Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ontto neula - Arsène Lupinin merkilliset seikkailut
Author: Leblanc, Maurice
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ontto neula - Arsène Lupinin merkilliset seikkailut" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



ONTTO NEULA

Arsène Lupinin seikkailuja

Kirj.

MAURICE LEBLANC

Suomentanut

V. Hämeen-Anttila

Ranskankielinen alkuteos "Aiguille creuse"



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1909.



ENSIMMÄINEN LUKU


Raymonde kuunteli. Jälleen ja kahdesti kuului melu, kyllin selvästi,
erotakseen kaikista yön syvän hiljaisuuden muodostavista sekavista
äänistä, mutta kuitenkin siksi heikosti, ettei tyttö olisi osannut
sanoa, tuliko se läheltä vai kaukaa, suuren linnan seinien sisältä
vai ulkoa puiston pimennoista.

Hän nousi hiljaa vuoteeltaan. Hänen ikkunansa oli raollaan, hän
työnsi auki molemmat puoliskot. Kuutamo hopeoitsi hiljaista
maisemaa -- ruohoisia nurmia ja pensastoja, missä vanhan luostarin
hajonneet rauniot kuvastuivat synkkinä ääriviivoina, katkenneine
pilareineen, vajanaisine suippokaarineen, pylväskäytävä-jätteineen ja
tukikaarisirpaleineen. Hento henkäys hiveli kiinteitä pintoja, sai
tuskin puiden paljaita oksia heilahtelemaan ja kahisi pensasaitojen
hiirenkorvalle puhjenneissa lehvistöissä.

Äkkiä sama ääni... Se tunkeusi vasemmalta ja tytön kamarin
alapuolella olevasta huonekerrasta, niistä saleista siis, jotka
täyttivät linnan läntisen sivustan.

Vaikka olikin reipas ja voimakas, nuori tyttö tunsi kuitenkin
hiipivää pelkoa. Hän heitti ylleen yöpuvun ja sieppasi tulitikut.

"Raymonde... Raymonde..."

Heikosti kuin hengähdys kutsui häntä ääni viereisestä huoneesta,
jonka ovi ei ollut suljettu. Hän hapuili sinne, mutta hänen serkkunsa
Suzanne tulikin jo vastaan ja horjahti hänen syliinsä.

"Raymonde... sinäkö siinä? Kuulitko?"

"Kyllä... vai niin, sinä et nuku?"

"Koira kai minut herätti... jo pitkän tovin olen ollut valveilla.
Mutta se ei enää hauku. Mitähän kello lieneekään?"

"Neljän vaiheilla."

"Kuule... salissa ihan varmasti kävelee joku."

"Ei ole vaaraa, onhan isäsi kotona, Suzanne."

"Mutta häntä voi vaara uhata. Hän makaa pikku salin vieressä."

"Herra Daval on täällä myös..."

"Linnan toisessa päässä. Miten saattaisi hän kuulla?"

He epäröitsivät, eivät tienneet mihin ryhtyä. Kirkuisivatko?
Huutaisivat apua? Sitä he eivät uskaltaneet, heidän omankin äänensä
sointu hirvitti heitä. Mutta Suzanne, joka oli lähestynyt ikkunaa,
kirahti tukahtuneesti.

"Katso tuonne... mies... suihkulähteen luona..."

Siellä todellakin teki mies lähtöä nopein askelin. Hän kantoi
kainalossaan hyvin suurta esinettä -- he eivät kyenneet erottamaan,
mikä se hänen sääriinsä mätkähteli käyntiä haitaten. He näkivät hänen
astelevan vanhan kappelin ohi muurissa olevaa pikku veräjää kohti.
Veräjä tuntui olevan auki, sillä yökulkija katosi äkkiä tyttöjen
kuulematta saranain tavanmukaista kitinää.

"Hän tuli salista", kuiskasi Suzanne.

"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän
vasempaan. Ellei..."

Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän
allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan.
Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen,
kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa
tietä kuin edeltäjänsäkin.

Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:

"Meidän täytyy huutaa... huutaa apua..."

"Kuka tulisi apuun? Isäsi... mutta entä jos siellä vielä on montakin
miestä... ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"

"Me... me voisimme ilmoittaa palvelusväelle... sinun soittojohtosi
vie niiden huonekertaan..."

"Niin, voimmehan... hyvä että muistit... kun vain ehättäisivät
ajoissa!"

Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan
ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että
yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.

He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään
henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.

"Minua pelottaa... minua pelottaa..." hoki Suzanne.

Ja äkkiä kuului pimeästä heidän altaan taistelun temmellystä,
huonekaluja paiskautui lattiaan, kajahti sanoja, huudahduksia,
päättyen kamalaan, hirvittävään, käheään korinaan, kuin olisi joku
murhattu...

Raymonde ryntäsi ovelle. Suzanne riippui epätoivoisesti kiinni hänen
käsivarressaan.

"Ei, ei, älä jätä minua yksin... minua pelottaa..."

Raymonde työnsi hänet syrjään ja syöksähti ulos käytävään. Häntä
pian seurasi kirkuva Suzanne, hoippuen seinästä toiseen. Edellinen
ehti portaille, kiiti siitä alas, säntäsi salin ovelle ja pysähtyi
kynnykselle kuin naulittu, Suzannen lyyhistyessä lattialle hänen
viereensä. Heitä vastassa seisoi kolmen askeleen päässä lyhty kädessä
mies. Hän suuntasi valon nuoriin tyttöihin niin, että se häikäisi
heidät, tähysteli tarkoin heidän kalpeita kasvojaan, otti sitten
häikäilemättä lakkinsa, aivan tyynenä liikkeissään, poimi käteensä
pienen paperipalasen ja pari oljenkortta sekä poisti muitakin jälkiä
matolta, astuskeli kuistille, kääntyi nuoriin tyttöihin päin, kumarsi
heille syvään ja katosi.

Suzanne kiiruhti pikku kammioon, joka oli ison salin ja hänen isänsä
makuuhuoneen välillä. Mutta jo ovessa hirmustutti häntä kauhea näky.
Viistossa kuutamon juovassa hän näki kaksi liikkumatonta ruumista
vierekkäin lattialla. Hän kumartui toisen yli.

"Isä!... Isä rakas!... Sinäkö siinä? Mikä sinun on?" huusi hän
suunniltaan säikähtäneenä.

Tuokion kuluttua liikahti kreivi de Gesvres. Hän virkkoi voipuneella
äänellä:

"Älä ole peloissasi... minä en ole haavoittunut. Mutta Daval...
Elääkö hän? Veitsi... Veitsi?"

Nyt saapui kaksi palvelijaa tuoden valoa. Raymonde kumartui toisen
ruumiin yli ja tunsi sen Jean Davaliksi, kreivin sihteeriksi ja
uskotuksi. Verta tihkui hänen kaulastaan. Hänen kasvojansa leimasi jo
kelmeydellään kuolema.

Tyttö nousi, astui ulos salista, otti asetelineeltä kiväärin, jonka
tiesi panostetuksi, ja kiirehti kuistille. Oli varmasti kulunut
ainoastaan viisi- tai kuusikymmentä sekuntia siitä kun mies laski
jalkansa ylimmälle tikkaalle. Hän ei siis voinut olla kaukana,
varsinkaan kun oli älynnyt olla siksi varovainen, että oli nostanut
tikapuut hiukan sivulle, pois muiden käytettävistä. Raymonde näkikin
hänet todella pian hiipimässä pitkin vanhan luostarikäytävän
raunioita. Tyynesti tähdäten hän laukaisi. Mies kaatui.

"Kas sillä tavalla, sen nyt saamme siepatuksi!" huudahti toinen
palvelijoista. "Minä menen alas hänen luokseen..."

"Ei, Victor, hän nousee... mene mieluummin pikku veräjälle. Hän voi
päästä ulos ainoastaan sitä kautta."

Victor juoksi alas, mutta ennen kuin hän oli edes ehtinyt puistoon
asti oli mies taas kaatunut kumoon. Raymonde huusi toista palvelijaa.

"Albert, näetkö hänet tuolla? Lähellä isoa kaarikäytävää?"

"Näenpä kyllä, hän ryömii ruohossa... mies on saanut mitä sietääkin."

"Pitäkää häntä silmällä täältä."

"Hän ei voi mitenkään pujahtaa pois. Raunioiden oikealla puolellahan
on avoin ruohokenttä..."

"Ja te, Victor, vartioitsette veräjää siellä vasemmalla", käski tyttö
ikkunasta ja tarttui jälleen kivääriin.

"Ettehän toki mene tuonne, neiti?"

"Menen kyllä", vastasi hän päättävällä äänellä ja jyrkästi liikuttaen
kättään, "antakaa minun menetellä mieleni mukaan... minulla on yksi
panos jäljellä. Jos hän liikahtaakaan paikaltaan..."

Hän oli jo menossa. Hetkistä myöhemmin näki Albert hänen suuntaavan
kulkunsa raunioita kohti. Hän huusi menijälle ikkunasta:

"Mies on ryöminyt kaarikäytävän taakse. En näe häntä enää. Varokaa,
neiti..."

Raymonde kiersi vanhan luostaripihan katkaistakseen mieheltä
peräytymistien, ja Albert kadotti hänet pian näkyvistään. Muutaman
minuutin kuluttua, kun tyttöä yhä ei näkynyt, hän kävi levottomaksi
ja koetti kiinteästi pitäessään raunioita silmällä saavuttaa tikapuut
sen sijaan että hänen olisi muutoin ollut pakko lähteä liikkeelle
portaita myöten. Tämän onnistuessa hän nopeasti juoksi alas tikkaita
ja riensi suoraa päätä kaarikäytävälle, missä oli viimeistä kertaa
nähnyt miehen. Kolmekymmentä askelta loitompana hän kohtasi
Raymonden, joka etsiskeli Victorin keralla kävellen.

"No?" tiedusti hän.

"Mahdoton löytää miestä", vastasi Victor.

"Pikku veräjä?"

"Minä tulen sieltä. Tässä on avain."

"Mutta täytyyhän hänen..."

"Oh, kyllä hän kiinni joutuu; kymmenen minuutin kuluttua on meillä
rosvo käsissämme."

Vuokraaja ja hänen poikansa, laukaukseen heränneinä, saapuivat nyt
piharakennuksista, jotka sijaitsivat kaukana oikealla, mutta muurin
sisäpuolella. He eivät olleet kohdanneet ketään.

"Niin, tietysti", sanoi Albert, "se roisto ei ole voinut poistua
raunioista. Jostakin kolosta sen saamme."

He järjestivät oikean ajojahdin, nuuskivat läpikotaisin jok'ainoan
pensaan, työnsivät syrjään tuuheat murattiköynnökset, jotka olivat
kietoutuneet pilarinkappaleiden verhoksi. Katsottiin, että kappeli
oli lukittu ja ettei sen ikkunoista ollut ainoatakaan särjetty.
Käytiin ympäri luostarikäytävän, tutkittiin kaikki sopet ja komerot.
Etsintä oli turha.

Yksi ainoa löytö: juuri siitä paikasta, mihin mies oli Raymonden
haavoittamana kaatunut, löydettiin pehmeä, kellanruskea
autonkuljettajan nahkalakki. Siinä kaikki.

       *       *       *       *       *

Kello kuudelta aamulla saivat Guville-la-Rivién poliisiviranomaiset
ilmoituksen asiasta ja lähtivät tapahtumapaikalle, pikaviestinä
lähetettyänsä Dieppen tuomioistuimelle pikku kirjelmän, joka
sisälsi yksityiskohtaisemman selonteon rikoksesta; sen pääosallinen
toivottiin pian saatavan vangituksi, koska jo oli löydetty hänen
päähineensä ja tikari, jolla hän oli konnantyönsä tehnyt.

Kello kymmenen vierivät kahdet vuokravaunut pitkin loivaa linnan
mäkeä. Toisissa ajopeleissä, vanhoissa rehellisissä avovaunuissa,
kyydittiin nimismiestä sekä tutkintotuomaria ja tämän kirjuria.
Toisissa taasen, vaatimattomissa kärryissä, istui kaksi nuorta
sanomalehtimiestä, Rouenin lehden ja erään ison pariisinlehden
edustajia.

Vanha linna pistäytyi esille. Muinaisena luostarina se oli
joutunut vallankumouksen jalkoihin, mutta kreivi de Gesvres oli
kaksikymmenvuotisena omistuskautenaan korjaillut sitä kuntoon. Nyt
siinä oli kellotornilla varustettu päärakennus ja kaksi sivustaa,
kumpaisellakin omat kivikuistiset ulkoportaansa. Puiston muurien
yli näkyi korkeitten normandialaisten rantakallioiden kannatteleman
ylämaan tuolla puolen meren sininen viiru Sainte-Margueriten ja
Varangevillen kylien lomasta.

Siellä asui kreivi de Gesvres, seuranaan kaunis, keijumainen,
vaaleatukkainen tyttärensä Suzanne ja sisarentyttärensä Raymonde de
Saint-Véran, jonka hän oli ottanut hoitoonsa kaksi vuotta takaperin
Raymonden jäätyä yksikseen maailmaan sekä isänsä että äitinsä
menettämällä. Silloin tällöin kävi linnassa joitakuita naapureita
vieraina. Kesäisin kreivi melkein joka päivä kävi Dieppessä molempien
nuorten neitosien keralla. Hän oli kookas mies, kasvot kauniit ja
vakavat, tukka jo harmahtava. Suurta omaisuuttaan hän hoiti itse,
apunaan tiluksiensa hoidossa sihteerinsä Jean Daval.

Tutkintotuomari sai ensimmäisen ilmoituksen heti santarmikorpraali
Quevillonilta. Rikollista ei ollut vielä vangittu, mutta sen täytyi
tapahtua jo pian; puiston kaikkia teitä vartioitiin. Hänen oli
mahdoton päästä pakoon.

Pikku joukko marssi sitten pohjakerran kokous- ja ruokasalien kautta
ensimmäiseen huonekertaan. Heti pisti silmään, että salissa vallitsi
täydellinen järjestys. Ei ainoatakaan huonekalua, ei pienintä
kapinettakaan näyttänyt siirretyn tavalliselta paikaltaan, ja näiden
huonekalujen ja pikku kapineiden välissä ei ollut tyhjää tilaa.
Oikealla ja vasemmalla riippui useita flaamilaisia korukudoksisia
seinäverhoja, joiden kuviot esittivät maalausaiheita. Taustalla
riippui telineillänsä neljä kaunista antiikkisiin puitteisiin
sovitettua öljymaalausta, aiheinaan kohtauksia jumalatarustosta. Ne
olivat kuuluisat Rubens-taulut, jotka seinäverhojen ohella oli kreivi
de Gesvresille testamentannut hänen enonsa, Espanjan ylimys markiisi
de Bobadilla.

Herra Filleul, tutkintotuomari, huomautti:

"Jos varkaus on ollut rikoksen vaikuttimena, niin yritys ei ainakaan
ole tähän saliin kohdistunut."

"Kuka tietää?" vastasi yleinen syyttäjä, joka puhui vähän, mutta
jyrkästi tuomarin mielipiteitä vastaan.

"Mutta, monsieur, murtovarkaan ensimmäisenä ajatuksena olisi anastaa
nuo maailmankuulut korukudokset ja taulut."

"Kenties hän ei ehtinyt..."

"Sen saamme nähdä."

Samassa astui saliin kreivi de Gesvres lääkärin saattamana. Kreivi
ei enää tuntunut kärsivän mitään haittaa häntä kohdanneesta
hyökkäyksestä ja toivotti molemmat virkamiehet tervetulleiksi. Sitten
hän avasi kammion oven.

Siinä huoneessa ei rikoksen tapahduttua ollut käynyt kukaan muu kuin
lääkäri. Hurja epäjärjestys oli öisen temmellyksen todistuksena.
Kaksi tuolia oli kumollaan, yksi pöytä kappaleina, ja lattialla
oli siroiteltuina sellaisia esineitä kuin matka-pöytäkello,
kirjoitusteline ja kirjepaperilaatikko. Useille hajalleen lentäneille
paperilehdille oli räiskynyt verta.

Lääkäri siirsi syrjään palttinaverhon, joka oli heitetty ruumiin
yli. Jean Daval makasi selällään ja toinen käsivarsi allaan; hän oli
pukeutunut tavallisiin manchestervaatteisiinsa, jalassa rautahelaiset
saappaat. Häneltä oli riisuttu kaulahuivi ja irtokaulus, ja kaulan
juuressa näkyi pieni haava.

"Hänen on täytynyt kuolla silmänräpäyksessä", selitti lääkäri. "Yksi
pisto riitti."

"Teko varmaankin tehtiin sillä veitsellä, jonka näin salin
uuninreunuksella nahkalakin vieressä", virkkoi tutkintotuomari.

"Niin", vahvisti kreivi de Gesvres, "veitsi löydettiin täältä.
Se kuuluu salin asekokoelmaan, josta sisarentyttäreni, neiti de
Saint-Véran, tempasi itselleen kiväärin. Mitä autonkuljettajan
lakkiin tulee, niin sen ilmeisesti omisti murhaaja."

Herra Filleul tarkasteli vielä jonkun aikaa huonetta, teki lääkärille
muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten kreivi de Gesvresiä kertomaan,
mitä hän oli nähnyt ja tiesi. Kreivin selonteko kuului seuraavasti:

"Jean Daval se minut herätti. Nukuinkin muuten huonosti ja olin
valveilla hetkisen, ollen kuulevinani ääniä. Äkkiä avasin silmäni ja
näin hänen seisovan vuoteeni vieressä kynttilä kädessä ja täydessä
puvussa... kuten nyt... sillä hän istui useasti myöhään yöllä työssä.
Hän näytti hyvin kiihtyneeltä ja sanoi minulle matalalla äänellä:
'Salissa on ihmisiä.' Kuulinkin sieltä kolinaa. Nousin makuulta ja
raotin tämän kamarin ovea. Samassa avautui toinen, isoon saliin
vievä ovi, ilmestyi mies... heittäysi kimppuuni ja huumasi minut
nyrkiniskulla ohimoon. Kerron teille tämän ilman yksityisseikkoja,
herra tutkintotuomari, siitä syystä, että muistan vain tärkeimmät
seikat ja että nämä tapahtuivat tavattoman nopeasti."

"Ja sitten?"

"Sitten... en tiedä enempää... makasin pyörryksissä. Tointuessani
Daval virui kuoliaaksi lävistettynä vieressäni."

"Ette epäile ketään?"

"En."

"Eikä teillä ole vihamiehiä?"

"Ei minun tietääkseni."

"Eikö herra Davalillakaan ollut vihamiehiä?"

"Davalilla? Vihamiehiä? Hän oli parhaita ihmisiä maailmassa.
Kaksikymmentä vuotta on Jean Daval ollut sihteerinäni ja -- sen sanon
kernaasti -- uskottunani, enkä ole koskaan havainnut hänen saaneen
osakseen muuta kuin myötätuntoa ja ystävyyttä."

"Tässä on kuitenkin tapahtunut sisäänmurto ja murha. Siihen täytyi
toki olla aihe."

"Aihe? Varkaus ihan yksinkertaisesti!"

"Varkaus? Teiltä on siis varastettu jotakin?"

"Ei."

"No?"

"Niin, jos ei minulta olekaan mitään varastettu, jos en vielä
kaipaakaan mitään, ovat ne kaikessa tapauksessa vieneet jotakin
mukanaan."

"Mitä siis?"

"Sitä en tiedä. Mutta tyttäreni ja sisarentyttäreni voivat
kivenkovaan vakuuttaa teille nähneensä kahden miehen erikseen
kulkevan halki puiston, kumpaisellakin varsin raskas taakka
kannettavanaan."

"Neitoset..."

"Neitoset nähneetkö unta? Tekisi mieleni uskoa niin, sillä aamusta
asti olen turhaan etsinyt ja pohtinut. On muuten helppo kuulustella
heitä."

Serkukset käytiin kutsumassa paikalle. Suzanne oli vielä ihan valju
ja vapiseva, kyeten tuskin puhumaan. Raymonde oli tarmokkaampi ja
miehekkäämpi -- ja ruskeiden silmiensä heleässä hohteessa myöskin
kauniimpi -- kertoen selkeästi yön tapahtumat ja oman osuutensa
niissä.

"Olette siis aivan varma tiedoissanne, neiti?"

"Ehdottomasti. Puiston halki kulkevat miehet kantoivat kapineita."

"Entä kolmas?"

"Hän lähti täältä tyhjin käsin."

"Voitteko mainita meille hänen tuntomerkkinsä?"

"Hän häikäisi silmiämme kaiken aikaa lyhdyllään. Voin korkeintaan
sanoa, että hän tuntui pitkältä ja vantteralta."

"Saitteko tekin hänestä saman vaikutelman, neiti?" kysyi tuomari
Suzanne de Gesvresiltä.

"Kyllä... en...", vastasi Suzanne kooten ajatuksiansa, "minusta hän
näytti keskikokoiselta ja solakalta".

Herra Filleul hymyili, sillä hän oli tottunut siihen, että henkilöt
saavat samasta asiasta aivan erilaisia käsityksiä.

"Tutkimustemme esineenä on siis eräs henkilö -- salissa tavattu
-- joka on pitkä ja lyhyt, vanttera ja solakka, sekä kaksi muuta
henkilöä, puistossa nähdyt miehet, joiden syytetään tästä salista
vieneen tavaroita... joskin ne vielä ovat täällä jäljellä."

Herra Filleul oli iroonisen suunnan tuomareita, kuten hän itse
sanoi. Hän myös halusta tehosi yleisöön ja näytteli terävyyttään;
sitä todisti saliin yhä lukuisampana tungeksiva ihmisparvi. Paitsi
sanomalehtimiehiä nähtiin siellä vuokraaja ja hänen poikansa,
puutarhuri vaimoineen, linnan koko palvelusväki ja molempien
Dieppestä saapuneiden ajopelien ajurit.

Hän jatkoi:

"On myös todennettava, millä tavoin tuo kolmas henkilö katosi. Tehän
ammuitte tällä pyssyllä, neiti, ja tästä ikkunasta?"

"Niin, hän kaatui rikkaruohon melkein peittämälle hautakivelle,
vasempaan luostarikäytävästä."

"Mutta nousi taas jaloilleen?"

"Vain puolittain. Victor kiiruhti heti alas vartioitsemaan pikku
veräjää, ja minä seurasin perässä, jättäen palvelijamme Albertin
tänne pitämään haavoittunutta silmällä."

Albert sai nyt todistaa vuorostaan, ja tuomari laati seuraavan
tuloksen:

"Teidän tiedonantojenne mukaan ei haavoittunut siis ole voinut
paeta vasemmalle, koska veräjä oli vartioitu, eikä oikealle, koska
siinä tapauksessa olisitte nähnyt hänen menevän ruohokentän yli.
Siis oleskelee hän logiikan kaikkien sääntöjen mukaan nykyään sillä
verrattain rajoitetulla alueella, joka meillä on silmiemme edessä."

"Se on minun vakaumukseni."

"Ja myöskin teidän, neiti?"

"Niin."

"Ja samaten minun", lausui Victor.

Nimismies huudahti ilvehtivällä äänellä:

"Etsinnän ala on pieni, tarvitsee vain jatkaa neljä tuntia sitten
aloitettuja tutkimuksia."

"Kenties meitä lykästää paremmin."

"Lähettäkää heti joku väestänne Dieppeen hattutehtailija Maigretille
Rue de la Barren varrelle pyytäen herra Maigretia jos mahdollista
ilmoittamaan, kenelle hän on myynyt tämän lakin."

"Etsinnän ala", kuten nimismies sitä nimitti, oli linnan, oikealla
olevan ruohokentän sekä vasemmalla ja vastapäätä linnaa olevan
muurin kulmauksen välinen alue, sivuiltaan noin sadan metrin
mittainen neliö, jossa oli siellä täällä hajallaan Keskiaikana kuulun
Ambrumésyn luostarin raunioita.

Tallatussa ruohikossa löydettiin heti jälkiä pakolaisesta.
Kahdessa kohden havaittiin mustunutta, melkein kuivanutta verta.
Luostarikäytävän rajana olevan kaarikulmakkeen takana ei enää ollut
merkille pantavaa; siellä kun maa oli männynneulasien peitossa eikä
voinut säilyttää jälkiä ihmisruumiin kosketuksesta. Mutta miten
oli haavoittunut sitten kyennyt välttämään nuoren tytön, Victorin
ja Albertin silmän? Ensin olivat palvelijat ja sitten santarmit
penkoneet muutamia pehkoja moneen kertaan, etsineet joidenkuiden
hautakivien alta, ja siinä kaikki.

Tutkintotuomari antoi puutarhurin, jolla oli avain, avata
kappelin, kerrassaan ihailtavan veistotaiteen tuotteen, jonka aika
ja vallankumoukset olivat säästäneet. Hienosti kaiverrettuine
koristeovineen ja runsaine veistokuvineen oli se aina saavuttanut
ylistelyjä yhtenä normandialaisen gotiikan ihmetyönä. Kappeli oli
sisältä hyvin yksinkertainen, ainoana kaunistuksenaan marmorialttari;
mitään suojapaikkaa se ei tarjonnut. Ja millä tavoin olisi hän
sisällekään päässyt?

Tutkimus päättyi pikku veräjän luona, josta yleisöä laskettiin
sisälle raunioita katselemaan. Se avautui luostarialueen ja
hyljättyjä soranottopaikkoja sisältävän metsän väliselle ahtaalle
solatielle. Herra Filleul kumartui alas: maantien hiekassa näkyi
goodwich-kumirenkaiden uurtoja. Raymonde ja Victor olivat tosiaankin
kiväärinlaukauksen jälkeen olleet kuulevinaan auton kohua.
Tutkintotuomari arveli:

"Haavoittunut on kai lähtenyt rikostoveriensa seuraan."

"Mahdotonta!" huudahti Victor. "Olin jo veräjällä silloin kun neiti
ja Albert vielä näkivät hänet."

"Mutta jossakinhan hänen täytyy oleksia! Ulko- tai sisäpuolella,
kolmatta mahdollisuutta ei ole."

"Hän on täällä", inttivät palvelijat itsepäisesti. Tuomari kohautti
hartioitaan ja palasi hyvin suutuksissaan linnaan. Asia oli ilmeisen
huonolla tolalla. Varkaus, jossa ei mitään varastettu, näkymätön
vanki, eipä se kovin ilahduttavaa ollut.

Kello oli paljon. Kreivi de Gesvres kutsui virkamiehet ja molemmat
sanomalehtiselostajat aamiaiselle. Ateria nautittiin ääneti, sitten
herra Filleul meni jälleen saliin, missä kuulusteli palvelijoita.
Mutta jonkun ajan kuluttua kuului pihan puolelta kavioiden töminää,
Ja Dieppeen lähetetty santarmi astui hetkistä myöhemmin sisälle.

"No, tapasitteko hattutehtailijan?" huudahti tuomari, innokkaana
vihdoinkin saamaan ensimmäisen todellisen tiedon.

"Tapasin herra Maigretin. Tämä lakki on myyty eräälle ajurille."

"Ajurille!"

"Niin, ajurille, joka pysähdytti vaununsa myymälän eteen ja kysyi,
oliko eräälle hänen liiketuttavallensa saatavissa keltaisesta nahasta
valmistettua autonkuljettajan lakkia. Tämä oli jäljellä. Hän maksoi
edes kokoa katsomatta ja lähti tiehensä. Hänellä oli hyvin kiire."

"Millaiset ajopelit?"

"Avoimet vuokra-ajurin vaunut."

"Ja minä päivänä?"

"Minä päivänä? Tänään tietysti, aamulla kello kahdeksan."

"Tänään aamulla? Mitä höpisette?"

"Lakki ostettiin tänä aamuna."

"Sehän on mahdotonta, se kun yöllä löydettiin puistosta. Löytyäkseen
täytyi sen tietysti olla siellä, joten sen myös täytyy olla sitä
ennen ostettu."

"Tänä aamuna. Niin vakuutti hattutehtailija."

Syntyi tuokion kestävä ällistyksen äänettömyys. Tutkintotuomari
vaivasi aivojaan. Äkkiä hän hätkähti; asia alkoi valjeta.

"Kutsukaa tänne ajuri, joka kyyditsi meitä tänne aamulla! Hänet,
jolla oli avoimet vaunut! Kutsukaa tänne!"

Santarmikorpraali ja hänen käskyläisensä kiiruhtivat alas kartanolle.
Muutaman minuutin kuluttua palasi korpraali yksinään.

"Ajuri --?"

"On syönyt aamiaista keittiössä ja sitten..."

"Sitten?"

"Poistunut."

"Vaunuineen?"

"Ei. Sanoen muka pistäytyvänsä Ouvilleen jotakuta sukulaistaan
tervehtimään on hän lainannut tallirengin polkupyörän. Tässä on hänen
hattunsa ja kauhtanansa."

"Mutta eihän hän toki ole livistänyt avopäin?"

"Hän otti taskustaan lakin ja pisti sen päähänsä."

"Lakin?"

"Niin... keltaisen nahkalakin."

"Keltaisen nahkalakin? Ei, ei suinkaan, tässähän se on."

"Niin, herra tuomari, mutta hänellä on samanlainen."

Nimismies nauraa tirskui.

"Hupainen juttu! Mainio! On kaksi lakkia. Toinen, joka oli oikea ja
koitui ainoaksi todistuskappaleeksemme, on nyt valeajurin päässä.
Toinen, joka on väärä, on teillä kädessänne. Se kelpo mies on
puijannut meitä perusteellisesti."

"Ajakaa häntä takaa! Noutakaa hänet takaisin!" huusi herra Filleul.
"Korpraali Quevillon, kaksi miehistänne ratsain liikkeelle täyttä
karkua!"

"Hän on jo kaukana", arveli nimismies.

"Ehtipä hän kuinka kauas tahansa, kiinni meidän täytyy hänet saada."

"Toivon niin, mutta luulen, että ponnistuksemme ovat ensi kädessä
keskitettävät tänne. Lukekaahan tämä paperilappu, jonka juuri löysin
kauhtanan taskusta."

"Minkä kauhtanan?"

"Ajurin."

Ja nimismies ojensi herra Filleulille kokoontaitetun paperin, jolle
oli lyijykynällä kirjoitettu jokseenkin kehittymättömällä käsialalla:

"_Voi neitiä, jos on surmannut isännän_."

Tämä herätti melkoista hämmästystä.

"Varoitettuja siis nyt olemme", jupisi nimismies.

"Herra kreivi", lausui tuomari, "älkää millään muotoa olko levoton.
Älkääkä tekään, hyvät neidit. Tämä uhkaus on aivan merkityksetön,
koska poliisit ovat täällä. Kaikkiin varokeinoihin ryhdytään. Minä
vastaan teidän turvallisuudestanne. Mitä teihin tulee, hyvät herrat",
lisäsi hän molempiin sanomalehtimiehiin kääntyen, "niin luotan
vaitioloonne. Minun liiallisen auliuteni kauttahan olette saaneet
olla saapuvilla tutkinnossa, ja te palkitsisitte minua pahoin, jos..."

Hän vaikeni, kuin äkillisen mielijohteen saaneena, tarkasteli
kumpaistakin nuorta miestä vuorotellen ja astui sitten toisen luo.

"Missä lehdessä työskentelette, monsieur?"

"Rouenin lehdessä."

"Onko teillä valtuuskorttia?"

"On tässä."

Kaikki oli kunnossa. Ei ollut mitään muistutettavaa. Herra Filleul
kääntyi toiseen sanomalehtikertojaan.

"Entäs te?"

"Minä?"

"Niin, te. Kysyn teiltä, mihin lehteen kuulutte."

"Kirjoittelen useampiin lehtiin, herra tuomari... miten sattuu..."

"Teidän valtuuskorttinne?"

"Sellaista minulla ei ole."

"Vai ni-in. Mistä se johtuu?"

"Sanomalehdet antavat valtuuskortteja ainoastaan toimituksensa
vakinaisille jäsenille."

"Ja te?"

"Minä, minä olen pelkkä tilapäinen avustaja. Lähettelen
kirjoituksiani oikeaan ja vasempaan; ne otetaan vastaan tai
hyljätään, miten milloinkin."

"Mikä on nimennekään? Näyttäkääpä papereitanne..."

"Nimeni ei ilmaise teille mitään. Ja papereita minulla ei ole
minkäänlaisia."

"Eikö teillä ole mitään paperia, mikä osoittaa ammattinne?"

"Minulla ei ole mitään ammattia."

"Mutta hitto vieköön", huudahti tuomari kiivaasti, "ettehän vaatine
saada säilyttää tuntemattomuutenne, pujahdettuanne tänne viekkaudella
ja nuuskittuanne tietoonne poliisisalaisuuksia?"

"Pyydän teitä ottamaan huomioon, herra tuomari, että te tullessani
ette tehnyt minulle mitään kysymyksiä ja että minulla siis ei ollut
mitään sanottavaa. Tutkimuksenne ei muuten ole tuntunut minusta
salaiselta, koska oli saapuvilla niin paljon väkeä... vieläpä yksi
rikollisistakin."

Hän puhui säveästi ja tavattoman kohteliaalla äänellä. Tuntematon
oli aivan nuori mies, hyvin pitkä ja hintelä, ilman vähintäkään
keikarimaisuutta pukeutunut liian lyhyihin housuihin ja liian
ahtaaseen pikku takkiin. Hänellä oli rusottavat tytön kasvot, leveä
otsa, suora pystytukka ja vaalea, epätasainen ja huonosti leikattu
parta. Hänen vilkkaat silmänsä loistivat älyä. Hän ei tuntunut
olevan vähääkään hämillään ja hymyili herttaisesti, ilman ivan
vivahdustakaan.

Herra Filleul tähysteli häntä yrmeän epäluuloisesti. Molemmat
santarmit vetäysivät lähemmä. Nuori mies huudahti hilpeästi:

"Herra tutkintotuomari, te ilmeisesti epäilette minua yhdeksi
rikollisista. Mutta jos niin olisi asianlaita, niin enkö silloin
olisi ajoissa puikkinut pakoon kuten toverini?"

"Saatoittehan toivoa, että..."

"Kaikki toiveet olisivat olleet järjettömät. Ajatelkaahan tarkemmin,
herra tuomari, niin myönnätte, että kaikkien logiikan..."

Herra Filleul katsoi häntä suoraan silmiin ja sanoi karskisti:

"Riittää jo pila. Nimenne?"

"Isidore Beautrelet."

"Asemanne?"

"Seitsemäsluokkalainen Janson de Saillyn lyseossa."

Herra Filleul tuijotti silmät seljällään hämmästyksestä.

"Mitä lörpötätte? Seitsemäsluokkalainen..."

"Janson-lyseossa Rue de la Pompen varrella numero..."

"Äh, kuulkaas, laskette leikkiä minusta!" huudahti herra Filleul.
"Ette saa jatkaa moista naljailua liian pitkälle."

"Tunnustan, herra tutkintotuomari, että hämmästyksenne ihmetyttää
minua. Mikä minua estää olemasta oppilas Janson-lyseossa? Partani
ehkä? Tyyntykää, se on tekoparta."

Isidore Beautrelet nykäisi pois leukaansa kaunistavat karvatukot,
ja hänen parrattomat kasvonsa näyttäysivät vielä nuorekkaammiksi ja
rusottavammiksi kuin koulupojan. Ja lapsekkaan hymyn paljastaessa
hänen valkeat hampaansa pitkitti hän:

"Oletteko nyt vakuutettu? Pitääkö teidän saada vielä lisää
todistuksia? Lukekaa siis osoite näistä isäni lähettämistä kirjeistä:
'Herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon oppilas.'"

Tunsipa olevansa vakuutettu taikka ei, herra Filleulia ei juttu
näyttänyt miellyttävän. Hän kysyi vihaisella äänellä:

"Mitä te täällä teette?"

"Minä... kartutan tietojani."

"Siihen tarjoutuu lyseoita... omanne."

"Te unohdatte, herra tutkintotuomari, että olemme tänään, huhtikuun
23 päivänä, keskellä pääsiäislomaa."

"Entä sitten?"

"Onhan minulla vapaus käyttää tätä lomaani mieleni mukaan."

"Isänne?"

"Isäni asuu kaukana, Savoijin sydämessä, ja vieläpä juuri hän onkin
neuvonut minua tekemään pikku matkan pitkin La Manchen rannikkoa."

"Tekoparralla varustettuna?"

"Ei, se oli minun keksintöäni! Koulussa puhumme paljon salaperäisistä
seikkailuista, luemme poliisiromaaneja, joissa ihmiset kätkeytyvät
valepukuun. Haaveilemme monenmoisia pulmallisia ja hirveitä juttuja.
Hauskuudekseni käytin tekopartaa. Minulla oli siitä se etu,
että minua kohdeltiin vakavuudella, ja tekeysin pariisilaiseksi
sanomalehtikertojaksi. Sillä tavoin pääsin eilen illalla, vietettyäni
kokonaisen viikon ilman mainittavia tapahtumia, rouenilaisen
virkaveljeni tuttavuuteen, ja kun hän aamulla kuuli puhuttavan
Ambrumésy-seikkailusta, tarjoutui hän ystävällisesti ottamaan minut
mukaansa ja osalliseksi vuokravaunujen hinnasta."

Isidore Beautrelet kertoi kaiken tämän vilpittömällä ja hiukan
lapsellisella avomielisyydellä, joka ehdottomasti herätti
mieltymystä. Herra Filleuliakin, joka kuitenkin epäluuloisesti pysyi
varuillaan, huvitti kuunnella häntä. Hän kysyi lauhtuneemmalla
äänellä:

"Ja te olette tyytyväinen retkeenne?"

"Ihastunut! Sitäkin enemmän, kun en ole milloinkaan ollut mukana
tällaisessa jutussa... ja siitähän ei puutu mielenkiintoa herättäviä
piirteitä..."

"... tai niitä salaperäisiä sekaannuksia, joille tietenkin annatte
suuren arvon."

"Ja jotka ovat kovin jännittäviä, herra tutkintotuomari! En tiedä
mitään niin kannustavaa kuin nähdä kaikkien tosiseikkojen pistäytyvän
niin sanoakseni pimeydestä esille, liittyvän yhteen ja vähitellen
muodostuvan luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi."

"Luultavaksi todelliseksi asiaintilaksi... vähempi vauhti riittäisi,
nuori mies! Tarkoitatteko sanoa, että teillä jo on valmiina pikku
ratkaisunne arvoitukseen?"

"En suinkaan", vastasi Beautrelet nauraen. "Mutta minusta tuntuu
ilmenevän muutamia kohtia... missä ei ole mahdoton muodostaa
itselleen mielipidettä... ja toisia niinkin selviä, että tarvitsee
vain tehdä johtopäätöksiä."

"No, tämähän on ylen hauskaa, ja nyt saan vihdoin ja viimeinkin
tietää jotakin. Sillä suureksi häpeäkseni tunnustan, että minä en
tiedä mitään."

"Se johtuu siitä, että teillä ei ole ollut aikaa mietiskellä, herra
tutkintotuomari. Mietiskely on pääasia. On tuiki harvinaista, että
tosiseikat eivät sisällä omaa selitystänsä."

"Ja ne tosiseikat, jotka nyt olemme panneet merkille, sisältävät
teidän mielestänne oman selityksensä?"

"Eikö se ole teidänkin mielipiteenne? En kuitenkaan ole pannut
merkille muita tosiseikkoja kuin ne, jotka on otettu pöytäkirjaan."

"Oivallista! Jos siis kysyisin teiltä, mitkä kapineet on varastettu
tästä salista --?"

"Niin vastaisin teille, että tiedän sen."

"Erinomaista! Tiedätte asiasta enemmän kuin omistaja itse! Herra de
Gesvres ei kaipaa mitään, mutta te kaipaatte. Teiltä puuttuu joku
kirjakaappi ja luonnolliseen kokoon veistetty muistopatsas, joita
kukaan ei ole koskaan ottanut huomatakseen. Ja jos kysyisin teiltä
murhaajan nimeä?"

"Niin vastaisin tietäväni senkin."

Kaikki läsnäolijat hätkähtivät. Nimismies ja sanomalehdentoimittaja
lähenivät toisiansa. Herra de Gesvres ja molemmat nuoret tytöt
kuuntelivat tarkkaavasti. Beautreletin rauhallinen varmuus tehosi
heihin.

"Tiedättekö murhaajan nimen?"

"Tiedän."

"Ja ehkä paikankin, missä hän nyt oleksii?"

"Kyllä."

Herra Filleul hykerteli käsiään.

"Onpa se onni kerrassaan! Tästä apajasta koituu urani loistokohta. Ja
te voitte jo nyt antaa minulle päivänselviä selityksiä?"

"Kyllä, jo nyt... taikka, jos teillä ei ole sitä vastaan, tunnin tai
parin kuluttua, oltuani mukana tutkintonne päättämisessä."

"Ei, ei suinkaan, heti, nuori mies..."

Raymonde de Saint-Véran, joka tämän kohtauksen alusta asti oli
hellittämättä silmäillyt Isidore Beautreletia, astahti nyt herra
Filleulin luo.

"Herra tutkintotuomari..."

"Mitä haluatte, neiti?"

Pari kolme sekuntia empi hän, katse Beautreletiin kiintyneenä, mutta
kääntyi sitten jälleen herra Filleuliin:

"Tahtoisin, että kysyisitte tuolta herralta, minkätähden hän eilen
käveli solatiellä, joka johtaa pikku veräjälle."

Se oli teatteriyllätys. Isidore Beautrelet tuntui joutuvan ymmälle.

"Minä, neiti! Minä! Näittekö minut eilen?"

Raymonde seisoi mietiskelevänä tarkastellen Beautreletia, ikäänkuin
etsien täyttä vahvistusta oletukselleen, ja vastasi tyynesti:

"Kello neljä ehtoopäivällä, käydessäni metsän läpi, kohtasin
solatiellä teidän kokoisenne nuoren miehen. Hän oli pukeutunut kuten
te, parta oli leikattu kuten teidän... ja sain ehdottomasti sen
käsityksen, että hän ei halunnut tulla nähdyksi."

"Ja se olin minä?"

"On mahdotonta aivan ehdottoman jyrkästi vakuuttaa sitä, sillä
muistini on hiukan hämärä. Mutta... mutta minusta tuntuu...
yhdennäköisyys olisi muutoin kovin merkillinen..."

Herra Filleul oli kuin puusta pudonnut. Yksi rikollisista oli
jo petkuttanut häntä; antaisiko hän nyt tämän koulupojaksi
tekeytyneenkin vetää häntä nenästä? Nuoren miehen sävy tosin puhui
hänen puolestaan, mutta eihän voi koskaan tietää...

"Mitä on teillä vastattavana, hyvä herraseni?"

"Että neiti erehtyy ja että voin sen helposti todistaa yhdellä
ainoalla sanalla. Eilen siihen aikaan olin Veulesissa."

"Se teidän on todistettava. Missään tapauksessa ei asema enää ole
sama. Korpraali, joku väestänne olkoon tämän herran seurana."

Isidore Beautreletin kasvot ilmaisivat syvää mielipahaa.

"Onko toimenpide pitkäaikainen?"

"Meidän täytyy ehtiä hankkia tarvittavat tiedot."

"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä keräämään ne niin joutuisasti ja
varoen kuin ikinä mahdollista..."

"Miksi niin?"

"Isäni on vanha. Me pidämme toisistamme kovin paljon, enkä mitenkään
soisi hänen saavan huolia minun tähteni."

Äänen itkunsekainen sävy ei herra Filleulia miellyttänyt. Tämä
kuulosti teatterimaiselta. Hän lupasi kuitenkin:

"Tänä iltana, viimeistään huomenna, osaan tehdä päätökseni."

Ehtoopäivä kului edelleen. Tutkintotuomari lähti jälleen
luostarikäytävän raunioille ja ankarasti karkoitettuansa kaikki
uteliaat otti itse johtaakseen etsintää ja käski järjestelmällisesti
jakaa alueen pikku neliöiksi, jotka tutkittiin perusteellisesti
yksi kerrallaan. Mutta päivän mennessä mailleen hän ei ollut juuri
sen pitemmällä kuin ennenkään, ja hän selitti sillävälin linnan
täyttäneelle sanomalehtimiesten liudalle:

"Hyvät herrat, kaikki aiheuttaa meidät otaksumaan, että haavoittunut
on täällä, aivan lähellämme, mutta todellinen asiaintila on sitä
vastaan. Minun nähdäkseni on hänen siis onnistunut paeta, joten hän
on linnan alueen ulkopuolella."

Yksissä tuumin santarmikorpraalin kanssa järjesti hän sentään
varmuuden vuoksi puistoon vartion, ja vielä kerran perinjuurin
tutkittuansa molemmat salit ja koko linnan sekä koottuaan kaikki
tarpeelliset tiedot hän lähti nimismiehen seurassa takaisin Dieppeen.

       *       *       *       *       *

Tuli yö. Koska oli määrä sulkea kammio, niin Jean Davalin ruumis
vietiin toiseen huoneeseen. Kaksi lähiseudun vaimoa valvoi sen luona
Suzannen ja Raymonden avulla. Alhaalla vanhassa rukouskappelissa
torkkui nuori Isidore Beautrelet penkillä, ja häntä vartioitsi
tarkoin maalaispoliisi, joka oli saanut hänet vastuulleen. Ulkona
olivat santarmit, vuokraaja ja tusina talonpoikia asettuneet
vartiopaikoilleen raunioihin pitkin muureja.

Kello yhteentoista oli kaikki rauhallista, mutta kymmenen minuuttia
yli yhdentoista kuului laukaus linnan toiselta puolelta.

"Pitäkää varanne!" huusi korpraali. "Kaksi miestä jää tänne... te,
Fossier, ja te, Lecanu... muut kaikki mars juoksuun!"

Kaikki hyökkäsivät alas ja kääntyivät linnan läntisen kulman taa.
Epäselvä varjo vilahti pois pimeään. Uusi laukaus houkutteli heidät
heti loitomma, melkein piharakennukselle asti. Ja kun he joukolla
saapuivat hedelmäpuutarhan pensasaidalle asti, leimahti äkkiä
tulipatsas ilmaan vuokraajan talon oikealta puolen, ja sitä seurasi
sankka savupilvi. Heinillä katonrajaa myöten täytetty lato paloi.

"Ne roistot", huusi korpraali Quevillon, "ne ovat sytyttäneet ladon.
Rynnätäänpä ohi, pojat. Ne eivät voi olla etäällä."

Mutta tuuli ajoi liekkejä asuinrakennukseen päin, ja täytyi ensin
torjua vaara. He antausivat tähän työhön sitäkin innokkaammin, kun
palopaikalle saapunut kreivi de Gesvres kiihotti heitä palkinnon
lupauksella. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin oltiin tulen
herroina. Takaa-ajo olisi ollut hyödytön.

"Meidän täytyy käydä tätä juttua selvittämään päivän koittaessa",
sanoi korpraali. "Ne ovat varmasti jättäneet jälkiä... kyllä ne
löydämme."

"Minäpä mielelläni haluaisin tietää tämän hyökkäyksen syyn",
kummasteli kreivi. "Perin joutavalta tuntuu minusta heinien
polttaminen."

"Tulkaa mukaan, herra kreivi... minä kenties voin sanoa teille syyn."

He lähtivät yhdessä luostarikäytävän raunioille. Korpraali huusi:

"Lecanu!... Fossier!"

Toiset santarmit olivat jo etsimässä niitä tovereitaan, jotka oli
sinne jätetty vartioimaan. Heidät löydettiin vihdoin muutaman
askeleen päässä pikku veräjästä. He makasivat maassa, köytettyinä,
kapula suussa ja side silmillä.

"Herra kreivi", kuiskasi korpraali heitä päästeltäessä irti, "herra
kreivi, meitä on petetty kuin pieniä lapsia".

"Kuinka niin?"

"Laukaukset, hyökkäys, tulipalo, kaikki oli juonta, jolla meidät
viekoteltiin pois tuonne. Sillaikaa sidottiin molemmat miehemme, ja
asia suoritettiin."

"Mikä asia?"

"Haavoittuneen poisvieminen tietysti!"

"Hoo, luuletteko niin?"

"_Luulenko_ niin? Se on ihan varmaa. Se ajatus juolahti mieleeni
kymmenen minuuttia takaperin. Mutta suunnattomassa typeryydessäni en
tullut sitä jo aikaisemmin älynneeksi. Silloin olisimme siepanneet
kiinni heidät jok'ainoan."

Quevillon polki maata äkillisen raivon valtaamana.

"Mutta minne hornaan ne ovat joutuneet? Kuinka ovat ne saaneet hänet
pois? Ja hän, tuo roisto, missä hän piileskeli? Sillä tarkastimmehan
aluetta koko päivän, eikähän mies voi kätkeytyä ruohotukkoon,
semminkään haavoittuneena. Tämä on suorastaan noituutta!"

Mutta korpraali Quevillonia odotti vielä yksi hämmästys. Kun aamun
sarastaessa mentiin rukoushuoneeseen, nuoren Isidore Beautreletin
vankilaan, huomattiin nuorukaisen olevan tipo tiessään.

Tuolilla istui kyyryssä maalaispoliisi ja nukkui.

Hänen vieressään oli karahvi ja kaksi lasia. Toisen lasin pohjassa
havaittiin hiukkanen valkeata pulveria.

Tutkimukset osoittivat ensinnäkin, että nuori Isidore Beautrelet
oli antanut maalaispoliisille unipulveria, edelleen että hän oli
saattanut päästä ulos ainoastaan ikkunasta, joka oli puolen kolmatta
metriä korkealla lattiasta, ja lopuksi -- hauska piirre -- ettei hän
voinut ylettää tuota ikkunaa muutoin kuin käyttämällä vartijansa
selkää astinlautanaan.



TOINEN LUKU


-- -- --

_Yön uutisia. Tohtori Delattre ryöstetty_.

Juuri lehtemme joutuessa painoon tuodaan meille uutinen, jonka
todenperäisyyttä emme uskalla mennä takaamaan, niin uskomattomalta se
meistä tuntuu. Julkaisemme sen kaikin varauksin.

Tohtori Delattre, kuulu kirurgi, oli eilen illalla puolisonsa
ja tyttären keralla katsomassa 'Hernanin' esittämistä Comédie
Françaisessa. Kolmannen näytöksen alussa, s.o. noin kymmeneltä,
avautui hänen aitionsa ovi, ja muuan herrasmies, jolla oli kaksi
kumppania takanaan, kumartui kuiskaamaan tohtorille, kuitenkin siksi
kovaa, että rouva Delattre kuuli:

'Herra tohtori, minulla on peräti ikävä tehtävä toimitettavana ja
olisin teille suuresti kiitollinen, jos helpottaisitte sitä minulle!'

'Kuka olette, monsieur?'

'Thésard, ensimmäisen arrondissementin poliisikomisario, ja
minulla on määräys viedä teidät prefektuuriin herra Dudouisin
kuulusteltavaksi.'

'Mutta...'

'Ei sanaakaan, herra tohtori, minä pyydän, ei liikahdustakaan. Tämä
on surkuteltava erehdys, ja sen vuoksi täytyy meidän olla hiljaa ja
karttaa huomion herättämistä. Ennen näytännön loppua olette jo taas
täällä, siitä olen varma.'

Tohtori nousi istuimeltaan ja seurasi komisariota.

Näytännön loppuun hän ei palannut.

Hyvin levottomana lähti rouva Delattre poliisikomisariaattiin. Siellä
hän tapasi todellisen herra Thésardin ja huomasi suureksi kauhukseen,
että joku petturi oli vienyt hänen miehensä mukanaan.

Ensimmäiset tutkimukset ovat ilmaisseet, että tohtori on noussut
autoon, ja että tämä auto on kadonnut Place de la Concordelle päin.

Keskipäiväpainoksessa julkaisemme lukijoille tämän käsittämättömän
seikkailun jatkon.

-- -- --

Niin uskomaton kuin seikkailu olikin, oli se kumminkin tosi.
Ratkaisua ei tarvinnut kauan odottaa, ja _Grand Journalin_
keskipäiväpainos vahvisti sen, samalla kun muutamin sanoin ilmoitti
sen omituisen lopun.

       Jutun loppu
          ja
    ensimmäiset arvailut.

Tänä aamuna klo 9 toi tohtori Delattren talon n:o 78 portille Rue
Duretin varrelle auto, joka heti poistui nopeasti.

N:o 78 Rue Duretilla on tohtori Delattren klinikka, jonne hän tuolla
kellonlyönnillä saapuu joka aamu. Ilmoittautuessamme otti tohtori
herttaisena meidät vastaan, vaikka olikin parhaillaan neuvottelussa
etsivän osaston päällikön kanssa.

'Muuta en voi teille sanoa', hän vastasi, 'kuin että minua on
kohdeltu erittäin hienotuntoisesti. Kolme kumppaniani olivat
miellyttävimpiä ihmisiä, mitä konsaan olen tavannut, erinomaisen
kohteliaita, sukkelia ja älykkäitä keskustelussaan, mikä oli suuri
etu niin pitkällä matkalla.'

'Kuinka kauan sitä kesti?'

'Noin neljä tuntia, ja paluu saman verran.'

'Ja matkan määrä?'

'Minut vietiin sairaan luo, jonka tila vaati viipymätöntä kirurgista
toimenpidettä.'

'Onnistuiko leikkaus?'

'Kyllä, mutta seuraukset voivat käydä vaarallisiksi. Täällä voisin
vastata potilaan paranemisesta. Mutta tuolla, niissä olosuhteissa,
mihin hän on joutunut...'

'Epäsuotuisissa olosuhteissa?'

'Mitä viheliäisimmissä... hotellihuoneessa ja ilman minkäänmoista
hoidon mahdollisuutta...'

'Kuka siis voi pelastaa hänet?'

'Ihmetyö... ja hänen tavattoman terve ruumiinrakenteensa.'

'Ettekö voi kertoa enempää tästä merkillisestä hoidokistanne?'

'En, sitä en voi. Ensinnäkin olen vannonut, ja toisekseen olen
vastaanottanut kymmenentuhatta frangia köyhäinklinikkaani varten.
Ellen vaikene, ottavat he rahansa takaisin.'

'Tokko -- uskotteko niin?'

'Kyllä, uskon varmastikin. Kaikki nuo ihmiset tuntuvat tietävän, mitä
tahtovat.'

Tämän verran ilmoitti meille tohtori Delattre. Toiselta puolen
tiedämme, että etsivän osaston päällikön ei ole hartaasta
yrittelystään huolimatta vielä onnistunut houkutella häneltä lähempiä
tietoja hänen tekemästänsä leikkauksesta, hoitamastansa sairaasta,
tai automatkan suunnasta. Näyttää siis olevan työlästä saada tietää
totuus.

-- -- --

Tämän totuuden, jota puhelun laatija oli tunnustanut olevansa
kykenemätön keksimään, arvasivat selvänäköisemmät asettamalla
tohtorin matkan yhteyteen Ambrumésyssä sattuneet tapahtumat,
jotka kaikissa saman päivän lehdissä kerrottiin pienimpiäkin
yksityisseikkoja myöten. Ilmeisesti olivat keskenänsä yhteydessä
haavoittuneen murtovarkaan katoaminen ja kuuluisan kirurgin ryöstö.

