Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Laurette eli Punainen sinetti
Author: Vigny, Alfred de
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Laurette eli Punainen sinetti" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LAURETTE ELI PUNAINEN SINETTI

Kirj.

Alfred De Vigny


Suomennos



WSOY, Porvoo, 1911.



I.


Artoisin ja Flanderin välinen valtatie on pitkä ja alakuloinen. Se
kohoaa suorana viivana ilman puita ja ojia aukealla tasankomaalla, jota
alati peittää keltainen lieju. Maaliskuussa 1815 taivalsin tuota tietä
ja kohtasin siellä sellaista, jota senjälkeen en ole unohtanut.

Olin yksin, ratsain, minulla oli muhkea sininen viitta, punainen takki,
musta kypärä, pistooleja ja suuri sapeli; marssiessamme oli jo neljä
päivää ja neljä yötä satanut taivaan täydeltä, ja mieleeni muistuu,
kuinka minä sydämeni pohjasta lauloin Jocondea. Olin niin nuori! --
Kuninkaan henkivartiasto oli v. 1814 täydennetty lapsilla ja
vanhuksilla; keisarihallitus näytti hävittäneen ja surmanneen miehet.

Toverini olivat ehtineet edelleni samalla tiellä, he seurasivat
kuningas Ludvig XVIII:ta, pohjoisella taivaanrannalla saatoin erottaa
heidän siniset viittansa ja punaiset takkinsa; Bonaparten keihäsmiehet,
jotka askel askeleelta vakoilivat ja seurasivat paluutamme,
näyttäytyivät tuon tuostakin toisella taivaanrannalla kolmivärisine
lippuineen. Hevoseni oli kadottanut kengän, ja senvuoksi olin jäänyt
jälkeen: eläin oli nuori ja vahva ja minä hoputin sitä saavuttaakseni
osastoni; se lähti nelistämään. Asetin käteni kullalla kirjaillulle
miekankahvalle; kuulin sapelini rautaisen huotran lyövän
satulanjalustimeen, tunsin itseni sangen uljaaksi ja täysin
onnelliseksi.

Satoi lakkaamatta, ja minä lauloin lakkaamatta. Pian kuitenkin vaikenin
kyllästyneenä omaan ääneeni enkä enää kuullut kuin sateen rapinan ja
hevoseni kavioitten kapseen liejuisella tiellä. Tie ei ollut
kivitettyä; se alkoi vajottaa, ja minun täytyi laskeutua kävelemään.
Suuret saappaani olivat ulkoapäin paksun keltaisen liejukerroksen
peitossa, ja sadevesi tunkeutui niitten sisään. Katselin ihkasen uusia
kullattuja olkalappujani, jotka olivat olleet onneni ja ylpeyteni; sade
oli ne turmellut; se suretti minua.

Hevoseni kulki allapäin, ja minä tein kuten sekin; vaivuin ajatuksiini,
ja ensi kerran välähti mieleeni kysymys, minne oikeastaan matkasin.
Siitä en ollut vähääkään selvillä, mutta se ei kauvaa minua vaivannut:
Olin varma siitä, että missä väkeni oli, siellä oli minunkin
velvollisuus olla. Sydämessäni vallitsi syvä, järkkymätön rauha, ja
minä luin sen tuon ihmeellisen velvollisuudentunteen ansioksi, koettaen
samalla selittää sitä itselleni. Nähdessäni, kuinka lukemattomat
ihmiset ilolla ottivat kantaakseen ennen aavistamattomia vaivoja,
kuinka moni onnellista elämää viettävä mies oli ylpeästi hyljännyt
varman tulevaisuuden, ja tuntiessani itse kohdaltani tuota ihmeellistä
tyydytystä, jonka ihmiselle antaa vakaumus kunnian vaatimusten
tinkimättömyydestä, käsitin, että täydellinen itsensä unohtaminen oli
helpompaa ja yleisempää kuin luullaankaan.

Aloin ajatella, eikö tuollainen itsensä unohtaminen perimmältään ollut
myötäsyntyistä ihmisessä; mitä oikeastaan oli tuo tarve totella ja
jättää tahtonsa kuin raskaan ja vaivaloisen taakan toisiin käsiin;
mistä johtui sellainen onnen tunne, kun tuosta taakasta on vapautunut,
ja miksi inhimillinen ylpeys ei milloinkaan noussut kapinaan. Näin
kaikkialla tämän salaisen vaiston liittävän ihmisiä lujiksi
yhdyskunniksi, mutta en missään nähnyt niin täydellistä ja kauheata
toimialasta, tavoista, toiveista ja melkeinpä ajatuksistakin luopumista
kuin armeijassa. Näin kaikkialla muualla vastustuksen mahdolliseksi,
jopa yleiseksikin, sillä kansalaisen lainkuuliaisuus on aina kuitenkin
selvänäköistä ja harkittua, ja sillä on rajansa. Yksinpä naisenkin
lempeä alistuvaisuus nousee kapinaan, jos häntä tahdotaan pakottaa
pahaan, ja laki suo hänelle turvaa; mutta sotilaan kuuliaisuus, samalla
kertaa sekä aktiivinen että passiivinen, ottaa vastaan määräykset ja
panee ne toimeen iskien sokeasti kuin antiikin kohtalo. Ajattelin tätä
sotilaan peräymätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta, joka joskus voi vaatia
julmia tekoja, sen kaikkiin mahdollisiin seurauksiin saakka.

Näitä mietin astuessani yhtä jalkaa hevoseni kanssa ja nähdessäni tien
yhä jatkuvan ilman puita ja taloja sekä leikkaavan tasankoa
taivaanrantaan saakka kuin keltainen juova harmaalla kankaalla. Silloin
tällöin tuo kostea juova sekaantui kosteaan maahan, ja kun päivä vähän
selkeni, saaden surullisen seudun kirkastumaan, olin kuin kulkemassa
keskellä liejumerta uiskentelevaa savijuovaa pitkin.

Silmäillessäni tarkkaavasti tien keltaista juovaa, huomasin siinä, noin
neljännespenikulman päässä pienen mustan, liikkuvan pisteen. Se
ilahutti minua, olihan siellä joku ihminen. En enää kääntänyt siitä
silmiäni. Näin, että tuo musta piste kulki kuten minäkin Lilleä kohti
ja että se liikkui epätasaisesti, josta saatoin päättää kulun
vaivaloiseksi. Kiirehdin askeleitani saaden välimatkan lyhenemään
itseni ja esineen välillä, joka piteni hieman ja kasvoi silmissäni.
Aloin taas ajaa juosten, päästyäni kovemmalle maaperälle, ja vihdoin
olin näkevinäni eräänkaltaiset pienet mustat vaunut. Koska minun oli
nälkä, toivoin, että ne olisivat sotaravintoloitsijan vaunut, ja pitäen
hevostani veneenä, koetin saada sen kaikki voimat liikkeelle
saavuttaaksemme pian tuon onnensaaren tässä meressä, johon hevosparka
usein vaipui vatsaa myöten.

Sadan askeleen päästä erotin selvästi pienet vaunut, joita peitti kolme
vannetta ja musta vahakangas. Ne muistuttivat pientä, pyörille
asetettua kehtoa. Pyörät tarttuivat akselia myöten liejuun; jalan
kulkeva mies talutti vaivaloisesti ohjista pientä muulia, joka veti
vaunuja. Lähestyin häntä ja katselin häntä tarkkaavaisesti.

Mies oli noin viisikymmenvuotias, valkeaviiksinen, suuri ja väkevä sekä
kumaraharteinen kuten vanhat jalkaväenupseerit, jotka ovat kantaneet
reppua selässään. Hänellä oli jalkaväenupseerin univormu, ja kuluneen,
lyhyen, sinisen viitan alta vilahteli pataljoonapäällikön olkanauha.
Hänen kasvonsa olivat karkeat, mutta hyvät, jommoisia usein näkee
armeijassa. Hän katsoi minuun syrjästä suurten kulmakarvojensa alta, ja
sieppasi nopeasti ajopelistään pyssyn, jonka latasi toisella puolen
muuliaan, käyttäen sitä ikäänkuin linnoituksena. Huomattuani hänen
valkean kokardinsa, näytin punaisen pukuni hihaa, ja hän pani pyssyn
takaisin vaunuihin, sanoen: -- Ah, sehän on eri asia, luulin teitä
yhdeksi noista jäniksistä, joita juoksee kintereillämme. Tahdotteko
ryypyn?

-- Mielelläni, sanoin, käyden lähemmäksi, siitä on jo kokonainen
vuorokausi, kun viimeksi join.

Hänellä oli povellaan pullon muotoiseksi veistetty kokospähkinä, jossa
oli ahdas hopeakaula ja josta hän näytti olevan sangen ylpeä. Hän
ojensi sen minulle; juotuani siitä suurella nautinnolla siemauksen
huonoa viiniä, annoin astian ukolle takaisin.

