Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Airiselän tukinajossa - Kuvaus Lapin rajoilta
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Airiselän tukinajossa - Kuvaus Lapin rajoilta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



AIRISELÄN TUKINAJOSSA

Kuvaus Lapin rajoilta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1915.



1.


Järvi oli jo vahvassa jäässä. Pounikot ja jänkät olivat kylmettyneet
hevosen kantaviksi, niin että kiveliön asukaskin pääsi liikkumaan. Tänä
syksynä näytti pehmeillekin maille tulevan luja pohja, kun ennen lumen
tuiskuamista piti näin kovia ja pitkällisiä pakkasia. Oli jo ollut
kaksi viikkoa yhtämittaa pakkasta. Parempaa talven pohjaa ei
Ahvenjärven Antti muistanut eläissään nähneensä.

Ei ainakaan ollut talvi näin hyvä- ja lujapohjaisena alkanut niinä
kahtenakymmenenä vuotena, joina Antti oli tämän yksinäisen Ahvenjärven
rannalla asunut.

Sen hän muisti varmaan, kun raudankovaa jänkkäpolkua asteli laukku
selässä Meltoskylään päin. Varhain aamulla hän oli lähtenyt kotoaan, ja
kiire hänellä oli. Sillä edellisenä päivänä oli Ahvenjärvessä käynyt
Kettu-Iisakki, linnunpyyntiretkelle menossa. Oli levähtänyt ja tiennyt
uutisena kertoa, että Vänttinen, maankuulu tukinajattaja, oli käynyt
kylässä ja sanonut, että Airiselkään tulee suuri tukinajo. Kelpo
tukinajajia oli tiedustellut raittiita ja rivakoita miehiä. Niin oli
kertonut Kettu-Iisakki ja maininnut vielä, että Ahvenjärven Anttia oli
Vänttinen muistellut. Antti oli ollut poissa heinän nounnissa toisella
puolen järveä, niin ettei ollut saanut itse Kettu-Iisakkia puhutella,
eikä Selma, asioita ymmärtämätön vaimoihminen, ollut älynnyt sen
enempää Iisakilta Vänttisen olosta kysellä.

Ja Vänttisen puheille kylään oli Antilla nyt kiire. Sillä niin oli
Iisakki arvellut, että Vänttinen oli hyvinkin voinut yöpyä kylään, kun
yö ja pitkä taival oli edessä. Jospa sen siellä vielä kohtaa ja pääsee
puheille! toivoi Antti hyvillä mielin. Saisi tuumata tukinajosta
valmiiksi... ja kun sen Vänttisen kirjoihin saapi hyvän nimen, niin se
saattaa monella tavalla puoltaa.

Viime talvena Antti oli osunut Vänttisen ajoon. Rehellinen, säntillinen
mies on, mietti Antti. Ylen tuliluontoinen ja paljon vaativa, mutta
hyvissä väleissä Antti hänen kanssaan oli pysynyt ja kiitokset häneltä
saanut. Ja viinamiehille se oli vihainen kuin peto. Joka vain viinan
vuoksi rokuliin joutui, niin seuraavana päivänä Vänttinen ilmoitti,
että olla hyvä ja tulla konttoriin, että saapi rätingin. Ei siinä sen
enempää...

Antti joudutti askeleitaan, noudattaen kuivilla mailla kesällistä
polkua, joka kierteli leväisiä jänkkiä. Mutta hän oikaisi nyt jänkät
suoraan halki pikemmin joutuakseen. Hänen teki kyllä mielensä poiketa
kuusikkosaajoihin, joissa hänellä oli loukkuja ja satimia, pyydyksensä
kokeakseen, mutta päätti poiketa vasta palatessa.

-- Vai oli maininnut minunkin nimeni! No, se tiesi sitä, että hyvät
välit jäivät!

Kun Antti jänkän halkaistuaan nousi vaaralle, näkyi sen laelta jo
Meltosjärvi ja kylä sen rannalla. Marraskuun aurinko silloin nousi ja
paistoi kirkkaasti huurteiseen, talvijäykkään luontoon. Sinne näkyi
kotijärvikin, Ahvenjärvi, ja Antin torppa kyyrötti pienenä harmaana
pilkkuna kuin sääski erämaan laidassa. Kylläpä näyttikin pieneltä ja
avuttomalta! Ei ollut sitä sen paremmaksi jaksanut saada, ei vaikka
parhaansa oli koettanut.

Antti lähti taas astumaan ja osui polulle, joka vei kylään asti ja oli
kovaa kivikkorovaa.

Kirkkaaseen aamuilmaan nousivat kylältä aamulämmitysten savut, vaikkei
mitään muuta elon merkkiä näkynyt. Rantakeroon, joka oli kylän paras ja
rikkain talo ja jossa Iisakki oli kertonut Vänttisen olleen, Antti
meni. Pihalla hän tapasi isännän, joka oli halkoja noutamassa.

"Taisit lähteä Vänttistä puhuttelemaan", sanoi hänelle isäntä, halot
sylissä. "Vaan on jo ehtinyt illalla lähteä... Tästä on kyyditty
Pasmajärveen... Tulehan sisälle, niin kuulet."

Isäntä läksi itse edellä nousemaan halkosylystä halaten portaita ylös,
ja Antti seurasi perässä.

"Sepä nyt oli... Vai jo ehti mennä. En tiennyt, että liikkeellä oli",
päivitteli Antti.

"Keneltä kuulit, että on täällä ollut?" kysyi isäntä mennen jo pirtin
ovella.

"Oli käynyt Kettu-Iisakki siinä meillä ja Selmalle kertonut."

"Tässähän se näkyi kaljattelevan Iisakkikin Vänttisen aikana."

Isäntä laski halkosylyksen lattialle, niin että pirtti jymähti.

Antti istahti käskemättä penkille ja alkoi päästellä laukkuaan irti.

"Jopa se nyt oli, kun en saanut puhutella", päivitteli hän, pyyhkäisten
laihoista kasvoistaan hikeä, ja kysyi sitten yhteen menoon:

"Lieneekö siinä puheessa ollut perää, että tukinajoon oli ollut miehiä
hakemassa? Iisakki oli Selmalle sanonut..."

"Perä siinä on", alkoi isäntä puhua, yskien kuivaa yskää. "Perä siinä
on. Kuuluu tulevan valta-ajo nyt Airiselän maille, ja nyt pitäisi
miesten aloittaa, vaan lumen vähyys on esteenä. Vänttinen tulee
ylijohtajaksi, puulaaki luottaa Vänttiseen, kuulemma, ja on antanut
hänelle kaiken vallan Airiselän mailla... On se semmoinen turhantarkka
mies, Vänttinen. Ei kuulu ottavan ajoonsa yhtään viinaanmenevää miestä,
raittiita hakee... Kuuluukin olevan taas se Pirtu-Santeri viinoineen
liikkeellä... eikä sille voi virkakuntakaan mitään... Tulee, kuulemma,
niin suuri ajo, ettei ole takatalvina niin suurta ollutkaan... Ja
kuuluvat olevan Airiselän puut järjestään jättiläispuita... että kysyy
miestä jos hevostakin..."

"Kysyypä tietenkin", myönsi Antti, mutta lisäsi sitten huolestuneena:
"Olisin minä puhunut Vänttiselle... jos hyvinkin olisi ottanut minutkin
ajoon... kun jäivät meillä niin hyvät välit viime talvena... ja jos oma
poika tulisi kumppaniksi..."

Isäntä ryiskeli kuivaa yskäänsä ja sanoi: "Maltahan nyt, kun kerron.
Terveiset pani sinulle ja käski tulla..."

Antin kasvoille ilmestyi kuin päivänpaiste.

"Sanoi jääneensä hyvin pitämään, että oli rehti ajaja ja hoiti hyvin
hevosensa... Ja moneen kertaan muistutti, että toimittaa Ahvenjärven
Antille sana, jotta tulla niin pian kuin... vaikka heti, että työhön
pääsee... Vaikka kuuluu olevan kovin paljon pyrkijöitäkin..."

Antti ei hyvillään osannut mitään virkkaa. Itsekseen hän ajatteli, että
tulipahan kerran puulaakiin semmoinen työnjohtaja, joka näkee, kuka
hevostaan hoitaa ja muuten rehellisesti menettelee.

Isäntä ryiskeli.

"Kelpo mies se on Vänttinen", sanoi Antti. "Hänen ajoonsa minä kyllä
pyrin, vaikka onkin kaukana Airiselässä asti."

"Tarkka ja visu kuuluu sentään olevan palkkaa maksamaan", virkkoi
isäntä, Vänttistä moittien?

"Lie mitä lie. Vaan rennosti minulle maksoi sen mitä puhe oli... eikä
minun enempää sopinut vaariakaan... Hyvä on mies ja suoraluontoinen",
kehui Antti.

"Vaan mistähän se ne viinattomat miehet näppää, kun monta sataa olla
pitää", moitiskeli isäntä yhä.

"Tästä saapi yhden", sanoi Antti ja nousi piippuaan sytyttämään.
"Antaisi nyt hyvä Jumala lunta pehmikkeeksi tälle lujalle pohjalle,
että pääsisi lähtemään", sanoi hän sitten ulos silmäten.

"Joo, joo, sepä se... lunta tarvitsee pehmikkeeksi", myönsi isäntä.

Antti vaipui ajatuksiinsa. Ei ollut niinkään lähteä köyhästä kodista ja
jättää lapset ja vaimo keskelle kiveliötä. Olisi tarvinnut saada ruokaa
kotiväelle varatuksi ainakin jouluun asti, jolloin jo voisi tukinajosta
lähettää... Pienet olivat oman pellon antimet, eivät riittäisi jouluun
asti, kun semmoinen joukko jäisi nakertamaan.

Antin äskeinen hyvä mieli katosi. Pitäisi koettaa saada täältä kylältä
jauhosäkki velaksi, sitten tulisivat toimeen jouluun asti... Antille
oli ennenkin velkaa uskottu. Tämä Rantakeron isäntäkin oli monasti
auttanut.

"Vai aiot ottaa poikasi tukinajoon", alkoi isäntä hetken päästä
jutella. "Kuinka tullevat kotona toimeen, kun se vaimosikin kuuluu
olevan kivulloinen ja yksi lapsi sairaana?"

"Niin olemme siinä tuumailleet, vaikka kyllähän se raskaalta tuntuu...
Mutta toisaalta taas houkuttelee se, että Yrjö jo pystyy hakkuumieheksi
ja niin jäisi koko ansio omaan kukkaroon... Nykyään kun hakkuumiehet
ovat kovin kallispalkkaisiakin", selitteli Antti. "Ja olen minä siinä
nyt syysaikana ajanut heinät kotia ja varannut puita koko talveksi..."

"Oikeahan se on tuuma ja oikein puhuttu", myönsi isäntä. "Mutta kuinka
niille jääpi ruokatavaraa?"

"No niukalta jääpi -- ovat jo siksi kasvaneet syömään lapsetkin",
vastasi Antti alakuloisesti. "Olisi tarvinnut elon puolta saada...
Olisiko ketään, joka velkaa jouluun asti uskoisi... Jouluksi tuota jo
ehtinee jonkun verran ansaita, jos terveenä pysyy."

Nyt vasta isäntä ilmoitti, että Vänttinen oli hänelle jättänyt rahaa
Antille matkaa varten annettavaksi.

"Uskovan se näkyy sinua", puheli isäntä ottaen avaimen ja alkaen
loukkokaapista ottaa Vänttisen jättämiä rahoja. "Vaan täytyisi tässä
olla todistaja, kun minä rahat annan, etten joudu välikäteen..."

"En minä kiellä kerran saatua", sanoi Antti, tullen sanomasta kovin
hyvilleen. "On se miesten mies se Vänttinen..."

Mutta isäntä tenäsi:

"Saattaahan tapahtua, että sinä kuolet, niin millä minä sitten näytän
toteen, että olen rahat sinulle antanut..."

"No, on niinkin", myönsi Antti, ja sovittiin, että talon renki ja
piika, jotka eivät olleet sukua kumpaisellekaan, käskettiin
vieraiksimiehiksi.

Ja vesissä suin, silmät kiiluen isäntä luki Antille rahat kouraan, ja
tyytyväinen hymy huulillaan Antti otti setelitukun.

Toimitettuaan asiansa kylässä Antti läksi nopein askelin takaisin
järvensä rannalle. Hän oli hyvillään ja asteli keveästi, vaikka raskas
laukku painoi hartioita. Ei saattanut kyllin mielessään Vänttistä
kehua. Nyt sai leipäainetta kotiväelle ja jäi vielä matkaakin varten
yllinkyllin tarverahaa.

Mutta polkua kulkiessa muistuivat monet asiat mieleen, entiset ja vasta
tulevaiset. Koko se eletty elämä täällä Ahvenjärven rannalla, josta
kylään karttui runsas puoli penikulmaa eikä toisille ilmansuunnille
ollut asukasta kuin penikulmain päässä.

Siihen aikaan kun hän, Kuusiston Antti, siihen haki kruunulta
asumaoikeutta, ei Ahvenjärven rannalla ollut kuin kalasauna, jossa
kyläläiset kesäisin majailivat kesäkalan pyynnissä ollessaan. Sillä
vaikka Ahvenjärvi olikin yksinäinen, suurien vaarojen ympäröimä
kiveliön järvi, viihtyivät sen kirkkaassa saivovedessä erinomaisen
lihavat siiat ja kookkaat ahvenet, jotka jälkimäiset olivat tulleet
maankuuluiksi ja joiden hyvyyden vuoksi järvikin oli nimensä saanut.

Siellä oli Anttikin, siihen aikaan naimaton Kuusiston torpan poika,
kesäkalan pyynnissä kulkenut ja silloin jo ruvennut asiaa miettimään.
Kun toiset pyyntimiehet läksivät saaliineen kotikyliinsä, jäi Antti
yksin kalastusta jatkamaan ja viipyi retkellään niin kauan, kunnes
järvi jäätyi.

Kun yksin öitään vietti kalasaunassa, rupesi hän omaa kotia
ajattelemaan. Eräänä yönä hän oli nähnyt merkillisen unen, jota piti
hyvänä enteenä ja johon sitten uskoi.

Ja aamulla herätessä oli hänen päätöksensä valmis.

Hän viipyi sitten vielä viikon päivät järven rannalla, maita ja
talonpaikkoja tarkastellen. Pian mieluisan paikan löysikin
pohjoisrannalta, jossa oli järveen asti loivaa, etelään viettävää
myötälettä. Maanlaatu oli lihavaa savimultaa, kivetöntä ja helppoa
viljellä. Loitompana järvestä oli vahvaheinäinen, harvametsäinen korpi,
joka työnsi polvenkorkuista luhtaa, verestä kuin rieska, ja ojanvarsi,
jonka korkeat törmäkamarat olivat maaheinän peittämät.

Siinähän oli jo valmista niittyä aluksi! Hän muisti, että toisen,
Meltosjärven rannalla oli eräs, joka häntä odotti ja joka niinikään
toivoi omaa kotia.

Ja niin hän siellä kelmeinä syyspäivinä, kun yökylmä oli järven
jäädyttänyt, sen rantoja kierteli ja suunnitelmiaan laati. Ja niin hän
hyvässä uskossa ja kirkkain toivein palasi saaliineen kylään.

Mutta samaa vauhtia hän painui rantamaille, missä tuumansa ja toiveensa
metsäherralle esitti.

Metsäherra suostui.

Hän tunsi Antin kelpo mieheksi ja lupasi avustaa. Oli itsekin
Ahvenjärvellä leimausmatkoilla käydessään ajatellut, että siihen tulisi
elettävä talo.

Ja sanansa oli metsäherra pitänytkin. Samana talvena Antti jo ryhtyi
tuvan tekoon, ja kun järvi kesän tullen lainehti sulana, saapui Antti
sinne nuoren, vastavihityn vainionsa kanssa.

Siitä oli nyt kaksikymmentä vuotta aikaa.

Antti oli mietteissään kulkenut hyvinkin puoli matkaa, kun hän erään
saajon -- Lastusaajoksi nimitetyn -- päässä kääntyi metsään
linnunpyydyksiään kokemaan.

Aurinko oli peittynyt pilveen, ja pohjoisesta kävi kipakka tuuli. Taisi
tulla tuisku!

Edempänä olevia pyydyksiä hän ei joutanut kokemaan, sillä päiväkin
alkoi jo käydä lopulleen. Erään loukun alta hän veti esiin suuren
ikämetson, jonka nokka oli käyrä kuin paininpuu ja kulmat
tummanpunaiset. Suu hymyssä Antti heitti saaliin olalleen ja lähti
takaisin polulle päin.

Mutta ennenkuin hän ehti järven rantaan, alkoi tuulen muassa tuiskuta
lunta niin sakeasti, ettei järven poikki enää maan rantaa erottanut.

Mutta suoraan kotiaan Antti osasi kulkea, iloiset sanomat, hyvät
suuhunpantavat matkassaan.

Varhain seuraavana aamuna hän nousi vuoteeltaan ja meni hevostaan
ruokkimaan. Hän sytytti kyllä tulen takkaan, mutta ei hennonut vielä
herättää vaimoaan Selmaa, joka oli kaiken yötä valvonut nuorimman,
sairastelevan lapsen kanssa.

Ulos tultuaan Antti silmäsi taivaalle. Tuisku oli tauonnut, ja maassa
oli rekikeliksi lunta. Taivas tähdessä, ja kuun kylmä puolikas oli
vaipumassa metsänrannan taakse.

Pakkanen siitä tulee, nyt sopii jo lähteä tukinajoon.

Antti käveli talliin.

Hänen hevosensa oli vankka musta, joka kesälaitumella oltuaan ja nyt
syyskauden melkein joutilaana syötyään oli hyvässä lihassa, niin että
kouru lautasella. Sopii sillä, tuossa lihassa olevalla hevosella,
lähteä tukinajoon! myhähti Antti hyvillään ja alkoi tehdä apetta
hevoselleen. Hän tahtoi osoittaa hyvää mieltään uskolliselle
työtoverilleenkin. Sillä nyt tänään hän aikoi laittautua matkalle.
Airiselkään, tukinajopaikalle, oli pitkä ja vaivalloinen matka, oli
Vänttinen kylällä kertonut. Ei ollut Anttikaan koskaan niin kaukana
Lapissa käynyt, eikä sielläpäin ollut tukinajoja vielä monena talvena
ollutkaan.

Sitä Antti mietiskeli hevostaan vaaliessaan. Mietiskeli ja laski.

Vanhin poika Yrjö, joka vasta oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, oli
nyt lähtevä hänelle kumppaniksi, hakkuumieheksi.

-- Se on jo vankka mies ja semmoinen yrittämään, että hakee vertojaan,
-- ajatteli Antti. -- Ei tarvitse nyt maksaa kallista palkkaa
hakkuumiehelle, saadaan pitää kaikki ansiot itse.

Antti hymähti.

-- Tuli toki terve ja vankka tuosta pojasta!

Mutta sitten hänelle muistuivat mieleen muut pirtissäolijat. Paljon
niitä oli. Kymmenen Yrjöä nuorempaa. Kuinka ne täällä pitkän talven
tulevat toimeen, kun Yrjö ei enää ole auttamassa? Yrjöä nuorempi tytär
oli vaivainen, eikä nuoremmistakaan vielä ollut ulkosalla apua. Ja
Selma sitten, joka ei sairaalta lapselta paljon mihinkään päässyt.

Hän sammutti pärevalkean, sulki oven ja käveli pirttiin.

Selma oli jo noussut ja oli kahvinkeittohommassa. Ei ollut moneen
pitkään viikkoon ollut kahvia keittää, mutta nyt oli Antti tuonut
kylästä tuliaisiksi vaimolleen pussillisen papuja ja valkoisen
sokerimöhkäleen. Vänttistä saivat kiittää nyt tästä herkusta. Oli vielä
niin varhainen, ettei ollut navettaanmenon aikakaan.

"Pakkanen taitaa olla?" kysyi Selma.

"Pakkanen on, ja kuun sirppi on terävä kuin keihään kärki", vastasi
Antti mennen loisteen luo lämmittelemään.

Ahvenjärven emäntä, Selma, oli laiha, kuihtuneen näköinen nainen, jonka
silmissä paloi sairaalloinen tuli. Antti itse oli vielä mies parhaissa
voimissaan, leveäselkäinen ja vankkarakenteinen, mutta jonkunlainen
alakuloisuus häntäkin painoi, sillä hänen katseensa oli kuin jotakin
ikävöisi tai niinkuin joku raskas murhe aina mieltä painaisi.

He istuivat lämmittävän liesitulen ääressä ja olivat kumpikin pitkän
aikaa vaiti. Selma tuijotti palaviin puihin, ja Antin katse oli
tähdätty lattiaan. Kaikki lapset nukkuivat vielä. Nuorinkin, sairas,
joka oli vikissyt koko yön, oli nyt vihdoin aamupuoleen rauhoittunut ja
nukkunut. Mitä he miettivät, yksinäisen Ahvenjärven yksinäiset
asukkaat?

Antti muisti, kuinka suurin toivein hän silloin oli Selman tänne
tuonut, kun kesä oli kirkkaimmillaan ja järvi kalaisena. Eivät olleet
ne silloiset toiveet toteutuneet. Ei ollut ehtinyt eikä jaksanut maata
viljellä niin kuin silloin oli aikonut ja luulotellut jaksavansa. Ei
ollut ehtinyt korpia perkaamaan eikä ojanvarsia niityksi raivaamaan,
niinkuin oli luullut kerkiävänsä ja jaksavansa. Ja kaksikymmentä vuotta
oli siitä jo kulunut, yhdeskolmatta alkanut...

Pirtin sai rakennetuksi ja sen päähän kamarin ja porstuan. Navetan,
johon olisi mahtunut viisi lehmää, mutta jossa ei ollut kuin kaksi, ja
tallin, josta oli tullut kovin pieni ja matala, ja pienen eloaitan ja
lammasläävän. Oli toki vielä riihikin, kivikkorovalla vainion laidassa,
ja saunapahainen, pieni ja musta, melkein järvenrannassa kiinni.

Siinäpä ne sitten talon rakennukset olivatkin, lukuunottamatta muutamaa
niittylatoa.

Ei ollut ehtinyt, ei jaksanut, ei kyennyt enempää.

Vaikka kyllä oli koettanut.

Mutta ruoka oli alkuvuosina muualta hankittava, oli kannettava kesäisin
polkua pitkin selässä, sillä muuta neuvoa ei ollut. Ja kun talvi tuli,
täytyi rientää ansioihin tukkityömaille. Keväät sitten kuluivat
tukinlaskuissa ja kesät lauttahommissa...

Niin ne olivat vuodet vierineet, ja lapsilauma oli lisääntynyt. Ei
ollut saanut viime kesänäkään kerätyksi heiniä kuin kahdelle lehmälle,
hevoselle ja kolmelle lampaalle.