Tutkimukset sitäpaitsi todistivat oletuksen oikeaksi. Kun seurattiin
polkupyörällä paenneen valeajurin jälkiä, havaittiin hänen tulleen
Arques-metsään viidentoista kilometrin päähän linnasta, heittäneen
polkupyöränsä ojaan, lähteneen Saint-Nicolasin kylään ja sieltä
lähettäneen seuraavan sähkösanoman:

    "A.L.N., Postikonttori 45, Pariisi.

    Epätoivoinen, asema. Leikkaus heti. Lähettäkää kuuluisuus
    kansallistietä neljätoista."

Tämä oli kumoamaton todistus. Pariisissa oleksivat rikostoverit
ryhtyivät nyt kiireesti toimenpiteisiin. Kello kymmeneltä
lähettivät he kuuluisuuden kansallistietä n:o 14, joka kulkee
pitkin Arques-metsää ja päättyy Dieppeen. Sytyttämänsä tulipalon
avulla saivat rosvot viedyksi pois johtajansa ja siirretyksi hänet
ravintolaan, missä leikkaus tapahtui heti tohtorin saavuttua kello
kaksi yöllä.

Asianlaita oli aivan epäilemätön. Pontoisessa, Cournayssa, Forgesissa
oli ensimmäinen poliisipäällikön apulainen Ganimard, vasiten
lähetettynä Pariisista apulaisensa Folenfantin keralla, todentanut
auton kulkeneen yöllä ohitse. Samaten Dieppen ja Ambrumésyn välisellä
taipaleella; ja joskin sen jäljet olivat äkkiä häipyneet puolen
lieuen päässä linnasta, niin havaittiin kuitenkin joukko askelten
jälkiä pienen puistoveräjän ja luostarikäytävän raunioiden välillä.
Ganimard osoitti sitäpaitsi, että pikku veräjän lukko oli murrettu.

Kaikki oli siis selvillä. Oli enää vain löydettävä tohtorin
mainitsema ravintola. Se oli helppo tehtävä Ganimardille, vanhalle
kärsivälliselle vainukoiralle. Ravintolain lukumäärä on rajoitettu,
ja potilaan tilan perusteella saattoi tarkoitettu ravintola olla
ainoastaan Ambrumésyn läheisyydessä. Ganimard ja korpraali Quevillon
lähtivät liikkeelle. Viidensadan, tuhannen, viidentuhannen metrin
kehästä nuuskivat he kaikki mitä voitiin ravintoloiksi sanoa. Mutta
vastoin kaikkia odotuksia pysyi kuoleva yhä näkymättömänä.

Ganimard oli itsepintainen. Hän laskeusi lauantai-iltana levolle
päättäen itse jatkaa tiedustuksia sunnuntaina. Mutta sunnuntai-aamuna
hän sai tietää, että santarmipatrulli oli edellisenä yönä nähnyt
tuntemattoman olennon hiiviskelevän solatiellä muurien ulkopuolella.
Oliko se asemaa tutkimaan pistäytynyt rikollinen? Saattoiko olettaa,
että rosvoliiton päällikkö ei ollutkaan poistunut luostarikäytävästä
tai sen läheisyydestä?

Illalla lähetti Ganimard santarmipatrullin vuokratalolle päin ja
asettui itse Folenfantin kanssa vartioimaan muurien ulkopuolelle
lähelle pikku veräjää.

Hiukan ennen puoltayötä saapui metsästä haamu, hiipi heidän
välitsensä veräjälle ja astui puistoon. Kolme tuntia he näkivät hänen
harhailevan oikealle ja vasemmalle, raunioiden keskellä, kumartuvan
alas, kapuavan ylös vanhoja pilareita ja seisoskelevan pitkät ajat
liikkumattomana. Sitten hän läheni veräjää ja astui taas ulos
molempien virkamiesten välitse.

Ganimard tarttui häntä kaulukseen, Folenfantin kietaistessa
käsivartensa hänen uumilleen. Hän ei ollenkaan asettunut
vastarintaan, vaan antoi aivan säveästi heidän sitoa ranteensa ja
viedä hänet linnaan. Mutta heidän tahtoessaan häntä kuulustella
vastasi hän ainoastaan, ettei hän ollut velvollinen heille tekemään
selvää puuhistaan ja että hän odottaisi tutkintotuomarin saapumista.

He köyttivät miehen sitten tukevasti sängynjalkaan toisessa niistä
vierekkäisistä huoneista, jotka olivat heidän asuntonaan.

Herra Filleulin saapuessa maanantai-aamuna kello yhdeksältä kertoi
hänelle Ganimard saaliistaan. Vanki noudettiin alas saliin. Hän oli
Isidore Beautrelet.

"Herra Isidore Beautrelet!" huudahti herra Filleul ihastuneen
näköisenä ja ojensi tulijalle molemmat kätensä. "Mikä mieluisa
yllätys! Erinomainen salapoliisiharrastajamme täällä ja meidän
vallassamme! Olipa onni! Herra apulaispäällikkö, sallikaa minun
esitellä teille herra Isidore Beautrelet, Janson de Saillyn lyseon
oppilas."

Ganimard näytti hieman ällistyvän. Isidore kumarsi hänelle hyvin
syvään kuten suuressa arvossa pidetylle virkaveljelle ja lausui herra
Filleuliin kääntyen:

"Herra tutkintotuomari, te näytte saaneen hyviä tietoja minusta?"

"Erinomaisia! Ensinnäkin olitte todellakin Veules-les-Rosesissa
silloin kun neiti de Saint-Veran luuli nähneensä teidät solatiellä.
Otamme kyllä vielä selvän siitä, kuka niin suuresti on teidän
näköisenne. Edelleen olette te aivan oikein Isidore Beautrelet,
seitsemännen luokan oppilas -- vieläpä oivallinen oppilas, työteliäs
ja mallikelpoinen käytökseltänne. Koska isänne asuu maaseudulla,
käytte te kerran kuussa tervehtimässä hänen asiamiestänsä herra
Bernodia, joka ylistelee teitä ylenpalttisesti."

"Joten..."

"Joten te olette vapaa, herra Isidore Beautrelet."

"Täydellisesti vapaa?"

"Niin. Mutta minä asetan pikku, pikku ehdon. Ymmärrättehän, etten
voi päästää käsistäni herrasmiestä, joka antaa toisille unilääkettä,
hyppää ulos ikkunasta ja sitten tavataan kiertelemässä yksityisellä
alueella... etten voi päästää häntä ilman jonkunlaista hyvitystä."

"No?"

"Me palaamme keskeytyneeseen keskusteluumme, ja te kerrotte minulle,
kuinka pitkälle olette edistynyt tutkimuksissanne. Kahden päivän
vapaus on kai johtanut teidät varsin pitkälle?"

Kun Ganimard aikoi poistua selvästi ilmaistakseen halveksimisensa
mokomaa leikkiä kohtaan, huudahti tuomari:

"Ei mitenkään, herra apulaispäällikkö, teidän paikkanne on täällä.
Minä vakuutan teille, että herra Isidore Beautrelet tosiaan ansaitsee
huomiota. Herra Isidore Beautrelet on minun saamieni tietojen
mukaan saavuttanut Janson de Saillyn lyseossa suurta kunnioitusta
havaintojen tekijänä, jonka silmää ei mikään vältä, ja hänen
toverinsa kuuluvat pitävän häntä teidän kilpailijananne ja Sherlock
Holmesin veroisena."

"Todellakin?" virkahti Ganimard ivallisesti.

"Aivan. Eräs heistä kirjoittaa minulle: 'Jos Beautrelet selittää
tietävänsä jotakin, niin teidän pitää häntä uskoa, ja olkaa
vakuutettu siitä, että hänen sanomansa on oikean asianlaidan tarkka
määritelmä.' Herra Isidore Beautrelet, nyt jos koskaan on oikea hetki
osoittaa toverienne luottamus oikeutetuksi. Pyydän mitä hartaimmin,
että nyt annatte tarkan määritelmän oikeasta asianlaidasta."

Isidore kuunteli hymyillen ja vastasi:

"Herra tutkintotuomari, te olette armoton. Teette pilaa meistä
poloisista koulupojista, jotka huvittelemme niin hyvin kuin taidamme.
Siinä muuten menettelettekin oikein, enkä enää aio antaa teille uusia
aiheita leikinlaskuun."

"Koska ette tiedä mitään, herra Isidore Beautrelet?"

"Tunnustan todellakin kaikella nöyryydellä, etten mitään tiedä. Sillä
sitä en tietämiseksi sano, että olen havainnut pari kolme seikkaa,
jotka muuten eivät ole voineet välttää teidän huomiotanne, siitä olen
varma."

"Esimerkiksi?"

"Esimerkiksi _mitä_ on varastettu."

"Vai niin, te tiedätte sen?"

"Te tiedätte sen varmasti myöskin. Siihen seikkaan kaikkein
ensimmäiseksi kohdistin tutkimukseni, sillä se tuntui minusta hyvin
helpolta."

"Vai -- niin... hyvin helpolta?"

"Tietenkin. Tarvitseehan vain tehdä johtopäätöksiä."

"Ei muuta?"

"Ei."

"Ja nämä johtopäätökset?"

"Kuuluvat näin, ilman pitkiä puheita. Toiselta puolen _on tapahtunut
varkaus_, koskapa molemmat neitoset ovat yhtä mieltä siitä, että he
todella ovat nähneet kahden miehen pakenevan kantamuksineen."

"On tapahtunut varkaus."

"Toiselta puolen _ei ole kadonnut mitään_, sillä kreivi de Gesvres
vakuuttaa niin ja hänen täytyy se tietää paremmin kuin kukaan muu."

"Ei ole kadonnut mitään."

"Näistä molemmista peruslauselmista joudutaan ehdottomaan
johtopäätökseen: koska on tapahtunut varkaus eikä mitään ole
kadonnut, niin on varastetun esineen sijalle tietenkin pantu toinen
samanlainen. Sanon heti, että tosiseikat eivät kenties vahvista
tätä todistelua. Mutta väitän, että se on ensimmäinen oletus, minkä
voimme tehdä, ja että meillä ei ole oikeutta hyljätä sitä ennen kuin
huolellisen tutkimuksen perästä."

"Niin... siinä olette oikeassa", myönsi tutkintotuomari ilmeisen
kiinnostuneena.

"No", pitkitti Isidore, "mikä tässä salissa saattoi herättää
murtovarkaitten himoa? Kaksi kapinetta. Ensinnäkin seinäkudokset.
Mutta ne eivät tule kysymykseen. Antiikkisia korukudoksia ei voida
jäljitellä, petos olisi heti pistänyt silmään. Kysymykseen tulee vain
Rubens-taulujen kokoelma."

"Mitä sanotte?"

"Sanon, että tuossa seinällä riippuvat neljä Rubens-taulua ovat
väärennettyjä."

"Mahdotonta!"

"Ne ovat väärennettyjä, ilman inttämistä, loogillisen
välttämättömästi ja kumoamattomasti."

"Sanon teille vieläkin, että se on mahdotonta."

"Herra tutkintotuomari, pian vuosi takaperin tuli Charpenaisiksi
itseään nimittävä nuori mies Ambrumésyn linnaan Ja pyysi lupaa saada
maalata jäljennökset Rubensin tauluista. Kreivi de Gesvres suostui.
Viiden kuukauden ajan työskenteli Charpenais tässä salissa joka päivä
aamusta iltaan. Hänen valmistamansa jäljennökset -- puitteineen
päivineen -- ne nyt on vaihdettu niihin neljään alkuperäiseen
maalaukseen, jotka kreivi testamentilla sai enoltaan Bobadillan
markiisilta."

"Todistus?"

"Mitään todistusta en voi antaa. Taulu on väärennetty sentähden,
että se on väärennetty, eikä minun mielestäni kannata noita edes
tarkastella."

Herra Filleul ja Ganimard silmäilivät toisiaan hämmästystänsä
salaamatta. Apulaispäällikkö ei enää ajatellutkaan poistumista.

Lopulta lausui tutkintotuomari:

"Meidän täytyy kysyä kreivi de Gesvresin mielipidettä."

Ja Ganimard yhtyi:

"Niin, ehdottomasti."

Ja he lähettivät kutsumaan kreiviä ystävällisesti pistäytymään saliin.

Se oli todellinen voitto nuorelle lyseolaiselle. Kahden sellaisen
ammattimiehen kuin Filleulin ja Ganimardin pakottaminen kiinnittämään
huomiota hänen oletuksiinsa olisi hivellyt toisen itserakkautta.
Mutta Beautrelet näytti olevan tunteeton sellaiselle, ja hän odotti
yhä hymyilevänä ja levollisena, ilman ivan vivahdustakaan.

Kreivi de Gesvres astui huoneeseen.

"Herra kreivi", aloitti tutkintotuomari, "tutkimustemme kehitys on
johtanut aivan aavistamattomaan mahdollisuuteen, jonka kaikessa
varovaisuudessa mainitsemme teille. On mahdollista -- sanon:
on mahdollista -- että murtovarkailla oli tänne tunkeutuessaan
aikomuksena varastaa neljä Rubens-tauluanne... tai ainakin vaihtaa ne
neljään jäljennökseen... jäljennöksiin, jotka eräs Charpenais-niminen
maalari kuuluu vuosi takaperin laatineen. Viitsittekö hyväntahtoisesti
tutkia noita tauluja ja sanoa meille, tunnustatteko ne oikeiksi?"

Kreivi näytti pidättelevän tyytymättömyyden elettä, tähysteli ensin
Isidore Beautreletia, sitten herra Filleulia, ja vastasi edes
vilkaisematta tauluihin:

"Herra tutkintotuomari, toivoin, että totuus ei tulisi ilmi. Mutta
koska se toive on ollut turha, en epäröitse selittää, että nuo neljä
taulua ovat väärennetyt."

"Tiesitte sen siis?"

"Heti alusta."

"Miksi ette sanonut sitä?"

"Se, joka omistaa kalleuden, ei milloinkaan ole halukas kertomaan,
ettei tätä kalleutta ole olemassa... että se ainakin on väärennetty."

"Se oli ainoa keino saada ne takaisin."

"Minun mielestäni esiintyi toinen ja parempi keino."

"Mikä niin?"

"Olla levittämättä salaisuutta, olla säikyttämättä varkaita, vaan sen
sijaan tarjoutua ostamaan takaisin taulut, joiden rahaksimuuttaminen
epäilemättä on heille vaikeata."

"Miten voisitte päästä väleihin heidän kanssaan?"

Kun kreivi ei vastannut, niin Isidore virkkoi:

"Sanomalehtiin asetetun ilmoituksen kautta. Se pikku ilmoitus, joka
on ollut julkaistuna _Le Journalissa, L'Écho de Parisissa ja Le
Matinissa_, kuuluu seuraavasti:

"'_Olen halukas ostamaan takaisin taulut_.'"

Kreivi nyökäytti päätään. Vielä kerran oli nuori mies osoittautunut
vanhempia ammattiveljiänsä verremmäksi.

Herra Filleul koetti säilyttää hyväntuulista sävyään.

"Monsieur", huudahti hän, "alanpa totisesti uskoa, etteivät toverinne
ole aivan väärässä. Millainen silmä! Millainen vaisto! Jos näin
jatkuu, ei herra Ganimardilla ja minulla enää ole mitään tehtävää."

"Oh, tämähän ei ole ollut pulmallista..."

"Mutta muu sitä enemmän, tarkoitatte? Muistanpa todellakin, että
te ensimmäisessä kohtauksessamme tunnuitte tietävän vielä lisää.
Väitittehän muistaakseni tietävänne murhaajan nimen."

"Niin tein."

"No, kuka siis on surmannut Jean Davalin? Elääkö se mies? Missä hän
piileskelee?"

"Meidän välillämme on eräs väärinymmärrys, herra tutkintotuomari, eli
oikeammin sanoen teidän ja todellisen asiantilan välillä, jo alusta
asti. Murhaaja ja pakolainen ovat kaksi eri henkilöä."

"Mitä sanottekaan?" huudahti herra Filleul. "Mies, jonka kreivi de
Gesvres näki kammiossa ja joka hänet löi tainnuksiin, mies, jonka
neidit näkivät salissa ja jota neiti de Saint-Véran ampui, mies, joka
kaatui puistossa ja jota me haemme, eikö hän surmannut Jean Davalia?"

"Ei."

"Oletteko havainnut jälkiä kolmannesta rikollisesta, joka on kadonnut
ennen neitien saapumista?"

"En."

"Sittenpä en ymmärrä... Kuka siis on Jean Davalin murhaaja?"

"Jean Davalin surmasi..."

Beautrelet vaikeni, seisoi hetken miettivänä ja jatkoi sitten:

"Mutta ensin minun täytyy osoittaa teille, mitä tietä olen päässyt
tähän vakaumukseen ja mitkä olivat murhan syyt... muutoin tuntuisi
syytökseni teistä järjettömältä. Ja sitä se ei ole, ei, sitä se
ei ole. Ei ole pantu huomiota erääseen seikkaan, joka kuitenkin
on ylen tärkeä, nimittäin että Jean Daval haavoittuessaan oli
täysin pukeutunut, pitkävartiset saappaat jalassa, kaikin puolin
päiväasussa, liivit, irtokaulus, kaulahuivi ja housunkannattimet
yllä. Mutta rikos tehtiin kello neljä aamulla."

"Minä huomautin tästä omituisuudesta", virkkoi tutkintotuomari,
"mutta kreivi de Gesvres vastasi minulle, että Jean Davalilla oli
tapana öisin valvoa työnsä ääressä".

"Palvelijat päin vastoin sanovat hänen aina menneen aikaisin levolle.
Mutta otaksukaamme hänen olleen valveilla: miksi on hän silloin
rutistellut peitteensä ja hurstinsa, niin että näyttää kuin hän olisi
maannut? Jos hän on maannut, miksi hän silloin melua kuullessaan
otti vaivakseen pukeutua kiireestä kantapäähän, sen sijaan että
olisi hätäisesti heittänyt ylleen joitakuita vaatekappaleita? Olin
sisällä hänen huoneessaan ensimmäisenä päivänä, teidän ollessanne
aamiaisella; hänen tohvelinsa olivat sängyn vieressä. Kuka esti
häntä sieppaamasta niitä jalkaansa noiden raskaitten, rautahelaisten
saappaiden asemesta?"

"Minä en vielä näe..."

"Ei, te ette vielä voi nähdä muuta kuin omituisia sattumuksia. Ne
tuntuivat minusta kuitenkin hyvin epäiltäviltä, kun sain tietää, että
Jean Daval itse oli esitellyt ja suosittanut kreivi de Gesvresille
maalari Charpenaisin, joka jäljensi Rubens-taulut."

"No?"

"Nyt ei ollut aiheetonta otaksua, että Jean Daval ja Charpenais
olivat rikostoveruksia. Sen johtopäätöksen tein jo ennen viime
puheluamme."

"Hiukan hätäisesti, tuntuu minusta."

"Niin, tarvittiin todellakin oleellista todistusta. Olin
Davalin huoneessa havainnut hänen kirjoituspöydällänsä eräässä
imupaperiarkissa seuraavan osoitteen, jonka siinä voi vieläkin nurin
päin nähdä: '_Herra A.L.N., postikonttori 45, Pariisi_.' Seuraavana
päivänä huomattiin, että sähkösanomalla, jonka valeajuri oli
lähettänyt Saint-Nicolasista, oli sama osoite: 'A.L.N., postikonttori
45.' Oleellinen todistus löytyi, Jean Daval oli kirjeenvaihdossa
joukkueen kanssa, joka vei taulut."

Herra Filleul ei inttänyt vastaan.

"Olkoon. Osallisuus rikokseen on todistettu. Ja siitä te päätätte?"

"Ensinnäkin, ettei pakolainen surmannut Jean Davalia, koska tämä oli
hänen rikostoverinsa."

"No?"

"Herra tutkintotuomari, pyydän teitä muistelemaan ensimmäisiä sanoja,
jotka herra kreivi tainnuksista herätessään lausui. Sanat mainitsi
neiti de Gesvres todistuksessaan, ja ne on otettu pöytäkirjaan:
'Minä en ole haavoittunut. Ja Daval... elääkö hän? Veitsi?' Ja minä
pyydän vertaamaan niitä siihen osaan kreivi de Gesvresin todistusta
-- samaten pöytäkirjassa --, missä hän kertoo hyökkäyksestä: 'Mies
heittäysi kimppuuni ja huumasi minut nyrkin iskulla ohimoon.' Kuinka
saattoi herra de Gesvres tointuessaan tietää, että Davalia oli
pistetty veitsellä?"

Isidore Beautrelet ei odottanut vastausta kysymykseensä. Näytti
siltä, että hän tahtoi vastata itse ja siten ehkäistä kaikki
huomauttelut. Hän pitkitti heti:

"Jean Daval siis johtaa nuo kolme murtovarasta saliin. Hänen
ollessaan siellä sen miehen seurassa, jota he sanovat johtajakseen,
kuuluu askeleita kammiosta. Daval avaa oven. Tuntiessaan kreivin hän
syöksyy vastaan veitsellä aseistettuna. Kreivin onnistuu temmata
häneltä veitsi, hän iskee ahdistajaansa sillä ja kaatuu itse sen
henkilön lyönnistä, jonka nuoret neidit näkivät hetkistä myöhemmin."

Taaskin katsahtivat herra Filleul ja apulaispäällikkö toisiinsa.
Ganimard pudisti ymmällään päätänsä. Tuomari tokaisi:

"Herra kreivi, pitääkö minun uskoa tämä kuvaus oikeaksi?"

Kreivi de Gesvres ei vastannut.

"No, herra kreivi, vaitiolonne voisi saada meidät... pyydän teiltä
vastausta kysymykseeni."

Kreivi de Gesvres lausui lujasti ja selvästi:

"Tämä kuvaus on oikea alusta loppuun."

Tuomari säpsähti.

"Enpä silloin voi käsittää, miksi olette johtanut oikeutta
harhaan. Mitä syytä on teillä ollut salata tekoa, johon olitte
itsepuolustukseksenne oikeutettu?"

"Kaksikymmentä vuotta", selitti kreivi, "oli Daval työskennellyt
minun kanssani. Minä luotin häneen. Jos hän -- en tiedä minkä
kiusauksen johdosta -- kavalsi minut, niin en ainakaan tahtonut
entisyyttä ajatellen saattaa hänen petollisuuttansa tietyksi."

"Te ette tahtonut, olkoon niin, mutta se ei ollut oikein."

"Minä en yhdy teidän mielipiteeseenne, herra tutkintotuomari. Koska
ketään viatonta ei syytetty tästä rikoksesta, niin oli minulla
ehdoton oikeus olla syyttämättä sitä, joka samalla kertaa oli
rikollinen ja uhri. Hän oli ruumiina. Kuolema on nähdäkseni riittävä
rangaistus."

"Mutta nyt, herra kreivi, nyt, kun totuus tiedetään, voitte puhua."

"Kyllä. Tässä on kaksi hänen rikostovereilleen lähettämiensä
kirjeiden luonnosta. Otin ne hänen salkustaan muutamia minuutteja
jälkeen hänen kuolemansa."

"Ja hänen rikoksensa vaikutin?"

"Menkää Dieppeen Rue de la Barrelle 18. Siellä asuu eräs rouva
Verdier. Tuon kaksi vuotta takaperin ensin kohtaamansa naisen tähden,
hänen rahatarpeitansa tyydytelläkseen, on Daval varastanut."

Kaikki oli siten selitettyä. Murhenäytelmän hämy häipyi, ja se
näyttäysi vähitellen oikeassa valaistuksessaan.

"Jatkakaamme", virkkoi herra Filleul kreivin vetäydyttyä takaisin.

"Niin", vastasi Beautrelet hilpeästi, "minä olen melkein päässyt
puheitteni päähän".

"Mutta karkulainen, haavoittunut?"

"Hänestä tiedätte te yhtä paljon kuin minäkin, herra tutkintatuomari.
Te olette seurannut hänen jälkiänsä luostaritarhan ruohikossa... te
olette..."

"Niin, niin, kyllä tiedän, mutta sittemmin on hänet viety pois, ja
minäpä haluaisin joitakuita tietoja tuosta ravintolasta."

Isidore Beautrelet purskahti nauruun.

"Ravintolasta! Ravintolaa ei ole olemassa. Se on satua, juoni
oikeuden hämmennyttämiseksi, ja nerokas juoni, koskapa on onnistunut."

"Mutta tohtori Delattre vakuuttaa..."

"Niin kyllä", huudahti Beautrelet ehdottoman varmalla äänellä,
"juuri syystä että tohtori Delattre vakuuttaa, ei häntä pidä uskoa.
Eihän tohtori Delattre ole tahtonut antaa muuta kuin kaikkein
epämääräisimpiä tietoja seikkailustaan; hän ei ole tahtonut
ilmaista mitään, mikä voisi olla vaarallista hänen hoidokkinsa
turvallisuudelle... ja äkkiä puhuu hän ravintolasta! Saatte pitää
varmana, että jos hän on maininnut ravintolaa, on se tapahtunut
pakosta. Olkaa varma siitä, että koko hänen meille latelemansa
juttu on hänelle saneltu hirveätä kostoa uhaten. Tohtori on nainut,
hänellä on tytär. Ja hän rakastaa omaisiaan liian suuresti, ollakseen
tottelematon henkilölle, joiden pelottavasta voimasta hän on nähnyt
todistuksia. Sen vuoksi hän on antanut teille niin tarkkoja tietoja."

"Niin tarkkoja, ettei voi löytää ravintolaa."

"Niin tarkkoja, että yhä etsitte sitä vastoin kaikkea
todenmukaisuutta ja että katseenne ovat kääntyneet siitä ainoasta
paikasta, mistä mies voi löytyä, siitä salaperäisestä paikasta,
josta hän ei ole kertaakaan poistunut eikä ole voinut poistua, siitä
hetkestä asti kun hänen neiti de Saint-Véranin haavoittamana onnistui
puikahtaa sinne kuin petoeläin luolaansa."

"Mutta minne hiivattiin? Mihin hornan koloon?"

"Vanhan luostarin raunioihin."

"Eihän _ole_ mitään raunioita! Muutamia muurinkylkiä! Muutamia
pilarinkappaleita..."

"Sinne hän on kaivautunut, herra tutkintotuomari", huudahti
Beautrelet pontevasti, "raunioihin teidän täytyy keskittää
etsintänne! Sieltä, ettekä mistään muualta, te tapaatte Arsène
Lupinin."

"Arsène Lupinin!" huudahti herra Filleul hypähtäen seisaalleen.

Syntyi tuokion juhlallinen vaitiolo, jonka aikana kuuluisa nimi
sointui sieluissa. Arsène Lupin, oliko mahdollista, että hän oli tuo
voitettu, mutta kuitenkin näkymätön vastustaja, jota oli turhaan
etsitty monta päivää? Mutta... jos saisi pyydystetyksi Arsène
Lupinin omaan ansaansa ja vangituksi hänet... sehän merkitsisi
tutkintotuomarille viipymätöntä virkaylennystä, kultaa ja kunniaa.

Ganimard ei ollut hievahtanut. Isidore virkkoi hänelle:

"Tehän uskotte samaa kuin minäkin, vai mitä, herra apulaispäällikkö?"

"Tietysti!"

"Ettehän tekään ole hetkeäkään epäillyt, että hän se on koko tämän
jutun juurena?"

"En sekuntiakaan! Onhan leima hänen. Lupin-kepponen eroaa jokaisesta
muusta kepposesta kuin yhdet kasvot toisista."

"Sen voi sokeakin nähdä."

"Luuletteko... luuletteko..." sopersi herra Filleul.

"Luulenko!" huudahti nuori mies. "Huomatkaahan eräs pikku seikka:
mitä alkukirjaimia nuo herrat käyttävät kirjeenvaihdossaan? A.L.N.,
-- ensimmäistä kirjainta Arsènesta, ensimmäistä ja viimeistä
Lupinista."

"Kas vain", kiitteli Ganimard, "teiltäpä ei mikään välty. Olette
toden totta terävä poika, ja vanha Ganimard myöntää olevansa
vallattu."

Beautrelet punastui ihastuksesta ja puristi apulaispäällikön hänelle
ojentamaa kättä.

Nuo kolme miestä olivat lähestyneet kuistia, ja heidän katseensa
harhailivat pitkin raunioaluetta. Herra Filleul mutisi:

"Hän siis muka on tuolla!"

"_Hän on tuolla_", vakuutti Beautrelet hillityllä äänellä. "Hän on
ollut tuolla kaatumisestansa asti. Loogillisesti ja käytännöllisesti
päättäen hän ei ole voinut poistua neiti de Saint-Véranin ja
molempien palvelijain häntä näkemättä."

"Mitä todistuksia teillä siitä on?"

"Todistuksen ovat meille antaneet hänen rikostoverinsa. Samana aamuna
pukeutui toinen heistä ajuriksi ja kyyditsi teidät tänne..."

"Ottaakseen heidän jäljilleen johtavan lakin..."

"Kyllähän, mutta myöskin ja eritoten tarkastellakseen paikkaa,
tehdäkseen tiedustuksia ja saadakseen selville, mihin hänen isäntänsä
oli joutunut."

"Ja sen hän on saanut?"

"Niin luulen, koska hän tunsi piilopaikan. Ja otaksun hänen saaneen
tietoonsa johtajansa epätoivoisen tilan, koska hän levottomuutensa
vallassa oli kyllin varomaton kirjoittamaan: '_Voi neitiä, jos hän on
surmannut isännän_'."

"Mutta hänen ystävänsähän ovat sittemmin voineet kuljettaa hänet
pois."

"Milloin? Väkenne ei ole poistunut raunioilta. Ja minne olisi hänet
viety? Korkeintaan muutamia satoja metrejä edemmäs, sillä kuolevan
keralla ei voi tehdä matkoja... ja silloin olisimme hänet löytäneet.
Ei, sanon, hän on tuolla. Hänen ystävänsä eivät ikinä olisi vieneet
häntä pois niin varmasta turvapaikasta. Sinne he ovat noutaneet
tohtorin, poliisien juoksennellessa syötin perässä."

"Mutta miten voi hän elää? Elääkseen tarvitsee hän ruokaa, vettä!"

"Sitä en voi sanoa, siitä en tiedä mitään, mutta hän on tuolla, sen
voin vannoa. Hän on tuolla, syystä että hän ei voi olla missään
muussa paikassa. Olen siitä yhtä varma kuin jos näkisin hänet ja
koskettaisin häntä. Hän _on_ tuolla."

Sormi raunioihin suunnattuna piirsi hän ilmassa pienen kehän, joka
vähitellen kutistui, kunnes se oli pelkkä piste. Ja tätä pistettä
etsivät hänen molemmat seuralaisensa innokkaasti, kurottautuen ulos
ilmaan, kumpainenkin saman uskon valtaamana kuin Beautrelet ja
hänen hehkuvan vakaumuksensa kannustamana. Niin, Arsène Lupin oli
siellä. Hän oli siellä sekä teoreettisesti että todellisuudessa;
kumpaisellakaan ei enää voinut olla epäilystä siitä.

Ja oli jotakin järkyttävää ja kamalaa siinä tietoisuudessa, että
kuuluisa seikkailija virui tuolla jossakin pimeässä sopessa,
paljaalla maalla, avuttomana, voipuneena, kuumeisena.

"Ja jos hän kuolee?" virkkoi herra Filleul matalalla äänellä.

"Jos hän kuolee", sanoi Beautrelet, "ja hänen toverinsa saavat sen
tietää, niin vartioikaa silloin huolellisesti neiti de Saint-Vérania,
herra tutkintotuomari, sillä kosto tulee kauhea".

       *       *       *       *       *

Herra Filleulin suostuttamisyrityksistä huolimatta -- sillä hän olisi
mielellään pitänyt noin ihmeellisen taitavan apulaisen -- läksi
Isidore Beautrelet muutamia minuutteja sen jälkeen paluumatkalle
Dieppeen. Hän saapui Pariisiin kello viideksi, ja kello kahdeksalta
oli hän Janson-lyseossa yhtaikaa kuin toverinsakin.

Yhtä tarkoin kuin hyödyttömästi tutkittuaan Ambrumésyn rauniot läksi
Ganimard kotiin iltapikajunalla. Hänen saapuessaan asuntoonsa Rue
Pergolèselle oli siellä hänelle seuraava paikalliskirje:

    "Herra apulaispäällikkö.

    Kun minulla on ollut hiukan vapaata illalla, olen kerännyt
    muutamia täydentäviä tietoja, jotka varmaankin kiinnittävät
    mieltänne.

    Jo vuoden on Arsène Lupin asunut Pariisissa Étienne de Vaudreixin
    nimellä. Tämän nimen olette useasti voinut lukea selostuksissa
    seuraelämästä tai urheilumaailmasta. Suuresti harrastaen matkoja
    on hän poissa pitkiä aikoja, jolloin hän väittää metsästävänsä
    tiikereitä Bengalissa tai sinikettuja Siperiassa. Hänen arvellaan
    työskentelevän liikeasioissa, joiden laatua ei oikein osata sanoa.

    Hänen nykyinen asuntonsa on Rue Marbeuf 36. (Minä pyydän teitä
    panemaan merkille, että Rue Marbeuf on postikonttorin n:o 45
    läheisyydessä.) Aina torstaista huhtikuun 23 p:stä asti, päivää
    ennen Ambrumésyn murtovarkautta, ei ole mitään tietoja Étienne de
    Vaudreixista.

    Kunnioittavasti kiittäen siitä suopeudesta, herra
    apulaispäällikkö, jota olette minulle osoittanut, piirrän

                                            palvelukseksenne
                                          _Isidore Beautrelet_.

    J.K. -- Älkää millään muotoa luulko, että minulla on ollut suurta
    vaivaa näiden tietojen saamisessa. Samana aamuna kun rikos
    tehtiin, ja herra Filleulin toimittaessa ensimmäistä tutkintoansa
    muutamien etuoikeutettujen henkilöiden läsnäollessa, sattui
    onneksi juolahtamaan mieleeni tarkastaa pakolaisen lakkia;
    valeajuri ei ollut vielä silloin käynyt sitä vaihtamassa.
    Ymmärrätte hyvin, että minun tarvitsi ainoastaan tietää
    hattutehtailijan nimi, saadakseni käsiini kassakuitin, joka
    ilmaisi ostajan nimen ja hänen osoitteensa."

Seuraavana aamuna läksi Ganimard Rue Marbeufin n:oon 36. Hankittuaan
tietoja portinvartijalta hän avautti oven oikeaan pohjakerrokseen,
mukavaan ja komeaan asuntoon, mistä hän ei kuitenkaan löytänyt muuta
kuin kasan tuhkaa kamiinista. Neljä päivää aikaisemmin oli kaksi
ystävää käynyt siellä polttamassa kaikki vaaralliset paperit.

Mutta juuri poistuessaan kohtasi Ganimard kirjeenkantajan, jolla oli
herra de Vaudreixille osoitettu kirje.

Ehtoopäivällä vaati kirjeen tuomioistuin, jolle asia oli ilmoitettu.
Se oli Amerikassa leimattu ja sisälsi seuraavat englanniksi
kirjoitetut rivit:

    "Hyvä herra.

    Toistan asiamiehellenne antamani vastauksen. Niin pian kun
    saatte kreivi de Gesvresin neljä taulua haltuunne, lähettäkää ne
    sovitulla tavalla.

    Lähettäkää samalla kertaa muukin, jos onnistutte, mitä suuresti
    epäilen.

    Koska aavistamaton asia pakottaa minut matkustamaan, niin saavun
    yhtaikaa tämän kirjeen kanssa. Te tapaatte minut Grand Hotelissa.

                                            _Harlington_."

Annetun vangitsemiskäskyn nojalla pidätti Ganimard samana päivänä
herra Harlingtonin, Yhdysvaltain alamaisen, syytettynä varastetun
tavaran ostamisesta ja osallisuudesta varkauteen.

Niiden tosiaankin odottamattomien tietojen kautta, jotka
seitsentoistavuotias nuorukainen oli antanut, oli siis kaikki juonen
pulmat ratkaistu neljässäkolmatta tunnissa.

Neljässäkolmatta tunnissa oli selittämätön käynyt yksinkertaiseksi
ja selväksi. Neljässäkolmatta tunnissa oli rikostoverien suunnitelma
johtajansa pelastamiseksi tehty tyhjäksi, haavoittuneen ja kuolevan
Arsène Lupinin vangitseminen oli varma asia, hänen joukkonsa
oli hajoitettu, tiedettiin hänen pariisilainen asuntonsa, se
naamari, jonka taakse hän oli kätkeytynyt, ja ensimmäisen kerran
paljastettiin eräs hänen nerokkaimpia ja pisimmän aikaa valmisteltuja
suunnitelmiansa ennen kuin hän oli voinut suorittaa sen loppuun.

Yleisössä nousi kauttaaltaan hämmästyksen, ihailun ja uteliaisuuden
humu. Rouenilainen sanomalehtimies oli jo taitavassa kirjoituksessa
selostanut nuoren lukiolaisen ensimmäisen kuulustelun ja
maininnut hänen herttaisuutensa, viehättävän suoruutensa ja
tyynen varmuutensa. Ganimardin ja herra Filleulin tiedonannot --
sellaisia varomattomuuksia he tekivät vastoin tahtoansa innostuksen
vaikutuksesta, joka oli voimakkaampi kuin heidän ammatillinen
velvollisuutensa vaiteliaisuuteen -- saattoivat aivan äkkiä yleisön
tiedoksi, mikä osa Isidore Beautreletilla oli viime tapauksissa
ollut. Hän yksinään oli tehnyt kaikki. Hänelle yksinään kuului voiton
koko kunnia.

Ihastus oli yleinen. Silmänräpäyksessä oli Isidore Beautrelet
muuttunut sankariksi, ja nopeasti syntyneessä innossaan vaati
kansa mitä seikkaperäisimpiä tietoja suosikistaan. Sanomalehtien
haastattelijat olivat heti käsillä. He ryntäilivät Janson-lyseoon,
seisoivat odottelemassa oppilaita näiden palatessa luokkahuoneista
ja merkitsivät muistiin kaikki, mikä läheisemmästi tahi etäisemmästi
koski arvoisaa Beautreletia, ja siten saatiin tietää millaisessa
maineessa tämä n.s. Sherlock Holmesin kilpailija toveriensa kesken
oli. Omien järkeilyjensä ja oman logiikkansa perusteella, sekä ilman
muita tietoja kuin mitä silloin tällöin sanomalehdistä sai, oli hän
monet kerrat ennustanut ratkaisuja mitä sekavimpiin juttuihin, jotka
poliisi vasta pitkät ajat jälkeenpäin sai seulotuksi selville.

Janson-lyseossa oli muodostunut huvitukseksi alistaa Beautreletille
mutkallisia kysymyksiä, käsittämättömiä ongelmia, ja ihmetellen
nähtiin, millaisella varmalla todistelulla, millä nerokkailla
johtopäätöksillä hän etsi tiensä mitä sankimmassa pimeydessä.
Kymmenen päivää ennen ryytikauppias Jorissen vangitsemista osoitti
hän, mitä vihiä voitiin saada paljon puhutusta sateenvarjosta.
Samaten vakuutti hän Saint-Cloudin murhenäytelmään nähden, ettei
kukaan muu kuin portinvartija voinut olla murhaaja.

Mutta merkillisin oli kymmenenä kappaleena kirjoituskoneella
monistettu hänen laatimansa lentokirjanen, joka kiersi lyseon
oppilaiden keskuudessa. Sen nimenä oli: _Arsène Lupin, hänen
menettelytapansa, missä suhteessa se on perittyä tai alkuperäistä,
sekä vertauskohtia englantilaisen leikkisyyden ja ranskalaisen ivan
välillä_.

Se oli perusteellinen tutkimus jok'ainoasta Lupinin seikkailusta.
Siinä esitettiin kuuluisan murtovarkaan toiminta erinomaisen
selvästi, osoitettiin hänen menettelytapojensa sisäinen koneisto,
hänen aivan erikoinen järjestelmänsä, hänen kirjeensä sanomalehdille,
hänen uhkauksensa, hänen varkauksiensa valmisteleva ilmoittaminen,
sanalla sanoen kaikki hänen käyttämänsä keinot valittujen uhrien
"muokkaamiseksi" ja niiden asettamiseksi sellaiseen sieluntilaan,
että se miltei helpotti tehdyn suunnitelman toteuttamista, jotta
kaikki niin sanoen tapahtui uhrin suostumuksella.

Ja se ilmaisi niin eloisaa, terävää arvostelukykyä sekä samalla
kertaa niin nerokasta ja armotonta ivaa, että hän heti sai naurajat
puolelleen ja joukkojen myötätunto paikalla siirtyi Lupinista
Isidore Beautreletiin. Näiden kahden kesken nyt alkaneessa ottelussa
pidettiin nuorta lukiolaista ennakolta voittajana.

Sekä herra Filleul että Pariisin tuomarikunta eivät kuitenkaan
näyttäneet halukkailta suomaan hänelle mahdollisuuksia tämän voiton
saavuttamiseen.

Toiselta puolen ei viranomaisten onnistunut todeta herra Harlingtonin
henkilöllisyyttä tai löytää ratkaisevia todistuksia siitä, että
hän tosiaan kuului Lupinin joukkueeseen. Hän oli itsepintaisesti
vaiti. Niin, sitten kun oli tutkittu hänen käsialaansa, ei edes
uskallettu enää väittää häntä siepatun kirjeen laatijaksi. Joku herra
Harlington, jolla oli matkassaan pieni reppu ja seteleitä täyteen
sullottu lompakko, oli ottanut asuntonsa Grand Hotelista, siinä
kaikki, mitä tiedettiin varmasti sanoa.

Toiselta puolen Dieppessä herra Filleul poljeskeli samalla paikalla,
jonka Beautrelet oli hänelle hankkinut. Hän ei päässyt askeltakaan
eteenpäin. Sama pimeys kätki sen henkilön, jota neiti de Saint-Véran
murhan edellisenä päivänä oli luullut Beautreletiksi. Yhtä vähän
tiedettiin noiden neljän Rubens-taulun ryöstämisestä ja kaikesta,
mikä sitä koski. Minne olivat nuo taulut joutuneet? Ja mitä tietä oli
kulkenut auto, johon ne oli yöllä sijoitettu?

Lunerayssa, Yervillessä ja Yvetotissa oli sen nähty kulkevan ohitse,
samaten Caudebec-en-Cauxissa, missä se oli aamun sarastaessa viety
Seinen yli. Mutta lähemmin kuulusteltaessa huomattiin, että tämä
auto oli avoin ja että olisi ollut mahdoton kuormittaa sitä neljällä
isolla taululla lautturien niitä havaitsematta.

Auto oli luultavasti sama, mutta silloin oli edessä kysymys: mihin
olivat nuo neljä Rubens-taulua joutuneet?

Kaikki nämä ongelmat jätti herra Filleul vastausta vaille. Joka
päivä tutki hänen väkensä raunioaluetta. Melkein joka päivä saapui
hän johtamaan etsintää. Mutta näiden hänen toimenpiteittensä ja
sen turvapaikan välillä, missä Lupin kamppaili hengestään -- jos
Beautreletin mielipide oli oikea -- ammotti kuilu, jonka yli kelpo
tutkintotuomarillamme ei näyttänyt olevan halua harpata.

Oli sen vuoksi aivan luonnollista, että toiveet suunnattiin
Isidore Beautreletiin, koskapa hänelle yksinään oli onnistunut
hälventää se pimeys, joka ilman häntä olisi vielä tiheämpänä ja
läpitunkemattomampana peittänyt tapauksia. Miksei hän kaikesta
sielustaan antautunut tähän tehtävään? Tarvitsihan hänen noin
pitkälle päästyänsä tehdä vain pikku ponnistus ollakseen perillä.

Tämän kysymyksen teki hänelle eräänä päivänä _Grand Journalin_
selostaja, päästyänsä pujahtamaan Janson-lyseoon Bernodiksi,
Beautreletin holhoojaksi tekeytyneenä.

Isidore vastasi hänelle aivan tyynesti:

"Monsieur, minulla on muutakin ajateltavaa kuin Lupin ja
kaikki varas- ja salapoliisijutut. Minullahan on myöskin
ylioppilastutkintoni heinäkuussa. Nyt on toukokuu menossa. Eikä tee
mieleni saada reppuja. Mitä sanoisi kelpo isäukkoni?"

"Mutta mitä sanoisikaan hän, jos te luovuttaisitte oikeuden haltuun
Arsène Lupinin?"

"Oh, kaikella on aikansa. Ensi lomallani..."

"Helluntaina?"

"Niin. Minä matkustan ensimmäisellä junalla lauantaina kesäkuun 6
p:nä."

"Ja sen lauantain iltana on Arsène Lupin kiinni."

"Ettekö myönnä minulle lykkäystä sunnuntaihin?" kysyi Beautrelet
nauraen.

"Miksi moinen viivytys?" vastasi sanomalehtimies mitä totisimmalla
äänellä.

Tämä selittämätön luottamus, joka oli virinnyt aivan äskettäin ja
jo päässyt noin voimakkaaksi, oli kaikilla ihmisillä nuorta miestä
kohtaan, vaikka tapaukset itse asiassa olivat ainoastaan jossakin
määrin todistaneet sen oikeutetuksi. Häneen uskottiin kaiken uhalla.
Mikään ei näyttänyt olevan hänelle vaikeata. Häneltä odotettiin mitä
olisi parhaimmassa tapauksessa voitu odottaa ihmeelliseltä ilmiöltä,
mitä selvänäköisyyteen, kokemukseen ja taitavuuteen tuli. Kesäkuun
6 p:nä! Kaikki sanomalehdet puhuivat lavealti tästä päivämäärästä.
Kesäkuun 6 p:nä lähtisi Isidore Beautrelet pikajunalla Dieppeen, ja
illalla olisi Arsène Lupin vangittu.

"Ellei hän sitä ennen pakene", huomauttivat ne harvat, jotka vielä
olivat seikkailijan puolella.

"Mahdotonta! Kaikki käytävät ovat vartioidut."

"Hän kenties muuten onkin jo menehtynyt haavoihinsa", jatkoivat
hänen puoluelaisensa, jotka mieluummin olisivat nähneet sankarinsa
kuolleena kuin kahleissa.

Ja vastaus oli valmis:

"No, eipä suinkaan! Jos Lupin olisi kuollut, niin hänen
rikostoverinsa jo tietäisivät sen ja olisivat kostaneet. Senhän on
myöskin Beautrelet sanonut."

Ja kesäkuun 6 päivä tuli. Puoli tusinaa sanomalehtimiehiä seisoi
Isidorea odottelemassa Saint-Lazare-asemalla. Kaksi niistä tahtoi
seurata häntä matkalle, mutta hän pyysi heitä jättämään aikeensa
sikseen.

Hän matkusti siis yksinään. Hänen vaunussaan ei ollut muita. Hän
oli kovin uupunut monista lukutyössä peräkkäin valvomistansa öistä
ja vaipui pian sikeään uneen. Unessa oli hänellä se aistimus, että
juna pysähtyi useille asemille ja että matkustajia nousi junaan
ja junasta. Herätessään Rouenin lähellä hän oli yhä yksin. Mutta
vastapäisen sohvan selässä hän havaitsi ison paperilevyn, joka oli
nuppineulalla kiinnitetty harmaaseen kankaaseen. Se sisälsi sanat:

    "_Hoitakoon kukin omansa. Te omanne. Muutoin varokaa_."

"Mainiota", tuumi hän käsiään hykerrellen. "Vastustajat menestyvät
huonosti. Tämä uhkaus on yhtä typerä ja kömpelö kuin tuon valeajurin.
Tyyli sekin! Kylläpä näkee, ettei Lupin ole ollut kynää pitelemässä."

Juna vieri tuon vanhan normandialaisen kaupungin reunassa alkavaan
tunneliin. Ratasuojamassa Isidore käveli asemasillalla pari kolme
askelta edes takaisin oikaistakseen sääriänsä. Aikoessaan palata
vaunuunsa hän väkisinkin huudahti. Kävellessään sanomalehtimyymälän
ohitse oli hän nimittäin nähnyt _Journal de Rouenin_ ylimääräisen
numeron etusivulla muutamia rivejä, joiden kamalan merkityksen hän
heti tajusi:

"Viimeiset tiedot. -- _Dieppestä tiedoitetaan puhelimitse, että
rosvoja murtausi yöllä Ambrumésyn linnaan, sitoi neiti de Gesvresin,
asettaen hänelle kapulan suuhun, sekä riisti mukaansa neiti de
Saint-Véranin. Veritahroja on havaittu viidensadan metrin päässä
linnasta, ja ihan vierestä on löydetty veripilkkuinen shaali. On
syytä olettaa, että nuori tyttöpoloinen on murhattu_."

Aina Dieppeen asti istui Isidore Beautrelet liikkumattomana. Hän
istui kyynärpää polviin tuettuna, kädet kasvoilla, ja pohti.

Dieppessä hän otti ajurin. Ambrumésyn edustalla hän tapasi
tutkintotuomarin, ja tämä vahvisti kolkon sanoman.

"Ettekö tiedä mitään enempää?" kysyi Beautrelet.

"En. Minä tulin äsken."

Samassa astui santarmikorpraali Filleulin luo ja jätti hänelle
rutistuneen, repaleisen ja kellastuneen paperilapun, jonka oli
vastikään löytänyt läheltä sitä paikkaa, mistä shaali oli tavattu.
Herra Filleul tarkasteli sitä, ja ojensi sen sitten Beautreletille
sanoen:

"Tämäpä totisesti ei ole suureksikaan avuksi tutkimuksillemme."

Isidore käänsi ja kiersi paperia käsissään. Siihen oli piirretty
numeroita, pisteitä ja merkkejä tähän tapaan:

    2 . 1 . 1 ... 2.. 2 . 1 .. 1 ..

    1 ... 2 . 2 .   . 2 . 4 3 . 2 .. 2 .

    . 4 5 .. 2 . 4 ... 2 .. 2 . 4 .. 2 .

    D DF [ ] 19 F + 44 |> 357 <|

    13 . 53 .. 2    .. 25 . 2



KOLMAS LUKU


Kello kuudelta lopetettuaan työnsä odotteli herra Filleul sihteerinsä
Brédouxin kanssa vaunuja, jotka veisivät hänet takaisin Dieppeen. Hän
näytti levottomalta ja hermostuneelta. Kahteen kertaan kysyi hän:

"Ettekö ole nähnyt nuorta Beautreletia?"

"En, herra tutkintotuomari."

"Missä hitossa voi hän olla? Häntä ei ole näkynyt koko päivänä."

Hänen mieleensä juolahti äkillinen ajatus; jättäen salkkunsa
Brédouxille hän nopeasti kiersi linnan ja asteli raunioita kohti.

Ison pilarikäytävän luona makasi Isidore pitkällään männynneulasien
kattamalla maalla, pää toisella käsivarrella, ja näytti nukkuvan.

"Hei, missä te oleksitte, nuori ystäväni? Nukutteko?"

"Enkä nuku. Minä mietin."

"Aamusta saakka?"

"Niin."

"Miettiminenkö tässä tulee kysymykseen! Ensin kai täytyy meidän
_nähdä_. Meidän täytyy tutkia tosiseikkoja, etsiä, määrätä kanta.
Vasta sitten järjestetään kaikki tämä harkinnan mukaan ja havaitaan
totuus."

"Niin, kyllä tiedän. Se on tavallinen menettely... epäilemättä oikea.
Mutta minulla on toinen... Ensiksi ajattelen, yritän ennen kaikkea
päästä käsiksi jutun perusajatukseen, jos niin saan sanoa. Sitten
muodostan järjellisen ja loogillisen otaksuman, joka on sopusoinnussa
tuon perusajatuksen kanssa. Ja vasta sitten tutkin, sopeutuvatko
tosiseikat suopeasti minun otaksumaani."

"Lystikäs menetelmä! Ja sangen mutkallinen."

"Varma menetelmä, herra Filleul, mutta sitä ei ole teidän."

"Eikö? Tosiseikat ovat tosiseikkoja."

"Kyllä, jos vastustajat ovat tavallisia. Mutta jos vihollinen on
vähänkin viekas, niin tosiasioiksi muodostuvat juuri hänen itsensä
määräämät. Nuo paljon puhuvat jäljet, joihin te tutkimuksenne
perustatte, on hänellä ollut vapaus järjestää mielensä mukaan. Ja kun
on kysymyksessä sellainen mies kuin Lupin, niin näette mihin tämä
voi teidät johtaa, millaisiin hairahduksiin ja tyhmyyksiin! Sherlock
Holmeskin on joutunut ansaan."

"Arsène Lupin on kuollut."

"Olkoon. Mutta hänen joukkueensa on jäljellä, ja moisen mestarin
oppilaat ovat yhtä vaarallisia kuin mestari itsekin."

Herra Filleul tarttui Isidoren käsivarteen ja veti hänet mukaansa.

"Sanoja, sanoja, ystäväiseni. Mutta minäpä sanon teille nyt tärkeän
asian. Kuulkaahan. Ganimard on nykyään kiintynyt muihin hommiin
Pariisissa ja saapuu vasta moniaitten päivien kuluttua. Toiselta
puolen on kreivi de Gesvres sähköttänyt Sherlock Holmesille, ja
tämä on luvannut auttaa häntä ensi viikolla. Eikö olisi mielestänne
kunniakasta voida sanoa näille molemmille kuuluisuuksille samana
päivänä kun he saapuvat: 'Suokaa anteeksi, hyvät herrat, mutta me
emme voineet odottaa kauempaa. Juttu on selvillä.'"

Ei voinut voimattomuuttansa tunnustaa nerokkaammalla tavalla kuin
rehti herra Filleul sen nyt teki.

Beautrelet pakottausi myhäilemään, oli antautuvinaan toisen
ajatusjuoksuun ja vastasi:

"Myönnän, herra tutkintotuomari, että jos en äsken ollut
mukana tutkimuksessanne, tapahtui se siinä toivossa, että te
hyväntahtoisesti ilmoittaisitte minulle tuloksen. Mitä olette saanut
tietää?"

"No, saattepa kuulla. Eilen illalla kello 11 saivat ne kolme
santarmia, jotka korpraali Quevillon oli jättänyt tänne linnaa
vartioimaan, häneltä kirjallisen määräyksen heti saapua Quevilleen,
minne heidän osastonsa on majoitettu. He nousivat viipymättä
ratsuilleen, ja Quevilleen saapuessansa..."

"Huomasivat he tulleensa petetyiksi, käskyn väärennetyksi, ja
ainoaksi tehtäväksi palata Ambrumésyyn."

"Sen he tekivätkin, ja korpraali Quevillon seurasi mukana. Mutta
he olivat olleet poissa puolitoista tuntia, ja sillaikaa oli rikos
tehty."

"Millä tavalla?"

"Mitä yksinkertaisimmasti. Oli noudettu piharakennusten seinustalta
tikapuut ja kohotettu ne erästä toisen huonekerran ikkunaa vasten,
painettu rikki ruutu ja avattu ikkuna. Kaksi salalyhdyllä varustettua
miestä tunkeusi neiti de Gesvresin makuuhuoneeseen ja kapuloitsi
hänet ennen kuin hän ennätti huutaa. Sidottuansa hänet nuoralla he
avasivat hiljaa sen huoneen oven, missä neiti de Saint-Véran nukkui.
Neiti de Gesvres kuuli tukahdutettua voihkinaa ja sitten rynnistelyn
melua. Minuuttia myöhemmin näki hän miesten tulevan kantaen hänen
serkkuansa, joka samaten oli sidottu ja kapuloitu. He astelivat
hänen ohitsensa ikkunalle. Neiti de Gesvres pyörtyi menehtyneenä ja
säikähdyksissään..."

