Title: Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan
Author: Leblanc, Maurice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan" ***


ARSÈNE LUPIN TAISTELUSSA SHERLOCK HOLMESTA VASTAAN

Kirj.

Maurice Leblanc


Suomentanut Jalmari Finne

Ranskalainen alkuteos: Arsène Lupin contre Sherlock Holmes



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1908.



        Marcel L'Heurex'lle
        syvällä kiintymyksellä

                      _M.L._



SISÄLLYS:

 Arpa numero 514 -- sarja 23
 Sininen timantti
 Sherlock Holmes aloittaa taistelun
 Vähän valoa pimeyteen
 Asiat alkavat selvitä
 Arsène Lupin joutuu kiinni



ARPA NUMERO 514 -- SARJA 23


Joulukuun 8. päivänä viime vuonna Versaillesin lyseon matematiikan
professori Gerbois löysi eräästä vanhaintavaroiden kaupasta pienen
mahonkisen kirjoituspöydän, joka miellytti häntä monien laatikkojensa
vuoksi.

Sepä olisi sopiva syntymäpäivälahja Suzannelle, hän ajatteli.

Ja kun hän etsiskeli tyttärelleen sopivaa lahjaa, jonka hän voisi
pienillä varoillaan hankkia, niin hän tinki hinnasta ja maksoi
kirjoituspöydästä kuusikymmentäviisi frangia.

Samalla kun hän antoi myyjälle osoitteensa, niin nuori, hienon
näköinen mies, joka oli etsiskellen katsellut oikealle ja vasemmalla,
huomasi pöydän ja kysyi:

-- Mitä se maksaa?

-- Se on jo myyty, vastasi kauppias.

-- Vai niin... varmaankin tälle herralle?

Herra Gerbois kumarsi onnellisena siitä, että hän omisti huonekalun,
jota toinen hänen vertaisensa halusi, ja poistui.

Mutta hän oli tuskin kulkenut kymmentäkään askelta pitkin katua, kun
tuo nuori mies saavutti hänet ja hattu kädessä sanoi hänelle hyvin
kohteliaasti:

-- Minä pyydän tuhannesti anteeksi, hyvä herra... tehdessäni
epähienon kysymyksen... Etsittekö nimenomaan tuota kirjoituspöytää.

-- En. Minä etsin huokeahintaista vaakaa fysikaalisia kokeilujani
varten.

-- Te ette siis pane sille suurta arvoa?

-- Panen kyllä.

-- Siksikö, että se on vanhanaikainen?

-- Siksi, että se on mukava.

-- Suostuisitteko siinä tapauksessa vaihtamaan sen yhtä mukavaan,
mutta paremmassa kunnossa olevaan kirjoituspöytään?

-- Tämä on hyvässä kunnossa ja vaihto on minun mielestäni tarpeeton.

-- Mutta...

Herra Gerbois saattoi helposti kiivastua ja oli epäluuloinen. Hän
vastasi kuivasti:

-- Minä pyydän teitä luopumaan pyytelemisestänne.

Tuntematon asettui hänen eteensä.

-- Minä en tiedä paljonko te olette siitä maksanut... minä maksan
kaksi kertaa enemmän.

-- Minä en myy.

-- Kolme kertaa?

-- Lopettakaa, huudahti professori kärsimättömästi, -- se mikä kuuluu
minulle ei ole kaupan.

Nuori mies katsoi häneen terävästi tavalla, jota herra Gerbois ei
voinut unohtaa. Sitten hän sanaakaan sanomatta kääntyi ympäri ja
poistui.

Tuntia myöhemmin tuotiin pöytä pieneen taloon, jossa professori asui
Viroflay-kadun varrella. Hän huusi tytärtään.

-- Tämä on sinulle, Suzanne, jos vain pidät siitä.

Suzanne oli suloinen olento, herkkä ja onnellinen. Hän heittäytyi
isänsä kaulaan niin iloisesti, kuin tämä olisi tarjonnut hänelle
kuninkaallisen lahjan.

Samana iltana sijoitettuaan sen huoneeseensa, hän Hortensen,
palvelijattaren, avulla puhdisti laatikot ja järjesti huolellisesti
niihin paperinsa, kirjepaperinsa, kirjeensä, postikorttikokoelmansa
ja muutamat muistot serkustaan, Philippestä, joita hän salassa
säilytti.

Seuraavana päivänä puoli kahdeksan herra Gerbois meni lyseoon. Kello
kymmenen Suzanne tapansa mukaan odotti häntä ulko-ovella, ja herra
Gerbois iloitsi suuresti nähdessään katukäytävällä rauta-aidan
vieressä hänen siron vartalonsa ja herttaisen hymynsä.

He palasivat yhdessä kotiin.

-- Mitä pidät kirjoituspöydästäsi?

-- Se on aivan verraton! Hortense ja minä olemme kiillottaneet
messinkikoristeet. Niiden luulisi olevan kultaa.

-- Sinä olet siis tyytyväinen?

-- Olenko tyytyväinen! Minä en voi kuvitella, miten enää tästälähin
tulisin ilman sitä toimeen.

He kulkivat talon edessä olevan puutarhan halki. Herra Gerbois
ehdotti:

-- Menemmekö katsomaan sitä ennen aamiaista?

-- Mennään, mennään, sepä on mainio ajatus.

Suzanne astui edeltä, mutta saavuttuaan huoneensa kynnykselle hän
huudahti kauhusta.

-- Mitä on tapahtunut? sopersi herra Gerbois.

Hän saapui vuorostaan huoneeseen. _Kirjoituspöytä oli poissa_.

       *       *       *       *       *

... Tutkintatuomari ihmetteli miten yksinkertaisia keinoja oli
käytetty. Sillä aikaa, kun Suzanne oli poissa ja palvelijatar
ostoksilla, tuli tavallisella virkamerkillä varustettu
kaupunginpalvelija -- naapurit näkivät hänet -- pysäytti kärrynsä
puutarhan eteen ja soitti kaksi kertaa. Naapurit, jotka eivät
tietäneet palvelijattaren olevan poissa, eivät epäilleet mitään,
joten mies sai aivan rauhassa suorittaa tehtävänsä.

On huomioon otettava, että mitään kaappia ei ollut kosketeltu eikä
pöytäkelloa siirretty. Sitä paitsi löytyi Suzannen rahakukkaro,
jonka hän oli jättänyt pöydän marmorilevylle, viereiseltä pöydältä
ja kukkarossa olevat kultarahat olivat jäljellä. Pöydän varastaminen
oli siis pääasia, ja se teki jutun sitä kummallisemmaksi, sillä
kannattiko niin pienen hyödyn tähden syöksyä niin suureen vaaraan?

Ainoana viitteenä oli professorille edellisenä päivänä sattunut
tapaus.

-- Heti kieltäydyttyäni myymästä kaappia tuo nuori mies näytti
suuttuvan niin kovasti, että minä selvästi tunsin hänen poistuessaan
aikovan kostaa.

Se ei selvittänyt asiaa. Kuulusteltiin kauppiasta. Hän ei tuntenut
kumpaakaan herraa. Mitä pöytään tulee, niin oli hän ostanut sen
neljästäkymmenestä frangista Chevreusessa erään kuolinpesän
huutokaupasta ja uskoi myyneensä sen oikeaan hintaan. Tutkimuksia
jatkettiin, mutta mitään ei saatu tietää.

Mutta herra Gerbois uskoi lujasti siihen, että hän oli kärsinyt
tavattoman suuren häviön. Kokonainen omaisuus mahtoi olla kätketty
johonkin salalaatikkoon, ja sen vuoksi tuo nuori mies, joka tunsi
salaisuuden, oli toiminut niin päättäväisesti.

-- Isä parka, mitä me sillä rikkaudella olisimme tehneet? sanoi
Suzanne usein.

-- Mitäkö? Sellaiset myötäjäiset saadessasi voisit joutua hyviin
naimisiin.

Suzanne, joka toivoi saavansa serkkunsa Philippen puolisokseen,
vaikka tämä olikin perin köyhä, huokasi katkerasti. Ja pienessä
talossa Versaillesissa jatkui elämä ilottomampana kuin ennen, täynnä
katkeruutta ja pettymyksiä.

Kului kaksi kuukautta. Ja silloin, aivan yhtäkkiä sattui mitä
vakavampia tapauksia, sarja onnellisia ja onnettomia sattumia...

Helmikuun ensimmäisenä päivänä tuli herra Gerbois puoli kuusi kotiin
kädessään iltalehti, istuutui, otti silmälasit nenälleen ja alkoi
lukea. Kun politiikka ei häntä huvittanut, käänsi hän lehteä. Heti
veti hänen huomionsa puoleensa kirjoitus, jonka otsikkona oli:

    "Kolmannen sanomalehtimiesyhdistyksen raha-arpajaiset.

    Numero 514 -- sarja 23, voittaa miljoonan..."

Sanomalehti putosi hänen käsistään. Seinät huojuivat hänen silmissään
ja sydän hakkasi. Numero 514 -- sarja 23, se oli hänen numeronsa!
Hän oli ostanut sen sattumalta, tehdäkseen palveluksen eräälle
ystävälleen, sillä hän ei lainkaan uskonut kohtalon suosioon, ja nyt
hän voittikin!

Nopeasti hän otti muistikirjan esiin. Numero 514 -- sarja 23 oli
aivan oikein muistin tueksi kirjoitettu kirjan sivulle. Mutta arpa?

Hän syöksyi työhuoneeseensa ja etsi laatikkoja, jonne hän oli
pistänyt tuon kallisarvoisen paperin, ja heti huoneeseen tultuaan hän
seisahtui, horjui uudelleen ja sydämessä tuntui kouristus: laatikko
ei ollutkaan siellä ja kauhukseen hän muisti, ettei hän ollut nähnyt
sitä siellä moneen viikkoon! Moneen viikkoon ei hän ollut enää nähnyt
sitä edessään korjatessaan oppilaiden vihkoja!

Puutarhan hietikolla kuului askelia... Hän huusi:

-- Suzanne! Suzanne!

Suzanne tuli juoksujalkaa. Hän riensi huoneeseen. Herra Gerbois
sopersi kuten tukehtuva:

-- Suzanne... laatikko... laatikko?

-- Mikä?

-- Se, jonka ostin Louvresta... jonka toin eräänä torstaina kotiin ja
joka oli tämän pöydän päässä.

-- Muistelehan, isä... yhdessähän me sen siirsimme...

-- Milloin?

-- Illalla... tiedäthän... ennen tuota päivää...

-- Mutta minne... vastaa... minä aivan kuolen...

-- Minnekö?... kirjoituspöydän laatikkoon.

-- Senkö, joka varastettiin!

Hän kertasi sanat aivan hiljaa kuin kauhun vallassa. Sitten hän
tarttui Suzannen käteen ja sanoi vieläkin hiljempaa:

-- Se sisälsi miljoonan, tyttäreni...

-- Voi, isä, miksi et sanonut sitä minulle? mutisi Suzanne
lapsellisesti.

-- Miljoonan! jatkoi Gerbois, -- se oli sanomalehtiarpajaisten
päävoitto.

Onnettomuuden suuruus aivan musersi heidät, he olivat kauan vaiti
uskaltamatta katkaista äänettömyyttä.

Silloin Suzanne lausui:

-- Mutta, isä, maksetaanhan se sinulle yhtä kaikki.

-- Miksi? Minkä todistusten nojalla?

-- Tarvitaanko siihen todistuksia?

-- Tietysti!

-- Eikä sinulla ole niitä?

-- On kyllä, on yksi.

-- Siis?

-- Se oli laatikossa.

-- Siinä laatikossa, joka on kadonnut?

-- Niin. Ja joku toinen perii rahat.

-- Sehän olisi kamalaa! Kuulehan, isä, etkö sinä voi sitä estää?

-- Enhän minä tiedä! Enhän minä tiedä! Tuo mies on varmaankin hyvin
mahtava! Hänellä on sellaisia apukeinoja! Muistelehan vain... tuota
kirjoituspöytää...

Hän nousi äkkiä vimmastuneena ja polki jalkaansa:

-- Ei, ei, hän ei saa tuota miljoonaa, hän ei sitä saa! Miksi hän
sen saisi? Olkoonpa hän kuinka taitava tahansa, ei hänkään voi tehdä
mitään. Jos hän tulee rahoja nostamaan, niin hän joutuu kiinni!
Saammepahan nähdä, miten sen veijarin käy!

-- Sinulla on siis jokin hyvä ajatus, isä?

-- Minä aion puolustaa oikeuksiani viimeiseen asti, tapahtukoon mitä
tahansa! Ja me onnistumme! Miljoona on minun: minä saan sen käsiini!

Muutama minuutti sen jälkeen hän lähetti seuraavan sähkösanoman:

    "Credit Foncierin johtaja Capucines-katu. Pariisi

    Omistan numeron 514 -- sarja 23, vastustan kaikin laillisin
    keinoin vierasten vaatimuksia.

                                           _Gerbois_."

Melkein samaan aikaan saapui pankkiin seuraava sähkösanoma:

    "Numero 514 -- sarja 23, on minun hallussani.

                                        _Arsène Lupin_."

       *       *       *       *       *

Joka kerta kun alan kertoa niitä lukemattomia seikkailuja, joista
Arsène Lupinin elämä koostuu, niin tunnen tehtäväni niin joutavaksi,
sillä minun mielestäni tuntee lukija hänen tavallisimmatkin
seikkailunsa. Tottahan on että tuskin löytyy ainoatakaan käden
liikettä -- jonka on tehnyt tuo "kansallisvarkaamme", joksi häntä on
kutsuttu -- jota ei ole aivan tarkkaan kuvattu, ei ainoatakaan tekoa,
jota ei ole tutkittu joka puolelta, ei ainoatakaan toimenpidettä,
jota ei ole kuvattu yksityiskohtia myöten niin tarkkaan kuin
tavallisesti kuvataan vain sankarillisia tekoja.

Kuka esimerkiksi ei tuntisi kertomusta "Vaaleatukkaisesta naisesta"
monine kummallisine yksityiskohtineen joista sanomalehdet mainitsivat
suurilla kirjaimilla: _Numero 514, sarja 23! Henri-Martin-puistokadun
rikos! Sininen timantti!_ Miten suurta melua pidettiinkään suuren
englantilaisen salapoliisin Sherlock Holmesin sekaantuessa asiaan!
Mikä mielten kuohu jokaisen yksityistapauksen jälkeen, joista näkyi
näiden molempien suurten taiteilijoiden keskinäinen taistelu! Ja mikä
melu kaduilla sinä päivänä, jona sanomalehtipojat huusivat: "Arsène
Lupin on vangittu!"

Puolustukseni on se, että minä julkaisen uusia tietoja: minä
ilmaisen salaisuuden avaimen. Noiden tapausten ympärille on aina
jäänyt hämäryyttä, minä poistan sen. Minä painatan monasti luettuja
sanomalehtikirjoituksia, minä kopioin entisiä haastatteluja: mutta
minä järjestän, luokittelen ne ja muodostan ne totuuden mukaisiksi.
Auttajani on Arsène Lupin, jonka ystävällisyys minua kohtaan näyttää
olevan loppumaton. Toisinaan minua auttaa myös Watson, Sherlock
Holmesin ystävä ja uskottu.

Kaikki muistavat mikä naurunräjähdys syntyi, kun sanomalehdet
julkaisivat nuo molemmat sähkösanomat. Arsène Lupinin nimi oli
odottamaton lahja, joka lupasi paljon huvia suurelle yleisölle. Ja
tuohon yleisöön kuului koko maailma.

Credit Foncierin heti tekemien tutkimuksien kautta saatiin
selville, että numero 514 -- sarja 23, oli Credit Lyonnais-pankin
Versaillesissa olevan haaraosaston kautta myyty tykistön komentajalle
Bessylle. Komentaja oli kuollut pudottuaan ratsun selästä. Muutamien
toverien kautta, joille hän oli puhellut asioitaan, saatiin tietää
että hän vähää ennen kuolemaansa oli myynyt tuon arvan eräälle
ystävälleen.

-- Tuo ystävä olen minä, vakuutti herra Gerbois.

-- Todistakaa se, sanoi Credit Foncierin johtaja.

-- Todistaako? Se on helppoa. Parikymmentä henkilöä voi sanoa, että
minä seurustelin paljon komentajan kanssa ja että me tapasimme
toisemme Asetorin kahvilassa. Siellä minä eräänä päivänä, auttaakseni
häntä rahapulasta ostin häneltä arvan kahdestakymmenestä frangista.

-- Onko teillä siihen todistaja?

-- Ei.

-- Siinä tapauksessa, mihin te perustatte vaatimuksenne?

-- Kirjeeseen, jonka hän kirjoitti minulle tämän asian johdosta.

-- Minkä kirjeen?

-- Kirjeen, joka oli nuppineulalla kiinnitetty arpaan.

-- Näyttäkää se.

-- Se oli varastetun kirjoituspöydän laatikossa!

-- Etsikää se.

Arsène Lupin julkaisi tuon kirjeen. Uutinen _l'Echo de Francessa_
-- jolla oli kunnia olla hänen virallisena äänenkannattajanaan, ja
jonka pääosakas hän näytti olevan -- uutinen ilmaisi että hän jätti
asianajajalleen herra Detinanille kirjeen, jonka komentaja Bessy oli
kirjoittanut nimenomaan hänelle.

Siitäpä syntyi riemu: Arsène Lupin ottaa itselleen asianajajan!
Arsène Lupin kunnioittaa lain määräyksiä ja antaa varsinaisen
lakimiehen edustaa itseään!

Kaikki sanomalehtimiehet ryntäsivät herra Detinanin luo, joka oli
vaikutusvaltainen radikaalinen kansanedustaja, rehelliseksi tunnettu
henkilö, samalla kun hän oli sukkela, hiukan skeptinen, mielellään
lasketellen sanasutkauksia.

Herra Detinan ei koskaan ollut ilokseen saanut tavata Arsène
Lupinia -- ja hän oli siitä hyvin pahoillaan -- mutta hän oli
saanut vastaanottaa hänen määräyksensä, ja täysin tuntien mikä
kunnia hänelle oli tämä valinta, aikoi hän voimakkaasti puolustaa
suojattinsa oikeuksia. Hän avasi salkun, josta löytyivät kaikki asiaa
koskevat paperit ja veti esiin komentajan kirjeen. Siinä puhuttiin
kyllä arvan luovuttamisesta, mutta ei mainittu saajan nimeä. "Rakas
ystävä"... oli vain kirjeen alussa.

-- Rakas ystävä, se olen minä, väitti Arsène Lupin pienessä
kirjelapussa, joka oli liitetty komentajan kirjeeseen. Ja paras
todistus siitä on se, että minulla on kirje.

Lehtimiesten parvi ryntäsi heti herra Gerboisin luo, joka ei osannut
sanoa muuta kuin:

-- "Rakas ystävä" ei ole kukaan muu kuin minä. Arsène Lupin varasti
komentajan kirjeen yhdessä arpalipun kanssa.

-- Todistakoon hän sen! vastasi Lupin sanomalehtimiehille.

-- Mutta hänhän on varastanut kirjoituspöydän! huudahti herra Gerbois
samoille sanomalehtimiehille.

Ja Lupin vastasi:

-- Todistakoon hän sen!

Huvittava oli tämä kaksintaistelu näiden molempien henkilöiden
välillä jotka molemmat omistivat numeron 514 -- sarja 23;
sanomalehtimiehet juoksivat toisen luota toisen luo, Arsène Lupin oli
aivan kylmäverinen, herra Gerbois parka aivan suunniltaan.

Mies parka, sanomalehdet olivat täynnä hänen valituksiaan! Hän kertoi
onnettomuudestaan liikuttavan avomielisesti.

-- Ymmärrättekö, hyvät herrat, tuo konna riistää minulta Suzannen
myötäjäiset! Mitä minuun tulee, niin vähät minä siitä välittäisin,
mutta Suzannen tähden! Ajatelkaahan, miljoona! Kymmenen kertaa
satatuhatta! Arvasinhan minä, että kirjoituspöydän sisällä oli aarre!

Turhaa oli väittää hänelle, että hänen vastustajansa viedessään
kirjoituspöydän pois ei tietänyt mitään arpalipun olemassaolosta,
ja ettei kukaan voinut edeltäpäin aavistaa että tuo arpa voittaisi
päävoiton, hän vain huokaili:

-- Joutavia, kyllä hän sen tiesi! Miksi hän muuten olisi nähnyt niin
paljon vaivaa saadakseen tuon kurjan pöydän haltuunsa?

-- Tuntemattomista syistä, mutta ei suinkaan saadakseen haltuunsa
paperipalasen, jonka arvo silloin oli kaksikymmentä frangia.

-- Kokonainen miljoona! Hän tiesi sen... Hän tietää kaikki! Te ette
tunne tuota roistoa! Hän ei ole teiltä siepannut miljoonaa!

Tätä tällaista keskustelua olisi voinut jatkua kauankin. Mutta
kahdentenatoista päivänä herra Gerbois sai Arsène Lupinilta kirjeen,
jonka alussa oli: "erittäin salainen". Hän luki sen yhä kasvavalla
levottomuudella.

    "Hyvä herra, yleisö pitää hauskaa meidän kustannuksellamme. Eikö
    teidän mielestänne olisi jo aika toimia vakavasti! Minä omasta
    puolestani olen sen lujasti päättänyt.

    Tilanne on selvä: minulla on arpalippu, jonka voittamia rahoja
    minulla ei ole oikeutta nostaa, teillä taas on oikeus nostaa ne
    arpalipulla, jota teillä ei ole. Me emme siis voi mitään ilman
    toistemme apua.

    Mutta te ette suostu luovuttamaan minulle _teidän_ oikeuttanne,
    enkä minä teille _minun_ arpalippuani.

    Mitä siis teemme?

    Minä en näe muuta keinoa kuin: jakakaamme. Puoli miljoonaa
    teille, puoli miljoonaa minulle. Eikö se ole tasajakoa? Eikö tämä
    Salomonin tuomio vastaa niitä oikeudellisia vaatimuksia, jotka
    meillä kummallakin on?

    Tämä on oikeudenmukainen ratkaisu, mutta sen täytyy tapahtua
    heti. Teidän ei sovi ruveta väittelemään tarjoukseni johdosta,
    se on välttämättömyys, johon teidän tulee olojen pakosta taipua.
    Minä annan teille kolme päivää miettimisaikaa. Perjantaiaamuna
    toivon saavani lukea _l'Echo de Francen_ pikkuilmoitusten
    joukossa vaatimattoman ilmoituksen osoitteella Herra Ars.
    Lup. joka sisältää peitetyin sanoin vilpittömän ja suoran
    suostumuksenne ehdottamaani sovintoon. Silloin saatte heti
    haltuunne arpalipun ja peritte miljoonan -- josta annatte minulle
    viisisataatuhatta frangia tavalla, jonka teille myöhemmin
    ilmoitan.

    Jos hylkäätte ehdotukseni, niin olen ryhtynyt toimenpiteisiin,
    joista tulos on oleva sama. Mutta paitsi niitä suuria ikävyyksiä,
    joita ehdotukseni hylkääminen toisi mukanaan, niin kärsitte
    vielä lisäksi kahdenkymmenenviidentuhannen frangin tappion
    ylimääräisten menojen suorittamiseksi.

    Ottakaa vastaan, hyvä herra, syvän kunnioitukseni vakuutus.

                                         _Arsène Lupin_."

Epätoivoissaan teki herra Gerbois sen tavattoman virheen, että
näytti muille tämän kirjeen ja antoi siitä ottaa kopioita. Hänen
suuttumuksensa sai hänet tekemään kaikenlaisia tyhmyyksiä.

-- Ei ropoakaan! Hän ei saa ropoakaan! hän huusi sanomalehtimiehille.
-- Jakaisinko sitä, mikä kuuluu minulle? En koskaan. Repiköön hän
arpalipun rikki, jos hän tahtoo!

-- Onhan viisisataatuhatta frangia aina enemmän kuin ei mitään.

-- Nyt ei ole kysymys siitä, vaan minun oikeuksistani, ja ne minä
hankin itselleni tuomioistuimen edessä.

-- Hyökkäätte Arsène Lupinia vastaan? Se olisi järjetöntä.

-- En, mutta Credit Foncieria vastaan. Sen täytyy luovuttaa minulle
minun miljoonani.

-- Arpalippua vastaan tai todistusta vastaan, että te sen olette
ostanut.

-- Todistus on olemassa, koska Arsène Lupin tunnustaa varastaneensa
kirjoituspöydän.

-- Onko Arsène Lupinin sana pätevä oikeuden edessä?

-- Samapa se, minä ajan asiaani.

Suuri yleisö oli riemuissaan. Lyötiin vetoa, toiset väittivät, että
Lupin saisi herra Gerboisin taipumaan, toiset että hän saisi palkan
uhkauksistaan. Asia kävi hyvin jännittäväksi, niin epätasaiset olivat
taistelevien voimat, toinen hyökkäsi suoraan, toinen oli kauhuissaan
kuin saarrettu metsänpeto.

Perjantaina kaikki tappelivat saadakseen käsiinsä _l'Echo de
Francen_, kaikki tutkivat kuumeisesti viidettä sivua, jossa
pikkuilmoitukset olivat. Ei ainoatakaan riviä ollut siellä
osoitteella _Herra Ars. Lup._ Arsène Lupinin röyhkeään vaatimukseen
herra Gerbois vastasi äänettömyydellä. Se oli sodanjulistus.

Samana iltana kertoivat sanomalehdet, että neiti Gerbois oli
ryöstetty kotoaan.

       *       *       *       *       *

Meitä huvittaa tässä Arsène Lupinin toimeenpanemassa näytelmässä
poliisin ehdottomasti naurettava asema. Kaikki tapahtuu sen
tietämättä. Lupin puhuu, kirjoittaa, varoittaa, käskee, uhkaa,
panee toimeen, ikään kuin ei olisi olemassakaan poliisipäällikköä,
salapoliiseja, komisarioita, sanalla sanoen ketään, joka voisi estää
hänen aikeitaan. Poliisi on aivan kuin olematon hänelle. Sitä estettä
hän edes ei ota lukuun.

Ja yhtä kaikki poliisi on liikkeellä! Heti kun on kysymys Arsène
Lupinista, niin arvoasteikon yläpäästä alapäähän kaikki syttyy
tuleen, kiehuu ja kuohuu raivosta. Lupin on vihollinen, vihollinen,
joka ilkkuu, ärsyttää, halveksii, tai mikä pahinta, ei välitä
vähääkään.

Ja mitä saattaa tehdä sellaista vihollista vastaan? Kahtakymmentä
vaille kymmenen, palvelijattaren todistuksen mukaan, Suzanne lähti
kotoaan. Viisi minuuttia yli kymmenen ei hänen isänsä lähtiessään
lyseosta nähnyt hänen seisovan katukäytävällä, jossa hänen tapansa
oli odottaa. Kaikki oli siis tapahtunut kaksikymmentä minuuttia
kestäneen kävelyn aikana kotoa lyseolle tai ainakin lyseon
lähettyville.

Kaksi naapuria sanoi tavanneensa hänet kolmensadan askeleen päässä
kotoaan. Eräs nainen oli nähnyt pitkin katua kävelevän naisen, jonka
tuntomerkit vastasivat Suzannea. Ja sen jälkeen? Sen jälkeen ei ollut
mitään tietoa.

Tiedusteltiin joka taholta, kuulusteltiin rautatievirkailijoita ja
kaupunginportin virkamiehiä. He eivät sinä päivänä olleet nähneet
mitään, joka olisi näyttänyt nuoren tytön ryöstöltä. Ville-d'Arayssä
kuitenkin eräs kauppias kertoi myyneensä bensiiniä autolle, joka
tuli Pariisista. Etuistuimella oli kuljettaja, autossa sisällä
istui vaaleatukkainen nainen -- harvinaisen vaaleatukkainen, lisäsi
todistaja. Tuntia myöhemmin auto palasi Versaillesista. Liikenne
tungos pakotti sitä hiljentämään vauhtiaan, jolloin kauppias saattoi
nähdä jo ennen huomaamansa vaalean naisen rinnalla toisen, joka oli
kiedottu huiveihin ja harsoihin. Ei ollut epäilystäkään, että se oli
Suzanne Gerbois.

Mutta silloin oli pakko olettaa ryöstön tapahtuneen keskellä päivää,
väkirikkaalla kadulla, aivan kaupungin keskellä!

Miten? Missä? Kukaan ei ollut kuullut huutoa, ei huomannut
epäilyttävää liikettä.

Kauppias mainitsi auton tuntomerkit, umpinainen 24 hevosvoimainen
Peugeon, väriltään tummansininen. Tiedusteltiin autovuokraamon
johtajattarelta, rouva Bob-Walthourilta, jonka erikoisalana oli
järjestää auton avulla tehtäviä ryöstöjä. Perjantaiaamuna hän oli
aivan oikein vuokrannut koko päiväksi Peugeonin vaaleatukkaiselle
naiselle, jota hän sen koommin ei ollut nähnyt.

-- Mutta kuljettaja?

-- Oli Ernest-niminen, hän oli edellisenä päivänä otettu palvelukseen
erinomaisten suosituskirjeittensä nojalla.

-- Onko hän täällä?

-- Ei, hän toi auton takaisin, mutta sen jälkeen hän ei ole
näyttäytynyt.

-- Emmekö voisi saada tietoja hänestä?

-- Kyllä, niiden henkilöiden kautta, jotka suosittelivat häntä. Tässä
on heidän nimensä.

Käytiin niiden henkilöiden luona. Ei kukaan heistä tuntenut Ernestiä.

Niin ollen seurasi mitä johtolankaa tahansa päästäkseen tästä
hämärästä, niin joutui keskelle uusia arvoituksia.

Herra Gerboisilla ei ollut voimia jatkaa taistelua, joka oli alkanut
hänen kannaltaan niin murskaavalla tavalla. Tyttärensä katoamisen
jälkeen hän oli aivan toivoton, kärsi omantunnonvaivoja ja antautui.

_l'Echo de Francessa_ ilmestyi pieni ilmoitus ja suuri yleisö ymmärsi
sen, näki hänen alistuvan kaikkeen mitään vastaväitteitä tekemättä.

Voitto oli saavutettu, sota oli loppunut neljässä vuorokaudessa.

       *       *       *       *       *

Kaksi päivää myöhemmin herra Gerbois astui Credit Foncierin pihan
poikki. Tultuaan johtajan luo, hän ojensi numeron 514 -- sarja 23.
Johtaja hyppäsi seisaalleen.

-- Se on siis teillä? Te olette saanut sen takaisin?

-- Se oli sekaantunut muiden paperien joukkoon, tässä se on, vastasi
herra Gerbois.

-- Mutta tehän väititte... olihan kysymys...

-- Pelkkää juttua ja valhetta.

-- Mutta meidän pitäisi kuitenkin saada joitakin papereita takeeksi.

-- Riittääkö komentajan kirje?

-- Riittää.

-- Tässä se on.

-- Hyvä on. Olkaa hyvä ja jättäkää nämä paperit huostaamme. Meillä
on viisitoista päivää tutkiaksemme, että paperit ovat oikeat. Minä
ilmoitan heti, kun voitte tulla nostamaan rahat. Tästä lähin uskon,
että oman etunne vuoksi olette vaiti ja annatte tämän asian päättyä
hiiskumatta sanaakaan.

-- Se onkin aikomukseni.

Herra Gerbois ei puhunut asiasta, eikä pankinjohtajakaan. Mutta
on salaisuuksia, jotka tulevat ilmi, vaikka kukaan ei ole niistä
puhunutkaan, ja äkkiä saatiin tietää, että Arsène Lupin oli rohjennut
lähettää herra Gerboisille numeron 514 -- sarja 23! Kaikki ottivat
tämän uutisen vastaan hämmästyksellä ja ihastuksella. Mikä verraton
pelaaja oli hän, joka heitti pöydälle niin tärkeän valtin, tuon
kallisarvoisen arvan! Hän ei varmaankaan ollut lyönyt sitä pöytään
muuta kuin ehdoin tahdoin saadakseen esiin toisen kortin, jonka
kautta asiat saavat tasapainonsa. Mutta jos tuo nuori tyttö pääsisi
pakoon? Jos onnistuttiin pelastamaan hänet siitä ansasta, johon hän
oli joutunut?

Poliisi tiesi ja tunsi vihollisensa heikon kohdan ja ponnisti
voimiaan. Jos Arsène Lupinilta on aseet poissa, jos hän itse on ne
heittänyt, jos hän sotkeutuu omiin suunnitelmiinsa, ei saa penniäkään
ahneesti haluamastaan miljoonasta... niin silloin heti naurajat ovat
toisella puolella.

Mutta Suzannen piilopaikka oli löydettävä. Sitä ei löydetty eikä hän
siis myöskään päässyt pakoon!

Samapa se, ajateltiin, asia on selvä, Arsène on saavuttanut
ensimmäisen voiton. Mutta vaikein oli vielä jäljellä! Neiti
Gerbois oli hänen käsissään, eikä Lupin luovuttaisi häntä muuta
kuin viittäsataatuhatta frangia vastaan. Mutta missä ja miten tuo
vaihto saattoi tapahtua? Jotta tämä vaihto voisi tapahtua, niin
heidän täytyi tavata toisensa, ja silloinhan herra Gerbois voisi
ilmoittaa siitä poliisille ja siten saada tyttärensä käsiinsä samalla
säilyttäen rahansa?

Kyseltiin professorilta. Aivan murtuneena, haluten olla puhumatta
koko asiasta mitään, hän ei antanut mitään tietoja.

-- Minulla ei ole mitään sanottavaa, minä odotan.

-- Ja neiti Gerbois?

-- Etsimistä jatketaan.

-- Onhan Arsène Lupin kirjoittanut teille?

-- Ei ole.

-- Vakuutatteko sen?

-- En.

-- Siis te myönnätte sen. Mitä hän on määrännyt tehtäväksenne?

-- Ei minulla ole mitään sanottavaa.

Hyökättiin Detinanin kimppuun. Hän oli yhtä vaitelias.

-- Herra Lupin on asiakkaani, hän vastasi hyvin juhlallisesti, --
ymmärrättehän, että minun täytyy olla hyvin vaitelias.

Tämä salaperäisyys ärsytti suurta yleisöä. Jotain juoniteltiin
salassa. Arsène Lupin punoi juoniaan, ja poliisi piti yötä
päivää silmällä herra Gerboisia. Kolme lopputulosta oli edessä:
vangitseminen, täydellinen voitto, tai surkean naurettava häviö.

Mutta yleisö sai uteliaisuutensa vain osaksi tyydytetyksi, ja
seuraavilla sivuilla paljastetaan totuus ensi kertaa kokonaan.

       *       *       *       *       *

Tiistaina 12. päivänä maaliskuuta herra Gerbois sai tavallisen
kirjekuoren sisällä ilmoituksen Credit Foncierista.

Torstaina kello yhden junalla hän lähti Pariisiin. Kello kaksi
annettiin hänelle nuo tuhat tuhannen frangin seteliä.

Sillä aikaa kun hän seteli seteliltä niitä vapisten selaili -- olihan
tuo rahasumma lunnaat Suzannen vapaudesta -- puheli kaksi miestä
ajoneuvoissa, jotka olivat seisahtuneet vähän matkan päähän pankin
ovesta. Toisella oli harmahtava tukka ja arvokas ulkomuoto, joka
oli ristiriidassa hänen vähäpätöisen virkapukunsa kanssa. Se oli
ylitarkastaja Ganimard, vanha Ganimard, Lupinin leppymätön vihamies.
Ja Ganimard sanoi apulaiselleen Folenfantille:

-- Se ei kestä kauan... viiden minuutin kuluttua näemme vanhuksen
jälleen. Onko kaikki valmiina?