-- Vaan jos tänä talvena ansiot ovat hyvät -- ja hyvät oli Vänttinen
vakuuttanut niiden olevan -- niin koko ensi kevään, kesän ja syksynkin
saisi rauhassa olla maatyössä. Saisi tehdä ja kerätä heinää enemmän,
kuokkia peltoa ja raivata ojanvarsia, kun ei olisi ruoka hakemisessa,
jatkoi Antti mietteitään. -- Nyt ei enää kulu ansioista mitään
vieraalle, kun oma poika on kumppanina, niin että kyllähän tässä
nyttemmin joutaa talontöitäkin tekemään.

Hän muisti samalla tätä uutta metsäherraa, joka kuului ankaralla
kädellä pitelevän kruununmaan asukkaita, niitä, jotka eivät ole
kyenneet torppaansa perintökuntoon saamaan. Kuuluu uhanneen häätää pois
semmoiset asukkaat...

Milloin osunee käymään täällä Ahvenjärvessä? Sitä hetkeä Antti oli
pelännyt ja pelkäsi. Paljon olivat huhut kertoneet tämän uuden
metsäherran ankaruudesta. Mutta sitten hän taas muisti lähtöään.

Oli toki hyvä, että tuiskusi lunta, jotta pääsi matkaan. Niinkuin
taivas olisi tiennyt hänen tulisen kiireensä.

Siellä ehkä jo olivat täydessä tukinajohommassa Airiselässä.

Silloin hän nosti silmänsä ja kohtasi vaimonsa kärsivän, surullisen
katseen...

"Tänäänkö siis jo aiotte lähteä?" kysyi Selma.

"Niin olen päättänyt. Ei sovi enää viivytellä. Matka on pitkä,
Vänttinen tietenkin vartoo... Jos ei ala kuulua, niin ottavat minun
sijalleni jonkun muun. Olen jo tässä matkaa varten minkä mitäkin
valmistellut..."

"Olihan Vänttinen luvannut vartoa", sanoi Selma.

"Oli luvannut, vaan kun nyt näin pian rekikeliksi tuiskusi lunta, niin
ei sovi vitkastella. Lähteä täytyy. Luottaa siihen saapi Vänttiseen, se
on kerrassaan taattu. Mutta huolettaa minua nyt jättää sinut tänne
turvattomaksi lasten kanssa, kun tuo nuorin vielä on kipeä..."

"Älähän nyt meistä... kyllä me, kun ovat puut, heinät kotona ja
ruokaakin on pitkäksi aikaa. Ja eikö poikine Lainakin parin viikon
päästä... Mutta se minua huolettaa, kuinka te siellä tukkimetsässä..."

"Mikä sinua huolettaa?" kysyi Antti. "Olenhan ollut joka talvi
tukinajossa. Mikäpä siinä nytkään on!"

"Kun se on niin kaukana tunturien takana se Airiselkä, saaneeko sieltä
mitään tietoja teistä tänne koko talvena... Ja muutenkin minusta tuntuu
nyt niin raskaalta..."

"Älähän nyt kiusaa itseäsi..."

Mutta melkein itkusilmin Selma kertoi:

"Oli niin kummaa. Lienenkö unta nähnyt?"

"Viime yönäkö?" kysyi Antti, aivan kuin epäilisi, ettei Selma ollut
unta nähnyt.

"En tiedä oliko yö vai aamu", jatkoi Selma. "Mutta tuntui, että olin
tulossa navetasta tänne pirttiin. Oli olevinaan pimeä ja taivas
paksussa pilvessä. Kun sitten katsahdin taivaalle... niin tähti lensi
toiselta taivaan rannalta toiselle ja tuli yhtäkkiä niinkuin kesäkirkas
päivä... Ja kun ehdin portaille, näkyi toiselta puolen järveä musta
kuorma tulossa, mutta ei yhtään ihmistä kuormalla eikä kuorman
perässä..."

"No, ne nyt ovat niitä sinun joutavia uniasi. Kesä oli olevinaan ja
reessä kuorma!" koetti Antti lyödä leikiksi.

Mutta Selman silmissä oli vakava ilme ja hän virkkoi:

"Ei se unta ollutkaan! Minä näin aivan selvään!"

"Ethän sinä tänä aamuna ole vielä ulkona käynytkään!" koetti Antti yhä
leikiksi lyödä.

Selma jäi sanattomaksi ja tuijotti palaviin halkoihin.

Hetken päästä Antti alkoi kuin lohduttaen puhua:

"Kyllä minä jo jouluksi lähetän elämisen apua, ja jouluun asti teillä
nyt on kaikkea kylliksi. Rantakeron isäntä lupasi näinä päivinä
toimittaa jauhosäkin..."

"Kyllähän sinä meistä huolen pidät", sanoi Selma raskaasti huoahtaen.

Hän nousi sitten istumasta, otti päreitä orrelta ja lähti navettaan.

Antti jäi yksin lieden ääreen. Eivät olleet hänenkään ajatuksensa nyt
hauskat. Jos olisi sittenkin jättää Yrjö kotia. Jos se sitä Selma
tuolla raskasmielisyydellään tarkoittaa, vaikka ei sano. Mutta pojalla
on kova halu, ja Selma on itse niin esitellyt...

Kaikki lapset nukkuivat vielä, Yrjökin nukkui.

-- Nukkukoon, ajatteli Antti. -- Ei lepo nuoressa hukkaan mene.

Hän alkoi loisteen lämpimässä voidella sekä omia että Yrjön kenkiä.
Haki sitten siepakat ja lapikkaat ullakolta ja kokoili suureen
puuarkkuun kaikenlaisia tukkimetsässä tarvittavia pikkutarpeita: äimiä,
naskaleita, paikkanahkaa, neuloja, hamppua ja käärön vanhaa liinaa,
haavakääreeksi. Arkku oli jo puolillaan, mutta vielä oli siihen pantava
monenlaista, saippuahitusesta tulitikkuihin asti.

Mutta arkkua täyttäessä kulkivat hänen ajatuksensa muualla, ja hän oli
tavallista hajamielisempi.

-- Näkee se Selma sitten, kun me Yrjön kanssa palaamme... niin on
kuormallinen ruokaa ja lompakko täynnä rahaa! lohdutteli hän apeata
mieltään, sillä nyt hän vasta selvään tunsi, että ikävä oli jättää
Selma kotia kymmenen avuttoman lapsen kanssa. Yrjöstä oli ennen ollut
turva, nyt ei.

Mutta muutakaan keinoa ei ollut. Se vähäinen ohrasato, mikä omista
pelloista oli saatu, oli jo melkein kaikki syksyllä syöty, eikä entisiä
säästöjä ollut minkään vertaa, siemeniksi olivat jo keväällä viimeiset
menneet, ja koko kesä oli syöty ostoeloa, Liipaun säkkiä.

Hätä tulisi, ellei nyt ansaitsemaan lähtisi. Ja sen tiesi Selmakin.

Kun hän mietteissään oli arkkuun kerännyt kaikkea, mitä sattui
muistamaan, seisahtui hän keskelle lattiaa ja alkoi muistella, oliko
mitään unohtunut...

Silloin Yrjökin heräsi ja nähtyään isänsä valmistukset nousi nopeasti
vuoteeltaan.

Isän ja pojan välit olivat aina olleet erittäin hyvät. Antti rakasti
koko perhettään hellästi, ja monta murheen hetkeä hän oli viettänyt sen
vuoksi, ettei kyennyt lapsiraukoilleen lämpöisiä vaatteitakaan
laittamaan. Puolialastomina olivatkin nuorimmat, vähän riekaleita
ympärillään, ja nukkuivat rivissä lattialla, lähellä uunia.

Yrjö oli kuitenkin jo parina kesänä ollut tukkijoella ja viime kesän
kylässä kesämiehenä, niin että oli ansainnut hyvät vaatteet ylleen.
Olipa siskoillekin ostanut paitakankaat.

"Olisit nyt vielä nukkunut", alkoi isä pojalleen puhella lempein äänin.
"Tästä kun lähdemme, niin ei taida oikeaa lepoa tulla matkan varrella,
eipä ennen kuin perillä, Airiselässä vasta, kun saamme oman
kotarustingin..."

"Jopa tuo nyt riittää", arveli Yrjö ja alkoi pukeutua siinä mielessä,
että matkaan tulee lähtö.

Tukkireet olivat jo korjatut aikoja sitten ja kesäkuumilla tervatut,
niin että välkkyivät kiiltävässä voiteessaan.

Yhdessä he rupesivat tukkirekien päälle asettamaan häkkiä, johon
hevosen ja miesten eväitä oli pantava. Heiniä poljettiin häkki täyteen
ja monta säkkiä täytettiin silpuilla.

Siinä hommassa kului aamu, ja päivä alkoi koittaa.

Kun kuorma jo oli valmiiksi pantuna, kysyi Antti ikäänkuin sivumennen
Yrjöltä:

"Puhuiko se äiti sinulle mitään, kun minä kylällä olin?"

"Puhui se. Sanoi, ettei hänen ole koskaan ennen ollut niin ikävä jäädä
kotia kuin nyt..."

Antti seisahtui, mutta ei virkkanut mitään. Hän katsoi järven yli
etelän taivaanrannalle, joka pakkasen-punertavana heloitti.

"Taitaa senvuoksi tuntua äidistä ikävältä, kun sinäkin nyt lähdet",
arveli hän hetken päästä pojalleen. Mutta samalla hänen mieleensä
jysähti joku outo, painava tunne, josta ei ymmärtänyt, mikä oli.

Yrjö oli juuri köyttämässä silppusäkkejä heinähäkin päälle. Hän oli
kookas ikäisekseen, isänsä pituinen, ja kasvot olivat vielä lapselliset
ja silmät samanlaiset kuin äidillä, suuret ja tummansiniset.

"Taitaapa se nyt jo olla lähtövalmiina kuorma", virkkoi isä, kun Yrjö
sai silppusäkit köytetyksi kiinni.

"Eiköhän ole", arveli Yrjö, ja isä ja poika kävelivät pirttiin, jossa
lapsetkin nyt alkoivat heräillä.



2.


Aamiaiseksi Selma oli valmistanut Antin eilen saaman metson, jotta
miehet lähtöateriakseen saisivat voimakkaan keiton.

Syödessä oli jo päivä valjennut, ja lumisiin, kuolonhiljaisiin metsiin
paistoi marraskuun aurinko alakuloisen kylmästi. Monta sanaa ei
syödessä vaihdettu.

Antti silmäsi silloin tällöin järvelle, joka nyt paistoi tasaisena,
valkoisena kenttänä. Emännän silmistä näkyi, että hän oli itkenyt yksin
navetassa ollessaan.

"Jos joku puute sattuisi tulemaan, niin Rantakeron isäntä lupasi auttaa
ja aikoi joskus muutenkin hiihdellä tänne teitä katsomaan, että jos
mikä hätä olisi", sanoi Antti vihdoin aterian loppupuolella.

"Hyvä ja auttavainen mieshän se on aina ollut Rantakeron isäntä",
myönsi Selma hiljaisella äänellä. Taas aterioivat pitkän aikaa ääneti.

"Kulkevat sieltä kirjeet, ja kirjoittakoon Yrjö heti, kun perille
Airiselkään pääsemme, jotta kuulet sanomia meistä... Kylältä kyllä
tänne kirjeet saat, on siellä aina joku, joka tuopi, ja sattuu joskus
kauttakulkuakin", puheli Antti.

"Kaipa ne kirjeet kylältä tänne kulkevat, ja pääsen minä itsekin
käymään, jos tuo nuorin alkaisi parata", vastasi Selma, ja hänen
surullisilla kasvoillaan näkyi nyt iloisempi ilme.

"Jouluksi jo lähetämme rahaa", lisäsi Antti, hyvillään vaimoonsa
silmäten.

Antti nousi syömästä, mutta osui samalla silmäämään järvelle,
sinnepäin, mistä talvitien reikä aukeana linjana lähti kylään päin.
Sieltä ajoi hevonen suoraan jäälle ja näytti kääntyvän taloon päin.

Selma ja lapsetkin riensivät ikkunaan.

Ne olivat oudon näköisiä kulkijoita. Reen perässä istui kaksi
susiturkkiin puettua miestä, ja kuskipenkillä istui kolmas.

"Herroja ovat", sanoi Selma.

Antti säpsähti. Jokohan olisi metsäherra? Hevonen lähestyi vinhaa
vauhtia jäätä pitkin, ja kun oli ehtinyt puolijärveen, tunsi Antti
hevosen Rantakeron ruskoksi ja ajajan Rantakeron isännäksi. Silloin hän
arvasi, että susiturkkiset miehet olivat herroja, joita Rantakeron
isäntä oli lähtenyt Ahvenjärvelle kyytiin.

Metsäherra siinä oli, kukaan muu se ei voinut olla!

Selma alkoi korjailla aterian jätteitä pöydältä ja komenteli lapsia
loukkoon.

Antti itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa eikä osannut sanoa
mitään. Yrjö kuitenkin tointui ja lähti ulos kuormaa viimeistelemään.

Poikki järven tuli hevonen juosten, mutta talon rantaan, venevalkamaan
päästyään se hiljensi vauhtiaan, ja ajaja hyppäsi reestä kävelemään.
Järveltä taloon olikin ylämäkeä, ja rantapolulla vastailivat vielä
maakivet rekirautoihin.

"Metsäherrapahan näkyy olevan", sanoi Antti, kun tulijat nousivat
järveltä pihaan.

Metsäherra ja vallesmanni olivat yksin matkoin laitapitäjällä
liikkeellä. Kesän aikana oli tänne kovin vaivalloinen kulku, kun teitä
ei ollut ja polutkin useiden kylien välillä vajottivat polvia myöten.
Mutta nyt tänä syksynä, kun maa ja jänkät olivat syvältä kylmettyneet,
uskalsivat herratkin lähteä laitapitäjälle.

Illalla he olivat saapuneet Meltoskylään Rantakeroon ja pyytäneet
isäntää Ahvenjärveen kyytiin, kun olivat kuulleet, että sinne jo näin
vähän lumen aikana pääsi reellä melko tasaisia maita kulkevaa
talvitietä.

Molemmat herrat olivat nuoria miehiä, jotka kumpikin olivat vasta
muutaman vuoden olleet pitäjässä. Antti oli heidät sentään kumpaisenkin
nähnyt ja tunsi heidät, mutta Selma ei ollut nähnyt kumpaakaan.

Metsäherra oli ylpeän ja kiukkuisen näköinen, vallesmanni oli
sävyisämpi ja puettukin paljon vaatimattomammin. Ei ollut
vallesmannilla kovaa kaulusta, ja pitkävartiset pieksut oli hänellä
jalassa. Mutta metsäherra oli pysty kuin seiväs korkeine kauluksineen
ja tuoksui vahvasti hajuvedeltä.

"Mutta merkillisen vähän te olette saanut valmista", sanoi hän Antille
tyytymättömällä äänellä, kun oli tiedustellut torpan eduista, "ja nyt
olette asunut jo kaksikymmentä vuotta kruunun maalla."

Hän kaivoi sitten torppaa koskevat paperit taskustaan.

"Laiskoja te olette... oikea mies olisi jo tehnyt suuren talon
tästä..."

"Ei ole ollut varoja eikä aikaa", sanoi Antti.

"Mutta onhan teillä aikaa olla puulaakin töissä kaiket talvet, vieläpä
kesätkin!" tikasi metsäherra.

"Pakko on olla, ja hyvä on, että puulaakeilla on ollut työtä... hätä
tässä muuten olisikin ollut..."

"Jaa, jaa... minä olen kuullut... se on se vanha virsi..."

"Nälkä se on semmoinen virsi, joka komentaa", vastasi Antti
alakuloisesti. "Milläs elät, jollet muualta leipää ansaitse."

Metsäherra näytti tyytymättömältä.

"Kruunu häätää pois maaltaan sellaiset, jotka eivät tee maan päälle
työtä", sanoi hän.

Antti ei vastannut mitään.

"Taidatte olla tukinajoon lähdössä nytkin?" sanoi metsäherra hetken
päästä.

"Niin on aikomus. Millä minä muuten joukkoni jaksaisin elättää.
Vähäiset ne ovat ne hyvät, mitä tämmöisestä torpasta syötäväksi
saapi..."

Metsäherra silmäsi lapsilaumaa.

"Herra Jumala... Näin paljonko teillä on lapsia!... Sehän on
sikamaista!"

"Niin monta niitä on", sanoi Antti, ja hänen äänensä vähän vapisi.
"Kuinkahan monta niistä pitäisi olla poissa, että olisi kruunun ja
teidän mielestänne parhaiksi?" lisäsi hän sitten katkerasti.

Metsäherra vilkaisi Anttiin vihaisesti.

"_Låt barnen vara_", sanoi vallesmanni nuhtelevasti.

Mutta metsäherra käveli turkki yllään edestakaisin lattialla.

"Siihen ne ovat... laittamaan lapsia... muuhun ei", sanoi hän.

Vallesmanni puhui hänelle jotakin, jota muut eivät ymmärtäneet. Mutta
Antin kasvoille nousi tumma puna, ja ohimosuonet pullistuivat.

Vallesmannin puheista metsäherra näytti tyyntyvän. Ehkäpä alkoi
ymmärtää, ettei täällä kiveliön keskellä tainnut olla helppo elää, kun
maasta lähti niukasti syötävää. Mutta hän ei malttanut vieläkään olla
lapsista herjaamatta, vaan virkkoi nyt puoleksi pilkallisesti:

"Joko niitä nyt on kylliksi, vai vieläkö tulee lisää?"

Antti oli luonnostaan tyyni mies, mutta nyt oli sattunut solvaus niin
arkaan paikkaan, ettei hän enää voinut hillitä itseään.

"Tuli lisää tahi ei", sanoi hän nousten seisomaan, "se ei kuulu teihin!
Minulla ovat lapset tässä näkösällä kaikki... lienevätkö niin
forstmestarillakin... Ja minä tunnustan ja tiedän ne omikseni..."

Jo punastui metsäherra korviin asti. Olivatko ne kamalat huhut hänestä
ehtineet tännekin asti!

"Mitä tarkoitat, lurjus?" kivahti hän.

Mutta taas alkoi vallesmanni puhua ruotsiksi, ja vihdoin metsäherra
asettui.

Vallesmanni sai nyt puheenvuoron ja alkoi asioitaan Antille selittää.
Olisi ollut tarkoitus pitää lain määräämä katselmus nyt tässäkin
Ahvenjärven kruununtorpassa, mutta vallesmanni aikoi sen lykätä ensi
kesään, kun lumikin jo oli maassa eikä sitten viime katselmuksen ollut
paljoa tehty.

"En ole kyllä rakennuksia kyennyt tekemään, mutta niittyä on raivattu
tänäkin syksynä neljän häkin ala ja uutta peltoa olemme tehneet
vankankin puolen tynnyrin alan... Ensi kesänä sekin jo auttaa... Ja jos
nyt tänä talvena, niinkuin on toivoa, sattuu tukinajossa ansaitsemaan
vähän enemmän, niin ensi kesänä saapi sitten rauhassa tehdä
maatöitä..."

"Niinpä vainkin", myönsi vallesmanni.

Mutta metsäherralle tuli yhtäkkiä kiire pois, niin että hän istui
reessä, ennenkuin vallesmanni ehti uloskaan.

"Mahtoikohan hyvinkin suuttua?" kysäisi Antti vallesmannilta. "Minäkin
satuin suuttumaan, kun lapsista..."

"No no, ei se niin vaarallista ole", naurahti vallesmanni. "Se on
semmoinen pikainen mies, vaan kyllä se siitä ajan oloon talttuu..."

"Jokohan tuo kantelee kruunulle?"

"Eikö mitä. Onhan niitä tämmöisiä torppia muitakin..."

Vallesmanni hyvästeli kädestä ottaen ja toivotti onnea tukinajoon.

Antti seurasi perässä portaille.

Jo oli metsäherran pahin kiukkukin mennyt ohi, sillä hän vastasi, kun
Antti hyvästeli, ja näytti naurahtavan.

Antti katsoi heidän jälkeensä, kun ajoivat jäälle.

-- Olisikohan se maistellut -- lieneekö viinamiehiä -- kun oli noin
oikullisena? arveli Antti metsäherrasta.

Kun Antti palasi pirttiin, puhalsivat lapset loukostaan ikkunaan
menijöitä katsomaan. Semmoinen herraskuorma oli todellakin näkemisen
arvoinen täällä erämaassa.

"Jokohan nyt suuttui?" kysyi Selma huolekkaana.

"Suuttukoon jos tahtoo. Vallesmannilla on tämän talon asioihin enempi
sanomista kuin metsäherroilla... sen sanoi aikoinaan vanha vallesmanni,
joka tämän kruunulta minulle haki", sanoi Antti.

Mutta herrojen äkkiarvaamaton käynti erämaassa, jossa ei ollut totuttu
vieraita näkemään pitkiin vuosiin, vaikutti kuitenkin sen, etteivät
Antti ja Yrjö ottaneet tointuakseen matkalle, vaikka kaikki oli
valmiiksi laitettuna. Oli paljon puhumista ja arvelemista siitä, mitä
herrat käynnillään oikeastaan tarkoittivat.

"Kuulee sen Rantakeron isännältä tarkemmin, kyllä ne hänelle jotakin
juttelevat", arveli Antti.

Samaa uskoi Selmakin.

Vihdoin, kun olivat aikansa puhelleet, Antti alkoi hankkiutua matkaan.

"Tähän sattuivat juuri lähtöhommaan, viivyttämään meitä", sanoi hän
Yrjölle.

Yrjö oli jo valjastanut hevosen. Antti kiskoi ylleen pientä
keltaisenlikaista, päällyksetöntä lammasnahkaturkkia, Selman seisoessa
häntä vastapäätä.

Eron hetki läheni.

Antti pani jo kintaat käteensä, mutta veti kuitenkin vielä oikean pois
ja ikäänkuin heikkouttansa häveten ojensi kätensä Selmalle.

Ja pyörähti sitten oveen päin, ikäänkuin olisi tahtonut jotakin
piilottaa vaimoltaan. Ja kun ovelle ehti, niin melkein kuin
tuskanhuutona siinä äänsi:

"Hyvästi nyt kaikki! Jumalan haltuun jääkää!"

Ja mennä rymisti sitten alas kuin pahaa pakoon, pyyhkäisten silmistään
jotakin.

Selma seurasi häntä portaille. Yrjö seisoi jo ohjat kädessä
lähtövalmiina. Selman kasvot olivat kalpeammat entistään, ja silmissä
oli kumma kiilto.

Antti silmäsi Selmaan ja sanoi sitten tukahtuneella äänellä Yrjölle:

"Annahan kävellä sitten!"