"Mutta koirat? Olihan herra de Gesvres ostanut kaksi miltei villiä
paimenkoiraa, jotka laskettiin yöksi irralleen?"

"Ne on löydetty kuolleina, myrkytettyinä."

"Kuka sen kolttosen teki? Eihän kukaan voinut päästä niin lähelle."

"Salattua! Nuo molemmat miehet ovat esteettömästi menneet raunioiden
läpi ja pikku veräjästä ulos. He ovat marssineet halki metsikön,
sivuuttaen vanhat kivilouhokset. Vasta viidensadan metrin päässä
linnasta, Jättiläistammeksi nimitetyn puun juurella, ovat he
pysähtyneet... ja tehneet konnantyönsä."

"Mutta jos he saapuivat surmaamaan neiti de Saint-Véranin, niin miksi
eivät he suorittaneet tehtäväänsä hänen kamarissaan?"

"Sitä en tiedä. Kenties ei tuohon päätökseen johtavaa seikkaa
sattunut ennen kuin he olivat tulleet ulos linnasta. Nuoren tytön
oli kenties onnistunut riistäytyä irti. Minä puolestani luulen,
että löydettyä shaalia oli käytetty hänen käsiensä sitomiseen.
Jättiläistammen juurella he hänet kaikessa tapauksessa kuoliaaksi
iskivät. Siitä kokoomani todistukset ovat vääjäämättömät."

"Entä ruumis?"

"Ruumista ei ole löydetty, eikähän siinä mitään ihmeteltävää ole.
Seuraamamme jäljet johtivat minut Varengevillen kirkolle ja sen
vanhalle hautausmaalle, joka on korkealla rantakallion penkereellä.
Sen reunalta on äkkijyrkkä runsaan sadan metrin putous. Ja kaikkialla
ympärillä kalliot ja meri. Parin päivän kuluttua joku runsaampi
nousuvesi huuhtelee rannalle ruumiin."

"Otaksuttavasti. Tämä kaikki on hyvin yksinkertaista."

"Niin, varsin yksinkertaista, eikä se tuota minulle mitään
päänvaivaa. Lupin on kuollut, hänen rikoskumppaninsa ovat saaneet
sen tietää, ja kostaaksensa ovat he kirjallisen uhkauksensa mukaan
murhanneet neiti de Saint-Véranin. Ne ovat tosiseikkoja, jotka eivät
mitään vahvistusta kaipaa. Mutta Lupin?"

"Lupin?"

"Niin, minne on hän joutunut? Hänen rikostoverinsa ovat luultavasti
vieneet pois hänen ruumiinsa samalla kertaa kun ryöstivät nuoren
tytönkin, mutta mitä todistuksia on meillä siitä? Ei mitään. Yhtä
vähän kuin siitä, että hän on konsanaan oleksinut raunioissa, tai
että hän on elossa taikka kuollut. Siinä se salaisuus on, herra
Beautrelet. Neiti Raymonden murha ei ole mikään ratkaisu, päin
vastoin se on mutka juttuun. Mitä on tapahtunut Ambrumésyn linnassa
kahtena viime kuukautena? Jos emme tätä arvoitusta ratkaise, nuori
mies, niin tulee toisia, jotka lyövät meidät laudalta."

"Minä päivänä nuo toiset tulevat?"

"Keskiviikkona... kenties jo tiistaina..."

Beautrelet näytti hiljakseen laskeskelevan ja virkkoi sitten:

"Herra tutkintotuomari, tänään on meillä lauantai. Maanantai-illaksi
minun täytyy ehtiä takaisin lyseoon. Jos ystävällisesti pistäydytte
tänne maanantai-aamuna täsmälleen kello 10, niin yritän antaa teille
arvoituksen ratkaisun."

"Todellakin, herra Beautrelet... luuletteko niin? Oletteko varma
siitä?"

"Ainakin toivon."

"Ja minne nyt menette?"

"Menenpä katsomaan, sopeutuvatko tosiseikat suopeasti siihen
perusajatukseen, joka minulle alkaa häämöittää."

"Ja jolleivät sopeudu?"

"Silloin ne menettelevät riivatun tyhmästi, herra tutkintotuomari",
ilvehti Beautrelet, "ja koetan hankkia itselleni toisia,
taipuisampia. Maanantaina siis?"

"Niin, maanantaina."

Muutamia minuutteja myöhemmin oli herra Filleul matkalla Dieppeen,
Isidoren kiitäessä kreivi de Gesvresin lainaamalla polkupyörällä
pitkin maantietä Yervilleen ja Caudebec-en-Cauxiin päin.

       *       *       *       *       *

Varsinkin eräästä kohdasta tahtoi nuori mies ehdottomasti muodostaa
varman mielipiteen, koska juuri tämä kohta tuntui hänestä vihollisen
heikoimmalta. Niin suuria esineitä, kuin nuo neljä Rubens-taulua
olivat, ei taiota pois. Täytyihän niiden jossakin olla. Jos sillä
hetkellä olikin mahdotonta löytää niitä, niin voisiko ehkä saada
selville, mitä kautta niitä oli kuljetettu?

Beautreletin oletus oli seuraava: Auto oli tosiaankin kuljettanut
linnasta taulut, mutta ennen Gaudebeciin saapumistansa oli se
purkanut ne toiseen autoon, ja tämä oli kuljetettu Seinen yli joko
ylä- tai alapuolella Caudebecia.

Ensimmäinen lossi sen alapuolella oli Quillebeuf, vilkasliikkeinen
ja siis vaarallinen kohta. Yläpuolella oli lautta La Mailleraiessa,
isossa, yksinäisessä kylässä, kaukana kaikista kulkuteistä.

La Mailleraieen oli matkaa kahdeksantoista lieuea. Puolenyön
tienoissa sai Isidore sen taivalletuksi ja koputti alhaalla
jokivarressa olevan ravintolan veräjään. Ravintolaan hän yöpyi, ja
alkoi aamulla kuulustella lauttureita.

Katsottiin matkustajakirjasta. Mitään autoa ei ollut huhtikuun 23
p:nä kuljetettu lautalla virran yli.

"Kaluvaunuja sitten", esitti Beautrelet, "kärryjä, vankkureita?"

"Ei sellaisiakaan."

Isidore pitkitti utelujansa koko aamupäivän. Hän aikoi juuri
matkustaa Quillebeufiin, kun ravintolan tarjoilija virkahti:

"Sinä aamuna tulin juuri kotiin lomaltani, ja minä kyllä näin yhdet
kärryt, mutta niitä ei lautattu ylitse."

"Eikö?"

"Ei. Kuorma purettiin eräänlaiseen litteäpohjaiseen veneeseen,
pinassiksi sellaista sanotaan, ja se oli laiturissa."

"Ja mistä nuo kärryt tulivat?"

"Oh, tunsinhan minä ne. Ne omisti vuokra-ajuri Vatinel."

"Missä hän asuu?"

"Louvetotin kylässä."

Beautrelet tarkasteli yleisesikunnan karttaa. Louvetotin kylä oli
risteyksessä, jossa Yvetotista Caudebeciin johtava tie leikkasi
pientä ja mutkaista tietä, ja jälkimmäinen johti metsän läpi La
Mailleraieen!

Vasta kello kuusi illalla onnistui Isidoren eräästä kapakasta tavata
Vatinel, eräs noita vanhoja ovelia normandialaisia, jotka vieraita
kohtaan ovat aina varuillaan ja epäluuloisia, mutta jotka eivät voi
vastustaa kultakolikon houkutusta muutaman ryypyn päästyä heihin
vaikuttamaan.

"Niin, monsieur, nuo autoherrat olivat tilanneet minut kello viideksi
aamulla risteykseen. Ne jättivät minulle neljä aimo kääryä, näin
korkeita. Yksi herroista seurasi mukanani. Ja me kannoimme tavarat
alas pinassiin."

"Puhutte heistä niinkuin olisitte tuntenut heidät jo ennen."

"Kuinkas muuten, tunsin maar! Kuudennen kerran jo käyttivät minua."

Isidore hätkähti.

"Kuudennen kerran, sanotte? Milloin...?"

"Jok'ainoa päivä sitä ennen! Mutta silloin ne olivat muita
kapistuksia... isoja kivikojeita... taikka myös pienempiäkin, mutta
hyvin pitkiäkin, käärittyinä sanomalehtipaperiin ja niin hellävaroen
kannettavia kuin itse pyhä öylättirasia. Niihin ei jukoliste ollut
hyvä mennä kajoamaan. -- Mutta mikä teitä vaivaa? Kasvonne ovat ihan
vaaleat!"

"Eipä mitään... niin lämmintä täällä sisällä..."

Notkuvin polvin asteli Beautrelet ulos. Odottamattoman keksinnön ilo
pani hänen päänsä pyörälle.

Hän läksi sieltä kaikessa hiljaisuudessa, nukkui yönsä Varengevillen
kylässä, vietti aamulla kokonaisen tunnin kylänvanhimman virastossa
kansakoulunopettajan keralla ja palasi sitten linnaan. Siellä häntä
odotti kirje, joka sisälsi sanat:

"_Toinen varoitus. Vaikene! Muutoin_..."

"No niin", mutisi hän, "minun pitänee ryhtyä joihinkin
toimenpiteisiin omaksi turvakseni. 'Muutoin', kuten sanottu..."

       *       *       *       *       *

Kello oli yhdeksän, hän kuljeskeli raunioiden seassa, oikaisihe
lopulta pitkäkseen pilarikäytävän pieleen ja ummisti silmänsä.

"No, nuori mies, oletteko tyytyväinen sotaretkeenne?"

Herra Filleul siinä saapui sovittuna hetkenä.

"Olen ihastuksissani, herra tutkintotuomari."

"Toisin sanoen?"

"Toisin sanoen, olen valmis pitämään lupaukseni... tästä kirjelmästä
huolimatta, joka ei minua siihen suurestikaan kehoita."

Hän näytti herra Filleulille kirjeen.

"Pyh, tyhmää pötyä", huudahti tämä, "ja minä toivon, että se ei estä
teitä..."

"Ilmaisemasta teille, mitä tiedän? Ei, herra tutkintotuomari; minä
olen luvannut, ja sanassani pysyn. Kymmenen minuutin kuluttua saamme
tietää... osan totuutta."

"Osan?"

"Niin. Lupinin piilopaikka ei mielestäni ole koko ongelma. Kaukana
siitä. Mutta muun saamme jälkeenpäin ottaa pohdittavaksi."

"Herra Beautrelet, teiltä voi odottaa mitä tahansa. Mutta miten
olette voinut keksiä...?"

"Oh, aivan luonnollisella tavalla. Selitys on herra Harlingtonin
kirjeessä Étienne de Vaudreixille eli oikeammin sanoen Lupinille..."

"Takavarikkoon otetussa kirjeessä?"

"Niin, siinä on eräs lause, joka on aina tuottanut minulle
päänvaivaa. Nimittäin tämä: 'Lähettäkää samalla kertaa _muukin_, jos
onnistutte, mitä suuresti epäilen.'"

"Niin, kyllä muistan..."

"Mitä oli tuo _muu?_ Taideteos, harvinainen kapine? Linnassa ei
esiintynyt mitään muuta kallisarvoista kuin nuo neljä Rubens-taulua
ja seinäkudokset. Koristeita? Sellaisia siellä on ani harvoja ja
vain keskulaisia arvoltaan. Mistä siis oli kysymys? Ja toiselta
puolen, saattoiko ajatella, että niin ihmeellisen taitavan miehen
kuin Lupinin ei olisi onnistunut lähettää tuota _muutakin_, jota
hän selvästi oli itse tarjonnut? Yritys oli todennäköisesti
tukala, tavaton, ennakolta arvaamaton, sen myönnän, mutta kaikessa
tapauksessa mahdollinen, koskapa Lupin oli ottanut siihen
ryhtyäksensä."

"Hän on kuitenkin epäonnistunut: mitään ei ole kadonnut."

"Hän ei ole epäonnistunut: jotakin on kadonnut."

"Niin, Rubens-taulut, mutta..."

"Rubens-taulut ja muuta... jotakin, minkä sijalle on asetettu
samanlaisia kapineita, kuten maalauksiinkin nähden meneteltiin,
jotakin paljon merkillisempää, harvinaisempaa ja kallisarvoisempaa
kuin Rubens-taulut."

"Mitä tarkoitattekaan? Ojennatte minut kidutuspenkkiin."

Miehet viistivät raunioaluetta, kääntyivät pikku veräjää kohti ja
astelivat pitkin kappelin reunustaa.

Beautrelet seisahtui.

"Tahdotteko sen tietää, herra tutkintotuomari?"

"Totta totisesti!"

Beautreletilla oli kädessään tukeva ryhmysauva. Äkkiä hän löi
sauvallaan erästä kappelin pääoven koristeena olevaa pystykuvaa, niin
että tämä särkyi sirpaleiksi.

"Oletteko järjiltänne!" huudahti herra Filleul ähmistyneenä ja
heittäysi kokoamaan pystykuvan siruja. "Oletteko järjiltänne! Tuo
vanha pyhimyskuvahan on mestariteos..."

"Onpa kyllä, on niinkin!" myönsi Isidore ja pyyhkäisi uudella
kepiniskulla alas madonnanpatsaan.

Herra Filleul kietaisi käsivartensa hänen vyötärölleen.

"Nuori mies, minä en voi sallia teidän toimeenpanna..."

Itämaan viisaista miehistä sai yksi tehdä myöskin kuperkeikan
ilmassa, sitten seimi Jeesus-lapsineen.

"Jos ette lopeta tuota, niin minä ammun!"

Uhkaaja oli kreivi de Gesvres, juuri saapunut paikalle ja
panostamassa revolveriaan.

Beautrelet purskahti nauruun.

"Ampukaa silloin noita ukkoja, herra kreivi... käyttäkää niitä kuin
ampumaradan maalitauluina! Kas noin... tuo ukkeli, joka kantaa
päätänsä käsissään..."

Johannes Kastaja keikahti maahan.

"Villittyä raakalaistyötä!" kivahti kreivi revolverinsa kohottaen.
"Verrattomien taideaarteiden hävitystä!"

"Väärennettyä tavaraa, herra kreivi!"

"Mitä? Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul, riistäen kreivin
kädestä aseen.

"Väärennettyä tavaraa", kertasi Beautrelet, "paperiseoksesta
valmistettua".

"Onko se mahdollista?"

"Pelkkää tyhjyyttä!"

Kreivi kumartui ottamaan käteensä sirpaleen.

"Tarkastelkaa sitä visusti, herra kreivi... seoksesta tehtyä!
Tummennutta, kulunutta, mustanvihreää kuin vanha marmori... mutta
kaikessa tapauksessa seosta... siinä kaikki, mitä on mestariteoksista
jäljellä! Sen he ovat saaneet moniaissa päivissä aikaan! Sitäpä herra
Charpenais, joka jäljensi Rubens-taulut, on valmistellut jo vuosi
takaperin!"

Nyt oli hänen vuoronsa tarttua herra Filleulin käsivarteen.

"Mitä sanotte tästä, herra tutkintotuomari? Eikö se ole suurenmoista?
Kappeli ryöstetty! Kokonainen goottilainen kappeli kehvelletty
pala palalta pois! Kokonainen liuta pystykuvia korjattu talteen.
Ja sijalle pantu valettuja kaavailuja! Verrattoman taidekauden
oivallisimpia tuotteita siepattu! Sanalla sanoen, koko pyhäkkö
varastettu! Eikö se ole kuulumatonta? Ooh, herra tutkintotuomari,
mikä jättiläisnero se mies onkaan!"

"Osaattepa vahvasti värittää, herra Beautrelet!"

"Ei voi milloinkaan kyllin vahvasti värittää, kun on moisesta
miehestä puhe. Kaikki, mikä kohoaa tavallisuuden tason yläpuolelle,
on ihailun arvoista. Ja hän on päätänsä pitempi kaikkia muita. Tämä
varkaus ilmaisee niin elävää mielikuvitusta, sellaista voimaa, taitoa
ja kylmäverisyyttä, että selkäpiitäni karmii."

"Vahinko, että hän on kuollut", naureli herra Filleul, "muutoin olisi
hän lopuksi varastanut Notre-Damen tornin".

Isidore kohautti hartioitaan.

"Älkää naurako, herra tutkintotuomari. Vainajanakin hän mykistyttää
hämmästyksellä."

"Sitä en kiellä... sitä en kiellä, herra Beautrelet, ja tunnustanpa
jonkunlaisella liikutuksella valmistautuvani näkemään hänet...
elleivät hänen toverinsa ole kuljettaneet pois ruumista."

"Ja ennen kaikkea", huomautti kreivi de Gesvres, "ellei
veljentytär-parkani haavoittanutkin jotakuta toista".

"Häntä varmasti, herra kreivi", vakuutti Beautrelet. "Uskokaa
minua, hän se kaatui raunioissa neiti de Saint-Véranin ampumasta
luodista; hänen näki neiti nousevan taas ylös, kaatuvan vielä kerran
ja laahautuvan isolle pilarikäytävälle, siellä noustakseen vielä
viimeisen kerran -- ihmetyön kautta, jonka pian selitän -- nousevan
viimeisen kerran ja etsivän turvapaikkaansa tästä kivisuojasta...
josta oli koitumassa hänen hautansa."

Ja Beautrelet kolhaisi kappelin kynnystä sauvallaan.

"Mitä sanotte?" huudahti herra Filleul tyrmistyneenä. "Hänen
hautansa? Te luulette, että tuo saavuttamaton piilopaikka..."

"Se on täällä... tuolla", vakuutti toinen.

"Olemmehan tutkineet sen."

"Huonosti."

"Täältä ei löydy mitään piilopaikkaa", vastusti kreivi de Gesvres.
"Minä tunnen kappelin."

"Löytyy kuin löytyykin yksi, herra kreivi. Menkää Varengevillen
kylänvanhimman luo, missä säilytetään kaikkia vanhaan Ambrumésyn
pitäjänkirkkoon kuuluneita papereita, ja noista 1700-luvun
asiakirjoista havaitsette, että kappelin alla sijaitsee luolakammio.
Se luolakammio luultavasti kuului siihen roomalaisen kappeliin, jonka
paikalle tämä on rakennettu."

"Mutta kuinka saattoi Lupin tietää sen?" kysyi herra Filleul.

"Aivan yksinkertaisesti niiden töiden kautta, jotka hänen täytyi
suorittaa viedäkseen pois kappelin."

"No no, herra Beautrelet, te liioittelette. Ei hän ole koko kappelia
vienyt. Ainoaankaan näistä peruskivistä ei ole koskettu."

"Hän ei tietysti ole jäljentänyt ja anastanut muuta kuin sellaista,
millä on taiteellista arvoa, kuten muovailtuja kiviä, veistoksia,
korkokuvia, näitä pikku kolonneja ja kaiverrettuja suippoholveja,
mutta ne ihan järjestään. Hän ei ole tavoitellut rakennuksen
perustuksia; ne kyllä ovat jäljellä."

"Siispä ei Lupin ole voinut päästä alas luolakammioon."

Kreivi oli kutsunut palvelijan ja pannut tämän noutamaan avaimen. Hän
avasi oven. Nuo kolme miestä astuivat sisälle.

Hetkisen tutkittuaan virkkoi Beautrelet:

"Lattian he tietysti ovat antaneet olla sinällään. Mutta on helppo
nähdä, että alttari on pelkkä kipsikaavaus. Luolakammioihin johtavat
portaat yleensä avautuvat pääalttarin edustalta ja kulkevat sen
alitse."

"Ja siitä teette sen johtopäätöksen --?"

"Siitä teen sen johtopäätöksen, että Lupin on tuon ryöstämiseksi
työskennellessään tavannut luolakammion."

Kreivin haettamalla rautakangella alkoi Beautrelet muokata alttaria.
Kipsisirpaleet sinkoilivat oikeaan ja vasempaan. Hän työnsi niitä
syrjään sikäli kuin pääsi pitemmälle työssään.

"Lempo soikoon", jupisi herra Filleul, "hehkunpa halusta saada
tietää..."

"Minä myös", vastasi Beautrelet kiihtymyksestä vaaleana.

Hän joudutti työtänsä. Kanki ei ollut tähän asti kohdannut mitään
vastusta, mutta kolahti nyt johonkin kovaan. Kuului jyrisevä
vierähdys, ja alttarin jäännös syöksyi alas sen kivilohkareen mukana,
jota kanki oli kolhaissut. Beautrelet kumartui eteenpäin. Kylmä viima
puhalsi hänen kasvoihinsa. Hän raapaisi tulitikun ja valaisi aukkoa.

"Portaat alkavat aikaisemmin kuin luulinkaan, melkein kuorikäytävän
lattian alta. Näen alimmatkin astuimet."

"Onko luola syvä?"

"Kolme tai neljä metriä. Astuimet ovat hyvin korkeat... ja muutamia
puuttuu."

"Ei ole todennäköistä", sanoi herra Filleul, "että noiden kolmen
santarmin poissaollessa, jolloin neiti de Saint-Véran ryöstettiin...
ei ole todennäköistä, että rikostovereilla on ollut aikaa nostaa
ruumis tästä luolana. Ja miksi he muuten olisivatkaan niin tehneet?
Luulen hänen olevan tuolla."

Palvelija toi tikapuut, jotka Beautrelet sovitti aukkoon ja hamuillen
laski alas sortuneiden jäännösten sekaan. Sitten hän tarttui
tukevasti kiinni niihin molemmin käsin.

"Menettekö te alas, herra Filleul?"

Tutkintotuomari uskaltausi alas, kynttilä kädessä. Kreivi de Gesvres
seurasi häntä.

Beautrelet nyt vuorostaan laski jalkansa ensimmäiselle tikkaalle.

Hän luki niitä koneellisesti neljätoista, silmiensä tähystellessä
luolakammiota, missä kynttilänvalo taisteli synkkää pimeyttä
vastaan. Mutta alhaalla hönkäisi häntä vastaan ilkeä lemu, sellainen
mädännyksen löyhkä, jota ei sittemmin voi unohtaa. Hui, tuo haisu
ellotti häntä...

Ja äkkiä kouraisi vapiseva käsi hänen olkaansa.

"No, mikä hätänä?"

"Beautrelet", sopersi Filleul, "Beautrelet..."

Hän oli niin kauhun lamauttama, ettei kyennyt puhumaan.

"Kas niin, herra tutkintotuomari, tyyntykäähän..."

"Beautrelet... hän on tuolla..."

"Mitä?"

"Niin, tuon ison, alttarista irtautuneen kivilohkareen alla makasi
jotakin... minä siirsin kiveä... ja kosketin... huh, sen muistan
ikäni..."

"Missä hän on?"

"Täällä... Tunnetteko käryn? Ja tuossa... katsokaa..."

Hän valaisi kynttilällä maassa viruvaa liikkumatonta esinettä.

"Ooh --!" huudahti Beautrelet hirmustuneena.

Nuo kolme miestä kumartuivat nopeasti katsomaan. Siinä makasi
puolialaston ruumis, laihana, kammottavana. Kellertävä, vihreään
vivahtava iho paistoi sieltä täältä vaatteiden rei'istä. Mutta
kamalin, aiheuttaen nuoren miehen äskeisen huudahduksen, oli
kivilohkareen äsken rusentama pää, muodoton, hirveä sohju, missä ei
ollut mitään piirteitä erotettavina.

-- -- --

Neljällä pitkällä harppauksella loikkasi Beautrelet ylös portaita ja
pakeni ulos vapaaseen ilmaan.

Herra Filleul tapasi hänet makaamassa kasvot käsien varassa. Hän
puheli:

"Minä onnittelen teitä, Beautrelet. Lukuunottamatta piilopaikan
keksimistä olen nyt kahdessa muussakin kohdassa saanut vahvistusta
teidän väitteillenne. Ensinnäkin, neiti de Saint-Véranin ampuma
mies oli todellakin Arsène Lupin, kuten olette alusta asti sanonut.
Ja hän tosiaankin asusti Pariisissa Étienne de Vaudreixin nimellä.
Hänen liinavaatteissaan on alkukirjaimet E. V. Se tuntuu minusta
riittävältä todistukselta..."

Isidore ei hievahtanutkaan.

"Kreivi on lähtenyt valjastuttamaan parihevoset. Aiotaan noutaa
tohtori Jouet toimittamaan tavanmukainen ruumiintarkastus. Kuolema on
nähdäkseni tapahtunut vähintään kahdeksan päivää takaperin. Ruumiin
tila... mutta te ette näy kuuntelevan minua?"

"Kyllä, kyllä."

"Arveluni perustuu epuuttamattomiin syihin. Niinpä on..."

Herra Filleul jatkoi esitelmäänsä kykenemättä houkuttelemaan toiselta
mitään tarkkaavaisuuden oireita. Mutta kreivi de Gesvresin saapuminen
keskeytti hänen yksinpuhelunsa.

Kreivillä oli mukanaan kaksi kirjettä. Toinen ilmoitti Sherlock
Holmesin saapuvan seuraavana päivänä.

"Oivallista!" huudahti herra Filleul hilpeästi. "Apulaispäällikkö
Ganimard tulee myös. Tästäpä hauskaa tulee."

"Toinen kirje on teille, herra tutkintotuomari", huomautti kreivi.

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Filleul luettuansa kirjeen.
"Noille herroille ei totisesti tule suurta puuhaa. Herra Beautrelet,
minulle kirjoitetaan Dieppestä, että äyriäisenpyytäjät ovat aamulla
rannalta löytäneet nuoren naisen ruumiin."

Beautrelet hätkähti.

"Mitä sanotte? Nuoren..."

"Naisen ruumiin... hirveästi kolhiintuneen, joten olisi mahdotonta
todeta vainajaa, ellei oikeassa käsivarressa olisi hyvin kapeata
kultaista rannerengasta, joka on syöpynyt turvonneeseen lihaan. Neiti
de Saint-Véranilla oli sellainen kultaketju oikeassa käsivarressaan.
Teidän onnettoman veljentyttärenne, herra kreivi, on siten meri
ilmeisesti antanut takaisin. Mitä arvelette te, Beautrelet?"

"En mitään... tai oikeammin sanoen... kaikki sopii yhteen,
kuten näette, ei ole pienintäkään aukkoa todistelussani. Kaikki
asianhaarat, ristiriitaisimmatkin, vahvistavat sen oletuksen, jonka
olen alusta asti harkinnut."

"Tuota en oikein ymmärrä."

"Pian kyllä ymmärrätte. Muistakaa, että minä olen luvannut ilmoittaa
teille koko totuuden."

"Mutta minusta tuntuu..."

"Hieman kärsivällisyyttä, herra tutkintotuomari. Teillä ei tähän asti
ole ollut mitään syytä tyytymättömyyteen minua kohtaan. On kaunis
ilma. Kävelkää, syökää aamiaista linnassa, polttakaa piipullisenne.
Minä palaan neljän tai viiden aikaan. Mitä kouluuni tulee, niin...
sitä ei voi kukaan auttaa... minun pitänee jättää lähtö kahdentoista
yöjunaan."

He olivat pysähtyneet piharakennusten ulkopuolelle. Beautrelet nousi
polkupyörälleen.

Dieppessä hän meni _La Vigiesin_ toimitukseen ja pyysi saada nähdä
viimeisten neljäntoista päivän numerot. Sitten hän porhalsi Envermeun
kylään, joka oli kymmenisen kilometrin päässä sieltä. Envermeussa hän
puhutteli kylänvanhinta, kirkkoherraa, maalaispoliisia. Kello löi
kirkontornissa kolme. Hän oli lopettanut tutkimuksensa.

Iloisesti laulellen lähti hän kotimatkalle. Hän käytteli polkimia
tahdikkaasti, hänen keuhkonsa nielivät halukkaasti raikasta
meri-ilmaa, ja toisinaan hän unohti itsehillintänsä siinä
määrin, että kajautteli riemukkaita voitonhuutoja, kun ajatteli
tavoittelemaansa päämäärää ja menestyksen suosimia ponnistuksiansa.

Ambrumésy sukelsi näkyviin. Hän kiiti täyttä vauhtia linnan edessä
olevaa rinnettä alas. Satavuotiset puut, jotka neljänä rivinä
reunustivat tietä, tuntuivat rientävän häntä vastaan ja heti katoavan
hänen taakseen.

Äkkiä hän kirkaisi. Kuin silmänräpäyksen näkynä oli hän huomannut
tien poikitse puusta toiseen pingoitetun köyden.

Polkupyörä pysähtyi heti. Hän sinkosi hurjan rajusti kolme metriä
eteenpäin ja sai sen käsityksen, että ainoastaan sattuma, ihmeellinen
sattuma oli pelastanut hänet lyömästä päänsä teräväkiviseen
louhikkoon.

Hän seisoi muutamia sekunteja kuin huumaantuneena; ruumista kivisteli
kauttaaltaan ja polvista oli nahka kahnautunut. Hän katseli
ympärilleen. Oikealla oli pieni metsikkö, jonne ahdistaja luultavasti
oli pujahtanut. Beautrelet irroitti köyden. Vasemmanpuoliseen
puuhun, jonka ympäri se oli sidottu, oli samalla pieni paperilappu
kiinnitetty. Hän suoristi sen ja luki:

"_Kolmas ja viimeinen varoitus_."

       *       *       *       *       *

Hän meni linnaan, teki joitakuita kysymyksiä palvelusväelle ja
lähti tutkintotuomaria tapaamaan erääseen alakerran huoneeseen
oikean sivustan päässä, missä herra Filleulin oli tapana asustaa
työskennellessään. Tämä istui kirjoittamassa. Sihteeri, joka istui
pöydän toisella puolen, sai viittauksen poistua, ja tutkintotuomari
huudahti:

"Mitä on teille tapahtunut, herra Beautrelet? Kätenne ovat veriset."

"Ei se mitään", vastasi nuori mies. "Olenhan vain syöksynyt
pyörältäni, kun oli pingoitettu tien yli köysi. Tahdon ainoastaan
huomauttaa, että köysi on täältä linnasta. Kaksikymmentä minuuttia
takaperin kuivattiin sillä köydellä liinavaatteita pesutuvan
ulkopuolella."

"Onko se mahdollista?"

"Herra tutkintotuomari, _täällä_ minua vaanitaan, liikkeitäni
vartioitsee joku paikalla oleskeleva, joka näkee ja kuulee minut,
minuutti minuutilta tarkkailee toimiani ja ottaa selvää aikeistani."

"Luuletteko niin?"

"Siitä olen varma. Teidän asianne on keksiä hänet, eikä se käy
teille vaikeaksi. Mutta minä omasta puolestani tahdon nyt tehdä
lopun ja kertoa teille lupaamani selitykset. Olen tunkeutunut
eteenpäin nopeammin kuin vastustajamme olivat odottaneet, ja olen
siinä käsityksessä, että he puolestaan nyt ryhtyvät tarmokkaaseen
toimintaan. Kehä supistuu ympärilläni. Vaara lähestyy, sen aavistan."

"No, no, Beautrelet..."

"Niinpä niin, saapihan tuon nähdä. Nyt on kiirehdittävä. Ensinnäkin
kysymys asiasta, josta tahdon heti suoriutua. Ettehän ole maininnut
kenellekään paperilappua, jonka korpraali Quevillon löysi ja jonka
hän jätti teille minun läsnäollessani?"

"En, en sanallakaan. Mutta annatteko yhtään mitään merkitystä..."

"Mitä tärkeimmän merkityksen. Minulla on eräs ajatus... muuten
mihinkään todistukseen perustumaton ajatus, sen tunnustan... sillä
tähän asti ei minun ole onnistunut selvittää salakirjoitusta. Minä
puhunkin siitä vain, jotta minun ei olisi tarvis palata asiaan."

Beautrelet laski kätensä herra Filleulin käsivarrelle ja kuiskasi:

"Hiljaa... joku kuuntelee meitä... ulkopuolella..."

Hiekka narskui. Beautrelet hyppäsi ikkunaan ja kumartui ulos.

"Siellä ei enää ole ketään... mutta kukkalava on tallattu... voi
helposti ottaa kaavan askelten jäljistä..."

Hän sulki ikkunan ja istuutui jälleen tuolilleen.

"Kuten näette, herra tutkintotuomari, ei vihollinen enää välitä
noudattaa mitään varovaisuutta... hänellä ei ole siihen aikaa,
hänkin tuntee, että on kiire. Joutukaamme siis ja puhukaamme juttu
selväksi... koska he eivät soisi minun puhuvan."

Hän laski paperilapun pöydälle ja suoristi sen.

"Ensinnäkin eräs huomautus, herra tutkintotuomari. Paitsi pisteitä
näkyy tällä paperilla ainoastaan numeroita. Ja kolmella ensimmäisellä
rivillä sekä viidennellä -- ainoat, joita meidän tarvitsee
pohtia, sillä neljäs näyttää olevan aivan erikoinen lajiaan --,
ei ole _ainoatakaan_ numeroa korkeampaa kuin 5. On siis varsin
todennäköistä, että kukin näistä numeroista merkitsee yhtä kielemme
viidestä ääntiöstä ja aakkosellisessa järjestyksessä. Kirjoittakaamme
eteemme tulos."

Hän kirjoitti eri paperilehdelle:

    e . a . a . . e . . e . . a . . a . .

    a . . . e . e .    . e . oi . e . . e .

    . ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .

    ai . ui . . e    . . eu . e

Sitten hän jatkoi:

"Kuten näette, ei tuosta paljoakaan lähde. Sala-aakkoset ovat samalla
kertaa hyvin helpot -- koskapa on tyydytty vaihtamaan ääntiöt
numeroiksi ja kerakkeet pisteiksi -- ja hyvin vaikeat, elleivät
mahdottomatkin tulkita, koska ei ole nähty enempää vaivaa ongelman
mutkistuttamiseksi."

"Varmaankin syystä että se on kyllin hämärä sellaisenaan."

"Koettakaamme saada valoa asiaan. Toinen rivi on jaettu kahteen
osaan, jälkimmäinen osa tuntuu olevan yksi ainoa sana. Jos nyt
yritämme sovittaa kerakkeita pisteiden sijalle, niin johdumme useiden
hapuilevien kokeiden jälkeen siihen tulokseen, että ainoat kerakkeet,
jotka sopivat ääntiöihin, muodostavat sanan _'demoiselles'_ (neidit)."

"Olisi siis kysymys neiti de Gesvresistä ja neiti de Saint-Véranista?"

"Ihan varmasti."

"Ja te ette havaitse mitään enempää?"

"Kyllä. Näen tyhjän loman myöskin keskellä viimeistä riviä, ja jos
menettelen samalla tavoin tämän rivin edelliseen puolikkaaseen
nähden, niin näen heti, että molempien kaksoisääntiöiden _ai_'n ja
_ui_'n välissä on _g_ ainoa kerake, joka voi olla pisteen sijassa,
ja kun olen saanut tämän sanan alun, _aigui_, niin on luonnollista
ja välttämätöntä, että molemmat seuraavat pisteet ja loppuääntiö e
muodostuvat sanaksi _aiguille_."

"Niin, _aiguille_ näyttää tosiaan olevan oikea sana."

"Viimeiseen sanaan on minulla kolme ääntiötä ja kolme keraketta.
Minä hapuilen vielä, minä koettelen kaikkia kirjaimia järjestään, ja
lähtien siitä periaatteesta, että molempien ensimmäisten kirjainten
täytyy olla kerakkeita, teen sen johtopäätöksen, että sanoja voisi
muodostua neljä: _fleuve, preuve, pleure ja creuse_. Minä pyyhin
sanat _fleuve, preuve ja pleure_, joita ei voi kieliopillisesti
yhdistää _aiguilleen_, ja silloin jää jälelle sana _creuse_."

"Siitä siis koituu _aiguille creuse_ (ontto neula). Hitto vieköön,
minä myönnän ratkaisunne oikeaksi, ja myönnän sen syystä että asia ei
mitenkään _voi_ olla toisin; mutta mitä hyötyä meillä on tuosta?"

"Ei mitään", vastasi Beautrelet miettivällä äänellä. "Ei mitään
vielä tähän asti... myöhemmin ehkä. Minä aavistelen, että tuo
arvoituksellinen sanayhtymä _aiguille creuse_ sisältää varsin
paljon. Enimmin ajattelen nykyään itse paperia. Valmistetaanko vielä
tällaista pergamentin kaltaista, hieman rosoista paperia? Ja sitten
tämä norsunluun väri... ja laskokset... näiden neljän taitteen
kuluminen... ja katsokaahan näitä nurean puolen punaisen lakkasinetin
jälkiä..."

Tällä hetkellä Beautrelet tuli keskeytetyksi. Sihteeri Brédoux avasi
oven ja ilmoitti yliprokuraattorin äsken saapuneen.

Herra Filleul nousi tuoliltaan.

"Joko taas? Onko yliprokuraattori alakerrassa?"

"Ei, herra tutkintotuomari. Herra yliprokuraattori ei ole astunut
vaunuistaan. Hän on pysähtynyt vain ohimennen ja pyytää teitä
hyväntahtoisesti saapumaan luokseen veräjän ulkopuolelle. Hänellä on
vain pari sanaa lausuttavana teille."

"Sepä omituista", mutisi herra Filleul. "No niin, saadaanhan kuulla.
Suokaa anteeksi, Beautrelet, tulen heti takaisin."

Hän läksi. Askelten kaiku häipyi. Silloin Brédoux lukitsi oven ja
pisti avaimen taskuunsa.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Beautrelet ällistyneenä. "Mitä te
teette? Miksi suljette meidät lukon taa?"

"Sittenpähän voimme pakinoida paremmin rauhassa", vastasi Brédoux.

Beautrelet loikkasi viereiseen huoneeseen johtavalle ovelle. Hän oli
ymmärtänyt. Rikostoveri oli Brédoux, tutkintotuomarin sihteeri.

Brédoux nauroi pilkallisesti:

"Älkää tärvelkö sormianne, nuori ystäväni, minulla on tuon toisenkin
oven avain."

"Onhan ikkuna..." huudahti Beautrelet.

"Myöhäistä", vastasi Brédoux ja asettui revolveri kädessä ikkunan
eteen.

Pakotie oli katkaistu. Ei ollut muuta tehtävissä kuin puolustautua
vihollista vastaan, joka noin raa'an rohkeasti oli viskannut syrjään
naamarinsa. Isidore laski käsivartensa rinnalle ristiin; niin
peloissaan hän ei ollut vielä koskaan ollut.

"No", tuumi sihteeri, "puhukaamme asiat lyhyeen".

Hän otti esille kellonsa.

"Herra Filleul astelee alas veräjälle. Siellä ei tietysti ole
kissaakaan, saati mitään yliprokuraattoria. Hän pyörtää takaisin
ja palaa tänne ylös. Kaikki vie noin neljä minuuttia. Yhden
minuutin tarvitsen hypätäkseni ulos ikkunasta, livistääkseni
pikku raunioveräjästä ja heittäytyäkseni minua odottelevalle
moottoripyörälle. Aikaa on siis kolme minuuttia. Siinä on kylliksi."

Hän oli kummallinen, rujo olento; sääret olivat hyvin pitkät ja
ohuet, rintakehä tavattoman laaja, pyöreä kuin hämähäkin ruumis, ja
käsivarret harvinaisen alhaalla riippuvat. Luisevat kasvot ja matala
härän otsa ilmaisi tyhmää itsepintaisuutta.

Beautrelet tunsi polviensa huojuvan ja tunsi pakolliseksi istuutua.

"No, puhu pois. Mitä tahdot?"

"Tahdon saada paperin. Olen etsinyt sitä kolme päivää."

"Minulla ei sellaista ole."

"Valehtelet. Sisään tullessani näin sinun pistävän sen lompakkoosi."

"Entä sitten?"

"Entä sitten? Sinun täytyy luvata pysyä alallasi. Sinä suututat
meitä. Anna meidän olla rauhassa ja hoida omia asioitasi.
Kärsivällisyytemme on lopussa."

Hän astui muutamia askeleita eteenpäin, pistooli yhä suunnattuna
nuoreen mieheen, ja hän puhui kumeasti antaen voimakkaan painon
jok'ainoalle tavulle. Katse oli kova, hymy julma.

Beautreletin pintaa karmi. Ensi kertaa hän tunsi olevansa vaarassa.
Ja millaisessa vaarassa! Hän tajusi seisovansa järkähtämättömän
vihollisen edessä, sokean ja vastustamattoman voiman ahdistamana.

"Edelleen?" hän virkahti puolitukahtuneella äänellä.

"Ei muuta mitään. Sinä jäät vapaaksi... me tahdomme unohtaa..."

Vaitiolo. Brédoux jatkoi:

"Minuutti enää. Sinun on päätettävä. Kas niin, veikkoseni, heitäpä
tyhmyydet. Me olemme voimakkaita, aina ja kaikkialla. Paperi tänne
heti..."

Isidore ei hievahtanut paikaltaan, valjuna ja säikähtäneenä, mutta
kuitenkin kyeten hillitsemään itsensä ja ajattelemaan selvästi,
vaikka hermosto olikin kuohuksissa. Revolverin pieni, musta suu
oli kahdenkymmenen sentimetrin päässä hänen silmistään. Sormi
oli taipunut liipaisimeen. Hänen tarvitsi painaltaa vain hiukan
lujemmin...

"Paperi", toisti Brédoux, "muutoin..."

"Tässä on", sanoi Beautrelet.

Hän veti lompakon taskustaan ja ojensi sen Brédouxille, joka heti
sieppasi sen.

"Hyvä, järkeviä ollaan. Sinusta voi kyllä koitua jotakin... hiukan
pelokas olet, mutta ymmärrys on sinulla hyvä. Puhun sinusta
tovereilleni. Ja nyt luikin tieheni. Hyvästi."

Hän pisti revolverin taskuunsa ja avasi ikkunan.

Askeleita kuului käytävästä.

Mutta sitten hänen mieleensä juolahti eräs ajatus. Hän kurkisti
nopeasti lompakkoon.

"Tuli ja leimaus", sadatti hän hammasta purren, "paperi ei ole tässä.
Olet puijannut minua!"

Hän loikkasi keskelle huonetta.

Kaksi laukausta pamahti. Isidore oli vetäissyt esille pistoolinsa ja
ampunut.

"Ohitse, poikaseni", huusi Brédoux. "Kätesi vapisee, sinä pelkäät..."

He syöksähtivät painimaan ja kierivät lattialla.

Ovelle koputettiin kiivaasti.

Isidoren voimat uupuivat, hänen vastustajansa oli heti päässyt päälle
päin. Rinnustus oli hyödytön. Veitsellä aseistettu käsi kohosi ilmaan
ja iski alas nopeana kuin salama. Hän tunsi tuimaa kipua olkapäässään
ja hellitti irti.

Hän tunsi käden kourivan takkinsa povitaskua ja ottavan paperin.
Sitten hän puoli-ummistunein silmin näki miehen kiipeävän
ikkunalaudan yli. --

Samat lehdet, jotka seuraavana aamuna kertoivat Ambrumésyn
linnassa viimeksi sattuneista tapauksista, kappelin väärennetyistä
taide-esineistä, Arsène Lupinin ja Raymonden ruumiiden löydöstä
ja lopuksi tutkintotuomarin sihteerin Brédouxin tekemästä
murhayrityksestä Beautreletia vastaan, -- samat lehdet kertoivat myös
Ganimardin kadonneen ja Sherlock Holmesin tulleen siepatuksi rosvojen
haltuun sydänpäivällä keskellä Lontoota, hänen juuri ollessaan
lähdössä Doveriin.

Lupinin joukko, jonka oli seitsentoistavuotiaan pojan erinomaisen
terävä äly hetkeksi saattanut häiriöön, ryhtyi siis taas hyökkäämään
ja voitti heti pitkin koko rintamaa. Lupinin molemmat suuret
vastustajat Holmes ja Ganimard olivat poissa tieltä, eikä Beautrelet
ollut taistelukunnossa. Poliisi oli voimaton. Ei ollut enää
kenessäkään miestä taistelemaan moisia vihollisia vastaan.



NELJÄS LUKU


Eräänä iltana kuusi viikkoa jälkeenpäin olin antanut palvelijalleni
lupaa. Oli heinäkuun 14 p:n aatto. [Heinäk. 14. on Bastiljin
valloituksen muistopäivä. _Suom_.] Ilmassa oli ukkosen oireita, eikä
minua haluttanut lähteä ulos. Avasin kuistilleni johtavat ikkunat,
sytytin työlamppuni ja aloin silmäillä sanomalehtiä, kun en ollut
niitä vielä lukenut.

Ne tietysti puhuivat Arsène Lupinista. Aina murhayrityksestä
asti, joka oli kohdannut Isidore Beautrelet parkaa, ei ollut
kulunut ainoatakaan päivää ilman puheita Ambrumésy-jutusta. Joka
päivä omistettiin sille joitakuita sanoja pysyväisen otsakkeen
alla. Yleisö ei ollut milloinkaan joutunut äkillisten tapausten
ja odottamattomien käänteiden kautta moiseen jännitykseen. Herra
Filleul, joka kiitettävän leppeästi alistui syrjäiseen osaansa, oli
haastattelijoille kertonut nuoren neuvonantajansa suurteot noiden
kolmen muistettavan päivän ajalta, joten ihmiset saattoivat viehättyä
mitä haaveellisimpiin arvailuihin.

Sitä ei jätettykään tekemättä. Rikosasiain erikoistuntijat,
romaanikirjailijat ja näytelmien sepittäjät, tuomarit ja entiset
etsivän osaston päälliköt, ent. Lecocqit [Lecocq oli Ranskan
salapoliisilaitoksen järjestäjä, rikoskirjailija. _Suom_.] ja
vastaiset Sherlock Holmesit, kaikki laativat omat väitelmänsä ja
kehittivät niitä pitkissä sanomalehtikirjoituksissa. Jokainen aloitti
tutkimuksen alusta asti uudestaan ja johti sen eri suuntiin.

Ja kaikki tämä tapahtui koulupoika Isidore Beautreletin lausuntojen
perusteella.

Mutta täytyihän tunnustaa, että kaikki totuuden piirteet olivat
käsillä. Mikä oli salaisuutta? Tiedettiin piilopaikka, missä Arsène
Lupin oli taistellut kuoleman kanssa, eikä siitä ollut mitään
epäilystä: tohtori Delattre, joka oli edelleenkin turvautunut
lääkärin vaikenemisvelvollisuuteen ja kieltäytynyt todistamasta,
oli myöntänyt läheisimmille ystävillensä -- jotka oitis riensivät
tietoa levittämään --, että hänet oli tosiaankin viety luolakammioon,
haavoittuneen luo, jonka hänen rikostoverinsa olivat esitelleet
Arsène Lupinin nimellä. Ja kun tästä luolakammiosta oli löydetty
Étienne de Vaudreixin ruumis, mikä Étienne de Vaudreix oli
Arsène Lupin eikä kukaan muu, niin tuli Lupinin kohtalo yhä
vääjäämättömämmin todistetuksi.

Lupin oli kuollut, neiti de Saint-Véranin ruumis oli tunnettu
rannerenkaan avulla... murhenäytelmä oli siis loppunut.

Mutta sitä se ei ollut. Kukaan ei arvellut sitä loppuneeksi, koska
Beautrelet oli väittänyt päin vastoin. Ei tiedetty, miksi se ei ollut
loppunut, mutta nuoren miehen sanojen perusteella oli salaisuus
vielä aivan selvittämätön. Tosiseikkojen todistus ei merkinnyt
mitään Beautreletin väitteitä vastaan. Oli jotakin tietämätöntä, ja
pidettiin varmana, että juuri se valaisisi koko asian.

Kuinka levottomasti odotettiinkaan alussa tiedonantoja niiltä
molemmilta Dieppen lääkäreiltä, joille kreivi de Gesvres oli uskonut
potilaan hoidon! Mikä murhe vallitsikaan ensimmäisinä päivinä, kun
luultiin hänen henkensä olevan vaarassa! Ja mikä ihastus sinä aamuna,
jona sanomalehdet ilmoittivat, ettei enää ollut mitään aihetta
levottomuuteen!

Suuri yleisö havaitsi vähäpätöisimmätkin yksityisseikat
mielenkiintoisiksi. Kuultiin liikutettuina, että häntä hoiti vanha
isänsä, joka oli kutsuttu sähkösanomalla, ja ihailtiin myös neiti
Susanne de Gesvresiä, joka öisin valvoi haavoittuneen luona.

Sitten edistyi paraneminen nopeasti. Vihdoinkin siis saataisiin
tietää --! Saataisiin tietää, mitä Beautrelet oli luvannut herra
Filleulille, ja ne ratkaisevat sanat, jotka pahantekijän veitsi oli
ehkäissyt hänet lausumasta!

Ja saataisiin myöskin tietää kaikki, mikä -- varsinaisen
murhenäytelmän sivussa -- oli vielä jäänyt viranomaisille
käsittämättömäksi tai tavoittamattomaksi.

Beautreletin vapautuessa ja päästessä voimiinsa saataisiin
jonkunlaisia varmoja tietoja herra Harlingtonista, Arsène Lupinin
arvoituksellisesta rikoskumppanista, joka yhäti istui vankilassa.
Saataisiin tietää, mihin oli rikoksen tehtyänsä joutunut Brédoux,
toinen rikoskumppani, jonka rohkeus oli ollut kerrassaan
hämmästyttävä.

Beautreletin vapautuessa voitaisiin saada varmoja selityksiä
Ganimardin katoamisesta ja Holmesin ryöstämisestä. Kuinka oli voitu
toimeenpanna kaksi sellaista väkivallan työtä? Yhtä vähän tiesivät
niistä mitään valaisevaa englantilaiset salapoliisit kuin heidän
ranskalaisetkaan virkaveljensä.

Helluntaipäivänä ei Ganimard ollut tullut kotiinsa, eikä
seuraavanakaan päivänä; hän oli nyt ollut kuusi viikkoa kadoksissa.

Toisena helluntaipäivänä, kello neljä ehtoopäivällä, oli Sherlock
Holmes Lontoossa astunut ajuriin, lähteäksensä rautatieasemalle.
Tuskin oli hän päässyt istumaan, kun jo pyrki alas, nähtävästi
aavistaen vaaraa. Mutta kaksi henkilöä kiipesi ajoneuvoihin oikealta
ja vasemmalta ja piteli häntä kiinni välissään eli oikeammin allaan,
niin ahdas oli tila. Ja tämä tapahtui kymmenen henkilön nähden, jotka
eivät ehtineet apuun.

Ajuri kiiti täyttä vauhtia tiehensä. Ja sitten? Sitten ei mitään. Ei
tiedetty mitään.

Ja kenties saataisiin Beautreletin kautta myöskin täydellinen
selitys siitä salaperäisestä paperista, jota Brédoux oli pitänyt
niin tärkeänä, että oli tikarin iskulla anastanut sen haltijaltansa.
_Aiguille creusen_ ongelmaksi sitä nimittivät ne epälukuisat
arvailijat, jotka istuivat numeroiden ja pisteiden ääressä, koettaen
urkkia niiden merkitystä. Ontto neula! Olipa se merkillinen
sanayhtymä! Tämä paperilappu, jonka alkuperää ei kukaan tuntenut,
loi esille käsittämättömän kysymyksen: _Aiguille creuse!_ oliko se
sisällötön sananparsi, koulupojan töhertämä satunnainen yhdistelmä?
Vai antaisivatko nuo kaksi loitsusanaa seikkailija Lupinin
historialle oikean ratkaisun? Ei tiedetty mitään.

Se saataisiin tietää. Jo useita päiviä takaperin olivat sanomalehdet
julistaneet, että Beautrelet saapuisi pian. Taistelu alkaisi jälleen,
ja tällä kertaa elämästä ja kuolemasta, sillä nuorta miestä kannusti
kiihkeä koston halu. --

Hänen nimensä kiinnitti juuri huomiotani suurin kirjakkein
painettuna. _Grand Journal_ sisälsi ensimmäisellä palstallaan näin
kuuluvan tiedoituksen:

    ... "_Herra Isidore Beautrelet on luvannut meille ennen kaikkia
    muita paljastuksensa. Huomenna keskiviikkona, vieläpä ennen
    kuin poliisille asioista ilmoitetaan, julkaisee 'Grand Journal'
    Ambrumésyn murhenäytelmän koko selityksen_."

"Tuo kuulostaa lupaavalta, vai mitä? Mitä sanotte siitä, ystäväiseni?"

Minä hätkähdin lepotuolissani. Tuolilla istui vieressäni henkilö,
jota en tuntenut.

Nousin seisaalleni ja katselin asetta käsiini. Mutta kun hän näytti
vaarattomalta, niin hillitsin itseni ja lähestyin häntä.

Hän oli nuori mies, kasvot tarmokkaat, tukka pitkä ja vaalea, hiukan
punertava ja lyhyeksi leikattu parta halkaistu kahdeksi tupsuksi.
Hänen tumma pukunsa muistutti englantilaista pappia, ja hänen koko
olemuksessaan oli muuten jotakin totista ja arvokasta, mikä herätti
kunnioitusta.

"Kuka te olette?" kysyin minä.

Kun hän ei vastannut, toistin:

"Kuka te olette? Kuinka olette päässyt tänne? Mitä täältä tahdotte?"

Hän tarkasteli minua ja sanoi:

"Ettekö tunne minua?"

"En."

"Sepä kovin kummallista! Ajatelkaa tarkemmin... eräs ystävänne...
ihan erikoista lajia ystävää, mutta kuitenkin..."

Minä tartuin häntä kiivaasti käsivarteen.

"Te valehtelette!... Te valehtelette! Ei, te ette ole mikä sanotte...
se ei ole totta..."

"Miksi siis ajattelette häntä ennen kaikkia muita?" sanoi hän nauraen.

Oi, tämä nauru, tämä nuorekas, heleä nauru, jonka leikkisä iva oli
minua niin useasti huvittanut! Pintaani karmi. Oliko mahdollista?

"Ei, ei", intin minä jonkunlaisen kauhun valtaamana. "Ei ole
mahdollista..."

"Ei ole mahdollista, että minä olen tässä, koska olen kuollut, eikö
niin?" jatkoi hän. "Ja te ette usko aaveita?"

Hän nauroi taas.

"Olenko minä niitä, jotka kuolevat, mitä? Surmaisiko minut tuolla
tavoin selkään saatu luoti, nuoren tytön ampuma! Väärinpä minua
silloin arvostellaan. Niinkuin minä alistuisin mokomaan loppuun!"

"Te siis siinä olette?" sopersin minä vielä epäilevänä ja kuitenkin
ihan kiihdyksissäni. "Te siinä? En voi mitenkään tuntea asuanne..."

"Sitten olen levollinen", sanoi hän hilpeästi. "Jos ainoa mies, jolle
olen näyttäytynyt todellisessa hahmossani, ei tunne minua tänään,
niin ei kukaan, joka tästälähtein näkee minut sellaisena kuin tänään
olen, enää tunne minua nähdessään minut todellisessa hahmossani...
jos minulla _onkaan_ todellista hahmoa..."

Tunsin nyt hänen äänensä, kun hän ei sille enää antanut vierasta
sointua, ja tunsin jo myös hänen silmänsä, kasvojensa ilmeen sekä
koko sävynsä ja olemuksensa sen valeasun alta, johon hän oli
kätkeytynyt.