-- Täydellisesti.

-- Montako meitä on?

-- Kahdeksan, joista kaksi polkupyörillä.

-- Ja minä, joka vastaan kolmea. Kyllä se riittää, mutta liikoja
siinä ei ole. Gerbois ei millään muotoa saa päästä käsistämme...
muuten saamme sanoa hyvästi kaikelle! Hän menee tapaamaan Lupinia
jonnekin sovittuun paikkaan, hän vaihtaa neidin itselleen puolta
miljoonaa vastaan ja temppu on suoritettu.

-- Mutta miksei hän toimi meidän kanssamme? Olisihan se niin paljon
yksinkertaisempaa! Jos hän päästäisi meidät sekaantumaan asioihin,
hän saisi pitää koko miljoonansa.

-- Niin kyllä, mutta hän pelkää. Jos hän koettaa petkuttaa tuota
toista, niin ei hän saakaan tytärtään takaisin.

-- Ketä toista?

-- _Häntä_.

Ganimard lausui tuon sanan hyvin vakavasti, hiukan pelokkaasti, ikään
kuin puhuen yliluonnollisesta olennosta, jonka käsissä hän jo ennen
oli ollut.

-- Onhan se hieman hullunkurista, huomautti Folenfant terävästi, --
että meidän tehtävämme on suojella tuota herraa omaa itseänsä vastaan.

-- Lupinin suhteen on koko maailma ylösalaisin, vastasi Ganimard
huoaten.

Kului minuutti.

-- Varuillanne, Ganimard huomautti.

Herra Gerbois tuli pankista. Capucines-kadun päässä hän kääntyi
bulevardille, vasemmalle puolen katua. Hän asteli hitaasti liikkeiden
ohi katsellen näyteikkunoita.

-- Hän on liian rauhallinen, sanoi Ganimard. -- Mies, jolla on
miljoona taskussaan, ei ole noin rauhallinen.

-- Mitä hän aikonee tehdä?

-- Varmaankaan ei mitään... Olkoon kuinka tahansa, minä olen
varuillani. Tämän takana piilee Lupin.

Tällä hetkellä herra Gerbois suuntasi kulkunsa erään
sanomalehtimyymälän luo, valitsi itselleen sanomalehdet, sai rahaa
takaisin, avasi yhden sanomalehden, ja kädet ojossa, astuen hitaasti
eteenpäin alkoi lukea. Ja äkkiä hän hyppäsi autoon, joka oli
pysähtynyt katukäytävän viereen. Kone oli käynnissä, sillä se lähti
nopeasti liikkeelle, kiersi Madeleine-kirkon ja katosi.

-- Perhana! huudahti Ganimard, -- tuokin on taas niin _hänen_
tapaistaan!

Hän riensi jäljestä ja muut miehet juoksivat samalla aikaa kuin
hänkin Madeleine-kirkon ympäri.

Hän purskahti nauruun. Bulevardi Malesherbesin päässä oli auto
pysähtynyt ja herra Gerbois astui ulos.

-- Sukkelaan, Folenfant... kuljettaja... hän on ehkä Ernest.

Folefant otti kuljettajan kiinni. Hänen nimensä oli Gaston ja
vuokra-autoyhtiön palveluksessa; kymmenen minuuttia sitten eräs
herra oli seisauttanut hänet ja käskenyt odottaa lähtövalmiina
lehtimyymälän luona siksi, kunnes eräs toinen herra saapuu.

-- Ja tuo toinen herra, kysyi Folefant, -- minkä osoitteen hän antoi?

-- Ei mitään... Boulevard Malesherbes... Messinan puistokatu...
kaksinkertaiset juomarahat... Siinä kaikki.

Mutta tällä välin oli herra Gerbois minuttiakaan hukkaamatta hypännyt
ensimmäiseen ohikulkevaan ajoneuvoon.

-- Concorde-torin asemalle.

Professori nousi maanalaisesta junasta Palais-Royalin luona, riensi
auton luo ja antoi ajaa Pörssitorille. Toinen matka maanalaisessa,
sitten puistokatu Villiers, kolmas auto.

-- 25 Clapeyron-katu.

Numeron 25 Clapeyron-kadun varrella erottaa boulevardi
Batignollesista talo, joka sen kanssa muodostaa kulman. Hän nousi
ensi kerrokseen ja soitti. Eräs herra avasi oven.

-- Täällähän asuu herra Detinan?

-- Se olen minä. Herra Gerbois epäilemättä.

-- Aivan oikein.

-- Minä odotin teitä, hyvä herra. Olkaa hyvä ja astukaa sisään.

Kun herra Gerbois astui asianajajan työhuoneeseen, oli kello kolme,
ja hän sanoi heti:

-- Tämä on hänen määräämänsä aika. Eikö hän ole täällä?

-- Ei vielä.

Herra Gerbois istahti, kuivasi otsaansa, katseli kelloaan aivan kuin
ei tietäisi, paljonko se oli ja jatkoi levottomana:

-- Tuleeko hän? Asianajaja vastasi:

-- Te kysytte minulta juuri sitä asiaa, jota olen eniten utelias
tietämään. En koskaan ole ollut niin levoton. Joka tapauksessa,
jos hän tulee, niin hän uskaltaa hyvin paljon, tätä taloa on kaksi
viikkoa kovasti vartioitu... Minua pidetään silmällä.

-- Minua vielä enemmän. Minä en voikaan vakuuttaa, että kintereilläni
olevat salapoliisit olisivat kadottaneet jälkeni.

-- Mutta siis...

-- Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, -- eikä minua
tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella _hänen_
määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut _hänen_
määräyksiään, olen nostanut rahat _hänen_ määräämällään hetkellä, ja
minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin _hän_ on käskenyt. Kun
olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt
lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.

Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:

-- Tuohan hän tyttäreni, tuohan?

-- Toivottavasti.

-- Mutta... oletteko te hänet nähnyt?

-- Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan
teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello
kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen
lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua
ilmoittamaan siitä parilla rivillä _l'Echo de Francessa_. Mutta minä
olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä
suostuin kaikkeen.

Herra Gerbois huokasi:

-- Voi, miten tämä kaikki päättyy?

Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen
yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin
herra Gerbois jäi kuuntelemaan... Eikö ovikelloa soitettu?

Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi
melkein ahdistavaa tunnetta.

Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:

-- Me emme näe häntä... Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan
järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä
voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.

Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä
setelien päälle:

-- Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä
antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.

Ovi aukeni.

-- Puolet riittää, herra Gerbois.

       *       *       *       *       *

Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois
heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan
lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.

-- Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki
huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan
hansikkaita käsistään asianajajalle:

-- Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne,
jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule
unohtamaan.

Herra Detinan sopersi:

-- Mutta tehän ette soittanut... minä en kuullut oven...

-- Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että
niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.

-- Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.

-- Hyvä Jumala, sanoi Lupin, -- kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa,
odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.

Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee
kiitoksia:

-- Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla
äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi
pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja
säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun... Mutta,
se oli niin sallittu.

Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:

-- Hyvä on! Miljoona on tuossa... Me emme kuluta aikaa hukkaan.
Sallittehan?

-- Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, -- neiti
Gerbois ei ole vielä täällä.

-- Entä sitten?

-- Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?

-- Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän
pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois.
Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut
tekemään tekoja, jotka ovat hiukan... erikoisia, niin epäillään minun
sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen!
Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja
huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.

-- Niinkö luulette?

Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.

-- Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan
Ganimardia... Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha
veikko!

-- Onko se mahdollista! huudahti professori. -- Minä vannon
kuitenkin...

-- Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat
ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume... ja Dienzy!
Kaikki minun hyvät ystäväni.

Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän
nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara
uhkaisi häntä.

Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys
asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.

Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin
kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille
kokoamansa viisikymmentä seteliä:

-- Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme
näin paljon teille velkaa.

-- Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.

-- Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!

-- Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!

-- Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène
Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, -- kun ihmisellä on niin
paha maine.

Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.

-- Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun
antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.

Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:

-- Tyttäreni ei mene naimisiin.

-- Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta
hänellä on kova halu päästä naimisiin.

-- Mistä sen tiedätte?

-- Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä
suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi
on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten
sielujen salaisuudet.

-- Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. -- Minä myönnän
olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta
tuosta huonekalusta.

-- Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja
sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu --
ja sitä minä en tietänyt -- niin minä halusin saada sen itselleni
ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota
koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä
talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen
laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: _Omistanut Napoleon I:lle
Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion_, ja sen
yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "_Sinulle,
Marie_." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna
Josephinea varten -- siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain
epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.

Professori huokasi:

-- Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka
mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!

Arsène Lupin sanoi nauraen:

-- Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte
yksinänne saanut pitää numeron 514 -- sarja 23.

-- Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka
on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.

-- Tästäkö kaikesta?

-- Tuo ryöstö...

-- Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.

-- Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!

-- Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on
aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.

-- Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.

-- Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten
neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan,
olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä
vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään
muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.

Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:

-- On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut
teidän ehdotuksiinne.

-- Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun
naisystäväni otti tämän asian huolekseen.

-- Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti
herra Detinan.

-- Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon
luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen
uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja
Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle
tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse...

Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten
kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.

-- Se on hän, sanoi Lupin, -- oletteko niin hyvä, herra Detinan ja
avaatte...

Asianajaja riensi avaamaan.

Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin
syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen,
kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä
jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman
muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki
hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.

Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten
neiti Gerboisille:

-- Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette
saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin
onnettomaksi.

-- Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä
raukkaani olisi ollut.

-- Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää
tilaisuutta hyväksenne -- se on verraton -- puhuakseni hänelle
serkustanne.

-- Serkustani... mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä...

-- Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta
miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.

Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon
mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.

Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.

-- Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky!
Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin,
olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat
sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.

Hän meni ikkunaa kohden.

-- Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään
katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää...
ei enää ketään... ei häntä, eikä muita... Perhana! Tilanne taitaa
käydä vakavaksi... En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona
tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!

Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä
takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa
vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän
astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.

-- Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan?
Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi,
vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.

Ja hän jatkoi miettiväisenä:

-- Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös
neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan
tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he
voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka
he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei,
luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni...
miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan
minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa
vaihtokauppa... Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen
poistuessaan.

Ovikello soi.

Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen
ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:

-- Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten...
Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.

Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja
ei liikahtanutkaan.

Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän
pyyhkäisi sen hihallaan pois.

-- Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua...
Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni
herra Philippelle.

Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.

-- Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli
kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden
poistua tästä huoneesta... Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?

-- Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan
sanomaan.

-- Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla
loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata
korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta,
enkä minä tahtoisi käyttää väärin...

Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi
vaaleatukkaisen naisen puoleen:

-- Oletteko valmis, ystäväni?

Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti
neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.

Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:

-- Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä
rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen
aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.

Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja
ääniä portailta.

-- Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.

Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja
vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.

-- Isä! Et saa... odota! huudahti Suzanne.

-- Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle
veijarille. Ja puoli miljoonaa!

Hän avasi oven.

Ganimard syöksyi sisään.

-- Tuo nainen... missä hän on ja Lupin?

-- Hän oli täällä. Hän on täällä!

Ganimard huudahti riemusta:

-- Me saamme hänet kiinni... talo on saarrettu!

Herra Detinan huomautti:

-- Mutta keittiön portaat?

-- Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta
kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.

-- Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä
tietä...

-- Mistä sitten? vastasi Ganimard, -- läpi ilmanko?

Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei
keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että
keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta
poliisille:

-- Eikö ketään?

-- Ei ketään.

-- Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin
huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä
Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.

       *       *       *       *       *

Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka
hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui
Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa
vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka
vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin
kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan
sisällä.

-- Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.

Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:

-- Ohoi, ohoi!

Herra Dudouis huudahti nauraen:

-- Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?

Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan
peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.

-- Minä etsin _häntä_, hän ärähti.

-- Ketä?

-- Arsène Lupinia... Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.

-- Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.

Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi
raivosta käheällä äänellä:

-- Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat
samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset
eivät haihdu kuin höyry.

-- Eivät, mutta he katoavat kumminkin.

-- Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.

-- Mutta viereinen talo?

-- Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.

-- Toisten kerrosten huoneistot?

-- Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he
eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.

-- Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?

-- Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden
vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.

-- Meidän täytyy saada hänet kiinni.

-- Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me
sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä... he eivät voi olla
olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin
se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.

Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä
seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut,
niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä
kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään
seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään
johtopäätöksiä.

Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa
mielipidettä:

-- Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat
täällä!

Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei
tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät
katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan
menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin
toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai
sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.



SININEN TIMANTTI


Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella
olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään
kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen
keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui
mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen
ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun
palamaan.

Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä
nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren
vuoteen ääressä.

-- Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti
seuraneidille.

-- Hyvä on, sisar.

-- Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette
palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.

-- Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä
huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.

Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan
vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.

-- Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko
huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen
hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.

-- Kenraali on siis yhä vielä levoton.

-- Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin
asti pääsimmekään kirjassa?

-- Eikö herra paroni siis menekään levolle?

-- En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa
kenenkään apua.

Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja
Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.

Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.

Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja
eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta
puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen
kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.

Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan:
kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja
koko ajan taukoamatta...

Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on
taas saanut jonkin uuden kohtauksen.

Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen
ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.

-- Kas, täälläpä on pimeää... hän mutisi. -- Miksi kaikki valot on
sammutettu?

Ja matalalla äänellä hän sanoi:

-- Neiti?

Ei vastausta.

-- Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni
sairaana?

Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus,
joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin,
hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi,
että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin
esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi
levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi
sen, väänsi sitä.

Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen
herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.

-- Mitä... onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.

Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään
hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta
tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin
marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti
hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin
lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina,
jossa näkyi veritäpliä.

Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä
tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari
kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.

Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta,
joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän
kauhun ilme.

-- Hänet on surmattu, sopersi palvelija, -- hänet on surmattu.

Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut:
nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja
surmannut ehkä hänetkin?

Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että
Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.

Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa
kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän
näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle
joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen
lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.

Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti,
koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti
nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas
portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan
kautta.

       *       *       *       *       *

Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos,
hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun
hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja
hän tunsi yhtäkkiä kauhua.

Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.

-- Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa
komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.

Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä
voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.

Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut
ketään.

Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan
hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa
hänelle nuo kolmetoista seteliä.

Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla
avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja
heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:

-- Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen
sekasorto.

Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin
hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan:
koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös
ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet
olivat kadonneet.

Hän sopersi aivan ällistyneenä:

-- Ruumis... herra paroni...

-- Se on totta, huudahti komisario, -- missä on murhattu?

Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi
kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs.
Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan
ristillä, verhosi häntä.

Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.

Palvelija sopersi:

-- Joku on tullut tänne.

-- Mitä tietä?

-- En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani...
Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä
paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on
korjattu pois. Kaikki on järjestetty.

-- Kuka sen on tehnyt?

-- Murhaaja!

-- Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.

-- Hän oli jäänyt tänne.

-- Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette
koko ajan kävellyt kadulla.

Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:

-- Se on totta... se on totta... minä en liikkunut portin luota...
mutta...

-- Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin
seurassa?

-- Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.

-- Minne hän on joutunut?

-- Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon,
on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja
lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan,
hän on kaunis, nuori...

-- Mutta miten hän olisi voinut poistua?

-- Pääovesta.

-- Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!

-- Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.

-- Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?

-- Tietysti.

Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut.
Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut
viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi
antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.

       *       *       *       *       *

Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan
poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja
tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia,
sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen
jäseniä.

Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin
Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan.
Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette
Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut
tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän
mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta
yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.

-- Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, -- hän olisi jo palannut
kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on
joutunut?

-- Minä uskon, sanoi Charles, -- murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.

Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen
kanssa. Poliisipäällikkö lausui:

-- Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.

-- Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, -- mutta se
sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja
asioita vastaan.

Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan
Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno
puhetapa.

-- Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, -- minä en
nähnyt teitä.

-- Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.

-- Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin
Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista
ja Arsène Lupinia?

-- Hehe! nauroi vanha tarkastaja, -- en minä väitä, että Lupinilla
olisi tekemistä tämän asian kanssa... mutta jättäkäämme, siksi kunnes
saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä
tässä on kysymyksessä.

       *       *       *       *       *

Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon,
joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden
nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui
neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit
kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia,
huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli
aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène
Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen
häiritsevästi.

Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla,
ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle
suuren arvon.

-- Ensiksi, hän alkoi, -- pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan
tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi
kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan
tavallisella paikallaan?

-- Olivat.

-- Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö,
joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.

Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:

-- Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka
teidän luulonne mukaan soitti?

-- Tietysti herra paroni.

-- Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?

-- Taistelun jälkeen... kuolinhetkellään.

-- Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa
yli neljän metrin päässä soittokellosta.

-- Silloin soitti hän taistelun aikana.

-- Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen,
keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan.
Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa
soittaa niin kauan?

-- Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.

-- Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken
välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme
minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi
taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä
kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on
mahdotonta.

-- Mutta, sanoi tutkintotuomari, -- joku soitti. Jollei se ollut
paroni, kuka se sitten oli?

-- Murhaaja.

-- Mutta miksi hän oikein soitti?

-- Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille
hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu
olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.

Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla,
selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle,
ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui
aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:

-- Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.

-- Minä en häntä epäile, minä syytän.

-- Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?

-- Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.

-- Ettehän toki! Millä perusteella?

-- Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään,
jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.

Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin
kulta, ja Charles mutisi:

-- Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.

Ja hän jatkoi:

-- Ja sitten... vielä eräs asia... Minä luulen että tikari... jota
en toisella kertaa enää nähnyt... kuului hänelle. Hän käytti sitä
paperiveitsenä.

-- Otaksukaamme siksi, kunnes olemme saaneet asiasta tarkemman selon,
että Antoinette Bréhat on surmannut paronin. On vielä selittämättä,
mitä tietä hän on voinut poistua rikoksen tehtyään, palatakseen
Charlesin poistuttua ja kadotakseen uudelleen ennen komisarion tuloa.
Onko teillä mitään käsitystä siitä asiasta, herra Ganimard?

-- Ei mitään.

-- Siis?

Ganimard näytti joutuvan hämilleen. Vihdoin hän lausui huomattavan
vaivalloisesti:

-- Minä en voi sanoa muuta kuin että minä tapaan tässä samat
menettelytavat kuin arpalipun 514-23 jutussa, saman ilmiön, jota
voi kutsua katoamistempuksi. Antoinette Bréhat tulee ja menee
tässä talossa yhtä salaperäisesti kuin Arsène Lupin ilmestyi herra
Detinanin luo ja pääsi sieltä pakenemaan vaaleatukkaisen naisen
seurassa.

-- Mitä se merkitsee?

-- Se merkitsee, etten voi olla ajattelematta noita molempia hyvin
omituisia sattumia: sisar Auguste palkkasi Antoinette Bréhatin
kaksitoista päivää sitten, seuraavana päivänä kun vaaleatukkainen
nainen pääsi käsistäni. Toiseksi, vaaleatukkaisen naisen hiuksissa on
aivan sama hohtava väri, sama kullansäihkyvä välke kuin on näissäkin
hiuksissa.

-- Joten, teidän mielestänne, Antoinette Bréhat...

-- Ei ole kukaan muu kuin vaaleatukkainen nainen.

-- Ja että siis Lupin on järjestänyt nämä molemmat rikokset?

-- Niin minä luulen.

Kuului naurua. Poliisipäällikkö oli hyvin huvittunut.

-- Lupin! Aina vain Lupin, Lupin kaikessa, Lupin kaikkialla!

-- Hän on missä hän on, väitti Ganimard loukkaantuneena.

-- Mutta hänellä täytyy olla syynsä ollakseen jossain, huomautti
herra Dudouis, -- ja sen vuoksi nuo väitteet tuntuvat hämäriltä.
Kirjoituspöytää ei ole murrettu auki, lompakkoa ei ole varastettu.
Kultaakin on jäänyt pöydälle.

-- Niin on, huudahti Ganimard, -- mutta kuuluisa timantti?

-- Mikä timantti?

-- Sininen timantti! Tuo kuuluisa timantti, joka kuului Ranskan
kuninkaalliseen kruunuun, ja jonka herttua d'A... antoi Léonide
L--lle, ja Léonide L--n kuoltua sen osti paroni d'Hautrec, joka
intohimoisesti oli rakastanut tuota kuuluisaa näyttelijätärtä.
Sellaisia muistoja ei unohda vanha pariisilainen, kuten minä.

-- Se on selvää, sanoi tutkintotuomari, -- että jollei sinistä
timanttia löydy, niin kaikki selviää... Mutta mistä sitä etsimme?

-- Herra paronin sormesta, vastasi Charles. -- Sininen timantti oli
aina hänen vasemmassa kädessään.

-- Minä olen nähnyt tuon käden, vakuutti Ganimard lähestyen ruumista,
-- ja kuten voitte itse nähdä, ei sormesta löydy muuta kuin
tavallinen kultasormus.

-- Katsokaa sisäpuolelta, sanoi palvelija.

Ganimard avasi yhteen kouristuneet sormet. Kanta oli kääntynyt
sisäänpäin, ja kannan keskellä välkkyi sininen timantti.

-- Perhana, mutisi Ganimard aivan ällistyneenä, -- nyt en ymmärrä
enää mitään.

-- Ja luovutte kai epäilemästä Lupin parkaa? ilkkui herra Dudouis.

Ganimard oli hetken vaiti, mietti, ja sanoi merkitsevällä äänellä:

-- Juuri sen vuoksi, etten enää ymmärrä mitään, epäilenkin Arsène
Lupinia.

       *       *       *       *       *

Näihin tuloksiin pääsi oikeuslaitos tutkiessaan tätä omituista
rikosta. Tulokset olivat epävarmoja, sekavia, eivätkä seuraavat
tutkimukset tehneet niitä varmemmiksi eikä selvemmiksi.
Antoinette Bréhatin tulo ja meno pysyi yhtä selittämättömänä kuin
vaaleatukkaisen naisenkin, eikä sen selvempää saatu siitä, kuka oli
tuo salaperäinen kultakutrinen olento, joka oli surmannut paroni
d'Hautrecin, eikä ollut ottanut hänen sormestaan kuuluisaa timanttia,
joka oli kuulunut Ranskan kuningaskruunuun.

Kaiken lisäksi hänen herättämänsä kiinnostus antoi koko rikokselle
pelottavan leiman, ja se saattoi yleisen mielipiteen aivan kiehumaan
uteliaisuudesta.

       *       *       *       *       *

Paroni d'Hautrecin perilliset eivät voineet olla käyttämättä
hyväkseen tämän kautta syntynyttä mainosta. He panivat
Henri-Martin-puistokadun varrella, itse palatsissa toimeen
huonekalujen ja muiden esineiden näyttelyn ennen huutokauppakamariin
vientiä. Uudenaikaisia, keskinkertaisia huonekaluja, esineitä, joilla
ei ollut taiteellista arvoa... mutta keskellä huonetta granaatin
värisellä sametilla verhotulla jalustalla, lasikuvun alla ja kahden
poliisin vartioimana kimalteli sormus, jossa oli sininen timantti.

Tuo suurenmoinen, harvinaisen iso, verrattoman puhdasloisteinen
timantti, joka on niin loppumattoman sininen kuin kirkas vesi on
taivaan siihen kuvastuessa; kaikki ihailivat haltioissaan sitä...
ja katselivat kauhulla murhahuonetta, paikkaa, jossa ruumis oli
ollut, lattiaa, jolta oli otettu pois verinen matto, ja varsinkin
seiniä, noita läpitunkemattomia seiniä, joiden kautta murhaaja oli
kulkenut. Tarkastettiin, että lieden marmori ei liikahtanut, että
peilin kehyksessä ei ollut salaista jousta, jonka avulla peili olisi
saatu kääntymään. Kaikki kuvittelivat ympärillään olevan ammottavia
aukkoja, tunnelin suita, kellareihin ja hautaholveihin johtavia
portaita...

Sininen timantti myytiin Drouotin huutokauppakamarissa. Sali oli
täynnä väkeä ja tarjouskiihko nousi aivan huippuunsa.

Suurten huutokauppatilaisuuksien yleisö oli saapuvilla; kaikki ne,
jotka ostivat ja kaikki ne, jotka tahtoivat saada toiset uskomaan,
että heillä on varoja ostaa, pörssimiehiä, taiteilijoita, ylhäisön
ja puoliylhäisön naisia, kaksi ministeriä, italialainen tenori,
maanpaossa oleva kuningas, joka parantaakseen luottoaan uskalsi
tarjota mahtavalla ja hiukan väräjävällä äänellä satatuhatta
frangia. Satatuhatta frangia! Hän saattoi tarjota sen alentamatta
arvoaan. Italialainen tenori uskalsi tarjota sataviisikymmentä, eräs
näyttelijä sataseitsemänkymmentäviisituhatta.

Muutamat timanttien ihailijat uskalsivat nousta kahteensataan
tuhanteen asti. Kahteensataanviiteenkymmeneen päästyä oli vain kaksi
huutajaa jäljellä, kuuluisa raharuhtinas ja kultakaivosten kuningas
Herschmann, ja kreivitär de Crozon, upporikas amerikkalainen, jonka
timantti- ja helmikokoelmat olivat kuuluisia.

-- Kaksisataakuusikymmentätuhatta...
kaksisataaseitsemänkymmentätuhatta... seitsemänkymmentäviisi...
kahdeksankymmentä! huusi huutokaupanpitäjä vuoroin katseellaan
tiedustellen molempien kilpailijoiden mielipidettä. --
Kaksisataakahdeksankymmentätuhatta rouvalle... Eikö kukaan tarjoa
enempää?

-- Kolmesataatuhatta, mutisi Herschmann.

Äänettömyys. Kaikki katsoivat kreivitär de Crozoniin. Hän seisoi
hymyillen, mutta kalpeana, josta huomasi hänen kiihtymyksensä,
nojaten edessä olevaan tuolin selkänojaan. Hän tiesi kyllä, ja kaikki
läsnäolijatkin tiesivät, kuinka tämä kaksintaistelu ehdottomasti
tulisi päättymään: välttämättömästi ja ehdottomasti se päättyisi
raharuhtinaan voittoon, sillä hänellä oli oikkujensa tukena puolen
miljardin omaisuus. Yhtä kaikki hän huusi:

-- Kolmesataaviisituhatta.

Syntyi uusi äänettömyys. Kaikki katsoivat raharuhtinaaseen odottaen
hänen tarjoavan enemmän. Hän aivan varmaan tekisi suuren, lopullisen
tarjouksen.

Mutta hän ei sitä tehnytkään. Herschmann oli vaiti tuijottaen
paperiliuskaan, joka oli hänen oikeassa kädessään, toisessa hän
piteli avatun kirjekuoren palasia.

-- Kolmesataaviisituhatta, lausui huutokaupanpitäjä. -- Ensimmäinen
kerta... toinen kerta... vielä on aikaa... eikö tarjota enempää...
vielä kerran: ensimmäinen kerta... toinen kerta?

Herschmann ei liikahtanutkaan. Äänettömyys. Vasara iski pöytään.

-- Neljäsataatuhatta! huusi Herschmann hypäten seisaalleen, aivan
kuin vasaran lyönti olisi herättänyt hänet huumauksestaan.

Liian myöhään. Kauppa oli jo tehty.

Kaikki tunkeutuivat hänen ympärilleen. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän
ei ollut puhunut aikaisemmin?

Hän alkoi nauraa.

-- Mitä on tapahtunut? Minä en todellakaan tiedä mitään. Minä olin
hetkisen hajamielinen.

-- Onko se mahdollista?

-- On kyllä, erään saamani kirjeen johdosta.

-- Ja tuo kirje riitti...

-- Saattamaan minut hetkiseksi hämilleni, niin.

Ganimard oli saapuvilla. Hän oli ollut läsnä sormusta kaupattaessa.
Hän lähestyi erästä juoksupoikaa.

-- Te kai toitte kirjeen Herschmannille?

-- Niin.

-- Kuka sen lähetti?

-- Eräs nainen.

-- Missä hän on?

-- Missäkö hän on? Tuolla, herra, katsokaa... tuo nainen, jolla on
tiheä harso.

-- Ja joka menee pois.

Ganimard riensi ovea kohden ja huomasi naisen astuvan alas portaita.
Hän juoksi. Tungos pidätti häntä oven luona. Kadulla hän ei enää
nähnyt naista.

Hän palasi saliin, lähestyi Herschmannia, mainitsi nimensä ja
pyysi saada nähdä kirjeen. Herschmann antoi sen hänelle. Siinä oli
lyijykynällä, kiireesti, ja raharuhtinaalle oudolla käsialalla
kirjoitettu seuraavat yksinkertaiset sanat:

"_Sininen timantti tuottaa onnettomuutta. Muistakaa paroni
d'Hautrecia_."

       *       *       *       *       *

Sinisen timantin aiheuttamat selkkaukset eivät olleet
päättyneet, se oli tullut tunnetuksi paroni d'Hautrecin murhan
ja huutokauppakamarissa tapahtuneen tapauksen kautta, ja kuusi
kuukautta myöhemmin se tuli vielä kuuluisammaksi. Seuraavana kesänä
varastettiin nimittäin de Crozonilta tuo kallisarvoinen kivi, jonka
hän niin kalliilla hinnalla oli hankkinut itselleen.

Kertokaamme lyhyesti tuo omituinen juttu, jonka jännittävät ja
dramaattiset yksityiskohdat ovat herättäneet meidän kaikkien
huomiota, ja joita minä nyt voin hiukan valaista.

Elokuun 10. päivän iltana herra ja rouva de Crozonin vieraat olivat
koolla salongissa heidän komeassa linnassaan, joka sijaitsi Sommen
lahden rannalla. Kreivitär istui pianon ääreen ja laski pienelle
pöydälle soittokoneen viereen sormuksensa, joiden joukossa oli paroni
d'Hautrecin timantti.

Tunnin päästä kreivi poistui omaan huoneeseensa, samoin hänen
molemmat serkkunsa, d'Andellet, ja rouva de Réal, kreivitär de
Crozonin hyvä ystävätär. Kreivitär jäi salonkiin Itävallan konsulin
Bleichenin ja hänen rouvansa kanssa.

He puhelivat, sitten kreivitär sammutti suuren lampun joka oli
salongin pöydällä. Samalla herra Bleichen sammutti molemmat pianolla
olevat lamput. Hetkisen vallitsi täysi pimeys, kaikki hapuilivat
huoneessa, sitten konsuli sytytti kynttilän, ja kaikki kolme
vetäytyivät omiin huoneisiinsa. Heti huoneeseensa päästyään muisti
kreivitär sormuksensa ja lähetti kamarineitinsä niitä hakemaan. Tämä
palasi ja laski ne takan reunukselle ilman että kreivitär niitä sen
lähemmin tarkasti. Seuraavana päivänä rouva de Crozon huomasi, että
yksi sormus puuttui, se, jossa oli sininen timantti.

Hän ilmoitti asiasta miehelleen. He päättelivät heti seuraavaa:
kamarineiti oli kaikkien epäilysten yläpuolella, syyllinen ei voinut
olla kukaan muu kuin herra Bleichen.

Kreivi ilmoitti asiasta Amiensin keskuskomisariolle, joka pani
toimeen tutkimuksen ja antoi salaa vartioida hyvin tarkkaan Itävallan
konsulia, jotta tämä ei voisi myydä eikä lähettää muualle sormusta.

Yöt pitkät salapoliisit ympäröivät linnaa.

Kului kaksi viikkoa mitään tapahtumatta. Herra Bleichen ilmoitti
matkustavansa pois. Sinä päivänä nostettiin syyte häntä vastaan.
Komisario saapui virallisesti ja määräsi matkatavarat tutkittavaksi.
Pienessä laukussa, jonka avain aina oli konsulilla, oli
hammastahnaputki ja tuossa putkessa oli sormus!

Rouva Bleichen pyörtyi. Hänen miehensä vangittiin.

Kaikki muistavat, millä tavoin syytetty puolusti itseään. Hän ei
voinut selittää sormuksen siellä oloa muuten kuin kostoksi herra de
Crozonin puolelta. "Kreivi on tyly ja tekee vaimonsa onnettomaksi.
Minä olen keskustellut paljon asiasta kreivittären kanssa ja
kehottanut vakavasti häntä eroamaan miehestään. Saatuaan kuulla siitä
kosti kreivi ottamalla sormuksen ja pistämällä sen poissaollessani
laukkuuni." Kreivi ja kreivitär pysyivät yhä syytteessään. Heidän ja
konsulin antamat selitykset olivat kumpikin yhtä mahdollisia, yhtä
luultavia, yleisön ei tarvinnut muuta kuin valita niistä toinen.
Ei ilmaantunut mitään uutta, mikä olisi saanut vaa'an kallistumaan
kummallekaan puolelle. Kun koko kuukausi oli kulunut jahkailuissa,
olettamuksissa ja tutkimuksissa, ei silti päästy mihinkään varmuuteen.

Väsyneenä tähän kaikkeen, kykenemättä tuomaan esiin mitään pätevää
aihetta syytteeseensä, herra ja rouva de Crozon pyysivät Pariisista
salapoliisin, joka pystyisi selvittämään tämän vyyhden. Ganimard
saapui.

Neljä päivää tuo vanha ylitarkastaja nuuski ja tutki, käveli
puistossa, keskusteli kauan kamarineidin, autonkuljettajan,
puutarhurin, läheisen postikonttorin virkamiesten kanssa, tarkasti
ne huoneet, joissa Bleichenit, d'Andellit ja rouva de Réal asuivat.
Sitten hän eräänä aamuna katosi sanomatta hyvästiä isäntäväelleen.

Mutta viikkoa myöhemmin he saivat seuraavan sähkösanoman:

    "Pyydän teitä tulemaan huomenna perjantaina kello viisi
    illalla Boissy-d'Anglas-kadun varrella olevaan japanilaiseen
    teehuoneeseen.

                                              Ganimard."

Lyönnilleen kello viisi perjantaina heidän autonsa pysähtyi numero 9
eteen Boissy-d'Anglais-kadun varrelle. Sanallakaan selittämättä vanha
tarkastaja, joka odotti heitä katukäytävällä, vei heidät japanilaisen
teehuoneen yläkertaan.

Eräässä huoneessa he tapasivat kaksi henkilöä, jotka Ganimard
esitteli heille:

-- Herra Gerbois, professori Versaillesin lyseosta, sama jolta, kuten
muistatte, Arsène Lupin varasti puoli miljoonaa. -- Herra Léonce
d'Hautrec, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja laillinen perijä.

Nuo neljä henkilöä istuivat odottamaan. Muutaman minuutin päästä
saapui viides henkilö. Hän oli poliisipäällikkö.

Herra Dudouis näytti olevan hyvin huonolla tuulella. Hän kumarsi ja
sanoi:

-- Mitä nyt on tekeillä, Ganimard? Minä sain prefektuurissa
puhelinsanomanne. Onko jotain vakavaa tekeillä?

-- Hyvin vakavaa, päällikkö. Ennen kuin tunti on kulunut umpeen,
niin ne neljä viimeistä seikkailua, joita minä olen tutkinut,
saavat selityksensä täällä. Minun mielestäni teidän läsnäolonne oli
välttämätön.

-- Sekä myös Dieuzyn ja Folenfantin, jotka näin tuolla alhaalla
portin luona?

-- Niin.

-- Miksi? Onko kysymyksessä vangitseminen? Teillähän on suuret
valmistelut! Puhukaa, Ganimard, minä kuuntelen.

Ganimard epäröi hetken, sitten hän sanoi ikään kuin haluten tehdä
syvän vaikutuksen kuulijoihinsa:

-- Ensiksikin minä vakuutan, että herra Bleichen on aivan syytön
sormuksen varastamiseen.

