Title: Kotiinpaluu ja muita novelleja
Author: Schildt, Runar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kotiinpaluu ja muita novelleja" ***


KOTIINPALUU JA MUITA NOVELLEJA

Kirj.

Runar Schildt


Tekijän luvalla suomentanut

Ilmari Ahma



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1922.

Frenckellin Kirjapaino Osakeyhtiö



SISÄLLYS:

 Aapo
 Lihamylly.
 Karamsinin hevonen.
 Kotiinpaluu.



AAPO


I.

Korkeana kaartui heleä poutainen taivas yli Velkkalan sinä heinäkuun
päivänä, jolloin maanviljelysneuvoksen vanhin poika täytti
neljännentoista vuotensa.

Aapo seisoi puutarhassa lapioonsa nojaten ja seurasi vihreän
lehvistön takaa, kuinka elämä heräsi isossa valkeassa talossa. Kepeä
savu nousi keittiön piipusta, hän kuuli kahvikuppien ja tarjotinten
kilinää ja näki rullakaihtimien lehahtavan ylös kuin taikavoimalla,
niin nopeasti se kävi. Ikkunoita avattiin, ja ne loksuivat haoissaan
aamutuulen voimakkaasta paineesta. Äänet huutelivat toisilleen läpi
isojen, valoisien huoneiden. Kaikki tämä tapahtui nyt aikaisemmin
kuin tavallisesti; neljätoistavuotias Magnus oli utelias näkemään
syntymäpäivälahjojansa, ja nuoremmat sisarukset tahtoivat olla alusta
asti mukana, jotteivät jäisi osattomiksi mistään makeistenjaosta.

Kyllä hän ällistyy, tuumi Aapo. Sillä Aapo oli yksi niistä harvoista
valituista, jotka olivat edellisenä iltana saaneet olla mukana,
kun maanviljelysneuvoksen merkillinen lahja Magnukselle tuotiin
salavihkaa asemalta.

Herroilla on kummallisia mielijohteita, ajatteli Aapo edelleen.
Vaikka hän olisi ollut seitsemän kertaa rikkaampi kuin
maanviljelysneuvos -- ikimaailmassa ei hänen päähänsä olisi
pälkähtänyt heittää rahojansa niin tolkuttoman hassuihin ostoksiin.
Mutta kuka niitä herrojen metkuja ymmärtää!

Toinen toisensa jälkeen maanviljelysneuvoksen perheen jäsenet
näyttäytyivät ikkunoissa tai verannalla. Lapset nauroivat ja
melusivat kuin hullut. Vihdoin he kerääntyivät kaikki isoille
portaille, kaiketi vanhempainsa kutsusta. He nähtävästi odottivat
jotakin.

Nyt se tulee, arveli Aapo, ja vieläkin hänen täytyi sisimmässään
ihmetellä sitä eriskummaista mielikuvitusta, joka oli saattanut
keksiä mokoman, ennenkuulumattoman syntymäpäivälahjan. Ja oikein
nähdäkseen lasten ja palvelustyttöjen kasvojenilmeet hän siirtyi
lähemmä portaita pysytellen kuitenkin pensaiden suojassa.

Lastenhoitajattaren vieressä seisoi Lempi, päivän kunniaksi
koristeltuna valkoisella myssyllä ja pitsireunaisella esiliinalla,
aivan kuin suurissa kesäkutsuissa, jolloin kaikki pitäjän vallasväet
olivat koolla. Hän kuiskaili ja hihitteli ja käyttäytyi kuin olisi
ollut päähenkilö. Mitähän se mahtaa olla! kuuli Aapo hänen sanovan,
ja siinä ilmeni taas naisten taipumus kavaluuteen ja näyttelemiseen,
sillä Aapo itse oli sattunut kuulemaan, miten kuski oli ilmaissut
tytölle koko salaisuuden, heti kun he olivat palanneet asemalta.
Semmoinen se oli Volanen, Lempiä miellyttääkseen rikkoi arvelematta
vaitiololupauksen, jonka oli antanut maanviljelysneuvokselle. No,
Lempi, tuumi Aapo, nuo konstit minä kyllä sinusta kitken, jahka
päästään kerran niin pitkälle, että meidän molempain nimet yhdessä
pudota romahtavat saarnastuolin rappusia alas. Ja hän käänsi
katseensa talliin päin.

Aivan oikein. Siellä ne tulivat, kuski ja se kummallinen lahja.

Pyhäliveriinsä puettuna asteli Volanen, pulska, ruskeasilmäinen
herraskartanonkuski, täsmällisin ja itsetietoisin askelin isoja
portaita kohti. Hänen vierellään tipsutti, suitsista talutettuna,
lystikäs pikku aasi vetäen nukkemaisen pieniä korivaunuja.

Lapset seisoivat portailla hetkisen hiljaa ja liikkumattomina
hämmästyksestä, mutta kohta puhkesi ilmoille ääretön riemu. Tuossa
tuokiossa he olivat kiivenneet vaunuihin. Hymyillen Volanen jätti
suitset käsistään, ja sitten alkoi ajo pitkin puistokujaa. Aasi
juoksi hyvää vauhtia ja totteli hihkuvaa Magnusta kiltisti. Sisällä
vaunuissa istuivat molemmat tytöt nuorin veikko sylissään.

Hilpeä seurue ajoi vain kierroksen puutarhassa ja palasi sitten
portaiden eteen, mihin vanhemmat olivat jääneet odottamaan. Magnus
hyppäsi vaunuista ja juoksi isänsä luo kiittämään; ilo ja hämmästys
olivat panneet hänet niin pyörälle, ettei hän ollut huomannut sitä
aikaisemmin. Tytöt jäivät istumaan ja huusivat: Enemmän! Enemmän!
Ajetaan kerta vielä! Mennään maantielle, ajetaan Vihreälle sillalle
asti.

Iloisiksi he näyttävät tulleen, ajatteli Aapo, mutta yhtä kaikki
olisi ollut paljon viisaampaa antaa pojalle oikea hevonen. Onhan
kartanossa hevosia aivan liian vähän, kun ryssät ottivat ne
kaksitoista vallitöihinsä. Rehusta on pula, ja tuo pieni ryökäle
syö varmasti melkein yhtä paljon kuin oikea hevonen tekemättä silti
mitään hyötyä.

Hiekka narisi taas pienten vaunujen kirkkaanpunaisten pyörien alla.
Lapset tekivät uudelleen kierroksen puutarhassa, mutta tällä kertaa
he eivät palanneet portaiden eteen. Kasvihuoneiden luota Magnus
pyörsi maantielle, ja huutamalla ja ohjaksia läiskyttämällä hän sai
aasin laukkaamaan. Se oli Aaposta sekä säälittävä että naurettava
näky; hevonen joka ei ollut mikään hevonen, vaan epäsikiö, jolla oli
lehmän häntä ja jäniksen korvat. Halveksivasti nenäänsä tuhauttaen
hän ryhtyi vähitellen taas keskeytyneeseen puutarhatyöhön.

Maanviljelysneuvos seisoi vielä portailla. Tuntui kuin hän olisi
koettanut painaa ikiajoiksi mieleensä tämän hilpeän kesäisen
juhlakuvan, nauravat lapset punakiiltopyöräisissä vaunuissa,
jotka vierivät maantiellä kevyiden valkoisten tomupilvien
halki, aurinkoinen maisema taustanaan. Hän tunsi itsensä hieman
alakuloiseksi ja väsyneeksi, vaikka päivätyönsä oli tuskin
alkanutkaan. Sanomalehdet kasasivat pahoja uutisia maassa
vallitsevasta tilanteesta, ja naapuripitäjissä jatkui itsepintainen
maatyöläislakko, joka uhkasi antaa vuoden laihojen turmeltua, vaikka
ihmiset kaupungeissa näkivät nälkää. Hän oli suunnitellut suuria
parannuksia ja laajennuksia; vakaumus ja suvun perintämuistot olivat
tehneet hänestä innokkaan ja optimistisen isänmaanystävän, joka
oli uneksinut ylväitä unia itsenäisen maan omavaraisesta kansasta;
nyt hän näki toiveittensa olevan raukeamassa, yksityisten niinkuin
yleistenkin. Hän seisoi siinä isiensä talon portailla ja mietiskeli,
oliko hänen kannettavakseen joutunut viimeinen näytös ja -- siinä
tapauksessa -- oliko se välttämätön kohtalo vai saattoiko tuhon vielä
torjua mielenlujuudella ja kestävyydellä. Mutta kun syyt ja vastasyyt
tänään niinkuin ennenkin tuntuivat hänestä painavan jotensakin yhtä
paljon, hän karisti raskaat ajatukset mielestään ja meni konttoriinsa
tilikirjojen ja meijeriraporttien pariin.

Hetkistä myöhemmin tuli maanviljelysneuvoksetar puutarhaan katsomaan,
paljonko siellä oli hyötymansikoita jäljellä. Tapansa mukaan hän
tervehti ystävällisesti ja iloisesti Aapoa, tämähän oli kasvanut
Velkkalassa hänen silmäinsä alla.

-- No, mitä Aapo piti meidän uudesta ajokkaasta?

Aapo epäröi.

-- Jaa, mitäpäs minä juuri --

-- Oliko Aapo ennen nähnyt aasia?

-- Minäkö? Ei, en minä ollut. Järvensivu väittää kyllä, että viime
vuonna oli kaupungissa semmoinen posetiivinsoittaja, jolla oli aasi
valjastettuna kärryjensä eteen, mutta en minä tullut sitä nähneeksi,
niin ettei sitä tiedä onko se totta.

-- Niinkö, sanoi maan viljelysneuvoksetar hymyillen, -- ja Aapo uskoo
vain minkä itse on nähnyt.

-- Sen minä olen saanut oppia äidiltäni. Ihmiset valehtelevat niin
paljon, hän sanoi, älä koskaan usko, ennenkuin omat silmäsi ovat
todistajina ja tuomarina.

-- No niin, nythän Aapo on kuitenkin nähnyt aasin läheltä. Eikö
näyttänyt somalta, kun he panivat sen laukkaamaan maantiellä?

Aapo ei vastannut heti.

-- Meinaan vain näinikään itsekseni, sanoi hän epäröiden, -- että
oikea hevonen --

-- Poni esimerkiksi? Niin, semmoisen me olisimme mieluimmin
tahtoneetkin, mutta niitä ei ole helppo saada kädenkäänteessä, ja
siksi otimme aasin. Sama hyöty siitä taitaa olla.

Aapo vilkaisi ylös kuullessaan "hyöty" sanan, mutta ei virkkanut
mitään. Herrasväki ja köyhä kansa eivät ymmärrä toisiaan, se oli
toinen sääntö, jonka äiti oli iskenyt hänen päähänsä eläessään vielä
torpparinleskenä Velkkalassa.

-- Onko sillä nimeä, tuolla -- aasilla? kysyi Aapo hetkisen vaitiolon
jälkeen.

-- On kyllä. Jolly Boy.

-- Jassoo, sanoi Aapo ja hymyili näkymätöntä hymyä. Olihan selvä
asia, että tuolla naurettavalla otuksella piti olla naurettava
nimikin, jota ei tavallinen kieli pystynyt lausumaan.

Mutta jos Aapo tunsikin alkuperäisen, puhtaasti vaistomaisen
vastenmielisyytensä aasia kohtaan kasvavan kaikesta mitä hän näki
ja kuuli, niin oli Magnuksen ja hänen sisarustensa ihastus sen
sijaan niin suuri, että vanhempien täytyi aamupäivän kuluessa ryhtyä
ankariin toimenpiteisiin, ettei poika ajaisi poloista Jolly Boyta
kuoliaaksi. Määrättiin kerta kaikkiaan, että ajoretkiä saatiin tehdä
vain määrätyillä kellonlyömillä eikä koskaan edemmäksi kuin Vihreälle
sillalle. Eikä koskaan laukkaa ylämäessä! lisäsi maanviljelysneuvos.

Jolly Boysta tuli sen päivän suuri puheenaihe Velkkalassa ja
ulkotiloilla. Päivällistunnilla ja vielä enemmän illalla parveli
tasainen virta uteliaita aasin ympärillä sen seistessä ja
heilutellessa häntäänsä lehmien kanssa navetassa. Niin, Jolly Boy oli
todellakin sijoitettu lehmien eikä hevosten joukkoon, osittain siksi,
että se ulottui mukavammin syömään matalalta rehupöydältä, osittain
koska oli tarkoitus, että sen tuli puolestaan tehdä hyötyä vetämällä
maitovaunuja meijeriin. Karjatytöt, jotka siten pääsivät rasittavasta
ja ikävästä työstä, osoittivat ystävällistä mielialaa pikku aasia
kohtaan; muuten oli hiljainen ihmettely vallalla katsojajoukossa.

Volanen, hieno kuski, oli itse nimittäytynyt jonkinlaiseksi Jolly
Boyn suojelijaksi ja tulkiksi. Hän, joka muulloin oleskeli ylhäisen
eristäytyneenä tilavassa, uudenaikaisessa tallissa ja välkkyvässä
silahuoneessa, seisoi nyt koko illan Jolly Boyn vieressä, ja hänen
asiantuntevat peukalonsa olivat aikoja sitten kopeloineet pienen
harmaan ruumiin kaikki lihakset ja jänteet. Käytellen tiheään
ruotsinkielisiä sanoja, jotka käsittämättömyytensä vuoksi tekivät
suurenmoisen vaikutuksen läsnäoleviin, hän esitti mielipiteensä
Jolly Boyn todennäköisestä iästä ja muutamista sen takajaloissa
olevista kyhmyistä, jotka näyttivät osoittavan pattia. Vähääkään
epäröimättä hän vastaili lukuisiin kysymyksiin, jotka koskivat
aasien elintapoja ja työkykyä. Hänen loputtomista selityksistään
olisi voinut luulla, että hän eläissään oli tuskin muuta tehnytkään
kuin hoitanut aaseja; itse asiassa tämä oli ensimmäinen, minkä hän
oli koskaan nähnyt. Mutta Volanen piti siitä, että sai vastailla
kysymyksiin ja antaa tietojensa ja asiantuntemuksensa vuotaa yli
hämmästyneen kuulijakunnan. Hän piti myös sievästä Lempistä, joka
seisoi karjapiikain joukossa ja hillitsi nauruaan vain siksi,
että kuulisi joka sanan hänen selittelyistään -- totta kai hänen
kaunopuheisuutensa näin ollen kunnostautui paremmin kuin koskaan.

Aapo kuunteli perin vastahakoisesti hänen ehtymätöntä puhetulvaansa
ja näki, kuinka hänen kiiluvat, ruskeat silmänsä -- oikeat
ryssänsilmät! -- tulisesti kiehtoivat Lempin pientä täyteläistä
vartaloa.

-- Niin, kertoi Volanen piittaamatta Aapon itsepintaisten harmaitten
silmien pistävistä katseista, -- ja sitten on eräs laji, jota
sanotaan muuliaasiksi. Otetaan aasi-ori ja tammahevonen, taikka myös
otetaan oikea ori ja aasintamma, niin kahden vuoden päästä saadaan
muuliaasi, ja se on vahvempi kuin mikään hevonen ja elää monen
sadan vuoden vanhaksi. Mutta luonto on järjestänyt niin viisaasti,
ettei muuliaasi saa jälkeläisiä, sillä mitäs ihminen silloin tekisi
oikeilla hevosilla?

-- Voi voi sitä Volasta, kaikki se tietääkin, päivitteli Fiina,
väenkeittiön vanha emännöitsijä.

Aapon huulet vetäytyivät puolinaiseen ivahymyyn. Pitäisipä ripustaa
hevosloimi Volasen hartioille messukasukan tapaan ja ruveta sanomaan
häntä aasipapiksi, ajatteli hän katkerasti. Ei, aasipiispaksi, noin
kun se tuossa seisoo ja messuaa ja teeskentelee aasialttarin vieressä.

Ja viivyttyään siinä hyvän aikaa yllyttäen itseään moisilla
ajatuksilla hän ei lopuksi enää voinut estää sappeansa kuohahtamasta.

-- Aasi on helvetin elävä, sanoi hän yht'äkkiä kovalla äänellä ja
sylkäistä ruiskautti Jolly Boyn jalkojen väliin. -- Niin minä olen
oppinut ja niin se taitaa ollakin.

Lempi tirskahti ja nyhjäisi erästä karjatyttöä kylkeen.

-- Kuules Aapoa, hän sanoi. -- Pienillä linnuilla näyttää väliin
olevan leveä nokka.

Emännöitsijä Fiina loi pullean olkapäänsä ylitse halveksivan
silmäyksen Aapoon.

-- Kuka Aapolle on semmoista opettanut? kysyi hän.

Aapo ei aikonut ensin vastata. Hän seisoi ja tuijotti hatarilla
silmillään lihavaa, itsetietoista eukkoa, joka syyttä suotta kävi
hänen kimppuunsa ja koetti saattaa hänet pulaan. Mutta kun Fiina
uudisti kysymyksensä ja useat muut siihen yhtyivät, taipui hän
lopuksi avaamaan suunsa:

-- Kukako minulle on sellaista opettanut? Äitimuori tietysti, ja
koulussa saa kuulla samaa, jos kellä on korvat joilla kuulee.

-- Mitä ihmeen koulua sinä olet käynyt? sanoi Fiina nauraen. -- Minun
lapsena ollessani saatiin kuulla ihan saarnastuolista, että Jeesus
tuli Jerusalemiin ratsastaen aasilla --

-- Aasintamman varsalla, oikaisi Tilda, maanviljelysneuvoksen vanha
kyökkäri.

-- No niin, se on tiemmä sama asia, vastasi Fiina hieman
loukkaantuneena oikaisusta. -- Ja koska kerran Jeesus saattoi
ratsastaa aasilla, niin ei aasi mahda olla mikään helvetin elävä,
vaan kunniallinen juhta, jonka pitäisi kelvata niinkin suurelle
herralle kuin Aapolle.

-- Ratsuksi, lisäsi Lempi tirskuen.

-- Ehkä tahdot koetteeksi ratsastaa sillä tässä meidän nähtemme?
ehdotti Volanen vilkkaasti. -- Kierros puutarhan ympäri, mitä?

-- Tai jos yksin tein ajaisit kirkonkylään asti, jatkoi Lempi yleisen
suosion kannustamana. -- Mutta se taitaa riippua aasista enemmän
kuin Aaposta, ne kuuluvat pitävän oman päänsä ja pysähtyvän milloin
mielensä tekee. Aapo saa olla hyvillään, jos se ei paiskaa häntä
ojaan.

Kaikki nauroivat ääneen. Pelkkä ajatus, että näkisivät Aapon istuvan
kyyryllään Jolly Boyn selässä, tuntui heistä äärettömän lystikkäältä.

Näin kävi aina. Heidän pilansa kärki kääntyi aina Aapoon, ikäänkuin
muuta naurettavaa ei olisi ollut koko Hämeenmaassa. Hän oli siihen
tottunut, mutta hän puski nyrkkinsä niin voimakkaasti housuntaskujen
pohjaan, että vuorikangas ritisi, ja hänen huulensa puristuivat
tiukasti yhteen pidättäen sanoja, jotka lausuttuina olisivat panneet
kenet tahansa pelkäämään.

Toistaiseksi hän piti kuitenkin parempana olla vaiti.


II.

Muutamia viikkoja oli Magnuksen ja hänen siskojensa suurimpana
ilona ajelu Jolly Boylla ja korivaunuilla, mutta sitten se ei ollut
enää uutta eikä aivan yhtä hauskaa. Heidän itsensä sitä huomaamatta
kävivät retket vähitellen yhä harvemmiksi ja lyhyemmiksi; vanhempain
ei kohta enää tarvinnut varoittaa heitä rasittamasta liiaksi
leikkitoveriaan ja ajokastaan. Hylätyt leikit tulivat jälleen
käytäntöön, marjapensaat ja hedelmäpuut pidättivät heitä yhä enemmän
puutarhassa, ja syksyn tullen alkoi läksyjenluku kotiopettajan
johdolla uudelleen. Kävi ilmi, että he olivat tavallisuuden mukaan
unohtaneet aivan suunnattomasti kesäloman aikana; päivät päästään
Magnus sai ahertaa oppitunneilla ja kertauksissa korjatakseen vauriot
ja päästäkseen jonkun vaivaisen askelen lähemmäksi ylioppilaslakkia,
joka loisti kaukaisessa etäisyydessä, mutta joka täytyi saavuttaa, ja
ilman turhaa viivytystä -- se oli isän sana.

Niinpä Jolly Boy sai yhä useammin seisoa toimettomana navetassa,
lukuunottamatta niitä lyhyitä hetkiä aamulla ja illalla, jolloin
maito ajettiin meijeriin.

-- Tämä tuntuu oikeastaan tuhlaukselta, sanoi maanviljelysneuvos
eräänä kauniina päivänä. -- Jolly Boyn pitää ruveta tekemään enemmän
hyötyä. Me kehoitamme väkeä säästämään sekä eläinten että ihmisten
ruokaa ja itse kuitenkin ruokimme hyödytöntä suuta. Se ei käy päinsä.

Tämän sanoessaan ei maanviljelysneuvos ollut vielä saanut kuulla,
että Yhdistyksessä oli jo kiivaasti käyty hänen kimppuunsa, joka
eli ylellisyydessä ja syötti aaseja ja koiria Velkkalassaan, vaikka
köyhät kaupungeissa ja monin paikoin maallakin nääntyivät nälkään.
Varapuheenjohtaja Räsänen oli esittänyt tämän kuvaavan näytteen
yliluokan raa'asta ja sydämettömästä hävityssodasta aliluokkaa
vastaan niin kiihkeästi ja niin erinomaisen havainnollisesti,
että Velkkalan Aapo ja rengit olivat palanneet kotia mielessään
jonkun verran hämärä, mutta samalla unohtumaton kuva Velkkalasta
paikkana, missä vilisi porvarillisia verenimijöitä ja lihavia aaseja,
puhumattakaan koirista, jotka muristen vartioivat kaikkea sitä
vääryydellä hankittua omaisuutta.

Mutta maanviljelysneuvos keskusteli pehtorin kanssa, mitenkä Jolly
Boyn työvoimaa parhaiten voitaisiin käyttää hyödyksi, ja he sopivat
asiasta pian. Aasi oli annettava Aapon käytettäväksi puutarhan
suurissa syystöissä, jotka menneinä vuosina olivat vaatineet hevosen
pitkiksi ajoiksi.

Pehtori antoi määräyksensä puutarhurille ja puutarhuri edelleen
Aapolle.

-- Taidatte aikoa pitää minua pilkkananne, sanoi Aapo, -- mutta siitä
ei tule mitään. Minä olen siihen liian viisas. Koettakaa onneanne
muualla, missä on vähemmän ymmärrystä.

-- Luuletko sinä ettei meillä ole tärkeämpää tehtävää kuin kujeilla
sinun kanssasi, sanoi puutarhuri, joka sattui olemaan huonolla
tuulella. -- Asia on niin kuin sanoin. Pane toimeksi vain!

Aapo nauroi.

-- Ei, jättäkää nyt tuo, minä en ole niin tyhmä kuin te kaikki
tunnutte luulevan ja niinkuin ehkä näytän -- mutta minkäs ihminen
mahtaa ulkonäölleen? Ei, ihminen ei voi ulkonäölleen yhtään mitään,
se on Jumalalta, niinkuin sanassa sanotaan, vaikka väliin täytyy
melkein uskoa, että piru on jollain kumman tavalla ollut sormineen
mukana pelissä, niinkuin esimerkiksi kun näkee tuon Tallukas-Kallen.
Mitä minuun tulee, niin minussa taitaa olla vähän Jumalan käsialaa ja
vähän pirun, ehkä puoliksi kumpaakin, mutta kyllä näkö teitä pettää
pahasti, jos luulette, että minä ilman muuta astun takajalkoineni
tuohon aasinloukkuun, jonka te olette minulle virittäneet.

-- Mitä perhanaa! kiljahti puutarhuri. -- Jollet usko minua, niin
kysy pehtorilta.

E-ei, tuumi Aapo, niin yksinkertainen en ole. Tuon ne ovat yhdessä
keksineet kyökissä saadakseen takanapäin nauraa minulle, mutta sitä
he saavat odottaa.

Ja hän meni talliin hakemaan hevosta puutarhakärryjen eteen.

-- Seis vähän! huusi Volanen, silahuoneesta, missä hän sulasta
ylpeydestä par'aikaa kiilloitti käyttämättömiä loistovaljaita, joissa
oli vaakunat ja kruunut ja hopeahelat. -- Täältä ei anneta enää
hevosia puutarhatöihin, maanviljelysneuvos on määrännyt, että sinä
saat tästedes pidellä aasin hännästä, ettäs tiedät.

No no, tuumi Aapo, sinä olet tietysti mukana juonessa minua vastaan,
sehän minun olisi pitänyt heti ymmärtää. Taidatkin olla ihan alku ja
juuri, kun kaikki ympäri käy, noine viekkaine ryssänsilminesi. Mutta
maltahan, vielä se masennetaan sinunkin röyhkeytesi.

Hänessä kuohui kiukku, ei siksi, että hän olisi hetkeäkään ottanut
heidän sanojansa toden kannalta, vaan siksi, että itse pila tuntui
hänestä perin sopimattomalta. Tehdäkseen julkeasta kujeesta lopun ja
saadakseen välttämättä tarvitsemansa hevosen hän ei kuitenkaan voinut
muuta kuin kääntyä pehtorin puoleen.

Hän koetti hillitä itseään mikäli mahdollista ja selitti
todenmukaisesti koko asian juurta jaksain, varoen jättämästä pois
ainoatakaan sanaa, mikä oli puolelta tai toiselta tullut lausutuksi
tässä mieltäkuohuttavassa jutussa. Volasen hävytöntä huudahdusta
Aapon oli hyvin vaikea saada suustaan; viha valtasi hänen äänensä
pannen sen melkein särkymään.

Pehtorin täytyi hymyillä Aapon muotoa ja kummallista äänensävyä.

-- Kuulehan, Aapo, vastasi hän, -- kyllä asia on niinkuin puutarhuri
sanoi. Toiset olivat oikeassa, sinä se olet erehtynyt. Tästedes
saat mennä karjapiioilta pyytämään lainaksi sitä pikkuista harmaata
lehmää, jonka paikka on lähinnä vasikkakarsinoita.

Aapo seisoi kuin metallista valettuna. Tuli ja leimaus! Joko oli pila
taitavasti järjestetty oikein jaetuin osin, niinkuin silloin kun
Yhdistyksellä näyteltiin teatteria ja itse pehtorikin oli mukana,
tai sitten -- -- tai sitten -- -- Ei, ei, se ei ollut mahdollista.
Tehdä hänestä aasinajaja, Jumalan ja ihmisten naurun aihe, niin
kuulumatonta häväistystä ei kukaan toki uskaltanut hänelle tuottaa,
ei edes maanviljelysneuvos, joka omissa silmissään oli semmoinen
kaikkivaltias porho.

-- Tämä näyttää olevan halpamaista pilaa, sanoi Aapo arvokkaasti, --
se on kyökissä keitetty, ja Volanen on pidellyt kauhasta likaisella
kädellään, huomaan.

Pehtori kävi totiseksi.

-- Sinä erehdyt täydellisesti, Aapo. Maanviljelysneuvos antoi eilen
siitä määräyksen, niin että kyllä tässä on toteltava. Pitäähän sen
elukan tehdä jotakin hyötyä puolestaan, kun nyt kerran olemme saaneet
sen niskoillemme, ja sinun köykäisiin puutarha-ajoihisi se on aivan
kylliksi vahva. Hevoset tarvitaan paremmin muualla.

Pehtori ei näyttänyt suinkaan laskevan leikkiä, se Aapon täytyi
mielessään myöntää. Mutta, toisekseen, hän oli hymyillyt, kun
ensin tuli puhe hevosesta tai aasista -- -- Kenties hän sittenkin
-- -- Oh miten oli, asia oli nyt saanut semmoisen käänteen, että
Aapon täytyi ottaa siitä perinpohjainen selko. Tässä ei ollut
paluutietä eikä oikoteitä, hänen täytyi puhua painavia sanoja
maanviljelysneuvokselle, ja sitten kohtalo sai määrätä loput.

Tähän aikaan päivästä maanviljelysneuvos tavallisesti oli
konttorissaan. Aapo pistäytyi varmuuden vuoksi keittiöön
tiedustelemaan.

Erään ikkunapöydän ääressä tilavassa keittiössä seisoi Lempi vaalea
hame yllään ja kuivasi astioita; lasit pyörivät nopeasti hänen
vikkelissä sormissaan.

-- No, Aapo, sanoi hän kurillaan, -- joko pian saadaan nähdä sinun
ratsastavan aasintamman varsalla? Niin täällä talossa hokevat.

Aapo synkistyi.

-- Jätä tuollainen jumalaton puhe ja pilkka, sanoi hän ankarasti.

-- Oletko sinä jumala, Aapo, ettei sinun kanssasi saa leikkiä laskea?

-- Sinä tiedät hyvin mikä minä olen ja mikä minusta tulee, sanoi Aapo
painokkaasti.

-- Äläs, kuinka minä sen tietäisin. Kerro, kerro, mehän ollaan tässä
kahden, ei ole ketään kuulemassa. Onko se jotakin hyvin hienoa?

Aapo katseli tyttöä sanattomana.

-- Onko maanviljelysneuvos konttorissa? kysyi hän toisella äänellä.

-- On kai, jollei hän ole valjastamassa aasia sinulle.

Aapo hymyili karmeata hymyä.

-- Ennenkuin se tapahtuu, että minä astun aasinhännän takana,
saatte nähdä Volasen vetävän minun kärryjäni, taikka itsensä
maanviljelysneuvoksen, niin, juuri hänen itsensä. Minä en pelkää! Ne
jotka nyt nauravat, saattavat pian itkeä. Tämä on hengenasia --

-- Suu kiinni! tiuskaisi Lempi vilkaisten ruokasalin ovea kohti.
Sillä vaikka hän tiesikin, että Yhdistyksessä usein uhkailtiin
maanviljelysneuvosta, piti hän kuitenkin sopimattomana, että
sellaista tapahtui täällä hänen omassa keittiössään. Muuten Lempi
oli kerta kaikkiaan julistautunut puolueettomaksi päivän suuressa
kiistakysymyksessä eikä halunnut millään ehdolla sotkeutua ikäviin
selkkauksiin.

Aapo läksi. Mutta nyt oli valmiina se juomapanos, joka oli hänessä
käynyt ja kuohunut tämän viimeisen puolitunnin ajan hänen kulkiessaan
kuin narri toisen luota toisen luo, eikä hän voinut auttaa, että se
läikkyi ylitse samassa kuin hän astui konttorin kynnyksen yli ja näki
maanviljelysneuvoksen välkkyvät silmälasit.

-- Minä tahdon oikean hevosen ajoihini! karjaisi hän tervehtimättä ja
ilman minkäänlaista esipuhetta.

Maanviljelysneuvos nosti silmänsä hieman ihmeissään. Tämä tapa
huutaa asiansa ovesta ällistytti häntä ja tuntui hänestä jotenkin
sopimattomalta.

-- Mitä Aapo haluaa? kysyi hän ja hypisteli tapansa mukaan
silmälasiensa sankoja.

-- Minä vaadin hevosta sen kirotun aasin sijaan! huusi Aapo.

-- Miksi Aapo huutaa? sanoi maanviljelysneuvos ankaralla äänellä.

-- Huudan että kuuluisi. Ja jollei tästä ole apua, niin minä
kiljaisen niin että kuuluu taivaaseen asti! Minä olen liian hyvä
kulkemaan aasin hännässä, minun pitää saada oikea hevonen!

Maanviljelysneuvos nousi ja pani kätensä selän taakse. Oliko poika
ihan hullu?

-- Pitää ja pitää ja pitää. Aapon pitää ennen kaikkea käyttäytyä
ihmisiksi täällä konttorissa. Taikka voi käydä niin, että Aapo
ajetaan ulos.

Aapo hengitti raskaasti.

-- Antaa tulla, huusi hän. -- Minä en pelkää. Passaa vain astua
esiin! Mutta hevonen minun pitää saada, vaikka henki menisi. Virma
tai Hupsu tai joku niistä muista, joita minulla on ennen ollut. Se on
viimeinen sanani, sen päälle otan vaikka herranehtoollisen, jos siksi
tulee!

-- Ja minun viimeinen sanani on, että Aapo menee nyt oitis navettaan,
valjastaa Jolly Boyn ja rupeaa työhön. Marraskuun ensimmäiseen
päivään saakka Aapo on minun palveluksessani ja tottelee minun
käskyjäni. Talo määrää juhdat ja työkalut. Mitä Aapo aikoo tehdä
laillisen muuttopäivän jälkeen, ei kuulu minuun, mutta siihen asti
määrään minä. Mars!

-- Jeesus! kiljahti Aapo läähättäen. -- Peruuttakaa tuo, taikka
tapahtuu onnettomuus!

Punainen usva sumensi hänen silmänsä, esineet tuntuivat pyörivän
huoneessa, ja hänellä oli yksi ainoa ajatus: nyt minun puukkoni
lentää tupesta ja uppoaa hänen rintaansa vartta myöten.

Mutta ennenkuin tämä ehti tapahtua, hän tunsi yht'äkkiä
tuulenhenkäyksen kuumilla kasvoillaan ja huomasi seisovansa
portailla. Maanviljelysneuvos oli tarttunut häneen voimakkaalla
kourallaan, taluttanut hänet ulos huoneesta ja sulkenut ovensa.

Puistokujan lehmukset marssivat kiireesti Aapon ohitse. Niiden
tuuheat latvat muodostivat ikäänkuin tunnelin, jonka suussa etäällä
loisti kirkas valo; aurinko siellä helotti niityille ja maantielle.
Aukko laajeni laajenemistaan, ja nyt hän seisoi yht'äkkiä keskellä
päivänpaistetta.

Hän pysähtyi tuokioksi. Miks'en minä iskenyt häntä? kysyi hän
itseltään, ja ajatus, että hän kääntyy takaisin ja panee tuumansa
toimeen, vilahti äkkiä hänen sekavissa aivoissaan. Mutta siitä ei
kuitenkaan tullut mitään; kun hän vihdoin oli päässyt sen verran
tolkulleen, että kykeni tajuamaan asemaansa, hän huomasi kulkevansa
ripein askelin maantietä kirkonkylää kohti.

Vasemmalla oli kauppapuoti mäentöyräällä; sen ikkunan alla paistoi
keltainen kirjelaatikko, ja portin pielessä seistä kyhjötti veltosti
hevonen tyhjine turunrattaineen. Nyt sinulta, kauppias, yksi ostaja
menee. Kolme markkaa ja viisikymmentä penniä olen velkaa sinulle,
Virtakallio, mutta paljonkohan sinä oletkaan vuosien kuluessa
nyppinyt minulta kalliilla tupakallasi ja huonoilla paidoillasi;
eikö tuo vastanne saatavaasi. Niin ajatteli Aapo, ja kun hän kohta
sen jälkeen sivuutti Yhdistyksen talon, täytyi hänen kaihomielin
muistella niitä monia hauskoja hetkiä, jotka hän siellä oli
viettänyt. Hyvästi nyt, tänne minä en tule enää koskaan; pitää lähteä
niille vieraille seuduille, joista markkinamiehet ja mustalaiset
puhuvat. Sinun kättäsi, Räsänen, tahtoisin mielelläni pudistaa,
sinä olet aina ollut reilu minua kohtaan, mutta näin vain täytyy
hiipiä pois ystävien ja tuttavain luota kuin mikäkin kanan varas.
-- Kuulakka syysilma väreili maiseman yllä, harjujen laelta Aapo
näki kaukaisten järvien kimallusta, ja katkeamattoman metsäkehän
puunlatvat piirtyivät terävinä lasimaista taivasta vasten. Rantojen
tummanvihreässä havumuurissa näkyi paikoitellen kylmänkellastamia
koivunlatvoja ikäänkuin vaaleita liekkejä. Hyvästi, hyvästi, ajatteli
Aapo, nyt minä menen niin pitkälle kuin maantietä riittää, eikä
kukaan tiedä mitä siellä vastaan tulee. Ehkä siellä ei ole järviäkään
eikä metsiä, mutta mentävä on yhtä kaikki. Ei auta surra, sillä
semmoinen on ihmisen elämä; mitä ihminen muuta on kuin viheliäinen
pölkky, jota laineet heittelevät sinne tänne.

Pieni kivi rapsahti Aapon saapasvarteen. Kummastellen hän nosti
päätään; hän ei ollut potkaissut sitä maantien sorasta, sen täytyi
olla heitetty. Hänen edessään luikersi ruskeanharmaja maantie
kuoppineen ja syvään syöpyneine pyöränjälkineen, mutta se oli tyhjä,
ei yhtään ihmistä näkyvissä.

-- Hei, Aapo, mitä asiaa sulla on kirkonkylään näin keskellä viikkoa?
kuului jostakin läheisyydestä.

Aapo tunsi heti Räsäsen äänen. Hän pysähtyi äkkiä ja tähyili
tarkemmin. Kas siinä! Kaltevalla ruohikkorinteellä tien vieressä
erään kiven takana Räsänen lojui vatsallaan; paperossi niinkuin
tavallista retkotti hänen vasemmassa suupielessään. Hän tuki
käsillään leukaansa ja tähyili tutkivasti Aapon totisia kasvoja.

-- Olipa hyvä että tapasin sinut, sanoi Aapo. -- Tässä vast'ikään
sinä vielä näit minun pistävän tanssiksi ja pitävän hauskaa
Yhdistyksellä, mutta tänään näet minut viimeisen kerran. Niin
kummasti voi tässä maailmassa käydä.

-- Ohoo, sanoi Räsänen ja kömpi istualleen, -- onko nimismies
kintereilläsi, koska painelet niin hiivatinmoista hamppua?

-- Ei, vastasi Aapo, -- vapaaehtoisesti ja syyttömänä minä lähden
tieheni. Tappo jäi tekemättä, miten lie niin sattunut.

Ja hän kertoi mitä hänelle oli tapahtunut tänä kohtalokkaana päivänä.

-- Vai niin, virkkoi Räsänen miettivästi ja taputteli maata
kädellään, jonka selkään oli tatuoitu ankkuri muistoksi hänen
olostaan puolimatruusina eräässä raumalaisessa purjealuksessa. -- Ja
nyt sinä aiot lähteä pois ainaiseksi?

-- Siltä tuntuu, vastasi Aapo. -- En ole ehtinyt vielä ajatella tätä
asiaa oikein juurta jaksain, mutta ymmärräthän, etten minä hyvällä
rupea nielemään kaikkia aaseja ja kameeleja, joita ne tahtovat
minulle syöttää.

-- Et tietysti, se on selvä, tuumi Räsänen, -- ihmisellä on toki
ylpeytensä, köyhälläkin. Ai ai niitä herroja, ne leikkivät tulella
eivätkä ymmärrä mitä kello on lyönyt. Semmoinen se on kirkkoherrakin.
Aina kun hänen on lisättävä minulle palkkaa, niin sen kitupiikin
mieltä kirvelee kovasti. Ja paljonko tässä sitten saa kaikista
vaivoistaan? Tuskin sen vertaa kuin menee puolipohjiin. Niinpä minä
lojunkin tässä anturat taivasta kohti; sillä tavoin ne eivät ainakaan
kulu.

Aapo istuutui kivelle, joka äsken oli kätkenyt taakseen Räsäsen.
Ajatuksissaan hän kulki jälleen puutarhurin luota Volasen luokse,
pehtorin luota maanviljelysneuvoksen puheille. Hänen mielensä alkoi
taas käydä ja kuohua.

-- Saamari, kun oikein ajattelen tätä juttua...

-- Niin, sanoi Räsänen, -- aiotko tosiaankin jättää sen kostamatta ja
unohtaa kaikki vääryydet kuin mikäkin kiltti mammanpoika?

Aapo sylkäisi.

-- Kun minä en ehtinyt saada puukkoa esille, ennenkuin se piru oli
tyrkännyt minut ulos ja sulkenut ovensa... Meinaatko että minun
pitäisi mennä takaisin ja antaa sille päihin, niin että nikahtaa
siihen paikkaan silmälaseineen ja kaikkine prameuksineen?

-- Nyt sinun ei pidä hätiköidä, Aapo, vastasi Räsänen innokkaasti.
-- Tietysti sinun on mentävä takaisin, mutta anna puukon odottaa
koreasti toistaiseksi. Miksi hankkisit itsellesi vankeutta
sellaisesta, jonka saat pian tehdä ilmaiseksi! Vielä vähän aikaa
meidän pitää olla siivolla ja kärsiä ja ajaa herrojen aaseja, mutta
sitten täällä alkaa eri tanssi. Suuret ajat ovat tulossa, sen verran
voin sanoa sinulle ilmaisematta salaisuuksia. Sinähän tiedät, että
minä istun johtokunnassa, ja me saamme tietoja Helsingistä monta
kertaa viikossa. Siellä takovat hiljaa ja tyynesti. Mutta kun kaikki
on selvänä, silloin me tarvitsemme tässä pitäjässä juuri sellaisia
miehiä kuin sinä olet, Aapo. Siksi minun mielestäni sinulla ei ole
oikeutta lähteä pois, vaan velvollisuutesi on jäädä tänne ja olla
apuna isossa pyykinpesussa. Ja silloin sinulla on mainio tilaisuus
pestä omatkin riepusi, aasirievut ja muut. Aapo oli vaiti pitkän
aikaa, mutta syvällä hänen harmaissa silmissään syttyi kipinä.

-- Ethän sinä valehtele, Räsänen, sanoi hän vihdoin, -- neuvothan
minulle vain parasta? Vannotko, etten minä turhaan palaa Velkkalaan,
vaan että saan pian maksaa sen aasihäpeän?

-- Verikorkoineen! vastasi Räsänen empimättä. -- Minä lupaan, ettei
sinun tarvitse odottaa turhaan, ja ihmettelenpä suuresti, jollemme
sinä ja minä ennen kevään tuloa omista kumpikin lihavaa kappaletta
Velkkalan tiluksia.

-- Annatko minulle kätesi siitä? kysyi Aapo juhlallisesti.

-- Verikorosta, annan, vastasi Räsänen ja lisäsi nauraen: -- Saat
molemmat kourat, vieläpä jalatkin, jos tahdot.

Hän ojensi vaaleakarvaisen kätensä, jossa toivon sininen ankkuri
ennusmerkin tavoin kuvastui selvästi Aapon tutkiviin silmiin.


III.

Aapo oli ollut kateissa useita tunteja, ja kun tämä tunnettu
suursyömäri ei ilmestynyt päivällispöytään, otaksuivat monet, että
hän oli karannut talosta päästäkseen alistumasta aasinajajaksi.
Miksi hän oli moisen pikkuseikan pannut niin pahakseen, ei oikein
ymmärretty, mutta kun kaikki huomiot koottiin yhteen, täytyi kuin
täytyikin olettaa, että Aapo oli tosiaan lähtenyt karkuteille.

Herätti sentähden jonkun verran huomiota, kun Aapo neljän tienoissa
astui navettaan, irroitti Jolly Boyn ja valjasti sen rattaiden
eteen. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltaan, ei edes pienintä
haukkumasanaa, ja hänen kasvoistaan oli vaikea lukea mitään.

Samoin kävi sitten päivä päivältä, viikko viikolta.