"Arsène Lupin", lausuin hillityllä äänellä.

"Niin, Arsène Lupin", huudahti hän ja nousi seisaalleen. "Ainoa ja
oikea Arsène Lupin, palanneena varjojen valtakunnasta, sitten kun
lienen maannut kuoleman kielissä ja todella kuollut luolakammiossa.
Arsène Lupin ilmi elävänä, tahdonvoimaa ja toimintahalua uhkuvana,
onnellisena ja vapaana, ja lujemmin kuin koskaan päättäneenä nauttia
tätä ihanaa vapautta maailmassa, joka tähän asti on vain pidellyt
häntä kuin hemmoiteltua lemmikkiään..."

Nyt oli minun vuoroni nauraa.

"Niin, tepä se tosiaankin olette, ja tällä kertaa paljon iloisempana
kuin viimeksi tavatessani teidät, viime vuonna. Minä onnittelen!"

Viittasin hänen käyntiinsä luonani heti jälkeen paljon puhutun
otsakoristejutun, hänen purkautuneeseen kihlaukseensa, hänen Sonja
Krishnovin seurassa tapahtuneeseen pakoonsa ja nuoren venakon
hirveään kuolemaan. Sinä päivänä olin nähnyt sellaisen Arsène
Lupinin, jota en ennestään tuntenut, uupuneen, masentuneen,
punaisiksi itkettynein silmin, hiukan osanottoa ja hellyyttä
tavoittelevana...

"Hiljaa", kielsi hän, "mennyt on kaukana."

"Siitä on vuosi", huomautin minä.

"Siitä on kymmenen vuotta", vakuutti hän. "Jokaiseen Arsène Lupinin
vuoteen menee kymmenen vuotta."

Minä luovuin siitä puheenaineesta ja kysyin:

"Kuinka olette päässyt sisälle?"

"Kuten kaikki muutkin ihmiset tietysti, ovesta. Kun en nähnyt ketään,
astuin salin poikki, ulos kuistille ja sitten tänne."

"Ehkä niin, mutta ovessahan ei ollut avainta?"

"Mitkään ovet eivät minua pidättele, senhän tiedätte. Tarvitsin
teidän asuntoanne ja sen vuoksi menin sisälle."

"Kuten käskette. Jätänkö teidät yksiksenne?"

"Ei, älkää millään muotoa, te ette ole ollenkaan tiellä. Vieläpä voin
taata teille, että siitä sukeutuu mielenkiintoinen ilta."

"Odotatteko jotakuta?"

"Kyllä, olen sopinut tapaavani täällä erään kello kymmeneltä."

Hän katsahti kelloonsa.

"Kymmenen. Jos sähkösanoma on tullut perille, niin on hän pian
täällä."

Eteisessä kilahti ovikello.

"Sanoinhan sen! Ei, älkää nähkö vaivaa... menen itse avaamaan."

Ketä hittoa oli hän saattanut pyytää tänne? Ja minkä draamallisen tai
hullunkurisen kohtauksen katselijana saisinkaan olla? Aseman täytyi
olla varsin tavaton, koskapa Lupin itse piti sitä mielenkiintoisena.

Hetkisen kuluttua hän palasi, mukanaan nuori mies, pitkä, hintelä ja
hyvin kalpea.

Sanaakaan hiiskumatta, liikkeissään jonkunlaista juhlallisuutta, joka
tehosi mieleeni. Lupin kiersi palamaan kaikki sähkölamput. Huoneessa
paistoi häikäisevä valo. Miehet silmäilivät toinen toistansa
herkeämättä, kuin olisivat tahtoneet tunkeutua toisiinsa kaikella
sillä tarmolla, minkä saivat katseeseensa kootuksi.

Oli omituista katsella heitä noin vaiteliaina ja totisina. Mutta kuka
olikaan tuo vastatullut?

Juuri kun olin sen arvaamaisillani erään äskettäin sanomalehdissä
julkaistun muotokuvan perusteella, kääntyi Lupin minuun ja virkkoi:

"Hyvä ystävä, sallikaa minun esitellä herra Isidore Beautrelet."

Sitten hän lausui nuorelle miehelle:

"Pyydän saada kiittää teitä, herra Beautrelet, ensinnäkin siitä, että
kirjeeni johdosta hyväntahtoisesti olette lykännyt paljastuksenne,
kunnes puhelisimme keskenämme, ja edelleen siitä, että olette
ystävällisesti myöntänyt minulle tämän puhelun."

Beautrelet myhäili.

"Kuten näette on hyväntahtoisuuteni pääasiassa ollut teidän
käskyjenne noudattamista. Tarkoittamassanne kirjeessä lausuttu uhkaus
oli sitä vastustamattomampi, kun se ei koskenut minua, vaan isääni."

"No niin", vastasi Lupin nauraen, "ei voi aina menetellä kuten
mieluisinta olisi, ja täytyyhän käyttää keinoja, mitä käsillä on.
Tiesin kokemuksesta, ettei oma turvallisuutenne teille suuria
merkinnyt, koska asetuitte herra Brédouxin pyytelyitä vastaan.
Silloin jäi vedottavaksi vain isäänne... isäänne, johon olette
suuresti kiintynyt. Minä olen kosketellut sitä kieltä."

"Ja tässä nyt olen", sanoi Beautrelet.

Käden liikkeellä pyysin heitä istuutumaan. Sen he tekivät, ja Lupin
jatkoi omituisella huomaamattoman ivallisella sävyllään:

"Kaikessa tapauksessa, herra Beautrelet, ellette omaksu kiitostani,
ette kai hylkää anteeksipyyntöäni."

"Anteeksipyyntöä? Minkä johdosta?"

"Siitä raakuudesta, jolla Brédoux kohteli teitä."

"Tunnustan, että hänen käytöksensä ihmetytti minua. Se ei ollut
tavallista Lupinin tyyliä. Tikarinisku..."

"Eikä minulla ollutkaan mitään osaa siihen tekoon. Brédoux on vasta
hankittu kokelas. Ystäväni ajattelivat -- hoitaessaan asiaa -- että
meille voisi olla hyötyä tutkintotuomarin kirjurin voittamisesta
puolellemme."

"Siinä olivat ystävänne aivan oikeassa."

"Brédoux, jonka erikoisena tehtävänä oli pitää teitä silmällä, on
todellakin tehnyt meille suuria palveluksia. Mutta kaikki alokkaat
ovat hehkuvan innokkaita: niinpä hänkin tahtoi kunnostautua,
meni innoissaan liian pitkälle ja haittasi suunnitelmiani omalla
vastuullaan, haavoittaessaan teitä."

"Vai niin, sehän oli siis vain pikku tapaturma..."

"Ei suinkaan, ei suinkaan, ja minä olen antanut tuikean ojennuksen.
Minun täytyy kuitenkin hänen puolustuksekseen sanoa, että häntä
hämmennytti teidän todella odottamattoman nopea tutkimuksenne.
Jos olisitte antanut meille muutaman tunnin aikaa, niin olisitte
säästynyt tuosta anteeksiantamattomasta väkivallanteosta."

"Ja silloin olisi minulla kaiketi ollut onni saada Ganimardin ja
Sherlock Holmesin kohtalo?"

"Aivan oikein", myönsi Lupin ja nauroi kuten ennenkin. "Eikä minun
olisi tarvinnut kestää sitä kauheaa tuskaa, mitä haavanne mielessäni
herätti. Minulla on, sen vakuutan, ollut hirveitä hetkiä, ja vielä
tänä päivänäkin tuottaa kalpeutenne minulle tunnonvaivoja. Ettehän
ole minulle vihainen?"

"Se luottamus, jota osoitatte minulle jättäytymällä täten valtaani
ilman ehtoja -- minun olisi ollut helppo ottaa mukaani muutamia
Ganimardin ystäviä! -- tämä luottamuksen osoitus hyvittää kaikki."

Tarkoittiko hän täyttä totta? Myönnän, että olin hyvin ihmeissäni.
Taistelu näiden kahden miehen kesken alkoi tavalla, jota en
käsittänyt. Minä, joka olin ollut läsnä Lupinin ja Holmesin
ensimmäisessä kohtauksessa Montparnasse-rautatieaseman kahvilassa,
en voinut olla muistamatta noiden kahden vastustajan kopeata tapaa,
heidän loukattua ylpeyttään -- kohteliaan sävyn verhoamaa --,
voimakkaita iskuja, joita he tähtäsivät toisiansa vastaan, heidän
teeskentelyään, heidän ärsyttävää ääntänsä.

Mutta tässä ei ollut mitään sellaista. Lupin puolestaan ei ollut
muuttunut. Sama menettelytapa, sama pisteliäs herttaisuus. Mutta
kuinka kummallinen vastustaja hänellä nyt olikaan! Oliko hän
todellakin vastustaja? Siltä hän ei näyttänyt eikä myöskään
kuulostanut. Hyvin tyynenä -- todellista tyyneyttä, joka ei
naamioinut itsensä hillitsevän miehen kiehuvaa vihaa --, hyvin
kohteliaana, mutta kohteliaisuutta liioittelematta, hymyilevänä,
mutta ilman ivaa, oli hän täydellinen vastakohta Arsène Lupinille,
jopa niin täydellinen, että Lupin näytti minusta yhtä hämmästyneeltä
kuin minäkin.

Ei, Lupinilla ei ollut tavallista varmuuttaan tämän hennon
nuorukaisen edessä, punaposkisen kuin nuori tyttö kirkkaine,
vilpittömine silmineen. Useaan kertaan näin hänen joutuvan ymmälle.
Hän epäröitsi, ei hyökännyt suoraan, haaskasi aikaa puheenparsiensa
sievistelemiseen.

Näytti siltä kuin olisi häneltä jotakin puuttunut. Hän näytti
hapuilevan, odottavan. Mitä? Odottiko hän apua?

Ovikello soi taas. Hän meni nopeasti avaamaan.

Hän palasi kirje kädessä.

"Sallittehan, hyvät herrat?" kysyi hän.

Hän avasi kirjeen; siinä oli sähkösanoma. Hän luki sen.

Hänestä tuli kuin toinen mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän
ojentausi suoraksi, ja minä huomasin suonien hänen otsallaan
paisuvan. Nyt oli edessäni taas atleetti, valtias, joka oli varma
itsestään, tapausten ja henkilöiden herra.

Hän levitti sähkösanoman pöydälle, löi nyrkillään päälle ja huudahti:

"Ja nyt, herra Beautrelet, käymme otteluun!"

Beautrelet valmistausi kuuntelemaan, ja Lupin aloitti jämeällä
äänellä, mutta terävästi ja tarmokkaasti:

"Heittäkäämme naamari, eikö niin? Ja lopettakaamme kaikki tyhmä
teeskentely. Me kaksi olemme vihollisia, ja tiedämme varsin hyvin,
mitä toisella on mielessä; vihollisina me toimimme toisiamme vastaan,
ja vihollisina meidän siis tulee keskustella rauhasta."

"Rauhasta?" tokaisi Beautrelet kummastuneena.

"Niin, rauhasta. En käyttänyt sitä sanaa umpimähkään, ja toistan
sen, niin vaikeata kuin se minulle onkin. Työläästi olen näin
pitkälle joutunut. Ensi kertaa hieron vastustajani kanssa rauhaa.
Mutta sanonpa teille myös heti, että kerta on samalla viimeinenkin.
Käyttäkää sitä siis eduksenne. En lähde täältä saamatta teiltä
lupausta. Muutoin jatkuu välillämme sota."

Beautrelet näytti hämmästyvän yhä enemmän ja enemmän. Hän vastasi
hiljaisesti:

"Tätä en osannut odottaa. Te puhutte peräti eriskummaisesti! Aivan
toista minä odotin. Niin, minä kuvittelin teitä aivan toisenlaiseksi.
Miksi olette suutuksissanne? Miksi uhkaatte? Olemmeko silti
vihamiehiä, jos olosuhteet ovatkin asettaneet meidät vastakkain?
Vihamiehiä... miksi?"

Lupin näytti olevan hiukan hämillään, mutta hän nauroi pilkallisesti,
kumartuessaan nuoreen mieheen päin:

"Kuulkaahan, pikku ystäväni, tässä ei kannata käydä puheentapojansa
valikoimaan. Asia koskee tosiseikkaa, varmasti vääjäämätöntä
tosiseikkaa, ja se on tämä: Kahteen vuoteen en ole tavannut niin
voimallista vastustajaa kuin te olette; Ganimardin ja Sherlock
Holmesin kanssa olen leikitellyt kuin ne olisivat olleet lapsia.
Teidän edessänne minun on pakko puolustautua, niin, vieläpä
peräytyäkin. Tällä hetkellä me molemmat varsin hyvin tiedämme,
että minun täytyy pitää itseäni voitettuna. Isidore Beautrelet on
lyönyt laudalta Arsène Lupinin. Suunnitelmani ovat kumotut. Mitä
olen yrittänyt pitää kätkössä, sen te olette kiskonut päivänvaloon.
Te olette kiusanani, te suljette minulta tien. Mutta minä olen
kyllästynyt tähän. Sen on teille Brédoux turhaan sanonut. Nyt sanon
sen itse, ja sanon sen vielä kerran, jotta sen muistatte. Minä olen
kyllästynyt tähän."

Beautrelet pudisti päätään.

"Mutta mitä siis tahdotte?"

"Tahdon rauhaa! Pysyköön kukin asemillaan ja hoitakoon omat asiansa."

"Toisin sanoen, te saatte tehdä murtovarkauksia kuinka tiheään
tahansa, ja minun pitää palata opintoihini."

"Opintoihinne tahi miten tahdotte, se ei kuulu minuun. Mutta teidän
pitää antaa minun olla rauhassa... minä tahdon olla rauhassa."

"Millä tavalla minä teidän rauhaanne nykyään häiritsen?"

Lupin tarttui kiivaasti hänen käsiinsä.

"Sen tiedätte itse parhaiten! Älkää tekeytykö tietämättömäksi! Teillä
on nykyään tiedossanne salaisuus, joka on minulle mitä tärkein.
Teillä oli oikeus arvata se salaisuus, mutta teillä ei ole mitään
oikeutta julkaista sitä."

"Oletteko varma siitä, että tiedän sen?"

"Te tiedätte sen, siitä olen varma; päivä päivältä, tunti tunnilta
olen seurannut ajatustenne ja tutkimustenne kulkua. Juuri silloin kun
Brédoux teitä haavoitti, olitte aikeissa ilmaista kaikki. Huolissanne
isästänne olette sitten lykännyt paljastustenne tekemistä. Mutta
tänään tämä lehti lupaa julkaista ne palstoillaan. Kirjoitus on
valmiiksi laadittu. Tunnin kuluttua se on ladottu. Huomenna se
painetaan."

"Aivan oikein."

Lupin nousi seisaalleen, huitaisi ilmaa kädellään ja huudahti:

"Sitä ei paineta."

"Se painetaan", väitti Beautrelet ja nousi nopeasti.

Vihdoinkin seisoivat nyt nuo kaksi miestä vastatusten. Minusta tuntui
kuin olisi puuhattu painia, kuin haparoitaisiin toistensa vyötäreitä.
Äkillinen tarmon leimahdus sai Beautreletin tuleen ja liekkiin.
Näytti siltä kuin olisi kipinä sytyttänyt häneen uusia tunteita,
rohkeutta, turhamaisuutta, taistelun huumausta, vaaran hurmiota.

Lupinin säihkyvät silmät ilmaisivat kaksintaistelijan iloa, kun
vihdoinkin saa mitellä miekkoja vihatun vastustajansa kanssa.

"Oletteko jättänyt kirjoituksen ladottavaksi?"

"En vielä."

"Onko se teillä mukananne?"

"Niin typerä minä en ole. Siinä tapauksessa ei sitä minulla enää
olisi."

"Miten siis?"

"Se on eräällä toimittajista, suljettuna kaksinkertaiseen
kirjekuoreen. Jos en ole lehden toimituksessa ennen puoltayötä, antaa
hän sen latoa."

"Ah, tuota veitikkaa", mutisi Lupin, "hän on aavistanut kaikki".

Hän ei voinut enää hillitä kiehuvaa suuttumustansa.

Beautrelet nauroi -- nyt oli hänen vuoronsa pilkata -- voitostaan
päihtyneenä.

"Vaikene toki, poika!" karjaisi Lupin. "Etkö siis tiedä, mikä minä
olen miehiäni. Ja että minä, jos tahtoisin... hän uskaltaa todella
nauraa!"

Syntyi syvä äänettömyys. Sitten Lupin astui hänen luokseen ja lausui
hillityllä äänellä ja katsoen Beautreletia silmiin:

"Sinä menet heti _Grand Journaliin_."

"En."

"Sinä revit palasiksi sanomalehtikirjoituksesi."

"En."

"Sinä pyydät saada puhutella päätoimittajaa!"

"En."

"Sinä sanot hänelle, että olet erehtynyt."

"En."

"Ja sinä sepität toisen kirjoituksen, -- annat Ambrumésy-jutulle sen
virallisen sisällön, jonka kaikki ihmiset ovat omaksuneet."

"En."

Lupin sieppasi rautaviivoittimen, joka oli lipastoni päällä, ja
katkaisi sen vaivattomasti poikki. Hän oli hirveän kalpea. Hän pyyhki
hikipisaroita, jotka helmeilivät hänen otsallaan. Hän ei ollut
milloinkaan tavannut vastusta, tahtoessaan jotakin, ja tuon pojan
itsepintaisuus sai hänet suunniltaan.

Hän laski molemmat kätensä tuimasti Beautreletin olkapäille ja
virkkoi sanojansa painostaen:

"Sinun pitää tehdä kaikki tämä, Beautrelet, sinun pitää sanoa, että
viimeiset havaintosi ovat saaneet sinut vakuutetuksi kuolemastani,
että siitä ei voi olla vähintäkään epäilystä. Sinun pitää ennen
kaikkea sanoa se, sillä jos et sitä sano..."

"Jos en sitä sano?"

"Siepataan isäsi tänä yönä, kuten Ganimard ja Sherlock Holmes on
siepattu."

Beautrelet hymyili:

"Älä naura! Vastaa!"

"Vastaan, että minulle on kovin vastenmielistä toimia tahtoanne
vastaan, mutta minä olen luvannut puhua, ja minä puhun."

"Puhu sitten siihen laatuun kuin olen nyt viittaillut."

"Minä puhun totuuden!" huudahti Beautrelet innostuneesti. "Siinä on
jotakin _teille_ käsittämätöntä: ilo tai oikeammin sanoen tarvis
lausua täsmälleen, miten asia on, ja lausua se korkealla äänellä.
Totuus on aivoissani, jotka ovat arvanneet ja keksineet sen, ja sen
täytyy astua esiin alastomana ja värisevänä. Kirjoitus tulee siis
painetuksi juuri sellaisena kuin se on käsistäni lähtenyt. Saadaan
tietää, että Lupin elää, saadaan tietää syy, miksi hän tahtoi joutua
kuolleiden lukuun. Kaikki saadaan tietää."

Ja hän lisäsi tyynesti:

"Eikä isääni siepata."

He vaikenivat taas molemmin ja katselivat lakkaamatta toisiaan.
Säilät olivat täydellä todella iskeneet ristikkäin.

Seurasi kolea hiljaisuus, kuten kuoloniskun edellä. Kuka sen löisi?

Lupin virkahti:

"Ellen peruuta käskyäni, on kahdella ystävälläni määräys kello
kolmelta aamulla tunkeutua isäsi huoneeseen, anastaa hänet
väkivallalla ja viedä hänet Ganimardin ja Sherlock Holmesin
vankeustoveriksi."

Kimakka nauru oli vastauksena.

"Etkö siis ymmärrä, rosvo", huudahti Beautrelet, "että minä olen
ryhtynyt omiin varokeinoihini? Kuvittelet kaiketi minua niin
yksinkertaiseksi ja typeräksi, että annan isäni yhä asua pienessä
yksinäisessä talossaan aukealla maaseudulla?"

Hei, minkä eloisuuden leimautti nuoren miehen kasvoille tuo reipas,
ivallinen nauru! Tämä nauru helähti aivan uudella tavalla, aivan kuin
Lupinin vaikutusvallan alaisena. Ja julkea sinuttelu asetti hänet
heti vastustajansa tasalle.

Hän jatkoi:

"Katsos, Lupin, sinun suurin virheesi on laskelmiesi luulottelu
erehtymättömiksi. Sinä tunnustat itsesi voitetuksi? Onpa se ilveilyä!
Olet päinvastoin vakuutettu siitä, että sinä voitat kaikesta
huolimatta, nyt ja aina. Ja sinä unohdat, että muillakin voi olla
laskelmansa. Minun ovat perin yksinkertaiset, hyvä ystävä..."

Oli määrättömän hauskaa kuunnella hänen puhettaan. Hän käveli edes
takaisin kädet taskuissa, yllyttävän äkeänä kuin pojannulikka,
joka ärsyttää häkissä teutaroivaa tiikeriä. Tuolla hetkellä hän
mitä hirmuisimmasti kosti kaikkien tuon suuren seikkailijan uhrien
puolesta.

Ja hän jatkoi:

"Isäni ei ole Savoijissa. Hän on vallan toisessa osassa Ranskaa,
keskellä suurta kaupunkia, vartionansa kaksikymmentä ystävääni,
joilla on käsky pitää hänet näkyvissään, kunnes taistelumme
on loppunut. Haluatko tietää lähempiä yksityiskohtia? Hän on
Cherbourgissa erään asevarikon virkamiehen luona -- asevarikon,
muista se, joka on suljettu öisin ja jonne ei päivinkään pääse
muutoin kuin erityisellä luvalla ja vahdin seurassa."

Hän oli seisahtunut Lupinin eteen kuin koulupoika, joka irvistelee
toverilleen.

"Mitä sanot siitä, suuri mestari?"

Lupin oli seisonut liikkumattomana muutaman minuutin. Ei ainoakaan
lihas hänen kasvoissaan liikahtanut. Mitä ajatteli hän? Mitä
aikoi hän päättää? Sille, joka tunsi hänen tunnottoman ja karskin
ylpeytensä, oli yksi ainoa vastaus ajateltavissa: että hän
silmänräpäyksessä musertaisi ja tuhoaisi vastustajansa. Hänen
kätensä puristuivat nyrkkiin. Minusta tuntui, että hän heittäytyisi
vastustajansa kimppuun ja kuristaisi hänet.

"Mitä sanot siitä, suuri mestari?" kertasi Beautrelet.

Lupin otti sähkösanoman pöydältä, ojensi sen hänelle ja vastasi
täysin hillityllä äänellä:

"Kas tässä, poikani, lue tämä."

Beautrelet kävi äkkiä vakavaksi; toisen tyyneys vaikutti häneen. Hän
avasi paperin laskoksista, katseli vastustajaansa ja kysyi:

"Mitä tämä merkitsee? Minä en käsitä..."

"Käsität kai sähkösanoman ensimmäisen sanan ainakin", sanoi Lupin,
"nimittäin sen kaupungin nimen, josta se on lähetetty... katsos
tuossa... _Cherbourg_."

"Kyllä, kyllä", änkytti Beautrelet, "kyllä, minä käsitän...
Cherbourg... entä sitten?"

"Sitten? Mielestäni ei jatko ole vähemmän selvä: '_Tavaralähetys
toimitettu... toverit korjanneet sen talteen ja odottavat ohjeita
kello kahdeksaan aamulla. Kaikki hyvin_.' Mikä sinusta tässä tuntuu
epäselvältä? Sana tavaralähetys? Eihän voinut kirjoittaa herra
Beautrelet vanhempi. Tapa, millä talteen korjaaminen tapahtui? Se
ihmetyö, jolla isäsi salaa anastettiin Cherbourgin asevarikosta
kahdenkymmenen vartijan nenän edestä? Pyh, sellainen kuuluu taiteen
aakkosiin. Tosiasiana pysyy, että tavaralähetys on toimitettu. Mitä
sanot siitä, poikaseni?"

Isidore ponnisteli yli-inhimillisesti hillitäkseen
mielenliikutustaan. Huomasi kuitenkin hänen huultensa vapisevan,
hänen leukansa tärisevän kouristuneesti ja hänen silmiensä koettavan
turhaan katsella samaan pisteeseen. Hän sopersi muutaman sanan,
vaikeni ja äkkiä lyyhistyi tuolille kädet silmillä ja puhkesi itkuun.

"Oi, isä... isä..."

Odottamaton ratkaisu, voimatemppu, jollaisen Lupinin turhamaisuus
vaati, ja samalla muutakin, äärettömän liikuttavaa ja äärettömän
yksinkertaista.

Lupin teki kärsimättömän liikkeen ja otti hattunsa, ikäänkuin
kiusaantuneena tuollaisesta hänelle vieraasta tunteen purkauksesta.
Mutta hän seisahtui kynnykselle, epäröitsi ja palasi sitten
verkalleen, askel askelelta.

Beautrelet itki hiljaa kuin pieni lapsi, jota on kohdannut suuri
suru. Olkapäät hytkyivät nyyhkytyksen tahdissa. Kyyneleet tihkuivat
sormien välistä. Lupin kumartui eteenpäin ja koskematta Beautreletia
lausui äänellä, jonka soinnussa ei ollut rahtuakaan ivaa eikä
myöskään voittajan loukkaavaa osanottoa:

"Älä itke, poikani. Sellaisille iskuille pitää olla valmistautunut,
kun heittäytyy taisteluun päistikkaa, kuten sinä olet tehnyt. Silloin
vaanivat mitä hirveimmät onnettomuudet. Sellainen on taiteilijan
kohtalo. Sinun täytyy miehuullisesti alistua siihen."

Sitten jatkoi hän melkein hellästi:

"Olit oikeassa, me emme ole vihollisia. Sen olen kauan tiennyt.
Ensi hetkestä asti tunsin sinua ja sinun älykkyyttäsi kohtaan
myötätuntoa... ihailin sinua... ja sen tähden sanon sinulle erään
asian. Älä pahastu... minua suuresti surettaa, jos pahastut... mutta
minun täytyy se sinulle sanoa. Herkeä taistelemasta minua vastaan!
Minä en sano sitä itserakkaudesta, enkä myöskään halveksien sinua...
mutta, näetkös, taistelu on liian epäsuhtainen. Sinä et tiedä...
ei kukaan tiedä, mitä apukeinoja minä hallitsen... eikä myöskään
keinoja mitä minulla on mielessäni... mitä kaikkea saan aikaan
tahdonlujuudellani ja mielikuvitukseni voimalla. Ajattelehan toki,
että koko elämäni -- syntymästäni asti, voisin sanoa -- on ollut
kohdistettuna samaan päämäärään; että olen saanut uurastaa kuin
orja, ennen kuin olen tullut siksi mikä olen ja onnistunut kaikessa
täydellisyydessään toteuttamaan sen perikuvan, jonka olen tahtonut
esittää... ja jonka olen kyennyt luomaan. Mitä voit sinä siinä
tehdä? Samassa silmänräpäyksessä kun luulet saavasi voiton, luisuu
se sinulta käsistä... osuu aina olemaan jotakin, mitä sinä et ole
tullut ajatelleeksi... joku pikku seikka... hiekkajyvänen, jonka olen
tietämättäsi asettanut soveliaaseen kohtaan. Herkeä, pyydän sinua...
muutoin minun täytyy vahingoittaa sinua, ja se tuottaa minulle
kärsimystä..."

Hän laski kätensä toisen otsalle ja pitkitti:

"Sanon sinulle vielä kerran, poika: herkeä. Minä tekisin sinulle
pahaa. Kuka tietää, vaikka se ansa, johon sinun ehdottomasti täytyy
takertua, jo olisi viritetty?"

Beautrelet nosti päänsä. Hän ei itkenyt enää. Oliko hän kuullut
Lupinin sanat? Sitä voi epäillä, sillä hän näytti hajamieliseltä.

Hän oli vaiti pari kolme minuuttia. Hän tuntui punnitsevan sitä
päätöstä, jonka aikoi tehdä, tutkivan syitä päin ja toisin,
ajattelevan myötäisiä ja vastakkaisia mahdollisuuksia.

Viimein hän sanoi Lupinille:

"Jos muutan kirjoitukseni, jos suostun oletettuun kuolemaanne, ja
jos sitoudun siihen, etten milloinkaan julista vääräksi tuota nyt
vahvistamaani valheellista juttua, lupaatteko, että isäni pääsee
vapaaksi?"

"Sen lupaan. Ystäväni ovat vieneet isäsi autolla erääseen toiseen
maaseutukaupunkiin. Huomenna aamulla kello seitsemän, jos kirjoitus
_Grand Journalissa_ on sellainen kuin toivon, soitan puhelimella
heille, ja silloin on isänne vapaa."

"Olkoon menneeksi", myöntyi Beautrelet, "minä alistun ehtoihinne".

Ikäänkuin olisi katsonut tarpeettomaksi jatkaa keskustelua, sitten
kun oli tyytynyt tappioonsa, nousi hän nopeasti tuoliltaan, otti
hattunsa, kumarsi minulle ja Lupinille ja meni.

Lupin katsoi hänen jälkeensä, kuuli oven sulkeutuvan ja mutisi:

"Lapsi parka..."

Kello kahdeksan seuraavana aamuna lähetin palvelijani noutamaan
_Grand Journalia_. Vasta kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän sen
toi, sillä se oli jo myyty useimmissa kioskeissa loppuun.

Avasin kuumeisen innokkaasti sanomalehden. Beautreletin kirjoitus oli
ensimmäisellä sivulla. Se kuului näin, sanasta sanaan, semmoisena
kuin se sittemmin koko maailman sanomalehdissä julkaistiin:

_Ambrumésyn murhenäytelmä_.

Näiden rivien tarkoituksena ei ole yksityiskohtaisesti tehdä selkoa
siitä ajatustyöstä ja etsiskelystä, jonka avulla minun on onnistunut
sommitella kokoon Ambrumésyn murhenäytelmä tai oikeammin sanoen
kaksoismurhenäytelmä. Sellainen työ, ja kaikki mitä siihen kuuluu,
johtopäätökset ja määritelmät, kaikkityyni tuottaa nähdäkseni
ainoastaan verrattain pientä ja kaikessa tapauksessa hyvin
jokapäiväistä mielenkiintoisuutta. Ei, minä rajoitun esittämään ne
molemmat aatteet, jotka olivat tutkimusteni johtavina periaatteina,
ja siitä on tuloksena, että minä niiden aiheuttamat molemmat ongelmat
kiehittäessäni ja ratkaistessani kerron jutun aivan yksinkertaisesti
sikäli kuin se on tapahtunut, sen yksityiskohtien menoa seuraten.

Muistutetaan kenties, että muutamat näistä yksityiskohdista ovat
todistamattomia ja että minä myönnän kovin suuren tilan oletuksille.
Se on totta. Mutta oletukseni nojautuvat mielestäni riittävän
moniin varmoihin yksityisseikkoihin, jotta esitystäni voidaan ilman
täydellisiä todistuksiakin yleisin piirtein pitää epäämättömänä.
Lähteen suoni useasti häipyy someropohjan alle, mutta samapa silti on
lähde, joka siellä täällä kumpuaa esille maan uumenista heijastamaan
sinitaivaan pilkahduksia... Tässä siis ensimmäinen ihmetystäni
herättänyt arvoitus: miten käy laatuun, että kuolettavasti
haavoittunut Lupin on voinut elää vähintäin neljäkymmentä päivää
vailla hoitoa, vailla lääkkeitä, vailla ravintoa, pimeän luolan
pohjalla?

Aloittakaamme alusta. Torstaina huhtikuun 16 p:nä kello neljä aamulla
yllätetään Arsène Lupin eräässä mitä rohkeimmassa murtovarkaudessaan;
hän lähtee pakenemaan raunioiden kautta ja kaatuu luodin lävistämänä.
Hän laahautuu työläästi kappaleen matkaa eteenpäin, kaatuu uudestaan
ja nousee ylös toivoen kykenevänsä ryömimään kappeliin asti. Siellä
on luolakammio, jonka hän on sattumalta saanut tietoonsa. Jos hän
pääsee piiloutumaan sinne, on hän kenties pelastunut. Viimeiset
voimansa ponnistaen hän ryömii sinne; hän on vain muutaman metrin
päässä sieltä, kun kuulee askeleita. Nääntyneenä ja menehtyneenä hän
luopuu rynnistelystään. Vihollinen tulee. Se on neiti Raymonde de
Saint-Véran.

Tämä on murhenäytelmän johdanto eli oikeammin sanoen ensimmäinen
kohtaus.

Mitä tapahtui heidän välillään? Se on sitä helpompi arvata, kun
jutun jatko antaa meille siitä kaikki tiedot. Nuoren tytön jalkojen
juuressa makaa haavoittunut mies, tuimista tuskista voimattomana
ja parissa minuutissa vangiksi joutumassa. _Hän se on miestä
haavoittanut_. Jättääkö hän tämän myös viranomaisten käsiin?

Kyllä, jos hän on Jean Davalin murhaaja, silloin antaa tyttö hänen
käydä kohtaloansa kohti. Mutta nopein sanoin kertoo tämä hänelle,
miten oli sen ihan puolustettavan miestapon laita, jonka oli tehnyt
hänen enonsa, kreivi de Gesvres.

Tyttö uskoo häntä. Mitä on hänen tehtävä?

Kukaan ei voi heitä nähdä. Palvelija Victor vartioitsee pikku
veräjää. Toinen, Albert, joka on asettunut salin ikkunan ääreen,
on kadottanut heidät molemmat näkyvistään. _Pitääkö hänen jättää
viranomaisten käsiin mies, jota hän on haavoittanut?_

Nuoren tytön valtaa vastustamaton sääli, jonka kaikki naiset kyllä
ymmärtävät. Lupinin ohjeen mukaan sitaisee hän nenäliinallaan haavan,
jotta ei syntyisi verijälkiä. Sitten tämä antaa hänelle avaimen,
ja hän aukaisee kappelin oven. Pelastajaansa nojautuen astuu Lupin
sisälle. Toinen sulkee ja poistuu. Albert saapuu.

Jos olisi tällä hetkellä tai ainakin muutamien minuuttien kuluttua
tutkittu kappelia, ei Lupin olisi ehtinyt tointua siinä määrin, että
olisi pystynyt nostamaan kivipaaden ja laskeutumaan alas luolakammion
portaita; hän olisi joutunut kiinni. Mutta tämä tarkastus
toimitettiin vasta kuusi tuntia jälkeenpäin ja mitä ylimalkaisimmin.
Lupin on pelastunut, ja kenen toimesta? Sen, joka oli ollut vähällä
surmata hänet.

Neiti de Saint-Véran on tästälähtein tahtomattansakin hänen
rikostoverinsa. Hän ei voi luovuttaa potilasta oikeuden haltuun,
vieläpä hänen täytyy myöskin jatkaa työtänsä, muutoin haavoittunut
menehtyy siinä turvapaikassa, jonne hän on ollut häntä kätkemässä. Ja
hän jatkaa.

Jos hänen naisellinen vaistonsa muuten tekee tämän hänelle
velvollisuudeksi, niin se samalla tekee velvollisuuden keveäksi. Hän
on erinomaisen kekseliäs, hän osaa valmistautua kaiken varalle. Hän
se tutkintotuomarille ilmoittaa väärät tuntomerkit Arsène Lupinista
(muistetaan kaiketi vielä serkuksien erilaiset väitteet!). Hän se
ilmeisesti joistakuista minulle tuntemattomista merkeistä arvaa,
että valepukuinen ajuri on Lupinin rikostoveri. Hän se antaa tälle
tietoja. Hän se tälle ilmoittaa, että leikkaus on välttämätön.
Hän se luultavasti vaihtaa nuo keltaiset nahkalakit. Hän se
kirjoituttaa ajurilla tuon paljon puhutun paperilapun, missä häntä
henkilökohtaisesti uhataan -- kuinka voitaisiinkaan häntä sittemmin
epäillä?

Hän se sinä hetkenä, jolloin aioin ilmoittaa tutkintotuomarille
ensimmäiset vaikutelmani, väittää edellisenä päivänä nähneensä
minut metsässä, herättää herra Filleulin epäluulot minua vastaan ja
saa minut vaikenemaan. Se on tietysti vaarallinen temppu, sillä se
kääntää huomioni häneen, joka syyttää minua sellaisesta, minkä tiedän
valheeksi, mutta temppu on samalla suureksi hyödyksi, sillä nyt on
ennen kaikkea voitettava aikaa ja suljettava minulta suu.

Ja hän se neljänkymmenen päivän ajan antaa Lupinille ravintoa ja
lääkkeitä (jos kuulustellaan Ouvillen apteekkaria, niin hän antaa
tietoja neiti de Saint-Véranin tilauksista), hän se vaalii sairasta,
vaihtaa hänen siteitään, valvoo hänen vuoteensa ääressä, _parantaa
hänet_.

Nyt on siis toinen ongelmistamme ratkaistu, samalla kun Ambrumésyn
murhenäytelmä on kerrottu. Arsène Lupin on itse linnasta saanut sen
avun, mitä hän välttämättömästi tarvitsi, ensiksikin pysyäkseen
piilossa ja sitten säilyäkseen hengissä.

Nyt elää hän. Ja nyt toiseen ongelmaan, jonka ratkaisu vastaa
Ambrumésyn toista murhenäytelmää. Lupin on hengissä, hän on vapaa,
hän on jälleen joukkonsa etunenässä, kaikkivaltiaana kuten ennenkin;
miksi hän siis tekee hurjia ponnistuksia -- ponnistuksia, jotka
alituiseen ovat vastassani -- pakottaakseen poliisin ja yleisön
siihen uskoon, että hän on kuollut?

Pitää muistaa, että neiti de Saint-Véran on hyvin kaunis. Ne
valokuvat, joita on näkynyt lehdissä hänen kadottuansa, antavat
vaillinaisen käsityksen hänen kauneudestaan. Kävi niinkuin täytyi
käydä. Lupin, joka neljänkymmenen päivän ajan yhtämittaa näkee tuon
kauniin nuoren tytön läheisyydessään, ikävöitsee häntä hänen poissa
ollessaan, viehättyy hänen herttaisuudestaan ja suloudestaan hänen
saapuville tullessaan ja huokuu hänen raikasta hengitystään hänen
kumartuessaan potilaansa yli, -- hän rakastuu hoitajattareensa, hänen
kiitollisuutensa muuttuu rakkaudeksi, hänen ihailunsa intohimoksi.
Tyttö on hänen pelastuksensa, mutta myöskin hänen silmiensä ilo,
hänen yksinäisten hetkiensä unelma, hänen valonsa, toivonsa, elämänsä.

Hän pitää tyttöä liian suuressa arvossa, käyttääkseen hänen
uhraavaisuuttaan väärin ja toimiakseen hänen välityksellään
rikostoveriensa johtajana. Joukkueen liikkeet käyvätkin kovin
epävarmoiksi. Mutta hän rakastaa tyttöä, hänen arvelunsa taipuvat,
ja koska neiti de Saint-Véran ei anna itseänsä hellyttää rakkauden,
joka häntä loukkaa, ja koska hän vähentää käyntiensä lukuisuutta
aina sikäli kuin ne käyvät vähemmän välttämättömiksi sekä kerrassaan
lopettaa ne hänen parantuessaan... tekee hän epätoivonsa rajussa
tuskassa kamalan päätöksen. Hän lähtee liikkeelle piilopaikastaan,
suorittaa valmistelunsa ja vie lauantaina kesäkuun 6 p:nä
kumppaniensa avulla nuoren tytön mukaansa.

Ei siinä kaikki. Ei käy päinsä, että tämä naisenryöstö tulee
tunnetuksi. Täytyy katkaista etsiskelyt, arvailut ja toiveetkin:
neiti de Saint-Véran on katsottava kuolleeksi. Toimitetaan tekomurha,
sovitetaan todistuksia tutkimusten tielle. Rikos näyttää selvältä
asialta. Olihan se odotettavissakin, senhän olivat hänen apurinsa
ennustaneet ja toimeenpanneet johtajansa kuoleman kostaakseen,
ja juuri siten -- yhdistelmä on peräti nerokas -- juuri siten
houkutellaan yleisö sitä helpommin uskomaan johtaja kuolleeksi.

Mutta ei riitä otaksumien aikaansaaminen, ne täytyy myös todistaa.
Lupin älyää ennakolta, että minä sekaannun asiaan. Minä tulen
arvanneeksi, mikä oli juonena kappelin patsaissa. Minä joudun
löytämään luolakammion. Luolakammio on silloin tyhjillään, ja hänen
koko rakennelmansa luhistuu.

_Luolakammio ei saa olla tyhjillään_.

Samaten ei voida varmistua neiti de Saint-Véranin kuolemasta ennen
kuin meri on heittänyt rannalle hänen ruumiinsa.

_Meren pitää heittää rannalle neiti de Saint-Veronin ruumis_.

Vaikeus on suunnaton. Kaksoiseste on voittamaton.

Niin, kaikille muille paitsi Lupinille...

Minä arvaan, mikä oli juonena kappelin patsaissa, minä löydän
luolakammion. Laskeudun tuohon luolaan, missä Lupin on piileskellyt.
Hänen ruumiinsa viruu siellä!

Jokainen, joka oli ajatellut Lupinin kuoleman mahdolliseksi, olisi
nyt joutunut harhaan. Mutta minä en ollut sekunniksikaan pitänyt
tätä mahdollisena (ensin vaistosta, sitten järkisyistä). Juoni oli
siis hyödytön ja kaikki yhdistelmät turhia. Oivalsin heti, että
rautakangen irroittama kivilohkare oli viekkaasti sovitettu putoamaan
pienimmästäkin kolauksesta ja ehdottomasti musertamaan väärän Arsène
Lupinin pään, jotta häntä ei mitenkään voitaisi todeta.

Uusi löytö. Puoli tuntia jälkeenpäin saan tietää, että neiti de
Saint-Véranin ruumis on löydetty Dieppen rannasta... eli oikeastaan
ruumis, joka katsotaan neiti de Saint-Véraniksi, koska sen
käsivarressa on samanlainen rannerengas kuin hänenkin. Se on muuten
ainoa todistus; ruumis on tuntemattomaksi rusentunut.

Muistuttelen mieleeni eräitä asioita... ja ymmärrän. Muutamia
päiviä aikaisemmin olen _Vigie de Dieppe_-lehdestä lukenut, että
nuori Envermeussa asunut amerikkalainen pari on myrkyttänyt itsensä
ja että heidän ruumiinsa ovat heti jälkeenpäin kadonneet. Minä
riennän Envermeuhun. Juttu on tosi, vakuutetaan minulle, paitsi
mitä ruumiiden katoamiseen tulee, sillä uhrien veljet ne olivat
tulleet vaatimaan ne haltuunsa ja vieneet ne muassaan, tavanmukaisten
laillisten muodollisuuksien tultua noudatetuiksi.

Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden veljeksien nimi oli Arsène
Lupin ja Kumpp.

Todistusketju on täydellinen. Me tiedämme syyn, minkä vuoksi Lupin
on toimeenpannut nuoren tytön näennäisen murhan ja vahvistanut huhun
omasta kuolemastaan. Hän on rakastunut eikä soisi kenenkään sitä
tietävän. Tarkoituksensa saavuttamiseksi hän ei haikaile keinoja
kehnoimpiakaan, menee niinkin pitkälle, että varastuttaa ruumiit
näyttelemään hänen ja neiti de Saint-Véranin osaa. Siten voi hän
pysytellä levollisena. Kukaan ei voi häntä häiritä. Kukaan ei
konsanaan voi aavistella oikeata asianlaitaa, jonka hän tahtoo saada
unholaan painetuksi.

Kukaan? Kyllä sentään... kolme vastustajaa mahdollisesti vainuaisi
jotakin. Ganimard, jonka tuloa odotetaan, Sherlock Holmes, joka on
lähtemäisillään Kanaalin yli, ja minä, joka olen jo paikalla. Siinä
on kolminainen vaara.

Hän häivyttää sen. Hän toimittaa Ganimardin korjuuseen. Hän tekee
Sherlock Holmesille saman tempun. Hän antaa minun maistaa Brédouxin
tikaria.

Yksi ainoa seikka jää vielä hämärään. Miksi oli Brédoux Lupinin
puolesta niin kiihkeä ottamaan minulta paperilapun, joka päättyi
sanoihin _Aiguille creuse_? Eihän hän toki olettanut sen
riistämisellä haihduttavansa muististani sen sisältämiä viittä riviä?
Miksi siis? Pelkäsivätkö, että itse paperilaji tai joku muu vihje
saattaisi minut jäljille?

Olipa se asia miten tahansa -- tällainen kuitenkin on Ambrumésyn
murhenäytelmän meno. Myönnän vielä kerran, että olettamuksella on
sijaa selityksessäni kuten tutkimuksessanikin. Mutta jos Lupinin
nujertamiseksi odotettaisiin todistuksia ja tosiseikkoja, niin olisi
vaarana joko joutua odottamaan niitä iankaikkisesti tai löytää
sellaisia, joita Lupin itse on sommitellut ja jotka johtaisivat ihan
päinvastaiseen suuntaan.

Olen vakaasti ja varmasti siinä uskossa, että tosiseikat
täydellisesti selvitessään kaikin puolin vahvistavat olettamukseni.

-- -- --

Isidore Beautrelet oli hetkeksi taipunut Arsène Lupinin
vaikutusvaltaan ja isänsä sieppaamisen johdosta alistunut tappioonsa;
mutta hän ei ollut siis lopultakaan kyennyt vaikenemaan. Totuus
oli liian viehättävä ja omituinen, todistukset, joita hän voi
antaa, olivat liian loogillisia ja sitovia, hänen taipuakseen niitä
vääristämään. Koko maailma odotti hänen paljastuksiaan. Hän puhui.

Saman päivän iltana, jona hänen kirjoituksensa oli ollut painettuna,
kertoivat sanomalehdet uutisen herra Beautrelet vanhemman
ryöstämisestä. Isidore oli saanut siitä tiedon Cherbourgista kello
kolmen aikana saapuneella sähkösanomalla.



VIIDES LUKU


Tuo kova isku huumasi nuoren Beautreletin. Painattaessaan
kirjoituksensa hän oli totellut tuollaista vastustamatonta
vaikutinta, jollaiset saavat ihmisen syrjäyttämään kaikki
järkisyyt, mutta itsekseen hän ei ollut voinut uskoa, että tuo
sieppaaminen oli mahdollista. Hän oli ryhtynyt peräti taattuihin
varovaisuustoimenpiteisiin. Hänen ystävillään Cherbourgissa ei
ainoastaan ollut käskynä ottaa Beautrelet vanhempi turviinsa, heidän
piti myöskin vartioida hänen joka askeltaan, milloinkaan antamatta
hänen mennä yksinään ulos tai edes luovuttamatta hänelle mitään
kirjettä ennenkuin se oli otettu ulos kuorestaan. Ei, ei voinut olla
mitään vaaraa tarjolla. Lupin pelotteli tyhjällä, hän tahtoi voittaa
aikaa ja koetti säikähdyttää vastustajaansa.

Isku tuli siten melkein odottamatta, ja koko ehtoopäivän hautoi hän
tuskaansa, kykenemättä mihinkään toimintaan. Yksi ainoa ajatus piti
häntä yllä... matkustaa, rientää tuonne omin silmin varmistumaan
tapahtuneesta, ja jälleen ryhtyä hyökkäämään.

Hän sähkötti Cherbourgiin. Kello kahdeksan hän saapui
Saint-Lazare-asemalle. Muutamia minuutteja myöhemmin hän istui
pikajunan kiidättämänä.

Vasta tunnin kuluttua hän koneellisesti avasi asemasillalla
ostamansa iltalehden ja sai lukeneeksi sen merkillisen kirjeen, joka
tavallaan oli Lupinin vastauksena hänen aamunumerossa ilmestyneeseen
kirjoitukseensa:

    "Herra toimittaja.

    En vaadi, ettei vähäpätöinen persoonani saisi herättää huomiota
    meidän veltolla ja keskinkertaisella ajallamme, vaikka se
    uljaampina aikakausina olisikin huvennut ihmispaljouteen.
    Mutta määrätyn rajan yli ei laumojen epäterve uteliaisuus voi
    ulottautua saamatta sopimattoman tungettelevaisuuden leimaa.
    Ellei yksityiselämän muuria pidetä kunniassa, niin mitä suojaa on
    silloin enää kansalaisilla?

    Vedotaan ehkä totuuden kaikkivallitsevaan tärkeyteen? Tyhjä
    veruke minuun nähden, koska totuus on tunnettu ja minä
    kieräilemättä tunnustan sen julkisesti. Niin, neiti de
    Saint-Véran elää. Niin, minä rakastan häntä. Niin, surukseni hän
    ei rakasta minua. Niin, nuoren Beautreletin tutkimusten tarkkuus
    ja terävyys ovat ihailtavia. Näin olemme kaikista kohdista samaa
    mieltä. Ei ole enää mitään arvoitusta, mitään salaperäisyyttä.
    Hyvä, siispä --?

    Sieluni sisintä myöten loukkaantuneena, vielä tuntien mitä
    julmimpien sydänhaavojen kirpelöimistä, vaadin ettei enää
    työnnetä sisimpiä tunteitani ja salaisimpia toiveitani
    yleisön pahansuopaisuuden saaliiksi. Minä pyydän rauhaa, sitä
    rauhaa, jota välttämättömästi tarvitsen voittaakseni neiti de
    Saint-Véranin ystävyyden ja hänen muististansa häivyttääkseni ne
    tuhannet pikku nöyryytykset, joita hän köyhänä sukulaisena --
    siitä ei ole vielä kukaan huomauttanut -- on saanut kokea enonsa
    ja orpanansa taholta. Neiti de Saint-Véranin on unohdettava tuo
    ikävä menneisyys. Kaikki, mitä hän voi haluta, olipa se vaikka
    maailman kaunein koriste tai saavuttamattomin aarre, tahdon minä
    laskea hänen jalkoihinsa. Hän tulee vielä onnelliseksi. Hän
    johtuu rakastamaan minua.

    Mutta onnistuakseni täytyy minulla olla rauhaa, sen sanon vielä
    kerran. Sen vuoksi lasken alas aseeni ja ilmestyn vihollisteni
    eteen öljypuunoksa kädessä -- samalla kertaa kun muuten
    jalomielisesti varoitan heitä, että kieltäytyminen heidän
    taholtaan voisi tuottaa mitä arveluttavimpia seurauksia.

    Vielä sananen herra Harlingtonista. Sen nimen taakse kätkeytyy
    eräs siivo nuori mies, amerikkalaisen miljaardimiehen Cooleyn
    kirjuri, joka sai tältä toimekseen haalia hänelle kaikki antiikit
    taide-esineet, mitä Euroopassa suinkin saatavissa oli. Pahaksi
    onnekseen hän tapasi ystäväni Étienne de Vaudreixin, eli Arsène
    Lupinin, minut. Hän sai tietää, että muuan kreivi de Gesvres
    muka tahtoi muuttaa rahaksi neljä Rubens-taulua sillä ehdolla,
    että niiden sijalle toimitettaisiin jäljennökset ja että kauppa
    pysyisi salassa. Ystäväni Vaudreix lupasi myös suostutella
    kreivin myymään kappelin veistoteokset. Ystäväni hieroi kauppoja
    aivan rehellisesti ja herra Harlington viehättävän luottavaisesti
    aina siihen päivään asti, jolloin Rubens-taulut ja kappelin
    patsaat olivat tallessa... ja herra Harlington tyrmässä. On siis
    vain enää vapautettava tuo kovaonninen amerikkalainen, koska hän
    tyytyi petkutetun vaatimattomaan osaan, leimattava miljaardimies
    Cooley raukaksi, koska hän ikävyyksiä peläten ei ole ryhtynyt
    pelastamaan kirjuriansa, ja onniteltava ystävääni Étienne
    de Vaudreixia, eli minua, koska hän kostaa yleisen moraalin
    puolesta, pitämällä ne satatuhatta frangia, jotka oli etumaksuna
    saanut kehnolta Cooleylta.

    Suokaa anteeksi kirjeeni pituus, herra toimittaja, ja saakaa
    vakuutukseni syvästä kunnioituksestani. _Arsène Lupin_."

Isidore punnitsi tämän kirjeen sanoja kenties yhtä tarkoin kuin oli
tutkistellut _Aiguille creusen_ lappua. Hänellä oli lähtökohtanaan
se periaate, joka oli helppo todistaa oikeaksi, että Lupin ei ollut
milloinkaan viitsinyt lähettää sanomalehtiin ainoatakaan tuollaista
herttaista kirjoitusta ilman pakkoa, ilman jotakin vaikutinta, joka
aina kävi tapauksista selville ennemmin tai myöhemmin.

Mikä oli tämän vaikutin? Mistä salaisesta syystä tunnusti hän
rakkautensa ja myönsi olevansa hyljitty? Siitäkö oli selitystä
etsittävä vai herra Harlingtonia koskevista tiedoista taikka
ylipäänsä rivien välistä, kaikkien noiden sanojen takaa, joiden
näennäisellä sisällöllä ei ollut muuta tarkoitusta kuin houkutella
vääriin ja harhaannuttaviin johtopäätöksiin?

Tuntikausia istui nuori mies miettiväisenä ja rauhattomana
vaununosastossaan. Tämä kirje herätti hänessä epäluuloisuutta,
kuin se olisi ollut kyhätty häntä varten ja aiottu häntä
henkilökohtaisesti eksyttämään. Hän tunsi epämääräistä pelkoa ensi
kertaa ja syystä että hänellä ei ollut torjuttavanansa suoranainen
hyökkäys, vaan epärehellinen ja arvaamaton miekkailuheristys. Ja
ajatellessaan vanhaa kelpo isäänsä, joka oli hänen vuokseen siepattu
vangiksi, kyseli hän levottomasti, eikö noin epäsuhtaisen taistelun
pitkittäminen ollut hulluutta. Eikö tulos ollut selvä? Eikö Lupin jo
alun pitäin ollut voiton puolella?

Tätä heikkouden kohtausta ei kestänyt kauan. Kun hän astui ulos
vaununosastostaan kello kuusi aamulla, moniaan tunnin unen
virkistämänä, oli hän saanut takaisin kaiken itseluottamuksensa.

Froberval, se sotasataman virkamies, jonka vieraana Beautrelet
vanhempi oli ollut, odotti häntä asemasillalla kaksi-,
kolmitoistavuotiaan tyttärensä Charlotten kanssa.

"No?" huudahti Beautrelet.

Tuo kunnon mies alkoi huokailla, mutta toinen keskeytti hänet, vei
hänet mukanaan erääseen lähellä olevaan kahvilaan, tilasi kahvia
ja aloitti tarmokkaalla äänellä kuulustelun, sallimatta puhujan
vähääkään poiketa aineesta.

"Isääni ei ole viety, eikö totta? Sehän oli mahdotonta!"

"Kyllä, mutta silti on hän hävinnyt."

"Milloin?"

"Sitä emme tiedä."

"Kuinka?"

"Emme vain. Kello kuuden aikaan eilen aamulla, kun hän ei tullut alas
kuten tavallisesti, minä avasin hänen ovensa. Hän ei ollut siellä
enää."

"Mutta päivää ennen, toispäivänä, hän oli kai --?"

"Kyllä. Toispäivänä hän oli koko päivän huoneessaan. Hän oli vähän
väsynyt, ja Charlotte vei hänelle aamiaisen kello kahdentoista aikana
ja päivällisen kello seitsemältä illalla."