Yrjö viittasi äidilleen hyvästiksi, massautti suutaan ruunalle, joka
virkkuna ja levänneenä porhalsi täyteen juoksuun järveen kallistuvaa
myötälettä alas, niin että silppusäkit häkin päällä hyppelivät.

Antti seurasi puolijuoksua perässä.

Jäälle päästyä Yrjö pysäytti Mustan, ja kun Antti hänet saavutti,
kiipesivät he kumpikin häkille ja läksivät ajamaan rantajäätä pitkin
suoraan pohjoiseen, johon järvi kapenemistaan kapeni. Herrojen äskeinen
jälki vei suoraan poikki järven, ja Musta yritti jo verekselle
jäljelle, mutta eri suuntaan kulki nyt tukinajoon menevien tie.

Selma jäi portaille heidän menoaan katsomaan. Seisoi siinä, marraskuun
kylmässä, silmät vedettöminä, mutta kasvoilla itkevä ilme ja sydämessä
tuska ja ahdistus. Toisessa päässä järveä olivat jo menossa, mutta
Selma seisoi yhä portailla ja heräsi mietteistään vasta sitten, kun
kuuli nuorimman, sairaan lapsen itkevän.

Silloin hän vasta palasi sisälle, ja hänestä tuntui, että sydän oli
pakahtumaisillaan. Ja kun otti sairaan syliinsä ja istahti, niin
silloin purskahti itkuun ja itki kauan aikaa, ääneensä uikuttaen. Se
tuntui sydämen tuskaa helpottavan.

Mutta tukinajoon menevät loittonivat loittonemistaan. Keli oli järvellä
mainio. Mustan mieli oli iloinen, ja roimasti se käveli häntäänsä
rennosti heilutellen. Isä ja poika istuivat äänettöminä häkillä. Lyhyt
marraskuun päivä oli jo ehtinyt kulua pitkälle, ja aurinko oli jo
laskemassa, kun menijät ehtivät kapenevan järven päähän. Se tie, jota
heidän tuli aluksi kulkea, vei toiselle haaralle kuin kylään johtava
tie. Järven päästä se alkoi, nousten männikkökankaalle ja lähtien siitä
kapeana aukkona ja mutkikkaana viemään synkille sydänmaille.

Järven päähän saapuessaan menijät näkivät ilokseen, että tietä olivat
poromiehet kulkeneet -- ja se suuresti helpottaisi heidänkin kulkuaan.

Tämä taival, jolle he järven päästä lähtivät, oli kahden penikulman
pituinen. Sen kuljettuaan he saapuvat ensimmäiseen suureen kylään ja
valtatien varteen. Siitä taas jatkuu matka oikotietä pitkin kiveliöiden
halki itäpohjoista kohti niihin kyliin, joiden kautta Antti tiesi
matkan kulkevan Airiselän tukinajopaikalle.

Mutta vaivalloiselta tuntui kulku. Molemmat miehet olivat heti järveltä
kankaalle noustua jääneet kuorman perään kävelemään. Sillä vaikka
poromiehet olivatkin tietä kulkeneet, oli se näin vähän lumen aikana
jyleää ja mätikköpounikkoa. Vähänväliä kuorma kellahti nurin, hevonen
höyrysi, ja miehet paarustivat hikipäin perässä.

Suurelle suolle tultua ja sen poikki kuusikkokorpeen päästyä he
levähdyttivät hevostaan ja tekivät nuotion.

"Tämä onkin pahin ja pounikkoisin taival -- tätä kun näin vähän lumen
aikana niin kovin harvoin kuljetaan", lohdutteli Antti poikaansa.
"Tästä kun lähdemme, käännymme pian eri haaralle, länttä kohti, jossa
muistaakseni on tasaisempi tienreikä, ja saavumme sitten suureen
kylään, jossa on minulle entisestään tuttu isäntä. Siitä pitäisi alkaa
teitä, joita on paljon kuljettu näinä vuosina, kun tukinajot ovat yhä
syvemmä Lappiin siirtyneet. Ja ne, jotka Airiselän ajoon menevät,
kulkevat tämän kylän läpi."

Muuta he eivät puhuneet. Ikävä painoi kummankin mieltä. Loppupuoli
taivalta oli kuitenkin onneksi tasaisempia maita, niin että matka sujui
nopeammin.

Myöhään illalla he saapuivat kylään. Antille oli kylä jo ennestään
tuttu, hän kun oli viime vuonnakin tämän kautta mennyt tukinajoon,
mutta silloin aivan eri haaralle, Susivaaraan päin. He ajoivat
hevosensa erääseen vankkaan taloon, jonka pihalla näkyi olevan useita
tukinajoon meneviä rekiä ja kuormia.

Talossa vielä valvottiin, ja Antti tapasi isännän pihalla.

"Jopahan on Ahvenjärven Anttikin tukinajoon menossa", tervehti isäntä
Anttia.

"No, jopa sitä viimein... kun viimeinkin lumen tuiskusi", vastasi
Antti. "Saisiko yösijaa?" kysyi hän sitten yhteen menoon.

"No, totta kai", toimitti isäntä. "Toki tässä vanha tuttava saapi, kun
ventovieraillekin annetaan. Airiselän ajoonko sitä sinäkin...?"

"Sinne vain..."

"Sinne kuuluvat nämä toisetkin olevan menossa... Kuka tämä kumppanisi,
nuori mies on?"

"Minunhan se on poika", hymähti Antti.

"Vai on sinulla noin vankka poika", kiitteli isäntä. "Tulee, peijakas,
vielä vankempi mies kuin isästä."

"Kunhan nyt ensin tulisi semmoinenkaan kuin isä", kehahti Anttikin.

Isäntä toimitti, että Antti sai panna hevosensa talliin, vaikka muiden
kulkijain hevoset olivat suuressa halkovajassa.

Antti ja Yrjö jäivät hevostaan hoitamaan, mutta isäntä köpitti pirttiin
ja mennessään arveli, että on sijaa miehille pirtissä.

Talo, johon he olivat saapuneet, oli kylän vanhin, Linnanrovaksi
nimitetty. Sen kautta kulki valtatietä itään ja etelään, länteen ja
pohjoiseen, ja sitäpaitsi poro- ja suksimiesten teitä jos minnepäin
asumattomien erämaiden poikki ja halki. Talvisin, suurten tukinajojen
aikana, oli talossa aina kulkijoita, oli öin päivin koko pitkän talven
ajan. Toisia meni, toisia tuli. Oli outoa jos tuttavaakin.

Pirtissä oltiin jo yösijoille asettumassa, eikä pihasalla näkynyt
ketään, kun Antti ja Yrjö syöttivät hevostaan.

Yrjö meri sisälle, mutta Antti jäi vielä kuormaansa peittelemään
hurstilla ja ottamaan siitä peurannahkoja yövuodetta varten.

Silloin hän kuuli, että jostakin kujasta ajoi hevonen pihaan, ja
yhtäkkiä seisoi mies hänen vieressään, sähkölampun valossa häntä
tarkastaen. Antti hieman säpsähti, mutta valo katosi samassa, eikä hän
ehtinyt nähdä miehen kasvoja. Mies ei virkkanut sanaakaan, eikä
Anttikaan ehtinyt mitään sanoa, ennenkuin toinen jo katosi sille
kujalle, josta äsken hevonen pihaan ajoi.

Antti arvasi, etteivät ne olleet oikeita kulkijoita. Viinakauppiaita
saattoivat olla.

Hän ei kuitenkaan puhunut näkemästään mitään, kun pirttiin meni. Suuri
pirtti oli miehiä puolillaan. Jotkut jo nukkuivat, toiset tarinoivat.
Himmeä kattolamppu valaisi niukasti tupakansavun läpi lattialla
makaavia miehiä.

Ei näyttänyt olevan Antin tuttavia eikä työtovereita yhtään. Tuntuivat
olevan etelän puolen miehiä, joita Antti ei muistanut ennen
tukinajopaikoissa nähneensä. Saattoivat olla ensikertalaisia.

Antti ja Yrjö söivät niukan illallisensa särpimettä. He eivät ottaneet
osaa toisten keskusteluihin eivätkä tiedustelleet, mistä toiset tulivat
tai mihin olivat menossa.

Keskenäänkään he eivät monta sanaa vaihtaneet, ja pian he laskeusivat
levolle peurannahkoille.

Yrjö nukkui heti. Mutta Antti makasi valveilla, iltapiippuaan
poltellen. Silloin hänen korvansa erotti, mitä toiset haastelivat.

"Kuuluu Sodankylän poroaidalla myyneen monen tuhannen markan edestä
paljasta Ruotsin konjakkia..."

"Voi turkanen!"

"Eivätkä osuneet poliisit hänen kätköilleen, jotka kuuluvat olleen
aivan likellä poroaitaa... Mutta kiinni olisivat panneet, jos
kohdanneet olisivat."

"Mutta eivät kohdanneet?"

"Eivät. Oli valehdeltu poliiseille. Sillä on omat suojelijansa...
Pakoon pääsi."

"Pakoon, vaan täällä se nytkin kiertelee. Tukkityömaille on menossa."

Antti arvasi, että miehet puhuivat Pirtu-Santerista, joka monta vuotta
jo oli viinaa myynyt pitkin Lappia.

"Minkä kokoinen mies se lienee, Pirtu-Santeri?" kysyi nyt Anttikin,
toisten keskusteluun puuttuen.

Eräs vastasi:

"Onpahan minun mittaiseni mies, mutta sillä on pitkät, mustat viikset."

Antti ei viitsinyt nousta katsomaan, minkä mittainen se mies oli, joka
puhui. Hänestä oli äskeinen mies pihalla ollut pitkänlainen.

-- Olkoon kuka hyvänsä... Mitäpä minä hänestä, -- arveli hän ja vaipui
omiin ajatuksiinsa.

Nuo toiset tarinoivat ja nauraa hökertelivät. Miten lienee heillä
kotonaan? Oliko lapsia ja minkä verran oli varoja? Olivatko torpan
vaiko talon miehiä? Olikohan joukossa yhtään niin köyhää kuin hän?

Mutta olipa hänellä sentään tuossa vieressään vankka ja verevä poika,
joka pian pystyi isäänsä auttamaan! Ei hän niin köyhä ollutkaan.

Hän muisti kotiajääneitä, vaimoaan ja lapsiaan, ja hiljainen huokaus
nousi hänen povestaan. Ja huomaamatta ummistuivat silmät, ja hän vaipui
raskaaseen uneen...

       *       *       *       *       *

Antti oli nukkunut sikeästi. Hän heräsi siihen, että pirtissä kävi kova
poru ja liikkeellä oltiin. Joku astui Antin jalalle. Päästyään oikein
valveille ja kuultuaan mitä puhuttiin, hän ymmärsi, että taloon oli
saapunut tullimiehiä, jotka meuhkaten herättivät nukkuvat. Antti kuuli
heidän tiedustelevan erästä miestä, joka ajoi porolla ja jolla olisi
pitänyt olla viinaksia matkassaan. Oliko talossa käynyt porolla-ajajaa?

Anttikin nousi taljalleen istumaan.

Hänellekin tehtiin kiivas kysymys, oliko hän porolla-ajaja. Kuka tuo
toinen on, joka vieressä nukkuu?

Antti selitti kuka ja mistä oli ja matkansa tarkoituksen. Vieressä
nukkuva oli hänen poikansa. Eivät olleet he nähneet kuin yhden
poromiehen, joka ajoi suksilta.

Mutta tullimiehet eivät tyytyneet semmoisiin vastauksiin.

"Kenenkä kuorma se on, jossa on hursti peittona?" kysyi eräs tullimies
kuin kaikilta yhteisesti.

Mutta kun ei siihen heti ehditty vastata, määräsi hän, että jokaisen
oli näytettävä kuormansa ja avattava arkkunsa, muutoin revitään kuormat
hajalleen ja arkut säretään.

Antti alkoi vetää kenkiä jalkoihinsa, ja samoin teki moni muu. Mutta
eräs mies, joka makasi pimeässä loukossa, ärähti sieltä:

"Siellä on minunkin kuormani pihalla. Tarkastakaa, jos tahdotte! Minä
en liiku yövuoteeltani."

Lyhtyjen valossa tullimiehet sitten ryhtyivät tarkastukseensa, penkoen
kunkin kuorman ja rautapiikeillä sysien heiniä ja silppusäkkejä.

Tulivat Antin kuorman luo.

"Onko joku viinakauppias liikkeellä?" kysyi Antti, kun tullimiehet
reikivät hänen silppusäkkejään.

"Niitä on montakin", vastasi tullimies tyytymättömänä.

"Ei ole minun matkassani tippaakaan", sanoi Antti.

Eivät löytäneet mitään luvatonta.

Silloin he ilmoittivat tietävänsä varmaan, että tämän kautta oli nyt
yön aikana kulkenut viinakauppias, arvatenkin menossa Airiselän
tukinajopaikalle.

Mutta miehet eivät sanoneet tietävänsä.

"Porollako sen olisi pitänyt olla liikkeellä?" kysäisi Antti.

Tullimies vilkaisi Anttiin kuin jotakin epäillen.

"Eikö ole kukaan kaupannut konjakkia?" kysäisi hän.

"Minulle kai viimeksi kauppaavat... joka en eläissäni ole ostanut kuin
korttelin... senkin kaupungista", vastasi Antti.

Mutta tullimiehet herättivät isännän ja muunkin talonväen ja penkoivat
joka huoneen.

Vihdoin he lähtivät ajamaan, kun eivät mitään löytäneet. Pirttiin
saapuessaan Antti nyt vasta huomasi, että sinne oli yöllä hänen
nukkuessaan ilmaantunut lisää väkeä. Näyttivät olevan etelän puolen
miehiä, suksilla kulkevia.

Hän asettui sijalleen, vielä hetken nukkuakseen. Mutta unta ei
tullutkaan. Mietitytti. Mitähän olivat ne miehet olleet, jotka illalla
kujasta ajoivat pihaan ja samalla tuntuivat lähtevän takaisin?
Epäilemättä ne olivat viinakauppiaita. Sitten hän muisti, ettei
tallinovessa ollut lukkoa ja että ovi oli muutenkin rempallaan. Hän
nousi ja päätti pistäytyä hevostaan katsomassa.

Muut pirtissäolijat näyttivät nukkuneen uudestaan. Kuorsauksia,
raskaita huokauksia ja oikenevien koipien liikettä kuului, ja himmeä
lamppu paloi ynisten, vaivalloisesti, sammumaisillaan.

Ulkona oli pimeä kuin säkissä, sillä taivas oli aamupuoleen vetääntynyt
pilveen. Kun Antti joutui lähelle tallia, näki hän, että sekä tallin
ovi että ylisen heinäluukku olivat auki. Samassa ilmestyi kaksi miestä
tallista. Ne kantoivat suuria säkkejä reslaan, joka oli tallinpäässä ja
jonka eteen oli hevonen valjastettu. Antti seisahtui ja näki, että
toinen mies nousi yliselle ja antoi sieltä varovasti säkin kerrallaan
toiselle.

Toinen miehistä, se, joka säkkejä reslaan kantoi, huomasi Antin ja
töytäsi yhtäkkiä hänen eteensä.

"Mitä haet?" tiuskaisi hän Antille.

"En mitään. Aioin hevostani hoitamaan."

Mies ei virkkanut enää mitään, vaan meni jatkamaan työtänsä. Pimeä oli,
mutta Antti näki, että miehellä, joka häntä kävi puhuttelemassa, oli
pitkät viikset. Kumpikin mies liikkui kuumeisella kiireellä, ja Antti
arvasi millä asialla he olivat. Hän ei kuitenkaan ollut heistä
tietävinäänkään, toimitti hevoselleen lisää heiniä ja aikoi lähteä
takaisin pirttiin.

Siinä ne olivat viinakauppiaat, joita tullimiehet olivat takaa ajaneet!

Ne siis olivat sittenkin olleet talossa ja ehtineet kätkeä tavaransa
tallin yliseen, sillaikaa kun tullimiehet pitivät tarkastusta pirtissä.

Antti kuuli miesten yhtäkkiä lopettavan hommansa, kuiskaavan toisilleen
jotakin ja katoavan kuin varjo kujasta ulos.

Antti pani merkille, että he katosivat siitä kujasta, josta tie lähti
ylimaihin. Heidän hevosellaan ei ollut minkäänlaista helyä, mutta Antti
kuuli kavionkapseen ja reslan ratinan nopeaan poistuvan.

Hän palasi pirttiin, mutta ei puhunut havainnostaan mitään, vaikka
muutamia miehiä oli jo nousuhommassa.

Aamupimeällä jo joutuivat Airiselän tukinajoon menevät miehet
taipaleelle. Heitä oli nyt yhdessä roikassa kymmenen hevosta ja
kolmattakymmentä miestä. Sitäpaitsi heitä seurasi vielä kymmenkunta
suksimiestä, jotka niinikään olivat Airiselkään hakkuumiehiksi menossa.

Antti oli Linnanrovalta lähdettäessä jäänyt jälkiroikkaan, mutta jo
ensi syöttöpaikassa, joka oli suuren järven rannalla, toiset
ehdottelivat, että Antti, jolla oli lihavin ja paras kävelijähevonen,
ajaisi eillimmäiseksi.

Tie kulki nyt synkkiä sydänmaita, ja taipaleet olivat pelottavan
pitkiä, tiet vähälumisia vielä ja paikoin hyvinkin pounikkoisia.

Seuraavana yönä tuli raskas tuisku, niin että lunta alkoi olla polveen
asti. Mutta kun tuisku taukosi, koveni ilma, pakkasta oli veres lumi
ruokkinut. Taivaanrannat punoittivat ja kiiltelivät, ja ilma helisi
kylmyyttään. Kulkijoita oli paljon, rahdinajajia enimmäkseen.

Oli täydenkuun aika, ja tukinajoon menevät ajoivat öisinkin, pikemmin
perille joutuakseen.

Suuresta kirkonkylästä ei enää ollut Airiselkään kuin parin päivän
matka, aivan asumatonta kiveliötä.

Sitä viimeistä taivalta olivat nyt menossa kaikki ne, jotka yhdessä
roikassa lähtivät Linnanrovalta Anttia seuraamaan. He olivat
saavuttaneet toisia sinne menijöitä, ja roikka oli joillakuilla
taipaleilla ollut hyvinkin pitkä, mutta toisilla taipaleilla
pienentynyt, kun kaikki eivät olleet jaksaneet yhtä nopeaan kulkea.

Antti oli ajanut kaikki taipaleet edellä, ja usein olivat toiset
saapuneet syöttöpaikkaan pitkän aikaa jälkeenpäin.

Nyt tälle viimeiselle taipaleelle lähdettäessä oli ollut puhe, että
puhallutetaan puolivälissä, johon puulaaki oli rakennuttanut tilavan
pirtin ja tallin sitä varten. Sillä koko taipaleella Airiselkään asti
ei ollut ainoaakaan ihmisasuntoa.

Antti pani taas eillimmäiseksi. Hänen Mustansa oli vielä virkku ja
käveli roimasti. Tiekin oli jo niin kuljettua, että oli kovaa kuin
tavallinen maantie. Antti ja Yrjö istuivat kumpikin häkillä.

Joka paikassa pitkin väliä oli kerrottu, että ylen paljon on jo
Airiselkään tukinajajia mennyt ja yhä lappaa kuin kadotukseen.

-- Kuinka siellä käynee, kun niin paljon tulvaa ajajia? -- mietiskeli
Antti. -- Jos Vänttinen ehkä luulee, etten tulekaan. Vaan miksi olisi
käsirahatkin jättänyt?

Hän ei pojalleen huolistaan puhunut, itsekseen mietiskeli.

Kun pääsisi sen Vänttisen puheille ennen kuin muut ehtivät, toivoi hän.

Silloin juolahti hänelle mieleen, että hän ajaa yhtämittaa puulaakin
pirtille, Airiselkään asti, ettei pysähdykään puolivälissä. Hänellä oli
hyvä hevonen... se kyllä jaksaa, ja heillä itsellään oli evästä jälellä
sen verran, että hyvästi toimeen tulivat.

Niin hän tekeekin! Ja heti kun pääsee perille, rientää Vänttisen
puheille.

Hän tuli keksinnöstään niin hyvilleen, että massautti Mustaa nopeampaan
vauhtiin. Päivä oli puolessa, kun he saapuivat Hyrränperään, sinne,
mihin puulaaki vartavasten oli pirtin ja tallin rakennuttanut
tukinajajille syöttöpaikaksi.

Kauas jo kuului kova meteli Hyrränperästä, kuului kuin juopuneitten
rähinää ja karkeita kirouksia.

Paljon oli Hyrränperässä hevosia, jotka aisapäässä söivät. Miehiä kulki
edestakaisin lähellä olevasta lähteestä vettä hevosilleen kantaen.
Juovuksissa näyttivät miehet olevan, muutamat hieroivat tappelua.
Pirtistä kuului tanssinjyske ja huuliharpun soitto. Antti ja Yrjö
näkivät, että jotkut miehistä tanssivat, yksin hyppien ja rallattaen.

Antti pysäytti hevosensa, nouti ämpärillään vettä lähteestä ja tarjosi
Mustalle. Ja aikoi lähteä.

"Mikä tuo mies on, joka ei hevostaan aio syöttää!" huusi hänelle joku.

Antti katsoi sinnepäin ja tunsi sen pitkäviiksisen miehen, joka niin
nopeasti oli Linnanrovan tallin päästä lähtenyt.

"Mies hoi! Älä aja! Osta viinaa!" kuuli hän huudettavan yhtäältä, ja
toisaalta taas kuului:

"Älä aja! Varro että muutkin ehtivät matkaan."

Eräs juopunut yritti Mustan ohjiin, muka pidättämään.

Antti napsautti ohjaksilla Mustaa, se töytäsi eteenpäin, ja mies
pyllähti kinokseen.

"Pois alta!" huusi Antti ja laski menemään Hyrränperän myötäleestä
täyttä juoksua alas.

Vai täällä se viinakauppias jo on! ajatteli hän.

Kun he pääsivät loittonemaan Hyrränperästä, kertoi hän Yrjölle kaikki
mitä Linnanrovalla oli yöllä tapahtunut ja mitä miehiä hän arveli
viiksiniekan olevan.

"Jos Vänttinen siitä vihiä saapi, niin lyhyeen sen miehen ilo loppuu,
Vänttinen kun on niin vihainen viinamiehille, että tappaisi kaikki",
sanoi hän pojalleen.

Taival, outo ja jyrkkämäkinen, katkesi katkeamistaan. Alkoi hämärtää,
päivä loppui, mutta täysikuu, kirkas ja kylmänkiiltävä, nousi
taivaalle.

