödä uuden viinin
runsauttaan.

-- Kaikki näyttää lopulta järjestyvän, mutta ei voi kieltää
jonkinlaisen kaitselmuksen vaikutusta. Ennenkuin Dreyfus saattoi
päästä vapaaksi, täytyi Bismarckin kuolla. Hänen kuoltuaan tuli
tsaarin käskykirje, ja siten oli kostontuuma rauennut, siten
saatettiin Kiina avata ja Dreyfus armahtaa, mikä tukahutti Ranskan
sotajoukon taisteluhalun...

       *       *       *       *       *

-- Sanottakoon mitä tahansa, mutta Saksan keisari (tuo Berlinissä
asuva) on mies; hän on ainoa hallitsija, joka uskaltaa käyttää
laillisia oikeuksiaan ja personallista vaikutusvaltaansa. Hänen
sähkösanomansa Transwaalilaiselle vaati rohkeutta!

-- Perustuslaillisia hallitsijoita, sehän ei ole mitään. Eikö
valtamarsalkka voisi avata valtiopäiviä ja vihkiä rautateitä?
Ritarimerkit voitaisiin poistaa, niin niitä ei tarvitsisi jakaa.

       *       *       *       *       *

-- Jos tahdottaisiin lausua Mark Twainin ekvatsiooni, olisi se
seuraava: Nykyaikaisen ihmisen toimittama kaikkien vanhojen
rappeutuneiden arvojen uudelleen arvioiminen! menneisyys nähtynä
nyt sähkövalossa; vanhan kultuurin huutokauppa, jossa ei anneta
mitään arvoa, eikä säälitä, muuta kuin juuri sen hetken pakosta;
täytyy muuttaa rahaksi mistä hinnasta tahansa... ensimmäinen,
toinen ja kolmas kerta! -- Kirjastot olisivat poltettavat silloin
tällöin, muutoin käy laahattava kuorma liian suureksi. Kiinalaiset
ja arapialaiset ovat koettaneet sitä -- ja Japani viskasi menemään
kokonaisen kultuurin yhdellä kertaa... Japani, niin!

       *       *       *       *       *

-- Kerrotaan, että Holger on elänyt vankilassa sellaista, josta hän
ei tahdo puhua... mutta varma on, että hän on kadottanut vanhan
uskonsa apinaan ja koneistoon, jolla ei ole koneenkäyttäjää. Niin
pitkälle kuin Max hän ei ole päässyt...

-- Niin, Max ja Ester! Siihen ei saa sekaantua; sitä on pidettävä
salassa ja kunnioitettava. Kahden sielunelämään ei kukaan voi eikä
saa tarttua karkein käsin...

-- Miksi Tukholma ei kasva merta kohti, vaan lätäköitä kohti?
Kuinka saadaan ostella tontteja Lifgedingiltä, mikä edellyttää
omistusoikeutta vain elinajaksi, joka on epämääräinen? Ei, Rantatie,
Lange linje kaupungin toisesta laidasta Blockhusin tulliin saakka;
teollisuus Sicklaöhön, laivasto Vaxholmaan ja Lidingö Tukholman
kaupungin yhteyteen... merta kohti!

       *       *       *       *       *

-- Pastori Alroth makaa sairaalassa leikattavana. -- Se on hirvittävä
temppeli, jossa ihmisiä teurastetaan tuntemattomalle jumalattarelle,
joka tahtoo nähdä umpisuolen. Sinne heitä viedään surmattavaksi kuin
koiria eläinlääkäriin.

-- Koiria, niin! Onhan hävytöntä, että Tukholman kuusi tuhatta koiraa
riistää leivän ja kerman lapsilta... Ja isännät, jotka vuokraavat
hienot huoneustonsa eläimille ja heidän kaltaisilleen... onko se
laillista? Välikirjassahan sanotaan, että tulee viettää hiljaista ja
rauhallista elämää... Eläimet ovat siis saaneet suuremmat oikeudet
kuin ihmiset; silloin on ihminen kypsä! Jos palvelijat tekisivät
lakon ja kieltäytyisivät värisemästä vilusta kadulla koirien voidessa
erinomaisesti, silloin saataisiin pian sivistynyt yhteiskunta. --
Ajattelehan, että palvelija saa seista häveten portin ulkopuolella!
Hyi liitto sellaisia ihmisiä... Armeliaisuutta eläimiä kohtaan! Mutta
ensin ihmistä kohtaan!

Fuuga kohosi ylös Skansenvuorelle.

-- Akropolis, Pyhä Vuori, Kapitolium!

-- Maailmankansalainen ei merkitse sitä, että norjalaiset hallitsevat
Ruotsia Blasieholmenilta; ei, kansallinen ja kunnallinen itsehallinto
kaikille liittoutuneille.

-- Itse Talmud kiroo sen miehen, joka alistuu vaimonsa tahdon alle.