"Hän on siis kadonnut tois-illan kello seitsemän ja eilisaamun kello
kuuden välillä?"

"Niin, toissa yönä. Mutta..."

"Mutta?"

"Niin... yöllä ei kukaan pääse ulos asevarikon alueelta."

"Hän ei ole siis jättänytkään aluetta?"

"Mahdotonta! Minä ja toverini olemme etsineet koko sotasataman."

"Siispä on hän poistunut alueelta."

"Mahdotonta. Kaikkialla on vartijoita."

Beautrelet mietti hetken, ja lausui sitten:

"No... sitten?"

"Sitten riensin päällystöön ja ilmoitin poliisille."

"Ja sieltä käytiin luonanne?"

"Niin, ja eräs raastuvanoikeuden herra saapui myös. Koko aamupäivän
he hakivat, ja sitten vasta, kun huomasin, ettei se johtanut
mihinkään ja että kaikki toivo oli turhaa, sähkötin teille."

"Näyttikö siltä, että hän oli maannut yönsä vuoteellaan?"

"Ei."

"Ja kamari oli järjestyksessä?"

"Kyllä. Minä löysin hänen piippunsa tavalliselta paikalta, hänen
tupakkansa, kirjansa, jota hän luki. Sen keskellä juuri olikin tämä
pikku valokuvanne kirjanmerkkinä."

"Näyttäkäähän."

Froberval ojensi hänelle valokuvan. Beautrelet hätkähti
hämmästyksestä. Hän tunsi heti itsensä kuvasta, seisovana molemmat
kädet taskuissa, nurmikolla, ympärillään puita ja raunioita.

Froberval jatkoi:

"Tämä on varmaan viimeinen kuva teistä, jonka olette lähettänyt
hänelle. Katsokaahan, takana on päivämäärä... huhtikuun 3:s,
valokuvaajan nimi, R. de Val, sekä kaupungin nimi, Lion... ehkä
Lion-sur-Mer..."

Isidore käänsi valokuvan ja luki omalla käsialallaan kirjoitetut
sanat:

R. de Val. -- 3.4. -- Lion.

Hän oli vaiti muutaman minuutin ja vastasi sitten:

"Onko isäni näyttänyt teille tätä valokuvaa?"

"Ei... ja minä kummastuin nähdessäni sen eilen... sillä isänne puhui
hyvin usein teistä."

Uusi ja pitkä äänettömyys. Froberval jupisi:

"Minulla on yhtä ja toista tekemistä työpajassa... ehkä on parasta,
että menemme kotiin..."

Hän vaikeni. Isidore ei ollut kääntänyt katsettaan valokuvasta; hän
tutki sitä yhä tarkoin. Viimein kysyi nuori mies:

"Eikö kappaleen matkaa kaupungin ulkopuolella ole eräs ravintola
nimeltä Lion-d'Or (Kultainen Leijona)?"

"Kyllä, lieuen päässä täältä."

"Valognesin tien varrella, eikö totta?"

"Aivan niin."

"Minullapa on täysi syy otaksua, että tuo majatalo on ollut Lupinin
ystävien pääkortteerina. Sieltä käsin he ovat asettuneet yhteyteen
isäni kanssa."

"Mitä ajattelettekaan! Isänne ei puhutellut ketään. Hän ei tavannut
ketään."

"Hän ei tavannut ketään, mutta tässä on käytetty välittäjää."

"Mitä todistuksia teillä on siitä?"

"Tämä valokuva."

"Sehän on teidän?"

"Minun kuvani kyllä, mutta minä en ole sitä lähettänyt. En ole edes
nähnyt sitä. Se on tietämättäni otettu minusta Ambrumésyn raunioissa;
luultavasti oli valokuuvajana tutkintotuomarin sihteeri, joka oli
Arsène Lupinin rikostoveri."

"No --?"

"Tämä valokuva on ollut se passi, se loihtu, jolla on houkuteltu
isäni luottamus."

"Mutta kuka houkutellut? Kuka on voinut tunkeutua huoneistooni?"

"Sitä en tiedä, mutta isäni on mennyt ansaan. Hänelle on sanottu, ja
hän on uskonut, että minä olin läheisyydessä ja pyysin saada tavata
häntä Lion-d'Orin majatalossa."

"Tuohan on hulluttelua! Kuinka voitte sellaista väittää?"

"Asia on aivan yksinkertainen. On matkittu minun käsialaani kortin
taakse ja määrätty kohtauspaikka: Valognesin tietä, 3 km 400, Lionin
ravintola. Isäni saapui ja hänet siepattiin kiinni, siinä kaikki."

"Voi niin olla", vastasi Froberval hämmentyneenä; "myönnän näin
voineen käydä... mutta tämäkään ei selitä, kuinka hän on öiseen
aikaan päässyt ulos".

"Hän on lähtenyt keskellä päivää ja odottanut iltaan ennen kuin meni
yhtymäpaikalle."

"Mutta, koira vieköön, eihän hän poistunut kamaristaan koko
toispäivänä!"

"Siitä voidaan varmistua eräällä tavalla; menkää heti satamaan,
Froberval, ja etsikää käsiinne joku niistä, jotka olivat vartioimassa
sinä päivänä. Mutta kiiruhtakaa, jos tahdotte tavata minut täällä."

"Lähdettekö siis matkalle?"

"Lähden, junalla."

"Mitä sanotte? Ettehän tiedä... tutkimuksenne..."

"Tutkimukseni ovat päättyneet. Tiedän jokseenkin, mitä tahdon
tietääkin. Tunnin kuluttua olen lähtenyt Cherbourgista."

Froberval oli noussut ylös. Hän katseli Beautreletia ihan
typertyneenä, epäröiden hetken, ja otti sitten lakkinsa.

"Tule, Charlotte."

"Ei", sanoi Beautrelet, "tarvitsen vielä joitakin lisätietoja. Antaa
hänen jäädä tänne minun luokseni, niin juttelemme. Minähän olen
tuntenut hänet pienestä pitäin."

Froberval meni. Beautrelet ja pikku tyttö jäivät yksikseen
kahvilahuoneeseen. Kului muutama minuutti, tarjoilija toi kahvikupit
ja meni. Nuoren miehen ja tytön katseet kohtasivat toisensa, ja
Beautrelet laski ystävällisesti kätensä tytön kädelle. Tyttö
katseli häntä pelokkaasti pari sekuntia, ikäänkuin taistellen kovaa
mielenliikutusta vastaan. Sitten hän kätki nopeasti kasvot käsiinsä
ja purskahti itkuun.

Hän antoi tytön itkeä ja sanoi hetken kuluttua:

"Sinä se olet tehnyt tämän kaiken, etkö olekin; sinä se olet ollut
välittäjänä? Sinä se olet antanut valokuvan? Sinä tunnustat sen? Ja
kun sinä sanoit, että isäni oli huoneessaan toispäivänä, sinä tiesit,
ettei se ollut totta, sillä sinä olit auttanut hänet ulos..."

Tyttö ei vastannut. Beautrelet sanoi:

"Miksi teit sen? Sinulle on luultavasti luvattu rahaa... ostaaksesi
helyjä... puvun..."

Hän siirsi tytön kädet, ja tämä nosti päänsä. Hän havaitsi surkeat
kyynelten kostuttamat kasvot, tuollaisen pikku tytön sievät,
epäluotettavat, nopeasti vaihtelevat kasvot, joiden kohtalo on joutua
kaikkiin viettelyksiin ja sortua niihin kaikkiin.

"Kas niin", puheli Beautrelet, "ei siitä asiasta sen enempää... Minä
en kysy sinulta edes, kuinka se tapahtui. Mutta sinun pitää sanoa
minulle kaikki, mikä voi olla minulle hyödyksi!... Kuulitko sinä
mitään... mitään, mitä nuo ihmiset puhuivat? Kuinka kuljettivat he
hänet pois?"

Tyttö vastasi heti:

"Autolla... niin kuulin heidän puhuvan."

"Ja mitä tietä menivät?"

"Voi, sitä en tiedä."

"Eivätkö he virkkaneet sinun kuultesi mitään, mikä voisi olla meille
avuksi?"

"Ei... Kyllä, eräs heistä sanoi: 'Meillä ei ole yhtään aikaa
hukata... huomenna aamulla kello kahdeksan päällikkömme telefonoi
meille sieltä'..."

"Mistä?"

"Sitä en voi... muistaa..."

"Koeta... muistuttele... joku kaupunginhan nimi se oli?"

"Niin, nimi... alkutavuina 'Château'..."

"Châteaubriant?... Château-Thierry?"

"Ei, ei..."

"Châteauroux?"

"Se juuri... Châteauroux..."

Beautrelet ei odottanut viimeistä tavua. Hän oli jo noussut ja
Frobervalista tai nuoresta tytöstä piittaamatta -- tämän ällistyneenä
tuijotellessa häneen -- hän avasi oven ja riensi asemalle.

"Châteauroux... rouva hyvä... piletti Châteaurouxiin..."

"Le Mansin ja Toursin kautta?" kysyi myyjätär.

"Tietenkin... lyhintä tietä... Saavunhan sinne aamiaiseksi?"

"Ette mitenkään..."

"Päivälliseksikö? Iltaan?..."

"Ei, sittenpä teidän olisi ollut mentävä Pariisin kautta... Pariisin
pikajuna lähtee kello kahdeksan... On liian myöhäistä..."

Ei ollut liian myöhäistä. Beautrelet saavutti sen vielä.

"Kas niin", myhäili Beautrelet käsiänsä hykerrellen, "viivyinpä
Cherbourgissa vain tunnin, mutta se tuli hyvin käytetyksi".

Hän ei hetkeäkään ajatellut Charlotten voineen valehdella. Vaikka
ovatkin heikkoja, haihattelevia, mustimpiinkin petoksiin kykeneviä,
voi hänenlaisillaan luonteilla kuitenkin olla vilpittömiä hetkiä,
ja Beautrelet oli hänen säikähtäneistä silmistään nähnyt, kuinka
hän häpesi tekemäänsä pahaa ja iloitsi siitä, että saattoi sitä
osapuilleenkaan korjata. Hän ei sen vuoksi ollenkaan epäillyt,
että Châteauroux oli Lupinin vihjaama toinen kaupunki, mistä hänen
liittolaisensa telefonoisivat hänelle.

Heti Pariisiin tultuaan Beautrelet ryhtyi kaikkiin varokeinoihin,
ettei kukaan seuraisi hänen jälkiään. Hän tiesi, että hetki oli
merkitsevä. Hän oli hyvällä tiellä löytääkseen isänsä; yksi
varomattomuus voisi tärvellä kaikki.

Hän meni erään lyseotoverin luo ja tunnin kuluttua tuli ulos
sieltä tuntemattomana. Hän oli muuttunut kolmikymmenvuotiaaksi
englantilaiseksi, pukeutunut isoruutuiseen ruskeaan kokopukuun,
polvihousuihin, villasukkiin, matkalakkiin, leuassa punertava parran
kiehkura. Hän nousi polkupyörälle, sälytettyään siihen kaikki
maalarin kapistukset, ja hurautti Austerlitzin rautatieasemalle.

Hän oli yötä Issoudunissa. Aamun sarastaessa hän jatkoi matkaa
pyörällään. Kello seitsemän hän saapui Châteaurouxin postikonttoriin
ja pyysi puhelun Pariisiin. Silloin hänen täytyi odottaa, antautuen
puheluun konttorin hoitajan kanssa, ja hän sai kuulla, että eräs
autopuvussa oleva henkilö edellisenä aamuna samaan aikaan oli myös
pyytänyt puhelun Pariisiin.

Siinä oli hänellä todistus. Hän ei odottanut kauemmin.

Ehtoopäivällä sai hän varmoista lähteistä tietää, että eräs
umpinainen auto oli Toursin tietä suhahtanut läpi Buzançaisin
kauppalan ja sitten Châteaurouxin kaupungin, ja seisahtunut vähän
matkan päähän ulkopuolelle, metsän reunaan. Kymmenen aikaan olivat
pienet kuomuvaunut, joita oli ajanut tuntematon henkilö, pysähtyneet
auton viereen ja senjälkeen kiitäneet etelään Bouzanne-laaksoa
pitkin. Silloin istui toinen henkilö ajajan vieressä. Auto oli
lähtenyt vastakkaiseen suuntaan, pohjoiseen, Issouduniin päin.

Beautrelet sai pian selville kuomuvaunujen omistajan. Mutta tämä ei
tiennyt mitään sanoa. Hän oli vuokrannut vaunut ja yhden hevosen
eräälle henkilölle, joka oli itse ne seuraavana päivänä tuonut
takaisin.

Samana iltana sai Beautrelet varmuuden siitä, että auto oli
ainoastaan mennyt läpi Issoudunin ja jatkanut matkaansa Orléansia,
toisin sanoen Pariisia kohti.

Kaikesta tästä oli ehdottomana johtopäätöksenä, että Beautrelet
vanhempi oli läheisyydessä. Kuinka olisi muutoin voinut ajatella,
että nuo ihmiset olisivat matkustaneet lähes viisisataa kilometriä
halki Ranskan telefonoimaan Châteaurouxista, sen mutkan tehtyään
palatakseen Pariisiin?

Tällä pitkällä matkalla täytyi olla tärkeä päämäärä: viedä Beautrelet
vanhempi siihen paikkaan, jossa häntä aiottiin pitää säilyssä.

"Ja se paikka on minun saavutettavissani", ajatteli Isidore toivosta
vapisten. "Kymmenen, viidentoista lieuen päässä täältä odottaa isäni
minua auttajakseen. Hän on täällä. Hän hengittää samaa ilmaa kuin
minäkin."

Hän aloitti heti sotaretkensä. Hän otti yleisesikunnan kartan,
jakoi sen pieniin neliöihin, jotka tutki järjestään. Hän meni
maalaistupiin, houkutteli talonpoikia pakinoimaan, teki käyntejä
koulunopettajien, kylänvanhimpien, kirkkoherrain luo, lörpötteli
naisten kanssa. Hän kuvitteli lyhyessä ajassa saavuttavansa
päämääränsä; hänen unelmansa laajeni, hän ei enää toivonut
vapauttavansa ainoastaan isäänsä, vaan kaikki muutkin Lupinin vangit,
Raymonde de Saint-Véranin, Ganimardin, Sherlock Holmesinkin ehkä ja
muut, monet muut. Ja heidän luokseen päästyään hän olisi samalla
Lupinin linnan sydämessä, hänen luolassaan, siinä pääsemättömässä
kätköpaikassa, jossa hän säilytti koko maailmalta varastamiansa
aarteita.

Mutta neljäntoista päivän hyödyttömien etsiskelyjen jälkeen lamautui
hänen innostuksensa, ja hän menetti hyvin nopeasti luottamuksensa.
Kun hänen voittonsa viipyi, alkoi se hänestä äkkiä tuntua aivan
mahdottomalta, ja vaikka hän jatkoikin tutkimuksiaan, olisi hän
kuitenkin todella hämmästynyt, jos hänen ponnistelunsa olisivat
saaneet mitään ilmi.

Vieläkin useita yksitoikkoisia ja alakuloisia päiviä kului. Hän sai
sanomalehdistä tietää, että kreivi de Gesvres ja hänen tyttärensä
olivat muuttaneet Ambrumésystä Nizzan läheisyyteen. Hän näki myös,
että herra Harlington oli laskettu vapauteen ja hänen viattomuutensa
todistettu Arsène Lupinin ilmoituksien mukaisesti.

Hän muutti pääkortteeria, asettui kahdeksi päiväksi La Châtreen,
kahdeksi päiväksi Argentiniin. Sama tulos.

Nyt oli hän vähällä luopua toivomasta. Kuomuvaunut, joissa hänen
isänsä oli sinne tuotu, olivat nähtävästi vain kuljettaneet häntä
jonkun matkaa ja luovuttaneet hänet toisiin vaunuihin. Ja nyt oli
hänen isänsä kaukana.

Hän aikoi matkustaa pois.

Mutta eräänä maanantai-aamuna näki hän Pariisista hänelle käännetyn
maksamattoman kirjeen kuoressa käsialan, joka sai hänet kuohuksiin.
Hän oli muutaman minuutin ajan niin kiihdyksissään, ettei pettymystä
peläten uskaltanut avata kirjettä. Hänen kätensä vapisi. Oliko
se mahdollista? Eikö tässä ollut hänen hornamaisen vihollisensa
virittämä ansa?

Hän repäisi auki kirjeenkuoren. Se oli tosiaankin hänen isänsä
omakätinen kirje. Käsiala osoitti kaikki hänelle hyvin tutut
omituiset pyörähdykset ja piirrot.

Hän luki:

    "Joutuvatko nämä rivit sinun näkyviisi, rakas poikani? Sitä en
    uskalla toivoa.

    Koko yön, jolloin minut siepattiin vangiksi, kuljimme autossa,
    aamulla vaunuissa. En voinut nähdä mitään. Minulla oli
    side silmillä. Linna, jossa minua nyt vartioidaan, tuntuu
    rakenteestaan ja puiston kasvullisuudesta päättäen sijaitsevan
    Ranskan keskiosassa. Huoneeni on toisessa kerroksessa; on kaksi
    ikkunaa, joista toinen on melkein kokonaan wistariain verhoama.
    Ehtoopäivisin saan määrätyillä tunneilla käyskennellä puistossa,
    mutta alituiseen vartioituna.

    Kyhään tämän kirjeen aivan umpimähkään ja kiinnitän siihen kiven.
    Kenties minun jonakuna päivänä onnistuu heittää se muurin yli, ja
    voihan silloin joku maalainen sen löytää ja panna postiin.

    Mutta älä ole levoton. Minua kohdellaan hyvin hienotuntoisesti.

    Olen kovin pahoillani ajatellessani, mitä huolia sinulle on
    tuottanut rakastava isäsi."

Isidore vilkaisi postileimaan. Kirje oli lähetetty Cuzionista Indren
departementista.

Indre! Sama departementti, jota hän oli kaksi viikkoa niin uutterasti
tutkistellut!

Hän silmäili aina mukanansa olevaa pientä taskuopasta.

Guzion, Eguzonin kantonissa... Sielläkin hän oli ollut.

Varovaisuuden vuoksi hän hylkäsi englantilaispukunsa, joka alkoi
tulla seudulla tunnetuksi, pukeutui työmieheksi ja suuntasi matkansa
Guzioniin. Se oli vähäpätöinen kylä. Kävisi helpoksi saada selville
kirjeen lähettäjä.

Sattuma auttoi häntä.

"Kirje, joka pantiin postiin viime keskiviikkona?" huudahti
kylänvanhin, kelpo porvari, jolle hän uskoi asiansa ja joka lupautui
hänen auttajakseen. "Malttakaas, luulen voivani antaa teille tarkan
tiedon. Ukko Charel, vanha veitsenteroittaja, joka kiertelee
kaikilla departementin markkinoilla, tapasi minut lauantai-aamuna
kylänlaidassa ja kysyi: 'Herra pormestari, kuljettaako posti
kirjettä, ilman postimerkkiä?' -- 'Kyllä.' -- 'Ja se menee perille?'
'Tietysti, vastaanottajan on vain maksettava pieni lisämaksu.'"

"Ja missä tuo ukko Charel asuu?"

"Hän asuu aivan yksinään... tuolla kummulla... tuvassa heti
kirkkomaan takana... Tahdotteko että tulen mukaanne?"

Tupa oli yksinäinen, keskellä korkeiden puiden ympäröimää
kasvismaata. Heidän tullessaan pihaan lehahti kolme harakkaa suoraan
kopista, missä vahtikoira oli kiinni sidottuna. Eikä koira heidän
lähestyessään haukkunut taikka hievahtanut.

Beautrelet astui suuresti kummissaan kopille. Elukka lojui
kyljellään, koivet kankeina, kuolleena.

He riensivät hökkeliin. Ovi oli auki.

Matalassa, kosteassa tuvassa makasi paljaalle permannolle levitetyllä
kurjalla patjalla täysissä vaatteissaan mies.

"Ukko Charell" huudahti kylänvanhin. "Onko hänkin kuollut?"

Vanhuksen kädet olivat kylmät, kasvot hirveän kalpeat, mutta
sydän tykki vielä heikosti ja hitaasti, eikä hän näyttänyt olevan
haavoittunut.

He koettivat virvoittaa häntä, ja kun se ei onnistunut, läksi
Beautrelet noutamaan lääkärin. Tämä ei menestynyt sen paremmin.
Ukolla ei näyttänyt olevan mitään tuskia. Näytti kuin olisi hän
nukkunut, mutta hypnotisoimisen tai jonkun huumaavan aineen tuottamaa
keinotekoista unta.

Seuraavana yönä huomasi Isidore kuitenkin vanhuksen luona
valvoessaan, että hänen hengityksensä alkoi käydä voimakkaammaksi
ja että hänen koko olemuksensa alkoi irtautua niistä näkymättömistä
siteistä, jotka häntä kahlehtivat.

Aamun sarastaessa hän heräsi ja oli entisellään: hän söi, joi ja
liikkui. Mutta hän ei voinut koko päivänä vastata nuoren miehen
kysymyksiin, hänen aivonsa olivat yhä vielä kuin selittämättömän
horroksen herpaamat.

Seuraavana päivänä hän kysyi Beautreletilta:

"Mitä on teillä täällä tekemistä?"

Ensi kertaa hän vasta ihmetteli nähdessään vieraan tuvassaan.

Vähitellen hän tuli tajulleen. Hän puhui. Hän teki suunnitelmia.
Mutta kun Beautrelet kyseli, mitä oli tapahtunut ennen kuin hän
nukkui, ei hän näyttänyt ymmärtävän.

Beautrelet huomasi selvästi, että mies ei todellakaan ymmärtänyt.
Hän oli kadottanut muististaan kaikki, mikä oli tapahtunut edellisen
perjantain jälkeen. Se oli kuin äkillinen aukko hänen tavallisessa
elämänkulussaan. Hän kertoi perjantain aamu- ja ehtoopäivästä, siitä
kuinka paljon hän ansaitsi markkinoilla, päivällisestä, jonka hän oli
syönyt majatalossa. Sen jälkeen... sen jälkeen ei ollut mitään muuta;
hän luuli heränneensä sitä seuraavan päivän aamuna.

Se oli kauheata Beautreletille. Totuus oli noissa silmissä, ne olivat
nähneet sen puiston muurit, joiden takana hänen isänsä odotti häntä;
noissa käsissä, jotka olivat ottaneet kirjeen; noissa sekaantuneissa
aivoissa, jotka olivat aistinneet näkymön, sen pikku sopen, joka
oli tapahtumapaikkana. Ja noista käsistä, noista silmistä, noista
aivoista hän ei voinut saada pienintäkään kaikua totuudesta, joka oli
niin lähellä häntä!

Voi tuota luo pääsemätöntä, pelottavaa estettä, johon hänen
ponnistuksensa poukkosivat, tuota vaiteliaisuuden ja unohduksen
vastusta, kuinka ilmeisesti olikaan sillä Lupinin leima! Hän yksin
saattoi -- luultavasti kuultuaan, että Beautrelet vanhempi oli
yrittänyt antaa itsestään elonmerkkejä -- lamauttaa osittaisella
kuolemalla sen miehen, jonka todistus voisi häntä haitata. Beautrelet
ei arvellut tulleensa ilmi; hän ei uskonut Lupinin tietävän, että
hänen käsiinsä oli tullut kirje, ja puolustautuvan henkilökohtaisesti
häntä vastaan. Mutta mikä todistus kaukonäköisyydestä ja
terävä-älyisyydestä olikaan mahdollisen syytöksen ehkäiseminen tuon
kuljeksivan veitsenteroittajan taholta! Nyt ei kukaan tiennyt, että
erään puiston muurien takana majaili apua anova vanki.

Kukaan? Kyllä, -- Beautrelet. Ukko Charel ei kyennyt puhumaan. Mitä
siitä? Voisihan ainakin ottaa selville, millä markkinoilla hän oli
käynyt ja mitä tietä hän luultavasti oli samonnut kotiin. Ja tuon
tien varressa olisi ehkä mahdollista löytää...

Isidore oli muuten käynyt ukko Charelin mökissä ainoastaan mitä
suurinta varovaisuutta noudattaen ja kenenkään huomiota herättämättä.
Hän päätti nyt olla sinne enää palaamatta. Kuulustelemalla sai hän
tietää, että perjantaina oli markkinat Fresselinesissä, muutaman
lieuen päässä sijaitsevassa isossa kylässä, ja että sinne pääsi joko
isoa mutkittelevaa maantietä tai oikoteitä myöten.

Hän valitsi sinne perjantaina mennessään valtamaantien, mutta ei
nähnyt mitään huomattavaa, mitään korkeita muureja, vanhaa linnaa.

Hän söi murkinan eräässä Fresselinesin ravintolassa ja teki juuri
lähtöä, kun näki ukko Charelin astelevan torin yli pikku kärryjänsä
lykäten. Hän alkoi heti seurata vanhusta hyvin pitkän matkan päässä.

Ukko pysähtyi kahdessa paikassa sietämättömän pitkäksi toviksi, hioen
tusinoittain veitsiä. Sitten hän poikkesi aivan toiselle tielle, joka
johti Grozantiin ja Eguzonin kauppalaan.

Beautrelet pysyi perässä. Mutta hän ei ollut viittä minuuttia
vaaninut, ennen kuin johtui siihen käsitykseen, ettei hän yksinään
äijän jäljillä väijynyt. Heidän välissään kulki mies, joka seisahtui
aina silloin kun ukkokin ja jatkoi vaellustaan samalla kertaa kuin
tämä, muutoin suurestikaan karttelematta nähdyksi joutumista.

"Vanhusta vartioidaan", ajatteli Beautrelet; "kenties tahdotaan
tietää, pysähtyykö hän muurin luo..."

Hänen sydämensä pamppaili. Ratkaisu läheni.

Kaikki kolme samosivat peräkkäin ylös ja alas jyrkkiä mäkiä, saapuen
Crozantiin, joka on suunnattomista linnanraunioistansa kuuluisa.
Siellä ukko Charel levähti tunnin. Sitten hän läksi alas virralle ja
astui sillan yli.

Mutta nyt tapahtui seikka, joka hämmästytti Beautreletia. Vakooja
ei mennytkään yli. Hän katseli ukon poistumista ja tämän hävittyä
näkyvistä poikkesi tielle, joka johti kenttien poikki.

Mitä oli tehtävä? Beautrelet epäröitsi jonkun sekunnin ja teki sitten
rivakan päätöksen. Hän läksi seuraamaan miestä.

"Tuo on kai nähnyt", ajatteli hän, "että ukko Charel meni suoraan
tietänsä. Hän on huoleton, ja nyt hän lähtee pois. Minne? Linnaan?"

Hän oli lähellä päämääräänsä. Sen tunsi hän siitä kaihomielisestä
ilosta, joka sai hänen sydämensä kiivaammin sykkimään.

Mies pujahti pimeään, virran äyräällä kohoavaan metsikköön ja
näyttäysi taas sitten päiväpaisteessa, missä polku päättyi näköpiirin
rajaan.

Kun Beautrelet vuorostaan pääsi ulos metsiköstä, kummastui hän hyvin
suuresti nähdessään miehen kadonneeksi. Hän etsi katseillaan, mutta
tukahdutti äkkiä huudahduksen ja loikkasi taaksepäin puiden väliin,
jotka oli äsken jättänyt. Oikeallaan hän näki korkean muurin, josta
säännöllisten välimatkojen päässä läksi valtavia, vahvikkeiksi
rakennettuja ulkonemia.

Löydetty! Löydetty! Noiden muurien takana värjötteli vankina hänen
isänsä! Hän oli keksinyt sen salaisen paikan, missä Lupin säilytti
uhrejaan!

Hän ei rohjennut astua esille metsän lehtevästä kätköstä. Hitaasti,
melkein nelinkontan ryömien vetäysi hän oikealle ja joutui siten
kunnaalle, jonka laki oli lähimpien puiden latvojen tasalla. Muurit
olivat vielä korkeammat. Mutta hän näki niiden saartaman linnan
katon, Ludvig XIII:n tyyliin rakennetun hentoine pikku torneineen,
joiden keskessä kohosi terävämpi ja korkeampi huippu.

Beautrelet ei sinä päivänä tehnyt enempää. Hänen oli tarvis punnita
asioita ja laatia hyökkäyssuunnitelmansa, jottei mitään jäisi
sattuman varaan. Hän oli nyt voiton puolella Lupinista ja pystyi
valitsemaan aikansa ja taistelutapansa.

Hän pyörsi takaisin.

Sillan korvassa hän kohtasi kaksi talonpoikaisnaista, jotka kantoivat
maitoraintoja. Hän kysyi heiltä:

"Miksi nimitetään linnaa, joka on tuolla puiden takana?"

"Linnaa... sen nimi on Aiguille."

Hän oli tehnyt kysymyksensä pitämättä sitä millään tavoin tärkeänä.
Mutta vastaus sai hänet ihan ällistymään.

"Aiguillen linna... vai niin!... Mutta missä siis olemme? Indren
departementissa?"

"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen... Tämä ranta on
Creusea."

Isidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti!
Aiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu,
ratkaiseva, täydellinen.

Sanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi
tiehensä hoippuen kuin päihtynyt.



KUUDES LUKU


Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille
ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi
esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta,
ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa
tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja
ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa
majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni
ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli
taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi
käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.

Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään
mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.

Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli
puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.

"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs
liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."

"Hän siis asuu siellä?"

"Hän on asunut siellä, tai oikeammin sanoen hänen äitinsä. Mutta
hänen mielestään oli linna hiukan synkkä, joten hän ei viihtynyt
siellä. He muuttivat sieltä viime vuonna."

"Ja nyt siellä ei asu ketään?"

"Kyllä, eräs italialainen, jolle liiketuttavani on vuokrannut sen
kesäksi, parooni Anfredi."

"Vai niin, parooni Anfredi, aivan nuori mies, näyttää hyvin
ylpeältä..."

"Sitä en todellakaan tiedä... Liiketuttavani teki kaupan hänen
kanssaan suoraan. Ei tehty mitään sitoumusta... asia sovittiin
kirjeellä..."

"Mutta te tunnette paroonin?"

"En, hän ei milloinkaan poistu linnasta... Toisinaan autolla ja
yöllä, niin väitetään. Kaikki ostokset tekee vanha keittäjätär, joka
ei puhele kenenkään kanssa. Omituisia ihmisiä..."

"Luuletteko, että liiketuttavanne möisi linnan?"

"Sitä en usko, se kun on historiallinen linna, puhtainta Ludvig
XIII:n tyyliä. Liiketuttavani oli hyvin kiintynyt siihen, ja ellei
hän ole muuttanut mielipidettään..."

"Voitteko mainita minulle hänen nimensä ja osoitteensa?"

"Louis Valméras, Rue du Mont-Thabor 34."

Beautrelet lähti lähimmältä asemalta junalla Pariisiin. Kaksi
päivää myöhemmin, kolmasti turhaan käytyään, hän viimeinkin tapasi
Louis Valmérasin. Hän oli noin kolmikymmenvuotias mies, jolla oli
avoimet, miellyttävät kasvot. Beautrelet ei katsonut teeskentelemistä
tarpeelliseksi, sanoi nimensä ja kertoi etsiskelynsä ja vierailunsa
tarkoituksen.

"Minulla on syytä uskoa", hän lopetti, "että isääni pidetään
vangittuna Aiguillen linnassa, luultavasti toisten uhrien kanssa.
Ja minä tulen nyt kysymään teiltä, mitä tiedätte vuokralaisestanne
parooni Anfredista?"

"En paljoa. Tapasin parooni Anfredin Monte Carlossa viime talvena.
Hän halusi viettää kesää Ranskassa, ja sattumalta kuultuaan, että
minä olin Aiguillen linnan omistaja, hän tarjoutui vuokraamaan sen."

"Hän on hyvin nuori mies..."

"Niin on; hänellä on hyvin tarmokkaat silmät ja vaalea tukka."

"Ja punertava parta, eikö niin?"

"Päättyvä kahteen suippuun... ja hänen irtokauluksensa on napitettu
takaa, kuten papeilla. Hän muistuttaa englantilaista pappia."

"Hän se on", mutisi Beautrelet, "hän se on, sellaisena kuin minä
hänet olen nähnyt; ihan hänen tuntomerkkinsä".

"Kuinka? Te uskotte siis --?"

"Minä uskon, minä olen varma siitä, että vuokralaisenne ei ole kukaan
muu kuin Arsène Lupin."

Kertomus huvitti Louis Valmérasia. Hän tunsi kaikki Lupinin
seikkailut ja yksityiskohdat hänen taistelustaan Beautreletin kanssa.
Hän hykerteli käsiään.

"Nyt tulee Aiguillen linna kuuluisaksi... eikä minulla ole mitään
sitä vastaan, sillä sen jälkeen kun äitini muutti sieltä pois, olen
ajatellut ensi tilassa myydä sen. Nyt varmaan löydän sille ostajan.
Mutta..."

"Mutta?"

"Pyydän teitä toimimaan mitä varovaisimmin ja olemaan ilmoittamatta
mitään poliisille ennen kuin olette aivan varma asiasta. Voitteko
ajatella sitä mahdollisuutta, että vuokralaiseni _ei_ ole Arsène
Lupin?"

Beautrelet kuvasi suunnitelmansa. Hän menisi sinne yksinään yön
aikaan, kiipeisi muurin yli, piiloutuisi puistoon...

Louis Valméras keskeytti hänet heti.

"Te ette kovinkaan helposti kiipeä yli noin korkean muurin. Jos
se teille onnistuisikin, ottaisi teidät vastaan kaksi suunnatonta
kahlekoiraa, jotka omistaa äitini ja jotka minä jätin linnaan."

"Pyh! Myrkytetty leipäpala..."

"Kiitoksia paljon. Mutta otaksukaamme, että pääsisitte niistä. Entäs
sitten? Kuinka tunkeutuisitte linnaan? Ovet ovat tukevat, ikkunat
ristikolla varustetut. Ja sitä paitsi, jos pääsisitte sisäänkin...
kuka näyttäisi teille tien? Siellä on kahdeksankymmentä huonetta."

"Niin, mutta huone toisessa kerroksessa, kaksi ikkunaa..."

"Tiedän sen, me nimitimme sitä wistariakamariksi. Mutta kuinka
löydätte sen? Siellä on kolmet portaat ja mutkikas käytävien sokkelo.
Vaikka minä neuvoisin teille tien ja kuvailisin kuinka mennä,
joutuisitte silti harhaan."

"Tulkaa mukaan", esitti Beautrelet nauraen.

"Mahdotonta. Olen luvannut äidilleni tulla hänen luokseen maalle."

-- -- --

Beautrelet palasi sen ystävän luo, jonka huoneessa hän asui, ja
alkoi valmistautua. Mutta hänen iltapuolella lähtöhommissa ollessaan
poikkesi Valméras hänen luokseen.

"Tahtoisitteko edelleenkin minut mukaanne?"

"Tahdonko muka!"

"No niin, minä tulen. Tuo retki houkuttelee minua. Uskon, ettei siitä
koidu ikävystyttävä, ja minua huvittaa sekaantua tuohon kaikkeen...
Eikä minun asiaanpuuttumiseni muuten voi jäädä hyödyttömäksi
teillekään. Tässä on jo pikku alku yhteistoimintaan."

Hän näytti isoa, ruostunutta, arvokkaan näköistä avainta.

"Ja tuo avain sopii --?" kysyi Beautrelet.

"Pieneen hyökkäysporttiin, joka on kätketty kahden muurinulkoneman
rakoon ja jota ei ole käytetty vuosisatoihin, joten en ole katsonut
tarpeelliseksi näyttää sitä vuokralaisellenikaan. Se on maaseudulle
päin, ihan metsänlaitaa vastassa..."

Beautrelet keskeytti hänet kerkeästi:

"Sen pääsyn ne tuntevat. Ilmeisesti livahti siitä puistoon se mies,
jota seurasin. Niin, ote on jännittävä, ja tämän pelin me voitamme.
Mutta onpa meidän siinä pidettäväkin silmät auki!"

... Kaksi päivää senjälkeen saapui Crozantiin viheliäisen
konin laahaamina mustalaisvankkurit. Ajaja sai luvan seisahtua
kylän laiteille ja panna hevosen vanhaan hyljättyyn katokseen.
Paitsi ajajaa, joka ei ollut kukaan muu kuin Valméras, kuului
seurueeseen kolme nuorta miestä, joiden ammattina oli punoa pohjia
juurituoleihin: Beautrelet ja kaksi hänen koulutoveriaan.

He pysyttelivät asemillaan kolme päivää, odottelivat soveliasta
kuutamotonta yötä ja kaartelivat kukin erikseen puiston seutuvilla.
Kerran näki Beautrelet muuriin sovitetun pikku portin. Se oli kahden
hyvin likekkäisen muurinulkoneman kulmauksessa ja melkein peittynyt
orjantappurapensaston taa.

Neljäntenä iltana pysyi taivas vihdoinkin isojen mustien pilvien
kattamana, ja Valméras päätti, että lähdettäisiin vaaniskelemaan,
joskin olisi epäsuotuisain seikkojen esiintyessä pakko kääntyä
takaisin.

He astelivat nelisin pikku metsikön kautta. Sitten ryömi Beautrelet
tiheikköön, repi kätensä orjantappurapensaisiin ja varovasti
kohottautuen pisti lukkoon avaimen. Hän kiersi hiljaa. Onnistuisiko
hänen avata ovi? Eikö se ollut sisäpuolelta teljetty? Hän työnsi...
ovi avautui narahtamatta. Hän oli puistossa.

"Pääsittekö, Beautrelet?" kysyi Valméras. "Odottakaa minua.
Vartioitkaa te kaksin ovea, jottei paluumme tule ehkäistyksi.
Viheltäkää, jos näette vähänkin epäiltävää."

Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen
pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli
valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään
linnan huipukkaat tornit, -- ne oli rakennettu sen korkean, terävän
kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille -- neula. Ei
ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.

Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.

"Hiljaa!"

"Miksi?"

"Näettehän... koirat tuolla..."

Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua
hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.

"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako..."

Ja hän virkkoi Beautreletille:

"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."

"Oletteko varma tiestä?"

"Olen. Lähestymme juuri pengermää."

"Ja sitten?"

"Muistelen, että eräässä kohden vasemmalla, missä pengermä virran
puolella nousee pohjakerroksen ikkunain tasalle, on ikkunaluukku,
joka ei sulkeudu kunnolleen, joten sen voi ulkoapäin avata."

Sinne saapuessaan he tosiaankin saivat luukun auki. Valméras leikkasi
ikkunasta ruudun irti timantilla. Hän käänsi hakaa. Tuossa tuokiossa
he olivat kuistilla.

"Olemme käytävän päässä", selitteli Valméras. "Siihen yhtyy avara,
kuvaveistoksilla koristeltu pylväikkö, jonka toisesta päästä portaat
johtavat isänne kamarin lähelle."

Hän astui askeleen eteenpäin.

"Tuletteko, Beautrelet?"

"Kyllä, kyllä."

"Mutta ettehän te tulekaan... Mikä teitä vaivaa?"

Hän tarttui toista käteen. Se oli jääkylmä, ja hän näki nuoren miehen
lyyhistyneen permannolle.

"Mikä teitä vaivaa?" kertasi hän.

"Ei mikään... se menee ohitse..."

"Mutta..."

"Minä pelkään..."

"Tekö pelkäätte!"

"Niin", tunnusti Beautrelet avomielisesti, "hermoni tekevät tenän...
tavallisesti saan ne talttumaan... mutta tänään, hiljaisuus...
jännitys... Ja tuon sihteerin tikarinpistosta asti... Mutta se menee
ohi... jo tulen kuntoon..."

Hän sai noustuksi jaloilleen, ja Valméras veti hänet pois kuistilta.
He hapuilivat eteenpäin käytävässä niin hiljaisesti, ettei
kumpainenkaan tiennyt mitään toisestaan.

Mutta heikkoa valoa heijastui pylväiköstä, jota kohti he etenivät.
Valméras pisti päänsä sisälle. Portaiden juurelle oli asetettu
yölamppu pikku pöydälle, joka pisti näkyviin erään palmun notkeiden
oksien lomasta.

"Seis!" kuiskasi Valméras.

Lampun vierellä seisoi vartioimassa pyssy kädessä mies.

Oliko hän nähnyt heidät? Kenties. Ainakin häntä jokin häiritsi, sillä
hän laski pyssynsä olalleen.

Beautrelet lyyhähti polvilleen puulaatikon taakse, johon oli
istutettu lehtevä ruukkukasvi; hän ei hievahtanut paikaltaan, ja
sydän hypähteli hänen rinnassaan.

Mies tyyntyi kuitenkin, kun kaikki pysyi hiljaisena. Hän laski
aseensa alas. Mutta hänen kasvonsa pysyivät kääntyneinä puulaatikkoon
päin.

Hirveitä minuutteja kului, kymmenen, viisitoista. Kuun säde oli
hiipinyt sisälle eräästä porras-ikkunasta. Ja äkkiä huomasi
Beautrelet, että se siirtyi vähitellen ja olisi viidentoista, ehkä
kymmenenkin minuutin kuluttua hänen kohdallaan, paistaen suoraan
hänen kasvoihinsa.

Hikipisarat kierähtelivät hänen kasvoiltaan hänen vapiseville
käsilleen. Hänen tuskansa oli niin tukala, että hän oli vähällä
nousta ja rynnätä pakoon... Mutta muistaessaan, että Valméras
oli mukana, hän etsi tätä katseillaan ja ällistyi nähdessään eli
oikeastaan uumoillessaan, että toinen ryömi pimeässä eteenpäin
ruukkukasvien ja kuvapatsaiden suojassa. Hän ehti jo portaiden
alapäähän, muutaman askeleen päähän miehestä.

Mitä aikoo hän tehdä? Pujahtaako miehen ohitse? Yksinäänkö yrittää
vangin vapauttamista? Mutta voiko hän sivuuttaa vartijaa?

Beautrelet ei enää nähnyt häntä, ja hän tunsi, että jotakin
tapahtuisi, jotakin mitä itse hiljaisuuskin tuntui aavistelevan,
sillä se oli käynyt vielä syvemmäksi ja kaameammaksi.

Äkkiä ponnahti varjo miehen kimppuun, lamppu sammui, kuului
kamppailun jytyä... Beautrelet hyökkäsi paikalle. Miehet
kieriskelivät permannolla. Hän yritti tunkeutua esille. Mutta silloin
hän kuuli voihkivan huoahduksen, ja toinen taistelijoista nousi ylös,
tarttuen hänen käsivarteensa.

"Pian... eteenpäin!"

Puhuja oli Valméras.

He astuivat kahdet portaat ja saapuivat mattojen verhoamaan käytävään.

"Oikealle", kuiskasi Valméras... "neljäs huone vasemmalla".

He löysivät pian tämän huoneen oven. Vanki oli teljetty, kuten he
olivat odottaneetkin. Heidän täytyi hiljalleen ahertaa puolisen
tuntia ennen kuin saivat suoriutuneiksi lukosta. Vihdoin he pääsivät
sisälle.

Beautrelet hiipi vuoteen ääreen. Hänen isänsä nukkui.

Hän herätti vanhuksen varovasti.

"Minä se olen, Isidore... ja eräs ystävä... älä pelkää... nousehan...
ei sanaakaan..."

Isä pukeutui, mutta juuri heidän lähtiessään hän huomautti matalalla
äänellä:

"Minä en ole yksinäni linnassa..."

"Ahaa! Keitä muita? Ganimard? Holmes?"

"Ei... ainakaan en minä ole heitä nähnyt."

"Ken siis?"

"Eräs nuori tyttö."

"Epäilemättä neiti de Saint-Véran."

"En tiedä... olen monena kertana kaukaa nähnyt hänet puistossa...
ja kumartuessani ulos ikkunasta näen hänen ikkunansa. Hän on tehnyt
minulle merkkejä."

"Tiedätkö, missä hänen kamarinsa on?"

"Kyllä, käytävässä, kolmas vasemmalla."

"Sininen kamari", jupisi Valméras. "Siinä on kaksipuolinen ovi, se on
helpompi saada auki."

Toinen ovipuolisko myötäsi todellakin heti. Vanha Beautrelet otti
toimekseen ilmoittaa nuorelle tytölle.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän tuli ulos tytön kanssa ja sanoi
pojalleen:

"Olit oikeassa... Se on neiti de Saint-Véran."

Kaikki neljä astuivat alas. Porraskäytävän alipäässä Valméras
pysähtyi, kumartuen miehen yli. Sitten heidän ehtiessään kuistille
hän selitti:

"Hän ei ole kuollut ja jää henkiin."

"Hyvä!" virkahti Beautrelet huojentuneesti.

"Veitseni terä sujahti onneksi sivutse... isku ei ole kuolettava.
Eivätpä muuten nuo roistot ole säälin arvoisia."

Ulkona olivat vastassa molemmat koirat, seuraten heitä pienelle
portille asti. Siellä Beautrelet tapasi molemmat ystävänsä. Pikku
seurue lähti puistosta. Kello oli kolme aamulla.

Beautrelet ei tyytynyt ensimmäiseen voittoonsa. Niin pian kun oli
saanut majoitetuksi isän ja nuoren tytön, alkoi hän kysellä heiltä
ihmisistä, jotka asuivat linnassa, ja erityisesti Arsène Lupinin
tavoista. Hän sai siten tietää, että Lupin kävi siellä ainoastaan
joka kolmas tai neljäs päivä; hän saapui sinne illalla autolla ja
lähti pois aamulla. Jokaisella sellaisella käynnillään hän tuli
vankien luokse, jotka olivat aivan yksimieliset kiitellessään hänen
hienotunteisuuttaan ja sujuvaa kohteliaisuuttaan. Nykyään hän
luultavasti ei ollut linnassa.

Paitsi häntä he olivat nähneet ainoastaan vanhan eukon, joka
hoiti keittiötä ja taloutta, ja kaksi miestä, jotka vuorotellen
vartioitsivat heitä, mutta eivät milloinkaan puhuneet sanaakaan,
nähtävästi kaksi palvelijaa, heidän tavoistaan ja ulkonäöstään
päättäen.

"Kaksi rikostoveria kaikessa tapauksessa", sanoi Beautrelet, "tai
oikeammin eukon kanssa kolme. Se on saalis, jota ei voi halveksia. Ja
jos emme menetä aikaa..."

Hän nousi pyörälleen ja läksi Eguzonin kauppalaan, herätti
santarmikunnan, pani kaikki ihmiset liikkeelle ja tuli takaisin
Crozantiin kello kahdeksan, mukanaan korpraali ja kahdeksan
santarmia. Kaksi heistä vartioitsi mustalaisvankkurien luona.
Kaksi muuta asettui pikku muuriportille. Loput neljä korpraalinsa
komentamina ja Beautreletin ja Valmérasin seuraamina menivät linnan
pääkäytävälle.

Liian myöhään. Portti oli sepo selällään. Eräs talonpoika sanoi
heille tunti takaperin nähneensä auton vierivän ulos linnasta.

Tutkimus ei todellakaan tuottanut mitään tuloksia. Joukkue
luultavasti oli asustellut siellä vain liikkuvalla jalalla pysyen.
Löydettiin joitakuita vaatekappaleita, talouskapineita eikä mitään
muuta.

Vielä enemmän ihmetytti Beautreletia ja Valmérasia haavoittuneen
katoaminen. He eivät voineet havaita pienintäkään jälkeä taistelusta,
eivät edes ainoatakaan veripisaraa pylväikön kivipermannolla.

Ei ylipäätään ollut mitään näkyvää todistusta siitä, että Lupin oli
oleillut Aiguillen linnassa, ja olisi voitu vastustaa Beautreletin
ja hänen isänsä, Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin väitteitä,
ellei olisi nuoren tytön kamarin viereisestä huoneesta lopulta
löydetty puolikymmentä komeata kukkavihkoa, joissa riippui Arsène
Lupinin nimikortti. Hänen hylkimiänsä kukkavihkoja, kuihtuneita ja
unohtuneita... Yksi niistä sisälsi nimikortin ohella kirjeen, jota
Raymonde ei ollut nähnyt. Kun tutkintotuomari sen ehtoopäivällä
avasi, havaittiin sen sisältävän kymmenen sivua rukouksia, lupauksia,
uhkauksia, epätoivon purkauksia -- halveksimista ja kylmyyttä
osakseen saaneen kiihkeän rakkauden ilmauksia.

Kirje päättyi seuraavasti: "Minä tulen tiistai-iltana, Raymonde.
Ajatelkaa tarkoin siihen asti. Minä puolestani en suostu odottamaan
kauempaa. Olen valmis kaikkeen."

Tiistai-iltana... saman päivän ilta, jona Beautrelet oli vapauttanut
neiti de Saint-Véranin.

Vereksessä muistissa on vielä, millainen suunnaton hämmästyksen ja
ihastuksen kohu pauhasi koko maailmassa, kun tuli tietoon odottamaton
ratkaisu: että neiti de Saint-Véran oli vapaa! Neitonen, jota Lupin
rakasti, jonka takia hän oli punonut mitä viekkaimpia juonia, oli
riistetty hänen vallastaan! Vapaa oli myöskin Beautreletin isä,
jonka Lupin oli valinnut lunnaaksi vimmatussa kiihkossaan aselepoa
aikaansaamaan, mitä hänen tunteittensa tulisuus välttämättömästi
kaipasi. Molemmat vangit olivat vapaat ja Neulan salaisuus tiedossa,
julkinen, yli koko maailman levinnyt!

Suurella yleisöllä oli todellakin hauskaa. Voitetusta seikkailijasta
sepitettiin lauluja.

"Lupinin lemmenseikkailu!" "Arsènen huokailut!" "Rakastunut voro!"
"Taskuvarkaan valitus!" huudeltiin bulevardeilla ja hyräiltiin
työpajoissa.

Kysymyksien sadellessa sanomalehtimiesten liudassa, Raymonde vastaili
mitä varovaisimmin. Mutta löytyihän kirje ja kukkavihot ja koko
surkea pöty! Naurettuna ja pilkattuna kuukertui Lupin jalustaltaan
alas.

Ja Beautreletista tuli epäjumala. Hän oli nähnyt kaikki, ennustanut
kaikki, valaissut kaikki. Neiti de Saint-Véranin tutkintotuomarille
antama todistus vahvisti pienimpiäkin piirteitä myöten nuoren miehen
harkitseman oletuksen. Todellisuus tuntui joka kohdassa mukautuvan
hänen ennakolta miettimäänsä järjestelmään. Lupin oli löytänyt
herransa.

Beautrelet tahtoi, että hänen isänsä ennen Savoijin vuoristoon
palaamistansa levähtäisi moniaita kuukausia päiväpaisteisilla
seuduilla, ja vei itse sekä hänet että neiti de Saint-Véranin Nizzan
tienoolle, minne kreivi de Gesvres niinikään oli tyttärinensä
talveksi asettunut. Kaksi päivää sen jälkeen saapui Valméras äitinsä
seurassa uusien ystäviensä luokse, ja he muodostivat siten pikku
siirtokunnan Gesvresin huvilan ympäristölle, yötä päivää vartionansa
puoli tusinaa kreivin palkkaamaa miestä.

       *       *       *       *       *

Lokakuun alussa piti Beautreletin jälleen ryhtyä keskeytyneihin
lukuihinsa Pariisissa, valmistuakseen tutkintoihinsa. Ja päivät
kuluivat nyt rauhallisesti ilman mainittavia tapahtumia. Mitä muuten
saattoikaan tapahtua? Eikö sota ollut päättynyt?

Lupinillakin luultavasti oli sama tunne ja hänen oli kai täytynyt
alistua kohtaloonsa, sillä eräänä päivänä putkahtivat jälleen
ihmis-ilmoille hänen molemmat muut uhrinsa, Ganimard ja Sherlock
Holmes. Heidän paluunsa elämään ei muuten ollut millään tavoin komea.
Muuan ryysyjen kerääjä heidät löysi Orfèvres-laiturilta poliisiasemaa
vastapäätä nukkumasta, köytettyinä.

Oltuaan viikon verran ihan puusta pudonneina saivat he kootuksi
ajatuksiaan ja kertoivat -- tai oikeastaan Ganimard kertoi, sillä
Holmes jurotteli yrmeänä -- että olivat huvijahti "Pääskysellä"
tehneet matkan ympäri Afrikan, hauskan ja opettavaisen matkan, jolla
he olivat saaneet esiintyä aivan vapaina, paitsi muutamina tunteina,
jotka olivat viettäneet lastiruuman pohjalla, miehistön poikkeillessa
ulkomaisiin satamiin.

He eivät ollenkaan muistaneet, millä tavoin olivat joutuneet
Orfèvres-laiturille; he olivat luultavasti nukkuneet useita päiviä.

Heidän vapauttamisensa oli tappionsa tunnustamista. Lupin myönsi sen
nyt kieräilemättä, tauottuaan taistelemasta.

Eräs tapaus muuten saattoi tappion vielä selkeämmäksi: Louis
Valmérasin ja neiti de Saint-Véranin kihlautuminen. Olosuhteiden
luoman tuttavallisen seurustelun tuloksena oli ollut molempien
nuorten rakastuminen toisiinsa. Valmérasia viehätti Raymonden
kaihomielinen sulous, ja tyttöön, joka oli saanut katkeria kokemuksia
ja kaipasi suojelusta, tehosi suuresti se tarmokkuus, jolla toinen
oli niin pontevasti auttanut hänen pelastumistaan.

Hääpäivää odoteltiin jonkun verran levottomasti. Eikö Lupin yrittäisi
jälleen käydä hyökkäämään? Taipuisiko hän aivan säveästi menettämään
rakastamansa naisen? Pari kolme kertaa nähtiin epäiltäviä olentoja
hiipimässä huvilan lähettyvillä, jopa joutui Valméras eräänä iltana
puolustautumaan joltakulta juopuneeksi tekeytyneeltä, joka laukaisi
häntä kohti pistoolinsa, niin että luoti lävisti hänen hattunsa.
Mutta vihkiminen tapahtui kuitenkin määrättynä päivänä ja hetkenä, ja
Raymonde de Saint-Véranista tuli rouva Valméras.

Oli kuin itse kohtalo olisi käynyt Beautreletin puolelle ja
varmentanut voitonsanoman. Koko suuri yleisö tajusi sen selvästi,
ja hänen ihailijainsa keskuudessa heräsi nyt ajatus panna toimeen
loistavat kemut, joilla vietettäisiin hänen voittoansa ja Lupinin
tuhoa. Mainio ajatus, ja se otettiinkin vastaan yleisellä
innostuksella. Kahdessa viikossa ilmoittausi kolmesataa osanottajaa.
Erikseen kutsuttiin juhlaan kaksi oppilasta kaikkien Pariisin
lyseoiden seitsemänneltä luokalta. Sanomalehdistö viritteli
kiitosvirsiä. Ja kemuista koitui mitä pitikin: kirkastusjuhla.

Mutta yksinkertainen ja miellyttävä kirkastus, koska Beautrelet
oli sen sankari. Hänen pelkkä läsnäolonsa antoi juhlalle oikean
leiman. Hän osoittausi vaatimattomaksi kuten tavallista, hiukan
hämmästellen ylenpalttisia hyvä-huutoja, hiukan häpeillen ylellisiä
ylistyspuheita, joissa hänet väitettiin maailmankuuluja poliiseja
etevämmäksi... hiukan häpeillen, mutta myöskin suurta liikutusta
tuntien.