Erään korkean mäen päällä Antti pysäytti hevosensa ja taitteli muutamia
kuivia ruisleipiä sen syötäväksi.

Ei kuulunut perässätulijoita. Kylmä kuu vain valaisi kuolonhiljaista,
avaraa Lapin tunturimaailmaa.

He jatkoivat matkaansa. Antin laskujen mukaan piti heidän jo olla
likellä Airiselän maita.

Antin mieleen juolahti uusi tuuma. Kun hän ehtii Vänttisen puheille,
niin kertoo epäilyksensä sen viiksiniekan suhteen... että viinanmyyjä
on... jos ei liene se kuuluisa Pirtu-Santeri... Vänttinen kyllä
selvän ottaa... Paha hätä oli tullut viime talvenakin eräälle
viinakauppiaalle, joka oli osunut Vänttisen lähettyville.

Tie teki mutkia, nousi mäkiä ylös, laski toisia alas, puski taajojen
korpien halki, jänkkien poikki ja vilahti järvelle. Kuun kirkkaassa
valossa näkyi korkeita tunturien lakia edessäpäin, ja toivoton
taivaanranta siinsi tumman sinertävänä.

Vihdoin, laskeuduttuaan erään korkean mäen alle, he näkivät edessään
puulaakin kookkaan, honkahirsistä salvetun pirtin ja muut huoneet.
Suuren ikkunan läpi loimusi iloinen takkatuli. Pihalla liikkui miehiä
ja hevosia, ja pakkaslumi narisi. Oli liikettä, oli elämää keskellä
synkintä kiveliötä. He ajoivat pihaan.

"Onkohan se Vänttinen nyt pirtillä?" kysyi Antti ensimmäiseltä
mieheltä, joka näytti olevan työnjohtajia.

"Tuolla se kirjoittaa konttorissa", vastasi puhuteltu.

Antti jätti Yrjön vaalimaan Mustaa ja riensi heti Vänttisen puheille.

Yrjö alkoi riisua hevosta valjaista, päästi sen piehtaroimaan ja
loimitti sen. Äskeinen mies, joka oli Anttia puhutellut, kävi Yrjönkin
puheille. Ja koeteltuaan Mustan kylkiä arveli, että tuommoisella
hevosella sitä pystyy isompaakin tukkia liikuttamaan. Siitä pääsivät
puheisiin.

Yrjö kertoi keitä olivat eikä jättänyt mainitsematta, että Vänttinen
oli matkarahatkin Antille jättänyt.

"No lieneekin sitten isäsi hyvä tuttu Vänttisen kanssa", arveli
Syrjänen, joka oli ajattaja ja tukkienlukija.

"Tuttavat ne ovat... Koko viime talvenkin oli isä Vänttisen ajossa",
kertoi Yrjö.

"No teitä varten se sitten on jättänyt saran tuonne Kilpisjoen
varteen", arveli Syrjänen.

Ja niin siinä hetken vielä muutakin keskustelivat Antin viipyessä
Vänttisen puheilla.



3.


Airiselän tukinajopaikka oli synkkien sydänmaiden keskellä, lähellä
Venäjän rajaa. Pitkät olivat sieltä matkat kyläisiin kyliin ja vielä
pitemmät kirkolle. Asumatonta, lyömätöntä kiveliötä oli koko penikulmia
laaja tunturiseutu, jossa vasta parina vuotena tukkilaisen kirves oli
puuhun iskenyt.

Erämaata se oli, mutta puulaaki oli pitänyt tukkityöläisten
hyvinvoinnista kaikinpuolista huolta. Ruokatavaroita oli tänne
erämaahan kuljetettu tavattomat määrät. Näinä talvina, joina
Airiselässä oli tukinajoa ollut, oli äärettömiä metsiä jo maailman
markkinoille kuljetettu. Mutta silmänkantamattomiin seisoi vielä
petäjikköä synkillä saloilla ja alastomien tunturien kupeilla,
miljoonia siellä oli, ja miljoonia sieltä aiottiin ottaakin. Sillä nyt
oli tuhansien vuosien rauha rikottu ja ihmiskäsi anasti sen, minkä
luonto oli luullut voivansa edelleenkin omaksi hyödykseen käyttää.

Mutta lujassa ne metsän jättiläiset olivat louhikkoisten vaarojen
kupeilla ja pounikkoisten metsäjokien varsilla. Itsepäisesti ne panivat
vastaan, ja kova oli siinä työ, ennenkuin monen sadan vuoden vanha,
kiva ja tyvikäs petäjä uittojoen varteen synnyinpaikaltaan lähti. Mutta
voimaa ja keinoja oli toisaallakin. Ihminen valloitti ja voitti ja
Lapin aarteet hyväkseen käytti.

Antti meni suoraan konttoriin, jossa Vänttisen sanottiin
kirjoittelevan.

Vänttinen oli jo keski-ikämies, joka oli koko ikänsä puulaakin hommissa
ollut. Hän oli tunnettu säännölliseksi rehtimieheksi, joka jakoi
oikeutta oikealle ja vasemmalle. Ja kiivas mies kuin tuli ja leimaus.
Ei hänen kanssaan ollut leikkimistä. Ja jos hän kerran pääsi epäilemään
toista, niin ei siitä uskosta koskaan luopunut. Kovakasvoinen,
harmajasilmäinen mies, jonka kylmyys melkein pelotti.

Oikean miehen oli puulaaki tänne Airiselän ajoon osannut valita. Ei
täällä pehmeä, toimettomampi mies ylijohtajaksi olisi kyennytkään.
Tarmokas, kokenut mies piti olla -- semmoinen kuin Vänttinen. Puulaakin
tietoon oli tullut, että edellisinä talvina oli salaviinanmyyjäin
onnistunut liikettään Airiselänkin ajoissa harjoittaa, ja siitä oli
koitunut puulaakille suurta haittaa ja monta mieliharmia. Senvuoksi
annettiin Airiselän tukkityön johto Vänttisen haltuun, sillä se
tiedettiin, etteivät viinamiehet hänen parissaan menestyneet.

Kuiskeita olikin jo kuulunut, että Vänttinen oli uhannut heti erottaa
työstä jokaisen, joka viinalta haiskahtikin.

"No jopahan saapui Ahvenjärven Anttikin", tervehti Vänttinen Anttia, ja
hänen koville kasvoilleen ilmestyi lempeämpi ilme.

"Saitko käsirahat, jotka Rantakeron isännälle jätin?" kysyi hän sitten
heti, kulmiaan rypistäen.

Antti kiitteli ja sanoi saaneensa.

"Täällä on jo tukinajo täydessä käynnissä", sanoi Vänttinen Antin
selityksen kuultuaan ja tarjosi sikaarin.

"Jo olen kuullut", puheli Antti. "Paljon taitaa olla ajajia?" kysyi hän
sitten.

"Paljon, paljon on", sanoi Vänttinen. "Tänne rientävät kaiken maailman
roistot ja semmoisetkin, jotka eivät tukinajosta ymmärrä kerrassa
mitään. Taitamattomia ja laiskoja lurjuksia... Vaan tänne ei oteta
yhtään, jolla ei ole työpassia matkassaan..."

"Mahtanenko saada tukinajoa minäkään enää?" kysyi Antti katsoen
pelokkaasti Vänttisen tuimiin silmiin. Vänttinen hymähti.

"Sinua varten olen palstan säästänyt, sitäkin on tänään jo moni käynyt
pyytämässä ajaakseen... Kuka sinulle tulee hakkuumieheksi?" kysyi hän
sitten äkkiä.

"Oma poika... Yrjö sen olisi nimi", tokaisi Antti hädissään.

"Vai on sinulla jo semmoinen poika. No, sitä parempi... sitä parempi,
ettei tarvitse laiskoja ruokkia... Huomenna pääsette jo aloittamaan.
Syrjänen, joka lienee tuolla pirtissä, saapi lähteä näyttämään sarkaa."

"Jopa on hyvä... kiitoksia paljon..." hoki Antti hyvillään.

"Panehan hevosesi sinne puulaakin talliin, ja kyllä pirttiin vielä
miehiä mahtuu", sanoi Vänttinen sitten virallisella äänellä.
"Tarvitsetko ehkä rahaa etukäteen?" kysyi hän, suupieltään venyttäen.

"En minä tässä vielä..."

Vänttinenkin sytytti sikaarin ja nousi pöytänsä takaa kävelemään. Ja
sikaaria poltellessaan hän puheli:

"Sillä aikaa kun minä kävin rantamailla, niin... Minä olen tässä tänään
ollut hyvin pahalla tuulella... Tänne oli ilmaantunut viinakauppias...
Ei oltu saada selvää, missä sillä lurjuksella oli kätköpaikka, itse
pääsi poliisien kynsistä pakoon suksilla ja mihin lie hiihtänyt...
lakitta päin oli täytynyt lähteä, kun poliisit joutuivat paikalle...
Etsittiin ja etsittiin... Jo vihoviimein tänä aamuna löysimme...
lähempää kuin arvasimmekaan... metsästä suksenladun alta... Ja
murusiksi jokikinen pullo... monta kymmentä pulloa pirtua..."

"Soo, soo... jopa se sattui", sanoi Antti.

"Joo", jatkoi Vänttinen. "Minä olen, kuten Antti tietää, vihainen sekä
juopoille että viinanmyyjille..."

"No, jo minä sen tiedän", sanoi Antti, hiljensi sitten ääntään ja
astuen aivan Vänttisen viereen kuiskasi:

"Olisi minulla eräs asia, josta on tunnon vaivaa... pitäisi saada
sanotuksi... kun ei olisi kuuntelijoita..."

Vänttinen sulki pirttiin vievän oven tarkemmin ja viittasi tulemaan
huoneen perälle.

Antti meni ja kuiskaamalla kertoi, mitä Linnanrovan pihalla oli nähnyt
ja mitä nyt Hyrränperässä, puulaakin pirtillä...

Vänttinen kuunteli hartaana, ja hänen kulmakarvansa nousivat ja
laskivat ja huulensa tekivät monenmoisia irvistyksiä.

"Pitkäviiksinen mieskö se oli?" kysyi hän.

"Niin oli... oli kuin hevosen häntä molemmin puolin suupieliä",
vakuutti Antti.

"No, se on selvästi se kuuluisa Pirtu-Santeri ja saatana!" pamautti
Vänttinen, synkkänä kuin ukkonen.

Antti läksi ulos, ja Vänttinen tuli pirttiin, jossa miehiä istui suuren
takkatulen ääressä.

Yrjö ja Antti riisuivat hevosensa ja panivat sen talliin.

Pirtistä alkoi kuulua liikettä ja Vänttisen komenteleva, käskevä ääni.

Pirtillä sattui olemaan kolme poliisia, nimittäin kaksi, jotka
puulaakin palkkaamina järjestystä valvoivat, ja kolmantena kruunun
poliisi, joka viinasaksoja vaanien oli tullut pirtille levähtämään...

Pian olivat poliisit lähtökunnossa. Puulaakin hevonen valjastettiin, ja
he lähtivät täyttä vauhtia ajamaan Hyrränperään päin. Mutta kukaan muu
ei tiennyt heidän lähtönsä syytä kuin Vänttinen ja Antti.

Vänttinen oli ollut koko yön levoton, ja kun aamu tuli, meni hän ja
herätti Antin ja kyseli uudestaan, mitä hän tiesi.

Se seikka, etteivät Antin matkatoverit vieläkään olleet ehtineet
perille, osoitti Vänttisen mielestä, että miehet olivat juopuneet
eivätkä olleetkaan kyenneet lähtemään viimeiselle taipaleelle.

"Parhaaseen iloon sinne poliisit sattuivat", arveli Antti Vänttiselle.

"Niin alan uskoa minäkin", myönsi Vänttinen. "Aivan varmaan olivat
nämäkin viinakset, jotka särimme, saman Pirtu-Santerin."

Ja levottomana Vänttinen odotteli tietoja ja sanomia Hyrränperästä.

Antti ja Yrjö alkoivat hommata lähtöä metsäkodalleen, johon puulaakin
pirtiltä oli melkein puolen penikulman taival. Siellä oli pienoinen,
koukeroinen metsäjoki, Kilpisjoeksi nimitetty, jonka rannoille tukkeja
ajettiin ja jossa Antille luvattu sarkakin oli. Ennestään oli jo siinä
kodassa kolme ajomiestä, Perä-Pohjolan miehiä kaikki. Syrjänen,
työnjohtaja, niistä Antille kertoi, kun Antti ja Yrjö kodalle
lähteäkseen eväitä varustelivat. Puulaakin honkaisesta makasiinista he
ottivat silavaa, poronlihaa, voita, jauhoja, kahvia ja sokeria ynnä
muuta.

Antti eväitä rekeen kantaessaan tiedusteli vuorostaan Syrjäseltä,
millaista oli metsä siinä sarassa, joka hänelle oli erotettu. Olivatko
puut isoja, oliko maa pounikkoa, jänkkärämeikköä vaiko vaaran laitaa?
Oliko pitkä ajomatka? Oliko myötälettä? Oliko vesipaikkaa lähellä?

Syrjänen tiesi kaikki selittää. Puiden sanoi isoja olevan, mutta
ajoväli oli loivaa myötälettä. Vettä oli ja kota lämmin.

Niin siinä juttelivat.

Ja vilkas oli liike puulaakin pirtin pihalla kylmänkirkkaana marraskuun
aamuna. Tukkimiehet ottivat eväitä, ja suuren varastohuoneen paksu ovi
oli seposen selällään. Oli siellä tukinajajille ruokaa varattu: oli
julman korkea pino silavalaatikoita, oli mahtavia läjiä jauhosäkkejä,
kahvipaaleja, sokeriammeita, köysirullia, rautakettinkejä, saverikkoja,
kirveitä, sahoja ja kaikenlaista muuta tavaraa.

Niin näytti, että on ruokaa, jos syömämiehiäkin.

Anttikin osti uudet köydet ja uuden kirveen, johon Yrjö aamuvarhaisella
oli varren valmistanut.

"Otahan varoiksi enempi köyttä", ehdotteli Syrjänen, "sillä puut ovat
jättiläisiä siinä sinun sarassasi."

Ja Antti otti, tietäen ettei vara venettä kaada.

Niissä hommissa kuluikin sitten päivä puoleen, ennenkuin Antti ja Yrjö
joutuivat kodalleen lähtemään.

Puulaakin pirtiltä lähti teitä joka haaralle, kun kaikilla
ilmansuunnilla ajettiin tukkeja. Se tie, jota Antti ja Yrjö lähtivät,
painui ensin syvälle ikihongikkoon, laskeusi sitten laaksoon ja lähti
siitä kapeaa, ylen mutkikasta metsäjokea myöten viemään itään päin.

Syrjänen, jolla oli toimena valvoa sielläpäin hakkuita ja ajoja,
hiihteli edellä, ja Antti ja Yrjö ajoivat perässä. Mutta puhelias mies
oli Syrjänen. Jäi usein jälkeen, hiihteli vieressä ja jutteli.

"Sinulla on vankka hevonen. Lieneekö Vänttinen tiennyt, kun arvasi
sinua varten _sen_ saran jättää..."

"Näki se tämän Mustan viime talvena Susivaaran ajossa", selitti Antti,
nauru suupielessä. "En kuullut moittivan kertaakaan..."

"Eipä taida monta tuonnäköistä hevosta olla koko Airiselän ajossa",
jutteli Syrjänen yhä. "Ja hyvä on, että on tuommoinen hevonen... Eivät
lähtisikään ne sinun palstasi tukit huonommalla hevosella liikkeelle...
Vaan parempi palkka niistä maksetaankin..."

"Ovat ne ennen tavalliset puut sijaltaan siirtyneet", kehaisi Antti.

Hetken päästä kysyi Syrjänen taas, Yrjöön katsoen:

"Onko tämä Yrjö ennenkin jo ollut tukinajossa?"

"On se sen verran ollut ja hakkuumieheksi tottunut, että tavallisesta
miehestä pystyy yrittämään", vastasi Antti poikansa puolesta.

Ja niin jutellen he jatkoivat matkaansa pitkin koukeroisen Kilpisjoen
uomaa, jonka molemmille rannoille oli tukkeja ajettu. Illan jo
hämärtyessä he saapuivat sille kodalle, johon Antin tuli asettua. Se
oli kaivettu pehmeään joenmellaan, ovi joelle päin, ja sen viereen oli
tallin tapainen kyhätty ja maalla ja sammalilla tiivistetty. Kodan
lakeistorvesta nousi savu, ja tallin ovi oli auki.

Tukinajajat olivat jo päivän töistä saapuneet yösijalleen.

"Nyt olemme perillä", sanoi Syrjänen. "Ruvetkaa taloksi ja pankaa
hevonen talliin. Aamulla lähden sitten sarkaa näyttämään... se on tästä
kilometrin päässä..."

Pian ne vanhat tukkilaiset kotiintuvat, ja pian liikkui Anttikin kuin
omalla pihallaan.

Ilta tuli, pakkanen kiihtyi.

Mutta valkean lämpimässä loisteessa istuivat miehet illallistaan
valmistellen ja jutellen. Ja monenlaisia oli kullakin kokemuksia
tukkimetsistä, monenlaisia muistelmia, ja monenlaiset olivat kunkin
elämän vaiheet. Myöhäiseen tarinoivat, kunnes miehistä ensin yksi
peurantaljalleen kallistui, sitten toinen, ja joka viimeiseksi
valveille jäi, hän vielä tarinoi, luullen toisten häntä kuuntelevan.
Mutta kun ei kukaan mitään virkkanut ja hän kuuli raskaita kuorsauksia
ympärillään, vaikeni hänkin, nukahti ja alkoi kuorsata...

Herran rauhassa nukkuivat. Mutta heidän ympärillään paukahteli suuri
yksinäinen erämaa kiihtyvän pakkasen kynsissä. Kylmä vihelteli viluaan,
Lapin taivaanrannat leimusivat, ja kylmän valjuna, hopeankirkkaana
nousi kuu ja näki, että erämaahan oli tullut asukkaita.

Ja niin nukuttiin erämaassa, ja tähdet ja kuu pitivät vahtia siellä,
missä ihmisvoima oli mitätön.

Mutta Vänttisen yö oli levoton.

Aamulla, kun tukinajajia alkoi Hyrränperästä päin pirtille saapua,
Vänttinen nuuski jokaista, että olivatko maistelleet. Ja kun semmoisen
miehen löysi, pani niin kovalle, että toisen oli pakko tunnustaa, mistä
oli saanut viinaa ostaa. Jotkut olivat tunteneet Pirtu-Santerin, toiset
eivät. Joku tiesi kertoa, että poliisit olivat lähteneet Santeria
takaa-ajamaan, sillä pirtiltä, Hyrränperästä, eivät olleet häntä
tavanneet.

Eräs vanhempi mies, joka näytti luotettavalta, kertoi, että lähellä
kylää, kun hän juuri oli syöttöpaikasta lähtenyt, oli häntä vastaan
laukkauttanut mies, joka oli polvillaan reessä ja huitoi ruoskalla
hevostaan kuin hullu... oli ollut hänenkin päällensä ajaa... Reslareki
oli ollut ja loimilla peitetty...

"Näitkö, oliko sillä miehellä pitkät viikset?" keskeytti Vänttinen
miehen kertomuksen.

"En oikein pannut merkille, mutta nyt, kun sitä alan tarkemmin
muistella, johtuu mieleeni, että sillä oli pitkät viikset, jotka olivat
jäätyneet kahdeksi suoraksi puikoksi molemmin puolin naamaa", muisteli
mies.

"Se rietas se on ollut", sanoi Vänttinen. "Entä näitkö muuta?"
tiedusteli hän lisää. "Näkyikö Hyrränperässä... oliko siellä
juopuneita?"

"Älkäähän! Malttakaahan", sanoi mies tyynin liikkein riisuen hevostaan.
"Malttakaahan, kun kerron..."

"No kerro sitten", tokaisi Vänttinen malttamattomana. "Näitkö poliiseja
tai kuulitko?"

Mies jatkoi levollisesti:

"Minä arvelin, että mikä hullu tuo on, että ei se kyllä tukinajajalta
näytä, vaan ei herraksikaan sovi... Ajelin eteenpäin -- noin kilometrin
verran -- niin jo ajaa vastaani vinhaa kyytiä, hevonen höyryten, kolme
poliisia... jo aloin hoksata, mikä se äskeinen vastaantulija oli..."

"Kysyivätkö poliisit sinulta mitään?" keskeytti Vänttinen taas.

"Malttakaahan kun selitän", muistutti mies vuorostaan tyynesti ja
jatkoi sitten: "Kysyiväthän ne. Pysäyttivät hevosensa ja kysyivät:
'ajoiko vastaasi mies?' -- 'Ajoi, laukkaa ajoi', vastasin heille. He
taas minulle: 'kaukanako ajoi vastaasi?' Minä heille: 'kilometrin
päässä tästä'. He taas: 'oliko reslareki?' Minä: 'oli ja kuorma
peitossa'. Sen kuultuaan lähtivät ajamaan perään -- niinkuin näytti --
täyttä laukkaa..."

"Kiinni saavat!" sanoi Vänttinen hyvillään. "Pirtu-Santeri on!"

"Mikä lie ollut, vaan viinakauppiaaksi otaksuin..."

Vänttinen luuli saaneensa mieheltä haluamansa tiedot, mutta mies
tuumasi:

"Malttakaahan, niin kerron vielä."

"No, mitä vielä kerrot?" kysyi Vänttinen malttamattomana.

"Joo. No, sitten kun tulin Hyrränperään, jossa oli muitakin syöttäjiä,
niin ilmestyi mies metsästä ja kysyi, tahtoisinko ostaa viinaa..."

"No sepä nyt on helvettiä! Minkälaista järjestystä tämä on, kun joka
puun juurella on viinanmyyjiä!"

Vänttinen lensi suuttumuksesta tulipunaiseksi.

"Ostitko sinä?" tikasi hän miehelle.

"En ostanut", vastasi mies, "ja muut, jotka olivat samalla kertaa
Hyrränperässä olleet, sanoivat, että se kauppias oli vain
laukkukauppias."

"Lienee sen Pirtu-Santerin apulaisia", arveli Vänttinen.

Niin kului taas yö ja tuli aamu.

Vänttinen oli varhain liikkeellä ja tiedusteli kaikilta vastatulleilta,
eikö ollut näkynyt poliiseja ja olivatko sattuneet kuulemaan, oliko
peslaakia tehty. Mutta ne tulijat eivät olleet erinomaisempia nähneet
eivätkä sattuneet mitään kuulemaankaan.

Vänttinen oli levoton, mutta arvasi, että perään olivat päässeet
poliisit, koska niin kauan viipyivät.