-- Kuninkaan terveydeksi! sanoi hän juodessaan; hän on tehnyt minusta
kunnialegioonan upseerin, ja on oikeus ja kohtuus, että seuraan häntä
rajalle saakka. Tuhat tulimmaista, koska minulla ei ole kuin olkalaput
elääkseni, seuraan pataljoonaani, se on velvollisuuteni.

Puhuen tällä tavalla kuin itsekseen, hän taas hoputti pienen muulinsa
kulkemaan, sanoen ettei meillä ollut aikaa hukattavana, ja koska olin
samaa mieltä, jatkoin matkaani parin askeleen päässä hänestä. Katselin
häntä yhä tekemättä kysymyksiä, sillä en ole koskaan pitänyt meidän
kesken niin yleisestä turhasta lörpöttelemisestä. Kuljimme noin
neljännespeninkulman virkkaamatta sanaakaan. Kun hän sitten pysähtyi
antaakseen muulinsa levätä, pysähdyin minäkin, koettaen poistaa veden
ratsusaappaistani, joissa jalkani olivat olleet kuin vesisäiliössä.

-- Saappaanne alkavat painaa, sanoi hän.

-- En ole neljään yöhön vetänyt niitä jaloistani, vastasin.

-- Pyh, viikon päästä ette ajattelekaan niitä enää, sanoi hän käheällä
äänellään. -- Tiedättekö, mitä minulla on vaunuissa?

-- En, vastasin.

-- Siellä on muuan nainen.

Vastasin: Ah! -- suurestikaan hämmästymättä ja aloin taas hiljalleen
kulkea. Hän seurasi minua.

-- Nuo viheliäiset rattaat eivät ole maksaneet minulle paljoa, jatkoi
hän, eikä muulikaan; mutta siinä on kaikki, mitä tarvitsen, vaikkakin
tämä tie on hieman liian pitkä.

Tarjosin hänelle ratsuani, kun hän väsyy, ja kun en puhunut kuin
vakavasti ja arvonannolla hänen ajopeleistään, joitten naurettavuutta
hän pelkäsi, hän yhtäkkiä näytti rauhottuvan ja lähestyen
satulanjalustintani, taputti polveani sanoen: Tehän näytätte olevan
hyvä poika, vaikka kuuluttekin punaiseen komppaniaan.

Ymmärsin hänen äänestään, hänen tuolla tavalla puhuessaan punaisesta
komppaniasta, miten paljon katkeria ennakkoluuloja ylempien upseerien
loistelias elämä ja arvo-asteet olivat armeijassa herättäneet.

-- Kuitenkaan, lisäsi hän, en ota vastaan tarjoustanne, koska en osaa
ratsastaa, ja koska se ei kuulu minun tehtäviini.

-- Mutta, päällikkö, ylempien upseerienhan -- kuten teidän, täytyy
osata.

-- Niin kerran vuodessa tarkastuksessa ja vuokrahevosella. Minä olen
ollut merimies ja sitten jalkamies, minä en osaa ratsastaa.

Hän kulki parikymmentä askelta heittäen minuun silloin tällöin
syrjäsilmäyksen kuin kysymystä odottaen, mutta kun ei sitä kuulunut,
jatkoi hän:

-- Kautta kunniani -- te ette ole utelias; tuon, minkä sanoin, pitäisi
kummastuttaa teitä.

-- Kummastelen yleensä sangen vähän, vastasin.

-- Oi, mutta jos kertoisin teille, minkävuoksi olen jättänyt meren,
niin saisimme nähdä.

-- No, vastasin, miksi ette ryhdy asiaan. Se lämmittäisi teitä ja saisi
minun unohtamaan olevani läpimärkä sateesta.

Kunnon vanhus valmistautui juhlallisesti puhumaan, huvitettuna kuin
lapsi. Hän pani vahakankaalla päällystetyn sotilaslakin päähänsä ja
kohautti olkapäitään tavalla, jota ei omaa kuin jalkaväessä palvellut
henkilö; tuollaisella liikkeellä kohottaa jalkamies reppuaan ylemmäksi
ikäänkuin keventääkseen sen painoa ja se jää perinnäiseksi tavaksi
upseerille. Tämän suonenvedontapaisen liikkeen jälkeen hän vielä joi
kulauksen viiniä kokospähkinästään, potkaisi muuliaan rohkaisevasti
vatsaan ja alotti:



II.


-- Ensinnäkin, lapseni, voitte tietää minun syntyneen Brestissä; isäni
palvellessa kaartissa jouduin ikäänkuin rykmentin lapseksi ja ansaitsin
yhdeksännestä ikävuodestani saakka puolet määrätystä palkka- ja
ruoka-osuudesta. Mutta koska rakastin merta, niin eräänä kauniina yönä
ollessani lomalla Brestissä piilouduin Intiaan lähtevän kauppalaivan
lastiruumaan, minua ei huomattu ennenkuin aavalla merellä, ja kapteeni
teki minusta mieluummin laivapojan kuin viskasi minut mereen.
Vallankumouksen alkaessa olin urani uurtanut ja tullut vuorostani
pienen, verrattain kunnollisen kauppalaivan kapteeniksi kynnettyäni
merta neljätoista vuotta. Koska kuninkaallinen laivasto yht'äkkiä oli
karistunut putipuhtaaksi upseereista, otettiin palvelukseen
kauppalaivaston kapteeneita. Olin harjottanut hieman merirosvon
ammattia, josta saatan myöhemmin kertoa: minulle annettiin
Marat-nimisen sota-aluksen johto.

Fructidor-kuun 28 päivänä 1797 sain määräyksen valmistautua
purjehtimaan Cayenneen. Minun tuli viedä sinne kuusikymmentä
sotilasta ja eräs maanpakolainen, joka oli jäänyt niistä
sadastayhdeksästäkymmenestäkolmesta, jotka la Decade-niminen fregatti
muutamia päiviä sitten oli saanut kuljetettavakseen. Minun oli käsketty
kohdella tuota henkilöä hyvin, ja direktorihallitukselta saamani
ensimäisen kirjeen sisällä oli toinen, neljällä punaisella sinetillä
sulettu, joista yksi oli keskessä ja suunnattoman suuri. Minut oli
kielletty avaamasta tuota kirjettä ennen ensimäistä pohjoista
leveys- ja kahdettakymmenettäseitsemättä pituusastetta, jotka ovat noin
päiväntasaajan seutuvilla.

Tuo suuri kirje oli ihmeellisen näköinen. Se oli pitkä ja niin
huolellisesti sulettu, etten kulmakohdistakaan päässyt sinne
kurkistamaan; en myöskään kuoren läpi saattanut mitään lukea. En ole
taikauskoinen, mutta kirje pelotti minua. Vein sen huoneeseeni pienen
vuoteeni viereisellä seinällä riippuvan englantilaisen seinäkellon
lasin taakse. Se vuode oli oikea merimiehen vuode -- tiedättehän ne.
Mutta mitä puhunkaan: te olette korkeintaan kuusitoistavuotias, ettekä
ole voinut sellaista nähdä.

Vähääkään liioittelematta voi sanoa, että kuningattaren huone tuskin
lienee yhtä täydellisesti varustettu kuin merimiehen. Joka esineellä on
oma pikku paikkansa ja naulansa. Ei mikään heilu. Laiva saattaa keinua
niin paljon kuin tahtoo, minkään sen vuoksi joutumatta epäkuntoon.
Huonekalut ovat vartavasten laivan ja sen huoneen muodon mukaan
tehtyjä, johon ne aijotaan sijottaa. Vuoteenani oli arkku. Kun sen
avasi, saattoi siellä nukkua; suljettuna se kävi sohvasta, ja minä
polttelin siinä piippuani. Joskus käytin sitä pöytänäkin, silloin
istuttiin huoneessa olevalla kahdella pienellä tynnyrillä. Hyttini
seinät olivat silatut ja kiilloitetut kuin mahonkipuu ja se hohti kuin
korukapine: se kelpasi vaikka kuvastimeksi! Ah! Se vasta soma pikku
huone! Olipa alukseni maksanutkin sievosia summia. Siellä huviteltiin
usein kelpolailla, ja tällä kertaa alkoi matka sangen hupaisasti, jos
ei... mutta älkäämme kiirehtikö.

Meillä oli mainio luoteistuuli; olin juuri asettamassa puheenaollutta
kirjettä seinäkelloni lasin alle, kun maanpakolainen astui huoneeseen,
käsi kädessä pienen, suloisen, noin seitsentoistavuotisen tyttösen
kanssa. Itse hän sanoi olevansa yhdeksäntoista; kaunis poika, vaikkakin
hieman liian kalpea ja vaalea mieheksi. Hän oli kuitenkin mies, joka
toden tullessa osotti miehen mieltä paremmin kuin monet vanhemmat: sen
saatte nähdä. Hän piti kädestä pikku vaimoansa, joka oli raikas ja
iloinen kuin lapsi. He olivat kuin kaksi tunturikyyhkystä. Minun oli
heitä hauska katsella. Sanoin heille:

-- Oikein lapseni, te tulette tervehtimään vanhaa kapteenia; siinä
teette varsin kauniisti. Minä vien teidät hieman pitkälle matkalle,
mutta sen parempi on meillä tilaisuus tutustua toisiimme. Olen
pahoillani esiintyessäni rouvalle ilman takkia, mutta olen yrittänyt
naulata tätä suurta kirje-pahusta tuonne ylös. Kenties te tahtoisitte
minua vähän auttaa?