Sen lausui hän julki pienessä puheessa, joka viehätti kaikkia ja
jossa esiintyi pelkkää katsomistakin punastelevan pojan ujous. Hän
puhui ilostaan ja ylpeydestään. Ja niin järkevä ja maltillinen kuin
olikin, koki hän nyt kuitenkin ikuisesti unohtumatonta hurmaannusta.
Hän hymyili ystävilleen, lyseotovereilleen, Valmérasille, joka
oli vasiten saapunut ilmaisemaan hänelle ihailuansa, kreivi de
Gesvresille ja isälleen.

Hänen puheensa lähetessä loppuaan ja hänen vielä seisoessaan lasi
kädessä kuului salin alapäästä sorinaa ja siellä näkyi joku seuhtovan
sanomalehti hyppysissään. Tuli taas hiljaista, rauhanhäiritsijä
istuutui jälleen, mutta uteliaisuus levisi pitkin pöytää, sanomalehti
kulki kädestä käteen, ja aina kuului huudahdus, kun joku vieraista
vilkaisi osoitetulle sivulle.

"Lukekaa se ääneen!" huudettiin vastapäiseltä puolelta.

Kunniavieraan pöydässä nousi joku seisomaan. Beautrelet vanhempi
läksi noutamaan lehden ja ojensi sen pojalleen.

"Lukekaa! lukekaa!" huudeltiin vielä kovemmin.

Ja toiset hokivat:

"Kuulkaa! Hän aikoo lukea... kuulkaa!"

Beautrelet seisoi kasvot yleisöön päin ja haki isänsä antamasta
sanomalehdestä kirjoitusta, joka oli herättänyt moista hälinää.
Nähtyään sinisellä kynällä alleviivatun otsakkeen kohotti hän kätensä
pyytääkseen hiljaisuutta, ja luki äänellä, jota mielenliikutus
muutteli yhä enemmän ja enemmän, sikäli kuin hämmästyttävät
paljastukset tekivät tyhjiksi kaikki hänen ponnistuksensa, kumosivat
hänen käsityksensä _Aiguille creusesta_ ja osoittivat, kuinka
hyödytön oli ollut hänen taistelunsa Arsène Lupinia vastaan:

    "_Akatemian jäsenen t:ri Massibanin avoin kirje_.

    Herra toimittaja!

    Maaliskuun 17 p:nä 1679 ilmestyi aivan pienoinen kirjanen nimeltä:

    'ONTON NEULAN SALAISUUS.

    _Koko totuus paljastettu ensi kerran. Minun itseni painattama
    satana kappaleena hovin tiedoksi_.'

    Saman päivän aamuna kello yhdeksän alkoi tekijä, aivan nuori,
    hyvin puettu mies, jonka nimeä kukaan ei tiedä, jakaa lehtistään
    hovin etevimmille henkilöille. Kello kymmenen, hänen käytyään
    neljän henkilön luona, hänet vangitsi eräs kaartin kapteeni ja
    vei kuninkaan yksityishuoneeseen, sitten heti lähtien etsimään
    noita neljää jaettua kappaletta. Kun kaikki sata kappaletta oli
    jälleen saatu kokoon, laskettiin ne huolellisesti, niputettiin ja
    todettiin, jonka jälkeen kuningas itse viskasi ne tuleen, jättäen
    niistä vain yhden itselleen.

    Sitten hän antoi kaartin kapteenille käskyn luovuttaa kirjasen
    tekijä herra de Saint-Marsille; tämä taasen sulki vankinsa ensin
    Pigneroliin, sitten Sainte-Marguerite-saaren linnoitukseen. Tuo
    mies ei nähtävästi ole ollut kukaan muu kuin kuuluisa Rautanaamio.

    Ja totuus -- tai ainakin osa totuutta -- ei olisi konsanaan
    tullut tietoon, ellei saapuvilla ollut kaartin kapteeni olisi,
    kuninkaan kääntäessä hänelle selkänsä, voittamatonta kiusausta
    tuntien vikkelästi siepannut liekeistä toista kappaletta,
    ennenkuin tuli oli sitä saavuttanut.

    Kuusi kuukautta senjälkeen löydettiin kapteenin ruumis Gaillonin
    ja Nantesin väliseltä valtamaantieltä. Murhaajat olivat
    riistäneet häneltä kaikki vaatteet, mutta unohtaneet hänen
    oikeaan saappaaseensa jalokiven, kuten sitten havaittiin, mitä
    puhtaimman ja hyvinkin kallisarvoisen timantin.

    Hänen papereistaan löytyi eräs käsinkirjoitettu muistiinpano.
    Siinä ei puhuta liekeistä pelastuneesta kirjasesta, vaan
    selostetaan sen ensimmäiset luvut. Kysymyksessä on salaisuus,
    joka oli Englannin kuninkaitten tiedossa, mutta hävisi heiltä
    hupelon Henrik IV:n kruunun joutuessa Yorkin herttualle. Sen
    ilmaisi Ranskan kuninkaalle Kaarlo VII:lle Jeanne d'Arc;
    nyt se joutui valtiosalaisuudeksi, se siirtyi hallitsijalta
    hallitsijalle, kirjeen kautta, joka aina sinetittiin uudelleen
    ja löydettiin kunkin kuninkaan kuolinvuoteelta, osoitteenansa:
    'Ranskan kuninkaalle.'

    Salaisuus koski, kertoen sen säilytyspaikan, suunnatonta
    kuningasten omistamaa, vuosisatojen kuluessa yhä karttunutta
    aarretta.

    Sataneljätoista vuotta myöhemmin vei Ludvig XVI Templessä vankina
    ollessaan erään kuninkaallisen perheen upseerivartioon kuuluvan
    upseerin hiukan syrjään ja virkkoi hänelle:

    'Monsieur, eikö teillä ollut esi-isäni, suuren kuninkaan väessä
    joku sukulainen kapteenina?'

    'Kyllä, sire.'

    'Vai niin. Olisiko teissä miestä... olisiko teissä miestä'...

    Hän epäröitsi. Upseeri täydensi lauseen:

    'Olla kavaltamatta teitä? Oh, sire'...

    'No, kuulkaahan.'

    Hän otti taskustaan pienen kirjasen ja repäisi sen loppulehdistä
    erään irti. Mutta hän katui:

    'Ei, parasta on, että annan siitä jäljennöksen'...

    Hän otti ison paperiarkin ja repi siitä itselleen pienen
    suunnikkaan muotoisen kaistaleen, jolle jäljensi viisi riviä
    pisteitä, kirjaimia ja merkkejä painetulta lehdeltä. Poltettuaan
    jälkimmäisen hän taittoi kirjoittamansa paperin neljään osaan,
    sinetitsi sen punaisella lakalla ja antoi upseerille.

    'Monsieur, antakaa tämä kuolemani jälkeen kuningattarelle ja
    sanokaa hänelle: Kuninkaalta, Madame... Teidän Majesteetillenne
    ja hänen pojalleen... Jollei hän ymmärrä'...

    'Jollei hän ymmärrä'...

    'Niin huomauttakaa: Se koskee salaisuutta... Neulan
    salaisuutta... Silloin kuningatar ymmärtää.'

    Sen sanottuaan hän heitti kirjasensa liedessä roihuavaan tuleen.

    Tammikuun 21 p:nä hän astui mestauslavalle.

    Upseeri sai vasta kahden kuukauden kuluttua, kuningattaren tultua
    sillävälin siirretyksi la Conciergerie-vankilaan, hänelle uskotun
    tehtävän toimitetuksi. Vihdoinkin onnistui hänen monien juonien
    kautta eräänä päivänä päästä Marie Antoinetten puheille.

    Hän virkkoi tälle niin hiljaisesti, että toinen tuskin kuuli:

    'Kuningas-vainajalta, madame, teidän majesteetillenne ja hänen
    pojalleen.'

    Ja hän ojensi sinetöidyn kirjeen kuningattarelle.

    Kuningatar vilkaisi, saattoivatko vartijat häntä nähdä, särki
    sinetin, näytti kummastuvan havaitessaan käsittämättömät rivit,
    mutta sitten äkkiä käsittävän.

    Hän hymyili katkerasti, ja upseeri kuuli sanat:

    'Miksi niin myöhään?'

    Hän epäröitsi. Minne kätkeä tuo vaarallinen paperi? Lopulta hän
    avasi rukouskirjansa ja sujautti paperin jonkunlaiseen kannen ja
    sitä peittävän pergamentin välissä olevaan salalokeroon.

    'Miksi niin myöhään?' oli hän sanonut.

    On todellakin luultavaa, että tuo paperi, jos se olisi voinut
    hänet pelastaa, saapui liian myöhään, sillä seuraavassa
    lokakuussa nousi kuningatar Marie Antoinette vuorostaan
    mestauslavalle.

    Sukunsa papereita selaillessaan löysi yllämainittu upseeri
    sittemmin isoisänsä isän muistiinpanon. Siitä hetkestä alkaen
    hänellä oli yksi ainoa ajatus, uhrata kaikki joutohetkensä tuon
    oudon ongelman selvittämiseen. Hän luki kaikki latinankieliset
    teokset, selaili kaikki Ranskan ja naapurimaiden kronikat, hankki
    pääsyn luostareihin, otti selon tilikirjoista, kirkonkirjoista,
    valtiollisista sopimuksista, ja löysikin useita eri aikakausille
    hajautuneita mainitsemisia asiasta.

    Caesarin 'Gallialaissodan muistelmien' III kirjassa kerrotaan,
    että sitten kun G. Titullus Sabinus oli voittanut Viridovixin,
    vietiin kaleettien päällikkö Caesarin eteen ja lunasti vapautensa
    ilmaisemalla Neulan salaisuuden...

    Saint-Clair-sur-Eptessä Kaarlo Tyhmän ja Pohjan raakalaisten
    päällikön Rolfin välillä solmitusta rauhasta laadittu
    sopimuskirja luettelee Rolfin kaikki arvonimet, niissä: 'Neulan
    salaisuuden haltija'.

    'Saksilaiskronikka' (Gibsonin laitos, siv. 134) kertoo Wilhelm
    Valloittajasta, että hänen lipputankonsa päättyi terävään,
    lävistettyyn, neulan muotoiseen kärkeen...

    Eräässä kovin hämärässä lausunnossaan tunnustaa kuulusteltaessa
    Jeanne d'Arc, että hänellä on suuri salaisuus ilmaistavana
    Ranskan kuninkaalle. Siihen hänen tuomarinsa vastaavat: 'Niin,
    kyllä tiedämme, mistä on kysymys, ja siksi kuoletkin, Jeanne.'

    '_Par la vertu de l'Aiguille_', kirosi joskus kepuli kuningas
    Henrik IV.

    Kun Frans I piti puheen Hâvrea arvohenkilöille vuonna 1520,
    lausui hän seuraavat sanat, jotka porvari Honfleur merkitsi
    muistikirjaansa: 'Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka
    useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot.'

    -- -- --

    Kaikki nuo seikat, herra toimittaja, sekä kertomuksen
    Rautanaamiosta, kaartin kapteenista ja hänen pojanpoikansa
    pojasta olen tänään löytänyt eräästä juuri tuon samaisen
    pojanpojan pojan kyhäämästä kirjasesta, joka on julkaistu
    kesäkuussa 1815, ihan Waterloon taistelun edellä tai jälkeen
    eli toisin sanoen sellaisena kumousaikana, että julkaisu
    luonnollisesti jäi huomaamatta.

    Mitä merkitsee tämä kirjanen? Ei mitään, sanottiin, eihän
    mokomaan ole vähääkään uskomista. Sen käsityksen minäkin
    ensiksi sain; mutta kuinka ällistyinkään, kun avatessani
    Caesarin gallialaissodan muistelmat mainitun luvun kohdalta
    löysin kirjasessa mainitun lauseen! Saman vahvistuksen
    sain Saint-Clair-sur-Epten rauhan sopimuskirjasta,
    saksilaiskronikasta, Jeanne d'Arcin jutusta, sanalla sanoen
    kaikesta, mitä olen tähän mennessä ehtinyt tarkistaa.

    Lopuksi kertoo v:n 1815 lentokirjasen tekijä vielä varsin tärkeän
    tiedon. Ollessaan Espanjan sodan aikana Napoleonin armeijassa
    upseerina hän eräänä iltana ratsunsa suistuttua maahan pyrki
    erääseen linnaan, missä hänet otti vastaan muuan iäkäs Ludvig
    XV:n ratsuväen kenraali.

    Ja vähin erin hän vanhuksen keralla pakinoidessaan sai tietää,
    että tämä Creuse-joen varrella sijaitseva linna oli nimeltään
    L'Aiguille, että sen oli rakennuttanut ja ristinnyt Ludvig
    XIV ja että se suuren kuninkaan käskystä oli koristettu pikku
    torneilla, joiden keskessä kohosi neulaa esittävä huippu. Linna
    on rakennettu vuonna 1680.

    1680! Vuosi jälkeen kirjasen painatuksen ja Rautanaamion
    vangitsemisen! Kaikki on selvää: Ludvig XIV rakennutti ja nimitti
    salaisuuden ilmitulon varalle linnan antaakseen uteliaille
    tuon vanhan salaisuuden uuden selityksen. _L'Aiguille creuse?_
    Suippotorninen Creusen varrella sijaitseva kuninkaanlinna.
    Silloin kuviteltiin heti tietyksi arvoituksen ratkaisu, ja
    tutkimukset taukosivat.

    Laskelma oli oikea, koskapa enemmän kuin kaksi sataa vuotta
    myöhemmin herra Beautrelet on siihen paulaan tarttunut. Ja
    tämänpä vuoksi, herra toimittaja, ryhdyin tämän kirjeen
    laatimiseen. Jos Arsène Lupin on Anfredin nimellä vuokrannut
    hra Valmérasilta Aiguillen linnan Creusen varrelta, jos hän on
    sinne sijoittanut kaksi vankiansa siinä mielessä, että herra
    Beautreletin välttämättömät etsiskelyt lopulta onnistuisivat,
    niin on hän tarvitsemansa rauhan vuoksi virittänyt herra
    Beautreletille ihan täsmälleen tuon niin sanoaksemme Ludvig XIV:n
    historiallisen ansan.

    Ja tämän tajutessamme on epäämättömänä johtopäätöksenä,
    että hän, Lupin, pelkällä älynsä terävyydellä, tuntematta
    muita tosiseikkoja kuin ne, jotka mekin tunnemme, on todella
    erinomaisen neronsa taikavoimalla saanut selvitetyksi tuon
    käsittämättömän salakirjoituksen ja tuntee nyt Ranskan
    hallitsijain viimeisenä perillisenä _Aiguille creusen_
    kuninkaallisen salaisuuden."

Siihen päättyi sanomalehtikirjoitus. Mutta jo moniaan minuutin ajan,
siitä asti kun Aiguillen linna tuli puheeksi, ei Beautrelet enää
ollut lukijana. Tappionsa tajuten, nöyryytyksensä nujertamana hän oli
pudottanut sanomalehden ja vaipunut tuolilleen kasvot käsien peitossa.

Jännityksestä huohottaen tuota uskomatonta juttua kuunnellessaan
olivat juhlavieraat vähitellen lähestyneet ja tunkeilivat nyt hänen
ympärillään.

Odotettiin kuumeisella kiihkolla, mitä hän lausuisi, mitä
vastaväitteitä hän tekisi.

Hän ei hievahtanutkaan.

Lempeällä väkivallalla erotti Valméras hänen kätensä ja nosti ylös
hänen päänsä.

Isidore Beautrelet itki.



SEITSEMÄS LUKU


Kello on neljä aamulla. Isidore ei ole palannut lyseoon. Hän ei
aiokaan palata sinne ennen kuin hänen Lupinille julistamansa
säälimätön sota päättyy. Sen on hän itsekseen vannonut, ystävien
viedessä hänet mukanaan masentuneena ja murheellisena.

Mieletön vala! Järjetön sota! Mitä voi hän saada aikaan, tämä
yksinäinen ja aseeton poika, tuota tarmon ja voiman ilmiötä vastaan?

Miten päästä hänen kimppuunsa? Hän on luoksepääsemätön. Mihin
haavoittaa häntä? Hän on koskematon.

Kello neljä aamulla... Isidore on jälleen käyttänyt luokkatoverinsa
vieraanvaraisuutta. Hän seisoo huoneessaan uunin edessä, kyynärpäät
sen marmorisella reunustalla, tukien leukaansa käsillään ja katsellen
itseään kuvastimesta.

Hän ei enää itke, hän ei tahdo itkeä tai vääntelehtiä vuoteellaan tai
raivota epätoivon vimmassa, kuten on tehnyt kahden tunnin ajan. Hän
tahtoo pohtia, pohtia ja ymmärtää.

Eikä hän siirrä katsettansa kuvastimessa heijastuvista silmistään,
ikäänkuin toivoen saavansa ajatusvoimansa kaksinkertaiseksi
silmäilemällä mietiskelevää kuvaistansa -- ikäänkuin toivoen tuosta
olennosta löytävänsä sen arvaamattoman ratkaisun, jota ei omasta
itsestään löydä.

Kello kuuteen asti seisoo hän noin, ja kaikista yksityispiirteistä
irroitettuna, jotka tuottavat sekavuutta ja hämäryyttä, esiintyy
kysymys vähitellen hänen tajunnalleen aivan selkeänä ja mutkattomana,
kuin laskutieteellinen esimerkki.

Niin, hän on erehtynyt. Hän on väärin tulkinnut salakirjoituksen.
Sana _aiguille_ ei tarkoita Creusen varrella olevaa linnaa. Eikä
_demoiselles_-sanaa voida sovelluttaa neiti de Saint-Véraniin ja
hänen orpanaansa, koskapa kirjelmän teksti on vuosisatoja vanha.

Kaikki tuo on tehtävä uudestaan.

Miten?

Yksi ainoa todistelun pohja olisi epäämätön: Ludvig XIV:n aikana
julkaistu kirjanen. Mutta oletetun Rautanaamion painattamista
sadasta kappaleesta säästyi liekeistä ainoastaan kaksi. Toisen
sieppasi kaartin kapteeni, ja se oli hukassa. Toinen oli Ludvig
XIV:n tallessa, siirtyi Ludvig XV:lle, ja Ludvig XVI sen poltti.
Mutta jäihän jäljennös sen tärkeimmästä sivusta, siitä joka sisälsi
ongelman ratkaisun tai ainakin salakirjoituksen avaimen; sen sai
Marie Antoinette ja kätki rukouskirjansa kansiin.

Minne oli se paperi joutunut? Sitäkö oli Beautrelet pidellyt
käsissään ja Lupin toimittanut sihteeri Brédouxin häneltä riistämään?
Vai oliko se vielä Marie Antoinetten rukouskirjassa?

Kysymys sai nyt muodon: "Minne on kuningattaren rukouskirja joutunut?"

Levättyään hetken Beautrelet neuvotteli ystävänsä isän, erään etevän
keräilijän kanssa, jota useasti käytettiin virallisena asiantuntijana
ja jota äskettäin valtion museoiden intendenttikin oli tarvinnut
apunaan luetteloimistyössä.

"Marie Antoinetten rukouskirja?" huudahti hän. "Senhän kuningatar
testamenttasi kamarineidilleen salaisella määräyksellä toimittaa
se edelleen kreivi Fersenille. Kreivin suvussa sitä on säilytetty
hellävaroen, ja nyt se on viisi vuotta ollut lasikuvun alla..."

"Missä?"

"Musée Carnevaletissa aivan yksinkertaisesti."

"Ja tämä museo avataan --?"

"Kahdenkymmenen minuutin kuluttua... kuten kaikkina aamuina."

-- -- --

Täsmälleen samalla minuutilla kun madame de Sévignén aikoinaan
omistaman talon ovi avattiin, astui Isidore vaunuista ystävänsä
keralla.

"Hei, herra Beautrelet!"

Kymmenen ääntä tervehti hänen tuloaan. Suureksi hämmästyksekseen hän
tunsi koko joukon sanomalehtiselostajiksi, jotka seurasivat _Aiguille
creusen_ juttua. Ja eräs heistä huudahti:

"Tämäpä naurettavaa! Meillä on kaikilla ollut sama ajatus. Olkaa
varuillanne, Arsène Lupin saattaa olla joukossamme."

He menivät kaikki sisään. Intendentti, joka myös oli saapuvilla,
asettui kokonaan heidän käytettäväkseen, vei heidät lasikuvun luo
ja näytti heille mitätöntä, korutonta pikku kirjaa, jossa ei ollut
mitään kuninkaallista.

Heidät valtasi kuitenkin jonkunlainen liikutus, kun silmäilivät
esinettä, jota kuningatar oli pidellyt niin synkkinä päivinä ja jota
hänen itkettyneet silmänsä olivat katselleet... Eivätkä he rohjenneet
ottaa sitä selatakseen; tuntui kuin pyhyyden häväisemiseltä...

"Kas niin, herra Beautrelet, se tehtävä kuuluu teille..."

Hän otti kirjan jännittyneenä. Sen ulkomuoto vastasi täydellisesti
kirjasen kuvausta. Ensin pergamenttipäällys -- tahrautunut, mustunut,
siellä täällä kulunut -- ja sen alla varsinaiset kankeasta nahasta
valmistetut kannet.

Kuinka levottomasti etsikään Beautrelet salalokeroa! Oliko juttu
satua? Vai löytäisikö hän Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun, jonka
kuningatar oli testamentannut tuliselle ihailijalleen?

Etukannessa ei ollut mitään kätköä.

"Ei mitään", jupisi hän.

"Ei mitään", kertasivat toiset suunnattomassa jännityksessä.

Mutta ottaessaan käsitelläkseen takakannen ja taivuttaessaan sitä
hiukan havaitsi hän heti, että pergamentti hieman irtausi kannesta.
Hän pisti sormensa rakoon... tunnusteli jotakin... paperia...

"Hei!" huudahti hän riemukkaasti. "Tässä se on... onko mahdollista..."

"Pian, pian!" huusivat toiset. "Mitä siekailette?"

Hän veti esille kokoontaitetun paperilapun.

"No, lukekaa toki! Se on kirjoitettu punaisella musteella... se
näyttää vereltä... vaaleanpunaiselta vereltä... lukekaahan!"

Hän luki:

"_Teille, Fersen. Poikaani varten. Lokakuun 16 p:nä 1793... Marie
Antoinette_."

Äkkiä pääsi Beautreletilta hämmästyksen huudahdus. Kuningattaren
nimikirjoituksen alta hän luki... luki kaksi mustalla musteella
kirjoitettua sanaa, joiden alla oli koukero... sanat: "Arsène Lupin".

"Marie Antoinette... Arsène Lupin."

Tuli hiljaisuus. Tuo kaksois-allekirjoitus, nämä molemmat yhteen
liitetyt nimet, jotka oli löydetty rukouskirjasta, tuosta
pyhäinjäännöksestä, jossa kuningatar poloisen avunhuuto oli
vuosisadan tyhjiin kaikunut, tuo kauhistuttava päivämäärä 16
lokakuuta 1793, sama päivä, jona kuninkaallinen pää putosi, tämä
kaikki oli niin kummastusta herättävää ja draamallista...

"Arsène Lupin!" kuiskasi joku ja ilmaisi siten sitä hämmästystä, joka
oli pökerryttänyt heidät kaikki tuon hornamaisen nimen esiintyessä
pyhällä lehdellä.

"Niin, Arsène Lupin", kertasi Beautrelet. "Kuningattaren ystävä
ei ole tajunnut kuolevan epätoivoista vetoamista. Hän on hellinyt
rakastettunsa lähettämää muistoa, mutta ei ole arvannut sen
tarkoitusta. Lupin sitävastoin on keksinyt kaikki... ja ottanut..."

"Mitä?"

"Asiapaperin, hiisi vieköön, Ludvig XVI:n kirjoittaman lapun! Ja
se on se sama, jota minä olen pidellyt käsissäni. Sama näkö, samat
kuviot, sama punainen sinetti. Nyt ymmärrän, minkätähden Lupin ei
tahtonut jättää minulle asiapaperia, jotta minä en pääsisi jutun
perille pelkästä paperin, sinetin ja muun tutkimisesta."

"Entä sitten?"

"Siispä, koska asiapaperi, jonka sisällön tunnen, on alkuperäinen,
koska minä omin silmin olen nähnyt punaisen sinetin jäljet ja koska
Marie Antoinette omalla käsialallaan vahvistaa oikeaksi herra
Massibanin selostaman kirjasen koko kertomuksen, on todellakin
olemassa historiallinen Onton neulan ongelma... ja minä olen varma
siitä, että saan sen selvitetyksi."

"Mutta millä tavalla? Olipa asiapaperi oikea tai ei, se ei teitä
hyödytä, ellette saa salakirjoitusta tulkituksi, koskapa Ludvig XVI
hävitti kirjan, jossa selitys oli."

"Mutta eihän se toinen kappale, jonka Ludvig XVI:n kaartin kapteeni
tempasi liekeistä, ole tuhoutunut."

"Mistä sen tiedätte?"

"Todistakaa toisin olevan."

Beautrelet vaikeni, sitten puheli hän hitaasti ja silmät ummessa,
kuin yrittäen määritellä ja koota ajatuksiaan:

"Salaisuuden haltijana alkaa kaartin kapteeni ilmoittaa siitä pikku
eriä pojanpoikansa pojan löytämässä päiväkirjassa. Tuo keskeytyy.
Hän ei ilmaise arvoituksen ratkaisua. Miksi? Syystä, että kiusaus
salaisuuden käyttämiseen hyväksensä vähitellen valtaa hänet ja
hän sortuu siihen. Todistus? Hänen murhaamisensa. Todistus? Hänen
saappaastaan löydetty kallis timantti, jonka hän epäilemättä oli
saanut kuninkaallisesta aarteistosta. Tämän kaikille tietymätön
kätköpaikka juuri on Onton neulan salaisuus. Lupin on antanut minun
sitä odottaa; Lupin ei ole valehdellut."

"Mitä siis päätätte, Beautrelet?"

"Päätän, hyvät ystävät, että tämä juttu on tehtävä mahdollisimman
julkiseksi ja että kaikki lehdet mainitkoot meidän haeskelevan kirjaa
nimeltä _Onton neulan salaisuus_. Kenties se voidaan nuuskia esille
jostakin maalaiskirjastosta."

Uutinen kyhättiin heti, ja ryhtymättä edes odottamaan mahdollisia
tuloksia siitä kävi Beautrelet työhön käsiksi.

Hänellä oli pikku vihjaus jäljille: murha, oli tapahtunut Gaillonin
seudulla. Samana päivänä hän läksi siihen kaupunkiin. Hänellä
tietysti ei ollut mitään toiveita saada yksityiskohtaisemmin selville
kaksisataa vuotta takaperin tehtyä rikosta. Mutta onhan rikoksia,
jotka jättävät jälkiä kokonaisen seudun muistoihin ja tarinoihin.
Paikalliskronikat ottavat ne omikseen. Jonakuna päivänä saapuu
maalaisoppinut, vanhojen satujen kerääjä, menneen ajan elämän pikku
piirteiden kuvailija, ja saa niistä aiheen sanomalehtikirjoitukseen
tai maakunnan pääkaupungin akatemialle lähetettävään tiedonantoon.

Hän etsi käsiinsä kolme, neljä tuollaista tutkijaa. Mukanaan
eräs heistä, vanha notaari, hän selaili vankilaluettelot, vanhat
käräjäpöytäkirjat ja kirkonkirjat. Ainoakaan muistiinpano ei
ilmaissut, että 1600-luvulla oli murhattu kaartin kapteeni.

Hän ei menettänyt miehuuttaan, vaan jatkoi tutkimuksiaan Pariisissa,
missä oikeudenkäynti kenties oli tapahtunut. Hänen vaivannäkönsä oli
turha.

Mutta hänen ajatuksensa johtuivat uudelle tolalle ja ohjasivat
hänen tutkimuksensa toiseen suuntaan. Oliko mahdotonta saada tietää
sen kapteenin nimi, jonka pojanpojan poika palveli tasavallan
armeijassa ja joka oli komennettu vartiopalvelukseen Temple-torniin
kuningasperheen ollessa siellä vankina?

Loppumattomalla kärsivällisyydellä onnistui hänen lopulta saada
kokoon luettelot, joissa ainakin kaksi nimeä oli melkein samoja:
herra de Larbeyrie Ludvig XIV:n aikana ja kansalainen Larbrie
hirmuhallituksen kautena.

Se oli jo tärkeä kohta. Hän toimitti sanomalehtiin lähetetyn
kirjoituksen, jossa vetosi yleisöön ja kysyi, voisiko kukaan antaa
hänelle tietoja tuosta Larbeyriestä tai hänen jälkeläisistänsä.

Herra Massiban, lentokirjasen Massiban, akatemian jäsen, se hänelle
vastasi:

    "Hyvä herra:

    Ikäväkseni en tunne teitä, mutta luen tutkimuksistanne
    suorastaan ihaillen. Minua ilahduttaa, kun nyt voin auttaa niitä
    huomauttamalla teille seuraavaa kohtaa Voltairesta, jonka olen
    löytänyt hänen käsikirjoituksestansa _Ludvig XIV:n vuosisata_
    (XXV luku, kaskuja hovista). Se on karsittu kaikista painoksista:

    'Olen kuullut rahaministeriön intendentin ja ministeri
    Chamillardin ystävän, edesmenneen herra de Caumartinin
    kertovan, että kuningas eräänä päivänä äkkiä matkusti pois
    kuomuvaunuissaan, kuultuaan herra de Larbeyrien tulleen
    murhatuksi ja rosvojen ryöstäneen hänen kalliit jalokivensä.
    Hänen mielensä näytti olevan kovin järkkynyt, ja hän hoki
    lakkaamatta: Kaikki on hukassa... kaikki on hukassa... Seuraavana
    vuonna tuon Larbeyrien poika ja hänen de Vélinesin markiisin
    kanssa naimisissa oleva tyttärensä karkoitettiin tiluksillensa
    Provençeen ja Bretagneen. Epäilemättä oli tässä jotakin salaista.'

    Se on vielä vähemmän epäilemätöntä, lisään minä, kun herra de
    Chamillard Voltairen mukaan _oli viimeinen ministeri, joka tunsi
    Rautanaamion merkillisen salaisuuden_.

    Näette mitä etua voi olla tuosta lausunnosta ja siitä yhteydestä,
    mikä ilmeisesti on noiden molempien tapausten välillä. Minä
    puolestani en rohkene harkita aivan määrättyjä oletuksia
    Ludvig XIV:n käytöksestä, epäluuloista ja arkailuista tuossa
    tilaisuudessa, mutta toiselta puolen, koskapa herra de Larbeyrie
    jätti jälkeensä pojan, joka luultavasti oli kansalaisen Larbrien
    isoisä, sekä tyttären, voihan olla sallittua otaksua, että osa
    Larbeyrien jättämiä papereita on joutunut hänen tyttärelleen
    ja että niiden joukossa oli se paljon puhuttu kirjanen, jonka
    kaartin kapteeni pelasti liekeistä.

    Olen katsonut aateliskalenterista. Rennesin tienoilla asuu joku
    parooni de Vélines. Sattuisiko hän olemaan markiisin jälkeläinen?

    Kirjoitin eilen umpimähkään paroonille ja kysyin häneltä, eikö
    hänellä ole hallussaan pieni kirjanen, jonka nimessä esiintyy
    sana _Aiguille_. Odotan hänen vastaustaan.

    Olisi äärettömän hauskaa puhella tästä kaikesta kanssanne.
    Käykäähän luonani, ellei siitä ole teille liian suurta vaivaa.

    Kunnioittavasti j.n.e.

    J.K. Minä en tietysti anna näitä pikku tietoja sanomalehdille.
    Nyt päämäärää lähetessämme on vaiteliaisuus pääehtojamme."

Se oli Beautreletinkin mielipide. Menipä hän vielä pitemmällekin:
kun kaksi sanomalehtimiestä aamulla ahdisteli häntä, antoi hän mitä
haaveellisimpia vastauksia mielialastaan ja suunnitelmistaan.

Ehtoopäivällä hän kiirehti Massibanin luo, jonka asunto oli n:o 17
Voltaire-laiturin varrella. Suureksi hämmästyksekseen hän kuuli
Massibanin vastikään matkustaneen, jättäen hänen varalleen kirjelmän.

Isidore avasi sen ja luki:

    "Olen saanut sähkösanoman, joka herättää minussa toiveita.
    Matkustan siis ja lepään yöni Rennesissä. Te voitte lähteä
    iltajunalla ja Rennesiin pysähtymättä jatkaa matkaanne Vélinesin
    pikku asemalle. Tapaamme toisemme linnassa, joka on neljän
    kilometrin päässä asemalta."

Ehdotus miellytti Beautreletia, varsinkin ajatus, että hän saapuisi
linnaan melkein samaan aikaan kuin Massiban, sillä hän pelkäsi, että
tämä kokemattomuudessaan tekisi jonkun virheen.

Hän palasi ystävänsä luokse ja vietti lopun päivää tämän seurassa.
Illalla hän läksi pikajunalla Bretagneen, saapuen Vélinesiin kello
kuusi aamulla.

Hän asteli nuo neljä kilometriä tuuhean metsikön halki. Kaukana
kohosi kunnaallansa linna, sekatyylinen rakennus, puolittain
renesanssi- ja puolittain Ludvig Filip-tekoa, mutta kuitenkin komea
neljine pyörötorneineen ja köynnöksien verhoamme nostosiltoineen.

Lähestyessään tunsi Isidore sydämensä pamppailevan. Oliko hän
vihdoinkin perillä? Löytyisikö linnasta salaisuuden avain?

Hänellä oli huoliakin. Kaikki tämä tuntui hänestä liian suotuisalta,
ja hän joutui arvelemaan, eikö hän nytkin antautunut johonkin Lupinin
laatimaan hornamaiseen suunnitelmaan; eikö esimerkiksi Massiban ollut
hänen vihollisensa kätyri.

Hän purskahti nauruun.

"Jopa olenkin naurettava. Eihän totisesti kannata ajatella, että
Lupin olisi erehtymätön ihminen, joka ennakolta älyää kaikki,
jonkunlainen kaikkivaltias jumala, jota vastaan ihminen ei
mitään mahda. Lempo soikoon, saattaahan myöskin Lupin erehtyä,
hänkin on olosuhteiden alainen. Lupin tekee virheitä, ja minähän
alan päästä voitolle hänestä juuri sen virheen takia, jonka hän
teki kadottaessaan paperilapun. Siitä johtuu kaikki. Ja hänen
ponnistelunsa tähtää vain tuon huolimattomuuden parsimiseen."

Ja Beautrelet soitti ovikelloa, iloisena ja täydellä luottamuksella.

"Ketä etsitään?" kysyi kynnykselle ilmestynyt palvelija.

"Ottaako parooni de Vélines vastaan?"

Hän ojensi nimikorttinsa.

"Herra parooni ei ole vielä jalkeilla, mutta jos odotatte..."

"Eikö täällä ole jo käynyt häntä tavoittelemassa joku,
valkopartainen, hiukan köyryselkäinen herrasmies?" tiedusti
Beautrelet, joka oli nähnyt Massibanin valokuvan sanomalehdistä.

"Kyllä; hän saapui kymmenen minuuttia sitten, ja minä vein hänet
vierashuoneeseen. Herra seuratkoon minua..."

-- -- --

Massibanin ja Beautreletin kohtaaminen oli hyvin sydämellinen.
Isidore kiitti vanhaa herraa häneltä saamistansa perin tärkeistä
tiedoista, ja Massiban ilmaisi ihailunsa mitä lämpimimmin. Sitten he
lausuilivat mielipiteitänsä paperilapusta, mitä toiveita saattoi olla
kirjasen löytämisestä, ja Massiban kertoi mitä oli Rennesissä kuullut
de Vélinesistä. Parooni oli kuudenkymmenen vuoden ikäinen mies, jo
useita vuosia ollut leskenä, ja hän eleli hyvin yksikseen tyttärensä
Gabrielle de Villemonin kanssa, jota äskettäin oli kohdannut hirveä
suru, kun hänen miehensä ja vanhempi poikansa olivat saaneet surmansa
auto-onnettomuudessa.

"Herra parooni pyytää herroja hyväntahtoisesti saapumaan ylös."

Palvelija opasti heidät ylös portaita isoon autioon huoneeseen,
jonka ainoina huonekaluina oli kirjoituspulpetti, hyllyjä sekä
paperikääröjen ja konttorikirjojen peittämiä pöytiä.

Parooni vastaanotti heidät ylen kohteliaasti ja sellaisella
suulaudella, joka on useasti havaittavana liian yksikseen
olostelevissa henkilöissä. Heidän oli kovin työläs saada asiaansa
selitetyksi hänelle.

"Niin, kyllä tiedän, kirjoitittehan siitä, herra Massiban. Kysymys
on kirjasesta, jossa puhutaan neulasta, eikö niin? Kirjasesta, joka
minun on ilmoitettu perineen esi-isiltäni?"

"Aivan."

"Voin mainita teille, että minä ja esi-isäni emme ole hyviä ystäviä.
Siihen aikaan oli kovin kummallisia mielipiteitä. Minä olen seurannut
omaa aikaani. Olen katkaissut välini menneisyyteen."

"Niin", tokaisi Beautrelet kärsimättömästi, "mutta ettekö ollenkaan
muista nähneenne sellaista kirjaa?"

"Kyllä, sähkötinhän siitä teille", huudahti hän kääntyen Massibaniin,
joka hermostuneesti käveli edestakaisin lattialla ja kurkisteli ulos
korkeista ikkunoista. "Ainakin luuli tyttäreni nähneensä sellaisen
kirjan nimen niiden tuhansien kirjojen seassa, joita yläkerran
kirjastohuone on ahdettu puolilleen... Sillä minä puolestani tuskin
milloinkaan lueskelen... en lue edes sanomalehtiä... Tyttäreni
lukee joskus hiukan, silloinkin ainoastaan kun hänen pikku
Georgesinsa, ainoa hänelle jäänyt poika, on ihan virkku, jotta
hän saa pienokaiselta rauhaa... Minun harrastuksiani on etupäässä
vuokrieni periminen ja sopimusten noudattamisen valvominen... Täällä
näette tilikirjani, hyvät herrat; täällä minä vietän elämäni, ja
tunnustanpa, ettei minulla ole aavistustakaan koko siitä jutusta,
josta kirjeessänne puhuitte, herra Massiban..."

Tämän lörpöttelyn väsyttämänä keskeytti Isidore Beautrelet hänet:

"Suokaa anteeksi, herra parooni, mutta... se kirjanen..."

"Tyttäreni sitä haeskeli. Hän teki työtä eilispäivästä asti."

"No?"

"Niin, hän on löytänyt sen, hän löysi sen tunti tai pari takaperin.
Teidän tullessanne..."

"Ja missä se on?"

"Missäkö se on? Hän laski sen tuolle pöydälle... tuonne..."

Isidore hätkähti. Pöydällä, suunnattoman paperiläjän päällä, oli
pieni sahviaanikansiin sidottu kirjanen. Hän laski äkkiä nyrkkiin
puristuneen kätensä sen päälle, kuin olisi tahtonut estää ketään
muuta maailmassa koskemasta siihen... ja jossakin määrin myöskin kuin
ei hän itsekään olisi uskaltanut sitä ottaa.

"No --?" huudahti Massiban innokkaasti.

"Minulla on se... tässä on... nyt on asia selvä."

"Mutta nimi... oletteko varma?..."

"Olenpa kyllä... katsokaa."

Hän viittasi sahviaanin painettuihin kultakirjaimiin: 'Onton neulan
salaisuus.'

"Oletteko varma? Onko salaisuus vihdoinkin meidän hallussamme?"

"Ensimmäinen sivu... Mitä mainitaan nimilehdellä?"

"Lukekaa: '_Koko totuus paljastettu ensimmäisen kerran. -- Minun
itseni painattama satana kappaleena hovin tiedoksi_.'"

"Aivan niin, aivan", jupisi Massiban, ja hänen äänensä vavahteli; "se
on liekeistä siepattu kappale! Se on sama kirja, jonka Ludvig XIV
otti takavarikkoon."

He selailivat sitä. Ensimmäinen luku sisälsi samaa, mitä kapteeni de
Larbeyrie oli muistikirjassaan maininnut.

"Käykäämme edelleen!" hoputti Beautrelet, jolla oli kiire päästä
ratkaisuun.

"Edelleen? Eihän toki. Tiedämme jo, että Rautanaamio vangittiin,
koska hän tiesi ja tahtoi julkaista Ranskan kuningassuvun
salaisuuden. Mutta kuinka hän sen tiesi? Ja miksi tahtoi hän
sen julkaista? Kuka oli tuo eriskummainen olento? Ludvig XIV:n
velipuoliko, kuten Voltaire väitti, vai italialainen ministeri
Mattioli, kuten nykyajan tiede arvelee? Hitto vieköön, tämä kysymys
on tuiki tärkeä."

"Myöhemmällä, myöhemmällä", vastusti Beautrelet, kuumeellisen
kiihkeästi käännellen lehtiä, kuin peläten kirjan lentävän hänen
käsistään ennen kuin hän saisi arvoitukseen ratkaisun.

"Mutta..." yritti Massiban inttää, intohimoisesti kiintyneenä moisiin
historiallisiin seikkoihin.

"Ehdimmehän tuon... sittemmin... ottakaamme ensin selityksestä selko."

Beautrelet pysähtyi äkkiä. Asiakirja! Keskellä erästä
vasemmanpuolista sivua näki hän nuo viisi salaperäistä piste- ja
numeroriviä! Yhdellä silmäyksellä havaitsi hän ne aivan samoiksi,
joita oli niin tarkoin tutkinut. Sama kokoonpano... samat lomat,
jotta saattoi erottaa sanat _demoiselles_ ja loppurivillä _aiguille
creuse_.

Niiden edellä oli pikku huomautus: "_Kaikki tarpeelliset tiedot on
kuningas Ludvig XIII sommitellut pikku tauluksi, jonka jäljennän
tähän_."

Ja sitä seurasi taulu.

Sen selitys oli alempana.

Beautrelet luki katkonaisella äänellä:

    "Kuten näkyy, ei tämä taulu anna mitään selitystä, vaikkakin
    muuttaa numerot ääntiöiksi. Voidaan sanoa, että tämän arvoituksen
    tulkitsemiseksi on se ensin tunnettava. Se on korkeintaan
    johtolanka niitä varten, jotka tuntevat sokkelon käytävät.

    Tarttukaamme tähän johtolankaan ja lähtekäämme liikkeelle, minä
    opastan teitä.

    Ensin neljäs rivi. Neljäs rivi sisältää mittoja ja ohjeita. Jos
    noudattaa ohjeita ja ottaa mainituista mitoista vaarin, joutuu
    ehdottomasti perille, tietysti silti vain siinä tapauksessa,
    että tietää missä on ja minne menee, sanalla sanoen, että tietää
    L'Aiguille creusen todellisen merkityksen. Tämä selitetään
    kolmella ensimmäisellä rivillä. Ensimmäinen on siten laadittu
    kostaakseni kuninkaalle, ja olinkin ilmoittanut hänelle..."

Beautrelet vaikeni ymmällä.

"No? Mikä nyt?" kysyi Massiban.

"Siinä ei ole mitään ajatusta."

"Eipä tosiaankaan", myönsi Massiban. _"Ensimmäinen on siten laadittu
kostaakseni kuninkaalle_... Mitä tämä merkitsee?"

"Tuhat tulimmaista!" sadatti Beautrelet.

"Mitä nyt?"

"Revitty! Kaksi lehteä! Seuraavat lehdet!... Katsokaa jälkiä!"

Hän vapisi pettymyksensä raivosta. Massiban kumartui katsomaan:

"Totta tosiaan... näkee kahden lehden jätteitä, pieniä paperitukkoja.
Ne on nähtävästi reväisty ihan äskettäin. Niitä ei ole leikattu, vaan
selvästi revitty... katsokaa, kaikki loppulehdet ovat rypistyneet."

"Mutta kuka, kuka on sen tehnyt?" valitteli Isidore käsiänsä
väännellen. "Palvelija? Rikostoveri?"

"Tuo on sentään voinut tapahtua joitakuita kuukausia takaperin",
huomautti Massiban.

"Olipa miten oli... jonkun on täytynyt vainuta tämä kirja ja siepata
se... Kuulkaahan, herra parooni", huudahti Beautrelet isäntään
kääntyen, "ettekö te tiedä mitään?... Epäilettekö ketään?"

"Voimmehan kysyä tyttäreltäni."

"Niin... niin... aivan... kenties hän tietää..."

Parooni de Vélines soitti kamaripalvelijaansa. Muutaman minuutin
kuluttua astui sisälle rouva de Villemon. Hän oli vielä nuori, ja
hänen kasvoillaan oli surumielinen ja alakuloinen ilme. Beautrelet
kysyi häneltä heti:

"Tekö löysitte tämän kirjasen kirjastosta?"

"Niin, eräästä langalla sidotusta kimpusta."

"Ja te olette lukenut sen?"

"Kyllä, eilen illalla."

"Puuttuiko siitä lukiessanne nämä kaksi lehteä? Koettakaa
muistella... kaksi lehteä tämän salakirjoituksen perästä?"

"Ei suinkaan", vastasi rouva hyvin hämmästyneenä; "siitä ei ollut
ainoatakaan lehteä poissa".

"Kuitenkin on siitä revitty..."

"Mutta kirja oli minun kamarissani koko yön."

"Entä aamulla?"

"Aamulla toin itse sen alas, kun herra Massibanin ilmoitettiin
saapuneen."

"Siispä --?"

"En voi käsittää... paitsi jos... mutta ei..."

"Kuinka?"

"Georges... poikani... tänä aamuna... leikki kirjalla."

Hän kiirehti ulos, kintereillään Beautrelet, Massiban ja parooni.
Poika ei ollut huoneessaan. Häntä haeskeltiin kaikkialta. Vihdoin
tavattiin hänet linnan takalistolla kisailemassa. Mutta nuo kolme
näyttivät niin kiihtyneiltä ja tekivät hänelle kysymyksiä niin
käskevällä äänellä, että hän pillahti itkuun.

Juostiin oikeaan ja vasempaan. Kuulusteltiin palvelijoita. Sekamelska
oli kuvaamaton.

Ja Beautreletilla oli se kauhea aistimus, että totuus lipui pois
niinkuin vesi häviää sormien välitse.

Hän ponnisti malttaakseen mielensä, tarttui rouva de Villemonin
käsivarteen, vei hänet paroonin ja Massibanin seuraamana
vierashuoneeseen ja virkkoi hänelle:

"Kirja on kylläkin vajanainen, kaksi lehteä on reväisty pois... mutta
olettehan lukenut ne, hyvä rouva?"

"Kyllä."

"Te tiedätte mitä ne sisältävät?"

"Kyllä."

"Voitteko kertoa sen?"

"Varsin hyvin. Luin koko kirjan mitä uteliaimmin, mutta etenkin nuo
kaksi lehteä kiinnittivät mieltäni, niissä kun oli kovin merkillisiä
ja tärkeitä tietoja."

"Puhukaapa siis, hyvä rouva, puhukaa, minä pyydän. Ne tiedot ovat
aivan verrattomia. Puhukaa nyt, minä rukoilen, hukattuja hetkiä ei
koskaan saa takaisin. _L'Aiguille creuse_..."

"Oh, se on aivan yksinkertaista. _L'Aiguille creuse_ merkitsee..."

Huoneeseen astui palvelija.

"Kirje armolliselle rouvalle..."

"Mitä? Postihan on jo käynyt."

"Eräs poika antoi tämän minulle."

Rouva de Villemon avasi kirjeen, luki ja painoi kätensä sydämelleen,
pyörtymäisillään, kauhistuksesta valjuksi valahtaneena.

Paperi oli pudonnut lattialle. Beautrelet otti sen ja edes lupaa
kysymättä luki vuorostaan:

"_Vaietkaa... muutoin ei poikanne enää herää_."

"Poikani... poikani..." sopersi onneton äiti niin voipuneena, ettei
edes voinut mennä lemmikkiänsä suojelemaan vaaralta.

Beautrelet tyynnytti häntä.

"Tämä ei voi olla todeksi tarkoitettua... tämä on pilaa... kenellä
voisi olla etua...?"

"Mahdollisesti Arsène Lupinilla", huomautti Massiban.

Beautrelet antoi hänelle merkin vaieta. Hän luonnollisesti tiesi
vihollisen taas olevan kärkkymässä, ketteränä ja kaikkeen valmiina,
ja juuri sen vuoksi hän tahtoi houkutella rouva de Villemonilta nuo
tärkeät, kauan odotetut sanat ja heti paikalla, silmänräpäystäkään
menettämättä.

"Minä rukoilen teitä, hyvä rouva, rauhoittukaa... olemmehan kaikki
saapuvilla... ei ole minkäänlaista vaaraa..."

Puhuisiko tuo? Hän uskoi niin, toivoi niin. Toinen sopersi joitakuita
sanoja. Mutta taas avautui ovi. Tällä kertaa saapui lapsenhoitajatar.
Hän näytti joutuneen suunniltaan.

"Nuori herra Georges... armollinen rouva... Georges..."

Äiti saavutti heti kaikki kykynsä. Erehtymättömän vaiston ajamana
hän kiiti kaikkien edellä alas portaita, pylväikön läpi pengermälle.
Siellä makasi puutarhasohvalla pikku Georges liikkumattomana.

"Mutta hänhän nukkuu!..."

"Hän vaipui uneen ihan äkkiä, armollinen rouva", selitti
lapsenhoitajatar. "Koetin estää häntä nukkumasta, kantaa hänet
kamariinsa. Mutta hän oli jo unessa, ja hänen kätensä... hänen
kätensä olivat kylmät..."

"Kylmät!" sopersi hänen äitinsä. "Niin, se on totta... oih, hyvä
Jumala! _Herätköön hän_!"

Beautrelet sujautti kätensä housuntaskuun, tarttui revolveriinsa,
viritti hanan etusormellaan, veti aseen nopeasti esille ja ampui
Massibania.

Massiban oli ennakolta, ikäänkuin olisi pitänyt nuoren miehen
liikkeitä silmällä, heittäytynyt syrjään, joten laukaus ei osunut.
Mutta Beautrelet hyökkäsi hänen kimppuunsa ja huusi palvelijoille:

"Tänne! Hän on Lupin..."

Töytäyksen voimasta oli Massiban kuukertunut taaksepäin juurituolille.

Seitsemän, kahdeksan sekunnin kuluttua hän nousi, jättäen
Beautreletin pökerryksiin, puolittain tukehtuneeksi, ja pidellen
nuoren miehen revolveria kädessään.

"Kas niin... hyvä... älähän liikahda... nyt olet vahingoton pari
kolme minuuttia... et enempää... Mutta hitaastipa tunsit minut...
Olenko niin oivallisesti naamioinut itseni Massibaniksi?"

Hän ojentausi suoraksi, ja seistessään siinä rintakehä laajenneena
ja ryhti pelottavana nauroi hän pilkallisesti, silmäillessään kolmea
tyrmistynyttä palvelijaa ja ymmälle joutunutta paroonia.

"Isidore, teitpä yhden virheen. Ellet olisi heille sanonut, että minä
olin Lupin, niin he olisivat heittäytyneet niskaani. Ne ovat isoja,
vantteria miehiä, ja miten olisi minun käynyt? Neljä yhtä vastaan!"

Hän lähestyi heitä:

"No, pojat, älkää pelästykö... en minä teille pahaa tee... otatteko
ehkä pastillin? se virkistää. Ahaa! sinä siinä, annappas minulle pois
satamarkkaseni. Kyllä minä sinut vintiön tunnen. Sinulle minä äsken
maksoin kirjeen antamisesta rouvallesi... Pian nyt, lurjus..."

Hän otti palvelijan ojentaman setelin ja repi sen silpuksi.

"Kavaltajan raha... se polttaa sormiani."

Hän kohotti hattuaan ja kumarsi hyvin syvään rouva de Villemonille:

"Annattehan minulle anteeksi, hyvä rouva? Elämän sattumukset --
eritoten minun elämäni -- pakottavat useasti julmuuksiin, joita
itse enimmin häpeilen. Mutta älkää olko levoton pojastanne, annoin
hänelle vain pikku piston käsivarteen häntä kuulustellessamme. Tunnin
kuluttua on kaikki ennallaan... Pyydän vielä kerran anteeksi. Mutta
minun täytyi saada teidät vaikenemaan asiasta."

Hän kumarsi jälleen, kiitti parooni de Vélinesiä hänen herttaisesta
vieraanvaraisuudestaan, otti keppinsä, sytytti savukkeen, tarjosi
paroonillekin, kohotti hattuaan joka taholle ja huusi suojelevalla
äänellä Beautreletille:

"Hyvästi, pojuseni!"

Sitten hän asteli tyynesti tiehensä, tuprautellen savua palvelijain
kasvoihin...

Beautrelet odotti muutamia minuutteja. Rouva de Villemon oli
tyyntynyt ja seisoi poikaansa katsellen. Beautrelet astui hänen
luokseen aikoen vielä kerran pyytää häntä ilmaisemaan, mitä hän
tiesi. Mutta hän tajusi, ettei rouva de Villemon nyt ikinä puhuisi,
tapahtui mitä tahansa. Tämän äidin aivoihin oli Onton neulan
salaisuus hautautunut yhtä syvälle kuin menneisyyden pimentoon
peittyneenä. Silloin hän luopui ja lähti pois.

-- -- --

Kello oli puoli yksitoista. Juna lähtisi kymmenen minuuttia ennen
kahtatoista. Hän asteli hitaasti pitkin puistokujaa ja poikkesi
kulkemaan asemalle johtavaa tietä.

"No, mitä tuosta kaikesta sanot?"

Massiban, eli oikeastaan Lupin, se puikahti metsästä tien varrelta.

"Eikö luistanut hyvin? Eikö vanha toverisi ole nokkela
nuorallatanssija? Olen varma siitä, että sinä olet aivan ymmällä ja
kummastelet, onko olemassakaan ketään miekkosta nimeltä Massiban,
akatemian jäsentä? Onpa hyvinkin. Saatpa hänet nähdäkin, jos olet
kiltti. Mutta ensiksikin on minun annettava sinulle revolverisi
takaisin... Katsot, vieläkö se on panostettu? On kuin onkin,
poikaseni. Viisi luotia jälellä, ja yksi ainoa riittää lähettämään
minut isäini luo... Vai niin, sinä pistätkin sen taskuusi?... No
niin... enemmän pidän siitä kuin käytöksestäsi linnassa... karmiva
oli äkillinen temppusi!... Mutta kun on nuori ja äkkiä huomaa -- kuin
salamana -- joutuneensa taaskin tuon riivatun Lupinin jutkauttamaksi,
tämän seistessä ihan vastapäätä, kolmen askeleen päässä... niin
sitä ampuu, präiskis!... En minä siitä sen enempää... Sen todistan
tarjoamalla sinulle nyt sijan autossani. Sopiiko?"

Hän pisti sormet suuhunsa ja vihelsi.

Vanhan Massibanin arvokkaan ulkonäön ja Lupinin veijarimaisen
olemuksen vastakohta oli kovin hupainen. Beautrelet ei voinut olla
nauramatta.