Vihdoin iltahämyssä hiihteli yksi poliiseista puulaakin pirtin pihaan.
Vänttinen tunsi hänet läpi himmeän ikkunan. Hän riensi konttorista heti
kuulemaan, kuinka oli käynyt. Kysymyksiä sateli kuin rakeita, ja
Vänttinen liehui ja käveli edestakaisin.

Hyvin oli käynyt, kertoi poliisi.

Sen kuultuaan Vänttinen vähän rauhoittui, niin että poliisi saattoi
ryhtyä selittämään heidän takaa-ajoansa.

"Kirkonkylästä, erään talon navetan takaa, tapasimme kuorman ja
hevosen... Kuormassa oli monta säkillistä ruotsalaista konjakkia...
Miestä emme nähneet... Hän oli ehtinyt saada sukset ja hiihtänyt
pakoon..."

Vänttinen rypisti kulmiaan.

"Kiivasta oli takaa-ajo, mutta lähellä kirkonkylää saavutimme kuitenkin
niin paljon, ettei hän ehtinyt kuormaansa kätkeä..."

"Keneksi arvelitte miehen?" kysyi Vänttinen väliin.

"Varmoja emme ole, sillä pimeä oli, mutta Pirtu-Santeriksi otaksumme,
koska vastaantulijoilta kuulimme, että ajajalla oli ollut pitkät
viikset..."

"Se lurjus se on ollut!" uskoi Vänttinenkin.

"Hevonen oli hyvä ja kuorma kuten jo sanoin. -- Mutta emme uskaltaneet
jättää yhden miehen kuljetettavaksi semmoista kuormaa, sillä
Pirtu-Santeri on vaarallinen lurjus, joka voi hyökätä taipaleella
ryöstämään. Senvuoksi lähtivät toiset hevosta ja kuormaa viemään
emäkirkolle, jossa ne kuten ennenkin takavarikkoon otetut viinakset
säilytetään kruunulle menetettyinä..."

"Oikein tehty", arveli Vänttinen tyytyväisenä. "Mutta saaneeko olla
varma, että takavarikkoon otetut tavarat olivat Pirtu-Santerin ja
pakoon päässyt mies Santeri itse?"

"Varmaa se on... Sen verran meille sentään kertoivat oikeat ihmiset,
jotka Santerin hommaa vihaavat."

"Se lurjus on siis näillä mailla!" sanoi Vänttinen. "Jospa olisitte
hänet saaneet kiinni!"

"Kiinnihän se on tuomittu pantavaksi", myönsi poliisi, mutta lisäsi
sitten: "Kyllä häneltä nyt ensi aluksi eväät loppuivat."

"Eipä tiedä... sillä riettaalla on ennenkin ollut monessa paikassa
varastoja", epäili Vänttinen.

Ja hyvillään kuitenkin siitä, että Pirtu-Santerilta oli saatu
konjakkikuorma takavarikkoon, hän lähti työhönsä.

Mutta ajatuksissaan hän kiitteli Ahvenjärven Anttia, joka rehellisenä
miehenä oli hänelle asiasta ilmoittanut.

Jos semmoisia olisivat muutkin miehet kuin Antti, niin vähän niitä
viinakauppiaita pääsisi tänne sydänmaalle, mietti hän ja päätti
jollakin hyvällä työllä muistaa Anttia.

Niin kului viikko lauantai-iltaan.

Kun Syrjänen saapui sunnuntaiksi pirtille, oli Vänttisen ensimmäinen
kysymys:

"No, miten siellä Ahvenjärven Antti poikineen näytti pääsevän alkuun?"

"Hyvinkin pääsivät. Ja mikä päästessä. Antti vanha tukinajaja, hevonen
vankka ja poika näytti olevan rivakka hakkuumies. Vaikka puut ovatkin
suuria, niin silti jo ensi päivänä saivat jokirantaan plassille
useamman tukin kuin toiset saman kodan miehet."

"No, hyvääpä kuuluu", arveli Vänttinen. "Tukkimies se on ollut Antti
ennenkin, eikö opettane poikaansakin!"

Kun Syrjänen taas maanantaiaamuna, sunnuntain pirtillä sanomalehtiä
lueskeltuaan, läksi työpaikalleen, lähetti Vänttinen Antille terveiset
ja käski kertoa, kuinka Pirtu-Santerin konjakkikuormalle oli
käynyt. Panipa vielä Syrjäsen matkaan Antille kaksi kourallista
"Suomi"-sikaareja.

"Viepä nuo tuliaisiksi Antille, niin saapi iltasella savut vetää", hän
Syrjäselle sanoi.



4.


Kolme viikkoa olivat Antti ja Yrjö tukkeja ajaneet, reilusti oli käynyt
työ. Puut olivat kyllä suuria, mutta hyvin olivat jaksaneet, ja vankka
oli läjä, jonka he metsäjoen varteen olivat saaneet.

Lauantai-illoin Syrjänen heidän ajamansa tukit mittasi ja ilmoitti,
että heidän ajopalkkansa nousi jo paljon suuremmaksi kuin toisten.

Ei kummakaan. Antti ja Yrjö olivat kuutamoisina öinäkin olleet
liikkeellä.

"Hyvin käy", kiitteli Syrjänen, kun Antti ja Yrjö viimeistä kuormaa
purkivat.

Siitä ajoivat kodalleen, jutellen keskenään, että jos ilmat näin hyvinä
pysyvät, he jo jouluksi saavat kokoon melkoisen summan.

Mutta nyt olivat eväät lopussa, sekä hevosen että miesten, ja Yrjön oli
määrä lähteä niitä puulaakin pirtiltä noutamaan. Antti jäi kodalle
levähtämään.

Kun hevonen oli syönyt ja miehet aterioineet ja levähtäneet, läksi Yrjö
matkalle, reessä tyhjä häkki ja siinä tyhjenneitä säkkejä ja pusseja.
Syrjänen liittyi matkaan, viettääkseen sunnuntaipäivän puulaakin
pirtillä, jossa aina silloin oli vilkkaampaa liikettä ja jossa sai
vereksiä tietoja muusta maailmasta. Sai niinikään jutella ja "huvin
vuoksi" lyödä korttiakin. Ja lisäksi silloin saapui usein kirjeitäkin.

Antti oli lähtiessä pyytänyt Yrjöä kirjoittamaan äidille ja samassa
kirjeessä rahaakin lähettämään. Niissä mietteissä Yrjö istui, ja
Syrjänen kertoili hänelle entisiä hauskoja muistoja niiltä ajoilta,
jolloin oli palvellut sotaväessä. Huvikseen ja ihmetellen Yrjö kuunteli
Syrjäsen kertomuksia, ja nauraakin täytyi, kun Syrjänen venäjäksi
itseään komenteli ja sompasauvalla liikkeitä teki.

"Sinnepä minäkin olisin mennyt", sanoi Yrjö.

"Olisit siellä olla saanut, ellei Suomen sotaväkeä hajoitettu", sanoi
Syrjänen alakuloisesti.

"Miksikä hajoittivat?" kysyi Yrjö.

"Se on pitkä juttu", vastasi Syrjänen ja alkoi Yrjölle kertoa, miksi
Suomen sotaväki hajoitettiin.

Kun he saapuivat puulaakin pirtille, kiehui siellä miehiä erään reen
ympärillä, ja jotkut kuuluivat puhuvan hätäisellä äänellä.

Joukosta erottui Vänttisen mahtava basso:

"Valjastakaa äkkiä puulaakin hevonen... hänet on vietävä lääkäriin
mahdollisimman pian..."

Käskyä toteltiin heti, ja Syrjänen ja Yrjö saivat kuulla, että eräältä
Palovaara nimiseltä mieheltä oli tukki ruhjonut jalan poikki polven
alta, niin ettei muu kuin nahka enää ollut kiinnipitämässä.

Yrjökin käveli reen viereen, mutta loukkaantunut oli peitetty
nahkasilla ja valitteli ääneensä.

Vänttinen toimitteli ja komenteli, ja toiset kertoivat, miten tapaturma
oli sattunut.

Kuormaa purkaessa oli tukki vierähtänyt ennen aikojaan reeltä ja
musertanut tukkiläjää vasten oikean jalan polven alta aivan murusiksi,
luutkin, kertoi se mies, joka sanoi käyneensä Palovaaraa hirveästä
pinteestä päästämässä.

"Pyörtynyt oli, ja kova oli työ, ennenkuin sain tukin sen verran
siirtymään, jotta sai rutistuneen jalan irti", selitteli hän
läsnäoleville. "Niinkuin kuollut retkotti siinä, mutta virkosi sitten
vähitellen ja ymmärsi kaikki, miten hänelle oli käynyt."

Osaaottavina siinä miehet onnetonta toveria säälittelivät, ja kun
kuulivat, että oli suuren perheen isä ja ainoa turva, niin alkoivat
kerätä avustusta keskenään.

Puulaakin rekeen nostettiin loukkaantunut ja peitettiin huolellisesti
nahkasilla.

Vänttinen, vaikka olikin kovaluontoinen mies, oli kuitenkin sääliväinen
ja antoi ankarat määräykset kyytimiehelle, joka sairasta lähti
kirkonkylään ja lääkärin luokse viemään.

"Jos sairas tuntuu kestävän, niin anna mennä hyvää kyytiä, sillä ei ole
tämmöisessä tilanteessa aikaa vitkastella. Verenmyrkytys voipi tulla
hyvin äkkiä, ja siinä se sitten on miehen elämän loppu."

"Koetan parastani", lupasi kyytimies, joka hänkin puulaakin puolesta
palkattiin.

Säälissään ja hyväntahtoisuudessaan koetti sairasta kukin parhaansa
mukaan lohduttaa ja rohkaista. Mikä tarjosi sitä, mikä tätä. Muuan
lyhyt ja hyvin punainen mies esitteli, että hänellä olisi hokmannia
pullossa... eikö kovaonninen mies sydämen vahvistukseksi sitä
tahtoisi...

Mutta kun Vänttinen kuuli puhuttavan hokmannista, kielsi hän jyrkästi
sitä sairaalle antamasta.

Hänellä oli itsellään pullossa jotakin punertavaa nestettä, jota antoi
loukkaantuneelle kaksi teelusikallista.

Ilta oli ehtinyt myöhäiseksi, ennenkuin lääkäriin lähtevät joutuivat
taipaleelle.

Sinä iltana ei puulaakin pirtissä muusta juteltu kuin tästä
Palovaarasta, jota kova onni niin oli kolhinut. Muutamat alkoivat
muistella mitä muina talvina oli tapahtunut tukkimetsässä. Aina siellä
onnettomuuksia ja tapaturmia oli sattunut, usein kuolemakin osunut.
Muistelivat jotkut, että samalla tavalla oli käynyt eräälle
Kemppaiselle toissa talvena Susivaaran ajossa.

"Iäkseen jääpi tämä Palovaarakin jalkapuoleksi."

"Jos ollenkaan jääpi elämäänkään..."

"Voipi hyvinkin kuolla, jos verenmyrkytys sattuu..."

"Voipi verenmyrkytys tulla..."

"Ehkä lääkäri sentään voipi estää..."

"Ei niistä ole lääkäreistä luuvikojen korjaajaksi... Sen olen
nähnyt..."

"On sekin monasti nähty ja kuultu..."

Niin haastelivat pirtille saapuneet tukinajajat vakavina ja
miettiväisinä myöhäisenä lauantai-iltana, kun loimuava takkatuli
valaisi puulaakin honkaista pirttiä.

Sunnuntaiaamuna Yrjö sai Vänttiseltä paperia ja kirjekuoren, ja niin
hän alkoi kyhätä äidilleen kirjettä, niinkuin isä oli käskenyt.

Ryhmyisen hongan kelleksistä tehdyn pöydän nurkalla hän kirjoitti
hikipäässä. Kova oli melu ja hälinä hänen ympärillään, mutta kiinteästi
pysyivät Yrjön ajatukset sittenkin koossa.

Hän kirjoitti ensin, mitä heidän työmaalleen kuului, että terveinä
molemmin olivat, että puut olivat suuria, mutta palkka verrattoman
korkea. Ilmoista mainitsi, että olivat olleet erinomaisen hyvät ja
ajokelit mainiot.

Sitten hän alkoi kertoa tapaturmasta, joka oli Palovaaraa kohdannut.

    -- -- -- "Ja sitten mainitsen, että Palovaara nimiseltä mieheltä
    rutistui oikea jalka mäsäksi tukkien väliin, jo tuli iso vahinko
    eikä siitä tule jalkaa enää koskaan. Sanottiin olevan iso perhe
    ja köyhä mies muutenkin. Se toimitettiin heti lääkäriin, vaan se
    on täältä kaukana, että arvelivat jotkut kuolevan taipaleelle,
    kyllä täällä kuuluu ennenkin semmoisia tapahtuneen, mutta ei
    sanota sentään niin pahasti jalan rutistuneen.

    "Tätä kirjoitan puulaakin isossa pirtissä nyt sunnuntaiaamuna,
    miehiä kuhisee ympärilläni. Tässä tulee nyt rahaa, jotka
    Vänttinen panee kirjeeseen."

Siihen vielä lisäsi terveiset, ja kun lopetti, niin hikeä pyyhki
otsaltaan. Vaikka siinä ympärillä miesjoukko oli rähissyt, ei hän ollut
kuullut, mitä olivat keskustelleet. Mutta saatuaan kirjeensä kuntoon
hän lähti sitä viemään Vänttiselle, joka sikaaria poltellen kirjoitteli
konttorissaan.

"Jos sitten panisitte tähän kirjeeseen rahan", pyysi hän Vänttistä.

Vänttinen lupasi toimittaa kaikki, senkin, että kirje muun puulaakin
postin matkassa lähetetään kirkonkylän postitoimistoon.

Yrjö uskoi kaikki Vänttisen toimeksi ja aikoi poistua.

"Äläpäs vielä mene", pidätti häntä Vänttinen. "Odotapas! Teillä
taitavat eväät olla vähissä?"

"Sitä varten läksin..."

"Niin. No, ota mitä tarvitsette... kyllä siellä on heinistä ja
silpuista alkaen... Syrjänen kertoi teillä työn käyvän hyvin..."

"Onhan sitä yritetty..."

"Niin kuulin", sanoi Vänttinen, mutta näytti miettivän muuta. "Onko
näkynyt viinamiehiä siellä Kilpisjoen paikoilla?" kysäisi hän sitten.

"Ei ole minun tietääkseni."

"Jaa... eipä niitä ole näkynyt. Mutta minulle on kerrottu, että
Pirtu-Santeri on täälläpäin nähty... että on nähty tässä likelläkin
hiihtelevän."

"En ole sattunut siitä kuulemaan."

Yrjö yritti lähteä, mutta Vänttinen kysyi vielä:

"Tuota noin... tuossa muistan kysyä... Kävivätkö ne metsäherra ja
vallesmanni siellä teillä, Ahvenjärvessä?"

"Kävivät, juuri kun olimme lähdössä."

"Sinne aikoivatkin", sanoi Vänttinen. "Tapasin ne sillä matkalla... No,
mitä sanoivat?"

Yrjö kertoi mitä olivat sanoneet. Metsäherra oli ollut kiukkuinen...

Vänttinen kuunteli kulmat kurtussa, ja kun Yrjö kertoi, että metsäherra
oli uhannut häätää pois, niin Vänttisen kasvot synkistyivät, ja hän
sanoi:

"Semmoisia ne ovat... puulaakien ne sanovat kruununmaan asukkaita
nylkevän, mutta itse ovat nylkijöitä..."

Ja hän puhui vielä muutakin metsäherrain hävyttömyydestä.

Kun Yrjö meni eväitä hommaamaan, jäi Vänttinen mietteisiinsä.

Vieläkö se rietas Pirtu-Santeri uskalsi täällä liikuskella? Viinoja
sillä luultavasti ei enää ollut, koska ei ollut näkynyt yhtään
juopunutta nytkään sunnuntain aikana. Mutta mitä se sitten täällä
vaaniskeli ja hiihteli?

Jos se paholainen hautoi kostoa, kun hevosen ja koko kuorman menetti?
jatkoi Vänttinen mietteitään. Olihan kerrottu, että samainen Santeri
oli menneenä talvena Sodankylässä tappanut miehen, mutta syytöstä ei
ollut voitu näyttää toteen...

Semmoinen lurjus oli valmis tekemään mitä hyvänsä. Kun sen pedon kerran
saisi kiinni ja linnaan, että siitä pääsisivät ihmiset rauhaan.

Ja levottomaksi tunsi Vänttinen itsensä.

Yrjö piti kiirettä. Hän tahtoi joutua jo sunnuntai-iltana eväineen
kodalle takaisin, jotta maanantaiaamuna ehtisivät varhain metsään.
Siten ei menisi yhtään työpäivää hukkaan.

Niin oli isä neuvonut.

Saatuaan eväät häkkiin hän aikoi lähteä. Syrjänen oli luvannut tulla
samaan matkaan, mutta ei malttanutkaan vielä lähteä.

"Menehän sinä", sanoi hän Yrjölle. "Minä hiihtelen täältä
huomisaamuna."

Yrjö lähti yksin ajamaan.

Oli pilkkopimeä talvi-ilta, sillä nyt oli kuunpohja. Yrjö makaili
reessä ja huvikseen lauleskeli:

    Ja sen sorjan tytön itselleni kihlaan
    ja alttarin eteen sen talutan...

Niin hän lauleli, mutta muuta hän ajatteli. Pitkin matkaa hän oli
kuulevinaan milloin perästä, milloin sivulta, kuin joku olisi suksilla
hiihtänyt. Kerran tuntui kuin hiihtäjä olisi hyvin likellä. Yrjö
lakkasi laulannasta, nousi reessä seisomaan ja huusi:

"Onko siellä hiihtomies perässä?"

Mutta kun ei kukaan vastannut eikä enää kuulunut hiihdäntääkään, arveli
Yrjö erehtyneensä ja paneusi uudelleen pitkäkseen.

Kun hän saapui kodalle, seisoivat kaikki miehet häntä vastaanottamassa.

Hänellä olikin paljon uutisia kerrottavana. Ensiksikin sen Palovaaran
kova kohtalo, josta kodalla olijat eivät olleet vielä mitään kuulleet.
Sitten muita uutisia, joita oli sattunut kuulemaan.

Mutta kun hän oli kaikki tietonsa kertonut ja kun muut miehet jo
nukkuivat, alkoi Antti pojaltaan kysellä, oliko hän äidille
kirjoittanut ja oliko kirjeeseen pantu rahaa.

Yrjö kertoi mitä oli kirjoittanut ja että Vänttinen oli luvannut rahat
kirjeeseen panna.

"Kyllä sitten asia reilassa on, kun Vänttinen on sen huolekseen
ottanut", sanoi Antti tyytyväisenä.

Ja sitten hekin nukkuivat kumpainenkin.



5.


Taas oli viikko vierähtänyt.

Ilmat olivat pysyneet kuivina pakkasina, ja lunta oli riittämään asti.
Tukkimetsässä oli mainio työskennellä, ja kovasti siellä yritettiinkin.
Vaikka päivät olivat lyhyitä ja yhä joulun lähetessä lyhenivät, saatiin
silti valmista hämmästyttävän paljon.

Vänttinen pysyi hyvällä tuulella, ja Syrjänen, Antin ja Yrjön
päällysmies, oli aina kuin päivän paiste.

Ei ollut Airiselän ajossa koskaan edellisinä talvina ehditty jouluun
mennessä niin paljon tukkeja ajaa kuin nyt. Mutta näin erinomaisen
hyvää syystalvea ei ollutkaan sattunut pitkiin aikoihin. Pohja oli luja
ja lunta riittämään asti. Tapaturmia ei ollut sattunut sitten kun
Palovaaralta jalka musertui. Ei ollut viinanmyyjistäkään ollut haittaa
kuin yhden kerran. Silloin oli Venäjän puolelta tullut kaksi
laukkukauppiasta, ja useassa kodassa miehet olivat sen päivän olleet
pilalla. Ei ollut kuitenkaan tappeluita eikä muutakaan häiriötä
sattunut.

Mutta Pirtu-Santerin kerrottiin kiertelevän ympäristöllä. Moni oli
hänet nähnyt ja varmaan tuntenut. Poliisit olivat monta kertaa olleet
hänen perässään, hiihtäen kuin otusta takaa, mutta aina oli Santeri
osannut piilottautua ja suksenlatunsa sotkea.

Vänttinen kirosi poliisien saamattomuutta ja antoi määräyksen, että jos
kuka Pirtu-Santerin kohtaa, saapi hänet panna köysiin ja toimittaa
vanginkuljettajalle, sillä semmoinen oli oikeuden päätös.

Mutta Santerin kimppuun ei tehnyt kenenkään mieli hyökätä, sillä
hänellä oli aina aseet matkassaan.

       *       *       *       *       *

Lauantaipäivä oli.

Antti ja Yrjö olivat ani varhain menneet metsään, ehtiäkseen tehdä
tavallisen päivätyönsä. Sillä Yrjön oli taas illalla lähdettävä
puulaakin pirtiltä eväsvaroja noutamaan. Toiveita oli Antilla myöskin,
että Selma oli jonkun kirjeen pannut tulemaan...

He olivat ahkerasti puuhanneet koko päivän, ja kun viimeistä kuormaa
lähtivät viemään jokivarteen "plassilleen", sanoi Antti Yrjölle:

"Hiihdä sinä nyt suoraan kodalle ja pane keitto tulelle... minä vien
kuorman rantaan ja tulen sitten..."

Siitä oli suksilla metsän läpi puolta lyhempi matka heidän kodalleen,
ja Yrjö lähti suoraan siitä hiihtämään.

Antti läksi ajamaan jokirantaan.

Yrjön saavuttua kodalle olivat sinne muut jo tulleet, sillä lauantaisin
tukinajajat palasivat metsästä varemmin kuin muina arkipäivinä.

Täydessä ruuanlaittotouhussa miehet olivat. Kiukaalla, joka oli kivistä
tehty keskelle lattiaa, kiehui jalkaniekkakahvipannuja ja musta pata,
joka oli täynnä rasvaista poronlihaa. Miehet istuivat lavitsoilla
ympärillä, polttelivat piippujaan ja tarinoivat.

Tallista kuului hevosten tiukujen helinää.

Yrjökin hommasi kahvipannun ja padan tulelle ja laittoi poronlihakeiton
kiehumaan.

"Mihin Antti jäi?" kysyivät toiset Yrjöltä.

"Isä meni yksin plassille kuormaa viemään... minä hiihtelin tuosta
metsän läpi suoraan..."

Aika kului.

Lapin päivä on niin lyhyt, että kun luulet sen alkavan valjeta,
ojentaakin jo iltahämy aamuhämylle kättään ja odottamasi päivä on
mennyt, ja raukea sarastus katoaa tunturien taakse.

Jo olisi pitänyt Antinkin ehtiä kodalle.