-- Oho! sanoi herra Dudois, se on suora vakuutus... ja hyvin vakava.

Ja kreivi kysyi:

-- Ja tähän... huomioon supistuvat teidän työnne tulokset?

-- Eivät. Seuraavana päivänä kun varkaus tapahtui, joutui kolme
teidän vieraistanne sattumalta automatkalla Crécyn luo. Sillä aikaa
kun kaksi vieraistanne meni käymään kuuluisalla taistelutantereella,
riensi kolmas kiireimmän kautta postikonttoriin ja lähetti pienen,
langalla sidotun ja sääntöjen mukaisesti sineteillä varustetun
paketin, jonka arvoksi hän ilmoitti sata frangia.

Herra de Crozon huomautti:

-- Sehän on kaikki aivan luonnollista.

-- Ehkä se tuntuu teistä kaikkea muuta kuin luonnolliselta, kun
kuulette, että tuo henkilö ei ilmoittanut oikeaa nimeään, vaan
lähetti sen Rousseaun nimellä, ja että paketin saaja, herra Beloux,
joka asui Pariisissa, muutti pois heti saman päivän iltana kun hän
oli saanut paketin, se tahtoo sanoa sormuksen.

-- Te tarkoitatte varmaankin, kysyi kreivi, -- jompaa kumpaa
serkkuani d'Andellea?

-- Ei ole kysymys heistä.

-- Se oli siis rouva de Réal?

-- Niin.

Kreivitär huudahti hämmästyneenä:

-- Syytättekö ystävääni rouva de Réalia?

-- Sallikaa minun kysyä erästä asiaa, vastasi Ganimard. -- Oliko
rouva de Réal läsnä sinistä timanttia kaupattaessa?

-- Oli, mutta omalla puolellaan. Me emme olleet yhdessä.

-- Oliko hän kehottanut teitä ostamaan sormuksen?

Kreivitär muisteli.

-- Oli... oli kyllä... minä luulen, että hän siitä ensiksi puhuikin.

-- Minä otan vastauksenne varteen, hyvä rouva. Siis on selvää, että
rouva de Réal ensimmäisenä puhui teille tuosta sormuksesta ja kehotti
teitä ostamaan sen.

-- Mutta, minun ystäväni ei mitenkään voisi...

-- Anteeksi, anteeksi, rouva de Réal on vain teidän satunnainen
eikä luotettava ystävänne, kuten sanomalehdet ovat kertoneet,
ja sen kautta ovat poistaneet kaikki epäluulot hänen suhteensa.
Te tutustuitte häneen vasta viime talvena. Minä koetan teille
todistaa, että kaikki se, mitä hän on kertonut teille itsestään,
menneisyydestään, tuttavuuksistaan, on valhetta, että rouva Blanche
de Réalia ei ollut olemassakaan ennen kuin hän tapasi teidät, eikä
häntä ole tälläkään hetkellä olemassa.

-- Entä sitten?

-- Entä sitten? sanoi Ganimard.

-- Tuo juttunne on hyvin hupaisa, mutta mitä tekemistä sillä on tämän
asian kanssa? Jos rouva de Réal todella olisi ottanut sormuksen,
joka ei laisinkaan ole todistettu, niin miksi hän kätki sen herra
Bleichenin hammastahnaputkeen? Hyvänen aika! Jos näkee niin paljon
vaivaa, että varastaa sinisen timantin, niin pitää sen myöskin. Mitä
teillä on siihen vastattavaa?

-- Minulla, ei mitään, mutta rouva de Réal vastaa siihen.

-- Hän on siis olemassa?

-- On... eikä ole. Asian laita on lyhyesti seuraava. Kolme päivää
sitten lukiessani sanomalehteä, jota lueskelen joka päivä, näin
kylpyvieraiden joukossa Trouvillessa "Hotelli Beaurivage: Rouva de
Réal jne." Ymmärrättehän, että samana iltana olin Trouvillessa, ja
tiedustelin hotellin omistajalta. Tuntomerkkien ja muutamien saamieni
tietojen perustuksella tuo rouva de Réal oli todellakin etsimäni
henkilö, mutta hän oli lähtenyt hotellista jättäen osoitteensa
Pariisissa, Colisée-katu 3. Toissapäivänä etsin tuon talon, sain
kuulla, ettei siellä asunut ketään rouva de Réalia, vaan rouva Réal,
joka asui toisessa kerroksessa, harjoitti timanttien välityskauppaa
ja usein oli kotoa poissa. Edellisenä päivänä hän oli saapunut
matkalta kotiin. Eilen soitin hänen ovikelloaan, ja tarjouduin
valenimeä käyttäen rouva Réalille välittämään jalokivikauppaa
henkilöiden kanssa, jotka olivat kyllin rikkaita niitä ostamaan.
Tänään me tapaamme toisemme täällä tehdäksemme ensimmäiset kaupat.

-- Mitä! Te odotatte häntä?

-- Kello puoli kuusi.

-- Ja oletteko varma siitä?...

-- Että hän on rouva de Réal, joka oli Crozonin linnassa? Minulla on
epäämättömät todistukset siitä. Mutta, kuulkaa... Folenfant antaa
merkin.

Kuului vihellys, Ganimard nousi äkkiä.

-- Meillä ei ole aikaa hukata. Herra ja rouva de Crozon, suvaitkaa
siirtyä viereiseen huoneeseen. Samoin tekin, herra d'Hautrec...
ja tekin, herra Gerbois... Ovi saa jäädä auki ja heti ensi merkin
annettuani pyydän teitä astumaan sisään. Jääkää, päällikkö, minä
pyydän.

-- Mutta, jos sattuisi saapumaan muita henkilöitä? huomautti herra
Dudouis.

-- Ei. Tämä ravintola on uusi, eikä omistaja, joka on minun ystäväni,
päästä tänne yläkertaan muita henkilöitä... kuin vaaleatukkaisen
naisen.

-- Vaaleatukkaisen naisen! Mitä te sanottekaan?

-- Vaaleatukkaisen naisen, Arsène Lupinin kanssarikollisen ja
ystävän, tuon salaperäisen vaaleatukkaisen naisen, jota vastaan
minulla on epäämättömiä todistuksia, mutta jota vastaan tahdon kaiken
muun lisäksi koota täällä, teidän läsnäollessanne, kaikkien niiden
henkilöiden todistukset, joilta hän on ryöstänyt.

Hän kumartui ikkunasta katsomaan.

-- Hän lähestyy. Hän tulee sisään. Nyt hän ei enää pääse käsistämme:
Folenfant ja Dieuzy vartioivat ovea. Vaaleatukkainen nainen on meidän
käsissämme.

Melkein samassa pysähtyi eräs nainen kynnykselle, hän oli pitkä,
laiha, hyvin kalpeakasvoinen ja loistavan vaaleatukkainen.

Ganimardin valtasi sellainen mielenliikutus, että hän ei voinut
puhua, ei sanoa sanaakaan. Tuo nainen oli hänen edessään, hänen
vallassaan! Mikä voitto Arsène Lupinista! Ja mikä kosto! Ja tämän
voiton hän näytti saavuttaneen niin helposti, että hän pelkäsi
vaaleatukkaisen naisen liukuvan käsistään jonkin ihmeen kautta, joita
Arsène Lupin oli tottunut saamaan aikaan.

Nainen odotti, ihmetellen tätä vaitioloa ja katseli ympärilleen
salaamatta levottomuuttaan.

-- Hän lähtee pois! Hän katoaa tiehensä! ajatteli Ganimard
kauhuissaan.

Äkkiä hän asettui naisen ja oven väliin. Nainen kääntyi ja aikoi
poistua.

-- Ei, ei, sanoi Ganimard, -- miksi aiotte poistua?

-- Mutta, hyvä herra, minä en ymmärrä vähääkään teidän
menettelytapaanne. Antakaa minun mennä.

-- Teillä ei ole mitään syytä poistua, hyvä rouva, mutta monta syytä
jäädä tänne.

-- Mutta...

-- Tarpeetonta. Te ette lähde.

Aivan kalpeana nainen vaipui tuolille ja sopersi:

-- Mitä te aiotte?

Ganimard oli voittanut. Vaaleatukkainen nainen oli hänen vallassaan.
Hän oli taas oma herransa ja lausui:

-- Minä esittelen tässä ystäväni, josta puhuin teille, ja joka on
halukas ostamaan koruja, varsinkin jalokiviä. Oletteko saanut sen
käsiinne, minkä lupasitte minulle?

-- En... en... en minä tiedä... en minä muista.

-- Kyllä te muistatte... Ajatelkaahan tarkemmin... Eräs
naistuttavanne on antanut haltuunne värillisen timantin, "sinisen
timantin tapaisen", sanoin minä nauraen, ja te vastasitte: "Hyvä on,
ehkä minä voin sen hankkia". Muistatteko?

Nainen vaikeni. Pieni käsilaukku putosi maahan. Hän nosti sen
nopeasti ylös ja painoi sitä rintaansa vasten. Hänen sormensa
vapisivat hiukan.

-- Minä huomaan, sanoi Ganimard, että te ette luota meihin, rouva de
Réal, minä näytän teille hyvää esimerkkiä ja näytän teille sen, mitä
minä omistan.

Hän otti lompakostaan paperin, avasi sen ja näytti hiustukkoa.

-- Tässä on ensiksi hiukan Antoinette Bréhatin hiuksia, jotka paroni
oli repäissyt ja jotka irrotettiin kuolleen käsistä. Minä olen
tavannut neiti Gerboisin, hän tunsi heti vaaleatukkaisen naisen
hiusten värin, se on sama kuin teilläkin, aivan sama.

Rouva Réal katsoi häneen ällistyneenä, hän ei toden totta näyttänyt
käsittävän näiden sanojen sisältöä. Ganimard jatkoi:

-- Ja nyt tässä on kaksi hajuvesipulloa, vailla nimilappua, se on
kyllä totta, ja tyhjiä, mutta niissä on vielä kuitenkin niiden
tuoksu, ja neiti Gerbois on tänä aamuna tuntenut sen samaksi
hajuvedeksi, jota vaaleatukkainen nainen käytti heidän ollessaan
kaksi viikkoa matkalla. Toinen pullo on saatu rouva de Réalin
huoneesta, jossa hän asui Crozonin linnassa ja toinen siitä
huoneesta, jota käytitte Beaurivagen hotellissa.

-- Mitä te sanotte!... Vaaleatukkainen nainen... Crozonin linnassa...

Vastaamatta siihen tarkastaja levitti pöydälle neljä paperiliuskaa.

-- Lopuksi on näillä neljällä paperilla näyte käsialasta, mikä on
Antoinette Bréhatilla, sekä sillä naisella joka kirjoitti paroni
Herschmannille sinistä kiveä kaupattaessa, ynnä rouva de Réalin
silloin kun hän oleskeli Crozonissa, ja neljäs... on teidän... se
on nimenne ja osoitteenne, jotka annoitte Trouvillessa hotelli
Beaurivagen ovenvartijalle. Verratkaahan näitä käsialoja. Ne ovat
aivan samoja.

-- Tehän olette hullu, hyvä herra! Te olette hullu! Mitä tämä kaikki
tietää?

-- Se tietää, hyvä rouva, huudahti Ganimard kiihkeästi, -- että
vaaleatukkainen nainen, Arsène Lupinin ystävätär ja kanssarikollinen,
olette te.

Hän avasi viereisen salin oven, hyökkäsi herra Gerboisin luo, tyrkki
häntä olkapäästä ja veti hänet rouva Réalin eteen.

-- Herra Gerbois, tunnetteko tämän naisen, joka ryösti tyttärenne ja
jonka näitte herra Detinanin luona?

-- En.

Se oli aivan kuin räjähdys, jonka paine osui jokaiseen. Ganimard
horjahti.

-- Ette? Onko se mahdollista? Kuulkaahan, miettikää...

-- Minä olen miettinyt, tämä rouva on yhtä vaaleatukkainen kuin
vaaleatukkainen nainenkin. Kalpea kuten hänkin... mutta hän ei ole
vähääkään hänen näköisensä.

-- Minä en voi uskoa... eihän sellainen erehdys voi olla mahdollinen.
Herra d'Hautrec, tunnettehan Antoinette Bréhatin?

-- Minä näin Antoinette Bréhatin setäni luona. Tämä nainen ei ole hän.

-- Eikä tämä rouva myöskään ole rouva de Réal, vakuutti kreivi de
Crozon.

Se oli surmanisku. Se aivan huumasi Ganimardin, hän ei enää sanonut
mitään, pää oli kumarassa ja silmät harhailivat päässä. Kaikista
hänen sommitelmistaan ei ollut mitään jäljellä, koko rakennelma
sortui.

Herra Dudouis nousi.

-- Tässä on tapahtunut ikävä erehdys, hyvä rouva, jonka pyydän
teitä unohtamaan. Mutta minä en voi ymmärtää teidän hämminkiänne...
omituista menettelytapaanne tänne tultuanne.

-- Hyvä jumala, minä pelkäsin, minun laukussani on yli sadantuhannen
frangin edestä jalokiviä, ja teidän ystävänne menettely tuntui niin
pelottavalta.

-- Mutta teidän ainaiset matkanne?

-- Vaatiihan minun toimeni sitä?

Herra Dudouis ei voinut vastata siihen mitään. Hän kääntyi Ganimardin
puoleen.

-- Te olette tiedusteluissanne menetellyt surkuteltavan
leväperäisesti, Ganimard, ja äsken käyttäydyitte tätä rouvaa kohtaan
sangen sopimattomalla tavalla. Te saatte tulla selittämään kaikki
virkahuoneeseeni.

Kuulustelu oli loppunut, ja poliisipäällikkö aikoi poistua, kun
tapahtui jotain aivan hämmästyttävää. Rouva Réal lähestyi tarkastajaa
ja sanoi:

-- Minä kuulin teitä kutsuttuvan Ganimardiksi. Enhän erehdy?

-- Ette.

-- Siinä tapauksessa on tämä kirje teille, minä sain sen tänä aamuna,
ja sen osoite on seuraava kuten näette: "Herra Justin Ganimard, rouva
Réalin kautta". Minä luulin sitä ilveilyksi, sillä enhän tuntenut
teitä sillä nimellä, mutta ehkä tuo tuntematon kirjeen kirjoittaja
tiesi meidän tapaavan toisemme.

Kummallisen vaiston vaikutuksesta aikoi Justin Ganimard siepata
kirjeen repiäkseen sen rikki. Hän ei uskaltanut sitä tehdä
esimiehensä edessä, ja avasi kuoren. Kirjeen sisällys oli seuraava,
ja hän luki tuskin kuuluvalla äänellä:

    "Olipa kerran vaaleatukkainen nainen, Lupin ja Ganimard. Paha
    Ganimard aikoi tehdä pahaa kauniille vaaleatukkaiselle naiselle,
    mutta hyvä Lupin ei sitä tahtonut. Myöskin hyvä Lupin halusi,
    että vaaleatukkainen nainen tulisi kreivitär de Crozonin hyväksi
    ystäväksi, ja antoi hänen ottaa nimekseen rouva de Réal, joka
    on sama -- tai melkein sama -- kuin erään kunnianarvoisen
    liikenaisen, jonka tukka on kullankeltainen ja kasvot kalpeat. Ja
    hyvä Lupin ajatteli näin: Jos paha Ganimard joskus lähtee ajamaan
    takaa vaaleatukkaista naista, niin kuinka suuri hyöty siitä on
    minulle, että johdatan hänet arvossapidetyn liikenaisen kimppuun!
    Se oli viisas varotoimi, joka kantoi hedelmiä. Pieni uutinen
    pahan Ganimardin tilaamaan lehteen, oikean vaaleatukkaisen naisen
    Beaurivagen hotelliin unohtama hajuvesipullo, rouva Réalin nimi
    ja osoite, jotka tuo oikea vaaleatukkainen nainen kirjoitti
    hotellin päiväkirjaan, ja temppu onnistui. Mitä te siitä sanotte,
    Ganimard? Minä olen tahtonut kertoa teille koko seikkailun,
    tietäen, että te nerokkaana miehenä ensimmäisenä nauratte sille.
    Se on todellakin sukkela, ja minä myönnän omasta puolestani
    nauraneeni sille hurjasti.

    Kiitos siitä teille, rakas ystävä, ja tuhannet terveiset kunnon
    herra Dudouisille.

                                             _Arsène Lupin_."

-- Hänhän tietää kaikki! huokasi Ganimard, joka ei suinkaan aikonut
nauraa, -- hän tietää asioita, joita en ole sanonut kenellekään!
Miten hän voi tietää, että minä pyysin teitä tulemaan tänne? Miten
hän tietää, että minä löysin hajuvesipullon? Miten hän voi tietää...

Hän polki jalkaansa, repi tukkaansa epätoivoisena. Herra Dudouisin
tuli häntä sääli.

-- Rauhoittukaa, Ganimard, ensi kerralla voitte onnistua paremmin.

Ja poliisipäällikkö poistui rouva Réalin seurassa.

       *       *       *       *       *

Kului kymmenen minuuttia, Ganimard luki yhä uudelleen Lupinin
kirjettä. Eräässä nurkassa herra ja rouva Crozon, herra d'Hautrec
ja herra Gerbois keskustelivat kiihkeästi. Vihdoin kreivi lähestyi
tarkastajaa ja sanoi:

-- Tulos tästä kaikesta on, hyvä herra, se, ettemme ole päässeet
hituistakaan pitemmälle.

-- Anteeksi. Minun tutkimukseni ovat todistaneet, että
vaaleatukkainen nainen on ehdottomasti näiden seikkailujen
päähenkilö, ja että Lupin häntä johtaa.

-- Mitä hyötyä siitä on. Arvoitus pysyy yhtä epäselvänä.
Vaaleatukkainen nainen surmaa varastaakseen Sinisen timantin, eikä
varastakaan sitä. Sen jälkeen hän varastaa sen ja jättää sen sitten
toisen hyödyksi.

-- Sille minä en mitään mahda.

-- Ehkä ette, mutta joku toinen voisi ehkä...

-- Ketä tarkoitatte?

Kreivi arkaili sanoa, mutta kreivitär yhtyi puheeseen ja vastasi
suoraan:

-- Löytyy mies, yksi ainoa mies teidän jälkeenne, joka minun
mielestäni voi voittaa Lupinin ja pakottaa hänet antautumaan. Herra
Ganimard, olisiko teille vastenmielistä se, että me pyytäisimme
Sherlock Holmesin apua?

Hän joutui hämilleen.

-- Ei suinkaan, mutta... minä en oikein ymmärrä...

-- Kuulkaahan. Kaikki nämä salaisuudet suututtavat minua. Minä tahdon
selvyyttä. Herra Gerbois ja herra d'Hautrec haluavat samaa, ja me
olemme liittyneet yhteen kääntyäksemme kuuluisan englantilaisen
salapoliisin puoleen.

-- Te olette oikeassa, hyvä rouva, lausui tarkastaja avomielisesti,
ja se on hänelle kunniaksi luettava, -- te olette oikeassa; vanha
Ganimard ei pysty taistelemaan Arsène Lupinia vastaan. Onnistuuko
Sherlock Holmes siinä? Minä toivon sitä, sillä minä ihailen häntä
suuresti, mutta se ei ole luultavaa.

-- Eikö ole luultavaa, että hän onnistuu siinä?

-- Se on minun mielipiteeni. Minun mielestäni kaksintaistelu Sherlock
Holmesin ja Arsène Lupinin välillä on jo ennakolta päätetty asia.
Englantilainen häviää.

-- Joka tapauksessa, voiko hän luottaa apuunne?

-- Ehdottomasti, hyvä rouva. Minä lupaan empimättä auttaa häntä.

-- Tiedättekö hänen osoitteensa?

-- Tunnen, Parker Street 219.

Samana iltana herra ja rouva de Crozon luopuivat kanteestaan herra
Bleicheniä vastaan ja yhteinen kirje lähetettiin Sherlock Holmesille.



SHERLOCK HOLMES ALOITTAA TAISTELUN


-- Mitä herroille saa olla?

-- Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee
vähän painoa ruoalle... Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.

Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:

-- Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?

-- Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.

-- Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?

-- Terveydellisistä syistä.

-- Ettekö koskaan hairahdu?

-- Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani... jotta en erottuisi
muista.

Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa,
jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan
aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa
tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä,
iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana
jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä
ennen.

Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli
harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa,
joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä,
vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä
minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.

-- Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin
aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön,
että elän tuhlaamalla.

-- Ehkä liiaksikin.

-- Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata,
minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä
teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni
on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa,
eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna... puhujaksi, tehtaan
johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että
se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène
Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää,
jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty,
kiihkeämpi... Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan
elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet
tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen
viimeisensä.

Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli
kiihkeä, ja hän jatkoi.

-- Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa!
Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan,
ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä,
hievahtamattakaan! Muuten on hukassa... Yksi ainoa tunne vetää tälle
vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia.
Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko
elämän!

-- Miten runollista! huudahdin. -- Ja te aiotte saada minut uskomaan,
ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!

Hän hymyili.

-- Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. -- Toinenkin aihe on
todella olemassa.

Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:

-- Olettehan lukenut _Temps_ -lehteä tänään?

-- Olen kyllä.

-- Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin
Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.

-- Hitto vieköön! Kuinka niin?

-- Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet
hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla
ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat
kuuden kesken.

Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut
rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään
ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen,
enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan
virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun
yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:

-- _Temps_ julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun,
jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun
ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de
Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen
näiden rikosten toimeenpanijana.

Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että
varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän
miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja
hänen katseensa oli vilpitön.

Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman
kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet...

-- Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:

-- Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.

-- Nerokaskin!

-- Niin juuri. Tuo haastattelu esimerkiksi on mestariteko. Se ensiksi
ilmaisee englantilaisen kilpailijani saapuvan, voidakseni olla
varuillani ja tehdäkseni hänen tehtävänsä vaikeammaksi. Toiseksi hän
määrää tarkoin kohdan, johon asti hän on vienyt asian, jotta Sherlock
Holmes ei saisi nauttia muuta kuin omien töittensä hedelmät. Se on
julkista sotaa.

-- Olkoon kuinka tahansa, nyt teillä on kaksi vastustajaa
niskassanne, ja millaiset vastustajat!

-- No, toinen ei tule kysymykseen.

-- Ja toinen?

-- Holmes? Myönnän kyllä, että hän on vaarallinen. Mutta juuri se
kiihottaa minua ja siksi näette minun olevan näin hyvällä tuulella.
Ensiksikin se hivelee itserakkauttani: ihmisten mielestä vain
kuuluisa englantilainen voi saada voiton minusta. Sitä paitsi
ajatelkaa, kuinka minunlaiseni taistelija riemuitsee saadessaan
taistella Sherlock Holmesin kanssa. Sitä paitsi minun täytyy panna
kaikki voimani liikkeelle, sillä minä tunnen hänet, hän ei väisty
tuumaakaan.

-- Hän on etevä.

-- Hyvin etevä. Salapoliisien joukossa en usko koskaan olleen tai
tulevan olemaan hänen kaltaistaan. Minulla on se etu puolellani,
että hän hyökkää ja minä puolustaudun. Minun osani on helpompi. Sitä
paitsi...

Hän hymyili tuskin huomattavasti, ja lopetti lauseensa:

-- Sitä paitsi minä tunnen hänen taistelutapansa, mutta hän ei minun.
Ja minä olen säästänyt häntä varten muutamia erikoisia temppuja,
jotka panevat hänet miettimään.

Hän naputteli pöytään sormillaan, ja lausui lyhyitä lauseita
ihastuneen näköisenä.

-- Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesia vastaan. Ranska
Englantia vastaan. Vihdoinkin Trafalgarin taistelu kostetaan! Tuo
miesparka, hän ei aavistakaan, että minä olen valmistautunut, ja kun
Lupin saa varoituksen...

Hän vaikeni äkkiä, alkoi kovasti yskiä ja kätki kasvonsa ruokaliinaan
kuten se, joka on saanut palan väärään kurkkuun.

-- Leivän muru kai meni väärään kurkkuun? kysyin minä häneltä, --
juokaahan hiukan vettä.

-- Ei, ei se ole syynä, sanoi hän tukahtuneella äänellä.

-- Vaan mikä?

-- Minä tarvitsen raitista ilmaa.

-- Tahdotteko, niin avaan ikkunan?

-- Ei, minä poistun, nopeasti, antakaa minulle päällystakkini ja
hattuni, minä pakenen.

-- Mutta miksi, mitä tämä tietää?

-- Katsokaa noita molempia herroja, jotka tulivat juuri sisään,
katsokaahan sitä kookkaampaa, no niin, lähtiessämme, kulkekaa
vasemmalla puolellani, jotta hän ei voi minua nähdä.

-- Hänkö, joka istahtaa taaksemme?

-- Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa.
Ulkona selitän teille kaikki.

-- Mutta kuka hän on?

-- Sherlock Holmes.

Hän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski
lautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle
hymyillen aivan entisellä tavallaan:

-- Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä
odottamaton näky...

-- Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien
valepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen
seisovani uuden henkilön edessä.

-- _Hän_ tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. -- _Hän_ on nähnyt minut
vain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen
mieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni,
vaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi... ja sitä
paitsi... minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma
tässä pienessä ravintolassa.

-- No niin, sanoin minä, -- lähdemmekö pois?

-- Emme, emme.

-- Mitä te aiotte?

-- Parasta olisi toimia avoimesti, ilmaista itsensä hänelle...

-- Ettehän toki sitä aio?

-- Aion kyllä, sitä paitsi minulle on siitä hyötyä, voin kysellä mitä
hän tietää... kuulkaahan, minä tunnen, että hänen silmänsä painuvat
niskaani, olkapäihini, ja että hän etsii, että hän muistuttelee.

Hän mietti. Minä huomasin ilkikurisen hymyn hänen suupielissään, ja
sitten noudattaen luullakseni enemmän hetken vaikuttimille altista
luonnettaan kuin olojen pakkoa, hän nousi äkkiä, kääntyi ympäri,
kumarsi ja sanoi hyvin iloisesti:

-- Mikä sattuma. Kylläpä minulla on hyvä onni... Sallikaa minun
esitellä teille eräs ystäväni...

Hetkisen tai pari englantilainen istui hämmästyneenä paikallaan,
sitten hän teki vaistomaisesti liikkeen valmiina heittäytymään Arsène
Lupinin kimppuun. Tämä nosti päänsä pystyyn:

-- Siinä tekisitte väärin... lukuunottamatta sitä, että se ei olisi
kaunista, se olisi aivan hyödytöntä!

Englantilainen kääntyi oikealle ja vasemmalle, kuin apua etsien.

-- Ei sekään auttaisi, sanoi Lupin. -- Luuletteko sitä paitsi
pystyvänne ottamaan minut kiinni? Ottakaahan toki kaikki leikin
kannalta.

Ei ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin
kannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä
viisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:

-- Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.

Watsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja
ammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa,
jonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka
ympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin
paksu ja rehevä ruoho.

-- Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman
luonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan
pilkallisesti.

Watson sopersi:

-- Miksi ette vangitse häntä?

-- Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja
minun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin
tuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.

-- Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.

Hän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja
oven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.

Watson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta
ihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät
ilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi:

-- Viinuri!

Viinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:

-- Olutta, whiskya ja soodaa.

Rauha oli solmittu... siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen
jälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme
rauhallisesti.

       *       *       *       *       *

Sherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin
viisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt
koko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa.
Häntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei
hänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan
kömpelö ulkomuotonsa -- ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät,
vilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.

Sitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen
yhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi
luonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit,
Edgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla
tavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan
hänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli
koko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes
ollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka
oli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.

Heti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi
viipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.

-- Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.

-- Oho! huudahti toinen nauraen, -- jos se riippuu minusta, niin
pyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.

-- Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä
kahdeksan tai kymmenen päivän päästä.

-- Onko teillä siis niin kova kiire?

-- Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö,
lady Ecclestonin ryöstö... Luuletteko, herra Lupin, että viikko on
kylliksi?

-- Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin
kaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä
varokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte
etuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.

-- No niin, sanoi englantilainen, -- juuri nuo edut aion hankkia
itselleni kahdeksassa päivässä.

-- Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?

-- Kymmenentenä viimeistään.

Lupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:

-- Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa...

-- Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.

-- Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi
nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa
toivottuun tulokseen.

Sherlock Holmes hymyili:

-- Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:

-- On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni,
sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta
puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan
tutkimukseni.

-- Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella
painolla.

-- Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä,
on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut
lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena
seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia
persoonallisia ajatuksia.

-- Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja
johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.

-- Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota
hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, -- onko epähienoa kysyä
teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?

Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä
yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti
ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma
selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä
piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat
taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.

Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:

-- Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi
kuin miltä se ensi alussa näyttää.

-- Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena
kaikuna.

-- Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi
ainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä
unohtako arpalipun 514 -- sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta
kuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen
arvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side,
joka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka
ilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard,
jonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden
katoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään
näkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.

-- Siis?

-- Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, -- on näille
kolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat
alueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän
puoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan
välttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.

-- Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?

-- Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa,
niin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin
asunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata
toisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin
varma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen
tapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.

-- Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.

-- Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada
sitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette.
Mutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin
ilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys.
Timantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella
kohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma
siitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä
kun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen
hänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama,
yllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei:
teillä ei ollut keinoja siihen. Siis, väliaika. Mutta kreivitär
asettui linnaansa asumaan. Sitä juuri te odotitte. Sormus katosi.

-- Ilmestyäkseen kaikeksi kummaksi konsuli Bleichenin hammastahnaan,
huomautti Lupin.

-- Joutavia, huudahti Sherlock, naputtaen pöytään, -- minulle ei pidä
kertoa sellaisia typeryyksiä. Tyhmät voivat mennä sellaiseen ansaan,
mutta ei sellainen vanha kettu kuin minä olen.

-- Mitä se tietää?

-- Se tietää, että...

Holmes vaikeni hetkeksi ikään kuin tehostaakseen vaikutelmaa. Lopulta
hän lausui:

-- Se sininen helmi, joka löydettiin hammastahnasta, oli väärä. Oikea
on teidän hallussanne.

Arsène Lupin oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän sanoi aivan
yksinkertaisesti katsoen suoraan englantilaiseen:

-- Te olette terävä mies.

-- Terävä mies, eikö olekin, alleviivasi Watson aivan suunniltaan
ihastuksesta.

-- Niin, vakuutti Lupin, -- kaikki selviää, kaikki saa oikean
muotonsa. Ei ainoakaan tutkintotuomari, ei ainoakaan sanomalehtimies,
jotka ovat tätä asiaa pohtineet, ole päässyt noin pitkälle totuutta
kohden. Tämä on ihmeellinen todistus teidän vaistostanne ja
loogisuudestanne.

-- Mitä vielä! sanoi englantilainen mielissään saadessaan kuulla
tunnustuksen sellaisen tuntijan suusta, -- ei tarvinnut muuta kuin
miettiä asiaa.

-- Täytyi _osata_ miettiä, ja niin harvat sitä osaavat! Mutta nyt kun
olettamusten alue on ahtaampi ja maaperä on valmistettu...

-- No niin, nyt minun ei tarvitse muuta kuin tietää, miksi nuo kolme
seikkailua ovat tapahtuneet sellaisissa paikoissa kuin Clapeyron-katu
25, Henri-Martin-puistokatu 134 ja Crozonin linna. Siinä on koko
solmu. Loppu on vain jonnin joutavaa, kuin arvoitusten selittely
lapsille. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?

-- Se on minun mielipiteeni.

-- Siinä tapauksessa, herra Lupin, on minun turhaa sanoa uudelleen,
että kymmenen päivän päästä tehtäväni on täytetty?

-- Niin, kymmenessä päivässä saatte koko totuuden selville.

-- Ja te olette vankina.

-- En.

-- Ettekö?

-- Jotta minä joutuisin vangiksi, täytyisi tapahtua niin mahdottomia
asioita, kokonainen sarja niin hämmästyttäviä tapahtumia, että minä
en voi otaksuakaan sellaista mahdollisuutta.

-- Sen, mitä eivät olosuhteet eivätkä epäsuotuisat sattumat voi saada
aikaan, sen voi mies omalla tahdollaan ja päättäväisyydellään luoda,
herra Lupin.

-- Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle
voittamattomia esteitä, herra Holmes.

-- Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.

Katse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin
ollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan
kalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.

-- Hyvä on, huudahti Lupin, -- sepä on jotain! Vastustaja, mutta se
onkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.

-- Ettekö pelkää? kysyi Watson.

-- Melkein, herra Watson, -- ja todistuksena siitä on se, että minä
riennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua
ansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?

-- Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja
kaikki on lopussa!

-- Ja minä istun lukkojen takana?

-- Epäilemättä.

-- Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni.
Poissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi
loitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia
ympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli.
Kaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!

-- Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota
Holmes niin kunnioittavasti kohteli, -- älkää heittäkö minuuttiakaan
hukkaan.

-- En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen
olen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria,
jolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.

He kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla
kaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo
pakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui
käsivarteeni ja veti minut kadulle.

-- Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät
hyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.

Hän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:

-- Poltatteko?

-- En, mutta ettehän tekään luullakseni.

-- En minäkään.

Hän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan
saadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois,
juoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta
esiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman
minuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun
luokseni.

-- Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja
katkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut
Lupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on
tekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään
hukattavana.

Hän poistui nopeasti.

Täten loppui tämä omituinen ilta, tai ainakin osa tästä illasta,
johon minä olin ottanut osaa. Sillä seuraavien tuntien kuluessa
sattui tapauksia, joista minä, toisten tähän ateriaan osallistuneiden
henkilöiden avulla, olen tilaisuudessa antamaan täyden selostuksen.

       *       *       *       *       *

Samalla hetkellä kun Lupin erosi minusta, Sherlock Holmes katsoi
kelloaan ja nousi vuorostaan.

-- Kahtakymmentä vaille yhdeksän. Kello yhdeksän piti minun tavata
kreivi ja kreivitär asemalla.

-- Siis matkaan! huudahti Watson ryypäten perätysten kaksi lasillista
whiskya.

He poistuivat.

-- Watson, älkää katsoko taaksenne! Meitä ehkä seurataan; sen vuoksi
menetelkäämme siten kuin kaikki se olisi meille yhdentekevää.
Kuulkaahan, Watson, sanokaahan minulle mielipiteenne: miksi Lupin oli
tuossa ravintolassa?

Watson ei viivytellyt vastausta.

-- Syödäkseen.

-- Watson, mitä enemmän me työskentelemme yhdessä, sitä selvemmin
huomaan teidän edistyvän. Te toden totta aivan hämmästytätte minua.

Pimeässä Watson punastui mielihyvästä, ja Holmes jatkoi:

-- Syödäkseen, varmaankin, ja sitten luultavasti ottaakseen
selville, menenkö todellakin Crozonien luo, kuten Ganimard ilmoitti
haastattelussaan. Minä menen siis sinne, jotta en pahoittaisi hänen
mieltään. Mutta kun minun täytyy hänen suhteensa voittaa aikaa, niin
en menekään.

-- Ah! sanoi Watson ällistyneenä.

-- Te, ystäväiseni, juoskaa tätä katua pitkin, ottakaa ajuri, kaksi
kolme ajuria. Palatkaa myöhemmin etsimään matkatavaroita, jotka
jätimme asemalle, ja täyttä laukkaa l'Elysée-Palace-hotelliin.

-- l'Elysée-Palace-hotelliin?

-- Te tilaatte itsellenne huoneen, jonne menette levolle ja nukutte
kädet nyrkissä odottaen minun määräyksiäni.

Watson lähti ylpeillen hänelle uskotusta tehtävästä. Sherlock Holmes
otti matkalippunsa ja meni Amiensin pikajunaan, jossa kreivi ja
kreivitär jo häntä odottivat.