Hänen paluunsa syistä lausuiltiin erilaisia arveluja. Fiina ja Tilda
tuumivat, että hän oli tarkemmin mietittyään alkanut pelätä, että
hänet otetaan kiinni ja palautetaan kruununkyydillä, mutta tämä
selitys vain osoitti, kuinka vähän nuo molemmat eukot ymmärsivät sitä
uutta aikaa, joka läheni päivä päivältä Pietarista ja Helsingistä
käsin. Nyt ei tosiaankaan ollut enää puhetta muuttopäivistä
eikä kruununkyydeistä! Ei, ja ymmärtäväiset pitivätkin paljoa
todennäköisempänä, että Aapon oli ollut mahdoton erota Lempin
läheisyydestä, hänhän kulki ja kuvitteli jotain hassua tytöstä ja
itsestään. Taikka sitten hän oli kukaties pelästynyt ajatellessaan
kaikkea sitä tuntematonta, mitä hän saattoi kohdata vierailla
seuduilla; asian laita oli näet niin, ettei Aapo ollut eläissään
käynyt kauempana Velkkalasta kuin kirkonkylässä ja rautatieasemalla.

Aapolta itseltään ei heltinyt minkäänlaista selvitystä. Hiljaisempana
ja umpimielisempänä kuin koskaan ennen hän teki tehtävänsä,
muuten kaikkien mieliksi. Puutarhuri kiitteli häntä usein.
Maanviljelysneuvos ei voinut muuta ymmärtää kuin että Aapo tahtoi
hiljaisella uutteruudellaan hyvittää sopimatonta käyttäytymistään
konttorissa, ja hän päätti antaa Aapon jäädä palvelukseen ensi
vuodeksi, jos hän itse halusi. Ja kävi niin, että Aapo halusi jäädä;
hän ei edes vaatinut sanottavaa palkankoroitusta.

Hänen kaikenpuolinen sävyisyytensä herätti yleistä hämmästystä.
Ei mikään näyttänyt enää saavan häntä pois suunniltaan. Kun väki
ei koskaan oppinut ääntämään Jolly Boyn nimeä ja sen sijaan alkoi
muitta mutkitta nimittää aasia Aapoksi, niin hän sieti sen ääneti
ja kärsivällisesti, vaikka yhteinen nimi tietysti aiheutti monia
naurettavia ja ihmis-Aapon kunnialle käypiä sekaannuksia. Ei hän
tuntunut mitään välittävän siitäkään, että meijeritytöt iltasilla
väijyivät häntä nurkkien takana maanitellen mitä erilaisimmissa
äänilajeissa tähän tapaan: Aapo, Aapo, Aapo! Tule Harmo, tule jo,
tule jo! Aapo, Aapo, Aapo!... Järkähtämättömänä kuin suljettu,
vahva-hakainen kirja hän kulki omia teitään.

Tietysti hän kohtasi useinkin Lempin, mutta oli tyyten lakannut
puhuttelemasta häntä. Kunnes sitten yht'äkkiä, eräänä lokakuun
päivänä, astui hänen luokseen ison puistokujan portilla ja
juhlallisesti, ikäänkuin ottaen luonnon todistajakseen, kysyi
häneltä, milloin hän mieluimmin halusi heidän häänsä vietettäviksi.

Lempi seisahtui hölmistyneenä.

-- Tarkoitatko sinä? -- -- Tarkoitatko että menisin kanssasi
avioliittoon oikein todella? Oikein papin vihkimään, niin että pitää?

Aapo nyökkäsi.

-- Papin tai pirun tai hänen päälukkarinsa, mutta niin että pitää.

Lempi tekeytyi miettiväisen näköiseksi.

-- Niin, tuumi hän silmiään siristellen ja tirkisti Aapoa, --
eihän kyllä olisi hullumpaa olla naimisissa sellaisen jyryn miehen
kanssa kuin sinä olet, ja oikeastaanhan minä olen tätä hetkeä jo
kauan odottanutkin, mutta luulen sentään, että minun täytyy vastata
kieltävästi. Teen sen vertavuotavin sydämin, mutta katsos, minua niin
peloittaa.

Aapo astui pari askelta lähemmäksi.

-- Mikä sinua peloittaa? kysyi hän ilahtuen, sillä hän tunsi itsensä
kyllin voimakkaaksi murtamaan kaikki esteet, joita syrjäiset
kadehtijat saattoivat asettaa hänen onnensa tielle.

Lempi viivytti hiukan vastaustaan. Hän seisoi siinä veikistellen pää
kallellaan.

-- Niin, minua peloittaa, että me saamme lapsia, joilla heiluu
aasinhäntä, sai hän sanotuksi, ennenkuin vaivoin hillitty nauru
purskahti valloilleen, ja vilahduksessa hän katosi marjakuusiaidan
taakse.

Aapo seisoi tyynenä paikallaan.

Juokse, juokse, jos se sinua huvittaa, ajatteli hän, pian sinä ja
minä kuitenkin lepäämme yhdessä herrojen untuvapatjoilla.

Illalla Aapo jutteli Räsäsen kanssa Yhdistyksen kokouksen jälkeen
pitempään ja tuttavallisemmin kuin koskaan ennen.

-- Pian, pian, rauhoitteli Räsänen hymyillen.

Kun suurlakko puhkesi marraskuussa, niin Aapo tietysti uskoi, että
luvattu hetki oli koittanut, ja hänen pettymyksensä oli suuri, kun
lakko pian raukesi tuottamatta kouraantuntuvia tuloksia. Jopa hän oli
hetkisen taipuvainen epäilemään koko Räsäsen lupauksia.

-- Sinä olet lapsellinen! huudahti Räsänen. -- Viisaammat miehet kuin
sinä ja minä ovat näissä asioissa takana. Jos he ovat päättäneet
odottaa, niin siihen on pätevät syyt. Eihän pari kuukautta sinne tai
tänne mitään merkitse.

Vihdoin se saapui, täyttymyksen hetki, unohtumaton tammikuun ilta.
Asemalta päin tuli mustasta tien kidasta rivi tummia kulkusettomia
rekiä. Sydän jyskyttäen Aapo seisoi makasiinin nurkalla katsellen
aseellisten miesten mustaa ryhmää, joka verkalleen saartoi vanhan
valkean talon. Pian koirat kiemurtelivat hangessa selkäranka
pyssynperällä ruhjottuna, ja päätyseinän reiässä roikkuivat
katkaistujen puhelinlankojen päät. Kas niin, hyvä herrasväki,
koettakaapa nyt kutsua apua!

Kaikki talon ovet natisivat yht'aikaa kumahtavista iskuista. Nyt he
olivat sisällä --

Aapo juoksi esiin tuskan vallassa. Mitähän jos ne heti -- jos joku
vieras --

Mutta ei. Hänen levottomuutensa näyttäytyi aiheettomaksi. Tämän
punakaartilaisjoukon johtaja, eräs seppä asemakylästä, julisti, että
maanviljelysneuvos oli kansan vanki, ja koska hän oli takavuosina
niin kovasti hommannut saadakseen aikaan uuden köyhäintalon, oli
hänet sijoitettava nyt sinne siksi aikaa kuin hänen rikoksiansa
tutkittiin. Sen sijaan oli pitäjän köyhät ja punaiset joukot
majoitettava Velkkalaan, se oli oikeudenmukainen vaihto.

Seuraavana päivänä Aapo seisoi vahdissa köyhäintalon edustalla
punainen nauha käsivarressa ja valtava kokardi lammasnahkalakissaan.
Hänen oikea kätensä puristi venäläistä kivääriä, johon oli
kiinnitetty veitsipistin, ja hänen valppaat silmänsä hellittivät
tuskin hetkeksikään sen huoneen ikkunoista, jossa hänen vankinsa
asteli edestakaisin kädet selän takana ja kasvot hyvin totisina.


IV.

Säteilevässä maaliskuun auringonpaisteessa ajoi kolme rekeä
köyhäintalonmäeltä jään poikki talvitielle, joka johti Velkkalan
metsien halki rautatieasemalle. Ensimmäisessä istuivat
maanviljelysneuvos ja Räsänen sekä Aapo kuskina.

-- Kenen käskystä tämä siirto tapahtuu? kysyi maanviljelysneuvos.

-- Esikunnan, vastasi Räsänen ärtyisästi.

-- Tuleeko jonkinlainen uudistettu tutkinto, vai mikä on
tarkoituksena?

-- Sinut kai sekä tutkitaan että tuomitaan, vastasi Räsänen, ja tämä
sinuttelu ilmaisi äänensävyllään voitonriemua, ikäänkuin hän olisi
vetänyt vihollisensa lokaan.

Maanviljelysneuvos nojautui takakenoon reessä. Hänen katseensa
kiintyi maantiehen, joka säihkyvien lumivallien reunustamana
luikerteli Velkkalan ohitse, kirkonkylän sivuitse, pohjoiseen,
pohjoiseen, aina sinne valkoisten rintamalle. Enpä saanut nähdä
heidän tulevan sitä tietä, ajatteli hän. Suomen armeijan.

Oli mainio rekikeli, ja pian he olivat jättäneet taakseen
lumilakeuden äärettömän kimmellyksen. Metsä sulki heidät sinertävään
puolihämärään.

Siellä oli ihmeellisen hiljaista. Ei kuulunut muuta ääntä kuin lumen
yksitoikkoinen narina jalaksien alla ja sitten yht'äkkiä palokärjen
terävä nakutus. Kynnet painettuina yli-ikäisen kuusen kaarnaan se
takoi herkeämättä antaen reen tulla aivan lähelle; sitten se liihotti
puiden sekaan äänettömin, mustin siivin.

Maanviljelysneuvos siirrähtihe.

-- Vieläkö te uskotte voittavanne? kysyi hän, ikäänkuin hiljaisuus
olisi käynyt hänelle liian raskaaksi kantaa.

Räsäsen kiväärinperä kolahti reen pohjaan.

-- Johan me olemme voittaneet, vastasi hän.

-- Meidät, jotka istumme näissä reissä. Niin, jos sen laskette
voitoksi --

Räsänen ei huolinut antautua turhaan keskusteluun. Hän katsoi
ympärilleen pari kertaa, varmistui siitä, että toiset reet eivät
olleet jääneet jälkeen. He olivat keskellä synkkää metsää. Hän tuntui
miettivän.

-- Seis! huusi hän äkkiä ja antaakseen enemmän pontta käskylleen
tarttui Aapon käsivarteen.

-- Nouse pois! sanoi hän maanviljelysneuvokselle, ja kun tämä oli
totellut käskyä, jatkoi hän hieman pilkallisella äänellä:

-- Tahdon vain sanoa sinulle, että tämä oli viimeinen kerta, kun sinä
astuit reestä.

-- Niinkö, vastasi maanviljelysneuvos, -- sen saatoin melkein arvata.

Hän astui pari askelta eteenpäin, repäisi turkkinsa auki, ikäänkuin
hänen olisi ollut liian lämmin, mutta napitti sen taas heti. Pari
kertaa hän hypisteli silmälasiensa sankoja.

-- Jos luulette minun pelkäävän, niin erehdytte, sanoi hän hiljaa ja
tyynesti.

-- Katsos, Aapo, näin minä lupaukseni pidän! huusi Räsänen ylpeästi.

Aapo antoi ohjakset Räsäselle ja nousi pystyyn reessä.

-- Nyt minä annan sinulle maksun siitä aasista! kiljahti hän ja
kohotti kiväärinsä. -- Kultaa ja hopeaa meillä köyhillä ei ole, mutta
lyijyä sinun pitää saaman.

Herrajumala sitä rämähdystä!

Kun laukaus pamahti, niin hevonen riuhtaisihe ja Aapo lensi takaperin
lumihankeen samassa silmänräpäyksessä, kun maanviljelysneuvos kaatui
maahan. Oli kuin häneen itseensä olisi osunut tappava luoti; näkö,
kuulo ja tajunta menivät sekaisin paukahduksesta, jonka vertaista
hän ei ollut ikinä kuullut. Oli kuin taivaankansi olisi repeytynyt,
ja hän makasi selällään odottaen näkevänsä salamain halkaisevan
maapallon.

Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Tosin hän kuuli pian sen
jälkeen muutamia muita laukauksia, jotka pamahtivat nopeasti
peräkkäin, mutta ne olivat hänestä heikkoja kaikuja hänen oman
pyssynsä tuomiopäivänjyrähdyksestä.

Sekapäisenä hän nousi istualleen. Kolme tummaa kääröä virui
pitkällään maassa, ja toverit hyörivät niiden kimpussa nopein,
innokkain liikkein. Mitä tuo oikeastaan merkitsi? Poimivatko he
itselleen kelloja, sormuksia, rahakukkaroita, lompakoita? Riistivätkö
he kuolleilta turkit ja jalkineet? Että he saattoivat!

-- No, Aapo, huusi eräs heistä, -- mitä sinä vaadit osallesi?

Ylpeä hymy vilahti Aapon valjuilla kasvoilla.

-- Minä? sanoi hän nousten seisomaan. -- En mitään.

Toiset eivät voineet kyllikseen ihmetellä hänen vastaustaan, joka
muuten oli heille erittäin mieleinen. Aapon taas täytyi suuresti
kummastella heidän tekemäänsä kysymystä. Kuinka he voivat luulla
hänen piittaavan sellaisista mitättömyyksistä kuin kelloista ja
saappaista! Hänhän ei ollut mikään tavallinen pieni ihminen, jolla
on alhaiset pyyteet; jumala hän oli, yliluonnollinen voima; hänen
sormensa painallus kaatoi hänen mahtavimmat vihollisensa kuolleina
hänen jalkainsa juureen.

Aapo istuutui rekeen ja ajoi esikunnan päämajaan rautatieaseman
vieressä olevaan kansakouluun.

-- Määräys on pantu täytäntöön, ilmoitti hän päällystölle; siinä
kaikki mitä hänet saatiin kertomaan retkikunnasta.

Samana päivänä hän pyysi päästä rintamalle. Sitä vastaan ei
päällystöllä tietysti ollut mitään; häntä kehoitettiin kuitenkin
ottamaan ahkerasti osaa asianmukaisiin harjoituksiin, jotta hän voisi
tehdä enemmän hyötyä. -- Turhaa, sanoi Aapo salaperäisesti hymyillen,
-- minun tarvitsee vain katsoa niihin, niin ne kaatuvat maahan
hengettöminä. -- Ohoo, epäili joku, -- miten se tapahtuu? -- Se on
minun salaisuuteni, vastasi Aapo vain.

Aina kun joku valkoinen saatiin vangiksi, tahtoi Aapo olla mukana
teloituksessa. Hänen pyyntöihinsä suostuttiin sitä mieluummin, kun
hän ei koskaan vaatinut mitään osaa saaliista.

Lahden suuressa apajassa Aapo joutui lopulta vangiksi. Valkoisten
huomio kiintyi häneen pian, sillä hänestä oli tullut omiensa riveissä
varsin kuuluisa mies. Oikeudenkäynti ei venynyt pitkäksi, ja sen
jälkeen kiväärinpiippujen pyöreät silmät suuntautuivat Aapon omaa
rintaa kohti. Hän oli mykkä ja tyyni, mutta kätensä hän puski syvälle
housuntaskuihin, ja alasvedetyn lakinlipan ja takkuisen otsatukan
varjosta kiiluivat hänen pienet harmaat silmänsä viimeiseen asti
sanomatonta vihaa.



LIHAMYLLY


I.

Portaista kuului raskaita askelia, ja hetken kuluttua kiiti
sähkösoittokellosta ohut, hopeanheleä virta läpi talvi-illan syvän
hiljaisuuden, joka tihenevän hämärän keralla oli jo kauan pitänyt
huonetta vallassaan.

Johnnie Claësson vavahti niin, että tuhkapötky irtautui hänen
sikaristaan ja mureni tomuksi hyvinsilitetyille housuille. Hän nousi
ja heristi korviaan. Kello soi keittiössä edelleen, maltittoman
vaativasti, mutta turhaan hän odotti sovittua tuttujen merkkiä, jonka
piti seurata soittoa. Hyi hitto, mutisi hän, kukahan siellä on?
Hän sysäsi narisevat nahkatohvelit jalastaan ja hiipi sukkasillaan
eteiseen.

Samassa kirjeluukku rapsahti sovitut kolme kertaa aivan selvästi,
mutta pitkästä odotuksesta epäluuloiseksi käynyt Johnnie Claësson
seisoi epäröiden käsi varoketjulla. Hengitystään pidättäen hän
painoi korvansa ovenrakoa vasten erottaakseen mahdollisesti jonkun
äänen, joka voisi antaa hänelle johtolangan. Hän ei kuitenkaan
kuullut mitään; sen sijaan kello alkoi uudelleen kilistä, nyt lyhyin,
katkonaisin ottein.

-- Kuka siellä on? kysyi Johnnie Claësson hiljaa.

-- Minä tietysti, kukas muu! vastasi kärsimätön naisenääni, ja
koska Manjan luonteenomaisesta puheensävystä oli mahdoton erehtyä,
niin Johnnie aukaisi oven. Tulija näytti kai hänestä liian
hidasliikkeiseltä, sillä hän otti häntä vyötäisistä ja työnsi hänet
nopeasti pienestä eteisenovesta arkihuoneeseen.

-- Kova ja kulmikas, vaikka päältä nähden kuin hyväkin imettäjä,
sanoi hän naurahtaen.

Manja riisui hansikkaansa ja viskasi ne huolimattomasti pöydälle,
jolla kirjoitustarpeiden ja kapinan-edellisinä viikkoina
ilmestyneiden sanomalehtien lisäksi oli sekaisin piippuja,
peltirasioita ja tyhjiä tulitikkulaatikoita.

-- Miks'et sinä avaa heti, kun tiedät minun olevan oven takana? sanoi
Manja kiivaasti.

Johnnie Claësson vajosi taas ikkunan ääressä olevaan pehmeään
nojatuoliin ja ryhtyi polttelemaan sikariansa.

-- Sinulla on puuroa aivokopassasi, pikku Manja. Mistä minä saatoin
tietää juuri sinun siellä olevan? Otaksukaamme että siellä olisi
ollut joku toinen. Otaksukaamme että punakaartin esikunta olisi
halunnut käväistä pikku visiitillä. Asuntomme nykyisen tilapäisen
kalustuksen takia häveliäisyytemme kieltää meitä vastaanottamasta
sellaisia vieraita, luulisin.

-- Mutta, jatkoi Manja yhä samaan taisteluhaluiseen tapaan, --
minulla on aseita kappani alla niin että kilisee joka toisella
askelella, ja minä saan seisoa ja odottaa iankaikkisesti oven takana
vain siksi, että sinä olet pelkuri. Sinä olet raukkamaisin mies mitä
koskaan olen nähnyt.

Johnnie Claësson päätti sivuuttaa tämän epäystävällisen
luonteenkuvauksen.

-- Jahah, sanoi hän aivan tyynesti, -- sinä olet siis kopannut hyvän
saaliin tänä päivänä?

-- Yhtä paljon kuin eilenkin, vastasi Manja lyhyesti. -- Enempää ei
voi kantaa päällänsä.

Hän avasi kappansa kiivain, hermostunein tempauksin. Eräs nappi
irtautui ja vieri pitkin lattiaa, kunnes osui tuolinjalkaan ja
pysähtyi.

Manja laski kätensä alas ja seurasi silmillään nappia. Johnnie
Claësson tuprutteli savupilviä sikaristaan.

-- Ota nappi ylös! sanoi Manja käskevästi.

Johnnie Claësson oikaisi jalkansa ja vajottautui niin syvälle
mukavaan tuoliin, että niskajakaus meni epäjärjestykseen
hipaistessaan pehmeätä selustaa.

-- Se jää tekemättä. En minä halua tonkia nelinryömin kuin mikä
maatiaissika.

-- Kuten tahdot, vastasi Manja, -- olkoon sitten siellä tuomiopäivään
asti.

Hieman vaivalloisesti hän kiskoi yltään avaran, vanhanaikuisen
kapan, joka ulottui hänelle nilkkaan asti. Sen sisäpuolella riippui
muutamia kiväärinpiippuja ja yhtä monta irtiruuvattua pyssynperää.
Huolimattomasti hän paiskasi koko rojun nuhraantuneella vihreällä
mokettipäällyksellä verhotulle leposohvalle; kuului räminää, ja eräs
nagaani-pistoli putosi kolisten lattialle.

Johnnie Claësson kavahti pystyyn.

-- Oletko sinä ihan riivattu, ihminen, aiotko hälyyttää koko talon!

Manja käänsi hänelle selkänsä, sytytti katossa olevan sähkölampun
ja meni peilin eteen riisuakseen hattunsa ja järjestääkseen pahoin
pörröttyneen tukkansa. Sisässään kuohuvasta suuttumuksesta huolimatta
hän ei voinut olla hymyilemättä peilissä näkemälleen kuvalle.
Eriskummaisen helminauhan tavoin riippui kuularuiskun patruunavöitä
monena kerroksena hänen niskastaan alas polvien lähelle asti.

-- Rullakaihtimet! Kuinka sinun voi pistää päähäsi riisuutua ja
ottaa tulta, ennenkuin minä olen ehtinyt laskea kaihtimet alas!
Vastapäisestä talosta voivat nähdä.

Ja Johnnie Claësson juoksi ikkunasta toiseen, juoksi todellakin!

-- Kylläpä sinä nyt sait vauhtia itseesi, virkkoi Manja hymyillen
halveksivasti.

Kun kaihtimet olivat alhaalla ja huolellisesti tarkistetut, kääntyi
Johnnie syvään henkäisten huoneeseen. Hän katseli sohvalla olevia
aseita, ja kun Manjaan luotu pikainen silmäys oli antanut hänelle
heti varmuuden, ettei siltä taholta ollut apua odotettavissa, hän
alkoi vastahakoisesti irroittaa vaarallisia esineitä kapasta ja latoi
ne erääseen vaatekammioon.

-- Damn it! ähkäisi hän. -- Tämä ei jukoliste ole mitään gentlemannin
hommaa. Se rupeaa käymään hermoille, sanon minä.

Manja nauroi ääneen.

-- Vai käymään hermoille, sanot sinä?

-- Niin, ja onko se mikään ihme. Puoli tuntia sitten ajoi
punakaartilais-auto tästä ohitse, aivan ikkunoitteni alitse.
Tiedäthän, sellainen josta pistää kiväärinpiippuja joka suuntaan,
niin että se on kuin piikkisika. Se pysähtyi tähän aivan lähelle,
biografin kulmaan.

-- No, sanoi Manja, -- entä sitten?

Johnnie Claësson ähkäisi.

-- "No, entä sitten?" Jaa, herrajumala, eihän ne kolunneet tänne ylös
vielä, mutta sitä ei voi koskaan tietää, milloin meidän vuoromme
tulee. Ei, tästä on tehtävä loppu, ihmisen pitää ajatella hermojaan
ja terveyttään.

Manja kääntyi häntä kohti ja upotti katseensa syvälle hänen
levottomasti harhaileviin silmiinsä.

-- Sinun tietysti -- --, sanoi hän syvällä rintaäänellä, jossa soi
kokonainen maailma halveksimista. -- Sinun pitää ajatella terveyttäsi
ja hermojasi, sinun, joka et ole koko aikana muuta tehnyt kuin
istunut kotona, polttanut sikareja ja ottanut vastaan rahat. Mitä
sitten minun on sanottava, minun, jonka täytyy hiipiä joka ikinen
päivä ryssien likaisiin kasarmeihin hieromaan kauppaa riettaiden,
sikamaisten vääpelien ja hävyttömien sotamiesneuvostonjäsenten
kanssa, jotka luulevat minun tulleen heidän luokseen ihan muissa
asioissa. Ja kun sitten on istunut siellä tuntikausia ja kuunnellut
heidän inhoittavaa lörpötystään ja vihdoin saanut takinsisustan
täyteen raskaita aseita, niin on mentävä läpi käytävien, joista
ei tunnu ikinä tulevan loppua, alas portaita ja poikki pihojen,
ja kaikkialla tapaa solttuja ja matruuseja, jotka pysähtyvät ja
tuijottavat ja pyrkivät puheisiin. Ja tämä kaikki on vasta alkua,
sillä sitten on kuljettava jalkaisin läpi kaupungin, ohi kaikkien
punaisten vahtien, ja joka hetki saa ajatella: nyt näkyy! tai: nyt
kuuluu! Koetapa kerrankin tehdä se matka, jonka minä olen nyt tehnyt
melkein joka päivä kahden viikon aikana, ja tule sitten puhumaan
hermoista.

-- Kukin tekee niitä matkoja, joihin hän parhaiten sopii, sanoi
Johnnie Claësson ovelasti. -- Huomenna minä matkustan Turkuun, se
ei ole mikään huvi näihin aikoihin, ja kumminkaan en ole epäröinyt
hetkeäkään, koska se asia kuuluu minun alaani. Mitä minä oikeastaan
voisin toimittaa kasarmeissa? Enhän osaa venäjää.

-- Et osaa, ja siitä sinä olet varmasti hyvin mielissäsi. Mutta jos
minä jotain toivon itselleni ennen kuolemaani, niin toivoisinpa
näkeväni sinut pakotettuna käymään joitakin kertoja sellaisten
olioiden kuin Kartasheffin ja Ivanoffin luona.

-- No, no, pikku Manja, ei pidä soimata maanmiehiään.

-- Ne eivät ole minun maanmiehiäni! huudahti Manja silmät vihaisina.
-- Sinä tiedät hyvin, että äitini oli puolalainen, ja me puolalaiset
vihaamme venäläisiä.

Johnnie Claësson hymyili ja karisti tuhan sikaristaan; hän
pudotti sen katkaistuun shrapnellinvaippaan, joka oli muodostettu
tuhkakupiksi.

-- Me puolalaiset, niinkö. Pyydän kaikkein nöyrimmästi anteeksi,
mutta sitä ei aina voi muistaa, että padan ja kattilan välillä on
niin helvetin suuri ero.

-- Minä vihaan heitä, jatkoi Manja kiihtyneellä äänellä. -- En
mene enää ikinä niiden ihmisten luo. Tänään sain hosua ympärilleni
molemmin käsin, ja vain hädin tuskin pääsin niistä irti.

-- Äh! mutisi Johnnie katsoen kattoon. -- Yksi sinne tai tänne, pikku
Manja, eihän se maailmaa mullista. Varsinkaan kun sinä olet jo pitkän
aikaa ollut -- miten sanoisin -- hyvin vähän huvitettu minusta.

Manja lennätti patruunanauhat käsistään ja heittäytyi tuolille.

-- Sinä olet inhoittavin mies mitä koskaan olen tavannut.

-- Se on paljon sanottu, järkeili Johnnie tyynesti. -- Tiedätkö
miltä sinä näytät tänään ja miten sinä käyttäydyt? Toden totta,
sinä muistutat minua elävästi siitä kerrasta, kaksi vuotta sitten,
jolloin menit takaisin herra Blomqvistin luokse ja pyysit häntä
unohtamaan ja suomaan anteeksi. Silloin minä sanoin itselleni näin:
Kahden viikon päästä hän on taas luonani täällä. Itse asiassa se
kesti vain yksitoista ja puoli vuorokautta, tarkkaan laskien.
Sitten meillä oli samantapainen juttu Pietarissa, muistathan, sen
lomalla olevan husaariupseerin kanssa, johon sinä pihkaannuit niin
sydäntävihlovasti. Silloin sinä tahdoit kaikin mokomin lähteä
rintamalle, sairaanhoitajattareksi tai marketentiksi tai miksi
häntä oikein sanoisi. Minä tuumin itsekseni: ei siitä mitään tule.
Kun pahin hätä on huojennettu, niin he ovat saaneet kylliksensä
toisistaan. Eikä siitä mitään tullutkaan.

-- Ei, virkkoi Manja ajatuksissaan, -- hän ei ollut se, jota minä
etsin.

-- Sitten meillä on ollut eräitä vähäpätöisempiä uusintoja pitempien
ja lyhyempien väliaikojen päästä. Sama kappale näyttää menevän
tänäänkin. Ein Schmollis den fidelen Sängern! Joko herra Blomqvist
ja ne ylenannetut lapsukaiset tulevat taas esille? Herra Blomqvist
vega-lakkeineen, herra Blomqvist parransänkineen!

-- Vaiti! huudahti Manja. -- Hän on liian hyvä sinunlaisesi ihmisen
suulla mainittavaksi.

-- Mikä sinua oikeastaan riivaa tällä haavaa? jatkoi Johnnie
järkähtämättä. -- Mitä varten sinä katsot kieroon suloisilla
silmilläsi ja haukut minua rumilla sanoilla von früh morgens
bis abends um neune? Senkö tähden että minua on joulusta saakka
vainonnut niin pirullisen huono onni, siksikö että meillä on ollut
niukanlaisesti kapitaalia viime aikoina? Ei pidä hylätä ystäviään
hädässä, se todistaa huonoa luonnetta. Ja tässä tapauksessa se
todistaisi sitäpaitsi tyhmyyttä, ja tyhmähän sinä et ole, pikku
Manja, kaukana siitä. Sinä tiedät, että jos minä satunkin joskus
putoamaan, niin tulen silti aina töppösilleni alas. Ja mitä
valittamista sinulla oikeastaan on? Kun tutustuin sinuun, olit sinä
pieni homssu, joka ostit pukusi valmiiden vaatteiden kaupasta ja
kuljetit muassasi hieman epämiellyttävää märkien kapaloriepujen ja
vanhan rasvan hajua, armaan kotisi tuoksua. Mutta minä, katsos, minä
näin heti, että sinulla oli erinomaiset kehitysmahdollisuudet ja että
sinusta saattoi tehdä jotakin, ja sen minä sitten teinkin.

-- Sinä --! kivahti Manja, ja hän olisi tuskin sanonut sitä niin
ynseästi, ellei olisi tietänyt, että Johnnie Claëssonin sanoissa oli
perää.

-- Niin, Manja pieni, minä juuri. Minun kokeneella johdollani sinä
olet kehittynyt pikku daamiksi niin ulkoapäin kuin sisältäkin. Niihin
aikoihin sinä solkkasit jotenkin piikamaista kieltä, nyt pystyt
soittamaan suuta vaikka arkkipiispan kanssa. Ja jos sinulla oli jo
silloin helmikellukat korvissa ja rannekellot ja briljanttisormukset,
niin olit ainakin unohtanut ne kotiin. Minä en niitä nähnyt.
E-ei, kuulehan, jos olet alkanut taas ajatella herra Blomqvistia,
niin tottele neuvoani ja jätä kaikki sellaiset tuhmuudet. Sinä et
kuitenkaan kestä siellä, kolmen päivän päästä tulet takaisin, se on
vain turhaa kengänpohjien kulutusta. Ja pitää säästää jalkineitaan
tätä nykyä, niitä on niin hiton vaikea saada uusia.

Manja tuijotti sähkölampun kovaan, liikkumattomaan liekkiin, kunnes
hänen silmänsä vettyivät kirvelystä.

-- Olet oikeassa, hän sanoi äkkiä melkein nöyrästi. -- Täällä minä
en _tahdo_ olla, mutta siellä kotona en _voi_ olla... Minä en sovi
mihinkään, en tahdo pysyä missään, on kuin maailmassa ei olisi tilaa
minulle...

-- Katu, pikku Manja, sinä unohdat kadun. Siellä on tilaa kylliksi,
ja siellä sinä, piru vie, saat oppia pysymään, jos karkaat luotani ja
suututat minut toden teolla. Sinä tarvitset lujaa kättä, joka pitelee
niskanahastasi, rakas Manja, muuten et pysy pystyssä. Sen sinä tiedät
kyllä yhtä hyvin kuin minäkin, joten pidä varasi, my sweetheart, ja
varjele piskuinen kielesi sopimattomista puheista. Minä en hevillä
menetä malttiani, mutta kun se milloin tapahtuu, niin se paukahtaa
semmoisella tavalla jonka ehkä muistat.

Manja aikoi nähtävästi antaa kiivaan vastauksen, hän heittäytyi
takanojaan, ja hänen huulensa värähtelivät, mutta samassa ovikello
soi.

-- Maul halten, Sie Schiessbudenfijur, Sie! sanoi Johnnie hillityllä,
ankaralla äänellä terävästi. -- Ovikello soi.

Kirjelaatikon luukku rapsahti kolme kertaa.

-- Adolfsson, virkkoi Johnnie tyytyväisenä ja nousi seisomaan. --
Luulin melkein hänen saaneen esteen, kello on jo perhanan paljon,
mutta à la bonne heure, minun nahkaani ei koske, jos hän myöhästyy ja
punikit häntä ammuskelevat. Nyt, pikku Manja, nyt alkaa minun työni,
josta sinä puhut niin halveksivasti, mutta joka sittenkin on tärkein
osa koko komerssia.

-- Niin niin, sanoi Manja, -- mutta älä anna hänen odottaa niin kauan.

-- Ei se pitkästy, joka namusia odottaa, sanoi Johnnie Claësson
hilpeästi ja meni eteiseen avaamaan ovea.

Nyt Manja vuorostaan nousi ja kiiruhti jälleen peilin ääreen. Hän
sipaisi kädellään pari kertaa järjestäen ja tasoittaen pörröistä
tukkaansa ja silitti konemaisesti puseroaan, vaikka siinä ei
ollut mitään vikaa. Eteisessä molemmat miehet vaihtoivat joitakin
yhtäkaikkisia tervehdyslauseita. Merkityksettömiä arkisanoja, ja
kuitenkin Manjasta tuntui siltä, kuin tulijan raikas ääni ja sen
jäljittelemätön nuoruuden ja voiman sivusointu olisi huuhtonut pois
hänen mielestään monta katkeraa ajatusta. Kasvot aivan lähellä
lasia hän seisoi liikkumattomana ja hymyili omalle peilikuvalleen
kuunnellessaan noita kahta ääntä, hillittyä, katkonaisesti sähisevää,
joka oli hänestä niin vihaksi-pistävä, ja heleää, kirkasta, hieman
poikamaisen kovaa. Veren vauhti kiihtyi, ja samalla hänessä virisi
toivo saada joskus tutustua sen äänen kaikkiin sävyihin, kaikkiin.

-- Hyvää iltaa, Kurt, hän sanoi iloisesti ja astui tulijaa vastaan
käsi ojossa.

Nuori mies puristi sitä hieman hämillään. Manja luuli huomaavansa
hänen suorastaan punastuvan.

-- Hyvää iltaa, rouva Claësson -- Manja, tarkoitan -- taikka, en
tiedä oikein --

-- Niin, näes, -- Manja kääntyi nauraen Johnnien puoleen, -- herra
Adolfssonin toverit sanoivat tässä taanoin, että meidän pitää
välttämättä sinutella toisiamme ja esiintyä serkuksina, kun liikumme
niin paljon yhdessä kaupungilla. Voisi näyttää epäilyttävältä, kun
tapaamme toisemme niin usein ja kumminkaan emme ole lähemmin tuttuja.

Johnnie Claëssonin suupielet venähtivät hiuskarvan verran alaspäin,
ja hänen nopeat silmäyksensä lensivät toisesta toiseen.

-- Vai niin, serkuksina, sanoi hän viattomasti. -- No, mikäs siinä,
älkää minua kainostelko. Sehän tapahtuu hyvän asian vuoksi.

Nuori mies ei oikein käsittänyt tilannetta. Hän katseli hetkisen
neuvottomana ympärilleen, sitten hän päättäväisesti ohjasi
umpimähkään toisille kulkuvesille.

-- Kuinka hankinta menestyy, herra Claësson? Oletteko saanut
kuularuiskua?

-- Ss! sanoi Johnnie Claësson laskien nopeasti kätensä hänen
olkapäälleen. -- Älkää unohtako sopimustamme! Minun huoneessani ei
puhuta koskaan kivääreistä, pistoleista eikä kuularuiskuista, vaan
kukkaskepeistä, nuuskarasioista ja lihamyllyistä. Sen te näytte
helposti unohtavan, mutta minä olen hiton tarkka siinä asiassa.
Seinillä on korvat, sanoo sananlasku, -- niin, lutikathan kuuluvat
punakaartiin, lisäsi hän ilmeisesti mielissään sukkeluudestaan.
-- Mutta ennenkuin ryhdymme afääreihin, on meidän ehdottomasti
istuuduttava. Tänään on ratkaistava tärkeitä asioita, ja istuessa
puhe käy sekä helpommin että ystävällisemmin, se on minun kokemukseni.

Pyöreällä liikkeellä Johnnie osoitti vieraalleen mukavan tuolin.

-- Vaersgo!

Nuori mies noudatti kehoitusta. Johnnie istuutui vastapäätä häntä
pöydän toiselle puolelle. Manja asettui sohvaan ja veti jalkansa
ylös verhoten ne tottuneesti hameellaan. Hän rakasti tätä asentoa
-- lähinnä sitä, että sai maata pitkällään lattialla ja tuijottaa
liesivalkeaan.

Johnnie Claësson aloitti keskustelun harjaantuneesti, ikäänkuin olisi
elämässään avannut lukemattomia yhtiökokouksia.

-- Tjaa, herra Adolfsson, niinkuin äsken sanoin, tässä on koko
joukko tärkeitä kysymyksiä, jotka olisi ratkaistava tänä iltana, ja
meidän on koetettava puhua lyhyesti, jos mielitte ehtiä kotiin ennen
yhdeksää. Oletan ettei teillä ole erityistä halua päästä käymään
Ritarihuoneella tai Vuorimiehenkadun ykkösessä? Siellähän on tapana
tarjota nuuskaa saakurin ikävistä nuuskarasioista.

Hänen leikinlaskunsa ei saavuttanut mainittavasti vastakaikua herra
Adolfssonin taholla.

-- Minä en käsitä mitä puhuttavaa meillä on, hän sanoi. -- Hinnoista
on aikaisemmin sovittu, ja sen vähän, minkä voin tänä iltana viedä
mukanani, maksan tietysti heti.

-- Sikari, ehdotti Johnnie Claësson. -- Tupakoidessa järki toimii
paremmin.

Nuori mies epäsi tarjouksen hieman kärsimättömästi, mutta Johnnie
ei hellittänyt, ennenkuin oli vienyt ehdotuksensa perille.
Hänen tarjoamansa sikarit olivat muuten hyviä. Ihmisellä on
elämänvaatimuksensa, oli hänen itsensä tapa sanoa.

-- Ehkä saisi olla pieni grogi? Lesken viskyruukku ei ole ihan tyhjä
vielä.

-- Ei kiitos, sanoi herra Adolfsson hyvin päättävästi, -- siihen
meillä ei ole aikaa. Omasta puolestani tahdon vain tietää, oletteko
saanut hankituksi yhtään -- lihamyllyä.

-- Lihamyllyä --, sanoi Johnnie verkalleen ja tuprutteli voimakkaasti
sikariaan. -- Niihin ei ole helppo päästä käsiksi.

-- Ei, sen me kyllä tiedämme, mutta toissa päivänä te uskoitte aivan
varmasti, että viimeistään tänään saisitte yhden.

Johnnie nyökkäsi.

-- You are right, sir. Minä tosiaankin mairittelin itseäni sillä
pikku ajatuksella, että voisin aikaansaada jotakin sellaista, mikä ei
vielä ole onnistunut kenellekään toiselle. Vai oletteko ehkä saaneet
tarjouksia muilta tahoilta?

-- Tarjouksia ja lupauksia meillä on paljonkin, vastasi nuori mies
alakuloisesti, -- mutta näyttää melkein siltä, kuin kaikki olisi vain
tyhjää lorua.

-- Niin niin, puuttui Johnnie vilkkaasti puheeseen. -- Lihamyllyjä
ei kasva puissa tähän aikaan, valkoisissa puissa, tarkoitan; niitä
on niin peevelin vaikea kuljettaa ihan punikkien nokan editse. Se on
vaarallista hommaa, voin teille kertoa.

Nuorukainen nosti kummastuneena silmänsä.

-- Vaarallista, hän sanoi, -- niin, herrajumala, hengen kaupallahan
tässä ollaan joka päivä, jos niiksi tulee. Kysymys on vain siitä,
onko asia mahdollinen vai mahdoton, ja minusta se on mahdollinen.
Sen _täytyy_ olla mahdollinen. Meidän _täytyy_ saada kuularuiskuja
Kirkkonummelle mihin hintaan hyvänsä. Muuten siellä menee kirkkaasti
päin mäntyyn koko hoito.

Johnnie Claësson heristi korviaan.

-- Anteeksi, kuulinko oikein? Sanoitteko "mihin hintaan hyvänsä"?

Nuori mies katseli häntä kirkkailla, ehkä liian kirkkailla silmillään.

-- Sanoin kyllä. Muuten, ymmärrättehän itsekin millainen tilanne
siellä on. Joka kymmenennellä miehellä on kivääri, muilla ei mitään.
Ei yhtään kuularuiskua, tykeistä puhumattakaan.

Johnnie Claësson oli hetkisen vaiti.

-- Te siis arvelette, että jokunen lihamylly muuttaisi tilannetta
huomattavasti.

-- Vallan peijakkaasti! huudahti herra Adolfsson empimättä.

-- Hyvä, minä otan sanoistanne vaarin, jatkoi Johnnie. -- No, herra
Adolfsson, jos minä nyt sanon teille, että olen todellakin saanut
käsiini tuollaisen ihastuttavan pienen lihamyllyn ja että se makailee
tuutilullussaan tuolla vaatekammiossa -- mitä siitä arvelette?

Herra Adolfsson laski sikarin kädestään.

-- Onko se totta? hän sanoi ja näytti aikovan nousta.

-- Seis ja kiinni, un moment! Todetaanpas muutamia asioita, ennenkuin
mennään eteenpäin. Nyt olemme lähes kaksi viikkoa toimineet yhdessä
jokseenkin hyvällä menestyksellä, eikö totta, herra Adolfsson?

Nuori mies nyökkäsi.

-- Olemme saaneet koko paljon teidän kauttanne.

-- Kaksikolmatta kukkaskeppiä, neljäkolmatta nuuskarasiaa ja kosolti
rautapillereitä. Kaikki mitä parhaassa kunnossa, täsmälleen ja
sopuhintaan, eikö totta? Vai oletteko saanut muualta parempia ja
huokeampia tavaroita?

Herra Adolfsson istui jotenkin ymmällä.

-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Hinnat vaihtelevat kovasti, toiset
tavarat saadaan lahjaksi, toisista on maksettava paljon. Teidän ovat
olleet oikeastaan kalleimpien joukossa -- niin, hyväinen aika, lisäsi
hän nopeasti, peläten mahdollisesti loukanneensa toista, -- älkää
panko pahaksenne, rahathan ovat sivuseikka.

Johnnie Claësson oli vaiti ja puhalteli savurenkaita. Hän nojautui
takakenoon tuolissaan.

-- Oletteko itse varakas? hän kysäisi äkkiä. -- Rikkaan papan poika?

Nyt Kurt punastuu, ajatteli Manja. Hän pani merkille, että
nuorukaisen ohimossa oleva pieni kesakko hävisi näkyvistä aina
kun hän punastui tuolla lailla, ja Manja huomasi myös, että hänen
korvalehtensä oli pienten lystikkäiden valkoisten utukarvojen
peittämä. Sitä hän ei ollut aikaisemmin keksinyt.