Toisilla miehillä oli jo keitto valmista, ja he alkoivat puukoillaan
ronkkia lihapaloja padasta ja ryystivät lientä palan paineeksi.
Yrjönkin keitto jo kiehui, mutta Anttia ei kuulunut tulevaksi.

Toisten syödessä Yrjö meni kodan eteen kuuntelemaan, eikö Mustan tuttua
tiukua jo erottaisi.

Hän seisoi pitkän aikaa kodan edessä ja kuunteli sinnepäin, mistä tiesi
isän tulevan. Ilta oli kylmä. Taivas oli tähdessä, ja tunturien
huipuilla alkoivat revontulet roihuta. Pakkanen riemuitsi ikimetsissä
paukahdellen, ja vauhdissaan ja jäätävänä viimana vihkaisi kylmänvihuri
poikki jänkkien. Tuntui kuin ilma helähtelisi omaa kylmyyttään.

Mutta Mustan suuren messinkisen tiu'un helinää ei Yrjön korva
erottanut.

Hän palasi kotaan, vieden mennessään sylyksen honkahalkoja.

"Kuuluiko tiukua?" kysyivät toiset.

"Ei kuulunut. En ymmärrä, mitä hän niin kauan viipyy. Olisi pitänyt jo
ehtiä..."

Eräs miehistä, Roope niminen, arveli:

"Ettei vain ole joku vastuspaikka sattunut... joko hevoselle tai
miehelle..."

Toiset eivät virkkaneet siihen mitään. Jokainen tiesi, että "vastus",
onnettomuus, oli joka hetki vaanimassa tukkimetsässä olevaa miestä.

Ja hetken perästä, kun kaikki istuivat miettiväisinä, sanoi äskeinen
Roope:

"Eipä ole Antin tapaista, että ilman aikojaan viivyttelee..."

Nyt kävi Yrjökin levottomaksi. Hän meni uudestaan ulos kuuntelemaan,
mutta vieläkään ei erottanut Mustan tiukua.

"Ei kuulu vieläkään tiukua", sanoi hän kotaan palatessaan. "Lähden
katsomaan, missä viipyy..."

Hän riensi matkaan kiireesti ja levottomana.

Roope, joka jo oli ateriansa päättänyt, sanoi:

"Minäpä tästä joudan kumppaniksi."

Hän haki kuivumassa olevat kintaansa ja lakkinsa, ja niin he Yrjön
kanssa läksivät metsän poikki suksilla siihen "plassiin", johon Antti
tukkejansa ajoi. Siinä lähellä joen rannalla olivat toistenkin ajajain
tukkiläjät.

"Joku kumma sille on Antille tapahtunut", puheli Roope hiihtäessään
Yrjön perässä samaa latua. "Mitä se muuten kuormaa purkaessa näin kauan
viipyisi?... Jotakin on tapahtunut joko hevoselle tai miehelle. Siitä
uskosta en pääse."

Yrjö kuuli Roopen puhuvan, mutta ei vastannut mitään. Roopen usko
vahvisti vain hänen omia epäilyksiään.

Ja hänen hiihtovauhtinsa eneni sitä mukaa kuin he tukinpurkupaikkaa
lähestyivät, eikä vieläkään kuulunut Mustan tiukua. Loppumatkalla Yrjö
hiihti jo niin nopeasti, että Roopella oli täysi työ pysytellä perässä.

Oli melkein pimeä, sillä revontulten loimo, joka äsken valaisi heidän
metsän läpi hiihtämäänsä latua, oli sammunut, ja suuret tukkiläjät
törröttivät kuin kummitukset jokitörmällä, kun he loppumatkan hiihtivät
joenuomaa pitkin.

Erään tukkiläjän luona Roope saavutti Yrjön, mutta kumpikaan ei
hiiskunut sanaakaan pahoista aavistuksistaan.

"Kohta ollaan perillä", puhui Yrjö hätäisellä äänellä. "Tuon mutkan
takana on meidän läjämme, se, johon isän oli määrä kuorma tuoda..."

Kun he sivuuttivat mutkan ja saivat tukkiläjän näkyviinsä, huomasivat
he Mustan seisovan aivan hiljaa tukkiläjän laidassa ja kuormasta
ainoastaan yhden tukin olevan poissa, läjään väännettynä...

Mutta melkein Mustan vieressä, etupajun kohdalla, makasi mies suullaan
lumessa liikahtamatta kuin kuollut. Tukkikanki oli poikittain reessä
olevien tukkien päällä...

"Se on alkanut kangella vääntää tukkia reestä... ja kanki on iskenyt
päähän", sanoi Roope, ja molemmin tarttuivat he tainnoksissa olevaan
Anttiin kiinni ja koettivat nostaa... Otsassa näkyi suuri, punainen
kuhmu, ja toinen ohimo oli verinen.

Antti vain urisi vähän, kun Yrjö ja Roope nostivat hänet seisomaan. Ei
kyennyt mitään vastaamaan. Silmät olivat ummessa ja suu puoleksi auki.

Kiireesti he purkivat tukit reestä, asettivat Antin etureen pankolle,
molemmin puolin häntä tukien, ja lähtivät ajamaan kodalle.

Yrjö itki.

"Älähän hätäile", lohdutteli Roope. "Ajetaan nopeasti puulaakin
pirtille... Jos se välskäri Patokoski jotakin ymmärtäisi. Se on
taitavaksi tunnettu."

He ajoivat ensin kodalle, mutta Antti ei tullut tuntoihinsa. He
kokosivat hänen ylleen kaikki mitä löysivät, tekivät tukkireistä reslan
tapaisen ja asettivat Antin siihen pitkäkseen. Ja peitoksi panivat
turkkejaan.

Ja lähtivät ajamaan puulaakin pirtille, Yrjö Anttia hoitaen, Roope
ollen ohjasmiehenä.

Siellä syntyi tavaton hämminki, ja sääli tuli kaikkien nuorta Yrjöä;
joka ääneensä valitteli.

Vänttinen meni hyvin vakavaksi ja tahtoi tietää, kuinka onnettomuus oli
tapahtunut.

Roope selitti, kuinka olivat ensin alkaneet oudoksua, kun Antti niin
kauan viipyi kuormaa purkamassa, ja vihdoin lähteneet Yrjön kanssa
katsomaan plassille. Hän ja Yrjö olivat saaneet sen käsityksen, että
tukkikanki oli kuormaa purkaessa singahtanut ohimoon...

"Reen vieressä makasi silmällään kuin kuollut", selitti Roope.

Eikä Yrjökään muuta osannut sanoa. Antti kannettiin puulaakin pirttiin,
ja Patokoski, joka oli sitä varten puulaakin palveluksessa, alkoi
tutkia hänen saamaansa vammaa. Loukkaantunut pysyi yhä tiedottomana,
mutta alkoi hetken päästä huitoa molemmin käsin ja murisi pahoin.

"Isku on luultavasti koskenut aivoihin", selitti Patokoski. "Jos
kulmaluun alla oleva 'kukonheltta' niminen luu on rikkonut aivokalvon,
niin... En tiedä muuta neuvoa kuin suoraa päätä lääkäriin."

Siihen kokoontuivat kaikki Antin ympärille, mutta Yrjö itki ja
valitteli ja koetti monta kertaa saada isäänsä vastaamaan.

Vänttiseen koski kovasti. Hän oli kalpea kuin palttina ja puhui
tavallista hiljaisemmalla äänellä.

Patokoski teki mitä ymmärsi. Hän sitoi Antin otsalle kylmään veteen
kastetun liinan ja selitti, että jos aivoihin on koskenut, niin... niin
mies on auttamattomissa...

Eräs tukkimies, joka oli etempää katsellut, arveli:

"Mutta jos sitä ei olekaan kanki iskenyt... jos onkin hevonen
potkaissut..."

Oli joukossa niitäkin, jotka uskoivat senkin mahdolliseksi.

"Mikäpä sen tietää, kun sattui aivan yksin olemaan", arveli Roope.
"Mutta niin minusta näytti, että kanki oli jotenkin singahtanut ja
paukahtanut suoraan otsaan... Vaikka en minä sen tarkemmin osaa
selittää..."

Ja yksi arveli käyneen niin, toinen näin. Mutta kukaan ei osannut
oikein tyydyttävästi asiaa selittää.

"Musta sitä ei ole potkaissut", kykeni Yrjö sanomaan. "Se hevonen ei
ole korviaankaan luimuun koskaan vetänyt... niin on lakea..."

Mutta Vänttinen kutsui Yrjön konttoriinsa, ja he istuivat siellä kahden
kesken pitkän aikaa jutellen. Yrjö ei enää itkenyt, mutta oli kalpea
kuin ruumis. Vänttinen toimitti sairaalle mukavamman reen, johon
tehtiin pehmeä vuode. Sairasta oli heti yön selkään lähdettävä viemään
lääkäriin, ja Vänttinen toimitti puulaakin puolesta miehen Yrjölle
kumppaniksi. Olisi ollut monta lähtijää.

"Antakaa Roopen tulla!" pyysi Yrjö Vänttiseltä.

Vänttinen lupasi heti. Roope saisi tavallisen päiväpalkkansa siitä
huolimatta.

Antin Musta valjastettiin nyt puulaakin reslan eteen ja loukkaantunut
kannettiin siihen ja peitettiin lämpöisillä nahkasilla. Yrjö istui
isänsä viereen, ja ajomieheksi rupesi Roope.

Ja niin lähtivät ajamaan pimeään talviyöhön, tainnoksissa olevaa miestä
lääkärin luokse penikulmien päähän viemään.

       *       *       *       *       *

Mutta kun sunnuntaiaamu alkoi valjeta, meni Patokoski, välskäri,
Vänttisen puheille. Sanoi olevan kahdenkeskistä asiaa.

Vänttinen istui pitkissä mietteissä, mutta tarjosi kuitenkin sikaarin.

"Niin pahoillani olen tuon Ahvenjärven Antin onnettomuudesta, etten
ole koko yönä nukkunut", sanoi hän. "Köyhä mies ja hallanarka
kruununtorppa, jonka metsästä kruunu parhaat puut viepi... On se..."

"Siitä Antin asiasta tulinkin juuri puhumaan", sanoi Patokoski.

"Niinkö? Luuletteko, että on toivoa paranemisesta, kun lääkärin hoitoon
tulee?" kysyi Vänttinen hyvillään.

Patokoski mietti vähän, ennenkuin vastasi:

"Jos ajatukseni sanon suoraan, niin luulen, ettei parane... tuskin
tulee tuntoihinsakaan. -- Mutta siitä en tullutkaan puhumaan..."

"Mitä sitten aiotte sanoa?" kysyi Vänttinen melkein kuin vihaisesti.

"Minä tulin sanomaan ajatukseni, että häntä on joku toinen lyönyt
kangella..."

"Lyönyt kangella! Joku toinen!"

Vänttinen seisoi kalpeana kuin ruumis.

"Se minun uskoni on", lisäsi Patokoski kuivasti.

"Mutta Anttihan oli ypö yksin tukkiläjällä!" huudahti Vänttinen,
joutuen kuitenkin kauhun valtaan.

"Niinpä niin", jatkoi Patokoski yhä kiivaammalla äänellä. "Mutta onhan
sinne voinut tulla joku juuri silloin, kun hän yksin oli kuormaa
purkamassa..."

"Tulla joku!... Kuka? Mikä?"

Vänttinen joutui aivan suunniltaan.

"Minä tarkoitan Pirtu-Santeria", jatkoi Patokoski sikaariaan
imeskellen. "Olen saanut kuulla, että hän on uhannut kostaa Antille ja
poliiseille, koska kuului olevan siinä uskossa, että Antti oli
ilmoittanut poliiseille hänen olleen liikkeellä... ja hän menetti
konjakkikuormansa ja hevosensa..."

Nyt alkoi Vänttinen ymmärtää, ja vihan puna nousi hänen kalpeille
kasvoilleen.

"Sitä se lurjus sitten on täällä ympärillä vaaniskellut, kun hänet on
vähänväliä nähty. Kyllä minä nyt ymmärrän..."

Hän tuli kuin raivoihinsa, puri hammasta ja pui nyrkkiä. Hän käski
valjastaa heti hevosen, otti molemmat poliisit matkaansa ja läksi
kiireesti ajamaan sille kodalle, jossa Antti poikineen oli asunut.

Kodalla olevat miehet, jotka nyt sunnuntaina olivat joutilaina,
otettiin vielä kumppaneiksi, ja miehissä lähdettiin sitten Antin
tukkiläjälle, siihen, johon hän viimeisen kuorman oli tuonut. Syrjänen
läksi oppaaksi.

Ja matkalla kertoivat Antin kanssa asuneet miehet, että kahtena iltana
olivat nähneet oudon miehen hiihtävän kodan ohi. Ei ollut yksikään
häntä tuntenut, mutta kun olivat kysyneet, mihin matka, niin ei ollut
mitään vastannut eikä taakseen katsonut, vaan hiihtänyt suoraan
metsään.

Tukkilaiselta ei outo ollut näyttänyt.

Antti ei ollut sattunut silloin kodalla olemaan, mutta toiset olivat
siitä Antillekin kertoneet.

"Mitä Antti sanoi?" kysyi Vänttinen.

"Ei tiennyt Anttikaan arvella sinne ei tänne. Kuka lienee ollut, arveli
vain."

Vänttinen istui synkkänä.

"Se mies pitää saada köysiin, vaikka maksaisi kymmenen tuhatta
markkaa", sanoi hän poliiseihin päin kääntyen.

He saapuivat Antin tukkiläjälle ja alkoivat tehdä havaintojaan. Siinä
näkyi tukkiläjän vieressä vielä siljo, johon Antti oli kaatunut, näkyi
veripilkkuja ympärillä, ja lumi oli kovaksi tannerrettu. Muuta
erinomaisempaa ei ilmennyt. Toinen poliisi huomasi kuitenkin
suksenladun, joka lähti suoraan metsään. Hiihtäjällä oli ollut kiire,
sillä somman jäljet olivat harvassa ja syvään painuneet. Ja kun latua
miehissä tarkemmin tutkittiin, huomattiin, että suksien olas oli tehnyt
leveämmän jäljen kuin Antin ja Yrjön sukset. Sitäpaitsi tiesivät toiset
miehet kertoa, että Antti ja Yrjö käyttivät metsässä kulkiessaan vain
toista sompasauvaa. Muuten näkyi, että latu oli aivan eilinen. Joku oli
siis käynyt täällä tukkiläjällä silloin kun Antti yksin oli kuormaa
purkamassa. Tukkikankea, joka vielä oli läjän päällä, tarkasteltiin ja
koetettiin miettiä, olisiko se, ja millä tavoin, sittenkin voinut
poukahtaa otsaan. Mutta vaikealta se tuntui selittää. Silloin huomasi
Syrjänen, joka oli kävellyt tukkiläjällä, tukkien välissä uudenlaisen
nahkakintaan ja harmajan vanttuun, jossa oli punainen ranne. Se oli
pudonnut syvälle tukkien väliin. Kankien avulla siirrettiin tukit
syrjään ja kinnas vedettiin esiin.

Se oli outo kinnas, ja siitä näkyi, ettei se ollut tukinajajan kinnas
eikä työssä käytetty. Miehet tiesivät varmaan sanoa, ettei se ollut
Antin eikä Yrjön kinnas.

Kokoonnuttiin miehissä kinnasta tarkastamaan.

"Täällä kintaan ranteessa on nimikirjaimet!" huudahti toinen
poliiseista hyvillään. "Tässä on selvästi S.R."

"Santeri Räsänen! Se sopii! Se on selvää... epäilemättä! Pirtu-Santerin
kinnas on!" huudahti Vänttinen ja riensi hänkin kinnasta tarkastamaan.

Ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että kinnas todella oli
Pirtu-Santerin eli Santeri Räsäsen, joka kuului olevan hänen
sukunimensä. Ja selitettävissä oli, miten se oli tukkien rakoon
joutunut. Kiireessä se oli pudonnut kädestä, ja kun pimeä jo oli ja
Santeri tietysti pelkäsi, että kodalta voisi miehiä saapua millä
hetkellä hyvänsä, ei hän joutanut sitä hakemaan, vaan hiihteli pakoon,
kamalan työnsä tehtyään.

Niin arvelivat miehet.

"Siinä on todistaja", puhui Vänttinen, vielä hammasta purren ja
pudistaen kinnasta kädessään. "Siinä on todistaja, joka tietää... Ja
Santerin päivät ovat nyt luetut."

Vänttisen kovat kasvot kävivät entistään kovemmiksi, ja silmissä
leimahti semmoinen tuli, että miehiä melkein pelotti.

Ja kiireesti hän käski ajamaan takaisin puulaakin pirtille.

"Sen päivät ovat nyt luetut, vaikka minun pitäisi seisauttaa tukinajo
viikkomääriksi... ja viisisataa markkaa saa palkintoa se, joka Santerin
kytkee", sanoi hän.

Ja kun he pääsivät puulaakin pirtille, alkoi hän toimia ja järjestää
Pirtu-Santerin kiinnipanoa.

Ja kaikki aavistivat, että kun Vänttinen tuon pään on ottanut, ajaa hän
asiansa läpi vaikka kiiltävästä kalliosta.

Hän antoi määräyksiään, käski ilmoittaa palkinnosta, jonka lupasi heti
käteisellä maksaa, ja ryhtyi itse järjestämään takaa-ajoa melkein
kaikille ilmansuunnille.

Tukkimiehetkin innostuivat, ja paljon ilmaantui takaa-ajajia. Ja
kaikille kävi selväksi, että Santerin päivät olivat luetut.



6.


Työnjohtaja Syrjänen, joka oli entinen aliupseeri ja sotaista
innostusta hehkuva mies, valitsi kaksi rohkeaa nuorta tukkilaista
kumppaneikseen ja lähti ajamaan Santeria takaa.

Ei ollut kenelläkään aavistusta, mihin päin Santeri oli lähtenyt.
Erämaat olivat yhtä äärettömät joka haaralla, päivät lyhyitä ja
pakkaset kovia. Ei ollut suuria toiveita takaa-ajajilla.

Syrjänen miehineen seurasi kuitenkin ensiksi sitä latua, jonka olivat
tukkiläjältä nähneet metsään painuvan. Mutta heidän ilonsa loppui
lyhyeen, sillä kilometrin päässä latu laskeusi tukkitielle ja katosi
siihen. He hiihtivät ympäristöllä nähdäkseen, oliko hiihtäjä noussut
uudestaan metsään, mutta semmoista suksenlatua eivät enää mistään
löytäneet.

Mutta Syrjänen ymmärsi hyvin, että kauas ei Santeri pakkasyönä ollut
ehtinyt. Asutuille seuduille hän ei tietenkään ensiksi uskaltautuisi,
mutta ei hän myöskään pitkää aikaa tulisi toimeen paljaan taivaan alla
tulipalopakkasessa.

Syrjänen oli takavuosina kerran kulkenut näitä maita Venäjän puolelta
ja muisti, että ihan rajalla, Suomen puolella, korkean vaaran alla, oli
pienoisen joen törmällä ollut pieni maakota, jonka poropaimenet kai
olivat siihen levähdyspaikakseen tehneet. Siinä oli kiuas loukossa ja
lavitsalla hyvä makuusija.

Syrjänen otaksui, että Venäjän puolelta tulevat viinakauppiaat
käyttivät tätä yksinäistä kotaa yösijanaan, sillä silloin kun hänkin
siitä oli osunut kulkemaan, oli kodassa vasta ollut asukas, jonka
suksenlatu lähti Suomeen päin. Mutta ei ollut hänkään paikkaa
merkinnyt, ei tiennyt maiden nimiä eikä varmaan muistanut, minkä
näköinen se vaara oli, jonka alla kota oli ollut. Ei muistanut
sitäkään, millä puolella vaaraa kota oli, oliko etelä- vai
pohjoispuolella. Yksi seikka oli jäänyt mieleen. Kun he kodalta olivat
lähteneet ja jälkeensä silmänneet, oli hän pannut merkille, että sen
vaaran laki oli pyöreä ja että siinä kasvoi juuri laen huipussa sankkaa
metsää, kun kupeet taas olivat paljaat ja puuttomat.

Mutta silloinen opas oli Syrjäselle selittänyt, että sekin vaara jo
kuului Airiselän maihin. Syrjäsen muistin mukaan piti sen vaaran olla
Kilpisjoelta, missä Antti oli tukkeja ajanut, suoraan itään. Hän
otaksui, että Santeri hätääntyneenä oli hiihtänyt ensiksi sinne ja
sieltä sitten muita seutuja toisille tukinajopaikoille. Ihmisasuntoja
ei ollut näissä erämaissa.

Syrjänen miehineen varustausi matkaan. Eräältä tukinajajalta, joka asui
samassa kodassa kuin Anttikin, hän sai kuulla, että samanlainen
suksenlatu oli nähty etempänä metsässä. Se oli näyttänyt painuvan
suoraan itään päin.

He lähtivät matkaan, ja tukkilainen lähti oppaaksi siihen paikkaan,
jossa oli ladun nähnyt. Suuri oli Syrjäsen ilo, kun hän latua
tarkastettuaan huomasi olaksen jäljen samanlaiseksi kuin se, jonka
tukkiläjältäkin olivat nähneet lähtevän. He lähtivät sitä seuraamaan.

Viisaasti oli hiihtäjä kuitenkin koettanut peittää jälkiään, sillä
yhtäkkiä latu kääntyi takaisinpäin ja laskeusi tukkitielle. -- Sitä
tietä ei kuitenkaan ollut sittemmin kuljettu, ja kun se muutenkin oli
vielä pehmeänlainen, näkyi latu hyvin. Erään suuren kuusen juurelta se
nousi metsään ja näytti taas alkavan painua itää kohti.

Syrjänen miehineen seurasi latua, joka hetken päästä laskeusi suurelle,
harvamännikköiselle jänkälle. Kun ilma oli pysynyt tyvenenä, ei latu
ollut tuiskunnut umpeen. Se näkyi selvään, ja somman jäljet näkyivät
täällä jänkällä vielä paremmin kuin metsässä. Takaa-ajajat jouduttivat
hiihtoaan. Jänkän toiselta rannalta kohosi korkea vaara, mutta latu
näytti vievän sen pohjoispuolitse loivempia maita. Syrjänen käski
miesten seurata latua. Hän itse hiihtäisi suoraan vaaran laelle
nähdäkseen maita ja merkitäkseen vaarojen lakia.

Oli juuri keskipäivän aika. Syrjänen arveli ehtivänsä vaaran laelle
ennen kuin alkoi hämärtää. Yhtymisen merkiksi päätettiin, että miesten,
kun olivat latua seuranneet toiselle puolen vaaraa, oli siellä
huudettava, jotta Syrjänen kuulisi, missä olivat. Niin he erosivat.