Tietysti nuo hyvät ihmiset tahtoivat! Pieni aviomies otti vasaran,
pikku vaimo naulat ja he ojensivat niitä minulle pyyntöni mukaan; ja
pikku rouva komensi minua: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! yhtenään
nauraen, sillä koneen jyskytys sai kelloni heilumaan. Kuulen vielä
hänen hennon äänensä: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! Hän teki minusta
pilaa. -- Vuottakaa, te pikku ilkimys, -- varotin minä. -- Minäpä
käsken miehenne torua teitä. -- Siinä silmänräpäyksessä hän oli
miehensä kaulassa ja suuteli häntä. He olivat toden totta ihastuttavia,
ja tuttavuus oli tehty. Meistä tuli pian hyvät ystävät.

Matka oli suotuisa. Ilma suosikin minua tavallisesti. Kun en laivallani
ollut koskaan nähnyt muuta kuin ahavoituneita mustuneita kasvoja,
kutsuin pienet lemmikkini joka päivä pöytääni. Se virkisti minua.
Syötyämme kalaa ja keksiä, pikku vaimo ja hänen miehensä jäivät
katselemaan toisiaan ikäänkuin eivät olisi koskaan ennen toinen
toistaan nähneet. Silloin nauroin sydämellisesti ja tein heistä pilaa.
Hekin nauroivat kanssani. Tekin olisitte nauranut nähdessänne meidät ja
pitänyt meitä mielettöminä, jos ette olisi tietänyt, mikä meidän oli.
Oli toden totta hupaisaa nähdä heidän sillä tavalla rakastavan toinen
toistaan! He viihtyivät hyvin kaikkialla; he pitivät hyvänä kaikkea,
mitä heille annettiin ja tyytyivät samaan ruokaan kuin mekin. Heidän
syödessään päivällistä kanssani, nautin itse arvoani ylläpitääkseni
pienen lasillisen ruotsalaista paloviinaa. He nukkuivat riippumatossa,
ja laiva keinutti heitä kuin näitä kahta päärynää nenäliinassani. -- He
olivat reippaita ja tyytyväisiä. Menettelin kuten tekin, en kysynyt
mitään. Mitä tarvitsi minun, veden viilettäjän, tietää heidän nimeään
ja asioitaan? Vein heidät meren toiselle puolen kuin kaksi paratiisin
lintua.

Kuukauden kuluttua pidin heitä omina lapsinani. Joka päivä kutsuessani
heitä, kävivät he istumaan luokseni. Nuori mies kirjotti pöydälläni, se
tahtoo sanoa vuoteellani; ja kun halusin, auttoi hän minua merkitsemään
matkaa: hän osasi sen ennen pitkää tehdä yhtä hyvin kuin minäkin; olin
siitä silloin tällöin sangen ihmeissäni. Nuori vaimo istui tavallisesti
pienellä tynnyrillä neulomuksineen.

Eräänä päivänä heidän tapansa mukaan istuessaan luonani, sanoin heille:

-- Tiedättekö, pienet ystäväni, että me muodostamme tässä varsin soman
perhekuvan. En tahdo kysyä teiltä mitään, mutta luultavasti ei teillä
ole liiemmäksi rahoja ja te olette molemmat aivan liian hentoja ja
hienoja kuokkimaan ja raatamaan otsanne hiessä kuten tavalliset
maanpakolaiset Cayennessa. Kautta kunniani -- se on paha paikka, sanon
teille. Mutta minä, jonka vanha nahka on tottunutta ja auringon
parkitsemaa, eläisin siellä herroiksi. Jos te, kuten minusta näyttää --
en kuitenkaan tahdo mitään kysyä -- tuntisitte hitusenkaan ystävyyttä
minua kohtaan, luopuisin sangen mielelläni vanhasta aluksestani, joka
ei nykyään ole puukengänkään arvoinen ja asettuisin asumaan kanssanne,
jos se teitä miellyttäisi. Minulla ei ole muuta perhettä kuin koira;
sekin ikävystyttää minua; teistä olisi minulle seuraa. Auttaisin teitä
monessa asiassa; olen salakuljetuksella hankkinut kohtalaisen
omaisuuden, jolla eläisimme ja jonka jättäisin teille kerran
ummistaessani silmäni, kuten niin kauniisti sanotaan.

He jäivät hämmästyneinä tuijottamaan toinen toisiinsa, näyttäen siltä
kuin eivät olisi uskoneet minun puhuneen totta; sitten pikku rouva
heittäytyi tapansa mukaan miehensä kaulaan ja istahti hänen polvelleen
itkien ja punaisena. Nuori mies sulki hänet kiihkeästi syliinsä, ja
minä näin hänenkin silmissään kyyneleitä; hän ojensi minulle kätensä
käyden tavallista kalpeammaksi. Hänen vaimonsa puhui hänelle
hiljaisella äänellä, ja hänen suuret, vaaleat hiuksensa olivat
valahtaneet hartioille; hänen niskaan solmittu hiussykerönsä oli
kierähtänyt auki yhtä äkisti kuin kasattu ankkuriköysi, sillä hän oli
vilkasliikkeinen kuin kala vedessä: olisitte nähnyt ne hiukset! Ne
olivat kuin kultaa. Kun he yhä jatkoivat kuiskailuaan, nuoren miehen
tuon tuostakin suudellessa itkevän vaimonsa otsaa, kävin hieman
kärsimättömäksi:

-- No mikä nyt -- mikä teitä vaivaa? -- kysyin vihdoin.

-- Mutta... mutta... kapteeni, te olette hyvin hyvä, virkkoi nuori
mies; mutta ettehän te... ette te saata elää maanpakolaisten kanssa
ja... Hän loi silmänsä maahan.

-- En tiedä, vastasin, mitä olette tehneet joutuaksenne maanpakoon,
mutta kenties kerrotte sen minulle jonakin päivänä, tai olette
kertomatta, aivan kuten itse tahdotte. Mutta te ette näytä sellaisilta,
joilla on paha omatunto, ja olenpa varma, että minä eläissäni olen
tehnyt yhtä ja toista enemmän kuin te, pienet, viattomat raukat. Mutta
kautta kunniani -- niinkauvan kun olette minun vartioitavinani, en
teitä laske käsistäni, sellaista ei maksa vaivaa luulotella; katkoisin
vaikka kaulanne kuten kahden kyyhkysen, jos siksi tulisi. Mutta
luovuttuani kerran olkalapuista, en enää välitä amiraalista enkä
mistään.

-- Mutta -- hän vastasi pudistaen surullisesti ruskeata, joskin sen
ajan tavan mukaan hieman puuteroitua päätänsä -- minä luulen, että
teidän on vaarallista osottaa tuntevanne meidät. Me nauramme, koska
olemme nuoria; me olemme onnellisia, koska rakastamme toinen toistamme;
mutta minulla on synkkiä hetkiä ajatellessani tulevaisuutta enkä tiedä,
millaiseksi Laure-raukkani kohtalo muodostuu.

Hän painoi uudelleen nuoren vaimonsa pään rintaansa vastaan:

-- Näinhän minun oli vastattava kapteenille; olisithan sinäkin sanonut
samaa, lapseni?

Otin piippuni ja nousin ylös, sillä silmäni alkoivat tuntua hieman
kosteilta eikä sellainen sopinut minulle.

-- Sittenpähän nähdään, sittenpähän nähdään, -- minä rauhotin heitä,
kyllä asiat aikaa myöten selviävät. Jos tupakansavu kiusaa rouvaa,
täytyy hänen poistua.

Hän nousi ylös kasvot kuumina ja kyyneleistä kosteina aivankuin
lapsella, joka on saanut nuhteita.

-- Ette te tavallisesti sellaista ajattele, sanoi hän minulle,
katsellen seinäkelloani; entä kirje!

Jouduin omituisen tunteen valtaan. Tunsin aivankuin tuskaa
hiusjuurissani hänen sanoessaan minulle tämän.

-- Jumaliste! huudahdin. Sitä en ole enää ajatellut! Siinäpä soma
juttu! Jos olisimme sivuuttaneet ensimäisen asteen pohjoista leveyttä,
ei minulla olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen. -- Olipa onni,
että lapsonen tuossa muistutti minulle kirje-pahusta!

Minä katsahdin nopeasti merikarttaani ja huomatessani, että meillä
vielä oli noin viikon verran aikaa, rauhottui pääni, mutta ei suinkaan
sydämeni, minun itsenikään tietämättä syytä siihen.

-- Hallituksen kanssa ei ole leikkimistä kun on kysymys tottelemisesta,
sanoin minä. Mutta vielä ei ole hätää. Aika on vierähtänyt niin
nopeasti, että en ole huomannutkaan.