-- En, vastasi nuori mies, -- minä en ole varakas. Päinvastoin, jos
tietää tahdotte, mutta en ymmärrä --

-- Niin, anteeksi vain, sanoi Johnnie Claësson tyynesti, -- mutta
teillä on sellainen tapa puhua rahoista -- "Rahat eivät mitään
merkitse", "Rahat ovat sivuseikka". Ilmaa, höylänlastuja, hiekkaa,
mitä? On tietysti onnellista, kun ihmisellä on sellainen luonto tai
sellainen kyky tai miksi tahdotte sitä sanoa. Mutta minulla sitä _ei
ole_.

-- En ymmärrä mitä te oikeastaan tarkoitatte tällä --

-- lorulla, jatkoi Johnnie Claësson häiriintymättä. -- Niin, nähkääs,
kun viime kerralla oli kysymys pienen lihamyllyn hankkimisesta sille
Kirkkonummen isolle huonekunnalle, niin arvioimme hinnan viideksi
tai kuudeksi tuhanneksi, mahdollisesti hiukan kalliimmaksi. Se oli
kuitenkin aivan väärä laskelma -- ihminen on välisti naiivi ja
herkkäuskoinen. Niinkuin jo sanoin teille, sellainen kapine on nyt
vaatekammiossani, mutta se on käynyt minulle kalliiksi. Jopa voisin
sanoa, että se on hyvin kallis kapine, ellen olisi vast'ikään kuullut
teiltä itseltänne, että rahat eivät merkitse mitään tässä yrityksessä.

-- Paljoonko se nousi? kysyi nuori mies innokkaasti.

-- Paljoonko se nousi --, kertasi Johnnie Claësson heittäen toisen
jalkansa toisen päälle. -- Paljonko se maksaa, tarkoitatte. Niin, se
maksaa neljäkymmentä tuhatta.

Manjan rannerengas kilahti sohvanselustaan, hän oli muuttanut
asentoaan.

Herra Adolfsson heitti toistamiseen sikarinsa pois, ja nyt se sai
jäädä.

-- Se ei ole mahdollista! hän sanoi.

-- Se ei ole ainoastaan mahdollista, se on tosiasia, vastasi Johnnie
Claësson.

Herra Adolfsson pisti kätensä housuntaskuun ja kilisteli avainkimppua.

-- Niin, suokaa anteeksi, herra Claësson, mutta minusta on alkanut
viime aikoina tuntua siltä, että te otatte tämän asian afäärin
kannalta, pelkän geschäftin kannalta.

Johnnie Claëssonin sinertävällä parranpohjalla vilahti hymyn varjo.

-- Ei mutta todellakin. Kas peijakasta. Vai sen te olette ottanut ja
keksinyt. Enpä totisesti olisi uskonut sitä teistä.

-- Niin, sanoi nuori mies hieman epävarmasti, -- en voi sitä muulla
tavoin selittää, ja nyt tämä viimeinen, neljäkymmentä tuhatta --

Johnnie Claësson hipaisi häntä ohimenevällä ja kuitenkin niin
kaikkinäkevällä katseellaan.

-- No niin, sanoi hän yht'äkkiä muuttuneella äänellä, -- olettakaamme
etten ole ottanut kantaakseni koko riskiä ja vaivaa ihan ilmaiseksi --

-- Riskiä! keskeytti herra Adolfsson kiivaasti, -- teidän riskinne
on pienempi kuin kenenkään toisen. Tehän olette naulannut oveenne
todistuksen, että olette ulkomaan alamainen. Se on mainio suoja.

-- Aivan, sanoi Johnnie, -- mutta se on minun onnenpotkuni, minun
pikku etuni, eikä minua liene siitä rangaistava.

-- Ja vaiva, jatkoi nuori mies samalla äänellä, -- mitä te oikeastaan
olette tehnyt? Ette ole ikinä kantanut edes yhtä kiväärinpatruunaa
tänne tai täältä, sen olemme minä ja ystäväni tehneet. -- Hän
keskeytti puheensa ja katsahti Manjaan rukoilevan anteeksipyytävästi.
-- Niin, jatkoi hän, -- se on totta, rouvanne --

-- Rouvani, niin, puuttui Johnnie Claësson puheeseen, -- siinä
on toinen onnenpotkuni, toinen etuni. Monellako luulette olevan
käytettävänään henkilöä, joka osaa puhua venäjää, joka tahtoo ja
uskaltaa mennä valepuvussa noihin ryssäin kasarmeihin asioimaan
solttujen kanssa. Se ei ole mitään ruusuilla tanssimista,
tiedättekös, kysykää vain pikku rouvalta.

-- Se on -- se on kamalaa, sanoi Manja. Hänen kätensä pusersivat
pientä hämähäkinseittiä, joka oli olevinaan nenäliina.

-- Siinä kuulette. Yksityiskohtia -- piru kuinka iljettäviä
yksityiskohtia -- olette kai saanut tietää tai saatte vastedes, jahka
herrasväki on taas ulkona serkuttelemassa, haha.

Manjan silmät puhuivat. Nyt minä sen tiedän -- ne sanoivat nuorelle
miehelle -- sinun tähtesi olen kestänyt päivästä päivään, sinun
tähtesi, vain sinun tähtesi...

Mutta tämä nuori mies kuului niihin moniin, jotka ovat kuuroja
julkilausumattomille asioille. Hän valmistautui nähtävästi ratkaisuun.

-- Herra Claësson, sanoi hän vakavasti, -- hinta on mahdoton. En
voi saada kädenkäänteessä kokoon niin paljon rahoja, ja meillä on
sitäpaitsi joukko muita menoja. Mutta kuularuisku tarvitaan aivan
heti. Muutaman päivän päästä se voi olla liian myöhäistä, ei kukaan
tiedä, milloin punaiset keksivät ryhtyä hyökkäykseen. Ajatelkaahan,
sinne on kokoontunut viisi- tai kuusisataa henkeä, koko läntisen
Uudenmaan parhaat miehet ja monta kelpo poikaa täältä kaupungista.
Ettekö ymmärrä, että heidät voidaan teurastaa viimeiseen mieheen,
ellei heillä ole kunnollisia aseita millä puolustautua.

-- Ymmärrän mainiosti, vastasi Johnnie Claësson verkalleen, -- ja
oletan että muutkin normaali-ihmiset sen käsittävät. Esimerkiksi
niitten poikien papat, jotka täältä kaupungista ovat menneet sinne.
Näiden pappojen joukossa on pankinjohtajia ja kauppaneuvoksia ja
muita pohatoita -- näin meidän kesken on turha mainita nimiä,
kuulummehan molemmat niihin, joilla on asioista selko. Mistä minä
olen tietoni saanut, on yhdentekevä, pääasia on että minulla ne
on. No niin. Pankintirehtöörit ovat käytännöllistä väkeä. Jos
menee heidän luokseen ja sanoo: teidän poikanne ovat hiton pahassa
kiipelissä, heidän toiveensa ovat tällä haavaa yhtä kuin nolla,
mutta jos heille lähetetään muutama lihamylly, niin heidän toiveensa
kasvavat niin ja niin monella prosentilla -- silloin minä olen varma,
että pankintirehtöörit vastaavat: oikein laskettu, ja höllittävät
kukkaron nauhoja. Se nyt on minun mielipiteeni, mitä herra Adolfsson
arvelee?

Herra Adolfsson iski nyrkkinsä pöytään.

-- Te olette kirottu roisto!

Manja istui ja kuunteli omaa kiivasta hengitystään. Mutta taaskin
Johnnie Claësson teki hillitsevän liikkeen pienellä kädellään, jonka
pikkusormessa kiilsi briljanttisormus.

-- Te sanotte minua roistoksi; bon! Hieno sana, jota kuullakseen
pitää tavallisesti lunastaa kalliita teatterilippuja. Mutta itse
asiassa se ei ole lainkaan paikallaan tässä yhteydessä. Asia on
vain se, että _te_ yhä edelleen elätte vanhan testamentin mukaan
ja rehentelette suurilla sanoilla, jotka kuuluvat vuoden 1914:n
takaiseen aikaan. Sen jälkeen on ilmestynyt uusi testamentti, ja sen
mukaan _minä_ elän. Ennemmin tai myöhemmin on kaikkien ihmisten pakko
mukautua siihen, jos mielivät elää, ja minusta tuntui viisaammalta
tehdä se ennemmin. Katsokaa maailman hienoimpia suurvaltoja,
kuinka ne käyttäytyvät kun on pelissä kysymys isoista panoksista!
Tämä lihamyllyhistoria on selvä kuin tytön silmä. Te joka olette
sivistynyt mies ja luette yliopistossa, tunnette kai sen vanhan
säännön, että tarjonta ja kysyntä määräävät tavaran hinnan. Nyt
on lihamyllyjen kysyntä perhanan kova -- sitähän ette kieltäne?
Tarjonta sitävastoin, niin, se on mitättömän pieni. Eikö hinta
silloin pakostakin nouse? Tietysti minä ansaitsen tässä kaupassa
jonkun kolikon -- näette että olen avomielinen ja rehellinen -- mutta
miksi ette soisi sitä minulle? Olenpa vieläkin suoramielisempi ja
sanon teille, miksi tulen juuri neljänkymmenen numeroon. Muutamien
viime kuukausien aikana minua on seurannut pirun huono onni. Kaikki
menee päin helvettiä. Viimeiset rahani minä sijoitin erääseen
pirtuvarastoon; joku päivä sitten punaiset takavarikoivat sen.
Seitsemän vuotta minä olen rähjännyt tässä maassa, tehnyt työtä ja
raatanut ja ahertanut kuin ajurin koni saadakseni kokoon hiukan
rahoja, ja nyt kaikki tyynni on futsch. Minun täytyy saada rahani
takaisin, ymmärrättekö. Seitsemän vuotta ihmisen elämää, seitsemän
parasta vuotta, se on paljon se, ettekä te suinkaan kuvittele, että
joku huvikseen oleskelisi tässä maassa.

Kesakko nuoren miehen ohimossa oli kokonaan hukkunut punaiseen
kuohuun.

-- Teidät pitäisi hirttää! hän sanoi kiihkeästi, mutta sitten hän
muisti Manjan läsnäolon ja katui puolittain. Manjan vuoksi hän päätti
hillitä itseään mikäli mahdollista.

Johnnie Claësson vilkutti ahkerasti silmiään.

-- Neuvon teitä olemaan käyttämättä rumia sanoja, hän virkkoi. --
Voi nimittäin sattua, että lihamylly käy vielä kalliimmaksi, jos te
onnistutte lapsellisissa yrityksissänne saada minut suuttumaan.

-- Jos teitä huvittaa, voitte tietysti kirjoittaa hintalappuun vaikka
miljoonan, sanoi herra Adolfsson nousten seisomaan. -- Me jätämme
tarjouksen huomioonottamatta.

Johnnie Claësson pidätti häntä ihmeellisellä katseella.

-- Ei, herra Adolfsson, sitä ette tee. Juuri nyt minä päätin, että te
tulette sen pikku myllyn omistajaksi ja maksatte tietysti määräämäni
hinnan. Asian laita on niin, että minä alan kyllästyä tähän hommaan,
se käy hermoilleni, suoraan sanoen, etenkin kun se näyttää johtavan
erinäisiin kohtauksiin -- ettemme sanoisi kahnauksiin --, joissa
molemmat asianosaiset saavat ponnistaa itsehillitsemiskykyään. Minä
myönnän teille lykkäystä ensi torstaihin asti; torstaipäivän kuluessa
te haetatte tavaran täältä pois ja maksatte kaiken.

Herra Adolfsson hillitsi itsensä.

-- Meillä on kieltämättä ollut paljon hyötyä teistä, tai oikeammin
sanoen rouvastanne, mutta tämän jälkeen emme luonnollisesti voi olla
enää missään tekemisissä teidän kanssanne --

Nyt Johnnie Claëssonkin nousi.

-- Ei, veikkonen, emme niin vain pääse toisistamme. Uskokaa minua,
kun sanon, että vältytte monista ja suurista ikävyyksistä, jos
hommaatte riksit tänne torstaiksi. Se on ystävän neuvo, herra Robert
Hedman -- niin, minä tiedän teidän oikean nimenne ja osoitteenne,
sehän on vain pikkuseikka; on olemassa paljon vakavampia juttuja,
jotka tarvitsee vain panna paperille -- pieni nimetön kirje
postilaatikkoon -- se on Kolumbuksen muna, mutta siitä voi syntyä
pirunmoinen kokkeli!

Manjan huulet liikkuivat hiljaa; ne totuttelivat lausumaan uutta
nimeä. Robert Hedman. Robert Hedman. Nyt hän lähtee heti, nyt
hän lähtee siinä uskossa, että minä olen urkkinut häntä ja hänen
tovereitaan, että minä olen ollut Johnnien apuna virittämässä tätä
ansaa. Mutta se ei saa tapahtua, ei saa...

Ilman turhaa melua hän liukui sohvalta alas ja meni verkalleen
eteiseen.

Nuori mies seisoi paikallaan ylen hämmästyneenä.

-- Mutta tehän olette kiristäjä ja ilmiantaja! huudahti hän.

-- Maassa maan tavalla, huomautti Johnnie Claësson. -- Täällähän on
tapana ilmiantaa oma isänsä, jos siitä jotakin hyötyy.

Vielä kerran nuori mies ajatteli Manjaa ja pidätti kättään,
joka pyrki välttämättä lyömään. Hän riensi eteiseen ja kahmaisi
päällysvaatteensa.

-- Kuten sanottu, huomautti Johnnie Claësson, -- minä odotan ensi
torstai-iltaan, ennenkuin ryhdyn toimenpiteisiini. Nukkukaa asia
selväksi. Huomenna olette jo tullut parempiin ajatuksiin ja torstaina
olette täällä.

Robert Hedman kääntyi niin äkisti ovea kohti, että tuli antaneeksi
Manjalle voimakkaan tyrkkäyksen.

-- Anteeksi, änkytti hän.

-- Oo, sanoi Manja, -- ei mitään. Minä sytytän valon porraskäytävään,
että löydätte alas.

Ulkona porrastasanteella hän tarttui kiireesti Robert Hedmanin
molempiin käsiin ja puristi niitä kovasti.

-- Tulkaa huomenna kolmelta tavalliseen paikkaan, minä luulen voivani
auttaa teitä.

Hän kuiskasi nämä sanat suu niin lähellä toisen korvaa, että huulensa
melkein koskettivat hänen poskeaan.

Robert Hedman katsahti hämmentyneenä Manjaan, mutta ei saanut sanaa
vastaukseksi. Hänessä oli jotakin karhumaista, kun hän harppoi alas
portaita vähintään kaksi askelmaa kerrallaan.

Manja painoi yösähkön palamaan.

-- Muistakaa että teidän pitää olla kotona ennen yhdeksää, hän huusi
menijän jälkeen kovalla äänellä. -- Ehkä on paras pistää juoksuksi.

Johnnie Claësson tuli Manjaa vastaan eteisenovessa. Hänen kasvonsa
olivat näköjään välinpitämättömät.

-- Mitä se pieni komedia merkitsi? virkkoi hän sillä äänellä, joka
ennen muinoin oli tuntunut Manjasta niin kammottavalta. -- Miksi
varroit häntä eteisessä? Minusta tuntui, että te kuiskailitte siellä
ulkona.

Manja katsoi häntä äärettömän tyynesti silmiin.

-- Minä tahdoin vain suudella häntä, vastasi hän. -- Enhän voinut
tehdä sitä täällä sinun nähtesi.

Johnnie Claësson hymähti.

-- Sinä olet tullut merkillisen nirsoksi viime aikoina. Vai oliko se
hienotunteisuutta minua kohtaan?

Manja ymmärsi hänen rauhoittuneen. Hän meni keittiöön ja sytytti
kaasuliekin teeveden alle. Johnnie tuli heti perästä; hän pureksi
hermostuneesti paperossia.

-- Olitko sinä uskotellut sille nulikalle, että me olemme naimisissa?
kysyi hän irvistellen.

-- Niin, vastasi Manja, -- hän oletti sitä, ja minusta oli paras
antaa hänen olla siinä uskossa.

Johnnie vanutti huuliensa välissä savukkeesta puraisemaansa
paperipalaa.

-- Nyt se räkänokka kulkee siellä ja kuvittelee eläneensä kokonaisen
romaanin. Rouva Claëssonin rakastaja, se se joltain kuuluu, vai mitä?
-- kun istutaan ja kerskutaan toveripiirissä.

-- Luule sinä mitä tahdot, sanoi Manja latoen konemaisesti
teevehkeitä tarjottimelle.

Kaasukeittimen siniset liekit nuolivat ahnaasti emaljikattilan
pohjaa. Sen tasainen, yksitoikkoinen suhina teki hiljaisuuden kahta
tuntuvammaksi.

Kello löi viereisessä huoneistossa yhdeksän lyöntiä. Manja hengähti
syvään.

-- Minä toivon samaa, virkkoi Johnnie Claësson. -- Olisi pahuksen
harmillista, jos ne sieppaisivat hänet kiinni ennen torstaita.

Niinsanotun tarjoiluhuoneen kynnyksellä hän kääntyi ja lausui
rakastettavalla äänellä:

-- Ymmärtäväinen tyttö yhdistää hyödyn ja huvin. Pidä sinä kernaasti
poikaa lämpimänä sill'aikaa kuin minä olen Turussa, mutta laitakin
niin, että hän palaa järkiinsä. Se ei taida olla juuri epämieluisa
työ, häh? Kuten näet, minä olen aulisluontoinen mies, mutta sittenpä
pyydänkin päästä näkemästä hapanta naamaa, kun palaan kotiin.


II.

-- Anteeksi, sanoi Manja melkein nöyrästi, -- mutta kun te ette
tullut --

Robert Hedman oli tosiaankin ymmällä. Hämmästyneenä, kasvoissa ilme,
joka tuntui Manjasta liikuttavan avuttomalta, hän seisoi siinä
ja kierutti pari kertaa neuvottomana ovenripaa. Hänellä ei ollut
eteistä; hänen köyhään ylioppilas-vuokrahuoneeseensa päästiin suoraan
porraskäytävästä.

-- Minä odotin kokonaisen tunnin, jatkoi Manja, -- kävelin
lakkaamatta teatteritalon ympäri ja odottelin joka oven luona. Mehän
tavallisesti olemme kohdanneet toisemme pääsisäänkäytävän edessä,
mutta varmuuden vuoksi -- -- On niin ikävä odottaa turhaan, se on
pahinta mitä tiedän.

-- Niin, se on hyvin ikävää, oli hyvin ikävää, tarkoitan. Ehkä rouva
Claësson haluaa astua sisään --

-- Kiitos, sanoi Manja ja etsi tuolin, sillä aikaa kuin Robert Hedman
sulki oven.

Hänen tuolinsa eivät totisesti ole mukavia, ajatteli Manja vetäen
hansikkaan oikeasta kädestään ja pannen jalkansa ristiin hiukan
kahisevan hameen alla. Hän saattoi huoleti tehdä sen, sillä hänen
kävelykenkänsä olivat moitteettomat ja niiden korkeat varret tarkoin
pohkeenmukaiset.

-- Miksi te katsotte minua niin pitkään? kysyi hän hymyillen.

-- En ollut tuntea teitä, olette niin muuttunut, jollakin lailla --

-- Ahaa, tarkoitatte vaatteita. Niin, tosiaankin, olette aina nähnyt
minut se hirveä kappa yllä. Mutta, hyvä ystävä, oikeinko luulitte,
että minä vapaaehtoisesti ja täydellä todella käyn sillä tavoin
puettuna? Sehän oli vain aseiden takia. Tämän pikku takin alle ei voi
kätkeä mitään.

Hän sipaisi kädellään lyhyttä, turkisreunaista kappaansa.

-- Ei, toisti Robert Hedman, -- sen alle ei voi mitään kätkeä.

Ja turhaan hän koetti irroittaa silmiään Manjasta.

-- Miks'ette tullut? kysyi Manja yht'äkkiä muuttuneella äänellä. --
Ettekö kuullut mitä minä kuiskasin teille eilen illalla?

-- Kuulin, vastasi Robert Hedman ja siirteli kirjoitusvehkeitään
jotenkin siistimättömällä kirjoituspöydällään, -- kyllä minä kuulin --

-- Mutta ette tahtonut tulla?

-- Tavallaan. Tietysti olisin mielihyvällä tavannut teidät, mutta --

-- Mutta mitä?

-- Hm, sanoi nuori mies arasti ja hyvin vaivalloisesti, -- minähän en
tietänyt, kuinka te suhtauduitte siihen ikävään juttuun, tarkoitan,
jos te -- -- jos miehenne ja te --

-- Jos me olimme yksissä tuumin? Jos minä tiesin ennakolta kaiken,
jos me olimme puhuneet asiasta ja sopineet siitä kalliista hinnasta
ja kiristyksestä ja ilmiannosta? Vai niin, sitäkö ette voinut tietää?

Hänen äänensä vapisi.

-- Niin, hyväinen aika, sanoi Robert Hedman epätoivoisesti ja
rummutti viivoittimella pöytälevyä. -- Hänhän on joka tapauksessa
miehenne!

-- Mieheni -- Manja jätti puheensa kesken. Kun hän nyt katsoi Robert
Hedmania, ei hän tehnyt sitä enää nuhtelevasti ja paheksuvasti; hänen
silmiinsä tuli hätääntyneen tarkkaavainen ilme.

-- Mieheni --, sanoi hän yht'äkkiä päättävästi. -- Ei, se hän ei ole.

Robert Hedman pudotti viivoittimen.

-- Mitä sanotte?

-- Hän ei ole mieheni.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus.

-- Ettekö siis -- olekaan naimisissa?

-- Olen ollut, vastasi Manja sitoen hänen silmänsä rukoilevalla,
tuskaisella katseellaan.

-- Sitä te ette ymmärrä, olette liian nuori, pidätte minua
jonkinlaisena hylkynä, minua, joka olen poistunut mieheni luota.

-- Niinkö! sanoi Robert loukkaantuneena.

-- Jopa olette saanut kummallisen käsityksen minusta näinä viikkoina.
Ja minä kun luulin -- mehän olemme puhelleet keskenämme jos mistäkin
-- No niin, lisäsi hän, -- että jätitte miehenne, sen minä ymmärrän
tuntematta häntä lainkaan, mutta että sen teitte herra Claëssonin
vuoksi, sitä minä jumaliste en voi käsittää.

-- Niin, sanoi Manja katsellen seinäpaperin haalistuneita
köynnöskuvioita, -- minä en voi selittää sitä edes itselleni, saati
sitten teille. Siitä on vain joku vuosi, mutta kaikki on niin
suunnattomasti muuttunut sillä aikaa. Sota -- en tiedä, koko maailma
on muuttunut, ihmiset ovat tulleet niin tylyiksi, ja raha -- vain
raha nyt jotakin merkitsee. Silloin ennen hän oli aivan toisenlainen,
iloinen, niin iloinen etten ollut ketään sellaista tavannut, nuori
ja suruton. Niin, huomaan etten pysty sitä selittämään, mutta ...
itse olin lapsi enkä mitään ymmärtänyt, paitsi että elämäni oli
ollut niin kauhean tympeätä ja ikävää. Minä istuin siellä kodissani
kuin vankilassa, en saanut tutustua keneenkään ihmiseen, en askelta
astua omin päin. Mieheni -- niin, asia oli erehdys alun pitäen eikä
sitä voinut iankaikkisesti jatkua. Sitten tulin tuntemaan Johnnie
Claëssonin, tapasin hänet sattumalta tuttavien luona --

Hän oli puhunut katkonaisesti, monin pysähdyksin. Hänen kuvauksessaan
ei ollut tahallista vääristelyä; kertomuksen jatkuessa hänestä vain
alkoi tuntua, että niin oli täytynyt olla, niin eikä mitenkään
toisin --

Robert Hedman oli istuutunut ikkunan ääreen.

-- Eikä teillä ollut lapsiakaan? hän kysyi hiljaa.

Silmänräpäyksen Manja epäröi, vajaan silmänräpäyksen.

-- Ei, hän vastasi, -- meillä ei ollut lapsia. Ei edes sitä.

-- Se kai teki paljon se, arveli Robert. -- Näkeehän usein, että
lapset pitävät koossa avioliiton, joka muuten olisi mahdoton.

Manja nyökkäsi.

-- Niinpä niin, sitä näkee joka päivä. Mutta minä, minulla ei ollut
mitään. Ja nyt te kyllä ymmärrätte, kuinka niin saattoi käydä.
Sanokaa että ymmärrätte, Robert!

Hän teki liikkeen hansikkaattomalla kädellään. Robert ei näyttänyt
kuitenkaan sitä huomanneen.

-- Hm, hän sanoi, -- vaikeaa se on yhtä kaikki. Punaisen ajan
alettua minä olen saanut olla mukana jos jossakin, minun on
täytynyt ruveta tekemisiin ryssien ja punaisten ja huligaanien ja
narinkkajuutalaisten kanssa, mutta eilispäivä oli sittenkin katalin.
Mitään niin säädytöntä en ollut totisesti ennen kokenut. Se on lievä
sana, voisi sanoa pahemmin. Kuinka herran nimessä te olette saattanut
kestää vuosikausia sen ihmisen kanssa! Eikö teitä ole kiusannut ja
kiduttanut nähdä --

-- Voi, eikö ole kiduttanut!... parahti Manja hiljaa, intohimoisesti.
-- Lukemattomia kertoja päätin lähteä tieheni, mutta ei ole niin
helppo tehdä suuria ja ratkaisevia asioita. Samoin oli myös viime
aikoina kotona mieheni luona; päätökseni oli aikoja sitten tehty,
mutta kuitenkaan en saanut lähdetyksi. Pitää saada apua ulkoapäin,
pitää tulla jotakin mikä antaa lopullisen sysäyksen. Ja nyt luulen
että apu on tullut --

Heidän katseensa eivät kuitenkaan yhtyneet. Ujousko vai pelko vai
mikä sen lienee tehnyt, Robert tuijotti itsepintaisesti kirjakaapin
puolityhjiin hyllyihin.

-- Eilispäivä, jatkoi Manja, -- eilispäivä antoi minulle lopullisen
sysäyksen. Tiesin sen jo silloin kun te olitte siellä, kun me
istuimme pöydän ympärillä ja hän uhkasi teitä. Siksi minun ei
tarvinnut ajatella kuinka inhoittavaa se oli, minä tulin vain niin
äärettömän iloiseksi.

-- Se on enemmän kuin minä puolestani voin sanoa, puuttui Robert
puheeseen äkillinen hymy huulillaan. -- Minä en totisesti ollut
iloinen, ja päällepäätteeksi sain juosta koko matkan kotiin. Riippui
hiuskarvasta että ehdin perille.

-- Niin niin, sanoi Manja innokkaasti, -- minä seisoin ja katsoin
kelloa ja laskin minuutteja. Nyt hän on siinä kulmassa, ajattelin,
ja nyt siinä. Seurasin teitä koko matkan, vaikk'ette aavistanutkaan,
mutta kun kello sitten löi yhdeksän meidän keittiön seinän takana,
silloin minä tiesin myös, että te olitte onnellisesti perillä.

-- Tiesitte --?

-- Älkää naurako, minä tiesin sen todellakin. Saatan tuntea sellaisia
asioita, jotka muiden pitää nähdä.

-- Ohoo! Enpä olisi luullut rouva Claës... -- Hän puraisi sanan
poikki. Varjo vilahti Manjan kasvoilla, joiden ilmeet vaihtelivat
nopeasti kuin auringonheijastukset juoksevassa vedessä.

-- Niin, virkkoi Manja surullisesti, -- minulla ei ole oikeastaan
nimeä, jota tahtoisin ja voisin käyttää.

-- Entä tyttönimenne?

-- Äidin. Se ei ole mikään hyvä nimi ... se on liian tunnettu, omalla
tavallaan. En tahdo mainita sitä, mutta se on samalla erään paikan
nimi, jonka te kenties tunnette. On muuten kummallinen tunne --
kun ihmisellä ei ole nimeä, ei ketään jolle kuuluu, ei kotia mitä
omakseen sanoa. Sellaista asemaa te ette voi kuvitellakaan.

Hän näki, että Robertin myötätunto oli suuri ja puhdas, ja hän
hymyili.

-- Ettekö voi sanoa minua Manjaksi, niinkuin ennen salaisilla
retkillämme?

-- Tahdon koettaa, vastasi Robert totisesti.

Ulkona oli aurinko laskemassa. Hämärä tiheni pitkänkapeassa
huoneessa, jossa oli poimukkaat, koinsyömät ikkunaverhot.

-- Tulee myöhä ja hämärä, sanoi Manja.

-- Anteeksi, sanoi Robert ikäänkuin olisi istunut nukuksissa ja nyt
häpeissään herännyt. -- Minä otan heti tulen.

Sähkövalo leimahti paljastaen armottomasti rojukaupoista
kokoonhaalitut huonekalut.

Robert meni ikkunan luo laskeakseen rullakaihtimen alas.

-- Odottakaa hetkinen, sanoi Manja pyytävästi. -- Antakaa minun
katsoa näköalaanne, se on varmasti kaunis.

Hän väänsi tulen sammuksiin taas ja meni kevein, nopein askelin
Robertin viereen, ei lähemmäksi kuin että takkinsa nahkareunus ehkä
hipaisi toisen nuttua.

Heidän katseensa kulkivat yli naapuritontin matalien puurakennusten
ja satama-alueen lankku- ja kivihiilikasojen, halkopinojen ja
rautatievaunujen. Niiden takana aukeni puhtaan valkea jää, joka
häipyi usvaan Gråharan sammuneen silmän tienoilla. Kaukana läntisellä
taivaanrannalla levisi jättimäinen sinimusta pilvi kuin mahtava siipi
yli talvisen maiseman; siipipeili hehkui punaisena sillä kohtaa,
missä aurinko oli laskenut.

Kauan he seisoivat niin, sanattomina, liikahtamatta. Alhaalla
katukäytävällä asteli kyyryselkäinen vanhus vapa kädessä; hänen
tiellään syttyi muutamia katulyhtyjä, harvalukuisia kuin alkukevään
valjut tähdet puolikirkkaalla taivaalla.

Manja oli ummistanut silmänsä ja nojasi kädellään raskaasti
ikkunalautaan ikäänkuin huimauksen horjuttamana. Hän seisoi siinä
kuunnellen Robertin kevyttä, nopeaa hengitystä ja veren kulkua omissa
valtimoissaan, joiden tykytyksen hän luuli erottavansa kuulollaan.
Niin..., hän ajatteli, niin... Tämä on onni.

Oli kuin hämy ja hiljaisuus olisi kantanut loppumatonta sarjaa
hapuilevia kysymyksiä ja riemuitsevia vastauksia, kuin olisi
lupauksia vaadittu ja lupauksia annettu. Kipinä kipinän jälkeen
singahti toisesta toiseen edestakaisin. Robert seisoi siinä ja
tunsi joka hermollaan, kuinka virta sulkeutui heidän välillään.
Eivätkö he hyväilleet toinen toistaan näkymättömin käsin, eikö
vastustamaton voima vetänyt heitä yhteen, voima joka on peräisin
edesvastuun, harkinnan, järjen tuolla puolen olevasta maailmasta!
Minä rakastan sinua! kuiskasi Manjan sydämessä ääni niin väkevästi,
niin intohimoisesti, että hänestä tuntui hetkisen siltä, kuin hän
olisi aivan huutanut sen. Minä rakastan sinua! Se kaikui hänessä
sellaisella äänellä, jota hän ei ollut koskaan ennen kuullut, joka ei
koskaan ennen ollut kantanut näitä vanhoja, vanhoja sanoja, uudella
äänellä, joka huuhtoi hänen sydämensä puhtaaksi kaikesta mitä vuodet
ja kohtalot olivat sinne kasanneet. Tilaa, tilaa Ainoalle, Hänelle!
Niin..., hän ajatteli, niin --, ja hän ummisti silmänsä yhä kovemmin,
kovemmin, kovemmin, kunnes luomet värisivät ja niiden sisäpuolella
leimusi kuin punainen ilotulitus synkänmustaa taustaa vastaan.

-- Ei, sanoi Robert äkkiä outo sointi äänessään. Sanat salpautuivat
kuin hengenahdistuksessa: -- Nyt on kai aika sytyttää valo.

-- Niin niin, kuiskasi Manja, vielä hiljaisuuden lumoissa. Sitten hän
aukaisi hitaasti silmänsä.

Hän ymmärsi, että tämä oli Robertin viimeinen pakoyritys, ja hiukan
myhäillen hän antoi sen tapahtua.

-- Kuinka on mahdollista tehdä tässä huoneessa mitään? kysyi hän
sitten. -- Työskennellä, saada jotakin aikaan? Eikö täällä täydy
seisoa aina ikkunassa ja katsella merta ja pilviä? Niin minä ainakin
tekisin loppumattomiin, en voisi koskaan riistäytyä irti.

-- Opintoni eivät olekaan sujuneet ihan mallikelpoisesti, vastasi
Robert. -- Mutta syy ei ole _yksinomaan_ näköalan.

-- Mikä teistä oikein tulee?

-- Juristi. Hovioikeudenauskultantti ja aikaa myöten tuomari.

-- Ajatelkaas. Ja te tuomitsette sitten ihmisiä?

-- Tietysti.

-- Kukaties kuolemaan?

-- Teoreettisesti, niin, mutta se lievennetään aina
kuritushuonerangaistukseksi.

-- Sepä hyvä.

-- Miksi niin?

-- Siksi että te muutoin mestauttaisitte kauhean monta ihmistä. Te
näytätte väliin niin julmalta. Oikein peloittaa, kun te rypistätte
otsanne ja punastutte niin että tuo pieni kesakko katoaa -- niin,
minä olen nähnyt, että se katoaa.

Manja oli avannut takkinsa. Toinen käsi puuskassa hän kulki
hitaasti huonekalulta toiselle, tarkasti kehnot taulut ja huokeat
posliinimaljakot. Hän hyväili kaikkea silmillään ja hyräili hiljaa
pientä laulunpätkää.

-- Älkää panko pahaksenne että minä olen näin utelias, sanoi hän
hilpeästi. -- Minua _niin_ huvittaa nähdä millaista teillä on. En ole
koskaan ehtinyt katsella ympärilleni, kun olen ollut täällä niitä
kamalia aseita tuomassa -- silloin kaikki käy tulisella kiireellä ja
ihminen kuvittelee näkevänsä punakaartilaisia joka tuolinjalan takana.

-- Täällä ei ole juuri mitään nähtävää, sanoi Robert, -- mutta jos
teitä huvittaa --

Hän sytytti savukkeen antaakseen levottomille käsilleen jotakin
askartelua.

Manja pysähtyi hänen kirjoituspöytänsä ääreen.

-- Tämä on varmaankin äitinne? sanoi hän osoittaen
pähkinäpuukehyksessä olevaa valokuvaa.

-- Niin, vastasi Robert, -- siinä on äitini. Hän kuoli joku vuosi
sitten.

-- Hän oli kai hyvin kiltti -- ja piti teistä kovin?

-- Niin oli, myönsi Robert. -- Hän tuskin soi itselleen edes
välttämättömintä ruoassa ja vaatteissa voidakseen vain lähettää
minulle opintorahoja.

-- Ja usein ne rahat menivät vallan muuhun, kapakkaan ja
kortinpeluuseen ja vielä huonompaan, ja silloin teillä oli aina paha
omatunto jälkeenpäin.

-- Kieltämättä, sanoi Robert ihmeissään, -- mutta kuinka te sen
tiedätte -- kuinka Manja sen tietää?

-- Minä vain arvaan, vastasi Manja ja katseli kriitillisesti nuoren
tytön muotokuvaa, joka oli siinä äidin kuvan kumppanina.

-- Tuo -- tuo ei ole sisarenne, hän sanoi hyvin välinpitämättömästi.

-- Ei ole. Eikä minulla sisarta olekaan.

-- Minä näin heti, ettei hän ollut vähääkään teidän näköisenne. Siinä
on varmasti Porvoon tai Loviisan kaunein tyttö. Tai ehkä Tammisaaren.

-- Se on eräs tyttö, johon tutustuin viime syksynä Tammisaaressa
seuratessani käräjiä siinä tuomiokunnassa. Mutta kuinka Manja saattoi
sen arvata, valokuvahan on otettu Helsingissä?

Manja naurahti pienen ilkkuvan, kirkkaan naurunsa.

-- Rakas lapsi, sehän näkyy kampauksesta ja leningistä. Tammisaaren
paras ompelijatar, nappeja, pitsejä, nauhoja monella, monella
markalla -- Mutta älkää silti näyttäkö noin pahastuneelta, hänhän on
muuten oikein suloinen, tämä pikku flammanne.

-- Hän ei ole minun flammani, sanoi Robert jyrkästi.

-- Ei toki, te vain ette tietänyt mihin pistäisitte valokuvan,
jonka hän on teille tyrkyttänyt, ja niin tulitte panneeksi sen
kirjoituspöydällenne. Ymmärrän sen niin mainiosti.

Robert heitti savukkeensa pois.

-- En tosiaankaan tiedä miksi sen kuvan pitää olla tuossa, hän sanoi
kiivaasti, -- yhtä hyvin se voi olla laatikossa --

Hän ojensi kätensä ja sai kiinni kehyksen yläsyrjästä, mutta samassa
Manjan pehmeä käsi tarttui yläpuolelta lujalla otteella hänen
käteensä.

-- Ei, sanoi Manja, -- kuva olkoon siinä missä se on.

Heidän kätensä pysyivät tässä asennossa minuutin, vaikka Robert
luopui heti yrityksestään siepata valokuva itselleen. Manja tunsi,
kuinka hänen otteensa kehyksestä höltyi, kuinka hänen voimakas
kätensä laukesi hervottomaksi ja alkoi vapista pehmeiden sormien
puristuksesta, joka hitaasti lientyi viipyväksi hyväilyksi. Ja
saadessaan siten tiedon Robertin värisevästä antaumuksesta Manja
seisoi liikkumattomana ja tuijotti kovenneella katseella muotokuvan
kirkkaisiin tytönsilmiin, jotka olivat nähneet vielä niin vähän
elämää ja elämän oloja ja jotka varmaan säästyivät vastakin
näkemästä enintä osaa pahimmasta; hän ei unohtanut myöskään tutkia
jokaista piirrettä tuossa pehmeässä suussa, joka ei tietänyt muista
suudelmista kuin luistinradan kuusien ja isän talon lauta-aidan
takana vaihdetuista nopeista, viileistä hämysuudelmista.

-- Minusta olisi sydämetöntä sulkea tuollainen silmäpari pimeään
pöytälaatikkoon, sanoi Manja vetäen hitaasti kätensä pois. -- Ne
silmät katsovat maailmaa niin viattoman luottavasti, ja täällä teidän
huoneessannehan niillä ei ole muuta kuin hyvää opittavana. Toisin
on tyttöjen laita köyhissä kodeissa -- ja kuvien, jotka riippuvat
köyhillä seinillä. Ne saavat jo varhain tottua paljoon sellaiseen,
josta ei puhuta pyhäkoulussa.

Robert Hedman oli vaiti pitkän aikaa. Hän meni sohvan luo ja istuutui
kumaraan, leuka käsien varassa.

-- Mitä asiaa teillä oikeastaan oli minulle, Manja? sanoi hän
vihdoin. -- "Minä voin auttaa teitä", luulin kuulleeni teidän
kuiskaavan siellä portaissa.

Manja nosti silmänsä.

-- Niin, tosiaankin. Tahtoisin kysyä teiltä, mihin aiotte ryhtyä sen
lihamyllyn suhteen.

-- Ryhtyä! En mihinkään. En kerrassa mihinkään. Vai luulitteko,
että minä antaisin sen katalan kiristäjän rikastua toisten ihmisten
onnettomuudella! Tarkoitan, kuularuisku meidän _täytyy_ saada, ja
minä _saan_ sellaisen varmasti, kenties useampiakin. Olen ollut
koko päivän ulkona sen asian takia ja pannut jo monta uutta ihmistä
liikkeelle.

-- Ja hänen uhkauksensa, ettekö aio välittää siitä mitään?

-- Enhän minä toki ole hullu! Jos antaa kiristäjälle sormen, niin hän
vie pian koko käden.

-- Vai niin, sen verran olette kumminkin ehtinyt jo oppia, sanoi
Manja hymyillen. -- Entä hänen ilmiantonsa, ettekö usko sitä?

Robert suoristautui ja heilautti halveksivasti kättään.

-- Tyhjää lörpötystä, ei mitään muuta. Että se mies on suuri lurjus,
on ilmeistä, mutta mitään sellaista ei hän kuitenkaan tee. Eihän
hänellä ole kerrassaan minkäänlaista etua punaisten auttamisesta.

Manja lähestyi hitaasti ja istahti lopulta Robertin viereen sohvalle.

-- On kummallista ajatella, hän sanoi, -- että te olette suunnilleen
minun ikäiseni, mutta ymmärrätte ihmisiä jotenkin yhtä paljon kuin
kapalolapsi. Niin, ei näytä olevan pelkkää hyötyä siitäkään, että
ihmisellä on hyvä koti ja kiltti äiti ja kelpo tovereita. Ettekö
todellakaan ymmärrä, että Johnnie Claësson tarkoitti totta?

Robert kohautti olkapäitään.

-- Ymmärrä, ymmärrä! Minä aivan yksinkertaisesti en usko sitä.

-- Ette siis ymmärrä sitä. Mutta nyt minä sanon teille, Robert, että
teidän pitää muuttaa täältä ennen torstaita ja piiloutua jonkun
ystävänne luo, sillä hän ilmiantaa teidät punaisille, se on yhtä
varmaa kuin että minä elän.

-- Senkö tähden halusitte tavata minua, Manja? Varoittaaksenne minua?

-- Sen tähden, osittain, vastasi Manja viivytellen. -- Mutta olin
ajatellut muutakin, jotain enempää.

Robert kuunteli maltittomana.

-- Mitä sitten --

-- Niin olin ajatellut, että koska se lihamylly on välttämättä
tarpeen, koska te niin haluatte saada sen ja kun hän ei tahdo antaa
sitä kohtuullisilla ehdoilla, niin voitaisiin muitta mutkitta _ottaa_
se.

-- Ohoo, sanoi Robert ja nousi seisomaan.

-- Ei kai se ole niin helppoa.

-- On kyllä, vastasi Manja, -- se on hyvinkin yksinkertainen asia.
Tarvitaan vain reki sen kuljettamiseksi ja joku joka auttaa teitä
kantamaan laatikon alas. Se on ehkä liian raskas minulle.

Robert tuijotti häneen tutkivasti. Hän ei tahtonut myöntää sitä
itselleen, mutta sisimmässään hän vainusi jotakin salajuonta.

-- Entä herra Claësson, sanoi hän, -- mitä meidän pitää tehdä
hänelle? Lyödä hänet kuoliaaksi vai mitä? Muuta keinoa minä en keksi.

-- Herra Claësson, sanoi Manja, -- herra Claëssonista teidän
ei tarvitse välittää, hän matkusti tänään Turkuun ja viipyy
siellä keskiviikkoon asti. Hänen vaatekammionsa lukko on hyvin
yksinkertainen, se voidaan murtaa kädenkäänteessä. Muut avaimet ovat
tietysti minulla.

Nyt Robert Hedman ei epäillyt enää.

-- Mutta sehän on suurenmoista, Manja! Meillä on kolme tuntia aikaa,
voimme tehdä sen vielä tänä iltana.

Manja nousi katsomatta Robertiin. Hänen silmänsä olivat
itsepintaisesti kiintyneet johonkin kauempana huoneessa olevaan
esineeseen.