Hän kumarsi vain heille, sytytti uuden piipun, ja tupakoi
rauhallisesti seisoen vaunun käytävässä.

Juna lähti liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä hän tuli istumaan
kreivittären viereen ja sanoi hänelle:

-- Onhan teillä sormuksenne?

-- On.

-- Suvaitkaa lainata sitä minulle. Hän otti sen käteensä ja tarkasti
sitä.

-- Minä arvasin oikein, timantti on keinotekoinen.

-- Timantti keinotekoinen?

-- Se on uusi keino. Timanttihiekkaa kuumennetaan hyvin kovassa
kuumuudessa, jolloin se saadaan sulamaan, silloin ei tarvitse muuta
kuin koota se yhdeksi kiveksi.

-- Mitä! Minun timanttinihan on oikea.

-- Tiedän, on kyllä, mutta tämä ei ole teidän.

-- Missä minun sitten on?

-- Arsène Lupinin hallussa.

-- Siis tämä?

-- Tämä on pantu teidän timanttienne sijaan ja pistetty herra
Bleichenin hammas tahnaputkeen, josta te sen löysitte.

-- Tämä on siis väärä.

-- Aivan varmasti.

Hämmästyneenä, hämillään kreivitär vaikeni, ja hänen miehensä
käänteli epäuskoisena jalokiveä. Lopulta kreivitär sopersi:

-- Onko se mahdollista! Mutta miksei sitä ole aivan yksinkertaisesti
varastettu? Ja miten se on anastettu?

-- Siitä juuri minä tahdon päästä selville.

-- Crozonin linnassa?

-- Ei, minä nousen junasta Creilissä, ja palaan Pariisiin. Siellä
minä taistelen Arsène Lupinin kanssa. Sopisihan siihen mikä muu
paikka tahansa, mutta edullisinta on, että Lupin uskoo minun olevan
matkoilla.

-- Mutta...

-- Mitäkö teihin tulee, hyvä rouva, pääasia on teidän timanttinne,
eikö niin?

-- Niin.

-- No niin, olkaa rauhassa. Minä annoin äsken lupauksen jota on
paljon vaikeampi pitää. Luottakaa Sherlock Holmesiin, minä annan
teille oikean timanttinne takaisin.

Juna hiljensi kulkuaan. Hän pisti väärän timantin taskuunsa ja avasi
oven. Kreivi huudahti:

-- Mutta tehän nousette junasta väärälle puolelle!

-- Siten Lupin, jos hän antaa vartioida minua, kadottaa jälkeni.
Hyvästi.

Eräs aseman virkamies koetti turhaan estää häntä. Englantilainen
suuntasi kulkunsa asemapäällikön työhuonetta kohden. Viisikymmentä
minuuttia myöhemmin hän hyppäsi junaan, joka toi hänet Pariisin vähää
ennen puoliyötä.

Hän juoksi asemahuoneen läpi, meni ravintolaan, poistui toisesta
ovesta ja riensi ajoneuvoihin.

-- Clapeyron-katu.

Päästyään varmuuteen siitä, ettei häntä seurattu, hän pysäytti
ajurin kadun päässä ja alkoi tarkkaan tutkia herra Detinanin taloa
ja molempia viereisiä taloja. Askelilla hän mittaili muutamia
etäisyyksiä ja teki muistiinpanoja taskukirjaansa.

-- Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.

Puistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki
katukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään
samoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä
olevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja
laskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat
talojen edessä.

Puistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien
suojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan
taistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan
yhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki
"vuokrattavana", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat
puistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon
suuret, tyhjät ikkunat.

-- Se on totta, hän ajatteli, -- paronin kuoltua ei kukaan ole asunut
täällä... Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen
tarkastuksen.

Tuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen
toteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli
mahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan
sähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi
hämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli
raollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta
porttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän
seisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.

Ja valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut
nähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta
kerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta
huoneeseen.

-- Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa
paroni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin
uteliaana.

Yhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse
taloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen
nurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies
varmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes
enää nähnyt häntä.

Hiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun
hän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin,
tapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus,
sama pimeys vallitsi kaikkialla.

Päästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja
lähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän
huomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita
alas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia
puutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.

-- Perhana, huudahti Holmes, -- hän pujahtaa käsistäni!

Hän kompuroi portaita alas ja kulki nurmikon poikki estääkseen miestä
poistumasta. Mutta hän ei nähnyt enää ketään ja hän tarvitsi muutamia
sekunteja erottaakseen pensaikosta muita mustemman kohdan, joka
hiukan liikahteli.

Englantilainen mietti. Miksei tuo olento ollut koettanut paeta
silloin kun hän olisi niin helposti voinut sen tehdä? Jäikö hän
puolestaan vakoilemaan kutsumatonta vierasta, joka oli häirinnyt
häntä hänen salaperäisissä puuhissaan?

-- Missään tapauksessa se ei ole Lupin, Lupin olisi taitavampi. Se on
joku, joka kuuluu hänen joukkioonsa.

Kului pitkiä minuutteja. Sherlock ei liikahtanut vaan tuijotti häntä
vaanivaan vastustajaan. Mutta kun ei vastustaja enää liikahtanut
ja kun englantilainen ei tuhlannut koskaan aikaa joutenoloon,
tarkasti hän toimiko hänen revolverinsa liipaisin, otti tikarinsa
tupestaan ja astui suoraan vihollista kohti osoittaen siten tuota
kylmää uhkarohkeutta ja vaaran halveksimista, joka hänet teki niin
pelottavaksi.

Kuului rasahdus: tuo toinen veti revolverinsa vireeseen. Sherlock
syöksyi äkkiä pensaikkoon. Toisella ei ollut aikaa liikahtaakaan:
englantilainen oli jo hänen kimpussaan. Syttyi vimmattu, epätoivoinen
taistelu, jonka aikana Sherlock arvasi tuon toisen ponnistelevan
saadakseen puukkonsa esille. Mutta Holmes tahtoi aivan mielettömällä
kiihkolla saada heti ensi hetkenä käsiinsä Arsène Lupinin kätyrin,
ja tunsi sen vuoksi voimansa vastustamattomiksi. Hän kaatoi
vastustajansa maahan, lepäsi koko painollaan hänen päällään ja
pakotti hänet aivan liikkumattomana makaamaan pusertamalla sormillaan
kuten pihdeillä tuon onnettoman kurkkua, vapaalla kädellään hän etsi
sähkölamppuaan, painoi sitä ja valaisi vangitun kasvoja.

-- Watson! huudahti hän kauhistuneena.

-- Sherlock Holmes! sopersi puoliksi tukehtuneen koriseva ääni.

       *       *       *       *       *

Molemmat makasivat kauan maassa sanaakaan vaihtamatta, molemmat
aivan lamassa. Tuulen viima liikutti hiukan lehtiä. Holmes ei
liikahtanutkaan, hänen sormensa puristivat yhä vielä Watsonin
kurkkua, joka korisi yhä heikommin.

Ja äkkiä sai suuttumus Sherlockissa vallan, hän irrotti kätensä,
mutta tarttui toisen olkapäihin ja ravisti vimmatusti häntä.

-- Mitä te täällä teette? Vastatkaa... Olenko minä käskenyt teitä
piiloutumaan pensastoihin ja vakoilemaan minua?

-- Vakoilemaan teitä, huokasi Watson, -- enhän minä tietänyt teidän
olevan täällä.

-- Miksi sitten tulitte? Mitä te täällä teette? Teidänhän piti mennä
nukkumaan.

-- Minä olin nukkumassa.

-- Olisitte sitten nukkunut!

-- Minä nukuin.

-- Te ette olisi saanut herätä!

-- Teidän kirjeenne...

-- Minun kirjeenikö?

-- Niin, jonka kaupunginlähetti toi teiltä minulle hotelliin.

-- Minultako? Oletteko hullu?

-- Mutta se on totta!

-- Missä se kirje on?

Watson ojensi hänelle kirjeen. Lyhdyn valossa hän luki
hämmästyksekseen:

    "Watson, ylös vuoteesta ja rientäkää Henri-Martin-puistokadulle.
    Talo on autio. Astukaa sisään, tarkastakaa, laatikaa tarkka
    pohjapiirustus ja palatkaa nukkumaan. Sherlock Holmes."

-- Minä mittailin juuri parhaillaan huoneita, sanoi Watson, -- kun
näin varjon puutarhassa. Ainoa ajatukseni oli...

-- Saada tuo varjo käsiinne. Se oli hyvä ajatus... Mutta,
katsokaahan, sanoi Holmes auttaen toveriaan nousemaan ja lähtien
hänen kanssaan liikkeelle, -- ensi kerralla, Watson, kun saatte
kirjeen minulta, niin ottakaa ensin selko siitä, että kirje ei ole
väärennetty.

-- Mutta, sanoi Watson, joka alkoi käsittää asian oikean laidan, --
kirje ei ollutkaan teidän kirjoittamanne?

-- Ei!

-- Kenenkä sitten?

-- Arsène Lupinin.

-- Mutta miksi se kirjoitettiin?

-- Sitä en tiedä, ja juuri se tekeekin minut levottomaksi. Miksi
hitossa hän vaivasi teitä? Jos olisi kysymys minusta, niin
ymmärtäisin, mutta kysymys onkin vain teistä. Ja minä kysyn, missä
tarkoituksessa?

-- Minulla on kiire takaisin hotelliin.

-- Niin minullakin, Watson.

He olivat portin luona. Watson, joka kulki edellä tarttui
lukkorautaan ja veti.

-- Kas, tekö suljitte portin?

-- En suinkaan, minä jätin portin raolleen.

-- Mutta...

Sherlock veti vuorostaan ja sitten kiukuissaan hyökkäsi lukkoon
käsiksi. Hän kirosi.

-- Hiisi vieköön, se on suljettu, lukossa!

Hän ravisti kaikin voimin porttia, sitten huomattuaan ponnistuksensa
turhiksi, hän antoi käsivarsiensa vaipua alas ja sanoi purren
hampaitaan:

-- Nyt minä ymmärrän, tämä on hänen työtään! Hän arvasi, että minä
nousisin junasta Creilin luona, ja hän valmisti minulle täällä pienen
hiirenloukun siinä tapauksessa, että vielä tänä iltana tulisin
tutkimaan. Kohteliaana on hän kaupan päälliseksi lähettänyt minulle
vankeustoverin. Tämän on hän tehnyt, jotta kadottaisin yhden päivän,
ja todistaakseen minulle, että olisi parempi, kun pitäisin huolta
vain omista asioistani.

-- Se tahtoo sanoa, että me olemme hänen vankejaan.

-- Tepä sen sanoitte. Sherlock Holmes ja Watson ovat Arsène Lupinin
vankeina. Seikkailu alkaa hauskalla tavalla. Mutta ei, mutta ei, se
ei ole mahdollista.

Käsi laskeutui hänen olalleen, Watsonin käsi.

-- Tuolla ylhäällä, katsokaa tuonne ylös, valoa! Erääseen toisen
kerroksen ikkunaan ilmestyi todellakin valoa.

He riensivät molemmat juoksujalkaa eteenpäin, kumpikin omia
portaitaan kohden ja saapuivat yhtaikaa valaistun huoneen ovelle.
Keskellä huonetta paloi kynttilänpätkä. Sen vieressä oli kori, ja
tästä korista pisti esiin pullon kaula, kanan koipi ja puolikas
leipää.

Holmes purskahti nauruun.

-- Mainiota, meille tarjotaan illallista. Tämä on oikea lumottu
linna. Oikea satulinna. Älkää Watson näyttäkö niin synkältä kuin
olisitte hautajaisissa. Tämä on hyvin hullunkurista.

-- Oletteko varma siitä, että tämä on hullunkurista? huomautti Watson
synkän näköisenä.

-- Olenko varma siitä, huudahti Holmes, mutta hänen iloisuutensa
oli liiaksi meluavaa tuntuakseen luonnolliselta, -- se tahtoo
sanoa, etten koskaan ole nähnyt näin hullunkurista. Tämä on
sangen koomillista! Tuo Arsène Lupin on verraton. Hän pitää meitä
pilkkanaan, mutta niin hauskalla tavalla! Minä en vaihtaisi
paikkaani tässä juhlassa maailman kaikkiin aarteisiin. Watson, vanha
ystäväni, te tuotatte minulle surua. Olisinko erehtynyt teistä, eikö
teillä olisikaan tuota luonteen suuruutta, joka auttaa kantamaan
vastoinkäymisiä. Mitä te valitatte? Tällä hetkellä voisi puukkoni
olla kurkussanne, tai teidän puukkonne minun kurkussani, sillä
sitähän te tavoititte, hyvä ystävä.

Hänen onnistui iloisuudellaan ja ivallaan saada Watson-parka elpymään
ja ottamaan viipaleen kanaa ja lasillisen viiniä. Mutta kun kynttilä
oli palanut, kun heidän täytyi nukkuakseen oikaista permannolle ja
pitää seinää tyynynä niin heidän asemansa tuskallinen ja naurettava
puoli ilmeni heille selvästi. Ja he vaipuivat levottomana uneen.

Aamulla Watson heräsi keho jäykkänä ja vilusta väristen. Varovainen
liikunta herätti hänen huomiotaan: Sherlock Holmes oli polvillaan
ja tarkasti kumarassa suurennuslasin avulla lattialla olevaa tomua
ja näki valkoisella liidulla kirjoitettuja, melkein hävinneitä
numeroita. Hän kirjoitti ne muistikirjaan.

Watsonin seurassa, jota tämä toimi erikoisesti innostutti,
hän tarkasti jokaisen huoneen, ja kahdesta muusta huoneesta
hän löysi samanlaisia numeroita. Hän löysi myös kaksi ympyrää
tammilaudoituksessa, nuolen marmorilaatasta, ja neljä numeroa
neljästä porrasaskelmasta.

Hetken kuluttua Watson sanoi hänelle:

-- Ovatko numerot oikeita?

-- Oikeita, en tiedä, vastasi Sherlock, joka tällaisten löytöjen
vuoksi oli jälleen tullut hyvälle tuulelle, -- joka tapauksessa ne
merkitsevät jotain.

-- Jotain aivan selvää, sanoi Watson, -- ne ilmoittavat kuinka monta
laattaa on lattiassa.

-- Ah!

-- Niin. Mitä ympyröihin tulee, niin ne merkitsevät, että laudoitus
on ontto, kuten voitte tarkastaa, ja nuoli on suunnattu sinnepäin,
jossa keittiöstä tuleva ruokahissi on.

Sherlock Holmes katsahti ihmetellen häneen.

-- Niinkö! Mutta, ystäväni, miten sen tiedätte? Teidän älykkyytenne
saa minut melkein häpeämään.

-- Onhan se niin helppoa tietää, sanoi Watson, ilosta mahtavana,
-- minähän nuo merkit kirjoitin eilen seuratessani teidän... tai
oikeammin Arsène Lupinin antamia määräyksiä, koska teidän nimissänne
tullut kirje olikin hänen kirjoittamansa.

Watson oli tällä hetkellä suuremmassa vaarassa kuin taistellessaan
Holmesin kanssa pensaikossa, sillä Holmesin teki hurjasti mieli
kuristaa hänet. Mutta hän hillitsi itsensä, hänen kasvoilleen levisi
irvistys, joka koetti olla hymyily ja hän sanoi:

-- Hyvä on, hyvä on, te olette toiminut mainiosti ja se auttaa meitä
paljon eteenpäin. Onko teidän ihailtava tutkimis- ja huomiokykynne
kohdistunut muihin seikkoihin? Minä käyttäisin saavutetut tulokset
hyväkseni.

-- Ei, minä en ole päässyt sen pitemmälle.

-- Mikä vahinko! Alku oli niin lupaava. Mutta koska asian laita on
näin, niin meillä ei ole muuta tehtävää kuin poistua.

-- Poistua! Ja miten?

-- Siten kuin kunniallisten ihmisten tapana on: oven kautta.

-- Se on suljettu.

-- Avataan se.

-- Kuka sen tekee?

-- Olkaa niin hyvä ja kutsukaa tänne nuo kaksi poliisia, jotka
kävelevät puistokadulla.

-- Mutta...

-- Mutta mitä?

-- Se on niin nöyryyttävää. Mitä ihmiset sanovat kuullessaan, että
Sherlock Holmes ja minä Watson olemme olleet Arsène Lupinin vankina.

-- Minkä me sille voimme, hyvä ystävä, ihmiset nauravat niin, että
pitelevät kylkiään, vastasi Sherlock käheällä äänellä väännellen
kasvojaan. -- Mutta emmehän me voi valita tätä taloa asunnoksemme.

-- Ettekö te yritä mitään?

-- En.

-- Mutta eihän mies, joka toi meille ruokakorin, kulkenut puutarhan
kautta tullessaan eikä mennessään. Täällä on siis toinenkin tie ulos.
Etsikäämme sitä, eikä meidän tarvitse turvautua poliiseihin.

-- Oivasti ajateltu. Mutta te unohdatte, että koko Pariisin
poliisilaitos on etsinyt kuusi kuukautta tuota käytävää ja että
minäkin teidän nukkuessanne olen tarkastanut talon ylhäältä alas
asti. Hyvä Watson, Arsène Lupin on lintu, jollaisia me emme ole
tottuneet pyydystämään. Hän ei jätä mitään jälkiä.

       *       *       *       *       *

Kello yksitoista Sherlock Holmes ja Watson pääsivät vapaiksi... ja
heidät vietiin lähimmälle poliisiasemalle, jossa komisario, ensin
ankarasti kyseltyään heiltä, päästi heidät vapaaksi surkutellen heitä
suuresti.

-- Minä olen aivan onneton siitä, mitä on tapahtunut. Teillä mahtaa
olla huonot ajatukset ranskalaisten vieraanvaraisuudesta. Hyvä
Jumala, millaisen yön te olette saaneet viettää! Tuo Lupin ei ole
lainkaan hienotunteinen.

He ajoivat l'Elysée-Palace-hotellin luo. Watson pyysi huoneensa
avainta.

Hetkisen etsittyään vastasi portieri hyvin hämmästyneenä:

-- Mutta, hyvä herra, tehän olette luopuneet huoneestanne.

-- Minä! Ja mitenkä?

-- Kirjeellisesti, kirjeessä jonka ystävänne tänä aamuna toi tänne.

-- Mikä ystävä?

-- Se herra, joka toi tänne kirjeenne. Katsokaa, teidän
käyntikorttinnekin oli sen sisällä. Tässä se onkin.

Watson tarttui siihen. Se oli todellakin hänen käyntikorttinsa ja
kirje oli todellakin hänen käsialallaan kirjoitettu.

-- Hyvä Jumala, hän mutisi, -- sekin on taas uusi konnankoukku.

Ja hän jatkoi varovaisesti kyselyään:

-- Ja matkatavarani?

-- Ystävännehän vei ne mukanaan.

-- Vai niin, ja te annoitte ne hänelle?

-- Annoimme, koska käyntikorttinne antoi meille siihen oikeuden.

-- Se on totta. Se on totta!

He molemmat lähtivät kulkemaan pitkin Champs-Elyséetä, vaiti ja
hitaasti. Kirkas syysaurinko valaisi puistokatua. Ilma oli leuto.

Keskiympyrän kohdalla Sherlock sytytti piippunsa ja he jatkoivat
kulkuaan. Watson huudahti:

-- Minä en ymmärrä teitä, Holmes, te olette niin tyyni! Teistä
tehdään pilkkaa, leikitään kanssanne kuin kissa leikkii hiiren
kanssa. Ettekä te hiiskahda sanaakaan!

Holmes seisahtui ja sanoi:

-- Watson, minä ajattelen teidän käyntikorttianne.

-- Miten niin?

-- Miten niin, on siinäkin mies, joka, varustautuessaan taisteluun
meitä vastaan, on hankkinut itselleen teidän ja minun käsialani
mallin, ja jolla on valmiina lompakossaan teidän käyntikorttinne.
Huomaatteko kuinka selvästi tästä näkyy, miten hän on varovainen,
ottaa kaikki huomioon, menettelee järjestelmällisesti ja viisaasti?

-- Se tietää...

-- Se tietää, Watson, että taistellakseen vihollisen kanssa joka
on niin täysissä aseissa, niin verrattomasti valmistautunut -- ja
voittaakseen hänet -- täytyy olla... täytyy olla minä. Ja kuten
näette, Watson, lisäsi hän nauraen, -- ei sittenkään ensi kerralla
onnistu.

       *       *       *       *       *

Kello kolme julkaisi _l'Echo de France_ iltapainoksessaan seuraavan
uutisen:

    "Tänä aamuna, herra Thénard, 16:nnen kaupunginosan
    poliisikamarin komisario vapautti Sherlock Holmesin ja Watsonin,
    jotka Arsène Lupin oli sulkenut paroni d'Hautrec-vainajan
    asuntoon, jossa he viettivät miellyttävän yön.

    Kun heidän matkatavaransa sitä paitsi varastettiin, ovat he
    nostaneet kanteen Arsène Lupinia vastaan.

    Arsène Lupin tyytyen tällä kertaa antamaan heille pienen
    läksytyksen, pyytää heitä olemaan pakottamatta häntä ryhtymään
    ankarampiin toimenpiteisiin."

-- Joutavia! huudahti Sherlock Holmes, rutistaen sanomalehden
käsissään, -- pelkkiä kujeita! Muusta en minä Lupinia syytä, hän on
lapsellinen. Suuri yleisö luottaa liian paljon häneen. Tuo mies on
liiaksi katupoikamainen.

-- Te, Sherlock, pysytte siis yhtä tyynenä?

-- Yhtä tyynenä, vastasi Holmes äänellä, jossa kajahti mitä ankarin
suuttumus. -- Miksi suotta kiivastuisin? _Minä olen aivan varma
siitä, että minä saan sanoa viimeisen sanan_.



VÄHÄN VALOA PIMEYTEEN


Olkoon mies kuinka karaistu tahansa -- ja Sherlock Holmes oli
sellainen, jota vastoinkäyminen ei voi kukistaa -- niin kuitenkin
olemassa hetkiä, jolloin uhkarohkeinkin tuntee tarvetta koota
voimansa ennen kuin hän uudelleen lähtee uhmailemaan taisteluonnea.

-- Minä pidän tänään lepopäivän, hän sanoi.

-- Ja minä?

-- Te, Watson, saatte ostaa päällysvaatteita ja alusvaatteita
täydentääksenne pukuvarastoamme. Sillä aikaa minä lepään.

-- Levätkää te, Holmes. Minä valvon.

Watson lausui nämä sanat juhlallisesti kuin vahtisotilas, joka on
asetettu ulommalle vahtipaikalle ja joka on suurimmassa vaarassa.
Hänen vartalonsa oikeni. Rypistäen silmäkulmiaan hän kulki edes
takaisin pienessä hotellihuoneessa, jonka he olivat valinneet
asunnokseen.

-- Valvokaa, Watson. Minä sillä välin valmistan taistelusuunnitelman,
joka paremmin soveltuu vastustajaamme. Katsokaahan, Watson, me olemme
erehtyneet Lupinista. Meidän täytyy alkaa asiat aivan alusta.

-- Vaikkapa sitä kauempaakin. Mutta onko meillä kylliksi aikaa?

-- Yhdeksän päivää, vanha veikko! Siinä on viisi liikaa.

Koko iltapäivän englantilainen tupakoi ja nukkui. Hän ryhtyi vasta
seuraavana päivänä toimiin.

-- Watson, minä olen valmis, nyt lähdemme liikkeelle.

-- Lähtekäämme, huudahti Watson täynnä sotilaallista innostusta. --
Omasta puolestani myönnän, että jalkapohjiani oikein kutittaa.

Holmes piti kolme pitkää keskustelua -- ensin herra Detinanin
kanssa, jonka asunnon hän tutki tarkoin; sitten neiti Suzanne
Gerboisin kanssa, jolle hän sähkötti ja jota pyysi saapumaan luokseen
saadakseen tietoja vaaleatukkaisesta naisesta; sitten sisar Augusten
kanssa, joka paroni d'Hautrecin murhan jälkeen oli vetäytynyt
visitandinien luostariin.

Jokaisen keskustelun aikana odotti Watson ulkona ja joka kerta hän
kysyi:

-- Tyytyväinenkö?

-- Hyvin tyytyväinen. Minä olin aivan varma omista päätelmistäni, me
olemme oikealla tiellä. Eteenpäin mars!

He kuljeksivat paljon. He tarkastivat molemmat talot, jotka olivat
Henri-Martin-puistokadun varrella olevan palatsin kummallakin puolen,
sitten he menivät Clapeyron-kadulle asti, ja tarkastaessaan numero
25:n päätyä Holmes sanoi:

-- Näiden talojen välillä täytyy ehdottomasti olla salaisia käytäviä.
Minä en vain löydä niitä.

Syvällä sielussaan ja ensi kerran Watson epäili Holmesin
kaikkivoipaisuutta. Miksi hän puheli niin paljon ja toimi niin vähän?

-- Miksikä? huudahti Holmes vastaten Watsonin salaisiin ajatuksiin,
-- siksi, että tuon kirotun Lupinin suhteen saa työskennellä
umpimähkään, luottaa sattumaan, ja sen sijaan että vetäisi totuuden
varmoista tosiasioista, saakin vetää sen omista aivoistaan ja sitten
tutkia, sopiiko se hyvin yhteen tapausten kanssa.

-- Varsinkin salaiset käytävät?

-- Ja entä sitten! Vaikka löytäisinkin ne ja tietäisin, mitä tietä
Lupin tuli asianajajansa luo, tai seurasi vaaleatukkaista naista
paroni d'Hautrecin murhan jälkeen, niin olisinko sen pitemmällä?
Saisinko sen kautta aseita hyökätäkseni?

-- Hyökätkäämme yhtäkaikki! huudahti Watson.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hän peräytyi kiljaisten.
Jotain putosi hänen jalkojensa juureen, puolillaan hiekkaa oleva
säkki, joka oli ollut vähällä pudota hänen päälleen.

Holmes katsahti ylöspäin, heidän yläpuolellaan teki kaksi työmiestä
työtä viidennen kerroksen parvekkeeseen kiinnitetyillä telineillä.

-- Kylläpä meillä oli onnea! hän huudahti, -- olisimme astuneet vain
askeleenkaan eteenpäin niin olisimme saaneet noiden lurjusten säkin
päähämme. Voisipa melkein luulla...

Hän vaikeni, syöksyi taloon, juoksi viidenteen kerrokseen, soitti
ovikelloa, riensi huoneistoon palvelijain suureksi kauhuksi ja meni
parvekkeelle. Siellä ei ollut ketään.

-- Missä ne työmiehet ovat, jotka olivat äsken täällä? sanoi hän
palvelijalle.

-- He lähtivät pois.

-- Mitä tietä?

-- Tietysti keittiön portaita.

Holmes kumartui katsomaan kadulle. Hän näki kahden miehen poistuvan
talosta kuljettaen polkupyöriään. He hyppäsivät satulaan ja
poistuivat.

-- Ovatko he jo kauankin tehneet työtä näillä telineillä?

-- Hekö? Vasta tästä aamusta alkaen. He tulivat vasta silloin.

Holmes palasi Watsonin luo.

He palasivat alakuloisina asuntoonsa ja tämä päivä päättyi synkkään
vaitioloon.

Seuraavana päivänä he noudattivat samaa ohjelmaa. He istuivat samalla
penkillä Henri-Martin-puistokadun varrella, ja Watson oli siitä aivan
epätoivoissaan, sillä hänen mielestään ei ollut hauskaa istuskella
tuolla tavoin tarkastamassa noita kolmea asuntoa.

-- Mitä te odotatte? Sitäkö, että Lupin ilmestyy jostain noista
taloista?

-- En.

-- Että vaaleatukkainen nainen ilmestyy?

-- En.

-- Mitä sitten?

-- Minä toivon, että jokin pieni tapaus ilmestyy, aivan pieni seikka,
josta voin sitten lähteä eteenpäin.

-- Ja jollei sitä ilmesty?

-- Silloin syttyy minussa jotain, pieni kipinä, joka sytyttää ruudin.

Eräs tapaus sattui tänä yksitoikkoisena aamuna, mutta se oli vähällä
koitua onnettomuudeksi.

Eräs herra ratsasti puiden välissä olevaa ratsutietä, hänen hevosensa
pillastui ja töytäisi penkkiin, jolla he istuivat, jolloin hevosen
lanne iski Holmesin olkapäähän.

-- Aha! tämä huudahti, -- olinpa vähällä saada olkapääni murskatuksi!

Herra koetteli hillitä hevostaan. Englantilainen veti revolverinsa
esiin ja tähtäsi. Mutta Watson tarttui äkkiä hänen käteensä.

-- Olettehan aivan hullu, Holmes! Mitä te aiottekaan! Tappaa tuon
herran!

-- Päästäkää minut, Watson... päästäkää minut! Heidän välillään
syntyi taistelu, jona aikana herra sai hillityksi ratsunsa ja kiiti
pois heidän luotaan.

-- Ja nyt ampukaa! huudahti Watson riemuiten, kun ratsastaja oli
päässyt jonkun matkan päähän.

-- Mutta, senkin hölmö, ettekö te ymmärtänyt, että hän oli Arsène
Lupinin rikostoveri?

Holmes vapisi kiukusta. Watson änkytti aivan surkean näköisenä:

-- Mitä te sanottekaan? Tuoko herra?

-- On Lupinin rikostoveri, samoin kuin ne työmiehetkin, jotka
heittivät hiekkasäkin meidän päähämme.

-- Onko se totta?

-- Totta tai ei, me olisimme voineet saada siitä todisteen.

-- Tappamallako tuon herran?

-- Ampumalla hänen hevosensa aivan yksinkertaisesti kuoliaaksi. Ilman
teitä pitelisin nyt käsissäni Lupinin rikostoveria. Ymmärrättekö nyt
typeryytenne?

Iltapäivä kului hyvin synkän mielialan vallitessa. He eivät puhuneet
sanaakaan keskenään. Kello viisi kävellessään edes ja takaisin
Clapeyron-kadulla, pysytellen koko ajan loitolla taloista, tuli
kolme laulavaa työmiestä, jotka kulkivat käsikoukkua, heitä vastaan
ja tahtoivat jatkaa matkaansa erottautumatta toisistaan. Holmes,
joka oli huonolla tuulella, vastusti sitä. Syntyi lyhyt tyrkkiminen.
Holmes asettui nyrkkeilyasentoon, töytäisi yhtä nyrkillä rintaan, ja
löi kasvoihin, ja mukiloi kahta jäljellä olevaa, jotka sen enempää
vastustamatta poistuivat yhdessä toverinsa kanssa.

-- Ah! hän huudahti, -- sepä teki hyvää... minun hermoni olivatkin
juuri parhaiksi vireessä, verraton tilaisuus...

Mutta huomatessaan Watsonin nojaavan seinää vasten, hän kysyi:

-- Mitä nyt, vanha toveri, tehän olette kalman kalpea?

Watson osoitti käsivarttaan, joka riippui aivan hervottomana ja
sopersi:

-- Minä en tiedä, miten minun laitani on, käsivarteeni koskee.

-- Käsivarteenneko? Oikein kovasti?

-- Niin, niin, oikeaan käsivarteeni!

Vaikka hän kuinka koetti niin hän ei saanut sitä liikkumaan.
Sherlock tunnusteli sitä, ensin hellävaroen, mutta sitten yhä
kovakouraisemmin, nähdäkseen kuinka suuri tuska oikeastaan oli.
Tuskan määrä oli niin suuri, että hän levottomana vei hänet läheiseen
apteekkiin, jossa Watson pyörtyi.

Apteekkari riensi apulaisineen auttamaan. Hän huomasi, että käsivarsi
oli katkennut, ja heti oli kysymys lääkäristä, leikkauksesta ja
sairaalasta. Lääkäriä odottaessa riisuttiin potilaan yltä, joka
tuskan herättämänä alkoi päästää valitushuutoja.

-- Hyvä, hyvä, mainiota, sanoi Holmes, joka piteli käsivartta, --
koskee hiukan, vanha veikko, viiden tai kuuden viikon päästä on
kaikki taas ennallaan. Mutta he saavat tämän kalliisti maksaa, senkin
roistot! Kuuletteko, varsinkin hän, sillä tuo onneton Lupin on
tämänkin takana. Minä vannon teille, että jos joskus...

Hän vaikeni äkkiä, päästi käden irti, mikä tuotti Watsonille niin
kauhean tuskan, että tuo onneton pyörtyi uudelleen... ja lyöden
otsaansa hän huudahti:

-- Watson, minussa heräsi uusi ajatus, olisikohan sattumalta...

Hän ei enää liikahtanut, katsoi eteensä ja sopersi lyhyitä lauseita.

-- Mutta sehän on totta, sehän selittää kaiken. Ihminen etsii
etäältä sitä, joka on aivan vieressä. Hittovie, tiesinhän minä,
että miettimällä pääsee selville. Hyvä Watson, minä luulen, että te
tulette olemaan minuun tyytyväinen!

Ja jättäen vanhan toverinsa siihen paikkaan, hän riensi kadulle ja
juoksi numero 25:n luo.

Oven ylä- ja oikealla puolella oli kilvessä kirjoitus: _Destange
arkkitehti, 1874_.

Talossa numero 23 oli sama kirjoitus.

Tähän asti oli kaikki tämä aivan luonnollista. Mutta mitä hän saisi
lukea Henri-Martin-puistokadun varrella?

Ajuri ajoi ohitse.

-- Ajuri, Henri-Martin-puistokatu, numero 134, ja täyttä laukkaa.

Seisoen ajoneuvoissa hän joudutti hevosta ja tarjosi juomarahaa
ajurille. Nopeammin! Vieläkin nopeammin!

Kuinka levoton hän olikaan ajoneuvojen kääntyessä Pompe-kadulta!
Olikohan hän päässyt hiukan totuudesta selville?

Erääseen kiveen palatsin seinässä oli kaiverrettu seuraavat sanat:
_Destange, arkkitehti 1874_.

Viereisissä taloissa sama kirjoitus: _Destange, arkkitehti 1874_...

       *       *       *       *       *

Nämä seikat vaikuttivat niin tärisyttävästi häneen, että hän vaipui
muutamaksi minuutiksi aivan hervottomana istumaan ajoneuvoihin
vavisten ilosta. Vihdoinkin pieni valo välkkyi keskellä pimeyttä!
Keskellä synkkää metsää, jossa tuhansia polkuja risteili, hän löysi
ensimmäisen seikan, joka ilmaisi, mitä tietä vihollinen oli kulkenut!

Postikonttorissa hän pyysi soittaa Crozonin linnaan. Kreivitär oli
itse vastaamassa.

-- Halloo! Tekö se olette, armollinen rouva?

-- Herra Holmes, eikö niin? Luonnistuuko kaikki hyvin?

-- Mainiosti, mutta kesken kaikkea kiirettä, sanokaa minulle yksi
ainoa asia.

-- Minä kuuntelen.

-- Milloin Crozonin linna on rakennettu?

-- Se paloi noin kolmekymmentä vuotta sitten, ja rakennettiin
uudestaan.

-- Kuka rakensi, ja minä vuonna?

-- Pääoven yläpuolella on seuraava kirjoitus: Lucien Destange,
arkkitehti, 1877.

-- Kiitos, armollinen rouva, ja hyvästi.

Holmes poistui postikonttorista mutisten:

-- Destange, Lucien Destange, tuo nimi on tuttu minulle.