Suksikeli oli talven parhaita, ja nopeasti nousi Syrjänen viistoon
hiihtäen vaaranlakea kohti. Ehdittyään puoliväliin vaaraa hän katsoi
taakseen ja näki miesten painuvan vaaran alla olevaan kuusikkoon.
Laelle päästyään hän alkoi silmäillä ympärilleen. Erämaata joka
taholla. Mutta suoraan idässä näkyi korkea vaaran jyppyrä, jonka
huipulta siinsi huurteista metsää...

Syrjänen tiesi olevansa oikeilla jäljillä, ja riemuissaan havainnostaan
hän laski menemään vaaran alle. Aukealle tultuaan hän seisahtui, ja
silloin hän kuuli melkein suoraan edestään kumppaniensa huudon... Mutta
silloin olikin jo pimeä.

He olivat yöpyneet sakeaan korpeen, johon kylmä, öinen vihuri ei
tuntunut. Rakovalkean ääressä olivat siinä värjöttäneet yön, mutta
lähtivät varhain liikkeelle, seuraten suksenlatua, joka nyt kuitenkin
jo oli paikotellen mennyt umpeen. Syrjänen hiihti edellä, toiset
perässä. Johtuivat siinä puhumaan siitä, että jos Santerin kohtaavat,
niin miten menettelevät. Sillä tietona oli, että Santerilla aina oli
ampuma-ase matkassaan ja lisäksi monenlaisia teräaseita.

Mutta aseita oli heilläkin. Joka miehellä oli revolveri ja pitkä
puukko.

"Ellei Santeri sovinnossa antaudu, niin ammun hänet heti
hengettömäksi", uhkasi Syrjänen ja koetti rohkaista kumppaniensakin
mieltä.

Ja niin jutellen hiihtelivät.

"Mutta jos nämä suksen jäljet eivät lopultakaan ole Santerin, jos tästä
on joku muu hiihtänyt..." arveli toinen miehistä.

"Kuka piru tänne olisi hiihtänyt!" tuumaili Syrjänen.

"Jos olisi ollut joku Venäjän puolen poromies."

Saattoihan sekin olla mahdollista.

"Jostakin hänet kuitenkin tavataan", sanoi Syrjänen. "Monta kymmentä
miestä on etsimässä..."

Oli aivan pimeä, kun he ehtivät sen vaaran juurelle, jossa Syrjänen
muisteli maakodan olevan.

He vartoivat, kunnes revontulet alkoivat valaista, ja lähtivät sitten
latua seuraamaan. Mutta aukealla latu katosi kokonaan, ja silloin he
lähtivät vuorta sen juuritse kiertämään.

Eräässä paikassa Syrjänen huomasi ladun, mutta se oli niin ummessa,
ettei siitä saanut selvää, mihin päin lähti viemään.

Aamupuoleen yötä, kun revontulet sammuivat, täytyi heidän tehdä nuotio
ja asettua levähtämään.

Mutta kun päivä hiukan alkoi sarastaa, nousivat he suksilleen ja
lähtivät vaaraa kiertämään.

He joutuivat pienoisen joen uomaan, ja Syrjänen arvasi, että tämä oli
se joki, joka kierteli vaaran ympäri ja jonka hiekkaisella
rantatörmällä sen yksinäisen maakodan piti olla.

Joenuomalla he löysivät useita vereksiä suksenlatuja, seurasivat niitä
ja joutuivat aukeammalle paikalle. Silloin he näkivät lumipeitteisen
kodan, jonka harjasta vain muutamia mustuneita ranganpätkiä pisti
esiin.

He tiesivät tulleensa Syrjäsen muistelemaan paikkaan ja lähestyivät
hiljaa kotaa. Pitkän matkan päähän he jo näkivät, että kodan edusta oli
tannerrettu kovaksi ja että valkoiselle lumelle oli lennellyt mustia
nokihiutaleita. Ovi, matala, hongan kelleksistä tehty, oli kiinni, eikä
sisältä kuulunut mitään. Oven luota lähti suksenlatuja monelle
haaralle.

Syrjänen laukaisi revolverinsa ilmaan ja huusi, että jos sisällä oli
joku elävä olento, niin tulkoon ulos... Ei kuulunut hiiskaustakaan.
Syrjänen repäisi oven auki.

Heitä vastaan lehahti väljähtänyt savunhajuinen lämmin, ja pienessä
kodassa näkyi makuusija, jossa oli vuoteena saraheiniä. Pesä oli tyhjä.
Otus oli ehtinyt lähteä. He tutkivat tarkoin kodan sisustuksen,
löytääkseen jotakin, josta tietäisivät päättää, oliko Santeri todella
ollut siellä. Mutta mitään ei löytynyt. Katossa riippui pienoinen
pikiöljypullo, joka näytti siihen unohtuneen joltakin kesäkulkijalta,
ja kiukaan kiviltä löytyi muutamia jyrsittyjä luita.

Muuta eivät löytäneet.

He alkoivat tarkastaa niitä suksenlatuja, joita kodalta lähti monelle
suunnalle. Oli vanhempia ja oli vereksempiä jälkiä.

Hetken päästä Syrjänen huudahti iloisesti.

Hän oli löytänyt aivan vereksen ladun, jonka olaksen jälki oli aivan
samanlainen kuin se, jonka he matkaan lähtiessään olivat nähneet ja
jonka kaikki olivat uskoneet Pirtu-Santerin suksenladuksi.

"Nopeasti perään!" sanoi hän miehille. "Ei ole ehtinyt kauas... Kota on
vielä lämmin ja suksenlatu aivan veres!"

He lähtivät kiivasta kyytiä hiihtämään.

Latu veti ensin pohjoista kohti, mutta jouduttuaan aavan jänkän laitaan
se alkoi kääntyä itään, Venäjälle päin.

He kiinnittivät hiihtoaan, ja heitä kannusti toivo, sillä
edellähiihtäjä ei enää voinut olla kaukana, päättäen siitäkin, että
molemmin puolin latua näkyi tupakkasylkiä, joita hiihtäjä oli
roiskautellut suustaan.

Hiihdettyään aavan jänkän poikki ja noustuaan puuttomalle kukkulalle,
jonka toisella puolen taas oli aavaa jänkkää, he näkivät miehen, joka
suuri laukku selässään laski kukkulan rinnettä toiselle jänkälle...

Mies näytti hiihtelevän hitaasti ja tasaisesti.

Perässätulijat työnsivät kukkulan myötäleessä täyteen vauhtiin ja
saavuttivat miehen, juuri kun tämä taas ehti jänkän laitaan.

Siinä mies kai kuuli perästätulijain hiihdännän, koska kääntyi
katsomaan taakseen...

Se ei ollutkaan Pirtu-Santeri! Oli Venäjän puolen laukkukauppias,
Koudasta kotoisin, ja sinne päin menossa.

Mistä oli suksensa saanut?

Mies selitti ne vaihtaneensa Airiselässä, jossa oli levähtänyt
tukinajajain kodassa. Minkälainen mies oli, jolta vaihtoi?

"Ka, taipaleella tuli vastaan... Pitkät viikset... Iso mies...
Raskaammat sukset antoi..."

Asia näytti hyvinkin selvältä Syrjäsen mielestä. Pirtu-Santeri oli
vaihtanut suksensa, jotta ei päästäisi hänen jäljilleen. Se oli
kavalasti osannut menetellä. Senvuoksi ensimmäinen latu, joka
tukkiläjältä lähti, olikin niin pian kadonnut. Ne jäljet, jotka sitten
löytyivät, olivat tämän ukon hiihtämät.

Syrjänen tiedusteli vielä laukkumieheltä yhtä ja toista ja tuli siihen
käsitykseen, että ukko puhui totta. Santeri oli ollut heitä ovelampi.
Harmissaan he siinä seisoivat, ja ukko tiedusti, mitä varten
pitkäviiksistä hakivat. Mutta Syrjänen ei selittänyt mitään.

Ukko läksi hiihtää nyykkäisemään, mutta Santerin takaa-ajajat jäivät
siihen jänkän laitaan miettimään.

Ukko ei ollut tiennyt, minne päin Santeri hänestä erottuaan oli
lähtenyt. "Ka, metsäh hiihti."

Ei ollut muuta neuvoa kuin lähteä takaisin samoja latuja, joita olivat
tulleetkin.

"Se lurjus voipi olla aivan Airiselässä... sillä on omat suojelijansa!"
sanoi Syrjänen. "Mutta joka tapauksessa se roisto nyt on ahtaalla."

Pakkanen oli kiihtynyt, ja pureva viima puhalsi suoraan tuntureilta.
Parrat kuurassa miehet hiihtelivät takaisin Airiselkään päin, Syrjänen
edellä, viiman umpeen puhaltamaa latua aukaisten.

Osui tulemaan revontulten valaisema yö. Miehet eivät yöpyneet, vaan
painuivat yhtä kyytiä Airiselkään. Monta sanaa eivät vaihtaneet, mutta
pettyneensä he tunsivat ja hioivat kynsiään Pirtu-Santeria varten. Sen
verran kuitenkin ilmaisi Syrjänen, että hän aikoi jatkaa takaa-ajoa...
ellei joku toinen jo ollut ehtinyt Santerin jäljille.

He saapuivat lopen väsyneinä ensimmäisille tukinajokodille ja
poikkesivat levähtämään, sillä puulaakin suurelle pirtille oli vielä
matkaa monta kilometriä.

Täällä he saivat kuulla, että poliisit olivat jo Santerin kytkeneet.
Olivat iltaa ennen osuneet erääseen tukinajokotaan, jossa Santeri muuna
miehenä oli ollut korttia lyömässä. Pitkät viiksensä hän oli leikannut
pois... Rautoihin oli pantu, selitettiin Syrjäselle.

Syrjänen erosi siinä kumppaneistaan ja hiihteli yksin puulaakin
pirtille.

Vänttinen seisoi pihalla, suuri susiturkki yllään, lähdössä
rantamaille.

Mutta nyt, kun näki Syrjäsen tulevan, hän viipyi hetkisen, antaen
Syrjäsellekin määräyksiä tukinajon suhteen.

"Minulla on muitakin asioita rantamaille", sanoi hän Syrjäselle. "Ja
samalla tahdon käydä kuulemassa, miten sen Ahvenjärven Antti-vainajan
asiat ovat..."

"Anttiko on siis kuollut?" kysyi Syrjänen liikutettuna.

"Oli jo kuollut ennenkuin ehtivät lääkäriin", sanoi Vänttinen. "Somasti
sattui: toiselta haaralta poliisit toivat Pirtu-Santeria raudoissa;
toiselta kujalta palaa Roope ja ilmoittaa Antin kuolleeksi... Yksin oli
Yrjö parka lähtenyt kuljettamaan ruumista kotipitäjään."

"Santeri on siis kuitenkin lujassa."

"On ja pysyy. Poliisit ovat lähteneet viemään häntä vanginkuljettajan
huostaan... Mutta, kuten sanoin, minulla on kiire... Hoitakaa asiat
hyvin... Heti jälkeen joulun palaan... Toivoakseni minulla ei ole
silloin mitään muistuttamista."

Ja Vänttinen yritti jo istuutua rekeen. Mutta silloin hän vielä muisti
kysyä, missä asti Syrjänen miehineen oli käynyt.

Syrjänen kertoi retkensä ja miten Santeri oli ovelasti heidät pettänyt.

"Vaan tarttuipa lurjus!" sanoi Vänttinen. "Eivät auttaneet konnan
elkeet enää."

Ja rekeen istuessaan hän sanoi:

"Viekää terveiset miehille, etten jätä heille vaivojaan palkitsematta,
vaikkeivät Santeria kiinni saaneetkaan."

Ja ylpeän herran tavoin Vänttinen retkahti rekeen, jossa oli komea
kirjailtu karhunnahka koristuksena.

Ja juosten lähti puulaakin lihava ruuna viemään herraansa rantamaille.



7.


Ahvenjärven kruununtorpassa yksinäisen Ahvenjärven rannalla kuluivat
syystalven puolipimeät päivät hiljaa ja hitaasti.

Jäätyään yksin lastensa kanssa oli Selmalla ensi päivinä painava ikävä,
jota vielä lisäsivät omat sairaat luulot ja epäilykset. Ilokseen näki
Selma kuitenkin, että nuorin, sairastava lapsi alkoi parata ja
virkistyi päivä päivältä. Kaisa-tyttärestä oli hänellä suuri apu,
melkein turva. Kaisa oli reipas ja rohkea ja tottunut jo minkä mitäkin
toimittelemaan.

Eräänä päivänä nähdessään äidin itkevän hän lohdutteli:

"Älkäähän itkekö, äiti! Jos mikä hätä meille tulee, niin kyllä minä
uskallan kylään hiihtää..."

Viikkoja oli jo kulunut siitä, kun Antti ja Yrjö tukkimetsään
lähtivät. Ahvenjärvessä ei ollut koko tänä aikana käynyt yhtään ainoaa
vierasta ihmistä. Sillä talon kautta ei edes kulkenut kyläläisten
heinätietäkään, vaan sekin vei toista puolta järveä ja painui metsään
kaukana talosta. Joskus aamuvarhaisella, kun Selma meni navettaan ja
seisahtui pihalle kuuntelemaan, erotti hän toiselta puolen järveä
kulkusten helinää ja arvasi, että siellä heinätiellään oli jokunen
kyläläinen menossa syrjäniitylleen.

Eräänä aamuna, kun oli mainio suksikeli, esitteli Kaisa, sukkela tyttö,
äidilleen, että hän lähtee nyt kylään kuulemaan, eikö isältä ja Yrjöltä
jo ole kirjettä tai edes terveisiä saapunut.

Selma oli menneellä viikolla vartonut kirjettä ja kuulumisia. Ei ollut
saanut kuulla, olivatko onnellisesti perillekään Airiselkään saapuneet,
sillä sieltäpäin ei ollut vielä ketään takaisin tullut. Olisi sekin jo
ollut suuri lohdutus. Muuta ei juuri ikävöinytkään, sillä elämisestä ei
vielä ollut huolta. Leipää oli, karjanantia oli kylliksi kaikille
lapsillekin, kun molemmat lehmät olivat syyspoikivia. Hän oli jo niin
tottunut yksin lastensa kanssa elämään, ettei liioin seuraa
kaivannutkaan. Nyt ei ensinkään, kun lapset jo olivat kasvaneet ja
kykenivät auttamaan.

Selma suostui Kaisan pyyntöön. Kuluneena talvena Kaisa jo kerran oli
hiihtäen yksin käynyt kylässä ja toimittanut asioita. Eikä ollut
taipaleella mitään vaaranpaikkaa. Sileä järvi ensin poikki ja sitten
selvä tienreikä, joka vei kylän ensimmäiseen taloon asti.

Kaisa suori jalkaansa sukset, keveät ja kesätervoissa kiiltävät, ja
lähti hiihtämään järven poikki kylään vievää tiensuuta kohti. Äiti oli
antanut hänelle omat kenkänsä ja pannut oman röijynsä hänen ylleen.

Selma katseli Kaisan menoa, kunnes näki hänen joutuvan järven poikki ja
katoavan tiensuuhun.

Ilta oli tullut, ja pakkanen tuntui kiihtyvän.

Kaisaa ei vielä kuulunut tulevaksi. Selma alkoi jo käydä levottomaksi
ja rupesi katumaan, että oli laskenut hänet menemään. Huononlaiset
olivat kengät, eikä ollut muutakaan vaatetta kylliksi tämmöisessä
pakkasessa. Jos olisi kylmettynyt! Ensin eksynyt oikealta tieltä,
joutunut kyläläisten heinätielle ja sitten uupunut.

Selma käveli järven rantaan ja kuunteli. Kuivalla pakkasilmalla
kuuluisi hiihto varmaan toiselta puolen järven. Ei kuulunut.

Hän palasi navettaan ja ruokki lehmät, mutta hänen levottomuutensa
kasvoi joka hetki.

Meni uudestaan rantaan ja kuunteli.

Jo kuului järveltä hiihto, ja Selma tunsi tahdista ja sauvain
liikkeestä, ettei hiihtäjä ollut miehenpuoli.

Ihastuneena hän huusi:

"Kaisa hoi!"

Hetken päästä kuului jo aivan läheltä Kaisan vastaus:

"Äiti hoi!"

Selma jäi odottamaan Kaisan tuloa.

"Siellä oli kirje ja rahaakin!" huusi Kaisa, kun ehti vähän likemmäksi.

Ja päästyään äitinsä viereen Kaisa kertoi loistavin silmin:

"Olisin jo ennen ehtinyt tulemaan, mutta talossa käskettiin syömään, ja
niin viivyin... Tämä kirjekin oli vasta eilen tullut, ja Rantakerosta
olisi tätä huomenna lähdetty tuomaan..."

Riemumielin nousivat äiti ja tytär pihaan. Selma sytytti takkaan suuren
tulen, jonka valossa alkoi avata kirjettä...

Ja sinä iltana oli yksinäisessä Ahvenjärven kruununtorpassa onnellinen
äiti, joka ei parempaa elämältä osannut toivoakaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavalla viikolla sattui Kettu-Iisakki pyydyksillään hiihtelemään
Ahvenjärven ympäristöllä, ja vaikka siten tulikin hiihtäneeksi liikoja
mutkia, päätti hän mennä talon kautta ja levähtää siinä hetkisen.

Tuttava mies oli Iisakki Ahvenjärven torpassa. Usein hän eräretkillään
pistäysi juttelemassa. Vieraana Selma häntä nytkin piti. Kahvit keitti
ja ruualle pidätti ateriaa hommaten.

Kiitokseksi Iisakki kertoi kuulumisia kylältä ja etempää
rantamaailmoilta. Tiesi sanomia Airiselän tukinajostakin. Kertoi siitä
miehestä, jolta jalka oli kahden tukin väliin musertunut.

"Siitä Yrjökin kirjoittaa ja mainitsee, että ei tule enää jalkaa
koskaan, että loppuiäkseen jääpi jalkapuoleksi", selitti Selma
vuorostaan.

"Vai niin pahoin kävi", surkutteli Iisakki. "Yrjö tuon parhaiten
tiennee, joka on näkemässä ollut... Joo, joo. Monenlaiset siellä ovat
vaarat ja vastukset tukinajossakin..."

"No joka hetki", sanoi Selma, melkein itku kurkussa. "Aina muistan
veljeäni Aukustia, jolle honka päälle kaatui ja siihen tappoi...
muistaahan Iisakki? Se tapahtui Kuolajärvellä..."

"Jo toki muistan."

Ja siitä alkoivat muistella, kuinka paljon tapaturmia tukinajossa
heidänkin tietensä oli takavuosina sattunut. Mutta tiesi Iisakki vielä
aivan vereksenkin uutisen. Tiesi kertoa Pirtu-Santerista, täälläkin
päin kuulusta viinanmyyjästä, joka vuosikausia oli liikettä pitkin
laajaa Lappia harjoittanut. Kertoi Iisakki, että tässä menneellä
viikolla oli Santerilta saatu takavarikkoon koko kuorma konjakkia ja
kallis hevonen.

"Vaan mitä se siitä huolii... se yrittää uudelleen, sillä rikas kuuluu
olevan. Mutta ahtaalla sillä nyt on oleskeleminen, sillä se on määrätty
kiinni pantavaksi milloin ja missä ikinä tavataan... Sanotaan olevan
miesmurhan kysymyksessä."

"Hyvä Jumala kuitenkin!" huokasi Selma. "Lieneekö ollut viinoineen
siellä Airiselän paikoilla?"

"Sinne kuuluu olleen pyrkimässä, vaan taipaleella olivat poliisit hänet
kuormineen yllättäneet..."

Mutta Selman valmistaman aterian syötyään Iisakki lähti hiihtelemään
järven poikki kylää kohti. Ja hänen povitaskussaan oli Selman kirje,
menevä Antille Airiselkään. Huolellisesti oli Iisakki luvannut kirjeen
oikeaan lähtöpaikkaan toimittaa.

Selma jäi taas yksin lastensa kanssa.

Vaikka Yrjön kirje olikin sisältänyt paljasta hyvää, oli hän silti
levoton. Usein hän öisin heräsi siihen, että oli uneksumassa jotakin
kamalaa, eikä päässyt pitkään aikaan uudestaan nukkumaan.

Hän odotti nyt joulua, jolloin toivoi taas kirjeen saavansa. Muuta
hätää ei ollut. Ruokaa kylliksi ja lämmintä liiaksikin. Lapset olivat
toki pysyneet terveinä, ja Kaisa-tyttö oli monta kertaa hiihtänyt
kylään, jossa asioita oli toimitellut niinkuin täysi-ikäiset ihmiset.

Mutta päivät kuluvat hitaasti. Joulun edellä eräänä päivänä Selma
päättää itse lähteä kylässä käymään. Hän on neuvonut ja opastanut
Kaisaa, kuinka toimittaa ja kuinka nuorinta hoitaa. Kaisa on järkevä
tyttö, ja Selma luottaa häneen.

Aamutyöt navetassa tehtyään ja kaikki mahdolliset varoitukset Kaisalle
annettuaan Selma ottaa sukset hiihtääkseen kylään.

Osuu olemaan kaunis ilma, ei ole liian pakkanen, ja suksikeli on
oivallinen.

Hänestä tuntuu hyvältä ja vapaalta siinä järven selkää hiihdellessä.
Tuntuu hyvältä hengittää, elämä pulppuaa keveästi, ja valkea tasanko
ikäänkuin vapauttaa hänet painavista ajatuksista, jotka yötä päivää
rasittivat.

Hauskalta tuntuu sekin, että pitkästä aikaa pääsee kylässä ja muiden
ihmisten ilmoilla käymään. Onkin kolmatta vuotta siitä, kun hän
viimeksi on kylässä käynyt. Suksi luistaa liukkaasti, järven selkä
katkeaa hauskasti ja vaivattomasti, ja äkkiä on hän talvitien suussa,
josta tie lähtee metsän halki kylään viemään.

Hän saapuu kylään, jossa ihmiset ovat ystävällisiä. Kirjettä ei tosin
vielä ole Antilta saapunut, mutta kyläläiset tietävät uutisia Airiselän
tukinajosta. Ovatpa kuulleet, että Antti ja Yrjö ovat Vänttisen
suosiossa ja että ansaitsevat enemmän kuin muut... jopa niin hyvin,
ettei tukinajossa ole koskaan niin korkeita päiväpalkkoja ansaittu.
Niin on kotiaan kirjoittanut Nevanperän Juuso, joka niinikään oli
Airiselän ajossa.

"Ja kai sieltä vielä jouluksi kirjekin ehtii. Onhan jouluun vielä
toista viikkoa", lohduttavat kyläläiset.