-- Niin, hän sanoi hyvin hiljaa, -- se voidaan tehdä vielä tänä
iltana. Mutta ymmärrättehän, Robert, että minä en voi sitten enää
koskaan palata sinne, minulla ei sitten ole enää kattoa pääni päällä.
Mihin minä silloin joudun?

Raskas hiljaisuus suhisi jälleen Manjan korvissa, ja hän ummisti
silmänsä niin tiukkaan, että punainen kuvio tuli uudelleen näkyviin
mustasta taustastaan; ja taas hän horjui kuin huimauksen vallassa,
mutta nyt, nyt tuli Robert ja sulki hänet lujasti syliinsä.

-- Mihinkö sinä menet? kuiskasi hän hampaat yhteenpuristettuina. --
Kysytkö sinä sitä, Manja? Kysytkö sitä!

Manjan punaiset huulet raottuivat niin että valkeat, nyhälaitaiset
etuhampaat loistivat.

-- Sinä -- sinä -- sinä, hän kuiski, ja hänen kätensä haroivat kuin
kuumeessa Robertin tukkaa.


III.

Aamu oli kirkas ja kylmä. Samppanjaa! sanoi Manja vetäen nautinnolla
henkeensä kirpaisevaa ilmaa. Juo, se on ihanaa! Ja huuliaan
suipistaen hän puhalsi keveitä huurupilviä Robertin poskea vasten.

Robert nauroi, mutta ei sillä tavoin kuin Manja olisi tahtonut.
Hänessä oli jotakin hajamielistä ja poissaolevaa.

-- Saanko ottaa sinua käsipuolesta? kysyi Manja hyväilevästi.

-- Saat, vastasi Robert silmäten eteenpäin pitkin katua, joka oli
melkein tyhjänä ihmisistä. -- Ole niin hyvä.

-- Oo, sanoi Manja, -- voit olla aivan huoletta, näin varhain aamulla
et tapaa mitään tätejä.

-- Sitä en todellakaan ajatellut, vakuutti Robert loukkaantuneena ja
satutettuna. Manjalla oli tapana kohdella häntä välisti kuin pientä
mammanpoikaa, ja se harmitti häntä vallan tavattomasti.

-- Ajattelitpas. Kyllä minä sen tiedän. Luuletko ehkä, että tämä on
ensimmäinen kerta kun minä kuljen kadulla hyvästä perheestä olevan
nuorenherran kanssa.

-- En, sanoi Robert, -- kaukana siitä.

Hyvin tuntuva kärki piili hänen äänensävyssään. Hän ei ole enää
samanlainen kuin ensimmäisinä päivinä, ajatteli Manja surullisesti.
Jo eilen hän yritti loukata minua. Hän kärsii siitä itse, mutta tekee
sen kuitenkin.

-- Mahtaa olla kauhean työlästä kuulua sellaiseen hyvään perheeseen,
sanoi Manja ääneen. -- Ajatella aina mitä ihmiset sanovat siitä ja
siitä, olla aina varuillaan ja kätkeytyä -- kuinka sitä jaksaa ajan
pitkään?

Kysymys ei nähtävästi miellyttänyt Robertia, hän jätti vastaamisen
sikseen.

-- Miksi me oikeastaan kuljemme tännepäin? hän sanoi, kun he samassa
saapuivat Merikadulle.

-- Siksi, katsos, sanoi Manja tarttuen hänen käsivarteensa ja
nipistäen sitä hiukan, -- että me kävelemme Kaivopuiston ympäri.
Minun pitää saada väriä ja ruokahalua juhla-aamiaiseksemme.

-- Manja parka. Kyllikki-kahvilan juhla-aamiaiset varmaan tympäisevät
sinua, eilen et syönyt juuri mitään. Mutta ei ole minun syyni, että
kaikki paremmat ravintolat ovat kiinni.

-- Herran tähden! sanoi Manja nopeasti. -- Emmehän voisi kuitenkaan
näyttäytyä missään paremmassa paikassa, niissä kaikki tuntevat minut
-- ulkonäöltä nimittäin, ja ymmärräthän, että Johnnie Claësson
pääsisi sitä tietä meidän jäljillemme, kun hän palaa kotiin.

-- Niin, sanoi Robert synkästi, -- ymmärrän.

Manja puri huultaan.

-- Meidän täytyy olla hyvin varuillamme, hän sanoi. -- Meidän pitää
muistaa, että meitä uhkaa suuri vaara.

-- Äsh! mutisi Robert.

Näin kävi aina, kun Manja otti varovasti puheeksi nämä asiat. Hän
tiesi, että Johnnie Claëssonin nimi ärsytti Robertia, ei ainoastaan
Manjan entisyyden vertauskuvana, vaan myös siksi että siihen nimeen
liittyi kysymys heidän lähimmästä tulevaisuudestaan, ja se kysymys
täytyi ratkaista tänä päivänä. Niin tuskallinen kuin asia olikin, ei
Manja voinut enää lykätä sitä tuonnemmaksi.

-- Mikä päivä tänään on? hän aloitti väkinäisen hilpeällä
kuulusteluäänellä.

-- En aavista! Päivät ovat nykyään niin toistensa kaltaiset, ettei
niistä voi parhaalla tahdollakaan pitää lukua.

-- Kuinka voit niin sanoa! huudahti Manja.

-- Tarkoitat --

-- Eikö mikään ole sinusta muuttunut viime päivinä? Onko tämä tiistai
aivan samanlainen kuin edellinen, etkö näe mitään erotusta?

-- Tarkoitat meitä? Niin niin, luonnollisesti, mutta sehän on eri
asia.

-- Eri asia..., kertasi Manja. Mutta ei, sen ajatuksen hän työnsi
luotaan, hän tahtoi pidättää näiden päivien onnentunnelman
ponnistamalla kaikki tahdonvoimansa. -- Mitä minun pitikään sanoman?
Niin, tänään on siis tiistai, ja huomenna hän palaa matkaltaan.

Tällä kertaa viittaus ei tuntunut kuitenkaan tekevän epämieluista
vaikutusta Robertiin. Päinvastoin, hän puhkesi puhumaan oikein
hilpeästi:

-- Hänkös vimmastuu, kun etsii lihamyllyään ja huomaa, kuinka me
olemme vetäneet häntä nenästä!

-- Niin, sehän siinä juuri on, hän tulee aivan hulluksi. Sentähden
meidän täytyy viimeistään huomenna hankkia itsellemme piilopaikka.

-- Ilmoitus Tiedonantajaan: "Nuori pari etsii mukavaa asuntoa.
Vastaus merkille Vastavallankumoukselliset".

Manja ei nauranut.

-- Ei, sanoi hän ja katsoi Robertia sivusta, -- meidän pitää nyt
ruveta asumaan -- eri tahoilla.

-- Noo, arveli Robert, -- eihän sillä niin kiirettä liene.

-- On kyllä. Hän ei lepää ennenkuin on saanut kostaa. Että minä olen
poissa, se merkitsee vähemmän, mutta rahat, katsos, rahat. Sitä hän
ei anna koskaan anteeksi.

Robertin käsivarsi puristi suojelevasti hänen kättänsä.

-- Oletko peloissasi?

-- En nyt, en niin kauan kuin saan olla sinun luonasi. Mutta sitten,
en uskalla ajatellakaan, sitten alkaa hirveät päivät.

-- Minkätähden sinä siis vaadit niin itsepäisesti, että meidän on
jätettävä pesämme?

-- Minun _täytyy_, Robbie. Minähän ehdotin, että me murtautuisimme
hänen kätköihinsä, ja tunnen olevani jollakin tavoin vastuunalainen.
En ikinä voisi antaa itselleni anteeksi, jos punaiset veisivät sinut.

-- Ne perkeleet! sanoi Robert hammasta purren. -- Katso, tuolla ne
nyt istuvat kaikessa rauhassa ja keittävät aamukahviaan.

Hän osoitti yksinäistä kolmannen luokan vaunua, jonka
punakaartilaiset olivat sijoittaneet eräälle satamaradan
pistoraiteelle ja jota he käyttivät vahtikojuna. Sen katolla olevasta
pienestä savupiipunhatusta tuprusi sinisiä savukiemuroita kylmään
aamuilmaan.

-- Niin, sanoi Manja, -- nyt alkavat surut ja vaikeudet, mutta ehkä
niistä jollakin tavoin selviää. Tuhannet ihmiset asuvat piilossa
toisten luona. Lupaa nyt minulle, että olet järkevä ja hankit
itsellesi asunnon jonkun ystäväsi luona -- sitten emme puhu enää
mistään ikävyyksistä koko päivänä.

-- Niinkuin tahdot, vastasi Robert. -- Mutta en voi auttaa, että
tunnen itseni yhtä kaikki hiukan naurettavaksi, jos lähden pakoon
pelkkien uhkausten ja arvailujen takia.

-- Vaiti! sanoi Manja pannen kätensä hänen suulleen. -- Sinä olet
antanut sanasi etkä voi sitä peruuttaa. Ja nyt et saa ajatella
enää sotaa etkä revolvereja etkä punakaartilaisia, nyt sinun pitää
muistaa, että omistat minut, Robbie.

Kaivopuiston rantatie oli tyhjänä ja autiona. Totisesti, tämä ei
ollut mikään huvikävelyjen aika. Nyt ihmiset heräsivät kaupungissa
uuteen tuskaan ja uusiin toiveihin. Huhujen huima karkelo alkoi
kaksinkertaisella voimalla. Tampere oli kukistunut -- niinkuin
tavallista --, kymmenentuhatta vapaaehtoista oli tulossa Ruotsista,
Heinola oli luultavasti saarrettu, mahdollisesti Porikin. Varmoja
olivat sensijaan niiden nimet, jotka oli murhattu yön kuluessa.

Robert ja Manja pysähtyivät siihen paikkaan, mistä silmä kantoi
kauimmaksi yli jäätyneen meren, yli satamain talvilevossa olevien
laivojen, yli Viaporin lumisten kattojen, tornien, kalliomuurien ja
ruohovallien.

-- Ihana päivä, sanoi Robert ja katseli pitkin läntisiä talviteitä.
-- Kun aurinko saa jonkun tunnin lämmittää, niin tulee ensiluokkainen
keli.

-- Mitä iloa meillä siitä on, valitti Manja. -- Rekiretki, se oli
minunkin ensimmäinen ajatukseni, mutta ei pidä ajatella mahdottomia,
siitä tulee vain surulliseksi.

-- Rekiretki? Tänään tulee tehtäväksi ihana rekiretki, Manja.
Olemme vihdoinkin saaneet luotettavan ajomiehen, ja nyt tässä alkaa
eri leikki. Kello kahdeltatoista minä tapaan ne toiset ukkelit,
me kätkemme Johnnie-sedän lihamyllyn lantakuormaan -- se tuntuu
uskottavimmalta! -- ja sitten ala painua jäitse Espoon saariston
kautta Sigurdsiin. Sitä voi sanoa rekiretkeksi! Harmi etten saa olla
näkemässä heidän naamojaan. Jukoliste, ensimmäinen kuularuisku!

-- Oo, sanoi Manja pettyneenä, -- minä luulin sinun ajattelevan meitä
kahta. Päätimmehän jättää nuo asiat tältä päivältä.

-- Sellaisia lupauksia minä en ole koskaan antanut! väitti Robert
nauraen. -- Minä sanon päinvastoin: ei voi, ei saa ajatella mitään
muuta kuin noita "ikäviä asioita".

-- Entä minä, sanoi Manja hiljaa, -- mitä minä sitten olen? Enkö ole
sinulle mitään?

-- Sinä olet minun Manjani, eikö se riitä! huudahti Robert
riehakkaasti, veti hänet syliinsä ja suuteli häntä kerran toisensa
perästä. -- Sinullahan on oikeat huurreviikset, niistä sinun on
päästävä. Ja silmissäsi näkyy jotain kosteata, pakkanenko se lyö
hikeen minun parhaat kuvastimeni...

-- Robbie! kuiskasi Manja tarrautuen kiinni häneen, ikäänkuin joku jo
nyt koettaisi riistää hänet pois.

-- Joku tulee, virkkoi Robert päästäen irti Manjan. Tuore hanki
narskui hitaiden askelten alla. Eräs herra, jolla oli siniset
silmälasit, katseli uteliaasti ja paheksuvasti molempia nuoria.

Robert ja Manja seisoivat poispäin kääntyneinä, kunnes askelten ääni
oli häipynyt.

-- Siinä oli eräs valepukuinen pankinjohtaja, sanoi Robert koettaen
näyttää leikkisältä ja huolettomalta. -- Hän on ajanut partansa pois
ja pannut nenälleen nuo naurettavat lasit, mutta minä tunsin hänet
heti.

-- Ja hän tunsi sinut, tarkoitit. Niin, sehän oli suuri onnettomuus.

Robert vältti katsomasta häntä. Sensijaan hän tuijotti jäykästi mäen
kukkulalla liehuvaa punaista lippua, joka osoitti paikkaa mihin
ryssät olivat haudanneet vallankumousruumiinsa. -- Tuokin tuolla,
mutisi hän, -- kerran kai saamme repiä sen alas.

Sitten he kävelivät ääneti edelleen.

-- Mutta Manja, sanoi Robert yht'äkkiä innokkaasti, -- ethän sinä ole
puhunut sanaakaan itsestäsi, mihin aiot asettua.

-- En, siitä yksinkertaisesta syystä, ettet sinä ole sitä kysynyt. Et
ole sitä lainkaan ajatellut ennen kuin nyt, senkin paatunut egoisti.

Ja iloissaan hänen myöhään heränneestä huolehtimisestaan Manja
pukkasi häntä kylkeen.

-- Minä tulen kyllä toimeen, hän jatkoi iloisesti. -- Kyyristyn
räystäskouruun niinkuin varpuset.

-- Ei, vakavasti --

-- No niin, minullahan on ensinnäkin -- sisareni. Ja sitten tietysti
äitini, mutta vain äärimmäisessä hätätilassa...

Hän näki Robertin ilmeen ja katui katkerasti, että oli kerran suotta
tullut puhuneeksi hänelle äidistään.

-- Vai niin, sinulla on sisar, sanoi Robert.

-- On, vastasi Manja silmää räpäyttämättä, -- minulla on naimisissa
oleva sisar. Hänen miehensä on osastopäällikkönä Zimmermannilla, he
asuvat Vuorikadun varrella ja heillä on kaksi tyttöä, niin että jos
näet minut joskus kahden lapsen kanssa, niin älä pelästy. Heidän
asunnossaan on kyllä hiukan ahdasta, mutta miehen äiti kuoli joulun
tienoissa, niin että sinne ei siis tule väkeä entistä enemmän, vaikka
he nyt saavatkin minut niskoilleen muutamaksi viikoksi. Kauemmin tätä
voi tuskin kestää.

-- Minkä näköinen sisaresi on? kysyi Robert mielenkiinnolla, joka
tuntui melkein todelliselta.

-- Jaa, kuinka nyt sanoisin... Melkein minun näköiseni. Niin, hän on
todella hyvin minun näköiseni. En tiedä onko se sinusta hyvä vai paha.

-- Paha, pahapa tietenkin! huudahti Robert. -- Ei saa olla kuin yksi
Manja koko maailmassa.

-- Oo, sinä -- sanoi Manja ja tunsi punastuvansa ilosta. -- Mutta,
jatkoi hän äkkiä melkein hätääntyneeltä kuulostavalla äänellä, -- et
saa tulla sinne minua katsomaan, minä en aio kertoa mitään sinusta,
he eivät sitä lainkaan ymmärtäisi.

-- Saat olla ihan huoleti, vastasi Robert niin varmalla äänellä,
että Manja tunsi tuskallisen selvään, kuinka vähän hänellä oli
halua vierailla siinä kodissa. Ja hän oli kuitenkin sanonut
"osastopäällikkö"!

-- Tuossa ne taas ovat! sanoi Robert viitaten kädellään
Kruunuvuorenselälle ja Eteläsatamaan päin, missä Venäjän laivaston
sadat mastot piirtyivät vaaleaa talvitaivasta vasten. Lihavien
harmaitten runkojen välissä oli jää likaisenruskeana jättiläisten
hiesteistä. Erään dreadnoughtin savupiipuista tuprusi mahtavia,
mustia savupilviä.

-- Kunpa olisi taskussa pieniä torpedoja, sanoi Robert. -- Kelpaisi
nähdä noiden lentävän ilmaan.

Manja katseli savua, joka raskaina aaltoina vyöryi yli Korkeasaaren.

-- Kun ihmiset saavat tuon nähdä, niin sanotaan oitis: nyt
Itämerenlaivasto lähtee, kuuluvat ryssät saaneen _uhkavaatimuksen_!

-- Varmasti, sanoi Robert. -- Joku on kuullut sen joltakulta, joka
tuntee erään neidin, jonka lanko saa lukea sanomalehtiä Ruotsin
pääkonsulinvirastossa. Silloinhan asia on selvä. Kuule, Manja, tule
tänne, minä kuiskaan sinun korvaasi erään salaisuuden, mutta et saa
kertoa sitä kenellekään!

Ja hän tarttui Manjan olkapäihin ja suuteli hänen korvaansa ja
poskelle valuvaa pientä uudenaikaista hiuskiekuraa ja kuiskasi
suudelmain lomassa: Tampere on valloitettu!


IV.

Auringonpaistetta hangilla tänäänkin. Oli tyven, pakkanen oli
lauhtunut yöllä, ilmassa olisi pitänyt olla vielä juhlan ja
samppanjan tuntua. Mutta sittenkin Manjan mieli lannistui ja hänen
vauhtinsa hidastui joka askelelta, joka vei hänet lähemmä Vuorikadun
lyhyttä, jyrkkää mäkeä.

Tähän aikaan Fredrik on kotona päivällisellä, mietti Manja. Hän ottaa
minua juhlallisesti kädestä ja katsoo pyytävillä koiransilmillään.
Hän toivoo tietysti, että olen tullut hänen takiaan ja jäädäkseni
kotiin. Kun hän saa kuulla, että tahdonkin vain majapaikkaa, niin hän
tulee sen näköiseksi kuin ruoskittu hevonen. Parhaassa tapauksessa
hän istuutuu ja kertoo murheellisia asioita liikkeestä ja Kemppaisen
ja Lindroosin väestä, kanarialinnut kirkuvat ja rapistelevat
vesikupeissa, keittiönovi paukkuu, haju on tympeä, ja Saga itkee...

Saga -- Manja pysähtyi. Mäkeä alas tuli kelkka hiljaista vauhtia,
pieni kalpea tyttö jarrutti ohuilla jaloillaan ja piti pelokkaasti
kiinni molemmin käsin. Nyt se meni ohitse, Manja ei voinut enää nähdä
lapsen kasvoja, mutta sensijaan hänen silmänsä kiintyivät pieneen
keltaiseen palmikkoon, joka oli kuin rotanhäntä. Elvi! hän ajatteli
tuntien hämärästi jotakin hyvin tuskallista, -- ja tuolla ylhäällä
odottava on Saga... Hänen kurkkuaan ahdisti. Elvi ja Saga... Niin,
tietysti, missä he olisivat ellei täällä. Piha ja mäki, mäki ja piha,
siinähän heidän päivänsä olivat kuluneet jo silloin.

Nyt Elvi oli noussut kelkasta Hallituskadun kulmassa. Omituisen
varovasti, ikäänkuin vainuten kaikkialla vaaroja ja peläten
onnettomuuksia, hän alkoi vetää kelkkaa jälleen mäkeä ylös.
Vaistomaisesti Manja astui askelen taaksepäin ja nosti käsipuuhkan
kasvoilleen. Turha varokeino, tuo kalpea tyttö, jolla oli
ohuet, totiset huulet pienissä rumissa kasvoissaan, ei suinkaan
vapaaehtoisesti luonut silmiään vieraisiin ihmisiin kadulla.

Kauan Manja seisoi empien. Molemmat tytöt laskivat kelkalla hänen
ohitseen kerran, toisensa perästä, Elvi hiljaisena ja juhlallisena
ikäänkuin olisi suorittanut vaarallista ja ylen tärkeää tehtävää,
Saga hilpeänä ja loistavana. Nähdä heidät joka päivä, puhua heidän
kanssaan... Manja painoi kasvonsa kovasti puuhkan pehmoista nahkaa
vasten. Mutta sitten hänen ajatuksensa punnitsivat nopeasti toisen
mahdollisuuden, joka oli tarjona, äidin pienet huonekomerot luteineen
ja tyttöasukkaineen, ja hän suoristautui. Puuhkaa pitelevä käsi
painui. Hän lähti päättäväisesti astumaan mäkeä ylös.

Täällä oli kaikki ennallaan, sen hän näki jo ensimmäisellä
silmäyksellä, pieni pihamaa, rikkalaari, likavesikaivo ja tyhjä,
puolilaho koirankoppi. Naapuripihaa vastassa olevan lauta-aidan
luona kohosi lumilinnoitus valleineen ja torneineen ja jäätyneistä
lumipalloista tehtyine lyhtyineen, mutta se kuului asiaan sekin.

Keittiönikkunan sameiden ruutujen lävitse Manja näki vanhanpuoleisen
naisen istuvan kumarassa pöydän ääressä, samassa paikassa missä hänen
anoppinsa, "Ämmä", oli aikoinaan pitänyt kuunteluvahtia ja viettänyt
suurimman osan päiväänsä. Muijan kuoltua näkyy Fredrikin täytyneen
ottaa emännöitsijä, tuumi Manja. Nämä vieraat kasvot tuntuivat
hänestä yhtä vastenmielisiltä kuin anopin väijyvä, urkkiva, soimaava
katse entisaikaan.

Ovi ei ollut lukittu. Manja aikoi ensin soittaa kelloa ja odottaa,
mutta sitten juolahti hänen mieleensä, että he saattoivat tulla
yht'aikaa avaamaan, Blomqvist ja uusi emännöitsijä, ja sitä oli
vältettävä. Fredrik ei tosin ollut niitä, joilla on tapana huutaa
ilmoille tunteensa, mutta sittenkin Manjan mielestä oli parasta, että
ensimmäinen kohtaus tapahtui ilman näkijöitä.

Pysähtymättä eteiseen, naputtamatta tai muulla tavoin ilmaisematta
läsnäoloaan hän avasi arkihuoneen oven.

Kaikki oli niinkuin hän oli odottanutkin. Keinutuolissa, vanhalla
paikalla kukkatelineen ja ikkunan välissä, istui Blomqvist ja
poltteli miettiväisenä paperossia. Pöydällä, jota peitti tahrainen
liina, olivat päivällisen tähteet korjaamatta.

-- Hyvää päivää, sanoi Manja koettaen saada äänensä niin luontevaksi
kuin suinkin.

Blomqvist nousi hitaasti. Hänen takanaan liekkui keinutuoli muutaman
kerran edestakaisin, sitten syntyi täydellinen hiljaisuus.

-- Manja, lausui Blomqvist aivan hiljaa. Manja näki, että hänen
ihonsa kävi harmaaksi harvan parransängen alla; vähän myöhemmin
ilmestyi hänen poskiinsa muutamia punaisia juovia ikäänkuin lyönnin
jättämiä sormenjälkiä.

-- Niin, tässä minä olen ihan itse.

-- Tuletko sinä -- jonkun asian vuoksi?

-- Tulen pyytämään sinulta apua.

Blomqvist ei arvellut kauaa. Nopeasti, olosuhteisiinsa nähden
hyvinkin nopeasti, hän pisti kätensä povitaskuun... -- Paljonko --
paljonko sinä tarvitset?

-- Ei ei! huudahti Manja lentäen punaiseksi. -- En minä rahoja --
tulen jäädäkseni tänne, jos sinä sallit.

Blomqvistin kädet hervahtivat alas. Hän seisoi siinä jonkinlaisessa
surkeassa huomioasennossa.

-- Tuletko jäädäksesi, Manja?...

Tuo katse, hänen katseensa! Manja oli ottanut sen lukuun,
tietänyt että se oli tuleva, ja kuitenkin se kiusasi häntä aivan
suunnattomasti. Hänen teki mieli vastata kiertelevästi, antaa toisen
toivoa ja olla onnellinen turhassa odotuksessa, edes muutama tunti,
mutta viisaus käski häntä selvittämään koko vaikeuden heti, jotta hän
sitten pääsisi rauhaan.

-- Jäädäkseni --, hän sanoi. -- Ei, en sillä tavoin kuin sinä
tarkoitat. Asian laita on vain niin, että minulla ei ole tällä
hetkellä kattoa pääni päällä, ja siksi päätin kysyä sinulta, saisinko
asua täällä jonkun aikaa, toistaiseksi, en tiedä itsekään kuinka
kauan. Mutta tahdon pitää täyden vapauteni, mennä ja tulla ja olla
poissa milloin hyvänsä, etkä sinä saa kysyä minulta mitään. Et mitään.

Blomqvist laski paperossinpätkän posliiniseen tuhkakuppiin; se esitti
korvattomia jäniksiä tanssimassa leikillistä piiritanssia tynnyrin
ympärillä, jonka kyljessä oli kirjoitus "Fröhliche Östern".

-- Etkö riisu yltäsi? kysyi hän.

-- Jos sinä -- jos suostut siihen, vastasi Manja epävarmasti.

Mies auttoi turkistakin hänen yltään. Hän ei edes sormenpäällä
koskettanut Manjaa itseään, mutta hyväili karkealla kämmenellään
hiljaa pehmoista silkkivuoria viedessään vaatteet eteiseen.

Manja istuutui hänen keinutuolinsa ääreen. Vanhan näköiseksi on
mennyt, ajatteli hän, ja näyttää ajavan partansa vielä harvemmin kuin
ennen.

Blomqvist tuli sisään ja sulki huolellisesti oven perässään. Keittiön
ovi oli näet yht'äkkiä auennut raolleen.

-- Ne ovat kovat ehdot, Manja, hän sanoi, ja äänessä tuntui
asiallinen, jollakin tavoin toteava surumielisyys. Hän otti
ruokapöydän äärestä tuolin ja istuutui vastapäätä Manjaa; keinutuolin
mukava ja hauska kiikkuminen oli kai tuntunut hänestä jotenkuten
sopimattomalta tähän keskusteluun.

-- Ehkä, sanoi Manja miettivästi. -- Kenties ne ovat hyvin kovat,
mutta minä tahdon ennen kaikkea olla rehellinen sinua kohtaan. Samoin
olin silläkin kertaa, kaksi vuotta sitten. Silloin luulin todellakin,
että tahdoin ja voin jäädä tänne, mutta nyt tiedän alun pitäen, etten
voi enkä tahdokaan.

Blomqvist oli vaiti pitkän aikaa.

-- Niin, sanoi hän sitten ja meni ikkunan ääreen, -- saanee olla
niinkuin sinä tahdot. Voit maata tässä sohvalla. Ei se ole oikein
mukava, mutta tiedäthän itse --

-- Tiedän, keskeytti Manja kiireesti. -- Se on kiltisti tehty
sinulta, minä -- Ja hän lisäsi hiljaa, melkein häpeissään: -- Kiitos.

Minun pitäisi suudella häntä, ajatteli Manja. Hän ei ole ylpeä, hän
ottaa vastaan murutkin. -- Mutta hän ei voinut sitä tehdä, se tuntui
liian vastenmieliseltä.

Blomqvist seisoi äänettömänä ikkunassa katsellen kimmeltävän
valkoista lumimaailmaa. Kaisaniemen puolella kohosi paljaita,
risuisia koivunlatvoja tahratonta taivasta kohden.

-- Täällä on kaikki entisellään, virkkoi Manja seuraten muistissa
hänen katsettaan. Hänen täytyi ajatella sitä levottomuutta,
hämärää, kaihomielistä levottomuutta, joka oli aina pitänyt hänelle
seuraa tämän ikkunan ääressä -- etenkin silloin kun nuo mustat
jättiläisluudat tuolla kattojen takana olivat alkaneet hiukan
vihertää.

-- Niin, sanoi Blomqvist, -- mikäpä täällä olisi entisestä muuttunut,
kun ei kukaan rakenna. Saa nähdä eikö tuo jäänekin tälleen ainaiseksi.

-- Sinä olet luullakseni ottanut emännöitsijän, sanoi Manja jotakin
sanoakseen.

-- Ei auttanut muu. Kun äiti kuoli jouluna -- niin, en tiedä oletko
kuullutkaan siitä?

-- Näin lehdessä ilmoituksen.

-- Kun äiti kuoli, niin minun piti saada joku laittamaan ruokaa ja
hoitamaan tyttöjä, jotka jäivät ihan yksin.

-- Hän näyttää niin ankaralta ja kiukkuiselta, mahtaako hän olla
häijy?

-- Häijy? En minä ole huomannut. Hän on vain vanha, ja vanhat
ihmiset, jotka ovat nähneet elämää, ovat kyllä usein ankaria ja
kiukkuisia, niinkuin sinä sanot. Ei se mikään ihme ole.

Manja katseli ympärilleen huoneessa etsien jotakin muuta
puheenaihetta.

-- Mutta kanarialinnut! hän huudahti. -- Sinullahan oli niitä
neljätoista kappaletta, mihin ne ovat joutuneet?

-- Meillä oli neljätoista, niin, ja nyt on vain kolme jäljellä. Häkki
on makuuhuoneessa. Muut minun täytyi luovuttaa pois viime syksynä,
kun linnunsiemenet kävivät niin kalliiksi ja vaikeiksi saada.

-- Niinkö, sanoi Manja, -- sehän oli ikävää.

Blomqvist nyökkäsi.

-- Ne olivat kyllä hyvänä seurana yksinäisyydessä, lauloivat ja
hyppivät orsillaan ja toinen toisensa kanssa. Mutta, niinkuin
sanottu, kolme on jäljellä. Etupäässä tyttöjen vuoksi ne pidin,
he itkivät niin kovin, kun häkit vietiin pois ja huone kävi niin
tyhjäksi ja hiljaiseksi.

Hän tahtoo sitä, ajatteli Manja, hän tekee sen tahallaan. Hän tahtoo
nähdä minun itkevän, mutta se ei tapahdu. Jos minä nyt annan perään,
niin kaikki käy liian vaikeaksi enkä minä voi sitten enää sitä kestää.

Ja epätoivon rohkeudella hän alkoi vapaaehtoisesti puhua lapsista.

-- Elvi, hän sanoi, -- kuinka Elvi menestyy koulussa?

-- Hyvin, vastasi Blomqvist, -- oikein hyvin. Hän on koko luokan
parhaita. Hän on niin kiltti ja ahkera, ei koskaan tarvitse häntä
kehoittaa. Hän oikein suree nyt, kun koulut ovat suljetut.

-- Hän on sinun kaltaisesi, sanoi Manja sydämellisesti. -- Hänellä on
kaikki sinun hyvät ominaisuutesi.

-- Hm, sanoi Blomqvist, -- ja minun ulkomuotoni myös. Toisin on Sagan
laita, hänestä tulee sinun näköisesi. Kaunis. Pitkät tovit saatan
istua ja katsella sitä tyttöä. Hän muistuttaa sinua ihan kaikessa.

-- Ei ei, huudahti Manja kiihkeästi, -- älä sano niin. Et saa toivoa
sitä.

Blomqvist kääntyi verkalleen häntä kohti.

-- Eikö se ole hyvä? Etkö sinä ole tyytyväinen ja onnellinen, Manja?

Manja nousi ja katseli kauan erästä polttopiirustuksella koristeltua
puukilpeä, jossa Lotta Svärd ja hänen soturimiehensä marssivat,
hiukan kärventyneinä ääriviivoiltaan.

-- Älä iloitse jos Saga on minun näköiseni, sanoi hän vastaukseksi.

Blomqvist katsoi häneen.

-- Vai niin, hän sanoi. -- Enkö saisi. En saisi, tarkoitat. Mutta
näes, minä nyt kuitenkin iloitsen, siinä ei auta neuvot eikä
viisaudet.

Hän katsoi kelloaan.

-- Ei, jatkoi hän arkiäänellä, -- pitää lähteä liikkeeseen.

Hän meni makuuhuoneeseen ja palasi tuoden kaksi avainta.

-- Tästä saat avaimet, hän sanoi. -- Ei siksi, että portti tai meidän
ovi tapaisi olla lukittuna siihen aikaan vuorokautta, jolloin voi
olla liikkeellä, mutta kaiken varalta. Niin että tiedät siis olevasi
aina tervetullut tänne, tulitpa tai menit kuinka hyvänsä.


V.

Nyt alkavat surut ja vaikeudet... Manjan täytyi ajatella omia eilisiä
sanojaan. Hän astui verkalleen korkeita portaita ylös. Ulkona oli
aivan hämärä, ja kuitenkaan ei täällä porraskäytävässä ollut vielä
sytytetty sähkövaloa.

Minun pitää olla iloinen, kun tulen hänen luoksensa. Hän ei ole
koskaan nähnyt minua muuna kuin iloisena. Ehkä hän pitää minusta vain
kun olen iloinen.

Se onnistui hänelle puolittain. Ainakaan Robert Hedman ei pystynyt
äkkipäätä erottamaan teennäisiä ilmeitä luonnollisista.

Hän oli polvillaan lattialla ja penkoi aukivedetyn piironginlaatikon
sisustaa. Hän oli jo pakkaamassa tavaroitaan.

-- Hei vaan! sanoi hän. -- Kaikki on käynyt kuin tanssi. Pääsen erään
toverin luokse, saan maata sohvalla pää tuolilla ja jalat toisella.
Oikaisin itseni koetteeksi, siitä tulee pikkuinen helvetti, mutta ei
auta.

Sitten hän puhui lavealti asioista, omista ja ystäviensä
"vastavallankumouksellisista pyrkimyksistä". Se se vasta on
laatusana, eikö totta? Tarvitsee vain kuulla sen ymmärtääkseen,
kuinka hirveän vaarallisia me olemme.

Manja ei vastannut juuri mitään.

-- Mutta sinä, sanoi Robert yht'äkkiä sukkapari kummassakin kädessä.
-- Kuinka sinulle kävi?

Manja oli istunut leuka käden varassa.

-- Vai niin, hän sanoi hieman katkerasti, -- huvittaako sinua
todellakin kuulla kuinka minulle kävi...

Robert heitti sukat avoimeen matkalaukkuun.

-- Rupeatko ivalliseksi, kun minä en heti juossut sinua vastaan
kysymyksineni?

-- En, ajattelin vain --

-- Ei sinun pidä ajatella, Manja, sinun pitää olla iloinen ja
tyytyväinen ja antaa säällisiä vastauksia.

Hän meni Manjan luo ja suuteli häntä.

-- No, kuinka päättyi käynti äitisi luona tai siskosi, niinhän se kai
olikin?

-- Niin, sanoi Manja, ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä hänen
tietämättä oikein miksi, -- kyllä se hyvin kävi. Tietysti kävi hyvin.
Minäkin saan maata sohvalla.

Robert koetti laskea leikkiä.

-- Onko se liian lyhyt? Tarvitaanko jatkoksi tuoleja?

-- Ei, vastasi Manja, -- se riittää minulle.

-- Kas siinä nyt näet, kaikki kääntyy parhain päin. Nyt meillä on
kummallakin katto päämme päällä.

-- On, jos niin tahtoo sanoa. Sinulla on katto pääsi päällä ja
minulla on katto pääni päällä, mutta me olemme kodittomat.

-- Mitä sinä tarkoitat?

-- Tarkoitan sitä, että tämä on viimeinen ilta, jolloin sinä ja minä
tapaamme toisemme täällä.

-- Niin kyllä, nyt saamme kumpikin kyyröttää omalla tahollamme ja
odottaa parempia aikoja.

-- Robert! huudahti Manja tuskaisesti. -- Saanhan kuitenkin tavata
sinut joka päivä?

-- On sekin kysymys! vastasi Robert nauraen. -- Voimmehan tavata
hyvin usein ja kävellä yhdessä.

-- Joka päivä! sanoi Manja.

-- Joka päivä! vahvisti Robert tyynesti. Manja nousi. Hänestä tuntui,
että Robertin kirjoituspöydältä puuttui jotakin, ja lähemmä tultuaan
hän huomasi, että äidin ja sen rumapukuisen kauniin tytön kuvat
olivat poissa. Oliko Robert vain kätkenyt ne, vai olivatko ne hänen
matkalaukussaan niiden harvojen esineiden joukossa, jotka hän luki
välttämättömiin?

Manja makasi hiljaa ja katseli Robertin profiilia. Leveätä, suoraa
otsaa, rohkeasti kaartuvaa nenää, pientä kesakkoa ohimossa.

-- Mitä sinä ajattelet? kysyi hän hiljaa.

-- En mitään. En kerrassaan mitään.

-- Se ei ole totta. Ihminen ajattelee aina jotakin. Mutta minä
ymmärrän niin hyvin, ettet sinä tahtonut sanoa sitä ääneen.

-- Harjoitteletko sinä ajatustenlukemista? kysyi Robert piloillaan.

-- Minun ei tarvitse harjoitella, osaan ilmankin.

-- Sinä vain kuvittelet jotakin, kun olet huonolla tuulella.

-- Ei ei, jatkoi Manja lapsen itsepintaiseen tapaan, -- minä tiedän
ettet sinä ajatellut minua. Joka kerta kun tietämättäsi katselen
sinua, niin ajatuksesi ovat kaukana poissa.

-- Ja sekö se pilaa sinun tuulesi?

-- Niin, sanoi Manja katsoen hämärään huoneeseen. -- Ihan siitä
asti kuin olin puolikasvuinen tyttö, olen etsinyt ja kaivannut
ihmistä, joka eläisi yksinomaan minulle eikä ajattelisi mitään muuta
maailmassa kuin minua.

-- Sellaista ihmeotusta et tietysti ole koskaan tavannut!

-- En, vastasi Manja, vaikka Blomqvistin vanhenneet kasvot harvoine
parransänkineen samassa ilmestyivät hänen sisäisen silmänsä eteen
syyttäen häntä väärästä todistuksesta.


VI.

Jo etäältä Manja saattoi nähdä, että Robertille oli tapahtunut
jotakin erikoista. Hän tulla harppoi pitkin askelin, ja käsivarret
heiluivat puuhakkaasti.

-- Olen saanut kautta rantain terveisiä vuokraisännältäni.
Epäilyttävät henkilöt ovat useita kertoja naputtaneet oveeni ja
soittaneet naapurien ovilla kysyen minua. Hän olettaa että punaiset
etsivät minua, nimittäin Ritarihuone tai Vuorimiehenkadun ykkönen tai
jokin muu vireä, omin päin toimiva komitea. Muuten ne kai olisivat
tulleet kaartilaispuvussa ja murtautuneet sisään.

-- Näetkös kuinka oikeassa minä olin! sanoi Manja jonkinlaisella
voitonriemulla, vaikka oli käynyt hieman kalpeaksi.

-- Hm, tuumi Robert, -- joko herra Claësson tai punaiset ovat
ottaneet miettimisaikaa, siitähän on jo useita päiviä, kun hän tuli
kotiin. Tai sitten hän viipyi matkallaan kauemmin kuin oli aikonut.

Tähän Manja vastasi äänettömyydellä. Itse asiassa hän olisi voinut
ilmoittaa varmasti, että Johnnie Claësson oli palannut määräpäivänä.
Ilta illan perästä hän oli, levottomuuden ja hämärien tuskantunteiden
ajamana, seisonut kasvot puuhkan takana tuijottaen Johnnie Claëssonin
ikkunoihin ja nähnyt valoa hänen alaslaskettujen rullakaihtimiensa
takana. Näistä salaisista vaelluksistaan hän ei ollut virkkanut
mitään, sillä hän tiesi katkerasta kokemuksesta, että jokainen
viittaus entisyyteen avasi kuilun hänen ja Robertin välille.

Hän oli lakannut käyttämästä sormuksia, jotka hän oli saanut
Johnnielta ja muilta miehiltä. Mutta korvahelmistä hän ei voinut
luopua, ne olivat liian kauniit.

       *       *       *       *       *

Robert ei ollut millään tavoin säikähtänyt saadessaan kuulla
punaisten etsiskelyistä. Pikemminkin hänestä tuntui erikoiselta
ja mielenkiintoiselta, että oli siten astunut tapahtumain
polttopisteeseen. Hänen täytyi kuitenkin luvata Manjalle lainata
jonkun ystävän päällystakki ja hankkia itselleen toisenmuotoinen
lakki. Manja sai myös aikaan sen, että he nyttemmin tapasivat
toisensa vasta hämärän tultua.

       *       *       *       *       *

Joka päivä he kohtasivat toisensa. Ajan pitkään ei heillä ollut
paljoa toisilleen sanottavaa, mutta Manjalle riitti, kun hän sai
kävellä Robertin rinnalla.

       *       *       *       *       *

Tuli sarja mustia päiviä: murhia, vangitsemisia, säikyttäviä huhuja
pohjoiselta rintamalta. Manjan ja Robertin lihamyllykään ei voinut
estää Sigurdsia joutumasta punaisten käsiin.

Monet vastoinkäymiset kalvoivat huomattavasti Robertin hyvää mieltä
ja hänen uskoansa onnelliseen loppuun. Mutta asiat paranivat, kun
hän ja hänen ystävänsä muodostivat ryhmän, joka alkoi salaa pitää
aseharjoituksia. He kokoontuivat kaikessa hiljaisuudessa jonkun luo,
jolla oli iso huone käytettävänään, ja sukkasillaan he suorittivat
liikkeensä kuiskattujen komentosanojen mukaan.

Kaikki tämä vei paljon aikaa; sitä jäi vähemmän Manjalle.

       *       *       *       *       *

Päivät päästään Manja kulki ja hautoi mielessään mahdotonta unelmaa.
Siinä unelmassa Robert vannoi jättävänsä sen rumapukuisen kauniin
tytön, vannoi luopuvansa ystävistään ja suvustaan -- ja ennen kaikkea
-- vannoi erottautuvansa kaikesta osanotosta vaaralliseen taisteluun
punaisia vastaan. Manjan vuoksi hän tämän kaiken teki.

-- Sano, Manja, oletko sinä oikeastaan punainen vai valkoinen? kysyi
Robert puolitosissaan, kun Manja eräänä päivänä rohkeni yrittää
sanoin ilmaista katkelmia unestaan.

-- Minä olen sinipunerva, jos niiksi tulee, kunhan en vain menetä
sinua.

Robert piti sitä onnistuneena pilana ja nauroi sydämellisesti.

       *       *       *       *       *

-- -- -- Ja ymmärräthän siis, ettemme voi tavata toisiamme yhtä usein
kuin tähän asti. Minulla ei suoraan sanoen ole aikaa.

-- Niin niin, sanoi Manja kuumeisesti, -- ymmärrän.

Ja itsekseen hän ajatteli: On vain yksi keino saada hänet takaisin,
vain yksi keino --


VII.

Vastahakoisesti kuin saituri, jonka täytyy luovuttaa kolikoitaan,
raskaat, matalalla kulkevat pilvet sirottivat luntansa maahan
niukkoina, kuivina hiutaleina. Vähän vähä tohahti äkeä tuulenpuuska
tummien taloryhmien väliseen kuiluun.

Kolmeen päivään Manja ei ollut tavannut Robertia. Nyt hän tarttui
hänen käsivarteensa kouristuksentapaisesti ja vei hänet Vanhan
kirkkopuiston hautojen välisille käytäville. Ylt'ympärillä häämötti
ihmisiä pienen matkan päässä, mutta Manja ei nähnyt mitään
seisoessaan siinä käsivarsi Robertin kaulassa ja saaden tuskin
suudelluksi häntä nyyhkytyksiltään.