Ja sitten, hyvä herra, jäimme kaikki kolme nenät ilmassa tuijottamaan
kirjettä aivankuin olisi se alkanut puhua meille. Erikoisesti pisti
silmääni, kuinka ikkuna-aukosta sisääntunkeva aurinko valaisi
seinäkellon lasia saaden suuren punaisen sinetin ja molemmat pienet
näyttämään tulen keskellä olevien kasvojen piirteiltä.

-- Sen silmät melkein tahtovat päästä ulos, sanoin laskeakseni leikkiä
heidän kanssaan.

-- Oi, ystäväni, vastasi nuori vaimo, ne näyttävät veripilkuilta.

-- Mitä vielä, sanoi hänen miehensä, tarttuen hänen käsivarteensa, sinä
erehdyt, Laure; sehän on kuin viaton pelikortti. Käy mieluummin
lepäämään; miksi tuo kirje pyörii ajatuksissasi?

He pakenivat kuin pahan painajaisen takaa-ajamina ja nousivat kannelle.
Minä jäin yksin suuren kirjeen kanssa, ja muistan vielä, kuinka piippua
poltellessani tuijotin siihen taukoamatta aivankuin sen punaiset silmät
olisivat lumonneet minut kuin käärmeen silmät. Sen suuret, valjut
kasvot ja sen kolmas sinetti, joka oli suurempi kuin molemmat silmät,
ja ammottava ja irvistävä kuin suden kita, saivat minut huonolle
tuulelle; minä otin takkini ja käärin sen kellon ympärille päästäkseni
näkemästä sekä kelloa että ilkeätä kirjettä.

Lähdin kannelle lopettamaan piipullistani; jäin sinne yöhön saakka.
Olimme silloin Cap Vertin saarien kohdalla. _Marat_ kulki rauhallisesti
hyvässä tuulessa yhdeksän solmuväliänsä. Yö oli kaunein, jonka
eläissäni olen nähnyt tropiikin tienoilla. Kuu nousi taivaanrannalle
suurena kuin aurinko; meri jakoi sen kahtia, välkkyen kuin pienien
timanttien peittämä lumikenttä. Katselin sitä piippua poltellen
penkiltäni. Vahdissa oleva upseeri ja merimiehet eivät puhuneet
sanaakaan, katselivat vain kuten minäkin laivan varjoa vedessä.
Äänettömyys tuotti minulle nautintoa. Rakastan hiljaisuutta ja
järjestystä. Olin kieltänyt kaiken meluamisen ja tulen pitämisen öiseen
aikaan. Huomasin kuitenkin pienen punaisen valojuovan melkein jalkojeni
vieressä. Olisin muussa tapauksessa heti suuttunut, mutta koska se tuli
pienten maanpakolaisystävieni luota, tahdoin ennen suuttumustani saada
selville, mitä siellä oli tekeillä. Minun ei tarvinnut kuin kumartua
nähdäkseni suuresta luukusta pieneen huoneeseen, ja minä katselin.

Nuori vaimo oli polvillaan ja luki rukouksiaan. Pieni lamppu valaisi
häntä. Hän oli yöpuvussaan; paikaltani ylhäältä saatoin nähdä hänen
paljaat olkapäänsä, hänen pienet, paljaat jalkansa ja hänen runsaat,
vaaleat, hajallaan olevat hiuksensa. Aioin poistua, mutta sitten
ajattelin: viisi vanhasta sotilaasta, mitä se tekee, ja minä jäin
katselemaan.

Hänen miehensä istui matkalaukulla pää käsien varassa katsellen
rukoilevaa. Nuori vaimo kohotti päätään ylöspäin taivasta kohti, ja
minä näin, että hänen suuret siniset silmänsä olivat tulvillaan
kyyneleitä kuin Magdaleenan. Hänen rukoillessaan mies hiljaa otti
käsiinsä hänen pitkien hiustensa latvan ja suuteli sitä ääneti.
Lopetettuaan rukouksensa hän teki ristinmerkin hymyillen kuin lähdössä
paratiisiin. Näin miehenkin tekevän ristinmerkin, mutta ikäänkuin
hämillään. Itse asiassa se onkin miehelle hieman omituista.

Pienokainen nousi ylös, suuteli miestään ja ojentautui ensimäisenä
riippumattoonsa, jonne mies hänet nosti kuin lapsen kehtoonsa. Oli
tukahuttavan kuuma. Mielihyvällä tunsi hän, kuinka laivan keinunta
tuuditti häntä. Hän näytti jo alkavan nukkua. Hänen pienet valkeat
jalkansa olivat päällekkäin samalla tasolla kuin pääkin, ja pitkä
valkea yöpaita verhosi koko ruumiin. Kautta kunniani hän oli suloinen!

-- Ystäväni, hän sanoi puoli-unissaan, tiedätkö, että on hyvin
myöhäinen.

Mies piti yhä otsaansa käsien varassa vastaamatta hänelle sanaakaan. Se
huolestutti hieman pienokaista, ja hän pisti kauniin päänsä
riippumatosta niinkuin lintu pesästään ja katseli miestään suu
puoliavoimena uskaltamatta puhua sen enempää.

Vihdoin sanoi mies:

-- Voi, rakas Laure, en voi olla tulematta surulliseksi mikäli
lähestymme Amerikkaa, en tiedä miksi, mutta minusta tuntuu siltä, että
laivamatka on ollut elämämme onnellisin aika.

-- Niinpä minustakin, sanoi hän, en tahtoisi koskaan tulla perille.

Mies katseli häntä kädet ristissä sanoin kuvaamattomalla hellyydellä.

-- Ja kuitenkin, rakkaani, itket aina rukoillessasi, sanoi mies; se
huolestuttaa minua, koska kyllä tiedän, keitä ajattelet ja minä luulen
sinun katuvan sitä, mitä olet tehnyt.

-- Minäkö katuisin, sanoi hän tuskaisin ilmein, minäkö katuisin sitä,
että seurasin sinua, ystäväni. Luuletko, että en rakasta sinua, vaikka
olen ollut niin vähän aikaa omasi. Eikö seitsentoista vuotiaana jo ole
nainen, joka tietää velvollisuutensa. Sanoivathan äitini ja sisarenikin
minun velvollisuuteni olevan seurata sinua Guianaan. Sanoivathan he,
etten siinä tehnyt mitään ihmeellistä. Kummastelen vain, että se sinua
liikuttaa, ystäväni; sehän on luonnollista. Ja senvuoksi en ymmärrä,
kuinka sinä voit luulla minun katuvan, nyt kun olen sinun kanssasi
ollakseni apunasi elämässä ja kuolemassa.

Hän sanoi kaiken tämän niin vienolla äänellä, että olisi luullut sen
olevan musiikkia. Olin siitä aivan liikutettu ja sanoin itsekseni:

Siinäpä vasta hyvä pikku vaimo!

Nuori mies alkoi vaikeroida tehden tuskaisia liikkeitä ja suuteli
kaunista kättä ja paljasta käsivartta, jonka nuori vaimo ojensi häntä
kohti.

-- Laure, pikku Laure, sanoi hän, en voi antaa itselleni anteeksi
ajatellessani, että jos olisimme neljä päivää viivyttäneet häitämme,
minut olisi vangittu yksin, ja olisin nyt yksin matkalla.

Silloin ihastuttava pienokainen ojensi riippumatosta molemmat
olkapäähän saakka paljaat käsivartensa ja hyväili hänen otsaansa,
tukkaansa ja silmiänsä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ikäänkuin
vetääkseen sen luokseen ja kätkeäkseen rintaansa vasten. Hän hymyili
kuin lapsi, leperrellen hänelle tuhansia pikku asioita tavalla, jonka
vertaista en ole koskaan kuullut, ja sulki hänen suunsa sormillaan
puhuakseen ihan yksin. Puhuessaan hän leikitteli pitkillä hiuksillaan
ja oli niillä kuivaavinaan hänen silmiään:

-- Eikö ole paljoa parempi, että mukanasi on vaimo, joka rakastaa
sinua, niinhän, ystäväni? Minä puolestani menen hyvin mielelläni
Cayenneen; saan nähdä villi-ihmisiä ja kookospalmuja kuten Paul ja
Virginia -- niinhän? Kumpikin me istutamme oman puumme. Saammepa nähdä,
kumpi meistä on parempi puutarhuri. Rakennamme pienen mökin meitä kahta
varten. Minä teen työtä koko päivän ja koko yön, jos tahdot. Minä olen
voimakas, katsohan vain käsivarsiani; -- voisinhan melkein nostaa
sinut. Älä naura, minä olen sangen näppärä ompelemaan korutöitä. Onhan
siellä toki kaupunkeja, joissa tarvitaan koruompelijoita. Minä annan
myös piirustus- ja soittotunteja, jos niiksi tulee, ja jos siellä
osataan lukea, niin sinä se kirjotat.

Muistan vielä, kuinka poika-parka joutui sellaisen epätoivon valtaan,
että hän oikein huutamalla sanoi:

-- Kirjottaa -- kirjottaa!