Mennessään lukusalin ohitse hän katsoi eräästä nykyaikaisesta
elämäkerrallisesta teoksesta ja kopioi kaikki, mitä kirjassa oli
miehestä, jonka nimi oli "Lucien Destange, synt. 1840. Suuri Rooman
palkinto, kunnialegioonan upseeri, kirjoittanut useita huomattavia
teoksia rakennustaiteesta, jne."

Sieltä hän palasi apteekkiin ja meni sitten sairaalaan, jonne Watson
oli viety. Sairasvuoteellaan, käsivarsi kipsissä, väristen kuumeesta,
virui hänen vanha toverinsa.

-- Voitto! Voitto! huudahti Holmes, -- minä olen saanut langan päästä
kiinni.

-- Minkä langan?

-- Sen, joka vie minut perille asti! Minä pääsen kulkemaan varmalla
pohjalla, josta löydän todisteita, merkkejä...

-- Kuten savukkeenpätkiä esimerkiksi? kysyi Watson, joka alkoi
innostuneena asiaan virkistyä.

-- Ja paljon muutakin! Ajatelkaahan, minä olen saanut selville sen
salaperäisen siteen, joka yhdisti nuo vaaleatukkaisen naisen eri
seikkailut. Miksi Lupin valitsi nuo kolme asuntoa, jossa nuo eri
tapaukset sattuivat?

-- Niin, miksi?

-- Siksi, että sama arkkitehti oli rakentanut nuo kolme rakennusta.
Helppoahan se oli arvata, sanotte kai? Oli kyllä, mutta kukaan ei
sitä ajatellut.

-- Ei kukaan muu, paitsi te.

-- Paitsi minä, joka tiedän, että kun sama arkkitehti teki kaikkien
kolmen talon piirustukset samanlaisiksi, hän siten teki mahdolliseksi
noiden kolmen seikkailun onnistumisen, jotka näyttävät niin
ihmeellisiltä, mutta ovatkin yksinkertaisia ja helppoja.

-- Mikä onni!

-- Jo oli aikakin päästä siitä selville, vanha veikko, sillä minä
aloin jo käydä levottomaksi. Onhan jo neljäs päivä kulumassa.

-- Kymmenestä.

-- No, tästä lähin...

Hän ei pysynyt paikoillaan, niin riemuissaan ja iloissaan hän oli.

-- Ajattelen, että äsken nuo roistot olisivat kadulla voineet
katkaista minun käsivarteni yhtä hyvin kuin teidän. Mitä siihen
sanotte, Watson?

Watson vavahti ajatellessaan niin kauheata mahdollisuutta.

Ja Holmes jatkoi:

-- Viisastukaamme tästä opetuksesta! Katsokaahan, Watson, meidän
suurin erehdyksemme on ollut taistella Lupinin kanssa paljain
kasvoin, jolloin hän mielin määrin on saanut iskeä meitä. Vahinko on
ollut vain puolinainen, koska hän ei ole onnistunut osumaan muuta
kuin teihin...

-- Jos olen suoriutunut saamalla toisen käsivarteni katkaistuksi,
huokasi Watson.

-- Sen sijaan että olisimme menettäneet molemmat. Mutta älkäämme
enää toimiko varomattomasti. Keskellä päivää ja valvonnan alaisena
ollessani saa hän voiton. Pimeässä ja saadessani vapaasti liikkua
olen minä voiton puolella, olkoon vihollinen kuinka voimakas tahansa.

-- Ganimard voisi auttaa teitä.

-- Ei koskaan! Sinä päivänä, jona voin sanoa: Arsène Lupin on tuolla,
tuossa on hänen piilopaikkansa, ja näin hänet saan kiinni, silloin
menen tapaamaan Ganimardia niistä kahdesta paikasta, joiden osoitteen
hän antoi minulle: hänen asuntonsa Pergolése-kadun varrella ja
sveitsiläinen ravintola Chatelet-torin varrella. Tästä lähin toimin
yksin.

Hän lähestyi vuodetta, laski kätensä Watsonin olalle -- kipeälle
olalle luonnollisesti -- ja sanoi hyvin hellästi:

-- Hoitakaa itseänne, vanha veikko. Teidän tehtävänne on tästälähin
antaa työtä parille kolmelle Arsène Lupinin miehelle, jotka
löytääkseen jälkeni saavat turhaan odottaa, että tulen tänne
tiedustelemaan vointianne. Tämä on luottamustoimi.

-- Luottamustoimi, ja minä kiitän teitä siitä, lausui Watson syvästi
kiitollisena, -- minä koetan kaikin tavoin huolellisesti sen täyttää.
Mutta kaikesta päättäen te ette siis enää palaa?

-- Miksikä? kysyi Holmes kylmästi.

-- Olette oikeassa, olette oikeassa. Voinhan minä jokseenkin hyvin.
Vielä viimeinen palvelus, Sherlock: tahdotteko antaa minulle juotavaa?

-- Juotavaako?

-- Niin, minä kuolen janoon, ja kun minulla on tällainen kuume.

-- Tietysti! Heti paikalla...

Hän kaatoi pari kolme pulloa, huomasi tupakkapakkauksen, sytytti
piippunsa ja äkkiä, aivan kuin hän ei olisi kuullutkaan ystävänsä
pyyntöä, hän poistui ja hänen vanha toverinsa loi kaihoavan katseen
vesilasiin, jota hän ei ulottunut ottamaan.

       *       *       *       *       *

-- Herra Destange!

Palvelija katsoi kiireestä kantapäähän henkilöä, jolle hän
avasi oven palatsiin -- tuohon komeaan palatsiin, joka sijaitsi
Malesherbes-torin ja Montchanin-kadun kulmassa -- ja nähdessään
pienen harmaatukkaisen miehen, jonka parta oli ajelematon, ja jonka
pitkä musta, epäiltävän siisti takki oli sopusoinnussa kehon kanssa,
jonka luonto oli tehnyt kummallisen suhteettomaksi, hän vastasi
halveksivalla äänellä, kuten tulikin:

-- Herra Destange on kotona, eikä ole. Se riippuu asioista. Onko
herralla käyntikorttinsa?

Herralla ei ollut käyntikorttia, mutta hänellä oli suosituskirje,
ja palvelija vei tämän kirjeen herra Destangelle, ja herra Destange
käski tuomaan vastatulleen luoksensa.

Hänet vietiin hyvin suureen pyöreään saliin, joka oli palatsin
nurkkauksessa, ja jonka seinät peittyivät kirjahyllyjen taakse, ja
arkkitehti sanoi hänelle:

-- Te olette herra Stickmann.

-- Niin olen.

-- Sihteerini on sairastunut ja lähettää teidät jatkamaan
kirjaluetteloa, jonka hän minun johdollani oli aloittanut, varsinkin
saksalaisten kirjojen luetteloa. Oletteko tottunut tämän laatuisiin
töihin?

-- Olen, aivan tottunut, vastasi herra Stickmann saksalaisella
korostuksella.

Näin ollen tehtiin piankin sopimus ja Destange ryhtyi heti työhön
uuden sihteerinsä kanssa.

Sherlock Holmes oli päässyt minne tahtoi.

Päästäkseen Lupinin valvonnan alta ja siihen taloon, jossa Lucien
Destange asui tyttärensä Clotilden seurassa, täytyi kuuluisan
salapoliisin sukeltaa tuntemattomaan piiriin, käyttää kaikkia
salakeinoja, saavuttaa mitä erilaisimpien nimien suojassa monen
monituisten henkilöiden suosio ja luottamus, lyhyesti sanoen, elää
kahden vuorokauden sisällä mitä vaiherikkainta elämää.

Hän oli saanut tietää seuraavaa: herra Destange jonka terveys oli
huononpuoleinen ja joka kaipasi lepoa, oli vetäytynyt syrjään
kaikista puuhista ja eleli rakennustiedettä käsittelevien kirjojen
seurassa. Häntä ei mikään muu huvittanut kuin vanhojen, tomuisten
kirjojen selaileminen.

Mitä tulee hänen tyttärensä Clotildeen, niin pidettiin häntä hiukan
omituisena. Hän pysyi aina huoneissaan, kuten isänsäkin, mutta
toisessa päässä taloa, eikä koskaan käynyt ulkona.

Tämä kaikki, hän ajatteli kirjoittaessaan luetteloon herra Destangen
luettelemien kirjojen nimiä, ei ole vielä mitään varmaa, mutta
askel eteenpäin! Minun täytyy täten päästä selville muutamista
jännittävistä kysymyksistä: onko herra Destange Arsène Lupinin
kanssarikollinen? Tapaavatko he toisensa? Löytyykö enää noita
kolmea taloa koskevia piirustuksia? Enköhän noiden paperien kautta
saa käsiini toisten talojen piirustuksia, joissa myös on salaisia
käytäviä, ja jotka Lupin on varannut itseään varten.

Herra Destange Arsène Lupinin kanssarikollinen! Tuo kunnioitettu
mies, kunnialegioonan upseeri, toimisi yhdessä varkaan kanssa, sitä
oli hyvin vaikea otaksua. Sitä paitsi, vaikka otaksuisikin tämän
kanssarikollisuuden mahdolliseksi, niin miten herra Destange olisi
kolmekymmentä vuotta aikaisemmin voinut aloittaa sen, mitä Arsène
Lupin, joka silloin makasi kehdossaan, tulisi tekemään?

Samapa se! Englantilainen ryhtyi tutkimaan. Hänen verraton vainunsa,
tuo hänelle erikoinen vaisto sanoi, että jokin salaisuus oli tähän
kätkettynä. Hän aavisti sitä pienistä seikoista, joille hän ei voinut
antaa selvää muotoa, mutta joiden vaikutuksen hän tunsi heti taloon
astuessaan.

Toisen päivän aamuna ei hän vielä ollut tehnyt mitään
mieltäkiinnittävää löytöä. Kello kaksi hän ensi kertaa näki Clotilde
Destangen, joka tuli kirjastoon kirjaa hakemaan. Hän oli noin
kolmenkymmenenvuotias, ruskeatukkainen, hidasliikkeinen ja hiljainen,
ja hänen kasvoillaan oli välinpitämätön ilme, joka on kaikilla
niillä, jotka elävät paljon omissa ajatuksissaan. Hän vaihtoi
muutaman sanan herra Destangen kanssa, ja poistui katsahtamattakaan
Holmesiin.

Iltapäivä kului yksitoikkoisesti. Kello viisi ilmoitti herra Destange
lähtevänsä pois. Holmes jäi yksin parvekkeelle, joka kiersi pyöreän
salin seinää sen puolivälissä. Pitkät minuutit liittyivät toisiinsa.
Ja äkkiä hän vavahti: varjo ilmestyi puolihämärästä aivan hänen
vierestään parvekkeelle. Oliko se mahdollista? Kuinka kauan tuo
näkymätön henkilö oli ollut tuossa? Ja mistä hän tuli?

Ja mies astui portaita alas ja lähestyi suurta tammikaappia. Piilossa
polvillaan parvekkeen aitauksen päällä olevien kankaiden takana
Holmes piti häntä silmällä ja näki miehen selailevan papereita, joita
kaappi oli aivan täynnä. Mitä hän etsi!

Ja äkkiä ovi aukeni ja neiti Destange astui nopeasti sisään ja sanoi
jollekulle, joka seurasi häntä:

-- Sinä et siis lähdekään, isä? Siinä tapauksessa sytytän sähkövalon.
Odota hiukkasen, älä liikahda paikaltasi.

Mies sulki kaapin ovet ja piilottautui suuren ikkunan syvennykseen,
jonka verhot hän veti eteensä. Miten neiti Destange ei nähnyt häntä?
Miten hän ei kuullut mitään? Hyvin tyynesti hän väänsi sähkönappulaa
ja antoi tietä isälleen. He istuutuivat toistensa viereen. Neiti
Destange avasi kirjan, jonka hän oli tuonut mukanaan ja alkoi lukea.

-- Sinun sihteerisi ei olekaan siis enää täällä? sanoi hän hetkisen
kuluttua.

-- Ei, kuten näet.

-- Oletko yhä tyytyväinen häneen? jatkoi tytär ikään kuin hän
ei tietäisi mitään oikean sihteerin sairaudesta ja Stickmannin
astumisesta hänen sijaansa.

-- Olen, olen.

Herra Destangen pää huojui oikealle ja vasemmalle. Hän vaipui uneen.

Kului hetkisen. Nuori tyttö luki. Mutta toinen ikkunan verho liikahti
ja mies hiipi seinän vierustaa ovea kohden, jolloin hän tuli
kulkemaan herra Destangen taitse, mutta aivan neiti Destangen editse,
ja siten, että Sherlock Holmes saattoi selvästi nähdä hänen kasvonsa.
Hän oli Arsène Lupin.

Englantilainen vavahti ilosta. Hänen laskelmansa olivat olleet
oikeita, hän oli päässyt salaperäisen asian ytimeen, ja Arsène Lupin
oli odotetulla paikalla.

Mutta Clotilde ei liikahtanutkaan, vaikka oli mahdotonta otaksua,
ettei hän nähnyt miehen jokaista liikettä. Ja Lupin kosketti jo
melkein oveen, ja ojensi kätensä ripaa kohden kun muuan esine putosi
pöydältä, jota hänen vaatteensa oli hipaissut. Herra Destange sävähti
hereille. Arsène Lupin seisoi jo hänen edessään, hattu kädessään ja
hymyillen.

-- Maxime Bermond, huudahti herra Destange iloisesti, -- rakas
Maxime! Mikä hyvä tuuli tuo teidät tänne?

-- Halu nähdä teidät, samoin kuin neiti Destangen.

-- Te olette siis palannut matkoilta?

-- Olen, eilen.

-- Ja jäättekö päivälliselle?

-- En, minä syön ravintolassa ystävieni kanssa.

-- Huomenna kai tulette? Clotilde, pyydä, että hän tulee huomenna.
Hyvä Maxime, minä ajattelin juuri näinä päivinä teitä.

-- Todellako?

-- Niin, minä järjestin vanhoja papereita eilen ja löysin tuosta
kaapista viimeisen tilityksemme.

-- Minkä tilityksen?

-- Sen, joka koskee Henri-Martin-puistokatua.

-- Mitä! Säilytättekö te noita papereita! Mitä varten!

He siirtyivät pieneen saliin, joka oli työhuoneen vieressä ja jonne
johti leveä aukko.

-- Onko hän Lupin? kysyi Holmes itseltään alkaen äkkiä epäillä.

Niin, hän oli ehdottomasti Lupin, mutta samalla myös toinen mies,
joka jossain suhteessa muistutti Arsène Lupinia, mutta jolla
kuitenkin oli oma persoonallisuutensa, omat piirteensä, katseensa,
hiusten väri...

Hännystakkiin puettuna, valkoinen kaulanauha kaulassa, pehmeä
laskotettu paidan rinnus yllään, hän puheli hupaisesti kertoen
kaskuja, joille herra Destange nauroi ääneen, ja jotka houkuttelivat
hymyn Clotilden huulille. Ja jokainen hänen hymynsä näytti
olevan palkkio Arsène Lupinille, joka iloitsi siitä, että oli
ne aiheuttanut. Hän tuli yhä sukkelammaksi ja iloisemmaksi, ja
vähitellen tämän onnellisen ja kirkkaan äänen vaikutuksesta, tulivat
Clotilden kasvot vilkkaammiksi ja niistä katosi se kylmä ilme, joka
teki ne vastenmielisiksi.

He rakastavat toisiaan, ajatteli Holmes, mutta mitä yhteistä voi olla
Clotilde Destangen ja Maxime Bermondin välillä? Tietääkö hän, että
Maxime onkin Arsène Lupin?

Kello seitsemään asti hän kuunteli, ahnaasti tarkaten joka sanaa.
Sitten hän varovaisesti astui portaita alas ja kulki huoneen sitä
puolta, josta häntä ei voitu nähdä.

Kadulla Holmes tarkasti, oliko auto tai ajoneuvoja odottamassa, ja
kun hän ei niitä nähnyt, poikkesi hän Malesherbes-bulevardille.
Mutta eräällä sivukadulla hän otti ylleen käsivarrellaan kantamansa
päällystakin, muutti hattunsa toisen muotoiseksi, kääntyi ja palasi,
muuttuneena toisennäköiseksi torille odottamaan, koko ajan pitäen
silmällä Destangen asunnon ovea.

Arsène Lupin tuli talosta melkein heti ja suuntasi kulkunsa
Constantinople- ja Londres-katuja myöten Pariisin keskiosaa kohden.
Sadan askeleen päässä kulki Sherlock.

       *       *       *       *       *

Ne olivat suloisia hetkiä englantilaiselle! Hän veti ahnaasti ilmaa
sieraimiinsa kuten hyvä ajokoira, joka on löytänyt tuoreet jäljet.
Hänestä tuntui todella suurenmoiselta seurata vastustajaansa. Hän
ei siis enää ollutkaan varjostettu, vaan Arsène Lupin, voittamaton
Arsène Lupin.

Mutta hän huomasi piankin omituisen seikan: sille välille, joka
erotti hänet Arsène Lupinista, ilmestyi muita henkilöitä, jotka
kulkivat samaan suuntaan. Hän huomasi varsinkin kaksi huopahattuista
miestä vasemmanpuolisella katukäytävällä, ja kaksi lippalakkista ja
savuketta polttavaa miestä oikealla katukäytävällä.

Kaikki olikin vain sattumaa. Mutta Holmes kummastui vielä enemmän,
kun Lupinin poikettua erääseen tupakkakauppaan, nuo neljä miestä
pysähtyivät -- ja vielä enemmän kun he lähtivät liikkeelle samalla
kertaa kuin hänkin kulkien omalla puolellaan katukäytävää.

Perhana, ajatteli Holmes, häntä siis vartioidaan!

Se ajatus, että toiset olivat päässeet Arsène Lupinin jäljille, että
toiset riistivät häneltä, ei kunniaa -- siitä hän vähät välitti
-- vaan tuon suuren ilon, korvaamattoman nautinnon saada kiinni
aivan yksinään tuo vaarallisin vihollinen, minkä hän koskaan oli
tavannut, se ajatus sai hänet epätoivoon. Mutta erehdys ei voinut
olla mahdollinen: noilla miehillä oli oma erikoinen ilmeensä, heillä
oli tuo liiankin luonnollinen ilme, joka on niillä, jotka sovittavat
kulkunsa toisten mukaan, mutta eivät tahdo tulla huomatuksi.

-- Olisikohan Ganimard pitemmällä kuin hän sanoikaan? mutisi Holmes,
-- tekeekö hän minusta pilkkaa?

Hänen teki mielensä lähestyä jotakuta noista neljästä miehestä
puhellakseen hänen kanssaan. Mutta lähestyttäessä bulevardia tuli
tungos yhä taajemmaksi, hän pelkäsi kadottavansa Lupinin näkyvistä
ja kiirehti kulkuaan. Hän kääntyi Heldeskadun kulmasta juuri
sillä hetkellä kun Lupin nousi unkarilaisen ravintolan portaita
ylös. Ravintolan ovi oli auki siten että Holmes, istuessaan
bulevardipenkillä kadun toisella puolella näki hänen istahtavan
komeasti katettuun, kukilla koristettuun pöytään, jonka ympärillä jo
oli kolme hännystakkipukuista herraa ja kaksi hienosti pukeutunutta
naista, jotka ottivat hänet erinomaisen ystävällisesti vastaan.

Sherlock etsi silmillään noita neljää miestä ja näki heidät erillään
toisistaan keskellä väkijoukkoa, joka kuunteli viereisen kahvilan
mustalaisorkesteria. Kummallista kyllä he eivät näyttäneet pitävän
silmällä Arsène Lupinia vaan paljon enemmän ympärillään olevaa
joukkoa.

Äkkiä eräs heistä otti taskustaan savukkeen ja pyysi tulta herralta,
jolla oli pitkä takki ja silkkihattu. Herra ojensi sikarinsa,
ja Holmes oli huomaavinaan heidän puhelevan kauemmin kuin mitä
tarvittiin savukkeen sytyttämiseen. Sitten tuo herra nousi portaita
ylös ja vilkaisi ravintolaan. Huomattuaan Lupinin hän lähestyi,
puheli hetkisen hänen kanssaan, valitsi sitten itselleen viereisen
pöydän ja Holmes huomasi että hän ei ollut kukaan muu kuin tuo hieno
herra Henri-Martin-puistokadulta.

Silloin hän ymmärsi kaiken. Arsène Lupinia pidettiin silmällä ja
nuo miehet kuuluivat hänen joukkoonsa! Nuo miehet valvoivat hänen
turvallisuuttaan, olivat hänen henkivartionsa, hänen turvajoukkonsa.
Kaikkialla missä heidän herransa oli vaaran alaisena, olivat hänen
rikostoverinsa varoittamassa ja puolustamassa häntä. Nuo neljä miestä
olivat hänen liittolaisiaan! Liittolainen oli myös tuo pitkätakkinen
herra!

Englantilainen värisi. Onnistuisiko hänen koskaan päästä käsiksi
tuohon täydellisesti turvattuun olentoon? Mikä rajaton valta olikaan
tuollaisella joukolla, jolla oli sellainen johtaja!

Hän repäisi lehden taskukirjastaan, kirjoitti lyijykynällä muutaman
sanan sille, pisti sen kirjekuoreen, ja sanoi viisitoistavuotiaalle
penkillä lojuvalle katupojalle:

-- Kuule, poika, ota ajuri ja vie tämä kirje sveitsiläisen ravintolan
kassanhoitajalle, Chatelet-torin varrella. Ja sukkelaan...

Hän pisti viisi frangia pojan käteen. Poika katosi.

Kului puoli tuntia. Tungos oli tullut yhä suuremmaksi, ja Holmes näki
vain aika ajoin Lupinin kätyrit. Mutta joku kosketti häntä, ja ääni
kuiskasi hänen korvaansa:

-- No niin! Mitä on tapahtunut, herra Holmes?

-- Tekö se olette, herra Ganimard?

-- Minä, sain teidän kirjeenne ravintolaan. Mitä on tapahtunut?

-- Hän on täällä.

-- Mitä sanottekaan?

-- Tuolla, ravintolan perällä, kumartukaa hiukan oikealle. Näettekö
hänet?

-- En.

-- Hän kaataa samppanjaa naapurilleen.

-- Eihän se ole hän.

-- Se on hän.

-- Minä vakuutan teille. Mutta... Hän voi todellakin olla. Senkin
lurjus, _kuinka hän muistuttaa itseään!_ mutisi Ganimard ymmällään.

-- Ja nuo toiset, ovatko ne kätyreitä?

-- Eivät, hänen naapurinsa on lady Gliveden, toinen on herttuatar de
Cleath, ja vastapäätä istuu Espanjan Lontoon-lähettiläs.

Ganimard astui askeleen, Sherlock pidätti häntä.

-- Ei ajattelemattomuuksia! Te olette yksin.

-- Niin on hänkin.

-- Ei, bulevardilla on miehiä, jotka muodostavat hänen
henkivartionsa. Lukuunottamatta ravintolan sisällä tuota herraa...

-- Mutta kun minä tartun Arsène Lupinia niskaan ja huudan ääneen
hänen nimensä, niin koko sali on minun puolellani, kaikki palvelijat.

-- Parempia olisivat poliisit.

-- Se avaisi heti Arsène Lupinin ystävien silmät. Ei, herra Holmes,
meillä ei ole valinnan varaa.

Hän oli oikeassa, Holmes ymmärsi sen. Parasta oli koettaa onneaan ja
käyttää hyväkseen suotuisaa tilaisuutta. Hän neuvoi vain Ganimardille:

-- Koettakaa vain toimia niin, että teidät tunnetaan mahdollisimman
myöhään.

Hän itse pujahti sanomalehtimyymälän taakse pitäen koko ajan silmällä
Arsène Lupinia, joka ravintolassa kumartui hymyillen naapurinsa
puoleen.

Tarkastaja astui kadun poikki kädet taskuissa kuin ainakin mies,
joka kulkee suoraan tietään. Mutta heti vastaiselle katukäytävälle
päästyään hän teki nopean käännöksen ja syöksyi portaita ylös.

Kuului kimeä vihellys. Ganimard töytäisi hovimestaria, joka
äkkiä astui keskelle ovea ja vihaisena työnsi hänet pois ikään
kuin olisi kysymys ollut tungettelijasta, jonka huono vaatetus
saattaisi loukata ravintolan loistoa. Ganimard horjahti. Samassa
pitkätakkinen herra lähti ulos. Hän asettui puolustamaan Ganimardia
ja molemmat, hovimestari ja hän, riitelivät kiivaasti, molemmat
pidellen Ganimardista, toinen pidättäen häntä ja toinen työntäen
pois, ja sillä tavoin, että kaikista ponnistuksistaan ja raivoisasta
vastustuksestaan huolimatta onneton Ganimard tuli työnnetyksi aivan
portaiden alapäähän asti.

Heti syntyi väentungos. Kaksi poliisia kuultuaan mellakan koetti
tunkeutua joukon läpi, mutta ihmeellistä kyllä he eivät päässeet
eteenpäin, toisten olkapäät painoivat heitä ja toisten selät olivat
tiellä.

Ja äkkiä aivan kuin ihmeen kautta oli tie vapaa! Hovimestari huomaten
erehtyneensä pyyteli tuhannesti anteeksi, pitkätakkinen lakkasi
puolustamasta Ganimardia, joukko hajaantui, poliisit pääsivät
perille, Ganimard syöksyi pöydän luo, jonka ääressä oli ollut kuusi
henkilöä. Viisi oli enää jäljellä! Hän katseli ympärilleen, muuta
tietä ei päässyt kadulle kuin pääovesta.

-- Missä on se herra, joka istui tällä paikalla, hän huusi
hämmästyneille pöytävieraille. -- Niin, teitä oli kuusi! Missä on
kuudes?

-- Herra Destro?

-- Ei, vaan Arsène Lupin?

Eräs palvelija lähestyi:

-- Se herra meni yläkertaan.

Ganimard riensi sinne. Yläkerrassa oli eri saleja ja sieltä päästiin
eri portaita myöten bulevardille!

-- Hyvä on nyt häntä etsiä, huokasi Ganimard, -- hän on jo kaukana!

       *       *       *       *       *

Hän ei ollut kovinkaan kaukana, korkeintaan parin sadan metrin
päässä, Madeleine-Bastillen bussissa, joka rauhallisesti vieri
eteenpäin kolmen hevosen vetämänä, kulki Ooppera-torin yli ja
poikkesi Capunices-bulevardille. Hevosbussin sillalla seisoi kaksi
kookasta huopahattuista miestä. Katolla aivan portaiden vieressä,
torkkui pikkuinen ukko: Sherlock Holmes.

Ja pään heiluessa vaunun keikunnan mukaan englantilainen puheli
itsekseen:

-- Jos kunnon Watson nyt näkisi minut, niin kuinka ylpeä hän
olisikaan työtoveristaan! Olihan helppoa arvata, että vihellyksen
kaikuessa taistelu oli menetetty, ja että viisainta oli pitää
silmällä ravintolan ympäristöä. Mutta totta puhuen, elämä on
jännittävä kun on tuon miehen kanssa tekemisissä!

Pääteasemalla Sherlock kumartui alaspäin, näki Arsène Lupinin
kulkevan henkivartioittensa ohitse ja kuuli hänen mutisevan: --
L'Etoileen.

-- L'Etoile-torilla siis tavataan. Kyllä minä tiedän. Antaa hänen
ajaa tuolla vuokra-autolla matkoihinsa ja seuratkaamme ajurin
vaunuissa noita molempia kätyreitä.

Molemmat kätyrit lähtivät jalan, saapuivat aivan oikein
L'Etoile-torille ja soittivat erään kapeapäätyisen talon ovikelloa,
Chalgrin-kadun varrella, numerossa 40. Tämä tavallisesti autio katu
kun muodostaa kulmauksen, niin Holmes saattoi piiloutua erään nurkan
taakse.

Toinen alakerran ikkunoista aukeni, huopahattuinen mies sulki
ikkunaluukut. Luukkujen yläreunasta tunkeutui valo heijastuen seinään.

Kymmenen minuutin päästä soitti eräs herra talon ovikelloa, vähän
ajan päästä toinen. Ja lopulta pysähtyi auto, josta Holmes näki
kahden henkilön astuvan ulos: Arsène Lupinin ja viittaan ja tiheään
harsoon verhotun naisen.

-- Vaaleatukkainen nainen epäilemättä, ajatteli Holmes, ajoneuvojen
poistuessa.

Hän odotti hetkisen, lähestyi taloa, kiipesi ikkunalaudalle ja
nousten varpailleen hän voi yläosasta vilkaista huoneeseen.

Arsène Lupin nojautui uuniin ja puhui kiihkeästi. Toiset seisoivat
hänen edessään kuunnellen tarkkaavasti. Heidän joukostaan tunsi
Holmes pitkätakkisen herran ja oli tuntevinaan ravintolan
hovimestarin. Vaaleatukkainen nainen istui selin ikkunaan
nojatuolissa.

He pitävät neuvottelua, hän ajatteli. Tämän illan tapaukset ovat
tehneet heidät levottomiksi ja he huomaavat hyväksi neuvotella. Jospa
saisi heidät kaikki käsiinsä yhdellä kertaa!

Kun eräs liittolaisista liikahti, hän hyppäsi maahan ja piiloutui
pimeään. Pitkätakkinen herra ja hovimestari poistuivat talosta. Heti
ilmestyi valoa toiseen kerrokseen ja verhot laskettiin ikkunoiden
eteen. Ja koko talo oli taas pimeä ylhäältä alas asti.

Lupin ja tuo nainen ovat jääneet alakertaan, ajatteli Sherlock. Nuo
molemmat kätyrit asuvat toisessa kerroksessa.

       *       *       *       *       *

Hän odotti liikkumatta osan yötä peläten Arsène Lupinin poistuvan
poissaollessaan. Kello neljä hän näki kadun toisessa päässä kaksi
poliisia, meni heidän luokseen, selitti heille asian ja uskoi talon
vartioimisen heidän huostaansa.

Sitten hän meni Ganimardin asuntoon Pergolese-kadun varrelle, ja
herätti hänet.

-- Hän on taas käsissäni.

-- Arsène Lupinko?

-- Niin.

-- Jos hän on yhtä hyvin käsissänne kuin äsken, niin viisainta on
mennä levolle. Menkäämme kuitenkin komisarion luo.

He menivät Mesnil-kadun varrelle ja sieltä komisario Decointren
asuntoon. Sitten kuuden miehen seurassa he palasivat Chalgrin-kadun
varrelle.

-- Mitä uutta? kysyi Holmes vahdissa olevilta poliiseilta.

-- Ei mitään.

Päivä alkoi jo vaalentaa taivasta, kun ryhdyttyään kaikkiin
varokeinoihin komisario soitti ovikelloa ja meni portinvartijan
huonetta kohden. Pelästyen tästä äkillisestä tulosta ja aivan
vavisten vastasi tämä nainen, ettei hänellä ollut vuokralaisia
alakerrassa.

-- Mitä, ei vuokralaisia! huudahti Ganimard.

-- Ei, se kuuluu toisen kerroksen vuokralaisille, herroille Leroux.
He ovat kalustaneet sen maalaissukulaista varten.

-- Erästä herraa ja naista varten?

-- Niin.

-- Jotka saapuivat eilisiltana heidän kanssaan?

-- Ehkä, minä nukuin. Mutta en minä sitä usko, tässä on avain, he
eivät ole pyytäneet sitä.

Tällä avaimella komisario avasi eteisen toisella puolella olevan
oven. Alakerrassa ei ollut muuta kuin kaksi huonetta: ne olivat
tyhjiä.

-- Mahdotonta! huudahti Holmes, -- minä näin heidät molemmat.

Komisario sanoi ivallisesti:

-- Sitä en epäile, mutta he eivät ole enää täällä.

-- Menkäämme toiseen kerrokseen. He ovat ehkä siellä.

-- Toisessa kerroksessa asuvat herrat Leroux.

-- Kyselkäämme herroilta Leroux.

He nousivat portaita ylös ja komisario soitti ovikelloa. Heidän
soitettuaan toisen kerran eräs mies, joka oli toinen henkivartioston
miehistä, ilmestyi paitahihasillaan ja äkäisenä.

-- Mitä tämä mellakka tietää? Tällä tavoinko ihmisiä herätetään!

Mutta hän vaikeni hämillään:

-- Jumala varjelkoon, enhän vain näe unta? Sehän on herra Decointre!
Ja tekin, herra Ganimard? Miten voin teitä auttaa?

Kuului kovaa naurua. Ganimard sai oikean naurunpuuskan ja vääntyi
naama tulipunaisena aivan mutkalle.

-- Tekö se olette, Leroux, hän hirnui! -- Tämäpä on hullua, Leroux,
Arsène Lupinin kätyri! Minä kuolen nauruun. Ja veljenne, Leroux, onko
hän kotona?

-- Edmont, oletko siellä? Herra Ganimard tulee vieraisiin...

Ilmestyi toinen mies, jonka näkeminen lisäsi Ganimardin hilpeyttä.

-- Onko se mahdollista! Minä en olisi voinut tätä kuvitellakaan!
Kylläpäs te, ystäväiseni, olette joutuneet kauniiseen soppaan. Kukapa
olisi sitä arvannut! Kaikeksi onneksi vanha Ganimard valvoo ja
hänellä on apunaan ystäviä jotka saapuvat kaukaa!

Ja kääntyen Holmesin puoleen hän esitteli:

-- Poliisitarkastaja Victor Leroux, kaartin parhaita, Edmond Leroux,
päävirkailija antropometrisessä laitoksessa...



ASIAT ALKAVAT SELVITÄ


Sherlock Holmes ei liikahtanutkaan. Väittäisikö hän vastaan?
Syyttäisikö noita miehiä? Se olisi hyödytöntä. Hänellä ei ollut
mitään todisteita ja kun hän ei tahtonut kuluttaa aikaansa niiden
etsimiseen, niin ei kukaan uskoisi häntä.

Kiukuissaan, kädet nyrkissä hän ei ajatellut muuta kuin salata
riemuitsevalta Ganimardilta raivonsa ja pettymyksensä. Hän kumarsi
kunnioittavasti Lerouxin veljeksille, yhteiskunnan turvaajille, ja
poistui.

Eteisessä hän teki mutkan astuen kellariin vievän oven luo ja nosti
maasta pienen punaisen kiven: se oli granaatti.

Kun hän ulkona kadulla kääntyi, luki hän numero 40:n seinästä
kirjoituksen: "Lucien Destange, arkkitehti, 1877".

Sama kirjoitus numerossa 42.

Kaikkialla löytyy salaisia käytäviä, hän ajatteli. Numerot 40 ja 42
ovat yhteydessä toistensa kanssa. Kuinka en tullut sitä ajatelleeksi?
Minun olisi pitänyt jäädä yöksi molempien poliisien seuraan.

Hän sanoi poliiseille:

-- Kaksi henkilöä tuli tästä ovesta minun poissaollessani, eikö totta?

Ja hän osoitti viereisen talon ovea.

-- Niin, herra ja nainen.

Hän tarttui ylitarkastajan käsivarteen ja lähti hänen seurassaan:

-- Herra Ganimard, te nauroitte siksi paljon, ettette liene suuttunut
siitä pienestä vaivannäöstä, jonka teille aiheutin?

-- Minä en ole vähääkään teille suuttunut.

-- Onhan se totta? Mutta paraskin leikinlasku kestää aikansa, ja
minun mielestäni on jo aika lopettaa.

-- Minä olen samaa mieltä.

-- Nyt on meillä seitsemäs päivä. Kolmen päivän päästä täytyy minun
ehdottomasti olla Lontoossa.

-- Oho!

-- Ja minä olen siellä, ja minä pyydän teitä olemaan valmiina yöllä
tiistain ja keskiviikon välillä.