-- Robert, hän kuiskasi,-- Robbie, minä en kestä enää, tahdon tavata
sinua niinkuin ennenkin, siellä huoneessasi, minä tiedän että muutoin
menetän sinut...

-- Rakas Manja, sanoi Robert työlästyneesti, -- tiedäthän yhtä hyvin
kuin minäkin, että se on mahdotonta.

-- Se ei ole mahdotonta, jos sinä vain tahdot, Robbie. Huoneesi on
tyhjänä ja odottaa meitä.

-- Huoneeni --, sanoi Robert ihmeissään. -- Tarkoitatko todellakin
että menisimme sinne, asuntooni?

-- Sitä juuri, se on ainoa mahdollisuus. Muuta neuvoa ei ole.

Robert mietti hetkisen.

-- Ei, hän sanoi, -- minä en tahdo mennä sinne.

-- Miksi? Miksi et tahdo?

-- No, herrajumala, sehän -- kai sinä itsekin sen ymmärrät. Ja
toisekseen on aivan liian myöhä.

-- Tänä iltana, niin, mutta huomenna, Robbie, vain tunniksi. Sinä
hiivit sinne ja odotat minua siellä, eikä kukaan ihminen sitä huomaa.
Ei siinä ole mitään vaaraa. Kuka osaisi hakea sinua juuri silloin?

Robert mietti uudelleen.

-- Ei, sanoi hän jyrkästi, -- se ei käy päinsä.

-- Robbie, Robbie, vaikeroi Manja epätoivon vallassa. -- Miksi et
välitä minusta enää? Enkö ole kyllin kaunis? Olenko liian vanha?
Enkö ole kylliksi hieno ja sivistynyt sinulle? Onko puhetapani tai
käytökseni jotenkuten vastenmielinen sinulle, tai onko sinulla
jotakin vaatteitani vastaan, vai mistä syystä sinä et enää pidä
minusta niinkuin ennen? Vastaa, onko ruumiissani jotakin vikaa, onko
ihossani tahraa, yhtä ainoaa tahraa? -- Hän tarttui Robertin käteen
ja vei sen turkistakkinsa alle. -- Rintani, hän kuiskasi, -- jos
luulet, että kellään nuorella tytöllä on kauniimmat kuin minulla,
niin sinä erehdyt, ei ole, minä vannon, ei ole...

-- Sinä olet hullu, Manja, mutisi Robert.

-- Saat sanoa minua hulluksi, saat sanoa minua lutkaksi, kaikki rumat
sanat minä otan vastaan, mutta tulethan huomenna!...

-- En...

-- Sinä tulet, Robbie, sano että tulet!

-- En!

Vavistus kulki Manjan ruumiin lävitse. Hän irtautui Robertista ja
vetäytyi askelen taaksepäin.

-- Sinä olet pelkuri! huusi hän silmät loistaen. -- Sinä et uskalla,
sinä olet pelkuri!

Robert seisoi hiljaa, pää kumarassa. Manja ei voinut nähdä hänen
kasvojaan varjojen vuoksi. Mutta äkkiä hän syöksähti eteenpäin ja
tarttui Manjan ranteisiin.

-- Sanotko sinä minua pelkuriksi? hän lausui hyvin matalalla äänellä.

-- Sanon, sanon. Sinä pelkäät, et uskalla...

Robertin sormet puristivat häntä ranteista kovasti kuin vihollista.

-- Hyvä, sanoi hän, -- minä tulen.

Ja hän käski Manjan määrätä kellonlyömän.


VIII.

Lunta satoi ja satoi satamistaan. Nyt oli tuhlaajan käsi päässyt
valtaan yläilmoissa, ja se antoi, antoi loputtomasti. Tämä valuva,
kimmeltävän valkea usva pimensi lyhtyjen valon. Kaikki äänet olivat
vaienneet, kavionkapse kuoli, askelten kopina tukahtui tähän
kuninkaalliseen mattoon, ja siellä täällä liikkuvat varjohahmot
olivat kuin sekavan unen utukuvia.

Syvien kinosten halki Manja kahlasi eteenpäin jalka jalalta, askel
askelelta. Tämä lakkaamaton lumenpurku hermostutti häntä; vähin hän
lipesi, vähin tunsi lunta tunkeutuvan kengänvarsien suista sisään.
Yhteinen peite verhosi ajotiet ja jalkakäytävät, ei koskaan voinut
tietää missä petollinen katuoja väijyi, ja täytyi olla myötäänsä
valmiina ikäviin yllätyksiin.

Ajuri, hän ajatteli ärtyisesti, miks'ei ole yhtään ajuria...
Hän oli lähtenyt liikkeelle jotenkin myöhään, antanut joutavain
pikkuseikkojen viivyttää itseään; nyt hänen olisi pitänyt parantaa
vauhtiaan, mutta se ei onnistunut, ei mitenkään. Hän vain upposi
uppoamistaan, ikäänkuin olisi kävellyt hyllyvää suota. Pian hänen
täytyi suorastaan pysähtyä levähtämään. Se teki hänet epätoivoiseksi.
Hän sadatteli vastoinkäymisiä, jotka kasaantuivat hänen tielleen,
ja tietämättä oikein miksi, hän katui hieman, että oli pakolla
aikaansaanut tämän kohtauksen.

Hän oli pysähtynyt erään lyhdyn alle, ja ennenkuin lähti
taas liikkeelle, hän työnsi takinhihaa ylemmäksi katsoakseen
rannekelloaan. Myöhästyn lähes puolen tuntia, hän tuumi
kannustaakseen itseään uusiin ponnistuksiin. Samassa tapahtui jotakin
omituista; hän tunsi olkavarteensa tartuttavan lujalla otteella. Hän
ei ollut huomannut ketään ihmistä rinnallaan; joku oli takaapäin
hiipien käynyt häneen käsiksi.

Hämmästyksestä ja suuttumuksesta huudahtaen Manja kääntyi ja
näki vieraan herran. Kaikki oli miehessä outoa hänelle, turkki
ylöskäännettyine kauluksineen, korkea, suippo kriminnahkalakki, joka
peitti koko otsan silmiin asti -- -- silmiin asti -- -- Nuo silmät --

Hän kiljahti kimakasti ja vihlovasti. Hän oli kohdannut Johnnie
Claëssonin silmät.

Koura puristi hänen käsivarttaan hyvin kovasti, ja ihan korvansa
likeltä hän kuuli tutun, kähisevän äänen kuiskaavan:

-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, tuo on aivan turhaa.

Manjan huuto oli katkennut yhtä äkisti kuin se oli alkanutkin. Ei
siksi että Johnnie Claësson käski hänen olla hiljaa, vaan siksi että
jokainen voiman kipinä oli äkkiä hävinnyt hänen ruumiistaan, jota
vilunväreet vapisuttivat.

-- Hiljaa, hiljaa, pikku Manja, toisti Johnnie Claësson. -- Tässä
ei auta mamma kulta! Ei tule poliisi, niinkuin ehkä tiedät, ja ajat
eivät ole semmoiset, että avuliaita herroja maleksisi pitkin katuja.
Sinä olet minun vallassani, niinkuin on tapa sanoa korkeammassa
romaanikirjallisuudessa.

Hän käänsi Manjan niin että lyhdyn valo lankesi hänen valjuille
kasvoilleen.

-- Pitääpä hiukkasen silmäillä sinua, pikku Manjusha. Saat uskoa,
että olen aika lailla ikävöinyt tätä hetkeä. Jo kauan olen tietänyt,
ettet sinä asunut sen nuoren nulikan luona, mutta vasta eilen tulin
ajatelleeksi, että sinä ehkä olit hellistä väleistä huolimatta mennyt
Isä Blomqvistin majaan. Paljonhan minulla ei ollut toivoa, mutta
yhtä kaikki patikoin Vuorikadulle ja -- hast du mir jesehn! -- enkö
saakin arvokkaita tietoja pieneltä tytönkuotukselta, joka seisoo
portilla kelkkoineen. Sinä tunnet hänet kenties, hänen nimensä on
Elvi, hän sanoi. Kolme tuntia minä sain vahtailla siellä tänään;
sää olisi voinut olla parempi, mutta vihdoin sinä kumminkin tulit.
Pidin parhaana seurata sinua soveliaan välimatkan päässä, kunnes
saavuimme näille -- mitenkä sanoisin -- puolueettomammille alueille,
missä ihmiset eivät ihan tyrki toista nurin -- katso itse, ei yhtä
sielua missään -- ja täss' oon nyt, niinkuin runoilija sanoo. Tässä
me nyt olemme, jälleenyhdistettyinä elämäniäksi, häh? Jännittävä
kolminäytöksinen rakkaus- ja rikosdraama. Kaikki näytökset olivat
hyviä, mutta kolmas oli sittenkin paras!

Manja ei saanut sanaakaan suustaan. Hänen kurkkunsa oli kuiva, ja hän
hengitti vaivalloisesti.

-- Mutta älkäämme toki seisoko tässä iankaikkisesti, jatkoi Johnnie
Claësson. -- Tässä kastuu jalat ja saa reumatismia, ja mitä se
kannattaa, kun meillä on lämmin ja kaunis kotimme. Allons enfants!

Samassa silmänräpäyksessä kun Manja huomasi voivansa liikkua, hän
riistäytyi irti ja koetti juosta tiehensä. Mutta se osoittautui
turhaksi yritykseksi.

-- Ei mitään tuhmuuksia, Manja, läähätti Johnnie Claësson
hallitessaan häntä taas otteellaan. -- Minä juoksen paremmin kuin
sinä, kaikenlaisessa maastossa. Säästä voimiasi, niitä ehkä tarvitaan
vielä.

Tahdottomana Manja antoi viedä itseään eteenpäin. Hän tiesi tuskin
minne he olivat menossa ja mitä katuja he kulkivat. Hän tähyili
tylsästi apua, mutta mitään mahdollisuutta ei näyttäytynyt. Korkealle
hänen päänsä yläpuolelle kohosivat talojen julkisivut mustina, kaikki
ikkunat peitettyinä. Ihmiset niiden takana olivat itse hädässä,
odottivat, toivoivat, kituivat epätoivossa. Tuntui kuin nuo synkät
muurit olisivat huokuneet tiivistynyttä tuskaa.

-- Suvaitkaa, armollinen rouva, olla hyvä ja astua sisään.

Manja nosti silmänsä ja tunsi Johnnie Claëssonin ulko-oven. Hän kuuli
jossakin soitettavan pianoa, yksityisiä säveliä eksyi tänne ulos.
Hän huomasi myös, ettei satanut enää lunta. Konemaisesti hän jatkoi
kulkuaan, siirteli jalkojaan aivan niinkuin kävellessä on tehtävä, ei
siinä mitään vikaa ollut, ei. Mutta porraskäytävässä Johnnie Claësson
sai hetkisen painiskella hänen kanssaan, ennenkuin ovi lopulta meni
lukkoon heidän takanaan.

Myhäillen riisui Johnnie Claësson häneltä takin ja hatun ja ohjasi
hänet arkihuoneeseen. Hän lukitsi eteiseen vievän oven ja pisti
avaimen taskuunsa. Sitten hän asetti Manjan istumaan ikkunan ääressä
olevaan pehmeään nojatuoliin. Omasta puolestaan hän sanoi tällä
kertaa keskustelevansa mieluummin seisoaltaan; itse asiassa hän oli
aivan liiaksi hermostuneen hilpeä voidakseen istua alallaan.

-- No, pikku Manja, nyt sinä istut koreasti lämpimässä ja kodikkaassa
huoneessa, jossa on kaikki nykyajan mukavuudet -- paitsi eri
uloskäytävää tietysti; kieles kahleet siis irti saa! (Tämän lopun
hän lauloi.) Kylläpä sinä menit ja keitit kauniin pikku sopan minun
poissaollessani. Se maistui minusta ensin aika pahalta, mutta ei
hätää, Manjusha, ei hätää mitään. Siinä taitaa olla makea jälkimaku.

Hän käveli edestakaisin huoneessa lyhyin, hypähtelevin askelin.

-- Niin niin, hän alkoi taas, -- tämä asia on kiinnittänyt
suuresti mieltäni, kuten kyllä käsität. Näin heti, ettei sitä
käynyt järjestäminen kirjeellisesti, vaan että oli ryhdyttävä
henkilökohtaisiin suhteisiin viranomaisten kanssa. Bon! Tuntomerkit
ilmoitettiin ja lähinnä kysymykseen tulevaa taloa pidettiin
asianymmärtävästi silmällä. Nix und wieder nix, mutta kokemus
opettaa, että rikokselliset ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvat
vanhoille mielipaikoilleen --

-- Rikokselliset! huudahti Manja. Se oli ensimmäinen sana, minkä
Johnnie Claësson sai hänestä irti.

-- Niin juuri! Rikokselliseksi minä sanon henkilöä, joka murtautuu
lukittuun suojaan ja varastaa toisen omaisuutta. Luulenpa että
sellaisen pikku arvostelun tohtii lausua olematta lakitieteen
professori, vai mitä? Eh bien, se nulkki ei kuitenkaan saapunut
paikalle, ja miehet näyttävät väsyvän hänen asuntonsa vahtimiseen.
Mutta nyt se onkin samantekevä, sitä ei tarvita enää, sillä nyt,
pikku Manja, nyt sinä olet täällä ilmoittaaksesi hänen uuden
osoitteensa.

Manja puhui aivan niin kuin tavallisen ihmisen pitää ja tulee puhua.

-- Alkavatko miehet väsyä? Sanoitko että he alkavat väsyä vahtimaan
hänen asuntoaan?

-- Siihen tapaan tulin kyllä sanoneeksi, mutta miksi se herättää
sinun mielenkiintoasi? Jos kuvittelet saavasi tilaisuuden antaa
hänelle joitakin pikku viittauksia lämpimällä kädellä, niin olet
totisesti tyhmempi kuin luulin.

-- Ei, vastasi Manja vakaasti, -- minua vain ihmetyttää, että he ovat
niin yksinkertaisia. Väijyvät häntä hänen vanhan asuntonsa nurkilla,
jonka osoitteen sinä tiesit. Sehän on typeryyden huippu.

-- He keskeyttivät sen kyllä joksikin aikaa. Mutta silloin minä
sanoin heille näin: Uskokaa minua, ennemmin tai myöhemmin --

-- Ja nyt he siis kulkevat siellä ja toivovat saavansa hänet kiinni?

-- Niin tekevät, mutta -- kiitos sinun -- tämä jää heidän viimeiseksi
vahtipäiväkseen. Ajattele kuinka he ovat saaneet kärsiä vilua teidän
tähtenne!

Manja istui ja hyväili tuolin pehmeitä käsinojia. Nyt hän sen
tiesi, muu ei tässä auttanut. Hänet valtasi kiihkeä nauramishalu,
hänen täytyi suorastaan väkipakolla hillitä itseään voidakseen olla
nauramatta. Sormensakin hänen täytyi erityisellä ponnistuksella pitää
kurissa, vielä hetkinen. Asia itsessään oli selvä, mutta keino,
keino... No, sekin selvisi. Luonnollisesti. Välikappale oli ihan
käsillä, kirjaimellisesti. Se aivan loisti hänen silmiinsä. Hän sai
odottaa hyvin kauan. Johnnie Claësson seisoi ja liikkui yhä samalla
pienellä alalla, siirtäen tuskin kertaakaan silmiänsä hänestä,
ja puhui lakkaamatta. Sitten, ajatteli Manja, sitten tulee hyvin
hiljaista. Hyvin hiljaista, ihanan hiljaista, kun tuo ääni vaikenee.
Kello löi, sama kello, joka oli kerran sanonut hänelle, että Robert
oli ehtinyt onnellisesti kotiin. Nyt se sanoi hänelle, että Robert
oli odottanut häntä kokonaisen tunnin turhaan. Tunnin odotus, se on
paljon. Paljon voi tapahtua tunnissa. Koko ihmisen elämä -- - niin
juuri, koko elämä --

Ja nyt hetki oli tullut, nyt Johnnie Claësson seisoi selin ja
kumartui tupakkapöydän puoleen, Manja päästi levottomat kätensä
valloilleen. Raskas shrapnellinvaippa, tuhkakuppi, josta Johnnie
Claësson oli ollut niin ylpeä -- se lensi nyt suhisten kaaressa
ja iski häntä takaraivoon, poikki hienon niskajakauksen. Johnnie
Claësson vaipui kasaan kuin säkki.

Nyt avain --

Ei tule lunta enää. Manja toisteli sitä itsekseen koko matkan,
ikäänkuin se olisi ollut hyvin tärkeä seikka. Ei tule lunta enää.

Koskemattomana oli jalkakäytävä hänen edessään, tämä viimeinen
kappale, mutta Robertin portin edustalla ammotti monta kuoppaa
lumessa, ja keskelle katua oli automobiili aivan äskettäin viiltänyt
syvät kaksoisjälkensä tuoreeseen lumipeittoon.

Portaissa Manja nojautui raskaasti kaidepuuhun. Saipa hän
käsilläänkin auttaa nousua, hilata itseään ylös, askel askelelta.

Robertin ovi oli raollaan. Joku puhui siellä sisällä, kaksi vierasta
miehenääntä. Hän kuuli myös mitä he sanoivat, aivan selvään hän
sen kuuli. Mutta hän ei ymmärtänyt sanoja. Kaikki tuntui hyvin
kummalliselta.

-- Älkää menkö sinne!

Kuka kuiskaa, ajatteli Manja. Eihän täällä ole ketään, ei ketään
muuta kuin minä. Itsekö minä kuiskaan? Tuhmaa, -- miksi minä niin
sanon! Sinnehän minun juuri pitää mennä. Robert odottaa.

-- Jumalan tähden, neiti, älkää menkö sinne!

Manja pyyhkäisi kasvojaan. Taas. Ja "neiti".

Täällähän täytyi -- Aivan niin, tuolla ylhäällä seisoi joku ja
viittoi häntä luokseen.

Kerrosta korkeammalla, ylimmällä porrastasanteella, seisoi pieni
palvelustyttö, jonka hampaat kalisivat kauhusta ja vilusta. Manja
laahautui sinne. Vieras ihminen. Aivan varmaan, Manja ei tuntenut
häntä.

-- Minä siivosin herra Hedmanin huonetta, sanoi pieni palvelustyttö
hiljaa ja nopeasti, -- minä tunnen neidin ulkonäöltä. Neiti ei saa
mennä sinne, punaiset ovat siellä. Ne ovat ottaneet herra Hedmanin ja
vieneet hänet pois.

-- Vieneet hänet pois, kertasi Manja.

-- Niin, automobiilissa, puoli tuntia sitten. Mutta ne ovat jättäneet
vahteja, jotka tutkivat huonetta.

-- Niinkö, sanoi Manja. -- Ja mihin ne hänet veivät?

Palvelustyttö katsoi häntä ihmeissään.

-- Jaa, mihin ne ihmisiä vievät, sitä on vaikea tietää. Mutta
tuonnepäin auto ajoi.

Hän kääntyi porraskäytävän ikkunaan päin ja osoitti Speranskintielle.

-- Kiitos, sanoi Manja, ja sitten hän meni portaita alas, askelen
kerrallaan.

Se on helppoa, ajatteli hän alas päästyään, minä seuraan vain jälkiä.

Hän kulki keskellä katua molempien pyöränjälkien välissä, hieman
vaivalloisesti, mutta tyynesti ja erikoisemmin kiirehtimättä. Raikas
ilma teki hänelle hyvää, se kostutti hänen kuivaa suulakeaan ja
karkoitti joukon niitä sekavia ajatuksia, jotka olivat vallanneet
hänet sen jälkeen kuin shrapnellinvaippa oli suhahtanut ilmassa ja
ruumis kaatunut raskaasti hänen jalkoihinsa.

Aika ajoin hän pysähti ja silmäili eteensä. Jäljet lumessa olivat
kyllin selvät, niiltä ei eksynyt. Kaikki muu oli valkoista lunta
ja lyijynharmaita pilviä, autiota lumilakeutta, joka tuntui
ulottuvan peninkulmia laajalle, rajattomana, ja taivasta, joka oli
niin raskaassa pilvessä, ettei hän muistanut sellaista koskaan
nähneensä. Ja tuntui kuin edempänä jälkien suunnassa nuo valtavat
lyijyjoukkiot tulisivat niin lähelle maata, lepäisivät niin raskaasti
itse lumiaavikon pinnalla, ettei niiden alla voinut kukaan ihminen
elää. Joka kerta kun hän nosti silmänsä, se varmuus kävi hänessä yhä
voimakkaammaksi. Siellä ei kukaan voinut elää.

Jokin tumma esine virui pyöränjälkien vieressä erottuen valkeasta
lumesta. Hän kumartui ja otti sen käteensä. Se oli lakki, tavallinen
nahkalakki. Se oli Robertin lakki. Se oli aivan ehyt. Hän painoi sen
poskeansa vasten ja meni eteenpäin.

Hänen saamansa viesti oli kallisarvoinen, se sanoi hänelle paljon.
Hän ymmärsi, että se oli edelläkävijä, ennustus; tässä oli tuleva
jotakin muuta ja enempää. Hän kulki yhä eteenpäin.

Ja vihdoin, kun hänen voimansa olivat jo loppumaisillaan, hän seisoi
kyynelettömänä ja mykkänä Robertin hengettömän ruumiin ääressä.
Olivat heittäneet sen ulos pysähtymättä, auton jäljet jatkuivat
huolettomasti edelleen. Ammuttu läpi pään. Manja pani merkille, että
kuula oli mennyt ohimosta sisään juuri siitä paikasta, missä pieni
kesakko oli sijainnut. Juuri siitä. Se oli viimeinen minkä hän tajusi
ennenkuin meni tiedottomaksi.



KARAMSININ HEVONEN


I.

Mitä se oli?

Wilenius havahtui äkkiä. Joku oli huutanut hänen nimeään, siltä
hänestä tuntui.

Käyrillä sormillaan, jotka olivat kovettuneet jonkinlaisiksi
eläimenkynsien ja tuntokyvyttömien työkalujen välimuodoiksi, hän
sysäsi päältään resuisen peiton, jonka oli vetänyt illalla korviensa
ylitse hirveän talvikylmän takia. Hän kuunteli tarkkaan, mutta hänen
korvansa ei erottanut muuta ääntä kuin saman laulun, johon hän oli
nukkunut, laulun joka nousi vuokrakasarmin betoniholveista ja ulkona
kadulla kulkevista johtolangoista, kun ne kutistuivat pakkasen
raudankovissa kourissa.

Wilenius kohotti päätään ja nojasi kyynärpäänsä patjaan, joka teki
hänellä sängyn virkaa.

Raskaana, liikkumattomana, kuin elohopeavirta valui kuuvalo sisään
toisesta ikkunasta, johon he eivät olleet saaneet verhoja. Se paistoi
kirkkaasti keskellä lattiata olevaan sohvaan, jonka hän oli saanut
Kyllikki-kahvilasta kotiinsa korjattavakseen. Hän näki selvästi
Edlan kasvot, ne erottuivat niin valkoisina vaateryysyistä ja
hylätystä sohvan shagipäällisestä, joilla Edla oli peittänyt itsensä
pidättääkseen lämpöä ikäkuluissa, turtuvissa jäsenissään. Hän ei
liikahtanut, mutta jos kukaan oli kutsunut Wileniusta, niin se oli
tietysti ollut hän.

-- Edla! sanoi Wilenius, mutta hiljaa, ettei herättäisi häntä suotta,
jos oli erehtynyt.

Ei tullut vastausta. Wilenius kohottautui istualleen.

-- Tahdoitko sinä jotakin?

Hän oli koroittanut ääntään. Ja nyt liikahti kahvilasohvassa.

-- Pane valkea lamppuun, sai hän vastaukseksi äänellä, joka kuulosti
tulevan hyvin kaukaa.

Neljänkymmenenkahdeksan vuoden aikana Wilenius oli kuullut vaimonsa
äänen kaikissa elämän erilaisissa vaiheissa, mutta se ei koskaan
ollut kuulunut sellaiselta kuin nyt. Hän pyyhkäisi kädenselällä
silmiään ja asettautui istumaan paremmin.

-- Pane valkea lamppuun, kuului taas, heikosti kuin raskaiden
verhojen takaa, hyvin hitaasti ja kummallisella, puolittain
vaikeroivalla, puolittain laulavalla äänellä.

Wileniuksen kädet alkoivat neuvottomasti hapuilla terävillä polvilla.

Mitähän Edla oikein tarkoitti? Sytyttää lamppu keskellä yötä, kun
huone päälliseksi oli valoisana kuutamosta! Tiesihän Edla yhtä hyvin
kuin hänkin, että heillä oli enintään puoli litraa jäljellä, ettei
sitä ollut missään kaupoissa myytävänä ja että piti maksaa vähintään
viisikolmatta markkaa litralta, jos sattui saamaan käsiinsä jonkun
trokarin, jolle sitä herui kruunun sotasaalisvarastoista. Kuukausiin
ei heidän ollut enää kannattanut tehdä työtä lampun valossa; heidän
oli täytynyt mennä maata heti pimeän tultua. Olihan aivan hullua
panna lamppu palamaan juuri nyt, ilman mitään järjellistä syytä.

Mutta jotakin hän tietysti tarkoitti kehoituksellaan. Edla ei ollut
niitä, jotka laskevat leikkiä vakavista asioista, eikä hänen tapansa
myöskään ollut puhua unenpöpperössä.

Wilenius mietiskeli kunnes tuo outo, omituisen sävyinen ääni taas
alkoi kehoittaa:

-- Pane valkea lamppuun, Fridolt! Pane valkea lamppuun...

-- Mitä varten? kysyi Wilenius yhä enemmän ymmällä. Mutta hän sai
uudistaa kysymyksensä pari kertaa, ennenkuin tuli vastaus:

-- Täällä on niin pimeä.

Wilenius heitti peiton syrjään. Neuvottomana hän jäi hetkeksi
istumaan; hän ei käsittänyt mitään tästä kummasta, vaikka oli
luullut tuntevansa ja voivansa hyväksyä jokaisen ajatuksen, minkä
Edla ylipäänsä pystyi ajattelemaan. Mutta vilu ajoi hänet pian tästä
paikoillaan-istuvasta toimettomuudesta ja pakotti hänet pukemaan
ylleen ne harvat vaatekappaleet, jotka hän oli illalla riisunut.

Hän meni sohvan luo ja kallistui tarkastamaan vaimonsa kasvoja,
ja samassa silmänräpäyksessä hän näki niin selvään kuin se olisi
ollut kirjoitettuna korkeampien voimien kirjoituksella likaisiin
lakanarääsyihin: Hän kuolee.

Hän kuolee! Herra kaikkivaltias, hän kuolee...

-- Edla, sanoi hän vapisevalla äänellä, -- kuinka sinun laitasi on?
Oletko kovin sairas?

-- En, vastasi vaimo hitaasti, -- en minä ole sairas.

-- Onko sinulla vaivoja jossakin?

-- Ei enemmän kuin tavallisesti.

-- Hakisinkohan minä tohtorin? Edla liikahti.

-- Ei, sanoi hän nopeammin, -- ei tohtoria eikä sairashuoneeseen!
Muista nyt mitä sanon sinulle, ne eivät saa viedä minua pois täältä.
Minä en tahdo sairashuoneeseen...

-- Sen tiedän, änkytti Wilenius, -- mutta -- mutta -- tarkoitan vain
-- jos sinä olet vaarallisesti sairas -- -- jos sinun pitäisi saada
jotakin lääkettä -- -- Jos sinä nyt kuolet -- -- pääsi häneltä.

Huoneessa syntyi hiljaisuus.

-- Niin, sanoi Edla vihdoin, hiljaa mutta aivan selvästi, Wilenius
kuuli joka sanan: -- Kyllä kai minä kuolen. Mutta ei tohtoria eikä
sairashuoneeseen, kuuletko!

Wilenius vaipui lattialle sohvan viereen.

-- Kuulen, kuulen, hän mutisi. Ja hän jäi istumaan liikkumattomana
kylmälle lattialle ajatusten temmeltäessä hurjasti hänen vanhassa
päässään, joka oli aikoja sitten vieraantunut kaikesta uudesta ja
oudosta ja tuntui järkkyvän kaiken sen odottamattoman ja kauhistavan
painosta, joka oli yht'äkkiä romahtanut hänen päälleen. Hän ei
uskaltanut nostaa silmiään Edlan valjuja kasvoja kohti.

-- Pane valkea lamppuun, pyysi kuoleva vielä kerran ja nyt Wilenius
ei epäröinyt enää.

Päinvastoin, hänestä tuntui hyvältä saada jotakin tehtävää
neuvottomille käsilleen, jotka niin mielellään tahtoivat auttaa,
mutta eivät olleet keksineet minkäänlaista kiinnekohtaa, vapauttavaa
otetta, taakkaa jonka saisivat nostaa pois.

Hän kopeloi takintaskustaan tulitikkulaatikkoa. Sitä ei löytynyt
sieltä. Hän penkoi lovireunaisten lautasien ja korvattomien kuppien
seasta hellakaakeliuunin kupeelta, mutta turhaan. Vihdoin hän löysi
rasian lattialta liimapannun vierestä.

Kymmenen, viisitoista, ehkä kaksikymmentä tikkua hän sai raapaista,
ennenkuin sai lampunsydämen syttymään. Tikut itsessään olivat
viheliäisiä, ja kun jokin niistä vihdoin syttyi, niin sen liekki oli
liian heikko kestääkseen käsien ankaraa vapisemista. Laatikko oli jo
melkein tyhjä, kun yritys viimein onnistui.

Wilenius puuhaili kauan asetellen lasia paikoilleen, väänsi sydäntä
varovasti milloin ylös milloin taas hiuskarvan verran alas ja
kulutti paljon aikaa ripustaessaan lampun seinälle. Sillä kun tämä
lamppuhomma oli lopussa, mitä tehtävää hänellä sitten enää oli?

Että jotakin olisi tehtävä, se oli yhtä hämäränä kuin itsepintaisena
ajatuksena hänen mielessään. Mutta mitä, mitä?... Mieluimmin hän
olisi tietysti mennyt ulos hakemaan lääkäriä, mutta hän ei uskaltanut
toimia vastoin vaimonsa nimenomaista kieltoa. Niin viisaasti ja
taitavasti Edla oli ohjannut heidän pitkäaikaista yhdyselämäänsä,
niin tottunut Wilenius oli noudattamaan hänen määräyksiään sekä
suuressa että pienessä, ettei hän tosiaankaan uskaltanut! Hän oli
sisällisessä ahdistuksessa ja suuren tuskan vallassa, sillä hänen
täytyi lakkaamatta ajatella: kenties Edla voisi vielä parantua,
jos tohtori tulisi ja tutkisi hänet ja antaisi hänelle jotakin
vahvistavaa lääkettä...

Mutta kun hän ei saanut hakea lääkäriä, pitäisi hänen kai itse
koettaa tehdä jotakin Edlan hyväksi...

Hän alkoi astuskella ympäri tyhjää pientä huonetta niinkuin karhut
häkeissään Korkeasaarella.

Pöydällä oli vähäisiä ruoan tähteitä. -- Onko sinun nälkä, Edla?
hän kysyi melkein iloissaan siitä, että oli keksinyt jotakin,
mutta Edla vain pudisti päätään ja äännähti kieltävän vastauksen.
Wilenius penkoi ja puuhasi tärpättikanisterien, naulalaatikoiden ja
maalipurkkien joukossa, ikäänkuin jokin pettämätön taikakeino olisi
ollut kätkettynä niiden sekaan ja hänen olisi vain pitänyt saada se
käsiinsä, löytää se pian, aivan heti, ennenkuin oli liian myöhäistä.
Mutta kuinka hän niitä ravistelikin ja tarkasti niitä rätisevän
lampun likaisenkeltaista valoa vasten -- apua ei näkynyt, pelastusta
ne eivät voineet tarjota.

Lääkettä -- herrajumala, miks'ei heillä pitänyt olla minkäänlaisia
lääkkeitä. Sillä vaikka he lähestyivät sitä ikää, jonka raamattu
panee ihmisen äärimmäiseksi elämänrajaksi, ja vaikka he olivat
saaneet joka talvi värjöttää vilussa ja usein kuulleet mahansa
kurisevan tyhjyyttään, etenkin nyt viime aikoina, sen jälkeen kuin
sota oli tullut ja tehnyt ihmiset hulluiksi ja vääntänyt maailman
vinoon -- terveinä he silti olivat molemmat ylimalkaan saaneet pysyä.
Ja kun eivät mitkään erityiset nimeltä tunnetut sairaudet olleet
heitä ahdistaneet, niin he olivat suuressa yksinäisyydessään tuskin
huomanneet iän karttumista ja viimeisen tienmutkan lähestymistä.
Niin oli ainakin Wileniuksen laita. Jos Edla oli siinä suhteessa
ollut levoton, jos hän oli tuntenut itsessään jotakin tai jos
hänellä oli ollut aavistuksia, ei hän ainakaan ollut niistä mitään
virkkanut. Edellisenä päivänä hän oli tosin valittanut outoa
väsymystä ja pahaa huimausta, joka ei ottanut mennäkseen pois edes
voikukanjuurikahvilla, mutta hän oli kuitenkin pysytellyt ylhäällä
suurimman osan päivää ja autellut Kyllikki-kahvilan punaisen
shagikaluston korjaamisessa.

Lääkettä ... niin niin, lääkettä ... mutta mistä?

Jopahan löytyi. Tuo pieni pullo, eikö se ollut...

Wilenius tirkisti kärpästen täplittämää nimilippua aivan läheltä.
Hänen silmänsä eivät olleet enää aivan entisessä kunnossaan.
Luotsinsilmät hänellä oli aikoinaan ollut, oikeat luotsinsilmät.

"Mixtura simplex", luki pullon kyljessä. Niin niin, hyvä oli, oikein
mainio asia. Vahingoittaa se ei voinut missään tapauksessa, mutta
kenties auttaa, kenties, kenties...

Hän ei pyytänyt Edlalta lupaa, hän vain mainitsi lääkkeen nimen
ja puristi täyden ruokalusikallisen hänen kuivien, kuihtuneitten
huuliensa väliin.

Kas, miten ne olivat kuivuneet ja kuihtuneet, nuo huulet. Wilenius
ei voinut sitä käsittää. Milloin se oli tapahtunut? Viisi vuottako
sitten, vai kymmenen vai kaksikymmentä? Hän ei sitä tietänyt.

Ja ylipäänsä, kun hän nyt tutki Edlan kasvoja näin tarkoin, ne olivat
monessa kohden toisenlaiset kuin hän oli luullut. Ehkä se uusi, mikä
oli tulossa, aiheutti muutoksen varjoillaan, tai kenties se johtui
aivan yksinkertaisesti siitä, ettei hän ollut oikein näkevällä
silmällä katsellut Edlaa moneen, moneen vuoteen. Hehän tunsivat
toistensa heikoimman hengityksenkin, joka liikkeen, joka ajatuksen,
mitäpä siinä sitten enää istumaan ja katselemaan toinen toistaan.

Wilenius veti tuolin itsellensä Edlan päänaluksen viereen, yhden
niistä Kyllikki-kahvilan pehmeistä, täytetyistä tuoleista, joita hän
ei ollut ehtinyt vielä ratkoa hajalle. Hän tarttui Edlan oikeaan
käteen ja piteli sitä omain kämmentensä välissä. Ei se oikeastaan
mitään hyödyttänyt, ei niistä lämpöä lähtenyt, noista kovettuneista,
kyhmyisistä, luuvalon käyristämistä sormista, jotka olivat täynnä
känsiä ja pahkoja ja joissa oli tummanruskeat, sisäänkasvaneet
kynnet. Tai kenties sentään?

Kului hetkiä, ehkä tunteja. Wilenius odotti kärsivällisesti
saadakseen nähdä lääkkeen tekevän jonkin vaikutuksen, mutta ei
näkynyt muutoksen merkkejä, ei hyvätoiveisia eikä säikyttäviäkään.
Edla makasi yhä liikkumattomana, silmät ummessa. Ei hänellä tuntunut
olevan enää mitään toivomusta sen jälkeen kuin lamppu oli sytytetty.
Wilenius teki hänelle pari kysymystä, mutta ei saanut vastausta.

Hetkisen Wilenius ajatteli taas hakea vierasta apua, herättää
naapurit tai kutsua poliisin tai tehdä mitä hyvänsä, jottei vain
tarvitsisi istua toimettomana. Mutta ei mikään näistä ajatuksista
kestänyt tarkempaa harkintaa. Naapureista ei ollut puutetta -- aivan
lähellä oli huoneita, joissa ei olisi voinut astua askeltakaan
tallaamatta yhteenkasaantuneita miesten, naisten ja lasten ruumiita
-- mutta hän tuskin tunsi heitä. Huonosti hän osasi suomea, jota he
kaikki puhuivat, tai melkein kaikki, ja mitä hän oli heistä nähnyt
ja kuullut, ei juuri todistanut auttavaisuutta eikä hyväsydämistä
ihmisrakkautta. Heidän elämänsä ei ollut sellaista, joka pystyy
luomaan sydämen hellyyttä; ihmisystäviä ei tule niistä, jotka saavat
aina hengittää toistensa käyttämää ilmaa. Eihän käynyt päinsä
herättää heitä keskellä kylmää yötä ja sanoa: vaimoni on pahasti
sairaana, taikka: pelkään että Edla kohta kuolee -- -- eikä siitä
olisi missään tapauksessa järjellistä apua. Ja poliisi -- eihän
ollut poliisin asia pitää huolta sairaista, jotka makaavat omissa
vuoteissaan, ja tuskinpa konstaapeli tiesikään paljoa enemmän kuin
Wilenius itse niistä asioista. Ei ei, tässä ei ollut muuta neuvoa
kuin odottaa ja toivoa. Wilenius silmäsi ikkunasta ulos. Päättäen
kuun asemasta taivaankannella oli vielä monta tuntia päivänkoittoon.
Pakkanen puri terävin hampain hänen laihaa ukonruumistaan, hänen
täytyi päästää Edlan käsi hetkeksi irti pukeakseen ylleen vanhan
päällystakkinsa -- talvipalttoon, voisi sanoa, koska oli talvi;
kesällä se oli yhtä hyvä kesäpalttoo. Mutta kun hän palasi tuolilleen
ja tarttui uudelleen Edlan käteen, tuntui se hänestä kylmemmältä
kuin ennen, ja hän tuli ajatelleeksi, että Edlan olisi varmaan
parempi olla, jos hän laittaisi hänen kätensä peitteiden alle, sen
sijaan että piteli sitä omissa kohmettuneissa kourissaan. Ja kun
hän ei saanut vastausta kysymykseensä, niin hän noudatti viimeistä
mielijohdettaan.

Edla nukkuu, hän ajatteli; olisi ehkä parasta, jos hän voisi nukkua
siihen asti kuin tulee valoisa ja ihmiset nousevat makuulta. Silloin
aina jokin keino keksittäisiin. Yöllä kaikki näyttää niin synkältä ja
toivottomalta, etenkin yksin ollessa, kuin ei ole siihen tottunut.

Hän tassutti varpaisillaan pari kierrosta ympäri huoneen. Hetkisen
hän seisoi ikkunassa katsellen kaupungin valoja. Pakkanen ympäröi
kaarilamput renkailla samoin kuin kuunkin; autiot lumilakeudet
välkkyivät kylmässä loisteessa. Mutta nuo kaukana vilkkuvat tulet
vahvistivat häntä jotenkuten, ne sanoivat hänelle, ettei hän ollut
yksin tässä valkeassa erämaassa, vaan että ihmisiä eli ja toimi
nytkin, vaikka kaikki tuntui elottomalta ja pohjia myöten jäätyneeltä.

Mutta kasvavan luottamuksen ja sen antaman tyyntymyksen keralla hänet
valtasi yhä suurempi väsymys. Ja koska hän ei voinut kuitenkaan
toimittaa mitään juuri nyt, meni hän patjalleen ja laskeutui
makuulle, ei nukkuakseen, vaan ainoastaan lepuuttaakseen raskaita,
pakottavia jäseniään vähän aikaa -- --

Unenpöpperössä Wilenius istuu patjallaan. Taas valittava ääni. Edlako
häntä kutsuu?

Ei, joku lapsi parkuu viereisessä huoneessa kimakasti ja
hillittömästi, ja äkäinen naisenääni hyssittää ja uhkailee.

Onko hän nukkunut? Ei... On, hän on nukkunut, mutta ei kauan,
näköjään. Kaikkihan on samoin kuin äskenkin. Lamppu palaa edelleen,
Edla makaa hiljaa sohvalla. Ulkona on kuu vaeltanut kappaleen matkaa,
ei pitkälti.

Kaikki on ennallaan, mutta mikä häntä peloittaa, mikä sanoo hänelle
-- Lapsen itkuko vai pakkasen yksitoikkoinen laulu betoniholveissa
ja metallilangoissa? Ei, se on jotakin muuta. Selittämätön, kaamea
varmuus uhoaa häntä vastaan punaiselta kahvilasohvalta: ei ole
toivoa, Edla on jo kuollut!

Ja niin voimakas on tämä varmuus alunpitäen, ettei sen vahvistus
tee häneen sanottavaa vaikutusta. Hän koskettaa Edlan otsaa, kättä,
seuraa kuolonkylmyyden tietä aina sydämen tienoille asti, eikä hän
tunne mitään erityistä.

Ei heti. Mutta yht'äkkiä aukeaa hänen eteensä ajatus, joka ympäröi
hänet äärettömällä tuskalla, tunne, jonka vertaista hän ei ole
milloinkaan kokenut: Hän on yksin, ensimmäisen kerran puoleen
vuosisataan hän on yksin, niin yksin kuin ihminen konsanaan voi olla.

Kuka nyt seisoo elintarvejonoissa huomenna? Kuka keittää ruokavähät?
Kuka lattian lakaisee? Kuka paikkaa hänen vaatteensa, kun ne tästedes
menevät rikki polvista tai kyynärpäistä? Kuka pingoittaa kankaan, kun
hän lyö naulat, kuka auttaa häntä kantamaan Kyllikki-kahvilan sohvan
alas, kuka... Niin, ja ennen kaikkea: kuka auttaa häntä neuvoin ja
teoin nyt, kun Edla on saatava kunnialla hautaan?...

Ja ajatus laajenee laajenemistaan, aukaisee rajattomia avaruuksia.
Tälle yksinäisyydelle ei ole apua mistään, se on yhtäläinen
huomenna, ylihuomenna, kuukausien ja vuosien päästä, aina, aina. Ja
kun hän samassa huomaa, että lampun sydän imee ahnaasti viimeisiä
öljypisaroita, että liekki alkaa lepattaa yhä lyhyemmin väliajoin,
silloin hänet valtaa eläimen äänetön, nimetön hätä ja hän syöksyy
ulos kuolinhuoneesta etsimään kaltaisiaan.


II.

Ulkona katu on autio ja tyhjä; reen jalasten jäljet kiiltävät kovaksi
ahtautuneessa lumessa. Lyhtyrivit ja katuojien korkeat lumivallit
avaavat perspektiivin, joka tuntuu johtavan pois äärettömyyteen.
Molemmin puolin leviää rakentamattomia tontteja, sillä tämä kasarmi
on viimeinen jätinroukkio, jonka kaupunki on heittänyt metsään ja
maalle päin; lisää piti seurata, mutta sitten tuli sota ja lamautti
jättiläisen käsivarren. Muutamat harvat männyt seisovat vartioimassa
jotakin ammoin sitten kadonnutta.