Ja hän tarttui vasemmalla kädellään nyrkkiin puristettuun oikeaan.

-- Oi, kirjottaa? Miksi olen koskaan oppinut kirjottamaan. Sehän on
hullujen ammatti! Uskoin heidän painovapauteensa, missä oli silloin
järkeni! Ja mitä hyödyttää panna paperille muutamia keskinkertaisia
aatepahasia, joita ainoastaan harvat rakastavat ja lukevat, ja toiset
heittävät tuleen, ja jotka vain saattavat tekijänsä vainonalaisiksi.
Minun suhteeni se vielä käy päinsä, mutta sinä, suloinen lemmittyni,
joka tuskin neljä päivää sitten tulit vaimokseni, mitä olit sinä
tehnyt? Selitä minulle, jos voit, kuinka saatoin antaa sinun olla niin
hyvän ja seurata minua tänne. Ja tiedätkö edes, missä olet, pikku
raukka, tiedätkö, minne menet? Pian, lapseni, olet tuhannen kuudensadan
peninkulman päässä äidistäsi ja sisaristasi ja minun tähteni, kaikki
tämä minun tähteni!

Nuori vaimo kätki hetkiseksi päänsä riippumattoon ja ylhäältäpäin näin,
että hän itki, mutta hänen miehensä ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ja
nostaessaan ne jälleen, hän hymyili tehdäkseen miehensä iloiseksi.

-- Toden totta me emme ole nykyään rikkaita, huudahti hän helähtäen
nauramaan. Katsohan kukkarooni, siellä ei ole kuin yksi kultaraha.

Mieskin alkoi nauraa kuin lapsi.

-- Tulimmaista, minulla oli yksi hopearaha, mutta annoin sen pienelle
pojalle, joka kantoi matkalaukkusi.

-- Mitäpä siitä, sanoi hän napsautellen pieniä valkeita sormiaan kuin
kastanjetteja. Ei koskaan ole onnellisempi kuin silloin, kun ei omista
mitään, ja onhan minulla vielä molemmat äidin antamat timanttisormukset
tallella. Ne kelpaavat kaikkialla -- niinhän? Kun sinä vain tahdot,
myymme ne. Muuten minä luulen, että tuo kunnon kapteeni-ukko ei ilmaise
kaikkia hyviä aikeitansa meidän suhteemme ja että hän kyllä tietää,
mitä kirje sisältää. Se on varmaankin suosituskirje meidän puolestamme
Cayennen kuvernöörille.

-- Ehkä on, vastasi mies, kukapa sen tietää.

-- Eikö totta -- sanoi hänen nuori vaimonsa, sinä olet niin hyvä, että
varmaankin hallitus on ajanut sinut maanpakoon vain vähäksi aikaa
tarkottamatta sen pahempaa.

Hän sanoi sen niin herttaisesti kutsuen minua kunnon kapteeniksi, että
minä kerrassaan hellyin ja tulin liikutetuksi, jopa iloitsinkin
sydämeni pohjasta ajatellessani hänen kenties arvanneen oikein.

He alkoivat taas suudella, ja minä polkaisin kiivaasti jalkaani
laivankanteen saadakseni heidät herkeämään.

Minä huusin heille:

-- Vai te senkin veitikat -- ettekö tiedä, että tulet ovat
sammutettavat. Puhaltakaa heti lamppu, tehkää hyvin!

He puhalsivat lampun sammuksiin, ja minä kuulin heidän tirskuvan ja
kuiskailevan pimeässä kuin kaksi koululaista. Minä jatkoin kävelyäni
kannella poltellen piippuani. Kaikki tropiikin tähdet loistivat
sijoillaan suurina ja kirkkaina. Katselin niitä, hengittäen tuoksuavaa,
raikasta ilmaa.

Ajattelin, että nuo hyvät pienokaiset varmaankin ovat arvanneet asian
oikean laidan ja iloitsin sydämestäni. Olinpa melkein valmis lyömään
vetoa, että joku noista viidestä direktorista oli muuttanut mieltään ja
suositteli heitä minulle. En voinut selvittää itselleni, minkätähden,
sillä on valtiollisia asioita, joita minä en ole koskaan ymmärtänyt,
mutta minä uskoin näin ja olin hyvillä mielin tietämättä miksi.

Laskeuduin huoneeseeni ja menin katsomaan vanhan univormuni alla olevaa
kirjettä. Se oli aivan toisennäköinen. Se tuntui minusta nauravan ja
sen sinetit näyttivät ruusunvärisiltä. En enää epäillyt sen hyvyyttä ja
iskin sille ystävällisesti silmää.

Siitä huolimatta peitin sen jälleen takillani, sillä se suututti minua.

Parin seuraavan päivän kuluessa ei se johtunut mieleemmekään. Mutta
lähestyessämme ensimäistä leveysastetta aloimme käydä vaiteliaiksi.

Eräänä kauniina aamuna heräsin siihen, että laiva seisoi paikallaan.
Totta puhuen en koskaan nuku kuin toisella silmällä, kuten sanotaan. Ja
kun en kuullut laivan jyskytystä, avasin molemmat silmäni. Olimme
joutuneet tuulettomaan paikkaan -- nimittäin ensimäiselle asteelle
pohjoista leveyttä ja kahdennellekymmenennelleseitsemännelle
pituusasteelle. Kiirehdin kannelle, meri oli rasvatyyni. Purjeet
kietoutuivat höllinä kuin tyhjentyneet ilmapallot mastojen ympärille.
Sanoin heti: nyt on aika avata sinut ja vilkaisin syrjäsilmällä
kirjettä. Odotin iltaan, auringonlaskuun. Silloin oli käytävä käsiksi
toimeen: avasin seinäkellon ja vedin sieltä nopeasti sineteillä
suljetun kirjeen. -- No niin, pidin sitä vielä noin neljännestunnin
käsissäni voimatta avata sitä. Vihdoin sanoin itselleni: jo riittää.
Käden käänteessä mursin auki kaikki kolme sinettiä, survoen mäsäksi
suurimman.

Luettuani hieroin silmiäni, luullen pettyneeni.

Luin sen uudelleen alusta loppuun ja luin sen vielä kerran. Luin sen
lopusta alkuunkin. En uskonut silmiäni. Jalkani horjuivat, minun täytyi
istuutua; kasvolihakseni nytkähtelivät omituisesti. Kaasin käteeni
hieman väkiviinaa ja hieroin sillä kasvojani. Surkuttelin järkeni
seisahtumista, mutta tätä ei kestänyt kuin hetkisen; riensin ulos
raittiiseen ilmaan.

Laurette oli niin kaunis tänään, etten saattanut mennä hänen luokseen.
Hänellä oli yksinkertainen valkoinen puku yllään, käsivarret olivat
paljaat, ja pitkä tukka auki kuten tavallisesti. Hän oli kiinnittänyt
toisen pukunsa nuoran päähän ja huvittelihe huuhtomalla sitä meressä
sekä koetti nauraen saada kiinni eräänlaisia viinirypäletertun tapaisia
merikasveja, joita ui troopillisissa merissä.

-- Tulehan katsomaan viinirypäleitä, tule pian, huusi hän, ja hänen
ystävänsä tuli hänen luokseen kallistuen katsomaan -- ei kuitenkaan
vettä, koska hän aivan heltyneenä jäi katsomaan nuorta vaimoaan.

Viittasin nuorta miestä kanssani peräkannelle. Laurette kääntyi, en
tiedä minkänäköinen olin, mutta hän antoi nuoran pudota, tarttui
kiivaasti miehensä käsivarteen ja sanoi hänelle:

-- Voi, älä mene, hän on aivan kalpea!

Se oli mahdollista, tässä oli syytä kalveta. Hän lähti kuitenkin
mukaani peräkannelle. Nuori vaimo jäi katselemaan jälkeemme nojautuen
suureen mastoon. Kävelimme kauvan edestakaisin puhumatta sanaakaan.
Koetin polttaa sikaaria, mutta se tuntui minusta karvaalta, ja
sylkäisin sen veteen. Hän seurasi minua katseillaan; minä tartuin hänen
käsivarteensa; olin tukahtua, kautta kunniani, olin tukahtua.

-- Voi, kertokaa minulle tarinanne, pikku ystäväni, sanoin vihdoin.
Mitä pirua olette sitten tehnyt noille advokaatti-koirille, jotka
viisin miehin tahtovat käydä kuninkaasta? He eivät tosiaankaan näytä
olevan teille suopeita. Se on mieletöntä!

Hän kohautti olkapäitään ja katsoen alas (niin lempeän näköisenä
poika-parka, että sydäntä vihloi) sanoi:

-- Oi, Jumalani, kapteeni, enpä juuri mitään: kolme pilkkalaulua
direktori-hallituksesta, siinä kaikki.

-- Onko se mahdollista? sanoin.

-- Onpa kyllä! Laulut eivät olleet edes erittäin onnistuneita. Minut
vangittiin viidestoista päivä fructidor-kuuta ja vietiin Forceen,
tuomittiin kuudestoista, ensin kuolemaan, joka sitten kuitenkin
lievennettiin maanpakorangaistukseksi.