-- Kas niin! Nyt hänen koiransa alkavat haukkua, kun kuulevat
laulun tapulista; mitään ei voi tapahtua ilman koiria! Toisin on
turkkilaisten... ja japanilaisten laita! Heidän keskuudessaan
on saastainen eläin saastainen... mutta meillä... jokainen
koiranomistaja on cynède... etsi sanan selitys Lombrosolta...

-- Katsos, tuolla tuvassa Grönlund johtaa perkeleenpalvelijoita...
niin, ne, jotka palvelevat Kaarle XII:tta, ovat
perkeleenpalvelijoita, ja niiden, jotka jumaloivat Kustaa Adolfia,
tulisi myöskin lukea Swedenborgin Diarium Spirituale...

       *       *       *       *       *

-- Sydänyö saapuu idästä, puhui Max; tällä hetkellä se on Itämeren
yllä, ja sylissään sillä on uusi vuosisata.

He olivat Swedenborgin huvimajan edustalla, ja Ester katsoi
velvollisuudekseen sanoa jotakin tuosta suuresta ruotsalaisesta,
joka nyt oli noussut satavuotisesta unhosta ja ansaitsemattomasta
halveksumistilasta.

-- Et kai uskone, että Swedenborg oli yhteydessä muiden maailmain
kanssa; ei voi päästä muiden maailmain yhteyteen, joita ei ole.

-- Eikö ole? Kohota katseesi taivasta ja tähtiä kohti! Etkö näe nyt
toisia maailmoja?

-- Näen, mutta...

-- Etkö näe Capellaa, tuota suurta, valkeata tähteä tuolla?

-- Näen?

-- Koska olet nähnyt sen, niin on sen valo kohdannut silmäsi, ja sinä
olet jonkinlaisessa yhteydessä sen kanssa, kun olet ottanut jotakin
vastaan siltä.

-- Niin, valonsäteen...

-- Niin, valonsäteen, jonka otat vastaan. Tiedäthän, että valonsäteen
avulla voi lähettää ääniaallon?

-- En, sitä en tiedä.

-- Etkö tunne Bellin fotofoonia; jolla puhutaan etäältä valonsäteen
avulla? No niin, se on olemassa, vaikka et sitä tunne. Sinä voit
kuitenkin lähettää ääniaallon Capellan valonsädettä myöten. Sinähän
tiedät, että ääniaalto voi kuljettaa ajatusta; lähetät minulle joka
päivä ajatuksen puhelimella. Onko perusteluni oikea?

-- On...

-- Siis, johtopäätös: toisia maailmoja on olemassa, koska näet ne, ja
sinä voisit lähettää ajatuksen ääniaaltoa myöten valoaallon avulla,
ja päinvastoin ottaa vastaan ajatuksen samaa tietä samalta taholta.

-- Perustelu on oikea...

-- Silloin olemme yhtä mieltä; ja Swedenborg on voinut olla
yhteydessä muiden maailmojen kanssa.

-- Sitä en käsitä...
**
-- Pitääkö minun todistaa vielä kerran? Ei, sitä sinä et tahdo!
-- Kuitenkin, Holger eli vankilassa yhtä ja toista, jota hän ei
voinut selittää, mutta joka teki hänet rauhattomaksi. Niin kauan
kuin emme voi selittää jotakin, sanotaan sitä mystiikaksi. Hän ei
ollut milloinkaan lukenut Swedenborgia; mutta päästyään vankilasta
hänelle tapahtui tämä, jonka todenperäisyydestä voit saada selvän,,
jos tahdot. -- Päästyään vapaaksi hän eli mietiskelyissä ja luuli
tietysti tulevansa hulluksi. Tulee sitten eräänä päivänä toimistoon
muuan köyhä nuoruuden ystävä, joka tahtoo myödä Swedenborgin Areana
Coelestian ruotsinkielisen laitoksen, mutta hänellä oli vain teoksen
6:s, 7:s ja 8:s osa. Auttaakseen miestä Holger osti ne aikomatta
erikoisesti lukea niitä. Mutta selaillessaan niitä yksinäisyydessä
hän huomasi, että teoksessa oli -- hänen kokemuksensa vankilassa, ja
niiden selitys piti paikkansa. Silloin hän rupesi mietiskelemään,
koetti manata henkiä hypnotismin, suggestsioonin ja pakkomielikuvien
y.m. avulla. -- Kuitenkin, hän näki menneisyytensä ja nykyisyytensä
uudessa valossa. Neljätoista päivää myöhemmin hän oli Upsalassa,
ja meni antikvaariin ostamaan vuoden 1734 lakikirjaa. Hän sai
itse etsiä hyllyltä, ja löysi nyt Arcanan 1:sen, 2:sen ja 3:nen
osan; mutta ne eivät tietysti olleet osia hänen omistamastaan
kappaleesta. Saavuttuaan sitten Tukholmaan hän meni suoraa päätä
hankkimaan koko teoksen, mutta sitä ei ollut missään. Hän oli juuri
lähtemäisillään viimeisestä antikvaarista, kun hänen päähänsä
pälkähti kysyä: Mutta ehkä teillä on irtonaisia osia? -- Heillä oli;
ja juuri 4:s ja 5:s osa, jotka puuttuivat; eivätkä nekään olleet
kummankaan hänen omistamansa kappaleen osia. Jos tahdot selittää
tämän sattumaksi, niin voit myös sanoa voitatko arpajaisissa vai et.
Kuitenkin kaikitenkin, hän ei ole spiritisti eikä näe näkyjä -- -- --
mutta hän tuntee, saa vaikutuksia ja varoituksia, aivan kuin tuo
selväjärkinen Sokrates daimoniltaan. Hänen personansa tuntuu minusta
olevan sublimoitu tislausastiassa kärsimyksen hehkuvimmassa tulessa,
mutta hän on jakautunut arki-ihmiseksi, joka elää alhaalla aineessa,
ja sunnuntai-ihmiseksi, jonka hän laskee lentoon täytettyään
uskollisesti velvollisuutensa.