Vinha tuulenpuuska hyökkäsi salakavalasti nurkan takaa, raastoi
kovakouraisesti mäntyjen latvoja ja antoi katukäytäväin risteyksessä
kevyille lumikeoille uuden muodon.

Wilenius kulki katua eteenpäin kompastelevin askelin. Täällä ei
ollut yhtään ihmistä näkyvissä, mutta täytyihän niitä olla tuolla
keskikaupungilla, josta monet valot loistivat kuin majakkatulet
hädänalaisille ja vaaroissa harhaileville. Hänhän ei tahtonut etsiä
ketään määrättyä ihmistä, ei edes mitään erityistä ihmislajia, hän
tahtoi vain kuulla ääniä, elävien ihmisten eläviä ääniä, tuntea
ihmisolentojen läheisyyttä ja heidän hengityksensä lämpöä.

Ja hän käveli kävelemistään.

Jo näkyi ensimmäinen elonmerkki. Tyhjä ajurinreki lipui hitaasti
viertotietä kohti, kulkunen kilisi heikosti hevosen astuessa
hiljalleen. Mutta yht'äkkiä ajomies näytti heränneen unesta tai
saaneen jonkin päähänpiston, sillä hän kavahti pystyyn, karjaisi
rämeällä äänellä ja hypitti piiskansiimaa hevosen takaruumiilla.
Hevonen porhalsi laukkaan, ja pian oli ajuri kadonnut.

Poliisi tuli näkyviin, värjöttävä yönaikkonen livahti Wileniuksen
ohitse. Ihmisiä siis, ihmisiä joita saattoi helposti mennä
puhuttelemaan, mutta hän ei sitä sentään tehnyt. Hän tiesi kyllä
saavansa tuskin tavata otollisempia ihmisiä kuin nämä olivat,
mutta hänen ajatuksissaan ei ollut paljoa selvyyttä. Hän tuumi
itsepintaisesti, että täytyi tulla jotakin muuta, jotakin aivan
toista, hän ei tietänyt mitä tai miten, mutta sittenkin. Ja hän kulki
edelleen.

Hän käveli Siltasaaren halki ja saapui Pitkällesillalle. Täällä
häämötti ihmisiä monella taholla, toisia joilla oli seuraa ja
päämaali, toisia jotka vain maleksivat. Mutta keneenkään niistä ei
Wilenius olisi tahtonut tai rohjennut turvautua, kaikki ne tuntuivat
olevan hampaita myöten asestettuja sellaista lähentelyä vastaan,
kukin omalla tavallaan. Ja niinkuin oli ollut asian laita kotona
naapureihin nähden, niin oli kai seitsenkertaisesti täällä öisellä
kadulla: hän ei voinut mennä kenenkään luokse ja sanoa: "vaimoni on
kuollut", tai: "Edla kuoli äsken". Ja vaikkapa hän lopulta olisikin
rohjennut sen tehdä, niin mitä sitten? Kuinka jatko kuuluisi? Eihän
hän voinut pyytää päästä jonkun täällä tapaamansa ihmisen kotiin
olemaan...

Ja kuitenkin, nyt hän tiesi mitä oli sisimmässään toivonut. Juuri
tuollaista kotia, missä olisi lämmintä ja valoa ja ääniä ja jotakin
millä sammuttaisi nälkänsä ja janonsa, jotka alkoivat ahdistaa häntä
täällä ulkona kylmässä ilmassa.

Wilenius käveli kävelemistään.

Hän oli saapunut "oikeaan" osaan kaupunkia. Hän kulki ja tähyili
kaikkia tummia talorivejä, mutta etenkin niitä ikkunoita, joista
häämötti valoa alaslaskettujen verhojen takaa. Siellä, siellä oli
juuri sitä, mitä hän kaipasi, lämpöä, valoa, ääniä... Mutta kaikki
ovet olivat lukossa, kaikki portit huolellisesti teljetyt.

Hän ajatteli perheitä, joiden luona oli tehnyt työtä, ihmisiä jotka
olivat osoittaneet hänelle hyvyyttä ja avuliaisuutta. Niin, kyllä
kai joku olisi ottanut hänet hoiviinsa nyt hänen suuressa hädässään,
kun hän vain olisi jotenkuten voinut ilmaista itsensä. Mutta näin
keskellä yötä...

Kuinkahan pitkälle yö oli kulunut? Hän silmäsi Nikolainkirkon
kellotaulua. Vähän yli kolmen. Että yö voikin olla niin pitkä!
Tuntikausia sai vielä odottaa, tuntikausia valvoa. Ja hän jatkoi
kulkuaan. Hän tuskin tiesi enää mihin oli saapunut; se oli hänestä
tuiki yhdentekevää. Milloin hän vaelsi edestakaisin samaa katua,
milloin kulki kahteen kertaan saman korttelin ympäri. Kauan hän
käydä laahusti seuraten loppumatonta tummaa puuriviä, lehdettömiä,
uhkaavia noidanluutia; saattoi olla Bulevardilla tai Vanhan kirkon
puistossa -- tai ehkä jossakin muualla, samantekevä missä. Sitten
tuli aukea paikka, sitten puita taas, paljaita, natisevia, mustia
runkoja tummina riveinä. Suoria katuja, korkeiden kiviseinien
välisiä kuiluja, aukea paikka, puita, kokonainen metsä, tasanko, ei,
jäätynyt vedenpinta -- -- mitä se häntä liikutti. Hän vain kulki, pää
painuksissa ja selkä kumarampana kuin koskaan. Hän ei katsonut enää
oikealle eikä vasemmalle, ei etsinyt ystävällisiä tulia suljettujen
porttien takaa, hän ei tietänyt itsekään toivoiko hän enää tapaavansa
ihmisiä, hän vain käveli ja käveli.

Se oli koko hänen elämänsä pisin vaellus, siltä hänestä tuntui,
samoinkuin se oli varmasti raskain. Askelet lyhenivät lyhenemistään,
kulku kävi yhä laahustavammaksi. Vihdoin hän pysähtyi, oikaisi
pakottavaa selkäänsä, työnsi lakin otsaltaan ja katseli ympärilleen.

Aukea paikka, muutamia harvalatvaisia puita. Yksinäinen, jyhkeä talo
keskellä valkoista tyhjyyttä.

Hän oli kotona taas, melkein.

Ahdistettu jänis on tehnyt kierroksen ja palaa tahtomattaan jälleen
makuukselleen.

Siellä ylimmässä kerroksessa, erään tuollaisen pimeän ikkunan
takana, Edla lepää kuolleena. Siellä on muutakin joka odottaa
Wileniusta: huomispäivä ilman apua ja tukea, ilman työtoveria,
ilman ruoanlaittajaa, ilman pesijää, ilman kaikkea muuta mitä hänen
köyhät aivonsa eivät nyt enää jaksa muistaa tässä väsymyksessä ja
murtumuksessa.

Kun Wilenius sitten taas sai ajatuskykynsä takaisin, hän huomasi
lähestyvänsä kuunvalaisemaa julkisivua. Eikä hän muuttanut
suuntaansa, vaikka tiesi, ettei mikään mahti maailmassa saisi häntä
menemään sinne ylös vainajan ympärillä vallitsevaan yksinäisyyteen
ja hiljaisuuteen. Pakkasen vuoksi hän ei voinut kauan seisoa yhdessä
kohden, johonkin suuntaan hänen täytyi liikkua; yhtä hyvin siis
eteenpäin kuin jonnekin muualle.

Hän loi aran silmäyksen nukkuvaa taloa kohti, ikäänkuin tutkiakseen
oliko erehtynyt, olivatko hänen hämmentyneet aistimensa tehneet
hänelle jonkun kujeen.

Ei, kaikki oli kyllä oikein, joka kohta paikallaan. Tuossa ammotti
maitomyymälän tyhjä ikkuna, niillä ei ollut edes yhtä munaa panna
näytteille. Tuossa riippui sekatavarakaupan iso kyltti oven
yläpuolella kulmassa. Seinärappauksessa näkyivät monilukuiset
kapinanaikuisten kuulain reiät.

Tämä talo oli ollut punakaartilaisten viimeisiä pesäpaikkoja.
Turun kasarmi paloi, räjähtävät granaatit kaatoivat Kansantalon
vaskitornin, Kaartinkasarmi vallattiin ylläköllä, Smolna kukistui,
Senaatintalo antautui, liekkien ja savupilvien takana kaikki
Siltasaaren punaiset talot nostivat valkoisen lipun -- täällä vain
ammuttiin, ammuttiin lakkaamatta. Monta monituista patruunanauhaa
oli juossut läpi saksalaisten konekiväärien, ennenkuin nämä punaiset
vihdoin päättivät antautua ja eräs katutyttö hammasta purren ja sydän
tuskasta ja katkeruudesta pakahtumaisillaan pisti risaisen paitansa
kepin nenässä ulos alistumisen merkiksi. Mutta vielä monta päivää
kaupungin valloituksen jälkeen olivat sala-ampujat väijyneet ullakon
ikkunoissa ja kellarinluukuissa ammuskellen vimmatussa raivossaan
kaikkia, jotka vähänkin näyttivät valkoisilta vihollisilta.

Rikkiammutut ikkunat oli aikoja sitten korjattu, mutta kuulanreiät
olivat vielä jäljellä seinässä salaperäisenä kirjoituksena, jonka
kaikki lukivat joka päivä ja jota selitettiin monella eri tavalla.

Hitaasti Wilenius sivuutti kuunvalaiseman ikkunarivin. Hän kuunteli,
kun lumi narskui niin tiukasti hänen jalkainsa alla. Mäntyjen
latvoissa tuuli tuntui kuiskailevan maltittomia kehoituksia.

Niin ajatuksettomana hän siinä kulki, niin sokeana pelkästä aivojen
tyhjyydestä ja väsymyksestä, että oli vähällä töytätä päin ihmistä,
joka seisoi katukäytävällä portin edustalla.

Wilenius kavahti säikkyen taaksepäin ja päästi oudoksuvan
huudahduksen. Hän näki edessään naisen tai ehkä pikemmin tytön, joka
seisoi saaliin kietoutuneena ja tuijotti kuutamo-usvaan.

Hän aikoi juuri mennä ohitse, mutta huomasi samassa, että
tytön kasvot olivat tutut. Todellakin, siinähän oli Hildur
pohjakerroksesta, yksi niistä kolmesta katutytöstä, jotka olivat
vuokranneet oikealla puolella porttia olevan huoneen.

Suuri ilo valtasi Wileniuksen samassa tuokiossa, kun hän tunsi tytön.
Nyt hän ei ollut enää yksin, nyt hän oli löytänyt jonkun, jolle
saattoi uskoutua, nyt hän oli löytänyt äänen, jota oli niin kauan
turhaan etsinyt kuullakseen. Hän oli usein puhellut Hildurin kanssa,
vaikka Edla oli sitä paheksunut tytön ammatin vuoksi. He olivat
kotoisin samasta rannikkopitäjästä, Hildur ja Wilenius, heillä oli
monta yhteistä tuttavaa siellä maakylissä harmaakivikirkon ympärillä,
ja he tunsivat itsensä molemmat yhtä oudoiksi ja vierastaviksi tässä
suuressa kaupungissa, joka oli pyydystänyt heidät verkkoihinsa
heidän itsensä tietämättä kuinka se oikein oli käynyt. Monet siteet
liittivät heitä toisiinsa. He puhelivat mielellään niistä valkeista
koivuista, jotka ympäröivät kotipitäjän kellotapulia; niin valkoisia
runkoja ja niin tuuheita latvoja he eivät olleet koskaan myöhemmin
nähneet.

-- Odotatko sinä jotakuta, Hildur? kysyi Wilenius tervehtimättä, niin
kiire hänellä oli päästä puheisiin.

Tyttö pudisti päätään.

-- En, sanoi hän ja tuijotti yhä lumista lakeutta.

Nopea ajatus vilahti ukon aivoissa. Hän astui askelen lähemmäksi.

-- Saanko tulla teille, pieneksi aikaa vain? hän pyysi ja jatkoi
sitten kiireesti, ikäänkuin estääkseen tai edes viivästyttääkseen
epäävää vastausta: -- Minä istun aivan hiljaa lattialla, ei kenenkään
tarvitse välittää sielläolostani, en tahdo syötävää enkä juotavaa, en
puhuttele ketään, ei kenellekään tule vaivaa minusta, jos vain saan
tulla sisään ja istua hetkisen teidän luonanne.

Hänen äänensä kuulosti nöyrän hellyttävältä. Tyttö käänsi laihat
kasvonsa häntä kohti ja tuntui kummastelevan.

-- Mahdotonta, hän sanoi. -- Meillä on vieras. Ei ketään lasketa
sisään.

Asiahan oli aivan luonnollinen. Siksi tytön kummastus yhä kasvoi, kun
hän näki miten Wileniukseen koski hänen kieltonsa. Vanhuksen koko
ruumis vapisi, hän lysähti aivan kokoon, ikäänkuin kaatumaisillaan
oleva humalainen. Mikä häntä vaivasi, miksi hän kuljeskeli pitkin
katuja keskellä yötä, mies, joka oli aina ollut toimeliain ja
säntillisin työntekijä koko talossa? Hildur aikoi kysyä, mutta
Wilenius ehti ennen, ikäänkuin olisi lukenut hänen ajatuksensa.

-- Edla on kuollut, hän sanoi. -- Edla kuoli tänä yönä.

Tyttö alkoi osittain ymmärtää. Mutta mitä hänen tuli vastata, sitä
hän ei totisesti tietänyt.

-- Sepä ikävää se, sai hän vihdoin sanotuksi, hyvin hiljaa, sillä
asiahan oli hänestä todella paha.

-- Minä en voi olla yksin tänä yönä, änkytti Wilenius, -- enkö saa
tulla teille?

Hildur mietti hetkisen.

-- Ei se käy päinsä, vastasi hän, tällä kertaa vilpittömästi
surkutellen. -- Meillä on vieras, ja Olku on sanonut, ettei saa
päästää ketään sisään. Siellä on semmoinen omituinen herra tai mies,
kuinka häntä sanoisi. Sunnuntaista lähtien se on käynyt meillä joka
ilta konjakkipulloja laukussa. Se tahtoo vain, että me istutaan
kaikki kolme ylhäällä ja juodaan ja jutellaan sen kanssa. Hiljainen
ja siivo mies. Aamulla se antaa kullekin sata markkaa ja menee
tiehensä. Taitaa olla vähän hullu.

Wilenius kuunteli tarkkaavasti. Heikko toivo virisi hänen mielessään.

-- Hildur, sanoi hän liikuttavasti, -- mene sisään ja kysy heiltä.
Se kummallinen mies antaa kyllä minun tulla sisään. Minä istun
lattialla, ei kenenkään tarvitse välittää minusta.

Tyttö epäröi.

-- Minä vain pelkään että Olku vihastuu.

-- Hänkö se on sinun ja Mandin käskijä? kysyi Wilenius.

-- Hänpä tietenkin, vastasi tyttö sellaisella äänellä, kuin ukko
olisi tehnyt maailman käsittämättömimmän kysymyksen.

-- Eikö teillä ole mitään sananvaltaa, sinulla ja Mandilla?

Hildur katseli häntä ymmällä.

-- Mitä me voisimme tehdä, kun Olku määrää?

Ei, Hildur ei ollut hevillä suostutettavissa. Omasta puolestaan hän
olisi mielellään antanut Wileniuksen istua heillä aamuun asti, mutta
hän pelkäsi kovin mitä Olku sanoisi ehdotuksesta.

Oikun kanssa ei ollut helppo otella, hän saattoi raivota
peloittavasti. Ryssäin aikana hän oli ollut kokonaisen
torpedovenemiehistön ystävä, ja hänellä oli miehen kultakello
muistona siitä yöstä, jolloin matruusit upottivat upseerejaan
avantoihin Kruunuvuorenselän jäällä. Myöhemmin oli korkeissa asemissa
olevilla punakaartilaisilla ollut tapana käydä hänen luonaan, ja hän
oli auttanut heitä viimeiseen asti. Kun ei ollut ketään epäilyttävää
henkilöä läheisyydessä, oli hänellä tapana kerskailla, että oli
ampunut vähintään puolen tusinaa lahtareita joutumatta sittenkään
kiinni. Tänä yönä hän oli juonut roimasti vieraan konjakkia, käveli
ja laulahteli ja tanssi ruokapöydän ympärillä, mutta hänestä ei
voinut koskaan tietää, milloin ilo kääntyi ihan hurjaksi kiukuksi.

-- Sinun ei tarvitse katua sitä, Hildur, sanoi Wilenius tarttuen
tytön käteen. -- Saat rahaa minulta, jos hommaat niin, että minä saan
olla ihmisten parissa tänä yönä. Minulla ei ole nyt mukanani, mutta
pian saan maksun erään kahvilan huonekalujen korjaamisesta. Minä
lupaan sen sinulle, ja sinun pitäisi tietämän, etten minä koskaan
valehtele.

Ukon ääni vaikutti kai enemmän kuin hänen lupaamansa rahansaanti,
josta ei ollut tämän varmempia takeita. Kuinka tahansa, Hildur meni.

Wilenius seurasi häntä muutaman askelen, mutta tyttö pyysi häntä
odottamaan porttikäytävässä. Se oli viisainta, jos vastaus tuli
kieltävä ja Olku sattui kimmastumaan.

Ukko käveli edestakaisin katukäytävän ja pihamaan väliä taukoamatta,
omasta mielestään lukemattomia kertoja. Ulkona tuuli jatkoi
huohottavaa, kiihkeätä kuiskailuaan, ja toisinaan viuhahti pimeässä
holvissa, kun jokin puuska puristautui sitä tietä.

Entä jos tyttö ei tulekaan takaisin! Entä jos hän on sittenkin liian
arka esittääkseen asian ja jää vain sisään toisten luo. -- Sellaisia
epäluuloja ehti jo nousta Wileniuksen mielessä pitkän odotuksen
aikana.

Mutta kas, nytpä Hildur seisoi portailla. Ja hän viittasi
Wileniukselle, käski hänen tulla!

-- Olku pani vastaan, mutta vieras herra sanoi: Joo, sisään vaan!
He kiistelivät vähän aikaa, mutta nyt Olku on hyvällä päällä taas,
kertoi Hildur oikein ylpeänä rohkeudestaan ja menestyksestään.

Wilenius ei odottanut toista kutsua. Puolijuoksua hän riensi Hildurin
luo ja meni sisään aivan hänen kintereillään.

-- Ovi kiinni! huusi Olku sekä suomeksi että ruotsiksi saadakseen
käskynsä täytetyksi mahdollisimman pian. -- Tässä paleltuu kuoliaaksi.

Ja hän pieksi kylkiänsä kämmenillään ajurien tapaan.

Wilenius seisoi oven suussa vilkuttaen silmiään pöytälampun valoa
kohti. Hän vältti huolellisesti katsomasta Olkuun, ikäänkuin
peläten että yksi ainoa varomaton silmäys voisi herättää hänen
vaarallisen vihansa. Mandi istua kyyrötti sängyssään; hänen matalat,
leveät kasvonsa vääntyivät haukotuksista. Mutta ei Wilenius häntä
etsinyt, ei, hänen harhailevalla katseellaan oli toinen päämaali:
se kummallinen, outo mies, joka oli ottanut hänet huomaansa ja
kutsuttanut sisään.

Tuolla hän istui, juuri lampun takana, huoneen ainoalla
karmituolilla. Nyt hän käänsi päätään niin, että lamppu valaisi hänet
selvästi.

Soikeat, parrattomat, harmaankalpeat kasvot -- pojan, miehen,
vanhuksen yht'aikaa -- ja kaksi pyöreää, väritöntä silmää
suuntautui Wileniusta kohti. Wilenius ei ollut koskaan nähnyt
niin itsepintaista, järkähtämätöntä katsetta. Hän koetti kestää
tarkastelun, yritti tyynesti katsoa vierasta noihin hiljaisen
läpitunkeviin, hellittämättömiin silmiin, jotka eivät näyttäneet
rävähtävänkään, mutta se oli mahdotonta. Syyttä häpeillen, ilman
aihetta peläten, levottomasti odottaen hän painoi päänsä alas ja sai
vaivoin sanotuksi:

-- Minä pyydän kiittää paljon.

Vieras ei vastannut, mutta täytti juomalasin reunoja myöten
ruskeankeltaisella nesteellä -- konjakistahan Hildur oli puhunut --
ja ojensi sen Wileniusta kohti.

-- Juo! sanoi vieras, ja se sana oli ensimmäinen ja viimeinen, minkä
hän lausui tämänöiselle suojatilleen.

Hiljaa, ikäänkuin nukkuvaa varoen, Wilenius tassutti peremmälle
ja tarttui vapisevalla kädellänsä lasiin. Hän ei ollut maistanut
väkijuomia moneen vuoteen, Edla oli jommoisellakin vaivalla saanut
hänet niistä luopumaan, mutta nyt hän ei aikonutkaan kieltäytyä. Jos
vieras olisi käskenyt hänen mennä suoraan läpi ikkunaruudun, niin
hän olisi empimättä sen tehnyt. Koko elämänsä aikana hän ei ollut
muuta tehnyt kuin totellut muiden käskyjä; sitä vähemmin saattoi
nyt juolahtaa hänen mieleensä olla noudattamatta hyväntekijänsä
kehoitusta.

Muuten ei kukaan tuntunut kiinnittävän enempää huomiota hänen
tuloonsa, ja se ilahdutti häntä suuresti. Kun Hildur meni toiseen
päähän huonetta ja istuutui sänkynsä laidalle, niin Wilenius seurasi
häntä kuin koira ja kyyristyi jalat ristissä istumaan niinimatolle
hänen jalkainsa juureen.

Olku ryypiskeli ahkerasti ja täytti lasiaan tarpeen mukaan. Hän
hyräili ja lallatti jonkinlaista tanssinsäveltä, hyppi ja toikkaroi
ja ojenteli käsiään. Hiusneula toisensa jälkeen irtautui ja putosi
kilahtaen paljaalle lattialle; viimein koko tukkalaitos aukesi ja
palmikko valahti pörröiselle villaröijylle. Sukat menivät sylkkyyn
paljastaen harmaanlikaiset sääret, ja hengitys kulki hänen suustaan
kuin savu.

Vieras mies katseli häntä ääneti, kasvot liikkumattomina.

Wilenius kuiskasi hiljaa Hildurille:

-- Istuuko se aina tuolla tavoin ja katselee eteensä?

-- Istuu, vastasi Hildur, -- aina.

-- Ei sillä näytä olevan kovin hauskaa.

Hildur kohautti hiukan olkapäitään.

-- Ei, myönsi hän, -- ei kai sillä ole.

-- Mitä varten se sitten käy täällä joka yö?

-- En minä tiedä, sanoi Hildur, -- mutta sehän on hänen asiansa.
Meistä se on yhdentekevää. Hän on säntillinen maksaja.

Wilenius vaikeni, ja äkillistä mielijohdetta noudattaen hän siemaisi
pitkän kulauksen lasistaan. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, niin
väkevää oli juoma oudokseltaan.

-- Miksi te annatte lampun palaa, vaikka on kuutamo, nyt kun öljy on
niin kallista?

-- Hän tahtoo, vastasi Hildur, -- hän maksaa.

-- Taitaa olla hyvin rikas, kun syytää rahoja sillä tavoin
ympärilleen.

Hildur kumartui ja kuiskasi Wileniuksen korvaan hyvin hiljaa:

-- Mandi sanoi eilen: Pitäis tappaa se ja ottaa rahat.

Wilenius nosti silmänsä.

-- Herrajumala, lapsi, älä syökse itseäsi iankaikkiseen
onnettomuuteen! Älä anna niiden toisten viekoitella itseäsi
sellaiseen, jota ei voi millään enää auttaa.

Hildur hymyili heikosti hänen levottomuudelleen.

-- Ei, ei, eihän siitä mitään tule. Olku nauroikin ja sanoi: Mandi,
sinä olet seitsemänkertainen aasi. Ja se hän onkin. Mutta hän on
kiltti. Hän ajattelee vain kuinka me parhaiten voisimme tulla toimeen
ja hoitaa asiamme. Hän ei koskaan ole kenellekään penninkään velassa,
ja hän pitää kapineensa niin sievästi ja hyvässä kunnossa. Sentähden
minä viihdyn hänen kanssaan. Täällä on asunut monta tyttöä minun
aikanani, mutta kaikki ne ovat olleet pahintakin pahempia. Nyt minä
pelkään vain, että Mandi joutuu pois jollakin lailla, sillä silloin
Olku ottaa taas jonkun vanhasta sakistaan.

Wilenius joi uudestaan, vielä syvemmän kulauksen. Se juoksi kuin
virtaava tuli hänen vanhoissa, kuivettuneissa suonissaan. Ja
yht'äkkiä, välittömästi, hän alkoi kuiskailla Hildurille Edlasta. Se
uusi ja outo, minkä hän oli kohdannut täällä sisällä, oli kyennyt
hetkeksi himmentämään Edlan kuvan; nyt hänen kaikki ajatuksensa
kääntyivät takaisin vainajaan. Mutta nyt Edla ei ollut enää hänen
tajunnassaan ryppyinen, näivettynyt muija kapeine, kuihtuneine
huulineen. Wilenius muisti hänet sellaisena kuin hän oli ollut siihen
aikaan, jolloin he ensiksi tutustuivat toisiinsa.

-- "Karamsinin hevonen", hän sanoi hiljaa, naurahtaen hämillisestä
liikutuksesta, ihailusta, kiitollisuudesta ja ylpeydestä, ja lämpimiä
kyyneliä vieri hänen poskiaan alas.

-- Sinä et tiedä, kuinka kaunis hän oli, Hildur. Ja niin terve ja
iloinen. En ole koskaan nähnyt niin punaposkista ja vahvakätistä
tyttöä. Hän pesi pyykkiä pesulaitoksessa ylhäällä Korkeavuoren
mäellä. Monta kertaa päivässä hän sai vetää kotiin täydet käsikärryt
raskaita liinavaatteita, mutta jyrkimmänkin ylämäen hän aina pyyhälsi
juoksujalassa ja lauloikin vähin, kun oli oikein raskas kuorma.
"Karamsinin hevoseksi" toverit häntä nimittivät, sillä niihin
aikoihin täällä kaupungissa asui hieno rouva nimeltä Karamsin, jolla
oli koko Suomen kauneimmat ja nopeimmat hevoset...

Mielellään Wilenius olisi kertonut enemmän Edlasta, kihlauksesta ja
häistä, hänen kunnollisuudestaan ja uskomattomasta kätevyydestään.
Mutta nyt vyöryivät muistot niin valtaavina hänen ylitseen, ettei
hän enää keksinyt sanoja. Hullusti kävi siis hänen yrityksensä pitää
Edlan muistolle kunniapuhe, joka olisi kokoonpantu kaikista niistä
ylistävistä ja kiittävistä sanoista mitä hänellä oli varastossaan.
Mutta mielessään hän loi muistomerkin sitä suuremman ja kauniimman.

Hän syytti itseään nyt jokaisesta kerrasta, jolloin oli tehnyt Edlan
mieltä vastaan, ja anoi häneltä nöyrästi anteeksi. Hän suri, ettei
ollut kyennyt valmistamaan vaimollensa huolettomampaa osaa tässä
elämässä, mutta hän toivoi hartaasti, että vanhat lupaukset toisessa
maailmassa maksettavasta palkkiosta osoittautuisivat todenperäisiksi.

-- Hyvä oli myös, sanoi hän miettivästi Hildurille, -- ihan onni
kerrassaan, että olimme juuri saaneet Kyllikistä sohvan kotiin
korjattavaksi -- joten hänen ei tarvinnut kuolla lattialle.

Ja kun hän nyt ajatteli omaa tulevaisuuttaan, hän näki sen paljoa
selvemmin kuin äsken ulkona pimeässä ja yksinäisyydessä. Hän tiesi,
ettei hän kyennyt omin neuvoin suoriutumaan leipätaistelusta. Hän
tiesi, että köyhäintalo oli hänen tuleva kotinsa. Häntä hiukan
hävetti pelkurimainen ja nopea alistumisensa, ja hän ymmärsi, että se
merkitsi petosta sitä ainoaa ajatusta kohtaan, joka oli monta vuotta
pitänyt Edlaa pystyssä: tahtoa, lujaa, järkähtämätöntä tahtoa olla
joutumatta köyhäinhoidon rasitukseksi. Mutta hän tunsi itsensä niin
lopen väsyneeksi; uusi päätös hiveli hänen aistejaan kuin syvän,
syvän levon varmuus.

Ja tunnit kuluivat. Päivä alkoi sarastaa ulkona, lyijynharmaa valo
levisi yli katujen ja kattojen.

Olku oli lysähtänyt vuoteelleen; hän nukkui. Toiset istuivat
liikkumattomina, tuijottavin silmin, mitään näkemättä. Oli kuin
itsekukin heistä olisi koettanut omalla tavallaan tulkita sitä
lakkaamatonta laulua, joka nousi yksitoikkoisena betoniholveista ja
metallitangoista, kun ne kutistuivat jäätävän aamun kourissa.



KOTIINPALUU


I.

Paha ristiluun pakotus karkoitti unen Prinsaksen Marin silmistä.
Kaikki muut, mies, poika ja pojanvaimo, olivat jo kauan nauttineet
sitä lepoa, jota heidän väsyneet ruumiinsa vaativat pitkän,
rasittavan työpäivän jälkeen. Marikin olisi tahtonut nukkua, mutta
särky esti. Kai se aamupuoleen helpottaa, hän ajatteli. Mutta sinne
oli vielä pitkälti; tuskin oli pimein keskiyökään vielä käsissä.

Marin vieressä nukkui hänen miehensä, selällään, suu puoliavoinna
tuuhean, harmahtavan parran keskessä. Hän kuorsasi kovaa ja
säännöllisesti; hän aivan kuin komensi unta, ja se totteli nyt
niinkuin aina. Tässä kuittautuivat kaikki vihlovat sahanvedot, joita
hän aamuvarhaisesta iltahämärään oli tehnyt. Niin, Fredrik tuntui
ottavan untakin runsaamman annoksen kuin kukaan muu, samoin kuin
hän aina aterioilla tyynesti kukkuroi lautasensa korkeammaksi kuin
toiset. Eikä siitä voinut oikeastaan mitään pahaa sanoa, sillä hän
todella tarvitsi kumpaakin pysyttääkseen kookkaan ruhonsa hyvässä
kunnossa. Puusepän ammatti on otettava vakavalta kannalta, hän
tapasi sanoa, sillä se kuuluu niihin, joista puhutaan raamatussa.
Ensimmäiset alkeet oli isä opettanut Fredrikille, mutta sitten
tämä oli ahkeruudellaan ja kätevyydellään kehittänyt taitoaan niin
pitkälle, että oli puhtaasti voittanut ukon, jolla koko elämänikänsä
oli ollut pieni heikkous naukata lasi tai pari jokaisen matkamiehen
kanssa. Alkaen nimismiehestä ja Sjöön kartanon pehtorista aina
sellaisiin olioihin kuin raajarikko Fält Liljendalista.

Jonkin aikaa oli Fredrikin kuorsauksilla sama tahti kuin kaappikellon
raksutuksilla, mutta sitten ne sekaantuivat. Kello sai etumatkaa ja
kiiruhti edelleen. Kuului kaksitoista lyöntiä, ja kuukauden nimi
vaihtui. Heinäkuu painui menneisyyteen ja elokuu astui tilalle,
uusi kuu uusine velvollisuuksineen. Sadot oli korjattava ja siemen
kylvettävä.

Mari ojensi ruumistaan ja painoi päänsä syvemmälle pielukseen,
osoittamatta silti merkkiäkään kärsimättömyydestä. Hän oli tottunut
valvomaan. Tuo ristiluun pakotus ei ollut mikään äkillinen
noidannuoli eikä eilispäivän lapsi, se oli vieraillut hänen
selässään jo useita vuosia. Ja se suli tavallisesti suloiseen uneen
aamupuolella yötä, niin että hänellä joka tapauksessa oli jokin lohtu
tiedossa pitkinä odotuksen tunteina.

Poika ja miniä nukkuivat kamarissa, jonka vanhukset kotvan epäiltyään
olivat luovuttaneet Ernfredille tämän mennessä naimisiin. Oikeastaan
Fredrik ja Mari olivat aina molemmat olleet sitä mieltä, ettei taloon
millään muotoa otettaisi miniää enempää kuin vävyäkään pysyväksi
asukkaaksi. Menkööt lapset rikkaisiin tai köyhiin naimisiin, se ei
ole meidän asiamme, mutta oma katto pään päällä heillä pitää olla
alusta pitäen, olivat he tavallisesti sanoneet ja tällöin aina
ajatelleet sitä ikuista riitaa ja toraa appivanhempain ja nuorten
välillä, mitä he elämässään olivat nähneet, kun yhdessä tuvassa
piti jakaa pienet tilat. Ja kuitenkin oli käynyt niinkuin oli
käynyt. Mari tuskin itsekään ymmärsi kuinka tähän oli johduttu,
mutta lähinnä oli kai asian laita näin: kun Ida ja Sigrid monien
vastaansanomisten jälkeen olivat ajaneet tahtonsa perille ja päässeet
hienojen helsinkiläis-herrasväkien sisäköiksi, oli Prinsaksessa jo
alkanut tuntua vähän tyhjältä ja oudolta; ja kun onnettomuus sitten
kävi kiinni molemmin käsin ja vei Albinin sotaan punaisten puolella,
jäämään sille tielleen, silloin oli Fredrik ja vielä enemmän Mari
itse saanut sellaisen kolauksen, etteivät he voineet enää kieltää
mitään Ernfrediltä. Hänhän oli viimeinen joka heillä oli jäljellä,
viimeinen neljästä. Tytöt kirjoittivat tosin aina jouluksi ja
pääsiäiseksi, mutta niissä kirjeissä puhuttiin vain paraadeista ja
elävien kuvien teattereista, ei koskaan sanaakaan kotiintulosta
tai kodinkaipuusta. Ernfredin laita oli toisin; hänellä ei ollut
mitään halua kaupunkeihin tai matkoille tai levottomaan elämään.
Hän tahtoi olla Prinsaksessa ja auttaa isää puusepäntyössä, kunnes
oli tuleva hänen vuoronsa harjoittaa ammattia omin päin. Muuten ei
vanhusten ollut koskaan tarvinnut katua myöntyväisyyttään. Miniä oli
osoittautunut sävyisäksi ja kelpo ihmiseksi, järjestyskykyiseksi ja
halukkaaksi kaikkeen työhön. Tosin voitiin sanoa, että hänellä oli
vilkkaampi kieli kuin ihmisillä yleensä, mutta ihme kyllä ei tällä
kertaa tuossa paljossa puhumisessa ollut mitään pahaa.

Oikeastaan olikin vain yksi asia, joka huolestutti Maria hänen siinä
maatessaan ja tapansa mukaan vakavasti miettiessään talon asioita.
Ennen joulua kuullaan vielä lapsenitkua kamarissa; siitä tulee suuret
muutokset. Saapa nähdä miten se vaikuttaa Fredrikiin.

Olikin jo kulunut kaksikymmentä vuotta siitä, kun viimeksi oli kuultu
pikkulasten ääntä Prinsaksessa. Naapureita ei täällä keskellä korpea
ollut. Kuullakseen hiiskahduksenkaan toisten lapsista sai mennä aina
Räfsbackaan asti -- jos mieli teki. Siellä kyllä sitä tavaraa oli
enemmältikin.

Ulkona kohisi tuuli raskaasti puiden latvoissa. Tuntui kuin joku
olisi laahannut isoa mattoa metsän yli, joskus laskenut sen
irti hengähtääkseen ja taas jatkanut laahaamista. Vaivalloista
työtä, loputonta ja toivotonta jollakin tavoin. Tai myöskin
saattoi kuvitella, että siellä ulkona oli meri. Mari oli
syntynyt saaristossa. Nyt vanhemmiten sattui hänelle joskus, kun
hän puolivalveillaan makaili pimeässä, että hän sekoitti nuo
kaksi, metsän ja meren. Hän saattoi kuvitella makaavansa kotona
kalastajatuvassa ja kuulevansa meren pauhun. Saapa nähdä kuinka
pyydyksien käy, saattoi hän mumista ja sitten havahtua täysin
valveille huomatakseen, että ne huolet eivät enää kuuluneet hänelle.

Tänä yönä Mari oli liian hereillä kuvitellakseen mitään tuollaista.
Hän kuuli kellon raksahdukset, yks -- kaks, yks -- kaks... Niin
marssii aika eteenpäin kuin reipas sotilas, joka ei koskaan väsy,
sitkeämpänä, voimakkaampana, kestävämpänä kuin se, joka laahaa mattoa
petäjänlatvojen yli ja tarvitsee niin monta lepohetkeä.

Mari kuuli viirin vinkuvan aitankatolla ja lisäksi heikon, surisevan
äänen. Sekin oli hänelle tuttu. Se oli pieni tuulimylly, väkkärä,
jonka Fredrik oli huvikseen kyhännyt eräänä lauantai-iltana, kun
hänellä ei ollut parempaa tekemistä. Nyt se oli salon päässä veräjän
suussa ja pyöriä hyrisi iloisesti kuin rukki, vaikka ei mitään hyötyä
tehnytkään. Tai ehkä sentään sen taitehikas muoto kykeni julistamaan
matkamiehelle, että tässä asui puuseppä, vaikka eihän se mikään
uutinen ollut räfsbackalaisille eikä kirkonkylän ihmisille, ainoille,
joiden oli tapana kulkea sitä tietä.

Koira haukahti. Ensin pari epävarmaa vingahdusta, sitten valittava,
pitkäveteinen ulvonta.

Häpeäkin, Palle, vanha hupsu, annatko sinä väkkärän peloittaa itseäsi!

Mutta koira ei vaiennut. Päinvastoin. Pitkäveteistä ulinaa seurasi
pian äkäinen haukunta. Ja samassa Mari kuuli veräjän saranain
vingahtavan.

Se oli vain heikko ääni; kuka muu hyvänsä olisi saattanut epäillä
korviaan, sillä niin kovin epätodenmukaiselta tuntui, että kukaan
olisi keskellä yötä avannut Prinsaksen veräjää. Mutta Mari oli ensi
hetkestä lähtien vakuutettu, ettei hän ollut erehtynyt.

Pallen haukunta kävi yhä vihaisemmaksi -- mutta taukosi äkkiä. Tuli
aivan hiljaista.

Mari kohottautui istumaan vuoteessa. Hiljaisuus ei suinkaan
rauhoittanut häntä; päinvastoin heräsi hänessä epäluulo, että
varas läheni, oli nopeasti ottanut Pallen hengiltä, kuristanut sen
tai pistänyt puukolla. Prinsaksessa ei ollut koskaan ennen käynyt
varkaita, mutta viime vuosinahan oli saatu tottua suurempiinkin
ihmeisiin ja merkillisempiin yllätyksiin. Aivan varmaan siellä oli
joku salaisissa, rikollisissa aikeissa. Askelia Mari ei kuullut,
mutta kuitenkin hän tiesi aivan varmasti, että joku, että jotakin
läheni ulkona pimeässä. Hän aikoi juuri herättää Fredrikin, jottei
varas ehtisi murtautua johonkin, kun äkkiä päätyikkunan reunustaa
raapaistiin. Oliko siellä eläin vai ihminen vai ehkä vielä jotain
muuta, joka näin arasti koetti antaa merkkiä itsestään? Mari ei
voinut selvittää itselleen mitä tämä tuskainen kutsu enimmän
muistutti, kun se samassa kuului taas.

Varas se ei voinut missään tapauksessa olla. Joku joka etsi heitä --
ihmeellistä kyllä. Joku joka tahtoi päästä sisään.

Hapuileva raapiminen lakkasi vähitellen, mutta äkkiä kuului heikko
naputus porstuanovelta. Sitten tuli taas hiljaista, hiljaisempaa kuin
koskaan ennen.

Mari istui ymmällä pimeässä ja odotti. Täytyihän tulla vielä jotakin
lisää, ellei hän kokonaan ollut antanut tuulen ja yön narrata
itseään, jota hän ei kuitenkaan jaksanut uskoa. Niin vanha ja
raihnainen hän ei toki läheskään vielä ollut.

Ei ei, hän ei ollut voinut erehtyä, ja nyt kuuluikin arka naputus
jälleen.

Mari vavahti ja tunsi lievää ahdistusta. Ja samalla hän häpesi
itseään. Ollapa nyt noin lapsellinen ja antaa pikkuasian peloittaa,
hän ajatteli ja nousi vuoteesta. On tarpeetonta herättää Fredrikiä;
minun tahtomattani ei kukaan tule sisään, siksi vankka ovensäppi
meillä on. Voinhan ensin kuulustaa mistä on kysymys.

Sen suurempi hänen rohkeutensa ei kuitenkaan ollut kuin että hän
jätti tuvan oven selko selälleen mennessään porstuaan.

-- Kuka siellä? hän kysyi hillitysti, suu tiukasti ovenraossa.

-- Minä, vastasi toinen hillitty ääni, joka pani veren nopeasti
virtaamaan Marin sydämeen. -- Albin.

-- Kuka -- kuka kolkuttaa? kysyi Mari uudelleen jääkylmien väreiden
kiitäessä läpi hänen ruumiinsa.

-- Albin. Täällä on Albin, äiti.

Mari siveli kädellään yönuttuaan; hän silitteli karkeaa
alushamettaankin havaitsematta itse mitä teki. Koko hänen olemuksensa
keskittyi yhteen ainoaan odotukseen. Mutta sitä ei tullut, mitä hän
niin jännittyneenä odotti: ihmisaskelta, kenkien narinaa, vaatteiden
kahinaa, uutta koputusta, hengähdystä... Ulkopuolella oli aivan
hiljaista, vain kohu puiden latvoissa kävi raskaana ja tuskaisesti
huokaillen.

-- Onko siellä joku? sai hän vihdoin kolmannen kerran sanotuksi.

-- Päästäkää minut sisään, vastasi sama ääni, nyt kiihkeämmin,
pyytävämmin kuin äsken, mutta yhtä salaperäisen hillittynä ja arkana.
-- Antakaa minun puhua kanssanne, minun täytyy poistua jälleen, kun
aamu valkenee.

Niin, se oli todella vainajan ääni. Äiti ei erehdy esikoisensa
äänestä. Mari seisoi siinä ja tunsi keinuvansa raskaan huumauksen
vallassa.