-- Samanlaistako retkeä varten? kysyi Ganimard leikillisesti.

-- Samalla retkeä varten.

-- Ja se päättyy?

-- Lupinin vangitsemiseen.

-- Niinkö luulette?

-- Minä vannon sen kunniani kautta.

Holmes sanoi hänelle hyvästi ja meni hetkiseksi lepäämään hotelliin,
jonka jälkeen hän jälleen virkistyneenä ja itseensä luottaen palasi
Chalgrin-kadun varrelle, pisti kaksi kultarahaa ovenvartijan käteen,
sai tietää Lerouxin veljesten olevan kotoa poissa ja kuulla, että
talon omisti herra Harmingeat, ja kynttilä kädessä meni kellariin
pienestä ovesta, jonka edestä hän oli löytänyt granaatin.

Portaiden juurelta hän löysi toisen samanlaisen.

Minä en erehtynyt, hän ajatteli, tätä tietä kuljetaan. Katsokaamme
avaako tiirikkani toisen kerroksen asukkaiden kellarin? Avaa aivan
oikein, tarkastakaamme näitä viinivarastoja. Oho! Tuossa on paikka,
josta tomu on siirtynyt pois, lattialla on jalan jäljet.

Hän kuuli heikkoa kolinaa. Nopeasti hän sulki oven, sammutti
kynttilän ja piiloutui tyhjän viinipullokasan taakse. Muutaman
sekunnin päästä hän kuuli, miten eräs rautaisista pullotelineistä
kääntyi ja sen mukana koko se osa seinää, johon se oli kiinnitetty.
Lyhdyn valo näkyi. Ilmestyi käsivarsi. Mies astui sisään.

Hän kulki kumarassa aivan kuin etsien jotain. Hän hapuili
sormillaan tomua ja useamman kerran hän oikaisi itsensä ja heitti
jotain pahvilaatikkoon, joka oli hänen vasemmassa kädessään.
Sitten hän poisti omien askeltensa jäljet sekä ne, jotka Lupin ja
vaaleatukkainen nainen olivat jättäneet ja lähestyi pullotelinettä.

Hän kiljahti ja vaipui maahan. Holmes oli syöksynyt hänen kimppuunsa.
Se tapahtui silmänräpäyksessä ja saman tien mies huomasi makaavansa
maassa jalat köytettyinä ja kädet sidottuina.

Englantilainen kumartui hänen puoleensa.

-- Paljonko tahdot, ennen kuin puhut? Sanot, mitä tiedät?

Mies hymyili vastaukseksi niin ivallisesti, että Holmes huomasi
kaikki kyselynsä turhiksi.

Hän tyytyi tarkastamaan vankinsa taskut, mutta tämän tutkimisen
tuloksena oli vain avainkimppu, nenäliina ja pieni pahvirasia,
jota mies oli käyttänyt, ja jossa oli tusinan verran samanlaisia
granaatteja kuin mitä Holmes oli löytänyt. Huono saalis!

Sitä paitsi, minne hän panisi tuon miehen? Odottaisiko siksi, kunnes
hänen ystävänsä saapuisivat ja jättäisi kaikki poliisin huostaan?
Mitä varten? Mitä hyötyä hänelle siitä olisi Lupinia vastaan?

Hän epäröi, mutta tarkastaessaan rasiaa hän teki päätöksensä. Siinä
oli seuraava osoite: "Léonard, jalokivikauppias, rue de la Paix".

Hän päätti aivan yksinkertaisesti jättää miehen oman onnensa nojaan.
Hän työnsi pullotelineet paikoilleen, sulki kellarin ja poistui
talosta. Postitoimistossa hän sähkötti herra Destangelle, ettei hän
voinutkaan saapua ennen kuin vasta seuraavana päivänä. Sitten hän
meni jalokivikauppiaan luo ja antoi hänelle granaatit.

-- Rouva lähetti minut tuomaan nämä jalokivet. Ne ovat pudonneet
koristuksesta, jonka hän on ostanut täältä.

Holmes osasi oikeaan. Kauppias vastasi:

-- Se on totta. Tuo rouva soitti minulle asiasta. Hän lupasi kohta
tulla tänne.

Vasta kello viiden aikaan Holmes, joka oli asettunut vartioimaan
kadulle, näki tiheään hunnutetun naisen, joka hänestä tuntui
epäilyttävän näköiseltä. Ikkunasta hän näki tämän laskevan tiskille
vanhanaikaisen korun, jossa oli granaatteja.

Hän poistui melkein heti, kulki jalkaisin, meni Clichyn puolelle
ja kääntyi kadulle, jota englantilainen ei tuntenut. Yön lähetessä
Holmes pujahti hänen jäljestään portinvartijan huomaamatta
viisikerroksiseen taloon, jossa oli kaksi eri rakennusta ja siis
tavattoman paljon vuokralaisia. Toisessa kerroksessa nainen pysähtyi
ja astui ovesta sisään. Kaksi minuuttia myöhemmin englantilainen
koetti onneaan, ja koetteli lukkoon avainta toisensa jälkeen siitä
kimpusta, jonka hän oli ottanut haltuunsa. Neljäs avasi oven.

Hämärässä, joka huoneissa vallitsi, hän näki, että ne olivat aivan
tyhjiä kuten asumattomassa huoneistossa, jonka kaikki ovet ovat
auki. Mutta erään käytävän päästä vilkkui valoa, ja kun Holmes oli
varpaillaan lähestynyt, niin näki hän lasin läpi, mikä erotti salin
viereisestä huoneesta, hunnutetun naisen, joka riisui viittansa
ja hattunsa, laski ne huoneen ainoalle tuolille ja otti ylleen
samettisen aamuviitan.

Hän näki naisen myös lähestyvän uunia ja painavan sähkökellon
nappulaa. Ja puolet seinästä, joka oli uunin oikealla puolella
aukeni, liukui syrjään seinää myöten ja katosi seinän sisään.

Heti kun aukko oli tullut kyllin suureksi, nainen astui sisään... ja
katosi vieden lampun mukanaan.

Keino oli yksinkertainen. Holmes käytti sitä hyväkseen. Hän astui
pimeässä eteenpäin, hapuili, mutta äkkiä hänen kasvonsa koskettivat
jotain pehmeätä. Tulitikun valossa hän huomasi olevansa pienessä
komerossa, joka oli täynnä kattokoukuista riippuvia pukuja ja
hameita. Hän teki itselleen tietä ja seisahtui oviaukon eteen, joka
oli peitetty seinäkudoksella tai oikeammin seinäkudoksen nurjalla
puolella. Ja kun hänen tulitikkunsa oli palanut loppuun niin näki hän
valon välkkyvän kudoksen kuluneitten lankojen lomitse.

Hän katsoi.

Vaaleatukkainen nainen oli siellä, hänen edessään kätensä ulottuvilla.

Hän sammutti lampun ja sytytti sähkön. Ensi kerran Holmes saattoi
nähdä hänen kasvonsa täydessä valossa. Hän vavahti. Nainen, jonka
hän oli saanut käsiinsä niin monien keinojen ja tuumailujen kautta,
olikin Clotilde Destange.

       *       *       *       *       *

Clotilde Destange, paroni d'Hautrecin murhaaja ja sinisen timantin
varastaja! Clotilde Destange, Arsène Lupinin salaperäinen ystävä!
Siis vaaleatukkainen nainen!

Hitto vieköön, hän ajatteli, olenpa minä suuri aasi. Siksi, että
Lupinin ystävätär on vaaleatukkainen ja Clotilde ruskeatukkainen, en
ole ajatellutkaan yhdistää noita naisia! Ikään kuin vaaleatukkainen
nainen voisi pysyä vaaleatukkaisena paroni murhan ja timantin
varastamisen jälkeen!

Holmes näki osan komeasta huoneesta, joka oli koristettu
kirkasvärisillä kankailla ja kallisarvoisilla koruesineillä.

Kaareva mahonkisohva oli matalalla korokkeella. Clotilde istui sillä
peittäen käsillään kasvonsa.

Ja hetkisen kuluttua Holmes huomasi hänen itkevän. Suuria kyyneleitä
vieri hänen kalpeille poskilleen, ne valuivat suuta kohden ja
putosivat samettivaipalle. Ja uusia kyyneleitä seurasi loppumattomiin
ikään kuin valuen ehtymättömästä lähteestä. Mikä surullinen näky
oli tuo syvä ja altistunut epätoivo, joka ilmeni kyynelten hitaassa
virrassa.

Mutta ovi aukeni hänen takanaan. Arsène Lupin astui sisään.

He katselivat kauan toisiinsa sanaakaan sanomatta, sitten Lupin
polvistui hänen eteensä, painoi päänsä hänen poveaan vasten, kietoi
hänet käsivarsillaan, ja liikkeessä, jolla hän sulki tuon nuoren
tytön syliinsä oli paljon syvää hellyyttä ja sääliä. Sitten he
eivät liikahtaneetkaan. Suloinen hiljaisuus yhdisti heidät, eivätkä
kyyneleet enää virranneet niin runsaasti.

-- Minä olisin niin hartaasti tahtonut tehdä teidät onnelliseksi,
mutisi Lupin.

-- Minä olen onnellinen.

-- Ette, koska itkette. Teidän kyyneleenne saavat minut epätoivoon,
Clotilde.

Kaikesta huolimatta Clotilde antoi tämän hellän äänen lumota
sielunsa, ja kuunteli, ahnaasti toivoen onnea. Hymy kirkasti hänen
kasvojaan, mutta vielä niin alakuloinen hymy! Lupin rukoili:

-- Älkää olko murheellinen, Clotilde, te ette saa olla. Teillä ei ole
siihen oikeutta.

Clotilde näytti hänelle valkoisia, hienoja ja siroja käsiään ja sanoi
raskaasti:

-- Niin kauan kuin nämä kädet ovat minun käteni, tulen olemaan
murheellinen, Maxime.

-- Miksikä?

-- Ne ovat murhanneet.

Maxime huudahti:

-- Vaietkaa! Älkää ajatelko sitä, menneisyys on kuollut, menneisyys
ei merkitse mitään.

Ja hän suuteli Clotilden pitkiä, valkeita käsiä, ja tämä katsoi
Maximeen kirkkaammin hymyillen ikään kuin jokainen suudelma olisi
hiukan häiventänyt kauheaa muistoa.

-- Teidän täytyy rakastaa minua, Maxime, teidän täytyy, sillä kukaan
nainen ei tule rakastamaan teitä niin kuin minä. Miellyttääkseni
teitä minä toimin, minä toimin vieläkin, en enää edes teidän
määräyksenne mukaan, vaan noudattaen salaisia toiveitannekin. Minä
teen tekoja, joita vastaan koko vaistoni ja koko omatuntoni nousee
kapinaan, mutta minä en voi vastustaa... kaikki mitä teen, teen
koneellisesti siksi että se on teille hyödyksi ja te sitä tahdotte...
ja minä olen valmis alkamaan alusta huomenna... ja aina.

Hän vastasi katkerasti:

-- Oi, Clotilde, miksi te olette liittynyt minun seikkailurikkaaseen
elämääni? Minun olisi tullut pysyä Maxime Bermondena, jota viisi
vuotta sitten rakastitte, eikä ilmaista teille tuota toista ihmistä,
joka minä olen.

Clotilde vastasi aivan hiljaa:

-- Minä rakastan tuota toistakin miestä, enkä kadu mitään.

-- Kyllä, te kaipaatte entistä elämäänne, aurinkoista elämäänne.

-- Minä en kaipaa mitään kun te vain olette täällä, sanoi Clotilde
intohimoisesti. -- Kaikki synti ja kaikki rikos katoaa kun vain näen
teidät. Vähät siitä, vaikka olenkin onneton loitolla teistä, kärsin
ja itken, ja kammoan kaikkia tekojani! Teidän rakkautenne pyyhkii
kaiken pois, minä hyväksyn kaiken. Mutta teidän täytyy rakastaa minua!

-- Minä en rakasta teitä siksi, että minun täytyy, Clotilde, vaan
ainoastaan siksi, että minä rakastan teitä.

-- Oletteko siitä varma? vastasi Clotilde uskoen kokonaan hänen
sanoihinsa.

-- Minä olen yhtä varma itsestäni kuin teistäkin. Mutta minun elämäni
on kiihkeä ja kuumeinen, enkä minä aina voi uhrata teille sitä aikaa,
jonka tahtoisin.

Clotilde kauhistui heti.

-- Mitä on tapahtunut? Uusiko vaara? Pian, puhukaa.

-- Ei mitään sen vaarallisempaa vielä. Mutta...

-- Mutta?

-- No niin, hän on päässyt meidän jäljillemme.

-- Holmesko?

-- Niin. Hän yllytti Ganimardin syöksymään unkarilaiseen ravintolaan.
Viime yönä hän asetti nuo molemmat poliisit Chalgrin-kadulle. Minä
tiedän varmasti. Ganimard nuuski koko talon tänä aamuna, ja Holmes
oli hänen seurassaan. Sitä paitsi...

-- Sitä paitsi?

-- No niin, muutakin on tapahtunut: yksi miehistämme puuttuu,
Jeanniot.

-- Porttivahtiko?

-- Niin.

-- Mutta minähän lähetin hänet tänä aamuna Chalgrin-kadun varrelle
kokoamaan granaatit, jotka olivat pudonneet rintaneulastani.

-- Aivan varmasti Holmes on saanut hänet ansaansa.

-- Ei suinkaan. Granaatit tuotiin jalokivikauppiaalle.

-- Minne hän sitten on joutunut sen jälkeen?

-- Maxime, minä pelkään!

-- Ei ole mitään pelon syytä. Mutta minä myönnän, että asema on hyvin
vakava. Mitä hän tietää? Missä hän on piilossa? Hänen voimansa on
siinä, ettemme löydä häntä. Ei mikään voi häntä ilmaista.

-- Mitä olette päättänyt?

-- Olla hyvin varovainen, Clotilde. Jo kauan olen päättänyt muuttaa
asuntoani ja siirtyä turvalliseen paikkaan, jonka tunnette ja
tiedätte. Holmesin tulo jouduttaa muuttoa. Kun hänen kaltaisensa mies
löytää jäljet, niin hän ehdottomasti pääsee perille. Minä olen sen
vuoksi valmistautunut kaikkeen. Ylihuomenna, keskiviikkona, tapahtuu
muutto. Puolen päivän aikaan on kaikki tehty. Kello kaksi voin itse
poistua hävitettyäni viimeiset jäljet asumuksestani, mikä ei ole
mikään vähäpätöinen asia. Sitä ennen...

-- Sitä ennen?

-- Me emme saa tavata toisiamme, eikä kukaan saa nähdä teitä,
Clotilde. Älkää liikkuko kotoa pois. Minä en pelkää mitään omasta
puolestani. Minä pelkään kaikkea niin pian kuin teistä on kysymys.

-- Mahdotontahan on, että tuo englantilainen pääsisi minun luokseni.

-- Kaikki on hänelle mahdollista, ja minä olen epäluuloinen. Eilen
kun isänne oli vähällä yllättää minut, olin tullut selailemaan
kaappia, jossa ovat herra Destangen vanhat paperit. Siinä on vaara.
Niitä on kaikkialla. Minä aavistan vihollisen vaanivan pimeässä ja
tulevan yhä lähemmäksi meitä. Minä tunnen hänen vartioivan meitä...
virittävän lankansa meidän ympärillemme. Tällaiset vaistoni eivät
koskaan petä.

-- Siinä tapauksessa, Maxime, lähtekää, älkääkä enää ajatelko minun
kyyneleitäni. Minä olen luja ja odotan, kunnes vaara on torjuttu.
Hyvästi Maxime!

Clotilde antoi hänelle pitkän suudelman. Ja Clotilde itse työnsi
hänet lähtemään pois. Holmes kuuli heidän loittonevat äänensä.

Uhkarohkeasti, saman toimintakiihkon vallassa, joka eilisestä asti
oli hänessä ollut, hän riensi eteiseen, jonka toisessa päässä oli
portaat. Mutta juuri kun hän aikoi laskeutua alas portaita, kuului
keskustelua alakerrasta, ja hän katsoi viisaammaksi seurata kaaressa
kulkevaa käytävää, joka johti toisille portaille. Näiden portaiden
juurella hän hämmästyi nähdessään huonekaluja, joiden muodon ja
paikan hän jo ennestään tunsi. Ovi oli raollaan. Hän tuli suureen
pyöreään huoneeseen. Se oli herra Destangen kirjasto.

-- Mainiota! Verratonta! hän mutisi, -- nyt minä ymmärrän
kaiken. Clotilden eli vaaleatukkaisen naisen huone on yhteydessä
viereisen talon kanssa, ja tämän talon ulko-ovi ei johdakaan
Malesherbes-torille vaan viereiselle kadulle, jos oikein muistan...
Mainiota! Ja minä ymmärrän, miten Clotilde Destange käy tapaamassa
rakastettuaan säilyttämällä sellaisen henkilön maineen, joka ei
koskaan liikuskele ulkosalla. Ja minä ymmärrän myös, miten Arsène
Lupin eräänä iltana ilmestyi viereeni parvekkeelle: kirjaston ja
viereisen huoneiston välillä lienee toinenkin yhdyskäytävä.

Ja hän teki seuraavan johtopäätöksen:

-- Siis uusi salaovinen talo. Tämäkin epäilemättä Destangen
rakentama! Minun täytyy nyt käyttää hyväkseni tuloani ja tarkastaa
kaapin sisältöä... saadakseni tietää muistakin salaovisista taloista.

Holmes nousi parvekkeelle ja piiloutui kaidepuun peitteiden taakse.
Siellä hän pysytteli iltaan asti. Palvelija tuli sammuttamaan sähkön.
Tuntia myöhemmin englantilainen sytytti sähkölamppunsa ja meni
kaappia kohden.

Hän tiesi jo ennestään että siellä oli vanhoja rakennustieteellisiä
papereita, salkkuja, kustannusarvioita ja tilikirjoja. Taaempana oli
rivi kirjekansioita, jotka oli järjestetty vuosilukujen mukaan.

Hän otti vuoron perään viimeisten vuosien luettelot ja heti hän
tarkasti loppuluettelon etsien varsinkin H-kirjaimen kohdalta.
Lopulta hän löysi sanan Harmingeat, sen vierestä numeron 63, etsi
sivulta 63 ja näki siinä:

"Harmingeat, 40, Chalgrin-katu."

Sitten seurasi selostus lämpöjohdoista, jotka oli valmistettu tätä
taloa varten. Ja sivussa oli seuraava huomautus: "Katso salkkua M.B."

-- Nyt tiedän, hän sanoi, -- salkku M.B. on se, jota etsin. Sen
avulla saan tiedon Lupinin nykyisestä asunnosta.

Vasta aamulla hän löysi eräästä luettelosta tämän kuuluisan salkun.

Siihen kuului viisitoista lehteä. Yhdessä oli selitys herra
Harmingeatin talosta Chalgrin-kadun varrella. Toinen selitteli niitä
töitä, jotka oli suoritettu herra Vatinelille, talonomistajalle,
Chapeyron-katu 25:ssä. Kolmas kuului paroni d'Hautrecille,
Henri-Martin-puistokatu 134, neljäs koski Crozonin linnaa, ja loput
kahtatoista eri taloa Pariisissa.

Holmes kopioi nämä kaksitoista nimeä ja kaksitoista osoitetta, sitten
pani hän kaikki jälleen paikoilleen, avasi ikkunan, ja hyppäsi
autiolle torille suljettuaan huolellisesti ikkunan.

Hotellihuoneessaan hän sytytti piippunsa juhlallisesti kuten aina
tätä tekoa tehdessään, ja keskellä savupilveä hän tutki, mitä
johtopäätöksiä hän voisi vetää M.B.-salkun johdosta, joka selvemmin
sanoen tarkoitti Maxime Bermondia, eli toisella nimellä Arsène
Lupinia.

Kello kahdeksan hän lähetti Ganimardille tällaisen pikakirjeen:

    "Minä epäilemättä tänä aamuna kuljen pitkin Pergolèse-katua ja
    uskon huostaanne henkilön, jonka vangitseminen on hyvin tärkeää.
    Joka tapauksessa olkaa kotona ensi yönä ja huomenna keskiviikkona
    puolipäivään asti ja pitäkää kolmekymmentä miestä apunanne."

Sitten hän bulevardilla valitsi auton, jonka kuljettaja miellytti
häntä hyväntahtoisen, typeränpuoleisen ulkomuotonsa vuoksi, ja käski
ajamaan Malesherbes-torille viidenkymmenen askeleen päähän Destangen
talosta.

-- Sulkekaa ovet, hän sanoi kuljettajalle, -- nostakaa
päällystakkinne kaulus pystyyn, sillä nyt käy kylmä tuuli ja
odottakaa kärsivällisesti. Puolentoista tunnin päästä panette koneen
käyntiin. Heti kun palaan ajatte Pergolèse-kadulle.

Astuessaan talon ovesta sisään hän viimeisen kerran epäröi.
Eiköhän hän menetellyt virheellisesti kääntäessään kaiken huomion
vaaleatukkaiseen naiseen antaen Lupinin siten rauhassa valmistautua
muuttoon? Ja eiköhän olisi ollut viisainta talojen luettelon mukaan
ensin etsiä vastustajansa asuntoa?

Joutavia! hän ajatteli, kun vaaleatukkainen nainen vain on ensin
vankini, niin olen minä voitolla.

Ja hän soitti ovikelloa.

       *       *       *       *       *

Herra Destange oli jo kirjastossa. He tekivät hetkisen yhdessä työtä
ja Holmes etsi tekosyytä päästäkseen Clotilden huoneeseen, kun nuori
tyttö astuikin sisään, toivotti hyvää huomenta isälleen, istahti
pieneen saliin ja alkoi kirjoittaa.

Omalta paikaltaan Holmes näki, miten hän vuoroin kumartui
kirjoittamaan, vuoroin mietiskeli kynä koholla. Holmes odotti, sitten
hän otti erään kirjan käteensä ja sanoi herra Destangelle:

-- Tuossapa juuri on kirja, jonka neiti Clotilde on pyytänyt tuomaan
hänelle heti kun se vain osuu käsiini.

Hän meni pieneen saliin ja asettui Clotilden eteen siten, että hänen
isänsä ei voinut nähdä ja sanoi:

-- Minä olen Stickmann, herra Destangen uusi sihteeri.

-- Vai niin! sanoi Clotilde liikahtamattakaan. -- Minun isäni on siis
vaihtanut sihteeriä?

-- Oh, neiti, ja minä haluaisin puhella kanssanne.

-- Olkaa niin hyvä ja istukaa, minä olen lopettanut.

Hän lisäsi muutaman sanan kirjeeseensä, kirjoitti nimensä sen alle,
sulki kuoren, työnsi paperit syrjään, nosti puhelimen kuulokkeen, sai
yhdistetyksi ompelijattarelleen, pyysi häntä jouduttamaan valmiiksi
matkaviittaa, jonka hän kiireesti tarvitsi ja kääntyi vihdoin
Holmesin puoleen:

-- Nyt olen palveluksessanne. Mutta eikö meidän keskustelumme voi
tapahtua isäni läsnäollessa?

-- Ei, neiti, ja minä pyydän teitä puhumaan hiljaa. Edullisinta on,
että herra Destange ei kuule puhettamme.

-- Kenelle se on edullista?

-- Teille, neiti.

-- Minä en ryhdy keskusteluihin, joita isäni ei voi kuulla.

-- Teidän täytyy kuitenkin ryhtyä tähän.

He nousivat molemmat katsoen terävästi toisiaan silmiin. Ja Clotilde
sanoi:

-- Puhukaa.

Seisaallaan Holmes alkoi:

-- Suokaa anteeksi, jos erehdyn muutamista sivuseikoista. Minä
takaan, että esittämäni tosiseikat ovat yleensä oikeita.

-- Jättäkää korupuheet. Asiaan.

Nuori nainen lausui tämän lauseen jyrkästi ja Holmes huomasi hänen
olevan varuillaan.

-- Samapa se, minä ryhdyn suoraan asiaan. Siis: viisi vuotta sitten
tapasi isänne sattumalta Maxime Bermondin, joka esitteli itsensä
rakennusmestarina... tai arkkitehtina, kumpana, en voi varmasti
sanoa. Pääasia on, että herra Destange mieltyi tähän nuoreen
mieheen ja kun hänen terveydentilansa ei enää sallinut hänen hoitaa
kaikkia yrityksiään, niin uskoi hän herra Bermondin huostaan
muutamien tilausten suorituksen, jotka hän oli ottanut vanhoilta
liiketuttaviltaan vastaan, ja jotka näyttivät soveltuvan hänen uuden
työtoverinsa tehtäviksi.

Sherlock vaikeni. Hänen mielestään oli nuori tyttö tullut
kalpeammaksi. Tämä vastasi kuitenkin aivan tyynesti:

-- Minä en tunne asioita, joita minulle selitätte, enkä ymmärrä,
miten ne voisivat kiinnostaa minua.

-- Siten, neiti, että herra Maxime Bermondin oikea nimi on, kuten te
tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, Arsène Lupin.

Clotilde purskahti nauruun.

-- Se ei ole mahdollista! Arsène Lupin? Herra Maxime Bermondin nimi
Arsène Lupin?

-- Kuten minulla on kunnia sanoa, neiti, ja koska te ette tahdo
ymmärtää puolinaista puhettani, niin lisään, että Arsène Lupin on,
täyttääkseen aikeensa, täällä löytänyt ystävän, enemmän kuin ystävän,
sokean ja... intohimoisesti kuuliaisen rikostoverin.

Clotilde nousi, ja vailla mielenliikutusta tai ainakin niin suuressa
määrässä hilliten itseään, että Holmes hämmästyi, hän lausui:

-- Minä en käsitä teidän käytöksenne tarkoitusta, enkä tahdokaan sitä
tietää. Minä pyydän sen vuoksi teitä vaikenemaan ja poistumaan täältä.

-- Minä en koskaan ole aikonutkaan vaatia teitä viihtymään
seurassani, vastasi Holmes yhtä tyynesti kuin hänkin. -- Mutta minä
olen päättänyt, etten lähde yksin tästä talosta.

-- Kuka siis lähtee seurassanne?

-- Te!

-- Minäkö?

-- Niin, neiti, me lähdemme yhdessä tästä talosta, ja te seuraatte
minua vastustelematta, sanaakaan sanomatta.

Omituista tässä kohtauksessa oli vastustajien tavaton tyyneys. Ei
olisi luullut kahden tarmokkaan luonteen käyvän säälimätöntä sotaa
keskenään, sillä jos olisi katsellut heidän asentoaan, kuunnellut
heidän ääntään, olisi luullut tätä kaikkea kohteliaaksi väittelyksi
henkilöiden välillä, jotka eivät olleet samaa mielipidettä jostain
asiasta.

Suuren oviaukon kautta näki, miten pyöreässä huoneessa herra Destange
käsitteli hitain liikkein kirjoja.

Clotilde istahti jälleen kohauttaen kevyesti olkapäitään. Sherlock
Holmes katsoi kelloaan.

-- Kello on puoli yksitoista. Me lähdemme kymmenen minuutin päästä.

-- Taikka?

-- Taikka menen herra Destangen luo ja kerron hänelle.

-- Mitä?

-- Totuuden. Minä ilmaisen hänelle Maxime Bermondin petollisen elämän
ja hänen kanssarikollisensa kaksinaisen elämän.

-- Hänen kanssarikollisensa?

-- Niin, hänen, jota kutsutaan vaaleatukkaiseksi naiseksi, ja joka
oli vaaleatukkainen.

-- Ja mitä todistuksia voitte tuoda esiin hänelle.

-- Minä vien hänet taloon Chalgrin-kadun varrelle, ja näytän hänelle
käytävän, jonka Arsène Lupin ollessaan taloa rakentamassa, antoi
kätyreittensä valmistaa numerojen 40:n ja 42:n välille, käytävän,
jota te molemmat käytitte toissayönä.

-- Ja sitten?

-- Sitten vien herra Destangen herra Detinanin asuntoon, ja me
kuljemme portaita, joita kuljitte Arsène Lupinin kanssa paetessanne
Ganimardia. Ja me molemmat etsimme ehkä samanlaista käytävää joka vie
viereiseen taloon. Siten pääsemme Batignolles-bulevardille emmekä
Clapeyron-kadulle.

-- Ja sitten?

-- Sitten vien herra Destangen Crozonin linnaan, ja hänen, joka
tietää mitä korjaustöitä Arsène Lupin siellä teki, on helppo löytää
salainen käytävä, jonka Lupin antoi apureittensa valmistaa. Hän
huomaa, että tämän käytävän kautta vaaleatukkainen nainen saattoi
yöllä tulla kreivittären huoneeseen ottaakseen uuninreunalta sinisen
timantin, sitten kaksi viikkoa myöhemmin, hän saattoi pujahtaa herra
Bleichenin huoneeseen ja kätkeä sinisen timantin erääseen putkeen,
se oli kummallinen teko, sen myönnän, ehkä sen sai aikaan pieni
naisellinen kosto, sitä en tiedä, eikä se niin tärkeätä olekaan
tietää.

-- Ja sitten?

-- Sitten, jatkoi Sherlock vakavammalla äänellä, -- vien herra
Destangen taloon numero 134 Henri-Martin-puistokadun varrella, ja me
tutkimme, miten paroni d'Hautrec...

-- Vaietkaa, vaietkaa, sopersi nuori nainen äkkiä kauhistuen, -- minä
vastustan teitä! Te uskallatte siis sanoa minulle, te syytätte minua!

-- Minä syytän teitä paroni d'Hautrecin murhasta.

-- Ei, ei, se on halpamaista.

-- Te surmasitte paroni d'Hautrecin. Te tulitte hänen palvelukseensa
Antoinette Bréhatin nimellä, aikoen varastaa häneltä sinisen timantin
ja te surmasitte hänet.

Uudelleen Clotilde sopersi aivan murtuneena, pakotettuna rukoilemaan
armoa:

-- Vaietkaa, minä rukoilen teitä. Koska te tiedätte niin paljon, niin
tiedätte varmaankin senkin, etten minä ole murhannut paronia.

-- Minä en ole sanonut, että te tapoitte hänet, neiti. Paroni
d'Hautrecia vaivasivat hulluuskohtaukset, joita vain sisar Auguste
osasi hillitä. Minä olen saanut kuulla sen sisar Augustelta
itseltään. Hänen poissaollessaan paroni syöksyi kimppuunne, ja
puolustaaksenne omaa henkeänne te iskitte häntä puukolla. Kauhistuen
sellaista tekoa te soititte ja te pakenitte riistämättä edes uhrin
kädestä sinistä timanttia, jota olitte tullut varastamaan. Hetki sen
jälkeen toitte sinne kanssarikollisenne Arsène Lupinin, joka oli
palvelijana viereisessä talossa, te kannoitte paronin vuoteelle,
siivositte huoneen, uskaltamatta ottaa sinistä timanttia. Siten
kaikki tapahtui. Siis, minä sanon sen kerta vielä, te ette ole
murhannut paronia. Mutta teidän kätenne kuitenkin iskivät häneen
kuoliniskun.

Clotilde oli painanut otsalleen ristiin hienot ja kalpeat kätensä
ja antoi niiden olla siinä kauan. Lopulta hän laski kätensä alas ja
hänen tuskan vääristämät kasvonsa tulivat näkyviin ja hän lausui:

-- Ja tämän kaiken te aiotte sanoa isälleni?

-- Niin, ja minä sanon hänelle, että minulla on todistajina neiti
Gerbois, joka tuntee vaaleatukkaisen naisen, sisar Auguste, joka
tuntee Antoinette Bréhatin ja kreivitär de Crozon, joka tuntee rouva
de Réalin. Sen sanon hänelle.

-- Sitä te ette uskalla, sanoi Clotilde, jonka kylmäverisyys palasi
todellisen vaaran uhatessa.

Holmes nousi ja astui askeleen kirjastoon päin. Clotilde pidätti
häntä.

-- Odottakaa hetkinen.

Clotilde mietti, hän hallitsi taas omaa itseään ja kysyi hyvin
tyynesti:

-- Te olette Sherlock Holmes, olettehan?

-- Olen.

-- Mitä te minusta tahdotte?

-- Mitäkö minä tahdon? Minä olen ryhtynyt Arsène Lupinin kanssa
kaksintaisteluun, josta tahdon lähteä voittajana. Odottaessani
loppua, joka kohta tapahtuu, antaa sellainen panttivanki kuin te
olette minulle hyvän aseen vastustajaani vastaan. Te saatte siis
seurata minua ja minä uskon teidät erään ystäväni huostaan. Heti kun
tarkoitukseni on toteutunut, olette vapaa.

-- Siinäkö kaikki?

-- Siinä kaikki. Minä en kuulu teidän maanne poliisilaitokseen, eikä
minulla siis ole oikeutta tuomita.

Clotilde näytti tehneen päätöksen. Mutta hän tarvitsi vielä
hetken kootakseen voimansa. Hänen silmänsä sulkeutuivat, ja
Holmes näki hänen äkkiä muuttuneen aivan rauhalliseksi, melkein
välinpitämättömäksi kaikille vaaroille, jotka häntä ympäröivät!

Uskoneekohan hän vaaroja olevankaan? ajatteli englantilainen. Ei
suinkaan, suojeleehan Lupin häntä. Lupinin turvissa ei voi mikään
vaara uhata. Lupin on kaikkivoipa, Lupin on erehtymätön.

-- Neiti, sanoi hän, -- minä puhuin viidestä minuutista, meillä on
yli kolmekymmentä minuuttia aikaa.

-- Sallitteko minun mennä huoneeseeni ottamaan tavaroitani?

-- Jos niin tahdotte, neiti, minä menen silloin odottamaan
Montchanin-kadun puolelle. Minä olen porttivahti Jeanniotin hyvä
ystävä.

-- Te siis tiedätte! huudahti Clotilde kauhuissaan.

-- Minä tiedän yhtä ja toista.

-- Jääköön se siis. Minä soitan.

Clotildelle tuotiin hänen hattunsa ja päällystakkinsa, ja Holmes
sanoi hänelle:

-- Teidän täytyy keksiä syy, jolla selitätte herra Destangelle
lähtömme, ja tämän syyn täytyy tarpeen tullen selittää pitemmänkin
ajan poissaolo.

-- Se on tarpeetonta. Minä palaan pian takaisin.

He loivat uudelleen toisiinsa terävän ja ivallisen katseen ja
hymyilivät.

-- Kuinka varmasti te luotatte häneen, sanoi Holmes.

-- Sokeasti.

-- Kaikki mitä hän tekee, on oikein, eikö niin? Kaikki mitä hän
tahtoo, toteutuu. Ja te hyväksytte kaiken ja olette valmis kaikkeen
hänen tähtensä.

-- Minä rakastan häntä, sanoi Clotilde vavahtaen intohimosta.

-- Ja te uskotte hänen pelastavan teidät? Clotilde kohautti
olkapäitään ja lähestyen isäänsä hän ilmoitti tälle:

-- Minä otan herra Stickmanin sinulta. Me menemme kansalliskirjastoon.

-- Palaatko aamiaiselle?

-- Ehkä, tai ehkä en, mutta älä ole levoton. Ja hän lausui varmasti
Holmesille:

-- Minä seuraan teitä.

-- Vastustelemattako?

-- Silmät ummessa.

-- Jos te koetatte paeta, huudan, teidät otetaan kiinni ja
joudutte vankilaan. Älkää unohtako, että vaaleatukkainen nainen on
etsintäkuulutettu.

-- Minä vannon kautta kunniani, etten tee mitään päästäkseni pakoon.