"Hän nauraa! Hän on nauranut!" huudahti Lupin ilosta hypähdellen.
"Katsos, pojuseni, nauramisen lahja se sinulta puuttuu... Sinä
olet hieman liian vakava ikäiseksesi... Sinä olet hyvin kiltti ja
hupainen, sinun viaton ja teeskentelemätön luonnollisuutesi on
ihastuttava, mutta sinä et ymmärrä nauramisen taitoa."

Hän asettui hänen eteensä.

"Lyön vetoa siitä, että saan sinut vielä itkemäänkin. Tiedätkös,
kuinka olen tullut seuranneeksi sinun tutkimuksiasi? Kuinka sain
tietää Massibanin sinulle lähettämän kirjeen sisällön, ja että hän
oli sopinut tapaavansa sinut Vélinesin linnassa tänä aamuna? Sen
ystäväsi lörpöttelyn kautta, jonka luona asuit... Sinä luotat tuohon
epattoon, joka lörpöttelee heti kaikki pikku ystävättärelleen... Ja
hänen pikku ystävättärellään ei ole mitään salaisuuksia Lupinille.
Mitä sanoinkaan sinulle? Näytät kovin omituiselta... saat kyyneleitä
silmiisi... suret uskotonta ystävääsi, eikö niin?... Olet todellakin
ihastuttava, pienokaiseni... melkeinpä syleilisin sinua. Sinulla
on verraton tapa hämmästellä. Muistuu aina mieleeni tuo ilta
Gaillonissa, jolloin kysyit neuvoa minulta... Niin juuri, vanha
notaari olin minä... Mutta naurahan toki, lapsoseni!... Sanon vielä
kerran, sinä et ymmärrä nauramisen taitoa. Sinulta puuttuu... kuinka
lausuisinkaan ajatukseni?... sinulta puuttuu 'välitöntä'. Minä olen
'välitöntä'."

Auton huohotusta kuului läheltä.

Lupin tarttui ripeästi Beautreletin käsivarteen ja sanoi kylmästi,
katsoen häntä silmiin:

"Sinä pysyt rauhallisena nyt, niinhän? Huomaathan, ettei tässä mikään
auta. Miksi siis kuluttaisit voimiasi ja haaskaisit aikaa? Rosvoja
on maailmassa yllinkyllin... Juokse niiden perässä, mutta anna minun
olla... muutoin... Onhan se sovittua, vai mitä?"

Hän pudisteli toista hiukan, kuin antaakseen tahdollensa painoa.
Sitten hän purskahti nauruun.

"Olenpa hupakko! Sinäkö jättäisit minut rauhaan? Ei, sinä et ole
niitä, jotka taipuvat... En todellakaan tiedä, mikä estää minua...
kädenkäänteellä olisit sinä sidottu ja kapuloitu... ja parin tunnin
kuluttua istuisit korjuussa useaksi kuukaudeksi... Ja silloin minä
voisin liikkua täydessä turvassa, vetäytyä siihen rauhalliseen
tyyssijaan, jonka minulle ovat valmistaneet esi-isäni, Ranskan
kuninkaat, nauttien niistä aarteista, joita he ystävällisesti ovat
minulle kasailleet... Mutta on tietenkin tähtiin kirjoitettu, että
minun pitää käyttäytyä kuin epäkäytännöllinen hupelo... Jokaisella
on omat heikkoutensa... ja minulla se on leppeys sinua kohtaan...
Ja sitäpaitsi, sinä et ole vielä voittanut. Monet tuulet ovat
puhaltaneet, ennen kuin sinä saavutat tuon neulan. Pahus vieköön,
minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta se silloin
hyvinkin vie kymmenen vuotta. Onhan sinun ja minun välillä sentään
suuri ero."

Auto ajoi nyt kohdalle, suunnattoman suuri umpinainen vaunu. Ovea
avattaessa Beautreletilta pääsi huudahdus. Vaunuissa oli jo yksi
mies, ja se oli Lupin tai oikeastaan Massiban.

Hän purskahti nauruun, sillä nyt ymmärsi hän äkkiä. Lupin virkkoi
hänelle:

"Ei sinun tarvitse iloasi hillitä, hän nukkuu sikeästi. Lupasinhan
sinulle, että saisit nähdä hänet. Nyt kai ymmärrät tapausten menon?
Puolenyön aikaan kuulin teidän sopineen tapaamisestanne linnassa.
Kello seitsemän aamulla olin minä paikalla. Massibanin saapuessa
tarvitsi vain siepata hänet ja antaa hänelle pieni pisto... siinä
koko homma! Nuku, ukkoseni, nuku... asetamme sinut tiepuoleen...
noin... mainiota... auringon paisteeseen, jotta et vilustu.
Oivallista... ja hattu vielä käteen... 'antakaa ukolle pikku ropo!'
Vai niin, sinä vanha kelpo Massiban, vai sekaannut sinä Arsène
Lupinin asioihin!..."

Oli tosiaankin sanomattoman lystikästä nähdä molemmat Massibanit
vastakkain, toinen unessa ja päätänsä huojutellen, toinen totisena ja
kunnioittavaa kohteliaisuutta tulvillaan.

"Armahtakaa köyhää sokeata... Kas tässä, Massiban, saat kaksi souta
ja käyntikorttini... Ja nyt eteenpäin, pojat, ja nelinkertaista
vauhtia! Ymmärräthän, ajaja, 120 kilometriä tunnissa. Astu sisään,
Isidore. Tänään on akatemiassa täysistunto, ja Massibanilla on
määränä pitää esitelmä kello puoli neljältä... en tiedä mistä
aineesta. No niin, hän pitää pikku esitelmänsä. Minä esitän heille
oikein todellisen Massibanin, todellisemman kuin oikea Massiban, sekä
omat mielipiteeni paalurakennuskauden kirjoituksista. Kun kerran olen
akatemian jäsen, niin --! Nopeammin, ajaja, tämä on vasta 115...
Pelkäätkö? Unohdat siis, että olet Lupinin matkassa? Ah, Isidore,
ja on ihmisiä, jotka väittävät elämää yksitoikkoiseksi! Elämähän
on jumalallista, pienokaiseni, jos vain tietää sen... ja _minä_
sen tiedän... Etkö usko, että olisin voinut pakahtua ihastukseen
äsken linnassa, kun sinä ja ukko Vélines loruilitte ja minä ikkunan
vieressä repäisin lehdet tuosta historiallisesta kirjasta! Ja
sitten, kun sinä kuulustelit rouva de Villemonia Ontosta neulasta!
Puhuisiko hän? Kyllä, hän puhuu... ei, hän ei puhuisi... kyllä...
ei... kylmät väreet karmivat pintaani... Jos hän puhuisi, niin saisin
aloittaa koko elämäni uudelleen, koko rakennus luhistuisi... Ehtisikö
palvelija ajoissa? Kyllä... ei... kas tuossa... Mutta Beautrelet
paljastaa naamarini! Ei mitenkään! Hän ei ole kyllin tarkkanäköinen.
Kyllä... ei... kas niin, nyt on kaikki hyvin... ei, eipä olekaan...
hän tarkastelee minua... totisesti... nyt ottaa hän revolverinsa...
Ah, mikä ihana hetki!... Sinä puhut liiaksi, Isidore... Emmekö jo
nuku? Olen läpeensä väsynyt... hyvää yötä..."

Beautrelet katseli häntä. Hän näytti jo melkein nukkuvan. Nyt nukkui
hän todellakin.

Auto suhisi eteenpäin kohti taivaanrantaa, joka yhä pakeni tieltä.
Kaupunkeja, kyliä, peltoja, metsiä ei enää ollut olemassa, ainoastaan
ääretön avaruus, joka aukeni ja sulkeutui takana...

Kauan katseli Beautrelet matkatoveriaan kiihkeän uteliaana ja
kovin haluten nähdä tuon kaihtavan naamarin läpi hänen todellisiin
kasvoihinsa. Ja hän harkitsi niitä asianhaaroja, jotka sulkivat
heidät molemmat vierekkäin tuohon autoon.

Mutta hänkin oli väsynyt aamullisten mielenliikutusten ja pettymysten
jälkeen ja vaipui uneen.

Kun hän heräsi, Lupin istui ja luki. Beautrelet kumartui katsomaan
kirjan nimeä. Se oli filosofi Senecan _Kirjeet Luciliukselle_.



KAHDEKSAS LUKU


"Pahus vieköön, minäkin, Lupin, tarvitsin kymmenen päivää... sinulta
se silloin hyvinkin vie kymmenen vuotta!"

Tämä Lupinin lause vaikutti suuresti Beautreletin menettelyyn.

Lupin oli pohjaltaan hyvin tyyni ja aina itsensä hillitsevä, mutta
hänelläkin oli toisinaan ylvästelyn hetkiä, pikku innostumisen
purkauksia, jotka olivat sekä teatterimaisia että luontevia; silloin
hän tuli lasketelleeksi tunnustuksia ja varomattomia sanoja, joita
Beautreletin tapainen nuorukainen voi käyttää hyväkseen.

Väärin tai oikein luuli Beautrelet tuossa lauseessa huomaavansa
tahdottoman tunnustuksen. Hän teki järkevästi sen johtopäätöksen,
että jos Lupin vertasi omia ja hänen ponnistelujaan Onton neulan
salaisuuden paljastamiseksi, johtui se siitä, että heillä molemmilla
oli samat mahdollisuudet päämäärän saavuttamiseen. Lupinillakaan
ei siis ollut muita keinoja menestyäkseen, kuin mitä hänen
vastustajallaankin oli. Mahdollisuudet olivat samat. Mutta vaikka
heillä olikin samat mahdollisuudet, samat menestyksen toiveet, samat
keinot, oli Lupin kuitenkin tarvinnut ainoastaan kymmenen päivää.

Mitkä olivat ne keinot, ne toiveet, ne mahdollisuudet? Ne
rajoittuivat ehdottomasti sen 1815 ilmestyneen kirjasen tuntemiseen,
jonka Lupin epäilemättä, kuten Massiban, oli sattumalta löytänyt
ja jonka avulla hän oli saanut Marie Antoinetten rukouskirjasta
löydetyksi tuon välttämättömän salakirjoituksen.

Kirjanen ja salakirjoitus olivat siis ainoat perusteet, joihin Lupin
oli voinut turvautua. Niillä keinoin hän oli siis sommitellut koko
rakennuksen. Ei mitään vierasta apua. Hän oli tutkinut nidettä ja
salakirjoitusta... siinä kaikki.

No niin, eikö Beautrelet voisi käydä taisteluun samasta
lähtökohdasta? Mitä hyödyttäisi mahdoton taistelu? Mitä
hyödyttäisivät hänen muut tutkimuksensa, jotka -- jos hänen
onnistuisi välttää ne moninaiset ansat, jotka hänen tielleen
viritettäisiin -- parhaassa tapauksessa johtaisivat kehnoon tulokseen?

Hän teki varman päätöksen, ja sen mukaan toimiessa oli hänellä
kohottava tunne siitä, että hän oli oikealla tiellä. Ensi työkseen
erosi hän ilman tarpeettomia nuhteluja lyseotoveristaan, otti
matkalaukkunsa ja muutti -- monen mutkan ja kiertotien kautta --
pieneen, keskellä Pariisia sijaitsevaan hotelliin. Toisinaan hän oli
koko päivät hotellissa. Hän aterioitsi ruokasalissa. Muulloin hän
istui huoneeseensa sulkeutuneena, ikkunaverhot alas laskettuina,
miettien.

"Kymmenen päivää", oli Lupin sanonut. Beautrelet koetti unohtaa
kaikki mitä hän oli tehnyt ja ainoastaan muistaa kirjasen ja
salakirjoituksen. Hänen korkeimpana kunnianhimonaan oli ehtiä
suoriutuneeksi tästä tehtävästään kymmenessä päivässä. Mutta kymmenes
päivä meni, yhdestoista ja kahdestoista samaten. Kolmantenatoista
päivänä hänen aivoissaan välähti, ja sillä hämmästyttävällä
vauhdilla, jolla aatokset toisinaan kehittyvät meissä kuin
ihmeelliset kasvit, pistäysi totuus esille, varttui, vahvistui.
Kolmannentoista päivän iltana hän ei tiennyt arvoituksen ratkaisua,
mutta hän tunsi ihan varmaan yhden niitä menetelmiä, jotka saattoivat
johtaa menestykseen, epäilemättä sen samaisen menetelmän, jota Lupin
oli käyttänyt.

Sangen yksinkertainen menetelmä, joka johtui tästä ainoasta
kysymyksestä: onko mitään yhteyttä kaikkien niiden enemmän tai
vähemmän tärkeiden historiallisten tapausten välillä, joihin kirjanen
liittää Onton neulan salaisuuden?

Tapausten moninainen laatu ei tehnyt vastausta helpoksi. Mutta
perinjuurisella tarkastelullaan sai Beautrelet näistä kaikista
tapauksista löytäneeksi oleellisesti yhtenäisen luonteen. Kaikki
olivat poikkeuksetta sattuneet muinaisessa Neustriassa, joka
suunnilleen vastasi nykyistä Normandiaa. Kaikki tuon satumaisen
tarinan henkilöt ovat normandialaisia tai tulevat siksi tai toimivat
normandialaisella maaperällä.

Jännittävä kulkue läpi vuosisatojen! Outoa nähdä kaikkien noiden
paroonien, herttuain ja kuningasten eri tahoilta liikkeelle
lähteneinä tapaavan toisensa tässä maailman kolkassa!

Beautrelet selaili historiaa umpimähkään. Rol eli Rollo, ensimmäinen
_normandialainen_ herttua, se piti salaisuutta hallussaan
Saint-Clair-sur-Epten rauhansopimuksen jälkeen!

Wilhelm Valloittaja, _Normandian_ herttua, Englannin kuningas, se
käytti silmäneulan kaltaiseen kärkeen päättyvää lipputankoa!

_Rouenissa_ englantilaiset polttavat Jeanne d'Arcin, joka tietää
salaisuuden!

Ja ihan sarjan alussa: kuka on tuo kaleettien päällikkö, joka
Caesarilta lunastaa vapautensa Neulan salaisuudella, muu kuin Cauxin
seudun miesten päällikkö -- Cauxin, joka on Normandian sydämessä?

Oletus varmistuu. Alue supistuu. Rouen, Seinen rannat, Cauxin
tienoo... näyttää tosiaankin siltä kuin kaikki tiet johtaisivat tälle
taholle. Kun erityisesti mainitaan kaksi Ranskan kuningasta, sitten
kun salaisuus on joutunut hukkaan Normandian herttuoilta ja Englannin
kuningasten perillisiltä sekä joutunut Ranskan kuningashuoneen
haltuun, niin ne ovat Henrik IV -- joka piirittää Rouenia ja voittaa
Arquesin taistelun juuri Dieppen ulkopuolella -- ja Frans I, joka
perustaa Havren ja lausuu merkitsevät sanat: "Ranskan kuninkailla on
salaisuuksia, jotka useasti määräävät tapausten kulun ja kaupunkien
kohtalot!"

Rouen, Dieppe, Havre... kolmion kolme kulmaa, ne kolme isoa
kaupunkia, jotka ovat sen kärkinä. Keskessä on Cauxin tienoo.

Seitsemästoista vuosisata saapuu, Ludvig XIV polttaa kirjasen, jossa
tuntematon ilmaisee totuuden. Kapteeni de Larbeyrie anastaa yhden
kappaleen, käyttää väkisin sieppaamaansa salaisuutta, varastaa joukon
jalokiviä, joutuu maantierosvojen uhriksi ja kuolee murhattuna.
Mikä onkaan tapahtumapaikan nimi? Gaillon! Pieni kaupunki sen tien
varressa, joka kulkee Havresta, Rouenista tai Dieppestä Pariisiin.

Vuotta myöhemmin Ludvig XIV ostaa tilan ja rakennuttaa Aiguillen
linnan. Minkä seudun valitsee hän? Ranskan keskuksen. Jotta uteliaat
joutuisivat harhatielle. Ei etsitä Normandiasta.

Rouen... Dieppe... Havre... cauxilainen kolmio... Kaikki on siellä...
Yhtenä sivuna meri. Toisena Seine. Kolmantena ne kaksi laaksoa, jotka
johtavat Rouenista Dieppeen.

Salama välähti Beautreletin aivoissa. Tuo alue, Seinen ja Kanaalin
kalliorantain välinen ylätasanko, oli melkein aina Arsène Lupinin
puuhien näyttämönä.

Kymmenen vuoden ajan oli hän säännöllisesti korjannut satonsa tuolta
alueelta, kuin hänellä olisi ollut tyyssijansa juuri sen seudun
keskuksessa, johon Onton neulan tarina läheisimmin liittyi.

Parooni de Cahornin juttu? Seinen rannoilla, Rouenin ja Havren
välillä.

Thiberménil-juttu? Ylätasangon toisessa päässä, Rouenin ja Dieppen
välillä.

Gruchetin, Montignyn, Crasvillen murtovarkaudet? Keskellä Cauxin
tienoota.

Minne lähti Lupin, kun hänet nujersi ja sitoi Pierre Onfrey, joka oli
tehnyt murhan Rue Lafontainen varrella? Roueniin.

Missä vietiin laivaan Sherlock Holmes Lupinin vankina? Havren lähellä.

Ja mikä oli koko nykyisen draaman näyttämönä? Ambrumésy, Havren ja
Dieppen välisellä tiellä.

Rouen, Dieppe, Havre, aina tuo cauxilainen kolmio.

Arsène Lupin, joka omisti kirjasen ja tiesi sen kätköpaikan, missä
Marie Antoinette oli tallettanut salakirjoitusta, oli siis joitakuita
vuosia takaperin saanut käsiinsä tuon paljon puhutun rukouskirjan.
Salakirjoitus johtonaan hän läksi etsiskelemään, _löysi_, ja asettui
sinne olostelemaan kuin voitettuun maahan.

Beautrelet läksi sotaretkelleen.

-- -- --

Todellista liikutusta tuntien läksi hän matkaan, ajatellen että Lupin
oli tehnyt saman retkeilyn ja ollut samoissa toiveissa, lähtiessään
hakemaan sitä suurta salaisuutta, joka hänelle tuottaisi moisen
mahdin. Menestyisivätkö hänen, Beautreletin, ponnistukset yhtä
loistavasti?

Hän asteli Rouenista eräänä aamuna varhain, jalkaisin, kasvot
ruskettuneiksi maalattuina ja reppu selässä ryhmysauvan kahvassa kuin
Ranskan maata kiertävällä ammattilaisella.

Hän kulki suoraa päätä Duclairiin ja söi siellä aamiaista. Tästä
kauppalasta lähdettyään hän seurasi Seineä ja pysytteli melkein
herkeämättä jokivarressa. Hänen vaistonsa, jota muuten monet
todenmukaiset oletukset vahvistivat, johtivat hänet yhä takaisin
tuon kauniin virran polveileville partaille. Cahorniin tehdyn
murtovarkauden jälkeen vietiin sen kokoelmat Seineä myöten pois.
Kappelista ryöstetyt vanhat kiviveistokset oli kuljetettu Seinelle.
Hän oli näkevinään kokonaisen laivaston lotjia säännöllisessä
liikenteessä Rouenin ja Havren välillä, ottamassa lastikseen
koko seudun taideaarteita ja rikkauksia, toimittaakseen ne
miljaardimiesten maahan.

"Tunnen käryä!... Tunnen käryä!" mutisi nuori mies läähättäen, siten
kerran toisensa perästä hipaistessaan totuutta.

Ensimmäisten päivien pettymykset eivät lannistaneet hänen
miehuuttaan. Hänellä oli luja ja horjumaton luottamus johtonansa
olevan otaksuman oikeuteen. Riuska, huima se oli -- mitäpä siitä!
Se oli hänen ahdistamansa vihollisen arvoinen. Otaksuma sopeutui
siihen ihmeelliseen todellisuuteen, jolla oli nimenä Lupin. Kun oli
tekemisissä tuon miehen kanssa, täytyi pysytellä kuulumattoman,
liioitellun, yli-inhimillisen rajoissa.

Jumièges, La Mailleraie, Saint-Vandrille, Caudebec, Tancarville,
Quilleboeuf, kaikki seutuja hänen muistojansa täynnä. Kuinka monta
kertaa olikaan hän katsellut niiden upeita goottilaisia torneja tai
niiden avaroiden raunioiden suuruutta!

Mutta Havre ja sen ympäristöt houkuttelivat Isidorea kuin majakan
tuike. "_Ranskan kuninkailla on salaisuuksia, jotka useasti määräävät
tapausten kulun ja kaupunkien kohtalot_."

Nuo hämäräperäiset sanat loistivat äkkiä Beautreletille säihkyvän
kirkkaina. Eikö tuossa ollut selvä selitys niistä vaikuttimista,
jotka olivat saaneet Frans I:n perustamaan kaupungin tähän paikkaan,
ja eikö Havre-de-Grâcen kohtalo ollut liittynyt Neulan salaisuuteen?

"Niin se on... niin se on..." jupisi Beautrelet kiihkeänä. Vanha
normandialainen jokisuisto, noita tärkeitä kohtia, noita alkuperäisiä
ytimiä, joiden ympärillä ranskalainen kansallisuus on muodostunut,
vanha jokisuisto linnoitettiin noilla kahdella voimalla, toinen
julkinen, elävä, kaikkien tuntema, -- uusi satama, joka hallitsee
merta ja avautuu maailmalle --, toinen hämärä, tuntematon, ja
näkymättömyytensä, luoksepääsemättömyytensä takia sitä pelottavampi.
Neulan kautta selkiää kokonainen sivu Ranskan ja kuningashuoneen
historiaa, niinkuin Lupininkin koko historia. Samat voiman ja
vaikutusvallan lähteet ylläpitävät ja vartuttavat kuningasten ja
seikkailijan menestystä.

Kauppalasta toiseen, joesta mereen Beautrelet nuuski, kaikki aistit
teritettyinä, ja koetti hengettömiltäkin olioilta saada tietoonsa
niiden salaista merkitystä. Tämäkö kumpu hänen pitäisi tutkia? Tämä
metsä? Tämän kylän talot? Tämän talonpojanko jokapäiväisistä sanoista
hän löytäisi sen pikku sanan, joka ilmaisisi kaikki?

Eräänä aamuna hän söi aamiaista muutamassa vanhan rannikkokaupungin
Honfleurin ravintolassa. Saman pöydän ääressä aterioitsi muuan noita
punakoita ja kömpelöitä normandialaisia hevoskauppiaita, jotka
kiertelevät seudun markkinoilla pitkä mekko yllä ja piiska kourassa.
Hetkisen kuluttua oli Beautrelet huomaavinaan miehen silmäilevän
häntä jonkun verran tarkkaavasti, kuin tuntisi hänet tai ainakin
koettaisi muistutella häntä mieleensä.

"Ei", ajatteli hän, "minä erehdyn; en ole milloinkaan nähnyt tuota
hevoskauppiasta eikä hänkään minua".

Mies ei todellakaan enää näyttänyt omistavan hänelle mitään huomiota.
Hän sytytti piippunsa, tilasi kahvia ja konjakkia, poltteli ja
siemaili.

Lopetettuaan murkinansa Beautrelet maksoi ja nousi tuoliltaan.
Joukko väkeä astui sisälle juuri hänen aikoessaan lähteä, hänen
täytyi seisahtua muutamaksi sekunniksi pöydän viereen, ja hän kuuli
hevoskauppiaan sanovan matalalla äänellä:

"Hyvää päivää, herra Beautrelet."

Isidore ei epäröinyt. Hän istuutui miehen viereen ja vastasi:

"Niin, minä se olen... mutta te, kuka te olette? Kuinka saatoitte
tuntea minut?"

"Se ei ollut vaikeata... ja kuitenkin olen ainoastaan nähnyt kuvanne
sanomalehdistä. Mutta te olette niin kehnosti... miten sanoisinkaan
kielellänne... niin kehnosti naamioitu."

Hän puhui aivan ilmeisesti ulkomaalaisena murtaen, ja Beautrelet
luuli häntä tarkastellessaan huomaavansa, että hänkin oli naamioitu
pysyäkseen tuntemattomana.

"Kuka te olette?" toisti hän.

Vieras hymyili.

"Ettekö tunne minua?"

"En. En ole teitä milloinkaan nähnyt."

"Enhän minäkään teitä. Mutta muistelkaa... Minunkin kuvani on ollut
varsin useastikin lehdissä... No, tiedättekö nyt?"

"En."

"Sherlock Holmes."

Se oli omituinen kohtaus. Ja se merkitsi myös paljon. Nuori
mies oivalsi heti sen tärkeyden. Heidän vaihdettuaan joitakuita
kohteliaisuuksia hän virkkoi Holmesille:

"Olette kai täällä... hänen vuokseen?"

"Niin."

"Siispä... siispä luulette, että meillä on mahdollisuuksia tällä
seudulla?"

"Olen varma siitä."

Beautreletin ilo siitä, että Holmes oli samaa mieltä kuin hän, ei
ollut ihan häiriintymätön. Jos englantilainen pääsisi perille, olisi
voitto jaettava, ja kuka tietää, vaikkapa tuo ehtisi hänen edelleen?

"Onko teillä todistuksia? Vihjauksia?"

"Älkää pelätkö", nauroi englantilainen hänen rauhattomuutensa
tajuten, "minä en joudu teidän tiellenne. Te nojaudutte
salakirjoitukseen, kirjaseen... niihin en suurestikaan luota."

"Ja te?"

"Minulla on muuta."

"Onko arkaluontoista kysyä..."

"Ei suinkaan. Muistattehan jutun otsakoristeesta... ja Charmeracen
herttuasta?"

"Kyllä."

"Siinä tapauksessa ette ole unohtanut Victoirea, Lupinin vanhaa
imettäjätärtä, jonka hyvä ystäväni Ganimard päästi pakenemaan
väärissä vanginvaunuissa."

"Enpä kyllä."

"Olen hakenut esille Victoiren. Hän asuu eräässä maatalossa lähellä
kansallistietä n:o 25. Kansallistie n:o 25 johtaa Havresta Lilleen.
Victoiresta johdun helposti Lupiniin asti."

"Se käy pitkälliseksi."

"Siitä viisi! Olen jättänyt kaikki hommani. Tämä on nyt ainoana
tehtävänäni. Lupinin ja minun välillä on taistelu... taistelu
elämästä ja kuolemasta."

Hän lausui nämä sanat raivolla, jossa ilmeni hänen kaikki
mielenkarvautensa kärsimistänsä nöyryytyksistä, hurja viha suurta
vihollista kohtaan, joka oli niin julmasti leikitellyt hänen kanssaan.

"Menkäähän", mutisi hän sitten. "Meitä katsellaan... se on
vaarallista... Mutta muistakaa sanani: sinä päivänä, jona Lupin ja
minä seisomme vastatusten... sinä päivänä tapahtuu murhenäytelmä."

Beautrelet erosi Holmesista aivan tyyntyneenä: ei ollut uskottavaa,
että englantilainen ehättäisi hänen edelleen.

Ja olihan hän tästä satunnaisesta kohtauksesta saanut tärkeän
lisätodisteen! Tie Havresta Lilleen menee Dieppen kautta. Se on
Cauxin seudun iso rantatie, kulkien pitkin Kanaalin kalliorantoja!
Ja maatalossa tämän tien lähellä siis asui Victoire, s.o. Lupin,
koskapa he olivat eroamattomia, isäntä ja sokeasti häneen kiintynyt
palvelijatar!

"Tunnen käryä... tunnen käryä..." toisti nuori mies. "Tämä
satunnainen uusi tieto vahvistaa oletustani. Toiselta puolen on
Seinen ranta varma, toiselta puolen kansallistie yhtä epäilemätön.
Molemmat kulkutiet yhtyvät Havressa, Frans I:n kaupungissa,
salaisuuden kaupungissa. Rajat vetäytyvät yhteen. Cauxin alue ei ole
laaja, ja päälle päätteeksi kuuluu vain sen läntinen osa tutkimusteni
alaan."

Hän ryhtyi jälleen sitkeästi työhön. "Ei ole mitään syytä estämässä
minua löytämästä, minkä Lupin on löytänyt", vakuutti hän lakkaamatta
itselleen. Lupinilla kaiketikin oli häneen verraten ollut puolellaan
joku suuri etu, kenties parempi seudun tuntemus, perehtyminen
kansantarinoihin tai vain joku muistokin -- ja se merkitsi paljon,
sillä Beautrelet ei tiennyt mitään, hän ei ollenkaan tuntenut seutua,
käytyään sen kautta vain pikaisesti yhden ainoan kerran, Ambrumésyn
murtovarkauden jälkeen.

Mutta mitä sillä väliä? Vaikka hän omistaisi elämästänsä kymmenenkin
vuotta tähän etsintään, niin loppuun hän sen saattaisi. Lupin oleili
läheisyydessä. Hän näki etsimänsä, sielunsa silmillä. Hän odotti
Lupinia tuossa tienmutkassa, tuossa metsänlaidassa, tuon kyläkujan
päässä. Hän pettyi aina, mutta jokainen pettymys oli hänelle uuden
itsepintaisuuden aiheena.

Useasti heittäysi hän nurmikolle tiepuoleen ja syventyi pohtimaan
salakirjoitusta, josta hänellä oli aina taskussaan jäljennös, numerot
ääntiöiksi muutettuina.

    e . a . a . . e . . e . a . . a . .

    a . . . e . e .     . e . oi . e . . e .

    . ou . . e . o . . . e . . e . o . . e .

    D DF [ ] 19 F + 44 |> 357 <|

    ai . ui . . e      . . eu . e

Useasti hän myös tapansa mukaan laskeusi lojumaan heinikkoon ja
mietiskeli tuntimäärin. Hänellä oli yllinkyllin aikaa. Hänellä oli
koko tulevaisuus käytettävänään.

Ihmeteltävän kärsivällisesti kuljeskeli hän siten Seineltä
merenrantaan, merenrannasta Seinelle, etääntyen taipaleen kerrallaan,
kääntyen takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin, jättämättä
ainoatakaan tienoota ennen kuin oli varmistunut siitä, ettei sieltä
ollut mitään tietoja saatavissa.

Hän tutki, tarkasteli Montivilliersin, Saint-Romainin, Octevillen,
Epouvillen, Gournevillen ja Criquetotin.

Hän koputti talonpoikien oville iltaisin ja pyysi yösijaa. Illallisen
jälkeen istuttiin tupakoiden rupattelemassa. Hän kerrotutti heillä
juttuja, joita he pitkinä talvi-iltoina keskenänsä tarinoitsivat. Ja
yhäti sama salakavala kysymys:

"Entäs Neula? Tarina Ontosta neulasta... Ettekö sitä osaa?"

"En tosiaan... sitäpä minä en..."

"Ajatelkaa tarkoin... joku vanha lastensatu... missä vain jotakin
mainitaan neulasta... Kenties lumottu neula... mitä hyvänsä."

Ei. Ei mitään tarua, ei mitään muistoa sellaisesta. Ja seuraavana
päivänä hän taas kiireisesti muutti majaa.

-- -- --

Eräänä päivänä hän sivuutti Saint-Jouenin sievän kylän, joka on
ylävällä paikalla meren rantamalla. Hän laskeusi alas valtavien,
kalliorannasta lohjenneiden kivenjärkäleitten sekaan, kiipesi taas
ylänteelle ja suuntasi kulkunsa Brunevalin notkoon, Antifer-niemelle,
Belle-Plagen pikku lahdenpoukamaan. Hän asteli kepeästi ja
reippaasti, hiukan väsyneenä, mutta mieli mitä pirteimmillään! Niin
pirteänä, että hän unohti Lupinin ja Onton neulan salaisuuden ja
Victoiren ja Holmesin, ja iloitsi kaikesta näkemästänsä, taivaan
sinilaesta ja mahtavasta smaragdin vihreästä meren ulapasta, joka
säihkyi auringon hehkussa.

Hänen huomiotansa kiinnittivät suoraviivaiset vallit, tiiliseinien
jäännökset, jotka hän päätteli roomalaisen leirin raunioiksi. Sitten
hän näki vanhanaikaiseen linnoitustyyliin rakennetun pikku linnasen,
jonka suippotornit olivat rakoilleet ja korkeat ikkunat goottilaiseen
tapaan muovaellut; se sijaitsi pirstoutuneella, melkein erilleen
rannikosta kaivautuneella kallionniemekkeellä. Ahtaan käytävän sulki
molemmin puolin piikkilanka-aidalla jatkuva säleveräjä.

Melkoisella vaivalla Beautrelet pääsi siitä ylitse. Suippokaariholvi
oli teljetty vanhalla, ruostuneella salvalla; holvin päädyssä
näkyivät sanat: _Fort de Fréfossé_. Hän ei edes yrittänyt linnaan
sisälle, vaan kääntyi oikeaan loivalle rinteelle ja asteli edelleen
pikku polkua, joka kulki pitkin puukaiteella varattua multavallia.
Sen päässä oli pieni luola ikäänkuin vahtikojuksi kovertuneena
äkkijyrkästi merenrannassa kohoavaan kallionkärkeen.

Luolassa mahtui juuri seisomaan suorana. Seiniin oli ristiin
rastiin hakattu kirjoituksia. Kiviseinään avattu, melkein
nelikulmainen luukku oli kuin ikkunana maan puolelle, ihan vastapäätä
Fréfossé-linnoitusta, jonka harja kohosi kolmen- tai neljänkymmenen
metrin päässä.

Beautrelet heitti reppunsa hartioiltaan ja istuutui. Päivä oli ollut
paahteinen ja uuvuttava. Hän nukahti hetkiseksi.

Luolaan huokuva viileä tuuli herätti hänet.

Hän istui tovin liikkumattomana ja hajamielisenä, silmät uneksivina.
Hän yritti miettiä, koota vielä uinuvia ajatuksiaan. Hän olikin jo
saanut tajuntansa takaisin ja aikoi nousta jaloilleen, mutta tunsi
vaistomaisesti, että hänen silmänsä äkkiä kohdistuivat määrätylle
taholle, suurenivat, tuijottivat johonkin...

Hän vavahti. Hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän tunsi
hikipisaroita kihoilevan hiusmartoonsa.

"Ei... ei", sopersi hän, "tämä on unta... näköhäiriötä... Olisiko
mahdollista?"

Hän painui polvilleen ja kumartui katsomaan.

Hän oli havainnut kaksi graniittipermantoon korkopiirroksiksi
kaiverrettua jättimäistä kirjainta, kumpikin ehkä jalan pituisia.

Nämä kömpelöpiirteiset, mutta selvät kirjaimet, jotka vuosisatain
hammas oli jyrsinyt tylppäreunaisiksi ja lovipintaisiksi, olivat D ja
F.

D ja F! Hämmästyttävä ihme! Kaksi salakirjoituksen tunnuskirjainta!
Beautreletin ei tarvinnut edes vilkaista siihen muistaakseen
neljännen rivin kirjainryhmän -- sen rivin, joka sisälsi
mittatietoja! Hän osasi ne ulkoa. Ne olivat ikuisesti syöpyneet hänen
sieluunsa.

Hän nousi, astui pitkin loivaa vallipolkua, sitten vanhan
linnoituksen vieritse, hyppäsi taas ympärysaidan veräjän yli ja
kiirehti puhuttelemaan erästä paimenta, jonka karja kalusi ruohoa
läheisessä ylänteen notkelmassa.

"Tuo luola... luola tuolla..."

Hänen huulensa vapisivat, hän tapaili sanoja.

Paimen tähysteli häntä ällistyneenä. Vihdoin Beautrelet toisti:

"Luola... tuolla... linnoituksesta oikealle... onko sillä mitään
nimeä?..."

"Onpa hyvinkin, kyllä... Täällä Etretatissa sanotaan sen nimeksi les
Demoiselles."

"Mitä? Mitä sanottekaan?"

"Niin... se on _La Chambre des Demoiselles_ (neitien kamari)..."

Isidore oli syöksähtämäisillään hänen niskaansa, kuin olisi koko
totuus ollut kätkettynä tuohon mieheen ja puristettava hänen
kurkustaan esille...

Les Demoiselles! Toinen salakirjoituksen ainoista kahdesta tunnetusta
lauselmasta!

Mielenliikutukseltaan Beautrelet hädin sai pysytyksi jaloillaan.
Tuntui kuin olisi pyörremyrsky häntä riepoitellut, mereltä, maalta,
kaikilta suunnilta puhallellen häikäiseviä totuuksia...

Hän ymmärsi! Salakirjoitus oli saanut oikean merkityksensä! La
Chambre des Demoiselles... Etretat...

"Niin se on..." mietiskeli hän, totuuden säihkyessä hänen aivoissaan;
"sen täytyy olla niin... Mutta miten en sitä tiennyt aikaisemmin?"

Hän virkahti paimenelle matalalla äänellä:

"Hyvä... saat mennä... kiitos..."

Mies vihelsi nolostuneena koiraansa ja poistui.

Heti yksin jäätyään Beautrelet kääntyi takaisin linnoitusta kohti.
Hän oli jo melkein päässyt sen ohitse, kun äkkiä heittäysi maahan ja
jäi makaamaan muuria vasten painautuneena. Ja hän ajatteli käsiänsä
väännellen:

"Olenko järjiltäni? Entä jos _hän_ näkee minut? Jos _hänen_ apurinsa
näkevät minut? Tunnin ajan olen tässä harpponut edes takaisin..."

Hän ei enää hievahtanut paikaltaan.

Aurinko oli laskenut. Päivänvalo hämärtyi, kaikki ääriviivat sulivat
hämyyn.

Melkein huomaamattomin liikkein ryömi hän eräälle kallion
ulkonemalle, jyrkänteen uloimmalle reunalle asti.

Hän taivutti tieltään ruohotukot ja pisti päänsä ulos reunalta.

Vastapäätä häntä, melkein rantaäyrään tasalla, kohosi merestä tavaton
kallio, runsaasti kahdeksankymmentä metriä korkea -- jättimäinen
obeliski, törröttäen pystysuorana leveällä graniittialustallaan, joka
pistäysi vesirajaan, ja latvaan päin suipentuen kuin merihirviön
jättiläishammas. -- Tuo majesteettinen monoliitti oli valkea kuin
rantakalliotkin, likaisen valkeanharmaa, ja poikittain viiruinen
niistä eri kerrostumista, jotka vuosisatojen vitkallisella työllä
olivat kasautuneet päällekkäin tuollaiseksi suunnattomaksi huipuksi.

Siellä täällä oli joku railo tai syvennys, jonka heti olivat multa ja
ruohotukot täyttäneet.

Jättiläinen oli jylhä, pelottava, hävittämätön, aaltojen ja myrskyjen
hyökkäyksistä piittaamaton. Se näytti huikean suurenmoiselta,
vaikka sitä hallitsikin rantakallioiden suunnaton muuri. Se näytti
mittaamattomalta, vaikka sitä ympäröi ilman ja meren mittaamaton
tilavuus.

Beautreletin kynnet kaivautuivat maahan kuin saaliinsa kimppuun
hyökkäystä valmistavan villipedon. Hänen katseensa tunkeutui
kivipyramidin rosoiseen kuoreen, sen nahkaan, sen lihaan, tuntui
hänestä. Hän kosketti sitä silmillään, hypisteli sitä, otti sen
haltuunsa, omaksui sen...

Taivaanrantaa purppuroitsivat häipyneen auringon hohteiset liekit,
ja taivaalla liikkumattomina leijuvat pitkät rusopilvet muodostivat
uhkeita maisemia, haaveellisia laguuneja, palavia aavikkoja,
kultametsiä, verijärviä, hehkuvan ja rauhallisen haavemaailman.

Taivaan sini tummui. Iltatähti heloitti ihmeellisen loistavana,
sitten syttyi useampia tähtiä, vielä arasti.

Ja Beautrelet sulki äkkiä silmänsä ja painoi käsin otsaansa kuin
kouristuksen tempomana. Tuolla -- oih, hän pelkäsi kuolevansa ilosta,
niin rajusti paisutti mielenliikutus hänen sydäntänsä -- tuolla,
Etretatin Neulan latvapuolessa, jonka yllä kalalokit kaartelivat,
tunkeusi hiukan savua jostakin raosta, ikäänkuin näkymättömästä
savutorvesta, leijaillen hitaina kiehkuroina hämyn hiljaiseen ilmaan.



YHDEKSÄS LUKU


Etretatin Neula oli ontto!

Luonnonilmiökö? Sisäisten sortumienko aiheuttama koverrus vaiko
kiehuvan meren tai syövyttävien sateiden huomaamatonta työtä? Vai
ihmistenkö yli-inhimillistä toimintaa -- gallialaisten, kelttien,
ehkäpä esihistoriallisten olentojen?

Kysymystä on epäilemättä mahdoton ratkaista. Ja mitä sillä olikaan
väliä? Tärkeintä oli se, että Neula oli ontto.

Neljän- tai viidenkymmenen metrin päässä siitä mahtavasta luonnon
rakentamasta kivikaaresta, jolla on nimenä _La Porte d'Aval_,
Läntinen portti, ja joka pistäytyy kalliorannan ylänteestä kuin
jättimäinen puun oksa, juurehtien vedenalaisissa kallioissa, kohoaa
suunnaton kalkkikiven kartio, ja tämä kartio on vain sisäisen ontelon
kuorena!

Tyrmistyttävä havainto! Kuten Lupin, oli nyt myöskin Beautrelet
löytänyt ratkaisun siihen suureen arvoitukseen, joka oli periytynyt
enemmän kuin kahdenkymmenen vuosisadan halki! Ratkaisun mitä
tärkeimmän sille, joka oli sen tiennyt muinoin, etäisimpinä
aikakausina, jolloin raakalaisparvet samoilivat kautta vanhan
maailman! Loihtulauselman, joka avaa kyklooppiluolan kokonaisille
vihollista pakeneville heimoille! Salaperäisen sanan, joka
vartioitsee mitä turvallisimman suojapaikan ovea! Ihmesanan, joka
antaa vallan ja voiton!

Caesar kykenee anastamaan Gallian, koska tietää tämän sanan.
Normandialaiset pääsevät maan herroiksi, koska tuntevat sanan, ja
tätä lähtökohtaa käyttäen he sitten valloittavat naapurisaaret,
Sisilian, Idän, Uuden maailman!

Salaisuuden valtiaina Englannin kuninkaat hallitsevat Ranskaa,
nöyryyttävät sitä, paloittelevat sen, kruunauttavat itsensä
Pariisissa. He menettävät salaisuuden, ja tappio on seurauksena.

Salaisuuden valtiaina Ranskan kuninkaat tulevat yhä mahtavammiksi,
he tunkeutuvat maansa ahtaitten rajojen ulkopuolelle, perustavat
vähitellen ison kansallisuuden ja säihkyvät kunnian ja vallan
hohteessa. He unohtavat sen tai eivät ymmärrä sitä käyttää, ja
seurauksena on kuolema, maanpako, kukistuminen!

Näkymätön valtakunta, meren helmassa ja kymmenen syltä rannasta!...
Tuntematon linnoitus, Notre Damen torneja korkeampi ja rakennettu
graniittiperustalle tilavammalle kuin tori... Mikä voima ja turva!
Pariisista merelle, pitkin Seineä. Siellä perustetaan Havre, uusi
kaupunki, välttämätön kaupunki. Ja seitsemän lieuen päästä sieltä
Ontto neula, eikö se ole valloittamaton turvapaikka?

Se on turvapaikka ja samalla pelottava talletuskammio. Kaikki
kuningasten aarteet, joita vuosisadat ovat kartutelleet, kaikki
Ranskan kulta, kaikki mitä kansalta kiskotaan, kaikki mitä papeilta
riistetään, kaikki Euroopan sotatanterilta haalittu saalis kasataan
tähän kuninkaalliseen kätköön. Vanhoja kultasouita, kiiltäviä écuita,
dubloneja, tukaatteja, floriineja, guineoita, jalokiviä, timantteja,
koristeita ja kalleuksia kaikenlaatuisia, kaikkea löytyy sieltä.
Kuka voisi keksiä sen? Kuka voi konsanaan saada tietoonsa Neulan
saavuttamattoman salaisuuden. Ei kukaan.

Kyllä, Lupin.

Ja Lupinista koituu tuo miltei yliluonnollinen olento, tuo ihme, joka
on mahdoton selittää niin kauan kuin totuus pysyy pimitettynä. Niin
määräämättömät kuin hänen neronsa apuneuvot ovatkin, ne eivät voi
riittää siihen mielettömään taisteluun, jota hän käy yhteiskuntaa
vastaan. Tarvitaan muita, enemmän aineellisia. Tarvitaan varmaa
tyyssijaa, turvaa rankaisulta, sitä rauhaa, joka tekee suunnitelmien
suorittamisen mahdolliseksi.

Ilman Onttoa neulaa on Lupin käsittämätön. Hän on taru,
romaaniolento, vailla todellisuutta.

Salaisuuden valtiaana -- ja millaisen salaisuuden! -- hän on aivan
yksinkertaisesti ihminen kuten kaikki muutkin, joskin hän osaa
verrattomalla tavalla käytellä kohtalon hänelle lahjoittamaa asetta.

-- -- --

Neula oli siis ontto, se oli epäämätön seikka. Nyt oli vain saatava
tietoon, miten sinne päästä.

Ilmeisesti meren puolelta. Oli nähtävästi merelle päin joku aukko,
johon joinakuina vuorokauden aikoina pääsi veneellä.

Mutta maan puolelta?

Aina kello kymmeneen asti illalla lojui Beautrelet tuolla jyrkänteen
kaltaalla silmät suunnattuina pyramidin mustaan möhkäleeseen,
aprikoiden, koko ajatuskyky terittyneenä.

Sitten hän läksi alas Etretatiin, valitsi yksinkertaisimman
majatalon, söi illallista, meni huoneeseensa ja otti salakirjoituksen
esille.

Nyt oli hänelle vain lapsenleikkiä tarkoin määrätä sen sanamuoto.
Hän havaitsi oitis, että Etretat sanan kolme ääntiötä olivat
ensimmäisellä rivillä, oikeassa järjestyksessä ja tarvittavien
välimatkojen päässä. Tämä ensimmäinen rivi tuli siten kuulumaan:

e . a . a . . etretat . a . .

Mitä sanoja saattoi olla _Etretatin_ edellä? Todenmukaisesti
sanoja, jotka osoittivat Neulan aseman kylään nähden. Mutta Neula
kohosi vasemmalla, lännessä... Hän mietiskeli, ja muistaessaan,
että rannikkolaiset nimittivät länsituulta aval-tuuleksi ja että
läheisellä kiviholvilla juuri oli nimenä _Porte d'Aval_, hän
kirjoitti:

_En aval d'Etretat . a _..

Toinen rivi oli se, jolla sana _Demoiselles_ esiintyi, ja nähdessään,
että sen sanan edellä olivat kaikki ne ääntiöt, jotka ovat sanoissa
_la chambre des_, hän merkitsi muistiin kaksi lausetta:

_En aval d'Etretat -- La chambre des Demoiselles_.

Kolmas rivi oli vaikeampi, mutta kauan hapuiltuaan hän muisti
Fréfossén linnoituksen perustalle rakennetun linnasen lähellä La
Chambre des Demoisellesia, ja nyt oli hänellä salakirjoitus melkein
valmis:

_En aval d'Etretat -- La Chambre des Demoiselles -- Sous le fort de
Fréfossé -- L'Aiguille creuse_.

"Etretatin länsipuolella -- Neitien kamari -- Fréfossén linnoituksen
alitse -- Ontto neula."

Siinä olivat nuo neljä tunnuslausetta, ne tärkeät, yleiset
tunnuslauseet, jotka oli tunnettava. Niiden opastuksella lähdettiin
Etretatin länsipuolitse Neitien kamariin, kuljettiin kaiken
todennäköisyyden mukaan Fréfossén linnoituksen alta ja tultiin
Onttoon neulaan.

Millä tavoin? Niiden mittojen ja ohjeiden nojalla jotka esiintyvät
neljännessä rivissä:

    D DF [ ] 19 F + 44 |> 357 <|

Siinä olivat ilmeisesti yksityiskohtaisemmat kaavat, tarkoitetut
vihjaamaan lähtökohdan ja tien Neulaan.

Beautrelet otaksui heti -- ja hänen oletuksensa oli loogillinen
johdelma salakirjoituksesta --, että jos todellakin oli olemassa
suoranainen yhteys mantereen ja neulaobeliskin välillä, niin tämän
maanalaisen käytävän täytyi lähteä Neitien kamarista, kulkea
Fréfossé-linnoituksen alitse, painua kohtisuorasti sata metriä
korkeita rantakallioita alas ja meren pohjan alla kulkevaa tunnelia
myöten johtaa Onttoon neulaan.

Maanalaisen käytävän aukko? Eikö se ollut noiden kahden niin selvästi
hakattujen kirjainten D:n ja F:n luona, jotka ilmaisivat sen, vieläpä
kenties jonkun nerokkaan koneiston avulla päästivätkin siihen?

Koko seuraavan aamupäivän Isidore kuljeskeli Etretatissa ja
pakinoitsi kaikkien ihmisten kanssa, yrittäen kerätä joitakuita
hyödyllisiä tietoja. Ehtoopäivällä hän kapusi ylös rantakallioille,
Merimiespuvussaan hän oli tekeytynyt vielä nuoremmaksi ja näytti
kaksitoistavuotiaalta pojalta liian lyhyine nousuineen ja
sinimekkoineen.

Heti luolaan tultuaan hän laskeusi polvilleen kirjaimien eteen.
Pettymys kohtasi häntä. Turhaan takoi ja nakutteli hän niitä ja
koetti niitä vääntää kaikkiin suuntiin; ne eivät hievahtaneetkaan.
Hän pääsi varsin pian siihen käsitykseen, että ne eivät todellakaan
voineet liikkua eivätkä siis kuuluneet mihinkään koneistoon.

Mutta kuitenkin... kuitenkin merkitsivät ne jotakin! Kylältä
saaduista tiedoista kävi selville, ettei kukaan ollut koskaan
kyennyt selittämään niiden alkuperää ja että myöskin apotti Cochet
arvokkaassa Etretatia käsittelevässä teoksessaan [_Etretatin
alkuvaiheet_. -- Apotti Cochet tuntuu otaksuvan, että nuo kaksi
kirjainta ovat jonkun matkailijan nimen alkukirjaimet. Meidän
kertomamme havainnot todistavat tuon otaksuman vääräksi.] on
turhaan vaivannut aivojaan tällä pikku kuva-arvoituksella. Mutta
Isidore tiesi seikan, joka oli oppineelle normandialaiselle
muinaistieteilijälle tuntematon, nimittäin että samat kirjaimet
esiintyivät salakirjoituksessa, siinä rivissä, joka ilmaisi
paikalliset tiedot. Oliko se sattuma? Mahdotonta. Siispä?...

Hänen mieleensä juolahti äkkiä aatos niin yksinkertainen ja järkeen
menevä, ettei hän hetkeäkään epäillyt sen totuutta. Eivätkö nuo
D ja F olleet salakirjoituksen molempien tärkeimpien sanojen
alkukirjaimet, niiden sanojen, jotka -- Neulan ohella -- ilmaisivat
pääasemat sillä tolalla, jota oli seurattava: la Chambre des
_Demoiselles_ ja _Fréfossé?_ Toisen D ja toisen F... noin omituinen
sattuma ei voinut olla merkityksetön.

Siinä tapauksessa muodostui ongelma seuraavaksi:

Jos yhtymä D F salakirjoituksessa ilmaisee la Chambre des
Demoisellesin ja Fréfossé-linnoituksen keskinäistä suhdetta, niin
yksinäinen kirjain D rivin alussa edustaa luolaa, johon on ensiksi
asetuttava, ja yksinäinen kirjain F rivin keskellä kaiketikin
maanalaista käytävää, joka johtaa linnoituksen alitse.

Näiden kirjaimien välissä on kaksi merkkiä: ensin jonkunlainen
vinosuunnikas, jonka alaosaan vasemmalle on vetäisty käyrä viiva, ja
sitten numero 19. Nämä merkit nähtävästi ilmaisevat, millä tavoin on
luolasta katsoen tunkeuduttava linnoituksen alle.

Tuon vinosuunnikkaan muoto tuotti Isidorelle päänvaivaa. Oliko
hänen ympärillään, luolan seinissä tai ainakin näköpiirissä mitään
vinosuunnikkaasta muistuttavaa?

Hän etsi kauan ja aikoi juuri heittää yrityksensä sikseen, mutta
samassa hänen katseensa tapasi pienen, kallioon hakatun aukon, joka
oli kuin ikkunana.

Tuon aukon reunapiirteet muodostivatkin järeän, säännöttömän ja
tökerön suunnikkaan, jota silti saattoi suunnikkaaksi sanoa,
ja Beautrelet pani merkille, että jos asetuttiin seisomaan
kalliopohjaan hakatuille kirjaimille D ja F -- sitä merkitsivät siis
salakirjoituksessa noiden kirjainten yläosaan vedetyt kaksi viivaa
--, niin oltiin ihan ikkunan tasalla.

Hän asettui tuolle kohdalle ja tirkisti ulos. Ikkuna antoi, kuten
sanottu, maan puolelle, ja hän näki ensiksikin luolasta mantereelle
vievän polun, joka polveili kahden kuilun välissä, ja sitten sen
kukkulan juuren, jolle linnoitus oli rakennettu.

Yrittääkseen nähdä linnoituksen kurottausi Beautrelet vasempaan,
ja silloin hän käsitti koukeron, joka näkyi salamerkin vasemmassa
alanurkassa; alhaalla, vasempaan ikkunasta, oli kalliossa pikku
ulkonema, jonka kärki koukistui pedonkynnen tavoin. Se näytti melkein
pyssyn tähtäimeltä.

Ja jos laski silmänsä tuohon tähtäimeen, niin katse kohtasi
vastapäisen kunnaan rinteessä hyvin rajoitetun pinnan, jonka miltei
kokonaan peitti vanha tiilimuuri, vanhan Fréfossé-linnoituksen tai
sen paikalla olleen vanhan roomalaisen linnoituksen jäännös.

Beautrelet riensi tuon muuripinnan luo, joka oli kymmenisen metriä
pitkä ja ruohoston peittämä. Hän ei pystynyt löytämään mitään johtoa.

Mutta luku 19?

Hän palasi luolaan, otti taskustaan lankakerän ja mittanauhan, sitoi
langan kivikoukkuun, kiinnitti lankaan pienen kiven yhdeksännentoista
metrin kohdalle ja linkosi sen maan puolelle. Kivensiru ei ulottunut
polun päähän.

"Minua kolminkertaista pöhköä", ajatteli Beautrelet. "Laskettiinko
siihen aikaan metreissä? 19 merkitsee tietysti 19 syltä."

Laskettuaan päässään hän teki solmun seitsemännenneljättä metrin
kohdalle ja hapuili muurista sitä pistettä, missä solmu 19 sylen
päässä luolan ikkunasta koskettaisi Fréfossén muuria.

Tovin kuluttua oli tämä yhtymys tapahtunut. Vapaalla kädellään hän
siirsi syrjään raoissa rehottavat rikkaruohot.

Häneltä pääsi huudahdus. Solmu, jota hän piteli peukalon ja
etusormen välissä, koski pienen ristin keskikohtaa; tämä oli hakattu
korkokuvioksi erääseen tiiliskiveen.

19-numeroahan seurasi salakirjoituksessa ristin merkki!