Nyt hän ymmärsi. Ja samassa tuntui hänestä luonnolliselta, melkein
itsestään selvältä, että Albin tuli keskiyön aikaan ja pyysi päästä
sisään lapsuudenkotiinsa. Hän oli ajatellut tätä jo monta kertaa,
ihmetellyt, odottanut melkein, varsinkin ensi aikoina tiedon
saavuttua pojan kuolemasta. Albin, joka oli ollut mukana niin
kauheissa teoissa, ehkä itsekin tehnyt törkeitä rikoksia, kuinka
hän voisi saada lepoa joukkohaudan siunaamattomassa mullassa.
Mutta vaikka Mari hyvin tämän ymmärsi ja vaikka arvoitus ei enää
oikeastaan ollut mikään todellinen arvoitus, valtasi tuska hänet
uudelleen kaksinkertaisin voimin. Sillä hän tiesi, ettei tuota
rauhatonta sielua mikään muu voisi sitoa ruumiin hautaan kuin
maahanpaniaislukujen pyhät sanat. Ja kuka olisi ollut läheisempi
lukemaan niitä kuin juuri hän, äiti, hän joka nyt yksin oli
tullut tietoon sielun hartaimmasta halusta! Mutta pahinta oli,
ettei hän kuolemakseenkaan voinut muistaa oikeita sanoja oikeassa
järjestyksessä. Lukemattomia kertoja hän oli kuullut ne hautuumaalla
harmaakivikirkon ympärillä, kuullut niitä luettavan sekä pakkasessa
että helteessä, sekä ystävien että vieraiden haudoilla. Hän oli usein
pitänyt tapanaan mumista niitä puoliääneen samalla kuin rovasti tai
apulainen oli lausunut ne juuri hautaan lasketun arkun ääressä, mutta
nyt, kun ne olisivat olleet tarpeellisemmat kuin koskaan ennen, nyt
ne olivat kuin poispuhalletut hänen poloisesta päästään, missä kaikki
vain pyöri ympäri.

Mari lankesi polvilleen kuluneelle porstuan permannolle. Hän
risti vapisevat kätensä ja alkoi mumista -- Isämeitää kai ja
Herransiunausta. Ja suureksi ilokseen hän huomasi äkkiä, että
siinähän ne oikeat sanat tulivatkin mieleen tai ainakin osa niistä:

-- Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Maasta olet sinä tullut... Jeesus Kristus, Vapahtajamme, on sinut
viimeisenä päivänä herättävä. Maasta...

-- Äiti, sanoi ääni ulkopuolelta nyt kovemmin ja selvemmin, --
älkää pelätkö. Täällä on Albin. Eikö äiti tunne minun ääntäni? Olen
piileskellyt Grindaksen metsässä eilisestä asti, kun en uskaltanut
tulla valoisaan aikaan. Päästäkää minut sisälle ja antakaa puhua
kanssanne. Vain siksi olen tullut pitkän matkan Venäjän Karjalasta
saakka. Olen kulkenut jalkaisin kaksi kuukautta.

Mari koetti nousta, mutta ei jaksanut ja jäi istumaan ylimmälle
astuimelle.

-- Albin! hän parahti heikosti. -- Voi herrajumala, elätkö sinä,
Albin!

-- Kuulettehan sen, vastasi ääni, nyt jo hieman kärsimättömästi. --
Miksi ette aukaise?

Mari istui herpaantuneena, voimatta käsittää tai tahtoa mitään.
Albin, Albin, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

-- Nyt kysyn viimeisen kerran, päästetäänkö minua tänä yönä sisään
vai eikö? Jos niin on, ettette enää tahdo puhua kanssani, niin
sanokaa pois. Mutta en olisi kumminkaan uskonut teidän olevan
sellaisia.

Mari kuuli hänen äänensä vapisevan, vihastako vai pidätetystä
itkusta, siitä hän ei päässyt selville. Mutta hän tajusi, että
jotakin piti tehdä, että hänen täytyi jaksaa, maksoi mitä maksoi.

-- Päästää sinua sisään -- - ei, Albin, sitä en uskalla -- -- Isän
vuoksi, tarkoitan. Ja Ernfred kuuluu suojeluskuntaan -- - Se on
vaikeaa monella tapaa -- --

-- Vain niin, kuului Albinin ääni, ja nyt se tuntui masentuneelta
ja epävarmalta. -- Mutta ehkä se ei sentään ole niin vaarallista?
Minähän vain tahdon puhua kanssanne hetkisen, ja sitten voin heti
mennä tieheni, jos se on tarpeellista.

Mari mietti kauan.

-- Niin, hän vihdoin lausui. -- En tiedä, en usko... Sinä et tiedä
kuinka isä vihaa punaisia. Hänen kanssaan ei voi puhuakaan sinnepäin
-- hän tulee aivan kuin hulluksi -- --

-- Onko siis tarkoituksenne, että minun pitää mennä tieheni nyt heti?
Sanokaa pian ja selvästi että tiedän miten menetellä.

-- Ei, odota vähän, sanoi Mari nopeasti. Hän nousi ja hiipi vielä
horjahtelevin jaloin takaisin tuvan ovelle. Olikohan joku herännyt
sisällä? Ei, ihmeellistä kyllä ei kukaan, ei ainakaan Fredrik,
koskapa hänen nenänsä ja suunsa tuhisi edelleen raskaasti ja
säännöllisesti. Mari sulki varovasti oven.

Tuokion ajan hän vielä epäröi, sitten hän nosti raskasta säppiä ja
avasi ulko-oven.

Lähellä hänen edessään seisoi tumma varjo. Albinin kasvot kuumottivat
valkeina ympäröivässä pimeydessä, piirteitä Mari ei voinut erottaa.
Kumma tunne valtasi hänet, ja hänen täytyi tarttua kädellään
vasempaan rintaansa. Tyhjänä ja velttona se riippui yömekon alla;
mutta kerran siitä oli virrannut voimia häneen, joka nyt seisoi siinä
pimeässä, rikoksellisena, joka oli saapunut kuolemanvaltakunnan
esikartanoista.

Mari taisteli itsensä kanssa ja sai sopimattoman heikkouden
karistetuksi pois. Nyt piti toimia, tehdä päätöksiä, ja ajatellessaan
edesvastuutaan ja kaikkia niitä käytännöllisiä seikkoja ja tehtäviä,
joita oli vyörynyt hänen päälleen, hän sai takaisin yhä enemmän
tyyntä, järkevää arkiolemustansa.

-- Niin, Albin, hän lopuksi lausui, -- lienee parasta, ettet lainkaan
astu sisään ja herätä heitä, mutta minä tulen ulos ja kuuntelen mitä
sinulla on kerrottavana. Huomenna voimme katsoa, mitä ehkä voi saada
aikaan. Mene perunakuopan luo päätypenkille istumaan. Tulen kohta
perästä, kun saan hiukan enemmän vaatetta päälleni.

-- Minun on nälkä, sanoi Albin, -- voinko saada jotain syötävää?

-- Saat, saat. Mene nyt vain, ennenkuin joku herää.

Hän kuuli pojan askelten häipyvän pehmeällä pihanurmikolla.

Mari säilytti pyhävaatteitaan eräässä porstuakomerossa. Hän saattoi
pukeutua täällä kaikessa hiljaisuudessa. Ja niin hän läksi musta
kirkkohame yllään ja uudet juhlakengät jalassa kohtaamaan poikaansa.

Ruokakammiossa hän oli yhä vapisevin käsin levittänyt voita
reikäleivälle ja täyttänyt maidolla tuopin.

Hän kulki varovasti maidon vuoksi.

-- Ole rauhassa, äiti, minä tässä vain olen, sanoi Albin hiukan
naurahtaen, kun näki äitinsä lähestyvän ikäänkuin pelokkaana. Ja kun
tuuli samassa hieman hellitti, hän raapaisi tulitikun ja valaisi omia
kasvojaan.

Mari katsoi.

Niin, kyllä siinä oli Albin, vaikkakin hän tuntui paljon muuttuneen.
Puolipitkä parta, jota hänellä ei ollut ennen ollut, ulottui korvasta
toiseen. Mari kerkesi ajatella, että pojan täytyi nyt tietysti
tehdä kaikkensa, etteivät kunnialliset ihmiset häntä tuntisi. Häntä
värisytti. Pieni liekki heikkeni yhä, hän saattoi nähdä vain että
nenä pisti omituisen terävänä esiin Albinin laihtuneista ja jollakin
tavoin jäykistyneistä kasvoista. Silmät olivat vajonneet syvemmälle
kuin ennen -- tai ehkä se johtui vain lepattavasta valosta. Samassa
tulitikku käyristyi ja katkesi.

-- Niin, sanoi Albin tavoitellen entisaikain reimaa ja huoletonta
sävyä, -- tällaiselta minä nyt näytän.

Mari ei keksinyt mitä vastata. Hän vain ojensi Albinille leivän ja
maitotuopin istuutuen sitten hänen viereensä penkille. Päättäen
siitä, millä tavoin poika ahmi reikäleipää, hän ei ollut varmaankaan
syönyt paljoa viimeisen vuorokauden aikana.

-- Kiitos, sanoi Albin, kun viimeinen maitotilkka oli huuhtonut alas
viimeisen leivänmurun.

Mari tunsi jälleen kalvavaa ahdistusta.

-- Albin, hän sanoi hiljaa, -- herrajumala, Albin, kuinka me olemme
saaneet surra sinun tähtesi.

-- Luulitteko että -- että minä olin kuollut?

-- Juuri sitä luulimme. Saimme sellaisia tietoja että lopuksi pidimme
sitä aivan varmana. Ernfred kävi vielä Helsingissäkin kuulustelemassa
asiaa, ja niin saimme tietää, ettei sinua ollut vankien joukossa.

-- Vai niin, Ernfred teki sen, vaikka itse kuuluu suojeluskuntaan.

-- Niin, sanoi Mari hitaasti, -- minä pyysin häntä niin kauan, että
hänen täytyi vihdoin lähteä.

Molemmat vaikenivat.

-- Niin, sanoi Albin sitten, -- asia kävi niinkuin kävi. Ja päin
helvettiähän se meni. Johtajamme pettivät meitä jo alun pitäen, ja
kaikki perhanan lörpötys meni meihin kuin häkä. Myöhemmin huomasimme
tosin yhtä ja toista, mutta silloin oli jo päästy sotaelämän makuun
ja sitäpaitsi oli liian myöhäistä kääntyä takaisin.

-- Ei koskaan ole liian myöhäistä kääntyä, sanoi Mari, ei kuitenkaan
vakuuttavasti.

-- Minun uskoni mukaan se oli mahdotonta, sanoi Albin hiljaisesti, --
mutta mitäpä kannattaa ajatella sitä asiaa enää. Se on nyt niinkuin
on.

-- Missä ovat toverisi sahalta, ne jotka saivat sinut viekoitelluksi
mukaan?

-- Eivät he minua viekoitelleet enempää kuin minä heitä. Kun nyt
ajattelee taapäin niitä asioita, niin pää ei ota käsittääkseen,
kuinka kaikki kävi niin nopeaan. Sahalle tuli aseita, pieni
herraskainen mies Helsingistä piti puheita niin että sylki roiskui
-- ja siinä sitä oltiin... Missäkö ne nyt ovat, joiden kanssa
läksin: Flytström kuoli Joutsenon rintamalla, seisoin vieressä kun
hän kaatui. Omituinen ääni, kun kuula tulee ja iskee mieheen; ei
mikään ennen kuulemani ole senkaltaista. Mustolan näin Pietarissa ja
Heinämaan Kantalahdessa; he viihtyivät hyvin ryssien kanssa.

-- Vai niin, sinä olet ollut Pietarissa, sanoi Mari. Ei mikään enää
häntä ihmetyttänyt.

-- Kolme eri kertaa. Mehän menimme sinne laivalla Viipurista, kun
valkoiset tulivat. Sitten reisasimme yhden vuoden edestakaisin
Pietarin ja Kantalahden ja erään Knäsöi-nimisen paikan väliä.
Toiset tahtoivat olla ryssän, toiset engelsmannin palveluksessa, ja
monet tahtoivat vain liikuskella omin päin, ja heitä minä seurasin,
mihinkäpä minä olisin lähtenyt? Omituista oli tosin aluksi tehdä
kaikenlaista kiellettyä ja saada ottaa kaikkea mitä tarvitsi
tai muuten tahtoi, saada iskeä kovasti tai ampua kun suuttui ja
polttaa isoja kartanoita kuin mitäkin juhannuskokkoja. Mutta
kuinka lieneekään minulta loppui halu tuollaiseen elämään ja aloin
kovasti ajatella, kuinka pääsisin jälleen kotiin. Joskus kuului
huhuja, että meidät kaikki armahdettaisiin, jos tulisimme kotiin
ja ilmoittautuisimme poliisille tai nimismiehelle, joskus taas
väitettiin, että valkoiset ampuivat jokaisen punaisen minkä saivat
kiinni. Oli vaikea tietää. Sanomalehtiä ja muuta postia tuli kyllä
päämajoihin, ja joskus minulla oli kova halu kirjoittaa teille, mutta
ei siitä kuitenkaan tullut mitään. Tiesinhän myös että te kaikki muut
alusta alkaen olitte toisella puolella.

-- Et tiedä kuinka me olemme saaneet hävetä ja kärsiä sinun vuoksesi,
lausui Mari melkein tylysti. -- Ei yksikään räfsbackalainen
lähtenyt punaisten mukaan, ja kirkonkylästäkin meni vain muutamia
pahantekijöitä ja roistoja. Ihmistenhän täytyy luulla, että me olemme
huonoa väkeä, kun sinä -- --

Hän ei jatkanut. Mutta Albin tokaisi hieman julkealla äänellä, jonka
sävyn Mari oli tuntevinaan hänen pahimmilta poikavuosiltaan:

-- Tervehdi räfsbackalaisia ja sano, että voivat lopettaa
haukkumisensa; saattaa käydä niin, että tulee vielä toiset ajat.
Katsos, minä olen ollut jo kokonaisen kuukauden Suomessa, niin että
tiedän suunnilleen, minkälaista täällä on. Punaisilla on paljon
ystäviä.

Sitten hän kääntyi yht'äkkiä rauhallisemmin puhumaan:

-- Tulin rajan poikki Ilomantsin pitäjään seitsemän suomalaisen
kanssa, jotka samoin olivat väsyneet elämään siellä. Aluksi liikuimme
vain öisin ja piileskelimme päivisin metsissä, mutta pian huomasimme,
että se oli tarpeetonta. Kerrankin asui kolme meistä kokonaisen
viikon eräässä isossa kirkonkylässä. Ei kukaan kysynyt meiltä mitään.
Mutta kotiseudulla täytyy olla varovainen. Ei muuta kuin että joku
lapsimukula tuntee minut, niin siinä sitä ollaan. Ne vievät
minut -- --

Mari liikahti. Häntä paleli. Hänen täytyi ponnistella voidakseen
ajatella selvästi.

-- No mutta, hän sanoi, -- etkö sinä saa nyt armoa, kun kaikki
muutkin saavat?

-- Armoa..., sanoi Albin vitkastellen, -- minä -- minä en usko
sitä. Kaikki eivät kulje vapaina, on poikkeuksia. Saat olla varma,
että olen tarkoin lukenut kaikki mitä siitä asiasta on ollut
sanomalehdissä painettuna.

-- Eikö asia ole niin, että kaikki saavat armon paitsi ihan pahimmat,
murhaajat, murhapolttajat ja muut sellaiset?

-- Aivan niin, vastasi Albin haluttomasti, -- mutta siinähän se pulma
onkin.

Mari puristi kädellään tiukasti hänen polveaan. Hiljaisuus syveni yhä
enemmän heidän välillään, ja Marista tuntui kuin se veisi pojan pois
hänen luotaan, kauemmaksi kuin koskaan ennen.

-- Jeesuksen nimessä, Albin, hän kuiskasi, -- kuinka sinä saatoit,
kuinka saatoit!

-- Niin, sanoi Albin, -- se kävi aivan itsestään, niinkuin kaikki
muukin. Sodan alussa sattui, että meitä tuli muutamia miehiä pieneen
herraskartanoon. Me salpasimme tilanomistajan erääseen huoneeseen,
koska tahdoimme saada olomme mukavaksi ja yöpyä kartanoon. Ja
sitten yht'äkkiä illan suussa joku tulee sisään ja huutaa: Hän on
keskustellut puhelimessa valkoisten kanssa, ne piirittävät meidät
aivan kohta. Juoksimme kartanonomistajan huoneeseen ja huomasimme
puhelimen seinässä. Hän ei vastannut mitään, kun kysyimme, oliko hän
puhunut valkoisten kanssa ja pyytänyt apua. Ja niin hänet vietiin
pihalle ja siellä -- siellä hänet ammuttiin... Kuten sanoin, hänet
ammuttiin... Me... me ammuimme hänet. Meitä oli kaksi, jotka sen
teimme. Niin niin, älkää siinä istuko ja tuijottako minuun noin,
myönnänhän että minäkin ammuin. Te ette ymmärrä, mutta me, me jotka
joka hetki odotimme valkoisten hyökkäävän esiin pensaikosta... Ja
pahinta on, että niissä tuomioistuimissa tietävät; toverini joutui
myöhemmin kiinni ja hän ilmaisi nimeni, luin sen eräästä lehdestä
viime keväänä. Niin että senvuoksi teidän täytyy piilottaa minut,
äiti. Olen miettinyt sinne ja tänne, on niin vaikea tietää mikä on
parasta ja viisainta. Ehkä pitäisi mennä ja ottaa rangaistus niin
pian kuin mahdollista, jotta pääsisi pois niin kauan kuin on vielä
siinä iässä että kannattaa. Mitä äiti ajattelee?

Mari oli hellittänyt otteensa pojan polvesta. Hän vain istui ja
katsoi tiukasti yön pimeyteen, kunnes silmiä alkoi kivistää.

-- Älä kysy minulta, kysy omaltatunnoltasi, tuli viimein vastaukseksi.

-- Hm, arveli Albin, -- on kyseessä joka tapauksessa suuri päätös,
jota sietää ensin harkita. Ehkäpä tämä päättyy siihen, että menen
vapaaehtoisesti nimismiehen luo, mutta en voi tehdä sitä nyt aivan
heti, sillä tarvitsen miettimisaikaa. Siksi teidän pitää kätkeä
minut, äiti.

-- Me emme voi piilottaa sinua tänne kotiin, vastasi Mari lyhyesti
kuten kaupasta kieltäydyttäessä.

Albin mietti.

-- Mutta jos piiloudun tänne lähimetsiin tai johonkin latoon --
autatteko minua sitten ruoalla, äiti?

Mari istui kauan ääneti.

-- Niin, hän vastasi viimein soinnuttomalla äänellä, -- kai minun
pitää se tehdä.

-- Minä voin kyllä nukkua metsässä niin kauan kuin ilmat pysyvät
tällaisina. Mutta jos tulee kovia yöpakkasia ja pahoja sateita, niin
minun pitää päästä jonnekin katon alle. Tietääkö äiti mitään hyvää
piilopaikkaa?

-- Grindaksen metsälato Takaniityn perällä, vastasi Mari äskeiseen
tapaan. -- Kai sinä tiedät sen pienen niityn, ennenkuin tullaan
valtamaantielle.

-- Niin, kyllä tiedän.

-- Sinne ei tule kukaan nyt enää, kun tuonoin saatiin kaikki heinät
korjuuseen sieltäpäin. Parempaa piilopaikkaa en tiedä.

-- Se on kyllä hyvä, sanoi Albin vilkkaasti. -- Olin itsekin
ajatellut siihen suuntaan. Ja kuinka järjestämme sen ruokapuolen?

-- Tulen sinne ladolle huomeniltana, vähää ennen auringonlaskua. Voit
istua metsänreunassa ja odottaa.

Albin istui vaiti ja päättämättömänä.

-- Niinpä niin, sanoi hän sitten hieman epäröiden. -- Kiitos, äiti.
On kai parasta että lähden.

-- Niinpä kai.

Albin astui pari askelta veräjää kohti, pysähtyi sitten ja kääntyi.

-- Voiko äiti hankkia vähän tupakkaa? On niin vaikea olla ilman, kun
on tottunut polttamaan.

-- En voi mitään luvata, mutta mahdotonta se ei ole. Ehkä voin ottaa
isän tupakoista niin ettei hän huomaa.

Ja samassa oli kuin jäykkä kuori olisi murtunut ja pudonnut pois
Marin päältä. Hän purskahti hillittömään itkuun.

-- Voi Albin, kuinka saatoitkaan mennä ja tuottaa meille kaikille
tämän. Olethan saanut saman kasvatuksen kuin muut kunnialliset
ihmiset, kristillisyyttä ja koulua ja kaikkea mikä siihen kuuluu.
Olemmeko antaneet sinun kasvaa kuin villipedon, jotta sinun
tarvitsi ruveta murhaamaan ja varastamaan? Vastaa minulle! Olemmeko
tehneet niin? Mekö olemme syyllisiä? Olemmeko laiminlyöneet jotain
välttämätöntä sinua kasvattaessamme, emmekö ole koettaneet kurittaa
sinua ja kasvattaa jumalanpelossa!

-- Ei kukaan voi syyttää äitiä, vastasi Albin. -- Eikä kukaan niin
teekään, lisäsi hän uhmailevasti. -- Yksinäni olen tehnyt mitä olen
tehnyt, hyvää tai pahaa, ja olen kyllä mies vastaamaan puolestani.
Odotanko minä Grindaksen ladon luona huomeniltana vai enkö? Maksaako
vaivan? Sanokaa vain suoraan, olen minä ollut pahemmassakin kyydissä.

Mari tukahdutti nyyhkytyksensä ja pyyhkäisi kädenselällä nenäänsä.

-- Miksi kysyt enää sitä asiaa? Tietysti minä tulen, kun kerran olen
luvannut tulla.

Äiti seisoi vielä hetkisen ja koetti seurata pojan kulkua maantiellä.
Toivoton yritys, sittenkuin pimeys ja tuuli olivat peittäneet hänet
ja hänen arkailevat askelensa. Taaja metsä kohisi, ja Marista tuntui
kuin tyrskyt peittäisivät hänet. Hän tunsi äkkiä polttavaa halua
kutsua poikansa takaisin tai huutaa apua.

Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. Järki voitti.

Päinvastoin hän hiipi niin äänettömästi kuin suinkin sisään, riisui
pyhävaatteensa ja laskeutui levolle.

Kaikeksi onneksi ei kukaan ollut herännyt. Kaikki oli samoin kuin
tunti sitten.

Nyt tuntui pakotus selässä jälleen; varmaan oli koko ajan kolottanut,
mutta hän ei ollut ehtinyt huomata sitä. Hän vain lepäsi ja kuunteli
kellon raksutusta, yks -- kaks, yks -- kaks... Niin marssii aika,
reipas sotilas, pysähtymättä, väsymättä... Yks -- kaks, yks --
kaks... Mari on kuulevinaan korkorautojen kopinaa soraiselta tieltä
... siellä kulkee joku ... yks -- kaks, yks -- kaks ... kulkijalla
on kiire, hän kävelee niin ripeästi ja tahdissa ... yks -- kaks, yks
-- kaks ... hänen pitää joutua pian jonnekin muualle, hän ei saa
väsyä, ei eksyä tahdista ... yks -- kaks, yks -- kaks ... hän tuntuu
lisäävän vauhtiaan, Marin korvissa takoo kuin moukari alasinta vasten
... yks -- kaks, yks -- kaks, yks -- kaks ... on kuin joku ajaisi
kulkijaa takaa, vainoaisi kuin vaarallista petoa ... hän ei juokse
enää, hän kiitää eteenpäin, hän pakenee kurjan henkensä edestä...


II.

-- Ei kai täällä käynyt varkaita yöllä? kysyi miniä tullessaan
aamulla tupaan. -- Luulin kuulleeni askelia ja puhetta ja aioin
nousta katsomaan, mutta olin liian väsyksissä. Taisi muuten ollakin
unta kaikki tyynni.

-- Untako --, sanoi Mari, joka oli jo kauan puuhaillut takan ääressä.
-- Ei, minun sinä kuulit liikkuvan. Sain maata koko yön valveilla
selkäsärkyni takia, ja siinä tuli niin nälkä, että piti mennä
porstuakammiosta hakemaan syötävää.

-- Niinkö, vastasi miniä vain, ja Mari kuuli äänestä, että asia oli
sillä selvä. Fredrik ja Ernfred eivät olleet huomanneet mitään.

-- Te miehet nukutte kuin porsaat -- Mari yritti laskea leikkiä --,
voisi varastaa sänkyvaatteet aitanne ja te vain kääntäisitte kylkeä.
Minä tunnen teidät, minä.

Ja hän kaatoi heidän kahvikuppinsa täpö täyteen.

Yksi kohta oli totta siinä, mitä hän oli miniälleen sanonut: hän
ei ollut tosiaankaan saanut unta silmiinsä koko yönä. Ja se oli
tärkeä seikka, sillä ellei hän olisi varmasti tietänyt valvoneensa
ilman pienintäkään keskeytystä, niin hän olisi melkein pitänyt yön
suurta tapahtumaa vilkkaana unena, tosielämän kaltaisena unena. Niin
käsittämättömältä, niin äärettömän epätodennäköiseltä kaikki tuntui
nyt kirkkaassa päivänpaisteessa. Tuolla -- tuolla ulkona nurmella
Albin oli siis seisonut joku tunti sitten, istunut penkillä hänen
vieressään ja sammuttanut nälkäänsä, Albin, hänen poikansa, jonka
kuolemasta oli oltu varmat toista vuotta, niin että siihen ajatukseen
oli jo aivan totuttu.

Hän teki asiaa porstuakammioon. Aivan niin, yksi reikäleipä oli
poissa, ja sekä maidosta että voista oli otettu. Tietysti, hänhän
itse oli -- Ja kuitenkin! Oliko mahdollista, että Albin kuljeskeli
nyt metsissä muutaman pyssynkantaman päässä, ja että hän, Mari, vielä
tänä iltana sai tavata hänet Grindaksen ladon luona Takaniityllä?

Oli, se oli mahdollista. Eikä ainoastaan mahdollista, vaan pikemmin
välttämätöntä, koska hän oli antanut lupauksensa hädänalaiselle.
Hänen täytyi valita ne ruokatavarat, joita vailla hän saattoi olla,
hänen täytyi pitää silmällä Fredrikin tupakkamassia ja katsoa, missä
hänen oli tapana täyttää sitä. Ja ennen kaikkea hänen tuli keksiä
uskottava tekosyy, jonka nojalla saattoi viipyä poissa pitkän aikaa
illallisen jälkeen.

Kaikki nämä vaikeudet olisivat tietysti olleet ilman muuta voitetut,
jos hän olisi kertonut asian miehelleen ja pojalleen. Edellyttäen
nimittäin, että nämä olisivat tahtoneet hänen laillaan auttaa ja
tukea Albinia kaikesta siitä huolimatta, mistä he saattoivat häntä
moittia, kaikesta siitä huolimatta, mikä erotti kunnialliset miehet
murhaajasta. Sillä edellytyksellä, niin. Ja tätä miettiessään Mari
saattoi kesken työtään unohtua katselemaan miestänsä niinkuin
katselemme muukalaista, jonka aikeet meidän täytyy millä hinnalla
hyvänsä saada selville. Monta kertaa hän mielessään sommitteli
sanoja tavalla jos toisellakin, muovaili niitä ajatuksissaan niin
viisaasti kuin suinkin, mutta aina ne jäivät lausumatta. Syvällä
Fredrikin silmissä oli jotakin jota hän ei kuolemakseen tohtinut
houkutella esiin ilman kovinta pakkoa -- ja varsinaista pakkoa ei
hänen mielestään ainakaan vielä ollut olemassa. Fredrik voi yhtä
hyvin saada tietää sen joskus toiste, hän ajatteli. Sanon sen
illalla, kun minulla on vasu valmiina käsivarrella. Ei kai hän lähde
juoksemaan jälkeeni maantielle, ja kun tulen kotiin, on hän varmaan
jo melkoisesti rauhoittunut. Sitten voimme puhua asiasta hiljaa ja
ymmärtäväisesti ja päättää, miten on vastedes meneteltävä.

Mari sai askareensa sujumaan melkein entiseen tapaan. Aamiainen
valmistui oikeaan aikaan, elukat saivat mitä niiden tuli saada,
päivällistä vastaan ei ollut muistuttamista, ja samoin kaikki muu
meni niinkuin pitikin. Mari tosin istui ääneti lautasensa ylitse
kumartuneena, mutta eihän nyt enää sanottavasti huomattu, olivatko
toiset vaiti vai äänessä, sen jälkeen kuin puhelias miniä oli tullut
taloon. Hän sekä kyseli että vastaili omiin kysymyksiinsä.

Iltapäivällä Mari tyyntyi kokonaan, sisällisestikin. Hän tiesi jo
minkä syyn nojalla hän saattoi lähteä liikkeelle ruokatavaroineen
ihan kaikkien nähden, ellei sitä ennen saisi rohkeutta ilmaista
heille totuutta.

Ja se rohkeus jäikin tulematta. Tarkkaavasti hän katseli miestään ja
poikaansa, eikä puhuminen tuntunut hänestä vähääkään helpommalta nyt
kuin aamulla. Ei vähääkään.

-- Onko kellään asiaa Räfsbackaan? hän kysyi aivan luontevasti, kun
astiainpesu illalla oli päättynyt. -- Muistui tässä mieleeni se
kaupunkilaisperhe, joka on vuokrannut Kuggaksen huvilan, lupasin näet
kerran tuoda sille rouvalle munia ja voita, jahka meiltä liikenee
yli oman tarpeen. Nyt olen laskenut, että voimme antaa pari tiuta
munia ja sen verran voita, että pitäisi tulla yhteensä kahdeksan- tai
yhdeksänkymmentä markkaa. Sehän ei ole hullummaksi.

-- Onpa hyvä että alat hankkia rahaa taloon, sanoi Fredrik. -- Sitä
kyllä tarvitaan.

Mari solmi hitaasti päähuivinsa ja otti vasun käsivarrelleen.

-- Mitä minun pitikään kysymän? Niin, eikö teillä ole mitään asioita
Räfsbackaan? Kun nyt joka tapauksessa menen sinne, niin toimittaisin
ne yksin tein.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. -- Mutta jos välttämättä
tahdot, niin sano terveisiä minulta kaikille kyläläisille ja käske
heidän voida hyvin ja pitää Jumala silmäinsä edessä ja tulla pian
minun luokseni tekemään suuria tilauksia.

Mari seisoi epäröiden ovella. Nyt se olisi sanottava, nyt oli
viimeinen tilaisuus. Hänen sydämensä jyskytti. Ei, se oli liikaa,
hän ei saanut sitä suustaan. Mutta samalla hän tunsi ikäänkuin
pelkäävänsä, että joku tarttuu häneen takaapäin, heti kun hän kääntyy
lähteäkseen. Tulkaa tänne, hän ajatteli puristaen vasun sankaa,
tulkaapa tänne nuuskimaan, minä kyllä selitän kaiken, niin että
saatte kuin saattekin hävetä.

Mutta ei kukaan tullut. Eihän kukaan osannut vähääkään epäillä häntä.
He eivät edes nostaneet silmiänsä töistään, kun hän vihdoin läksi.

Vielä ei ole liian myöhäistä, ajatteli Mari lähestyessään veräjää.
Vielä voin mennä takaisin ja huutaa heille: Albin on täällä, minä
vien ruokaa Albinille. Se olisi varmaan parasta, sillä mitä minä
keksin huomeniltana ja myöhemmin, jos Albin viipyy kauan.

Mutta siitä ei tullut mitään. Jalat veivät hänet niin auliisti
maantielle, niillä ei ollut halua kääntyä takaisin.

Munakauppa kävi Räfsbackassa helposti ja joutuin. Kuggaksen huvilan
kaupunkilaisrouva tuli oikein iloiseksi ja olisi tahtonut lisää.

-- Mitä muuta teillä on kopassanne? Varmasti jotakin ruokatavaraa.
Eikö saisi ostaa sitäkin?

-- Ei, vastasi Mari, -- se ei ole kaupan.

-- Me maksamme kernaasti sen minkä muutkin, jatkoi helsinkiläisrouva
itsepintaisesti.

-- Ei sillä ole hintaa, sanoi Mari, -- se annetaan lahjaksi hyvästä
sydämestä.

Hän sai rahansa ja palasi samaa tietä kuin oli tullutkin. Mutta
lähestyessään Prinsasta hän poikkesi varovasti metsään ja kulki
vanhoja karjapolkuja suon ohitse Takaniitylle.

Aukeilla, ylävillä paikoilla hän tähyili taivaanrannalle ja sovitti
vauhtinsa auringon mukaan. Kävi niin hyvin, että aurinko hehkui
juuri harmaiden pilvien seassa kuin hiipunut hiillos, kun hän saapui
kohtaamispaikalle.

Ei näkynyt yhtään ihmistä. Ei vierasta, ei Albinia. Mari istuutui
kivelle metsänlaitaan lepäämään ja odottamaan.

Oli kaunis, tyyni ilta. Lehmänkellot kalkattivat hiljaa tarhoissa
kaukana valtamaantien varrella. Linnut tervehtivät toisiaan
katkonaisilla kutsuäänillä, hillitysti ja rauhallisesti; alkukesän
tulinen kiihko tuntui vaimentuneen.

Istuinpaikaltaan Mari saattoi nähdä niityn ja kappaleen hakaa,
joka reunusti pientä aukiota. Mutta sinnepäin hän ei suunnannut
huomiotaan. Hänen ymmärtääkseen täytyi Albinin saapua metsän kautta,
sillä eihän poika toki ollut niin varomaton, että olisi uskaltautunut
maantielle. Mari kuulosti itsepintaisesti askelten ääntä, oksan
ritinää tai kiven karahdusta jalan siihen sattuessa. Turhaan.
Hiiskumaton hiljaisuus ympäröi häntä. Aurinko laski ja kaikki värit
kalpenivat. Metsäkyyhkysten kuherrus vaikeni vähitellen. Albinia ei
näkynyt.

Jospa hän ei olekaan vain myöhästynyt... Jos hän ei tule lainkaan...
Jos hän piti meitä viime yönä liian kovasydämisinä ja on lähtenyt
muille maille...

Hetkeen ei Mari kyennyt päättämään, tuottiko se ajatus hänelle iloa
vai surua. Oli jotain houkuttelevaa ja ikäänkuin vilvoittavaa siinä
mahdollisuudessa, että raskas koetus oli otettu häneltä pois, ettei
hänen ehkä tarvinnut lainkaan viedä raskasta sanomaa Fredrikille eikä
päivästä päivään, vaivata päätään valehtelemisen oudolla työllä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Nousi toisia kuvia, jotka karkoittivat
tieltään nämä synkät. Hän näki edessään Albinin pitkänä, jäntevänä,
voimakkaana, kuuli hänen iloisen, ylimielisen naurunsa ja sanat,
joilla hän entisaikaan oli huitaissut pois kaikki huolet: Roskaa,
kyllä siitä selviää, kunhan ei hätäile. Ja hän ajatteli myös, että
olisi joka tapauksessa ikävää, jos olisi turhaan ollut levoton ja
mietiskellyt koko tämän päivän ja suotta kulkenut monet, monet
askelet vasu käsivarrella. Ei ei, niin ei saanut käydä. Albinin
_täytyi_ tulla.

Ja hän tuli. Marin voimatta käsittää, mistä hän oli oikeastaan
sukeltanut esiin, hän seisoi yht'äkkiä äitinsä vieressä. Mari ei
ollut kuullut risahdustakaan. Albinilla oli terävänokkaiset pieksut
jalassa, ja hän astui pehmeästi kuin kissa polkuanturoillaan. Hän oli
märkänä yläpuolelle polvien.

-- Vajosin suohon, hän sanoi hiukan häpeissään. -- Ajattelin
oikaista, jotten myöhästyisi, mutta eksyin jollakin hassulla tavalla.
Onhan typerää että sellaista voi sattua näin lähellä kotinurkkia,
mutta en ole ollut niin kaukana metsässä sen koommin kuin pikku
poikana Ernfredin kanssa.

Hän istuutui maahan ja sysäsi lakin hikiseltä otsaltaan. Punaruskea
tukka ja parta muodostivat jonkinlaisen apostolisen sädekehän hänen
päänsä ympärille.

Mari ei saanut silmiään irti Albinin kasvoista. Tavallaan niissä
oli jotakin niin rakkaan tuttua, mutta paljon oli niihin tullut
vierastakin hämmentäen sen kuvan, minkä hän oli säilyttänyt
mielessään.

Hän aukaisi vasun; ja Albin söi hiljaisuuden vallitessa. Kun kaikki
oli nautittu -- eikä sitä ollut aivan vähän -- hän loi kaipaavan
silmäyksen vasun pohjalle ja raaputti irti muutamia leivänmuruja.

-- Raukka, sanoi Mari, -- sinä et kai ollut saanut paljoa suuhusi
ennenkuin minä tulin?

-- Vähän metsämarjoja ja muutamia nauriita, vastasi Albin. -- Varhain
aamulla pujahdin Ollaksen naurismaille ja sieppasin muutamia. En
saanut niin monta kuin olin ajatellut, sillä samassa Ollaksen Elin
tuli kujalta ja minä sain puikkia tieheni kiireimmän kaupalla.

-- Luuletko hänen tunteneen sinut? kysyi Mari hieman levottomasti.

-- Hän ei nähnyt minua lainkaan, vastasi Albin. -- Mutta jos olisi
sattunut näkemään, olisi hänen kyllä pitänyt tuntea minut.

Albin naurahti, omituisen naurun, joka ei ottanut oikein
sointuakseen. Ollaksen Elin ja hän olivat seurustelleet keskenään
sangen paljon viimeisinä vuosina ennen sotaa.

-- Elin kuuluu menevän naimisiin jonkun kirkonkyläläisen kanssa,
sanoi Mari ikäänkuin vastaukseksi sanattomaan kysymykseen.

-- Vai niin, sanoi Albin suoristaen jalkansa. -- Mikä se on miehiään?

-- Lindroth se on nimeltään ja on muualta muuttanut. Isä ollut
kauppias.

-- No sittenhän siellä on paljon rahaa ja hienouksia, arveli Albin
katsellen suoraan eteensä.

-- Niin kuuluu, nyökkäsi Mari.

Puhelu taukosi hetkeksi.

-- On omituista kulkea täällä vanhoilla teillä taas, alkoi Albin
uudelleen. -- Kaikki näyttää olevan entisellään. Ei näy paljonkaan
jälkiä -- sodasta ja sen semmoisesta.

-- Tuskin ollenkaan, vahvisti Mari.

-- Ja kaikki elävät entiseen tapaan?

-- Jotakuinkin entiseen tapaan, hiljalleen ja hyvin voiden. Kalliit
hinnat on nyt tosin kaikilla tavaroilla, mutta työstä maksetaan
tähän aikaan siksi paljon, että useimpien toimeentulo on kuitenkin
parantunut. Nimittäin niistä jotka minä tunnen.

-- Onko saha käynnissä?

-- Se seisoi jonkin aikaa, mutta on nyt taas täydessä käynnissä.

-- Onko lahdella ulkomaanlaivoja?

-- Montakin.

-- Ja ne maksavat lastauksesta hyvin?

-- Niin paljon ettei monella herralla ole puoltakaan siitä palkasta,
kerrotaan.

-- Ja tytöt ja pojat, vieläkö ne tanssivat ja keinuvat niinkuin
ennenkin?

Kyllähän tytöt ja pojat tanssivat niinkuin ennenkin ja kokoontuivat
usein keinulle.

Albin vaikeni. Hänen kouransa avautuivat ja sulkeutuivat jälleen,
tiukasti, puristaen tyhjää ilmaa tai ehkä ruohonkortta.

-- Niin niin, hän sanoi hiljempaa, -- sen pituinen se.

-- Kuinka nyt olet ajatellut, sanoi Mari varovasti ja hiljaa, --
mihin aiot ryhtyä lähimpinä aikoina?

Albin nosti silmänsä tutkivasti.

-- Olen tuuminut jäädä tänne metsään vielä joksikin aikaa. Jos
nimittäin voin saada ruoan apua ja muuta pientä -- muutenhan se ei
käy päinsä.

Mari tuumi hetkisen.

-- Huomenna on saunapäivä, sanoi hän miettivästi. -- Tarvitsemme
vihtoja, ja minä voin sanoa haluavani pehmeämpiä lehviä kuin omasta
koivurähjästämme voi saada. Ja kun minulla kerran on asiata metsään,
keksin kai jonkun keinon, miten saan sinulle ruokaa.

-- Ja minä, sanoi Albin kasvot kirkastuen, -- minä teen itselleni
tuohisen. Kulkeehan täällä aina laitumella lehmiä, joita voin lypsää
kenenkään huomaamatta.

Mari valmistautui lähtemään.

-- Voiko äiti hankkia minulle sorkkaraudan tai kirveen? kysyi Albin,
ja nähdessään, kuinka äidin kasvot vavahtivat, hän lisäsi nopeasti:

-- Niin, se on tarpeen vain päästäkseni sisälle latoon, jos tulee
kovin paha sää.

-- Saadaan nähdä, vastasi äiti.

Seuraavana päivänä hän tuli iltapäivän loppupuolella, ja paitsi
ruokaa oli hänellä mukanaan kahveli, posliinikipponen ja pieni
kirves. Sen terä muistutti enemmän sahaa, mutta jotakin hyötyä se kai
silti voi tehdä, hän arveli. Albin kiitti, ja hänellä oli erikoinen
tapansa ilahtua ja sanoa kiitos niin vilpittömän sydämellisesti, että
se oikein lämmitti mieltä.

Tällä kertaa Marin ei tarvinnut odottaa häntä, ja se oli hyvä, sillä
eihän hän voinut viipyä mahdottoman pitkään muutaman kylpyvihdan
teossa. Sunnuntai-iltana hänellä oli sensijaan enemmän aikaa, hän kun
oli sanonut aikovansa käydä Räfsbackassa erään tuttavan perheen luona.

-- Aika käy pitkäksi, kun täytyy olla niin hiton varovainen, ettei
uskalla ruveta puheisiin kenenkään ihmisen kanssa, sanoi Albin hieman
alakuloisesti. -- Monta kertaa olen ryöminyt niin lähelle Ollaksen ja
Sjöön ulkotalojen ikkunoita, että saatoin melkein nähdä mitä heillä
oli pantu pataan. Monia tuttuja olen kurkistellut kivien takaa, mutta
mennä luokse ja sanoa morjens, siihen ei ole riittänyt uskallusta.

-- Ei ei, huudahti Mari kauhistuneena, -- älä tee sitä koskaan!
Voihan kuka hyvänsä ottaa sinut kiinni.

-- Sen tiedän yhtä hyvin kuin äitikin, sanoi Albin kuivasti ja imaisi
tyhjää piippuaan. Hänen tupakkansa oli taas lopussa.

-- Kun olisi edes jotain luettavaa, jatkoi hän äskeiseen tapaan.

Se puute oli helposti poistettu, arveli Mari. Sanomalehtiä hän
saattoi tuoda kotoa sitämukaa kuin ne oli siellä ehditty lukea. Ja
kirjoja heillä oli koko laatikollinen aitanvinnillä.

-- Tiedän, sanoi Albin, ne ovat kyllä vanhoja ja kummallisia, mutta
parempi jotain kuin ei mitään.

Pahemmin oli tupakan laita. Mari arveli, ettei hän uskaltanut
verottaa Fredrikin varastoja toistamiseen, se saattoi tulla ilmi.

-- Mutta eikö äiti voisi ostaa kaupungin kauppiaalta, kun sattuu
jotakin muuta asiaa sinne? ehdotti Albin.

-- Miks'ei, kyllähän minä, mutta se maksaa kai paljon, eikä minulla
ole omia rahoja.