-- Oletko sinä lukenut Swedenborgia? keskeytti Ester, joka ei pitänyt
näistä keskusteluista.

-- Olen lukenut! ja uskon, ettei yksikään ihminen ole saanut tietää
niin paljon salaisuuksia kuin hän... Ei ole mikään sattuma, että
tämä maja on joutunut tänne vuoreille... ja juuri nyt, kun häntä
tarvitaan... Kuuletko nimestä, Sweden borg, mitä hän Ruotsillemme
merkitsee. -- Minusta tuntuu kuin näkisin hänen istuvan tuolla
ovensuussa, Abrahamin lailla, silloin kuin Herra kävi hänen
luonaan Mamren lehdossa... Hän palaa jälleen, mutta vapahtamaan ja
tuomitsemaan; henkeä vapauttamaan, eläintä sitomaan! En ole oikein
ymmärtänyt, miksi kaikki nämä eläimet ja niiden saasta on kytketty
tälle vuorelle, mutta ehkäpä siksi, että näkisimme eron niiden ja
itsemme välillä, ja että vertailemalla löytäisimme ihmisen! -- -- --
Nyt on sydänyö saapunut, ja minä kuulen vuosisadan tulevan, idästä;
nyt se on Värtanin yllä. Vaxholmassa soitetaan... Suhisevatko
sen siivet rauhaa, taisteluilla voitettua rauhaa? Ihmiset eivät
tahdo rauhaa! Tänään hyväksyi 26 valtiota Haagin rauhankongressin
keskustelut! Mutta kukaan ei usko rauhaan; kaikki varustautuvat!
-- -- -- Jos puhut hyvää ihmisistä, niin he nauravat sinulle; he
tuntevat itsensä, me tunnemme itsemme; mutta jos puhut pahaa heistä,
meistä, niin he suuttuvat. Hiukan mainettaan huonompia, ja hiukan
parempia, ovat ihmisten lapset!

       *       *       *       *       *

Nyt kuului soitto molemmista tapuleista, ja kaupungista kohosi
kuin kumisevien äänten synnyttämä pilvenpatsas, mikä sai vuoren
vapisemaan. Väristys kulki läpi kansanjoukkojen, jotka vaikenivat
ja paljastivat päänsä ajattelematta ketä kunnioittivat. Eläimet
häkeissä ja luolissa ryömivät koloihinsa ja piiloutuivat, säikkyen
kuin pakanat vihittyjen kellojen kaikua; petäjissä kävi humina, joka
saattoi olla yötuulen, mutta myöskin pronssin tärisyttämän ilmameren.

Suuri Te Deum nousi kaupungista nousemistaan, ja terävät kirkontornit
kohosivat kuin ukkosenjohdattimet johtaakseen pois vihan salamat.
Mutta tähtitaivas hymyili, lempeänä, ystävällisenä, anteeksiantavana.

Ja sitten tapulien kellot vaikenivat, kaupungin myöskin, toinen
toisensa jälkeen.

-- Luuletko, että se kuului tuonne ylös? kysyi Ester,

-- Kuului, niin totta kuin sieluni elää! vastasi Max.

Hetken vaiettuaan hän jatkoi:

-- No, miltä sinusta tuntuu uusi vuosisata, joka on koittanut?

-- Entisen kaltainen!

-- Jotakuinkin! mutta sittenkin toinen!

-- Vaellammeko? Yhdessä?

-- Kappaleen matkaa!

-- Ylöspäinkö?

-- Eteenpäin!

-- Mutta alaspäin emme enää!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Götalaiset huoneet - Sukutarinoita vuosisadan vaihteesta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.