-- Minä uskon teitä. Eteenpäin.

Yhdessä, kuten Holmes oli määrännyt, he poistuivat talosta.

       *       *       *       *       *

Torilla odotti auto, takaosa käännettynä taloon päin. Näkyi
kuljettajan selkä. Ja hänen hattunsa, joka melkein katosi kauluksen
alle. Lähestyessään Holmes kuuli koneen käyvän. Hän avasi vaunun
oven, pyysi Clotildea astumaan sisään ja istuutui hänen viereensä.

Auto lähti äkkiä liikkeelle, kiiti ulommille bulevardeille,
Hoche-puistokadulle, Suuren armeijan puistokadulle.

Sherlock punnitsi mietteisiin vaipuneena suunnitelmiaan.

-- Ganimard on kotona, minä jätän nuoren tytön hänen huostaansa.
Sanonko hänelle, kuka tämä tyttö on? En, hän veisi hänet suorastaan
vankilaan, ja se häiritsisi tuumiani. Kun saan olla rauhassa,
tutkin M.B. -salkun luetteloa ja alan ajaa takaa. Ja ensi yönä tai
huomisaamuna viimeistään menen tapaamaan Ganimardia kuten olemme
sopineet ja jätän hänen huostaansa Arsène Lupinin joukkoineen.

Hän hykerteli käsiään onnellisena nähdessään saaliin vihdoinkin
olevan lähettyvillä, eikä mikään vaikea este erottanut häntä siitä.
Ja vaikka hänen tapansa ei ollutkaan puhjeta ilmaisemaan riemuaan,
niin hän huudahti:

-- Suokaa anteeksi, neiti, kun näytän niin tyytyväiseltä. Taistelu
oli vaivalloinen ja minä iloitsen tavattomasti hyvästä tuloksestani.

-- Se tulos olikin ansaittu, hyvä herra, ja teillä onkin täysi oikeus
siitä iloita.

-- Kiitos. Mutta minne kummaan me ajamme! Eikö kuljettaja kuullutkaan
oikein?

Tällä hetkellä he poistuivat Pariisista Neuillyn portin kautta. Hitto
vieköön! Eihän Pergolèse-katu ole vallituksen ulkopuolella.

Holmes laski vaunun ikkunan alas.

-- Kuulkaahan, kuljettaja, te ajatte väärään suuntaan! Pergolèse-katu!

Mies ei vastannut. Holmes huusi kovempaa:

-- Minä käskin teitä ajamaan Pergolèse-kadulle.

Mies ei vastannut.

-- Oletteko te kuuro. Vai teettekö kiusaa. Ei meillä ole mitään asiaa
tännepäin, Pergolèse-katu! Minä käsken teitä kääntymään oikealle
tielle, ja heti paikalla.

Mies pysyi mykkänä. Englantilainen kävi levottomaksi. Hän katsahti
Clotildeen: hieno hymy välkkyi nuoren tytön huulilla.

-- Miksi te nauratte? hän ärähti, -- tällä tapauksella ei ole mitään
tekemistä teidän kanssanne, se ei vähääkään muuta asioita.

-- Ei vähääkään, vastasi tyttö.

Äkkiä eräs ajatus heräsi Holmesissa. Hän nousi puoliksi, katsoi
tarkkaavasti etuistuimella olevaan mieheen. Hänellä oli kapeammat
hartiat, hän oli hienopiirteisempi. Kylmä hiki nousi hänen otsalleen,
kätensä puristuivat nyrkkiin ja kauhea varmuus heräsi hänessä: tuo
mies oli Arsène Lupin.

-- No, herra Holmes, mitä te sanotte tästä pienestä huvimatkasta?

-- Se on hyvin hauska, hyvä herra, todella hauska, vastasi Holmes.

Tuskin milloinkaan ennen oli hänen täytynyt niin paljon hillitä
itseään voidakseen lausua nämä sanat ilman että hänen äänensä
värähti, ilman että mikään ilmaisi, miten vimmoissaan hän oli. Mutta
pian tapahtui hänessä muutos, raivo ja viha mursi esteet, valtasi
hänen tahtonsa ja äkkiä siepaten revolverin, hän ojensi sen neiti
Destangeen päin.

-- Tällä minuutilla, tällä sekunnilla pysähtykää, tai minä ammun
neidin.

-- Minä kehotan teitä tähtäämään poskeen osuaksenne ohimoon, vastasi
Lupin kääntämättä päätään.

Clotilde lausui:

-- Maxime, älkää ajako niin vinhaa vauhtia, kivetys on epätasainen
enkä minä kestä vaunun tärinää.

Clotilde hymyili yhä ja katseli tien kivetystä, joka näkyi auton
edessä.

-- Hänen täytyy pysähtyä! Hänen täytyy pysähtyä! sanoi Holmes aivan
hulluna suuttumuksesta, -- ettekö näe, että minä olen valmis tekemään
vaikka mitä!

Revolverin piippu kosketti Clotilden hiussuortuviin.

Clotilde sanoi kuin itsekseen:

-- Kuinka Maxime on ajattelematon! Tätä vauhtia mennen kaadumme ihan
varmasti.

Holmes pisti revolverin taskuunsa ja tarttui oven ripaan valmiina
heittäytymään ulos, niin järjettömältä kuin se teko tuntuikin.

-- Olkaa varuillanne, meidän takanamme on toinen auto.

Holmes kumartui katsomaan. Heitä seurasi todellakin auto. Se oli
hyvin suuri, pelottavan näköinen, teräväkärkinen ja verenvärinen, ja
siinä istui neljä turkiksiin pukeutunutta miestä.

-- Kas niin, hän ajatteli, -- minä olen hyvin vartioitu, odottakaamme.

Hän pani käsivartensa ristiin rinnalle kuin ainakin mies, joka
ylpeänä alistuu, taipuu ja odottaa silloin, kun kohtalo kääntyy häntä
vastaan. Ja kulkiessaan Seine-virran yli ja Suresnesin, Rueilin,
Chatousin kautta hän pysyi liikkumattomana, kohtaloonsa alistuneena,
hilliten vihansa ja vailla katkeruutta; hän ei ajatellut muuta
kuin päästä selville siitä, minkä ihmeen kautta Arsène Lupinin oli
onnistunut päästä kuljettajan sijaan. Että tuo nuori mies, jonka hän
aamulla itse oli bulevardilla valinnut, olisi ollut Lupinin kätyri,
sitä hän ei voinut otaksuakaan. Joka tapauksessa oli Arsène Lupinin
täytynyt saada tieto kaikesta, eikä se voinut tapahtua ennen kuin sen
jälkeen kun hän oli uhannut Clotildea, sillä eihän kukaan sitä ennen
aavistanutkaan hänen aikeitaan. Mutta tuosta hetkestä alkaen eivät
Clotilde ja hän olleet eronneet toistensa seurasta.

Yhtäkkiä hän muisti erään tapauksen: nuori tyttö oli soittanut
ja puhellut ompelijattarensa kanssa. Ja heti hän ymmärsi kaiken.
Ennen kuin hän, Holmes, oli puhunutkaan, heti kun hän vain
pyysi saada keskustella herra Destangen uutena sihteerinä, oli
Clotilde aavistanut vaaran uhkaavan, oli arvannut hänen nimensä ja
tarkoituksensa, ja kylmän tyynesti, aivan kuin hän todella tekisi
teon, jonka hän oli tekevinään, hän oli pyytänyt Lupinilta apua,
puhellen kuin ompelijattarelle ja käyttäen heidän keskensä sovittuja
lauseparsia.

-- Miten Arsène Lupin oli saapunut, miten tuo odottava, käynnissä
oleva auto oli tuntunut hänestä epäilyttävältä, miten hän oli
asettunut kuljettajan sijaan, siitä hän ei välittänyt. Se mikä
herätti hänen mielenkiintonsa siinä määrin, että hänen suuttumuksensa
oli lauhtua, oli muisto tuosta hetkestä, jolloin tavallinen nainen,
rakastunut tosin hilliten hermonsa, valliten vaistonsa, halliten
kasvojensa ilmeen, silmiensä katseen oli antanut iskun vanhalle
Sherlock Holmesille.

Miten voi vastustaa miestä, jolla on sellaisia apulaisia palvelemassa
häntä, ja joka auktoriteettinsa voimalla herätti naisessa sellaisen
rohkeuden ja tarmon?

He kulkivat Seine-virran yli ja lähenivät Saint-Germainia; mutta
viidensadan metrin päässä tästä kaupungista auto hiljensi vauhtiaan.
Toinen auto saapui sen viereen ja molemmat pysähtyivät. Lähettyvillä
ei ollut ketään.

-- Herra Holmes, sanoi Lupin, -- olkaa hyvä ja vaihtakaa autoa!
Meidän automme on niin hidaskulkuinen!

-- Sallikaa minun myös antaa teille nämä turkit, sillä me kiidämme
hurjaa vauhtia, ja nämä pari leivosta. Syökää, syökää, kukapa tietää
milloin saatte päivällistä suuhunne!

-- Tietysti! huudahti Holmes heti paikalla, sillä eihän hänellä ollut
valitsemisen varaa.

Vaunussa olevat neljä miestä olivat astuneet tielle. Eräs heistä
lähestyi, ja kun hän oli ottanut suojuslasit silmiltään, tunsi
Holmes hänet pitkätakkiseksi herraksi, joka oli ollut unkarilaisessa
ravintolassa. Lupin sanoi hänelle:

-- Te viette tämän auton kuljettajalle, jolta sen vuokrasin. Hän
odottaa ensimmäisessä viiniravintolassa Legendre-kadun oikealla
puolella. Te suoritatte hänelle toiset tuhannen markkaa, jotka
lupasin. Ai! unohdin, suvaitkaa antaa suojuslasinne herra Holmesille.

Hän puheli neiti Destangen kanssa, sitten istuutui ohjauspyörän
ääreen ja lähti ajamaan, Holmes hänen rinnallaan ja takanaan yksi
hänen apulaisistaan.

Lupin ei ollut liioitellut sanoessaan, että he tulisivat ajamaan
hurjaa vauhtia. Heti alussa oli vauhti aivan huimaava. Maisema tuli
heitä vastaan aivan kuin salaperäisen voiman vetämänä ja katosi
samassa kuten kuilun nielemänä, jota kohden heti uudet esineet, puut,
talot, tasangot ja metsät kiisivät pauhaavaa vauhtia kuten virta,
joka tuntee kuilun lähenevän.

Holmes ja Lupin eivät vaihtaneet sanaakaan. Heidän päänsä päällä
lehmukset kohisivat kuin aallot, tasaisesti puiden kasvaessa
säännöllisen matkan päässä toisistaan. Ja kaupungit vilahtivat
ohi. Montes, Vernon, Caillon. Kukkulalta toiselle Bonsecourista
Canteleuhin asti, Rouen, sen esikaupungit, satama, sen kilometrien
pituiset rantakadut. Koko Rouen näytti vain kauppalalta. Ohi kiisivät
Duclair, Caudebec, Caux, jonka halki he lensivät kovaa vauhtia, ja
Lillebonne ja Quillebeuf. Ja äkkiä he olivat Seinen rannalla pienen
rantakadun päässä. Joen rannalla oli siisti, tanakkapiirteinen laiva,
jonka piipusta nousi paksu savupilvi.

Auto pysähtyi. Kahdessa tunnissa he olivat kulkeneet yli
neljäkymmentä penikulmaa.

       *       *       *       *       *

Sinitakkinen mies lähestyi, hän kumarsi nostaen kultareunaista
lakkiaan.

-- Hyvä on kapteeni! huudahti Lupin. -- Saittehan sähkösanoman?

-- Sain.

-- _Pääskynen_ on valmis?

-- _Pääskynen_ on valmis.

-- Siinä tapauksessa, herra Holmes... Englantilainen katsoi
ympärilleen, näki joukon henkilöitä erään kahvilan edustalla, toisen
henkilön lähempänä, epäröi hetkisen, sitten hän ymmärsi, että ennen
kuin apu ennättäisi tulla, hänet sidottaisiin ja heitettäisiin laivan
kannen alle. Hän astui noususiltaa myöten ja Lupin seurasi häntä
kapteenin hyttiin.

Se oli avara, erinomaisen siisti, lakkavärillä maalatut seinät
loistivat, ja messingit kiilsivät.

Lupin sulki oven ja pitemmittä mutkitta, melkein tylysti hän sanoi
Holmesille:

-- Mitä te oikeastaan tiedätte?

-- Kaikki.

-- Kaikkiko? Selittäkää tarkemmin.

Hänen äänessään ei enää ollut tuota kohteliasta ivaa, jota hän
teeskenteli puhellessaan englantilaisen kanssa. Hän puhui käskevällä
äänellä, joka on tottunut komentamaan ja jonka edessä hän oli
tottunut näkemään kaikkien taipuvan, vieläpä Sherlock Holmesinkin.

He katsoivat terävästi toisiinsa, nyt vihamiehinä, jyrkkinä, vihasta
vapisevina vihamiehinä. Lupin jatkoi hiukan ärtyneesti:

-- Minä olen jo usean kerran tavannut teidät tielläni. Se on jo
liikaa, ja minä olen kyllästynyt kuluttamaan aikaani särkiessäni
ansoja, joita te minulle viritätte. Minä sanon siis jo edeltäkäsin,
että käytökseni teitä kohtaan riippuu teidän vastauksestanne. Mitä te
siis oikeastaan tiedätte?

-- Kaikki, johan minä sen sanoin.

Arsène Lupin hillitsi itseään ja sanoi terävällä äänellä:

-- Minä sanon teille, mitä te tiedätte. Te tiedätte, että Maxime
Bermond -nimisenä olen korjannut kuusitoista taloa, jotka herra
Destange on rakentanut.

-- Niin.

-- Näistä kuudestatoista te tunnette neljä.

-- Niin.

-- Ja teillä on luettelo lopuista kahdestatoista.

-- Niin.

-- Te otitte tuon luettelon herra Destangen kaapista, luultavasti
viime yönä.

-- Niin.

-- Ja kun te otaksutte, että näistä kahdestatoista rakennuksesta
minä ehdottomasti olen säilyttänyt yhden itseäni varten, itseni ja
ystävieni tähden, niin te olette jättänyt Ganimardin tehtäväksi
ryhtyä toimeen ja etsiä minun piilopaikkaani.

-- En.

-- Mitä se tietää?

-- Se tietää, että minä toimin yksin, ja että minä juuri aioin ryhtyä
toimeen.

-- Minulla ei siis ole mitään pelättävää, koska te olette minun
käsissäni.

-- Teillä ei ole mitään pelättävää, niin kauan kuin minä olen teidän
käsissänne.

-- Se tahtoo sanoa, että te ette jää?

-- En.

Arsène Lupin lähestyi vielä englantilaista ja laski hellästi kätensä
hänen olalleen:

-- Kuulkaahan, minun ei tee mieleni väitellä, eikä teillä ikävä kyllä
ole tilaisuutta voittaa minua. Lopettakaamme siis.

-- Lopettakaamme vaan.

-- Antakaa minulle kunniasananne, ettette koeta paeta tästä laivasta
ennen kuin tulette Englannin vesille.

-- Minä annan teille kunniasanani, että koetan kaikin keinoin paeta,
vastasi Holmes, joka ei niin vähällä talttunut.

-- Mutta, perhana, tiedättehän, ettei minun tarvitse muuta kuin sanoa
sana, niin ette kykene liikkumaan. Kaikki nämä miehet tottelevat
minua sokeasti. Kun annan vain merkin, niin he panevat kahleet
kaulaanne.

-- Kahleet taittuvat.

-- Ja heittävät teidät mereen kymmenen metrin syvyyteen.

-- Minä osaan uida.

-- Hyvin vastattu, huudahti Lupin nauraen. -- Jumala suokaan minulle
anteeksi, minä olin suutuksissani. Antakaa minulle anteeksi ja
lopettakaamme. Sallitteko, että ryhdyn tarpeellisiin keinoihin
turvatakseni itseni ja ystäväni?

-- Ryhtykää vain. Mutta ne ovat turhia.

-- Sen myönnän. Mutta ettehän suutu vaikka niitä käytän.

-- Se on teidän velvollisuutenne.

-- Ryhtykäämme siis toimeen.

Lupin avasi oven ja kutsui kapteenin ja kaksi merimiestä luokseen.
Nämä tarttuivat englantilaiseen, ja tyhjennettyään hänen taskunsa
sitoivat nuorilla hänen jalkansa ja kietoivat hänet kiinni kapteenin
vuoteeseen.

-- Jo riittää! komensi Lupin. -- Toden totta, oma itsepäisyytenne, ja
tilanteen vakavuus ovat syynä, että rohkenen näin tehdä.

Merimiehet poistuivat. Lupin sanoi kapteenille:

-- Kapteeni, yksi laivamies jää tänne herra Holmesia palvelemaan ja
te pidätte hänelle mahdollisimman paljon seuraa. Häntä tulee kohdella
mahdollisimman hyvin. Hän ei ole vanki vaan vieras. Paljonko kellonne
on, kapteeni?

-- Viisi yli kahden.

Lupin katsoi kelloaan, sitten seinään kiinnitettyä kelloa.

-- Viisi yli kahden? Paljonko tarvitsette aikaa ennättääksenne
Southamptoniin?

-- Yhdeksän tuntia kiirettä pitämättä.

-- Saatte käyttää kaksitoista. Te ette saa laskea maihin ennen sen
laivan lähtöä Southamptonista, joka lähtee kello kaksitoista yöllä
ja saapuu Havreen kello kahdeksan aamulla. Ymmärrättehän, kapteeni?
Minä sanon kerran vielä: kun meille on tavattoman vaarallista, jos
tämä herra palaa Ranskaan sillä laivalla, niin te ette saa saapua
Southamptoniin ennen kello yhtä aamulla.

-- Kyllä ymmärrän.

-- Hyvästi. Näkemiin ensi vuonna tässä tai toisessa maailmassa.

-- Huomiseen asti.

Muutama minuutti myöhemmin Holmes kuuli auton loittonevan, ja höyry
nousi heti voimakkaammin _Pääskysen_ konehuoneesta. Laiva lähti
liikkeelle.

Kello kolmen aikaan oli päästy Seinen suusta ulommaksi ja tultiin
aavalle merelle. Tällä hetkellä Sherlock Holmes nukkui syvää unta
vuoteella, johon hänet oli sidottu.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna, kymmenentenä ja viimeisenä päivänä siitä sodasta
johon nämä suuret kilpailijat olivat ryhtyneet, _l'Echo de France_
julkaisi tämän hauskan uutisen:

_"Eilen Arsène Lupin antoi karkoittamiskäskyn englantilaiselle
salapoliisille Sherlock Holmesille. Se allekirjoitettiin kello
kaksitoista päivällä ja pantiin samana päivänä täytäntöön. Kello yksi
aamuyöstä Holmes nousi maihin Southamptonissa."_



ARSÈNE LUPIN JOUTUU KIINNI


Kello kahdeksasta alkaen aamulla täytti kaksitoista muuttovaunua
Grevaux-kadun, Boulogne-metsän ja Bugeaud-puistokadun välillä. Herra
Félix Davey muutti pois neljännestä kerroksesta talosta numero 8.
Ja herra Dubreuil, ylitarkastaja, joka oli yhdistänyt saman talon
viidennen kerroksen ja molempien viereisten talojen viidennen
kerroksen, muutti samana päivänä -- sattumalta yhtaikaa, sillä herrat
eivät tunteneet toisiaan -- huonekalukokoelmansa, jota niin useat
ulkomaalaiset kävivät joka päivä katsomassa.

Olipa eräs seikka, jonka kaikki huomasivat, mutta josta vasta
myöhemmin puhuttiin paljon: missään noissa kahdessatoista vaunussa
ei ollut muuttoliikkeen nimeä eikä osoitetta, eikä ainoakaan niiden
kuljettajista poikennut läheisiin kapakoihin. He tekivät niin hyvin
työtä, että kello kaksitoista oli kaikki ohi. Jäljelle ei jäänyt
muuta kuin paperinpalasia ja rääsyjä, joita oli tyhjien huoneiden
nurkissa.

Herra Félix Davey, nuori, hieno mies, joka oli puettu viimeisen
muodin mukaan ja jolla kädessään oli kävelykeppi, poistui
rauhallisesti ja istuutui penkille poikkikäytävälle, joka leikkasi
Bois-puistokäytävän vastapäätä Pergolèse-katua. Hänen vieressään luki
nainen sanomalehteä ja hänen lapsensa kaiveli lapiollaan hiekkaa.

Hetkisen päästä sanoi Félix Davey naiselle päätään kääntämättä:

-- Ganimard?

-- Lähti tänä aamuna kello yhdeksän.

-- Minne?

-- Poliisiprefektuuriin.

-- Yksinkö?

-- Yksin.

-- Eikö yöllä ole tullut sähkösanomaa?

-- Ei.

-- Teihin luotetaan yhä vielä talossa?

-- Yhä vielä. Minä teen rouva Ganimardille pieniä palveluksia ja
hän kertoo minulle kaikki, mitä hänen miehensä tekee. Me olemme
viettäneet aamupäivän yhdessä.

-- Hyvä on. Kunnes toisin määrään, niin tulkaa tänne joka päivä kello
yksitoista.

Hän nousi ja meni Dauphine-portin luona kiinalaiseen paviljonkiin,
jossa söi yksinkertaisen aamiaisen, kaksi kananmunaa, vihanneksia
ja hedelmiä. Sitten hän palasi Crevaux-kadulle ja sanoi
portinvartijalleen:

-- Minä pistäydyn vielä huoneistoon ja annan teille avaimet.

Hän lopetti tarkastuksensa huoneessa, joka oli ollut hänen
työhuoneensa. Siellä meni hän kaasutorven luo, jonka pää oli
taivutettu kaarelle ja joka kulki uunin vieressä, irrotti
vaskitulpan, joka sen sulki, kiinnitti pienen torven tapaisen esineen
siihen ja puhalsi.

Heikko vihellys vastasi. Pannen torven suulleen hän sanoi hiljaa:

-- Onko siellä ketään, Dubreuil?

-- Ei ole.

-- Voin siis tulla?

-- Kyllä.

Hän pani torven paikoilleen sanoen itsekseen.

-- Minne asti keksinnöt kehittyvätkään? Meidän aikamme on aivan
täynnä pieniä keksintöjä, jotka todella tekevät elämän mukavaksi ja
hauskaksi. Ja niin huvittavaksi, varsinkin kun osaa nauttia elämästä
siten kuin minä.

Hän käänsi osaa marmoriuunin reunustasta. Koko marmorilaatta liikahti
ja sen yläpuolella oleva peili kääntyi näkymättömillä saranoilla,
paljastaen siten ammottavan aukon, jossa näkyivät alimmat astimet
portaista, jotka oli rakennettu itse uunin sisään. Metalliosat olivat
niissä kauniin kiiltävät ja askelmat olivat valkoisesta posliinista.

Hän nousi portaita ylös. Viidennessä kerroksessa oli samanlainen
aukko uunissa. Herra Dubreuil odotti.

-- Te olette lopettanut?

-- Olen.

-- Kaikki on muutettu pois?

-- Aivan kaikki.

-- Ja miehet?

-- Jäljellä on vain kolme vartijaa.

-- Menkäämme.

Samaa tietä he nousivat palvelijoiden kerrokseen asti ja saapuivat
pieneen huoneeseen, jossa oli kolme miestä, joista yksi katseli
ikkunasta.

-- Ei mitään uutta?

-- Ei mitään.

-- Katu on turvallinen?

-- Kymmenen minuutin päästä minä lähden lopullisesti, ja te teette
samoin. Jos täältä näette vähintäkään epäiltävää kadulla niin
ilmoittakaa minulle.

-- Minä pidän aina sormeni hälytyskellon nappulalla.

-- Dubreuil, olittehan varoittanut muuttomiehiä koskemasta tähän
kelloon.

-- Olin, se on täydessä kunnossa.

-- Silloin olen rauhallinen.

Molemmat herrat palasivat Félix Daveyn asuntoon asti. Ja tämä,
siirrettyään marmoriliuskan paikoilleen, huudahti iloisesti:

-- Dubreuil, tahtoisinpa nähdä sen miehen, joka keksi kaikki nämät
ihmeelliset laitteet, varoituskellot, sähköjohdot ja puhetorvet,
näkymättömät käytävät, liikkuvat lattialaatat, salaiset portaat. Mikä
satumainen koneisto!

-- Mitä mainosta Arsène Lupinille!

-- Mainosta, jonka saamme piankin heittää. Ikävä kyllä meidän täytyy
lähteä tällaisesta asunnosta. Saamme alkaa taas alusta, Dubreuil...
ja uudella tavalla, ehdottomasti, sillä koskaan ei saa matkia. Piru
periköön Holmesin!

-- Tuo Holmes ei ole vielä palannut!

-- Miten se olisi mahdollistakaan? Southamptonista lähtee yksi ainoa
höyrylaiva, kello kaksitoista yöllä. Havresta yksi ainoa juna, joka
lähtee kello kahdeksan aamulla ja saapuu kello 12.12. Jollei hän ole
lähtenyt yölaivalla -- eikä hän sitä ole voinut tehdä, sillä minä
annoin selvät määräykset kapteenille -- niin voi hän saapua Ranskaan
vasta illalla Newhavenin ja Dieppen kautta.

-- Jos hän saapuu!

-- Holmes ei koskaan jätä asioita kesken. Hän palaa, mutta liian
myöhään. Me olemme silloin jo kaukana.

-- Ja neiti Destange?

-- Minun pitäisi tavata hänet kello yhden aikaan.

-- Hänen kotonaanko?

-- Ei, ei, hän ei palaa kotiinsa ennen kuin muutaman päivän päästä,
myrskyn mentyä ohitse, ja silloin kun minun ei tarvitse enää pitää
huolta muusta kuin hänestä. Mutta teidän, Dubreuil, täytyy kiirehtiä.
Meidän tavaroittemme lastaaminen vie paljon aikaa ja teidän
läsnäolonne rannalla on välttämätön.

-- Oletteko varma siitä, ettei meitä vartioida?

-- Kuka sen tekisi? Minä en pelkää muita kuin Holmesia.

Dubreuil poistui. Félix Davey kulki viimeisen kerran huoneiden
kautta, nosti lattialta pari kolme revittyä kirjettä, löysi
liidunpalasen, otti sen, piirsi ruokasalin tummalle seinäpaperille
suuren ruudun, ja kirjoitti siihen kuin muistotauluun:

"Täällä asui viisi vuotta 20:nnen vuosisadan alussa Arsène Lupin,
herrasmiesvaras."

Tämä pieni pila näytti miellyttävän häntä suuresti. Hän katseli
vihellelle ja tyytyväisenä sitä ja huudahti:

-- Nyt kun olen saanut tulevan ajan historian järjestykseen, niin
paetkaamme. Rientäkää, mestari Sherlock Holmes, kolmen minuutin
kuluttua olen lähtenyt pesästäni ja tappionne on oleva täydellinen.
Vielä kaksi minuuttia! Te annatte minun odottaa! Vielä minuutti!
Ettekö tule? Siinä tapauksessa julistan teidät hävinneeksi ja korotan
itseni voittajaksi. Sen jälkeen puikahdan pakoon. Hyvästi, Arsène
Lupinin kuningaskunta! Hyvästi kuuden huoneiston viisikymmentäviisi
huonetta, joiden hallitsija olen ollut! Hyvästi!

Kellon soitto keskeytti äkkiä hänen tunnepurkauksensa, kimeä, nopea,
vihlova kellonsoitto, joka kahdesti taukosi, kahdesti alkoi uudelleen
ja taukosi. Se oli hälytyskello.

Mitä on tapahtunut? Mikä odottamaton vaara uhkasi? Ganimardko? Ei
suinkaan...

Hän oli menemäisillään työhuoneeseensa paetakseen. Mutta ensiksi hän
kääntyi ikkunaan päin. Kadulla ei ollut ketään. Olikohan vihollinen
jo talossa? Hän kuunteli ja oli kuulevinaan etäistä hälinää.
Viipymättä hän juoksi työhuoneeseensa, ja kun hän astui sen kynnyksen
yli, hän kuuli avaimella koetettavan avata eteisen ovea.

-- Perhana, hän mutisi, -- aivan viime hetkessä. Talo on ehkä
saarrettu. Keittiön portaiden kautta mahdotonta! Kaikeksi onneksi on
uuni.

Hän työnsi nopeasti marmorilaattaa: se ei liikahtanutkaan. Hän
ponnisti voimiaan kovemmin: se ei liikahtanutkaan.

Samalla hetkellä hän oli kuulevinaan, että alaovi avattiin ja
askeleita kuului.

-- Perhana, hän kirosi, -- minä olen hukassa, jollei tuo kirottu
koneisto...

Hänen sormensa tarttuivat suonenvedon tapaisesti reunustaan. Hän
painoi koko voimallaan. Ei mikään liikkunut. Ei mikään. Uskomattoman
pahan onnen, kohtalon pelottavan ilkeyden kautta ei koneisto, joka
äsken vielä toimi, enää toiminutkaan!

Hän ponnisteli, loukkasi kätensä. Marmorilaatta pysyi paikallaan,
liikkumattomana. Kirottua! Voisiko noin typerä este katkaista hänen
tiensä? Hän iski marmoriin, löi raivoissaan sitä nyrkillä, hakkasi
sitä, kiroili sitä...

-- No, mitä nyt, herra Lupin, kaikki ei kai toimikaan teidän tahtonne
mukaan?

       *       *       *       *       *

Sherlock Holmes! Lupin katsoi silmiään siristäen häneen aivan kuin
uskomattoman näyn vaivaamana. Sherlock Holmes Pariisissa! Sherlock
Holmes, jonka hän eilen oli toimittanut Englantiin kuin vaarallisen
paketin, ja joka nyt ilmestyi hänen eteensä voitokkaana ja vapaana!
Jotta tämä uskomaton ihme oli voinut tapahtua vastoin Arsène Lupinin
tahtoa, niin täytyi luonnonlakien rikkoutua, kaiken epäloogisen ja
mahdottoman päästä valtaan! Sherlock Holmes hänen edessään!

Ja englantilainen lausui vuorostaan ivallisesti ja halveksivan
kohteliaasti kuten hänen vastustajansa häntä oli niin usein kohdellut:

-- Herra Lupin, minä ilmoitan teille, että tästä hetkestä alkaen,
en enää ajattele yötä, jonka annoitte minun viettää paroni
d'Hautrecin talossa, en enää ystäväni Watsonin onnetonta kohtaloa,
en automatkaani, enkä enää matkaa, jonka sain tehdä sidottuna kiinni
epämukavaan vuoteeseen. Tämä hetki korvaa kaiken. Minä en muista enää
mitään. Minä olen saanut korvauksen. Kuninkaallisen korvauksen.

Lupin oli vaiti. Englantilainen jatkoi.

-- Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?

Hän näytti itsepäisesti aivan kuin vaativan tilitystä, jonkinlaista
kuittia menneistä tapauksista.

Hetken mietittyään, jonka aikana englantilainen tunsi itseään
tutkittavan ja tarkastettavan sielun syvimpään sopukkaan asti, Lupin
selitti:

-- Minä otaksun, että teidän nykyinen käytöksenne perustuu vakaviin
alkusyihin?

-- Aivan vakaviin?

-- Se, että olette päässyt kapteenin ja merimiesteni käsistä on vain
sivuseikka meidän keskinäisessä taistelussamme. Mutta se seikka, että
olette täällä edessäni yksin, kuuletteko yksin Arsène Lupinin edessä,
saattaa minut uskomaan, että teidän kostonne on mahdollisimman
täydellinen.

-- Mahdollisimman täydellinen.

-- Tämä talo?

-- Saarrettu.

-- Molemmat viereiset talot?

-- Saarretut.

-- Huoneisto tämän yläpuolella.

-- Kaikki kolme huoneistoa, joissa herra Dubreuil asui viidennessä
kerroksessa, saarretut.

-- Joten...

-- Joten te olette ansassa, hyvä herra, täydellisesti ansassa.

Samat tunteet, jotka Holmesilla oli ollut autolla ajaessaan, sai
Lupin nyt tuntea, saman raivon, saman kapinahengen -- mutta myös,
kaiken lopuksi, sama suoramielisyys taivutti hänet alistumaan
olosuhteisiin. He molemmat yhtä voimakkaat ottivat tappion samalla
tavoin vastaan ohimenevänä pahana, jonka alaiseksi täytyy taipua.

-- Me olemme kuitit, hyvä herra, hän sanoi lyhyesti.

Englantilainen näytti riemastuvan tästä tunnustuksesta. He vaikenivat
molemmat. Lupin, joka jo taas oli oman itsensä herra, jatkoi
hymyillen:

-- Enkä minä ole lainkaan suuttunut! Alkoikin jo ikävystyttää
tuo alituinen voittaminen. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa
käsivarteni osuakseni keskelle rintaanne. Tällä kertaa se osui
minuun. Sain iskun!

Hän nauroi sydämestään.

-- Nytpä syntyy hauskaa! Lupin on loukussa! Miten hän pääsee sieltä
pois? Loukussa... mikä seikkailu! Minä saan kiittää teitä kovasta
säikähdyksestä. Tämä on elämää!

Hän painoi nyrkkinsä ohimoilleen ikään kuin hillitäkseen sekavaa
iloa, joka hänessä riehui, ja hän teki myös liikkeitä kuten lapsi,
joka näyttää olevan ylenmäärin huvitettu.

Vihdoin hän lähestyi englantilaista:

-- Ja nyt, mitä odotatte?

-- Mitäkö odotan?

-- Niin, Ganimard on lähellä miehineen. Miksei hän astu sisään.

-- Minä olen pyytänyt häntä olemaan astumatta sisään.

-- Ja hän on siihen suostunut?

-- Minä en ole turvautunut hänen apuunsa muuta kuin sillä
nimenomaisella ehdolla, että hän antaa minun määrätä. Sitä paitsi ei
hän usko muuta kuin että Félix Davey on Lupinin kanssarikollinen!

-- Siinä tapauksessa uusin kysymykseni toisessa muodossa. Miksi te
tulitte yksin sisään?

-- Minä tahdoin ensin puhella kanssanne.

-- Aha! Teillä oli minulle asiaa.

Tämä seikka näytti miellyttävän Lupinia. On tapauksia, jolloin monet
sanat ovat edullisempia kuin teot.

-- Herra Holmes, ikävä kyllä en voi tarjota teille tuolia
istuttavaksenne. Tämä vanha, puoliksi särkynyt laatikko, kelpaako se
teille tai tämä ikkunalauta? Minä olen varma siitä, että lasillinen
olutta maistuisi hyvältä. Tummaa vai vaaleata? Mutta olkaa hyvä ja
istukaa.

-- Tarpeetonta. Puhelkaamme.

-- Minä kuuntelen.

-- Minä puhun lyhyesti: Minun Ranskassa oloni tarkoituksena ei
ollut teidän vangitsemisenne. Jos minä ryhdyin ajamaan takaa teitä,
niin tein sen siksi, ettei minulla ollut muuta keinoa päästäkseni
tarkoitukseni perille.

-- Joka oli?

-- Löytää sininen timantti!

-- Sininen timantti!

-- Juuri niin, sillä se, joka löydettiin konsuli Bleichenilta oli
väärä.

-- Se on totta. Oikean lähetti vaaleatukkainen nainen, minä annoin
sen kopioida tarkkaan, ja kun minä sitä paitsi halusin saada
kreivittären muutkin jalokivet käsiini, ja kun konsuli Bleicheniä jo
epäiltiin, niin tuo vaaleatukkainen nainen, joksi häntä kutsuttiin,
välttääkseen epäluulojen kohdistumista itseensä, pisti väärän
timantin mainitun konsulin tavaroiden joukkoon.