-- Sepä omituista, huudahdin minä. Nuo direktorit näyttävät olevan
kärkkäitä suuttumaan, sillä kirje, jonka tiedätte, määrää minun
ammuttamaan teidät.

Hän ei vastannut, hymyili vain ja säilytti ryhtinsä kyllin hyvin
yhdeksäntoistavuotiaaksi. Hän katsahti vain vaimoonsa ja pyyhki
otsaansa, jolla helmeili hikipisaroita. Minulla oli niitä yhtä paljon
kasvoillani ja toisia pisaroita silmissä.

Minä jatkoin:

-- Nähtävästi nuo kansalaiset eivät ole tahtoneet suorittaa tehtäväänsä
maalla, he ovat ajatelleet, että se täällä herättäisi vähemmän
huomiota. Mutta minulle se on hyvin surullista, sillä minä en voi
vapautua tehtävästäni, vaikka tiedänkin, että olette hyvä lapsi; tuossa
on säännönmukainen kuolemantuomio ja määräys sen täytäntöönpanosta
allekirjotuksineen ja sinetteineen, siitä ei puutu mitään.

Hän punastui.

-- En pyydä mitään, kapteeni, sanoi hän yhtä lempeälle äänellä kuin
tavallisesti. En antaisi itselleni anteeksi, jos te minun tähteni
laiminlöisitte velvollisuutenne. Tahtoisin vain hieman puhua Lauren
puolesta ja pyytää teitä suojelemaan häntä, jos hän jäisi elämään
jälkeeni, jota en kuitenkaan luule.

-- Oi, siitä voitte olla huoleti, ystäväni, vakuutin. Jos tahdotte,
niin vien hänet vanhempiensa luokse palatessani Ranskaan enkä jätä
häntä, ennenkuin hän itse tahtoo. Mutta minun ymmärtääkseni pikku
vaimoparka ei tätä iskua kestä.

Hän tarttui molempiin käsiini, puristi niitä ja sanoi minulle:

-- Hyvä kapteeni, te kärsitte enemmän kuin minä siitä, mikä on tulossa,
tunnen sen. Mutta teillä ei ole muuta neuvoa kuin totella. Luotan
siihen, että autatte häntä perimään vähäisen omaisuuteni, suojelette
häntä, valvotte, että hän saa sen, minkä hänen vanha äitinsä hänelle
mahdollisesti jättää hänen kunnialliseksi toimeentulokseen, ja
katsotte, että hänen terveydestään huolehditaan. Muuten, lisäsi hän
hiljaisemmalla äänellä, minun täytyy sanoa teille, että hän on sangen
hento ja arka, hänellä on usein monta kertaa päivässä hengenahdistusta;
hänet täytyy peittää hyvin. Teidän tulisi siis mikäli mahdollista
korvata hänen isäänsä, äitiänsä ja minuakin, koetattehan sen tehdä.
Olisin hyvin iloinen, jos hän saisi pitää äitinsä lahjottamat
sormukset, mutta eihän auta, jos ne täytyy myydä hänen vuoksensa.
Laurette-parkani! Katsokaa, kuinka hän on kaunis!

Koska tämä jo alkoi olla arveluttavan hellätunteista, rypistin
kulmakarvojani. Olin puhunut hänelle iloisella äänellä pysyäkseni
lujana, mutta nyt en enää kestänyt.

-- Jo riittää, sanoin, kunnon ihmisten kesken ei tarvita monia sanoja.
Menkää puhumaan hänelle, ja kiiruhtakaamme.

Puristin hänen kättään ystävän tavalla, ja kun hän ei laskenut sitä
irti, vaan katsoi minuun omituisesti, lisäsin: -- Olisi ehkä kuitenkin
parasta olla puhumatta tästä Laurettelle. Järjestämme asian sekä hänen
että teidän sitä aavistamatta.

-- Tosiaankin, se on eri asia, huudahti hän. En tietänyt... niin onkin
parempi. Jäähyväiset, ne heikontavat. --

-- Niin, niin, sanoin. Koettakaa olla järkevä, ystäväni, niin on
helpompi. Älkää suudelko häntä, ystäväni, älkää suudelko häntä, jos
suinkin voitte olla sitä tekemättä, tahi olette hukassa.

Puristin vielä kerran hänen kättään ja annoin hänen mennä. Oi, kuinka
tämä kaikki oli minulle kovaa!

Hän näytti todellakin hyvin säilyttävän salaisuutensa, sillä he kävivät
käsitysten kannella neljännestunnin verran ja noutivat puvun, jonka
muuan laivamies oli onkinut.

Yö saapui äkkiä. Olin päättänyt valita tämän ajan. Mutta elän vielä
tänäpäivänä siinä hetkessä, laahaan sitä mukanani kuolemaani saakka
kuin lyijypainoa.

Tässä vanhan kapteenin täytyi pysähtyä. En uskaltanut puhumalla
suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle. Hän jatkoi, lyöden rintaansa:

En voi vieläkään käsittää tuota hetkeä. Tunsin kuohuvaa vihaa
mielessäni ja toisaalta en tietänyt, mikä minut saattoi tottelemaan ja
toimimaan. Kutsuin kokoon upseerit ja sanoin eräälle heistä:

-- Vene vesille, sillä nyt meidän täytyy olla pyöveleitä. Viekää tuo
nainen sinne ja soutakaa ulapalle, kunnes kuulette laukauksia. Sitten
palaatte. -- Totella paperipalasta! mitäpä se itse asiassa muuta oli!
Ilmassa täytyi olla jotakin, joka pakotti minua. Näin etäältä -- oi,
miten se oli kauheata -- kuinka nuori mies polvistui Laurettensa eteen
ja suuteli hänen polviansa ja jalkojansa. Ymmärrättehän tuskani!

Huusin kuin mieletön: Erottakaa heidät! olemme kaikki lurjuksia! --
Erottakaa heidät!... Tasavalta on kuollut ruumis, direktorit sitä
kalvavia matoja! Minä jätän meren! En pelkää noita advokaatteja!
Sanottakoon heille, mikä olen, mitä se minuun kuuluu? -- Tosiaankaan en
välittänyt heistä suuria! Olisin tahtonut ampua nuo kaikki viisi
konnaa. Ah, olisin tahtonut sen tehdä; en välittänyt elämästä enempää
kuin virtaavasta vedestä, muka... Välitinhän liiankin paljon!...
elämästä sellaisesta kuin minun... ah Luoja... kurja, kurja elämä!...

Ja vanhan kapteenin ääni hiljeni vähitellen käyden yhtä epämääräiseksi
kuin hänen puheensakin. Hän kulki eteenpäin, purren huuliaan ja
rypistellen kulmakarvojaan kauhean ja villin näköisenä. Hänen ruumiinsa
nytkähteli suonenvedontapaisesti, ja hän löi muulia miekkansa huotralla
kuin olisi tahtonut tappaa sen. Ihmeekseni näin hänen kasvojensa
kellahtavan värin käyvän tummanpunaiseksi. Hän riuhtaisi kiivaasti auki
takkinsa paljastaen rintansa tuulelle ja sateelle. Näin, ettei hän enää
pyytämättä jatkaisi kertomustaan.

-- Ymmärrän hyvin, -- sanoin ikäänkuin hän jo olisi lopettanut
tarinansa -- että sellaisen kokemuksen jälkeen täytyy kammota
ammattiaan.

-- Ammattiaan -- oletteko hullu! huudahti hän kiivaasti. Ei se ole
ammatin syy! Laivan kapteenin ei milloinkaan tarvitse olla pyöveli,
paitsi silloin kun hallituksen ovat vallanneet salamurhaajat ja
varkaat, jotka käyttävät hyväkseen miesparan tottumusta sokeasti
totella, aina totella kuin viheliäinen kone, vasten sydäntään.

Hän veti taskustaan punaisen nenäliinan, vei sen silmilleen ja alkoi
itkeä kuin lapsi. Pysähdyin hetkeksi muka korjatakseni kannustani ja
kävelin kappaleen matkaa vaunujen takana, tajuten kuinka nöyryytetyksi
hän olisi tuntenut itsensä, jos liian selvästi olisin nähnyt hänen
runsaat kyyneleensä.

Olin arvannut oikein, sillä noin neljännestunnin kuluttua hänkin tuli
kurjien ajopeliensä taakse ja kysyi oliko minulla partaveistä
taskussani, johon vaatimattomasti vastasin, että koska minulla ei vielä
ollut partaa, oli se minulle aivan tarpeeton kapine. Hän ei siitä sen
enempää välittänyt, hän oli vain tahtonut puhua muista asioista.
Huomasin kuitenkin mielihyvällä hänen pian palaavan entiseen
kertomukseensa, sillä hän kysyi:

-- Te ette siis koskaan elämässänne ole nähnyt laivaa?

-- En, sanoin, en muualla kuin Pariisin panoraamassa, enkä suurestikaan
luota siitä oppimaani meritieteeseen.