Selma tyyntyy, on iloinenkin ja hyvillään. Hän tekee pieniä ostoksia,
sulloo ne laukkuunsa ja lähtee kotia päin hiihtämään, kun lyhyen
talvisen päivän hämy on pimeäksi muuttumassa.

Kun saapuu tiensuuhun, josta järvelle latu laskee, näkee hän jo
toiselle puolen järven, että pirtin ikkunasta loistaa takkatuli.

Kaisa siellä hommailee, tuumii hän hyvillä mielin, ja hänen ajatuksensa
ja mielensä ovat nyt paljon keveämmät kuin ovat olleet moneen aikaan.

Ja kun hän saapuu kotia, on Kaisa siellä emännöinyt kuin aikaihminen.
On hoitanut nuoremmat lapset, on ruokkinut lehmät ja lampaat ja
siistinyt pirtinkin.

Selma on monta päivää reippaalla tuulella, on hyvissä tulevaisuuden
toiveissakin, vaikka muistaakin metsäherran uhkaukset.

Ensi kesänä tehdään peltoa ja raivataan niittyä, kun kumpainenkin, sekä
Antti että Yrjö, joutavat olemaan kotona, toivoo hän.

Mutta taas eräänä iltana tulee hänelle kummallinen hätä, ja tuska iskee
rautakourallaan sydämeen. Ei saa unta. Valvoo ja miettii. On näkevinään
väliin Yrjön, väliin Antin suuren, kaatuneen kelohongan alla
kuolemankielissä kamppailemassa. Se on hirveää. Ja se syksyllinen näky
muistuu silloin aina mieleen ja painaa ja vaivaa niin, että sen alle on
väkisten vaipua.

Aamun tullen hän sentään taas voimistuu ja koettaa lohdutella itseään:

-- Ei Jumala pane suurempaa kuormaa kuin ihminen jaksaa kantaa!

Mutta tulee taas ilta, ja seuraavana päivänä on jouluaaton aatto.

Selman käydessä oli luvattu, että kohta kun Antin kirje saapuu, niin
pannaan joku tuomaan, ettei tarvitse itse lähteä pakkasessa niin pitkää
taivalta hiihtämään.

Mutta ei ole kylältä päin hiihtävää näkynyt, vaikka hän vähän väliä on
päivisin järvelle katsellut ja illoin aamuin pihalle pysähtynyt
kuuntelemaan.

Silloin hän päättää, että jouluaattona lähtee itse kylään hiihtämään ja
jättää Kaisan kotimieheksi.

"On toki ikuinen onni, että itse olen pysynyt näinkin terveenä",
kiittää hän Jumalaa. "Kuinka kävisi, jos tässä sairaaksi joutuisi!"

Ja levottomana hän vartoo jouluaattoaamun valkenemista.



8.


Vänttinen on saapunut Linnanrovalle, rantamaille menossa.

Hevonen on riisuttu talliin, ja Vänttinen on päättänyt tässä talossa
vähän enemmän aikaa levähtää, kun öisin on pakkasessa ajanut ja kovin
on väsynyt.

Isännän kanssa juttelevat Airiselän kuulumisista.

Vänttinen saapi kuulla, että Yrjö on vähää ennen hänen saapumistaan
lähtenyt ruumiin kanssa erämaan halki kotikylää kohti. Siitä
isäntä kertoo, ja Vänttinen kuuntelee ja kyselee. Ikävältä tuntuu
isännästäkin, joka Antin niin kelpo mieheksi tiesi, ja sääli on pieniä
lapsia, joita kuuluu olevan pirtillinen. Puhuvat siitäkin syksyllisestä
yöstä, jolloin tullimiehet talossa kävivät ja Pirtu-Santeri ehti kätkeä
tavaransa tallinullakkoon. Vasta jälkeenpäin oli isäntäkin siitä saanut
kuulla.

Mutta saapi isäntä Vänttiseltä tietää, että jo on vihoviimein
Pirtu-Santerikin, kauan pahaa kylvänyt salakapakoitsija, kiinni saatu
ja joutuu monista pahoista teoistaan vastaamaan. Kaiken mahtinsa on
Vänttinen, rohkea ja varakas, pannut liikkeelle, ja niin on nyt
Pirtu-Santeri kruunun kihloihin kytketty.

Mutta ei tiedä isäntä vielä, että Pirtu-Santerin työksi uskotaan
varmasti Ahvenjärven Antin kuolemakin, jota on tapaturmaksi luultu. Nyt
juurtajaksain vasta Vänttiseltä kuulee kaikki ja kauhistuu.

"Jo sen semmoisen pedon saikin viimein köyttää... Ikutielleen kai
joutuu?" sanoo hän.

"Ikutielleen, sillä monta muuta asiaa on hänellä selvittämättä", vastaa
Vänttinen. "Pääsevät nyt ihmiset hänestä rauhaan..."

"Ei se niin monta vuotta olisi menestynyt, vaan kuuluu olevan niitä
talollistenkin joukossa semmoisia, jotka häntä ovat suojelleet ja
viranomaisten silmiltä kätkeneet."

"Onhan niitä semmoisiakin. Ei olisi niin paljon pahaa, jollei olisi
pahan suojelijoita... Siinä se on."

"Siinä se on", myöntää isäntä.

Mutta siinä kun parhaillaan juttelevat, ajaa pihaan hevonen, jonka
isäntä tuntee vanginkuljettajan hevoseksi.

Vänttinenkin rientää ikkunaan, ja he arvaavat molemmat, vaikkei
vangitun kasvoja näykään, että siinä ollaan nyt Pirtu-Santeria linnaan
viemässä.

"Siinä paha, missä mainitaan", sanoo Vänttinen.

"Jokohan lienee Santeri tuossa kyydissä?" kysyy isäntä.

"Sen pirun luulen olevan."

Pirtissä olevat kulkijat rientävät ulos, mutta isäntä ja Vänttinen
katselevat salin ikkunasta. Ei malta sentään isäntäkään olla pihalle
menemättä. Vangittu ei liikahda reestä, vaan istuu kasvot turkkiin
painuneina.

"Nyt sillä on leipää pitemmäksi aikaa. Miesmurha Sodankylässä ja
monenvuotiset viinanmyynnit ja nyt tämä Ahvenjärven Antin murha, joka
kyllä tulee toteennäytetyksi", kuulee isäntä jonkun takanaan puhuvan,
kun hänkin uteliaana kävelee reen viereen.

Vanginkuljettaja on mennyt pirttiin kahville, mutta Santeri ei näytä
tahtovan mitään.

"Eikö vieras suunavausta tahtoisi?", kysyy isäntä nöyrällä äänellä,
mennen aivan reen viereen.

Santeri muljauttaa kerran mustia silmiään, mutta ei vastaa mitään.

"Olisi siellä vaimoväellä kahviakin valmiina... jos tuotaisiin tänne
pihalle", ehdottelee isäntä houkuttelevalla äänellä.

Mutta Santeri ei vastaa, nostaa kuitenkin päätänsä turkistaan ja
sovittelee jalkojaan, että rautapultit kalisevat. Sitä kalinaa
ympärilläolevat säikähtävät, niin että loittonevat reen vierestä.

Mutta isäntä, joka on varma, että Santeri on semmoisessa kytkyessä,
joka ei katkea, sanoo nyt pilkalla:

"Taitaapa sillä vieraalla olla nyt semmoiset kalossit jalassa, ettei
olisi hyvä nousta meidän tallinyliseen..."

Santeri luopi häneen murhaavan katseen. Mutta isäntä ei säikähdä.

"Jopa olit sydämetön julmuri, kun ilkesit tappaa sen Ahvenjärven Antin,
siivon miehen... Olisit senkään jättänyt tekemättä... lurjus..."

Santeri muljauttaa mustia silmiään ja puree hammastaan.

"Älä muljauttele silmiäsi... kyllä pysyt... nyt et olekaan suksilla
liikkeellä... Kruunu kun kihlaa, niin sen kahleet ovat lujat."

Santeri vetää päänsä turkkiin eikä vastaa mitään.

Mutta hetken päästä palaa vanginkuljettaja pirtistä ja lähtee ajamaan
suoraan etelään päin.

Ja niistä, jotka pihalla Pirtu-Santerin poistumista katsovat, tuntuu
kuin hengittäisivät keveämmin ja vapaammin.

Mutta ei jouda Vänttinenkään pitkää aikaa levähtämään, vaikka niin on
taloon tullessa sanonut. On tiedustellut sitä tietä, joka Linnanrovalta
lähtee poikkimaisin Meltoskylään ja jota tietä Yrjökin on ruumista
vienyt. Isäntä on ollut ymmärtävinään Vänttisen puheista, että jotakin
aikoo Antti-vainajan perheen tueksi toimittaa. Eikä se ihme
Vänttiseksi. On se mieleisiään miehiä ennenkin auttanut ja monen
hyvinvointiin toimittanut. Semmoinen on mies.

Isäntä neuvoo tietä, joka on Vänttisellekin outo, vaikka kaikki loukot
onkin matkoillaan kolunnut.

Puhuvat siinä lähtiessä Antti-vainajan asioista. Vänttinen tuntuu
tietävän kaikki, Yrjö on hänelle kertonut.

"Kuuluu olevan sen Antin vaimo kovin helläluontoinen ihminen ja
kivulloinen... Kuinka jaksanee tämän iskun kestää", arvelee Vänttinen.

"Kestämistä siinä kyllä olisi kovempiluontoisellekin", arvelee isäntä.

Vänttinen ottaa ylleen muhkean sudennahkaturkkinsa ja istuu komeaan
rekeen lämpimäin nahkasten ja karhuntaljan väliin. Pakkas-iltayö on.
Tähdet kiiluvat ja ilma helisee. Tietä on vähän kuljettu, niin että on
aivan kävelyä ajettava. Kulkuset helisevät, mutta aisatiuku kilahtaa
vain silloin tällöin. Huurteisena, pakkaskankeana seisoo metsä molemmin
puolin kapeata tienuraa, joka mutkia tehden, nousten ja laskien, painuu
Meltoskylää ja Ahvenjärveä kohti.

Vänttinen vaipuu mietteisiinsä, niinkuin hän aina tekee, kun
yksinäisillä taipaleilla kulkee. Siinä hän reessään kenoselkäisenä,
silmät puoliummessa maaten on parhaat mietteensä miettinyt ja puulaakin
hyväksi käyttänyt. Siinä hän samoin on parhaat tunteensa tuntenut ja
hyväksi ihmiseksi pyrkinyt. Metsä soi ja haasteli, _oikein_ käski
kaikille tekemään. Ja tähtien lennot hänen päätöksensä todistivat. Niin
oli hän yksin kehittynyt pakkastalvina äärettömiä erämaita hiihtäessään
ja valoisina Lapin kesäöinä kirkasvetisiä pikkukoskia tukilla
viilettäessään...

Monenlaista hän oli nähnyt ja monenlaista kokenut elämänsä aikana,
josta parhaat vuodet oli Lapissa viettänyt; tämä seutu olikin tullut
hänen kotimaakseen, vaikka Etelä-Suomessa oli syntymäpaikka.

Ja niin hän ajatuksissaan joutuu miettimään Ahvenjärven Antin,
rehellisen ja ahkeran työmiehen, kovaa kohtaloa. Kummia kujia ne
kulkivat ihmisen tiet, ja selittämätöntä oli ja selittämättä jäi monta
seikkaa. Vääryys menestyi, ja oikea mies sai kärsiä. Niin oli monta
kertaa käynyt.

Mutta ehkäpä oikeat langat kerran yhteen liittyvät -- ja monta kertaa
ovat liittyneetkin. Aikansa ne vääryyden konstit auttavat, mutta tulee
aika, sattuu pieni juttu, ja vääryys romahtaa maahan rytinällä ja
paukahtaen kuin suuri tukki...

Hän muistaa Yrjön puheet heidän kotielämästään, muistaa metsäherran
uhkaukset, ja sanomaton säälin tunne täyttää hänen sydämensä. Paljaan
taivaan alleko joutunevat pienet lapset ja sairas leski...

Mutta heidän hyväkseen hän on jotakin päättänyt tehdä ja senvuoksi nyt
Meltoskylän kautta matkansa sovitti, että leskellekin lohdun sanan
saapi lausua.

Yö kuluu, taival katkeaa hitaasti.

Aamupuoleen syttyvät revontulet, ja kun tie nousee korkean vaaran
laitaan, vilahtaa kaukana valkoinen kenttä, jonka Vänttinen tuntee
Meltoskyläksi.

"Oikeassa olemme", puhuu hän nyt kaiken taivalta vaiti oltuaan,
"oikeassa olemme... tuolta näkyy jo Meltoskylä... Ajahan vasempaan
käteen... toinen tie oikealle viepi Ahvenjärveen..."

Aamulla he saapuvat Rantakeroon, joka talo on ennenkin ollut Vänttisen
käymätalo, milloin hän on näitä maita sattunut kulkemaan.

Isäntä rientää heti pihalle, kuultuaan aisakellon äänen ja arvaten
siitä, että herroja on liikkeellä. Ja heti hän tunteekin Vänttisen
komeasta turkista ja kyytimiehen, joka hänkin on tuttu taloon.

Mutta ennenkuin Vänttinen ehtii reestäkään nousta, kertoo isäntä, että
Ahvenjärven Yrjö on yöllä saapunut.

Väsyksissä on poika parka, uupunut niin, että nyt, kun pääsi omaan
kylään, retkahti penkille kuin kuollut. Siitä ovat nostaneet sänkyyn
nukkumaan. Ruumiskirstu on nostettu latopuotiin lukon taakse.

Vänttinen kuuntelee, ei sano mitään, vaan nousee reestä.

Isäntä päivittelee Antin kovaa kohtaloa.

Kun tulevat pirttiin, johon Vänttinenkin menee turkkiaan riisumaan, on
sinne jo aamuvarhaisella ehtinyt kerääntyä kylän väkeä, surullisesta
tapauksesta kuulemaan.

"Mitä sanonee Selma raukka", surkuttelevat naiset. "Kuinka jaksanee
kestää, kun on muutenkin niin heikko. Ei tätä osannut aavistaakaan, kun
niin hyviä sanomia Yrjö kirjeessään kirjoitti..."

"On se puhunut unestaan, Selma, jonka syksyllä jo oli nähnyt... minulle
unensa selitti tuonnottain, kun kylässä kävi", sanoo eräs emäntä.
"Merkillinen näky se oli ollutkin..."

Ja emäntä kertoo Selman näyn.

"Tätä se tiesi!"

"Ja kuolemaa tiesi sekin", kertoo Kettu-Iisakki, joka hänkin on
saapunut taloon, "kun minä tuonnottain kävin Ahvenjärvessä ja siinä
Selman kanssa juttelimme, lensi iso metso juuri pirtin päähän petäjän
latvaan... Pahaa jo silloin arvasin sen ennustavan, vaan en Selmalle
mitään virkkanut... näkyi jo silloin huolissaan olevan..."

"Kuolemaa ne tietävät metsälinnut, kun talon likelle pyrkivät ja
varsinkin kun katon harjalle istuvat, uskovat muutkin."

Yrjö nukkuu nyt raskaasti. Vänttinen kävelee edestakaisin pirtin
lattialla.

Tulee siinä sitten puhe Antti-vainajan perheestä.

"Jos siinä saisivat asua, niin eläisivät", puhuu isäntä, "Yrjö kun jo
on vankka mies. Vaan taitaa kruunu ruveta hätyyttelemään, kun ei ole
tullut tälläkään vainajalla täytetyksi kaikkia herrojen määräyksiä...
Ja mihin sitten sortunevat... Kruunu kun siitäkin torpasta parhaat puut
ottaa, niin ei taida jäädä montakaan karahkaa talon hyväksi..."

Vänttinen ei virka isännän puheeseen mitään. Mutta kulmiaan hän
rypistelee ja näyttää kovin tyytymättömältä.

Kun lyhyt talvinen päivä on valjennut, ajaa pihaan kaksi herraa, jotka
isäntä tuntee metsäherraksi ja vallesmanniksi.

Isäntä selittää juurtajaksain Antin kohtalon, mainiten
Pirtu-Santerinkin, joka nyt on saatu kiinni.

Vänttisen, puulaakin inspehtorin, hän sanoo nukkuvan vieraskamarissa.

Herrat sijoittuvat toiseen vieraskamariin, sillä hekin ovat matkasta ja
yön valvonnasta kovin väsyneet.

Mutta Vänttinen, joka on vähään lepoon tottunut, virkku ja vikkelä
mies, onkin herännyt jo silloin, kun herrat pihaan ajoivat, ja ehtii
pukeutua siksi, kun herrat sisälle saapuvat.

Vänttinen tunsi molemmat, kun oli puulaakin asiain vuoksi joutunut
heidän kanssaan tekemisiin.

Heti joutuvat he keskustelemaan Ahvenjärven Antin kovasta kohtalosta.
Vänttinen kertoo, mitä todistuksia oli olemassa Pirtu-Santeria vastaan
Antin murhasta.

"Epäilemättä se saadaan toteen näytetyksi", sanoo vallesmanni. "Mikä
onni, että se lurjus nyt vihoviimein on saatu kiinni!"

Vänttinen ei virka mitään omasta osastaan Santerin kiinnijoutumisessa.

Tulee sitten puhe Antti-vainajan perheestä ja kruununtorpasta.

"Olisi se siitä talon tehnyt, jos olisi elää saanut", arvelee
vallesmanni.

Mutta metsäherra kivahtaa:

"Siitä ei olisi tullut sen valmiimpaa, vaikka olisi elänytkin... ja
nythän on selvää, että siihen on isäntä muuttuva. Lieneekö se ottanut
puulaakilta rahaa muka metsän päälle?" kysyy hän sitten Vänttiseen
kääntyen.

"Ei ole minun tietääkseni", vastaa Vänttinen. "Eikäpä siihenkään
torppaan taida puulaakeilla mieli tehdä, kruunu kun parhaat puut
hakkaa..."

"Tietysti kruunu hakkaa omasta metsästään!" sanoo metsäherra.
"Puulaakit ovatkin ennen aikaan nylkeneet kruununmaan asukkaat
puhtaiksi. Ensin ostaneet metsän polkuhinnasta ja lopuksi ryöstön
kautta saaneet itse talotkin..."

"Niinköhän lienevät tehneet", sanoo Vänttinen vähän ivahymyä
suupielissä. "Nyt on kai sitten tullut kruunun vuoro..."

Metsäherran silmissä leimahtaa.

"Kruunu vaatii, että sen maata viljellään eikä tehdä työtä
puulaakeille", kivahtaa hän.

"Niinpä tietenkin", sanoo Vänttinen. "Vaan jos ei olisi näilläkin
perukoilla puulaakeja, jotka kruunulta metsät ostavat, niin vähänpä
metsähallitus miljoonillaan kehuskelisi ja vielä kurjempi olisi täällä
työstään elävän kansan elämä..."

"Ette te ymmärrä näitä asioita!" väittää metsäherra.

Vänttinen hymähtää, kääntyy sitten vallesmannin puoleen ja kysyy:

"Kuinka suuriksi ovat viimeisessä katselmuksessa nousseet Ahvenjärven
torpan viljelys- ja rakennuskustannukset?"

Vallesmanni mainitsee muistinsa mukaan.

Vänttinen rykäisee.

"Minä takaan, että ne työt ensi kesänä tehdään", sanoo hän sitten.

"Spekuleeraatte vissiin metsää?" tokaisee metsäherra.

"En tiedä mitään koko torpan metsästä, jääneekö siihen linnun istuinta,
kun kruunun hakkuu käypi, mutta tahtoisin kovaonnisen vainajan perheen
vuoksi... että saisivat siinä asua..."

"Joo, miksei", myöntyy vallesmanni hyvillään. "Sehän sopii mainiosti,
että herra Vänttinen ottaa huolekseen... Siten säästyy niin monta
ikävyyttä..."

Metsäherra ei virka mitään. Murjottaa vain ja näyttää happamelta.

Vänttinen vakuuttaa vielä pitävänsä huolen ja aikoo nyt jo laittaa
miehiä hirrenajoon uutta navettaa ja uutta asuinrakennusta varten.

Vallesmanni ja metsäherra jäävät vierashuoneeseen, mutta Vänttinen
palaa pirttiin. Yrjö on herännyt, ja kun Vänttisen näkee, niin itku
tulee.

"Älähän itke, Yrjö", puhuttelee Vänttinen kuin omaa poikaansa, "minä
olen hyväksenne toiminut. Vie terveiset äidillesi, että saatte torpassa
asua, ei häädä pois kukaan... minä takaan sen..."

Ja Vänttinen alkaa sitten tehdä Yrjölle tukinajotiliä. Paksun tukun
saapi Yrjö seteleitä...

Isäntä ja muu väki katselevat puoleksi kateellisin silmin.

"Kun olette saattaneet Antti-vainajan hautaan, niin tule takaisin
Airiselkään", puhuu Vänttinen. "Minä pidän huolen, ettei kukaan muu saa
ajaa teille annettua palstaa... ajajia kyllä olisi ja pyrkijöitä vaikka
kuinka paljon."

"Puhui se sitä Syrjänenkin", sanoo Yrjö, rauhallisemmaksi tullen.

"Niin no", puhuu Vänttinen. "Kevättalveen mennessä ehdit ansaita vielä
komeat rahat."

"Kyllä minä..."

Isäntä arvelee:

"Olipa onni, että sattui semmoisen miehen työhön kuin Vänttisen...
Kiitä onneasi, Yrjö..."

Vänttinen ottaa vielä taskustaan seteleitä ja ojentaa Yrjölle.

"Tässä on sitten... Vie äidillesi, että saatte isän hautaan... Ja jos
tulee puhe Pirtu-Santerista, niin saat vakuuttaa, että jo on nyt niin
lujassa, ettei ole kenenkään henkeä vaanimassa."

"Kyllä minä..."

Yrjö alkaa hommata lähtöä. Ruumis, joka jo on arkkuun asetettu ja
nostettu latopuotiin, jääpi siihen, sillä kirkkotie kulkee Meltoskylän
kautta.

Yrjö lähtee tyhjin resloin ajamaan Ahvenjärveen päin, johon nyt vie,
järvelle asti, hyvä kyläläisten heinätie.

Musta kävelee roimasti, tietäen kotia lähestyvänsä.

Mutta Vänttisestä, joka pihalla katselee Yrjön menoa, soi hevosen tiuku
kuin valittaen.

Hän huokaisee ja käskee valjastaa hevosensa.

Ja lähtee taas pakkaseen ja taipaleelle, rantamailla käydäkseen.
Näyttää kuin hänellä olisi hyvin kiire.

"Mihin se semmoinen kiire... joulun pyhät kun ovat vastassa?" kysyy
isäntä.

"Takaisin Airiselkään", vastaa Vänttinen ja istuu rekeensä.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Airiselän tukinajossa - Kuvaus Lapin rajoilta" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home