Hänen täytyi käyttää koko tahdonvoimansa hallitakseen hetken
määrätöntä riemua. Jännittynein sormin tarttui hän nopeasti ristiin
ja väänsi sitä kuin olisi pyörän puolapuita kierittänyt. Tiiliskivi
liikkui. Hän ponnisti kahta tuimemmin, mutta se ei liikkunut enempää.
Vääntämättä hän painoi kovemmin. Heti tunsi hän sen myötäävän. Ja
äkkiä kuului kitkuvaa ääntä kuin lukkoa avattaessa, ja oikeaan
tiiliskivestä kääntyi auki metrin levyinen kappale muuria, paljastaen
maanalaisen käytävän suun.

Beautrelet kävi kiihkeästi käsiksi rautaoveen, jonka muurin kivet
olivat kätkeneet, työnsi sen takaisin paikoilleen ja sulki sen.
Hämmästys, ilo, ilmitulemisen pelko vääristivät hänen kasvonsa
tuntemattomiksi. Hän näki sielussaan mitä kaikkea oli tapahtunut tuon
oven edessä kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa, kaikki ne salaisuuden
tietäneet ihmiset, jotka olivat käyneet sisälle tästä ovesta...
keltit, gallialaiset, roomalaiset, normandialaiset, englantilaiset,
ranskalaiset, paroonit, herttuat, kuninkaat ja noiden kaikkien
jälkeen Arsène Lupinin... Lupinin jälkeen oman itsensä... Hän tunsi
aivojensa pimittyvän. Hänen silmäluomensa laskeusivat. Hän lyyhistyi
pyörtyneenä ja kieri alas rinnettä aina kuilun reunalle asti...

Hänen tehtävänsä oli lopussa, ainakin sikäli kuin saattoi sitä omin
päin suorittaa käytettävissään olevilla apuneuvoilla.

Illalla hän lähetti etsivän osaston päällikölle pitkän kirjeen, missä
teki tarkoin selvää etsintänsä tuloksista ja ilmaisi Onton neulan
salaisuuden. Hän pyysi apua voidakseen täydentää työnsä ja antoi
osoitteensa.

Vastausta odottaessaan hän vietti kaksi yötä peräkkäin Neitien
kamarissa, kauhun hyytämänä, hermot pilalla, osaksi myöskin yön
äänien johdosta... Hän oli joka hetki näkevinään varjojen lähenevän.
Tiedettiin hänen olevan luolassa... ne lähenivät... kuristivat.

Mutta ponnistaen kaiken miehuutensa piti hän katseensa jyrkästi
suunnattuna muurinpintaan.

Ensimmäisenä yönä oli kaikki hiljaista, mutta toisena hän näki
tähtien ja uudenkuun hohteessa oven avautuvan ja tummien varjojen
luisuvan pimennosta. Hän laski kaksi, kolme, neljä, viisi...

Hän oli näkevinään noiden viiden miehen kantavan hyvin isoja
taakkoja. He astelivat suoraan poikki kenttien Havren tielle, ja hän
erotti pois vierivän auton kohun.

Heidän jälkiänsä seuranneena hän kääntyi nyt takaisin ja kulki ison
maatalon ohitse. Mutta tien polvekkeessa hän ehti hädin kavuta
ruohovallille ja piiloutua puiden taakse. Taas kulki miehiä sivuitse,
neljä... viisi... kaikilla kimppu selässä. Ja kahta minuuttia
myöhemmin puhkui toinen auto. Tällä kertaa hänellä ei ollut voimaa
palata vartiopaikalleen; hän meni asuntoonsa lepäämään.

Hänen herätessään toi hotellin palvelija kirjeen. Hän avasi sen.
Siinä oli Ganimardin käyntikortti.

"Vihdoinkin!" huudahti Beautrelet, joka tunsi noin kovan taistelun
jälkeen tosiaankin tarvitsevansa apulaista.

Hän hypähti ylös kädet ojossa. Ganimard tarttui niihin, tähysteli
häntä hetken ja sanoi:

"Te olette mies kerrassaan!"

"Pyh", vähitteli toinen, "sattuma on minua auttanut".

"_Häneen_ nähden ei ole olemassa mitään sattumaa", vakuutti
apulaispäällikkö, joka Lupinista aina puhui juhlallisella äänellä ja
hänen nimeänsä mainitsematta.

Hän istuutui.

"Olemme siis saaneet hänet kiinni?"

"Kuten hänet on jo kaksikymmentä kertaa kiinni saatu", nauroi
Beautrelet.

"Niin, mutta nyt..."

"Nyt on asian laita tosiaankin hiukan toinen. Me tunnemme hänen
turvapaikkansa, hänen linnoituksensa, sanalla sanoen sen, mikä
Lupinista tekee Lupinin. Hän voi päästä karkuun. Mutta Etretatin
Neula ei voi."

"Miksi luulette, että hän voi paeta?" kysyi Ganimard rauhattomana.

"Miksi luulette, että hänen tarvitsee paeta?" vastasi Beautrelet.
"Mikään ei todista, että hän nykyään on Neulassa. Viime yönä on
sieltä lähtenyt yksitoista hänen rikostoveriansa. Hän saattoi olla
niistä yksi."

Ganimard mietti.

"Oikeassa olette. Pääasiana on Ontto neula. Mitä muuhun tulee,
toivokaamme, että sattuma meitä auttaa. Ja nyt pakiskaamme."

Hän sai jälleen totisen sävynsä ja merkitsevän katsantonsa, lausuen:

"Hyvä herra Beautrelet, minulla on määräys kehoittaa teitä tässä
asiassa mitä ehdottomampaan vaitioloon."

"Määräys keneltä?" tiedusti Beautrelet leikkisästi.
"Poliisiprefektiltä?"

"Korkeammalta."

"Konseljin presidentiltä?"

"Korkeammalta."

"Lempo."

Ganimard alensi äänensä.

"Beautrelet, minä tulen Élysée-palatsista. Tätä asiaa pidetään
valtiosalaisuutena, ja perin tärkeänä. On vakavia syitä tämän
varustuksen pitämiseen tietymättömissä... ennen kaikkea
sotilaallisia syitä... Siitä voi sukeutua muonituskeskus,
uudenlaisten räjähdysaineitten tai vasta keksittyjen ampuma-aseitten
talletuspaikka... mitäpä minä tiedän? Ranskan salainen asevarikko."

"Mutta kuinka toivotaan voitavan säilyttää moinen salaisuus? Muinoin
se oli vain yhden miehen, kuninkaan, hallussa. Nyt on meitä jo
moniaita asiasta perillä, Lupinin joukkueesta puhumattakaan."

"No, kunhan saataisiin vain viiden tai kymmenenkin vuoden vaitiolo...
Ne viisi vuotta voivat olla... pelastus."

"Mutta tämän linnoituksen, tämän vastaisen asevarikon valtaamiseksi
on siihen hyökkäys tehtävä, Lupin sieltä häädettävä. Eikä tuo käy
päinsä ilman hälinää."

"Tietenkin arvataan yhtä ja toista, mutta ei saada varmaa tietoa. Ja
yrittäähän pitää."

"Olkoon menneeksi. Mikä on suunnitelmanne?"

"Sen kerron lyhyeen. Ensinnäkään ette te ole Isidore Beautrelet,
eikä myöskään enää ole kysymys Lupinista. Te pysytte etretatilaisena
poikana, joka kuljeskellessaan on nähnyt miehiä kapuavan ylös
maanalaisesta käytävästä. Tehän luulette, että kallioon on hakattu
portaat ylhäältä alas?"

"Niin, tuollaisia portaita on pitkin rannikkoa useampia. Onpa
Etretatin oikealla puolella Bénouvillen edustalla näytetty minulle
Pirunportaita, jotka ovat kaikille kylpijöille tutut. Enkä edes
puhukaan niistä kolmesta tai neljästä tunnelista, jotka ovat
kalastajille aiotut."

"No niin, minä otan puolet joukkoani mukaani, ja te näytätte meille
tietä. Minä menen sisälle joko yksinäni tai useampien kanssa,
senhän saamme nähdä. Sieltä käsin on hyökkäys kaikessa tapauksessa
suunnattava. Jollei Lupin ole Neulassa, niin laitamme ansan, johon
hän jonakuna päivänä takertuu. Jos hän on siellä..."

"Jos hän on siellä, herra Ganimard, niin hän pakenee Neulan
merenpuoliselta sivulta."

"Siinä tapauksessa väkeni toinen puoli heti sieppaa hänet kiinni."

"Niin, mutta jos te, kuten luulen, valitsette laskuveden ajan,
jolloin meri on peräytynyt paljastaen Neulan jalustan, niin metsästys
käy julkiseksi, tapahtuessaan kaikkien niiden kalastajien näkyvissä,
jotka pyytävät äyriäisiä ja simpukoita läheisiltä kallioilta."

"Sen vuoksi aionkin valita juuri korkean veden ajan."

"Siinä tapauksessa hän pelastautuu veneellä."

"Mutta kun minulla on tusina veneitä, joita kutakin yksi miehistäni
on ohjaamassa, niin hän joutuu pihtiin."

"Ellei puikahda venetusinanne lomasta kuin kala verkonsilmästä."

"Senkin tehköön. Mutta silloin ammutan hänet upoksiin."

"Kas hittoa! Onko teillä siis kanuunia?"

"On, Herra nähköön. Parhaillaan on Havressa torpeedovene. Sähköteitse
annettuani sille määräyksen saapuu se ilmoitettuna aikana Neulan
läheisyyteen."

"Kylläpä Lupin siitä ylpistyy! Torpeedovene... Niin, herra Ganimard,
huomaanpa teidän nähneen ennakolta kaikki. Tarvitsee vain ryhtyä
yritykseen. Milloin teemme ryntäyksen?"

"Huomenna."

"Yöllä?"

"Keskellä kirkasta päivää, meri kun nousee kymmenen aikaan."

"Mainiota."

Beautreletin näennäisen iloisuuden alla piili todellista tuskaa.
Aamuun asti hän ei päässyt uneen, hautoen vain mielessään mitä
mahdottomimpia suunnitelmia.

Hänestä erottuaan läksi Ganimard kymmenen kilometrin päässä
Etretatista sijaitsevaan Yportiin, missä varovaisesti oli sopinut
tapaavansa väkensä. Siellä hän vuokrasi kaksitoista kalastajavenettä
muka toimittaakseen luotauksia pitkin rannikkoa.

Neljännestä vailla kymmenen hän kahdentoista vankan miehen seurassa
tapasi Isidoren tiellä, joka nousi kalliorannalle.

Täsmälleen kello kaksitoista he saapuivat muurin edustalle. Se oli
ratkaiseva hetki.

"Mikä sinua vaivaakaan, Beautrelet? Olethan vihreä naamaltasi?"
hihitti Ganimard, leikillään sinutellen nuorta miestä.

"Entä sinä sitten, Ganimard, ethän näe itseäsi", vastasi Beautrelet;
"luulisipa viimeisen hetkesi tulleen".

Heidän täytyi istuutua, ja Ganimard siemasi pari rommikulausta.

"Jänistä minua ei", virkkoi hän, "mutta onpa mieleni hitosti
järkkynyt! Joka kerta, kun olen menossa häntä sieppaamaan, närästää
sisuksiani kuin karhilla vetäen. Pisara rommia?"

"Ei."

"Mutta jos heitätte kesken?"

"Silloin olen ruumiina."

"Pahus vieköön! No, saammepa nähdä. Avatkaa nyt. Eihän meillä liene
vaaraa tulla nähdyiksi?"

"Ei. Neula on matalampi rantaylänköä, ja mehän olemme notkossa."

Beautrelet astahti muurin luo ja painalsi tiiliskiveä. Kuului
ratinaa, ja maanalainen käytävä avautui.

Sytyttämiensä lyhtyjen valossa he näkivät sen olevan holvattu; holvi,
kuten lattiakin, oli kauttaaltaan katettu tiilillä.

He marssivat muutaman sekunnin, kunnes äkkiä tapasivat portaat.

Beautrelet laski viisiviidettä tiiliastuinta, joita pitkällinen
poljenta oli keskeltä hiukan hivutellut.

"Tuhat tulimaista!" noitui Ganimard, joka kulki etunenässä ja äkkiä
pysähtyi kuin johonkin esteeseen törmänneenä.

"Mikä hätänä?"

"Ovi."

"Hitto", jupisi Beautrelet sitä katsellen, "eikä helppo murtaa.
Rautamöhkäle kerrassaan."

"Olemmepa kiikissä", virkkoi Ganimard; "eihän siinä ole edes lukkoa".

"Ei tosiaankaan. Se herättää minussa toivoa."

"Miten niin?"

"Ovi tehdään avattavaksi, ja koska tässä ei ole lukkoa, niin on
olemassa joku salainen tapa sen avaamiseksi."

"Ja koska me emme tunne tuota salaisuutta..."

"Minä otan siitä selon."

"Millä tavoin?"

"Salakirjoituksen avulla. Neljännellä rivillä ei ole muuta tehtävää
kuin selittää esiintyviä vaikeuksia. Ja ratkaisu on verrattain
helppo, koska sitä ei ole kirjoitettu harhaannuttamaan, vaan
auttamaan niitä, jotka etsivät."

"Verrattain helppo! Minäpä en ole samaa mieltä", huudahti Ganimard,
joka oli ottanut esille salakirjoituksen. "Luku 44 ja vasemmassa
alakulmassa pisteellä merkitty kolmio, se on jokseenkin hämärää."

"Ei suinkaan. Tarkastakaahan ovea. Näette että se on kaikissa
neljässä kulmassaan lujitettu kolmiomaisilla rautaheloilla, jotka
ovat kiinnitetyt isoilla nauloilla. Tarttukaa vasemman alakulman
kolmioon ja painakaa tämän vasemman alakärjen naulankantaa... On
yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä, että osaamme oikeaan."

"Kymmenes mahdollisuus voitti", vastasi Ganimard yritettyänsä.

"Siispä on syynä luku 44..." Miettivästi jatkoi Beautrelet hillityllä
äänellä: "Katsotaanpa... Te ja minä seisomme kumpainenkin alimmalla
porrasaskeleella... niitä on 45... Miksi 45, kun salakirjoituksen
numero on 44?... Sattumusko? Ei... Koko tässä jutussa ei ole
kertaakaan ollut mitään sattumusta, ainakaan tarkoittamatonta.
Ganimard, olkaapa hyvä ja nouskaa askelta ylemmä... Kas niin, pysykää
nyt siinä 44. astuimella. Ja nyt minä painan naulankantaa... Ja jos
koneisto ei nyt lähde käyntiin, niin minä olen matti."

Jyhkeä portti kääntyi tosiaankin saranoillaan. Hyvin tilava ontelo
avautui heidän katseilleen.

"Lienemme täsmälleen Fréfossé-linnoituksen alla", selitti Beautrelet.
"Nyt olemme kulkeneet maakerrosten läpi. Tiiliholvaus on loppunut.
Kaikkialla ympärillämme on kalkkikiveä."

Suojamaan tunkeusi himmeä valojuova sen toisesta päästä.
Lähestyessään he näkivät kalliossa railon, jonkunlaisena
tähystysreikänä. Vastapäätä heitä kohosi aalloista viidenkymmenen
metrin päässä Neulan majesteetillinen möhkäle. Oikealla oli ihan
lähellä Länsiportin holvikaari, ja vasemmalla muodosti hyvin kaukana
kallioranta vielä valtavamman holvin, joka päätti leveän lahden
siron kaareutuman: _la Manneporte_ (_magna porta_ = iso veräjä),
niin korkea, että purjelaiva olisi mastot pystyssä ja täysin purjein
voinut lipua sen alitse. Taustalla meri kaikkialla.

"En näe laivastoamme", huomautti Beautrelet.

"Mahdotonta", selitti Ganimard, "Länsiportti peittää meiltä koko
Etretatin ja Yportin rannan. Mutta tuolla, ulapalla, musta viiru
vesirajassa..."

"No?..."

"Se on sotalaivastomme torpeedovene n:o 25. Sen voi karttaa Lupin...
jos tahtoo tutustua merenpohjan maisemaan."

Porrasaukossa railon lähellä alkoi kaide, ja he seurasivat sitä.
Siellä täällä oli seinässä pikku ikkuna, ja joka kerta he näkivät
Neulan yhä jättimäisempänä.

Juuri heidän ollessaan saapumaisillaan merenpinnan tasalle loppuivat
ikkunat ja käytävä pimeni.

Isidore laski askeleet ääneensä.
Kolmeensataanviiteenkymmeneenkahdeksaan päästyään he joutuivat
leveämpään käytävään, jota sitäkin taas sulki naulatuilla
rautaheloilla lujitettu ovi.

"Tuon me tunnemme", sanoi Beautrelet. "Salakirjoituksesta haemme
numeron 357 ja oikeassa alakulmassaan pisteellä merkityn kolmion.
Meidän on vain meneteltävä kuten äskenkin."

Toinen ovi totteli kuten edellinenkin. Heidän edessään oli nyt
pitkä tunneli, jota siellä täällä valaisi holviin ripustettu
lyhty. Seinistä valui vettä, ja pisaroita ropsahteli maahan; kulun
helpottamiseksi olikin sen vuoksi holvi päästä päähän varustettu
oikealla puisella jalkakäytävällä.

"Nyt käymme meren alle", huomautti Beautrelet. "Tuletteko mukaan,
Ganimard?"

Vastaamatta eteni apulaispäällikkö puukäytävää pitkin tunneliin ja
seisahtui erään lyhdyn kohdalle, ottaen sen alas.

"Lyhdyt kenties ovat Keskiajalta, mutta valaistuskeino on nykyinen.
Nuo herrat käyttävät auerlamppuja."

Hän jatkoi matkaansa. Tunneli vei toiseen avaraan luolaan, jossa näki
edessään ylöspäin johtavien portaitten alimmat astuimet.

"Nyt alkaa neulaan nouseminen", virkkoi Ganimard; "tämä käy
vakavammaksi hommaksi".

Mutta eräs hänen miehistään huusi hänelle:

"Herra apulaispäällikkö, tuolla vasemmalla on toiset portaat."

Ja heti jälkeenpäin he havaitsivat oikealla kolmannet.

"Hitto", mutisi apulaispäällikkö, "asema mutkistuu. Jos lähdemme tätä
kautta, niin nuo pakenevat toisaalta."

"Jakautukaamme", esitti Beautrelet.

"Ei, ei... heikontaisimme voimiamme... On parempi toisen meistä
lähteä vakoilemaan."

"Minä lähden, jos tahdotte..."

"Se sopii, Beautrelet. Minä jään miesteni luo... teillä ei ole mitään
pelkäämistä. Rantakallioissa voi olla muitakin teitä kuin se, jota
me olemme käyttäneet, ja useampia teitä Neulassakin. Mutta varmasti
on tunneli ainoana yhdyssiteenä koko rantaylängön ja Neulan välillä.
Tämän luolan kautta siis on kuljettava. Jään sen vuoksi tänne
odottamaan paluutanne. Menkäähän, Beautrelet, ja olkaa varovainen...
kääntykää pienimmästäkin levottomuutta herättävästä seikasta
takaisin."

Isidore katosi nopeasti keskimmäisille portaille.
Kolmannellakymmenennellä astuimella pidätti hänet ovi, oikea puuovi.
Hän käänsi ovenripaa. Ovi ei ollut lukossa.

Hän saapui huoneeseen, joka suunnattoman laajuutensa takia näytti
hänestä kovin matalalta.

Voimakkaita lamppuja kannattivat jyhkeät pilarit, joiden lomissa
avartui kauas kantavia aukeamia; valaistuksessaan se tuntui melkein
samankokoiselta kuin Neula.

Sinne oli ahdettu laatikoita ja paljous kaikenmoisia kapineita,
kuten tuoleja, kaappeja, lipastoja, kirstuja, sekamelska suunnilleen
sellainen kuin vanhojen esineiden kauppiaan kellarissa.

Oikealla ja vasemmalla huomasi Beautrelet kahdet portaat, epäilemättä
samat, jotka lähtivät alemmasta luolasta. Hän olisi siis voinut
palata ilmoittamaan Ganimardille. Mutta hänen edessään johti uusi
porrasjakso ylöspäin, ja uteliaisuus houkutteli hänet jatkamaan
etsintäänsä omin päin.

Taas kolmekymmentä astuinta. Ovi, sitten huone, hiukan pienempi,
tuntui Beautreletista. Ja yhä edessä portaat, jotka johtivat ylöspäin.

Taaskin kolmekymmentä astuinta. Ovi. Jälleen pienempi huone...

Beautrelet ymmärsi nyt Neulan sisustan rakenteen. Se oli päälletysten
ladottu huonesarja, joten siis huoneet pienenemistään pienenivät.
Kaikkia käytettiin varastohuoneina.

Neljännessä ei enää ollut mitään lamppua. Päivänvaloa tunkeusi hiukan
seinänraoista, ja Beautrelet näki meren kymmenen metrin päässä
allansa.

Tänä hetkenä hän tunsi olevansa niin kaukana Ganimardista, että hänet
alkoi vallata tuskainen mieliala, ja hänen täytyi tuimasti hillitä
hermojansa ollakseen pinttämättä pakoon. Mutta mitään vaaraa ei ollut
uhkaamassa, ja yltympärillä vallitsi sellainen hiljaisuus, että hän
alkoi arvella Lupinin tovereinensa hylänneen koko Neulan.

"Seuraavaan kerrokseen pysähdyn", ajatteli hän.

Vieläkin kolmekymmentä astuinta, sitten ovi, mutta vähemmän jyhkeä,
nykyaikaisen näköinen. Hän työnsi sen varovasti auki, valmiina
syöksymään tiehensä. Ei ketään. Mutta huoneella oli toinen tarkoitus
kuin edellisillä. Seiniä peittivät verhot, lattiata matot. Kaksi
komeaa kaappia oli asetettu vastakkain, täynnä hopeakalustoa. Pienet,
kapeihin ja syviin rakoihin sovitetut ikkunat olivat varustetut
lasiruuduilla.

Keskellä huonetta oli ylellisesti katettu pöytä, jolla näkyi hedelmiä
ja leivoksia hopeamaljakoissa, samppanjaa karahveissa, ja kukkia,
paljous kukkia.

Se oli katettu kolmelle hengelle.

Beautrelet lähestyi. Ruokaliinojen päällä oli nimikorteissa
vieraitten nimet.

Ensin hän luki: Arsène Lupin.

Vastapäätä: Rouva Arsène Lupin.

Hän otti kolmannen kortin ja hätkähti hämmästyksestä. Siinä oli hänen
nimensä: Isidore Beautrelet!



KYMMENES LUKU


Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.

"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään.
Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki
sinne tai tänne... Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin
muuttunut!"

Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys,
ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia
ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan
odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä,
tyrmistystä.

Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti
pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras,
Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua
Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä!
Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden
pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin
rikostovereita hämärässä pylväikössä!

"Te... te... Tekö siis?" änkytti hän.

"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin,
kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun
on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin
täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä
mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et
Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on
Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja
katsele minua tarkoin!"

"Mutta, jos se olette te... niin... sittenhän on... neiti..."

"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit..."

Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:

"Rouva Arsène Lupin."

"Oh --!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de
Saint-Véran!"

"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen
rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni... kiitos siitä teille, kelpo
Beautrelet."

Hän ojensi tälle kätensä.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni... ja toivoakseni te puolestanne
ette kanna siitä kaunaa."

Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään
nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin
tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt
tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.

Hän puristi tarjottua kättä.

"Pöytä on katettu."

Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn
tarjottimen.

"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja
meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."

Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin,
suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan?
Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan
Ganimardista ja tämän apulaisista?

Lupin jatkoi:

"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme
todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri
niin, pienokaiseni... Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki
hölynpölyä: me rakastimme toisiamme... Mutta ollessamme vapaat
rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista
vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis
mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin
siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti.
Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti
päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."

"Ja yksinkertaisuuttani."

"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."

"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"

"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras
oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen,
jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki
Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja
myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni
edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne,
Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!..."

Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli
Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka
ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies
ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja
kaihomielisyyden kajastusta.

Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He
ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.

"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti
Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen
mukava... On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina
ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."

Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: _Caesar. Kaarle
Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig
Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin_.

"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on
valmis. Caesarista Lupiniin... siinä kaikki. Pian alkaa nimetön
joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman
Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah,
Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani
jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus,
tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön
omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"

Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.

"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme... kuuletteko..."

"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.

"Ei, ei mitenkään... aaltojen pauhun tunnen... se on jotakin muuta..."

"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen.
"En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."

Hän kääntyi palvelijaan:

"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin
jälkeen?"

"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen."

Lupin nousi ylös.

"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi... sinähän olet aivan kalpea!"

Hän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija
nosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.

Alhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka
uudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:

"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia."

Lupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään
kuullut:

"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin
löytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut
salaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen.
Tunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui
sisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen."

Beautrelet ei voinut olla kysymättä:

"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?"

"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa
varastohuoneenaan..."

"Pakopaikkana siis?"

"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien
aikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut... kuinka
sanoisin... olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina."

Jyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi.
Ganimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi
toiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se
oli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.

Eräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan
ympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan
näköisenä.

"Mikä melu!" huudahti Lupin. "Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö
tuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta."

He nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi;
sen Lupin lukitsi perässään.

"Taulukokoelmani", selitti hän.

Seinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä
kuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin _Katso Jumalan karitsa_,
Andrea del Sarton _Lucrezia Feden_ muotokuva, Tizianin _Salome_,
Botticellin _Madonna enkeleineen_, Tintoretton, Carpaccion,
Rembrandtin, Velasquezin maalauksia...

"Oivallisia jäljennöksiä", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.

Lupin katseli häntä hämmästellen.

"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä
ystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa."

"Ja nämä täällä?"

"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan
museoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä
sijalle."

"Mutta ennemmin tai myöhemmin..."

"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin
löydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta -- takaa -- ja saadaan
tietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset
mestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon
teki Italialle... Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de
Gesvresin neljä Rubensia..."

Iskut jatkuivat Neulassa.

"Tämä on sietämätöntä", sanoi Lupin. "Käykäämme ylemmäs."

Uudet portaat. Uusi ovi.

"Seinämattojen osasto", ilmoitti Lupin.

Ne eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä,
sidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia
kangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia,
ihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä,
messukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia...

He astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja
pöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja
kallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi
ainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen,
muinaismuistojen salin.

Ja joka kerralla pieneni huoneen koko.

Ja joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.

"Tässä on viimeinen sali", selitti Lupin, "aarrekamari".

Se oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin
korkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli
kai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.

Maan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei
tarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa,
joiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.

Lattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu
yhteiskehäisiä kuvioita.

Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.

"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet
nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan
tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki
pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista,
korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet,
kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä
rannerenkaita, arabialaisia ketjuja... Katsoppa näitä pystykuvia,
Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa...
Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat
ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään
ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet,
muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen
liittolaisensa -- minun kätyreitäni sivumennen sanoen -- no niin,
tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet!
Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan,
nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on
Saitaferneen oikea hiippa!... Ja katsohan, katsohan, Beautrelet,
tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen
ajatus, oikea Leonardo da Vincin _Gioconda_. Polvillesi, Beautrelet,
ylväin _Nainen_ siinä on edessäsi!"

Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme
ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen
musta selkä ja risteilevät soutuveneet.

Nuori mies kysyi:

"Ja aarteet?"

"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki
nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin
aarre?... Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi...! No niin,
tahtosi täyttyköön."

Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista
liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti
nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.

Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin
tyhjä.

Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat
tyhjät.

"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja
Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta
ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus
maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja
ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya!
Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin
kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä..."

Hän keskeytti puheensa.

"Kyllä, jotakin täällä vielä on... seitsemäs kätköpaikka! Se on
koskematon... Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli
viimeinen turva... suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso
tänne, Beautrelet."

Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku.
Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.

Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät,
kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli,
smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.

"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja
hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta
jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta
aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat
kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan,
Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina
de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora,
Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette... Katsohan näitä helmiä,
Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on
keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"

Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:

"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei
ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei
ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut
oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta..."

Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi
päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka
johti muinaisjäännösten saliin.

"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin...
kaikki nämä pienet tyhjät haudat..."

Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja
tauluja, ja puheli miettivästi kävellen:

"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä
särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni,
yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin... Ja silmäni eivät
milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä
koskettamaan."

Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että
Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan
täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa,
kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.

Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:

"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki
tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri... taivas...
oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia,
Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte... riemuportteja tämän
hallitsijalle... ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan
kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival
Caesarista Lupiniin!"

Hän purskahti nauruun.

"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas!
Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin
saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet...
Siellä näet kaksi puhelinkonetta... Oikealta lähtee johto Pariisiin
-- oma johto --, vasemmalta Lontooseen, oma johto. -- Lontoon kautta
hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa
minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä.
Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret
maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee
pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani
tunnosta..."

Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa
seuhtomista yltympäri etsiskellen... Hetken perästä Lupin jatkoi
tukahtuneella äänellä:

"Ja nyt se on mennyttä... Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine
surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen... niin,
rehellisine... ja kaikki on mennyttä... minä itse revin tämän
suunnattoman rakennuksen... kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta
ja lapselliselta... hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset...
hänen surulliset silmänsä... ja hänen pieni rehellinen sydämensä."

Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä...

Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.

"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta
tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin
voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä,
minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen
antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille,
jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen?
Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja,
pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni,
tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus,
jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta,
tulevaisuus..."

Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:

"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"

Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat
muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.

Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan
ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli
luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse
antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä
Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?

Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:

"Kunniallinen... Arsène Lupin kunniallinen... ei varkauksia enää...
elää kuten muutkin... Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten
menestyisi silläkin uralla... Älähän melua toki niin hirveästi,
Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun
historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä
jälkimaailmaa varten!"

Hän remahti nauruun:

"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten
sanojeni hyötyä."

Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja
kirjoitti suurin kirjaimin:

"_Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä
ainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa,
saleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit_'."

"Ja nyt on omatuntoni rauhassa", hän sanoi. "Ranska ja minä olemme
kuitit."

Hyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista
irtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.

"Hitto vieköön", huudahti Lupin, "tuo Ganimard ääliö on kerrankin
saavuttamaisillaan päämaalinsa".

Hän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.

"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa...
Nyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet... Ja kiitokset!... sillä sinä
olisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi... mutta
sinä olet säädyllinen ihminen!"

Hän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen
eli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän
taivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven,
jonka ripaan hän laski kätensä.

"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!"

Laukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.

"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta
ampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle
sydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!"

"Antaudu, Lupin!" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi
pirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat.
"Antaudu, Lupin!"

"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!"

"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!"

"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne."

Lupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua
oven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati
tähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.

Tämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen
takana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan
vastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan
poliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä...

"Lempo", sanoi hän nauraen, "osakkeeni näyttävät laskevan. Se on
sinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen
jännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet
lörpötellyt liiemmälti."

Hän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin
lauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.

Kolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa
toisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.

"Autahan toki, Beautrelet!" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta
purren... "ammu, äläkä siinä töllistele..."

Isidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän
asti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija.
Hän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa
uhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli
hänet estänyt siitä.

Hän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa
liipasimeen.

"Jos minä ryhdyn asiaan", ajatteli hän, "on Lupin hukassa... ja
minulla on siihen oikeus... se on velvollisuuteni..."

Heidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet,
tarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa
keskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa,
jossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle
viholliselle kuoloniskun?

Ovi murtui keskeltä halki.

"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni", huusi Ganimard.

Isidore kohotti revolverinsa.

Mitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen
vasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan
seinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard
turhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan,
tempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa
kiskaistuksi pois.

Lupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi
suojaan.

"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos,
Lupinilla on aina keinoja..."

Hän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän
painoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun
sivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.

Aivan heidän edessään oli jyrkät portaat. "Kas niin", puheli Lupin
työntäen Beautreletia edellään, "maajoukot on lyöty... ajatelkaamme
nyt Ranskan laivastoa... Ensin Waterloo, sitten Trafalgar...
Näkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!... Voi, kuinka
tämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa... Liian
myöhäistä, lapsukaiset... Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet."

Portaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan,
kiersivät pyramidia kierukan tavoin.

Toinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme
astuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista,
ja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät
jonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä...

He juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin
yhtä puheliaana kuin ennenkin.

"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän
toisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei,
niin typerä hän ei kai ole... Hän on varmaan jättänyt neljä miestä
sinne... ja enempää ei tarvita."

Hän keskeytti puheensa.

"Kuulehan... he huutavat tuolla ylhäällä... selväpä se, ovat
avanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen... Katsos vain, jo tulee
liikuntaa ja elämää veneisiin... merkkejä vaihdetaan... torpeedovene
lähtee liikkeelle... kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet
Havresta... Paikoillenne, kanuunamiehet!... Lempo soikoon, tuollapa
on komentaja... Hyvää päivää, Duguay-Trouin."

Hän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti
nenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.

"Vihollislaivasto lähenee täydellä höyryllä", sanoi hän. "Pian ne
iskevät kiinni. Hyvä Jumala, tämäpä vasta huvittavaa!"

He kuulivat ääniä altansa. Samassa he lähenivät merenpintaa ja
joutuivat melkein heti avaraan luolaan, jossa kaksi lyhtyä häilyi
edestakaisin pimeydessä.

Naisen haamu sukelsi esille ja heittäytyi Lupinin syliin.

"Pian, pian! Minä olen ollut kovin levoton... Mitä oletkaan
hommannut?... Mutta sinähän et ole yksinäsi?..."

Lupin rauhoitti häntä.

"Mukana on vain ystävämme Beautrelet... Ajatteles, ystävämme
Beautrelet on ollut niin herttainen, että... mutta tuon kerron
sittemmin... nyt meillä ei ole siihen aikaa... Oletko siellä,
Charolais? Hyvä... Entäs vene?"

Charolais vastasi:

"Vene on valmis."

"Tulta alle", määräsi Lupin.

Tuossa paikassa kuului moottorin suriseva ääni, ja Beautrelet, jonka
silmät vähitellen tottuivat puolipimeään, tuli vihdoin tajunneeksi,
että he olivat jonkunlaisella rantalaiturilla, vesirajassa, ja että
heidän edessään oli moottorivene.

"Autovene", selitti Lupin täydentäen Beautreletin havaintoja.
"Niin, ällistyttäähän tämä kaikki sinua, hyvä Isidoreni... Sinä
et ymmärrä?... No, vesi, jonka näet edessäsi, ei ole muuta kuin
merivettä, joka tunkeutuu tänne luolaan aina nousuveden aikana;
minulla on siten täällä pieni näkymätön, varma satama..."

"Mutta suljettu", muistutti Beautrelet. "Kukaan ei pääse täältä ulos
eikä sisään."

"Kyllä minä", vastasi Lupin, "ja sen näytän sinulle".

Ensin hän vei pois Raymonden, ja palasi sitten noutamaan
Beautreletia. Tämä empi.

"Pelkäätkö?" kysyi Lupin.

"Mitä sitten?"

"Torpeedoveneen ampuvan meidät upoksiin."

"En."

"Sitten tuumiskelet kai, eikö sinun velvollisuutesi ole käydä
Ganimardin puolelle, oikeuden, yhteiskunnan, siveellisyyden puolelle
sen sijaan että pidät yhtä Lupinin, häpeän, kunniattomuuden kanssa."

"Aivan niin."

"Pahaksi onneksi sinulla ei ole valinnan varaa, poikani... Nykyisin
täytyy meidät molemmat uskoa kuolleiksi, jotta saan jäädä rauhaan...
kuten tulevaisen kunniallisen ihmisen sopii vaatia. Myöhemmin, kun
annan sinulle vapautesi, saat puhua mielesi mukaan... silloin ei
minulla ole enää mitään varomista."

Tavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet,
että vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa?
Olihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut
oikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota
tuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?

Se tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa
Lupinille:

"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on
jäljillänne..."

"Kas niin, tulkaa", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää
puhua.

Hän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti
hänestä omituiselta.

Kannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita
tai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui
heidän perässään.

Alhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde
jo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.

Lupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:

"Eteenpäin, Charolais."

Isidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa
laskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä
ilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi...

"Nyt uppoamme", nauroi Lupin. "Emme sentään, rauhoitu... Me
laskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme
olevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee
ulkoapäin laskuveden aikana... kaikki simpukankalastajat tuntevat
sen... Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus... ja nyt kiidämme läpi.
Käytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan
siitä."

"Mutta", kysyi Beautrelet, "mistä johtuu, että alempaan luolaan
tulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka
johtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka
hyvänsä siitä saa selon."

"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana
liikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois
tieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku
luolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana...
Sukkela temppu se, hyvä aatos... Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig
XIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä
silloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä... He
tyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti... Minä olen
ottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon
juonen... Se on lahja Ranskalle... Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu
vierestäsi... me emme tarvitse sitä enää... päin vastoin..."

Heikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan
heitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi
molempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös
kannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.

Varjo liukui niiden yli.

"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa... Mutta olipa
se miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat
tunkeutua sen sisään..."

Hän otti puhelutorven.

"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen
sinulle sanonut. Lupin-satamaan... ja pistelekin pikajunan vauhtia,
ymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla,
meillähän on nainen matkassamme."

He lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä
metsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja
sitten ojentumaan suoriksi... ne muistuttivat hiussuortuvia.

Vielä yksi varjo, mutta pitempi...

"Tuo on torpeedovene", sanoi Lupin. "Nyt saamme kuulla kanuunain
jymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä
vahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin
ja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! --
Halloo, Charolais, nukutko, poikaseni?"

Heillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut
hiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului
Etretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.

Kalat pakenivat heidän lähestyessään. Yksi niistä, muita rohkeampi,
tarttui pyöröikkunaan ja katseli heitä suurilla, liikkumattomilla
silmillään.

"No niin, nyt ei ole vauhtimme huono", huudahti Lupin. "Mitä sanot
pähkinänkuorestani, Beautrelet? Ei hullumpi? Muistatko juttua
herttaseitsemäisestä, insinööri Lacomben surkeasta lopusta ja
kuinka minä hänen murhaajaansa rangaistuani tarjosin valtiolle
hänen paperinsa ja uuden vedenalaisen aluksen piirustukset -- lahja
Ranskalle sekin? No niin, hänen piirustuksistansa olin pidättänyt
itselleni veden alla kulkevan autoveneen luonnoksen, ja sentähdenpä
on sinulla nyt kunnia tehdä merimatka minun seurassani."

Hän huusi Charolaisille:

"Nyt nousemme pinnalle, Charolais. Ei ole enää vaaraa."

He ammahtivat veden pintaan, lasikupu sukelsi ylös ilmaan.

He olivat niin kaukana rannikosta, että pysyivät näköpiirin
ulkopuolella, ja Beautrelet tajusi nyt paremmin, kuinka huimaavaa
vauhtia he kiitivät eteenpäin.

Fécamp lensi heidän ohitsensa, sitten kaikki normandialaiset
kylpypaikat, Saint-Pierre, Les Petites-Dalles, Veulettes,
Saint-Valéry, Veules, Quiberville.

Lupin yhä lasketteli leikkiä, eikä Isidore väsynyt häntä
katselemasta ja kuuntelemasta, kummastellen miehen vilkkautta,
hänen herttaisuuttaan ja veitikkamaisuuttaan, hänen ivallista
suruttomuuttaan, hänen elämäniloaan.

Hän piti myös Raymondea silmällä. Nuori nainen painui hiljaisesti
kiinni rakastamaansa mieheen. Hän oli ottanut tämän kädet omiinsa
ja katsahti useasti häneen, ja Beautrelet huomasi monesti, että
hänen kätensä puristivat hänen käsiään ja että hänen silmiensä
ilme kävi vieläkin kaihomielisemmäksi kuin ennen. Ja joka kerta
oli se ikäänkuin äänettömänä ja surullisena vastauksena Lupinin
huomautteluihin. Oli kuin tuo kevyt sanatulva, tuo ivaava
elämänkatsomus olisi tuottanut hänelle kärsimystä.

"Vaikene", jupisi hän, "pilanteko on kohtalon uhmaamista. Paljon
onnettomuuksia voi vielä osua tiellemme."

Dieppen kohdalla täytyi heidän sukeltaa alas, jottei heitä voitaisi
kalastajaveneistä nähdä. Ja kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen
he kaarsivat rantaa kohden, ja vene livahti pieneen vedenalaiseen
satamaan, jona oli kallioon säännöllisesti muodostunut komero,
laskeutui aallonmurtajan viereen ja nousi hitaasti pinnalle.

"Lupin-satama", selitti Lupin.

Paikka oli noin viisi lieuea Dieppestä ja kolme Tréportista; sitä
suojeli sekä oikealta että vasemmalta kaksi kallioröykkiötä, ja se
oli apo autio. Hieno hiekka peitti tuon kaltevan pyöreän rannan.

"Astu maihin, Beautrelet... ojenna kätesi minulle, Raymonde. Ja sinä,
Charolais, lähde takaisin Neulaan ja ota selville, mitä tapahtuu
Ganimardin ja Duguay-Trouinin välillä, ja tule sitten illalla
kertomaan minulle. Tuo juttu kiinnittää mieltäni tavattomasti."

Beautrelet ihmetteli jonkun verran uteliaasti, miten he pääsisivät
ylös tuosta suljetusta lovesta; sitten hän huomasi rautaiset tikkaat
rantaylängön juurella.

"Isidore", puheli Lupin, "jos tuntisit maantieteesi ja historiasi,
niin tietäisit, että me olemme alapuolella Parfonvalin solatien,
joka vie Bivillen seudulle. Enemmän kuin sata vuotta sitten, yöllä
elokuun 23 päivää vasten 1803, nousivat Georges Cadoudal ja kuusi
hänen rikostoveriansa maihin Ranskassa, viedäkseen vankeuteen
Bonaparten, ensimmäisen konsulin, ja he kapusivat ylös sitä tietä,
jonka sinulle nyt osoitan. Sittemmin ovat kallion vieremät tärvelleet
tien. Mutta Louis Valméras -- laajemmin tunnettu nimellä Arsène Lupin
-- on laitattanut sen kuntoon omalla kustannuksellaan, ja hän on
ostanut talonpoikaistalon nimeltä Neuvillette, jossa salaliittolaiset
viettivät ensimmäisen yönsä ja jossa hän nyt liikehommistaan luopuen
ja maailmasta eronneena aikoo asua äitinsä ja vaimonsa kanssa,
viettäen rehellisen maalaisherran elämää. Herrasmies-murtovaras on
kuollut, eläköön herrasmies-talonpoika!"

Tikkaat kavuttuansa he tulivat ahtaalle rotkolle, nähtävästi
sadeveden kaivamalle jyrkälle vesiuurrokselle, jonka toiseen päähän
oli hakattu portaiden tapainen, kaidepuulla varustettu käytävä.
Tämä kaide oli Lupinin selityksen mukaan asetettu pitkän, paaluihin
kiinnitetyn köyden sijalle, jota seudun asukkaat ennen olivat
käyttäneet päästäkseen alas pikku lahdelmalle.

Puolen tunnin vaivaloinen kiipeäminen toi heidät ylängölle, vähän
matkan päähän sellaisesta pienestä maaluolasta, joista rannikon
tullisotamiehet etsivät kattoa päänsä päälle. Kahta minuuttia
myöhemmin he tapasivatkin tullisotamiehen tienmutkassa.

Tämä siirtyi syrjään ja teki kunniaa.

Lupin kysyi:

"Onko mitään uutta, Gomel?"

"Ei, armollinen herra."

"Et ole kohdannut ketään epäilyttävää henkilöä?"

"En... mutta..."

"Mitä aiot sanoa?"

"Vaimoni... joka on ompelijattarena Neuvillettessä..."

"Tiedän... Gésarine... Äitini on puhunut hänestä minulle. No?"

"Joku matruusi kuuluu kuljeskelleen kylässä tänä aamuna."

"Minkä näköinen hän oli?"

"Ei tavallisen... hän näytti englantilaiselta."

"Ahaa!" sanoi Lupin ajatuksissaan. "Ja sinä sanoit Césarinelle..."

... "että hänen on pidettävä silmät auki; niin, armollinen herra".

"Hyvä on. Pidä varalla Charolaisia hänen palatessaan parin, kolmen
tunnin kuluttua. Jos jotakin tapahtuu, niin olen maatalossa."

Hän pitkitti matkaansa ja huomautti Beautreletille:

"Tämä huolestuttaa minua. Onko se Holmes? Jos se on hän, niin
me voimme pelätä mitä hyvänsä, sillä nyt on hän ärsyttynyt
äärimmäisyyteen asti."

Hän epäröi silmänräpäyksen.

"Olisikohan kuitenkin parasta pyörtää takaisin? Niin, minulla on niin
pahoja aavistuksia."

Kumpuilevia tasankoja avautui eteen niin laajalti kuin silmä kantoi.
Hiukan vasemmalla oli kauniita tuuheapuisia notkelmia ja niiden
takana Neuvillette, jonka rakennukset näkyivät. Sen suojapaikan
hän oli valinnut itselleen, Raymondelle lupaamakseen rauhalliseksi
turvaksi. Luopuisiko hän noiden järjettömien arkailujen tähden
onnestansa juuri silloin kun hän oli sen saavuttamassa?

Hän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli
heidän edellään.

"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla,
jota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta
koko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja
rakkauden vavistuksen -- hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa,
hänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten
käveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa.
Oi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen
ollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun
häivyttää se hänen mielestään?"

Hän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:

"Hänen _pitää_ unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki
uhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman
turvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni... uhraan
kaikki... en tahdo enää olla mikään... ainoastaan rakastava mies...
kunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä
sillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää
kuin muukaan."

Tämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen
äänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi
hillityn intohimoisesti:

"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen
nauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä
riemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on
tyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni
tekee itkeä..."

Itkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat
kosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!

-- -- --

He lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.

Lupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi:

"Miksi pelkään? On kuin rintaani ahdistaisi. Eikö Neulan juttu ole
loppunut? Eikö kohtalo hyväksy minun valitsemaani ratkaisua?"

Raymonde kääntyi takaisin hyvin levottomana.

"Tuolta tulee Césarine. Hän juoksee..."

Tullisotamiehen vaimo tuli todellakin juosten heitä vastaan
maatalosta.

Lupin riensi häntä kohti.

"Mikä on hätänä? Puhu!"

Césarine änkytti läähättäen ja hengästyneenä:

"Eräs mies... olen nähnyt erään miehen vierashuoneessa..."

"Aamullisen englantilaisen?"

"Niin, mutta toisessa valepuvussa."

"Näkikö hän teidät?"

"Ei, hän tapasi äitinne. Rouva Valméras yllätti hänet juuri kun hänen
piti poistua."

"No?"

"Hän sanoi etsivänsä Louis Valmérasia ja olevansa teidän hyvä
ystävänne."

"Ja sitten?"

"Sitten rouva vastasi, että hänen poikansa oli matkoilla... eikä
palaisi useaan vuoteen."

"Ja silloin hän meni?"

"Ei. Hän viittaili ulos ikkunasta, joka antaa tasangolle päin... kuin
olisi tahtonut huutaa jotakuta."

Lupin näytti epäröivän. Kimeä huuto vihlaisi ilmaa. Raymonde huudahti
epätoivoissaan:

"Se on äitisi... minä tunnen äänen..."

Lupin heittäysi häneen käsiksi ja laahasi häntä mukanaan.

"Tule... paetkaamme... sinä ennen kaikkea..."

Mutta hän hillitsi itsensä heti, järkkyneenä suunniltaan.

"Ei, minä en voi... se on inhottavaa... anna minulle anteeksi,
Raymonde... naisparka tuolla... jää sinä tänne... älä jätä häntä,
Beautrelet."

Hän juoksi pitkin nurmettunutta multavallia, joka ympäröi maataloa,
kääntyi kulmauksessa ja seurasi sitä aina sille veräjälle asti, joka
johti tasangolle.

Raymonde, jota Beautrelet ei voinut estää, saapui sinne melkein
samalla kertaa kuin hänkin, ja puiden taakse kätkeytyneenä näki
Beautrelet tiellä, joka vei maatalosta veräjälle, kolme miestä. Pisin
heistä käveli edellä, toiset kaksi kuljettivat välissään naista, joka
koetti tehdä vastarintaa ja vaikersi.

Alkoi hämärtää. Beautrelet tunsi kuitenkin Holmesin. Nainen oli jo
vanha; hänen kalpeat kasvonsa olivat hopeisten hapsien ympäröimät. He
lähestyivät kaikki neljä.

He olivat nyt veräjän luona. Holmes avasi sen toisen puolikkaan.

Silloin Lupin astui esille ja asettui heidän tielleen.

Asema näytti sitä kamalammalta, kun kaikki kävi äänettömästi, melkein
juhlallisesti.

Kauan mittelivät nuo kaksi vastustajaa katseillansa toisiaan. Heidän
kasvonsa vääntyivät samasta vihasta. He eivät liikahtaneet paikaltaan.

Lupin sanoi vaikuttavan tyynesti:

"Käske häntyriesi laskea irti tuo nainen."

"En."

Näytti siltä kuin molemmat olisivat pelänneet aloittaa viimeistä
ottelua ja sentähden kokoisivat kumpikin voimiaan. Ei mitään
tarpeettomia sanoja tällä kertaa, ei haukkumisia, eikä pilkallisia
haasteita. Kuolemanhiljaisuus.

Tuskaansa menehtymäisillään odotti Raymonde kaksintaistelun loppua,
Beautrelet oli kietaissut käsivartensa hänen vyötäisilleen ja pidätti
häntä liikkumattomana.

Hetken perästä kertasi Lupin:

"Käske miestesi päästää tuo nainen."

"En."

Lupin sanoi:

"Kuulehan, Holmes..."

Mutta hän keskeytti, käsittäen että sanat eivät tässä hyödyttäisi
mitään. Mitä merkitsivät uhkaukset tuota tahdonvoiman ja ylpeyden
jättiläistä vastaan, jolla oli Holmesin nimi.

Valmiina mihin hyvänsä hän pisti kätensä viittansa taskuun.
Englantilainen ennätti ennen, ryntäsi vangitun naisen luo ja piti
revolverinsa piippua parin tuuman päässä tämän ohimosta.

"Älä liikahda, Lupin, muutoin ammun."

Hänen molemmat apulaisensa vetivät esille pistoolinsa ja tähtäsivät
Lupiniin.

Tämä ojentautui suoraksi ja hillitsi sielussaan kiehuvan raivon.
Molemmat kädet taskuissa ja rinta käännettynä viholliseen kuin
ampumatauluksi hän sanoi kylmästi:

"Kolmannen kerran, Holmes: jätä se nainen rauhaani"

Englantilainen nauroi pilkallisesti:

"Eikö muka ole oikeutta koskea häneen? -- Kas niin, tarpeeksi on
jo valehtelua! Sinun nimesi on yhtä vähän Valméras kuin Lupinkaan,
sen nimen olet varastanut, kuten olet varastanut Charmeracen nimen.
Ja tuo, jota sanot äidiksesi, on Victoire, vanha rikostoverisi ja
hoitajattaresi..."

Holmes menetteli varomattomasti: kostonhalunsa houkuttelemana hän
katseli Raymondea, jota nämä paljastukset kauhistuttivat. Lupin
käytti hyväkseen hänen virhettään. Hän laukaisi revolverinsa
salamannopeasti.

"Kirottua!" ulvahti Holmes, jonka läpiammuttu käsivarsi putosi
hervottomana sivulle.

Hän huusi apulaisilleen:

"Ampukaa toki, te! Ampukaa toki!"

Mutta Lupin oli jo heittäytynyt heidän kimppuunsa, eikä kulunut
kahtakaan sekuntia, kun jo oikeanpuolinen mies kaatui maahan haava
rinnassaan, toisen murskatuin leuoin lyyhistyessä veräjää vasten.

"Irroita nyt itsesi nuorista, Victoire... sido heidät... ja nyt on
asia sinun ja minun, englantilainen..."

Hän kumartui alas ja kähisi:

"Hoo, sinä lurjus..."

Holmes oli kohottanut aseensa vasemmalla kädellään ja tähtäsi häntä.

Laukaus... kirahdus... Raymonde oli heittäytynyt noiden kahden
miehen väliin, kasvot englantilaiseen päin. Hän horjui, nosti käden
kaulaansa, oikaisihe, hoippui ympäri ja kaatui Lupinin jalkoihin.

"Raymonde!... Raymonde!"

Lupin painautui hänen ylitseen, kietaisi käsivartensa hänen
vartalonsa ympäri ja puristi häntä rintaansa vasten.

"Kuollut", ähkäisi hän.

Tuli hetkeksi kuolonhiljaisuus. Holmes näytti tyrmistyvän teostaan.
Victoire änkytti:

"Poikani... pikku poikani..."

Beautrelet astui nuoren naisen luokse ja kumartui häntä lähemmin
tarkastamaan. Lupin toisti: "Kuollut, kuollut..." rauhallisella
äänellä, niinkuin ei hän olisi vielä oikein käsittänyt. Mutta äkkiä
muuttuivat hänen kasvonsa, vääristyen ja pingoittuen sanomattomasta
tuskasta. Hänet valtasi jonkunlainen mielettömyys, hän teki hurjia
liikkeitä, väänteli käsiään ja polki maata kuin epätoivoinen lapsi.

"Konna!" huusi hän äkillisen vimman valtaamana.

Hän hypähti käsiksi Holmesiin rajulla voimalla, löi hänet maahan,
tarttui hänen kurkkuunsa ja iski kouristuneet sormensa hänen ihoonsa.

Englantilainen korisi, mutta ei liikahtanut.

"Poikani, poikani...", hoki Victoire rukoilevalla äänellä.

Beautrelet ryntäsi esille. Mutta Lupin oli jo hellittänyt otteensa ja
seisoi nyyhkyttäen maassa makaavan vihollisensa vieressä.

Säälittävä näky! Beautrelet ei voinut milloinkaan unohtaa tuota
järisyttävää hetkeä, hän, joka tiesi, kuinka suuresti Lupin oli
rakastanut Raymondea ja kuinka loppumattomasti tuo suuri seikkailija
oli uhrannut omaa olemustansa elvyttääkseen hymyn rakastettunsa
kasvoille.

Pimeys alkoi levittää harsoaan taistelutantereen yli. Nuo kolme
englantilaista makasivat sidottuina ja kapinoituina ruohikolla. Aron
syvä hiljaisuus värähteli lauluista. Neuvilletten väki siellä palasi
kotiin työstään.

Lupin nousi ylös. Hän kuunteli yksitoikkoisia ääniä. Sitten hän
silmäili rauhallista maataloa, jossa oli toivonut saavansa elää
rauhassa Raymonden kanssa. Lopuksi hän katseli rakastavaista
naispoloista, joka oli saanut surmansa rakkautensa vuoksi ja nyt
makasi lumivalkeana uinumassa iäistä unta.

Työväki läheni.

Silloin Lupin kumartui, nosti kuolleen voimakkaille käsivarsilleen ja
asetti hänet selkäänsä.

"Lähtekäämme, Victoire."

"Niin, lähtekäämme, poikani."

"Hyvästi, Beautrelet", toivotti hän.

Ja kallista ja hirveätä taakkaansa kantaen, vanhan palvelijattarensa
seuraamana, hän hiljaisena ja yrmeänä aloitti matkansa merta kohden
ja hävisi pimeyteen.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ontto neula - Arsène Lupinin merkilliset seikkailut" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home