-- Te ette siis tiedä, millainen on ranapalkki?

-- Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasin.

-- Se on kapea lankuista kyhätty lava laivan keulan kummallakin
puolella ja siltä heitetään ankkuri mereen. Kun joku henkilö ammutaan,
asetetaan hänet tavallisesti sille, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.

-- Kyllä käsitän -- hän putoaa siitä mereen.

Hän ei vastannut, vaan alkoi kuvailla erilaisia prikissä olevia veneitä
ja niitten paikkaa laivassa, ja sitten ilman pienintäkään
ajatusyhteyttä jatkoi kertomustaan tuolla huolettomuutta
teeskentelevällä tavalla, joka on pitkän sotapalveluksen seuraus, ja
johtuu siitä, että käskynalaisilleen alati täytyy osottaa halveksivansa
vaaraa, ihmisiä, elämää, kuolemaa ja itseänsä, vaikka kaiken tämän alla
kuitenkin melkein aina piilee syvästi-tunteva sydän. Sotilaan karkeus
on kuin jalojen kasvojen edessä oleva rautanaamari, kuin kivimuuri,
joka sulkee sisäänsä kuninkaallisen vangin.

-- Tuollaiseen veneeseen mahtuu kuusi miestä, sanoi hän. He
heittäytyivät siihen ja tempasivat Lauren mukaansa hänen edes
ennättämättä huutaa tai puhua. Oi, siinäkin on seikka, jota
kunniallinen mies ei voi suoda itselleen anteeksi oltuaan sellaiseen
syypää. Sanomattakin on selvää, ettei sellaista unohda... Mikä
koiranilma nyt onkaan! Ja mikä piru sai minun tätä teille kertomaan!
Mutta kerran alotettuani, en saata lopettaa. Tuo kertomus päihdyttää
minut kuin Jurancon'in viini. -- Ah, mikä koiranilma! Viittani on
läpimärkä.

-- Kerron teille vielä pikku Laurettesta. Vaimo-parka! Kuinka
ajattelemattomia ihmiset saattavatkaan olla! Upseeri oli kyllin typerä
lähteäkseen soutamaan venettä laivan keulapuolelta eteenpäin.
Sitäpaitsi ei edeltäpäin voi ottaa kaikkia asianhaaroja huomioon.
Luotin siihen, että yön pimeys kätkisi hirmutyömme, enkä tullut
ajatelleeksi kahdentoista yhtaikaa laukeavan pyssyn valoa. Ja hyvä
Jumala! venheestään hän näki miehensä ammuttuna kaatuvan mereen. Jos on
olemassa Jumala, niin hän tietää, kuinka se, minkä nyt aijon teille
kertoa, tapahtui; minä en sitä tiedä, mutta olen sen silminnäkijöiltä
kuullut. Pyssyjen lauettua hän kävi käsin otsaansa kuin jos luoti olisi
sattunut siihen ja istuutui veneeseen pyörtymättä, huutamatta,
puhumatta ja antoi tuoda itsensä laivaan silloin kun tahdottiin. Menin
hänen luokseen ja puhuin hänelle kauvan ja niin kauniisti kuin kykenin.
Hän näytti kuuntelevan ja katsoi suoraan silmiini hieroen otsaansa. Hän
ei ymmärtänyt mitään, hänen otsansa oli punainen, mutta kasvot muuten
aivan kalpeat. Hänen joka jäsenensä värisi ikäänkuin hän olisi pelännyt
koko maailmaa. Sellaiseksi hän jäi. Hän on vieläkin samanlainen pieni
raukka. Mielisairas tai hullu -- miten sen nyt sanoisi. Hän ei juuri
koskaan puhu sanaakaan, paitsi pyytäessään, että paino hänen päästään
otettaisiin pois.

Siitä hetkestä saakka kävin yhtä surulliseksi kuin hänkin ja tunsin
sisäisen äänen sanovan: Pysy hänen luonaan elämäsi loppuun saakka ja
suojele häntä; olen tehnyt sen. Palatessani Ranskaan, pyysin siirtoa
maaväkeen, sillä olin alkanut vihata merta vuodatettuani sinne
viattoman verta. Etsin Lauretten omaiset. Hänen äitinsä oli kuollut.
Sisaret, joitten luokse vein hänet mielisairaana, eivät huolineet
hänestä, vaan tahtoivat lähettää hänet Charenton'in hulluinhuoneeseen.
Käänsin heille selkäni ja otin hänet mukaani.

-- Oi, Jumalani! Jos tahdotte, saatte nähdä hänet. -- Onko hän
todellakin tuolla vaunuissa, kysyin. -- Luonnollisesti! odottakaahan...
Ptruu muuli...



III.


Ja hän pysäytti muuliparkansa, joka tästä tuntui olevan sangen
tyytyväinen. Sitten hän kohotti vaunuja peittävää vahakangasta
ikäänkuin järjestääkseen olkia, jotka melkein kokonaan täyttivät
ajopelin ja minä näin surullisen näyn. Näin kalpeista, vaalean tukan
ympäröimistä kasvoista katselevat suunnattoman suuret, kaunismuotoiset
silmät; näin vain silmät, sillä kaikki muu oli tässä vaimoraukassa
kuollutta. Hänen otsansa oli punainen; kuoppaisista valjuista kasvoista
ulkonivat sinertävät poskipäät. Hän istui kyyryissään vaunujen
olkikasalla, polvillaan dominopeli, jota hän yksinään pelasi. Hän
katseli meitä väristen, hymyili minulle hieman ja alkoi jälleen pelata.
Minusta tuntui kuin olisi hän koettanut saada meidät ymmärtämään, että
vasen käsi taisteli pelissä oikeata vastaan.

-- Katsokaahan, jo kuukauden ajan on hän pelannut tuota samaa peliä,
sanoi minulle vanha kapteeni. Huomenna, kenties, alkaa toinen leikki,
joka kestää kauvemmin. Eikö se ole kummallista?

Ja hän korjasi vaunujensa vahakangaskattoa jonka sade oli saattanut
epäjärjestykseen.

-- Laurette-parka, sanoin minä, sinä olet ainaiseksi mennyttä!

Lähestyin vaunuja ja ojensin hänelle käteni; hän antoi minulle
koneellisesti omansa, hymyillen sanoin kuvaamattoman lempeästi. Minä
huomasin ihmeekseni että hänen pitkissä sormissaan kimalteli kaksi
timanttisormusta. Ajattelin heti, että ne olivat hänen äitinsä
sormukset ja ihmettelin, kuinka ne olivat säästyneet köyhyyden ja
puutteen vuoksi. En missään tapauksessa olisi kuitenkaan saattanut
kysyä tästä vanhalta kapteenilta, mutta koska hän seurasi katsettani ja
näki sen pysähtyvän Lauren sormiin, sanoi hän minulle ylpeästi:

-- Sangen suuria timantteja, eikö totta? Niillä voisi olla hintansa
tilaisuuden tullen, mutta en ole tahtonut riistää niitä lapsiparalta.
Hän itkee, kun niitä kosketetaan, eikä hän jätä niitä milloinkaan.
Muuten ei hän koskaan valita, ja silloin tällöin saattaa hän neuloakin.
Olen pitänyt hänen nuorelle miesraukalleen antamani lupauksen, enkä
sitä kadu. En ole koskaan jättänyt häntä ja ihmisille olen sanonut,
että hän on mielisairas tyttäreni. Sellaista kunnioitetaan. Armeijassa
käy kaikki paremmin päinsä kuin Pariisissa luullaankaan. Hän on ollut
mukanani kaikissa Napoleonin sodissa, ja aina olemme kunnialla
suoriutuneet. Olen aina pitänyt häntä lämpöisenä. Pienissä oljilla
täytetyissä vaunuissa se ei koskaan ole mahdotonta. Hänen
vaatevarastonsa oli hyvänpuoleinen, ja minulla oli kunnialegioonan
eläke sekä kaksinkertainen kuukausraha; olin kokonaan omissa toimissani
eikä hän häirinnyt minua. Päinvastoin hänen lapselliset toimensa usein
huvittivat osastoni upseereita.

Hän lähestyi vaunuja taputtaen häntä olkapäälle aivankuin pikku
muuliaan.

-- Kas niin, tyttöseni, virkahan sananen luutnantille tuossa, kas niin,
suo hänelle edes pienoinen päännyykähdys!

Sairas ryhtyi jälleen dominopeliinsä.

-- Hän on tänään hieman arka, kun näin sataa. Hän ei muuten koskaan saa
yskää. Mielenvikaiset eivät koskaan sairasta. Siltä kannalta on se
kyllä käytännöllistä. Berecina-joen luona ja koko paluumatkan
Moskovasta hän oli avopäin. -- Kas niin, tyttöseni, jatka sinä vain
peliäsi, äläkä välitä meistä; ole niinkuin itse tahdot, Laurette!

Laurette otti hänen kätensä, painaen sitä vasten olkapäätään, tuota
suurta, mustaa, ryppyistä kättä. Sitten hän vei sen ujosti huulilleen
ja suuteli sitä nöyrästi kuin orja. Tunsin tuon suudelman ahdistavan
sydäntäni, ja suistin kiivaasti hevoseni pois.