-- Jota vastoin te piditte oikean omananne.

-- Luonnollisesti.

-- Minun täytyy saada tuo timantti.

-- Mahdotonta.

-- Minä lupasin sen kreivitär de Crozonille. Minä saan sen vielä.

-- Miten te sen saisitte, kun se on minun hallussani?

-- Minä saan sen juuri siksi, että se on teidän hallussanne.

-- Minäkö siis annan sen teille?

-- Niin.

-- Vapaaehtoisestiko?

-- Minä ostan sen teiltä.

Lupin purskahti nauruun.

-- Te olette toden teolla englantilainen. Te käsittelette tätä aivan
kuin liikeasiaa.

-- Liikeasia se onkin.

-- Ja mitä te tarjoatte?

-- Neiti Destangen vapauden.

-- Hänen vapautensako? Mutta enhän minä tiedä hänen olevan
vangittunakaan.

-- Minä hankin Ganimardille tarpeelliset todisteet. Vailla teidän
suojelustanne joutuu hänkin kiinni.

Lupin purskahti uudelleen nauramaan.

-- Hyvä herra, te tarjoatte minulle sellaista, jota teillä ei
olekaan. Neiti Destange on turvassa eikä pelkää mitään. Minä vaadin
muuta.

Englantilainen epäröi, hän oli huomattavasti hämillään, ja hänen
poskipäänsä punoittivat. Sitten hän äkkiä laski kätensä vastustajansa
olalle:

-- Jos minä tarjoaisin...

-- Vapaudenko minulle?

-- En, mutta minä voisin poistua tästä huoneesta neuvotellakseni
herra Ganimardin kanssa.

-- Antaaksenne minulle miettimisaikaa?

-- Niin.

-- Hyvä Jumala, mitä hyötyä siitä olisi! Eihän tämä kirottu koneisto
enää toimi, sanoi Lupin painaen ärtyneenä marmorilaattaa.

Hän pidätti hämmästyksen huudahduksen: tällä kertaa mikä kohtalon
oikku, odottamaton onnen potku: marmorilaatta oli liikkunut hänen
sormiensa alla!

Se oli pelastus, mahdollinen pako. Siinä tapauksessa miksi hän
alistuisi Holmesin ehtoihin?

Hän kulki edes ja takaisin kuten miettiäkseen vastausta. Sitten hän
vuorostaan laski kätensä englantilaisen olkapäälle.

-- Asiaa arveltuani, herra Holmes, pidän viisaimpana toimittaa pikku
asiani yksin.

-- Mutta...

-- Ei, minä en tarvitse ketään.

-- Kun Ganimard saa teidät käsiinsä, niin on kaikki loppunut. Hän ei
päästä teitä käsistään.

-- Kukapa tietää!

-- Te ajattelette mahdottomia. Kaikki ulko-ovet ovat vartioidut.

-- Jäljellä on yksi.

-- Mikä?

-- _Se, minkä minä valitsen_.

-- Turhia sanoja! Teidän vangitsemistanne voi pitää jo tapahtuneena.

-- Sitä se ei ole.

-- Siis?

-- Siis minä pidän sinisen timantin.

Holmes veti kellonsa esiin.

-- Kello on kymmentä vaille kolme. Kello kolme kutsun Ganimardin
tänne.

-- Meillä on siis kymmenen minuuttia aikaa lörpötelläksemme.
Käyttäkäämme sitä hyväksemme, herra Holmes, ja tyydyttääksenne
tavatonta uteliaisuuttani, niin sanokaa minulle, miten olette saanut
käsiinne minun nimeni ja osoitteeni Félix Daveyna.

Koko ajan pitäen silmällä Lupinia, jonka hyvä tuuli teki hänet
rauhattomaksi, Holmes suostui mielellään antamaan tämän pienen
selityksen, sillä se tyydytti hänen itserakkauttaan, ja sanoi:

-- Osoitteenne? Sen sain vaaleatukkaiselta naiselta.

-- Clotildeltä!

-- Häneltä itseltään. Muistelkaahan... eilisaamuna... kun aioin
ryöstää hänet autolla, hän soitti ompelijattarelleen.

-- Aivan oikein.

-- No niin, myöhemmin ymmärsin, että tuo ompelijatar olittekin te.
Ja viime yönä laivalla pinnistäen muistia, jonka erinomaisesta
terävyydestä rohkenen ylpeillä, onnistui minun saada selville
puhelinnumeronne viimeiset numerot... 73. Siten, omistaessani
teidän korjaamienne talojen luettelon, onnistui minun helposti
Pariisiin tultuani, tänä aamuna kello kahdeksan, etsiä ja löytää
puhelinluettelosta Félix Daveyn nimi ja osoite. Päästyäni selville
tästä nimestä ja osoitteesta pyysin apua herra Ganimardilta.

-- Mainiota! Verratonta! Minä en voi muuta kuin ihailla teitä. Mutta
minä en tiennyt, että te tulitte Havren junalla. Miten te pääsitte
_Pääskysestä_ pakenemaan?

-- Minä en paennut.

-- Mutta...

-- Te olitte antanut kapteenille määräyksen, että hänen ei tulisi
saapua Southamptoniin ennen kuin kello yksi yöllä. Minä tulin sinne
kello kaksitoista. Minä ennätin siis Havren laivaan.

-- Pettikö kapteeni minut? Se ei ole otaksuttavaa.

-- Ei hän pettänyt teitä.

-- Miten siis?

-- Vaan hänen kellonsa.

-- Hänen kellonsako?

-- Niin, hänen kellonsa, jonka panin käymään tuntia edelle.

-- Miten?

-- Mitenkö kello saadaan käymään edelle. Vääntämällä viisaria. Me
puhelimme istuen vieretysten, minä kertoilin hänelle huvittavia
juttuja... Toden totta, hän ei huomannut mitään.

-- Hyvä, hyvä, keinonne oli hyvä, minä aion sitä vast'edes käyttää.
Mutta seinäkello, joka riippui hytin seinällä?

-- Seinäkellon siirtäminen oli paljon vaikeampaa, sillä jalkani
olivat sidotut, mutta se merimies, joka vartioi minua kapteenin
poissaollessa siirsi ystävällisesti viisaria.

-- Hän? Ei suinkaan! Miten hän siihen suostui?

-- Oh! Hän ei käsittänyt tekonsa tärkeyttä! Minä sanoin hänelle, että
minun kaikin mokomin täytyi ennättää ensimmäiseen Lontoon junaan...
ja hän suostui...

-- Mistä hinnasta...

-- Pientä lahjaa vastaan, jonka tuo kunnon mies sitä paitsi aikoo
rehellisesti antaa teille.

-- Minkä lahjan?

-- Vähäpätöisen.

-- Mutta minkä.

-- Sinisen timantin.

-- Sinisen timantin!

-- Niin, sen väärän, jonka panitte kreivittären timantin sijaan, ja
jonka hän uskoi minun huostaani.

Lupin purskahti äkkiä äänekkääseen nauruun. Hän vääntelehti ja
kyyneleet valuivat hänen silmistään.

-- Hyvä Jumala, tämäpä on hassua! Minun väärä timanttini on joutunut
merimiehelle! Ja kapteenin kello! Seinäkellon viisarit!

Holmes ei vielä koskaan ennen ollut tuntenut taistelua Lupinin kanssa
niin vaikeaksi kuin nyt. Hänen terävä vaistonsa sanoi, että tämän
liiallisen iloisuuden alle kätkeytyi suuri määrä loistavia ajatuksia,
jotka aivan kuin kokosivat yhteen hänen kaikki henkiset voimansa.

-- Kello on kolme, herra Lupin.

-- Mikä vahinko! Meillä oli niin hauskaa!

-- Minä odotan vastaustanne.

-- Minun vastaustaniko? Hyvänen aika, kuinka vaativainen te olette!
Pelimme on siis loppunut. Ja pelin kohteena on minun vapauteni!

-- Minä lyön kuninkaan, sanoi Holmes laukaisten revolverin.

-- Ja minä _ässän_, vastasi Arsène iskien nyrkillään englantilaista.

Holmes oli ampunut ilmaan kutsuakseen Ganimardin, jonka läsnäoloa hän
piti välttämättömänä. Mutta Arsènen nyrkki singahti suoraan Holmesin
vatsaan, niin että tämä kalpeni ja horjahti. Yhdellä hyppäyksellä oli
Lupin uunin luona ja jo siirtyi marmorilevy... Liian myöhään! Ovi
aukeni.

-- Antautukaa, Lupin. Muuten... Ganimard, joka oli ollut epäilemättä
lähempänä kuin Lupin oli uskonutkaan, astui sisään uhaten
revolverillaan häntä. Ja Ganimardin takana syöksyi sisään kymmenen
miestä, kaksikymmentä miestä, tuollaisia rotevia ja häikäilemättömiä
miehiä, jotka olisivat lyöneet hänet maahan kuin koiran pienemmänkin
vastarinnan jälkeen.

Hän teki hyvin rauhallisen liikkeen.

-- Alas aseet! Minä antaudun.

Ja hän pani käsivartensa ristiin rinnalle.

       *       *       *       *       *

Kaikki aivan kuin ällistyivät. Autiossa huoneessa kuuluivat Arsène
Lupinin sanat kuin kaiku. "Minä antaudun!" Mitkä uskomattomat sanat!
He olivat odottaneet hänen äkkiä katoavan lattian kautta tai seinän
aukeavan hänen edessään ja pelastavan hänet kerta vielä ahdistajiensa
käsistä. Ja hän antautui!

Ganimard lähestyi ja syvän mielenliikutuksen vallassa, vakavana kuten
tällainen hetki vaatikin hän hitaasti ojensi kätensä vastustajaansa
kohden, ja sanoi suurella sisällisellä nautinnolla:

-- Te olette vankini, Lupin.

-- Prrr, värisi Lupin, -- aivan te säikytätte minut, hyvä Ganimard.
Mikä hautajaisääni! Luulisi teidän puhuvan ystävänne haudalla.
Heittäkää pois tuo maahanpanijaisilme.

-- Te olette vankini.

-- Ja te olette aivan suunniltanne ihastuksesta? Lain nimessä,
jonka uskollinen toimeenpanija hän on, Ganimard, ylitarkastaja,
vangitsee rikollisen Lupinin. Historiallinen hetki, jonka arvon te
täydellisesti tunnette, ja jo toisen kerran se tapahtuu teille. Hyvä
Ganimard, te edistytte vielä pitkälle virkaurallanne!

Ja hän tarjosi kätensä käsirautoja varten. Tämä toimitus tapahtui
hiukan juhlallisella tavalla. Poliisit, vaikka he tavallisesti
olivat nopealiikkeisiä ja suuttuneita Lupiniin, toimivat hitaasti
ihmetellen, että heidän oli sallittu koskettaa tähän koskemattomaan
olentoon.

-- Lupin parka, tämä huokasi, -- mitähän sinun ylhäiset ystäväsi
sanoisivat nähdessään sinut näin nöyryytettynä.

Hän ponnisti nyrkkejään erilleen jännittäen kaikkia lihaksiaan. Hänen
otsasuonensa paisuivat. Kahleiden silmut painuivat lihaan.

-- Kas niin, hän sanoi. Kahle putosi katkenneena.

-- Uusi, toverit, tämä ei kelpaa mihinkään.

Hänelle pantiin kahdet kahleet. Hän katseli hyväksyen niitä:

-- Hyvä on! Te ette koskaan voi olla kylliksi varovaisia.

Sitten hän laski kuinka monta poliisia oli läsnä:

-- Montako teitä on, ystäväiseni? Kaksikymmentäviisi? Kolmekymmentä?
Liian monta. En voi tehdä mitään. Jospa teitä olisi ollut vain
viisitoista!

Hän oli todellakin suurenmoinen, suurenmoinen kuten näyttelijä, joka
näyttelee loistavaa ja vauhdikasta osaansa nenäkkäästi ja kepeästi.
Holmes katseli häntä kuten katsellaan näytöstä, joka kaikille
yksityiskohdille osataan antaa arvo. Ja hänessä heräsi todellakin
se omituinen ajatus että taistelu oli tasaväkinen näiden puolueiden
välillä, johon toiseen kuului kolmekymmentä koko lain koneiston
auttamaa miestä ja toiseen tuo yksinäinen, aseeton ja kahlehdittu
mies. Molemmat puolet olivat tasaväkiset.

-- No niin, mestari, sanoi Lupin hänelle, -- tämä on nyt teidän
työtänne. Teidän vuoksenne Lupin saa mädätä kopin kosteilla oljilla.
Myöntäkää, että omatuntonne ei ole aivan puhdas, ja että teillä on
omantunnonvaivoja?

Vasten tahtoaan englantilainen kohotti olkapäitään kuten sanoen:
"Teistähän vain riippuu..."

-- Ei koskaan! Ei koskaan! huudahti Lupin. -- Minäkö antaisin sinisen
timantin? En, en, minä olen sen tähden saanut jo nähdä liian paljon
vaivaa. Minä pidän sen omanani. Ensi kerralla käydessäni luonanne
Lontoossa, ehkä jo ensi kuussa, sanon teille syyt siihen. Mutta
oletteko ensi kuussa Lontoossa? Valitsetteko mieluummin Wienin? Tai
Pietarin?

Hän säpsähti. Katon rajassa soi äkkiä kello. Eikä se ollut
hälytyskello, vaan puhelin, jonka langat johtivat hänen
työhuoneeseensa molempien ikkunoiden väliin, ja jonka koneistoa ei
oltu korjattu pois.

Puhelin! Kuka joutuisi ansaan, jonka kauhea sattuma oli virittänyt!
Arsène Lupin teki raivoisan liikkeen puhelinta kohden, hän olisi
tahtonut sen särkeä, hakata kappaleiksi ja siten tukahuttaa äänen,
joka pyysi saada puhutella häntä. Mutta Ganimard otti kuulo torven ja
puhui.

-- Haloo... haloo... numero 64873... niin, se on täällä.

Nopeasti, käskevällä liikkeellä Holmes työnsi hänet syrjään, tarttui
kulotorveen ja levitti nenäliinansa puhetorven päälle tehdäkseen
äänensä epäselvemmäksi.

Tällä hetkellä hän loi katseen Lupiniin. Ja se katse, jonka he
vaihtoivat, todisti, että sama ajatus oli herännyt kummassakin, ja
että molemmat uskoivat melkein mahdolliseksi, luultavaksi, varmaksi
saman olettamuksen: soittaja oli vaaleatukkainen nainen. Hän luuli
soittavansa Félix Daveylle, tai oikeastaan Maxime Bermondille, ja hän
puhuttelikin Holmesta!

Ja englantilainen huusi:

-- Halloo, halloo!

Äänettömyys, sitten Holmes:

-- Niin, minä se olen, Maxime.

Heti koko draama kehittyi traagillisen voimakkaana. Lupin,
voittamaton ja ilkkuva Lupin ei edes ajatellutkaan salata
levottomuuttaan, ja kasvot kauhusta kalpeina hän koetti kuunnella ja
arvata. Ja Holmes jatkoi, vastaten salaperäisellä äänellä:

-- Halloo, halloo, kyllä, kaikki on loppunut, ja minä aion juuri
lähteä tapaamaan teitä kuten olimme sopineet. Minnekö? Tietysti sinne
missä olette. Ettekö luule, että se on vielä...

Hän epäröi, etsi sanoja, sitten vaikeni. Oli selvää, että hän koetti
kysellä nuorelta tytöltä sanomatta itse liian paljon, ja että hän oli
kerrassaan tietämätön siitä missä tuo nuori tyttö oli. Sitä paitsi
näytti Ganimardin läsnäolo häiritsevän häntä. Jospa jokin ihme olisi
voinut katkaista tämän helvetillisen keskustelun! Lupin toivoi sitä
kaikesta sydämestään, kaikki hermot pingottuneina.

Ja Holmes puhui:

-- Ettekö kuule? En minäkään... huonosti... tuskin erotan sanoja. No
niin, mietittyäni asiaa katson viisaimmaksi, että menette kotiin.
Mikä vaara? Ei ole mitään vaaraa. Hänhän on Englannissa! Minä sain
sähkösanoman Southamptonista, joka ilmoittaa hänen saapuneen sinne.

Mikä iva näissä sanoissa! Holmes lausui ne tavattoman tyytyväisesti.
Ja hän lisäsi:

-- Älkää siis hukatko aikaa, rakas ystävä, minä tulen teitä tapaamaan.

Hän laski kuulotorven kädestään.

-- Herra Ganimard, minä pyydän teiltä kolme miestänne.

-- Vaaleatukkaisen naisen tähden, niin?

-- Niin.

-- Tiedättekö kuka hän on, missä hän on?

-- Tiedän.

-- Hitto vieköön! Mikä verraton saalis. Yhdessä Lupinin kanssa, tämä
päivä on täydellinen. Folenfant, ottakaa kaksi miestä matkaanne ja
seuratkaa herraa.

Englantilainen lähti kolmen poliisin seurassa.

Kaikki oli siis loppunut. Vaaleatukkainen nainenkin oli siis joutunut
Holmesin valtaan. Ihailtavan kestävyytensä, onnellisten tapausten
liittymisen kautta päättyi taistelu hänen voitokseen ja Lupinin
korvaamattomaksi tappioksi.

-- Herra Holmes!

Englantilainen pysähtyi.

-- Herra Lupin?

Tämä viimeinen tapaus näytti tehneen tärisyttävän vaikutuksen
Lupiniin. Hänen otsansa oli rypyssä. Hän oli väsynyt ja synkkä. Hän
oikaisi kuitenkin vartalonsa kooten kaikki voimansa. Ja huolimatta
kaikesta, kepeästi, nasevasti hän huudahti:

-- Myönnättehän että kohtalo sotii minua vastaan. Äsken se esti minua
pakenemasta tuon uunin kautta ja jätti minut teidän haltuunne. Nyt se
käyttää puhelinta lahjoittaakseen teille vaaleatukkaisen naisen. Minä
taivun sen määräyksien alle.

-- Mitä sillä tarkoitatte?

-- Sitä, että minä olen valmis ryhtymään neuvotteluihin.

Holmes vei tarkastajan syrjään ja pyysi äänellä, joka ei
vastaväitteitä kärsinyt, lupaa saada vaihtaa muutamia sanoja Lupinin
kanssa. Sitten hän palasi Lupinin luo. Viimeinen sovittelu! Hän alkoi
kuivalla ja hermostuneella äänellä:

-- Mitä te tahdotte?

-- Neiti Destangen vapauden.

-- Tiedätte hinnan?

-- Tiedän.

-- Ja suostutte?

-- Minä suostun kaikkiin ehtoihinne.

-- Ah! huudahti englantilainen kummastuneena, -- mutta tehän
hylkäsitte, kun oli puhe teistä.

-- Kun oli puhe minusta, herra Holmes. Nyt on kysymys naisesta,
ja naisesta jota minä rakastan. Ranskassa katsokaahan, meillä on
erikoiset ajatukset näistä asioista. Ja vaikka miehen nimi onkin
Arsène Lupin, niin ei hän toimi toisin. Päinvastoin!

Hän sanoi sen hyvin yksinkertaisesti. Holmes nyökkäsi tuskin
huomattavasti päällään ja mutisi:

-- Siis sininen timantti?

-- Ottakaa keppini, tuolta, uunin nurkasta. Tarttukaa toisella
kädellänne kepin nuppiin ja toisella vääntäkää rautahylsyä joka on
vastakkaisessa päässä kuin nuppi.

Holmes tarttui keppiin ja väänsi hylsyä ja vääntäessään hän näki,
että nuppi irtaantui. Tämän nupin sisällä oli vahapallo. Pallon
keskellä timantti.

Hän tarkasti sitä. Se oli sininen timantti.

-- Neiti Destange on vapaa, herra Lupin.

-- Vapaa tulevaisuudessa kuten nytkin! Hänen ei tarvitse pelätä
mitään teidän puoleltanne?

-- Eikä kenenkään muun.

-- Tapahtukoon mitä tahansa?

-- Tapahtukoon mitä tahansa. Minä en enää tiedä hänen nimeään enkä
osoitettaan.

-- Kiitos. Ja näkemiin asti! Sillä tapaammehan me toisemme, eikö
niin, herra Holmes?

-- Sitä en epäilekään.

Englantilaisen ja Ganimardin välillä oli jokseenkin kiivas väittely,
jonka Holmes äkkiä lopetti jokseenkin jyrkästi.

-- Ikävä kyllä, herra Ganimard, en ole lainkaan samaa mieltä teidän
kanssanne. Mutta minulla ei ole aikaa selittää sitä teille. Minä
lähden tunnin kuluttua Englantiin.

-- Mutta, vaaleatukkainen nainen?

-- Minä en tunne häntä.

-- Äskenhän te juuri...

-- Ottakaa hänet tai jättäkää hänet. Minä olen jo antanut Lupinin
teidän käsiinne. Tässä on sininen timantti, jonka iloksenne saatte
itse antaa kreivitär de Crozonille. Minun mielestäni ei teillä ole
mitään syytä valittaa.

-- Mutta vaaleatukkainen nainen?

-- Etsikää.

Hän painoi hatun päähänsä ja poistui nopeasti, kuten ainakin mies,
joka ei ole tottunut viivyttelemään toimitettuaan asiansa.

       *       *       *       *       *

-- Hauskaa matkaa, huudahti Lupin. -- Ja olkaa varma siitä, etten
koskaan unohda niitä ystävällisiä suhteita jotka ovat vallinneet
välillämme. Terveisiä herra Watsonille.

Hän ei saanut mitään vastausta ja ilkkui:

-- Tuota voi kutsua englantilaiseksi paoksi. Tuolla saarivaltakunnan
asukkaalla ei ole sitä kohteliaisuuden kukkaa, jonka kautta me
eroamme muista kansoista. Ajatelkaahan, Ganimard, millaisen lähdön
ranskalainen olisi vastaavassa tapauksessa pannut toimeen! Minkä
erikoisen kohteliaisuuden alle hän olisi kätkenyt voitonriemunsa!
Mutta, Jumala varjelkoon, Ganimard, mitä te teette? Panetteko te
kotitarkastuksen toimeen! Mutta eihän täällä löydy enää mitään,
ystäväiseni, ei paperin palaakaan. Minun arkistoni ovat varmassa
paikassa.

-- Kukapa tietää! Kukapa tietää!

Lupin alistui tarkastukseen. Kaksi tarkastajaa piteli hänestä kiinni,
ja kaikki muut seisoivat ympärillä, ja hän alistui kärsivällisesti
kaikkeen. Mutta kahdenkymmenen minuutin päästä hän jo huokasi:

-- Kiirehtikää, Ganimard, ettekö jo lopeta.

-- Onko teillä siis kova kiire?

-- Onko minulla kiire! Välttämätön vierailu.

-- Vankilassako?

-- Ei, kaupungilla.

-- Joutavia! Mihin aikaan?

-- Kello kaksi.

-- Kello on kolme.

-- Juuri niin, minä olen myöhästynyt, enkä minä halveksi mitään muuta
niin paljon kuin myöhästymistä.

-- Annatteko minulle viisi minuuttia aikaa?

-- En minuuttiakaan enempää.

-- Te olette liian ystävällinen, minä koetan...

-- Älkää puhuko niin paljon. Joko taas tutkitte tuota laatikkoa?
Sehän on tyhjä!

-- Onhan täällä kirjeitä.

-- Vanhoja laskuja!

-- Ei, silkkinauhalla sidottu pinkka.

-- Vaaleanpunaisellako nauhalla? Oh! Ganimard, älkää millään muotoa
avatko!

-- Ovatko ne naisen kirjeitä?

-- Ovat.

-- Hienon naisen?

-- Hyvin hienon.

-- Hänen nimensä?

-- Rouva Ganimard.

-- Hyvin hauskaa! Hyvin hauskaa! huudahti tarkastaja loukkaantuneena.

Tällä hetkellä palasivat muihin huoneisiin lähetetyt miehet ja
ilmoittivat, että kotitarkastus oli ollut tulokseton. Lupin alkoi
nauraa.

-- Hitto vieköön! Luulitteko löytävänne luettelon tovereistani,
tai todistuksen suhteestani Saksan keisariin? Teidän tulisi etsiä
tämän huoneiston pikku salaisuuksia. Tämä kaasuputki on esimerkiksi
puhetorvi. Tämän uunin sisällä on portaat. Tämä seinä on ontto. Ja
kuinka suuri määrä täällä on kelloja! Painakaahan, Ganimard, tuota
nappulaa.

Ganimard totteli.

-- Ettehän kuule mitään? kysyi Lupin.

-- En.

-- En minäkään. Te olette kuitenkin ilmoittanut minun lentoasemani
hoitajalle, jotta hän panee kuntoon ohjattavan ilmalaivan, joka kohta
vie meidät yläilmoihin.

-- Joutavia, sanoi Ganimard, joka oli lopettanut tarkastuksensa, --
nämä hullutukset jo riittävät, matkaan!

Hän astui muutaman askeleen, miehet seurasivat häntä. Lupin ei
liikahtanut tuumaakaan. Vahdit työnsivät häntä. Turhaan.

-- No, sanoi Ganimard, -- ettekö aio lähteä?

-- En suinkaan.

-- Siinä tapauksessa...

-- Mutta se riippuu.

-- Mistä?

-- Paikasta, jonne viette minut.

-- Vankilaan, tietysti.

-- Sitten en liikahda. Minulla ei ole mitään tehtävää vankilassa.

-- Tehän olette hullu?

-- Eikö minulla ollut kunnia ilmoittaa teille, että minulla oli
tärkeä vierailu tehtävänä?

-- Lupin!

-- Ganimard, vaaleatukkainen nainen odottaa minua, ja te luulette
minua niin epähienoksi, että jätän hänet levottomana odottamaan?
Hieno mies tekisi siinä raukkamaisesti.

-- Kuulkaahan, Lupin, sanoi tarkastaja, jota tämä pilailu alkoi
ärsyttää, -- minä olen tähän asti ollut teitä kohtaan tavattoman
hienotunteinen. Mutta kaikella on rajansa. Seuratkaa minua.

-- Mahdotonta. Minun täytyy mennä tapaamaan erästä henkilöä ja minä
menen.

-- Viimeisen kerran?

-- Mah-do-ton-ta.

Ganimard viittasi. Kaksi miestä nosti Lupinin syliinsä. Mutta he
päästivät hänet piankin vapaaksi parahtaen tuskasta: Lupin pisti
molemmilla käsillään pitkät neulat heidän kehoihinsa.

Hulluina raivosta syöksyivät miehet hänen kimppuunsa, heidän vihansa
oli päässyt valloilleen, he halusivat kostaa toveriensa puolesta ja
monet kärsimänsä häpeät, ja he iskivät ja löivät. Kova isku osui
hänen ohimoonsa. Hän kaatui maahan.

-- Jos te tapatte hänet, karjui Ganimard raivoissaan, -- niin
joudutte tekemisiin minun kanssani.

Hän kumartui hoitamaan Lupinia. Mutta huomattuaan hänen vapaasti
hengittävän hän käski toisia kantamaan häntä jaloista ja pääpuolesta,
itse tuki hän vartalon kohdalta.

-- Astukaa tasaisesti! Ei saa tärisyttää. Senkin roistot, olitte
vähällä tappaa hänet. No, Lupin, miten voitte?

Lupin avasi silmänsä. Hän mutisi:

-- En aivan hyvin, Ganimard, te olette antanut murskata minut.

-- Oma syynnehän se oli, miksi olette niin itsepäinen! vastasi
Ganimard onnettomana. -- Ettehän tunne kipua?

He saapuivat portaille. Lupin vaikeroi:

-- Ganimard, hissiin, muuten he katkovat luuni.

-- Hyvä ajatus, mainio ajatus, myönsi Ganimard. -- Sitä paitsi ovat
portaat niin kaidat, olisi vaikeata...

Hän painoi hissin ylös. Lupin asetettiin hyvin varovaisesti penkille
istumaan. Ganimard istui hänen viereensä ja sanoi apulaisilleen:

-- Menkää samalla aikaa portaita alas kuin me. Odottakaa porttivahdin
oven luona. Onko selvä?

Hän sulki hissin oven. Mutta tuskin se oli sulkeutunut, kun kaikkien
suusta kuului kiljahdus. Vinhaa vauhtia kuin ilmapallo, joka on
päässyt irti, hissi kiiti ylöspäin. Kuului ivallinen nauru.

-- Hyvä Jumala, ulvoi Ganimard, etsien kiihkeästi pimeässä nappulaa,
jota painamalla hissi saataisiin laskeutumaan alas.

Kun hän ei sitä löytänyt hän huusi:

-- Viides kerros! Vartioikaa viidennen kerroksen ovea.

Hypäten neljä porrasta kerrallaan syöksyivät poliisit portaita ylös.
Mutta jotain ihmeellistä tapahtui: hissi näytti puhkaisevan viimeisen
kerroksen katon, katosi poliisien näkyvistä, pysähtyi äkkiä ylimpään,
palvelijain ullakkokerrokseen. Kolme miestä oli siellä vartioimassa,
he avasivat hissin oven. Kaksi heistä tarttui Ganimardiin, joka aivan
ymmällään ja hervottomana ei ajatellutkaan puolustautua. Kolmas vei
Lupinin pois.

-- Ennustinhan minä teille, Ganimard, paosta ilmapallossa... ja
teidän avullanne! Ensi kerralla älkää olko niin säälivä. Ja ennen
kaikkea muistakaa, että Arsène Lupin ei anna lyödä itseään eikä tehdä
itselleen pahaa muuta kuin pätevistä syistä. Hyvästi!

Ovi oli jo uudelleen suljettu ja hissi laskeutui Ganimardin kanssa
alakertaan. Ja kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, että vanha poliisi
sai poliisit kiinni porttivahdin oven luona.

Sanaakaan sanomatta he kiireimmän kautta kulkivat pihan poikki ja
juoksivat keittiöportaita ylös, sillä ainoastaan siten he pääsivät
palvelijan kerrokseen, jossa pako oli tapahtunut.

Pitkä, monimutkainen käytävä, jonka varrella oli pieniä numeroituja
huoneita, johti ovelle, joka oli raollaan. Tämän oven toisella
puolen, ja siis toisessa talossa, oli samanlainen käytävä, samoin
mutkikas ja sen varrella samanlaisia huoneita. Käytävän päässä
oli keittiön portaat. Ganimard laskeutui niitä alas, kulki pihan
poikki ja saapui kadulle, Picot-kadulle. Silloin hän ymmärsi kaiken:
nämä molemmat talot, jotka ulottuivat syvälle kaupunginkorttelin
sisään, koskettivat toisiinsa ja niiden päädyt olivat eri kaduille,
ei kulmittain toistensa kanssa vaan yhdensuuntaisesti ja yli
kuudenkymmenen metrin päässä toisistaan.

Hän meni porttivahdin luo ja näytti poliisikorttinsa:

-- Neljä miestä kulki juuri äsken tästä ohi?

-- Niin, neljännen ja viidennen kerroksen asukkaiden palvelijat ja
kaksi heidän ystäväänsä.

-- Ketkä asuvat neljännessä ja viidennessä kerroksessa?

-- Herrat Fouvel ja heidän serkkunsa Provost. He muuttivat tänä
aamuna pois. Jäljelle jäi vain kaksi palvelijaa. He poistuivat äsken.

-- Ah! ajatteli Ganimard, vaipuessaan porttivahdin huoneen sohvalle,
mikä mainio saalis luisui käsistämme! Koko joukkio asui tässä
taloryhmässä.

       *       *       *       *       *

Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin saapui kaksi herraa ajurilla
Pariisin pohjoiselle asemalle ja riensi Calaisin pikajunaa kohden ja
heitä seurasi mies kantaen heidän tavaroitaan.

Toisen käsi oli siteessä ja hänen kalpeutensa ilmaisi hänet
sairaaksi. Toinen näytti iloiselta.

-- Nopeasti, Watson, me emme saa myöhästyä junasta. Watson, minä en
koskaan tule unohtamaan näitä kymmentä päivää.

-- En minäkään.

-- Mitä ihania taisteluja!

-- Verrattomia.

-- Siellä täällä vain muutamia pieniä ikävyyksiä.

-- Hyvin pieniä.

-- Ja lopuksi täysi voitto pitkin linjaa. Lupin vangittu! Sininen
timantti saatu takaisin!

-- Minun käsivarteni on poikki!

-- Kun on kysymys sellaisesta voitosta, niin mitä merkitsee poikki
mennyt käsivarsi!

-- Varsinkin minun.

-- Niin! Muistakaahan, Watson, että juuri silloin kun olitte
apteekkarin luona, ja kärsitte kuten sankari ainakin, silloin löysin
sen langan, joka vei minut perille.

-- Mikä onnen potku.

Vaunun ovia suljettiin.

-- Sisään, olkaa hyvät. Pitäkäämme kiirettä, hyvät herrat.

Kantaja kapusi tyhjään vaunuosastoon ja laski tavarat hyllylle,
Holmesin auttaessa onnetonta Watsonia vaunuun.

-- Mutta mikä teitä vaivaa, Watson? Ettehän pääse ylös! Voitteko
pahoin, vanha toveri.

-- En minä voi pahoin.

-- Mikä teitä sitten vaivaa?

-- Minä en voi käyttää muuta kuin toista kättäni.

-- Entä sitten! huudahti iloisesti Holmes. -- Tyhjää puhetta.
Luuletteko olevanne ainoa käsipuoli tässä maassa! Entä ne todelliset
käsipuolet? Täällä sitä nyt ollaan.

Hän ojensi kantajalle viisikymmentä sentimiä.

-- Kiitos, ystäväni. Tässä on Teille.

-- Kiitos, herra Holmes.

Englantilainen katsoi häneen: se oli Arsène Lupin.

-- Te, te! hän änkytti aivan ällistyneenä.

Ja Watson suu ammollaan heilutti tervettä kättään kuten puhuja, joka
vakuuttaa jotain tosiasiaa:

-- Te! Te! Mutta teidäthän on vangittu! Holmes kertoi sen minulle.
Hänen lähtiessään Ganimard ympäröi teitä kolmenkymmenen apulaisensa
kanssa.

Lupin laski käsivartensa rinnalle ristiin ja sanoi hyvin
loukkaantuneena:

-- Ja silloin te luulitte että antaisin teidän lähteä sanomatta
teille hyvästi? Kaiken sen ystävyyden jälkeen, joka aina on vallinnut
meidän kesken! Mutta sehän olisi ollut tavattoman epähienoa. Keneksi
te minua luulette?

Juna vihelsi.

-- No, minä annan sen teille anteeksi. Mutta onko teillä kaikki, mitä
tarvitsette? Tupakkaa, tulitikkuja. On! Ja tämän päivän iltalehdet?
Te luette siitä vangitsemiseni yksityiskohdat, viimeisen urotyönne,
mestari. Ja nyt näkemiin, olen ihastunut saatuani tutustua teihin...
todella ihastunut. Ja jos joskus minua tarvitsette, niin olen
onnellinen...

Hän hyppäsi asemasillalle ja sulki oven.

-- Hyvästi, hän sanoi vielä, heiluttaen nenäliinaansa. -- Hyvästi,
minä kirjoitan teille. Tekin minulle, eikö niin? Ja katkennut
käsivartenne, herra Watson? Minä odotan uutisia teiltä molemmilta.
Postikortti silloin tällöin. Osoite: Lupin, Pariisi. Se riittää.
Tarpeetonta panna postimerkkiä, näkemiin, näkemiin!





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.