-- Ei hätää, sanoi Albin, -- minulla on joku satanen tallella. Olisi
enemmänkin, jos olisi ollut ymmärrystä ja halua säästää. Kerran
minulla oli niin paljon, että melkein olisin voinut ostaa sillä
pienen talon. Se oli Viipurissa, juuri ennenkuin meidän tuli pakko
lähteä sieltä. Kuljin muutamana iltana kadulla, niin siellä seisoi
eräillä portailla mies, joka viittasi minua luokseen. Seurasin häntä
ja tulin isoon huoneeseen, missä istui viisi, kuusi kaveria jakamassa
rahoja, joita he ottivat isosta kassakaapista. En ollut koskaan
tietänyt niin paljon rahaa olevankaan. Viidensadan ja tuhannen markan
seteleitä sinkoili kuin ei mitään, noin vain ikäänkuin akanoita
viskuukoneesta, ja he ottivat osalleen niin paljon kuin kouraan
mahtui. Minäkin sain niitä tukun, siinä oli monta tuhatta markkaa,
kun jälkeenpäin laskin. Samana yönä eräs nokkela viipurilaispoika
otti opettaakseen minulle pelin, jonka nimi on ykskolmatta; siihen
meni puolet rahoistani, se on semmoinen saakelin peli, jossa häviää
koko ajan. Mutta eräs toinen mies oli sullonut puolen miljoonan
setelit taskuihinsa ja saapasvarsiinsa. Hän nukkui täysissä
vaatteissa nagaani-pistoli kummassakin kädessä.

Mari oli tuskin kuunnellut. Häntä tympäisivät nämä jutut punaisten
tihutöistä. Ne tekivät Albinin vieraaksi hänen silmissään, ne
manasivat esiin juuri sen, minkä hän koetti kaikki voimansa
ponnistaen unohtaa. Kuinka toisenlaiselta tuntuikaan hänestä, kun
Albin istui hiljaa hänen vieressään ja söi kovalla halulla suuhunsa
ruoan, minkä hän oli suurella vaivalla saanut tänne hankituksi.
Silloin hän saattoi melkein uskoa, että kaikki oli entisellään,
että hän piti päivällislomaa heinäniityllä kauniin, komean poikansa
kanssa, jota kaikkien täytyi häneltä kadehtia.

Albin otti lompakkonsa esiin. Setelit, jotka hän ojensi äidilleen,
eivät olleet likaisempia kuin miksi paperiraha tavallisesti tulee
maalaisten ihmeellisissä kätköissä, pikemmin päinvastoin, ja
kuitenkin Mari saattoi tuskin koskea niihin niin paljon, että sai
tungetuksi ne vasun pohjalle.

-- Almanakan voisitte kernaasti ostaa minulle, sanoi Albin. --
Minulla on tosin pieni keppi, johon leikkaan loven joka päivä, mutta
hankalaksi käy ajanlasku sillä tavoin. Minulla on näet tapana istua
ja tuumia, milloin yhdistyksellä mahtaa olla kokous tai tanssit,
milloin ihmiset tekevät niitä tai näitä maatöitä ja muuta sellaista.
Ja almanakasta näkee sitäpaitsi nimipäivät ja markkinat ja sen
semmoiset.

-- Minä teen huomispäivänä asiaa kaupunkiin, vastasi Mari. -- Mutta
sitten voin tuskin tulla enää illalla sinua tapaamaan.

Ja niin kävi kuin Mari oli arvellutkin. Kun hän palasi ostoksineen
iltapäivällä kotiin, oli siellä yhtä ja toista touhua, mikä teki
hänelle vaikeaksi, jopa mahdottomaksi lähteä taas illalla pois. Ja se
olisi muutenkin näyttänyt kovin epäilyttävältä.

Oli kolea ilta ja taivas synkässä pilvessä. Kaikki vanhat merkit
osoittivat kauniin sään loppua. Fredrik tarjoutui syömään
rotanmyrkkyä aamiaisekseen, ellei tulisi sadetta lähimmän vuorokauden
aikana, ja Marin selkäsärky yltyi tavalla, jota ei käynyt
väärinkäsittäminen.

Aivan oikein. Seuraavana aamuna rankkasade pieksi maata raipoillaan,
joita oli yhtä taajassa kuin korsia hyvässä ruispellossa. Fredrik sai
jättää syömättä mainitun ikävän aamiaisruoan.

Mutta Marin valtasi suuri ahdistus. Albin, hän ajatteli sateen
rummuttaessa herkeämättä ikkunaruutuja. Albin! Hänhän käy pakostakin
aivan epätoivoiseksi maatessaan hiljaa ladossa ilman minkäänlaista
tehtävää. Jos tällaisia päiviä tulee useita peräkkäin, niin kidutus
käy hänelle liian suureksi. Ja Mari tutki taivasta niin huolekkaasti
ja hellyttävästi kuin koko vuoden sato ja onni olisi riippunut
auringon pikaisesta paluusta.

Nämä viimeiset päivät olivat olleet ihmeellisimmät Marin koko
elämässä, kohtalokkaimmat ja pisimmät, tuntui hänestä. Jos joku
olisi sanonut hänelle, että Albinin paluusta oli kulunut viikkoja ja
kuukausia -- hän olisi tuskin uskaltanut väittää vastaan. Ja kaikki
hänen ajatuksensa olivat nykyään pojan luona metsissä, toimittelipa
hän mitä hyvänsä.

Ulkonaisesti ei Prinsaksessa kukaan joutunut siitä kärsimään --
vielä. Talousaskareet sujuivat vanhaan totuttuun tapaan, eikä
elukoiden hoidossa ollut näköjään muistuttamisen varaa, ainakin ne
suunnilleen saivat mitä pitikin. Niinpä siis Fredrik ja Ernfred eivät
havainneet mitään tavatonta Marissa; mutta lehmät, jotka tarvitsevat
hellyyttä ja huolehtivaa hoitoa, ilmaisivat tyytymättömyytensä
vähentämällä maidonantiaan.

Aamupäivällä Mari meni aitanvinnille penkomaan vanhoja kirjoja ja
valikoimaan niistä Albinille luettavaa. Hänestä tuntui mieluisalta
ja lohdulliselta työskennellä pojan hyväksi, etenkin nyt, kun oli
ensimmäisen kerran ollut pakotettu jättämään hänet ruoatta.

Kirjat eivät näyttäneet kovin lupaavilta. Ne olivat risaisia,
homeessa, täynnä pieniä täitä ja pahasti rottien jyrsimiä. Ja
niinkuin Albin oli sanonut, sisällykseltään ne olivat jotenkin
kummallisia. Mari ei tietänyt mistä ne olivat kotoisin; ne olivat
olleet siellä jo aikoja ennen kuin hän itse oli tullut Prinsakseen.

"Ruoka-Järjestys Tupakin-Poltajillen", "Neuwo ja Johdatus Maan
Wiljelemisen ja Huonen Hallituxen Parandamiseen", A-B-C-kirja,
jossa oli muodoton kukko viimeisellä sivulla, eräs vanha postilla,
"Ulosweto Kuningallisista Posti-Ordningeista" vuodelta 1785,
katkismus, "Thecla" -- se tuntui eniten muistuttavan kertomuskirjaa
ja siksi hän pani sen syrjään, Valeriuksen Lauluja -- samoin --,
"Neuwo kuinga hukkuneita ihmisiä pitä hengihin pyyttämän" --

Ei, kertomuskirja ja laulut olivat ainoat, jotka saattoivat tulla
kysymykseen. Hetkisen Mari mietti postillaa -- tai Bibliaa, joka
oli alhaalla piironginlaatikossa. Kenties pyhien kirjojen lukeminen
muuttaisi Albinin mielen, saisi hänet selvemmin näkemään suuren
syntinsä ja johtaisi hänet takaisin kunniallisten ihmisten valoisille
teille...

... Ilmiantamaan itsensä ja ottamaan vastaan rangaistuksensa?...
Oliko se ainoa oikea tie?... Sitäkö hän sisimmässään, kaikkein
sisimmässään toivoi?... Ei, postilla sai jäädä, ja Biblian täytyi
pysyä koskemattomana laatikossaan, sitähän he tarvitsivat itse joka
sunnuntai, menivätpä kirkkoon tai eivät.

Myöhemmin päivällä Mari kuljeksi kuin varas omassa kodissaan. Viikon
sanomalehdet hän taittoi kokoon ja piilotti ne takkahyllyn kukikkaan
kretonkiverhon taa. Sakset ja tulitikkupuntti menivät samaa tietä,
seuranaan muutamia luunappeja, neula ja ompelulankarulla.

Raskaat, hautovat pilvet olivat vähitellen alkaneet liikehtiä, mutta
sade jatkui yhä melkoisella voimalla. Herätti sentähden jonkinmoista
huomiota, kun Mari valmistautui illallisen jälkeen lähtemään kylälle.

-- Kas mammaa, kun on ruvennut juoksemaan ulkona iltaisin vanhoilla
päivillään, sanoi Fredrik hieman kummastellen.

-- Pitää mennä Räfsbackaan viemään munia taas, sanoi Mari niin
uskottavasti kuin suinkin. -- Se rouva oli niin kovin ystävällinen,
ja minun täytyi luvata, että tulen takaisin niin pian kuin saan
kokoon tiun munia. Yhtä hyvinhän voimme myydä ne hänelle kuin viedä
kaupunkiin. On oikein paha ollakseni, kun en ole aikaisemmin tullut
vieneeksi hänelle mitään, vaikka hän on niin höyli ja hyväluontoinen.
Ja iloinen ja kiitollinen joka murusta.

-- Mutta tiethän ovat ihan vellinä, väitti Fredrik, -- eikä sadekaan
ole oikein tauonnut vielä. Voihan se yhtä hyvin jäädä huomiseen.

-- Luvattu mikä luvattu, vastasi Mari. Hänen sydämensä jyskytti
kuin ensikertaisen varkaan rinnassa; olihan vasu täynnä mitä
merkillisimpiä tavaroita. Puuttui vain että joku tulisi lähemmä ja
katsoisi vähän tarkemmin. Melkein juoksujalassa hän läksi talosta,
niin epäilyttävää kuin tiesikin sen olevan, tuleviin iltoihin nähden.

Tällä kertaa ei Marilla ollut aikomustakaan mennä Räfsbackaan. Ei hän
vaivaa pelännyt eikä viheliäistä keliäkään. Mutta hänen kaipuunsa
nähdä Albin jälleen oli niin voimakas ja kiihkeä, ettei hän voinut
alistua enää mihinkään viivytykseen. Sentähden hän meni Räfsbackaan
vievää tietä juuri niin pitkälle, että johti harhaan kotona-olijat,
jos joku olisi tullut pitäneeksi häntä silmällä ikkunasta. Ehkä
he olivat sen tehneet. Hän ei voinut salata itseltään, että oli
varmaankin aiheuttanut heissä kummastusta ja hämäriä epäluuloja.

Se lohdutus hänellä oli kumminkin kaikissa huolissaan, että sade
taukosi vihdoin. Taivas pysyi raskaana ja harmaana ennustaen uusia
päiväkautissateita, mutta keskeytys oli hänelle joka tapauksessa
hyvin tervetullut.

Albin oli viettänyt päivän ladossa murrettuaan poikkipienan toisen
määrlyn irti. Hän oli jo keksinyt keinon, millä sai oven suljetuksi
sisältäpäin, niin ettei etäämpää huomannut mitään.

Äidin tuomista hyödyllisistä lahjoista hän tuli iloiseksi kuin poika
markkinoilla.

Mari istui hiljaa ja katseli häntä hellittämättä. Kun näki hänen
nauravan noin ja puhelevan ystävälliseen, vilkkaaseen tapaansa,
Mari saattoi tuskin käsittää, että hän oli todellakin ollut mukana
kaikissa niissä kamalissa tihutöissä, joista hän oli puhunut, -- ja
kenties vielä monissa muissa, joista hän ei ollut mitään virkkanut.
Mitä kauemmin Mari häntä katseli, sitä epätodennäköisemmältä, sitä
mahdottomammalta se hänestä tuntui. Paljon helpompaa oli jatkaa
ajatuksen leikkiä ja kuvitella lepoa heinäniityllä. Niin niin,
kaikki oli taas kuin ennen, hyvinä päivinä. Hän ja Albin pitivät
päivällislomaa yhdessä tehdyn työn jälkeen...

Niin täytyi olla. Niin täytyi hänen saada tuntea niinä lyhyinä
yhdessäolon hetkinä, jotka hän tohti suoda itselleen. Olihan Albin
ollut hänen rakkaimpansa. Totta kai Albin, joka oli syntymästään
saakka tuottanut hänelle niin paljon suruja, herätti hänessä sata
kertaa voimakkaampia tunteita kuin Ernfred, joka oli aina ollut
umpimielinen ja siivo ja tehnyt juuri niin kuin kaikkien pitää tehdä,
taikka tytöt, jotka tuskin pöydänkorkuisiksi vartuttuaan olivat
alkaneet puhua lakkaamatta Helsingistä ja Helsingistä! Tietysti,
sehän oli vain luonnollista. Hän muisti lauseen eräästä pyhästä
miehestä, jonka nimi oli Augustinus, -- rovasti oli kerran käyttänyt
sitä hartauskokouksessa Räfsbackassa: Niin monien kyynelten poika ei
voi joutua hukkaan. Ne sanat voitiin totisesti sovelluttaa häneen
ja Albiniin. Vaikka Albinista ei tulisikaan muille malliksi ja
esikuvaksi kelpaavaa, ei hän silti voinut olla hukassa. Niin kova ei
Jumala saattanut olla äitiä kohtaan, että lahjoittaisi hänelle pojan
takaisin muutamaksi haihtuvaksi hetkeksi ja sitten antaisi ihmisten
riistää hänet pois ja panna hänet ikuiseen vankeuteen.

Ja hän katseli katselemistaan Albinia ikäänkuin olisi toivonut
voivansa katseellaan poistaa kaiken vierauden noiden kasvojen
ilmeestä ja kaiken synkän, mikä piili tuon rakkaan otsan takana.

-- Mitä äiti katsoo? kysyi Albin hiukan hämillään hänen
hellittämättömästä tuijotuksestaan. -- Olenko minä niin pörröpäinen?
En ole katsonut peiliin viimeisen kuukauden aikana, mutta arvaan
että tukkani on ehtinyt kasvaa liian pitkäksi. Ehkä äiti on hyvä ja
leikkaa sen, koska tässä on saatu saksetkin uuteen talouteemme?

-- Tietysti sen teen. Kumarruhan vähän eteenpäin.

Ja varovasti, hyvin huolellisesti hän alkoi leikata Albinin
pehmoista, tuuheaa tukkaa, kuten oli tehnyt niin monesti hänen
ollessaan pikkupoika, joka ei ollut vielä päässyt miesten kirjoihin.

-- Kas niin, hän sanoi laskien kätensä alas, -- nyt sinä alat taas
näyttää ihmismäiseltä. Kunpa vain saisi pois tuon kauhean parran --

Albin vetäytyi äkisti taaksepäin.

-- Ei ei, antaa parran olla. Ainahan se jonkin verran vie ihmisiä
harhaan.

Tuli raskas hiljaisuus.

-- Pane tupakaksi, sanoi Mari jotakin sanoakseen. -- Ja lue
sanomalehtiä jos haluttaa.

-- Kiitoksia vain, vastasi Albin ja noudatti kehoitusta.

Alkoi hämärtää vahvasti. Sadepilvet ajelehtivat taivaalla valmiina
milloin tahansa purkautumaan. Mutta Mari ei saanut lähdetyksi. Hän
istui paikallaan ja ajatteli sitä katkeraa totuutta, ettei hän nyt
uskaltanut pitkiin aikoihin suoda itselleen tällaista tuttavallista
hetkeä Albinin kanssa. Kuinka hän asiaa kääntelikin, hän ei päässyt
mihinkään siitä, että Fredrik oli tänä iltana ilmeisesti pitänyt
hänen puuhaansa kovin merkillisenä. Ei ollut hyvä panna hänen
luottavaisuuttaan toistamiseen liian kovalle koetukselle.

-- Meidän pitää keksiä uusi kohtaamispaikka, sanoi Mari yht'äkkiä
havahtuen ajatuksistaan. -- Paikka joka on lähempänä kotia.

Albin nosti silmänsä sanomalehdestä, jota yritti lukea pimeästä
huolimatta.

-- Kernaasti minun puolestani, kunhan se vain on tällä puolella
tietä, sillä en juuri halua kohdata ihmisiä.

-- Tiedätkö sen ison kiven, jonka vierestä kerran löysimme Idan, kun
hän oli juossut kotoa pois?

Albin nyökkäsi.

-- Luullakseni. Niin, jo muistankin.

-- Siellä, sanoi Mari, -- sen alle panen ruokasi ja mitä muuta satun
löytämään, sillä nyt en luultavasti uskalla muutamaan aikaan käydä
sinua tapaamassa. Jos tahdot jotain, niin kirjoita paperille, minä
hankin sinulle paperia ja kynän. Mutta kirjoita isoja kirjaimia, minä
en ole parhaita lukijoita. Ja sen sanon sinulle: ole varovainen! Älä
tule valoisaan aikaan, paikka kun on niin lähellä kotia.

-- Niin on, sanoi Albin miettivästi. -- Se on niin lähellä, että enkö
voisi yhtä hyvin tulla perille asti -- --

-- Ei ei, Albin, huusi Mari kauhistuneena, -- se on aivan mahdotonta.
Jos mieli puhua isälle, niin se olisi ollut tehtävä silloin heti,
mutta minähän en uskaltanut, ja nyt se on kerrassaan mahdotonta, kun
olemme toimineet hänen selkänsä takana näin kauan. Hän ei antaisi
koskaan anteeksi minulle, sen tiedän, eikä sinullekaan.

Albin rummutti peukaloillaan polviinsa.

-- Mutta enhän minä voi iankaiken elää kuin mikäkin metsänpeto.
Siellä ylhäällä meidän vinnillä -- teidän vinnillä voisin piileksiä
kuinka kauan tahansa ja pistäytyä välillä metsässäkin kenenkään
tarvitsematta sitä huomata. Niin ajattelin tullessani luoksenne
yöllä, mutta koska se ei ota käydäkseen päinsä, on kai parasta että
menen nimismiehen luo niin pian kuin suinkin.

Marin pää oli painunut rintaa vasten.

-- Omatuntosiko käskee sinun mennä? kysyi hän katsomatta Albiniin.

-- Omatunto, omatunto, vastasi Albin kärsimättömästi, -- onhan
selvää, että tulee mieleen kaikenlaisia ajatuksia, kun pitää piillä
erillään sekä ihmisistä että eläimistä. Enkähän minä voi makailla
täällä Takaniityllä niin kauan että alan sammaltua. Jokin loppu tästä
tulee auttamattomasti, minkälainen sitten tullee.

Mari kumartui ja tarttui hänen käteensä, ensimmäisen kerran koko tänä
aikana.

-- Ajattele kuitenkin tarkoin, ennenkuin teet sellaista, mikä ei
ole enää muutettavissa, sanoi hän soinnuttomalla äänellä. -- Odota
muutamia päiviä tai joitakin viikkoja, minä hankin sinulle padan,
että saat keittää ruokaa, niin maistuu paremmalta, ja lämpimiä
alusvaatteita, ettei sinun tarvitse olla vilussa. Kyllä tässä jokin
neuvo keksitään sinulle niinkuin muillekin, kunhan vain odotat etkä
hätiköi.

Hän oli jo kulkenut muutamia askelia ojanpiennarta pitkin, kun muisti
erään asian ja kääntyi takaisin.

-- Albin, sanoi hän hämillään, -- sinun pitää antaa minulle rahaa
noista munista; kerroin kotona että menen Räfsbackaan niitä myymään.

-- Mitä -- mitä ne maksavat? kysyi Albin ottaen lompakkonsa esiin.

-- Kaksikymmentä markkaa minä tavallisesti saan, vastasi Mari ja
olisi voinut itkeä surusta ja häpeästä. -- Ymmärräthän että minun
täytyy!

-- Niin niin, sanoi Albin, -- kyllähän minä ymmärrän.

Mutta hänen äänessään oli jotakin joka teki Marin kotimatkan kahta
vertaa raskaammaksi.


III.

Pari viikkoa kului.

-- Mikä sinua oikein vaivaa, Mari? kysyi Fredrik nykyään tavantakaa,
ja ihmeissään olivat poika ja miniäkin.

Semmoinen levottomuus oli vallannut Marin, ettei se olisi voinut
jäädä sokealtakaan huomaamatta. Hänen silmänsä ja kätensä olivat
ikäänkuin vailla vakinaista sijaa, öisin hän makasi ja heittelehti,
kunnes hiki helmeili ohimoilla, ja vähin hän kiljahti unissaan kuin
olisi saanut puukon rintaansa.

-- Sinun pitäisi mennä tohtoriin, Mari, käyt päivä päivältä yhä
keltaisemmaksi ja laihemmaksi. Ei siitä hyvä seuraa, jos jatkat
tuolla tavoin.

Mutta joka kerta kun Fredrik tällaisia ehdotteli, Mari vain ravisti
päätään yhä tiukemmin. Sillä mitäpä kaiken maailman tohtorit ja
professorit mahtoivat sille taudille, joka oli hiljaisuudessa hänet
murtamaisillaan: Albinin levottomuudelle ja epätoivolle.

Hän ei tavannut enää poikaansa usein, ja vaikka hänen päivänsä olivat
yhtä ainoaa kaipausta, niin yhdessäolon lyhyet hetket tuottivat
hänelle kuitenkin murhetta. Sillä Albinin mieli kävi päivä päivältä
yhä taipuvammaksi pehmeyteen, nöyrtymiseen ja katumukseen -- tai ehkä
pikemmin tuskaan, oli vaikea tietää kumpaiseen. Yhä useammin hän
puhui, että pitäisi mennä vapaaehtoisesti nimismiehen luo.

Mari oli jo aikoja sitten luopunut levottoman odottavalta kannaltaan.
Hän ei kysynyt enää, oliko hänellä oikeutta asettua Albinin ja hänen
rangaistuksensa väliin, taikka oikeastaan Albinin ja hänen heräävän
omantuntonsa väliin, jos se nyt kerran oli heräämässä. Hän vannotti
poikaansa suoraan ja niin tehokkain sanoin kuin osasi pysyttelemään
edelleenkin piilossa ja kaikin voimin koettamaan tehdä tyhjäksi
yhteiskunnan mahdolliset etsiskelyt.

Piilopaikkaan kiven alle hän oli kantanut joka päivä kaikenmoisia
pikkutavaroita, jotka saattoivat helpottaa Albinin elämää. Hän oli
käynyt yhä rohkeammaksi ja häikäilemättömämmäksi, hän suorastaan
hävitti kotia. Nyt viimeksi hän oli tavattomien vaikeuksien jälkeen
saanut varkain viedyksi aitasta haulikon ja panoksia -- jotta Albin
voisi ampua jäniksiä ja metsälintuja ja siten saada parempaa ruokaa.
Hän ei ajatellut sitä, että oli luvaton aika ja että laukaukset
niinmuodoin herättäisivät huomiota. Hän ei ajatellut sitäkään, että
Fredrik saattoi milloin tahansa huomata pyssyn katoamisen; jo nyt oli
sattunut, että isä oli syyttänyt Ernfrediä erinäisten pikkuesineiden
häviämisestä, josta Ernfred kuitenkin hänen tavattomaksi harmikseen
väitti olevansa tietämätön. Mari oli mennyt kuin päästään vialle,
hän ei ottanut enää lukuun ilmeisiä seurauksia, kunhan vain luuli
voivansa hyödyttää Albinia ja ehkäistä hänen kohtalokasta päätöstään.
Sydän jyskytti hänen rinnassaan joka kerta kun hän lähestyi
piilokiveä, sillä häntä ahdisti ainainen pelko, että hän näkee
jonakin päivänä tavarat koskemattomina --

Ilmoihin Mari kiinnitti silmäänpistävää huomiota. Fredrik ei
saattanut kyllikseen ihmetellä, että hän pani pitkälliset sateet niin
pahakseen. Satohan tuli joka tapauksessa paras mitä heillä oli ollut
moneen Herran vuoteen. Mitä valittamisen syytä siinä siis oli?

Vielä ei Fredrik ollut saanut kiinni mistään langasta, mutta hänen
silmänsä valvoivat, hänen mielensä oli jännittynyt.

       *       *       *       *       *

Eräänä varhaisena aamuhetkenä, juuri kun Fredrik ja Ernfred istuivat
höyryävän kahvikupin ääressä, astui Ollaksen Henrik tupaan. Hän oli
matkalla Takaniityn tuolla puolen olevasta talostaan Räfsbackan
suutarin luokse, mutta hänellä oli sitäpaitsi asiaa Prinsaksen
Fredrikille, hän sanoi.

Häntä pyydettiin istumaan, ja hän sai kupin niinkuin toisetkin.
Vähitellen asia tuli esiin.

Hän halusi tilata piirongin ja kahdenmaattavan sängyn. Niin, koska
tässä oltiin vanhoja tuttuja, saattoi hän kertoa koko asian oitis:
heidän Elin oli menossa naimisiin kirkonkylän Lindrothin vanhimman
pojan kanssa.

Fredrik istui aivan totisena ja kaatoi toisen kupin loput teevadille.

-- Vai niin, hän sanoi hieman raskaasti, -- saa kai sitte niinkuin
onnitella.

Ollaksen Henrik imi mietteissään pientä sokerinmurua, joka näinä
tukalina aikoina voitiin tarjota.

-- Niin, sanoi hän, -- parastahan sitä on toivottava.
Ulkopitäjäläisiä he ovat, eikä heitä tunneta täällä oikein
perinjuurin. Enemmän minua olisi miellyttänyt se toinen asia, joka
näyttää vähän olleen kyseessä entisaikaan, nimittäin että teidän
Albinin kanssa. Mutta hänhän sitten meni, poikaparka, ja turmeli
asiansa niin perin hullusti. Kai häneen meni piru, muulla tavoin ei
sitä voi selittää.

Tähän hänen puheeseensa ei Fredrikillä ollut mitään vastaansanomista.
Hän tiesi että Ollas puhui vilpittömin mielin eikä suinkaan ollut
vahingoniloinen prinsaslaisten onnettomuudesta, niinkuin jotkut muut
sekä kirkonkylässä että Räfsbackassa.

Muuten Ollas ei tietänyt juuri mitään uutta. Niin, sen hän kyllä
saattoi sanoa, vaikk'ei se oikeastaan ollut mikään uutinen, että
ihmisten epärehellisyys lisääntyi päivä päivältä. Joka aamu Ollas
tai hänen naapurinsa saivat nähdä tuoreita jälkiä näpistelijäin ja
varkaiden yötyöstä. Milloin nämä olivat kaivaneet pellosta perunoita,
milloin taas sonkineet turnipsi- ja naurismaissa. Omenanraakiloista
ei kannattanut puhuakaan, nehän olivat olleet helisemässä kaikkina
aikoina, myöskin ennen maailmassa, jolloin ihmisillä sentään oli
vielä häpyä.

-- Ei minulla ole tapana maalata peikkoja seinälle enkä ole myöskään
tunnettu ämmäinjuorujen levittäjäksi, sanoi Ollas lopuksi, -- mutta
minun uskoni on se, että Takaniityn metsäperukoilla piileksii
punakaartilaisia. Sieltä on kuultu useita laukauksia, ja eilen
aamulla --

Hänen puheensa katkesi äkisti ja hän jäi tuijottamaan
posliinikipposta, josta Mari parhaillaan täytti tyhjentynyttä
kermakulppoa.

-- Onko teillä käynyt varkaita? kysyi hän ihmeissään.

-- Ei minun tietääkseni, vastasi Fredrik. -- Sattuuhan minulle
kyllä toisinaan, että kaipaan jotakin pikkuesinettä, mutta ne ovat
enimmäkseen sellaisia, joista varkaat eivät juuri välitä ja joihin
sitäpaitsi ei kukaan ole voinut päästä käsiksi, ne kun ovat olleet
tuvassa tai kamarissa. Vai mitä sinä sanot, Mari?

-- Ei minulta ole mitään hävinnyt, vastasi Mari lyhyesti ja vei
kipposen porstuakammioon.

-- Sepä omituista, jatkoi vieras Marin palattua tupaan. -- Eilen
aamulla, kun Elin ja karjapiika menivät hakaan lypsämään muutamia
lehmiä, jotka olimme jättäneet yöksi ulos, he näkivät yht'äkkiä
harmaapukuisen miehen kaikessa rauhassa istuvan ja lypsävän
kellokaslehmää. Piika oli yksinkertainen ja kirkaisi, niin että mies
ehti juosta tiehensä, heidän saamatta oikein nähdä hänen kasvojaan.
Iso ja parrakas kuuluu olleen, sen verran he tiesivät sanoa. Maasta
lehmän vierestä he löysivät puisen pytyn ja posliinimukin. Pytyssä
ei ollut merkkiä, mutta posliinimuki oli aivan samanlainen kuin se,
joka Marilla juuri oli kädessään. Panin erityisesti mieleeni miltä se
näytti, sillä se oli semmoista harvinaista vanhanaikuista mallia.

Fredrik katsahti Mariin, miksi, sitä hän tiesi tuskin itsekään. Mari
silmäili vuorotellen Ollasta ja Fredrikiä. Hänestä tuntui, että he
olivat kysyneet häneltä ... että hänen tuli vastata. Vastata, niin.
Tietysti hän vastaa, jopahan tässä nyt mykistymään! Eto asiasta.

Eikä kukaan ollut Marin suusta kuullut koskaan niin pitkäpiimäistä ja
ylimielistä vastausta kuin nyt:

-- Ei tarvitse käydä paljonkaan ostoksilla tietääkseen, että
kauppiailla on tavallisesti useampia kappaleita kutakin lajia. Ja
ostaa saa kuka tahansa, kellä vain rahaa on.

-- Niinpä kyllä, nyökkäsi Ollas, -- mutta nyt te ymmärrätte mistä
minä johduin epäilemään punaisia. Suojeluskunnan pitäisi panna
toimeen pieni ajojahti.

Tässä Ernfred puuttui keskusteluun säyseällä tavallaan:

-- Siitä on kyllä ollut puhetta, mutta vain noin ylimalkaan.
Kirkonkylässä moni epäilee sitä ja tätä, mutta varmuudella ei mitään
tiedetä.

-- Ei ei, arveli Ollas, -- mutta sietäisi ehkä sentään ottaa hiukan
selkoa.

Ja sitten hän siirtyi tilausasioihin.

Prinsaksen Fredrik antoi lyhyitä ja nopeita vastauksia. Silloin ja
silloin huonekalut voivat olla valmiina, niin ja niin paljon ne
maksavat. Mutta hänen selvien ja täsmällisten sanojensa takana piili
outoja, sekavia ajatuksia.

Hyvillään ja tyytyväisenä Ollaksen Henrik läksi matkaansa.

Mari kantoi solkkuämpäriä sikolättiin. Hän tyhjensi sen niin
huolimattomasti, että toinen puoli meni maahan ja karjun selkään.

Fredrik lähestyi hitaasti. Mari näki hänen tulevan, näki _sen_
tulevan, ja hän kohotti päänsä pystyyn ynseässä uhmassa.

-- Mari, sanoi Fredrik, ja hänen äänensä vapisi, -- meillä on ollut
kaksi sellaista vanhaa kukkaskoristeista mukia. Missä toinen on?

-- Toinen? Se särkyi tässä tuonoin.

-- Särkyikö se..., sanoi Fredrik, ja Mari näki hänen poskipäittensä
kalpenevan. -- Voitko katsoa minua silmiin ja sanoa sen uudelleen?

-- Voinko..., kertasi Mari. -- Niin kauan kuin sinua vain haluttaa.

Ja se oli totta. Hänet oli vallannut sellainen jäykkyys, että hän
luuli pystyvänsä kestämään miehensä tuimaa katsetta vaikka tuhansia
vuosia, jopa, jos niiksi tuli, katsomaan itse aurinkoon tai Herran
Jumalan iäisiin kasvoihin.

-- Minä kysyn sinulta vielä kerran..., sanoi Fredrik matalalla
äänellä, -- onko sen asian laita ihan oikein? Sinä ymmärrät kyllä
mitä se merkitsee meille kaikille. Ajattele tarkoin ennenkuin vastaat.

Mari laski tyhjän ämpärin maahan, ikäänkuin se olisi käynyt hänelle
liian raskaaksi kantaa.

-- Minä en käsitä mitä sinä tarkoitat, hän sanoi. -- Oletko tullut
hulluksi, kun luulet minulla olevan jotakin tekemistä vieraiden
punakaartilaisten kanssa!

-- Vieraiden, en minä ole sanonut vieraiden -- --

-- No, ja mitä sinä tuolla tarkoitat?

Fredrik pyyhkäisi kädellä kasvojansa pariin kertaan.

-- Ei ei, hän virkkoi väsyneesti ja järkytettynä, -- se oli vain
semmoinen kummallinen äkkiajatus. Sehän on mahdotonta.

Ja hän lähti verkalleen työhönsä.

Ernfred tuli ovessa Maria vastaan. Hän upotti katseensa kuin
mittaluodin syvälle äitinsä sieluun. Hänkin ymmärtää, ajatteli Mari;
nyt hän rientää Fredrikin luo epäilyksineen.

Mari liikkui paljon sinä päivänä. Ne, jotka myöhemmin ajattelivat
tätä asiaa, eivät voineet muistaa nähneensä hänen istuneen hetkeäkään.

Aitta, navetta, kanala; kanala, sikolätti, kaivo; kaivo, tupa,
perunakuoppa. Kärsimyksen tiellä voi olla halpa-arvoisia asemia.

Ateriat hän valmisti, mutta ei itse ottanut niihin osaa. Hän ei
voinut syödä, sanoi hän; kauan väijynyt tauti alkoi nähtävästi nyt
puhjeta. Hän ymmärsi hyvin, kuinka epäviisaasti menetteli, hän tunsi
pohjan järkkyvän ja luhistuvan jalkainsa alla, mutta hän ei _voinut_
pakottautua istumaan pöytään toisten kanssa ja tuntemaan mielessään
heidän sanattomia, hapuilevia syytöksiään, jotka salpasivat häneltä
hengityksenkin. Hän olisi voinut mainita kellonlyömän, jolloin miniä
sai tietää asian, niin selvään sen voi lukea heidän kasvoistaan,
vaikk'ei olisi nähnyt niitä kuin hätäiseltä vilahdukselta.

Päivemmällä Ernfred meni Räfsbackaan ja viipyi siellä hyvän tovin.
Palattuaan kotiin hän puheli kauan ja hiljaa Fredrikin kanssa
puuvajassa. Sitten hän lähti kirkonkylään.

Iltapäivä oli jo pitkällä menossa, kun hän toistamiseen
palasi kotiin. Hän meni suoraa tietä kamariinsa. Sattumalta
raolleen jääneestä ovesta Mari näki hänen pukeutuvan
suojeluskunta-univormuunsa.

-- Ohoo, hän sanoi, kun Ernfred tuli tupaan, -- onko teillä harjoitus
vielä tänä iltana?

-- Ei, vastasi Ernfred, ja hänen rinnassaan kävi niin ankara kuohu,
että hän sai tuskin sanoja suustaan, -- ei ole harjoitusta. Tulee
_etsintä_.

-- Niinkö, sanoi Mari ja kuuli oman oudon, puoli-ivallisen äänensä
kuin pitkän matkan takaa, -- ja ketä te sitten etsitte, jos saa luvan
kysyä?

-- Ketä muuta kuin punaisia, jotka piilevät metsässä Takaniityn
tienoilla. Otamme lyhdyt mukaan, sillä jollemme löydä niitä
päivänvalolla, aiomme tutkia jokaisen ladon ja --

-- Vaiti, Ernfred! kuului Fredrikin ääni, ja käsky paukahti yhtä
kovasti kuin hänen kätensä pöytään. -- Ne ovat salaisuuksia,
joita sinä et saa puhua, koska punaisilla tuntuu olevan avustajia
kaikkialla, niin ettei kohta enää voi luottaa äitiinsä eikä vaimoonsa.

Ernfred otti kiväärin olalleen. Ovessa hän kääntyi äitiin päin:

-- Sen minä vain sanon, että pahasti, pahasti äiti on tehnyt meitä
kaikkia kohtaan, jos nyt on niin laita, että minun on lähdettävä
ajamaan omaa veljeäni.

No no, ajatteli Mari, menee kai siihen aikaa, ennenkuin ne ehtivät
kokoontua ja lähteä liikkeelle. Hän ei koettanut seurata Ernfrediä,
eipä mennyt edes ikkunaan katsomaan minnepäin hän läksi.

-- Tänä iltana ei tule munakauppoja Räfsbackassa, ettäs tiedät, sanoi
Fredrik.

Mari katseli häntä hymyillen. Nyt hän sen tiesi: hän vihasi tuota
miestä. Fredrik oli hänestä vihollinen, jommoista hänellä ei ollut
koskaan ollut koko pitkän, rauhallisen elämänsä aikana.

-- Ei, vastasi hän pehmeästi, -- mitäs munakauppoja nyt tulisi, eihän
meillä ole mitään myytävää.

Fredrik astui askelen lähemmäksi.

-- Sano minulle, Mari, kysyi hän nyt hiljaisella äänellä, melkein
hellyttävästi, -- voiko olla mahdollista, että Albin on elossa ja
oleksii niiden punaisten joukossa, joita sinä olet autellut?

-- Näetkö sinä aaveita keskellä kirkasta päivää? vastasi Mari
pilkallisesti. -- Albinhan on kuollut, mitä tekemistä meillä enää on
hänen kanssaan!

Fredrik vaikeni. Hän meni saranapöydän ääreen ja istuutui, pää käsien
varassa. Hän oli väsynyt ja voimaton. Tämä oli liikaa, ja se oli
tullut niin äkkiä. Hän ei nähnyt selvyyttä missään.

Marin silmät eivät päästäneet häntä näkyvistään sekunniksikaan.
Verkalleen ja hiljaa hän vetäytyi porstuaan. Hän hengähti syvään
muutamia kertoja, sitten hän astui päättävästi pihalle. Ikkunasta hän
näki, ettei Fredrik ollut muuttanut asentoaan. Ja heti sen jälkeen,
tuskin tietäen miten se oli tapahtunut, hän havaitsi juoksevansa kuin
henkensä edestä tien takana olevaan metsään.

Nyt hän ei vilkaissut enää taakseen. Tulkoot, hän ajatteli, tulkoot
kuinka suurena joukkona hyvänsä. Ne eivät tavoita minua, eivät
tavoita meitä, Albinia ja minua, eivät ikinä, ikinä -- --

Kostea sammal ja petolliset havuneulaset tekivät maan liukkaaksi.
Tavantakaa hän lipesi ja kompastui, pari kertaa kaatuikin. Mutta
eteenpäin hän riensi, hänestä tuntui kuin puut olisivat syöksyneet
häntä vastaan ja hänen ohitseen. Tuossa oli kivi, joka oli ollut
heidän uskollinen kätkö- ja kohtauspaikkansa, eilen vielä, eilen
vielä... Tuolla väijyi suo, johon Albin oli kerran vajonnut ja ollut
vähällä upota -- -- milloin se tapahtui - -- milloin se tapahtuikaan
-- -- monta vuotta sitten -- -- Albin oli silloin pieni ja eksyi --
ja hän itse istui heinäniityllä odottaen poikaansa ruoan ja lämpimän
kahvin ääressä -- --

Minä en ole väsynyt, lauloi veri hänen ohimoissaan, en ole väsynyt,
en lainkaan väsynyt. Eihän tämä ole mitään, kohta olen perillä,
kunhan vain -- -- mitä nyt -- --

Hän nousi vaivalloisesti. Oli kompastunut puunjuureen ja kaatunut,
maannut kai pyörryksissä hetkisen. Hänen voimansa tuntuivat olevan
loppumaisillaan. Vaikka kuinka yritti, ei hän voinut juosta, vain
hoiperrella ja laahautua eteenpäin.

Tuolla, tuolla näkyi jo lato.

-- Albin! hän huusi ravistaen ja kiskoen luukkua saadakseen sen auki.
-- Albin, tule ulos!

Ei vastausta. Ja vasta nyt hän tuli ajatelleeksi, että Albin saattoi
yhtä hyvin olla missä muualla tahansa tässä laajassa metsässä.

Tuli hämärä; muutamia sadepisaroita putoili.

-- Albin! Minä täällä olen, äiti. Tule ulos!

-- Mikä hätänä? vastasi Albinin ääni ladon sisästä, ja kohta sen
jälkeen luukku aukesi.

Albinilla oli ollut haulikko kädessä, nyt hän laski sen heiniin.

-- Mitä äiti tahtoo? hän sanoi, ja hänen äänensä värähti ilmaisten
että hän oli ymmärtänyt.

-- Ne tulevat, tulevat, sinun pitää paeta täältä heti.

Albin heilautti itsensä aukosta ulos ja seisoi nyt äitinsä rinnalla.
Mutta ei näyttänyt siltä kuin hän olisi jouduttautunut pakoon.

Hänen suustaan ei tullut sanaakaan, vain syvä hengähdys.

-- Albin, sanoi Mari kiihkeän innokkaasti, -- sinun pitää kiiruhtaa.
Ne voivat olla täällä milloin hyvänsä. Minä kaaduin metsässä, en
tiedä kauanko makasin siellä. Muuten olisin tullut aikaisemmin.
Aikovat tarkastaa kaikki ladot. Jätä tavarat tänne ja juokse!

-- En minä tavaroita ajattele, vastasi Albin miettivästi. -- Enkä aio
juosta pakoonkaan. Taitaa olla paras niinkuin tapahtuu.

-- Albin! kirkaisi Mari. -- Aiotko antaa itsesi kiinni?

-- Aion, vastasi Albin. -- Jokin loppuhan tästä pitää tulla.

Mari puukkasi häntä äkisti käsivarteen.

-- Katso, katso tuonne! Sieltä ne tulevat!

Hakaviidakosta suoltui esiin mullanharmaita olentoja harvana
jääkäriketjuna, joka lähestyi hitaasti. Mari lysähti polvilleen.

-- Albin, Albin! hän huusi, ja sanat tulvivat ryöppynä hänen
suustaan, -- et saa antautua kiinni! Minä olen niin vanha, en elä
enää silloin kun sinä pääset vankilasta, en saa enää koskaan nähdä
sinua. Etkö kuule mitä minä sanon! Meidän täytyy juosta pakoon.
Meidän täytyy puolustautua -- --

Jääkäriketju oli jo saanut näkyviinsä ladon luona olijat.
Komentosanoja kajahteli. Kiväärit valmiina miehet muodostivat laajan
puoliympyrän. Muutamat riensivät metsään katkaistakseen senkin tien.

Enintään minuutin Albin seisoi ja katseli heidän puuhiaan. Sitten hän
oli valmis.

-- Ei tarvitse! huusi hän ja meni heitä vastaan kädet ylhäällä.

Samassa pamahti laukaus. Mari oli siepannut haulikon ja kääntänyt
sen suun vainoojain taajenevaa kehää kohti. Haulipanos ropsahti
koivunlatvaan; ei kukaan haavoittunut. Muutamia katkenneita oksia
putosi, hallanpuremia lehtiä varisi hitaasti maahan.

Mutta ikäänkuin laukaus olisi osunut häneen itseensä, Prinsaksen
Mari kaatui suulleen, ja hänen käyrät sormensa kaivautuivat kosteaan
maahan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kotiinpaluu ja muita novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.