-- Emmekö jo jatka matkaamme, kapteeni, sanoin. On yö, ennenkuin olemme
Béthunessa.

Kapteeni raappi huolellisesti sapelinsa päällä keltaisen liejun
saappaistaan; sitten hän nousi rattaittensa astuimelle ja korjasi
Lauretten verkaviitan päähinettä. Hän otti mustan silkkisen
kaulahuivinsa ja sitoi sen holhokkinsa kaulaan. Sitten hän antoi
muulille potkun, teki tuon tavallisen liikkeen olkapäällään ja sanoi:
Siis eteenpäin, raihnas joukko! -- Ja me lähdimme.

Alakuloista sadetta kesti yhä; harmaa taivas ja harmaa maa ulottuivat
silmänkantamattomiin ja kalpea päivä teki loppuansa. Kuljimme pitkältä
ääneti.

Katselin vanhaa kapteenia. Hän käveli pitkin askelin väsymättömällä
tarmolla, muulinsa alkaessa uupua, ja minunkin hevoseni riiputtaessa
päätään. Aika ajoin tuo kunnon mies otti sotilaslakkinsa päästään,
kuivatakseen milloin kaljua otsaansa tahi muutamia harmaita
hiussuortuviaan, milloin kulmakarvojaan, milloin valkeita viiksiään,
joista valui vettä. Hän oli aivan välinpitämätön sen vaikutuksen
suhteen, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt minuun. Hän ei ollut
tekeytynyt paremmaksi eikä huonommaksi kuin oli. Hän ei ollut tahtonut
tehdä kuvaa itsestään. Hän ei ajatellut itseään, ja neljännestunnin
kuluttua hänellä jo oli uusi, paljon pitempi juttu eräästä marsalkka
Massénan johtamasta taistelusta, jossa hän oli muodostanut osastonsa
neliöksi -- en tiedä, minkä ratsujoukon hyökkäystä vastaan. En
kuunnellut, vaikka hän innokkaasti koetti todistaa minulle jalkamiehen
etevämmyyttä ratsumiehen rinnalla.

Yö tuli, ja me kuljimme hitaasti. Lieju paksuni ja syveni. Tiellä ei
näkynyt mitään. Pysähdyimme kuivettuneen puun, tien ainoan puun
juurelle. Kapteeni ruokki ensin muuliaan samoinkuin minä hevostani.
Sitten hän katsahti vaunuihin niinkuin äiti lapsensa kehtoon. Kuulin
hänen sanovan:

-- Kas niin, tyttöseni, peitä tällä päällystakilla jalkasi ja koeta
nukkua. -- Sehän on hyvä, ei sadepisaraakaan ole päässyt hänen
päälleen. -- Voi, nyt se veitikka on särkenyt kelloni, jonka panin
hänen kaulaansa. Voi, hopeakelloraukkaani! -- No, vähätpä tuosta, koeta
nukkua, lapseni. Kohta saamme kauniin ilman. -- Kuinka ihmeellistä,
hänellä on aina kuumetta! Se on tavallista mielisairailla. -- Kas,
tässä on sinulle suklaatinamusia, lapseni.

Hän asetti vaunut puunkylkeä vasten ja me koetimme parhaamme mukaan
päästä suojaan sateelta. Sitten jaoimme keskenämme pienen leivän -- se
oli laiha illallinen!

-- Olen pahoillani, kun ei meillä ole enemmän ruokaa, sanoi hän. Mutta
tämä on sentään parempaa kuin tuhassa paistettu ja ruudilla suolattu
hevosenliha, johon Venäjällä täytyi tottua. Pieni vaimoparka, hänen
täytyy aina saada paras pala. Te näette, että minä aina koetan antaa
hänen olla rauhassa; hän ei voi kärsiä miehen läheisyyttä tuon
kirjejutun jälkeen. Minä olen vanha, ja hän näyttää luulevan minua
isäkseen; siitä huolimatta hän kuristaisi minut, jos yrittäisin
suudella häntä edes otsalle. Kasvatus jättää heihin aina jälkensä kuten
näyttää, sillä en ole koskaan nähnyt hänen unohtavan naisellista
kainouttaan. -- Se on omituista, eikö totta?

Hänen näin puhuessaan kuulimme naisen vaikeroivan: _Ottakaa pois
lyijykuula! Ottakaa pois lyijykuula!_ Minä nousin, hän käski minun
pysyä alallani.

-- Rauhoittukaa, sanoi kapteeni. Ei se mitään merkitse, niin hän aina
vaikeroi, sillä hän luulee, että hänen päässänsä on kuula. Se ei
kuitenkaan estä häntä auliisti tekemästä kaikkea, mitä käsketään.

Jäin surullisena vaieten kuuntelemaan. Laskin että vuodesta 1797 siihen
vuoteen, jossa nyt olimme, oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Niin
kauvan siis oli tuon miehen elämä ollut tällaista. -- Istuin kauvan
ääneti hänen vieressään ajatellen hänen luonnettaan ja kohtaloaan.
Sitten ilman muuta puristin kiihkeän innostuksen valtaamana hänen
kättään. Hän hämmästyi.

-- Te olette kunnon mies, sanoin. Hän vastasi: -- Kuinka niin! Tuon
vaimoraukanko tähden?... Käsitättehän, lapseni, että se on
velvollisuuteni. Jo aikoja sitten olen unohtanut itseni.

Ja hän alkoi jälleen puhua Masséna'sta.

Seuraavan päivän koittaessa saavuimme Béthuneen, joka on pieni
linnoitettu kylärähjä. Voisi ajatella vallitusten ahtaan piirin
tunkeneen talot melkein toinen toistensa päälle. Kaikki oli sikin
sokin, oli juuri annettu lähtömerkki. Asukkaat alkoivat vetää pois
valkeita lippuja ikkunoistaan ja neuloa kolmivärisiä. Rummut pärisivät,
sotatorvet kutsuivat ratsaille de Berryn herttuan määräyksestä. Pitkät
pikardialaiset vankkurit olivat täynnä sveitsiläisiä ja heidän
tavaroitaan, valleilta kuljetettiin henkivartiaston kanuunoita,
ruhtinasten vaunut ja punaisen komppanian eskadroonat täyttivät
kaupungin. Kuninkaan santarmien ja muskettisoturien näkeminen saattoi
minut unohtamaan vanhan matkatoverini. Yhdyin komppaniaani, ja pienet
vaunut kurjine matkustajineen hukkuivat tungokseen. Suureksi surukseni
häipyivät ne minulta ainaiseksi.

Ensi kerran eläissäni olin saanut katsahtaa sotilaan sydämen pohjaan.
Tämä kohtaus näytti minulle eräänlaisen ihmisluonteen, jollaista en
ennen ollut tuntenut ja joita isänmaa tuntee huonosti ja kohtelee
huonosti. Kunnioitin sitä suuresti. Olen usein sittemmin etsinyt
ympäristöstäni tuon miehen kaltaista ihmistä, joka niin täydellisesti
kykenisi unohtamaan itsensä. Niitten neljäntoista vuoden aikana, jotka
olen elänyt armeijassa, olen ainoastaan siellä ja etenkin köyhän
ja halveksitun jalkaväestön keskuudessa tavannut tuollaisia
antiikinaikaisia luonteita, jotka seuraavat velvollisuudentunnetta
äärimmilleen saakka, joita ei tottelevaisuus vaivaa eikä köyhyys
nöyryytä, jotka ovat yksinkertaisia tavoiltaan ja kieleltään, ylpeitä
isänmaan kunniasta ja välinpitämättömiä omastaan, jotka mielellään
jäävät unhoon ja jakavat onnettomille mustan, verellään ostamansa
leivän.

En pitkään aikaan tietänyt mitään vanhan kapteeni-raukan kohtalosta,
kun hän ei edes ollut sanonut minulle nimeään ja kun en ollut sitä
kysynyt. Kerran kuitenkin eräässä kahvilassa, luullakseni vuonna 1825,
muuan jalkaväen kapteeni, jolle olin kertonut hänestä odottaessamme
paraatia, sanoi:

-- Tuhat tulimmaista, ystäväni, olen tuntenut tuon vanhan raukan! Hän
oli kunnon mies, pommi kaatoi hänet Waterloon luona. Hän jätti
tosiaankin jälkeensä hullun naikkosen, jonka veimme Amiensin
houruinhuoneeseen kulkiessamme Loiren armeijaan ja joka kuoli siellä
raivohulluna kolmen päivän perästä.

-- Se on hyvin ymmärrettävää, sanoin. Hänhän oli menettänyt
kasvatus-isänsä.

-- Joutavia! Isänsä -- mitä sanottekaan! lisäsi hän äänellä, joka
samalla kertaa koetti olla sekä hieno että rivo.

-- Kuulen torvien kutsuvan, vastasin, lähtien ulos. Ja minäkin unohdin
itseni.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Laurette eli Punainen sinetti" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home